Ystäväni June Thunderstorm ja minä vietimme kerran puoli tuntia istumalla kukkakedolla vuorijärven äärellä, katsellen mittarimatoa sen roikkuessa ruohonkorresta, pyörien kaikkiin mahdollisiin suuntiin, ja sitten hyppäävän seuraavaan ruohonkorteen ja tekevän saman. Niin se jatkoi, suuressa ympyrässä, ja suuresti energiaa kuluttaen, ilmeisesti ilmaan minkäänlaista syytä toiminnalle.

“Kaikki eläimet leikkivät”, June sanoi kerran minulle. “Jopa muurahaiset.” Hän oli viettänyt monta vuotta työskennellen ammattipuutarhurina ja hänellä oli ollut paljon tapauksia kuten tämä jolloin tarkkailla ja pohtia. “Katso”, hän sanoi, vaatimattoman voitonriemuisesti. “Näetkö mitä tarkoitan?”

Useimmat meistä tämän tarinan kuullessaan vaatisivat näyttöä. Mistä me tiedämme leikkivätkö madot? Ehkäpä näkymättömät ympyrät joita se kulkee ilmassa olivat vain jonkinlaisen tuntemattoman saaliin metsästystä. Tai pariutumisrituaali. Voimmeko me osoittaa ettei ollut? Vaikka mato olisikin leikkinyt, mistä me tiedämme sen että tämänkaltainen leikki ei palvellut jotain lopullista käytännön tarkoitusta: liikuntaa, tai treenaamista jonkinlaista tulevaisuuden mittarimatojen hätää varten?

Tämä olisi useimpien etnologien reaktio myös. Yleisesti ottaen, eläinten käyttäytymisen analyysia ei pidetä tieteellisenä ellei eläimen oleteta, ainakin äänettömästi, toimivan jonkinlaisten tavoite/päämäärä-laskelmointien pohjalta, joita voisi soveltaa taloudellisiin transaktioihin. Tämän oletuksen pätiessä energian kuluttaminen tulee suunnata kohti jotain tavoitetta, oli se sitten ruoan hankkiminen, reviirin turvaaminen, ylivallan saavuttaminen tai oman lisääntymismenestyksen maksimointi — ellei sitten voida absoluuttisesti osoittaa ettei näin ole, ja absoluuttinen näyttö tällaisissa asioissa, kuten voi kuvitella, on varsin vaikeaa saada käsiin.

Minun tulee painottaa tässä, että ei ole väliä minkälainen eläinten motivaation teoria tieteentekijällä on mielessään: se mitä hän uskoo eläimen ajattelevan, uskooko hän eläimen “ajattelevan” yhtään mitään. En sano että etnologit uskoisivat oikeasti eläinten olevan rationaalisia laskentakoneita. Sanon yksinkertaisesti, että etnologit ovat sulkeneet itsensä maailmaan, jossa tieteen keinot tarjota selitys käyttäytymiselle tapahtuu rationaalisin termein — mikä taas tarkoittaa eläimen kuvaamista niinkuin se olisi totta että eläimet ovat taloudellisesti laskelmoivia toimijoita, jotka yrittävät maksimoida jonkin sortin omaa etua — oli kyseessä sitten eläinpsykologian teoria, tai motivaation teoria, mikä hyvänsä.

Sen takia eläinten leikin olemassaoloa pidetään jonkinlaisena intellektuaalisena skandaalina. Sitä ei ole tarpeeksi tutkittu, ja ne jotka sitä tutkivat tulkitaan lievän eksentrisiksi. Kuten on laita monien muiden epäselvien, uhkaavien, spekulatiivisten käsitteiden kanssa, vaikeasti tyydytettävyyden kriteeri on otettu käyttöön osoittaaksemme, että eläinten leikki on olemassa, ja jopa kun se tunnustetaan, tutkimus useammin kannibalisoi sen omat havainnot osoittamalla, että leikillä on oltava jokin pitkäaikainen selviämiseen tai lisääntymiseen liittyvä funktio.

Huolimatta kaikesta tästä, ne jotka tutkivat asiaa tulevat pakostakin johtopäätökseen, että leikki on kuin onkin olemassa eläinkunnassa. Ja ei ainoastaan niinkin pahamaineisen kevytmielisillä olennoilla kuin apinoilla, delfiineillä tai koiranpennuilla, vaan myös epätodennäköisillä lajeilla kuten sammakoilla, sinteillä, salamantereilla, taskuravuilla ja, kyllä, jopa muurahaisilla — jotka sekä antautuvat kevytmielisiin aktiviteetteihin yksilöinä että ovat todistettavasti 1800-luvulta asti järjestäneet leikkisotia, ilmeisesti huvin vuoksi.

Miksi eläimet leikkivät? No, miksipä ei? Todellinen kysymys on: Miksi jonkin asian tekeminen puhtaasti tekemisen ilosta, voimannäyttö puhtaan voimannäytön ilosta, on meistä mystistä? Mitä se kertoo meistä että me vaistomaisesti oletamme asian olevan niin?

Vain huonosti käyttäytyvät selviävät

Julkisen ajattelun taipumus nähdä biologinen maailma taloudellisin termein oli olemassa jo 1800-luvun darwinistisessa tieteessä. Lainasihan Charles Darwin termin “vahvimman selviytyminen” sosiologi Herbert Spenceriltä, tuolta herttaiselta rosvoparonilta. Spencer taas oli lyöty ällikällä siitä miten paljon luonnonvalintaa ohjaavat voimat Lajien synnyssä myötäilivät hänen omia laissez-faire -talousteorioitaan. Kilpailu resursseista, rationaalinen oman edun laskelmointi ja asteittainen heikkojen poispyyhkiminen tulkittiin universumin päädirektiiveiksi.

