kirjoittaja: Christopher Ketcham

Idea siitä että talouskasvu voi jatkua ikuisesti rajallisella planeetalla on teollisen sivilisaation yhdistävä uskonto. Tämä on äärimmäistä hölynpölyä, harhainen fantasia, joka ei tunnu vaivaavan meitä. Me kuulemme pyhän totuuden vaaleilla valittujen virkamiesten määräyksissä, ekonomistien itkuvirsissä hiipuvasta BKT:sta, Maailmanpankissa ja Wall Streetilla, maailmanlaajuisten korporaatioiden esitteissä sekä pienkaupunkien kauppakamarien käytävillä. Kasvu on pyhä ja loukkaamaton. Kasvu tuo työpaikkoja ja tuloja, mikä sallii meidän päästä Armon tilaan joka tunnetaan nimellä varakkuus, joka sallii meidän kuluttaa lisää, näin tuoden lisää työpaikkoja ihmisille jotka tuottavat lisää tavaroita ja palveluita jotta kaikkivaltias talous saa jatkaa kasvuaan. ”Kasvu on epäjumalankuvamme, kultainen vasikkamme”, Herman Daly, antikasvuharhaopistaan tunnettu ekonomisti, kertoi minulle hetki sitten.

USA:ssa uskonto ilmenee innokkaimmin amerikkalaisen unelman kultissa. Uskonvartijat eivät kuitenkaan ole pelkästään amerikkalaisia: Unelma on nyt, ja on aina ollut, pandemia. Kasvu on moraalinen imperatiivi kehittyvässä maailmassa, meille kerrotaan, koska se tulee vapauttamaan globaalit köyhät puutteesta ja taudeista. Se tulee rikastamaan ja kasvattamaan maailman naiset, pienentäen syntyvyysastetta. Se tarjoaa meille keinot maksaa ympäristön korjaamisesta — jotta siivottaisiin se minkä niinkutsuttu taloudellinen kehitys on pilannut. Se nostaa kaikki veneet, tekee meistä kaikista rikkaita, terveitä, onnellisia. Idässä ja lännessä, Aasiassa ja Euroopassa, kommunistit ja kapitalistit, suurteollisuus ja suurtuotanto, natsit ja neoliberaalit, noin about minkä tahansa modernin valtion hallitukset maailmassa: kaikki ovat omaksuneet hullun kasvuopin.

Vuonna 1970 joukko MIT:n tutkijoita alkoi työskennellä 20. vuosisadan tärkeimmäksi osoittautuvan dokumentin parissa tämän puhdasoppisuuden kyseenalaistamiseksi. Tiedemiehet käyttivät kaksi vuotta giganttisen mainframe-tietokoneen äärellä, tökkien sisään dataa dynaamisen systeemin malliin nimeltään World3, ensimmäinen suuren skaalan yritys saada kuva kasvuideologian implikaatioista ihmiskunnalle.

He astuivat esiin kirjan The Limits to growth (Kasvun rajat) kanssa, joka julkaistiin ohuena pehmeäkantisena kirjana tuntemattoman kustantajan kautta vuonna 1972. Se räjähti skenessä, siitä tuli parhaiten myyvä ympäristökirja historiassa. Alankomaissa myytiin puoli miljoonaa kopiota vuodessa. Yli kolme miljoonaa kappaletta on myyty tähän päivään mennessä yli 30 kielellä.

Sen viesti kävi maalaisjärkeen: Jos ihmiset lisääntyvät, laajenevat, rakentavat, kuluttavat ja saastuttavat yli pienen pallomme rajojen, meillä on ongelma. Tämä ei ollut se mitä kasvulla aivopestyt amerikkalaiset olivat tottuneet kuulemaan — ja koskaan aiemmin he eivät olleet kuulleet sitä tohtorilta joka löi faktat pöytään eräässä maailman oppimisen keskuksista.

Idea tutkimuselle oli saanut alkunsa karismaattiselta italialaiselta teollisuuspampulta Aurelio Pecceilta, joka oli myös maailman tapahtumista kiinnostunut sivutoiminen filosofi ja kirjailija. Peccei oli taistellut vastustusta vastaan Italiassa — fasistit olivat ottaneet hänet kiinni ja kiduttaneet — ja hän oli saanut uransa loistokkaasti käyntiin teollisuuden palveluksessa, erityisesti Fiatin johtajana. Vuoteen 1968 mennessä hän oli alkanut kyseenalaistaa teollisen sivilisaation lapsilleen jättämän perinnön. Hän julkaisi aiheesta kirjan Chasm Ahead, jossa hän huolehti ”ihmiskunnan tilan itsetuhoisesta tietämättömyydestä” hupenevien resurssien, hillittömän väestönkasvun ja materiaalisen kulutuksen sekä kasvavan saastemäärän planeetalla. Pyrkiessään ymmärtämään globaalia järjestelmää, sen kehityssuuntaa ja sen selviytymisen mahdollisuuksia, Peccei oli yksi Rooman Klubin perustajista, think tankin jonka jonka tarkoitus oli riisua pois ”ihmiskunnan ahdinko”. Klubi sponsoroi tutkimusta, ja Peccei otti yhteyttä MIT:n, jossa 29-vuotias systeemidynamiikan professori, nimeltään Dennis Meadows joka auttoi hänsä suunnittelemaan World3-tietokoneohjelman, tarjoutui tulemaan sen johtoon.

Meadows ja hänen tiiminsä käyttivät World3:a tarkastelemaan maailmanlaajuisia kasvutrendejä vuodesta 1900 vuoteen 1970, ekstrapoloiden dataa mallista 12 eri globaalin kehityksen tulevaisuuden skenaarioon ja sen seuraamuksiin, projisoituna vuoteen 2100 asti. He keskittyivät monimutkaisiin takaisinkytkentäluuppeihin — systeemin dynamiikkaan — mitkä esiintyvät kun me verotamme planeetan rajoja. Tiimi jakoi nuo rajat kahteen kategoriaan: lähteisiin ja nieluihin. Lähteet ovat niitä asioita joita me tarvitsemme luonnosta teollisen sivilisaation selviämiseksi: mineraaleja, metalleja, harvinaisia maametalleja, fossiilisia polttoaineita, makeaa vettä, viljelykelpoista maata. Nielut viittaavat planeetan kapasiteettiin absorboida saasteita sen maaperään, ilmaan ja veteen, sekä kaikkein pahaenteisimmin, ilmakehän kykyyn absorboida hiilidioksidia.

Tyypillinen, josko yksinkertaistettu, systeemidynamiikka tutkimuksessa kuuluu näin: ”Populaatio ei voi kasvaa ilman ruokaa, ruoantuotanto kasvaa pääoman kasvamisen kautta, lisää pääomaa vaatii lisää resursseja, poisheitetyt resurssit muuttuvat saasteiksi, saasteet sotkevat populaation ja ruoan kasvua.” Mallit näyttivät, että missä tahansa systeemissä joka perustuu eksponentiaaliseen talouden ja populaation kasvuun, kasvu romahti lopulta. Eräs synkimmistä malleista on nimeltään standardiajo, jossa ”nykyiset kasvutrendit maailman populaatiossa, teollistumisessa, saasteissa, ruoantuotannossa ja resurssien hupenemisessa jatkuvat muuttumattomina”. Siinä skenaariossa, joka nimettiin business-as-usual:ksi, ”kasvun rajat tällä planeetalla saavutetaan seuraavan sadan vuoden aikana”, tiimi esitti. Asiat päättyvät onnettomasti: ”Todennäköisin lopputulos… tulee olemaan yhtäkkinen ja kontrolloimaton sekä populaation että teollisen kapasiteetin heikkeneminen.”

Yhtäkkinen ja kontrolloimaton: toisin sanoen, sivilisaation romahdus, romahdus joka tarkoittaa samalla ihmiselämän, kulttuurin ja pääoman ennennäkemätöntä menetystä. World3:n business-as-usual -malli ei antanut tarkkaa päivämäärää romahdukselle, mutta ehdotti että sellainen alkaa todennäköisesti 21. vuosisadan puolessavälissä.

Kasvun rajat joutui heti kasvuideologian puolustajien kiivaan hyökkäyksen kohteeksi. Ensimmäinen isku saapui New York Timesiin
huhtikuussa 1972, kuukausi julkaisun jälkeen, kolmen taloustieteen professorin kynästä Columbian ja Harvardin yliopistoista. Kaksi heistä oli sattunut julkaisemaan kirjan samana vuonna ”vauraudesta ja sen vihollisista.” Kasvun rajat oli ”tyhjä ja harhaanjohtava teos”, he kirjoittivat. Se oli ”vähemmän kuin pseudotiedettä ja hiukan enemmän poleemista fiktiota.” Sillä oli ”teknologisen petkutuksen tuoksu.” Vihjailu oli että Meadowsin tiimi oli syöttänyt huonoa dataa heidän supertietokoneeseensa, josta tuloksena oli, kuten Timesin arvioija totesi, ”roskaa sisään, roskaa ulos.”

Nuhtelut vain kasaantuivat vuosien mittaan: The Economist, Forbes, Foreign Affairs, yliopistojen käytävät, Yale, Princeton, Harvard, ja jopa MIT. Herätyskristillisellä tunteen palolla artikkeli toisensa jälkeen vakuutti kansan siitä että kirja on niin väärin laskenut tulevaisuutemme, että se tulisi sivuuttaa suorilta käsin. Kaikkein yleisimmin viitattu Kasvun rajoihin liitetty virhe keskittyi taulukolliseen dataa joka viittasi siihen, että maailmasta loppuisi kulta vuonna 1981, bensa vuonna 1992, kupari, lyijy ja maakaasu vuonna 1993. Toiset elintärkeät mineraalit — hopea, tina, sinkki, elohopea — olisivat kadonneet vuoteen 2000 mennessä. Mutta kirjan kirjoittajat eivät tehneet sellaisia ennusteita. Dataa käytettiin vain esittämään kuinka eksponentiaalinen kasvu kuluttaa loppuun uusiutumattomia luonnonvaroja. Yhtä kaikki, Kasvun rajojen panettelijat tähän päivään asti jatkavat tämän vääräksi väitettyyn datajoukkoon viittaamista tukeakseen väitteitään siitä että mallinnus oli väärin.

Pahempaa kuin mikään tahansa yksittäinen ennuste, kuitenkin, oli se että Kasvun rajojen tiimi tuntui kyseenalaistavan Amerikkalaisen Unelman toteuttamiskelpoisuuden. ”Kasvun rajat saarnaa, että meidän tulee oppia pärjäämään sillä mitä meillä jo on”, murisi ekonomistien kirjoitus Timesissa. Tutkimus oli valtavirran taloustieteen ylenpalttisuuden uskomusjärjestelmän solvaus, joka sanoo että hinnoittelu ja innovaatio tulevat pelastamaan meidän lähteiden ehtymiseltä ja nielujen saturaatiolta. Jos resurssi muuttuu niukaksi markkinoilla, ekonomistit sanovat meille, sen hinta nousee, mikä toimii signaalina markkinoille innovoida vaihtoehtoja koska niin tekemällä tienaa rahaa. Jos nielu on saturoitunut, teknologia — oikein hinnoiteltuna — lievittää tätä vaikutusta, putsaa öljyvuodot, rassaa röörit, ja niin edelleen.

Tämä kyseenalaistamaton usko ihmiskunnan kekseliäisyyden maagisiin voimiin on saanut ekonomistit tekemään joitain poskettomia väitteitä. Oxfordin yliopiston professori Wilfred Beckerman, joka kutsui Kasvun rajoja ”julkeaksi, häpeämättömäksi roskaksi”, väitti että ”ei ole mitään syytä olettaa että talouskasvu ei voisi jatkua seuraavat 2500 vuotta.” Carl Kaysen, talouden nestor Harvardissa, sanoi joidenkin laskelmien pohjalta, että maapallon ”saatavilla oleva materia ja energia” voisi tukea noin 3.5 biljoonan ihmisen populaatiota, kaikkien eläessä amerikkalaisella vaurauden elintasolla. Julian Simon, joka julkisesti ilmaisi vihansa Kasvun rajoja kohtaan, vakuutti meille vuonna 1992 että ”Meillä on nyt käsissämme — kirjastoissamme — teknologia ruokkia, vaatettaa ja tarjota energiaa aina vain kasvavalle populaatiolle seuraavaksi 7 miljardiksi vuodeksi.” Muualla hän teki omituisen julistuksen, että ”lopulta mielestämme valuu kuparia ja öljyä.”

Kasvun rajojen kirjoittajat fundamentalisti-ideologian kanssa vastakkain, sellaisen jolla sattui olemaan historian havinaa siivissään. Lännen tekno-teollisen sivilisaation kahtena vuosisatana jotka edelsivät kirjaa, populaatio- ja talouskasvukatto on molemmat rikottu uudestaan ja uudestaan vapaiden markkinoiden innovaatioilla. Tuomiopäivän pasuunat ovat jatkuvasti olleet väärässä. 1700-luvun poliittinen taloustieteilijä Thomas Malthus kuuluisasti ennusti populaation eksponentiaalisen kasvun lopulta ylittävän maan kapasiteetin tuottaa ruokaa, ja lopputuloksena on joukkonälkiintyminen. Mutta maailma innovoi nälän ohi Vihreän Vallankumouksen ja geenimanipuloitujen organismien sekä aiemmin saavuttamattomissa olleiden pohjavesivarantojen avulla. Joten kävi niin, että Kasvun rajat karkotettiin malthusilaisen tuomiopäiväisyyden putkinäköiseen maailmaan.

1980-luvulle tultaessa presidentti Ronald Reagan lainasi kirjaa hänen puheessaan ainoastaan pilkatakseen sitä. ”Ehkä muistatte raportin joka muutama vuosi sitten julkaistiin nimellä The Limits to Growth,” hän sanoi University of South Carolinan puheessaan vuonna 1983. Sellaista asiaa ”ei ole olemassakaan kuin rajoja kasvulle”, hän julisti yleisössä olleille opiskelijoille. Jopa otsikko itsessään, Reagan sanoi, oli loukkaava, koska ”tässä laajassa ja ihanassa maailmassa jonka Jumala on antanut meille, se mitä maapallon sisällä on ei ole ratkaisevaa, vaan se mikä on mielissä ja sydämissä, koska se on se mistä unelmat on tehty, ja Amerikan tulevaisuus on teidän unelmissanne.”

Tämän kriittisen takaiskun vaikutus oli, että Kasvun rajat suurimmaksi osaksi katosi valtavirran keskustelusta. Yleisesti ymmärrettiin, Meadows sanoi, että olisi erittäin epämiellyttävää puhdasoppisen kasvun ylipapeille jos kansa alkaisi ottaa tutkimuksen vakavasti. Meadows, joka on eläköitynyt akatemiasta mutta edelleen matkustaa maailmalla luennoimassa, tapasi lukijoita 1970- ja 1980-luvuilla jotka sanoivat kirjan muuttaneen heidän elämänsä. ”1990- ja 2000-luvuilla, he sanoivat, ’Sinun kirjasi muutti vanhempieni elämän.’ Nyt,” hän sanoi, ”pidän puheen ja ihmiset kysyvät ’Kirjoititko sinä kirjan?'”

Viimeisen vuosikymmenen aikana Kasvun rajat on saanut uutta huomiota ekologeilta ja ekonomisteilta, joista moni on kehittänyt omia metodejaan sen tarkkuuden mittaamiseksi. Vuonna 2014 Graham Turner Melbourne Sustainable Society Institutesta Australiassa vertasi kirjan standardiprojektioita historialliseen dataan vuodesta 1970 lähtien. Hän tarkasteli, muiden muassa, syntyvyys- ja kuolleisuuslukuja approksimaationa populaation trendeille, teollista tuotantoa per capita kehityksen mittana, sekä hiiltä ilmakehässä saastumisen mittana. Pääsemme aika lähelle business-as-usualia, hän päätteli, huomauttaen että ”datan trendien suuntaus LTG-dynamiikan kanssa näyttää, että romahduksen alkuvaiheet saatetaan nähdä vuosikymmenen sisällä, tai ne saattavat olla jo käynnissä.”

Maaliskuussa 2016 All-Party Parliamentary Group on Limits to Growth Britanniassa julkaisi raportin julistaen että vuoden 1972 projektiot olivat huolestuttavan oikeassa. Raportin kirjoittaja Tim Jackson, kesätävän kehityksen professori University of Surreyssa, sanoi minulle, ”Useat analyysit ovat näyttäneet historiallisen datan menevän hyvin lähellä Kasvun rajojen standardiajon viivaa pitkin.” Ekologit Charles Hall ja John W. Day suorittivat omat vertailunsa Kasvun projektioiden suhteen reaalimaailman datalla vuonna 2009, ja havaitsivat projektioiden menneen ”varsin nappiin. Me emme ole tietoisia yhdestäkään ekonomistien tekemästä mallista joka on yhtä tarkka niin pitkällä aikavälillä.” Matthew Simmons, tunnettu investointipankkiiri jonka yritys on pyörittänyt kymmenien miljardien dollarien energiateollisuuden yritysfuusioita, tarjosi samanlaisen havainnon vuonna 2000. ”Kirjan kaikkein ihmeellisin aspekti on, hän kirjoitti, kuinka tarkat monet perustrendin ekstrapoloinneista… silti 30 vuoden jälkeen ovat.”

Kirjan 20-vuotissyntymäpäivänä vuonna 1992 Meadows keräsi alkuperäisen tiiminsä kirjoittamaan päivitetyksen kirjaan nimeltä Beyond the Limits, ja vuonna 2004 hän sai valmiiksi 30-vuotispäivityksen. Hän toivoi osittain voivansa vastata vuoden 1972 tutkimusta kohtaan esitettyyn laajimpaan kritiikkiin: siinä oli aliarvioitu innovaatiota ja teknologiaa, jotka ovat teollisen sivilisaation kaksoismoottoreita ja kasvu-uskon tukipilareita. Limitsin ensimmäisessä painoksessa oli itse asiassa menty pitkälle kohti teknologian huomioon ottamista kasvujärjestelmän mahdollisena pelastuskeinona. Yhdessä 12 skenaariosta kirjoittajat mallinsivat maailmanjärjestelmän, jossa ”tuotetaan ydinvoimaa, kierrätetään luonnonvaroja ja louhitaan kaikkein syrjäisimpiä varantoja, ollaan päästämättä mahdollisimman paljon saasteita, nostetaan maan tuotot ennennäkemättömiin korkeuksiin ja tuotetaan vain sellaisia lapsia, joita heidän vanhempansa aktiivisesti haluavat”. Siitä huolimatta, kirjoittajat kirjoittavat, ”tuloksena on silti kasvun loppuminen ennen vuotta 2100. Pelkästään teknologisten ratkaisujen soveltaminen on pidentänyt väestön ja teollisuuden kasvua, mutta se ei ole poistanut kasvun lopullisia rajoja.”

World3-versio, jota Meadows käytti kirjan toisessa ja kolmannessa painoksessa, sisälsi mahdollisuuden paljon suurempaan teknologiseen kehitykseen. ”Mutta tulokset ja johtopäätöksemme pysyivät samoina”, hän kertoi minulle. ”Näissä myöhemmissä ajoissa oletimme jopa, että resurssit ovat rajattomat. Mutta arvatkaa mitä? Ihmisen väestön ja kulutuksen on edelleen mahdotonta kasvaa eksponentiaalisesti ikuisesti.”

Juuri nyt, kun tarvitsemme innovoinnin kiihtymistä, jotta voimme vastata ilmastonmuutokseen, löytää uusia resursseja ja korvata hupenevia tai riistettyjä resursseja, todisteet viittaavat siihen, että tilanne on päinvastainen. Utahin osavaltionyliopiston kestävän kehityksen professori Joseph Tainter on tutkinut innovaatiosuuntauksia Yhdysvaltain patentti- ja tavaramerkkiviraston 30 vuoden tietojen avulla. Hänen havaintonsa olivat huolestuttavia. Hieman yli puolet kaikista tässä maassa myönnetyistä patenteista on myönnetty ulkomaisille yksiköille, joten Tainter katsoi, että muutokset patenttien määrässä hakijaa kohti ovat tarkka indikaattori maailmanlaajuisesta tuottavuudesta keksintöjen kautta ilmaistuna. Tainter havaitsi, että hänen tutkimiensa tärkeimpien teknisten alojen — lääkkeet ja kemikaalit, metallurgia, energia, bioteknologia, tietotekniikka ja niin edelleen — tutkijoiden määrä kullakin patentilla kasvoi tasaisesti vuosina 1974-2005. Tämä tarkoittaa sitä, että aikaa ja työtunteja — ja oletettavasti myös rahaa — on käytetty yhä enemmän, mutta tuotto on pienentynyt. Vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassaan The Collapse of Complex Societies, joka on eräänlainen Limits-julkaisun rinnakkaisjulkaisu, Tainter väittää, että sivilisaatioiden kasvaessa ne tuottavat yhä monimutkaisempia ongelmia, jotka vaativat yhä monimutkaisempia ratkaisuja. Monimutkaisuus vaatii enemmän energiaa, mikä edellyttää uusia teknologioita energian talteenottoon. Mutta kuten Tainterin tutkimus osoittaa, innovaatiolla voi olla omat rajansa.

Energiankulutuksen tuottoprosentti, joka tunnetaan nimellä EROI (energiatuottoprosentti, energy return on investment), on alun perin käytetty fossiilisten polttoaineiden etsinnän yhteydessä, ja sitä käytetään yleisesti vertaamaan tietyn resurssin louhintaan, kuljetukseen ja jalostukseen tarvittavaa energiamäärää sen lopulta tuottamaan energiamäärään. Tärkeimmän energialähteemme EROI-arvo on romahtamassa, kun fossiilisten polttoaineiden löytäminen ja louhinta vaikeutuu ja kallistuu. (Luonnonvarojen louhinnan ja hyödyntämisen kustannusten nousu eli monimutkaisuus oli yksi Limitsin laajoista ennusteista, jotka osoittautuivat myös paikkansapitäviksi). Maailmanlaajuisen öljyn- ja kaasuntuotannon EROI laski 30:stä 1:een vuonna 1995 18:een 1:een vuonna 2006. Yhdysvalloissa vuonna 1919 löydetyn öljyn EROI oli hämmästyttävä 1 000:1. Vuoteen 2010 mennessä se oli 5:1.

Kaivostoiminnan monitekijätuottavuus — joka kuvastaa tehokkuutta, jolla pääoman, työvoiman, materiaalien, palvelujen ja energian tuotantopanokset tuottavat yhden mineraalituotteen yksikön — on ollut laskusuunnassa vuodesta 2002 lähtien. Australian tilastokeskuksen mukaan mineraalien louhimiseen yleisesti ottaen tarvitaan nyt 40 prosenttia enemmän panoksia, ja samalla louhittavien mineraalien raekoko ja malmilaadut laskevat. Journal of Environmental Science and Engineering -lehti raportoi vuonna 2013, että ”nykyisen käyttöparadigman vallitessa” maailmassa alkaa vuosikymmenien kuluessa olla ”niukkuutta” ”useimmista strategisesti tärkeistä metalleista ja materiaaleista, jotka ovat perustavanlaatuisia yhteiskuntiemme toiminnan kannalta”. Tutkimuksen pääkirjoittajien, Lundin yliopiston ruotsalaisen kemian tekniikan professorin ja Tukholman yliopiston sovelletun systeemianalyytikon mukaan ”niukkuus voi johtaa sivilisaation taantumiseen huipun jälkeen, ellei kiireellisiä vastatoimia toteuteta järjestelmällisesti”.

Nykyinen maailmantalous on huomattavien innovaatioidenkin keskellä muuttunut tuhlailevammaksi, sillä se käyttää enemmän materiaaleja bruttokansantuotteen yksikköä kohti kuin 20 vuotta sitten. YK:n ympäristöohjelman kansainvälisen resurssipaneelin vuonna 2016 julkaiseman raportin mukaan tietyn tuotemäärän tuottamiseen tarvittavien neitseellisten luonnonvarojen määrä on kasvanut 17 prosenttia yhden vuosikymmenen aikana. Vuonna 2000 tarvittiin keskimäärin 1,2 kilogrammaa materiaaleja yhden dollarin maailmanlaajuisen BKT:n tuottamiseen. Vuoteen 2010 mennessä tarvittiin 1,4 kilogrammaa. Maapallolta maailmanlaajuisesti louhittujen primaarimateriaalien määrä nousi 22 miljardista tonnista vuonna 1970 70 miljardiin tonniin vuonna 2010, ja materiaalien käyttö henkeä kohti kasvoi seitsemästä tonnista vuonna 1970 kymmeneen tonniin samassa 40 vuoden jaksossa. Raportin mukaan ympäristöpaine taloudellisen toiminnan yksikköä kohti kasvaa, ei vähene.

Optimistit katsovat epäilemättä uusiutuvien energialähteiden suuntaan, jotta ne voisivat suojautua EROI:n laskua ja merten nousua vastaan. Mutta he saattavat joutua sokeiksi tuuli-, aurinko- ja vesivoiman rajallisuuden edessä. Monashin yliopiston tutkijat, jotka keräsivät huomattavia tietoja, totesivat, että iloiset skenaariot, joiden mukaan uusiutuvat energialähteet tuottavat suurimman osan maailman energiasta vuosisadan puoliväliin mennessä, ”perustuvat epärealistisiin teknisiin mahdollisuuksiin ja toteutusaikoihin”. Tämä tarkoittaa, että meidän on käytettävä enimmäkseen fossiilisia polttoaineita, jotta laajennuskoneisto pysyy käynnissä. Tim Jackson Surreyn yliopistosta on laskenut, että nykyisellä hiilitiheyden — eli kulutettua energiayksikköä kohti vapautuvan hiilen määrän — kasvihuonekaasupäästömme kasvavat yli 2 prosenttia vuodessa. Tällä vauhdilla hiilidioksidipäästöt olisivat vuoteen 2050 mennessä yli kaksinkertaiset vuoteen 2015 verrattuna. Jotta maailmanlaajuiset päästöt kymmenkertaistuisivat vuoteen 2050 mennessä, hiilitiheyden olisi vähennyttävä keskimäärin 8,6 prosenttia vuodessa — lähes 10 kertaa nopeammin kuin se on vähentynyt viimeisten 50 vuoden aikana ja 50 kertaa nopeammin kuin viime vuosikymmenen aikana. Toisin sanoen meidän olisi innovoitava hiilidioksidipäästöjen vähentämisstrategioita ennennäkemättömällä vauhdilla ja käytettävä valtavan tehokkaita teknologioita, joiden maailmanlaajuinen täytäntöönpano olisi täysin ennennäkemätöntä.

Ja niinpä, kun me porskuttelemme eteenpäin tavanomaista liiketoimintaa odottaen teknomessiasta, jota cornucopialaiset lupaavat vapailla markkinoillaan ja voittoa tavoittelevien nerojensa kanssa, meitä odottaa vaihtoehtoinen tulevaisuus. Vuonna 2014 Harvardin yliopiston tieteenhistorioitsija Naomi Oreskes ja Kalifornian teknologiainstituutin tieteenhistorioitsija Erik Conway antoivat meille kuvan siitä, miltä tämä tulevaisuus voisi näyttää. He julkaisivat yhdessä The Collapse of Western Civilization -teoksen, joka on synkkä futuristinen tieteisfiktio. Se oli Limits muutettuna romaaniksi ilmaston aiheuttamasta maailmanlopusta.

”Riittää, kun sanon, että sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja demografiset tappiot olivat suurempia kuin mikään muu ihmiskunnan historiassa”, kertoo kertoja, historioitsija, joka elää rampautuneessa, autioituneessa yhteiskunnassa 300 vuotta ‘länsimaisen sivilisaation lopullisen iskun’ jälkeen. Tämä isku tapahtuu vuonna 2093, kun ilmakehän huima lämpeneminen johtaa Länsi-Antarktiksen jääpeitteen hajoamiseen. Tämän seurauksena merenpinta nousee vähintään viisi metriä, mikä tulvii rannikkokaupunkeihin ja yhdessä muiden sulavien jääpeitteiden vaikutusten kanssa lähettää miljardeja ihmisiä pakenemaan sisämaahan korkeammalle maalle.

Jäätikön sulamista edeltää vuosikymmeniä kestänyt sosiaalinen ja taloudellinen levottomuus, jonka taustalla on ilmastonmuutos. Esimerkiksi vuonna 2041 sarja ”ennennäkemättömiä helleaaltoja” polttaa maailman elintarvikehuollon. Pohjois-Amerikassa 21. vuosisadan alussa alkanut aavikoituminen kuluttaa maailman tuottavimmat viljelysmaat Kaliforniassa ja Suurilla tasangoilla. Levottomuuksien lisääntyessä Yhdysvallat julistaa poikkeustilan, jotta hyvät kansalaiset eivät mellakoisi ja tappelisi keskenään murusista.

Maailmanlaajuisesti hallitukset horjuvat, ne kaadetaan. Lämpimämpi planeetta, petrimalja hyönteisille, joiden levinneisyysalueet ovat laajentuneet, vapauttaa nälkiintyneen, kuivuneen ja heikentyneen ihmiskunnan päälle tavanomaiset kärpästen ja hyttysten levittämät taudit — denguekuumeen, keltakuumeen — ja hygienian puute joukkoleireissä johtaa räjähdysmäisesti vanhojen vihollisuuksien, lavantaudin ja koleran, puhkeamiseen, ja samalla ilmaantuu, kuten tuleva kronikka kirjoittaa, ”virus- ja retrovirustekijöitä, joita ei ole koskaan ennen nähty”.

Tulevaisuuden kronikoitsijaa hämmästyttää The Collapse of Western Civilization -kirjassa, kun hän muistelee tätä traagista ajanjaksoa, että maailman älykkäimmät tiedemiehet, jotka käyttivät kehittyneimpiä saatavilla olevia analyyttisiä ja teknisiä menetelmiä, olivat ennakoineet ilmaston tuhoon johtavan kehityksen jo kauan ennen kuin se oli jo tosiasia. He olivat varoittaneet, että jos sivilisaation halutaan selviytyvän, sen on vähennettävä painettaan jätteiden nieluun. ”Lähes kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että länsimaisen sivilisaation ihmiset tiesivät, mitä heille oli tapahtumassa, mutta eivät kyenneet pysäyttämään sitä”, kertoo kertoja. ”Itse asiassa tämän tarinan hätkähdyttävin piirre on se, kuinka paljon nämä ihmiset tiesivät ja kuinka kykenemättömiä he olivat toimimaan sen mukaan, mitä tiesivät.”

