kirjoittaja: Julian Assange, WikiLeaksin päätoimittaja ja kirjan “Cypherpunks: Freedom and the Future of the Internet” kirjoittaja

“The New Digital Age” on hätkähdyttävän selkeä ja provokatiivinen suunnitelma teknokraattisen imperialismin toteuttamiseksi kahdelta sen johtavalta noitatohtorilta, Eric Schmidtiltä ja Jared Cohenilta, jotka luovat uudenlaisen käsitteen Yhdysvaltojen globaalille vallalle 2000-luvulla. Tämä idiomi kuvaa ulkoministeriön ja Piilaakson yhä tiiviimpää liittoa, jota edustavat Googlen toimitusjohtaja Schmidt ja Condoleezza Ricen ja Hillary Clintonin entinen neuvonantaja Cohen, joka on nyt Google Ideas -yksikön johtaja.

Lähde: https://www.nytimes.com/2013/06/02/opinion/sunday/the-banality-of-googles-dont-be-evil.html

Capital-as-Power -Analyysi Googlen Differentiaalisesta Valtakehityksestä

CHRIS MOURÉ

lokakuu 2021

Tiivistelmä

Pääoma valtana -viitekehys, jonka on kehittänyt Jonathan Nitzan ja Shimshon Bichler, esittää että liiketoiminnan tavoite ei ole ‘liikevoiton maksimointi’ vaan differentiaalinen yhteiskunnallisen vallan akkumulointi. Tätä viitekehystä teoreettisena lähtökohtana käyttäen analysoin Googlen ja Microsoftin vallan akkumulointistrategioita. Esitän kvalitatiivista ja kvantitatiivista näyttöä, josta käy ilmi, että huolimatta siitä että Google ja Microsoft tällä hetkellä saavat suurimman osan liikevoitostaan erillisestä liiketoiminnasta (ja näin perinteisen logiikan mukaan ne eivät ole toistensa suoranaisia kilpailijoita), nämä kaksi yritystä ovat kuitenkin kilpasilla keskenään tietojenkäsittelyteollisuuden kontrollista.

Avainsanat

big tech, pääomavaltaistuminen, differentiaalinen akkumulaatio, differentiaalinen liikevoitto, Facebook, Google, Microsoft

Lainaus

Mouré, Chris. 2021. ‘Soft-wars: A Capital-as-Power Analysis of Google’s Differential Power Trajectory’. Review of Capital as Power, Vol. 2, No. 1, pp. 71–90. Download PDF

1 Vihamielinen kampanja

Elokuun 3. päivänä 2011 David Drummond kirjoitti blogipostauksen väittäen, että Microsoft kävi “vihamielistä, organisoitua kampanjaa” Googlen Android-käyttöjärjestelmää vastaan. Tuohon aikaan Drummond oli Googlen¹ Senior Vice President sekä Chief Legal Officer. ‘Vihamielinen kampanja’ johon hän viittasi oli Microsoftin tuorein ostos (joka tehtiin konsortioiden kautta, joihin kuului myös Apple) suuresta määrästä patentteja Novell Inc.:lta ja Nortel Networks Corporationilta. Tämän oston tavoite, Drummond esitti, oli saada kontrolli kahdesta suuresta patenttijoukosta mobiiliteknologian alalla (Drummond, 2011).

Nortelin könttä, joka ostettiin $4.5 miljardilla, koostui arviolta 6000 patentista, jotka Los Angeles Timesin mukaan, voitiin tulkita “mobiililaskennan tulevaisuudelle kriittisinä” (Olivarez-Giles, 2012). Myöhemmin samana vuonna Google vastasi ostamalla Motorola Mobilityn $12.9 miljardilla (Page, 2011). Kuitenkin piakkoin diilin jälkeen Google alkoi myydä yhtiön palasia pois. Vuoteen 2014 mennessä kaikki se mitä Googlen omistamasta Motorolasta oli jäljellä, oli sen patentit. Googlen perustajan Larry Pagen mukaan kaikki nämä patentit olisivat “luoneet pelikentän” ja “suojelleet Android-ekosysteemiä” (Page, 2014).

Tämä patenttisota, minä esitän, on näyttöä antagonistisesta kilpailusta Googlen ja Microsoftin välillä. Tämän tutkielman tarkoitus on tutustua kilpailuun ja tulkita sitä ‘pääoma valtana’-viitekehyksen läpi. Niin tekemällä toivon antavani panokseni kasvavaan pääoma-valtana -tutkimukseen, joka pyrkii selvittämään tiettyjen yritysten ja alojen akkumulaatiostrategioita.

