Puhtaaksikirjoitus

Seuraava esitys on kaksiosainen, ensin yleiskatsaus siihen, miksi nykyinen markkinataloudellinen järjestelmä on luonnostaan epävakaa ja miksi sitä on muutettava, jos meillä on mitään toiveita kestävästä tulevaisuudesta. Toiseksi esitetään yleinen arvio siitä, millainen olisi kestävä talousjärjestelmä, joka perustuu kansanterveyden ja kestävän kehityksen perustutkimuksen nykyaikaisiin oppeihin, ja tarkastellaan, miten nykyisestä tilanteesta voidaan siirtyä tähän elinkelpoisempaan ja toimivampaan talouteen.

Kirjoittaja on sitä mieltä, että nykyistä talousjärjestelmää on mukautettu hyvin pitkän ajan kuluessa neoliittisen vallankumouksen keskeisestä käännekohdasta lähtien, ja vaikka järjestelmä on luonut jonkin verran vaurautta ja edistänyt yhteiskuntaa, se on tehnyt sen tavalla, jota ei voida pitää yllä, sillä nyt ilmenevät kielteiset seuraukset ovat suuremmat kuin myönteiset seuraukset.

Lisäksi, kuten jäljempänä mainitaan, perinteinen poliittinen tapa vaikuttaa yhteiskunnalliseen muutokseen on nykyään vain marginaalisen tehokas. Vaikka koulutus ja yhteiskunnallisten arvojen muuttaminen ovat ratkaisevan tärkeitä, perinteinen demokratia ja hallitusten edustajien julkinen lobbaaminen institutionaalisten tai taloudellisten muutosten aikaansaamiseksi näyttää estyneen siinä määrin, ettei tällaiseen prosessiin voi enää luottaa tai luottaa, ainakaan yksinomaan.

Tarvitaan ruohonjuuritasolta lähtien sellaisen sisäisen rinnakkaisen talousjärjestelmän rakentaminen, jota voidaan strategisesti laajentaa, jolloin nykyinen järjestelmä saadaan tehokkaasti tyhjäksi ja ihmiset saadaan vetämään vanhasta järjestelmästä uuteen järjestelmään uusien kannustimien avulla, joista palkitaan aktiivisesti. Ennen kuin aloitamme, huomioikaa kuitenkin, että seuraava on karkea yhteenveto. Joitakin ehdotuksia ei ole tarkoitus laajentaa kovinkaan paljon, koska niiden kehittämiseen on käytettävissä vain vähän aikaa ja koska täydellinen käsittely kestäisi monia, monia tunteja.

Aiempien teosten jatkoksi luodaan kirja ja valkoinen kirja, ja olen myös kehittämässä elokuvaa, jossa tutkitaan samankaltaisia ajatuksia. Haluaisin tarjota kaikille tätä esitystä katsoville ilmaisen kopion vuoden 2017 kirjastani The New Human Rights Movement, jos haluatte ymmärtää aiheesta hieman enemmän. Lähetä minulle sähköpostia verkkosivuni PeterJoseph.info kautta, niin lähetän sinulle PDF-kopion.

Aloitetaan siis.

Osa 1, Anti-talous

Kreikan kielessä sanan ekonomia juuri tarkoittaa ”taloudenhoitoa”. Useimmat meistä kokevat tämän strategisen perusajattelun, kun tuomme tavaroita kaupasta ja pyrimme säilyttämään ja käyttämään ne tehokkaasti, jotta mikään ei mene hukkaan. Jo käsite ”säästäminen” tarkoittaa ostamiemme tavaroiden hyötyjen optimoimista, jotta tulevien ostojen tarve ilmeisesti vähenisi, sillä se edellyttää ihmistyötä ostovoiman saamiseksi rahan avulla.

Siksi meitä kannustetaan olemaan konservatiivisia, tehokkaita ja mahdollisimman kestäviä. Valtion- tai makrotalous toimii päinvastoin ja sillä on täysin päinvastaiset kannustimet. Kuten John Maynard Keynes korosti efektiivisen kysynnän teoriassaan, markkinatalouden järjestelmä perustuu kulutukseen. Peruslähtökohtana on kysyntä. Järjestelmä pysyy elossa kulutuksen ja siten kyvyn toimia kysynnän mukaan ostamalla.

Vaikka monimutkaisista klassisista ja uusklassisista malleista, joilla pyritään selittämään markkinajärjestelmän sisäistä dynamiikkaa, ei ole puutetta, kaikkein perustavimmalla tasolla talous ei yksinkertaisesti toimi oikein ilman rahan jatkuvaa liikettä, ja mitä enemmän liike hidastuu, sitä enemmän ongelmia syntyy, mistä seuraa talouden supistuminen ja kaikki ne piirteet, jotka ymmärrämme yritysten epäonnistumisena, työttömyytenä ja niin edelleen.

Toisin sanoen, jälleen kerran suora vastakohta tyypilliseen kotitalouteemme verrattuna, järjestelmän perusta on vastoin kaikkein perustavimpia taloudellisia periaatteita, jotka koskevat säilyttämistä, kestävyyttä ja tehokkuutta järjestelmän endogeenisina ominaisuuksina. Sykli on tietysti yksinkertainen: jos ihmiset eivät osta, ei voida luoda työpaikkoja tarvittavien tavaroiden valmistamiseksi. Jos työpaikkoja ei voida luoda, tuloja ei voida ansaita, ja näin ollen ei ole ostovoimaa kierron jatkamiseksi, ja näin ollen talous supistuu aiheuttaen ongelmia.

Vertailun vuoksi voidaan sanoa, että järjestelmien perusta toimii kuin auton kaasupoljin. Kaasua on syötettävä moottoriin jatkuvasti tasaiseen tahtiin, jotta vauhti tai vakaus säilyy, eli kun poljinta painetaan tasaisesti, kun taas polkimen paineen kasvattaminen kiihdyttää autoa lisäämällä polttoaineen määrää. Markkinajärjestelmä vaatii tätä jatkuvaa kaasua toimijoiden ylläpitämiseksi, mutta se suosii jatkuvaa kiihtyvyyttä — toisin sanoen talouskasvua.

Toisin sanottuna markkinatalous on niukkuuteen perustuva järjestelmä, joka on täysin ristiriidassa aikomustensa kanssa ja pyrkii äärettömään talouskasvuun. Ja voin vakuuttaa teille, että jos yrittäisitte johtaa kotitaloutenne taloutta esimerkiksi perheen kanssa samalla tavalla, lakkaisitte vaurastumasta ja siirtyisitte nopeasti köyhyyteen. Juuri se rakenne ja systeemidynamiikka, jotka määrittelevät markkinatalouden endogeenisen luonteen, on vastoin kaikkia perusperiaatteita, joilla ylläpidetään ja laajennetaan lajeja rajallisella planeetalla, koska säilyttämiseen, tehokkuuteen ja kestävyyteen ei kannusteta, kun taas jatkuvaan käyttöön, tuhlaamiseen, poisheittämiseen, liikevaihtoon ja kulutukseen kannustetaan.

Taloustieteen perusta ja tieteellisen edistyksemme voimakkain kehityskulku on ”enemmän vähemmällä”. Hämmästyttävää on, että mitä enemmän edistämme tehokkuutta teknologisesti tekemällä enemmän vähemmällä tai mitä Buckminster Fuller kutsui ”katoavaistamiseksi”, sitä enemmän itse asiassa estämme markkinatalouden sisäistä menestystä.

Ajan puutteen vuoksi en aio käydä läpi kaikkia niitä takaisinkytkentöjä, jotka vahvistavat vetovoimaa kohti loputonta kasvua. Sanon kuitenkin nopeasti, että niitä on suunnilleen neljä, joista ensimmäinen ja perustavanlaatuisin on se, mistä juuri puhuttiin ja jota kutsun ”syklisen kulutuksen” tarpeeksi. Jatkuva vaihtuvuus työpaikkojen luomiseksi, ostovoiman luomiseksi, ikään kuin yksi ihminen kaivaisi ojaa ja heittäisi mullan ulos, kun taas toinen ihminen ottaa mullan ja heittää sen takaisin, jotta toisella ihmisellä olisi kannustin tai motivaatio palata ja tehdä se uudelleen, jatkuvassa ojien kaivamisen ja täyttämisen syklissä, mikä ei ole järjetön vertaus sille, mitä tämä talous todellisuudessa on.

Toinen asia, jota on kuitenkin hyvin nopeasti tarkasteltava, on velkaan perustuva rahajärjestelmä, jossa raha luodaan velasta. Tästä velasta peritään korkoa, ja tätä korkoa ei ole olemassa pääasiallisessa rahan määrässä, mikä luo jatkuvasti alijäämää, joka on korvattava joko lisäämällä työllisyyttä, kulutusta ja kasvua, jotta ihmiset voivat yrittää päästä eroon velasta, mikä tietysti vain syrjäyttää velan, tai sillä, että velka, joka on rahan perusta, tarkoittaa aina sitä, että jonkun on kannettava velkaa olemassa olevan rahan määrän rinnalla.

Toisin sanoen, jotta taloudessa olisi triljoona dollaria, siellä on oltava myös triljoonan dollarin arvosta velkaa, ja vaikka joillakin ihmisillä voi olla tuo raha varallisuutena tai tulona, toisilla on sitä velkana tai velkavastuuna. Tämä rahoitusjärjestelmän aiheuttama paine luo jatkuvan kannustimen alistua järjestelmälle, jotta talouden liikevaihto pysyisi käynnissä loputtomassa pyrkimyksessä lievittää henkilökohtaista velka-stressiä, jota on loppujen lopuksi mahdotonta lievittää makrotasolla, sillä se toimii kuin tuolimusiikkipeli.

Kolmas nopeasti käsiteltävä asia liittyy kilpailun itsesääntelyn luonteeseen, eli siihen, miten yritysten välinen dynamiikka pakottaa jokaisen yrityksen ponnistelemaan yhä kovemmin pääoman kartuttamiseksi säilyttääkseen markkinaosuutensa. Tästä asiasta voitaisiin puhua paljon yksityiskohtaisemmin, mutta todettakoon, että tämä hyvin perustavanlaatuinen kilpailujärjestely pakottaa tarpeettomaan taloudelliseen laajenemiseen, koska yrityksen on saatava mittakaavaetuja, jotta se voi säilyttää kilpailukykynsä markkinoiden tehokkuuden avulla.

Tämä on monien muiden puutteiden ohella kohtalokas heikkous, joka liittyy kilpailuun perustuvaan järjestelmään. Ja lopuksi neljäs asia, josta on puhuttava, on kulutuksen etiikan kyllästämän kulttuurin sosiologinen seuraus. Toisen maailmansodan ajalta jotkut saattavat muistaa, että länsimaissa kulutusta pidettiin kansalaisvelvollisuutena, jotta ihmiset saisivat työtä sotaponnistelujen tai sodanjälkeisten ponnistelujen tukemiseksi ja niin edelleen. Ei ole liioiteltua sanoa, että on tapahtunut sosiologinen siirto siitä, mitä tämä järjestelmä vaatii vakauden säilyttämiseksi, eli jatkuva kulutus ja kasvu, jossa ihmisten arvoista ja etiikasta on tullut osa tätä pyrkimystä.

Materialismi, turhamaisuus ja sosiaalinen asema ovat nykyään kaikki kietoutuneet yhteen niin sanotun henkilökohtaisen menestyksen kanssa. Kyseessä on hyvin ikävä sosiologinen silmukka, joka luo kestämättömän arvojärjestelmän, josta päästään todennäköisesti yli vasta sitten, kun järjestelmän perusta on muutettu ja kulttuuri voi sopeutua uudelleen. Kukaan ei tarvitse filosofian tohtorin tutkintoa ymmärtääkseen moraalisen ongelman, joka liittyy ihmisiin, joilla on pakkomielle loputtomiin haluihin, materialismiin ja kulutukseen, joilla ei ole minkäänlaista tuntoa rajoitteista ja jotka pyrkivät olemaan miljardöörejä, joilla on 50 huoneen kartanot ja yksityiset suihkukoneet, ja kuinka täysin neuroottista ja väärää se on minkä tahansa lajin kannalta, joka asuu rajallisella planeetalla.

Liiallisuudella ei ole sijaa kestävässä mallissa. Minimalismi on tärkeä arvo strategisen tehokkuuden ohella. Tämä on siis silmukka, josta on oltava tietoinen, järjestelmän jatkuva pyrkimys kulutukseen, kasvuun ja lopulta jatkuvan tuhlauksen ilmenemiseen, mikä on kiistatta epätaloudellista.

Toinen markkinatalouden endogeenisiin puutteisiin liittyvä silmukka liittyy taloudelliseen eriarvoisuuteen. Epidemiologisesta näkökulmasta katsottuna taloudellinen epätasa-arvo ja sen monet seurannaisvaikutukset ovat väkivaltainen loukkaus alaluokkaa tai köyhiä kohtaan sekä absoluuttisesti että suhteellisesti. Niille, jotka eivät ole perehtyneet epätasa-arvoisen yhteiskunnan kansanterveydellisiin seurauksiin, suosittelen alustavaksi tutkimukseksi Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin teosta ”The Spirit Level”.

Mitä epätasa-arvoisempi yhteiskunta on, sitä sairaampi, aggressiivisempi, neuroottisempi ja kestämättömämpi se on. On myös syytä huomauttaa, että matala sosioekonominen asema, köyhyys ja kehitys, joka on kytkenyt tietyt väestöryhmät köyhyyteen, on edistänyt kiihkoilua, rasismia, muukalaisvihaa ja muita ominaisuuksia, jotka ovat pelkästään negatiivisia. Itse asiassa, jos tarkastellaan tarkkaan maailman kansalais- ja ihmisoikeusliikkeitä, ne ovat lähes yksinomaan pyörineet ihmisten ympärillä, jotka ovat yrittäneet päästä pois ahdistavasta köyhyyden tilasta, joka käsittelee tehokkaasti luokkasotaa omistajien ja varattomien, omistajien ja työntekijöiden, kolonialistien ja vasallien ja niin edelleen välillä.

Tämä pyrkimys sosioekonomiseen hierarkiaan ei ole myönteinen piirre yhteiskunnassa, ja se on viime kädessä erittäin epävakaa, ja se pahenee huomattavasti konflikteja synnyttävissä jännitteissä, kun ympäristökriisit alkavat pahentua. Sodat, joukkomuutto, jengikäyttäytyminen, terrorismi, yleinen rikollisuus, kaikki nämä piirteet liittyvät sosioekonomiseen eriarvoisuuteen. Itse asiassa Harvardin tutkija James Gilligan, joka on väkivallan syiden johtava asiantuntija, toteaa nimenomaisesti, että paras asia, jonka voidaan tehdä väkivallan vähentämiseksi planeetalla, on taloudellisen eriarvoisuuden vähentäminen.

Kaiken tämän sanottuani kysymys kuuluu nyt, mikä aiheuttaa epätasa-arvoa? Jos tarkastellaan uusklassista teoriaa, sen mukaan syynä on yleensä teknologinen muutos ja vaadittavat taidot. Populaaripsykologiassa ja popkulttuurissa on myös näkökulmia, joiden mukaan sosiaalinen eriytyminen on jotenkin sisäänrakennettu meihin ihmisluontona. Tämä virheellinen intuitio, joka on siirretty esimerkiksi simpanssien ja muiden kädellisten veljien analyysistä, on itse asiassa kestämätön. Ihmiskunnan antropologinen historia on täynnä joustavuutta, ei kiinteitä reaktioita.

Yritän sanoa, että sosioekonominen eriarvoisuus, taloudellinen eriarvoisuus, jota näemme nykymaailmassa valtavine eroavaisuuksineen, Gini-kertoimineen, kaksi tai kolme ihmistä, jotka omistavat enemmän rahaa kuin miljardit ja miljardit, ei ole seurausta mistään muusta kuin markkinatalouden todellisesta matemaattisesta mekaniikasta. Kuten nykyaikaiset matemaatikot alkavat ymmärtää, vaikka kaikille annettaisiin yhtäläiset toimintaedellytykset ja heidät laitettaisiin kilpailemaan keskenään niin, että kaikilla olisi yhtä paljon rahaa, kilpailuun liittyvä prosessi johtaa väistämättä siihen, että raha siirtyy enemmistöltä vähemmistölle.

Matemaatikko Bruce Boghosianin esittämissä malleissa, joka on myös kirjoittanut erinomaisen tieteellisen amerikkalaisen artikkelin nimeltä ”Is Inequality inevitable?”, ilman mitään väliintuloa järjestelmän dynamiikka kulkee aina kohti oligarkiaa eli sitä, että hyvin pieni joukko ihmisiä omistaa valtaosan varallisuudesta. Tämäntyyppisiä teoksia on vahvistettu myös eri näkökulmista, kuten Thomas Pikettyn Capital in the 21st century, jossa hän tulee eri näkökulmasta siihen johtopäätökseen, että järjestelmä liikkuu luonnostaan kohti eriarvoisuutta.

Kyseessä on siis talous, joka pakottaa ihmisten varallisuuden ja tulojen välille valtavia eroja riippumatta heidän sisukkuudestaan, lahjakkuudestaan ja taidoistaan. Tämä tarkoittaa laajimmassa merkityksessä sitä, että järjestelmä tekee sen, mitä se tekee joka tapauksessa, riippumatta ihmisten välisten erojen vivahteista, kilpailukäyttäytymisestä, innovaatiosta, omistautumisesta ja niin edelleen.

Tämä on toinen silmukka, joka on tunnistettava, kun tarkastellaan markkinoiden endogeenisesti tuhoavaa luonnetta. Ja aivan kuten ensimmäisen silmukan kohdalla, joka koskee ympäristön kestävyyden puutetta, perinteemme sanoo, että ”No, meidän on vain osallistuttava politiikkaan, äänestettävä parempia ihmisiä, lobattava hallitusta, kehitettävä kansalaisjärjestöjä ja muita lainsäädäntöjä, instituutioita ja protokollia, jotka haluavat suoristaa kulkusuunnan käsivoimin”.

Jotkut saattavat muistaa Beersin kuuluisan lainauksen, jonka mukaan elinkelpoinen järjestelmä ei tarvitse valvontaa, ja voimme arvioida järjestelmän eheyttä tai elinkelpoisuutta sen perusteella, kuinka tasapainoinen ja itsesäätelevä se on ilman ulkopuolista väliintuloa. Korostan tätä esipuheena seuraavassa jaksossa, koska jos tarkastellaan sitä, mitä järjestelmä tekee endogeenisesti, se toimii lähes kaikkea sitä vastaan, mitä järjestelmän on tehtävä säilyttääkseen elinkelpoisuutensa siinä ympäristössä, jossa se on olemassa. Henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan en usko, että olisi mahdollista luoda vielä vähemmän elinkelpoista järjestelmää kuin mitä tämä järjestelmä tekee luonnostaan.

Tästä pääsenkin tämän jakson kolmanteen tai viimeiseen tuhoavaan silmukkaan, jota kutsun yksinkertaisesti ”intervention sabotoinniksi”. Kuvitelkaa analogiana klassinen höyrykone ja sen Wattsin säädin. Säädin on suunniteltu säätämään moottoria, jotta nopeus pysyisi vakaana. Mutta entä jos moottori olisi jotenkin tietoinen ja sillä olisi agentteja, jotka eivät jostain syystä olisi kiinnostuneita tällaisesta vakaudesta. Ne siis puuttuvat prosessiin ja poistavat mahdollisuuden säätävään ohjaukseen. Tämä saattaa tuntua typerältä analogialta, mutta todellisuudessa juuri tätä näemme nyky-yhteiskunnassa. Markkinajärjestelmä on palkinnut eturyhmien edut, joten tulojen ja varallisuuden hallussaan pitämät ylemmät prosenttiosuudet sattuvat olemaan myös niitä, joilla on eniten vaikutusvaltaa ja valtaa, kun on kyse yhteiskunnallisesta toiminnasta.