Panokset tämän uuden luontokäsityksen toimimisesta brutaalin olemassaolon kamppailun näyttömönä olivat kovia, ja vastalauseita esitettiin heti kättelyssä. Darwinismin vaihtoehtoinen koulukunta sai alkunsa Venäjällä, joka painotti yhteistyötä, ei kilpailua, evoluutiota eteenpäin vievänä voimana. Vuonna 1902 tämä lähestymistapa sai äänen suositussa kirjassa Mutual Aid: A Factor of Evolution, jonka on kirjoittanut naturalisti ja vallankumouksellinen anarkistikirjoittaja Peter Kropotkin. Hyökäten suoraan sosiaalidarwinisteja vastaan Kropotkin väitti, että koko sosiaalidarwinismin teoreettinen perusta oli väärä: ne lajit, jotka toimivat tehokkaimmin yhteistyössä, ovat yleensä pitkällä aikavälillä kaikkein kilpailukykyisimpiä. Kropotkin, joka syntyi prinssiksi (hän luopui arvonimestään nuorena miehenä), vietti monta vuotta Siperiassa naturalistina ja tutkimusmatkailijana ennen vankilaan joutumista vallankumouksesta agitaatiosta, josta hän pakeni myöhemmin Lontooseen. Mutual Aid syntyi esseekokoelmasta, joka oli kirjoitettu vastineeksi Thomas Henry Huxleylle, tunnetulle sosiaalidarwinistille, joka tiivisti tuolloisen venäläisen ymmärryksen asiasta, joka oli, että vaikka kilpailu epäilemättä oli sekä luonnon että sosiaalisen evoluution tekijä, yhteistyön rooli oli lopulta tärkein.

Venäläisten haaste otettiin 1900-luvun biologiassa varsin vakavasti — erityisesti evoluutiopsykologian orastavalla alalla — vaikka sitä harvoin nimeltä mainittiinkaan. Se myöhemmin sisällytettiin laajemman “altruismin ongelman” alle — jälleen yksi fraasi, joka oli lainattu taloustieteilijöiltä ja joka leviää yhteiskuntatieteissä “rationaalisen valinnan” teoreetikkojen argumentteihin. Tämä oli kysymys, joka askarrutti jo Darwinia: Miksi eläinten tulisi koskaan uhrata oma etunsa muiden hyväksi? Koska kukaan ei voi sitä kiistää, etteivätkö ne sitä joskus tekisi. Miksi laumaeläinten tulisi houkutella potentiaalisesti tappavaa huomiota varoittamalla kanssaeläimiään saalistajan saapuessa? Miksi työmehiläisten pitäisi tappaa itsensä pesää suojellakseen? Jos minkäänlaisen tieteellisen selityksen kehittäminen käyttäytymiselle tarkoittaa rationaalisia, hyötyä maksimoivia motiiveja, mitä silloin tarkalleen kamikaze-mehiläinen yrittää maksimoida?

Me kaikki tiedämme vastauksen, jonka geenien löytäminen teki lopulta mahdolliseksi. Eläimet yrittivät yksinkertaisesti maksimoida omien geeniensä leviämistä. Kiinnostavalla tavalla tätä näkökantaa — joka lopulta sai nimen neodarwinismi — kehitteli suurelta osin hahmot, jotka pitivät itseään jonkin sortin radikaaleina. Jack Haldane, marxilainen biologi, yritti jo valmiiksi ärsyttää moralisteja 1930-luvulla sutkauttamalla, että niinkuin mikä tahansa biologinen olento, hän mielellään uhraisi elämänsä “kahdelle veljelle tai kahdeksalle serkulle”. Tämän lentävän lauseen malliesimerkki esitettiin militanttiateisti Richard Dawkinsin kirjassa The Selfish Gene — teoksessa, joka väitti, että kaikki biologiset olennot voitiin parhaiten käsittää “kömpelöinä robotteina”, jotka oli ohjelmoitu geneettisillä koodeilla, mitä syystä tai toisesta kukaan ei osannut selittää, jotka käyttäytyivät kuin “menestyneet Chicagon gangsterit”, armottomasti laajentaen territoriotaan loputtomassa lisääntymisenhalussa. Tällaisia kuvauksia luonnehdittiin tyypillisesti huomautuksilla kuten “Tottakai, tämä on pelkkä metafora, geenit eivät oikeasti halua tai tee mitään”. Mutta todellisuudessa neodarwinistit käytännössä ajatuivat johtopäätöksiinsä heidän alkuoletuksestaan: että tiede vaatii rationaalista selitystä, että tämä tarkoittaa, että kaikelle käytökselle pitää antaa rationaalinen motiivi, ja että todellinen rationaalinen motiivi voi olla vain sellainen, että jos ihmisistä sitä havainnoidaan, se normaalisti kuvattaisiin itsekkyytenä tai ahneutena. Tämän seurauksena neodarwinistit menivät pidemmälle kuin viktoriaaniset kollegansa. Jos vanhan koulun sosiaalidarwinistit kuten Herbert Spencer näkivät luonnon markkinapaikkana, vaikkakin häikäilemättömän kilpailuhenkisenä, uusi versio oli suorastaan kapitalistinen. Neodarwinistit olettivat sekä kamppailun omasta selviämisestä että rationaalisella laskelmoinnilla toimivan universumin, jota ohjasi irrationaalinen loputtoman kasvun tavoite.