Tämä tutkielma on järjestelty seuraavasti:

• Osassa 2 käydään läpi pääoma-valtana -viitekehys, jonka Jonathan Nitzan ja Shimshon Bichler ovat kehittäneet. Käsittelen heidän ‘differentiaalisen akkumulaation’ käsitettään, ja luonnostelen miksi ‘leveyden’ ja ‘syvyyden’ välinen kontrasti on relevantti Googlen ja Microsoftin analyysille.
• Osassa 3 tarkastellaan ajatusta, jonka mukaan Google ja Microsoft ovat suoria kilpailijoita, vaikka ne käyttävät eri tulonlähteitä. Väitän, että molemmat yritykset pyrkivät differentiaaliseen akkumulaatioon ”laajuuden” (eikä ”syvyyden”) strategian avulla.
• Osassa 4 analysoidaan Googlen ja Microsoftin erilaisten voittojen lähentymistä. Havaitsen, että lähentymisen jälkeen näiden kahden yrityksen erilainen kannattavuus korreloi negatiivisesti.
• Osassa 5 analysoidaan Googlen ja Microsoftin sisäisiä ja ulkoisia ”laajuusstrategioita”, jotka mielestäni liittyvät läheisesti toisiinsa.
• Osassa 6 käsitellään lopuksi aineiston rajoituksia ja ehdotetaan jatkotutkimusmahdollisuuksia.

2 Pääoma valtana ja differentiaalisen akkumulaation logiikka

Nitzanin ja Bichlerin teoriassa ”pääoma vallankäytön välineenä” ehdotetaan, että rahatulot ovat symbolinen kuvaus eri ryhmien välisestä valtataistelusta (Nitzan & Bichler, 2009, s. 218). Taloustieteilijä ja yhteiskuntakriitikko Thorstein Veblenin työn pohjalta Nitzan ja Bichler jakavat yhteiskunnan kahteen erilliseen mutta toisistaan riippuvaiseen alueeseen: ”teollisuuteen” ja ”liiketoimintaan”.

Veblenille ”teollisuus” koostui yhteiskunnan tuotantokyvyn perustana olevasta kollektiivisesti pidetystä tiedosta. Yritystoiminta sen sijaan oli kiinnostunut vain voitosta. Yritykset käyttivät yksityisomaisuutta rajoittaakseen teollisuutta – strateginen poissulkeminen, jota Veblen kutsui ”sabotaasiksi” (Veblen, 1908, s. 534-536). Nitzan ja Bichler väittävät Vebleniä seuraten, että voitto ei johdu sosiaalisten hyödykkeiden tuottamisesta vaan yrityksen kyvystä ”strategisesti rajoittaa sosiaalista luovuutta ja hyvinvointia” (2009, s. 261).

Nitzan ja Bichler ovat kieltäneet voiton ja tuottavuuden välisen yhteyden ja väittävät, että voittoa olisi tulkittava ”eri tavoin”. Heidän mukaansa kapitalisteja koskee voiton suuruus suhteessa muihin yrityksiin. Nitzan ja Bichler olettavat, että tämä ”erilainen” voitto osoittaa yritysten suhteellista valtaa. Kapitalistien tavoitteena ei siis ole voiton maksimointi vaan voittaa enemmän kuin keskimääräisen tuottoprosentin verran. Voittaakseen keskimääräisen tuoton yritykset pyrkivät yhä enemmän hallitsemaan teollisuutta, sillä ”muita on estettävä saamasta samoja tuottoja” (2009, s. 246-247). Lyhyesti sanottuna Nitzan ja Bichler näkevät kapitalismin ”differentiaalisen akkumulaation” prosessina. Nitzan ja Bichler väittävät, että on olemassa kaksi erilaista strategiaa, joita he kutsuvat ”laajuudeksi” ja ”syvyydeksi” (2009, s. 328). Laajuusstrategia koostuu kokonaisvoittojen kasvattamisesta keskimääräistä nopeammin. Laajuus voidaan saavuttaa sisäisesti ”vihreän kentän investoinneilla”. Se voidaan saavuttaa myös ulkoisesti ”yritysfuusioiden ja yritysostojen” avulla. Nitzan ja Bichler ehdottavat, että jälkimmäinen strategia on luotettavampi tapa saavuttaa eriarvoinen akkumulaatio. Tämä johtuu siitä, että vihreän kentän investoinnit laajentavat kokonaistuotantoa ja nostavat tehokkaasti ”kaikkia veneitä”. Sitä vastoin fuusiot ja yritysostot lisäävät yrityksen myyntiä laajentamatta kokonaismyyntiä. Fuusiot ja yritysostot ovat näin ollen luotettavampi strategia differentiaalista akkumulaatiota varten — ne lisäävät yrityksen voitto-osuutta (2009, s. 331).