Ja ajatus sen järjestelmän perusteellisesta muuttamisesta, joka on palkinnut heidät niin ansiokkaasti, aiheuttaa syvän protektionistisen reaktion itsesuojelun vuoksi. Tämä näkyy yleisessä poliittisessa lojaalisuudessa ja jatkuvassa poliittisessa työntämisessä ja vetämisessä. Siirtyminen keynesiläisyydestä reaganilaisuuteen tai tarjontapuolen talouteen toi tuottajat, yritysten omistajat ja käytännössä omistus- tai yläluokan etusijalle, kun taas keskivertokuluttaja ja työntekijät jäivät toissijaisiksi.

Vaikka haluammekin uskoa, että ihmiset osaavat ajatella älykkäästi ja objektiivisesti, useimmiten ihmiset valitsevat sen, mikä heitä operatiivisesti palkitsee. Tässä yhteiskunnassa endogeenisesti korruptoituneen taloutemme palkitsemien eturyhmien ylivoimainen vaikutusvalta muodostaa valtavan jatkuvan esteen, kuten ne ovat tehneet kirjaimellisesti tuhansien vuosien ajan, kun halutaan muuttaa järjestelmää kestäväksi, koska sitä varten on lievennettävä mekanismeja, jotka vahvistavat niiden vaurautta ja valtaa.

Samaan aikaan oletukset markkinoiden moraalisesta luonteesta on omaksuttu kulttuuriin siinä määrin, että kaikkea vapaiden markkinoiden dynamiikan vastaista pelätään suuresti. Esimerkiksi kommunismin nousu on toiminut huomattavana mörkönä, jossa jopa vaatimattomat yritykset säännellä yhteiskuntaa vaurauden uudelleenjakamiseksi saavat osakseen syytöksiä siitä, että jotenkin olemme siirtymässä totalitaariseen painajaiseen, ja ainoa turvasatama on uskollisuus vapaiden markkinoiden periaatteille.

Siinäpä se. Kolmas asia, jota on syytä tarkastella tässä yhteydessä, on yksinkertaisesti päivittäinen rutiini, johon keskivertoihminen on pakotettu niukkuuteen perustuvassa yhteiskunnassa, kun hän elää kädestä suuhun, kuten useimmat tekevät. Näin ollen selviytymisstressi pakottaa oma-aloitteisuuteen, kun ihmisille sanotaan, että heidän on ”nostettava itsensä ylös” ja ”saatava se, minkä eteen he työskentelevät”, ja muita merkityksettömiä fraaseja, jotka edelleen kuvaavat ajan henkeä.

Lyhyen aikavälin olemassaolon päivittäiset paineet vähentävät useimpien ihmisten kohdalla todennäköisyyttä horjuttaa venettä, vaikka se merkitsisi ennakoitavissa olevaa pitkän aikavälin tuhoa. Kun siis yhdistetään kulttuurinen ehdollistuminen ja taipumus säilyttää valta, todennäköisyys sellaiselle järjestelmämuutokselle, jota tarvitaan nykyisten valtavien kielteisten kehityskulkujen lieventämiseksi, näyttää yhä vähäisemmältä.

Itse asiassa on hyviä sosiologisia ja psykologisia todisteita siitä, että mitä kireämmäksi asiat tulevaisuudessa muuttuvat, sitä itsekkäämmiksi, heimokeskeisemmiksi ja kiihkoilevammiksi ihmiset tulevat, eikä minkäänlaista heräämistä järjestelmän todellisista virheistä. Siksi on harkittava erilaista prosessia ainakin yhteisen poliittisen toiminnan rinnalla.

Tästä pääsemmekin tämän esityksen toiseen osaan.

Osa 2, Järjestelmämuutoksen suunnittelu

Mitkä ovat siis kansanterveyden ja kestävän kehityksen kannalta terveen järjen vaatimukset toimivalle taloudelle? Ensinnäkin, fyysisesti meidän on oltava dynaamisessa tasapainossa ympäristön kanssa, emme saa käyttää enemmän resursseja ajassa, jossa ne uusiutuvat, emmekä kärsi biologisen monimuotoisuuden vähenemisestä, saastekriiseistä ja muista ilmeisistä ongelmista.

Tämä tarkoittaa sitä, että luonnonvarojen tieteellisen hallinnan on oltava eksplisiittistä, eikä sitä saa vain sivuuttaa, kuten markkinataloustiede tekee. Kestävä resurssienhallinta on teknisesti sisällytettävä itse malliin, kun pyritään maksimoimaan strateginen suunnittelu ja tehokkuus — siis todellinen taloudenpito. Toiseksi järjestelmän olisi oltava rakenteellisesti ei-kilpailullinen ja hierarkiaa heikentävä. Yhteistoiminnalliset talousprosessit ovat osoittautuneet paljon vakaammiksi ja tehokkaammiksi, ja kaikki puolustelut, joissa sanotaan, että kilpailu edistää innovointia, mikä on klassinen vastaus, jättävät huomiotta sen, että kilpailu edistää innovointia kaikista vääristä syistä, sillä se aiheuttaa myös äärimmäistä tuhlausta, inhimillisiä konflikteja ja sosiaalista sortoa sosioekonomisen porrastumisen kautta.

Kolmanneksi järjestelmän on vastaavasti oltava yltäkylläisyyteen keskittyvä eikä perustuttava niukkuuden hyväksikäyttöön, kuten markkinatalous nykyään tekee, mikä estää stressiä lievittävän ja kansanterveyttä parantavan yltäkylläisyyden lisääntymisen. On päätä selkiyttävä oivallus ymmärtää, että minkä tahansa asian, kuten veden, runsaus on itse asiassa negatiivinen piirre, kun on kyse markkinoiden sisäisestä menestyksestä.

Runsaudella ei ole arvoa. Itse asiassa mitä enemmän maailmassa on ongelmia, myös niukkuutta, sitä enemmän taloudellista toimintaa syntyy vastauksena siihen. Markkinatalous itse asiassa ei kukoista ongelmien ratkaisemisesta vaan mieluummin niiden pitkittämisestä, jotta niitä voidaan hyödyntää työpaikkojen ja tulojen saamiseksi. Ei ole helpompaa tapaa romahduttaa markkinatalous kuin runsauden käyttöönotto.

Nyt nämä peruskohdat on esitetty ja on muitakin. Sanotaan nyt vain, että lyhyesti sanottuna pyrimme hierarkiaa lieventävään yltäkylläisyyteen keskittyvään ei-kilpailulliseen talouteen, jossa resurssien strateginen hallinta ja suunnittelu on järjestetty dynaamisen tasapainon ympärille. Tavoitteena on maksimoida kansanterveys ja olla samalla kestävä sukupolvien ajan. Hyvin yksinkertaista ja näyttöön perustuvaa. Kun nämä tavoitteet on otettu huomioon, miten siirrymme nykyisestä järjestelmästä rakentamaan tulevaa järjestelmää?

Kuten aiemmin todettiin, oletamme, että perinteinen poliittinen aktivismi, jota 99,9 prosenttia ihmisistä tekee nykyään, ei toimi. Yrityksiin ja lainsäätäjiin vetoamisella voi olla vaikutusta, ja sitä olisi jatkettava julkisen valistuksen ohella, mutta jälkimmäisessä on kyse vakuuttamisesta tekemällä, ei vaatimalla, että muut ryhtyvät toimiin vallassa ollessaan. Tarkastellaan siis karkeaa siirtymämallia. Ensinnäkin emme voi siirtyä pisteestä A pisteeseen B ilman yhteisiä ominaisuuksia, joita voidaan hyödyntää. Jonkin on yhdistettävä nämä kaksi järjestelmää siirtymämekanismeiksi.

Kuten hetken kuluttua käsitellään, markkinapohjaisessa evoluutiossamme on ilmennyt tiettyjä elementtejä, jotka ovat itse asiassa ristiriidassa järjestelmän sisäisen eheyden kanssa, mutta jotka ovat silti saavuttaneet suosiota. Ja nämä ristiriidat itse asiassa tukevat uutta järjestelmää, ja siksi niitä voidaan käyttää hyväksi vipuvoimana. Toiseksi tällaisten siirtymävaiheen mekanismien on oltava olennainen osa uutta järjestelmää, kuten juuri mainittiin, ja niiden on mahdollistettava skaalautuvuus.

Toisin sanoen yhteisen näkökohdan on oltava uuden järjestelmän toiminnan kannalta ratkaiseva, ei toissijainen, ja sen on mieluiten toimittava perustana, jolle muut asiaan liittyvät taloudelliset ominaisuudet voidaan ajan mittaan rakentaa. Kolmanneksi, kun uusi järjestelmä rakentuu tällaisten vipuvaikutteisten siirtymäkohtien varrelle, prosessin olisi oltava pohjimmiltaan vastakkainen vanhalle järjestelmälle, jotta järjestelmän merkitys ja toimivuus vähenisi.

Siitä ei ole paljon hyötyä, jos on olemassa rinnakkainen talousjärjestelmä, joka ei aiheuta todellista uhkaa nykyisen järjestelmän selviytymiselle. Mekanismeihin ja kehittyvään rakenteeseen on rakennettava perustavanlaatuinen pakko ja paine, joka kannustaa ihmisiä liittymään uuteen järjestelmään, kun vanha järjestelmä jatkaa horjumistaan.

Seuraavassa ja viimeisessä osiossa puhumme tämän kahdesta tasosta. Ensinnäkin nykyiset taloudelliset ominaisuudet, vaikka ne ovat rakenteellisesti rajoitettuja nykyisen järjestelmän vuoksi, voivat johtaa siihen, että ne ovat olennainen osa uuden talouden organisointia. Ja toiseksi, kun kyse on siirtymästä kaikkein alustavimmassa vaiheessa, ruohonjuuritason sitoutuminen, joka on päällekkäistä näiden taloudellisten ominaisuuksien kanssa ja joka on myös jo olemassa järjestelmissä, kuten työkalulainaamot tai aikapankit, vaikka ne ovatkin rakenteellisesti hyvin rajallisia ja rajoitettuja, voivat toimia julkisen sitoutumisen alkuvaiheina.

Ensimmäisen kohdan osalta tämä on luku kirjani The New Human Rights Movement viidennestä luvusta, jossa esitellään viisi juuri kuvattua kokonaisvaltaista järjestelmätason taloudellista siirtymää. Automaatio, saavutettavuus, avoin lähdekoodi, lokalisointi ja verkottunut digitaalinen takaisinkytkentä. Kukin näistä ei ainoastaan ole ristiriidassa nykyisten markkinarakennekannustimien kanssa, vaan ne ovat myös tehokkaampia taloudellisia mekanismeja, joilla saavutetaan suurempi tehokkuus ja tuottavuus ja edistetään samalla lisääntynyttä tasa-arvoisuutta ja yhdenvertaisuutta.

Ensin on siis automaatio. Automaatio on merkittävä haaste markkinoiden perustana olevalle työstä tuloja -mallille. Ei ole juurikaan syytä olla odottamatta, ettei ihmistyövoimaa korvattaisi jatkuvasti koneilla, ei ainoastaan siksi, että se on tuottavampaa, vaan myös siksi, että markkinoiden objektiivi tulee yhä halvemmaksi kuin ihmistyövoima, kun se kehittyy.

Ihmisten työllisyys muuttuu jatkuvasti käänteiseksi tuottavuuteen nähden, kuten se on jo tapahtunut monilla aloilla. Lisäksi automatisointi ei ole ainoastaan ristiriidassa työstä tuloja -mallin kanssa, vaan se myös haastaa oletetun niukkuuden. Vaikka resurssien hallinnan on aina oltava tiukkaa, automaation kykyä vastata inhimillisiin tarpeisiin ja siten luoda suhteellista yltäkylläisyyttä nykyisiä menetelmiä enemmän ei pitäisi rajoittaa.

Teollisen vallankumouksen jälkeinen teollisuuden runsaus perustuu lähes yksinomaan automaatioon. Toisin kuin nykyiset rajoitukset, runsautta tuottava ja työvoimaa säästävä automaatio on jotain, jota on kiihdytettävä. Strateginen automaatio ei ole vain tehokkaampaa, vaan myös tuottavampaa ja inhimillisempää, ja tulevien taloudellisten näkökohtien olisi loogisesti omaksuttava se täysin, ei torjuttava sitä, ja siirrettävä pois työstä tuloja -järjestelmästä.

Toinen ominaisuus on saavutettavuus, resurssiin käsiksi pääsy omistamisen sijaan, millä tarkoitan siirtymistä pois yleisestä omistajuudesta yhteismenetelmien hyväksi, kuten on asianlaita, kun markkinoiden rakenteessa oletetaan yleisesti, että työ tuottaa tuloja, omaisuus ja omistus ovat yhtä lailla määritteleviä ja juurtuneita. Vaikka me kaikki voimme samaistua tiettyjen esineiden, kuten kannettavan tietokoneen, käyttöön hyvin henkilökohtaisesti, yleinen omistusperinne on yhä tuhlaavaisempi ja epäkäytännöllisempi monilla aloilla.

Tehokkuuden näkökulmasta yleinen ajatus siitä, että jokainen omistaa yhden kappaleen kaikkea, on järjenvastainen kestävyyden ja käytännöllisyyden kannalta. Hyvin harvoja hyödykkeitä käytetään johdonmukaisesti koko ajan, ja jotkin hyödykkeet, kuten autot, ovat suurimman osan ajasta käyttämättömiä. Vaikka tiettyjä jakamisperinteitä, kuten kirjasto, on olemassa, ne ovat poikkeuksia. Se, mitä nykyään usein kutsutaan ”jakamistaloudeksi”, on itse asiassa vain vuokratalous, mutta se on parannus. Aivan kuten yhteiskunta ihannoi nykyään automatisoituja autoja, jotka toimivat tulevaisuudessa takseina, joissa ihmisten ei tarvitse omistaa omaa autoa, vaan he saavat sen käyttöönsä tarpeen mukaan.

On tärkeää muistaa, että kyse on myös teollisten resurssien säästämisestä, maankäyttöpaineiden vähentämisestä ja muista taloudellisista tekijöistä, joiden avulla tämä saavutettavuuteen tähtäävä pyrkimys olisi ulotettava kaikkeen mahdollisuuksien mukaan. On myös syytä huomata, että sosiaalinen hyöty ulottuu tasa-arvon lisääntymiseen, kun useammat saavat käyttöönsä asioita, joita he eivät ennen voineet omistaa. Tulevaisuuden kestävämmän järjestelmän tavoitteena olisi luoda mahdollisimman monen tavaran ja palvelun saatavuuden runsaus ja pyrkiä luomaan dynaamisia verkostoja.

Jälleen kerran näkee tämän ytimen siemeniä, kuten kimppakyydit, Airbnb ja niin edelleen, ja mitä on karkeasti kutsuttu yhteistoiminnalliseksi kuluttamiseksi. Myös tätä kiinnostusta on lisättävä ja haastettava nykyinen tiukka omistusjärjestelmä, joka on luonnostaan tuhlaileva ja elitistinen. Kolmas ominaisuus on open sourcen sisällyttäminen, jolloin kaikki teollinen ja tieteellinen tieto on vapaasti saatavilla.

Jotkut ovat kutsuneet tätä yhteistoiminnallisen yhteismaan viljelemiseksi, ja kuten hetken kuluttua käsitellään tarkemmin, se toimii kehyksenä, jonka avulla tuleva tuotekehitys ja taloudelliset suunnitelmat voivat kukoistaa ja joka ihanteellisessa tapauksessa lopulta korvaa yritykset ja liiketoiminnan. Vaikka on olemassa jonkinlainen terve järki, jonka mukaan ideoita olisi jaettava, koska useampi mieli on strategisesti organisoituna parempi kuin yksi, markkinatalous ei pidä tästä, ja se toimii tätä vastaan nimenomaan yksityisen henkisen omaisuuden säilyttämisen varjolla omistajien tulevien tulojen ja voittojen vuoksi.

Tämä estää syvästi älyllistä kehitystä. Vaikka tällä hetkellä on todellakin olemassa avoimen lähdekoodin pioneeriyhteisö, kuten ne, jotka kehittivät Linuxin kauan sitten, on olemassa myös tämä perustavanlaatuinen rajoitus, joka estää sitä, ja se on voitettava siirtymävaiheessa, jossa avoimesta lähdekoodista tulee normi, ei poikkeus.

Neljäs ominaisuus on paikannus, joka on hyvin yksinkertainen. Toisin kuin globalisaatiossa, lokalisoinnissa on kyse tehokkuuden palauttamisesta ja siten jätteen vähentämisestä tuottamalla paikallisesti niin paljon kuin teknisesti on mahdollista ja virtaviivaistamalla toimitusketjua. Louhinnan, tuotannon, jakelun ja kierrätyksen tulisi olla itse suunnittelun kohteena, ja ne olisi järjestettävä mahdollisimman lähelle tiettyä väestöryhmää.

Kuulostaa järkevältä, mutta kustannustehokkuuden sekä resurssien ja työvoiman hyväksikäytön vuoksi hyödykkeitä ja tavaroita siirretään nykyään tarpeettomasti ympäri maailmaa. Keskimääräinen amerikkalainen ruokalautanen kulkee noin 2 000 kilometriä ennen kuin se päätyy jonkun pöytään. On täysin järjetöntä tuoda mansikoita Brasiliasta, kun meillä on keinot tuottaa niitä paikallisesti kehittyneiden maatalousmenetelmien avulla.

Makrotaloudellisen järjestelyn on siis oltava strategisesti sidoksissa yksittäisten alueiden tarpeisiin, jotka on paikallistettu hukan vähentämiseksi. Viides ja viimeinen ominaisuus tässä yhteydessä on siirtymävaiheen ominaispiirteiden osalta vahvistettava olennaisena osana uuden talouden rakennetta, verkottunut digitaalinen takaisinkytkentä. Paras esimerkki tästä on nykyään esineiden internet. Siinä on kyse verkkoteknologiasta tietovirtojen optimoimiseksi.

On sanomattakin selvää, että aktiivinen takaisinkytkentä on olennainen osa talouden ymmärtämistä ja kehittymistä. Kun tiedetään, mitä tapahtuu lähes reaaliajassa, taloudelliset ongelmat voidaan havaita nopeasti. Se myös kompensoi pitkään jatkunutta keskustelua, jonka itävaltalainen taloustieteilijä Ludwig Von Mises teki tunnetuksi teoksessaan Economic Calculation and the Socialist Commonwealth ja jota nykyään pidetään yllä väittäen, että hintojen dynamiikka luo kaupan kautta tietoa, jota ei yksinkertaisesti voida saada millään muulla tavalla, yleisön mieltymyksistä, tarjonnasta ja kysynnästä, arvosta ja niin edelleen.

Tämä on hyvin vanha ja salaperäinen oletus. Nykyaikaisen teknologian avulla yhteiskunta voi siirtyä pois hintariippuvuudesta ja monissa tapauksissa, kun runsautta syntyy, itse asiassa pois itse kaupasta. Ei ole mitään syytä käydä kauppaa yleisen yltäkylläisyyden vallitessa. Selvyyden vuoksi todettakoon, että emme puhu utopistisesta yltäkylläisyydestä. Puhumme tuotannon ylittämisestä, strategisesti, tietyn alueellisen väestön ja laajemmin koko maailman väestön nykyisten tarpeiden ylittämisestä, mikä johtuu palautteesta. Reaaliaikaisen verkottuneen strategisen taloushallinnon avulla, joka perustuu palautteeseen, voimme helposti selvittää, mitä on meneillään ja mitä tarvitaan, mitä on korjattava ja niin edelleen.