Joka tapauksessa, tällä tavoin venäläisten haaste ymmärrettiin. Kropotkinin varsinainen argumentti on paljon kiinnostavampi. Esimerkiksi, iso osa siitä käsittelee sitä miten eläinten yhteistyö ei usein liity mitenkään selviämiseen tai lisääntymiseen, vaan se on nautinnon muoto itsessään. “Parvissa lentäminen pelkästään huvin vuoksi on melko yleistä kaikenlaisten lintujen keskuudessa”, hän kirjoittaa. Kropotkin moninkertaistaa sosiaalisen leikin esimerkit: korppikotkapari joka lentelee omaksi huvikseen, jänikset haluavat niin innoissaan nyrkkeillä toisten lajien kanssa, että ne ajoittain (ja epäviisaasti) lähestyvät kettuja, lintujen parvet lentämässä sotilaan elkein taivaalla, oravien joukkiot kerääntymässä painimaan, ja muita samanlaisia leikkejä:

Tiedämme nykyään, että kaikki eläimet, muurahaisista lähtien, aina lintuihin ja korkeimpiin nisäkkäisiin asti, leikkivät mielellään, painivat, juoksevat toistensa perässä, yrittävät vangita toisiaan, kiusaavat toisiaan ja niin edelleen. Ja vaikka monet leikit ovatkin niin sanotusti koulu, jossa opetellaan nuorten oikeanlaista käyttäytymistä kypsässä elämässä, on myös muita leikkejä, jotka hyötytarkoituksensa lisäksi ovat tanssin ja laulun ohella pelkkiä ylenmääräisten voimien ilmentymiä — ”elämäniloa” — ja halua kommunikoida jollakin tavalla muiden samaan tai muihin lajeihin kuuluvien yksilöiden kanssa — lyhyesti sanottuna varsinaista seurallisuuden ilmentymää, joka on koko eläinmaailman erityispiirre.

Omien kykyjen käyttäminen täysimittaisesti merkitsee nautintoa omasta olemassaolosta, ja seurallisten olentojen kohdalla tällaiset nautinnot lisääntyvät suhteellisesti, kun ne toteutetaan seurassa. Venäjän näkökulmasta tätä ei tarvitse selittää. Se on yksinkertaisesti sitä, mitä elämä on. Meidän ei tarvitse selittää, miksi olennot haluavat olla elossa. Elämä on päämäärä sinänsä. Ja jos elossa oleminen on itse asiassa sitä, että on voimia — juoksemista, hyppimistä, taistelemista, ilmassa lentämistä — niin silloin ei varmasti tarvitse selittää myöskään näiden voimien käyttämistä itsetarkoituksena. Se on vain saman periaatteen jatke.

Friedrich Schiller oli jo vuonna 1795 väittänyt, että juuri leikissä on itsetietoisuuden ja siten vapauden ja moraalin alkuperä. ”Ihminen leikkii vain silloin, kun hän on sanan täydessä merkityksessä ihminen”, Schiller kirjoitti teoksessaan Kirjeitä ihmisen esteettisestä kasvatuksesta, ”ja hän on täysin ihminen vain leikkiessään”. Jos näin on, ja jos Kropotkin oli oikeassa, vapauden tai jopa moraalisen elämän pilkahduksia alkaa näkyä kaikkialla ympärillämme.

On siis tuskin yllättävää, että neodarwinistit sivuuttivat tämän Kropotkinin argumentin aspektin. Toisin kuin “altruismin ongelma”, yhteistyötä nautinnon vuoksi, tavoitteena itsessään, ei yksinkertaisesti voitu elvyttää ideologisiin tarkoituksiin. Itse asiassa, se versio olemassaolon kamppailusta, joka syntyi 1900-luvulla, sisälsi vielä vähemmän tilaa leikille kuin vanha viktoriaaninen versio. Herbert Spencerillä itsellään ei olut mitään ongelmaa siinä, että eläimet leikkivät tarkoituksettomasti, pelkästään ylijäämäenergiasta nauttimiseksi. Aivan kuten menestynyt teollisuuspatruuna tai myyntimies saattoi mennä kotiin ja pelata cribbagea tai pooloa, mikseivät nuo eläimet, jotka onnistuivat olemassaolon kamppailussaan, voisi myös vähän irroitella? Mutta uudessa täysimittaisen kapitalismin evoluution versiossa, jossa hamstraamisen halulla ei ole mitään määrää, elämä ei enää ollut tarkoitus itsessään, vaan pelkkä DNA-sekvenssien välittämisen instrumentti — ja niin leikin koko olemassaolo oli eräänlainen skandaali.

Miksi minä?

Ei sillä, että tiedemiehet ovat vastahakoisia lähtemään polulle, joka saattaisi johtaa heidät näkemään leikkimistä — ja täten itsetietoisuuden, vapauden ja moraalisen elämän siemenet — eläinten kanssa.  Monet pitävät sitä yhä vain vaikeampana keksiä oikeutuksia kuvata yhtäkään näistä edes ihmisolennoilla. Kun kaikki elävät olennot redusoidaan markkinatoimijoiksi, rationaalisen laskelmoinnin koneiksi yrittämässä levittää geneettistä koodiaan, samalla hyväksyt, että ei ainoastaan soluilta, jotka muodostavat kehomme, vaan myös niiltä olennoilta, jotka ovat välittömiä esivanhempiamme, puuttuu kaikki edes etäisesti itsetietoisuuden, vapauden tai moraalisen elämän kaltainen — minkä vuoksi on vaikea ymmärtää, miten tai miksi tietoisuus (mieli, sielu) olisi voinut koskaan kehittyä.

Amerikkalaisfilosofi Daniel Dennett muotoilee ongelman varsin läpinäkyvästi. Oletaan esimerkiksi vaikka hummerit — ne ovat pelkkiä robotteja. Hummerit voivat selvitä ilmaan minkäänlaista itsetietoisuutta. Et voi kysyä miltä tuntuu olla hummeri. Se ei ole niinkuin mitään. Niillä ei ole mitään mikä muistuttaa tietoisuutta; ne ovat koneita. Mutta jos asia on näin, Dennett esittää, silloin sama pitää olettaa ylöspäin evoluution monimutkaisuuden skaalassa, elävistä kehomme muodostavista soluista niin yksityiskohtaisiin olentoihin kuin apinat ja elefantit, joiden kaikissa ihmisenkaltaisissa piirteissään ei voida osoittaa ajattelevan sitä mitä ne tekevät. Ellei sitten yhtäkkiä päästä ihmisiin, joilla — vaikka ne selvästikin ovat autopilotilla ainakin 95 prosenttia ajasta — selvästikin näyttää olevan tämä “minä”, tämä tietoinen minä, joka on istutettu niitten päälle, joka välillä näyttää tulevan esiin valvoakseen tilannetta, puuttuakseen väliin ja sanomaan systeemille, että nyt etsimään uutta työpaikkaa, nyt lopeta tupakointi, tai kirjoita akateeminen tutkielma tietoisuuden alkuperästä. Dennettin muotoilussa,