Toisin kuin ”laajuus”, jossa keskitytään kokonaisvoittoon, ”syvyys” tarkoittaa yrityksen voittomarginaalin nostamista keskimääräistä nopeammin (tai sen laskemista hitaammin). Vaikka syvyyden kautta tapahtuva kasautuminen on tehokasta lyhyellä aikavälillä, Nitzan ja Bichler väittävät, että se on pitkällä aikavälillä riskialttiimpi. Ongelmana on se, että koska syvyyteen liittyy konflikteja, se kohtaa todennäköisesti voimakkaampaa vastustusta (2009, s. 332). Tämän vuoksi yritykset välttävät mahdollisuuksien mukaan syvyysstrategioita ja keskittyvät sen sijaan laajuuteen – erityisesti fuusioihin ja yritysostoihin. Capital-as-power-tutkijat ovat soveltaneet ajatusta differentiaalisesta akkumulaatiosta tiettyjen toimialojen analyysiin (Hager, 2012; Nitzan & Bichler, 2002, Ch. 5) ja viime aikoina myös tiettyjen yritysten, kuten Walmartin (Baines, 2014) ja De Beersin (Cochrane, 2017), analyysiin. Tässä artikkelissa sovelletaan differentiaalisen akkumulaation käsitettä kahteen tietotekniikka-alan voimakkaaseen yritykseen: Microsoft ja Google.

Vaikka nämä kaksi yritystä aloittivat eri tulolähteillä, väitän, että Googlen laajentuminen on tuonut sen suoraan kilpailuun Microsoftin kanssa. Vuonna 2017 Googlen Android ohitti Windowsin käytetyimpänä käyttöjärjestelmänä (Lovejoy, 2017). Googlen sovellukset, kuten Chrome, Docs ja Gmail, tarjoavat samanlaisia palveluja kuin Microsoftin Office-paketti. Google Search kilpailee Microsoftin Bingin kanssa. Molemmat yritykset tavoittelevat markkinoita data-analytiikan, tekoälyn ja sosiaalisen median aloilla. Lopuksi Google ja Microsoft laajentavat molemmat nopeasti pilvipalveluliiketoimintaansa (Jones, 2021). Lyhyesti sanottuna nämä kaksi yritystä kilpailevat hallitsevasta asemasta teknologiateollisuudessa.

3 Googlen nousu: uusi bisnes, vanha malli

Verrattuna Microsoftiin, joka nousi valtaan 1980-luvulla, Google on suhteellisen uusi toimija teknologiateollisuudessa. Google perustettiin vuonna 1998, mutta siitä tuli mahtava 2000-luvulla, ja nykyään sen liikevaihto on Microsoftin veroinen. Päällisin puolin Googlen liiketoimintamalli näyttää melko erilaiselta kuin Microsoftin malli. Microsoft saa tuloja myymällä ohjelmistojaan ”tuotteina”. Google sen sijaan antaa ohjelmistonsa ”ilmaiseksi”. Google saa sitten tuloja myymällä ohjelmistoon upotettua mainostilaa. Näin ollen Googlen tulojen kasvu oli alusta alkaen riippuvainen mainostulojen jatkuvasta kasvattamisesta eli laajuusstrategiasta.

Kuvassa 1 esitetään kolme tapaa tarkastella Googlen tulojen kasvua. Harmaa viiva kuvaa Googlen kokonaistulojen kasvua. Musta viiva kuvaa nettotulon (voiton) kasvua. Katkoviiva kuvaa Googlen voittomarginaalia eli nettotulojen suhdetta kokonaistuloihin.

Kuva 1: Googlen vuosittainen liikevaihto, nettotulot ja voittomarginaali. Huom: Vuosittainen voittomarginaali lasketaan vuosittaisten nettotulojen suhteena vuosittaiseen kokonaisliikevaihtoon.

Lähde: tilastot peräisin Mergent Onlinesta.