Aivan samalla tavalla itse asiassa yritysten nykyaikaiset tuotannon inventaariojärjestelmät tekevät sitä joka päivä, vaikka se on vain sisäistä ja lyhytnäköisempää. Nyt kun nämä viisi ominaisuutta on esitelty, pitäisi olla yhä selvempää, että tässä on kyse järjestelmästä, jossa ei ole enimmäkseen markkinoita, kuten aiemmin korostettiin, koska järjestelmässä on pohjimmiltaan puutteita. Tarkoittaako se, että markkinoita ei ole lainkaan? Ei välttämättä. Niitä käytettäisiin vain äärimmäisissä niukkuuden olosuhteissa.

Ennen kuin päätämme tämän esityksen yhteen subjektiivisimmista ja vaikeimmista painopistealueista, kun yritämme miettiä skaalautuvaa järjestelmää, joka voitaisiin rakentaa tyhjästä korvaamaan nykyinen talous, haluaisin kommentoida tämän pyrkimyksen tutkimus- ja kehityspuolta.

Kuten hetki sitten mainittiin, yhteistoiminnallinen, avoimen lähdekoodin suunnittelu tarjoaa oikein organisoituna menetelmän, jolla voidaan korvata tuntemamme liike-elämän instituutiot. Aivan kuten yhteistyökumppanit kokoontuivat suunnittelemaan Linuxia, erittäin suosittua ja vakaata käyttöjärjestelmää, joka on avointa lähdekoodia, niin myös yhteistyökumppanit voivat kokoontua suunnittelemaan mitä tahansa, erityisesti nyt, kun tietokoneavusteinen suunnittelu on kehittynyt.

CAD-järjestelmät, eli tietokoneavusteinen suunnittelu, kuten niitä kutsutaan, ovat kehittyneet niin pitkälle, että tekoäly, fysiikka, ominaisuudet ja muut elementit on sisällytetty tuotesuunnittelun avuksi. Ei ole vaikea kuvitella online-järjestelmää, jonka avulla osapuolet voivat järjestää kierroksia tietyn tavaran, kuten auton, kannettavan tietokoneen, matkapuhelimen tai minkä tahansa muun tuotteen suunnittelussa.

Kun tekoäly lisääntyy, kuten näemme nykyään nopeasti, voimme odottaa, että hyvä suunnittelu alkaa muuttua puoliautomaattiseksi prosessiksi. Ihmiset eivät enää istu ja yritä koota vaikkapa autoa osa kerrallaan. Pikemminkin tekoäly sulattaa suunnittelutiedot ja pystyy tuottamaan alustavia malleja, jotka perustuvat ohjelmoijien tavoitteisiin. Siitä käsin voidaan tehdä parannuksia avoimen lähdekoodin yhteistyöympäristössä.

Sen lisäksi, mitä kuvaan seuraavaksi, on nyt alettava kehittää online-järjestelmiä, jotka jäljittelevät tai käyttävät tätä prosessia missä tahansa minimimuodossa. Vaikka meillä on samankaltaisia esimerkkejä, kuten GitHub, ajatus yhteistoiminnallisen suunnittelun laajentamisesta kehittyneissä avoimen lähdekoodin verkoissa tekoälyn avulla on ensiarvoisen tärkeä.

Vaikka tässä kehityksessä ei oteta huomioon sitä, miten resurssit saadaan käyttöön nykyisessä, yksityisomistukseen perustuvassa maailmassa, harjoitus itsessään osoittaisi sen mahdollisuudet. Tästä sitoutumis- ja koulutusaloitteesta voisi joka tapauksessa sanoa paljon enemmän, myös siitä, mitä tällaisen ohjelman konepellin alla tapahtuu, jotta voidaan varmistaa kestävyysprotokollat, dynaamisen tasapainon ylläpitäminen ja muut suodattimet, joista aion jättää keskustelun toiseen kertaan.

Aivan kuten meillä on kehittymässä olevia taloudellisia piirteitä, jotka ovat ristiriidassa markkinoiden peruslogiikan ja kannustimien kanssa ja joita voidaan hyödyntää ja valjastaa uuden järjestelmän voimaannuttamiseksi, niin meillä on myös ruohonjuuritason prosesseja ja aloitteita, jotka ovat nykyään olemassa mikromuodossa ja joita voidaan ihanteellisesti laajentaa ja vahvistaa samaa päämäärää varten. On mielenkiintoista nähdä, miten eri puolilla maailmaa on ajan mittaan syntynyt ihmisryhmiä, jotka ovat monin tavoin vastustaneet markkinoiden perustaa, mutta niiden välillä ei ole mitään yhdistävää tekijää. Se on epäyhtenäistä.

Työkalulainaamot, keskinäiset luottojärjestelmät, aikapankit, pakkauksettomat kaupat, nollahävikkiyhteisöt, tuotantokollektiivit, avoimen lähdekoodin ilmaisjakeluyhteisöt, muotoiluyhteisöt, vertaisverkkopohjainen hajauttaminen ja monet muut markkinoiden vastaiset ideat säilyvät pienissä erillisissä taskuissa. Ja monet näistä käytännöistä sisältävät yhden tai useamman ominaisuuden, joista juuri puhuimme automaation, saatavuuden, avoimen lähdekoodin, paikallistamisen ja digitaalisen verkostopalautteen osalta, jossain määrin.

Näin ollen ei ole mahdotonta pohtia, miten tällaiset käytännöt voidaan strategisesti organisoida yhdeksi siirtymävaiheen järjestelmäksi, jossa ihmiset alkavat osallistua näihin ei-markkinapohjaisiin verkostoihin taloudellisia tarpeitaan varten, kun järjestelmä skaalautuu laajemmaksi rinnakkaiseksi järjestelmäksi, joka lopulta syrjäyttää vanhan, jos se toteutetaan strategisesti riittävän hyvin.

Oman työni tässä vaiheessa ja tämän esityksen aikarajoitusten vuoksi en aio käydä läpi tämän täydellistä tutkimista, mutta riittää, kun sanon, että oikean suunnitelman avulla tämä on mielestäni paras reitti (ainakin mitä voin ajatella), jolla ihmiset saadaan asteittain pois epävakauttavan markkinajärjestelmän verkosta, korjataan kurssia ja luodaan uusi, kestävämpi järjestelmä.

Esimerkiksi aikapankin perustaminen voisi aluksi toimia keinona vaihtaa työvoimaa ja alkeismuotoa, jolloin syntyisi vaikkapa lohkoketjupohjainen luottojärjestelmä, jolla ei ole mitään nykyisen rahajärjestelmän ominaisuuksista. Emme puhu Bitcoinista. Tällaisessa luottojärjestelmässä olisi ei-siirrettäviä, arvoa muuttamattomia yksiköitä. Niille, jotka tuntevat aikapankit, kuten niitä on harjoitettu, on tärkeää ymmärtää, että ne ovat tässä vaiheessa hyvin raakileita, mutta kehitystä voitaisiin jatkaa keskimääräisen hyödyn ympärillä, jotta voitaisiin luoda enemmän osittamista aikayksiköiden välille, jotta eri työmuodot löytäisivät vastaavaa työtä ilman vastalauseita.

Toisin sanoen ilman arvoerojen ongelmaa: ”Osaako tämä henkilö lakia ja tekeekö hän samaa kuin joku, joka ohjelmoi tietokonetta?” Ja niin edelleen. Näin ollen aikapankkijärjestelmät eivät voi toimia ainoastaan mekanismina osapuolten välisessä suorassa aikavaihdossa, vaan tällaisia hyvityksiä voidaan käyttää myös muiden välineiden, kuten kirjastojen, yhteisön ruokaohjelmien, tuotantokollektiivien, kimppakyytijärjestelmien, viestintävälineiden ja niin edelleen, käyttöön saamiseksi.

Pahoittelen tämän kaiken epämääräisyyttä, mutta otetaanpa esimerkki tuotantokollektiivista, kuten minä sitä kutsun. Ja aion olla mahdollisimman realistinen tässä kuvauksessa olettaen, että olemme edelleen siirtymävaiheen mallissa, jossa maailman resurssien ja tuotantovälineiden yksityisomistus on edelleen normi, ja että maan, pääoman, koneiden ja niin edelleen hankkiminen vaatii rahaa.

Kuten monet tietävät, bisneskollektiivit ovat harvassa eri puolilla maailmaa. Ajatus työntekijöiden omistamista yrityksistä on ollut olemassa jo pitkään. Nämä yritykset kilpailevat kuitenkin edelleen vapaassa markkinaympäristössä ulkopuolisten, ei-yhteisöllisten yritysten kanssa.

Vaikka ne saattavatkin olla sisäisesti tasa-arvoisia, ne ovat ulkoisesti täsmälleen samanlainen instituutio kuin muutkin yritykset. Näin ollen yrityskollektiivit, sellaisina kuin niitä yleisesti käytetään, ovat kaiken kaikkiaan vain vähän siirtymävaiheen hyödyksi. Ne ovat vain vanhoja, sosialistisia ajatuksia. Mutta jos muokkaamme tätä siihen, mitä voimme kutsua tuotantokollektiiviksi, ei-kilpailullisiksi tuotantokollektiiviksi, koska markkinaehtoinen liiketoiminta, sellaisena kuin me sen tunnemme, ei ole merkityksellistä tulevaisuuden taloudessa, voimme kuvitella, että tuotantokollektiivin tuotosten ympärille järjestäytyy eräänlainen kerho.

Ihmiset eivät siis osta rahalla sitä, mikä on tuotosta. Pikemminkin he osallistuvat tuotantokollektiiviin joko suoraan tai aikapankkijärjestelmästä saatujen krediittien avulla ja saavat tämän tuotannon hedelmät järjestelmään liittyneenä yhteisönä. Miten kollektiivi sai koneet ja rakennuksen tontin? Siihen tarvittaisiin epäilemättä samanhenkisten ihmisten tekemä ennakkoinvestointi, jossa käytettäisiin todellista tavanomaista fiat-valuuttaa. Mutta kun siitä on huolehdittu, samoin kuin muista hallinnollisista kysymyksistä, kuten verotuksesta, tuotantokollektiivin organisointi ei käytä mitään näistä välineistä irrallaan markkinoiden kannustimista ja menettelyistä.

Tämä perinteisten rahavarojen yhdistäminen toimii siirtymävaiheena, joka vaikuttaa investointeihin yhteisössä, joka ei enää käytä kyseistä järjestelmää, kun se on vakiintunut. Jotkut saattavat väittää, että tämä on epätodennäköistä, mutta ihmiset lahjoittavat vuosittain valtavan määrän rahaa eri tarkoituksiin ilman tuotto-odotuksia, satoja miljardeja dollareita. Itse uskon, että kun tämänkaltaisten asioiden infrastruktuuri on luotu ja vaihtoehdot ovat olemassa, monet ihmiset, jotka näkevät nykyisen järjestelmän syövyttävän luonteen, ovat halukkaita sijoittamaan taloudellista pääomaansa ei-markkinatuottoon perustuviin tuotantokollektiiviin ymmärtäen, että sen hedelmät, mitä luodaan, ovat yhteisön palvelua. Minä ainakin tekisin niin.

Kun meillä on tämä infrastruktuurin tasku, aikapankkiverkostossa aktiivisesti toiminut henkilö voisi osallistua aktiivisesti tämän kollektiivin tuotantoon, eikä hän saisi palkkiota rahasta, vaan kollektiivi, klubi, saisi hedelmät käyttöönsä. Tavoitteena on, että ajan myötä, kun tehokkuus kasvaa, luottojen tarve vähenee. Tuotantokollektiivin toimivuus alkaa tukea itseään yhteisön sitoutumisella ja yhä kehittyneemmällä teknologialla, erityisesti automaatiolla ja muilla tehokkuusparametreilla.

Ei ole esimerkiksi mahdoton ajatus, että vertikaalinen maatilajärjestelmä, joka tuottaa tuotteita, voitaisiin rahoittaa ja rakentaa paikalliseen yhteisöön, jossa vain tarpeeksi monta ihmistä hallinnoi järjestelmää hyvityksiä vastaan ja hyötyy näistä hyvityksistä tai itse järjestelmän hedelmistä, kun taas koko yhteisö pääsee käsiksi näihin viime kädessä ilmaisiin resursseihin yhä enenevässä määrin nollarajakustannusten ympäristössä.

Pyydän anteeksi, kun aion lopettaa tähän. Päätän puheenvuoroni toteamalla, että tällainen alustava kehitysyhteisöverkosto kehittyisi älypuhelinsovellukseksi, jossa kaikki rinnakkaiset instituutiot olisivat käytettävissä ja verkostoituisivat strategisesti yhteen ilmaisemieni tavoitteiden saavuttamiseksi. Koulutuksen kannalta tässä alkuvaiheessa tällaista sovellusta voitaisiin myös simuloida, kunnes nuo instituutiot pystyvät syntymään, jolloin ihmiset saisivat käsityksen siitä, miltä tuntuisi osallistua tällaiseen toimintaan. Lopullisena tavoitteena on tietysti siirtymäprosessi, jossa yhteisön sitoutumista laajennetaan tällaisten rinnakkaisten järjestelmien avulla, jotka lopulta ajan myötä ylittävät vanhan tuhoisan järjestelmän.

Nimeni on Peter Joseph, ja toivon, että tämä ajatusharjoitus innostaa muita harkitsemaan tällaista ohjelmaa, kun me kaikki työskentelemme yhdessä selvittääksemme, miten pääsemme ulos siitä sotkusta, jossa tällä hetkellä olemme. Kiitos ajastanne.

Lähde: https://peter-joseph.medium.com/a-viable-society-full-transcript-ac12c123fa53

kirjoittaja: David Bollier

Puhuin hiljattain konferenssissa ”Property and Inequality in the 21st Century”, jonka isäntänä toimi The Common Core of European Private Law -järjestö, joka on useimmiten eurooppalaisille oikeusoppineille vuosittain järjestettävä tapaaminen. Minulta kysyttiin, miten yhteisomaisuus voisi vähentää eriarvoisuutta. Alla on puheenvuoroni ”The Commons as a Tool for Sharing the Wealth”. Konferenssi pidettiin Göteborgin yliopistossa Ruotsissa 12.-13. kesäkuuta 2015.

Kiitos, että kutsuitte minut puhumaan tänään omaisuuslainsäädännön ja eriarvoisuuden välisestä suhteesta — aiheesta, joka saa aivan liian vähän huomiota. Tämän ei pitäisi olla yllättävää. Nyt kun vapaiden markkinoiden ideologiasta on tullut oletusarvoinen maailmankatsomus ja poliittinen konsensus kaikkialla maailmassa, yksityisomaisuutta pidetään synonyyminä vapaudelle, talouskasvulle ja inhimilliselle edistykselle.

Ai niin, onhan tässä vielä tämä ikävä sivuseikka, joka tunnetaan nimellä eriarvoisuus. Occupy-liikkeen kaltaiset tyytymättömät ja Thomas Pikkettyn kaltaiset luopiotaloustieteilijät ovat tuoneet tämän ongelman esiin vuosien laiminlyönnin jälkeen. Heidän menestyksensä on ollut melkoinen saavutus, koska vuosien ajan epätasa-arvon olemassaolo on esitetty onnettomuutena, poikkeavuutena, salaperäisenä ja hämäräperäisenä vieraana inhimillisen edistyksen suurilla juhlaillallisilla.

Haluan väittää, että nälkä, köyhyys, riittämätön koulutus ja terveydenhuolto sekä ihmisarvon ja ihmisoikeuksien loukkaukset eivät ole järjestelmän vikoja. Ne ovat ominaisuuksia. Markkinaideologit väittävätkin usein, että tällaiset puutteet ovat välttämätön kannustin ihmisten yritteliäisyydelle ja talouskasvulle; köyhyyttä muka tarvitaan, jotta ihmiset pääsisivät pakoon työmoraalin ja yrittäjyyden avulla.

Omistusoikeudet ovat tämän dynamiikan ytimessä, koska ne ovat elintärkeä väline yksityisen varallisuuden rajojen määrittelyssä ja valvomisessa sekä väistämättä epätasa-arvoisten tulosten oikeuttamisessa. On siis tärkeää, että keskitymme omistusoikeuksien rooliin yhteiskunnallisen eriarvoisuuden synnyttäjänä — unohtamatta kuitenkaan monia muita voimia, kuten sosiaalisia käytäntöjä, kulttuuria ja politiikkaa, joilla on myös tärkeä rooli.

Haluaisin keskittyä nykyaikaisissa teollisuusyhteiskunnissa vallitsevaan pakkomielteeseen omistaa kaikki, myös itse elämä, ja käyttää lakia välineenä markkinoiden ja yksityisomistuksen yhteiskuntajärjestyksen mahdollisimman laajamittaiseen toteuttamiseen. Tämä kulttuurinen refleksi tunnetaan nimellä ”yhteismaan aitaaminen”. Termi kuvaa sitä, miten omistajat vaativat laajoja oikeuksia — usein hallitusten aktiivisella myötävaikutuksella — keinona anastaa kollektiivisesti omistettuja resursseja yksityisen hyödyn saamiseksi.

Voimme nähdä tämän dynamiikan nyt käynnissä olevassa kansainvälisessä maaomaisuuden kaappauksessa, jatkuvissa yrityksissä yksityistää pohjavettä ja kunnallisia vesijärjestelmiä, tekijänoikeus- ja patenttilainsäädännön irvokkaassa laajentamisessa tieteellisen tiedon ja kulttuuriteosten yksityistämiseksi sekä maapallon ilmakehän käyttämisessä saastuttajien ilmaisena kaatopaikkana. Maailman yksityistämisvimma on saavuttanut niin äärimmäisen vaiheen, että jopa aineetonta rikkautta, kuten julkisia tiloja, mikro-organismeja, geneettisesti luotuja nisäkkäitä, keinotekoisesti luotua nanomateriaalia ja itse ihmisen tietoisuutta, vaaditaan yksityisomaisuuslainsäädännön alaisuuteen.

Valitettavasti perinteinen omistusoikeus perustuu valitettavan vanhentuneeseen maailmankatsomukseen ja vanhentuneisiin taloudellisiin lähtökohtiin ihmisistä sekä sosiaalisista ja ekologisista realiteeteista. Se näkee kaikki nämä omistusoikeuden laajennukset vaurauden luomisen muotona – vaikka todellisuudessa kyse on usein vaurauden tuhoamisesta (luonnon rahaksi muuttaminen), varojen uudelleen jakamisesta vähäosaisilta varakkaille tai jonkin asian luontaisen käyttöarvon muuttamisesta vaihtoarvoksi (hinnaksi). Siinä oletetaan, että arvoa luovat vain yksilöt, jotka käyvät kauppaa markkinoilla, ja näkymätön käsi tekee taikojaan.

Varallisuuslainsäädännössä ei yleensä tunnusteta sitä todellista arvoa, joka syntyy sosiaalisesta yhteistyöstä, monimutkaisista luonnonjärjestelmistä sekä perityistä tiedoista ja kulttuurista. Se on sokea ei-taloudellisille suhteille, kuten lahjataloudelle, epävirallisille suhteille, sosiaalisille yhteisöille ja hoivatyölle. Voisi sanoa, että omaisuuslainsäädäntö ei yleisesti ottaen yksinkertaisesti tunnusta yhteisvaurautta ja sen merkittävää roolia arvon tuottamisessa.

Mitä tarkalleen ottaen tarkoitan yhteisvauraudella? Konservatiiviset ideologit ja taloustieteilijät ovat kahden viime sukupolven aikana myrkyttäneet termin niin pahasti, että ensimmäinen ajatus, joka tulee mieleen, kun mainitaan sana ”yhteismaa”, on yhteismaan tragedia. Sallikaa minun nopeasti luopua tästä ärsyttävästä häiriötekijästä.

Biologi Garrett Hardin käytti tragediavertausta, kuten minä sitä kutsun, kuuluisassa artikkelissaan Science-lehdessä vuonna 1968. Hardin sanoi: ”Kuvitelkaa laidunmaa, jota kuka tahansa voi käyttää ja jossa kenelläkään yksittäisellä viljelijällä ei ole rationaalista kannustinta pidättäytyä sen käytöstä.” Hardin julisti ilman mitään empiiristä näyttöä, että jokainen yksittäinen viljelijä tietenkin laittaa laitumelle niin monta lammasta kuin mahdollista. Tämä johtaa väistämättä laitumen liikakäyttöön ja tuhoutumiseen ja tuottaa yhteisten hyödykkeiden tragedian.