Synkistä asetelmista huolimatta Limits ei ollut pelkästään synkkä. Siinä esitetyistä 12 skenaariosta neljä ei päättynyt romahdukseen. Taloudellinen ja ekologinen vakaus oli tutkijoiden mukaan mahdollista, mutta vain jos globaali yhteiskunta ryhtyisi ”tarkoitukselliseen, hallittuun kasvun lopettamiseen” ja vähentäisi teollisuustuotantoa ja kulutusta henkeä kohti. Limits kuvaili tätä ”vakiintuneeksi” maailmaskenaarioksi, ”pitkän aikavälin tasapainotilaksi”, jossa ”jokaisen ihmisen aineelliset perustarpeet maapallolla on tyydytetty ja jokaisella ihmisellä on yhtäläinen mahdollisuus toteuttaa yksilölliset inhimilliset mahdollisuutensa”.

Tarpeeksi tavaraa, jotta kunnollinen elämä on mahdollista kaikille, kunhan vain sovimme, ettemme halua liikaa. Kauhistuttavia ajatuksia meille — tarkoitan siis suurimmalle osalle meistä — jotka olemme juurtuneet vapaiden markkinoiden kapitalistiseen ajattelutapaan. Ei ihme, että juuri valtavirran taloustieteilijät hyökkäsivät voimakkaimmin Limitsiä vastaan, ne joiden palkat riippuvat kapitalistisista eliitti-instituutioista, jotka rakentavat yleisölle ideologian, joka järkeistää loputtoman kasvun, jotka vakuuttavat, ettei meidän tarvitse koskaan jakaa palaa piirakasta, jos vain kasvatamme piirakkaa jatkuvasti.

Tutkimuksen taustalla oli kysymys siitä, voisiko globaali yhteiskunta järjestäytyä niin, että se voisi elää varojensa rajoissa ja tarjota samalla rauhanomaisen ja oikeudenmukaisen elämän ihmisille. Esittämällä tämän kysymyksen ja vastaamalla siihen Limits oli vaarallinen yhteiskuntajärjestykselle, jossa itsekkyys, ahneus ja kateus ovat edistyksen ajureita ja jossa käsketään hamstrata itsellemme sitä, mitä voimme saada, ja jättää huomiotta omantunnon tuskat, jotka muistuttavat meitä siitä, että isompi kakku ei ole johtanut parempaan elämään kaikille.

Kun Limitsin kirjoittajat totesivat vuonna 1972, että ”väestön ja pääoman kasvu itse asiassa kasvattaa kuilua rikkaiden ja köyhien välillä”, kun he kumosivat myytin siitä, että kasvun lisääntyminen johtaisi ihmisten tasa-arvoon, he heiluttivat veistä uusliberaalille kapitalistiselle järjestykselle. Sillä mistä muusta he puhuivat maailmassa, jossa ei ole kasvua ja yhtäläisiä mahdollisuuksia, kuin vaurauden uudelleenjaosta? Mitä muuta he vaativat kuin radikaalia muutosta vapauden määritelmäämme? ”Tasapaino”, he kirjoittivat, ”edellyttäisi tiettyjen inhimillisten vapauksien, kuten rajoittamattoman lapsiluvun tai luonnonvarojen hallitsemattoman kuluttamisen, vaihtamista muihin vapauksiin, kuten helpotukseen saasteista ja ahtaudesta sekä maailmanjärjestelmän romahduksen uhasta.” He ehdottivat, että se olisi kompromissi, joka kannattaisi tehdä. Vähentämisen ja jakamisen olisi kuitenkin oltava vapaaehtoista. Emme voisi tehdä sitä pakon ehdoilla. Sen olisi oltava, Dennis Meadowsin sanoin, ”järjestelmällinen ja yhteistoiminnallinen laskeutuminen kohti sosiaalisesti oikeudenmukaista kestävyyttä kaikille”.

Lopputulos on kuitenkin se, että jos vauraus jaettaisiin tasan niiden yhdeksän miljardin ihmisen kesken, joita planeetalle odotetaan vuoteen 2050 mennessä, pohjoisen pallonpuoliskon aineellisen hyvinvoinnin pitäisi laskea merkittävästi. On kyseenalaista, että itsekkyyteen indoktrinoitu kokonainen sivilisaatio kestäisi tätä ilman eeppistä raivokohtausta. Kyseessä olisi yhteiskunnallinen kypsymisprosessi, jollaista ei ole ennen nähty. Koska säilyttääkseen inhimillisyytemme rajoitusten edessä meidän olisi kohdattava epätasa-arvo suoraan.

Soitin Meadowsille kysyäkseni, mitä mieltä hän on Limits to Growth -kirjasta 44 vuotta sen julkaisemisen jälkeen. Hän sanoi olleensa optimistinen vuonna 1972. Aikaa oli riittävästi, jotta liian suuren kasvun laiva saatiin pois jäävuoren törmäyskurssilta. Mutta viime kesänä hän kuulosti masentuneelta ja hieman kyyniseltä. Hänen mukaansa tavanomainen liiketoiminta uhkaa aiheuttaa luonnon kaoottisen romahduksen, jota seuraa geopoliittinen myllerrys ja resurssisodat. Tämä näytti nyt olevan todennäköinen polkumme, ja hänen mukaansa oli aika valmistautua ”systeemishokkiin”.

Meadows näkee yhteyden kasvun rajojen ja sen välillä, mitä hän kutsuu ”autoritääriseksi tsunamiksi, joka pyyhkäisee läntisten demokratioiden yli”. Hän uskoo, että globaali yhteiskunta on jo siirtynyt vaiheeseen, jossa kyky kasvaa ja luoda todellista uutta vaurautta on vähenemässä. Kun kasvu pysähtyy, jännitteet lisääntyvät. ”Instituutioiden, väestön, pyrkimysten, kulttuurin, normien ja pääoman sopeuttaminen tähän uuteen nollakasvun ja negatiivisen kasvun vaiheeseen”, Meadows kertoi minulle, ‘edellyttää vuosikymmeniä kestäviä muutoksia, jotka useimmat ihmiset kokevat järjestyksen heikkenemisenä’ — ja siten valtuutuksena autoritaarisempaan hallintoon.

Aldous Huxley ennusti tämän mahdollisuuden. ”Uuteen uljaaseen maailmaan on monta tietä”, hän kirjoitti vuonna 1958. ”[M]utta ehkä suorin ja levein niistä on tie, jota kuljemme tänään, tie, joka kulkee jättimäisten lukujen ja kiihtyvän kasvun kautta.” Planeetta, jonka väestö ja talous on niin suuri, että se tuottaa pysyvän sivilisaation hätätilan, jatkuvan kriisitilan, on kypsä ”kaikkien ja kaiken pysyvään valvontaan keskushallinnon virastojen toimesta”. Tämä olisi kasvumyönteisen uskon äärimmäinen ironia, sillä sitä tukee vapaiden markkinoiden fundamentalismi: Vain tyrannimaisella valtiolla, jolla on väkivaltamonopoli, valtavat byrokratiat ja lonkerot, jotka ulottuvat elämän jokaiseen osa-alueeseen, on valta pelastaa meidät typeryydeltä, jota kutsuimme vapaudeksi kasvaa ikuisesti.

Lähde:

https://www.populationbalance.org/publications/the-fallacy-of-endless-economic-growth

The Fallacy of Endless Economic Growth

kirjoittaja: @anarchosolarpunk

Tulee usein kirjoitettua projekteista, joissa käytetään huipputeknisiä vempaimia, laitteita ja menetelmiä, mutta samalla suhtaudun niihin erittäin kriittisesti. Niiden tuotantomenetelmät ovat kestämättömiä, tuhoisia ja vaativat valtavia määriä riistoa. Tähän kaikkeen on syy: liikevoitto.

Mitä jos katsoisimme teknologiaa eri näkökulmasta ja muuttaisimme perusteellisesti suhdettamme teknologiaan ja tietokoneisiin yleensä? Mitä jos sen sijaan, että tekisimme sitä, mikä on halvinta voiton maksimoimiseksi, keskittyisimme tekemään ja uudistamaan asioita, joilla on mahdollisimman vähän ekologisia vaikutuksia ja mahdollisimman paljon myönteistä sosiaalista hyötyä?

Käytän huipputeknologiaa, koska minulla on sitä, ja koska löydän sitä, kierrätän sitä, elvytän sitä ja sekoitan sitä uudelleen. En myöskään etsi huipputeknisiä ratkaisuja sieltä, minne ne eivät kuulu, tai lähde ostamaan jotain ratkaisemaan olemattomia ongelmia.

Maailma on täynnä yhden koon ”ratkaisuja”, jotka painostavat ihmisiä, jotka tietävät, mikä ongelma on ja miten siihen pitäisi puuttua, eivätkä tarvitse tyranneja pakottamaan heitä tekemään asioita tietyllä tavalla. Se on siirtomaavallan tapa — ”luulen tietäväni paremmin kuin te villit, joten noudattakaa vain, mitä minulla on sanottavana”. Ei, vitut siitä.

Aivan kuten ihmiset, jotka tekevät työtä, tietävät parhaiten, miten työ tehdään, myös ihmiset, jotka ovat erityisolosuhteissa, tietävät ratkaisut, jotka toimivat heidän kohdallaan.

Teknologia-aloilla on vallalla ajatus, että aikamme ongelmat ovat puhtaasti teknologisia, eikä koskaan ymmärretä, että sosiaaliset ja poliittiset järjestelmämme vaikuttavat suoraan siihen, miten ja miksi teknologiaa tehdään. Teknologian perusteet määräytyvät sitä ympäröivien sosiaalisten olosuhteiden mukaan. Jos globaalin viestinnän teknologiaa ympäröivät sosioekonomiset järjestelmät, jotka arvostavat yli kaiken muun liikevoittoa, jatkuvaa talouskasvua (tällä tarkoitan abstraktia taloustiedettä, kuten BKT:tä, joka ei mittaa mitään todella arvokasta ihmisille ja ekologialle) ja suljettua lähdekoodia ja portinvartiointia, saadaan teknologian aloja, jotka muistuttavat nykyistä teknologia-alaa, jossa elämme. Kääntöpuolena on, että sama teknologia voi olla olemassa radikaalisti oikeudenmukaisessa maailmassa, jossa arvostetaan muuta kuin liikevoittoa ja jossa arvostetaan vapaata tiedon avointa jakamista saman maailmanlaajuisen viestintäverkon avulla — silloin alkaa näkyä ero. Ympäröivä maailma muokkaa järjestelmiämme, ja nämä järjestelmät vaikuttavat näiden järjestelmien mekanismeihin (teknologioihin, joita käytämme jokapäiväisessä elämässä).

Ekomodernistien näkemys on, että voimme teknisesti selviytyä ilmastokatastrofista. Että voimme innovoida tien ulos sosiaalisesta ja taloudellisesta tuhosta. Tarvitsemme vain uuden maagisen ilmastonkaappausjärjestelmän (jota mahdollisesti rahoittavat ilmastokriisistä suoraan vastuussa olevat yritykset), joka pelastaa tilanteen ja kääntää kaiken päinvastaiseksi. Tarvitsemme vain uuden digitaalisen valuutan, jolla rahoitetaan yksilajikkeisia puunviljelytiloja, jotka istuttavat vierasperäisiä puita katastrofeille alttiisiin ympäristöihin ja tuhlaavat samalla energiaa ja laskentatehoa, mikä vain kompensoi hiilidioksidipäästöjä. Kyse on ajatuksesta, että voimme saada loputtoman ja eksponentiaalisen talouskasvun ikuisesti, jolloin kapitalistinen koneisto pysyy käynnissä — kunhan se saa virtansa aurinkopaneeleista ja merituulivoimasta (ei sillä, että olisin niitä vastaan). Se on vihreää siinä mielessä, että uusiutuvaa energiaa käytetään kestämättömän paskan tekemisen jatkamiseen. Se on ”vihreää”, mutta ei ole mietitty hetkeäkään, miksi käytämme tiettyjä materiaaleja uusiutuvan energian tuotannossa. Se on ajatus siitä, että odotamme, että joku nero keksii meille tien ulos lopusta.

Keskeistä on, että meidän on ajateltava radikaalisti uudelleen miten suunnittelemme, valmistamme, käytämme, huollamme, korjaamme ja käytämme uudelleen teknologiaa — ja missä ja miksi käytämme sitä, jotta paikalliset kulttuuriset ja ekologiset tarpeet määrittelevät sen. Meidän on tarkasteltava petrokemian tuotantokeskeisen maailman todellisuutta ja kysyttävä: ”Millä muilla tavoin voimme tuottaa asioita mahdollisimman vähän ympäristöä kuormittaen?”. Sen sijaan, että kaivamme uutta alumiinia aurinkopaneeleja varten, voimmeko löytää tapoja louhia metallit muista lähteistä, käyttää uudelleen tai kierrättää maailmassa jo olemassa olevia materiaaleja? Juuri nyt sitä ei tehdä, koska se ei ole kannattavaa. Mutta maailmassa, jossa voitot eivät merkitse paskaakaan, mutta vaikutukset meihin ja ekosysteemiin merkitsevät, voimme todella tehdä asioita, jotka ovat kannattavia. Entä jos voisimme ottaa muoviroskan ja muokata sitä korvaamaan metalleja, jotka vaativat kaivantaprosesseja?

Tai luoda tarvitsemamme tavarat biologisista materiaaleista, biomuoveista, jotka todella hajoavat ympäristössä eivätkä säily satoja vuosia, valmistaa vaatteita kasveista ja kuolla ne muiden kasvien kanssa.

Tarkoituksenmukainen teknologia valjastaa teknologiaa eri puolilta, passiivisesta matalaan teknologiaan, DIY-askeleista korkean teknologian maailmoihin, ja se on ajatus siitä, että asioiden ei tarvitse olla samasta muotista — Piilaaksossa suunniteltuja — petrokemiasta riippuvaisia, ja se voi sisältää sekä vanhoja että moderneja tekniikoita. Se voi tulla muinaisten viljelytekniikoiden, kuten waru warun, elvyttämisen muodossa. Waru waru on muinainen istutustekniikka, jossa hyödynnetään tulvivat sateet sitomalla vettä ja luomalla luonnollisia sadeveden keräyskanavia. Joissakin paikoissa saatetaan kierrättää kaatopaikalle päätyneet vanhat tietokoneet ja käyttää niitä ilmastomallien ajamiseen ja säätietojen keräämiseen, jotta ne voidaan jakaa avoimelle DIY-ilmastotutkijoiden kollektiiville. Tämä on permalaskennan ydinajatus.

Permacomputing eli permalaskenta on permakulttuurin innoittama kestävämpi lähestymistapa tietokone- ja verkkoteknologiaan. Permacomputing on sekä käsite että käytäntöyhteisö, joka keskittyy digitaaliteknologian kestävyyteen ja uusiutumiskykyyn liittyviin kysymyksiin.

Aikana, jolloin tietotekniikka on teollisen jätteen ruumiillistuma, permacomputing kannustaa kestävämpään lähestymistapaan, jossa maksimoidaan laitteistojen käyttöikä, minimoidaan energiankäyttö ja keskitytään jo käytettävissä olevien laskentaresurssien käyttöön. Teemme näin, koska ihminen on osa luontoa ja teknologia on ihmisen jatke, ja tunnustamme, että teknologiaa on käytetty vahingoittamaan luontoa. Haluamme selvittää, miten voimme harjoittaa hyviä suhteita Maapalloon oppimalla ekologisista järjestelmistä ja hyödyntämällä ja keskittämällä uudelleen olemassa olevia teknologioita ja käytäntöjä. Olemme myös kiinnostuneita tutkimaan, mitä permacomputing-elämäntapa voisi olla ja millaista transformatiivista tietokonekulttuuria ja -estetiikkaa se voisi tuoda esiin.

https://permacomputing.net/

Sen sijaan, että tuottaisimme jätettä, opimme yhdeltä parhaista opettajista, äiti Maalta, että kaikkea voidaan käyttää uudelleen loputtomiin. Järjestelmämme voivat muuttua vastaamaan luonnollista luomisen ja hajoamisen virtaa, joka ei tuhoa planeettaamme tai meitä itseämme. Se on tapa olla vuorovaikutuksessa sen kanssa, miten elämme elämäämme perustavanlaatuisella tasolla.

Haluan tehdä selväksi, että tämä ei onnistu vain kuluttamalla eri tavalla yksilötasolla. Kyse on massojen vallankumouksesta, jossa vallankäytön ja riiston järjestelmät kaadetaan ja valta annetaan takaisin ihmisille ja planeetalle. Muutetaan perusteellisesti talous, tuotanto, teknologia, jätekierto ja sosiaaliset järjestelmät, jotta voimme sopeutua villisti muuttuvaan maailmaan.

Lähde: https://anarchosolarpunk.substack.com/p/postgrowthtech

kirjoittaja: F. E. Trainer

Riittävää kasvun vähenemistä ei voida saavuttaa ilman valtavaa ja radikaalia siirtymistä jonkinlaiseen yksinkertaisempaan tapaan.

Vuodesta 2000 lähtien kiinnostus degrowthia kohtaan on kasvanut räjähdysmäisesti, ja sen myötä on syntynyt laaja kirjallisuus, kansainvälisiä konferensseja ja monia aktiivisia ryhmiä eri puolilla maailmaa.

Tämä on hämmästyttävää, kun otetaan huomioon, että Georgescu-Roegenin, Paul Ehrlichin, Serge Latouchen ja Herman Dalyn kaltaiset uranuurtajat tekivät vuosikymmeniä työtä kiinnittääkseen huomiota siihen, että rajattoman kasvun ja vaurauden tavoittelu saattaa olla ongelmallista – ja heidät jätettiin suurelta osin huomiotta. Kasvun rajat -teos teki 1970-luvun alussa melkoisen vaikutuksen, mutta siinä ei käsitelty mahdollisia vaihtoehtoisia yhteiskunnallisia tavoitteita tai muotoja. Kirjassani Abandon Affluence and Growth (1985) esitin yhteenvedon asiasta ja väitin, että ainoa ratkaisu on siirtyminen yksinkertaisempaan tapaan. Seuraavien 20 vuoden aikana näillä muutamilla teoksilla ei ollut juuri mitään vaikutusta valtavirran ajatteluun kasvuun sitoutumisesta.

Degrowth-liikkeen viimeaikainen leviäminen on rohkaisevaa — liike perustuu kuitenkin moniin sekaannuksiin ja virheellisiin aloitteisiin. Tämä on ymmärrettävää, kun otetaan huomioon sen alkuvaihe, ja sitä voidaan pitää terveenä mahdollisuuksien tutkimisena. Kirjallisuudessa suhtaudutaan myönteisesti ”moniarvoisuuteen”, mutta meidän olisi pyrittävä löytämään yhtenäisiä suuntia.

Degrowth-liikkeen tämänhetkinen fokus

Degrowth-liike on (ymmärrettävästi) keskittynyt siihen, miksi kasvun tavoittelu on valtava virhe, ja kahteen ratkaisevaan teemaan on kiinnitetty vain vähän huomiota. Yksi on strategia: tämä puute on tunnustettu liikkeessä, ja käsittelen sitä pitkään Environmental Values -tiedejulkaisun artikkelissa. Toinen asia, johon ei ole kiinnitetty juuri lainkaan huomiota, on yksinkertaisuuden käsite. Kestävään ja oikeudenmukaiseen tilaan kasvaneen yhteiskunnan perusperiaatteena on oltava siirtyminen paljon yksinkertaisempiin elämäntapoihin ja järjestelmiin.

Ensinnäkin määritelmäkysymys: mistä degrowthissa on kyse ja mistä siinä pitäisi olla kyse? Termi ei ole hyvä kuvaus syntyneelle liikkeelle. Liike esittää monenlaista kritiikkiä ja vaihtoehtoja nykyiselle globalisoituneelle, teollistuneelle, kaupungistuneelle, finansialisoituneelle, uusliberalistiselle, seksistiselle, groteskisti epätasa-arvoiselle, kaivannaisteolliselle, imperialistiselle jne. maailmanjärjestykselle. Ilmaistuihin tavoitteisiin sisältyy kaikenlaista yhteiskunnallista kritiikkiä, ihanteita ja politiikkaa, jotka vaihtelevat lievästä reformistisesta erittäin radikaaliin. Monilla näistä — kuten rahareformi, kaupan tekeminen oikeudenmukaisemmaksi, asunto-oikeudenmukaisuus, patriarkaalisuus, mainonnan rajoittaminen, oikeudenmukaisemmat verot, velan vähentäminen, alkuperäiskansojen oikeudet ja siirtomaavallan purkaminen — ei ole itse asiassa mitään tekemistä talouskasvun vähentämisen kanssa, tai ne voitaisiin helposti toteuttaa taloudessa, jossa on edelleen kyse kasvusta.

Kasvun vähentäminen olisi sen sijaan nähtävä siten, että pyritään vähentämään resurssien kulutusta ja ympäristövaikutuksia, mikä tarkoittaa, että kyse on lähinnä yhdestä asiasta, nimittäin BKT:n vähentämisestä. On asianmukaista, että monet alatavoitteet ja -alueet nähdään tämän sateenvarjon alla olevina, yleisen pyrkimyksen kannalta merkityksellisinä aloina tai aloina, joihin sillä on vaikutuksia.

Niinpä termistä degrowth on tullut ”… utopististen unelmien räsysäkki”. Oikeampi nimitys voisi olla ”Lopultakin kyllästynyt kapitalismiin” -liike. Degrowth-ehdotuksina on esitetty kaikenlaisia ihanteita, unelmia ja vaihtoehtoisia politiikkoja monilla eri aloilla. Tämä on erittäin toivottavaa, koska se osoittaa, että tyytymättömyys kulutuskapitalistiseen yhteiskuntaan on vihdoin kiehumassa yli. Sen oikeutusta ja toivottavuutta ei ole 70 vuoden ajan voitu kyseenalaistaa. Nyt vallitseva paradigma on kuitenkin murenemassa, mikä näkyy rikkaiden maiden heikentyneenä kykynä hallita maailmanlaajuista geofyysistä imperialistista järjestelmää, resurssien vaikeasti ratkaistavissa olevana niukkuutena ja ympäristöongelmina, eriarvoisuuden kiihtyvänä lisääntymisenä, joka aiheuttaa vaikeuksia ja ”elinkustannusongelmia”, velkaantumisen lisääntymisenä jne. Yhä useammat ymmärtävät, että järjestelmä aiheuttaa suuria maailmanlaajuisia ongelmia, erityisesti ilmastonmuutosta, että se ei pysty ratkaisemaan niitä ja että se on korvattava.

Vielä vakavampi on luultavasti sosiaalinen tilanne, jossa yhteenkuuluvuuden katoaminen johtuu kapitalismin vääjäämättömästä etenemisestä, eriarvoisuuden lisääntymiseen liittyvästä puutteesta ja tyytymättömyydestä sekä hallitusten vähenevästä kyvystä vastata vaatimuksiin tai huolehtia ihmisistä. Rikkaimmissakin maissa suuri joukko ihmisiä on köyhiä tai kodittomia. Kolmenkymmentä prosenttia australialaisista kerrotaan jäävän ilman riittävää ravintoa. Rikkaiden maiden suurin terveysongelma on nyt todennäköisesti masennus. Britannian hallitus perusti hiljattain yksinäisyyttä käsittelevän ministeriön. Suuri osa ihmisistä on menettämässä kunnioituksensa ”demokratiaa” kohtaan ja kääntymässä kohti autoritaarisia ja fasistisia vaihtoehtoja.

Näitä monia ja erilaisia tyytymättömyyksiä voidaan pitää myönteisinä, sillä ne horjuttavat aiempina vuosikymmeninä vallinnutta itsetyytyväisyyttä. Tilanne on kuitenkin varsin sekava ja kaoottinen erityisesti syiden ja ratkaisujen osalta, ja tämä näkyy myös degrowth-liikkeessä. Jopa degrowth-liikkeen kannattajien keskuudessa ei juurikaan ymmärretä, että monitekijäistä globaalia ahdinkoa ei voida ratkaista, ellei tapahdu erittäin suurta ja vaikeaa vallankumousta, jossa useimmat nykyisten taloudellisten, poliittisten ja kulttuuristen järjestelmiemme osatekijät romutetaan ja korvataan radikaalisti erilaisilla järjestelmillä. Ratkaisevaa tässä on se, että uusien elämäntapojen ja järjestelmien on oltava aineellisesti hyvin yksinkertaisia. Degrowth-kirjallisuudessa tätä ei juurikaan tunnusteta, saati keskitytä siihen. Suurin osa kirjallisuudesta etenee ikään kuin voisimme kaikki jatkaa elämäämme suunnilleen samalla tavalla kuin nytkin, suunnilleen samoilla tavoilla ja instituutioilla kuin nytkin, uudistettujen instituutioiden ja paremman politiikan avulla. Degrowth-liike ei tunnusta, että nykyisen yhteiskunnan ylikulutus, kestämättömyyden aste, estää sen täysin. Tämän tunnustaminen kohdentaisi ratkaisevasti ajattelua tavoitteista ja strategioista ja sulkisi pois monia tällä hetkellä suosittuja vaihtoehtoja.

Globaali tilanne

Useimmat ihmiset eivät ymmärrä, missä määrin tämä yhteiskunta on muuttunut kestämättömäksi. Olemme ylittäneet kasvun rajat reilusti. Ei ole mahdollista, että rikkaiden maiden resurssien kulutus henkeä kohti voisi jatkua pitkään. Vain harvoilla maailman ihmisillä on tällainen ”elintaso”, eivätkä loput voi koskaan nousta sen kaltaiseen elintasoon. Tämä on perussyy suuriin maailmanlaajuisiin ongelmiin, kuten luonnonvarojen ehtymiseen, ympäristövahinkoihin, köyhien maiden miljardien ihmisten puutteeseen ja resurssitaisteluihin.

On olemassa vahvat perusteet sille, että jos haluamme elää kestävällä tavalla, jonka kaikki voisivat jakaa, rikkaiden maiden kulutusta henkeä kohti on vähennettävä 90 prosenttia. Yleinen vastaus on väite, jonka mukaan tekninen kehitys mahdollistaa BKT:n kasvun ”irrottamisen” resurssi- ja ympäristövaikutuksista. Nyt on kuitenkin olemassa ylivoimaisia todisteita siitä, että tätä ei tapahdu eikä tule tapahtumaan, lukuun ottamatta joitakin rajoitettuja alueita. (Haberlen katsauksessa tutkittiin yli 800 tutkimusta.) Jos BKT kasvaa, vaikutukset lisääntyvät. Suuria ongelmia ei ole mahdollista ratkaista, jos aiomme määrätietoisesti säilyttää kulutuksen ja tuotannon nykyisellä tasolla – ratkaisu löytyy vain kysyntäpuolelta, eli vähentämällä tuotantoa ja kulutusta huomattavasti.

Tärkeä syy ahdinkoon on se, että meillä on talousjärjestelmä, jossa on oltava kasvua ja jossa markkinat ja voitto määräävät, mitä tapahtuu. Tämän seurauksena se, mitä tuotetaan, kuka sitä saa ja mitä kehitetään, määräytyy sen mukaan, mikä on kannattavinta niille harvoille, jotka omistavat suurimman osan pääomasta. Lopputulos ei määräydy sen mukaan, mitä eniten tarvitaan. Siksi yksi prosentti omistaa nyt noin puolet maailman varallisuudesta, ja köyhät maat on ”kehitetty” muotoon, jossa niiden resurssit viedään ulos rikastuttamaan yrityksiä ja rikkaiden maailman ostajia, kun taas suurin osa ihmisistä jopa rikkaimmissa maissa kamppailee toimeentulosta.

Ratkaisevaa on, että meidän on pyrittävä siirtymään sellaisiin arvoihin ja tapoihin, jotka mahdollistavat kaikille hyvän elämän hyvin pienellä murto-osalla siitä resurssi- ja ympäristövaikutuksesta, joka meillä rikkaissa maissa on nyt henkeä kohti. Emme voi saavuttaa kestävää elämäntapaa, jonka kaikki voisivat jakaa, ellemme siirry valtavassa määrin kasvun vähentämisessä paljon yksinkertaisempiin elämäntapoihin ja järjestelmiin. Vaaditun degrowthin laajuutta ei tunnusteta liikkeessä riittävästi. Myöskään yhteiskunnalliseen muutokseen kohdistuvia vaikutuksia ei tunneta, koska ylilyönti on niin suuri, että vain muutos äärimmäisen erilaisiin elämäntapoihin ja järjestelmiin voi ratkaista suuret maailmanlaajuiset ongelmat.

Vaadittu vaihtoehto

Monien vuosien ajan olen esittänyt näkemyksen The Simpler Waysta ja esitellyt sitä vieraileville ryhmille Pigface Pointissa.

Tarvittavan kestävän yhteiskuntamuodon peruselementti on oltava se, että suurin osa ihmisistä elää pienissä, erittäin omavaraisissa ja itsehallinnollisissa paikallisissa yhteistyöyhteisöissä, jotka omaksuvat vapaaehtoisesti paljon yksinkertaisemmat elämäntavat ja järjestelmät. Näin voidaan välttää valtavia määriä resurssi-, ympäristö- ja dollarikustannuksia. Kollegoideni kanssa tekemäni tutkimus kananmunien tarjonnasta osoittaa, miksi. Vertailimme tavanomaisen supermarketin kautta toimitettujen kananmunien dollarimääräisiä ja energiakustannuksia takapihoilta ja kyläosuuskunnista saatuihin kananmuniin. Ensin mainitun toimitustavan dollarimääräiset ja energiakustannukset olivat 50-200 kertaa suuremmat kuin jälkimmäisen toimitustavan dollarimääräiset ja energiakustannukset.

Valintamyymälämunalla on laaja ja monimutkainen maailmanlaajuinen tuotantopanosten toimitusketju, johon kuuluu kalastuslaivastoja, maatalousalaa, merenkulku- ja kuorma-autoliikennettä, varastointia, kemikaaleja, infrastruktuureja, valintamyymälöitä, varastointia, pakkaamista, markkinointia, rahoitusta, mainontaa ja vakuutusalaa, jätteiden poistoa ja kaatopaikkojen sijoittamista, tietokoneita, pendelöivää työvoimaa, työterveys- ja työturvallisuusmääräyksiä sekä korkeasti koulutettuja teknikoita. Siihen liittyy myös ekosysteemien vahingoittuminen erityisesti hiilidioksidipäästöjen ja maatalouden vaikutusten kautta, mukaan luettuna ravinteiden palauttamatta jättäminen maaperään.