Kyllä, meillä on sielu. Mutta se on tehty monista pienistä roboteista. Jotenkin kehomme muodostavat triljoonat robottisolut (ja tiedostamattomat solut) järjestäytyvät vuorovaikutteisiksi järjestelmiksi, jotka ylläpitävät perinteisesti sielulle, egolle tai minälle osoitettuja toimintoja. Mutta koska olemme jo myöntäneet, että yksinkertaiset robotit ovat tajuttomia (jos leivänpaahtimet, termostaatit ja puhelimet ovat tajuttomia), miksi tällaisten robottien ryhmät eivät voisi tehdä hienompia projektejaan ilman, että minun tarvitsee muodostaa minua? Jos immuunijärjestelmällä on oma mieli ja marjoja poimivalla silmä-käsi-koordinaatiopiirillä on oma mieli, miksi vaivautua tekemään supermieli, joka valvoo kaikkea tätä?

Dennettin oma vastaus ei ole varsinaisesti vakuuttava: hän ehdottaa, että kehitimme tietoisuuden, jotta voisimme valehdella, mikä antaa meille evolutionaarisen edun. (Jos asia on näin, eivätkö ketut olisi myös tietoisia?) Mutta kysymys muuttuu kertaluokkaa vaikeammaksi kun kysyy miten se tapahtuu — “tietoisuuden kova ongelma”, kuten David Chalmers sitä kutsuu. Miten robotilta näyttävät solut ja systeemit yhdistyvät sellaisella tavalla, että aivan kuin sillä olisi laadullisia kokemuksia: tunteakseen kosteuden, maistellakseen viinejä, ylistääkseen cumbiaa mutta ollakseen kahden vaiheilla salsan kanssa? Jotkut tutkijat ovat rehellisiä myöntääkseen, että heillä ei ole hölkäsen pölähtävääkään ideaa siitä miten selittää tällaiset kokemukset, ja he epäilevät etteivät pysty koskaan selittämäänkään.

Tanssivatko elektronit?

Dilemmasta on ulospääsy, ja ensimmäinen askel on pohtia, että lähtökohtamme voi olla väärä. Tarkastellaan hummeria uudestaan. Hummereilla on erittäin huono maine filosofien keskuudessa, jotka useasti ottivat ne esimerkiksi puhtaan epäajattelevista, epätuntevista olennoista. Oletettavasti tämä johtui siitä, että hummerit ovat ainoa eläin, joita useimmat filosofit ovat tappaneet omin käsin ennen syömistään. On epämiellyttävää heittää kamppaileva olento kiehuvaan veteen; siinä pitää pystyä sanomaan itselleen, että hummeri ei oikeasti tunne sitä. (Ainoa poikkeus tähän kaavaan tuntuu olevan, jostain syystä, Ranska, jossa Gérard de Nerval ennen kävelytti lemmikkihummeriaan lieassa ja jossa Jean-Paul Sartre erään kerran kiihottui eroottisesti hummereista maisteltuaan liikaa meskaliinia.) Mutta tieteellinen havainnointi on paljastanut, että jopa hummerit leikkivät joillain tavoin — manipuloivat esineitä, esimerkiksi, mahdollisesti puhtaasta sen tekemisen nautinnosta. Jos asia on näin, sellaisten olentojen kutsuminen “roboteiksi” riistäisi sanan “robotti” merkityksen. Koneet eivät pelehdi ympäriinsä. Mutta jos elävät olennot eivät olekaan robotteja, monet näistä ilmeisen pisteliäistä kysymyksistä katoavat välittömästi.

Mitä tapahtuisi, jos me edistyisimme päinvastaisesta näkökannasta ja suostuisimme pitämään leikkiä ei niinkään minään luonnon oikkuna, vaan lähtökohtanamme, periaatteena joka on jo läsnä sekä hummereissa että kaikissa elävissä olennoissa, myös jokaisella tasolla siinä mitä fyysikot, kemistit ja biologit kutsuvat “itseorganisoituviksi järjestelmiksi”?

Tämä ei ole lähellekään niin hullua kuin miltä se kuulostaa.

Tieteenfilosofit, kohdattuaan ongelman miten elämä on saattanut syntyä kuolleesta aineesta tai miten tietoisuus saattaa kehittyä elävissä mikrobeissa, ovat kehitelleet kahden tyyppistä selitystä.

Ensimmäinen koostuu niinkutsutusta emergentismistä. Argumentti tässä on, että kun ollaan saavutettu tietty kompleksisuuden taso, tapahtuu eräänlainen kvalitatiivinen loikka, jossa aivan uudenlaisia fysiikan lakeja voi “syntyä” — sellaisia, jotka nojaavat, mutta joita ei voida redusoida, aiemmin syntyneisiin lakeihin. Tällä tavoin kemian lakien sanotaan olevan emergenttejä fysiikasta: kemian lait olettavat fysiikan lait, mutta niitä ei voida yksinkertaisesti redusoida niihin. Samalla tavalla biologian lait syntyvät kemiasta: selvästi tarvitsee ymmärtää kalan kemiallista koostumusta ymmärtääkseen miten se ui, mutta kemialliset komponentit eivät koskaan tarjoa täyttä selitystä. Samalla tavalla ihmismielen sanotaan olevan emergentti niistä soluista, joista se koostuu.