”Tragediavertausta” pidetään niin taloudellisena totuutena, että siitä on tullut kulttuurinen klisee — ajatus, joka rummutetaan jokaisen opiskelijan päähän. ”Vapaiden markkinoiden” puolestapuhujat ovat vedonneet tragediameemiin juhliakseen yksityisiä omistusoikeuksia ja niin sanottuja vapaita markkinoita — ja taistellakseen hallituksen sääntelyä ja kaikkia kollektivistisia vaihtoehtoja vastaan.

Ainoa ongelma on se, että Hardin ei kuvannut yhteisöä. Hän kuvasi avoimen pääsyn järjestelmää, jossa ei ole sääntöjä, rajoja tai yhteisöä. Tämä ei ole yhteisomistus. Se on vapaata riistaa. Yhteismaa on resurssien hallintaan tarkoitettu sosiaalinen järjestelmä, jossa on rajattu yhteisö, erityiset säännöt resurssien käytölle, mekanismit käytön valvomiseksi ja vapaamatkustajien rankaisemiseksi ja niin edelleen. Itse asiassa Hardinin kuvaama tilanne — jossa vapaamatkustajat voivat ottaa resursseja haltuunsa tai vahingoittaa niitä haluamallaan tavalla — on oikeammin kuvaus rajoittamattomista markkinoista. Voisi sanoa, että Hardin kuvasi markkinoiden tragediaa.

Edesmennyt professori Elinor Ostrom Indianan yliopistosta kumosi voimakkaasti koko yhteisomaisuuden tragediaa koskevan tarun vuonna 1990 ilmestyneessä uraauurtavassa kirjassaan Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action. Hänen kenttätyönsä ja luova teoriansa osoittavat, että yhteisöillä on täysin mahdollista hallita luonnonvaroja yhteisinä hyödykkeinä hyödyntämättä niitä liikaa.

Yhteisöt voivat siis todella toimia ja toimia hyvin. Miten se voi olla mahdollista? Toisin kuin Hardinin vertauksessa ja sen monissa vangin dilemman muunnelmissa, tosielämässä ihmiset yleensä puhuvat toisilleen. He neuvottelevat säännöistä suojellakseen yhteisön etuja. He rakentavat järjestelmiä, joiden avulla he tunnistavat ja rankaisevat vapaamatkustajia. He vaalivat voimakkaita kulttuurisia arvoja ja normeja. Ja niin edelleen.

Yhteisvauraus on itse asiassa kaikkialla maailmassa kukoistava itsehankintajärjestelmä, joka toimii enimmäkseen markkinoiden ja valtion ulkopuolella. Hämmästyttävä fakta: arviolta kaksi miljardia ihmistä on riippuvaisia erilaisista luonnonvaroista, jotka ovat yhteisiä jokapäiväisen selviytymisensä kannalta — viljelysmaasta, kalastuksesta, metsistä, kasteluvedestä ja luonnonvaraisesta riistasta. Taloustieteilijät jättävät kuitenkin suurelta osin huomiotta tämän yhteisomaisuuden roolin, koska yhteisvaurauden itse tuotanto tapahtuu perinteisten markkinoiden ulkopuolella, ja siksi sitä pidetään arvottomana. Raha ei vaihda omistajaa, BKT ei kasva. Miten näissä yhteisissä voisi tapahtua mitään arvokasta?

Professori Ostrom — Indianan yliopiston valtiotieteilijä, joka on uransa aikana tutkinut resurssien hallinnassa tehtävän tehokkaan yhteistyön dynamiikkaa — sai työstään Nobelin taloustieteen palkinnon vuonna 2009. Hän oli ensimmäinen palkinnon saanut nainen. En usko, että tämä oli sattumaa. Toisin kuin hänen (miespuoliset) taloustieteilijäkollegansa, jotka käsittelevät omaisuutta vain esineinä, joita voidaan siirrellä, Ostrom avasi keskustelun tutkimalla sosiaalisten suhteiden ja yhteistyön rikkaita mahdollisuuksia tarpeiden tyydyttämisessä.

Mutta tässä kohtaa tarina alkaa muuttua mielenkiintoiseksi. Viime vuosina Ostromin innoittamista akateemisista tutkijoista riippumatta on syntynyt kasvava kansainvälinen tavallisten kansalaisten liike, joka rakentaa omaa yhteisvaurauttaan — ja haastaa yritykset sulkea heidän yhteinen rikkautensa. Tämä eklektinen ja laajalle levittäytyvä liike on paljon laajempi kuin Ostromin tutkimat pienet luonnonvarojen yhteisöt globaalissa etelässä. Liike koostuu ruoka-aktivisteista, jotka yrittävät rakentaa uudelleen paikallista maataloutta muun muassa permakulttuurin, yhteisömaatalouden, Slow Foodin ja osuuskuntien avulla. Siihen kuuluu myös teknikkoja, jotka kirjoittavat ilmaisia ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoja, jotka ovat nykyään vakioelementtejä useimmissa kaupallisissa ohjelmistoissa. Siihen kuuluu yliopistoja ja tiedemiehiä sekä akateemisia tieteenaloja, jotka ovat sitoutuneet jakamaan tutkimustaan ja tietojaan avoimilla digitaalisilla alustoilla, usein Creative Commons -lisensseillä.

Yhteisvauraus näkyy Intiassa siementen jakamisessa viljelijöiden kesken, jotka haluavat välttää muuntogeenisiä viljelykasveja ja harjoittaa eräänlaista open source -maataloutta. Yhteisöllisyys näkyy avoimen suunnittelun ja valmistuksen räjähdysmäisessä kasvussa — eli tuotesuunnittelussa, joka on globaalisti jaettua mutta paikallisesti valmistettua ja edullista, modulaarista ja kaikkien saatavilla, avoimen lähdekoodin ohjelmistojen tapaan. Tämä liike on tuottanut Wikispeed-auton, joka kulkee 100 mailia polttoainegallonalla…. Farm Hack -yhteisön, joka on tuottanut kymmeniä kohtuuhintaisia maatilalaitteita…., sekä lukuisia hackerspaces- ja Fablab-tiloja, jotka ovat osa Maker-liikettä.

Yhteisöllisyys näkyy uusissa hankkeissa, joissa rakennetaan ”jaettavia kaupunkeja”, joissa kaupunkilaisilla on merkittävä rooli puistojen ja vesijärjestelmien, päiväkotien ja kaupunkisuunnittelun hallinnassa. Yhteisöllisyys toimii kaupungeissa, joissa järjestetään osallistavia budjetointiprosesseja, joissa tavalliset ihmiset voivat keskustella budjetista. Se toimii myös vaihtoehtoisissa valuutoissa, kuten Keniassa käytössä olevassa Bangla-Pesassa, joka on mahdollistanut sen, että slummien köyhät ihmiset voivat vaihtaa arvoa keskenään.

Mikä yhdistää näitä hyvin erilaisia yhteisöjä? Ne kaikki edustavat erilaista arvomaailmaa. Niillä kaikilla on yhteinen perussitoutuminen tuotantoon käyttöä varten, ei markkinavaihtoa varten. Ne puolustavat yhteisöjen oikeutta osallistua itseään ohjaavien sääntöjen laatimiseen. Ne haluavat oikeudenmukaisuutta ja avoimuutta hallintoon. Ja tavallisina kansalaisina ne vaativat vastuuta toimia resurssien pitkäaikaisina hoitajina. Yhteisvaurauteen kuuluu myös tietynlainen etiikka — sitoutuminen suojelemaan kaikkea sitä, mitä perimme tai luomme yhdessä, jotta se voidaan periytyä vahingoittumattomana tuleville sukupolville.

Yhteismaa ei ole ”tragedia”, vaan se olisi ymmärrettävä elinvoimaisena sosiaalisena ja poliittisena järjestelmänä, jossa jaettua vaurautta hallitaan. Se on itsehallintojärjestelmä, jossa korostetaan osallisuutta, oikeudenmukaisuutta ja kestävyyttä. Se antaa tavallisille ihmisille vaikutusmahdollisuuksia ja välttää samalla lamauttavaa riippuvuutta markkinoista tai valtiosta. Tiedämme, miten markkinat sen sijaan — ainakin globaalisti integroituneissa, erittäin keskittyneissä ja sosiaalisesti irrallisissa ja moraalittomissa muodoissaan — pyrkivät muuttamaan asiakkaat riippuvaisiksi vasalleiksi.

Historiallisesti useimmat yhteismaat eivät ole tarvinneet eivätkä pyrkineet saamaan muodollista lain suojaa. Niiden itseorganisoituneet tavat ja suhteellinen eristäytyminen ulkopuolisesta pääomasta ja markkinoista ovat riittäneet ylläpitämään niitä. Tilanne on kuitenkin muuttunut dramaattisesti viimeisten kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden aikana, kun maailmanlaajuinen kaupankäyntiteknologia ja perinteinen omistusoikeus ovat laajentuneet hellittämättä ja asettaneet markkinoiden logiikan ja arvot lähes jokaiseen luonnon ja yhteiskuntaelämän osa-alueeseen.

Yhteinen omaisuutemme on haavoittuvainen, koska valtiolla ei yleensä ole muodollisia, selkeitä omistusoikeuksia, jotka suojelisivat sitä. Valtiolla ei ole juurikaan intressiä myöntää tai selventää yhteisiä omistusoikeuksia, koska se mieluummin tekee yhteistyötä sijoittajien ja yritysten kanssa yksityistääkseen tämän yhteisen varallisuuden. Kuten tavallista, valtio olettaa tragediavertaukseen vedoten, että vain yhteisen rikkauden yksityinen haltuunotto ja rahaksi muuttaminen voi tuottaa vaurautta ja inhimillistä edistystä. Laajat yksityiset omistusoikeudet ovat ratkaisevia välineitä tämän prosessin edistämisessä. Ja eriarvoisuus, kuten Pikketty ja muut ovat osoittaneet, on väistämätön seuraus.

Haluan siksi ehdottaa, että — joidenkin eilen mainittujen uudelleenjakostrategioiden lisäksi — yhteisöt ovat elintärkeä väline, jolla varmistetaan rikkauksien oikeudenmukaisempi jakautuminen kaikille. Näin ollen commons tarjoaa kestävimmän ja rakenteellisesti tehokkaimman tavan varmistaa, että ihmisten perustarpeet tyydytetään — ja tämä puolestaan edistää suurempaa poliittista tasa-arvoa. Kansalaisille on taattava oikeudellisesti niiden resurssien saanti ja käyttö, joita he tarvitsevat selviytymisensä, ihmisarvonsa ja kulttuuri-identiteettinsä kannalta.

Jos todella haluamme puuttua epätasa-arvoon, meidän on löydettävä keinoja vallata yhteisöt takaisin ja keksiä yhteisaluelaki uudelleen. (Uudelleen)keksiminen saattaa kuulostaa kunnianhimoiselta, mutta ajattelepa tätä: 1200-luvun ihmisillä oli kiistatta vahvemmat lailliset oikeudet toimeentuloon ja selviytymiseen kuin nykyään. Magna Cartan ja siihen liittyvän asiakirjan, Metsän peruskirjan, ansiosta ihmisillä oli taattu laillinen oikeus päästä metsään keräämään polttopuita, juoma- ja istutusvettä, tammenterhoja sioilleen, oikeus metsästää luonnonvaraista riistaa ja kerätä hedelmiä ja paljon muuta.

Tavallisilla kansalaisilla oli laillinen oikeus tuotanto- ja toimeentulovälineisiin, mikä on enemmän kuin nykyiset markkinat ja monet valtiot ovat nykyään valmiita takaamaan. Jos sinulta ei löydy ”do re mi”, kuten Woody Guthrie asian ilmaisi, olet onneton.

Miten pääsy yhteisvaurauteen vähentäisi eriarvoisuutta? Ensinnäkin se auttaisi ihmisiä irtautumaan riippuvuudesta saalistavista markkinoista auttamalla heitä purkamaan jokapäiväistä olemassaoloaan. Tämä on nähtävissä monissa nykyaikaisissa yhteisissä hyödykkeissä:

– Linux-käyttäjien ei tarvitse maksaa Microsoftille, vaan he voivat hallita omaa ohjelmistoinfrastruktuuriaan ja välttyä pakollisten päivitysten aiheuttamalta omistajaverolta.

– Paikallisten kuluttajien ei tarvitse kärsiä muuntogeenisistä elintarvikkeista ja teollisesti jalostetuista elintarvikkeista aiheutuvista kustannuksista ja riskeistä.

– Ihmiset, jotka asuvat yhteisömaarahastojen omistamissa asunnoissa, voivat välttää avoimien asuntomarkkinoiden korkeat vuokrat ja spekulatiiviset hinnat.

– Opiskelijat ja tutkijat, jotka käyttävät avoimia oppimateriaaleja ja avoimesti saatavilla olevia tieteellisiä lehtiä, voivat välttyä kaupallisten lehtien kohtuuttomilta hinnoilta, kalliilta maksumuureilta verkkosivuilla ja tekijänoikeuksista luopumiselta.

– Osuustoiminnallisen rahoituksen ja vaihtoehtoisten valuuttojen käyttäjät voivat yhteisöllistää jaettua varallisuuttaan ja välttää kaupallisten pankkien ja yksityisesti luodun fiat-rahan saalistuskäytännöt.

– Kaupunkilaiset, jotka ovat riippuvaisia kunnan omistamista yleishyödyllisistä palveluista tai yhteisiin vesijärjestelmiin perustuvista järjestelmistä, voivat päästä eroon kalliista riippuvuuksista sijoittajien omistamista monopoleista ja kehittää ekologisempia vaihtoehtoja.

Perusjohtopäätös, jonka teen tässä yhteydessä, on tämä: Yhteiset takaavat elintärkeiden resurssien ja palvelujen rakenteellisen saatavuuden markkinoiden ja valtion ulkopuolella. Ja näin tehdessään yhteisvauraus auttaa varmistamaan suuremman tasa-arvon yhteiskunnissa. Yhteisvauraus auttaa ihmisiä vähentämään kustannuksiaan, vahvistamaan taloudellista riippumattomuuttaan ja vahvistamaan poliittista suvereniteettiään.

Osallistuminen yhteismaahan edellyttää toki myös tiettyjä velvollisuuksia ja aloitteellisuutta — sekä henkilökohtaisia että sosiaalisia — jaetun rikkauden suojelemiseksi. Mutta tämäkin on hyvä asia, koska se merkitsee vapautumista tuottajan ja kuluttajan välisistä suhteista, joilla on taipumus vieraannuttaa ihmiset toisistaan, edistää kulutuskeskeisyyttä ja aiheuttaa ympäristölle ikäviä ”markkinoiden ulkoisvaikutuksia”. Yhteisen rikkauden hoitajina kommonereilla on taipumus hallita resursseja kokonaisvaltaisemmin, pitkäjänteisemmin ja kollektiivisemmin. Yhteisöt tarjoavat uskottavan pakotien kestämättömän kasvutalouden patologioista.

Mutta tässä on keskeinen kysymys: Millainen rooli omaisuuslainsäädännöllä pitäisi olla tässä kaikessa? Jos yhteisvauraus on rikkaasti tuottava järjestelmä ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi, omistusoikeuden pitäisi varmasti ottaa tämä huomioon. Valitettavasti, kuten aiemmin mainitsin, perinteinen omistusoikeus ei yksinkertaisesti tunnusta yhteisomaisuuden todellista arvoa.

Olen kuitenkin iloinen voidessani kertoa, että jo nyt on meneillään valtava määrä juridisia innovaatioita, joilla suojellaan yhteisvaurautta käyttämällä omistusoikeuksia ja muita oikeudellisia muotoja. Kunnianhimoinen haasteemme on mielestäni keksiä uusi yhdistetty tutkimusala, jota kutsun nimellä Yhteismaan laki.

Tämä on monimutkainen haaste lähinnä siksi, että nykyaikainen liberaali yhteiskunta ja perinteinen oikeus ovat filosofisesti vihamielisiä yhteisille hyödykkeille. Yksilön oikeuksiin, yksityisomaisuuteen ja talouskasvuun keskittyvä oikeusjärjestelmä ei ole erityisen vastaanottavainen yhteisomaisuuden paradigmalle. Useimmat kohtaamani yhteisvaurauteen perustuvat juridiset innovaatiot ovat pelkkiä hakkerointeja — eli ne ovat nerokkaita kiertoteitä ja luovia kiertoteitä valtiollisen oikeuden vakiomuotoihin.

Juuri näin Richard Stallman ja vapaiden ohjelmistojen liike tekivät keksiessään General Public Licencen eli GPL:n, joka tarjosi tärkeän oikeudellisen perustan vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen kehitykselle. Larry Lessig ja hänen kollegansa tekivät samoin keksiessään Creative Commons -lisenssit, toisen tekijänoikeuteen perustuvan lisenssin, joka kääntää tekijänoikeuslain päälaelleen ja tekee luovista teoksista automaattisesti jaettavissa olevia eikä automaattisesti yksityisomaisuutta.

Haluan tarkastella nopeasti joitakin merkittävimpiä yhteisiin varoihin perustuvan lainsäädännön muotoja, joita tavalliset kansalaiset ovat nykyään esittäneet.

Globaalissa etelässä jotkut alkuperäiskansat ovat kokoontuneet yhteismaatoimeentulon turvaamiseksi ”biokulttuuripöytäkirjoiksi” kutsutun oikeudellisen välineen ympärille, jonka eteläafrikkalainen Natural Justice -ryhmä on kehittänyt. Pöytäkirjoja pidetään keinona suojella alkuperäiskansoja markkinoiden aitaamisilta, joka muutoin sallittaisiin kansainvälisissä kauppasopimuksissa, julistamalla agroekologiset ja kulttuuriset käytännöt kielletyiksi markkinoilta ja kaupalta.

Siitä lähtien, kun Intian korkein oikeus virallisesti tunnusti vuonna 2012 antamassaan käänteentekevässä tuomiossa yhteisvaurauden, intialaiset ovat yrittäneet selvittää kaikenlaisten yhteisten, kuten metsien, viljelysmaan ja veden, hallinnan oikeudellisia ja poliittisia vaikutuksia. On myös kiehtovia oikeudellisia innovaatioita, kuten Perussa sijaitseva Perun perunapuisto, joka antaa Cuscon lähellä asuville alkuperäiskansoille oikeuden hallinnoida ”agroekologista perintömaisemaansa”.

Sidosryhmäsijoitukset ovat juridisten innovaatioiden uusi ulottuvuus erityisesti Yhdysvalloissa. Kyseessä ovat osavaltioiden perustamat trustit, joiden tehtävänä on kerätä, hallinnoida ja jakaa luonnonvaroista, kuten öljystä, vedestä, mineraaleista ja metsistä, saatavia tuloja. Suuri ennakkotapaus tästä on Alaskan pysyvä rahasto, joka tuottaa noin 1 000 Yhdysvaltain dollaria vuodessa jokaiselle Alaskan asukkaalle — harvinainen tavallisten ihmisten palkattomien tulojen lähde. Commons-tutkija Peter Barnes on laajentanut tätä ajatusta koskemaan monia muita yhteisiä varoja kirjassaan Liberty and Dividends for All ja yrittänyt puuttua eriarvoisuuteen konkreettisesti ja suorilla käteismaksuilla.