Kuvassa 1 esitetyt todisteet havainnollistavat Googlen pyrkimystä ”laajuuteen”. Google kasvatti voittoaan (nettotulostaan) lähes yksinomaan lisäämällä kokonaistulojaan. Sen voittomarginaali (syvyyden indikaattori) pysyi suhteellisen vakiona ja vaihteli noin 20-25 prosentin välillä. Näyttää siis siltä, että tulojen kasvu on Googlen tärkein strategia voittojen kasvattamiseksi.

Vaikka Googlen liiketoimintamalli eroaa Microsoftin liiketoimintamallista, sen akkumulaatiostrategia näyttää olevan samankaltainen, kuten kuviosta 2 käy ilmi. Tässä kuviossa esitetään sama analyysi kuin kuviossa 1, mutta nyt siinä esitetään Microsoftin liikevaihto, nettotulos ja voittomarginaali. Googlen tavoin Microsoftin voiton kasvu riippui pääasiassa liikevaihdon kasvusta. Googlen tavoin myös Microsoftin voittomarginaali vaihteli, mutta siinä ei näy selkeää suuntausta.

kuva 2: Microsoftin vuosittainen liikevaihto, liikevoitto ja voittomarginaali. Huom: Vuosittainen voittomarginaali lasketaan vuosittaisten nettotulojen suhteena vuosittaiseen kokonaisliikevaihtoon.

Lähde: tilastot peräisin Mergent Onlinesta.

Kun on todettu, että Google luottaa ”laajuuteen”, tarkastellaan nyt sen strategiaa tulojen kasvattamiseksi. Google on aina saanut suurimman osan tuloistaan mainonnasta, mutta se on pyrkinyt monipuolistamaan tätä tulovirtaa. Esimerkiksi vuosina 2008 ja 2009 Googlen kokonaistuloista 97 prosenttia tuli mainonnasta. Google varoitti jo tuolloin sijoittajilleen, että se odotti tulojen kasvun hidastuvan: Uskomme, että tulojemme kasvuvauhti tulee yleisesti ottaen hidastumaan useiden tekijöiden seurauksena, kuten lisääntyvän kilpailun, kasvuvauhdin väistämättömän hidastumisen tulojemme kasvaessa korkeammalle tasolle ja verkkomainonnan markkinoiden kypsymisen lisääntymisen vuoksi (Alphabet, 2009, p. 37).

Voiton kasvattamiseksi Google etsi muita tulonlähteitä kuin mainostoimintaa. Nämä uudet toiminnot eivät kuitenkaan pystyneet muuttamaan Googlen keskeistä tulomallia. Vuoteen 2019 mennessä Google sai edelleen 83 prosenttia tuloistaan mainonnasta (Alphabet, 2019, p. 29).

Yksi Googlen uusista liiketoiminnoista oli Android-käyttöjärjestelmä. Android-käyttöjärjestelmällä Google yritti kopioida Microsoftin kehittämää ”ekosysteemimallia” (Bradley, 2017). Jotkut kommentaattorit kutsuvat tätä strategiaa ”walled gardeniksi”, mutta parempi kuvaus olisi ”monopoli”. Hallitsemalla taustalla olevaa käyttöjärjestelmää Google pyrki (kuten Microsoft ennen sitä) hallitsemaan ohjelmistotuottajien ja ohjelmistojen käyttäjien välistä yhteyspistettä. Michael Lewis huomauttaa, että tämän monopolin tavoitteena on luoda ”tietullit”, joiden kautta sekä kuluttajien että tuottajien on maksettava päästäkseen toistensa luo (1999, p. 71).

Toistaiseksi tämä tietulli pysyy kuitenkin suurelta osin epäsuorana. Google on pidättäytynyt myymästä ohjelmistoja suoraan, ja sen sijaan se ansaitsee edelleen tuloja myymällä ohjelmistoihinsa upotettua mainostilaa.

3.1 Miksi leveys?

Miksi Microsoft ja Google ovat kasvattaneet voittojaan lähes yksinomaan myyntiä lisäämällä? Miksi ne eivät ole yrittäneet nostaa hintoja? On useita uskottavia syitä siihen, miksi he luottavat ”laajuuteen”. Ensinnäkin ohjelmistoteollisuus on kilpailtu ala, joka laajenee jatkuvasti uusiin suuntiin. Vaikka ”ekosysteemilähestymistapa” yrittää sulkea sisäänsä ja rajoittaa ohjelmistojen vapaata käyttöä, se ei useinkaan onnistu. Yleisesti ottaen ohjelmisto on teknologia, joka pysyy suhteellisen avoimena ja jonka kehittäminen ja välittäminen on edullista.