Toinen kanta on yleensä nimeltään panpsykismi tai paneksperientalismi, jonka mukaan kaikki tämä voi olla totta, mutta myöskin että emergenssi ei yksin riitä. Brittiläinen filosofi Galen Strawson esitti asian niin, että jos kuvitellaan, että aistittomasta aineesta voidaan siirtyä olentoon, joka kykenee keskustelemaan aistittoman aineen olemassaolosta vain kahdella hypyllä, se merkitsee yksinkertaisesti sitä, että emergenssi joutuu tekemään liikaa työtä. Jotain täytyy olla jo valmiiksi olemassa, jokaisella aineellisella olemassaolon tasolla, jopa aliatomisten hiukkasten tasolla — jotain, vaikkakin minimaalista ja alkomaista, joka tekee jotain niistä asioista, joita me olemme tottuneet ajattelemaan elämän (ja jopa mielen) tekevän — jotta tuo jokin voisi järjestäytyä yhä vain monimutkaisemmille tasoille, lopulta tuottaakseen itsetietoisia olentoja. Tuo “jotain” voi olla erittäin minimaalista: jonkinlainen hyvin alkeellinen kyky reagoida ympäristöönsä, jonkinlainen ennakointi, jonkinlainen muisti. Huolimatta siitä miten alkeellista, sen pitäisi olla olemassa ennen itseorganisoituvia järjestelmiä kuten atomeja tai molekyylejä, jotta itseorganisoituminen voisi yleensäkään tapahtua.

Kaiken sorttisia kysymyksiä joutuu ottamaan debatissa esiin, mm. vapaan tahdon vanhentunut ongelma. Kuten lukemattomat nuoret ovat pohtineet — usein paukuissa ja ensikertaa pohtiessaan universumin mysteerejä — jos luonnonlait määräävät aivojemme koostavien hiukkasten liikkeet, miten me sitten voimme sanoa, että on olemassa vapaa tahto? Standardivastaus on, että me olemme tienneet Heisenbergin ajoista lähtien, että atomien liikkeet eivät ole ennaltamäärättyjä; kvanttifysiikka voi ennustaa mille paikoille eletronit tuppaavat hyppimään tiettynä hetkenä. Ongelma ratkaistu.

Paitsi että ei oikeastaan — jotain edelleen puuttuu. Jos tämä tarkoittaa pelkästään, että hiukkaset joista aivomme koostuvat liikkuvat edestakaisin satunnaisesti, silloin olisi edelleen kuviteltava jotain immateriaalista, metafyysistä (“mieli”), joka puuttuu neuronien kulkeutumiseen ja ohjaa ei-satunnaisiin suuntiin. Mutta se olisi kehäpäätelmä: pitäisi olla jo valmiiksi mieli, jotta se voisi rakentaa aivot toimimaan mielen tavoin.

Jos nuo liikkeet eivät ole satunnaisia, sitä vastoin, voi alkaa pohtia materiaalista selitystä. Ja loputtomien luonnon itseorganisaatiomuotojen — rakenteet, jotka ylläpitävät itseään tasapainossa ympäristönsä kanssa, sähkömagneettisistä kentistä kiteytysprosesseihin — olemassaolo antaa panpsykisteille paljon materiaalia, jonka parissa työskennellä. Totta, he esittävät, että voi vaatia, että kaikkien näiden olentojen on joko yksinkertaisesti “toteltava” luonnonlakeja (lakeja, joiden olemassaoloa ei itsessään tarvitse selittää), tai ne liikkuvat täysin satunnaisesti… mutta jos ne niin tekevät, se johtuu oikeasti vain siitä, että on päätetty että se on ainoa tapa, jolla asiaa halutaan tarkastella. Ja mysteeriksi jää se seikka, että mieli kykenee tekemään sellaisia päätöksiä.

Myönnettäköön, tämä lähestymistapa on aina ollut vähemmistön osassa. Ison osan 1900-lukua se sivuutettiin lähes täysin. Sitä on helppo pilkata. (“Hetkinen, ehdotatko vakavasti, että pöydät kykenevät ajattelemaan?” Ei, itse asiassa, kukaan ei ehdota sellaista; argumentti on, että ne itseorganisoituvat elementit, joista pöydät koostuvat, kuten atomit, ilmaisevat äärimmäisen yksinkertaisia ominaisuuksia, jota me eksponentiaalisesti monimutkaisemmalla tasolla pidämme ajatteluna.) Mutta viime vuosina, erityisesti aiheen popularisoituessa, joissain tiedepiireissä filosofien kuten Charles Sanders Peirce (1839–1914) ja Alfred North Whitehead (1861–1947) ideat ovat alkaneet heräillä uudelleen.

Kiinnostavalla tavalla lähinnä fyysikot ovat osoittautuneet vastaanottavaisiksi tällaisille ideoille. (Myöskin matemaatikot — ehkäpä ei niin yllättävästi, sillä Peirce ja Whitehead molemmat aloittivat uransa matemaatikkoina.) Fyysikot ovat leikkisämpiä ja vähemmän ahdasmielisiä olentoja kuin, esimerkiksi, biologit — epäilemättä siksi, koska heidän harvoin täytyy ottaa yhteen uskonnollisten fundamentalistien kanssa, jotka kiistävät fysiikan lait. He ovat tiedemaailman runoilijoita. Jos on jo halukas syleilemään 13-ulotteisia kappaleita tai loputonta määrää vaihtoehtoisia universumeita, tai kasuaalisti ehdottaa, että 95% universumista koostuu pimeästä aineesta ja energiasta, joiden ominaisuuksista me emme tiedä yhtään mitään, silloin ei ehkäpä ole liian iso loikka yrittää pohtia myös mahdollisuutta sille, että aliatomisilla hiukkasilla olisi “vapaa tahto” tai jopa omia kokemuksia. Ja todellakin, vapauden olemassaolo aliatomisella tasolla on tällä hetkellä kuuman debatin aihe.