Integroitujen kyläosuuskuntien kautta toimitetuilla munilla voidaan kuitenkin välttää lähes kaikki nämä kustannukset, samalla kun ne mahdollistavat kaikkien ”jätteiden” välittömän käytön ja tarjoavat monia oheishyötyjä. Keittiö- ja puutarhajätteiden kierrättäminen sekä vapaa laiduntaminen voivat kattaa lähes kaiken siipikarjan ravinnontarpeen. Siipikarjan ja eläinten, myös ihmisten, lanta voidaan syöttää suoraan kompostikasoihin, metaanimädättämöihin, levä- ja kalalammikoihin, jolloin lannoiteteollisuudelta ei enää tarvita lannoitteita kyläruokatuotantoon. Kuljetuksia ei tarvita. Yksinkertaisten järjestelmien hoito ja ylläpito voi tapahtua pitkälti epävirallisesti, spontaanin keskustelun ja toiminnan kautta. Työntekijät voivat kulkea töihin kävellen tai polkupyörällä. Lisäksi eläinten yhteishoito lisää virkistys- ja vapaa-ajan resursseja ja helpottaa yhteisön yhteenkuuluvuutta.

Tällaiset järjestelyt mahdollistavat samanlaiset vähennykset monilla muilla aloilla, kuten useimmilla muilla elintarvikkeilla, asuntojen rakentamisessa, vaatehuollossa, hyvinvointi-, koulutus- ja muissa palveluissa sekä erityisesti vapaa-ajan ja viihteen tarjonnassa.

Yllä olevalla videolla on malleja tyypillisestä lähiöstä ennen ja jälkeen tällaisten muutosten tekemisen. Toinen malli havainnollistaa muun muassa seuraavia asioita:

• Monia ilmaishyödykkeitä tarjoavien yleishyödyllisten alueiden laaja kehittäminen.
• Maata hyödyntävä rakentaminen, jonka ansiosta kaikilla ihmisillä on mahdollisuus erittäin edulliseen ja vaatimattomaan asumiseen.
• Vapaaehtoistyötä tekevät mehiläiset kehittävät ja ylläpitävät yhteisön tiloja.
• Useita valiokuntia, esim. maatalouden, vanhustenhuollon, nuorisoasioiden, viihteen, vapaa-ajan ja kulttuuritoiminnan valiokunnat.
• Useimpien perushyödykkeiden tuotanto monissa pienissä paikallisissa yrityksissä ja maatiloilla (osa osuuskunnissa, osa yksityisomistuksessa) asutuskeskuksissa ja niiden läheisyydessä.
• Väliaikaisen ja matalan teknologian, erityisesti käsityöläis- ja käsityökalutuotannon, runsas käyttö, lähinnä niiden elämänlaatuhyötyjen vuoksi.
• Vähän palkattuja virkamiehiä
• Suuret käteisvapaat, ilmaiset tavarat ja lahjatavarat alat
• Vähäinen kuljetustarve, mikä mahdollistaa pyöräilyn työmatkat ja useimpien esikaupunkien teiden muuttamisen yleisiksi teiksi.
• Tarve työskennellä rahallisen tulon hankkimiseksi vain yhtenä tai kahtena päivänä viikossa rauhalliseen tahtiin – näin mahdollistetaan runsas osallistuminen taide- ja käsityötoimintaan ja yhteisölliseen toimintaan.
• Kuntaomisteiset pankit
• Korottomat paikallisvaluutat
• Suhteellisen vähäinen riippuvuus yrityksistä, ammattilaisista, byrokraateista ja korkean teknologian keinoista.
• Ei työttömyyttä, koska yhteisöt järjestäytyvät käyttämään kaikkea tuottavaa työvoimaa ja varmistamaan, että kaikilla on toimeentulo.

Toinen sivustollamme sijaitseva dioraama kuvaa sellaista pientä sekatilaa, joka voisi sijaita aivan kaupungin ulkopuolella ja jonka avulla ruokajätteet voitaisiin palauttaa maaperään ja joka toimisi samalla vapaa-ajan ja lomanviettopaikkana.

Tutkimuksessani eräästä Sydneyn esikaupunkialueesta havaitsin, että se voitaisiin järjestää uudelleen (esimerkiksi kaivamalla useimmat tiet pois), jotta lähes kaikki sen elintarviketarpeet voitaisiin tyydyttää, vaikka ihanteellinen järjestely käsittäisikin myös ympäröivät pienet maatilat. Noin kahdeksasosa esikaupungin nykyisestä maa-alasta on omistettu teille, jotka ovat lähes koko ajan käyttämättömiä, koska ne toimivat vain ajoväylinä, joiden kautta ajoneuvot pääsevät päätielle kerran päivässä.

Pigface Pointissa käytetään sähköä noin 0,065 kWh/pp/vrk, joka saadaan aurinkopaneeleista. Australian kotitalouksien keskimääräinen sähkönkulutus asukasta kohti on noin 7,6 kWh päivässä, mikä on 117 kertaa enemmän kuin meidän kotitilallamme. Energiaa ei käytetä silitykseen, imurointiin tai lattian jynssäykseen/kiillotukseen, televisioon, ilmastointiin, tuulettimiin, astianpesukoneisiin tai pyykinkuivaajiin. Australialaisen kotitalouden sähkökulut ovat noin 2 500 dollaria vuodessa. Pigface Pointin kustannukset aurinkosähköpaneeleista, akuista jne. ja niihin liittyvistä käyttö- ja vaihtokustannuksista ovat noin 160 dollaria vuodessa: noin kuusi prosenttia kansallisesta luvusta.

Juomaveden käyttö kohteessa on noin neljä prosenttia Yhdysvaltojen ja Australian kotitalouksien keskiarvosta. Koska vanhoja vaatteita voidaan käyttää lähes koko ajan ja korjata, vaatemenot ovat vähäiset. Keskimäärin australialaiset ostavat uusia vaatteita uskomattomat 14 kiloa vuodessa.

Videolla esitetyt mallit havainnollistavat erilaisia talonrakennustekniikoita, joissa käytetään maata, joka on ylivoimaisesti paras materiaali asumiseen. Ja se on erittäin halpa. Korostamme, miten hyvin edullisia vaatimattomia ja kauniita maarakennustaloja voisi tehdä itse hyvin pienillä dollarikustannuksilla. Yksi malleistamme edustaa neliökustannuksia, jotka ovat kolmastoistaosa nykyään rakennettavan keskimääräisen talon kustannuksista. Materiaalien neliömetriä kohti lasketut energiakustannukset ovat noin yhdeksänneksen tavanomaisen talon kustannuksista.

Nämä vähäiset resurssien käyttömäärät vastaavat olemassa olevista vaihtoehtoisista asutuskeskuksista saatuja tietoja. Missourissa sijaitsevan Dancing Rabbit -ekokylän kulutusluvut ovat seuraavat prosentteina Yhdysvaltojen keskiarvoista:

• Auton käyttö, 8 prosenttia
• Ajetut matkat, 10 prosenttia
• Bensankulutus, 6 prosenttia
• Tuotettu kiinteä jäte, 18 prosenttia
• Paikalla kierrätetyn kiinteän jätteen osuus, 34 prosenttia
• Sähkön käyttö, 18 prosenttia, jolloin sähköä lähetetään verkkoon kolme kertaa enemmän kuin sitä käytetään.
• Vedenkulutus, 23 prosenttia

Useimpien ihmisten on asuttava tämäntyyppisissä asutuskeskuksissa, mutta (pieniä) kaupunkeja, teollisuuskeskuksia, yliopistoja, huipputeknologian sairaaloita jne. voi silti olla. Kun tarpeeton tuotanto poistetaan, yhteiskunnallisesti hyödyllistä T&K-toimintaa voisi olla nykyistä enemmän.

Yksinkertaisempi tapa on klassista anarkismia. Siinä on kyse perusteellisesti osallistavasta demokratiasta, jonka avulla tasavertaiset yhteisöt voivat yhteistyössä hallita toimintaansa ja kohtaloaan. Siihen ei voi sisältyä keskitettyä valvontaa tai ylhäältä alaspäin suuntautuvaa auktoriteettia, vaan kaikkien on oltava osallistuvia kansalaisia, jotka kokoontuvat yhteen hallitsemaan itseään kollektiivisesti.

Riittävää kasvun vähenemistä ei voida saavuttaa ilman valtavaa ja radikaalia siirtymistä jonkinlaiseen yksinkertaisempaan tapaan.

(Tunnustamattoman) Degrowthin ongelma

Degrowth-kirjallisuudessa ei tunnusteta tehtävän huikeaa laajuutta. Edessämme on pelottava ”degrowth-ongelma”. Edellä esitetyn suuruinen degrowth tarkoittaa, että suurin osa nykyisestä tehtaiden, yritysten, liikenteen, kaupan, investointien, teollisuuden, rahoituksen ja voiton tavoittelun määrästä on lakkautettava, poistettava ja romutettava. Se tarkoittaa nykyisen tuotannon ja kulutuksen suurelta osin lopettamista, poistamista. Ja tämä tapahtuu taloudessa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa, joka on kiivaasti ja sokeasti sitoutunut tuotannon ja kulutuksen sekä ”elintason” jatkuvaan ja rajattomaan kasvattamiseen. Kyseessä on myös talous, joka on rakennettu siten, että sen on kasvettava tai se romahtaa. Mikä tahansa kasvun väheneminen tarkoittaa tuotannon, työpaikkojen, tulojen, investointien, voittojen ja elintason laskua. Jopa kasvun hidastuminen tässä taloudessa aiheuttaa konkursseja ja työttömyyttä sekä tyytymättömyyttä hallitusta kohtaan. Tämä on väistämätön ”kasva tai kuole” -loukku. Degrowth-puolustajilla ei ole aavistustakaan, mitä tälle asialle pitäisi tehdä; miten tuotannon, kulutuksen ja työpaikkojen määrää voidaan vähentää dramaattisesti ilman, että tämä yhteiskunnan katastrofaalinen itsetuho käynnistyy?

Yli 350 000 ihmistä on nykyään riippuvaisia hiilen louhinnasta Australiassa. Mitä heille ja heidän kaupungeilleen, joissa he asuvat, tehdään? Heitä ei voida siirtää pois hiilikaivostoiminnasta muihin talouden työpaikkoihin, koska degrowthin tarkoitus on vähentää työn ja tuotannon määrää. Miten he saavat tarvitsemansa tavarat, jos he eivät voi enää ansaita rahaa kaivoksissa tai tehtaissa ostaakseen maailmantaloudessa myytäviä tavaroita?

Ajatelkaa tilannetta, jossa Australian pääministeri Albanese on. Häneen kohdistuu suuria paineita tehdä jotakin elinkustannuskriisille. Hänen on yritettävä lisätä työpaikkoja, tuloja ja investointeja, jotta talous kasvaisi. Yrittäkääpä pyytää häntä vähentämään talouden kasvua. Mitä te tekisitte tai voisitte tehdä hänen tilanteessaan?

Ilmeisin seuraus on se, että kapitalismi ei voi mitenkään edetä degrowth-suuntaan. Kapitalismi on kasvujärjestelmä. Sen perusluonteeseen kuuluu pääoman sijoittaminen, jotta saadaan kerättyä lisää pääomaa, joka voidaan sijoittaa uusiin tuottaviin yrityksiin. Jos kasvu edes hidastuu, järjestelmä sairastuu. Ne harvat, jotka omistavat suurimman osan pääomasta, etsivät jatkuvasti investointimahdollisuuksia alati kasvaville pääomamäärilleen. Heillä ei ole valinnanvaraa tässä asiassa. Jos kapitalisti ei yritä ottaa tai luoda lisää myyntimahdollisuuksia, hänen kilpailijansa tekevät niin ja ajavat hänet konkurssiin. Kapitalistit ovat kapitalismin loukussa kuten kaikki muutkin.

Ja miten pääoman omistava luokka voisi reagoida, kun kerrotte heille, että kasvun vähentämisen jälkeen tarvitaan vain paljon pienempi määrä investointeja, vain sen verran, että tuotantolaitosta voidaan ylläpitää (tai säätää vakiovolyymiä)? Se on loppu niille valtaville tulovirroille, joita he nyt saavat ilman, että heidän tarvitsee tehdä mitään työtä, vain koska heillä on rahaa investoida.

Tarkastellaan kiinnostavaa osaongelmaa. Tasapainotilassa olevassa taloudessa lainoista ei voida maksaa korkoa, saati sitten taantuvassa taloudessa. Rahaa lainataan sillä odotuksella, että se maksetaan takaisin korkoineen — mutta tämä ei ole mahdollista, ellei talous kasva. Maailman velka, eli maksamatta olevat lainat, jotka odottavat takaisinmaksua korkoineen, on nyt yli kolminkertainen maailman BKT:hen verrattuna, ja kasvu kiihtyy. Sitä ei voida maksaa takaisin, ellei tuotanto, myynti ja tulot tulevaisuudessa kasva valtavasti.

Taloudessa, jossa BKT on huomattavasti pienentynyt, voisi olla yksityisomistusta ja pääomainvestointeja, mutta yrittämisen vapautta ei voisi olla, koska investointien määrää ja yrityksiä, joihin ne valuvat, olisi rajoitettava tiukasti ja määriteltävä yhteiskunnallisin päätöksin. Yritykset voisivat vapaasti kilpailla näistä hyvin niukoista mahdollisuuksista tuottaa yhteiskunnan toivomia tuotteita, mutta se olisi jonkinlaista massiivista ”sosialismia”.

Jälleen kerran ongelman olemassaolo ja laajuus jäävät lähes täysin huomiotta degrowth-kirjallisuudessa. Ei ole keskusteltu siitä, mitä tehdä niille työntekijöille, jotka ennen tuottivat myytäviä tavaroita mutta eivät enää tee niin. Vansintjan, Vetter ja Schmelzer toteavat teoksessaan The Future is Degrowth epätavallisen lyhyesti ja ohimennen, että ”… suuret tuotanto- ja kulutusalueet on purettava”. Useimmissa selostuksissa todetaan kuitenkin rauhallisesti laajoja ja erittäin ongelmallisia utopistisia ehdotuksia (kuten velkojen mitätöinti) ilman merkkejä pelosta ylivoimaisten vaikeuksien edessä. Epäsuorat rauhoittavat olettamukset ovat yleensä Green New Deal -kirjallisuudessa yleisiä: pahimmillaan vain vähäiset vähennykset riittävät, olemassa olevat instituutiot pystyvät tekemään niitä, ja tehokkaampi teknologia vähentää jätettä jne. Kirjallisuudessa ei juurikaan näy merkkejä järkytyksestä tai epätoivosta edessä olevan tehtävän laajuuden vuoksi, eikä siinä esitetä mitään ajatuksia siitä, mitä tehdä syrjäytyneille työntekijöille … tai kapitalistiluokalle. Tämä on hämmästyttävä epäonnistuminen kokonaiskuvan saavuttamisessa; kasvun vähentäminen tarkoittaa monien muiden erittäin vaikeiden asioiden ohella kapitalismin romuttamista. Jokainen liikkeen jäsen, joka ei halua kohdata tätä, on vakavasti hämmentynyt.

Tämä ymmärrys tarkoittaa, että ratkaisuun johtava tie on muotoiltava siten, että ihmiset, joiden on tällä hetkellä tuotettava, myytävä, ostettava ja kulutettava paljon elääkseen tyydyttävästi, voivat siirtyä elämäntapoihin ja järjestelmiin, joissa heidän ei tarvitse tehdä niin. Tämä ei voi tapahtua muuten kuin siirtymällä sellaiseen yhteiskuntamuotoon, jota olen kutsunut nimellä The Simpler Way.

Vaikutukset degrowth-strategiaan

Kun otetaan huomioon nykyinen tilanteemme, tarvitaan valtavasti kasvua, ja tämä tarkoittaa, että tavoitteeseen on sisällyttävä valtavia ja radikaaleja vähennyksiä ja yksinkertaistuksia elämäntavoissa ja järjestelmissä. Tämä puolestaan tarkoittaa siirtymistä radikaalisti erilaisiin taloudellisiin, poliittisiin, asutus- ja kulttuurijärjestelyihin.

Mitä se tarkoittaa strategiasta puhuttaessa?

Degrowth-liike on kiinnittänyt hyvin vähän huomiota strategiaan. Suuri osa siitä, mikä saattaa vaikuttaa strategialta, liittyy itse asiassa tavoitteisiin, erityisesti monet lausunnot toivotusta politiikasta ja selostukset yhteiskunnista, joiden katsotaan toteuttavan degrowth-visiota.

Strategiakysymykseen viitataan paljon, mutta sitä analysoidaan suhteellisen vähän, arvioidaan mahdollisuuksia tai perustellaan, miksi jokin parhaaksi katsottu vaihtoehto voisi toimia. Useimmissa kirjoituksissa vain yksilöidään tai luokitellaan lähestymistapoja (kuten Eric Olin Wrightin teoksessa Envisioning Real Utopias) tai kuvataan erilaisia hankkeita yrittämättä tutkia niiden tehokkuutta, oletettua kausaalista logiikkaa, jonka mukaan toimilla odotetaan olevan kasvuvaikutuksia, olosuhteita, joissa lähestymistavat toimivat, ja sitä, rajoittavatko ne yleistettävyyttä. Kirjoituksista ei ole juurikaan apua päätettäessä, mihin strategioihin liikkeen olisi keskityttävä.

Tämä puute käy ilmi esimerkiksi hiljattain julkaistusta pitkästä teoksesta Degrowth and Strategy. How to Bring About Social Ecological Transformation, jossa käydään pitkä keskustelu strategian käsitteestä, jonka arvo on kyseenalainen, ja jossa esitetään (arvokkaita) kuvauksia monista projekteista, joita voidaan pitää degrowth-tapahtumina. Nämä ovat varsin mielenkiintoisia, mutta ne eivät juurikaan valaise alaotsikkoa ”… miten saada aikaan sosiaalis-ekologinen transformaatio” (Koch, 2022b on poikkeus). Paljon samaa voidaan sanoa The Future is Degrowth -kirjasta, jossa taas kuvataan erilaisia aloitteita, mutta jossa ei juurikaan kiinnitetä huomiota siihen, miksi eri strategiat toimivat, eikä tarjota arviointia tai ohjeita tai keskustelua eri vaihtoehtojen arvosta tai uskottavuudesta. Jotkut näistä ja muista teoksista suosivat, tukevat tai suosittelevat eri strategialuokkia, esimerkiksi Bärnthaler (2023), mutta eivät tarjoa juurikaan perusteluja.

Paljon tärkeämpää kuin analyyttisen tai arvioivan keskustelun puute degrowth-kirjallisuudessa on se, että edellä esitetyn yksinkertaisuuden imperatiivia koskevan keskustelun syvällinen merkitys on jätetty enemmän tai vähemmän kokonaan huomiotta. Tämä sulkee pois suuren osan nykyisestä tavoitteisiin ja keinoihin liittyvästä ajattelusta. Degrowth-strategiaa on tarkasteltava sen kannalta, miten päästä radikaalisti yksinkertaisempiin elämäntapoihin ja järjestelmiin. Siinä on käsiteltävä degrowth-ongelmaa, eikä nykyisessä degrowth-ajattelussa aleta käsitellä mitään tästä.

Sentralisaatio ja valtion rooli

Useimmissa, ellei jopa kaikissa degrowth-puheissa oletetaan nimenomaisesti tai epäsuorasti, että strategiassa on keskityttävä siihen, että valtio saadaan toteuttamaan haluttua politiikkaa. Kyse on siitä, että hallitusta pyydetään toteuttamaan degrowth tai vaaditaan sitä tekemään niin joko pian tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Tässä oletetaan, että valtio kykenee toteuttamaan degrowth-politiikkaa (mitä se ei mielestäni kykene).

Tarkastellaan esimerkiksi Jason Hickelin esittämiä yleisiä väitteitä, joiden mukaan eriarvoisuutta on vähennettävä, työpaikkoja on taattava, verotusta on progressiivisesti porrastettava, koulutusta ja asuntoja on parannettava ja biologista monimuotoisuutta on suojeltava. Yksittäiset ihmiset ja ryhmät eivät voi tehdä näitä asioita, vaan niitä voi toteuttaa vain valtio.

Tämä keskittyminen valtioon pelastajana on ilmeisintä degrowth-liikkeen marxilaisessa/sosialistisessa suuntauksessa. Marxin analyysi kapitalismista ja sen ristiriidoista, dynamiikasta ja kohtalosta on erittäin tärkeä, mutta hänen ajatuksensa vallankumouksellisesta päämäärästä ja siirtymäprosessista ovat vakavasti virheellisiä, mikä johtuu ensisijaisesti kasvun rajoista ja siitä, että Marx on laiminlyönyt kulttuurin.

Ensinnäkin marxilaiset ymmärtävät tavoitteen väärin. He ovat oikeassa siitä, että kapitalismista on päästävä eroon, mutta heillä on pitkä ja tahraton historia pyrkimyksestä vapauttaa tuotantovoimat kapitalistisen tuotantotavan ristiriidoista, jotta tehtaiden kaasukahvoja voidaan kääntää ylöspäin, jolloin ”…jokaisella on Mersu”. (Tästä ”ekomodernistisesta” näkökulmasta on esimerkkinä Leight Phillips teoksessaan Austerity Ecology & the Collapse-Porn Addicts: A Defence of Growth, Progress, Industry and Stuff). Kuten olen edellä väittänyt, tyydyttävän jälkikapitalistisen yhteiskunnan on useimmissa suhteissa oltava ristiriidassa Marxista peräisin olevan vallitsevan sosialistisen näkemyksen kanssa. Se ei voi olla kapitalistinen, mutta se ei myöskään voi olla pitkälle teollistunut, valtiokeskeinen tai vauras eikä sillä voi olla korkea tai kasvava BKT.

Kun tarkastelemme strategisia vaikutuksia, lähes kaikki tavanomaisen marxilaisen/sosialistisen näkemyksen näkökohdat voidaan nähdä virheellisiksi. Ensinnäkin vallalla on käsitys, jonka mukaan hallitseva luokka on syrjäytettävä määrätietoisella etujoukkopuolueella, joka on valmis käyttämään väkivaltaa valtiovallan ottamiseksi, jotta tarvittavat muutokset voidaan sitten toteuttaa. Useimmissa, ellei kaikissa, lähihistorian vallankumouksellisissa liikkeissä tämä oli luultavasti oikea ja ainoa vaihtoehto. Mutta päämääränä näissä tapauksissa oli pohjimmiltaan ottaa tuotantokoneisto hallintaan ja sitten johtaa sitä tehokkaammin ja oikeudenmukaisemmin, päästä eroon tuotantoa ja jakelua aiemmin haitanneista ristiriidoista. Kuten edellä on selitetty, tämä ei kuitenkaan voi enää olla tavoite. Sen on nyt oltava tuotannon ja ”elintason” alentaminen.

Lisäksi degrowth on pohjimmiltaan kulttuurinen ongelma, ei ensisijaisesti taloudellinen tai uudelleenjako- tai valtaongelma. Siihen on sisällyttävä nykyisten teollisuus-, kauppa-, maatalous-, rahoitus- jne. järjestelmien purkaminen suurelta osin ja niiden korvaaminen pienemmillä ja radikaalisti erilaisilla järjestelmillä, joita ohjaavat uusiin ideoihin ja arvoihin sitoutuneet kansalaiset. Tätä ei voida tehdä väkisin, vaan sen voivat saavuttaa vain ihmiset, jotka ymmärtävät yksinkertaisemmat elämäntavat ja järjestelmät ja hyväksyvät ne vapaaehtoisesti. Valtio ei voi antaa tai pakottaa maailmankuvaa, arvoja tai asenteita, joita ilman tällaisia rakenteellisia muutoksia ei voida tehdä. Mikään määrä tukia tai tiedotusta tai salaista poliisia ei saa kyläläisiä tekemään innokkaasti ja iloisesti yhteistyötä kukoistavan paikallistaloutensa suunnittelussa, kehittämisessä ja johtamisessa.

Ehkäpä suurin virhe Marxin koko analyysissä oli se, että hän jätti enemmän tai vähemmän kokonaan tunnustamatta tämän kulttuurisen tekijän merkityksen. Hän näki siirtymässä yksinomaan taloudellisena ja valtakysymyksenä, hallitsevasta luokasta eroon pääsemisenä, valtiollisen vallan saamisena ja siten kyvyn hankkia muutos väkisin läpi. Kuten Schlomo Avineri selittää teoksessaan The Social and Political Thought of Karl Marx, Marx oletti, että myös valtion valtaamisen jälkeen massat pitäisivät edelleen kiinni vanhasta kapitalistisesta maailmankatsomuksesta, joka keskittyisi parempiin tuloihin, pomojen ja vieraannuttavien työolojen hyväksymiseen, kurinalaiseen työläisyyteen, individualistisuuteen ja kilpailuhenkisyyteen sekä vaurastumisen haluamiseen. Hän oletti, että näihin asenteisiin voitaisiin kiinnittää huomiota paljon myöhemmin, hitaassa siirtymässä ”sosialismista” ”kommunismiin”. Tämä olisi voinut olla järkevää vallankumouksessa, jossa teollisuuslaitokset otettaisiin väkivaltaisesti haltuun ja jota johtaisi autoritaarinen ryhmä, joka aikoisi kääntää kuristimet kovemmalle, mutta se ei liity nykyiseen vallankumoukseen.

Marx vaati, että Hegel oli väärässä ja että häntä oli ”seisotettava päällään”, koska hän ajatteli, että kulttuuri on vain yhteiskunnan päällysrakenne, joka rakentuu yhteiskunnan taloudellisen alusrakenteen päälle ja jota sen taloudellinen alusrakenne määrittää. Mutta edellä esitetyn väitteen mukaan kulttuuri on kaiken yläpuolella.

Ekososialisti on vahvasti taipuvainen vastustamaan sitä, että jos meillä olisi valtiovalta, voisimme helpottaa tätä tietoisuuden muutosta, auttaa ihmisiä näkemään paikallisuuden tarpeen jne. Tässä on kuitenkin suuri looginen sekaannus. Mikään hallitus, jolla olisi tarvittava poliittinen ohjelma, joka keskittyisi siirtymiseen yksinkertaisempiin järjestelmiin ja elämäntapoihin ja BKT:n leikkaamiseen, ei voisi tulla valituksi, elleivät ihmiset yleisesti ottaen olisi jo kauan sitten omaksuneet siihen liittyvää äärimmäisen uutta ja radikaalia maailmankuvaa. Tärkein tehtävä olisi siis työskennellä tämän muutoksen kehittämiseksi ruohonjuuritason tietoisuudessa, ja jos se onnistuisi siinä määrin, että oikeanlainen puolue valittaisiin, vallankumous olisi jo voitettu. Tämän vallankumouksen ydin on kulttuurisessa muutoksessa, ja jos se saavutetaan, niin valtiovallan haltuunotto ja sen mahdollistamat rakenteelliset muutokset voidaan parhaiten nähdä vallankumouksen seurauksina. Keskittyminen valtiovallan ottamiseen tässä ja nyt ei edistäisi kulttuurista muutosta juurikaan, jos ollenkaan. Tämä voimaan, valtaan tai väkivaltaan turvautumisen hylkääminen ja tietoisuustehtävään kääntymisen puolustaminen on keskeistä joidenkin menneisyyden merkittävien anarkistien, kuten Tolstoin, Gandhin ja Kropotkinin, strategisessa ajattelussa (ks. Peter Marshallin teos Demanding the Impossible: A History of Anarchism).

Olemme hyvin kaukana ideologisista olosuhteista, joiden on oltava vallitsevia, ennen kuin merkittävää liikettä kohti degrowthia voi tapahtua. Emme pääse mihinkään, ennen kuin jonkinlainen yksinkertaisempi tie on tullut laajalti ymmärretyksi ja halukkaasti hyväksytyksi. Näin ollen strategiassa on keskityttävä siihen, miten tämä valtava kulttuurinen muutos saadaan aikaan.

Tärkeä taktinen seuraus on: ”Älkää taistelko kapitalismin eliminoimiseksi”. Tämä on ristiriidassa sosialistien perusolettamuksen kanssa, jonka mukaan vanhasta on päästävä eroon ennen kuin uutta voidaan rakentaa raunioille. Historiallisesti ainutlaatuinen tilanne, jossa nyt olemme, asettaa meille tarpeen ei-konfrontaatiostrategialle, johon kuuluu kääntyminen poispäin ja ”kapitalismin huomiotta jättäminen kuoliaaksi”. (Tämä ei sulje pois tarvetta kohdata tiettyjä uhkia, kuten metsän hakkuita.)

Kapitalismista eroon pääsemisellä ja ”sosialistisen” hallituksen asettamisella ei olisi mitään arvoa, ellei vastikään asetetulla hallituksella olisi ”Yksinkertaisempi tapa”-näkemystä — eikä se olisi sitä, ellei sitä olisi valinnut yleisö, joka on sitoutunut tähän näkemykseen. Tehtävänä on siis luoda tällainen yleisö. Mutta silloin valtio ei olisi rakentanut yksinkertaisempaa tapaa, vaan ihmiset olisivat ottaneet paikallisyhteisönsä hallintaansa.

Siirtymä yksinkertaisempaan tapaan

Degrowth-keskustelussa (yleensä implisiittinen) strategia keskittyy siihen, että hallituksia kehotetaan toteuttamaan degrowth-politiikkaa tai luomaan julkista painostusta, joka saa ne tekemään niin tulevaisuudessa. Kuten edellä on selitetty, riittävää degrowth-politiikkaa ei voida saavuttaa romuttamatta kapitalismia ja useita muita kestämättömiä lähestymistapoja, joita ei voida hyväksyä. Näitä ovat muun muassa pääasiassa keskitetty hallinto, globalisaatio, nykyiset globaalit kauppa- ja rahoitusjärjestelmät ja ennen kaikkea kulttuurin sitoutuminen vauraaseen elämäntyyliin. Jos edellä esitetty analyysi vaaditun kasvun vähentämisen laajuudesta on lainkaan pätevä, riittävä kasvun vähentäminen on historian suurin vallankumous. Simpler Way -siirtymäteoriassa korostetaan, että tämän yhteiskunnan päätöksentekoelimet eivät voi tarkoituksellisesti saada tätä aikaan, vaan se pakotetaan meille tulevien suurten vaikeuksien aikana.