Monopolistien kannalta ongelmana on, että kuka tahansa Stanfordin yliopistosta pudonnut, jolla on tietokone, voi luoda seuraavan ”peliä mullistavan” ohjelmiston. Siksi Microsoftin ja Googlen kaltaisten yritysten on vaikea nostaa hintoja ”turvallisesti”. Se tekisi ne haavoittuviksi halvemmalle kilpailulle. Määräävässä asemassa oleville yrityksille, joilla on massiiviset kiinteät kustannukset ja odottavien osakkeenomistajien joukko, turvallisempaa on sen sijaan ostaa uusia yrityksiä mahdollisimman nopeasti. Näin suuret yritykset saavat uutta henkistä omaisuutta ja sen myötä uusia tulovirtoja.

Toinen syy haluttomuuteen korottaa hintoja voi olla kilpailuoikeudellisen vastareaktion aiheuttamat kustannukset. Googlen ”ilmaispalvelustrategian” merkittävä etu on se, että se suojaa yritystä kilpailuoikeudellisilta syytteiltä. Syynä tähän on se, että 1980-luvulta lähtien Yhdysvaltain kilpailuoikeudessa on rajoituttu osoittamaan, että monopoli vahingoittaa ”kuluttajia”. Kuluttajille aiheutuva ”vahinko” on puolestaan määritelty ainoastaan hintojen nousuna (Bork, 1978). Vaikka Google saa tulonsa lähes kokonaan mainostajilta, se on menestyksekkäästi esittänyt ohjelmistojen käyttäjät ”kuluttajina”. Koska Googlen ohjelmistot ovat ilmaisia, on vaikea osoittaa, että Googlen monopoli vahingoittaa näitä kuluttajia.

Tämä strategia kuvastaa laajempaa suuntausta teknologiateollisuudessa, joka sai alkunsa suurelta osin Microsoftia vastaan vuosituhannen vaihteessa nostetusta korkean profiilin kilpailuoikeudenkäynnistä (Economides, 2001). Tämän tapauksen jälkeen teknologiateollisuus siirtyi ”tuotannon” sijaan ”pääsyn” valvontaan. Amazonin, Uberin ja GrubHubin kaltaiset yritykset ovat omaksuneet tämän strategian, joka on kaksitahoinen. Yhtäältä yritykset pitävät yllä halpoja hintoja loppukäyttäjille, joskus (kuten Uberin tapauksessa) jopa suoran tukemisen verran. Toisaalta yritykset nostavat hintoja, jotta kuluttajat pääsevät käyttämään palvelujaan. Malli muistuttaa 1900-luvun sanomalehtiliiketoimintaa. Ohjelmisto toimii alustana, joka houkuttelee käyttäjiä, ja nämä käyttäjät myydään sitten eniten tarjoavalle. Tämä kaksipuolinen malli, jonka Google ja enenevässä määrin myös Microsoft ovat omaksuneet täydestä sydämestään, saattaa olla syynä siihen, että molemmat yritykset ovat noudattaneet laaja-alaista strategiaa inflaatiota kiihdyttävän ja häiritsevän syvällisen strategian sijaan.

4 Konvergenssi tarkoittaa konfliktia

Kun Google aloitti toimintansa 1990-luvun lopulla, Microsoft oli teknologiajätti. Mutta kesti vain vuosikymmenen, ennen kuin Google kuroi sen kiinni. Kuviossa 3 on esitetty Googlen nousu mitattuna voittoeroina (voitot suhteessa Global 500 -listan keskimääräiseen nettotuloon – maailman 500 suurinta yritystä tulojen mukaan luokiteltuna). 2000-luvun alussa Microsoft teki noin 10 kertaa enemmän voittoa kuin Global 500 -yritysten keskiarvo, ja tämä luku pysyi suhteellisen vakiona seuraavat kaksi vuosikymmentä. Google sen sijaan aloitti 2000-luvun noin 100 kertaa pienemmällä voitolla kuin keskimääräinen Global 500 -yritys. Vuoteen 2010 mennessä Google oli kuitenkin kurottautunut kiinni Microsoftin etumatkaan.

kuva 3: Vuosittainen differentiaalinen liikevoitto — Google vs. Microsoft. Huom: Differentiaalinen liikevoitto on kunkin yrityksen vuotuisen nettotulon suhde Compustat-tietokannan 500 suurimman globaalin yrityksen keskimääräiseen nettotuloon (liikevaihdon mukaan järjestettynä). Huomaa, että y-akselilla käytetään log-asteikkoa.