Onko siis merkityksellistä sanoa, että elektroni “valitsee” hypätä sillä tavoin kuin se tekee? Ilmiselvästikään ei ole olemassa tapaa osoittaa sitä. Ainoa todiste, joka meillä voisi olla (että me emme voi ennustaa mitä se aikoo tehdä), meillä jo on. Mutta se on tuskin ratkaisevaa. Jos kuitenkin halutaan johdonmukaisen materialistinen selitys maailmasta — eli, jos ei halua pitää mieltä jonain yliluonnollisena olentona, joka on asetettu aineellisen maailman päälle, vaan sen sijaan yksinkertaisesti monimutkaisempana prosessien järjestäytymisenä, joka on jo käynnissä jokaisella aineellisen todellisuuden tasolla — silloin on järkeenkäypää, että jokin ainakin vähän aikomuksellisuuden, jokin ainakin vähän kokemuksen, jokin ainakin vähän vapauden kaltainen olisi myös olemassa jokaisen fyysisen todellisuuden tasolla.

Miksi useimmat meistä sitten välittömästi vastustavat sellaisia päätelmiä? Miksi ne tuntuvat hulluilta ja epätieteellisiltä? Tai enemmän itse asiasta, miksi me olemme täysin halukkaita antamaan DNA-kierteelle toimijuuden (oli se sitten miten “metaforallisesti” tahansa), mutta pidämme absurdina sitä, että elektronille, lumihiutaleelle tai koherentille sähkömagneettikentälle annettaisiin samaa? Vastaus vaikuttaa olevan, että on varsin mahdotonta kuvata lumihiutaleen omaa etua. Jos me olemme vakuuttaneet itsemme rationaalisen toiminnan selityksen kykenevän koostuvan vain siitä, että toimintaa kohdellaan sellaisena kuin sen taustalla olisi jonkinlaista itseään palvelevaa laskelmointia, silloin tuon teorian mukaan miltään näiltä tasoilta ei löydy rationaalista selitystä. Toisin kuin DNA-molekyyli, jonka me voimme ainakin esittää tavoittelevan jonkinlaista gangsterimaista armottoman itsensä korostamisen projektia, elektronilla ei yksinkertaisesti ole aineellista intressiä mitä tavoitella, ei edes selviytymisen suhteen. Se ei kilpaile missään mielessä toisten elektronien kanssa. Jos elektroni toimii vapaasti — jos se, kuten Richard Feynman oletetusti on sanonut, “tekee mistä se tykkää” — se voi toimia ainoastaan vapaasti sen itsensä takia. Mikä tarkoittaisi, että koko fysikaalisen todellisuuden perustan ytimessä olisi myös kaikkein alkeellisimman muotoinen leikkiminen.

Uintia kalojen kanssa

Kuvitellaan periaatetta. Kutsutaan sitä vapauden periaatteeksi — tai, koska latinankielisillä rakenteilla on yleensä enemmän painoarvoa tällaisissa asioissa, kutsua sitä luudisen vapauden periaatteeksi. Kuvitellaan, että sen mukaan minkä tahansa olennon kaikkein monimutkaisimpien voimien tai kyvykkyyksien harjoittaminen, ainakin tietyissä olosuhteissa, pyrkii muuttumaan itsetarkoitukseksi. Ilmiselvästikään se ei olisi ainoa luonnossa toimiva periaate. Toiset vaikuttavat toisin tavoin. Mutta jos ei mitään muuta, niin se auttaa selittämään mitä me tällä hetkellä tarkkailemme, kuten että miksi, huolimatta termodynamiikan toisesta laista, universumi pyrkii muuttumaan enemmän, eikä niinkään vähemmän, monimutkaiseksi. Evoluutiopsykologit väittävät, että he kykenevät selittämään — kuten erään kirjan otsikko kertoo — “miksi seksi on kivaa”. Se mitä he eivät kykene selittämään on miksi kiva on kivaa. Tämä kykenisi.

En kiistä, ettenkö tähän mennessä olisi esittänyt räikeän yksinkertaistuksen erittäin monimutkaisista asioista. En sano edes, että tämä kanta, jota tässä ehdotan, — että leikki periaatteena on kaiken fyysisen todellisuuden perustana — olisi edes välttämättä totta. Vaadin vain, että tällainen näkökulma on vähintään yhtä uskottava kuin ne oudon epäjohdonmukaiset spekulaatiot, joita nykyään pidetään puhasoppisina ja joiden mukaan aivoton, robottimainen maailmankaikkeus tuottaa yhtäkkiä runoilijoita ja filosofeja tyhjästä. Eikä mielestäni leikkiminen luonnon periaatteena välttämättä tarkoita jonkin sortin kermaisen utopianäkökulman käyttöönottoa. Leikkimisperiaate voi auttaa selittämään miksi seksi on kivaa, mutta se voi auttaa selittämään myös miksi julmuus on kivaa. (Kuten kuka tahansa, joka on katsonut kissan leikkivän hiirellä voi myöntää, eläinten leikki ei välttämättä ole kauhean kivaa.) Mutta se antaa meille maaperää purkaa ajatteluamme maailmasta ympärillämme.

Vuosia sitten, kun opetin Yalessa, joskus annoin opiskelijoille lukemiseksi kuuluisan taoistisen tarinan. Tarjosin automaattiset täydet pisteet kenelle tahansa opiskelijalle, joka osasi kertoa minulle miksi viimeisin rivi oli järkeenkäypä (Kukaan ei koskaan onnistunut).

Zhuangzi ja Huizi kävelivät sillalla Hao-joen yllä, kun ensimmäinen teki havainnon, “Katso, miten muikut tikkaavat kivien välissä! Tällainen on kalojen onni.”

“Et ole kala”, sanoi Huizi, “miten voisitkaan tietää mikä tekee kalasta onnellisen?”

“Etkä sinä ole minä”, sanoi Zhuangzi, “miten voisitkaan tietää, että minä en tiedä mikä tekee kalasta onnellisen?”