Tulevasta maailmanlaajuisesta romahduksesta on nyt olemassa laaja kirjallisuus. Seuraavassa on yhteenveto syistä, joiden perusteella sitä pidetään väistämättömänä.

1. Vaadittujen muutosten laajuus

On väitetty, että rikkaan maailman tuotantomääriä ja siten luonnonvarojen kulutusta olisi todennäköisesti vähennettävä noin 90 prosenttia kestävän yhteiskunnan saavuttamiseksi, mikä tarkoittaa, että suurin osa nykyisestä teollisuudesta, liikenteestä, matkustamisesta, rakentamisesta, ostoksista, viennistä, investoinneista jne. olisi lopetettava asteittain. Tämä edellyttäisi täysin uusien yhteiskunnallisten rakenteiden ja menettelyjen luomista ja toteuttamista.

2. Aika loppuu kesken

Vaikka ymmärrystä ja tahtoa olisikin, on vaikea kuvitella, että tarvittavat muutokset voitaisiin toteuttaa muutamassa vuosikymmenessä. Ne edellyttävät länsimaisen sivilisaation perustavanlaatuisten tekijöiden kääntämistä päinvastaisiksi viimeisten 200 vuoden aikana. On kuitenkin todennäköistä, että seuraavat neljä maailmanlaajuista pääuhkaa antavat meille kullekin korkeintaan 10 vuotta aikaa, jos niitä ei voida poistaa.

2a. Hiilipäästöt. Useiden arvioiden mukaan hiilidioksidipäästöbudjetti, joka liittyy 67 prosentin mahdollisuuteen rajoittaa lämpötilan nousu alle 1,5 asteeseen, on käytetty loppuun vuoteen 2030 mennessä. Monien mielestä 33 prosentin epäonnistumisen mahdollisuus on aivan liian suuri hyväksyttäväksi ja että vastuullisempi tavoite vähentäisi merkittävästi budjettia ja aikaa, joka jää fossiilisista polttoaineista luopumiseen. Tällä hetkellä rakennetaan noin 490 uutta hiilivoimalaa, ja 790 uutta voimalaa on suunnitteilla.

Maailmanlaajuinen energiantarve on vuoteen 2050 mennessä todennäköisesti lähes 60 prosenttia suurempi kuin nykyisin. Uusiutuvista energianlähteistä tuotetun energian määrän olisi kasvettava 27 EJ joka vuosi, mutta nykyinen lisäysvauhti on vain noin 0,72 EJ vuodessa. Nämä luvut näyttäisivät sulkevan täysin pois mahdollisuuden, että hyväksyttävät päästötavoitteet voidaan saavuttaa käytettävissä olevassa ajassa.

2b. Öljy. Kuten Nafeez Mosaddeq Ahmed osoittaa kirjassaan Failing States, Collapsing Systems, on todennäköistä, että öljyn saatavuus romahtaa merkittävästi ja pysyvästi, mahdollisesti jo vuosikymmenen kuluessa. Yleisesti tunnustetaan, että tavanomaisen öljyn saatavuus saavutti huippunsa noin vuonna 2005 ja on sen jälkeen vähentynyt merkittävästi. Maailmanlaajuinen tarjonta on jatkanut kasvuaan, mikä johtuu Yhdysvalloissa käyttöön otetun liuskeöljyn särötyksen aiheuttamasta huomattavasta tuotannon kasvusta, mutta on olemassa vahvoja syitä olettaa, että tämä lähde saavuttaa huippunsa ja vähenee pian.

Ahmed esittää myös vakuuttavia perusteluja siitä, että useimmat Lähi-idän öljyntuottajamaat kohtaavat niin vakavia ekologisia, elintarvike-, vesi- ja ilmasto-ongelmia, että niiden vientikapasiteetti voi suurelta osin loppua 10 vuoden kuluessa. Samaan aikaan öljytynnyrin tuottamiseen tarvittava energiamäärä kasvaa merkittävästi.

2c. Velka. Maailman velka on kaksinkertaistunut viime vuosina. Se vastaa nyt yli kolme kertaa maailman BKT:tä, mikä on paljon enemmän kuin ennen maailmanlaajuista finanssikriisiä. Kasvuvauhti vuosien 1997 ja 2022 välillä on ollut yli yhdeksänkertainen verrattuna vuosien 1972 ja 1997 väliseen kasvuvauhtiin. Taloustieteilijät, kuten Michael Hudson, joka on kirjoittanut teokset Killing the Host ja The Destiny of Civilization, ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että velka kaataa rahoitusjärjestelmän väistämättä pian. Se tarkoittaa, että lainanantajat menettävät varallisuutta ja pankit kaatuvat, kun paniikissa olevat lainanantajat yrittävät saada säästönsä takaisin. Tällöin menetettäisiin suuri osa lainanantokyvystä, eikä talous voi toimia ilman jatkuvia luottovirtoja, erityisesti kaupan rahoittamiseksi.

Useimmissa kaupoissa tavaroita lähetetään odottaen, että maksu saadaan. Tavaroita ei lähetetä, jos tuottaja epäilee, että ostaja ei saa rahaa tai luottoa maksuun, kun pankit eivät halua ottaa riskiä tai kieltäytyvät antamasta luottoa. Koska talous toimii just-in-time-toimitusten varassa ja koska joustavuus puuttuu, supermarketin hyllyt ovat tyhjiä kolmessa päivässä, jos lähetys ei onnistu.

2d. Sosiaalisen koheesion romuttuminen. Kapitalismi on väistämättä synnyttänyt irvokasta eriarvoisuutta. Noin yksi prosentti maailman ihmisistä omistaa nykyään luultavasti noin 50 prosenttia maailman varallisuudesta, ja suuret joukot jopa rikkaimmissa maissa ovat köyhtyneet, vihaisia ja kääntyneet tukemaan autoritaarisia/fasistisia hallitsijoita. Demokratian kunnioittaminen on vähenemässä, ja Britanniassa ja Euroopassa ollaan yhä enemmän taipuvaisia tukemaan vahvoja johtajia, jotka ovat ”valmiita rikkomaan lakia asioiden korjaamiseksi”. Kapitalistiluokka kiristää otettaan, hallitukset antavat sille, mitä se haluaa, jotta ”talous saataisiin taas käyntiin” (…heti tultuaan valtaan Trump toteutti massiiviset veronalennukset rikkaille … ), mikä kiihdyttää myllerrystä. Joidenkin mielestä Yhdysvallat on menossa sisällissotaan. Tästä johtuva yhteiskunnallinen kuohunta estää selkeän ajattelun ja saa ponnistelevat hallitukset tekemään huonoja päätöksiä. (Trump lupaa poistaa kaikki öljynporausta koskevat rajoitukset heti, kun hän pääsee valtaan).

3. Monet muut biofyysiset vaikeudet kiristävät kasvun rajoja

Talouksien kyky selviytyä kiihtyvistä ongelmista — kuten veden niukkuudesta, kalastuksen vähenemisestä, mineraalien laadun heikkenemisestä, luonnonvarojen ja ekologisten häiriöiden kustannusten kiihtymisestä, aerosolikuormituksesta, maapallon kemiallisesta myrkyllisyydestä, maatalouden maaperän vahingoittumisesta ja häviämisestä, valtamerten happamoitumisesta ja merenpinnan noususta — vähenee. Näyttää siltä, että sukupuuttoon kuoleminen on alkanut, nyt todennäköisesti myös hyönteisten ja siten myös ravintokasvien pölytyksen osalta. Hiilidioksidipäästöt ovat vain yksi monista planetaarisista rajoista, joita olemme ylittämässä. Nämä ja muut tekijät vähentävät väheneviä resursseja, joita voidaan käyttää monien ongelmien ratkaisemiseen.

4. Olemassaolevat poliittiset instituutiot eivät kykene tekemään muutoksia vaaditussa laajuudessa

Nykyiset järjestelmät ovat kohtuullisen tehokkaita tekemään pieniä muutoksia. Vaalit voitetaan yleensä pienillä marginaaleilla, joten hallituksilla ei ole varaa ärsyttää suurta määrää äänestäjiä, muuten ne heitetään ulos. Ne eivät kuitenkaan voi hyväksyä politiikkaa, joka on vastoin merkittävien alojen elintärkeitä etuja, puhumattakaan lähes yleismaailmallisista pyhistä arvoista, kuten kasvusta. Yrittäkääpä kertoa australialaisille, jotka nyt kamppailevat elinkustannusvaikeuksien kanssa, joista monet ovat kodittomia ja joilla ei ole varaa ruokaan, että meidän on alennettava elintasoa.

5. Ongelmat lomittuvat, kasautuvat, vahvistavat toisiaan ja niillä on positiivinen takaisinkytkentä

Usein yhden ongelman ratkaiseminen lisää vaikeuksia muilla aloilla, erityisesti energiahuollossa. Vielä tärkeämpää on, että ongelmilla on usein multiplikatiivisia, ei additiivisia, vuorovaikutteisia vaikutuksia. Esimerkiksi Ahmedin analyysi Lähi-idän öljyntuottajista osoittaa, miten ilmastonmuutos, kuivuus, lämpötilan nousu ja maaperän köyhtyminen vahvistavat toisiaan ja luovat hallituksille vaikeasti ratkaistavia haasteita. Hallitusten heikkenevä kyky selviytyä tilanteesta johtaa sortotoimiin, joilla pyritään hillitsemään tyytymättömyyttä ja säilyttämään järjestys, mikä taas synnyttää lisää tyytymättömyyttä.

Nyt koetut vaikeudet hukkuvat todennäköisesti pian monien positiivisten palautevaikutusten hyökyaaltoon. Useat analyytikot ovat kertoneet yksityiskohtaisesti, miten yhteisvaikutukset johtavat todennäköisesti äkilliseen ja katastrofaaliseen järjestelmän hajoamiseen maailmantaloudessa. (Esimerkiksi Mason 2003, Korowicz 2012, Morgan 2013, Kunstler 2005, Greer 2005, Bardi 2011, Collins 2018, Smith ja Positrano 2010 ja Duncan 2013.)

6. Dominantti perinteinen maailmankuva on ristiriidassa vaaditun vision kanssa

Se, että yksilöllinen ja kansallinen edistys on yhtä kuin vaurastuminen, on juurtunut syvälle kulttuuriimme. Vallitsevassa maailmankuvassa pidetään itsestään selvänä, että ongelmien ratkaisut ovat korkean teknologian ”putken loppupään” ratkaisuja, joilla puututaan kestämättömien käytäntöjen vaikutuksiin, eikä niinkään siihen, että siirrytään pois niistä käytännöistä, jotka aiheuttavat näitä vaikutuksia. Pidetään itsestään selvänä, että ehdotukset eivät saa eikä tarvitse puuttua vaurauteen ja kasvuun. Automaattinen suuntaus on valita monimutkaisempia energia- ja pääomavaltaisia tarjontapuolen teknologioita. Mineraalit käyvät vähiin? Mene kuuhun louhimaan.

Samaan aikaan nykyaika on kehittänyt rakenteita ja järjestelmiä, jotka tekevät tarvittavien ratkaisujen toteuttamisen äärimmäisen vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi. Tämä näkyy erityisesti kaupungissa, jossa korkeat rakennukset ja moottoritiet ovat poistaneet takapihan hedelmä- ja vihannesviljelyn ja tehneet energiaintensiivisistä liikenne-, vesi-, viemäri-, sähkö- ja muista järjestelmistä välttämättömiä. Kansakunnat ovat tulleet voimakkaasti riippuvaisiksi kaupasta, jotta ne voivat turvata asiat, jotka ne ennen valmistivat itse.

Nämä syyt kalpenevat kuitenkin yhden tärkeimmän syyn rinnalla.

6. Ongelman perusluonne, ja siispä siis se mitä sen ratkaisemiseksi täytyy tehdä, on edelleen tunnustamatta

Vain harvat ymmärtävät kasvun rajallisuutta ja tarvetta laajamittaiseen kasvun vähentämiseen. Lähes kaikkien toimeenpanevien hallitusten ja niihin liittyvien byrokratioiden, yritysmaailman, taloustieteilijöiden, tiedotusvälineiden ja suuren yleisön lähes yleismaailmallisena päämääränä on edelleen kiistaton sitoutuminen tuotannon ja kulutuksen rajattomaan kasvuun.

Näistä syistä on ilmeistä, että tämä yhteiskunta ei kykene käsittelemään tätä ahdinkoa. Simpler Way -siirtymäteorian peruslähtökohta on, että siirtymistä kestävään ja oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan ei ole mahdollista toteuttaa tarkoituksellisesti ja rationaalisesti nykyisten virallisten poliittisten instituutioiden ja prosessien avulla.

On vaikea epäillä, että olemme menossa kohti maailmanlaajuisen järjestelmän äärimmäistä romahdusta, joka todennäköisesti käynnistyy rahoitusalan romahduksen seurauksena, kuten monet sanovat. Tämä voi poistaa kaikki mahdollisuudet uuden yhteiskunnan rakentamiseen, mutta se avaa meille mahdollisuuden yrittää. Tehtävämme tässä ja nyt on auttaa mahdollisimman monia ihmisiä näkemään, mikä on järkevä tapa edetä, jotta he työskentelevät ahkerasti kehittääkseen paikallisia vaihtoehtoja tilanteen huonontuessa. Olosuhteet pakottavat ihmiset kokoontumaan yhteen yrittäessään saada tilanteensa hallintaan.

Miten me sitten pääsemme sinne?

Meidän on työskenneltävä kulttuurisen ongelman parissa, muutettava ajatuksia ja arvoja, jotta riittävän moni kannattaisi ajan mittaan degrowthia. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän on lakattava huutamasta hallitukselle ja vaadittava poliittisia muutoksia: jatkakaa sitä, sillä se auttaa saamaan degrowthin julkiselle asialistalle. Mutta älkää tehkö niin tarkoituksenanne tai odotuksenanne saada hallitus kiinnittämään teihin huomiota, vaan tehkää niin kasvatusstrategiana.

Jälleen sanottakoon, emme pääse mihinkään, ellei ja kunnes vallitsee hyvin erilainen mentaliteetti, joka on täysin tietoinen siitä, että kasvu, vauraus ja kapitalismi on hylättävä ja että vastauksena on oltava enimmäkseen yhteistoiminnalliset, omavaraiset, itsehallinnolliset, säästäväiset ja paikalliset järjestelmät. Tärkein asia, jonka voimme tehdä edistääkseemme tämän mentaliteetin syntymistä, on yksinkertaisesti nostaa nämä kysymykset esiin aina ja kaikkialla, missä voimme.

Ehkä tehokkain tapa tehdä tämä on osallistua vaihtoehtoisten toimintatapojen ”esiinnostamiseen” — eli rakentaa joitakin niistä rakenteista ja prosesseista, joita vallankumous tavoittelee, kuten osuuskunnat, yhteisöpuutarhat, yhteisomistuksessa olevat vaihtokaupat, omat kaupunkityöpaikkamme, vanhustenhoitojärjestelyt jne. Joissakin kaupungeissa rakennetaan omia kouluja ja dementiakoteja. Tärkeintä on kuitenkin, että nämä yritykset suunnitellaan opetuksellisiksi välineiksi, joiden tarkoituksena on tutustuttaa kävijät kokonaiskuvaan ja siten lisätä tietoisuutta valtavan ja radikaalin muutoksen tarpeesta.

Tämän ennakoinnin tarkoitus ei ole lisätä vallankumouksen jälkeisten tapojen määrää yksi kerrallaan, kunnes vanha yhteiskunta on korvattu. Tarkoituksena on ensisijaisesti luoda toimintoja ja välineitä, jotka esittelevät kumouksellisia ajatuksia ja havainnollistavat, millaisista tavoista tulemme nauttimaan kulutuksen jälkeisessä kapitalistisessa yhteiskunnassa.

Tällä hetkellä esimerkiksi yhteisöpuutarhoja ei ole suunniteltu tätä tarkoitusta silmällä pitäen. Niiden tarkoituksena on vain mahdollistaa puutarhanhoidon ja yhteisöllisyyden nautinnollinen kokeminen, eikä niillä ole juurikaan tai lainkaan vallankumouksellisia aikomuksia tai mahdollisuuksia. Niistä olisi hyvin helppo tehdä tehokkaita muutoksen edistäjiä yksinkertaisesti varmistamalla, että kävijät ja osallistujat perehdytetään globaaliin kontekstiin ja Simpler Wayn siirtymävaiheen teemoihin. Valitettavasti tätä ei tehdä ekokylä- ja Transition Town -aloitteissa. Kasvun väheneminen ja kestävyys voidaan saavuttaa vain, jos muutamme asutuksemme kaupungeiksi ja esikaupungeiksi, jotka ovat eräänlaisia ekokyliä. Nämä liikkeet eivät kuitenkaan keskity selittämään, miksi näin on, tai osoittamaan, miten tällaisilla asutuskeskuksilla voidaan saavuttaa degrowth-tavoitteet. Tarvitsemme yksityiskohtaisia kuvauksia näyttävistä esimerkeistä, jotta voimme sanoa, “Katsokaa niiden hyvin vähäistä resurssien kulutusta ja jalanjälkilukuja sekä niiden elämänlaatuhyötyjä, joustavuutta, yhteenkuuluvuutta ja kestävyyttä — ne ovat osoitus siitä, millaisiksi asutuskeskuksiksi meidän on kehitettävä kaupunkiamme.”

Tuleva suurten vaikeuksien aika voi olla meidän loppumme, mutta jos se alkaa hitaasti ja aluksi lievästi, se luo olosuhteet, jotka edistävät voimakkaasti toivottua siirtymää. Kun se vaikuttaa, se pakottaa ihmiset tajuamaan, että vanhat järjestelmät eivät tule huolehtimaan heistä ja että heidän on kokoonnuttava yhteen naapurustoissaan, lähiöissään, kaupungeissaan ja alueillaan lisätäkseen kykyään huolehtia kollektiivisesti itsestään.

Se on kilpajuoksua aikaa vastaan. Tehtävämme on varmistaa, että järjestelmän murentuessa olemme auttaneet tarpeeksi ihmisiä omaksumaan uuden degrowth-näkökulman, jotta voimme aloittaa kestävän ja oikeudenmukaisen vaihtoehdon rakentamisen. Tärkeintä ei ole niinkään uusien järjestelmien rakentaminen tässä ja nyt, vaan uusien ideoiden ja arvojen omaksuminen.

Katalonian integraaliosuuskunta on inspiroiva esimerkki siitä, että ihmiset ovat kokoontuneet yhteen pitämään yllä kehittyneitä vaihtoehtoisia järjestelmiä, kuten elintarvike-, terveys- ja työllisyysjärjestelmiä, joilla ei ole mitään tekemistä markkinoiden tai valtion kanssa. Vaikuttavimmat aloitteet tehdään kuitenkin globaalissa etelässä, jossa kirjaimellisesti miljoonat ihmiset ovat kääntymässä pois kapitalistiselta tieltä ja kehittämässä omia vaihtoehtoisia tapojaan. Tällaisia aloitteita ovat muun muassa Andien laajamittaiset talonpoikaisliikkeet sekä erityisesti zapatistien ja Rojavanin kurdien aloitteet.

Pidemmällä aikavälillä? Kun paikallistaloudet yleistyvät ja kehittyvät ja maailmantalous heikkenee, tulee yhä ilmeisemmäksi, että niukat kansalliset resurssit on suunnattava tietoisesti ja järkevästi perustarpeiden tuotantoon sen sijaan, että ne jätetään markkinavoimien käyttöön jaettavaksi kannattavimpiin tarkoituksiin. Tämä johtaa siihen, että paikalliset yhteisöt asettavat yhä enemmän vaatimuksia keskushallinnolle ja valvovat sitä sekä ottavat niiltä tehtäviä pois. Ne järjestävät omia maatilojaan ja työvoimatoimistojaan, hankintajärjestelmiään ja kaupunkien välisiä järjestelyjä keskinäistä turvallisuutta ja apua varten. Keskushallintojen koko ja rooli pienenee. Suuret kansalliset päätökset siirretään yleensä paikallistasolle kansanäänestysten, liittojen ja kansalaisjuryjen kautta. Joillakin suurilla alueilla toimitaan nykyäänkin näin — Uudessa Englannissa, Sveitsissä ja Skandinaviassa erilaiset suuret kansalliset kysymykset ratkaistaan tavallisten ihmisten keskustelujen ja äänestysten perusteella.

Tämä tarkoittaa, että suunnittelua ja sääntelyä tehdään paljon, toisin kuin jos asiat jätettäisiin ”vapaiden markkinoiden” hoidettavaksi, mutta se ei ole ”suurta valtiososialismia”, vaan suunnittelu ja toteutus tapahtuu enimmäkseen paikallistasolla.

Kuten tavoitteista keskusteltaessa, tämä lähestymistapa strategiaan on anarkistinen. Kyse ei ole sosialistisesta tavoitteesta yrittää ottaa valtiovalta tässä ja nyt, jotta asioita voitaisiin johtaa keskuksesta käsin. Kyse on vallankumouksen jälkeisen yhteiskunnan elementtien luomisesta tietoisuuden lisäämiseksi, mikä on anarkistinen ”ennakoiva” strategia. Kun tämä on laajalle levinnyttä ja voimakasta, järjestelmien ja valtarakenteiden muuttaminen on luultavasti melko sujuvaa, rauhanomaista ja helppoa, koska perustavanlaatuinen kulttuurivallankumous on saavutettu.

Niukkuus ja selviytyminen ohjaavat meitä tähän suuntaan. Äänensävy muuttuu alkuvaiheessa valtiolle esitetyistä pyynnöistä vaatimusten esittämiseen ja sen jälkeen yhä suuremman vallan ottamiseen suunnittelu- ja päätöksentekoprosesseissa.

Yhä useammin tunnustetaan, että paikallistaso on ainoa taso, jolla voidaan tehdä oikeita päätöksiä kukoistavien yhteisöjen hyväksi. Tietenkin tarvitaan pitkälle kehitettyjä tiedotus- ja koulutusjärjestelmiä, joiden avulla ammattitaitoinen asiantuntemus helpottaa hyvin informoitua julkista keskustelua ja yksittäisten äänestäjien järkeviä päätöksiä.

Mahdollisuudet siihen, että siirtymä etenee tässä esitetyllä tavalla, eivät ole lainkaan lupaavat, mutta tämä on tie, jonka eteen on tehtävä töitä. Yksi sen ansioista on se, että siinä suunnitellaan siirtymää, joka voisi olla täysin rauhanomainen ja ei-autoritäärinen.

Vallankumous ei vaadi sankarillista uhrautumista barrikadeilla. Se edellyttää pitkää ja luultavasti hidasta ponnistelua uusien ajatusten ja arvojen välittämiseksi. Tämän pitäisi olla degrowth-liikkeen tärkein huolenaihe tässä ja nyt ja vielä pitkään. Degrowth saa nopeasti huomiota, mutta sen voimat ovat hajallaan, ja ne voitaisiin keskittää enemmän kulttuuritehtävään.

Tässä on jotain mitä voit tehdä seuraavaksi:

• Lue lisää The Simpler Waysta ja siitä miten voit lähteä mukaan.
• Julkaise tämä artikkeli, se on lisensoitu Creative Commons -lisenssin alaisuuteen.
• Katso myös lyhyt mutta kattava artikkeli, joka linjaa miten voit ottaa osaa tietoisuutta muuttavaan prosessiin.

Muista, “se kaikki summautuu, vaikka et välttämättä näekään sitä tapahtuvan. Joka kerta kun viesti yksinkertaisemmasta tavasta välitetään, se vahvistaa teemaa jonkun mielessä, tai jonkun mieli saa tietää siitä ensikerran.”

Lähdeviitteet

• Ahmed, N. M., 2017. Failing States, Collapsing Systems. Dordrecht: Springer.
• Albert, M., 2003. Life after Capitalism. London: Verso.
• Appfel-Marglin, F.A., 1998. The Spirit of Regeneration; Andean Culture Confronting Western Notions of Development. London: Zed Books.
• Avineri, S., 1968. The Social and Political Thought of Karl Marx. Cambridge: Cambridge University Press.
• Bardi, U., 2011. “The Seneca effect: why decline is faster than growth.” Cassandra’s Legacy. August 28.
• Barkin, D., and A. Sánchez (2019). “The communitarian revolutionary subject: new forms of social transformation.” Third World Quarterly.
• Alejandra Sánchez, Doctoral Programme in Economic Sciences, Universidad Autónoma Metropolit
• Barlow, N., et al., Eds., 2022. Degrowth and Strategy. How to Bring About Social Ecological Transformation. Mayfly: Degrowth Vienna.
• Bastani, A., 2019. Fully Automated Luxury Communism. London: Verso.
• Bellamy Foster, J., 2011. “Capitalism and Degrowth: An Impossibility Theorem”. Monthly Review, 62, Jan.
• Benholdt-Thomsen, V., and M. Mies,1999. The Subsistence Perspective. London: Zed.
• Bookchin, M., 1980. Towards an Ecological Society. Montreal: Black Rose.
• Cobb, K., 2019. “The wheels come off shale oil.” Resilience. 11th Aug.
• Collins, C., 2018. “Catabolism: Capitalism’s Frightening Future”, Our Place in the World, November.
• Cunningham, N., 2019. “The EIA Is Grossly Overestimating U.S. Shale.” Global Research. OilPrice.com, 12 November.
• Dale, G., (2021), “Karl Polanyi, the New Deal and the Green New Deal”, Environmental Values, Number 5, October 2021, pp. 593–612(20)
• D’Alisa, G., and G. Kallis, 2020. “Degrowth and the State.” Ecological Economics. March 169, DOI
• Duncan, R. C., 2013. “Olduvai Theory; Heading into the gorge.” The Social Contract Theory Journal Winter, (23), 2.
• Fotopoulos, T., 1997. Towards an Inclusive Democracy. London: Cassell
• Gelderloos, P., 2022. The Solutions Are Already Here. London: Pluto.
• Greer, J.M., 2005. “How Civilizations Fall: A Theory of Catabolic Collapse.”
• Haberl, H., et al., 2020. “A systematic review of the evidence on decoupling of GDP, resource use and GHG emissions, part II: synthesizing the insights.” Environmental Research Letters, 15.
• Herbert, J., et al., 2018. “Beyond Visions and Projects: The Need for a Debate on Strategy in the Degrowth Movement.” Degrowth.de, November 5.
• Hickel, J., 2018. “The great challenge of the 21st century is learning to consume less. This is how we can do it.” World Economic Forum, May 15.
• Hickel J. and Kallis, G., 2018. “Is Green Growth Possible?” New Political Economy, April.
• Hickel, J., 2020, “What does degrowth mean? A few points of clarification.” Globalisations.
• Hickel, J., 2022. Less Is More. London: Heinemann
• Hudson, M., 2015. Killing the Host. New York: Nation Books
• Hudson, M., 2022. The Destiny of Civilization. New York: Islet Press.
• Hughes, D., 2016. “Tight Oil Reality Check.” Post Carbon Institute. Resilience. Dec. 15.
• Kallis, G., 2011. “In defence of degrowth.” Ecological Economics, 70, 5, March 15, 873–880.
• Kallis,G., 2015. “Yes, We Can Prosper Without Growth: 10 Policy Proposals for the New Left”, Common Dreams. 28 Jan.
• Kallis, G., 2017. “Socialism Without Growth.” Capitalism Nature Socialism.
• Kallis, G., et al., 2018. “Research on Degrowth.” Annual Review of Environment and Resources. May 22.
• Korowicz, D., 2012. Trade Off: Financial System Supply-Chain Cross-Contagion — a study in global systemic collapse. Metis Risk Consulting & Feasta.
• Korten, D.C., 1999. The Post-Corporate World. West Hartford: Kumarian Press.
• Kovel J., 2007. The Enemy of Nature: The End of Capitalism or the End of the World? London: Zed Books.
• Kruger, O., 2019. “The Paradox of Sustainable Degrowth and a Convivial Alternative.” Environmental Values Volume 28, Number 2, pp. 233–251.
• Kunstler, J., 2005. The Long Emergency; Surviving the Converging Catastrophes of the Twenty-First Century. New York, Grove/Atlantic.
• Leahy, T., 2009. Permaculture Strategy for the South African Villages. Palmwoods, Qld: PI Productions Photography.
• Leahy, T., 2018. Food Security for Rural Africa: Feeding the Farmers First. Routledge.
• Lehtonen, T., and P. Heikkurinen, (2022). “Sufficiency and Sustainability: Conceptual Analysis and Ethical Considerations for Sustainable Organisation.” Environmental Values, Volume 31, Number 5, October 2022, pp. 599–618(20)
• Levin, K., 2018. “According to New IPCC Report, the World Is on Track to Exceed its “Carbon Budget” in 12 Years.” World Resources Institute, October 7.
• Lockyer, J. 2017. “Community, commons, and De-growth at Dancing Rabbit Ecovillage.” Political Ecology 24, 519–542.
• Lowey, M., 2018. “Why Ecosocialism: For a Red-Green Future”. Great Transition Initiative, December.
• Marshal, P., 1992. Demanding the Impossible: A History of Anarchism. London: Harper Collins.
• Mason, C., 2003. The 2030 Spike: Countdown to Catastrophe. London: Earthscan.
• Mastini, R., G. Kallis and J. Hickel, 2021. “A Green New Deal without growth?” Ecological Economics, vol. 179.
• Mies, M. and V. Shiva, 1993. Ecofeminism. Melbourne: Spinifex.
• Monticelli, L., Ed., 2022. The Future is Now: An Introduction to Prefigurative Politics. Bristol: Bristol University Press,. Ch. 15.
• Morgan, T., 2012. Perfect Storm: Energy, Finance and the End of Growth. Tullet Prebon.
• Mygind du Plessis, E. and E. Husted, 2022. “Five Challenges for Prefiguration Research: A Sympathetic Polemic.” Ch. 15 in Monticelli, L., Ed., The Future is Now. Bristol, Bristol Univ.
• Parrique, T. et al., 2019. “Decoupling Debunked.” European Environmental Bureau. July.
• Parrique, T., 2019. “The political economy of degrowth.” Economics and Finance. Université Clermont Auvergne [2017–2020]; Stockholms Universitet.
• Pepper, D., 1996. Modern Environmentalism. London: Routledge.
• Phillips, L., 2014. Austerity Ecology and the Collapse-Porn Addicts; A Defence of Growth, Progress, Industry and Stuff. Winchester, UK: Zero Books,
• Quinn, D., 1999. Beyond Civilization. New York: Three Rivers Press.
• Rai, M., 1995. Chomsky’s Politics. London: Verso.
• Rammelt,C. (2020), “The Spiralling Economy: Connecting Marxian Theory with Ecological Economics.” Enviromental Values Volume 29, Number 4, August pp. 417–442.
• Randers, J., 2012. 2052: A Global Forecast for the Next Forty Years. New York: Chelsea Green.
• Relocalize, 2009.
• Rude, C., 1998. “Postmodern Marxism; A critique.” Monthly Review November, 52–57.
• Sarkar, S., 1999. Eco-Socialism or Eco-Capitalism? — A Critical Analysis of Humanity’s Fundamental Choices. London: Zed Books.
• Sharzer, G., 2012. No Local: Why Small-Scale Alternatives Won’t Change The World. Zero Books.
• Smith, R., 2016. Green Capitalism. The God that Failed. Institute for Policy Research and Development.
• Smith, J. W. and S. Positrano, (2010). The Self-Destructive Affluence of the First World. New York: Edwin Mellen Press.
• Steffen, W., 2020. “Labor’s climate policy is too little, too late. We must run faster to win the race.” The Conversation. February 24.
• St-Onge, E., 2015. “Senegal transforming 14,000 villages into eco-villages!” Valhalla Movement.
• Trainer, T., (2019), “Towards a more unified critical and alternative vision: Suggestions from the Simper Way perspective”. Green Theory and Praxis. 14.2, 9–28.
• Trainer T., 2021. “Degrowth: How much is needed?” Biophys Econ. Sust., 6, 5.
• Trainer ,T., 2022. “Why I am not a socialist.” New Politics, June 16.
• Trainer, T., 2022. “How Resource-Cheaply Could We Live Well? “, real-world economics review, issue no. 99, 64–79.
• Trainer, T., 2023. “On Degrowth strategy.” Environmental Values, Dec.
• Trainer, T., 2023. The Simpler Way.
• Trainer, T., A. Malik and M. Lenzen, (2019), “A Comparison Between the Monetary, Resource and Energy Costs of the Conventional Industrial Supply Path and the “Simpler Way” Path for the Supply of Eggs”, BioPhysical Economics and Resource Quality, September.
• Vansintjan A., Vetter, A., and Schmelzer, M. 2022. The Future is Degrowth: A Guide to a World Beyond Capitalism. New York: Verso.
• Vettese, T., and D. Pendergrass, 2022. Half-Earth Socialism. London: Verso.
• Whipple, T., 2019. “Peak Oil Review.” Peak-Oil.org.
• Wright, E. O. 2010. Envisioning Real Utopias. London: Verso.