Myös uudenlaiset digitaaliyhteisten juridiset puitteet ovat vankka innovaatioalue. Tekijänoikeuksiin perustuvia lisenssejä pyritään nyt ylittämään avoimilla alustoilla, kuten GPL- ja Creative Commons -lisensseillä, jotta digitaaliset yhteisöt voisivat säilyttää luomansa lisäarvon itsellään. Michel Bauwens P2P Foundationista on ehdottanut commons-pohjaisia vastavuoroisuuslisenssejä — joita hän kutsuu CopyFairiksi — sen varmistamiseksi, että digitaaliyhteiset voivat saada kaupallisilta käyttäjiltä kaiken mahdollisen rahallisen hyödyn sisällöstään ja että ei-kaupalliset käyttäjät voivat edelleen käyttää teosta ilmaiseksi. Samaan tapaan on nyt pyritty kehittämään siementen jakamislisenssejä, jotta viljelijät voivat suojella siemeniään kolmansilta osapuolilta, jotka saattavat ottaa ne haltuunsa ja patentoida ne.

Lohkoketjujen kirjanpito, jonka uranuurtajana on Bitcoin, saattaa olla yksi vallankumouksellisimmista innovaatioista yhteismaan laissa. Tämä teknologia on merkittävä, koska se mahdollistaa digitaalisen identiteetin todentamisen ja varojen turvallisen siirron ilman kolmannen osapuolen takaajia, kuten pankkeja tai hallituksia. Vaikka Bitcoin on käyttänyt lohkoketjun kirjanpitoa tavanomaisiin libertaristisiin, kapitalistisiin tarkoituksiin, erityisesti keinotteluun, teknologiaa voidaan käyttää sosiaalisen yhteistyön helpottamiseen radikaalisti uusilla tavoilla — käytännössä siirtämällä laki suullisesta ja kirjallisesta mediasta digitaaliseen mediaan.

Yksi tärkeä osa-alue, jonka parissa monet ”laskennalliset lakimiehet” työskentelevät, on älysopimukset, algoritmipohjaiset teknologiat, jotka mahdollistaisivat uudenlaiset verkkopohjaiset sopimukset, joista voitaisiin neuvotella lennossa verkossa ilman tavanomaisia kirjallisia sopimuksia ja laiskaa tuomioistuinjärjestelmää. Tämäkin on tärkeä osa uudenlaista yhteisöpohjaista oikeutta.

Osuustoimintaoikeus on toinen yhteismaaoikeuteen perustuvan oikeuden muoto, joka elvyttää monia vähän käytettyjä historiallisia malleja ja kehittää samalla uudenlaisia hallintotapoja. Esimerkiksi Italiassa ja Quebecissä on monia monien sidosryhmien osuuskuntia, jotka menevät työntekijä- ja kuluttajaosuuskuntamalleja pidemmälle ja antavat kolmansille osapuolille mahdollisuuden osallistua esimerkiksi vanhustenhoitoon ja sosiaalipalveluihin.

Kalifornian Oaklandissa sijaitseva Sustainable Economies Law Center tutkii uusia osuuskuntien hallintotapoja, joiden avulla jäsenet voivat lisätä vaikutusmahdollisuuksiaan. Vanhat muodot, kuten yhteisölliset maaomistussäätiöt ja ”puutarhakaupungit” — joissa kaupunki omistaa vesijärjestelmät, maan ja muun infrastruktuurin, jonka se jakaa yhteiseksi kaikkien hyödyksi — ovat elpymässä.

Kaupunkien yhteisessä käytössä on monia tärkeitä kokeiluja, joista monet edellyttävät oikeudellisia innovaatioita. Yksi merkittävimmistä on Italian Bolognassa toteutettu Bologna-asetus, joka uudistaa paikallishallintoa kutsumalla tavallisia kansalaisia ja asuinalueita järjestämään itse omia hankkeitaan — kaupunkiviljelyä, julkisten tilojen hoitoa, vanhempien ylläpitämiä päiväkoteja, ”sosiaalisia katuohjelmia” — joita kaupunki sitten auttaa. Kaupungilla on nyt yli 90 ”yhteistyösopimusta” itse nimettyjen ryhmien kanssa kolmella aihealueella: ”yhdessä eläminen, yhdessä kasvaminen ja yhdessä tekeminen”.

Samansuuntaisesti San Franciscossa toimiva Shareable-niminen ryhmä on laatinut sarjan asiakirjoja, joissa hahmotellaan Shareable Cities -politiikkaa, jonka tarkoituksena on auttaa kaupunginhallituksia kehittämään yhdessä asukkaiden kanssa ”jakamishankkeita” autojen yhteiskäytöstä työkalujen yhteiskäyttöön ja lähipalveluihin. Useat kaupungit, kuten Linz Itävallassa, avaavat uraauurtavia avoimia digitaalisia alustoja kaupunkien uudistamiseksi, kun kaikenlaista tietoa on saatavilla verkossa ilmaiseksi.

En ole vielä maininnut monia uusia juridisia aloitteita, joilla pyritään vahvistamaan paikallista itsemääräämisoikeutta, lähinnä yhteisöasetusten ja niin sanottujen yhteisön peruskirjojen avulla. On myös uusia organisaatiomuotoja, kuten ”omni-commons”, jotka tarjoavat hallinnollista, verotuksellista ja juridista apua, jolla autetaan pienyrityksiä hautomaan yhteisötoimintaan suuntautuneita yrityksiä.

Vielä laajemmalla tasolla on meneillään monia juridisia aloitteita, joilla pyritään hahmottamaan hallinto uudelleen yhteisten periaatteiden mukaisesti. Joissakin näistä aloitteista pyritään ympäristölainsäädännön public trust –periaatteen avulla puolustamaan tavallisten ihmisten etuja, kuten useissa oikeudenkäynneissä, joilla pyritään pakottamaan hallitukset käsittelemään ilmastonmuutosta. Toiset, kuten joidenkin italialaisten juristien hanke, pyrkivät luomaan ihmisille ihmisoikeuden päästä käsiksi yhteisiin ja käyttää niitä, mikä suojaa niitä markkinoiden aitaamisilta. Vain muutama kuukausi sitten ranskalaiset oikeusoppineet järjestivät konferenssin yhteisvaurauteen liittyvistä eurooppalaisista juridisista strategioista.

Olemme nähneet huomattavan luovuuden puhkeamisen uusien juridisten rakenteiden löytämiseksi — sopimusoikeudessa, trusteissa, osuuskuntaoikeudessa, kunnallishallinnossa, tekijänoikeuksissa ja patenteissa, organisaatioiden peruskirjoissa ja monissa muissa asioissa — yhteistekemisen sosiaalisten käytäntöjen ja niiden edustamien arvojen suojelemiseksi.

Mistä tässä loppujen lopuksi on kyse? Kyse on siitä, että kunnioitetaan ihmisten itsemääräämisoikeutta kehittää omat hallintomuotonsa, jotka vastaavat heidän tarpeitaan ja paikallisia olosuhteita. Kyse on alhaalta ylöspäin suuntautuvien aloitteiden ja osallistumisen sekä avoimuuden ja vastuuvelvollisuuden merkityksestä. Kyse on siitä, että ihmisten tarpeisiin vastataan turvautumatta byrokratian toimimattomiin muodollisuuksiin, markkinoiden ja valtiovallan duopoliin tai markkinoihin liittyvään sosiaaliseen epätasa-arvoon.

Kun otetaan huomioon juridisen luovuuden räjähdysmäinen kasvu vanhojen ja uusien yhteismaiden luomisessa, ylläpitämisessä ja suojelussa, minulla on suuria toiveita siitä, että tämä uusi juridiikan tutkimusala, yhteismaan laki, auttaa meitä pääsemään tavanomaisen lainsäädännön, hallinnon ja byrokratian rajojen yli. Pohjimmiltaan yhteismaan laissa on kyse sellaisten sosiaalisten normien, poliittisten rakenteiden ja institutionaalisten käytäntöjen vaalimisesta, jotka voivat auttaa ihmisiä kukoistamaan. Tutkimusta, luovaa teoretisointia ja aktivistien kokeiluja on vielä tehtävä paljon, mutta uskon, että yhteisöllistäminen, joka mahdollistuu uudelleen keksityn yhteisaluelain avulla, auttaa ratkaisemaan joitakin aikamme kiireellisimpiä ekologisia, sosiaalisia ja poliittisia ongelmia.

Lähde: https://www.bollier.org/blog/property-rights-inequality-and-commons

Kirjoittanut Alexandre Lemille

Kiertotalous perustuu useisiin konsepteihin, joista kaksi — biomimiikka ja permakulttuuri — sanovat meidän elävän komplekseissa ja kuitenkin järjestelmällisissä systeemeissä, joissa kaikki resurssit ja virrat tulee ottaa huomioon.

Tämä talousmalli myös painottaa tarvetta pitää yllä elävää tasapainoa systeemien resilienssin ja tehokkuuden välillä, joista selviytymisemme riippuu. Näiden systeemien kestävyys on korkeimpia prioriteetteja.

Kiertotalous on malli, joka perustuu oman luonnollisen pääomamme regeneraatioon ja uudelleenkäytettävän sekä uudelleen tuotettavan pääoman peruskorjaamiseen. Päinvastoin kuin malli, joka perustuu hyväksikäytettäviin resurssien käyttömääriin, kyse on näiden resurssien ja virtojen optimoinnista, joilla pidetään ne niin pitkään kuin mahdollista ekosysteemisfäärissämme (systeemiekonomiassa). Tämä malli on täten lähestymistapa, jolla paremmin hallita laatua ja säilyttää näiden varantojen määrät sekä kaapata kaikki saatavilla olevat uusiutuvien energioiden virrat.

Kun kierrätämme saatavilla olevia varantoja ja virtoja, meillä on biologisia ravinteita biosfääristä ja teknisiä ravinteita teknosfääristä (tai teknisestä sfääristä). Nämä ovat kaksi varantoa, joita nykymaailman kiertotalousmalli suosii.

Biosfäärin varanto on katoamassa nopeaan tahtiin. Yhteinen prioriteettimme on ottaa käyttöön strategioita sen regeneroimiseksi. Tarkoitus on säilyttää sen perusta ja replikoida se, täydellisellä mimiikalla, ne luonnonsyklit joilla suojella sitä kun päästään yli maailman yli kymmenen miljardin asukkaan maanviljelystarpeista. Biosfääri on kaikkein tärkein sfääri koska se on elintärkeä.

Teknosfäärin varanto tulee säilyttää ja täten arvioida uudelleen kyseenalaistamalla tapa jolla me pääsemme siihen käsiksi. Tässä meidän tulee arvioida sen potentiaali, jotta varmistetaan se, että se vastaa maailman populaation intensiivisessä yhteistyössä syntyviä ekonomisia tarpeita.

Ja kuitenkin suunnittelemalla todellisen symbioottisen mallin tulevien sukupolvien säilyttämiseksi me voisimme hyötyä kolmannen varannon dynamismista: me ihmiset itse.

Todellakin, se on ainoa joka kehittää ja regeneroi nopeasti: me olemme pian kasvaneet 7.6 miljardista 10 miljardiin 21. vuosisadalla. Voisiko tämä olla hyvä uutinen sen pelottavan perspektiivin sijaan, joka usein kuvataan? Me olemme yltäkylläisen lisäksi myös välittömästi saatavilla uutta tavoitetta varten: olla vastuussa ekosysteemimme regeneraatiosta.

Jos me analysoimme sitä “kierron” näkökulmasta, se myös näyttää luovan kaikenlaisia energioita jatkuvasti, jotka uusiutuvat päivittäin. Jotta voisimme siirtyä pois nykyisestä resurssit loppuunkuluttaneesta mallista, me voisimme tarkastella varantojen ja virtojen kokonaisuutta, joka on saatavilla ekosysteemisuunnitteluun kaikkien meidän positiiviselle tulevaisuudelle. Ja tämä sillä ehdolla, että nämä varannot ja virrat perustuvat uusiutuvaan yltäkylläisyyteen joilla tuoda systeemeille se resilienssin aste josta me olemme riippuvaisia. Lisäksi meidän tulee ymmärtää niitä innovatiivisesta näkökulmasta, mikä sallii todellisen optimoinnin jolla vastata tulevien sukupolvien tarpeisiin.

Kuva 1: Kaikki varannot ja virrat Maapallolla. “Kiertotalous 2.0”:ssa* me identifioimme kaikki varannot ja virrat, erityisesti kun ne ovat välittömästi saatavilla ja niitä on runsaasti. Meidän tulee adaptoida elinjärjestelmämme niiden dynamismiin ja saatavuuteen.

Kaikkien varantojen ja virtojen kirjaaminen johtaa seuraavaan kuvaan (Kuva 2). Kun me otamme “kiertoajatteluun” mukaan ihmiset, kosketuspisteet yhtäältä biologiseen sfääriin (vihreä) ja toisaalta teknologiseen sfääriin (sininen) syntyvät. Näiden neljän leikkauksen identifiointi sallii meidän kysyä mitkä ihmisroolimme saattaisivat olla mallissa, joka on regeneratiivinen, restoratiivinen (kiertotalous) mutta myös inklusiivinen ja oikeudenmukainen (kiertotalous 2.0*). Olemmeko me pelkkiä palveluiden käyttäjiä uudessa tuotantoon keskittyneessä mallissa, vai voimmeko me saavuttaa jotain meille kaikille houkuttelevaa?

Me olemme Luonto. Mitä me sanoisimme jos me identifioisimme uuden innovatiivisen tavan rakentaa biosfäärimme osaksi päivittäisiä toimiamme? Se vaatisi perustavanlaatuisia muutoksia käytökseemme ja elämämme tarkoitukseen Maapallolla.

Me olemme Energiaa. Miksi emme pitäisi itseämme etuoikeutettuna energianlähteenä, joka on saatavilla lokaalisti, lämpötilassa joka on sopeutunut biosfäärimme ja teknologiamme säilyttämiseen. Tämä perspektiivi sallisi meidän kysyä oikeat kysymykset ennen kuin etsimme muita ratkaisuja, jotka ovat usein teknologisia, ja täten eksploitatiivisia.

Kuva 2: Kiertoihmissfääri. Perspektiivissämme, joka soveltaa “kiertoajattelua” ihmisiin, he voisivat olla kahdessa uudessa suuressa roolissa biosfäärimme uudelleenrakentamisessa ja teknosfäärimme uudelleenarvottamisessa.

Kiertoihmissfääri saattaa loppuun kaikkien virtojemme ja saatavilla olevien virtojen symbioottisen vision. Se antaa lisävaihtoehtoja todella innovatiivisille päätöksille joita tehdä.

Biologisen ja inhimillisen varantojemme tarkastelu aluksi korostaisi paineita, jotka ovat teknisiä, ja täten rajoittuneita.

Perustuen näihin kahteen uuteen rooliin — “me olemme Luonto” ja “me olemme Energiaa” — voidaan identifioida neljä strategiaa, joka yhdistää meidät kahteen kiertosfääriin.

Ensimmäiset kaksi strategiaa keskittyvät kykyymme muuttua ja täten adaptoitua kahdeen säilytettävään sfääriin:

Kuva 3: Adaptaation ja arvonannon strategiat. Nämä käsittävät ymmärryksen tulevista rooleistamme talousjärjestelmän kontekstissa, jossa ihmisillä on useita keskeisiä rooleja kahden sfäärin säilyttämisessä ja sen impaktien alaisuudessa elämisessä, positiivisten tai negatiivisten.

Adaptaatiostrategia (‘me olemme Luonto’):

Tässä me pyrimme ymmärtämään sitä miten ihmiset adaptoituvat biosfäärin kasvuun, joka on ainoa hyödyllinen kasvulähestymiskulma. Meitä saattaisi inspiroida muurahaismalli: ne painavat enemmän kuin kaikki 7.6 miljardia ihmistä planeetalla, ja kuitenkin ne rakentavat ekosysteemiämme joka päivä. Miten me voisimme kehittää samanlaisen strategian, jolla sulauttaa itsemme biologiseen maailmaan?

Ne voisivat tottakai olla niitä massiivisia kollektiivisia toimia (kuten metsän uudelleenistutus, regeneratiivinen maatalous, urbaanit metsät, kosteiden alueiden ja suoalueiden uudelleenmuodostus), mutta ajatelkaamme pidemmälle. Ja miksei tutkia kykyämme korvata katoavat ympäristöfunktiot (ihmisten avustama pölytys, maaperän regenerointi humusaatiolla) kunnes ne ilmestyvät uudelleen, ja/tai uudenlaisen tieteen kehittäminen jolla vahvistaa ”linkkiä elämään” biomimiikalla (luonnonsyklien imitointi) ja homomimetiikalla (ihmissyklien imitointi) ovat lähestymistapoja, joilla me ihmiset voisimme kytkeytyä uudelleen Luonnon kanssa, jolla rakentaa sitä uudelleen päivittäin.

Arvonantostrategia (‘me olemme Energiaa’):

Tässä lähestymistavassa energiat biosfääristä ja/tai ihmisistä ovat keskeisiä. Uusiutuvaa energiaa on saatavilla myös ihmisistä. Kun me syömme ja nukumme, me olemme energiaa joka on saatavilla, jota jaellaan ja joka tekee työtä biosfäärille sopivissa lämpötiloissa. Tuottavuuteen perustuvien menneiden periaatteiden vastaisesti nämä biologiset tai ihmisenergiat ovat suosiossa taloudessa, joka keskittyy talousprosessissa mukana olevien komponenttien uusintamiseen, korjaamiseen, ylläpitoon ja uudelleenrakentamiseen. Tasapainoisempi näkökulma, joka ottaa huomioon ihmiskomponentin, on mieluisampi kuin biologisen ja teknisen välillä tehtävä valinta. Se tarjoaisi kolmannen innovaation lähteen, mutta vähentäisi myös paineita kahdelle tähän mennessä identifioidulle kiertosfäärille, samalla kun kasvatettaisiin pitkäaikaisten systeemien resilienssiä mallissa, joka pyrkii taloudelliseen stationaarisuuteen (Bourg, Ansperger, 2016).

Seuraavat kaksi strategiaa mittaavat ihmiskunnan kehitystä elämän säilytyksessä Maapallolla perustuen tarpeeksi syvään adaptaatioon (evoluutio) kun varmistetaan systeemin kiertävyystavoitteiden optimaalinen vastei ihmistarpeille (Kehitys3).

Kuva 4: Evoluutio ja Kehitys3 strategiat. Nämä pyrkivät mittaamaan impaktiamme, jotta ymmärrettäisiin takaisinkytkentäluupit biologisesta (adaptaatio ekosysteemeihin, jotka takaavat hyvinvoinnin) ja teknisestä sfääristä (kehitys ihmisen hyvinvoinnissa) inhimilliseen sfääriin. Ne koostuvat jäljellä olevan matkan mittaamisesta, joka meidän pitää kulkea kohti kiertävää ja tasa-arvoista maailmaa.

Evoluutiostrategia:

Tämä strategia on tarkoitettu auttamaan meitä ymmärtämään miten ylläpitää “yhteyttä elämään” Maapallolla. Se esittää takaisinkytkentäluuppia niihin vaikutuksiin, joita meillä on biologiseen maailmaan ja sen ulkopuolelle. Selvästikin tämä on tieteellisempi säädin planeetan tilasta ja adaptaatioista joilla otetaan huomioon elinolosuhteiden säilyttäminen kaikkien asukkaiden hyväksi.

Meidän tarvitsee kehittää ja ylläpitää tarpeellista tietoa globaalista kiertävyydestä sekä siitä miten estimoida etäisyys nykyisen lineaarisen tilanteemme ja sen kiertävyyden tason välillä, jolla säilyttää ympäristön turvallisuus ja yhteiskunnallisesti oikeudenmukainen maailma.