“Jos minä, koska en ole sinä, en voi tietää mitä tiedät”, vastasi Huizi, “eikö silloin siitä seikasta, että koska sinä et ole kala, seuraa että et voi tietää mikä tekee kalasta onnellisen?”

“Palataan takaisin” sanoi Zhuangzi, “alkuperäiseen kysymykseesi. Kysyit minulta miten tiesin mikä tekee kalasta onnellisen. Se seikka, että kysyit tuota, kertoo minulle, että tiesit että tiesin — kuten minäkin tiedän, omista tuntemuksistani tällä sillalla.”

Anekdootti käsitetään yleensä kahden sovittamattoman maailmankäsityksen vastakkainasetteluksi: loogikko vastaan mystikko. Mutta jos tuo pätee, miksi sitten Zhuangzi, joka kirjoitti sen ylös, paljastaa tulleensa loogikkoystävänsä voittamaksi?

Pohdittuani tätä tarinaa vuosien ajan, minulle valkeni että se oli koko homman pointti. Zhuangzi ja Huizi olivat parhaimmat ystävät. He tykkäsivät käyttää tunteja aikaa tällaiseen vänkäämiseeen. Se oli todellakin mihin Zhuangzi oikeasti pyrki. Me voimme kukin ymmärtää miltä toisesta tuntuu, koska kalasta väiteltäessä me teemme juuri samoin kuin mitä kala tekee: pitää hauskaa, tekee jotain hyvin mitä mekin teemme pelkästä sen tekemisen ilosta. Leikkii. Se, että sinun teki mieli voittaa minut väittelyssä ja olit niin iloinen niin tehdessäsi näyttää, että koko väittelynne kohteen premissi on väärin. Koska jos jopa filosofeja motivoivat ensisijaisesti tällaiset nautinnot, korkeimpien voimiensa käyttäminen yksinkertaisesti sen vuoksi, niin tämä on varmasti periaate, joka on olemassa luonnon kaikilla tasoilla — minkä vuoksi pystyin spontaanisti tunnistamaan sen myös kaloissa.

Zhuangzi oli oikeassa. Niin oli June Thunderstormkin. Mielemme ovat osa luontoa. Me voimme ymmärtää kalojen onnea — tai muurahaisten, tai kastematojen — koska se mikä meitä ajaa tällaisia asioita ajattelemaan ja niistä väittelemään on lopulta juuri tuo sama asia.

Eikö tuo ollutkin kivaa?

Lähde:

https://thebaffler.com/salvos/whats-the-point-if-we-cant-have-fun

Mutta evoluutio on satunnaisprosessi, joka perustuu lyhytaikaisiin hyötyihin mitkä syntyvät kullekin sukupolvelle. Tottakai yksilöt voivat tehdä yhteistyötä tai toimia itsekkäästi, ja tämä sallii heidän kerryttää hyötyä tai kärsiä kustannuksista, riippuen olosuhteista. Mutta miten tämä käyttäytyminen levisi ja johti pitkäaikaisen yhteistyön syntyyn johtavaksi käyttäytymismalliksi, on kysymys joka on vaivannut evoluutiobiologien päitä jo vuosikymmenet.

Tämä voi kuitenkin muuttua, kiitos East Lansingin Michigan State Universityn Christoph Adamin ja Arend Hintzen. He ovat luoneet yksinkertaisen matemaattisen mallin, joka käyttää hyvin ymmärrettyjä fysiikan periaatteita näyttämään miten yhteistyö saa alkunsa evoluutiossa.

Heidän mallinsa mukaan yhteistyön ja itsekkään käytöksen (petturuus) välillä oleva tasapaino voi kokea nopeita faasimuutoksia, joissa henkilöt sopeuttavat käyttäytymistään naapureihinsa. Kriittinen tekijä osoittautuu rangaistuksen prosessiksi. “Rangaistus toimii magneettikentän lailla, joka johtaa ’linjautumiseen’ pelaajien kesken, mikä näin rohkaisee yhteistyötä”, Adami ja Hintze sanovat.

Tällä uudella lähestymistavalla on potentiaalia muuttaa tapaa miten evoluutiobiologit, ekonomistit ja tietojenkäsittelytieteilijät ajattelevat yhteistyöstä ja rangaistuksen roolista sen rohkaisijana.

Monet erilaiset ilmiöt riippuvat monen yksittäisen toimijan suuren mittakaavan käyttäytymisestä. Esimerkiksi: talous, tautien leviäminen, evoluutio. Brownin liike, magnetisaatio.

Joissain tapauksissa toimijat ovat suhteellisen yksinkertaisia. Magnetisaatiossa esimerkiksi toimijat ovat yksittäisiä atomeja, joiden spin voi olla suunnattu joko ylös tai alas, jotka ovat interaktiossa naapuriensa kanssa.

Ensisilmäyksellä tapa jolla suuri määrä atomeja on vuorovaikutuksessa magneettisessa materiaalissa vaikuttaa aivan liian monimutkaiselta mielikuvituksellemme. Mutta suhteellisen yksinkertainen malli nimeltään Ising spin intuitiivisesti selittää miten magneettisuus syntyy.

Tässä mallissa atomeilla voi olla spin ylös tai alas ja ne voivat vaikuttaa naapureihinsa. Yksinkertaisimmassa tapauksessa atomit hilassa aloittavat satunnaisella spinillä. Mutta ne voivat kääntää spinin suuntaan, joka riippuu naapurien spinistä. Ulkoinen magneettikenttä voi myös aiheuttaa spinin linjautumista jos lämpötila on alle jonkin kriittisen arvon.

Tätä mallia käyttäen fyysikot voivat tutkia olosuhteita, joissa syntyy alueita missä kaikilla atomeilla on sama spin. He voivat myös tutkia sitä miten tämä riippuu ympäristötekijöistä kuten lämpötila ja ulkoinen magneettikenttä.