Lähde: https://medium.com/postgrowth/a-friendly-critique-of-the-degrowth-movement-f0bd2297072d

URL = http://www.primitivism.com/society-state.htm

Heimoyhteiskuntien luonteesta ennen valtiomuodon syntymistä ja siitä, miten ne pyrkivät estämään sen syntymisen.

Lainaus

Clastresin kirjasta Society Against the State;

”Primitiiviset yhteiskunnat ovat yhteiskuntia, joissa ei ole valtiota. Tämä sinänsä täsmällinen tosiseikkojen arviointi kätkee sisäänsä mielipiteen, arvomaailman, joka välittömästi kyseenalaistaa mahdollisuuden muodostaa poliittinen antropologia tiukkana tieteenä. Itse asiassa väite sanoo, että primitiivisistä yhteiskunnista puuttuu jotakin — valtio — joka on niille välttämätön, kuten mille tahansa muulle yhteiskunnalle, esimerkiksi omalle yhteiskunnallemme. Näin ollen nuo yhteiskunnat ovat epätäydellisiä; ne eivät ole aivan todellisia yhteiskuntia — ne eivät ole sivistyneitä — niiden olemassaolo kärsii edelleen siitä tuskallisesta kokemuksesta, että niillä on puute — valtion puute — jota ne eivät koskaan pysty paikkaamaan, vaikka kuinka yrittäisivät. Tämä käy ilmi sekä tutkimusmatkailijoiden aikakirjoista että tutkijoiden työstä, sanottiinpa sitä sitten selvästi tai ei: yhteiskunta on mahdoton kuvitella ilman valtiota; valtio on jokaisen yhteiskunnan kohtalo. Tässä lähestymistavassa on havaittavissa etnosentrinen ennakkoasenne, joka on useimmiten tiedostamaton ja siksi sitäkin vahvemmin ankkuroitunut. Sen välitön, spontaani viittaus, vaikka se ei ehkä olekaan tunnetuin, on joka tapauksessa kaikkein tutuin. Itse asiassa jokainen meistä kantaa sisällään, sisäistettynä kuin uskovaisen usko, varmuutta siitä, että yhteiskunta on olemassa valtiota varten. Miten siis voidaan käsittää alkukantaisten yhteiskuntien olemassaolo, jos ei universaalin historian hylkäämänä, anakronistisena jäänteenä kaukaisesta vaiheesta, joka kaikkialla muualla on ylitetty? Tässä tunnistaa etnosentrismin toisen puolen, täydentävän vakaumuksen siitä, että historia on yksisuuntainen kehitys, että jokainen yhteiskunta on tuomittu astumaan tähän historiaan ja käymään läpi vaiheet, jotka johtavat raakuudesta sivistykseen. ”Kaikki sivistyneet kansat olivat kerran villejä”, kirjoitti Ravnal. Mutta väite ilmeisestä evoluutiosta ei voi oikeuttaa oppeja, jotka mielivaltaisesti sitovat sivistyksen tilan valtion sivistykseen ja nimeävät jälkimmäisen kaikille yhteiskunnille osoitetuksi välttämättömäksi lopputulokseksi. Voidaan kysyä, mikä on pitänyt viimeisetkin alkukantaiset kansat sellaisina kuin ne ovat.

Todellisuudessa sama vanha evolutionismi on edelleen tallella nykyaikaisten muotoilujen alla. Hienovaraisempi, kun se ilmaistaan filosofian sijasta antropologian kielellä, se on samalla tasolla muiden tieteelliseksi väittävien kategorioiden kanssa. On jo todettu, että arkaaiset yhteiskunnat luokitellaan lähes aina negatiivisesti, puutteen otsakkeen alle: yhteiskunnat, joissa ei ole valtiota, yhteiskunnat, joissa ei ole kirjoitusta, yhteiskunnat, joissa ei ole historiaa. Näiden yhteiskuntien luokittelu taloudellisella tasolla näyttää olevan samaa luokkaa: yhteiskunnat, joilla on elatustalous (toimeentulotalous). Jos tällä tarkoitetaan sitä, että alkukantaiset yhteiskunnat eivät tunne markkinataloutta, johon ylijäämätuotteet virtaavat, siitä ei varsinaisesti sanota mitään. Yksi tyytyy toteamaan ylimääräisen puutteen ja jatkaa oman maailmamme käyttämistä vertailukohtana: yhteiskunnat, joissa ei ole valtiota, ei kirjoitusta, ei historiaa, ovat myös vailla markkinoita. Maalaisjärki saattaa kuitenkin vastustaa — mitä hyötyä on markkinoista, kun ei ole ylijäämää? Käsite elatustalous kätkee sisäänsä sen implisiittisen oletuksen, että jos alkukantaiset yhteiskunnat eivät tuota ylijäämää, se johtuu siitä, että ne eivät kykene siihen, koska ne ovat täysin sidottuja eloonjäämisen, toimeentulon kannalta välttämättömän vähimmäistarpeen tuottamiseen. Ajan todistama ja aina käyttökelpoinen kuva villi-ihmisten köyhyydestä. Ja selittääksemme primitiivisten yhteiskuntien kyvyttömyyttä irrottautua kädestä suuhun elämisen pysähtyneisyydestä, jatkuvasta vieraantumisesta ruoan etsimisessä, sanotaan, että ne ovat teknisesti alikalustettuja, teknisesti alempiarvoisia.

Mikä on todellisuus? Jos ymmärretään, että tekniikka on joukko menettelytapoja, joita ihminen ei hanki varmistaakseen luonnon absoluuttisen hallinnan (se on mahdollista vain meidän maailmassamme ja sen mielettömässä kartesiolaisessa projektissa, jonka ekologisia seurauksia aletaan vasta nyt mitata), vaan varmistaakseen tarpeisiinsa sopivan ja suhteutetun luonnonympäristön hallinnan, ei ole enää mitään syytä pitää alkukantaisia yhteiskuntia teknisesti alempiarvoisina: ne ovat osoittaneet, että ne kykenevät tyydyttämään tarpeitaan vähintäänkin yhtä hyvin kuin teollinen ja teknologinen yhteiskunta, joka on niin ylpeä siitä. Tämä tarkoittaa sitä, että jokainen ihmisryhmä onnistuu väistämättä käyttämään ympäristöä, jossa se asuu, vähintäänkin vaaditun minimin. Tähän päivään mennessä emme tiedä yhtään yhteiskuntaa, joka olisi vallannut luonnontilaa, jota ei olisi voitu hallita muutoin kuin väkisin tai väkivaltaisesti: joko se katoaa tai vaihtaa aluetta. Hämmästyttävää eskimoissa tai australialaisissa on juuri heidän teknisen toimintansa monimuotoisuus, mielikuvitus ja hieno laatu, se kekseliäisyys ja tehokkuus, joka näkyy näiden kansojen käyttämissä työkaluissa. Lisäksi tarvitsee vain viettää vähän aikaa etnografisessa museossa: jokapäiväisen elämän välineiden valmistuksessa ilmenevä ammattitaito tekee lähes jokaisesta vaatimattomasta työkalusta taideteoksen. Tekniikan alalla ei siis ole hierarkiaa: ei ole olemassa parempaa tai huonompaa tekniikkaa. Ainoa mittari sille, kuinka hyvin yhteiskunta on varustettu teknologialla, on sen kyky vastata tarpeisiinsa tietyssä ympäristössä. Tästä näkökulmasta katsottuna ei näytä lainkaan siltä, että alkukantaiset yhteiskunnat olisivat osoittautuneet kyvyttömiksi hankkimaan itselleen välineet tämän tavoitteen saavuttamiseksi. Alkukantaisten yhteiskuntien osoittama teknisten innovaatioiden voima leviää tietysti ajan kuluessa. Mikään ei tapahdu heti, vaan aina tarvitaan kärsivällistä havainnointia ja tutkimustyötä, kokeilujen ja virheiden, onnistumisten ja epäonnistumisten pitkää sarjaa. Esihistorioitsijat kertovat meille, kuinka monta vuosituhatta paleoliittisen kauden ihmiset tarvitsivat korvatakseen alkuaikojen raa’at kärkikahvaiset miekkakahvat solutrialaisten ihailtavilla terillä. Toisesta näkökulmasta katsottuna voidaan todeta, että maanviljelyn keksiminen ja kasvien kesyttäminen tapahtui suunnilleen samaan aikaan Amerikassa ja vanhassa maailmassa. On pakko tunnustaa, että intiaanit eivät ole mitenkään huonompia — päinvastoin — taidossa valita ja erottaa toisistaan moninaisia hyötykasvilajikkeita.

Pysähtykäämme hetkeksi siihen katastrofaaliseen kiinnostukseen, joka sai intiaanit haluamaan metallisia työvälineitä. Tämä liittyy suoraan kysymykseen primitiivisten yhteiskuntien taloudesta, mutta ei sillä tavalla kuin voisi luulla. Väitetään, että nämä yhteiskunnat ovat tuomittuja elatustalouteen teknologisen huonommuutensa vuoksi. Kuten olemme juuri nähneet, tällä väitteellä ei ole mitään perusteita logiikassa eikä tosiasioissa. Se ei perustu logiikkaan, koska ei ole olemassa mitään abstraktia standardia, jonka perusteella teknologista ”intensiteettiä” voitaisiin mitata: yhden yhteiskunnan tekninen laitteisto ei ole suoraan verrattavissa toisen yhteiskunnan laitteistoon, eikä kiväärin ja jousipyssyn vastakkainasettelu ole perusteltua. Eikä itse asiassa myöskään, koska arkeologia, etnografia, kasvitieteet jne. antavat meille selviä todisteita alkukantaisten teknologioiden tehokkuudesta ja taloudellisuudesta. Jos siis alkukantaiset yhteiskunnat perustuvat toimeentulotalouteen, se ei johdu teknologisen osaamisen puutteesta. Tämä on itse asiassa todellinen kysymys: Onko näiden yhteiskuntien talous todella toimeentulotaloutta? Jos sanoille annetaan merkitys, jos toimeentulotaloudella ei tyydytä ymmärtämään taloutta ilman markkinoita ja ilman ylijäämää, — mikä olisi pelkkä truismi, eron toteaminen — silloin itse asiassa vahvistetaan, että tämäntyyppinen talous sallii sen ylläpitämän yhteiskunnan vain elää; vahvistetaan, että tämä yhteiskunta vaatii jatkuvasti tuotantovoimiensa kokonaisuutta toimittamaan jäsenilleen toimeentulon kannalta välttämättömän vähimmäismäärän.

Tähän käsitykseen liittyy itsepäinen ennakkoluulo, joka kulkee kumma kyllä käsi kädessä sen ristiriitaisen ja yhtä yleisen käsityksen kanssa, että villi-ihminen on laiska. Kulttuurimme mauttomassa kielenkäytössä on sanonta ”tehdä töitä kuin neekeri”, mutta Etelä-Amerikassa on samanlainen sanonta, jossa sanotaan ”laiska kuin intiaani”. Ei voi olla molempia vaihtoehtoja: joko ihminen elää alkukantaisissa yhteiskunnissa (amerikkalaisissa ja muissa) elatustaloudessa ja käyttää suurimman osan ajastaan ruoan etsimiseen tai sitten hän ei elä elatustaloudessa ja voi sallia itselleen pitkiä vapaa-ajan tunteja, jolloin hän voi loikoilla riippumatossaan. Juuri tämä teki Brasilian intiaaneista yksiselitteisen kielteisen vaikutuksen ensimmäisiin eurooppalaisiin tarkkailijoihin. Heidän paheksuntansa oli suuri, kun he näkivät, että nuo terveydestä hehkuvat, ryhdikkäät miehet pukeutuivat mieluummin kuin naiset maaleilla ja höyhenillä sen sijaan, että hikoilisivat puutarhassaan. Ilmeisesti nämä ihmiset olivat tarkoituksella tietämättömiä siitä, että jokapäiväinen leipä on ansaittava otsa hiessä. Se ei kelvannut, eikä se kestänyt: intiaanit joutuivat pian työhön, ja he kuolivat siihen. Itse asiassa kaksi aksioomaa näyttää ohjanneen länsimaisen sivilisaation etenemistä alusta alkaen: ensimmäisen mukaan todelliset yhteiskunnat kehittyvät valtion suojaavassa varjossa, ja toisen mukaan kategorinen imperatiivi kuuluu: ihmisen on tehtävä työtä.

Intiaanit käyttivät suhteellisen vähän aikaa niin sanottuun työhön. Siitä huolimatta he eivät kuolleet nälkään. Aikakauden aikakirjat kuvaavat yksimielisesti aikuisten hienoa ulkonäköä, monien lasten hyvää terveyttä sekä runsaita ja monipuolisia ruokia. Näin ollen intiaaniheimojen toimeentulotalous ei suinkaan merkinnyt ahdistunutta, kokopäiväistä ruoan etsimistä. Tästä seuraa, että toimeentulotalous on sopusoinnussa sen kanssa, että tuotannolliseen toimintaan käytettävää aikaa rajoitetaan huomattavasti. Otetaan esimerkiksi maanviljelyä harjoittavat eteläamerikkalaiset heimot, kuten Tupi-Guarani-heimot, joiden joutilaisuus ärsytti niin paljon ranskalaisia ja portugalilaisia. Näiden intiaanien talouselämä perustui ensisijaisesti maanviljelyyn ja toissijaisesti metsästykseen, kalastukseen ja keräilyyn. Samaa puutarhapalstaa käytettiin neljästä kuuteen peräkkäistä vuotta, minkä jälkeen se hylättiin joko maaperän ehtymisen tai todennäköisemmin vaikeasti hävitettävän loiskasvillisuuden tunkeutumisen vuoksi. Suurin osa miesten tekemästä työstä koostui tarvittavan alueen raivaamisesta raivaus- ja polttotekniikalla kivikirveiden avulla. Tämä sadekauden lopussa suoritettu työ työllisti miehiä kuukauden tai kaksi. Lähes kaikki muu maanviljelystyö — istutus, kitkentä ja sadonkorjuu — kuului naisten vastuulle sukupuolisen työnjaon mukaisesti. Tästä seuraa onnellinen johtopäätös: miehet (eli puolet väestöstä ) työskentelivät noin kaksi kuukautta joka neljäs vuosi! Loput ajasta he varasivat ammatteihin, joita he eivät kokeneet kipuna vaan mielihyvänä: metsästykseen ja kalastukseen, huvituksiin ja juopotteluihin ja lopuksi intohimoisen sotahalun tyydyttämiseen.

Nämä kvalitatiiviset ja impressionistiset tiedot saavat hämmästyttävän vahvistuksen viimeaikaisissa tutkimuksissa, joista osa on vielä kesken ja jotka ovat luonteeltaan täsmällisesti todistusvoimaisia, koska niissä mitataan työaikaa yhteiskunnissa, joissa on toimeentulotalous. Saatujen lukujen perusteella voidaan todeta, että tavanomaiseen työaikaan käytetään keskimäärin alle neljä tuntia päivässä, olipa kyse sitten Kalaharin autiomaan paimentolaismetsästäjistä tai amerikkalaisista maanviljelijöistä, jotka asuvat paikallaan. Lizot, joka on asunut useita vuosia Venezuelan Amazonin alueen yanomami-intiaanien parissa, on todennut kronometrisesti, että aikuisten keskimääräinen päivittäinen työaika, kaikki toiminnot mukaan luettuina, on tuskin yli kolme tuntia. Vaikka en olekaan tehnyt vastaavia mittauksia Paraguayn metsissä liikkuvien metsästäjien, guayakien, keskuudessa, voin kuitenkin vahvistaa, että nämä intiaanit, naiset ja miehet, viettivät ainakin puolet päivästä lähes täydellisessä toimettomuudessa, koska metsästys ja keräily tapahtuivat (mutta ei joka päivä) kuuden ja yhdentoista välisenä aikana aamulla, tai suunnilleen silloin. On todennäköistä, että muiden alkukantaisten kansojen keskuudessa tehdyt vastaavat tutkimukset tuottaisivat samankaltaisia tuloksia, kun otetaan huomioon ekologiset erot.

Näin olemme kaukana siitä kurjuudesta, joka ympäröi ajatusta toimeentulotaloudesta. Alkukantaisissa yhteiskunnissa ihminen ei ole sidottu eläimelliseen elämään, joka johtuisi jatkuvasta selviytymiskeinojen etsimisestä, vaan tämä tulos on jopa saavutettu huomattavan lyhyen toiminta-ajan hinnalla. Tämä tarkoittaa, että primitiivisillä yhteiskunnilla on halutessaan käytettävissään kaikki tarvittava aika aineellisten hyödykkeiden tuotannon lisäämiseksi. Maalaisjärki kysyykin: miksi näissä yhteiskunnissa elävät miehet haluaisivat tehdä työtä ja tuottaa enemmän, kun kerran kolme tai neljä tuntia rauhallista toimintaa riittää ryhmän tarpeiden tyydyttämiseen? Mitä hyötyä siitä olisi heille? Mitä tarkoitusta näin kertynyt ylijäämä palvelisi? Mihin sitä käytettäisiin? Ihmiset työskentelevät enemmän kuin heidän tarpeensa vaativat vain silloin, kun heidän on pakko. Ja juuri tuollainen pakko puuttuu primitiivisestä maailmasta; tuon ulkoisen pakon puuttuminen määrittelee jopa primitiivisen yhteiskunnan luonteen. Termi ”toimeentulotalous” on hyväksyttävä kuvaamaan näiden yhteiskuntien taloudellista organisaatiota, kunhan sen ei katsota tarkoittavan puutteen aiheuttamaa välttämättömyyttä, kyseiselle yhteiskuntatyypille ja sen teknologialle ominaista kyvyttömyyttä, vaan päinvastoin: turhasta liiasta kieltäytymistä, päättäväisyyttä sovittaa tuotannollinen toiminta yhteen tarpeiden tyydyttämisen kanssa. Eikä mitään muuta. Lisäksi tarkempi tarkastelu osoittaa, että primitiivisissä yhteiskunnissa tuotetaan itse asiassa ylijäämää: viljeltyjen kasvien (maniokki, maissi, tupakka ja niin edelleen) määrä ylittää aina sen, mikä on tarpeen ryhmän kulutusta varten, kun otetaan huomioon, että tämä ylijäämätuotanto sisältyy tavanomaiseen työhön käytettyyn aikaan. Tämä ylijäämä, joka saadaan ilman ylimääräistä työvoimaa, kulutetaan, kulutetaan poliittisiin tarkoituksiin, joita oikein kutsutaan poliittisiksi tarkoituksiksi, juhlallisissa tilaisuuksissa, kutsujen yhteydessä, ulkopuolisten vieraiden vierailujen aikana ja niin edelleen.

Metallikirveen etu kivikirveeseen verrattuna on liian ilmeinen, jotta siitä tarvitsisi keskustella: ensimmäisellä kirveellä voi tehdä ehkä kymmenen kertaa enemmän työtä samassa ajassa kuin toisella kirveellä, tai sitten saman työn voi tehdä kymmenesosassa ajasta. Ja kun intiaanit huomasivat valkoisten miesten kirveiden tuottavuuden, he eivät halunneet niitä tuottaakseen enemmän samassa ajassa, vaan tuottaakseen yhtä paljon kymmenen kertaa lyhyemmässä ajassa. Täsmälleen päinvastoin kävi, sillä metallikirveiden avulla sivistyneiden tulokkaiden villeihin kohdistama väkivalta, voima ja valta aiheuttivat alkukantaisessa intiaanimaailmassa tuhoa.

Primitiiviset yhteiskunnat ovat, kuten Lizot kirjoittaa yanomameista, yhteiskuntia, joille on ominaista työn hylkääminen: ”Yanomamien halveksunta työtä kohtaan ja kiinnostumattomuus teknologista kehitystä kohtaan sinänsä ovat kiistattomia.” Ensimmäiset vapaa-ajan yhteiskunnat, ensimmäiset vauraat yhteiskunnat, M. Sahlinin osuvan ja leikkisän ilmaisun mukaan.

Jos primitiivisten yhteiskuntien taloudellisen antropologian perustamishankkeella itsenäiseksi tieteenalaksi halutaan olevan jokin merkitys, se ei voi perustua pelkästään kyseisten yhteiskuntien talouselämän tutkimiseen, vaan pysyttäisiin kuvauksen etnologian, primitiivisen yhteiskuntaelämän ei-itsenäisen ulottuvuuden kuvauksen, rajoissa. Taloudellisen antropologian käsite näyttää pikemminkin oikeutetulta silloin, kun tämä ”yhteiskunnallisen tosiasian kokonaisuuden” ulottuvuus muodostuu autonomiseksi alueeksi: kun työstäkieltäytyminen katoaa, kun akkumuloinnin halu korvaa vapaa-ajan tunteen, toisin sanoen kun edellä mainittu ulkoinen voima ilmestyy yhteiskuntaruumiiseen. Tämä voima, jota ilman villi-ihmiset eivät koskaan luopuisi vapaa-ajastaan, tämä voima, joka tuhoaa yhteiskunnan sikäli kuin se on alkukantainen yhteiskunta, on pakkovalta; se on poliittinen valta. Mutta taloudellinen antropologia mitätöityy joka tapauksessa; tavallaan se menettää kohteensa juuri sillä hetkellä, kun se luulee käsittäneensä sen: taloudesta tulee poliittista taloutta.

Alkukantaisten yhteiskuntien ihmisillä tuotantotoiminta mitataan tarkasti ja rajataan tyydytettävien tarpeiden mukaan, koska ymmärretään, että kyse on pohjimmiltaan energiantarpeesta: tuotanto rajoittuu kulutetun energiavaraston täydentämiseen. Toisin sanoen elämä on luonto, joka — lukuun ottamatta juhlallisissa tilaisuuksissa yhteiskunnallisesti kulutettujen tavaroiden tuotantoa — määrää ja määrittää lisääntymiseen käytettävän ajan määrän. Tämä tarkoittaa sitä, että kun sen tarpeet on tyydytetty täysin, mikään ei voi saada primitiivistä yhteiskuntaa tuottamaan lisää, toisin sanoen käyttämään aikaansa väärin tekemällä työtä ilman hyvää syytä, kun aikaa on käytettävissä joutilaisuuteen, leikkiin, sodankäyntiin tai juhliin. Millä edellytyksillä tämä primitiivisen ihmisen ja tuotantotoiminnan välinen suhde voi muuttua? Millä edellytyksillä tälle toiminnalle voidaan asettaa jokin muu tavoite kuin energiantarpeen tyydyttäminen? Tämä merkitsee kysymystä työn alkuperästä vieraantuneena työnä.

Alkukantaisessa yhteiskunnassa — joka on pohjimmiltaan tasa-arvoinen yhteiskunta — ihmiset hallitsevat toimintaansa, hallitsevat tämän toiminnan tuotteiden kiertoa: he toimivat vain omasta puolestaan, vaikka vaihdon laki välittääkin ihmisen suoran suhteen tuotteeseensa. Kaikki menee siis sekaisin, kun tuotantotoiminta siirtyy pois alkuperäisestä päämäärästään, kun primitiivinen ihminen ei tuota enää vain itselleen, vaan tuottaa myös muille, ilman vaihtoa ja ilman vastavuoroisuutta. Siinä vaiheessa on mahdollista puhua työstä: kun tasa-arvoinen vaihtosääntö lakkaa yhteiskunnan ”siviililain” muodossa, kun tuotantotoiminta tähtää muiden tarpeiden tyydyttämiseen, kun vaihto-oikeus väistyy velkakauhun tieltä. Itse asiassa juuri tässä kohtaa on nähtävissä ero Amazonin villiintyneen ja Inkojen valtakunnan intiaanin välillä. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen tuottaa elääkseen, kun taas toinen tekee työtä sen lisäksi, että muut voivat elää, ne, jotka eivät tee työtä, isännät, jotka sanovat hänelle: sinun on maksettava, mitä olet meille velkaa, sinun on maksettava velkasi meille jatkuvasti takaisin.

Kun alkukantaisessa yhteiskunnassa taloudellinen dynamiikka on määriteltävissä erilliseksi ja itsenäiseksi alueeksi, kun tuotannollisesta toiminnasta tulee vieraantunutta, tilivelvollista työtä, jota tekevät miehet, jotka nauttivat tuon työn hedelmistä, yhteiskunta on jakautunut hallitsijoihin ja hallittuihin, herroihin ja alamaisiin — se on lakannut karkottamasta sitä, mikä on sen tuho: valtaa ja vallan kunnioittamista. Yhteiskunnan tärkein jako, jako, joka on kaikkien muiden jakojen perusta, epäilemättä myös työnjaon, on uusi vertikaalinen asioiden järjestys perustan ja huipun välillä; se on suuri poliittinen kahtiajako niiden välillä, jotka pitävät hallussaan valtaa, olipa se sitten sotilaallinen tai uskonnollinen, ja niiden välillä, jotka ovat tämän vallan alaisia. Poliittinen valtasuhde edeltää ja perustaa taloudellisen riistosuhteen. Vieraannuttaminen on poliittista ennen kuin se on taloudellista; valta edeltää työtä; taloudellinen juontuu poliittisesta; valtion syntyminen määrää luokkien syntymisen.”

Lähde: http://www.primitivism.com/society-state.htm

alunperin julkaissut Libre Pensamiento

Fossiilikapitalismi on jo siirtynyt vaiheeseen, jossa pääoman ja työvoiman lisääntymisen takaaminen on ehkä ylitsepääsemättömän vaikeaa. Aivan kuin tämä ei olisi vielä tarpeeksi, tällä hetkellä on olemassa kolme suurta uhkaa: ilmastonmuutos, biologisen monimuotoisuuden tuhoutuminen ja maailmanlaajuinen energian väheneminen. Näistä syistä kapitalismi on aloittanut energiajärjestelmän uudelleenjärjestelyn, joka valmistelee uutta energia- ja tuotantojärjestystä. Mitä yhteiskunnalliset liikkeet, työntekijät ja syrjäytyneet voivat tehdä tässä yhteydessä? Anarkistien, liberalistien ja surrealistien piirissä näkemys on hyvin selkeä: tehdään vallankumous, tai toisin sanoen: palautetaan ihmisyhteisö. Vaihtoehtoja on vain kaksi: joko vallankumous tai katastrofin (sosiaalisen, ekologisen…) lisääntyminen; ja jos valitaan keskitie, se johtaa lopulta katastrofiin. Uskon, että anarkismi voi löytää tarpeellisen liittolaisen tässä taistelussa tietyistä degrowth-virtauksista.

Ensimmäiseksi on todettava, että degrowth ei ole selkeästi määritelty liike, vaan se on sekamelska, johon mahtuu liian monta asiaa. Voimme puhua kaikesta ekomarxistisesta, ekososialistisesta ja sosialidemokraattisesta degrowthista primitivistiseen, maaseutuun suuntautuvaan tai antikapitalistiseen degrowthiin ja jopa konservatiiviseen tai äärioikeistolaiseen degrowthiin. Siksi degrowth voitaisiin määritellä tietoisuudeksi biofyysisistä ja energeettisistä rajoituksista, jotka voidaan sovittaa mihin tahansa ideologiaan. Tässä kritiikissäni keskityn enemmistösuuntaukseen, joka nauttii suurinta näkyvyyttä, eli sosiaalidemokraattiseen degrowthiin.

Mitä ottaa ja mitä jättää degrowthista?