Kehitys3 strategia (hyvinvointi = adaptaatio + arvonanto):

Tämä strategia koostuu ihmiskunnan kehityksen mittaamisesta kolmessa dimensiossa: luodaan talousmalli joka tuottaa hyvinvointia kaikille (meidän yhdistävä globaali projekti) adaptoitumalla biosfääriin riittävän syvästi (adaptaatiostrategia) sekä kykymme suojella inhimillistä arvoa olennaisena komponenttina teknosfäärin suojelussa (ihmisten arvostaminen energiana). Selvästikin, jotta voisimme mitata positiivista muutosta näissä kolmessa dimensiossa, me joudumme muuttamaan lainsäädäntöämme, ymmärrystämme arvosta, käyttäytymistämme ja päätöksentekoamme sen suhteen mikä nyt on elintärkeää, kustannusten strukturoinnin kun päätetään preferensseistä ja siitä mitä halutaan (lähinnä runsaista resursseista ja äärettömästä saatavilla olevasta energiasta) sekä siitä mitä pitää suojella (rajallisia tai jopa vaarassa olevia resursseja) tai siitä mitä pitää välttää (resursseja tai energioita jotka vaarantavat ihmiskunnan).

Jos pidetään ihmistä jonain muunakin kuin luontona tai energiana, meidän tulee integroida kolme prioriteettia visioksi, joka on sekä kiertotaloudellinen että tasa-arvoinen:

Kuva 5: Tulevaisuuden talousjärjestelmän prioriteetit. Tämä malli joutuu integroimaan kaikki ympäristölliset, yhteiskunnalliset ja taloudelliset ulottuvuudet kokonaiskattavaksi symbioottiseksi lähestymistavaksi, jolla regeneroidaan, restauroidaan ja suojellaan. Ensimmäinen prioriteetti on vastata kaikkiin ihmisten tarpeisiin kiertävillä järjestelmillä mallissa, joka poistaa kaikki negatiiviset ulkoisvaikutukset asteittain ja välttää kulutuksen kasvua monipolvisella hallinnoinnilla.

Prioriteetti 1: Talous on “työkalu”, jonka ainoa tarkoitus on tyydyttää ihmisten tarpeet, ei pakottaa sen taloudellisia tavoitteitaan ihmisten niskoille (K. Polanyi, 1946). Sellainen talous tulee suunnitella symbioottiseksi, jotta tyydytetään kaikkien ihmisyhteisöjen tarpeet, kiitos järjestelmiemme sirkulaarisen (kierrollisen) laadun. Tämä kierrollisuus muuttuu tavaksi saavuttaa tuo, ei itsessään tavoitteeksi.

Prioriteetti 2: Talousmallissa, jossa pääsy palveluihin on suositumpaa kuin asioiden omistaminen, näiden palvelujen monipuolisuus ja joustavuus vähentäisivät taloudellisia esteitä miljardin ihmisen integroinnissa talousjärjestelmäämme, jotka eivät vielä ole siinä kiinni. Palvelun luonne tulee olla sekä adaptoituva identifioituihin tarpeisiin että edukas, sekä myös monipuolinen (verrattuna standardoitujen tuotteiden talouteen, joka ei ole joustava).

Kuten Kate Pickett ja Richard G. Wilkinsonin kirja “The Spirit Level” näyttää, bisnes pelaa paremmin tasa-arvoisissa yhteiskunnissa.

Prioriteetti 3: Ihmisulottuvuuden mukaan tuominen kiertotalouden malliin sallii meidän olla integraali osa “elämän yhtälöä Maapallolla”, elintärkeänä adaptaatiokomponenttina näihin kahteen kiertomaailmaan (kuvio 2). Tämä visio täydellisessä symbioosissa voi sallia meidän kehittyä kohti uusia näkökulmia ja innovaatioita kyvyssämme adaptoitua ekosysteemiin.

Sellainen näkemys maailmasta johtaisi myös meidät implementoimaan strategioita, jotka välttäisivät potentiaalisesti paluuta kuluttamiseen. Muutokset käyttäytymisessä voivat syntyä nopeasti integroimalla ihmiskomponentti tähän uuteen paradigmaan. Sellaisen paluun välttely voisi tapahtua pitkän aikavälin päätöksin, jotka perustuvat nousevaan “epäkeskittämisen” tai “desentraation” tieteeseen, jota Amerikan mantereen alkuperäiskansat ovat soveltaneet ammoisista ajoista lähtien. “Desentraatio” onkyky ajatella tulevia sukupolvia, jotka eivät vielä ole syntyneet, elämän säilyttämiseksi Maapallolla tekemällä päätöksiä niinkuin me olisimme “näitä sukupolvia”.

Tähän päivään mennessä me emme ole kyenneet päättämään Homo Sapiens Sapiensin selviytymisestä, yksilöllisessä tai kollektiivisessa päätöksenteossa. Uusien desentralisoitujen kyvykkyyksien kehittäminen kollektiivin hallinnoinnille auttaa meitä säilyttämään elämän tuleville sukupolville.

Sellainen tasa-arvoinen ja kiertotaloudellinen talousmalli, jota nimitetään myös “Kiertotalous 2.0:ksi”*, perustuu sen tunnustamiseen, että jäte, ympäristön saastuttaminen ja niiden sosiaalisen dimension vastineet, eli köyhyys ja eriarvoisuus, ovat olemassa vain ihmisyhteisöissä. Ne perustuvat väärään käsitykseen ihmiselämästä Maapallolla. Tämä design tulee muuttaa.

NASAn rahoittaman HANDY-tutkimusmallin mukaan (2014), ihmiskunta tulee selviämään vain jos se ratkaisee kaksi sen suurinta ongelmaa: syvä yhteiskunnallinen eriarvoisuus sekä köyhä resurssienhallinta.

Integroimalla ihmissfääri, tasa-arvoinen kiertotalous voi olla yksi työkaluista, joilla saavuttaa tämä ympäristölle turvallinen ja oikeudenmukainen tila ihmisyhteisöille. Sekä ”tasa-arvoisen” että ”kiertotaloudellisen” talouden rakentaminen tuntuu viisaalta valinnalta, erityisesti koska tasa-arvo on järkevää liiketoiminnan näkökulmasta todella kiertotaloudellisessa ja täten yhteistoiminnallisessa tulevaisuuden taloudessa.

Ja kaikki tämä on saavutettavissa.

*“Kiertotalous 2.0” ammentaa perustansa kiertotaloudesta, mutta samalla se integroi sosiaalisen dimension, jota tässä edustaa Kiertoihmissfääri. “Kiertotalous 2.0:ssa” me tunnustamme, että jäte ja saasteet eivät ole olemassa luonnontilassa ja täten ne pitää suunnitella pois meidän järjestelmistämme. Tähän me lisäämme sosiaalisen dimension, eli lähinnä köyhyyden ja eriarvoisuuden, jotka ovat olemassa ainoastaan ihmisyhteisöissä. Kolmen ympäristönsuojeluun suuntautuneen ”turvallisen” kiertotalousperiaatteen lisäksi me lisäämme kolme ”oikeudenmukaista” kiertotalousperiaatetta, jotka säilyttävät ihmisarvon ja yhteiskunnallisen tasa-arvon.

Lisää tästä mallista voit lukea sivuilta www.AlexandreLemille.com

Lähde: medium.com

Vaikka tämä systeemi voi kestää merkittävää painetta, asiat alkavat hajota tietyn rajan jälkeen — ja se on se mitä nyt on tapahtumassa. Nämä tieteilijät varoittavat siitä, että ihmisten taloudellinen toiminta on mennyt yli useimmista planeetan rajoista ja on nyt epävakauttamassa Maapallon järjestelmää. Me olemme astuneet vaarallisen epävarmuuden alueelle ja riskinä on ylittää potentiaalisesti peruuttamaton rajapyykki.

Ylijäämää ei kannata juhlia

Kun puhutaan ekologisesta impaktista, me tiedämme että mitä rikkaampi on, sitä enemmän vahinkoa tekee. Tämä kuvio käy selväksi useista indikaattoreista. Katsokaa vaikka hiilidioksidipäästöjä — globaalia lämpenemistä aiheuttava pääkaasu. Rikkain 10% maailman populaatiosta on vastuussa yli puolesta kokonaispäästöjen määrästä sitten vuoden 1990. Se on huikea luku. Pieni osa ihmiskuntaa kuluttaa ilmakehää johon me kaikki nojaamme. Ja asiat muuttuvat vieläkin toispuoleisemmiksi kun me nousemme tulotasoissa. Rikkain 1% saastuttaa sata kertaa enemmän kuin köyhin puolikas populaatiosta.

Miksi näin? Tuoreen Leedsin yliopiston tutkimuksen mukaan,Nature Energy: 'Large inequality in international and intranational energy footprints between income groups and across consumption categories.' ” aria-expanded=”false” aria-controls=”contentitem-infocard-contents-6c061799-9a4d-4840-8887-d6ff9dbeddbd” data-initialized-as=”a”> rikkaat eivät ainoastaan kuluta enemmän tavaraa kuin kaikki muut, vaan johtuen myös siitä että heidän kulutuksensa on enemmän energiaintensiivistä: jättiläismäisiä taloja, isoja autoja, yksityislentokoneita, bisnesluokan lentoja, kaukolomia, luksustuontitavaraa jne. Eikä kyse ole ainoastaan heidän kulutuksestaan joka merkkaa — kyse on myös investoinneista. Kun rikkailla on enemmän rahaa kuluttaa, mikä on käytännössä aina asian laita, he pyrkivät investoimaan ylijäämän kasvualoihin, jotka ovat usein ekologisesti tuhoisia, kuten fossiiliset polttoaineet ja kaivosteollisuus.

Kun tiedämme miten tulotaso korreloi ekologiseen tuhoon, sen tulisi saada meidät miettimään kahdesti sitä miten kulttuurimme idolisoi rikkaita. Heidän ylijäämänsä juhlistamisessa ei ole mitään hienoa. Ekologisen tuhon aikana ylijäämä on kirjaimellisesti kuolettavaa.

Eriarvoisuus on tuhoisaa myös salakavalammin tavoin. Sosiologit ovat saaneet selville, että eriarvoisuus luo statusahdistusta. Se saa ihmiset tuntemaan, että se mitä heillä on ei riitä. Se luo jatkuvaa painetta ihmisille tienata ja ostaa enemmän — ei siksi että he oikeasti tarvitsisivat sitä, vaan koska he haluavat approksimoida rikkaiden kulutuskäyttäytymistä tunteakseen itsensä edes hivenen arvokkaiksi.

Warwickin yliopiston tutkijat saivat selville, että ihmiset jotka elävät eriarvoisissa yhteiskunnissa todennäköisemmin ostavat luksusbrändejä kuin tasa-arvoisemmissa yhteiskunnissa. Eikä se koskaan riitä: me jatkamme lisätavaran hankkimista tunteaksemme olomme paremmaksi, mutta se ei toimi koska verrokki on puskettu ikuisesti meidän saavuttamattomiin. Tämä ahdistuksen aikaansaama kulutusmylly tuottaa uskomattoman paljon ekologista tuhoa.

Kuka hyötyy kasvusta?

Mutta on myös toinen ongelma joka kaipaa huomiotamme tässä, ja se liittyy siihen miten talous toimii. Me elämme taloudessa, joka on järjestäytynyt ikuisen talouden laajenemisen, tai “kasvun”, ympärille mitä me mittaamme bruttokansantuotteellaRead my article 'Outgrowing growth: why quality of life, not GDP, should be our measure of success' ” aria-expanded=”false” aria-controls=”contentitem-sidenote-contents-4acf6003-d98b-4107-aad1-a1137b22806e” data-initialized-as=”a”> (BKT). BKT on kasvanut eksponentiaalisesti vain että systeemi voisi pysyä käynnissä. Tämä voisi olla ok jos BKT vedettäisiin lukuna täysin hatusta, mutta niin ei tehdä. Päinvastoin, se on tiukasti kiinni ekologisissa vaikutuksissa; mitä enemmän me kasvatamme taloutta, sitä enemmän paineita me asetamme planeetan rajoille.

Yksi tavoista joilla tieteilijät seuraavat tätä suhdetta on katsomalla indikaattoria nimeltä Materiaalinen Jalanjälki, mikä laskee yhteen kaikki materiaaliset asiat joita kansantaloudet kaivavat maasta ja kuluttavat joka vuosi — kaikki muovista kalaan, puusta metalliin — kaikki millä on vaikutusta eläviin ekosysteemeihin. Kun me piirrämme Materiaalisen Jalanjäljen ajan funktiona, me näemme sen kasvavan tasaisesti BKT:n kanssa.

Tämä asettaa meidät eräänlaiseen kytkökseen. Me tiedämme, että BKT ajaa ekologista tuhoa; todellakin data tästä on niin selvää että tieteentekijät pyytävät nyt hallituksia jättämään kasvun taakseen taloustavoitteena. Mutta vuosikymmenten ajan meille on sanottu että me tarvitsemme lisää kasvua parantaaksemme ihmisten elämää. Miten meidän tulisi ratkaista tämä?

Ensimmäinen askel on tunnustaa, että mitä tulee inhimilliseen hyvinvointiin, se ei ole kasvu joka merkitsee — se on tulojen ja resurssien jakautuminen. Ja juuri nyt ne on jaettu erittäin, erittäin epätasaisesti. Rikkain 1% yksin saa $19 biljoonaa tuloja joka vuosi, mikä on lähes neljännes koko maailman BKT:sta. Se on enemmän kuin 169:n maan BKT yhteensä — listaan kuuluu Norja, Ruotsi, Sveitsi, Argentiina, koko Lähi-Itä ja koko Afrikan manner. Rikkaat omistavansa lähes uskomattoman osuuden globaalista BKT:n kasvun tuloista.

Ja mikäli luulet että loppuosa BKT:sta on jakautunut tasaisemmin, se ei ole. Rikkain 5% (joiden keskitulot ovat $100 tuhatta vuodessa) kaappaavat 46% globaaleista tuloista. Toisin sanoen, puolet kaikesta taloudellisesta toiminnasta — kaikki kaivokset, kaikki voimalaitokset, kaikki konttiliikenne ja kaikki ekologiset vaikutukset jotka näihin liittyvät — pyörivät tehdäkseen rikkaista rikkaampia. Ensi kerralla kun joku sanoo sinulle että me tarvitsemme talouskasvua voidaksemme parantaa ihmisten elämää, kannattaa muistaa kenen elämää oikeasti parannetaankaan.

Kun me tajuamme tämän faktan, selkenee se että kasvu on tehoton ja ekologisesti tuhoisa tapa saavuttaa tavoitteemme. Me emme tarvitse lisää kasvua — ainakaan rikkaat maat eivät. Se mitä me tarvitsemme on reilumpi tulonjako. Jakamalla sitä mitä meillä jo on reilummin, me voimme parantaa ihmisten elämää ilman tarvetta ryöstää Maapalloa saadaksemme enemmän.

Aina vaan ja uudestaan todisteet osoittavat siihen seikkaan, että miljardöörit — ja totta puhuen myös miljonäärit — ovat epäyhteensopivia planeetan rajojen kanssa. Jos me haluamme elää turvallisella ja asuttavalla planeetalla, meidän tulee tehdä jotain eriarvoisuudelle. Tämä argumentti voi kuulostaa radikaalilta, mutta monet tutkijat ovat laajalti sitä mieltä. Ranskalainen ekonomisti Thomas Piketty, eräs maailman nimekkäimmistä eriarvoisuuden ja ilmaston asiantuntijoista, ei säästele sanojaan:

“Reilu vähennys kaikkein rikkaimpien ostovoimassa voisi itsessään vaikuttaa huomattavasti päästöjen vähentämiseen globaalilla tasolla.”

Joten mitä meidän olisi tehtävä?

Yksi lähestymistapa olisi ottaa käyttöön palkkojen suhde-erojen yläraja — mitä jotkut ovat nimittäneet maksimipalkkapolitiikaksi. Sam Pizzigati, Institute for Policy Studiesin osakas,esittää että meidän kannattaisi laittaa katto verojen jälkeiselle palkkasuhteelle 10:1.

Tämä on elegantti ratkaisu, joka välittömästi jakaisi tuloja reilummin, eikä se ole ennenkuulumaton.

Mondragon, esimerkiksi — suuri työntekijäosuuskunta Espanjassa — on luonut säännöt, että johtajien palkat eivät voi olla yli kuusinkertaiset kuin vähitenpalkattu työntekijä saa samasta firmasta. Tämä voitaisiin toteuttaa kansallisella tasolla myös, sanomalla että suuremmat kuin kertoimen verran olevat tulot verotettaisiin 100-prosenttisesti.

Tällaiset politiikat ovat intuitiivisesti järkeviä ihmisille. Vuoden 2017 gallup havaitsi, että suurin osa Britannian kansalaisista on maksimipalkkapolitiikan kannalla.

Loppujen lopuksi me valitsemme rajata kaikenlaisia asioita, jotka ovat vaarallisia kun niitä on liikaa. Me rajoitamme sitä miten kovaa saa ajaa autolla, miten paljon alkoholia voi juoda ennen ajamista, miten paljon sokeria saa olla lasten muroissa. Me rajoitamme tupakointia julkisilla paikoilla, addiktiivisia aineita ja aseiden myyntiä. Kun me tajuamme, että ylimääräiset tulot tuhoavat ympäristön josta meidän sivilisaatiomme riippuu, me voimme valita myös tulojen rajoittamista.

Se mikä tässä lähestymistavassa on kiinnostavaa on, että sillä on suora positiivinen impakti ihmisten hyvinvointiin ja elävään maailmaan. Yhteiskuntien muuttuessa tasa-arvoisemmiksi, ihmiset muuttuvat onnellisemmiksi, vähemmän ahdistuneiksi ja tyytyväisemmiksi omaan elämäänsä. Heille syntyy suurempi solidaarisuuden tunne naapureita ja kanssaihmisiään kohtaan, mikä tarkoittaa että he tuntevat vähemmän painetta tavoitella yhä vain suurempia palkkatasoja ja hohdokkaita statushyödykkeitä. Tasa-arvo auttaa ihmisiä vapautumaan jatkuvan kuluttamisen oravanpyörästä. Tämän takia tutkijoiden mielestä tasa-arvoisemmilla yhteiskunnilla on merkittävästi vähemmän ekologista impaktia.

Epätasapainoinen yhteiskunta tarkoittaa epätasapainoista ekologiaa

Kyseessä ei ole vain tuloerot jotka ovat ongelma, myös vaurauden eriarvoisuus on ongelma. USA:ssa esimerkiksi rikkaimmalla 1%:llla on lähes 40% kansakunnan varallisuudesta omistuksessaan.

Pohjalla oleva 50% sitä vastoin omistaa tuskin mitään: ainoastaan 0.4%. Globaalilla tasolla tilanne on vielä pahempi: rikkain 1% omistaa arviolta puolet maailman varallisuudesta.

Tämän kaltaisen eriarvoisuuden ongelma on, että rikkaat muuttuvat koroillaeläjiksi. Johtuen siitä, että he akkumuloivat rahaa ja varoja paljon yli sen mitä he voisivat koskaan käyttää itse, he vuokraavat ne muille jotka eivät omista näitä asioita — oli se sitten asuntojen, patenttien, lisenssien, lainojen, minkä tahansa muodossa. Heidän saamansa tulot ovat niinkutsuttua ”passiivista tuloa”, koska se kilahtaa automaattisesti niiden tilille jotka varat omistavat ilman mitään työtä heidän osaltaan. Mutta kaikkien muiden perspektiivistä se on kaikkea muuta kuin passiivista: ihmiset joutuvat taistelemaan työpaikoista, tuottamaan ja tienaaman yli sen mitä heidän muuten olisi pakko — mikä luo lisärasitteita luonnolle — yksinkertaisesti maksaakseen vuokransa ja velkansa rikkaille.

Tavallaan se on modernin ajan maaorjuutta.

Ja aivan kuten maaorjuus, sillä on vakavia seuraamuksia elämismaailmallemme. Maaorjuus oli ekologinen onnettomuus, koska maaherrat pakottivat maaorjat repimään irti maasta enemmän kuin mitä heidän normaalisti olisi tarvinnut — sen takia jotta he voisivat maksaa suojelurahansa. Maaorjuuden aikaan Euroopassa tämä johti asteittaiseen metsien ja maaperän köyhtymiseen. Kun yhteiskunnat ovat epätasapainossa, ekologiat muuttuvat myös epätasapainoisiksi. Jotain samanlaista on tapahtumassa nykyään: jokainen joka on velkaa lainoissa tai vuokrissa on kovien paineiden alaisena löytää tapoja maksaa suojelurahoja rikkaille.