Adamin ja Hintzen pohtima kysymys on voiko Isin spin -malli valaista sitä miten yhteistyö syntyy.

Tämän selvittääkseen he loivat Ising spin -mallin, jossa jokainen “atomi” on vuorovaikutuksessa naapurinsa kanssa joko tekemällä yhteistyötä tai pettämällä naapurinsa vangin ongelma -pelissä. Tässä pelissä kahden atomin välillä kumpikin pelaaja voi joko tehdä yhteistyötä tai pettää ja sitten saada tästä palkkion riippuen toisen pelaajan valinnasta.

Pelaajat saavat palkkion jos he molemmat tekevät yhteistyötä, mutta eivät mitään jos kumpikin pettää. Kuitenkin, dilemma syntyy siitä, että suurin palkkio maksetaan pelaajalle, joka pettää toisen yhteistyötä tekevän pelaajan (joka taas ei saa mitään).

Pelin lopussa jokainen atomi voi muuttaa strategiaansa naapurin strategiaksi tai olla muuttamatta, riippuen siitä miten menestyksekäs strategia on.

Strategioiden jakauma on alussa satunnainen. Mutta ajan mittaan tämän prosessin pitäisi johtaa menestyvien strategioiden leviämiseen, joka on analogista magneettisten alueiden muodostumiselle ja leviämiselle.

Adamin ja Hintzen työ liittyi tämän prosessin termodynamiikan tutkimiseen, olosuhteiden joissa yhteistyö leviää.

Heidän tuloksensa ovat mielenkiintoista luettavaa. Osoittautuu, että yhteistyön ja petturuuden strategiat ovat herkässä tasapainossa, mutta että joissain tilanteissa tapahtuu faasisiirtymä, jossa yhteistyö leviää populaation keskuudessa kuin maastopalo. Adami ja Hintze sanovat, että tämä on matemaattisesti muodollisen analoginen magnetismin kanssa tässä suhteessa.

He myös yleistävät systeemin ottamaan mukaan enemmän “atomeja” pelaajiksi hyvin tunnetussa julkishyödykkeiden pelissä. Tässä pelissä kullakin pelaajalla on rahasäilö ja hänen pitää päättää miten paljon rahaa antaa yhteiseen kassaan, jossa se kerrotaan jollain kertoimella suurempi kuin 1. Sitten tämä summa jaetaan pelaajien kesken tasan.

Pelaajat selvästikin yhdessä saavat eniten jos he antavat kaikki rahansa yhteiseen kassaan. Mutta yksittäinen pelaaja voi saada enemmän jos hän ei laita mitään ja näin saa kuorittua kerman.

Adami ja Hintze ottavat käyttöön myös rangaistuksen. Atomit, jotka eivät anna kassaan mitään, voidaan pakottaa kärsimään kustannus.

Tässä tapauksessa rangaistuksella on perustavanlaatuinen vaikutus. “Rangaistus toimii kuin magneettikenttä joka rohkaisee spinien linjaamista samaksi”, tutkijat sanovat.

Se on kiinnostava tulos. Se vihjaa, että käytöstä voidaan manipuloida suuressa mittakaavassa ottamalla käyttöön tiettyjä kustannuksia. Se myös vihjaa, että tulokset voidaan mallintaa suhteellisen yksinkertaisella fysiikalla.

Kiinnostavaa kyllä, fyysikot ovat kehittäneet monenlaisia tekniikoita tutkimaan tällaisia spin-järjestelmiä huomattavan yksityiskohtaisesti. Suurin Adamin ja Hintzen työn merkitys on, että tämä matemaattinen kone voidaan nyt ottaa yhteistyön ongelman käsittelyyn.

Sen pitäisi tuoda lisää näkemystä asiaan lähitulevaisuudessa. Ja sillä voi olla suuria vaikutuksia siihen miten sosiologit, ekonomistit ja päättäjät näkevät yhteiskunnan luonteen ja tavan jolla sitä voidaan manipuloida tulevaisuudessa.

Viite: arxiv.org/abs/1706.03058: Thermodynamics of Evolutionary Games

Lähde:

https://www.technologyreview.com/s/608139/new-model-of-evolution-finally-reveals-how-cooperation-evolves/

“Aina kun haluta ymmärtää jotain, [kuten] miksi se-tai-se tapahtuu, miksi on olemassa biodiversiteettikriisi, tai miksi me poraamme öljyä vaikka se saastussaa ympäristöä ja aiheuttaa öljyvuotoja… voit kysyä ‘miksi’, ja muutaman ‘miksi’-tason jälkeen tulee aina vastaan raha.” — Sacred Economics with Charles Eisenstein, A Short Film

Biomimetiikan toistuva teema tämän vuoden SXSW Eco -konferenssissa oli biomemetiikan moniulotteiset tavat joita käytetään yhä enemmän ei ainoastaan tuotteisiin, vaan myös prosesseihin ja systeemeihin. Kemia, sijoittaminen, johtajuus, brändäys: kaikki nämä voivat olla bioinspiroituneita. Olen innostunut biomemetiikan käytöstä rahoituksen arkkitehtuurissa, tai vaihdannan arkkitehtuurissa. Biomemetiikka tarjoaa uuden kielen, pidemmän aikavälin, laajemman linssin ja paremmin pohjustetun viitekehyksen kaikenlaiselle systeemiajattelulle. Se sallii meidän vihdoin astua ”ulkopuolelle” (kirjaimellisesti ja symbolisesti) kapeista konseptuaalisista rahoitusmalleista jotka tällä hetkellä ovat upottamassa kollektiivista alustamme. Kuinka luonto suunnittelisi rahoitusjärjestelmän? Tämä blogipostaus on mukailtu lyhyestä esityksestäni jonka pidin SXSW Eco:ssa tästä aiheesta.

Lähde:

https://biomimicry.org/community-credit