Totuuden levittämiseen kuuluu, että näytetään kaikessa karuudessaan sellaiset todellisuudet kuin luonnon monimuotoisuuden hälyttävä väheneminen, ilmastonmuutoksen eteneminen, maailmanlaajuinen energiantuotannon väheneminen ja sen vaihtoehtojen puute, kaivosteollisuuden ja uuskolonialismin törkeydet tai teollistumisen ja ympäristötuhonnan väliset yhteydet. Tässä mielessä degrowth tekee yleisesti ottaen kiitettävää työtä. Yhteenvetona voidaan sanoa, että degrowth on oikeassa diagnoosissaan planeetan nykytilanteesta, joka perustuu Kansainvälisen energiajärjestön (IEA), Maailman ilmatieteen järjestön (WMO) tai hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) kaltaisten elinten antamiin tietoihin. Anarkistien ei missään nimessä pitäisi hylätä näitä tieteellisiä arvioita vain siksi, että ne ovat peräisin valtiollisista ja valtion tieteellisistä laitoksista. Samoin Antonio Turielin tai Jorge Riechmannin kaltaiset kirjoittajat, vaikka he eivät jaa ideologiaamme ja vaikka he työskentelevät Espanjan kansallisen tutkimuskeskuksen (CSIC) tai julkisen yliopiston kaltaisissa laitoksissa, tekevät rohkeaa ja erinomaista valistustyötä — joka ei ole lainkaan taantumuksellista — sekä puheissa ja konferensseissa että seminaareissa ja kokouksissa.

Tästä huolimatta emme voi jättää huomiotta sitä, että kun degrowth tuomitsee kapitalismin haitallisuuden, se pysyttelee epämääräisellä maaperällä eikä syvenny itse kapitalistisiin suhteisiin tai kysymyksiin, jotka liittyvät automaattiseen hyödykeluonteeseen ja arvon lakiin. Heidän kapitalismikritiikkinsä on täynnä epämääräisyyttä, ja he päätyvät hyväksymään poissulkemisen kautta kapitalistisen tuotannon suhteet ja siten sisäisen taloudellisen logiikan, joka ohjaa elämäämme. Näyttäisi siis siltä, että degrowth ei ole muuta kuin pääoman kasautumisen ja globaalin tavaratuotannon historiallisen tuskan jatkamista, mutta nyt alhaisen energian olosuhteissa. Tässä kohtaa degrowth vaikuttaa kaikkein riittämättömimmältä ja monesti jopa vastavallankumoukselliselta. Miquel Amorós on oikeassa todetessaan, että ”pyrkimyksenä päästä ulos kapitalismista lakkauttamatta sitä, ryhtymällä toimiin ja astumalla tosiasioiden kentälle, degrowth-aktivistit lähentyvät vanhaa ja hylättyä sosialidemokraattista hanketta, jonka tavoitteena on lakkauttaa kapitalismi poistumatta siitä koskaan”. Ymmärtääksemme tämän degrowthin aiheuttaman ”ei-uloslähdön” kapitalismista turvaudumme yleensä hätäjarrun metaforaan; jos degrowth ehdottaa, että kapitalistisen junan nopeuden pitäisi laskea, anarkismi ehdottaa, että vedetään hätäjarrua ja saadaan juna hidastamaan vauhtia niin, että se pysähtyy mahdollisimman pian ilman, että matkustajille aiheutuu vaaraa.

Degrowth ei pidä yksityisomaisuuden poistamista välttämättömänä, ja sen kanta valtioon on useimmissa tapauksissa epäselvä. Vaikka degrowth ehdottaa todellisten tuotantosuhteiden muuttamista, se olettaa, että on olemassa siirtymäkausi, jonka aikana voidaan kulkea valtion omaksumia uudistusmielisiä polkuja. Tavallaan näille degrowthin kannattajille käy samoin kuin dekolonialistiselle liikkeelle, kun — kuten Peter Genderloos on jo huomauttanut — he jättävät kolonialismin kritiikissään valtion koskemattomaksi, ikään kuin se ei olisi ollut välttämätön tekijä historiallisessa kolonialismissa tai nykyisessä kaivostoiminnan uuskolonialismissa.

Lisäksi monet poliittisen possibilismin ajamat degrowth-viholliset asettavat suuria toiveita parlamentaarisen politiikan haltuunottoon. Monet heistä ovatkin mukana Sumarin kaltaisissa puolueissa. Tämä tarkoittaa sitä, että nämä degrowtherit joutuvat lopulta alistamaan puheensa, ehdotuksensa ja totuuden esittämisen vaalidynamiikkaan, mikä edellyttää maltillisuutta. On olemassa halu pyrkiä yksimielisyyteen, miellyttää kaikkia, minkä Alexander Dunlapin kaltaiset kirjoittajat ovat jo tuominneet. Toinen mielenkiintoinen degrowthin kohdistuva kritiikki liittyy siihen, millaisessa mediassa degrowthin diskursseja muotoillaan ja laajennetaan, eli pääasiassa akateemisella alalla. Degrowth on saanut alkunsa akateemisten intellektuellien, opiskelijoiden ja yliopistojen professorien kirjoituksista. Se ei ole ruohonjuuritason liike, se ei nouse ammattiliitoista, eikä se nouse syväekologian kaltaisista liikkeistä tai Earth First! -järjestöstä tai teollisuuden vastaisesta liikkeestä, saati sitten 1960- ja 70-luvuilla Euroopassa toimineista autonomisista ryhmistä. Toinen kielteinen tekijä on se, että degrowtherit saavat yhä enemmän suosiota sosiaalisissa verkostoissa. Lisäksi degrowthista järjestetään yhä enemmän keskusteluja tai verkkokursseja. Tämä tarkoittaa sitä, että heidän puheisiinsa on pakotettu lyhyt, nopea ja pinnallinen kieli, joka ei suosi huolellista lukemista. Ja mahdollisen algoritmisen sensuurin ohella, jotta he eivät säikähtäisi ja saisivat lisää seuraajia, juuri kirjoittajat itse välttävät radikaalia kieltä.

Aivan kuin tämä ei riittäisi, degrowth välttelee sitä, mitä se pelkää eniten: luokkataistelua. Heillä ei ole luokkataistelua. Mikä tärkeintä, he eivät edes käytä asiasta nimenomaista luokkadiskurssia. Ja he kaikki luopuvat vallankumouksesta, välttäen jopa sanaa vallankumous. Mikään Serge Latouchen kuuluisista kahdeksasta R:stä — jotka ovat monille degrowthin peruspilareita — ei vastaa vallankumouksen R:ää. Niinpä degrowth-aktivistit turvautuvat epämääräisiin ja näennäisen neutraaleihin ilmaisuihin, kuten ”uuteen tuottavaan rationaalisuuteen” tai ”talouden purkamiseen”. Vallankumouksellinen näkökulma siis puuttuu. Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä on terminologiset kysymykset. Kyse on termin ”romahdus” käytöstä, jota pidän epätarkkana ja harhaanjohtavana. Se on termi, joka ei vastaa sitä, mitä nykyiselle fossiiliselle kapitalismille tapahtuu, mikä voi olla hämmentävää.

 

Mitä anarkismi ja libertaristiset liikkeet voivat ottaa degrowthista? Monet kirjoittajat väittävät, että anarkismi on määritelmällisesti degrowth-suuntautunut. He olisivat yllättyneitä tietäessään, että aivan kuten pääoman vasemmisto on aina jättänyt huomiotta tietoisuuden ympäristön rajoista ja tietyistä resursseista, monien libertarististen järjestöjen ja autonomisten ryhmien diskursseja läpileikkaavat päästä päähän edistysmyytti ja sokea teknologisen kehityksen mörköjen palvominen, jotain, joka on peräisin pitkältä ajalta, kuten José Ardillo muistaa hyvin teoksessaan Renewable Illusions. Onneksi yhä useammat libertaristiset järjestöt ovat tietoisia näistä rajoituksista. Ajatellaanpa esimerkiksi Kataloniasta kotoisin olevaa libertaristijärjestö Embatia ja sen julkilausumaa ”Yhdeksän pointtia degrowthin puolesta” tai joitakin kirjoittajia, jotka ”siltaavat” anarkismin ja degrowthin välillä, kuten Carlos Taibo, joka muuten puhuu selvästi ekotopioista, suorasta demokratiasta ja vallankumouksesta.

Jos anarkismi lähtee tälle tielle, se voi hyvinkin lähteä tälle tielle myös tietyistä nykyisistä degrowth-suuntauksista, aivan kuten kehityksen vastainen liike ja radikaali ympäristönsuojelu ovat sitä ruokkineet. Tämä voisi auttaa anarkismia ottamaan vastuun kohtaamistamme energia- ja teknologisista rajoituksista sekä edistysmyytin haitallisuudesta. On olemassa joitakin vähemmistöjen degrowth-kantoja — jotkut niistä ovat linjassa Murray Bookchinin ekokunnallisen degrowthin kanssa ja toiset sijoittuvat siihen, mitä Daniel García Garcían kaltaiset kirjoittajat ovat kutsuneet itseohjautuvaksi degrowthiksi — jotka ovat kiinnittäneet huomioni; tiettyjä degrowth-virtauksia, joiden kanssa voisimme luoda yhteistyösiteitä ja tuoda ne joukkoihimme.

Monet heistä ovat ideologisessa rajamaastossa, aloilla, jotka kritisoivat valtiota ja ehdottavat oikeudenmukaisia uudistuksia, ja korostavat sosiaalisia liikkeitä ja oman tilan puolustamista. Ajatellaanpa esimerkiksi Adrián Almazánin ja Luis González Reyesin kaltaisia kirjoittajia, jotka tuoreessa teoksessaan Decrecimiento: del qué al cómo, vaikka he korostavat sosiaalisten liikkeiden tarvetta, joiden on pakotettava valtio hyväksymään tiettyjä uudistustoimenpiteitä, kannattavat myös valtateiden, tuulipuistojen tai uusien lentokenttien rakentamisen vastaisia taisteluita. Jos otamme huomioon, että näissä taisteluissa vastustetaan valtiota, joka on suurten yritysten ja korporaatioiden ja siten pääoman palveluksessa, eikö tämä ole valtionvastaisen vallankumouksen alku, vaikka se onkin vasta alkuvaiheessa? Eivätkö nämä hajanaiset taistelut synny pyrkiessään luomaan muita elin- ja tuotantotapoja, toisin sanoen pyrkiessään vallankumoukseen? Syvällä sisimmässään nämä kirjoittajat puhuvat vallankumouksesta, proletaarisesta taistelusta, joka vastustaa taantuvaa teollisuus- ja finanssiporvaristoa, joka kamppailee säilyttääkseen ja kasvattaakseen voittojaan, mutta näyttää siltä, että he eivät uskalla sanoa sanaa vallankumous. Mielestäni anarkismin on tavoitettava nämä pienet degrowthin sektorit etsimällä yhteistyötä ja jopa rohkaisemalla heitä avaamaan luokkapohjainen ja avoimesti vallankumouksellinen virta degrowthin sisällä.

Kohti hidastavaa anarkismia

Tämän anarkismin ja itseohjautuvan degrowthin välisen liiton kautta voitaisiin siis kehittää vallankumouksellinen teoria, joka yhdistää kaiken sen tiedon, joka liittyy biosfäärin ja energian rajallisuuteen, globaalin tavaratuotannon järjestelmään sekä proletariaatin ja uusien syrjäytyneiden nykyiseen tilanteeseen. Tämä puolestaan auttaisi meitä ymmärtämään, millainen kapitalistinen rakenneuudistus on jo käynnissä ja miten sitä voidaan torjua. Samoin on välttämätöntä suunnitella yhteinen vallankumoushanke, maailmanlaajuinen libertaarinen kommunistinen ohjelma. CNT-CIT:stä toveri Genís Ferrero on korostanut, että kapitalismin rappion edessä ”meidän on kyettävä luomaan järjestäytyminen isolla kirjaimella ja yhdistettävä se yleiseen ideologiaan ja ohjelmaan, joka visualisoi globaalin vaihtoehdon tässä yhteiskunnassa”. Tämän ohjelman tulisi osoittaa kolmeen suuntaan: Ensinnäkin sen on rakennettava solidaarisuusverkostoja ja omia — valtiovastaisia — instituutioita, jotka perustuvat keskinäiseen avunantoon, jotta voidaan kohdata tulevat niukkuuden skenaariot, ja degrowth voi antaa tässä mielessä paljon. Toiseksi sen on luotava puolustautumisstrategioita alueen tuhoamista sekä valtioiden ja suurteollisuuden harjoittamaa sortoa vastaan. Anarkismi löytää epäilemättä liittolaisensa tämäntyyppisestä degrowthista, joka liittyy taisteluihin alueen puolustamiseksi. Kuten Alexander Dunlap sanoo: ”Yhteys degrowthin ja antikapitalististen, autonomististen ja anarkististen (ekologisten) liikkeiden välillä voi vahvistua siinä määrin kuin ne lähentyvät toisiaan elinympäristöjen puolustamiseksi” — mutta nämä taistelut alueen puolustamiseksi ovat vain yksi osa-alue koko yhteiskuntajärjestyksestä, joka on tuhottava. Nämä kamppailut on yhdistettävä muihin kamppailuihin, jotka perustuvat haluun murtaa sama yhteiskuntajärjestys, kuten ammattiliittojen taistelu, suorat toimet pankkilaitoksia vastaan tai nykyisen kapitalismin infrastruktuurien sabotoiminen. Ja tämä liittyy tämän vallankumousohjelman kolmanteen osaan: taistelun hyökkäysvaiheeseen, jonka yhteisenä tavoitteena on arvon ja maailman tavaratuotannon valtiokapitalistisen järjestelmän lakkauttaminen ja vallankumouksellisen uudistumisen edistäminen.

On niitä, jotka sanovat, että kansainvälisellä vallankumouksellisella liikkeellä on tuskin voimaa tehdä niin tai että proletarisoitunutta väestöä, syrjäytyneitä, marginalisoituja ja niskoittelevia ei koordinoida, ja keskittyvät yksittäisiin tapahtumiin, jotka synnyttävät heidän kamppailunsa. Näin tarkasteltuna näyttäisi siltä, että olemme kaukana vallankumouksellisesta uudistuksesta, mutta unohdamme, että yhteiskunnalliset vastakkainasettelut lisääntyvät; todistamme, että pääomalle ominaiset ristiriidat tulevat yhä väkivaltaisemmin esiin — ja pääoma on repeämässä liitoksistaan — ja kaikkialla maailmassa syntyy uusia kapinallisia ja vallankumouksellisia aaltoja, jotka kenties jo osoittavat uuden historiallisen kauden alkamista. Juuri nyt anarkismi ja kehityksenvastaisuus voivat löytää voimakkaan liittolaisen tietyiltä degrowthin aloilta.

~ Vicente Guedero

 

Lähde: https://freedomnews.org.uk/2024/05/27/deceleration-notes-on-anarchism-and-degrowth/

Tämä artikkeli tiivistää Daniel Quinnin ideat, joista ensi kerran kuultiin The Story of B:ssa, joka oli Ishmael:n jatko-osa.  Pidempi, alkuperäinen essee on luettavissa täällä, ja se on erittäin suositeltavaa lukemista, erityisesti jos et ole samaa mieltä alla olevan tiivistelmän kanssa. Suurin osa erimielisyyksistä, joita meillä on ollut, ovat osoittautuneet väärinymmärryksiksi, joten tarkistathan alkuperäisen lähteen ennen johtopäätöksiisi tuloa.

Suuri Unohdus viittaa suureen määrään tietoa, jonka kulttuurimme on kadottanut omaksuttuamme uuden sivistyneen elämäntyylin. Tieto, joka on sallinut alkuperäiskansojen selvitä, tieto joka meillä joskus oli, on ollut heimoihin liittyvää ja ymmärrystä siitä, että me joskus olimme vain yksi kulttuuri tuhansista. Kaikki tämä katosi vain muutamassa lyhyessä sukupolvessa.

Suuri Unohdus käsittää jättiläismäisen kulttuurin romahtamisen, kun entiset heimoihmiset löysivät itsensä uudesta ja omituisesta massakeskitetystä yhteiskunnasta. Uudet uskomukset, uudenlaiset elämäntyylit syöksyivät tähän kulttuuriseen tyhjiöön täyttämään sitä. Mutta ilman, että niitä testattiin luonnonvalinnalla tuhansia vuosia tämä uusi kulttuuri oli evolutionaarisesti epävakaa.

Permakulttuuri ja degrowth ovat molemmat liikkeitä, joiden perusideat on kehitetty 70-luvulla, juuri kun todisteet alkoivat kertyä tiedemaailmassa joilla selittää rajoittamattoman kasvun ja ihmisen aikaansaaman ympäristön rapautumisen seuraukset. Sellaisenaan molemmat liikkeet ovat reaktionaarisia ja ehdottavat radikaalia, eettisperustaista paradigmanmuutosta pois globaalisti dominantista ylikuluttamisen kulttuurista, kohti systeemilähtöistä näkökulmaa kestävyyteen ja sekä yhteiskunnallisen että ekologisen piirin regeneraatioon.

Vaikka molemmat liikkeet olivat alunperin kehiteltyjä akateemisessa kontekstissa, degrowthin tietomassat ovat yleisesti yhteiskunnallisen maailman käytössä, johon kuuluu mm. politiikka, talous, työn ja vapaa-ajan tasapainottaminen ja sosiaaliset struktuurit, kun taas permakulttuuri on perinteisesti keskittynyt enemmän ekologisiin — erityisesti ihmisen asuinalueiden ja ruoan — systeemeihin. Tässä artikkelissa haluaisin ehdottaa uusia tapoja joilla tiedonvaihto- ja tiedonjakostrategiat hyödyttäisivät molempia liikkeitä. Tämä argumentti perustuu ideaan siitä, että suurin osa kiinnostavista ja monimuotoisista alueista mille tahansa systeemille sijaitsee reunalla, jossa yksi systeemi, yhteisö, tai ajattelutapa leikkaa toisen kanssa.

Sellaisena joka on koulutettu, sekä akateemisesti että kokemuksen kautta permakulttuurissa ja degrowthissa, olen havainnut nämä kaksi liikettä olevan planeetan vastakkaisilla nurkilla, mutta nyt jo jonkin verran levittäytyneet, ja täydentävän varsin paljon toisiaan. Mielestäni näiden liikkeiden tiedon ja resurssien jakamisesta on saatavissa kiistämättömiä hyötyjä.

Alla käyn lyhyesti läpi kummankin liikkeen kehitystä sen omassa kontekstissa ja sitten puhun siitä miten degrowth voi auttaa permakulttuuria ja toisinpäin. Lopetan lyhyeen keskusteluun siitä miltä yhteistyö voisi näyttää.

Molempien liikkeiden lyhyt historia

Permakulttuuri syntyi 70-luvulla australialaisten Bill Mollisonin ja hänen oppilaansa David Holmgrenin yhteistyönä. Termi ”permakulttuuri” alunperin tarkoitti sanojen ”permanent” ja ”agriculture” yhdistelmää, vaikka sillä on myöhemmin ollut merkitys myös sanojen ”permanent” ja ”culture” yhdistelmänä permakulttuuridesignin muuttuessa relevantiksi kulttuurin ja yhteiskunnan sovellusten kautta.

Permakulttuuri alunperin oli vastaus ympäristön ja yhteiskuntien tuhoutumiseen globaalin kapitalistisen sosioekonomisen järjestelmän käsissä, jota Holmgren ja Mollison esimerkillistivät maaseutukäytännöissään, joska tapahtuivat tuolloin Tasmanian saarella. Permakulttuuri oli yritys vastata ruoan ja materiaalien tuotannon tasolla oleviin ongelmiin. Se oli myös osittain Masanobu Fukuokan tekstin ”One Straw Revolution” inspiroima, joka oli ekologisten viljelytapojen pioneeriteos.

Permakulttuurin juuret ovat ihmisten, Maapallon hoivassa sekä kolmannessa etiikassa joka tunnetaan nimillä Kristillinen Tasajako, Ylijäämän Palautus jne, mutta joka kuvaa ideaa siitä ettei oteta enempää kuin on tarpeen ja suunnitellaan tasa-arvoista resurssienjakoa ajan ja paikan yli.

Permakulttuuriajattelun perustan juuret ovat perinteissä ja alkuperäiskansojen tavoissa nähdä maat ja kansat yhteydessä toisiinsa ja maahan tavalla joka heijastelee luonnon systeemistä ymmärrystä. Permakulttuuri myös auttaa luonnollisen rakentamisen, koulutuksen ja henkilökohtaisen sekä kulttuurisysteemidesignin ja urbaanien maisemasovellusten innovaatioissa.

Degrowthin alku, jonka nimi alunperin kehitettiin ranskankielelle termiksi “décroissance,” on jonkin verran yhdenmukainen Rooman klubin vuoden 1972 tutkimuksen “Limits to Growth” kanssa, jota johti Donella Meadows. Tutkimus sai aikaan keskustelua intellektuaalien keskuudessa, mm. Nicholas Georgescu-Roegen, joka on kaikkein tunnetuin liikkeen ideoiden kehittäjä, siitä miten vastata yhteiskuntina globaalin järjestelmän toimintaan joka perustuu ideaan ”kasvusta hinnalla millä hyvänsä”; idea joka puskee Maapallon resursseja, ekosysteemejä ja yhteiskuntia hajoamispisteeseen.

Degrowth-liike konkretisoitui seuraavina vuosikymmeninä Ranskassa ja on sen jälkeen levinnyt huomattavasti ympäri Euroopan ja Amerikkojen, useiden konferenssien, tutkimuskeskusten ja demoprojektien muodossa 2000-luvulla. Degrowth-etiikan ytimessä on idea yhteiskunnan ja talouden solidaarisuudesta tietoisella tuotannon ja kulutuksen vähentämisellä Globaalissa Pohjoisessa. Lisäksi keskitytään uudelleenlokalisointiin ja vieraanvaraisuuteen jotta voitaisiin tyydyttää yhteisöjen tarpeet. Degrowth perustuu myös ymmärrykseen siitä, että ekologinen ja sosiaalinen eivät voi olla erossa toisistaan, ja ”kaikille hyvän elämän” idean edistämisellä keskitytään ekosysteemeihin joiden integraali osa ihmiskunta on.

Permakulttuurin hyödyt degrowthille

Sekä permakulttuuri että degrowth ehdottavat että ainoa tapa sunnitella ihmisasutusta ja niiden tukijärjestelmiä on käyttää systeemiperusteista ajattelua, joka ei erota sosiaalista ekologisesta. Permakulttuurikirjallisuus ja demopaikat ovat kuitenkin ekologisen systeemisuunnittelun pioneereja. Esimerkkinä, vuosikymmeniä vanhat ruokametsäprojektit ovat ympäri maailmaa sekä julkisessa että yksityisessä ympäristössä; on pieniä, keskisuuria ja sanakirjakokoisia kirjoja siitä miten suunnitella maisemia jotka kierrättävät ja säästävät energiaa samalla kun tuottavat yltäkylläisesti ravitsevaa ruokaa, materiaaleja, vettä ja elintilaa sekä ihmisille että ei-ihmisasukeille.

Permakulttuuri keskittyy design-prosessiin ja ehdottaa, että fokus tulisi olla yhteyksissä systeemin elementtien välillä sen sijaan että keskityttäisiin elementteihin itseensä. Siksi permakulttuurin suunnittelu tulee olla räätälöity joka paikkaan erikseen jotta se toimisi kaiken jo olemassaolevan kanssa niin, että otetaan huomioon tulevat sukupolvet (Sette, 2018). Uskon että degrowth-kirjallisuudelle ja demoprojekteille on hyödyllistä leikata merkityksellisellä tavalla permakulttuurin ekologisen suunnittelun viisauden kanssa, sillä tämä tieto voi tarjota arvokkaita resursseja projektisuunnittelulle.

Toiseksi, olen sitä mieltä että koska suuri osa tästä degrowth-kirjoittelusta syntyy erittäin akateemisessa kontekstissa ja se on usein monimutkaista akateemista kieltä ja jargonia, se muuttuu saavuttamattomaksi suurelle osalle ihmisiä. Vaikka degrowthiin mukaan otetut ideat, kuten taloudellisen tuotannon skaalaaminen pienemmäksi, vieraanvaraisuus, valinnainen yksinkertaistus ja muut ovat ymmärrettäviä ja yleistajuisia, ne ovat tavallaan ”lukittu” niiden akateemiseen kontekstiin ja täten niitä kuluttaa pääosin akateemikot. Tämä on harmillista, sillä näillä ideoilla on niin käytännöllinen ruohonjuuritason näkökulma muutokseen.

Permakulttuuri, kuten degrowth-liike, on saanut alkunsa akateemisessa ja intellektuaalisessa piirissä, mutta ehkäpä johtuen sen vahvasta fokuksesta maisemasuunnitteluun, suurin osa myöhemmästä kirjallisuudesta ja kurssimateriaalista on suunniteltu tavalliselle tallaajalle joka saattaa tai sitten ei pyöriä näissä piireissä. Tämä tarkoittaa, että useimmat julkaistut permakulttuuritekstit teoksen “Permaculture: A Designer’s Manual” (Mollison 1988) ovat yleisesti enemmän saavutettavissa ihmisille, jotka saattavat pitää akateemista kieltä esteenä.

Vaikka puhutaankin hinnasta, erityisesti Pohjois-Amerikassa, permakulttuurikurssit ovat yleisesti eri-ikäisten ihmisten pitämiä, eri elämäntarinoilla ja joilla on standardi 72-tuntinen opetussuunnitelma joka tarjoaa syvemmän johdatuksen permakulttuuriajatteluun. Saavutettavamman kielenkäytön ja sekä verkossa että muualla saatavilla olevan standardikurssimuodon johdosta ihmisille on helpompaa aloittaa oma permakulttuuriryhmänsä, omat yhdistyksensä ja projektinsa. Tämä voi olla syy miksi permakulttuuri on levittäytynyt laajemmalle kuin degrowth sekä Euroopassa että Amerikassa.

Jos degrowth-liike kykenisi leikkaamaan permakulttuurin kanssa ja luomaan tekstejä ja ohjelmia kaikkien saataville ja jotka kiinnostaisivat kaikkia myös akateemisen maailman ulkopuolella, silloin degrowthin ruohonjuuritason ideat saattaisivat levitä laajemmalle ja nopeammin.

Degrowthin hyödyt permakulttuurille

Uskon, että juuri nyt on hyvä aika permakulttuurille saada inspiraatiota degrowth-liikkeestä. Kuten mainittua, permakulttuuri on ottanut suuria harppauksia rajatessaan näkökulmia ekologiseen maisemasuunnitteluun. Kuitenkin, yhteiskunnallisen permakulttuurin ala on edelleen suhteellisen uusi ja tällä hetkellä sitä tutkaillaan (esim. Permaculture Women  Magazine).

Minun kokemukseni on, että yhteiskunnallisia sovelluksia ei mietitä tarpeeksi monissa permakulttuuriteksteissä ja kursseissa, jotka menevät syvemmälle yhteiskunnallisten ongelmien ymmärtämisessä. Ne pyörivät usein aiheen ympärillä ja pitävät ruokaa ja resursseja ja niiden saattavuutta olennaisesti poliittisena ongelmana. Esimerkiksi, ne eivät mene syvemmälle monimutkaisissa asioissa kuten globaali kauppa, etuoikeudet, syrjintä, aktivismi ja vastustus sekä epätasa-arvoinen pääsy resursseihin. Nämä kaikki ovat sisäänrakennettu tapoihin joilla me olemme interaktiossa maisemien kanssa.

Eräs degrowthin etu on, että se tunnustaa resursseihin käsiksipääsyn olevan sidottu valtasuhteisiin jolle pitää tehdä jotain aktiivisesti jotta se muuttuisi. Täten se kritisoi ideoita kuten kestävä kehitys (Kothari et. al 2014, Schneider et. al 2010), mikä ajaa uskomusta että länsimainen kehitys tekee maailman vauraaksi. Tässä kohtaa leikkaus degrowthiin olisi arvokas permakulttuurille, sillä se voisi syventää ja hioa permakulttuuritekstien perustan, ehdotukset ja demoprojektit.

Johtuen permakulttuurin nopeasta leviämisestä viime vuosikymmeninä, voisin argumentoida että se on muuttunut enemmän trendikäsitteeksi. Buzzword ”permakulttuuri” joskus lyödään projekteihin ja ideoihin jotka tuntuvat houkuttelevilta ja prameilta mutta jotka perustaltaan eivät noudata permakulttuurietiikkaa tai periaatteita. Sellaisena joka on ollut mukana aktiivisesti permakulttuuriliikkeessä viimeisen vuosikymmenen, olen nähnyt ensi kädeltä projekteja, jotka mustamaalaavat tai trivialisoivat alkuperäisasukkaiden käytäntöjä, yliyksinkertaistavan redusoivasti pyrkivät ratkaisemaan globaaleja kriisejä, jättävät huomiotta aktivistit jotka työskentelevät samankaltaisten tavoitteiden kuten permakulttuurin parissa, ja pitkittävät sukupuoleen, rotuun tai sosiaaliluokkaan perustuvaa syrjintää.

En usko että nämä lopputulemat ovat millään tavalla tarkoituksellisia, vaan että ymmärryksen syvyydessä on puutetta siitä miten yhteiskunnan monimutkaisuudet leikkaavat permakulttuurisovellusten kanssa. Degrowth-tekstit sisältävät täydennettyjä ideoita taloudesta, vaurauden jakamisesta, infrastruktuurista, tasa-arvosta, vieraanvaraisuudesta, solidaarisuudesta ympäristöliikkeiden kanssa ja demokraattisista käytännöistä (Martinez-Allier 2012, Schneider et. al. 2010, Schneider 2010, Perkins 2010). Lyhyesti, jos tämä tuodaan saataville, degrowth voi tarjota tutkimusta, syvyyttä ja sanastoa permakulttuuriliikkeen sosiaalisen kontekstin tutkimuksille.

Keskustelu ja loppusanat

Jos nämä kaksi liikettä voivat tarjota niin paljon toisilleen, miltä silloin näyttäisi degrowthin ja permakulttuurin leikkaus? Ensinnäkin, molempien liikkeiden jäsenten täytyisi tulla saman merkityksellisen keskustelupöydän ääreen, ehkäpä yhteisen konferenssin tai kokouksen avulla, jossa ideat ja projektit voitaisiin kommunikoida ja tarkastella molempien liikkeiden linssin läpi. Yhteistyö ja tiedonvaihto voisi tuolloin tapahtua orgaanisesti avoimen tilan, maailmankahvilafoorumin, workshopin ja keskustelujen muodossa.