Lähde: Mergent Online. Maailmanlaajuiset keskimääräiset nettotulotiedot ovat Compustatista (WRDS:n kautta), sarjakoodit NI ja REVT.

Kun Googlen voitot kasvoivat Microsoftin voittoihin verrattaviksi, nämä kaksi yritystä ryhtyivät kilpailemaan keskenään. Molemmat yritykset pyrkivät saamaan laajuutta ”lisäämällä yrityselintensä suhteellista kokoa” (Nitzan ja Bichler 2009, 334). Mielenkiintoista on, että samoihin aikoihin näiden kahden yrityksen kannattavuus vaihtoi ”järjestelmää”. Ennen vuotta 2010 Googlen voitot korreloivat positiivisesti Microsoftin voittojen kanssa. Sen jälkeen korrelaatio muuttui kuitenkin negatiiviseksi. Kuvio 4 osoittaa tämän korrelaation muutoksen. Kuvaan tässä Microsoftin ja Googlen kannattavuuserojen kasvuvauhtia. Ennen vuotta 2010 Googlen kannattavuus liikkui yhdessä Microsoftin kanssa (korrelaatio +0,69). Vuodesta 2011 vuoteen 2019 korrelaatio muuttui kuitenkin negatiiviseksi (-0,23 \footnotesize -0,23 -0,23 -0,23). Tämä ero voittojen kasvuvauhdissa tapahtui samoihin aikoihin, kun Googlen voitot saavuttivat Microsoftin voitot (kuvio 3). Tämän jälkeen kumpikaan yritys ei kyennyt merkittävästi kasvattamaan voittoerojaan.

kuva 4: Vuosittainen differentiaalisen kannattavuuden muutos — Google vs. Microsoft. Huomautus: Differentiaalinen liikevoitto on kunkin yrityksen vuotuisen nettotulon suhde Compustat-tietokannan 500 suurimman globaalin yrityksen keskimääräiseen nettotuloon (liikevaihdon mukaan järjestettynä). Huomaa, että y-akselilla käytetään log-asteikkoa

Lähde: Mergent Online. Maailmanlaajuiset keskimääräiset nettotulotiedot ovat Compustatista (WRDS:n kautta), sarjakoodit NI ja REVT.

Väitän, että nämä kaksi suuntausta ovat syy-yhteydessä toisiinsa. Toisin sanoen ehdotan, että Googlen lähentyminen Microsoftin voittojen tasolle aiheutti sitä seuranneen voittojen kasvuvauhdin eron. Ajatuksena on, että kun Googlesta tuli yhtä suuri kuin Microsoftista, nämä kaksi yritystä kilpailivat samasta tulovirrasta. Näin ollen vuoden 2010 jälkeen Googlen voittojen kasvu tapahtui Microsoftin tuloksen kustannuksella (ja päinvastoin). Molemmista yrityksistä tuli monopoliasemassa olevia yrityksiä, ja ne rajoittivat siten toistensa laajentumista.

Nykyään Googlen tai Microsoftin on yhä vaikeampaa ”voittaa keskiarvoa” siitä yksinkertaisesta syystä, että nämä yritykset ovat niin suuria, että ne ovat käytännössä keskiarvoa. Google hallitsee ylivoimaisesti hakukonemarkkinoita, sillä se hallitsee yli 90 prosenttia maailman Internet-hauista. Näin ollen Googlen laajentumismahdollisuudet ovat vähäiset. Microsoftilla on samanlainen määräävä asema yritys- ja tuottavuusohjelmistoissa, joten kasvun varaa ei juuri ole. Määräävän aseman vuoksi molemmilla yrityksillä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin pyrkiä kasvuun ydinliiketoimintansa ulkopuolella. Google ja Microsoft kilpailevat nyt suoraan toistensa kanssa, kun ne ovat laajentaneet toimintaansa mobiililaskentaan, pilvipalveluihin ja kaikkeen siltä väliltä.²

Kuvio 5 vahvistaa tätä antagonistista suhdetta. Kuvaan tässä kaksivaiheisen laskennan tulokset. Lasken ensin sekä Googlen että Microsoftin eriytetyn markkina-arvon eli niiden markkina-arvon suhteessa S&P 500 -yritysten keskimääräiseen markkina-arvoon. Sen jälkeen kuvailen tämän pääomituseron muutosnopeutta.

kuva 5: Differentiaalisen pääomituksen vuotuinen muutosvauhti — Google vs. Microsoft. Huom: Eriytetty pääomitus lasketaan kunkin yrityksen pääomituksen suhteena keskimääräisen S&P 500 -yrityksen pääomitukseen.