Yksi tapa ratkaista tämä ongelma on varallisuusverolla, idea joka on saamassa paljon pontta. Ekonomistit Emmanuel Saez ja Gabriel Zucman ovat ehdottaneet 10-prosenttista vuosittaista marginaaliveroa varallisuudelle, jota on yli $1 miljardi.

Tämä pakottaisi rikkaat myymään osan varallisuudestaan ja näin jakamaan varallisuuttaan reilummin ja lopettamaan rent-seekingin. Positiivista olisi, että rikkaat menettäisivät valtansa pakottaa meidät tuottamaan yli tarpeidemme, ja sen seurauksena poistuisi painetta elämismaailmalta.

Progressiivinen verotus on toinen ekologinen hyöty: se luo tuloja jotka voidaan sijoittaa universaaleihin julkisiin palveluihin kuten terveydenhuolto, koulutus, joukkoliikenne jne. Tämä on tärkeää, koska yleisten palvelujen laajentaminen on yksittäinen tehokkain tapa välittää suuria määriä hyvinvointia kaikille ilman tarvetta tavoitella korkeita BKT-tasoja.

Eriarvoisuuden vaara

Ottaen huomioon ekologisen kriisimme, mahdollisesti meidän tulisi olla kunnianhimoisempia kuin mitä Saez ja Zucman ehdottavat. Loppujen lopuksi kukaan ei ”ansaitse” äärimmäistä vaurautta. (LueRead Ingrid Robeyns's piece on why nobody should be allowed to be a billionaire here ” aria-expanded=”false” aria-controls=”contentitem-sidenote-contents-3af37d32-02bf-4417-9cfe-3b7b26118efc” data-initialized-as=”a”> Ingrid Robeyns teksti siitä miksi kenenkään ei sallittaisi olla miljardööri.) Sitä ei ansaita, se riistetään alipalkatuilta työntekijöiltä, luonnosta, monopoleista, poliittisesti kaappaamalla ja niin edelleen. Meidän tulisi käydä demokraattista keskustelua tästä: missä kohtaa hamstraaminen muuttuu yhteiskunnallisesti tarpeettomaksi, mutta aktiivisesti tuhoisaksi? 100 miljoonaa euroa? 10 miljoonaa? $5m?

Ekologinen kriisi — ja planeetan rajojen tiede — keskittää huomiomme yhteen yksinkertaiseen, kiistämättömään faktaan: että me elämme rajallisella planeetalla, ja että jos me aiomme selviytyä 2000-luvulla, silloin meidän tulee oppia elämään sillä yhdessä. Tästä tavoitteesta voimme oppia esi-isiltämme. Antropologit sanovat, että suurimman osan ihmishistoriaa ihmiset elivät yhteisöissä, jotka aktiivisesti ja tarkoituksella olivat tasa-arvoisia. He näkivät tämän adaptiiviseksi teknologiaksi. Jos haluat selvitä ja kukoistaa ilman tiettyä ekosysteemiä, on nopeasti tajuttava että eriarvoisuus on vaarallista, ja että sen varalta on tehtävä erikoistoimia. Sellaista ajattelua me tarvitsemme.

Tälle on nyt juuri avautunut huikea mahdollisuus. COVID-19 -kriisi on paljastanut ihmistarpeiden ja elämismaailman kanssa epätasapainossa olevan talouden vaarat. Ihmiset ovat jo valmiita johonkin erilaiseen.

Lähde:

Eräs huomioni saanut artikkeli oli Edward Castronovan mielipide synteettisestä eriarvoisuudesta virtuaalimaailmoissa, joita hän nimittää ‘synteettisiksi maailmoiksi’. Hänen mukaansa pelaajien dominantti mentaliteetti on neoliberaali, koska he hyväksyvät lopputulemien eriarvoisuuden kunhan mahdollisuudet ovat samat.

Hän kuvaa tilannetta aluksi:

“Lähes kaikissa monen käyttäjän ympäristöissä internetissä tavalliset käyttäjät luovat suurimman osan kulutetusta viihteestä. Designien jatkumo aloittaa aina käyttäjän luomisprosessin alusta suuremmassa tai vähemmässä määrin. Useimmissa maailmoissa käyttäjät saavat kompensaatiota vaivoistaan jollain tavoin: mainetta, vaikutusvaltaa, valtaa, kunniaa, tavaroita, virtuaalirahaa, todellista rahaa jne. Jos me keskitymme puhtaasti materiaaliseen kompensaatioon, hyödyt ovat melkein aina erittäin eriarvoisesti jakautuneita kahdella toisistaan erottuvalla tavalla.

Ensinnäkin, käyttäjien yhteenlaskettu kokonaisvarallisuus on dramaattisesti, melkein aina henkeäsalpaavan eriarvoinen. Joillain käyttäjillä on miljoonia ja miljoonia kultaa ja tavaroita, jotka kiiltävät kuin kromi. Toisilla käyttäjillä ei ole yhtään rahaa ja varusteet ovat vanhoja rättejä.

Toiseksi, käyttäjien varallisuuden kasvu tuntia tai tehtyä työn yksikköä kohden on myös eriarvoinen, vaikka vähemmän dramaattisesti.

Viittaan ensimmäiseen “varallisuuseroina” ja jälkimmäiseen “tuloeroina”. Molemmat ovat olleet merkittävässä ja omassa roolissaan keskustelussa yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta viimeisen 400 vuoden ajan. Suurimmat yhteiskuntajännitteet, vuosina 1789-1945, esiintyivät kun suuri määrä varallisuutta oli vain muutaman hallussa, ja monilla miljoonilla ei ollut mitään varallisuutta. Samaan aikaan palkat (joita voidaan tässä pitää varallisuuden kasvuna yhden tunnin vaivannäköä kohden, ei palkkatyönä) olivat varsin suuret muutamilla, ja varsin pienet lähes kaikilla muilla. Lisäksi varallisuuden ja palkkojen jakautuminen oli karkeasti kiinni henkilökohtaisista ominaisuuksista, joita voitaisiin kuvata “hyveellisinä”. Todellakin, iso osa järjestelmädebatista pyöri kysymysten ympärillä siitä olivatko korkea-arvoiset ja vauraat ansainneet varallisuutensa ja palkkionsa. Yhteiskunnallinen ja taloudellinen poliittinen reformi pyrki siirtämään taloutta enemmän kohti havaitun meritokratian suuntaan; erilaiset “odottamattomat hyödyt” muuttuivat erityisen verotettaviksi; “työtätekeville köyhille” annettiin suuria subventioita; vanhan iän sattumaa (sattuma?) varten, työläisiä kannustettiin liittymään eläkejärjestelmiin, joita pidettiin vakuutuksena. Samaan aikaan talouden itsensä alkaessa palkita osaamista enemmän ja enemmän, laajalti saatavilla oleva koulutus mahdollisti ihmisten enemmän kuin koskaan aiemmin sanoa että heillä menee hyvin koska he olivat ansainneet sen, itseään kehittämällä. Samaan aikaan suuria omaisuuksia hajotettiin ja varallisuuden perimisestä tuli vähemmän määräävä tekijä elämän suunnalle. Se tapa jolla varallisuus ja tulot ansaittiin oikeassa elämässä liittyi enemmän perinteisiin jälkiruokakäsitteisiin tänä aikana.

Tätä kulttuuripoliittista taustaa vasten käyttäjien asenteet varallisuutta ja palkan eriarvoisuutta kohtaan nykyajan synteettisissä talouksissa ovat valaisevia. Henkeäsalpaava varallisuuden eriarvoisuus näissä paikoissa jää vaille minkäänlaista kommenttia. Rikkaat ovat onnellisia, köyhät ovat onnellisia, kaikki ovat onnellisia! Siitä ei kuule yhtäkään valitusta. Näin talouspoliittinen dynamiikksa, joka joskus on kukistanut kuninkaita ja keisareita, ei ole minkäänlainen poliittinen voima nykymaailman synteettisissä maailmoissa. Omituista.

Palkan eriarvoisuus, kuitenkin on yksi kaikkein kuumimmista puheenaiheista. Ei kulu päivääkään ilman ettei joku valita siitä miten hänen ammattinsa maailmassa, oli se sitten velho tai hitsaaja, on kaamean epäreilusti kompensoitu suhteessa kaikkiin muihin ammatteihin. Keskustelupalstat syttyvät liekkeihin aina kun pienikin muutos tehdään kenenkään kykyyn ansaita. Ääritapauksissa mielenosoituksia syntyy online-tilaan. Vihaiset soturit kerääntyvät Ironforgen porteille ja heidän verkkoa kuormittavan käyttäytymisensä avulla lähettävät palvelimen (“koko maailman!”) tuhoonsa. Jedi-ritarit kasaantuvat kaupungintalolle Corelia-planeetalla ja yrittävät samaa, mutta kas, Keisarin agentit, tarkoitan siis pelin kehittäjät, saapuvat ja alkavat ampua joukkoihin, tarkoitan siis teleportata pelihahmoja avaruuteen. Turhaan! Kansa jatkaa rynnimistään maailman tuhoon! Vallankumous! Vallankumous!

Kaikki tämä pienestä muutoksesta tiettyjen käyttäjien kyvyssä tappaa hirviö ja saada sen saalis.

Pelaajien ääni on täten epäilemättä neoliberaali:

“Kansalla synteettisissä maailmoissa on äänensä, ja he käyttävät sitä ilmaisemaan mielipiteitään eriarvoisuudesta ja talouspolitiikasta.

Ja, kuten mainittua, tämä ääni väkivaltaisesti ärähtää palkkaeroista mutta ei sano mitään varallisuuseroista. Mitä oikein tapahtuu? Miten tämä liittyy yhteiskuntakysymyksen historiaan?

Mielestäni selitys on varsin yksinkertainen: nämä asenteet ovat yhdenmukaisia neoliberaalin ansaitsevuusteorian kanssa, ja mahdollisesti se on kaikkein laajimmalti yhteinen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kansa meidän astuessamme 2000-luvulle. Karkeasti kuvaisin neoliberaalia teoriaa seuraavasti: jos kaikille annetaan samat mahdollisuudet tehdä asioita, ja heidät altistetaan ainoastaan pinnallisille, hallittaville riskeille, se että osa ihmisistä päätyy superrikkaiksi ja osa ei on OK. Ihmisten oletetaan olevan oman hyvinvointinsa luotettavia toimijoita ja näin mikä tahansa heidän oikeudenmukaisissa olosuhteissa valitsemansa ero akkumulaatiossa ei ole edes kommentin arvoinen. Olivat ihmiset sitten onnellisia tai eivät lopputulosten suhteen, heillä ei ole Valtiolle vastaansanomista.”

Kuitenkin se mikä on kiinnostavaa on, että ottaen huomioon sen että pelaajilla on ääni ja täten valtaa, he armottovasti vaativat mahdollisuuksien tasa-arvoa, jotain mitä he eivät kykene tekemään omassa rikkinäisissä oikean elämän demokratioissamme.

Tämä on kiinnostava polku emansipatoriseen politiikkaan, voinemme todeta.

Edward Castronova:

“Synteettisissä talouksissa ainoa mistä ihmiset pitävät kiinni on tasapainossa olevat mahdollisuudet. Mikä tahansa myöhempi eriarvoinen lopputulema, joka on käytännössä huomattavissa melkein kaikissa peleissä, ei näytä herättävän mitään vihaa. Kuitenkin pieninkin epätasapaino kisan lähtöviivoissa muuttuu välittömästi dramaattisen ja kuumana käyvän debatin kohteeksi. Sen implikaatio on, että joko ihmiset yleensä eivät välitä lopputuloksista niin kauan kun he tietävät mahdollisuuksien allokoitavan reilusti, tai että näitä pelejä pelaavat ihmiset, ainoastaan, preferoivat vain tiettyä politiikkaa.”

Lähde:

https://blog.p2pfoundation.net/from-synthetic-inequality-to-real-world-equality/2008/04/02

Lähde:

https://medium.com/incerto/inequality-and-skin-in-the-game-d8f00bc0cb46#.v8065qbt8

Miksi on paljon todennäköisempää kuulla “algoritmisesta vinoumasta” kuin “algoritmisesta rasismista” tai “algoritmisesta seksismistä” jopa silloinkin kun me tarkoitamme jälkimmäisiä? “Bias” on viimeisin kappale edelleen avautuvassa sosiaalipsykologian historiassa, joka on kamppaillut vastatakseen kysymykseen miksi rasismi ja muut alistavat järjestelmät ovat edelleen olemassa. Viimeaikaisessa historiallisessa katsauksessa tähän diskurssiin Dovidio et. al. (2010) kuvaavat sitä miten termi “bias” syntyy akateemisesta kirjallisuudesta. He aloittavat Walter Lippmannista, joka kirjassaan Public Opinion (1922), popularisoi termin “stereotyyppi” sen modernissa merkityksessä tarkoittamaan henkilön mielipidettä ryhmästä ihmisiä.

Tarkastelemalla sitä miten Lippmannin “stereotyyppi” otetaan teoreettisena terminä sosiaalipsykologiassa, joka johtaa nykyaikaisiin teorioihin “biasista”, me voimme paremmin ymmärtää termin “bias” käytön rajoitteita nykypäivän keskusteluissa algoritmien haitoista. Koska sekä “stereotyppi” että “bias” ovat teorioita yksilöllisestä havainnoinnista, keskustelumme eivät tarpeeksi priorisoi rakentamiemme teknologioiden systeemisten haittojen nimeämistä ja paikallistamista. Kun me lakkaamme ylikäyttämästä sanaa “bias”, me alamme käyttää kieltä joka on suunniteltu teoretisoimaan rakenteellisen alistamisen tasolla, sekä haitan laajuuden identifioinnin suhteen että sen kuka sitä kokee.

Kun me käytämme “vinoumaa” algoritmien aikaansaamista eriarvoisuuksista puhumiseen, me olemme, niinkuin Lippmann, sitomassa analyysimme yksilötasolle — mutta “bias”-teoriat yksin eivät auta meitä kritisoimaan laajemmin sosio-teknisiä systeemejä. Mahdollisesti koska me vaadimme käyttää biasia lähtökohtana teknologiakriittisissä keskusteluissa, me olemme olleet hitaita hyväksymään Safiya Noblemin määritelmää “alistamisesta” teknologioiden vaikutuksesta. Mitä tapahtuisi jos me lainaisimme Kwame Turea ja Charles V. Hamiltonia yhtä uskollisesti kuin me teemme Walter Lippmannin kanssa teoreettisten viitekehyksien rakentamisessa?

Vain siirtymä institutionaalisesti keskittyneeseen kieleen tekee tilaa systeemikritiikille, sallii meidän nähdä selkeämmin se mikä on vaarassa kun me puhumme tulevista meidän rakentamien teknologioiden riskeistä, sekä identifioida ketkä erityisesti kokevat haitallisia jälkiseuraamuksia teknologiasta, huolimatta siitä miten hyvää tarkoittavia transhumanistit ovat. Ja kun me selkeästi nimeämme ongelman, ainoastaan silloin voimme me pitää niitä vastuussa ongelman ratkaisemiseksi.

Elokuussa 2018 Bloomberg haastatteli Karen Petrou:a  hänen setelirahoitusta ja FEDin vuoden 2008 kriisitoimia koskevasta tutkimuksestaan. Hän oli havainnut jotain joka ei ole ollut kauhean rohkaisevaa niille joilla ei ole suuret tulot, ja viimeaikaisessa New Yorkin FEDin tutkimuksessa hän tuli tulokseen”Kriisinjälkeinen rahapolitiikka on vaikuttanut tahattomasti mutta kuitenkin dramaattisesti tulo- ja varallisuuseroihin.”

Tämä arvio perustuu hänen omaan työhönsä, sekä Minneapoliksen FEDin vuoden 2018 raporttiin. [1] Raportissa näkyy sekä tulojen että varallisuuden kasvu USA:ssa, joka on ollut paljon suurempaa niille joilla tulot ovat jo valmiiksi suuret.

Kaikkein huomionarvoisimpana, kun vertailukohta on vuosi 1971 (jolloin Nixon lopetti viimeisenkin kytköksen kullan ja dollarin välillä), me voimme nähdä eroavaisuuksia kaikkein suurituloisimpien ja muiden ryhmien välillä:

 Petrou jatkaa:

Mitä opimme [Minneapoliksen FEDin raportista]? Tämä uusi datasetti näyttää selkeästi, että USA:n eriarvoisuus on pahinta koko toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Me myös tiedämme miten USA:n keskiluokka on yhä enemmän “tehty ontoksi” kuin mitä me luulimme tulojen suhteen, eikä alempi keskiluokka ole parantanut asemaansa melkein yhtään vuoden 2007 jälkeen.

Raportin loppukaneetti: ”… puolella amerikkalaisista kotitalouksista on vähemmän varallisuutta nykypäivänä reaalisesti kuin mediaanikotitaloudella oli vuonna 1970.”

Tarkempi tarkastelu tulodatalla näyttäisi siltä, että tulojen kasvu on ollut erityisen aneemista vuodesta 2007 eteenpäin. Käyttäen Census Bureaun vuoden 2017 tulo- ja köyhyysraportin dataa, huomaamme että tulot ylimmälle desiilille ovat yhä nopeammin erkanemassa mediaanista (5:s desiili) sekä toisen desiilin tuloista. [2]

 Ylimmän desiilin tulot kasvoivat 70 prosenttia vuodesta 1971, kun toiseksi alimman desiilin tulot kasvoivat vain 20 prosenttia.

Tottakai, me saatamme ajatella ”meidän tulisi olla onnellisia että toisen desiilin tulot nousivat 20 prosenttia!” Totta, mutta kuten voidaan nähdä silmäilemällä graafia, suurin osa tulojen kasvusta alemmilla desiileillä tapahtui ennen vuotta 2000. Tulot eivät ole liikahtaneet paljon sen jälkeen.

Todellakin, vuoden 2000 jälkeen tulot ovat kasvaneet 12 prosenttia korkeimmalle desiilille, mutta vain 2.4 prosenttia mediaanikotitaloudelle. Ne pienenivät 3.7 prosenttia toiselle desiilille.

 Lisäksi, Petrou huomauttaa,

viimeisin väestödata näyttää, että USA:n mediaanikotitalouden tulot nousivat vuonna 2016 osittain sen takia, että oli enemmän palkkatyöläisiä. Kaksi matalapalkkatyötä saattaa tuntua suuremmalta määrältä työtä, mutta se kertoo vain yhä suuremmasta kamppailusta matalatuloisten amerikkalaisten leivän pöytään saamisessa.

Samalla tavoin, kokonaisvarallisuusdata tarjoaa aika vähän mistä innostua. Kuten mises.orgissa mainittiin, mediaanivauraus USA:ssa on edelleen alle vuotta 2007 ennen olleiden huippuarvojen.

 Tuo on siis Edward Wolffin vuoden 2007 raportin mukaan. Fedin vuoden 2017 kuluttajan rahatilannetta käsittelevän tutkimuksen mukaan mediaanivarallisuus saavutti $97,300 joka on edelleen alle vuoden 2007 tason $139,700. Ne jotka ovat ylimmässä desiilissä kokivat paljon suurempaa kasvua varallisuudessa, ja heillä se nousi summasta $1,054,000 vuonna 2007 määrään $1,186,000 vuonna 2016. [3]

Mikä on FEDin rooli kaikessa tässä?

FEDin muuttuessa interventionistisemmaksi, inflaatiota aiheuttavammaksi ja sen taipuvaisemmaksi säännellä yksityistä sektoria, tulot ovat stagnoituneet. Esimerkiksi varallisuuden ja tulojen erot ovat kasvaneet 1980-luvulta, mutta ne ovat pahentuneet huomattavasti viimeisen vuosikymmenen aikana rahapolitiikan muuttuessa inflationaarisemmaksi ja aktiiviseksiö.