On monia tapoja joilla tehdä yhteistyötä permakulttuurin ja degrowthin välillä, esimerkiksi:

• Degrowth-Permakulttuuri -kurssi, joka on saatavilla ihmisille akatemian sisällä ja sen ulkopuolella
• Demoprojektit jotka yhdistävät degrowth-käsitteitä permakulttuurisuunnittelun kanssa
• Degrowth-kappaleiden lisääminen permakulttuuriteksteihin ja toisinpäin
• Yhteinen media (esim. YouTube-yhteistyöt, zinet)

Yksi vältettävä seikka olisi pintapuolinen yhteistyö, joka saattaa johtaa pinnallisuuteen joka ei käytä hyödyksi molempien liikkeiden keräämää syvää tietoa; esimerkiksi, degrowth-projekti joka istuttaa yrttispiraalin tai polykulttuurisänky joka kutsuu itseään degrowth-permakulttuuriprojektiksi. Yhteistyötä tulisi tehdä, kuten mainittua, juuritasolla, täten osallistujien tulee olla hyvin tietoisia molemmista liikkeistä.

Molempien liikkeiden kritiikit, kuten syvempi tarve ottaa mukaan feminismi ja sukupuolikysymykset (Dengler and Strunk 2017, Laura Ann B. 2018) tulisi pystyä luomaan siltoja jotka vaalivat tämänkaltaisia tärkeitä keskusteluja.

Kaikkien näiden permakulttuurin ja degrowthin välisien samankaltaisuuksien myötä nämä liikkeet, niiden alkuvaiheesta lähtien, niiden ydinetiikkaa ja systeeminäkökulmaa tarkasteltaessa on vaikea uskoa että näiden kahden välillä ei ole ollut suurta määrää ristisiitosta tähän päivään asti.

Tiivistäen, uskon molempien liikkeiden hyötyvän toisistaan, ensinnäkin, hiomalla toistensa tietoja, ja toiseksi, auttamalla toisiaan välttämään joitain valtavirran kestävyysliikkeiden sudenkuoppia kuten saatavuuden puute ja vallan ja etuoikeuden tulkinnat (Argüelles 2017, Bardos 2016).

Alkukuva: Claire Gregory – Own work, CC BY-SA 3.0, https://commons.wikimedia.org/w/index.php?curid=30830880

Alunperin julkaistu @ Degrowth.de

 

Kirjoittajista

Näemme itsemme ruokasuvereniteettiliikkeen osana ja olemme mukana ryhmissä Österreichische Berg- und Kleinbäuer_innenvereinigung ÖBV – Via Campesina Austria¹(Irmi Salzer) sekä maatalouspoliittisessa  AgrarAttac (Julianna Fehlinger).

Me olemme pääosin aktiivisia Itävallan verkostoissa ja osallistumme Nyéléni -ruokasuvereniteettiliikkeeseen. Olemme myös mukana Nyéléni-prosessissa ja näin yhteydessä eri partnereihin ympäri Euroopan. Irmi Salzer on luomufarmari Burgenlandissa ja Julianna Fehlinger on joskus yhteisöviljelijä ja joskus alppiviljelijä.

———————–

1. Mitä on ruokasuvereniteetti?

Kaikkien ihmisten oikeus päättää demokraattisesti siitä miten ruoka tuotetaan, jaellaan ja kulutetaan

Ruokasuvereniteetin esitti käsitteenä vuonna 1996 YK:n Food and Agriculture Organisationin World Food Summitissa La Via Campesina² , globaali pienviljelijöiden, maatyöläisten, kalastusyhteisöjen ja maattomien sekä alkuperäiskansojen järjestö. Siitä lähtien ruokasuvereniteetti on kehittynyt poliittiseksi johtoaiheeksi kasvavalle määrälle yhteiskunnallisia toimijoita eri aloilta, jotka kamppailevat globaalien ruoka- ja maatalousjärjestelmien transformoimiseksi pois teollisuuden  liikevoittokeskeisten intressien hallinnasta.

1990-luvun alussa pienviljelijöiden liikkeet (aluksi pääosin latinalaisessa Amerikassa ja Euroopassa, sen jälkeen muualla maailmassa) tajusivat, että maantalousmarkkinoiden kansainvälistyessä ja instituutioiden kuten WTO poliittisen vallan kasvaessa maataloussektorilla oli tarpeellista muodostaa globaalisti aktiivinen viljelijöiden liitto. La Via Campesinan perustamisella he pyrkivät vastustamaan vahvoja kansainvälisiä neoliberalistisia liikkeitä jotka rajoittivat miljoonien viljelijöiden elinmahdollisuuksia ja selviytymistodennäköisyyttä ja pahensivat nälkäisten ihmisten tilannetta ympäri maailman. Vastauksena ”ruokaturvallisuuden” tekniseen termiin, jonka FAO otti käyttöön ja joka epäonnistuu vastaamaan useisiin ongelmiin, nuori liike kehitti ”ruokasuvereniteetin” käsitteen. Ruokasuvereniteetti ottaa kantaa valtarakenteisiin joilla ruokajärjestelmämme pyörii; se ottaa kantaa ruoantuotannon ja ruoan jakelun olosuhteisiin; se kysyy tuotantometodiemme aikaansaamista seuraamuksista tuleville sukupolville; ja se asettaa ruokaa tuottavat ja kuluttavat ihmiset näyttämön keskelle.

Ruokasuvereenit periaatteet

Ruokasuvereenius voidaan ymmärtää viitekehyksenä, jota jatkuvasti tulee ”täyttää” konkreettisilla, paikallisilla teoilla. Ruokasuvereenius ei voi tulla määritellyksi ylhäältä alas jatkuvasti, vaan se voi muokkautua ainoastaan kollektiivisen dialogiprosessin seurauksena. Nyéléni-prosessissa (Nyéléni on nimi jota globaali ruokasuvereeniusliike käyttää viittaamaan itseensä; katso alempaa) pyritään määrittelemään ruokasuvereeniuden pääperiaatteet perustuen laajaan sekä viljelijöiden että ”syöjien” realiteettien kirjoon. Sellaiset periaatteet ottavat mukaan ruoan tuottajien arvostamisen, populaation ruokkimisen pääperiaatteen (sen sijaan että tuotettaisiin vientiin), paikallisten tuotantojärjestelmien perustamisen ja paikallisen ruoanhallinnan vahvistamisen, tietojen ja taitojen kehittämisen ja viimeisenä muttei vähäisimpänä luonnon kanssa työskentelyn, eikä sitä vastaan.

 

Ruokasuvereenius käsittää yksilönoikeudet, yhteisöjen ja instituutioiden oikeudet (mukaanlukien valtiot) sekä vastuullisen suhteen luontoon, eläimiin ja muihin ihmisiin. Vallitsevassa ruoka- ja maatalousjärjestelmässä suurimmalta osalta tuottajia kielletään oikeus demokraattisesti osallistua niille poliittisille areenoille, jotka koskettavat ruoan tuotantoa, prosessointia tai jakelua. Kansainväliset kauppasopimukset, maataloustuet, GM-lainsäädäntö, hygieniasäädökset, markkinadirektiivit, tuotannon sääntely jne. ovat kokonaisuudessaan käyttöön otettuja ilman että ihmiset, joita ne koskettavat, saavat osallistua prosessiin mukaan. Oikeus demokraattisesti valita ja monitoroida maataloutta, ruokaa, kalastusta, yhteiskuntaa tai energiaa koskettavia sääntöjä on tarpeellinen ensiaskel jotta vahvistetaan sellaisia oikeuksia kuten oikeus ruokaan, koulutukseen ja resursseihin käsiksipääsyyn.

Vasta sitten, kun näitä oikeuksia ylläpidetään, on tuottajien mahdollista toteuttaa vastuunsa koskien luonnonvaroja kuten maaperä ja biodiversiteetti ja ilmasto, niin että tulevat sukupolvet voivat myös tuottaa hyvälaatuista ruokaa.

Ruokasuvereniteetti tarkoittaa, että meidän tulee toimia solidaarisesti. Kansainvälinen solidaarisuus, verkostoituminen ja keskinäinen tuki ovat tarpeellisia kun kamppaillaan riistoa ja alistavia mekanismeja vastaan. Paikallinen vastustus ja paikalliset vaihtoehdot tulee viedä läpi globaalilla perspektiivillä.

———————–

2. Kuka on osa ruokasuvereenia liikettä ja mitä he tekevät?

Ruokasuvereniteettiä on kehitetty 1990-luvulta asti vaihtoehtona Globaalille Pohjoiselle ja Etelälle. Alussa keskustelu ruoan suvereeniudesta oli lähinnä La Via Campesinan vetämää. Kuitenki La Via Campesina tunnusti alkuvaiheessa, että perustavan laatuinen muutos ja demokratisaatio maanviljelyn ja ruokajärjestelmien piirissä voidaan saavuttaa vain jos liike pyrkii muodostamaan liittoutumia muidenkin kuin tuottajien kanssa, ja solmimaan siteitä toisiin liikkeisiin. Täten ensimmäinen International Forum for Food Sovereignty, Nyéléni Forum, pidettiin Malissa vuonna 2007. Yhdessä ympäristön, ihmisoikeuksien, kuluttajansuojan, naisten ja muiden urbaanien liikkeiden aloitteiden ja järjestöjen kanssa kehitettiin ruokasuvereeniuden periaatteet ja yhteiset tavoitteet, ja identifioitiin vastustajat sekä vaatimukset. Siitä lähtien sekä alueellisia foorumeja (esim. Europe Forum for Food Sovereignty Itävallan Kremsissä vuonna 2011) että kansallisia foorumeja on pidetty. Perustuen demokratisaation, solidaarisuuden, paikallishallinnoinnin ja ympäristöstä välittämisen yhteisille periaatteille, ruokasuvereeniuden liikkeet jatkuvasti pyrkivät sekä luomaan että edistämään vaihtoehtoisia käytäntöjä.

 

Mitä tulee tuotantomalleihin, adaptoituvat (resilientit) agroekologiset tuotantomallit ovat tällä hetkellä testaus vaiheessa, joissa esimerkiksi käytetään avopölytettyjä, ei-GMO -siemeniä, vähennetäään maataloudellista riippuvuutta öljystä ja jotka perustuvat luonnonsykleihin.

Ruoan tarjonnan piirissä rakennetaan tuottaja-kuluttajaverkostoja, esim. korvaamalla perinteiset markkinat solidaarisuuteen perustuvilla suhteilla (Community Supported Agriculture, CSA), tai varmistamalla että tuottajat saavat palkan jolla pärjää kollektiivisten ostojen kautta. Partisipatoriset takuujärjestelmät (Participatory Guarantee Systems, PGS) ovat luottamuspohjaisia sertifikaattijärjestelmiä jotka korvaavat valtion kontrollin ja valvonnan, ja vaihtoehtoiset koulutusverkostot mahdollistavat tiedonjaon tasa-arvoisemmin. Tämä luo kollektiivisen tilan kaikille mukanaolijoille maataloudessa ja ruoantuotannossa.

 

Jotta lopetettaisiin kilpailu maa-alasta ja maaperästä ja sallittaisiin pääsy maahan kaikille jotka sitä haluavat viljellä, malleja ollaan kehittämässä jotka poistavat maan kapitalistisesta riistokierrosta ja ajavat maankäyttöä yhteismaana.

Ruokasuvereeniusliike vaatii globaaleja sosiaalioikeuksia ja kunniakkaita työoloja kaikille ihmisille — huolimatta heidän sosiaalisista taustoistaan tai sukupuolestaan — läpi koko maatalous- ja ruokajärjestelmän.

 

Emansipatorisen prosessin avulla kansalaiset voimaantuvat osallistumaan aktiivisesti ja tasa-arvoisina maatalouden ja ruokajärjestelmän poliittisen viitekehyksen muokkaamiseen. Tässä mielessä Globaalin Etelän ja Pohjoisen toimijat kohtaavat samanlaisia ja erilaisia poliittisia ja yhteiskunnallisia ongelmia. Eri ruokasuvereniteetin monimuotoisten ryhmien saapuminen saman ”ison teltan” alle (Patel 2009) on vahvuus, mutta myös haaste globaalille ruokasuvereeniusliikkeelle.

Demokratisaatio ja oikeus oikeuksiin

Vahvistaaksemme oikeuksia osallistua demokraattisesti maatalouteen ja ruoantuotantojärjestelmään on tarpeellista luoda olosuhteet, jotka eivät synny omasta poissulkemiseen ja alistamiseen perustuvista sopimuksista yhteiskunnissa. Pienituloiset ihmiset, maahanmuuttajat ja naiset ovat usein erityisen poissuljettuja osallistumisesta. Ruokasuvereeniusliike kamppailee täten sellaisten olosuhteiden puolesta, jotka mahdollistavat kaikkien ihmisten vaatia ja vahvistaa heidän sosiaalisia, taloudellisia ja kulttuurillisia oikeuksia sekä heidän oikeuksiaan osallistua päätöksentekoprosessiin.

3. Millaisena pidät ruokasuvereniteetin ja degrowthin välistä suhdetta?

Työskennellään yhdessä vääriä vaihtoehtoja vastaan ja sosioekologisen transformaation puolesta

Saksankielisessä maailmassa degrowth ja ruokasuvereenius liittyvät läheisesti toisiinsa, ja niitä tukee samat aktivistit ja samanlaiset aloitteet (kuten Yhteisömaatalous eli CSA, urbaani viljely, ekologinen maanviljely, ruokaosuuskunnat, peltojen haltuunotto) tai jotka perustuvat samoihin vaihtoehtoisten polkujen lähestymistapoihin (esim. toimeentulo, ehdoton perustulo, yhteisvauraus, ympäristö- ja ilmasto-oikeudenmukaisuus). Kaikki nämä lähestymistavat ja aloitteet ovat kokeilualuja sekä ruokasuvereeniudelle että degrowthille. Molemmissa liikkeissä — pääosin epäinstitutionaalisen — tieteen, yhteisunnallisten liikkeiden ja käytännön (kollektiivisen) kokemuksen yhdistelmä on tärkeässä roolissa.

Sekä ruokasuvereniteetti että degrowth visioivat uuden tyyppistä menestystä ja hyvinvointia, sellaista joka ottaa yhtäältä mukaan sosioekologiset tuotannon muodot ja toisaalta yhteiskunnan (sekä talouden) läpikotaisen demokratisaation. Molemmissa tapauksissa tarkoitus on luoda uudenlaisia arvoja, jotka mahdollistavat hyvän elämän perustuen solidaarisuuteen ja ekologiseen elämäntyyliin. Molemmat liikkeet tulisi nähdä globaalisti eikä vain kansallisesta perspektiivistä. Eräs tuore esimerkki molempien perspektiivien saapumisesta saman pöydän ääreen on vuoden 2016 kampanja, jonka aloitti Attac Germany ja Aktion Agrar otsikolla Kühe und Bauern nicht verpulvern! (kääntyy kutakuinkin ‘Älä heitä viljelijöitä ja lehmiä roskiin!’), jossa kasvunjälkeinen diskurssi yhdistetään ympäröivään ruokasuvereeniuteen.

Ruokasuvereniteetin käsitteellä on yli 20 vuoden historia ja sitä kehitetään jatkuvasti käytännön kamppailuilla sekä Globaalissa Etelässä että Pohjoisessa. Degrowth-diskurssi (laajasti debatoituna käsitteenä) on nuorempi ja selkeämmin Globaalin Pohjoisen akateemisten virtausten muotoilema. Monet aktivistiryhmät ja ruohonjuuritason aloitteet ovat ottaneet sen ja kehittäneet suuren mobilisaatiopotentiaalin viime aikoina.

Seuraavassa osiossa haluaisimme ottaa käyttöön tiettyjä kriteereitä degrowthin ja ruokasuvereeniuden käsitteiden yhteen tuomisen mahdollisuuden analyysiin³ .

Vallan ja alistamisen rakenteiden analysointia

Meidän mielestä degrowth-liikkeen hedelmälliset suuntaukset ovat niitä jotka selkeästi osoittavat kapitalistisesta akkumulaatiomallista hyötyvät ja tutkivat kapitalistisen markkinatalouden kasvupakkoa. Ruokasuvereeniuden käsitteellä on vain rajallinen kapasiteetti paljasta tämän kasvupakon taustalla olevia voimia ja ymmärtää sosiaalisia seuraamuksia jotka sen kukistamisesta syntyisivät. Ruokaturvallisuuden pääfokus on liikevoittomentaliteetin perustavanlaatuinen kritiikki. Tuo mielenlaatu epäonnistuu ihmistarpeiden huomioimisessa ja se luo tarpeita kasvattaa kysyntää ja kulutusta. Markkinat näin paljastuvat huonoksi mekanismiksi allokoida ja jaella mitään (josta esimerkkinä viimeisin kriisi maitomarkkinoilla). Ruokasuvereniteettiliikkeen asian ajamiseksi degrowth-debatin tulisi kyetä näyttää miksi talouden tulee kasvaa kapitalismin alaisuudessa, minkä tyyppistä kasvua täytyy vähentää ja miksi alistavat rakenteet sisältyvät kasvupakkoon. Täten on tärkeää ymmärtää valtaa sekä omistuksena että sosiaalisena voimana, valtasuhteena.

Yhteinen tutkimus sosiaalisista ja ekologisista kriiseistä

Degrowth-liikkeessä on sekä yhteiskunnallinen että ekologinen kasvukritiikin suuntaus. Vain silloin kun on mahdollista tuoda yhteen kritiikin kysymykset ja pointit molemmista liikkeistä ja kääntää nämä yhteiseksi perspektiiviksi ja vaatimuksiksi, eli kun degrowth pyrkii saavuttamaan yhteiskunnallisen ja ekologisen — sosioekologisen — transformaation, kykenee degrowth tuolloin rikastamaan ruokasuvereniteettiliikettä. Ruokasuvereniteettiliike itse on jatkuvasti etsimässä tasapainoa kahden pointin välillä.

Maailma ei ole hyödyke — asemoituminen kapitalistisen aitaamisen suhteen

Nykyinen kapitalistinen dynamiikka pyrkii muuttamaan yhä useamman yhteiskunnan osa-alueen markkinoitavaksi hyödykkeeksi. Työvoiman lisäksi, joka muuttui hyödykkeeksi kapitalismin alkuaikoina, tietyt prosessoidun luonnon aspektit (kuten ruokatuotteet), toiset luonnon aspektit (kuten kasvihuonekaasut) ja yhteiskunnan vastaavat (erityisesti hoivatyö) ovat yhä enenevässä määrin tietoisen työn tuloksena muuttumassa hyödykkeiksi. Itsemme positioimalla selkeästi näitä prosesseja vastaan, ja pyrkimällä saavuttamaan järjestäytymistä alueilla kuten yhteisvauraus, ovat tärkeä askel yhteisellä polulla kohti degrowthia ja ruokasuvereniteettiä.

Yhdessä vääriä vaihtoehtoja vastaan

Sekä degrowthia ja ruokasuvereniteettiä myötäilevät pääargumentit ovat jo tukevasti ankkuroitu monien kriittisten kansalaisten maailmankuviin — ja molemmat liikkeet voivat hyötyä tästä. Useimmat olisivat samaa mieltä tämän lauseen kanssa: ”Me elämme rajallisella planeetalla jolla ei voi olla ääretöntä kasvua” sekä teollisen maanviljelyn kritiikin kanssa. Sekä degrowthin että ruokasuvereniteetin olemus, kutienkin, on se että ne pyrkivät politisoimaan ihmisiä ja näyttämään selkeästi, että supermarkettien myymät luomutuotteet eivät auta maailman pelastamisessa eikä auta niinkutsuttu ”vihreä kasvukaan”. Tätä varten on tarpeellista eskaloida taloudellisia ja sosiopoliittisia perspektiivejä edistysmielisistä yhteiskunnan sektoreista kohti kysymyksiä vaurauden uusjaosta eikä antaa niiden taantua anti-konsumeristiseksi moraalisaarnaksi. Tämä on ainoa tapa jättää taaksemme väärät vaihtoehdot (kuten ”vihreä talous”, kriittinen kulutus ja luomusertifikaatit) ja vaihtoehdot, jotka ovat liian syvällisesti juurtuneet käytännön politiikkaan, ja työskennellä utopioiden, kuten degrowth ja ruokasuvereniteetti, puolesta.

———————

4. Mitä ehdotuksia heillä on toisilleen?

Kasvukritiikin kohdentaminen tuotantoon ja puuttuminen resurssienkäytön valtasuhteisiin

Weder Wachsen noch Weichen! (karkeasti ‘Me emme kasvata emmekä myöskään tuota satoa!’) on eurooppalaisen viljelijäliikkeen yksi pääsloganeista. Se kritisoi muutosta maatalouden rakenteissa joka aiheuttaa massiivisia paineita pienviljelijöille ja on aiheuttanit tilojen hylkäämisiä vuosikymmenten ajan. Tämä rakennemuutos on itsessään sidottu maatalousmarkkinoiden vapauttamiseen ja maatalouden teollistamiseen. Slogan viittaa maatiloihin itseensä, joita — voidakseen jatkaa maatilaperusteista maatalousjärjestelmää — ei tulisi kasvattaa (viljellyllä maapinta-alalla mitattuna) eikä niitä tulisi lakkautaakaan. Tässä mielessä kasvu ei viittaa suoraan bruttokansantuotteen käsitteeseen, jota degrowth-liike kritisoi kun se asetetaan taloustieteen ja politiikan keskiöön. Kuitenkin molemmat kasvutyypit ovat läheisessä suhteessa toisiinsa. Omalta osaltaan se kasvutyyppi johon slogan viittaa, jota viljelijäliike vastustaa, on miestyötunnin tehokkuuden kasvattaminen tiloilla — ei pinta-ala. Maatalouden alan mukaan koko maataloustuotannon täytyy ja se tulee muuttumaan tehokkaammaksi, kiitos alan rakennemuutoksen, jotta oletettavasti ”ruokittaisiin nälkäiset”. Kuitenkin, World Agriculture Report on selkeästi osoittanut, että pinta-alayksikköä ja investoitua energiayksikköä kohden pienemmät, agroekologiset maanviljelyjärjestelmät ovat paljon tehokkaampia kuin teollis-taloudelliset maatilat jotka perustuvat monokulttuuriin ja koneelliseen viljelyyn. Lisäksi pienet maatilat ovat nyt kyvykkäämpiä mukautumaan ihmisten tarpeisiin ja näin takaamaan riittävän ruoantuotannon kaikille.

Tällä hetkellä, johtuen maitokiintiöiden poistosta ja maataloustuotteiden hintakriisistä (erityisesti maidon, mutta myös sianlihan), yllämainittu slogan on monen huulilla jälleen kerran. Me näemme tämän mahdollisuutena debatoida aiheesta, joka on kriittinen kasvun suhteen ja joka ottaa kantaa tuotantopuolen ongelmaan eikä, niinkuin yleensä on tapana, ainoastaan kulutukseen. Ruokasuvereeniudella on paljon kokemusta suorasta mukanaolosta maataloudessa ja ruokapolitiikassa, ja tämä voi olla arvokasta degrowth-liikkeelle.

Ruokasuvereeniusliikkeessä on usein riittämättömästi systematisoitua ajattelua kasvun käsitteestä. Liike pääosin käsittelee näiden päätöksien negatiivisia vaikutuksia maataloudelle ja ruokaan yleisesti, mutta kysymykset kuten miksi talouskasvu on absoluuttisen tarpeellista kapitalismissa ja mikä on sen tärkeys työkaluna yhteiskunnan tyytyväisenä pitämisessä (kasvava kakku helpottaa jakamisen ongelmaa….) jäävät melkein kokonaan käsittelemättä. Kuitenkin sellainen keskustelu merkittävästi kasvattaisi liikkeen kykyä toimia.

Elanto, yhteiskuntaromantiikka ja resurssikiintiöt

Elanto tai omavaraisuus tunnustetaan ruokasuvereeniusliikkeen segmenteissä positiivisena käsitteenä, kun se viittaa ruoantuotannon alueellistamiseen. Kuitenkin, se ei ole keino itsessään. Erityisesti Globaalissa Etelässä, elanto ja semi-elättävä maatalous ovat usein riittämättömiä tarjoamaan ruoantuottajille hyvää elämää. Täten, ruokasuvereeniusliikkeen pääfokus on luoda ja vahvistaa paikallista ja alueellista tuotanto- ja jakelujärjestelmää ja elvyttää yhteisön kontrollia sellaisista järjestelmistä — ja yksilöllisesti yhteiskunnan hylkääminen nähdään depolitisaation muotona. Liike perustuu kollektiiviseen toimintaan ja solidaarisuudeen ja mitään vaateita ei esitetä (yksilön) itsehillinnälle tai säästäväisyydelle. Lisäksi liike ei tyydy luomaan antiyhteiskunnallista rinnakkaisyhteiskuntaa / vaihtoehtoprojektia. Eurooppafoorumissa Kremsissä vuonna 2011 Nyélén-liike asetti seuraavan strategian:  Vastusta — Transformoi — Rakenna vaihtoehtoja. Merkittävää kyllä, nämä kolme strategiaa sovelletaan samanaikaisesti samalla prioriteetilla. Mielestämme degrowthin riittävyyteen keskittynyt suuntaus ja  (ainakin tietyissä segmenteissä) yksilölliseen käyttäytymisen muuttamiseen keskittynyt fokus voi erityisesti hyötyä sellaisesta politisaatiosta.

Paluu entisen tyylisiin elintapoihin, usein moralistiseen tyyliin degrowth-liikkeen saarnaamana, ei ole ruokasuvereeniusliikkeen visio. Tämän luonteiset ambitiot suodattavat pois historialliset voimasuhteet ja redusoivat ekologisesti ja yhteiskunnallisesti oikeudenmukaisen talouden kysymyksen pelkästään mitattaviksi indikaattoreiksi (kuten ekologinen jalanjälki) tai ne muutoin pyrkivät olemaan epärealistisen romanttisia. Vaikka menneiden vuosisatojen pientilamaatalous suurimmassa osassa Eurooppaa yleisesti noudattikin kiertotalouden periaatteita, se oli myös äärimmäisen hierarkinen ja patriarkaalinen järjestäytymisessään. Lisäksi edistys kommunikaatioteknologiassa on avannut historiallisia mahdollisuuksia ylikansallisille solidaarisuusliikkeille. Hedelmällinen yhteys modernien innovaatioiden, yhtäältä, ja perinteisten kulttuuriteknologioiden sekä organisaatiomuotojen (esim. yhteisvauraus), toisaalta, tulee olla minkä tahansa emansipatorisen liikkeen tavoitteena.

Vaatimus resurssienkäytön systeemikiintiöille, jota usein kuullaan post-growth -liikkeiden kontekstissa, on tulkittu olevan erittäin problemaattinen ruokasuvereniteettiliikkeessä. Kaikki resurssien, kuten veden ja maan, rajallista luonnetta ja niiden suojelua tutkivat tulee ottaa mukaan niitä koskettavat valtasuhteet, poissulkemisen mekanismit ja jakelukysymykset. Esimerkiksi, mitä tarkoittaa vaatimus vähentää hiilidioksidipäästöjä yhdelle miljardille ihmiselle tällä planeetalla joilla ei ole pääsyä sähköön? Yksilöllinen — ja pahimmassa tapauksessa markkinoitava — resurssikiintiö on autoritäärinen ja teknokraattinen pseudoratkaisu joka epäonnistuu ottamaan kantaa valtasuhteisiin ja ei auta meitä saavuttamaan sosioekologista transformaatiota. Se perustuu luonnon ja elämän näkemiseen rahassa, ja vain edistää hyödykkeellistämistä.

5. Tulevaisuus: Tilaa visioille, ehdoktuksille ja toiveille

‘Hyvä elämä kaikille!’ — solidaarisuuden ja keskinäisen oppimisen kautta yhteiskunnallisissa ja ekologisissa liikkeissä

Yhteisten emansipatoristen liikkeiden lähtöpiste tulee olla solidaarisuus yksittäisten kamppailujen ja sen havainnon välillä, että tulevat onnistumiset perustuvat vastavuoroiseen suhteeseen näiden liikkeiden välillä. Meidän tulee täten olla avoimia oppimaan toisiltamme ja jakaa kokemuksia. Lisäksi se vaatii jatkuvaa debattia kapitalistisen kasvun alistavasta luonteetsa (Brand 2015). Tuotanto ja kulutus tulee analysoida niiden suhteessa luontoon ”kapitalistisina, patriarkaalisina, rodullistettuina tai post-kolonialistisina yhteiskuntasuhteina” (Brand 2015: 34) jotta luotaisiin perustukset yhteiskunnallis-ekologiselle solidaarisuuteen perustuvalle transformaatiolle.

Hyvän elämän puolesta kamppailun tavoite tuntuu olevan kaikkein tärkein yhteinen emansipatoristen liikkeiden viesti. Hyvän elämän määritelmää kehitetään päivittäin toisiaan täydentävissä liikkeissä ja niiden kamppailujen piirissä.

Jälleen kerran, niinkutsuttu ”vapautus ylenpalttisuudesta” ei voi olla emansipatoristen liikkeiden tavoite. Tähän päivään mennessä tämä on ollut mahdollista ainoastaan Globaalin Etelän maiden postkoloniaalisella hyväksikäytöllä ja erityisesti Globaalin Etelän sekä Pohjoisen alempien sosiaaliluokkien hyväksikäytöllä. Kaikkein tärkein yhteiskunnallinen kamppailu kapitalistisessa yhteiskunnassamme on köyhien ja rikkaiden välinen. Homogenisoiva kysymys siitä miten kaikki yhteiskuntamme voivat vapauttaa itsensä ylenpalttisuudesta on kyyninen. Nyt kun niin monet ihmiset odottavat Euroopan porteilla päästäkseen osallistumaan edes vähään ylenpalttisuuteen, on tehty erittäin brutaalin selväksi, että lähes kukaan Euroopassa ei ole valmistautunut luopumaan mistään, saatika että sellainen olisi mahdollista. Yhtäältä, suurin osa ihmisistä hyötyvät vähemmän ja vähemmän ylenpalttisuudesta johtuen reaalipalkkojen putoamisesta; toisaalta me näemme selvän esimerkkitapauksen isoisän aikaisista käytännöistä. Joten ikään kuin tätä ei myönnettäisi avoimesti, ne jotka pakenevat muista maista saavat kärsiä rikollisen kohtelun. Se, että tämä on yleensäkään mahdollista, johtuu mielestämme massiivisesta yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta jota ajaa globaali neoliberaali politiikka. Osaltaan ne joiden meidän mielestämme tulisi olla vapauttamassa itseään omasta ylenpalttisuudestaan yksinkertaisesti vain vaipuvat taustalle.

Solidaarisuuden lisäksi me haluaisimme puhua myös samanaikaisen monimuotoisen poliittisen strategian soveltamisesta. Kuten ylempänä jo mainittiin, ruokasuvereeniusliike pyrkii mahdollistamaan transformaation kolmen erilaisen mutta toisiaan täydentävän ja vastavuoroisen strategian kautta: Vastusta — Transformoi — Rakenna vaihtoehtoja.