Lähde: Microsoftin ja Googlen markkina-arvo on laskettu käyttäen Global Financial Datan tietoja, tunnukset MSFT ja GOOG L. S&P 500:n markkina-arvo on Global Financial Datan tietoja, symboli SCSP500D.

Vuodesta 2005 vuoteen 2019 Googlen ja Microsoftin välinen kapitalisaatio oli vastakkaisessa suhteessa: niiden kapitalisaation kasvuvauhti kulki vastakkaisiin suuntiin (korrelaatio -0,46 \footnotesize -0,46 -0,46 -0,46). Tämä havainto viittaa siihen, että näiden kahden yrityksen keskinäinen konflikti voi olla merkittävä tekijä niiden tulevan suorituskyvyn ennustamisessa.

5 Kaupankäynnin lyöntejä

Jatketaan Microsoftin ja Googlen antagonistisen suhteen analyysia, ja kuviossa 6 esitetään näiden kahden yrityksen voittomarginaali eli niiden nettotulot prosentteina myynnistä. Viimeisten 20 vuoden aikana Microsoftin voittomarginaali on ollut hieman laskeva, kun taas Googlen voittomarginaali on ollut hieman nouseva. Nämä kaksi suuntausta lähenivät toisiaan vuoden 2018 tienoilla.

kuva 6: Vuotuinen voittomarginaali — Google vs. Microsoft. Huomautus: Vuotuinen voittomarginaali lasketaan vuotuisen nettotulon ja vuotuisten kokonaistulojen suhteena. Trendiviivat osoittavat lineaarisia regressioita.

Lähde: tilastot peräisin Mergent Onlinesta.

Mikä on voinut aiheuttaa markkamäärien lähentymisen? Yksi mahdollisuus on, että Microsoftin oli pakko alentaa hintoja pysyäkseen kilpailukykyisenä Googlen kanssa. Tämä hypoteesi vaikuttaa kuitenkin epätodennäköiseltä, sillä näiden kahden yrityksen ydintuotteet eivät kilpaile suoraan keskenään. Toinen mahdollisuus on, että hintojen lähentyminen johtui samankaltaisista ”kustannuksista”. Käytän tässä lainausmerkkejä, koska en tarkoita tuotantokustannuksia. Tarkoitan ”kustannuksia”, jotka aiheutuvat siitä, että yritys pysyy vaikutusvaltaisena. Muistutettakoon (kuvioista 1 ja 2), että Google ja Microsoft ovat historiallisesti kasvattaneet voittojaan kasvattamalla tulojaan – strategiaa, jota Nitzan ja Bichler kutsuvat ”laajuudeksi”. Strategiaan liittyy kustannuksia, nimittäin uuden kentän investointeihin ja/tai sulautumisiin ja yritysostoihin liittyviä kustannuksia. Googlen ja Microsoftin kohdalla on käynyt ilmi, että nämä laajuudesta aiheutuvat kustannukset ovat lähentyneet toisiaan. Kuviossa 7 esitetään vihreän kentän investointien kustannusten lähentyminen, jota mitataan kiinteistöihin ja laitteisiin kohdistuvien menojen avulla. Microsoftiin verrattuna Google käytti 2000-luvun alussa suuruusluokkaa vähemmän rahaa uusiin investointeihin. Vuoteen 2010 mennessä nämä menot olivat kuitenkin lähentyneet toisiaan. Nykyään Google käyttää hieman enemmän rahaa greenfield-investointeihin kuin Microsoft. Kaiken kaikkiaan näiden kahden yrityksen hankintojen välinen korrelaatio on +0,96.

kuva 7: Vuotuiset investoinnit uusiin hankkeisiin — Google vs. Microsoft. Huomautus: Käytän vuosittaisia kiinteistöjen ja laitteiden hankintamenoja vihreän kentän investointien vertailuarvona.

Lähde: tilastot peräisin Mergent Onlinesta.