Petrou lisää:

On yleistietoa että tuloeriarvoisuus USA:ssa on pahentunut sitten 1980-luvun. Mutta se mitä minä olen koittanut sanoa joissain blogipostauksissani on, että se on muuttunut jättiläismäisen paljon pahemmaksi finanssikriisin jälkeen. Oliko pinnan alla ongelmia ennen vuotta 2008? Aivan varmasti. Mutta meillä oli enemmän keskiluokkaa jopa vuonna 2006 kuin nyt. … Jos katsot Minneapoliksen FEDin dataa, sekä monia muita analyyseja, [eriarvoisuuden kasvu] tapahtui asteittain ennen vuotta 2008. Sitten se itse asiassa tasoittuu vuonna 2008 koska rikkaat menettivät rahaa rommauksessa, joka pienensi varallisuuseroja. Mutta vuodesta 2010 ero kasvaa dramaattisesti.

FED muuttui paljon aktiivisemmaksi interventioissaan vuoden 2008 jälkeen, mikä johti useisiin seuraamuksiin:

FED teki kaksi asiaa, joilla oli suuria vaikutuksia eriarvoisuuteen. Ensinnäkin, suurella rahan painamisellaan se imi $4.5 biljoonan edestä omaisuuseriä pois pankkijärjestelmästä. Idea oli, että se tyhjentäisi pankkien taseita niin, että ne voisivat alkaa myöntämään lainoja. Ja se ei tapahtunut — alussa pankit olivat heikkoja, niiden tilanteen parantuessa säännöt saivat aikaan merkittäviä esteitä. Jos katsot sitä kuka saa lainaa, se on suuret korporaatiot, ei pikkufirmat. Toiseksi, FEDin matalan korkotason politiikka on synnyttänyt tuotonjahtaamisen. Ja mitä osakemarkkinat on tehnyt sitten vuoden 2010? Jokainen jolla on rahaa on nähnyt omaisuuseriensä arvon dramaattisen kasvun. Kaikki ne joilla ei ole rahaa, joka on pohjalla oleva 90 prosenttia, mikä on heidän varallisuutensa päälähde? Asunnot? Asuntojen hinnat ovat nousseet arvotaloilla huomattavasti sitten vuoden 2012. Mutta kokonaisuutena reaaliset USA:n asuntojen hinnat ovat laskeneet 10 prosenttia.

Sääntelypuolella FED on tehnyt pienten yritysten ja muiden lainanottajien, jotka ovat tuntemattomampia ja suuririskisempiä, tarpeisiin vastaamisen vaikeammaksi. Samaan aikaan FED on tehnyt niin, että lainaajien ei tarvitse huolehtia suuren määrän erilaisia lainanottajia huolista tasan tarkkaan siksi että FEDin säännöt ja sen too-big-to-fail -doktriini madaltavan suhteellista vaihtoehtoiskustannusta, joka syntyy vähempituloisten lainanottajien huomiotta jättämisestä.

Samaan aikaan ultramatalien korkojen politiikka johtaa tuotontavoitteluun joka suosii jo varakkaita vähätuloisemman kotitalouden kustannuksella. Tuotontavoittelu imee pois rahaa turvallisista, konservatiivisemmista investoinneista — joita pienituloisemmat suosivat — ja ajaa investointeja kohti riskikkäämpiä ja vaikeammin saatavilla olevia instrumentteja.

Petrou kuvaa joitain tuotontavoittelun vaikutuksia:

Kuten tutkimuksemme kertoo, QE kärjistää eriarvoisuutta koska se vie turvallisia omaisuuseriä pois USA:n rahoitusmarkkinoilta, ajaa sijoittajia osakemarkkinoille sekä muihin rahoitusinstrumentteihin sekä rahastosijoitusmielessä että etsiessään suurempia tuottoja muin mitä ultramatalien korkojen aikana on mahdollista saada. FED toivoi, että maailman hukuttaminen $4.5 biljoonaan helppoa rahaa edistäisi lainaamista, ja vähäisessä määrin se niin tekikin. Kuitenkin, uusi luottu suurelta osin menee yrityksille ja muille lainanottajille jotka ovat sitä käyttäneet esim. velalla sijoittamiseen ja osakkeiden takaisinostoihin, eivät investointeihin jotka tukisivat vahvaa kasvua. Kasvava kotitalouksien velkaantuneisuus USA:ssa pääosin kulutuksen tai kalliin asumisen ansiosta lisää — ei vähennä — eriarvoisuutta.

Ja sitten on toki omaisuuserien hintainflaation ongelma. Tämä edistää taloudellista eriarvoisuutta useammalla kuin yhdellä tavalla.

Omaisuuserien hintainflaatio on suurelta osin inflationaarisen rahapolitiikan tulosta, jossa juuri luotu raha puskee talouteen. Tämä, osittain, lisää taloudellista eriarvoisuutta Cantillon-efektien kautta. Kun uusi raha saapuu talouteen, se hyödyttää joitain — yleensä suurituloisia — ihmisiä enemmän kuin toisia. Uusi raha ei hyödytä taloutta tasaisesti yhtä paljon kaikkia, vaan tiettyjä poliittisesti kytkeytyneitä firmoja, instituutioita ja henkilöitä ensiksi. Nämä ihmiset ja organisaatiot voivat sitten käyttää uutta rahaa ennen kuin taloudessa hinnat mukautuvat heijastamaan uutta, suurempaa rahamäärää.

[TÄHÄN LIITTYEN:  Jörg Guido Hülsmann – ” How Money Production Can Worsen Income Inequality”]

Mutta omaisuuserien hintojen nousuun liittyy muutakin.

Kuten Petrou osoittaa yllä, ”Kaikki joilla on rahaa ovat nähneet heidän rahoitusomaisuutensa arvostuksen nousevan dramaattisesti.” Niillä joilla on jo huomattavia summia osakkeita, esimerkiksi, ei tule olemaan ongelmaa. Sama pätee ihmisiin jotka omistavat kiinteistöjä halutuilla ja kalliilla markkinoilla.

Osakkeet — ei asunnot — ovat uuden 2008-jälkeisen inflationaarisen politiikan suosiossa

Keski- ja pienituloisilla tuppaa olemaan suurin osa varallisuudestaan kiinni asunnoissa osakemarkkinoiden sijaan.

Tämä näkyy Minneapoliksen FEDin raportista, joka tarkastelee sitä miten suurituloisemmat kotitaloudet ovat saaneet lisää varallisuutta osakkeissa kuin asunnoissa:

Vuodesta 2007 varallisuuden kasvu asunnoissa on ollut negatiivista, kun taas kasvu osakkeissa on ollut positiivista:

Kokonaisvaikutus tässä on ollut se, että suurituloisemmat sijoittajat, joilla on vähemmän varallisuutta kiinni kodeissaan — ja enemmän osakkeissa — ovat hyötyneet enemmän omaisuuserien hintainflaatiosta viime vuosikymmenen aikana. Vaikutus on ollut kasvava eriarvoisuus.

Joten voimme kysyä itseltämme: ”miksi eivät pieni- ja keskituloiset ihmiset osta vain enemmän osakkeita?”

Osa tästä johtuu verohelpotuksista, jotka palkitsevat rahojen kiinnittämistä asuntoihin osakkeiden sijaan. Lisäksi monet sijoittavat enemmän asuntoonsa osakkeiden sijaan koska asunnoilla on lisäetuna paikka jossa elää.

Vaikka se voi olla viisasta ostaa vähemmän asuntoja kuin osakkeita, FEDin ultramatalien korkojen politiikka tekee asunnoista suhteellisesti houkuttelevampia sijoituskohteita.

Ja viimeisenä, osakkeisiin sijoittaminen pysyy edukkaana vain niille joilla on ylimääräisiä varoja. Harvoinpa sitä on mahdollisuus vain huvin vuoksi jättää laittamatta minkäänlaista rahaa asumiseen. On kuitenkin helppoa jättää osakkeet ostamatta. Useimmissa tapauksissa asumiseen on pakko käyttää rahaa jossain muodossa. Ja monet päättävät ostaa asunnon koska monissa tapauksissa asuntoja pidetään — usein hyvästä syystä — varsin turvallisena ja vakaana investointina.

Jos me lisäämme tähän sekä FEDin että liittovaltion hallituksen monet yritykset kasvattaa asunnonomistamisen astetta, ei ole vaikeaa nähdä miksi niin moni on päätynyt sijoittamaan ison osan varallisuudestaan asuntoihin.

Vaikka keskuspankkia ei todellakaan voida syyttää kaikista tämän ongelman tekijöistä, se on silti keskeisessä roolissa. Inflaatiorahapolitiikan, sääntelyn ja omaisuuserien ostojen kombinaation avulla FED on tehnyt huomattavan kontribuution talouteen, joka suosii tietyn tyyppisiä investointeja, tiettyjä instituutioita ja tiettyjä ostomalleja. [1] FEDin politiikka nyt suosii suurituloisia ihmisiä ja sijoittajia yli pieni- ja keskituloisten ihmisten ja sijoittajien. Tulos on ollut nopeasti kasvavat tulo- ja varallisuuserot viimeisen vuosikymmenen aikana.

• 1.a. b. ”Income and Wealth Inequality in America, 1949-2016” by Moritz Kuhn. Institute Working Paper 9, June 2018.
• 2.”Income and Poverty in the United States”: 2017, Current Population Reports. Released September 2018.
• 3.”Changes in U.S. Family Finances from 2013 to 2016: Evidence from the Survey of Consumer Finances.” Federal Reserve Bulletin. September 2017 Vol. 103, No. 3

Kun tutkimuskohteita laboratoriokokeissa pyydetään jakamaan resurssit tuntemattomien yksilöiden kesken, he pyrkivät jakamaan ne tasan. Jos aikaisempi tilanne on johtanut edeltävään eriarvoisuuteen, ihmiset jakavat tulevat resurssit eriarvoisesti jotta he korjaisivat tai minimoisivat keskinäisen eriarvoisuuden. Tämä bias on niin vahva että koehenkilöt joskus preferoivat tasa-arvoisia lopputulemia joissa kaikki saavat yhteensä vähemmän kuin lopputulemia missä kaikki saavat yhteensä enemmän.

Lisäksi, ihmiset tuntuvat näkevän resurssien tasajaon moraalisena hyveenä; he ilmaisevat raivoa niitä kohtaan jotka hyötyvät eriarvoisista jaoista. Tämä tyrmistys on riittävän vahva, että koehenkilöt haluavat maksaa rangaistakseen eriarvoisia jakoja. Eräs tutkimus tarkasteli tätä 15 eri kulttuurissa ja havaitsi, että kaikkien populaatioiden jäsenet ilmaisivat jonkinlaista halua maksaa kolmannelle osapuolelle eriarvoisen resurssienjaon rankaisemisesta — vaikka tämän rangaistuksen suuruus vaihteli suuresti eri populaatioiden välillä.

Lapsia kolmen ja kahdeksan ikävuoden välillä tutkittaessa havaittiin samanlaista tasa-arvobiasia. Kolmevuotiaat jakavat resurssit tasan kolmannen osapuolten kanssa, kun taas kuusivuotiaat ilmaisevat yhä vahvempaa sitoutumista tasa-arvoiseen jakoon, haluten heittää ylimääräiset resurssit menemään sen sijaan että niiden sallittaisiin tulla eriarvoisesti jaetuksi kahden poissaolevan kolmannen osapuolen kesken.

Eräässä tutkimuksessa kuudesta kahdeksaan vuotiaat lapset pyydettiin jakamaan kumeja kahden pojan kesken jotka olivat siivonneet huoneensa. Kun kumeja oli pariton lukumäärä, lapset vaativat että kokeen järjestäjä heittää ylimääräisen kumin roskiin sen sijaan että jaettaisiin ne eriarvoisesti. He vastasivat tällä tavoin vaikka kumien saajat olisivat saaneet vähemmän kumeja, joka viittaisi siihen että lapset eivät kiinnittäneet huomiota kumien saajien tunteisiin, vaan vastustivat eriarvoisuuden syntymistä vaikka kukaan kumien saajista ei tiennyt asiasta mitään.

Jopa vieläkin paljastavammin lapset ovat yhtä todennäköisiä hylkäämään eriarvoiset jaot kun he mietiskelevät anteliaisuutta (jakaja antoi kaikki karkit vastaanottajalle) verrattuna siihen kun he mietiskelevät itsekkyyttä (jakaja piti kaikki karkit itsellään). Tämä viittaisi siihenm että hylkäykset ovat erityisesti eriarvoisuuden välttelyä, sen sijaan että rankaistaisiin itsekkyydestä.

‘Eriarvoisuuden halu’

Ottaen huomioon nämä havainnot voisi odottaa että kun ihmisiä pyydetään jakamaan resursseja oikean elämän ihmisryhmien kesken, he valitsisivat tasa-arvoisen resurssienjaon kaikilla yhteiskunnan segmenteillä. Mutta he eivät tee niin.

Hiljattainen Nortonin ja Arielyn tutkimus sai paljon kaivattua mediahuomiota kun se näytti, että ihmiset sekä aliarvioivat yhteiskunnassa vallitsevan eriarvoisuuden määrän että preferoivat egalitaarisempaa yhteiskuntaa kuin missä he kuvittelevat elävänsä.

Tutkijat kuvaavat tutkimuksessaan tarkastelleen “kiistoja vaurauden eriarvoisuuden optimaalisesta tasosta”, ja raportoivat löytäneensä “yllättävän konsensuksen tason: kaikki demografiset ryhmän — joka ne joita ei yleensä liitetä vaurauden uudelleenjakoon, kuten republikaanit ja rikkaat — halusivat tasa-arvoisempaa vaurauden jakoa kuin status quo”. Arielyn artikkelin otsikko kuului: “Amerikkalaiset haluavat elää paljon tasa-arvoisemmassa maassa (he eivät vain tajua sitä)”.

Nämä tiivistelmät ovat tarkkoja: tutkimuksiin osallistujat kyllä preferoivat tasa-arvoa enemmän kuin nykytilannetta. Mutta tulokset esittävät myös että he eivät olleet kovinkaan huolissaan suuresta eriarvoisuudesta. Sen sijaan, nämä koehenkilöt väittivät, että täydellisessä yhteiskunnassa huipulla olevan viidenneksen tulisi saada yli kolme kertaa enemmän rahaa kuin pohjalla olevan viidenneksen.

Kun heille annettiin pakotettu valinta tasa-arvoisen ja eriarvoisen vaurauden jaon kesken, ja heitä käskettiin olettaa että heidät satunnaisesti sijoitettaisiin mihin tahansa vaurauden tasoon rikkaista köyhimpään (eli “tietämättömyyden huntu”), yli puolet koehenkilöistä eksplisiittisesti hylkäsivät tasa-arvoisen vaurauden jaon vaihtoehdon, ja preferoivat eriarvoisuutta. Näin data viittaisi siihen, että mitä oikean elämän vaurauden jakaumiin tulee, ihmiset preferoivat tiettyä määrää eriarvoisuutta.

Tämä eriarvoisuuden preferenssi materialisoituu 16 muussa maassa, ihmisillä jotka ovat sekä vasemmalla että oikealla poliittisessa spektrissä, sekä teineillä. Kuten Norton asian selittää: “Ihmiset ilmaisevat eriarvoisuuden halua — ei liian tasa-arvoista, mutta ei liian eriarvoistakaan.”

Itseasiassa, tämä data saattaa aliarvioida ihmisten preferenssejä eriarvoisiin jakoihin. Eräs jälkitutkimus asetti vastakkain Nortonin ja Arielyn kysymykset siitä miten amerikkalaisten populaatiokvintiilien tulisi vastata vauraudenjakoa sen kanssa, mitä keskimääräinen vauraus tulisi jokaisessa kvintiilissä olla. Ensimmäinen kysymys johti ideaalisuhdelukuun rikkaiden ja köyhien välillä 1:4. Mutta jälkimmäisen tapauksessa suhde pomppasi 1:50. Ja kun yhteys näiden kahden kysymyksen välillä selitettiin osallistujille, suurin osa valitsi suuremman eriarvoisuuden asteen kuvastamaan heidän todellisia uskomuksiaan kumpaakin mittaa kohtaan.

Reiluuden preferenssi

Kuinka tämä eriarvoisuuden preferenssi todellisessa elämässä voidaan täsmäyttää laboratoriotutkimusten havaitseman vahvan tasa-arvoisuuden preferenssin kanssa? Ehdotamme tämän eroavuuden syntyvän koska laboratoriotutkimukset eivät, itse asiassa, tarjoa evidenssiä siitä että eriarvoisuuden välttely olisi tasa-arvoisen jakamisen motivoiva preferenssi. Sen sijaan nämä löydökset ovat yhdenmukaisia sekä tasa-arvoisuuden että reiluuden preferenssien kanssa — koska tutkimukset ovat suunniteltu niin että tasa-arvoinen lopputulos on myös reilu.

Tämä johtuu siitä, että vastaanottajia on mahdoton erotella sellaisten tekijöiden perusteella kuin tarpeet tai saavutukset. Täten riippuen siitä ovatko koehenkilöt herkkiä reiluudelle tai tasa-arvolle, he tulevat haluamaan jakaa hyödykkeet tasa-arvoisesti. Tätä ideaa tukee useat tutkimukset joissa reiluus on tarkoin eroteltu tasa-arvosta. Nämä tutkimukset ovat havainneet, että ihmiset valitsevat mieluummin reiluuden kuin tasa-arvon.

Tarkastellaan kahden yksilön tilannetta, jotka ovat identtisiä kaikkien mittareiden mukaan, jossa eräs saa $10 ja toinen ei saa mitään. Tämä on selkeän eriarvoista, mutta onko se reilua? Se voi olla, jos allokaatio oli satunnainen. Ja aikuiset pitävät reiluna käyttää tasapuolisia prosesseja, kuten kolikonheittoa ja arvontaa, kun monenlaisia eri resursseja jaetaan.

Lapsilla on samanlaisia näkemyksiä. Kumeja-huoneen-siivoamisesta -tutkimuksissa, jotka yllä kuvattiin, jos lapsille annettiin reilu ”onnenpyörä” käytettäväksi sen lapsen valintaan, joka saa ylimääräisen kumin, he olivat iloisesti luomassa eriarvoisuutta. Jonkun kahden kumin saaminen ja toisen yhden  (tai 10 ja nolla) voi olla täysin reilua ja hyväksyttävää, vaikka selkeästi se ei ole tasa-arvoista.

Tästä seuraa, täten, että jos uskotaan että (a) ihmisillä oikeassa elämässä on vaihelevia määriä vaivaa, kykyä, moraalista arvoisuutta ja niin edelleen, ja (b) reilu järjestelmä ottaa nämä huomioon, silloin reiluuden preferenssi sanelee että todellisissa yhteiskunnissa valitaan mieluummin eriarvoiset lopputulemat.

Tom Tyler käyttää samankaltaista argumenttia selittämään miksi julkisuudessa ei ole suurempaa mökää taloudellisesta eriarvoisuudesta. Hänen mielestään amerikkalaiset pitävät Amerikan markkinajärjestelmää reiluna tapana jakaa vaurautta, ja, sen mukaisesti uskovat vahvasti sosiaalisen liikkuvuuden mahdollisuuteen. Tämän mukaan ihmisten tyytymättömyys nykyiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen voidaan paremmin ennustaa heidän vaurauden allokoinnin reiluuden uskomuksistaan kuin uskomuksista eriarvoisuuteen.

Kuvittele huone, jossa on 100 henkilöä, ja jokaisella on 100 dollaria. Jokaisella kellonlyömällä, jokainen henkilö jolla on rahaa antaa yhden dollarin satunnaisesti valitulle toiselle osapuolelle. Miten raha jakautuu ajan kuluessa?