Neolibaali-kapitalistisen maiden haltuunoton, elämän perustan tuhoamisen ja ihmisten väkivaltaisen poissulkemisen valossa on kiireellisen tärkeää kehittää yhteisiä strategioita ja rakentaa yhteisiä vaihtoehtoja. On mahdollisesti epärealistista ja meidän kannaltamme ei edes haluttavaa lyödä kaikki energiat yhteen yksittäiseksi, yhtenäistetyksi liikkeeksi. Yhteiskunnallisten liikkeiden tulee ottaa toisensa huomioon ja täydentää toisiaan solidaarisuuden kontekstissa. Mutta jokaisen liikkeen tulee taistella omia taistelujaan.

Linkit

> Österreichisches Forum für Ernährungssouveränität
> Meine Landwirtschaft – Kampagnenseite
> Solidarische Landwirtschaft
> Uniterre – Schweizer Bauerngewerkschaft
> Nyéléni Europe – Bewegung für Ernährungssouveränität
> FIAN International – Menschenrechtsorganisation mit dem Fokus Recht auf Nahrung
> La Via Campesina International
> afrique-europe-interact – transnationale Initiative zu Migration, Flucht und Landwirtschaft
> Hands on the Land for Food Sovereignty – Kampagne gegen Landgrabbing

Kansikuva: Tina Goethe

---

Degrowth ei ole pelkkä leima nykyään käytävälle keskustelulle vaihtoehdoista, eikä pelkkä akateeminen keskustelu, vaan myös kasvava yhteiskunnallinen liike. Huolimatta monista samankaltaisuuksista, on aikamoinen puute tiedoissa ja paljon skeptisismiä, ennakkoluuloja ja väärinymmärrystä niistä eri perspektiiveistä, argumenteista, perinteistä, strategioista ja liikkeiden päähenkilöistä sekä degrowthin että muiden liikkeiden piirissä. Syntyy tila oppia — ja vältellä virheiden toistamisen vaaraa, jonka muut liikkeet ovat tehneet.

Samaan aikaan degrowth on perspektiivi tai ehdotus joka on tai voi muuttua integraaliksi osaksi muita näkökulmia ja yhteiskunnallisia liikkeitä. Vaihtoehtojen integrointi, josta puhutaan degrowthin diskurssin alla, muihin näkökulmiin epäonnistuu usein johtuen yllämainitusta skeptisismistä, ennakkoluuloista ja väärinymmärryksistä.

Lähde:

Degrowth in Movements: Food Sovereignty

Kirjoittanut Ashish Kothari; alunperin julkaistu @ Degrowth.de

Podcast alkaa saksaksi, mutta haastattelu 42 sekunnin kohdalta on englanniksi.

Kirjoittajasta

Ashish Kothari on jäsen Kalpavriksh–organisaatiossa, joka on työskennellyt ympäristön ja kehityksen ongelmien parissa Intiassa vuodesta 1979. Hän on myös ICCA Consortiumin johtoportaassa, globaalissa organisaatioiden verkostossa joka työskentelee alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen alueilla; hän on ollut Greenpeace Internationalin ja Greenpeace Indian hallituksissa; ja hän on jäsen Beyond Developmentissa, globaalissa ryhmässä jonka on perustanut Rosa Luxemburg Stiftung.

1. Mikä on Radikaalin Ekologisen Demokratian ydinajatus?

Ecoswaraj on vastaus tällä hetkellä vallassa olevan kehitys- ja hallintojärjestelmän sosiaaliseen ja ekologiseen konkurssiin.

Ihmiskunnan tällä hetkellä vastassa olevat monet kriisit ovat muuttumassa yhä enemmän näkyviksi: ekologisen vaurioitumisen aiheuttamien katastrofien muodossa, vahvana eriarvoisuutena pienen ultrarikkaiden vähemmmistön ja suurten äärimmäisten köyhien massojen välillä, sekä puutteen että rikkauden aiheuttamien terveysepidemioiden muodossa, valtavien pakolaisvirtojen muodossa eri puolilla maailmaa sekä monien ennen runsaina esiintyneiden resurssien niukkuutena. Maat kuten Kiina ja Intia ovat nopeasti liittymässä jo teollistuneiden kansakuntien joukkoon kuormittamalla yhä enemmän planeettaa, tai perustamalla siirtokuntia vähemmän voimakkaille alueille planeetalla. Sellaisissa tilanteissa on kiireellinen tarve vaihtoehtoisille hyvinvoinnin kehityskuluille, jotka ovat kestäviä, tasa-arvoisia ja oikeudenmukaisia.

Ei ole epäilystäkään etteikö meidän tulisi lajina kutistua jos me aiomme kunnioittaa rajoja; ei ainoastaan itseämme varten vaan — yhtä tärkeää on — miljoonien muiden lajien puolesta jotka asuvat Maapallolla kanssamme. On ajankohtaista, täten, puhua degrowthista ihmiskunnan kontekstissa kokonaisuutena, ja erityisesti Globaalin Pohjoisen kontekstissa, joka ylikuluttaa ja ylihaaskaa.

Mutta onko degrowth, tai materiaalien ja energian käytön vähentäminen ihmisiltä, validi ja varteenotettava strategia Globaalille Etelälle, eli maille ja populaatioille (mukaanlukien muutamat teollistuneet maat) jotka eivät ole saavuttaneet ylenpalttista tai jopa edes hyväksyttävää vaurauden tasoa? Ehkä ei. Se mitä näillä alueilla tarvitaan on, että he löytävät omat kotikutoiset visionsa muutokselle ja muutoskuluille. Puhun tässä yhdestä sellaisesta: ecoswaraj eli radikaali ekologinen demokratia (RED), joka on syntymässä käytännöllisistä ja konseptuaalisista prosesseista, jotka ovat yleisesti käytössä ympäri Intiaa.

Intia tällä hetkellä näkee itsensä astuvan talouden supervaltojen eliittiliigaan. Kiinan ohella se on nauttinut maailman suurimpia kasvulukemia viimeiset parikymmentä vuotta. Mutta tämä on tullut kammottavilla kustannuksilla ympäristölle, ja sadoille miljoonille ihmisille jotka ovat suoraan riippuvaisia ympäristöstä (Shrivastava & Kothari 2012). Se on myös luonut kasvavan skisman rikkaiden ja köyhien välille, niin että 1% populaatiosta nyt omistaa enemmän kuin 50% maan vauraudesta, kun taas kaksi kolmasosaa kansasta pysyy vailla perustarpeita ja työpaikkojen niukkuus uhkaa sataa miljoonaa nuorta, jotka ovat hetki sitten tulleet osaksi työvoimaa.

Ongelma on osittain kasvufetississä. Talouspolitiikka, joka olettaa kasvun maagisesti muuntuvan köyhien nousuksi köyhyyslinjan yläpuolelle ja kaikkien saavan tuottavat työpaikat, on perustavanlaatuisella tavalla rikki. Se sivuuttaa sen seikan, että monet kasvun hyödyistä valuvat jo rikkaiden pussiin, että robotisaatio voi syrjäyttää ihmisiä työpaikoilta, ja että inflaatio saattaa tehdä asiat vieläkin nihkeämmiksi suurimmalle osalle kansasta.

Tätä moninkertaistaa kasvava valtion vetäytyminen peruspalveluiden tuottamisesta (niiden yksityistämistrendi) ja vakavat tehokkuusvajeet ja korruptio millä tahansa palvelun tuottamisen alalla joka edelleen on olemassa. Kaikki tämä on rakennettu erittäin hierarkisen yhteiskunnan päälle, käsittämättömän alempien kastien, naisten ja maattomien riiston ja alistamisen kera.

3. Miten näet Radikaalin Ekologisen Demokratian ja degrowthin välisen suhteen?

Ecoswaraj’n ja degrowthin periaatteet resonoivat, ja potentiaalia löytyy tulevaisuuden yhteistyölle.

Sillä rajoittuneella ymmärryksellä, joka minulla on degrowthin konseptista ja harjoittamisesta, uskon että monissa yllämainituissa tavoissa, RED resonoi sen kanssa hyvin. Mutta saattaa olla myös kriittisiä eroja, ottaen huomioon degrowthin oletusehdotus ei välttämättä ole sopiva tai hyväksyttävä Globaalissa Etelässä jolle perustarpeiden puute on todellisuutta. Täten on kriittistä kaikille meille tarkastella sekä yhtäläisyyksiä että eroja vaihtoehtoisilla lähestymistavoilla, joihin kuuluu ecoswaraj, degrowth, buen vivir, solidaarisuustaloudet ja muutkin. Alkuun päästiin siviiliyhteiskunnan Peoples’ Sustainability Treaties -aloitteessa Rio+20 -konferenssin tiimoilta, mutta paljon enemmän verkostointia ja kollektiivista työtä vaaditaan tulevina vuosina.

Eräs kriittisistä kysymyksistä joka voidaan esittää osana sellaista työtä on: Mitkä historialliset seikat ovat yhteisiä Globaalin Pohjoisen ja Globaalin Etelän välillä (esim. kolonialismi ja kapitalismi), ja mitkä ovat kriittisiä eroja (esim. henkiset perinteet, maailmankuvat)? Mitkä ovat prosessiperiaatteita jotka ovat aloitteiden taustalla jotka pyrkivät kohti vaihtoehtoista järjestelmää? Mitkä näistä ovat yhteisiä Globaalille Pohjoiselle ja Etelälle (esim. solidaariset ja kollektiiviset toimet), ja mitä ovat erilaisia (esim. marginalisoitujen ympäristöliikkeet, jotka suuntautuvat selviämiseen ja perustarpeisiin vs. suhteellisen hyvin pärjäävät, joiden fokus on kestävyyden parantaminen). Mitkä ovat yhteisiä tekijöitä ja eroja eettisissä arvoissa? Tottakai, nämä kysymykset tulisi kysyä ja vastata ei abstraktisti, vaan perustuen ymmärrykseen käytännön aloitteista, joiden perusta on eri olosuhteissa.

Tämän kaltainen yhteistyö on myös tärkeää meille kollektiivisesti ajaa perustavaa laatua olevia vaihtoehtoja ”vihreälle taloudelle”, ”vihreälle kasvulle” ja jopa ”kestävälle kehitykselle” ja niiden agendoille joita pusketaan globaalisti (ja jotka YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden kautta ovat saaneet ”virallisen” aseman kaikkein korkeimmalla YK:n tasolla vuoden 2015 loppupuolelta), mikä kertoo siitä että on muitakin polkuja jotka eivät rajoitu pelkkään kapitalismiin tai valtiojohtoisiin viitekehyksiin (Kothari et al 2015).

Tätä varten on tarpeellista työskennellä lähemmin yhdessä proaktiivisesti ymmärtäen toisiemme konteksteja ja aloitteita. Olisi itse asiassa kiinnostavaa yhteisille harjoittajien tiimeille ja aktivistitutkijoille liikkua tarkastelemassa ruohonjuuritason aloitteita ja yrittää ottaa kantaa kaikenlaisiin mainittuihin kysymyksiin. Jotkut näistä ovat osa uutta ympäristöoikeuden projektia Transformative Knowledge Network of the International Social Science Councilissa jota koordinoi Institute for Environmental Science and Technology Espanjan Universitat Autónoma de Barcelonassa sekä Kalpavriksh, Intiassa. Yksi osa tätä projektia on tarkastella ja keskustella vaihtoehtoisista viitekehyksistä ja maailmankuvista, jotka syntyvät ympäristön ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden liikkeistä ympäris maailman.

4. Mitä ehdotuksia heillä on toisilleen?

Monimuotoinen joukko paikallisia viitekehyksiä voi inspiroida muita

Jokainen vaihtoehtoinen maailmankuva tai viitekehys syntyy tietyssä sosio-kulttuurisessa, ekologisessa, taloudellisessa ja poliittisessa kontekstissa, ja sitä ei voida kopioida tai soveltaa sellaisenaan toiseen kontekstiin. Uskon, kuitenkin, että laajat periaatteet ja arvot, ja oppiläksyt prosessista on mahdollista ottaa käyttöön hedelmällisesti. Degrowth-liike painottaa tarvetta skaalata pienemmälle, ja se voi olla hyödyllinen luokkakontekstissa Etelässä joka ylikuluttaa, tai myöskin Etelän talouksissa yleisesti (kuten Kiina tai Intia) jotka voivat jo olla kestämättömiä tiettyjen aspektien suhteen. Samalla tavoin Pohjoisella voi olla paljon opittavaa alkuperäiskansojen perinteistä ja muista Etelässä, jotka jatkavat elintapojen esittelyä luonnon keskellä, josa jotkut yksinkertaisen elämän aspektit ovat edelleen voimissaan, tai missä holistiset tietojärjestelmät yhdistävät kokemuksellisia, henkisiä ja tieteellisiä elementtejä.  Näin on asian laita esimerkiksi alkuperäiskansojen tapauksessa, jotka edelleen elävät luonnollisessa elinympäristössään.

Syvempi merkitys termille swaraj, sen monimutkaisen vapauden, kollektiivisen vastuun, itseluottamuksen ja autonomian integrointi voi olla jotain josta monet pohjoiset demokratiat ja ihmisoikeusjärjestöt voisivat oppia. Tämä olisi erityisen tärkeää jotta löydettäisiin vaihtoehtoja äärimmäiselle yksilökeskeisyydelle ja yhteiskunnalliselle vieraantumiselle josta Globaali Pohjoinen kärsii ja joka voi johtaa jopa pinnallisiin ratkaisuihin kuten kierrättämiseen ilman että kyseenalaistetaan ylikulutus.

Kääntäen, on paljon solidaarisuustalousmalleja jotka syntyvät Euroopassa ja muualla jotka me Globaalissa Etelässä voisimme hyödyllisesti ottaa käyttöön. Erityisesti aloitteet kuten digitaalinen yhteisvauraus, kahvilat ja voittoa tavoittelemattomat osuuskaupat ja yhteiskunnalliset yritykset³ , ja muut vastaavat voivat olla kiinnostavia etelässä, jossa etsitään hyödyllisiä ratkaisuja työttömyyteen urbaaneissa ympäristöissä. Ja tottakai on paljon kiinnostavia juttuja eteläisessä maailmankuvassa joihin tarttua; kuvittele buen vivir:n tai sumac kawsay:n ja swaraj:n ja ubuntu:n ja monien muiden samanlaisten maailmankuvien voima kun ne tulevat yhteen sisäisesti monimuotoiseksi mutta muuten johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi, edustaen jotain tarpeeksi kiinnostavaa johon nykyiset kulutus-utopian villitsemät ihmiset tulisivat mukaan.

Toisin sanoen, systemaattisempi pyrkimys eri maailmankuvien välillä olevien samankaltaisuuksien ja erojen puristamiseen, tässä tapauksessa degrowth tai ecoswaraj, tarvitaan kiireellisesti.

—————

5. Tulevaisuus: Tilaa visioille, ehdotuksille tai toiveille

Onko meillä mahdollisuuksia viedä tätä agendaa eteenpäin

Ei ole helppoa visioida suurta tulevaisuutta yksityiskohtaisesti (yleisen toivomuslistan kestävyydestä, tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, rauhasta jne. lisäksi). Mutta niin meidän tulee tehdä jos haluamme pitää toivon elossa, löytää suuntima ja ohjata ruohonjuuritason toimintaa. Kuitenkin, on vielä vaikeampaa keksiä tiettyjä toimivia polkuja saavuttaa sellainen tulevaisuus, sillä nämä kamppailevat monimutkaisessa ongelmien verkossa jossa tällä hetkellä olemme. Kaikkein haastavinta on voimakas vastustus perustavanlaatuiselle muutokselle niiden taholta, jotka ovat valta-asemassa, ei ainoastaan hallituksissa vaan myös yksityisellä sektorilla, ja yhteiskunnan dominanteissa osissa (jota Intian kontekstissa määrittää kasti, sukupuoli ja muut eriarvoisuuden muodot).

Niin korkeita kun raja-aidat ovatkin, kasvava joukko ihmisten aloitteita vastustaa järjestelmää ja luoda vaihtoehtoja on toivon lähde. Ihmisten liikkeet ja siviiliyhteiskunnan organisaatiot (mukaanlukien ammattiliitot) tulee olla muutoksen pääasiallisia ajajia. Joskus tietyt tahot hallituksessa, poliittisissa puolueissa ja akateemisissa instituutioissa ovat tärkeämmässä roolissa, ja meidän tulee jatkaa näiden instituutioiden painostamista näyttelemään suurempaa ja tehokkaampaa roolia. Ajan mittaan yhteisöt voimaantuvat desentralisaation kautta, poliittset puolueet tuntevat suurta painostusta tahoiltaan suunnata fokuksensa uudelleen kohti hyvinvoinnin ongelmia, jotka liittyvät kestävyyteen ja tasa-arvoon. Mutta tuntemukseni on, että me emme voi luottaa poliittisiin puolueisiin yksistään, sillä ne ovat osa edustuksellisen demokratian DNA:ta joka itse tarvitsee muuttaa radikaaliksi, suoremmaksi päätöksenteon muodoksi.

Yksi suuri meidän sukupolvillemme annettu mahdollisuus on historiallinen lokaalin ja globaalin historiallinen yhteenliitos. Yhdellä tasolla on lokalisaatioliikkeet, esimerkkejä on luetellut yllä. Toisella tasolla on kasvava mobilisaatio globaalien ongelmien ympärillä, kuten ilmastonmuutos, globaali rahoitusjärjestelmä, teolliset ruoka- ja maatalousmonopolit sekä monikansallisten korporaatioiden hegemonia. Nykypäivän maailman olosuhteet synnyttävät keskinäisesti vahvistavia paikallisia ja globaaleja tapoja ajatella. Enemmän kuin koskaan me olemme sekä lähiyhteisömme että ihmiskunnan yhteisön jäseniä, tai — vieläkin laajemmin — elämän yhteisön jäseniä, niin kuin paikalliset ekosysteemit ovat osa globaalia ekosysteemiä. Suuri tietoisuus keskinäisestä riippuvuudestamme tulee jokaisen uuden kriisin myötä, ja sen mukana mahdollisuus yhä suurempiin yhteisiin perusteisiin. Jos nousevat liikkeet ympäri maailman, perustuen moninaisiin mutta päällekkäisiin maailmankuviin (vanhoihin ja uusiin) sekä kaiken ylittävään ortodoksiseen ideologisiin ideologisiin näkökantoihin, voivat tulla yhteen, silloi on paljon toivoa siitä että polku järkevämpään tulevaisuuteen muodostuu.

Kirjallisuus ja linkit

Linkit

> Vikalp Sangam – Alternatives India
> Radical Ecological Democracy – Webpage

Kirjallisuus

Kalpavriksh. 2015. Vikalp Sangam: In search of alternatives, Poster exhibition available in book form. <https://drive.google.com/file/d/0B-fW5lp3Tj9YMTg0NkdHcTVyZms/view?pref=2&pli=1>

Kothari, Ashish. 2014. Radical Ecological Democracy: A path forward for India and beyond, Development, 57(1), 36–45. <http://www.palgrave-journals.com/development/journal/v57/n1/full/dev201443a.html>

Kothari, Ashish., Demaria, Federico. and Acosta, Alberto. 2015. Buen Vivir, Degrowth and Ecological Swaraj: Alternatives to sustainable development and the Green Economy, Development, 57(3–4), 362–375. <http://www.palgrave-journals.com/development/journal/v57/n3-4/full/dev201524a.html>

Shrivastava, Aseem. and Kothari, Ashish. 2012. Churning the Earth: The Making of Global India, Viking/Penguin India, Delhi.

Degrowth ei ole ainoastaan leima käynnissä olevalle keskustelulle vaihtoehdoista, eikä ainoastaan akateeminen keskustelu, vaan myös syntyvä yhteiskunnallinen liike. Huolimatta monista samankaltaisuuksista, paljon puuttuu tietoa ja on skeptisyyttä, ennakkoluuloja ja väärinymmärrystä siitä miten eri maailmankuvat, oletukset, perinteet, strategiat ja päähenkilöt sekä degrowth-piireissä että muissa yhteiskuntaliikkeissä toimivat. Täällä syntyy oppimistila —  jolla myös välttää toisien liikkeiden virheiden toistaminen.

Samaan aikaan degrowth on perspektiivi joka on tai voi muuttua integraaliksi osaksi muita perspektiivejä ja yhteiskunnallisia liikkeitä. Vaihtoehtojen integrointi, josta puhutaan degrowthin diskurssissa, muihin näkökulmiin usein epäonnistuu johtuen yllämainitusta skeptisismistä, ennakkoluuloista ja väärinymmärryksistä.

Multimediaprojekti ”Degrowth eri liikkeissä” näyttää miten aloitteet ja liikkeet kehittävät ja toteuttavat yhteiskunnallisia, ekologisia ja demokraattisia vaihtoehtoja. Edustajat 32 eri alalta kertovat työstään ja historiastaan, heidän samankaltaisuutensa ja eronsa muihin mahdollisiin liittoihiṇ. Solidaarisuustaloudesta pakolaisliikkeisiin, perustulosta hiilivoiman vastaiseen liikkeeseen.

Projektia veti “Konzeptwerk Neue Ökonomie” (Uusien taloudellisten ideoiden laboratorio) Saksassa, joten suurin osa kirjoittajista on sieltä. Kuitenkin muutama selkeän kansainvälinen näkökulma on mukana, ja suurin osa liikkeistä työskentelee paljon laajemmin kuin kansallinen taso.

Liian paljon ja liian pitkään me olemme nähtävästi alistaneet henkilökohtaisen ylivertaisuuden ja yhteisön arvot pelkkien materiaalisten asioiden akkumuloinnille. Bruttokansantuotteemme, […] jos me arvioimme USA:ta sen avulla — laskee mukaan ilman saastuttamisen ja tupakan mainonnan, ja ohjaa meitä valtatielle verilöylyyn. Se ottaa mukaan ovien ja vankiloiden erikoislukot niille ihmisille jotka haluavat ne murtaa. Se ottaa mukaan punapuumetsien raiskaamisen ja kaoottisesti rehottavan luonnonihmeiden hävikin. Se ottaa mukaan napalmin ja ydinkärjet ja poliiseille hankitut panssaroidut autot joilla he taistelevat kaupungeissa tapahtuvia mellakoita vastaan, ja televisio-ohjelmat jotka glorifioivat väkivaltaa jotta lapsillemme myytäisiin leluja. Siltikään bruttokansantuote ei salli lapsillemme terveyttä, heidän koulutukselleen laatua tai leikkimiselle iloa. Se ei ota mukaan runoutemme kauneutta tai avioliittojemme vahvuutta, julkisen keskustelumme älykkyyttä tai virkamiestemme rehellisyyttä. Se ei mittaa nokkeluuttamme taikka rohkeuttamme, ei viisauttamme eikä oppimistamme, ei myötätuntoamme eikä omistautumistamme maallemme, tiivistäen, se mittaa kaikkea paitsi sitä mikä tekee elämästä elämisen arvoisen.

— Senaattori Robert Kennedy, 1968

Me olemme jo pitkän aikaa tienneet, että taloudellisen kehityksen ja menestyksen arviointi kvantitatiisin (rahoituksellisin) termein johtaa vaarallisiin vääristymiin ja hukattuihin prioriteetteihin. Vuonna 1972 Kasvun Rajat varoitti mahdollisesti tuhoisista ympäristövaikutuksista, joita rajattomalla kasvulla ja resurssienkulutuksella on rajalliselle planeetalle. Vaikka osa ennustuksista viivästyi planeetan ekosysteemin uskomattoman resilienssin johdosta, viimeaikainen tieteellinen tutkimus viittaisi siihen, että me olemme nyt todella lähellä ”business as usual”-skenaarion romahtamista mistä kirjoittajat varoittivat. Heidän 30-vuotispäivityksessään kirjalle kirjoittajat painottivat:

Kestävyys ei tarkoita nollakasvua. Sen sijaan, kestävä yhteiskunta olisi kiinnostunut laadullisesta kehityksestä, ei fyysisestä laajentamisesta. Se käyttäisi materiaalista kasvua työkaluna, ei ikuisena mandaattina. […] se alkaisi syrjimään muunlaista kasvua ja muita tarkoituksia kasvulle. Se kysyisi mitä varten kasvu on, ja kuka siitä hyötyy, ja mitä se maksaisi, ja kuinka kauan se kestäisi, ja saisiko kasvua mukautettua maan lähteisiin ja nieluihin.

— Meadows, Randers & Meadows (2005: 22) 224

Huhuilut ”degrowthin” (Assadourian, 2012), kasvunjälkeisen talouden (Post Growth Institute, 2015), menestyksen ilman kasvua (Jackson, 2011), ja ”steady state -talouden” (Daly, 2009) perään ovat muuttuneet kovaäänisemmiksi ja löytäneet paljon suuremman yleisön viime vuosina. Kaikki nämä enemmän tai vähemmän kasvunvastaiset näkökulmat ovat saaneet aikaan tärkeitä kontribuutioita talouskäsityksemme uudelleenmietinnöille, mitä ihmisiin ja planeettaan tulee, mutta ne saattavat olla heilauttamassa heiluria toiseen suuntaan.

Biologina, joka on tietoinen siitä miten kasvulla elävissä järjestelmissä on sekä laadullisia että määrällisiä aspekteja, tunnen oloni epämukavaksi kasvun täydellisen demonisoinnin kanssa. Se mitä me tarvitsemme on vivahteikkaampi ymmärrys siitä miten elävät järjestelmät kypsyvät niiden siirtyessä määrällistä kasvua suosivista lapsuudenkengistä kypsempään vaiheeseen, jossa kasvu on enemmän laadullista kuin määrällistä.

Tuntuu siltä kuin olennaisin haaste on miten siirtyä talousjärjestelmään, joka perustuu rajoittamattoman kasvun sijaan sellaiseen kasvuun joka on sekä ekologisesti kestävää että yhteiskunnallisesti oikeudenmukaista. ”Ei kasvua” ei ole vastaus. Kasvu on keskeinen ominaisuus kaikelle elämälle; yhteiskunta tai talous, joka ei kasva, kuolee pois ennemmin tai myöhemmin. Kasvu luonnossa, kuitenkin, ei ole lineaarista ja rajoittamatonta. Kun jotkin organismit, tai ekosysteemit, kasvavat, toiset taantuvat, ja tämä vapautaa ja kierrättää komponentteja jotka muuttuvat resursseiksi uudelle kasvulle.

— Fritjof Capra and Hazel Henderson (2013: 4)

Capra ja Henderson esittävät, että ”me emme voi ymmärtää komplekseja järjestelmiä kuten organismeja, ekosysteemejä, yhteiskuntia ja talouksia jos me kuvaamme niitä puhtaasti kvantitatiivisin termein.”. Koska ”ominaisuudet syntyvät prosesseista ja suhdekuvioista” niiden tulee olla kartoitettuja mittaamisen sijaan (p.7). Läheisiä yhtymäkohtia on siinä miten ekonomistit ja ekologit ymmärtävät kasvun ja kehityksen käsitettä. Vaikka ekonomistit tuppaavatkin ottamaan puhtaasti kvantitatiivisen lähtökohdan, ekologit ja biologit tietävät miten tehdä ero sekä kasvun että kehityksen määrällisten ja laadullisten aspektien välillä.

Ilmeisestikin talouskehityksen lineaarinen näkökulma, niinkuin sitä suurin osa valtavirran ja yritysmaailman ekonomisteista ja poliitikoista käyttää, vastaa kapeaa talouskasvun määrällistä käsitettä, kun taas biologisessa ja ekologisessa merkityksessä kehitys vastaa laadullista kasvua. Itse asiassa, biologisen kehityksen käsite pitää sisällään sekä laadullisen että märällisen kasvun.

— (ibid: 9)

Elämän kasvukuviot seuraavat logistista käyrää eksponentiaalisen sijaan. Eräs esimerkki poikkeuksellisesta määrällisestä kasvusta elävissä järjestelmissä on syöpäsolut, jotka lopulta tappavat isäntäeliön. Rajoittamaton määrällinen kasvu on kuolettavaa eläville järjestelmille ja talouksille. Laadullinen kasvu elävissä organismeissa, ekosysteemeissä ja talouksissa, ”sitä vastoin voi olla kestävää jos siihen kuuluu dynaaminen tasapaino kasvun, rappeutumisen ja kierrätyksen välillä, ja jos siihen myös kuuluu kehitys oppimisen ja kypsymisen merkityksessä” (p.9). Capra ja Henderson esittävät:

Talouden tilan käsittely raakojen määrällisten bruttokansantuotemittarin sijaan meidän tulee erottaa ”hyvä” kasvu ”huonosta” kasvusta ja kasvattaa ensimmäistä jälkimmäisen kustannuksella niin, että haaskaaviin ja järjettömiin tuotantoprosesseihin sidotut luonnolliset ja inhimilliset resurssit voidaan vapauttaa ja kierrättää resursseiksi tehokkaille ja kestäville prosesseille.

— (ibid: 10)

Ero hyvän ja pahan kasvun välillä voidaan saada selville syvemmällä sosioekologisella ymmärryksellä niiden vaikutuksista. Kun paha kasvu ulkoistaa sosiaaliset ja ekologiset Maan eko-sosiaalisten systeemisen rappeutumisesta aiheutuvat kustannukset, hyvä kasvu ”on tehokkaiden tuotantoprosessien ja palveluiden kasvua jotka sisäistävät täysin kustannukset, jotka liittyvät uusiutuvaan energiaan, nollapäästöihin, jatkuvaan luonnonvarojen kierrätykseen ja Maan ekosysteemien entisöintiin” (p.10). Capra ja Henderson tulevat loppupäätelmään: “siirtymä määrällisestä laadulliseen kasvuun […] voi ohjata maita pois ympäristön tuhosta kohti ekologista kestävyyttä ja pois työttömyydestä, köyhyydestä ja jätteestä kohti merkityksellistä ja kunniakasta työn luomista” (p.13).

Laadullisen kasvun vaaliminen monimuotoisuutta integroimalla yhteistyöverkostoihin ja yli paikallisten, alueellisten ja globaalien skaalojen auttaa synnyttämään regeneratiivisia kulttuureja.

[Tämä on lainaus kirjoittajan kirjasta Designing Regenerative Cultures, julk. Triarchy Press, 2016.]

Lähde:

https://medium.com/@designforsustainability/shifting-from-quantitative-to-qualitative-economic-growth-950b430de557