Sen lisäksi, että Google ja Microsoft vastaavat toisiaan uusiin investointeihin, näyttää siltä, että ne kamppailevat myös toistensa sulautumiin ja yritysostoihin käyttämistä varoista. Kuviossa 8 esitetään kummankin yrityksen yritysostoihin vuosittain käyttämien varojen absoluuttinen muutos, joka korreloi tiiviisti keskenään.

kuva 8: Vuosittainen absoluuttinen muutos yritysostoissa — Google vs. Microsoft. Lähde: tilastot peräisin Mergent Onlinesta.

Tuotantokustannusten näkökulmasta on vaikea ymmärtää, miksi Google ja Microsoft haluaisivat vastata toistensa yritysostoihin käyttämiä varoja. Tällaiset menot ovat kuitenkin järkeviä, kun niitä tarkastellaan vallan näkökulmasta. Nitzan ja Bichler toteavat, että yritysostot kasvattavat yrityksen osuutta voitosta ilman, että markkinoiden koko kasvaa. Tärkeää on, että yritysostot myös poistavat kilpailijoita markkinoilta, mikä vahvistaa erillistä kannattavuutta. Tästä näkökulmasta tarkasteltuna kuvio 8 osoittaa, että Google ja Microsoft poistavat kilpailijoita huomattavan synkronisesti.

Tämä yhteensovitettu käyttö on sitäkin vaikuttavampaa, kun otetaan huomioon ostettavissa olevien teknologiayritysten rajallinen määrä. Tästä rajoituksesta huolimatta Microsoft ja Google sovittivat vuosina 2004-2016 yhteen yritysostojaan huomattavan tarkasti (korrelaatio +0,90). Seuraavina vuosina Microsoft aloitti kuitenkin yritysostojen vyöryn, johon Google ei pystynyt vastaamaan. (Erityisesti Microsoft osti LinkedInin.) Käsittelen mahdollisia syitä tähän yritysostojen eroavaisuuteen johtopäätöksissä.

5.1 Patenttisota

Kuviossa 8 esitetään Novellin, Nortelin ja Motorolan välisen patenttisodan laadulliset tapahtumat. Googlen lakiasiainjohtajan (David Drummond) mukaan Microsoftin matkapuhelinpatenttien osto oli eräänlaista strategista sabotaasia.³ Ostamalla mobiiliteknologian patentteja Microsoft tunkeutui Googlen alueelle. Tärkeää on, että kyseessä ei ollut tunkeutuminen nykyistä kannattavuutta tuottavalle alueelle, vaan alueelle, jonka kannattavuutta pidetään tulevaisuudessa kannattavana. Toisin sanoen Drummond moitti Microsoftia siitä, että se yritti katkaista Googlen tien tuleviin erilaisiin voittoihin. Nykyään Microsoftin ja Googlen pääasialliset voitot eivät kumpikaan tule suoraan mobiililaitetoiminnasta. Silti niiden toiminta osoittaa, että molemmat yritykset pyrkivät hallitsemaan tätä alaa (tai ainakin pyrkivät estämään toista yritystä hallitsemasta sitä). Mielenkiintoista on, että Microsoftin ja Googlen välinen patenttisota kärjistyi vuonna 2011 – samoihin aikoihin, kun näiden kahden yrityksen voitot muuttuivat vastakkaisiksi (kuvio 4). Tämä patenttisota voi siis olla tapaustutkimus siitä, miten erilainen kannattavuus voi olla nollasumma, joka ei saavuteta muiden yritysten kanssa vaan niitä vastaan. Se tarjoaa myös kiehtovan tapaustutkimuksen siitä, miten yritysostoja voidaan käyttää sabotaasin muotona (Nitzan ja Bichler 2009, 231-233). Kun Microsoft osti Nortelin patentit, se pyrki saamaan hallintaansa joukon teollis- ja tekijänoikeuksia. Sen tavoitteena ei kuitenkaan todennäköisesti ollut käyttää näitä omistusoikeuksia ”tuotantoon”. Sen sijaan Microsoftin tarkoituksena oli todennäköisesti käyttää valtaansa sulkea pois. Haastamalla Android-matkapuhelinvalmistajat oikeuteen patenttirikkomuksista Microsoft toivoi vahingoittavansa Googlen ekosysteemiä ja tukahduttavansa siten Googlen voitot.

Toisin sanoen tavoitteena ei ollut lisätä Microsoftin voittoja absoluuttisesti, vaan lisätä niitä eri tavoin sabotoimalla Googlea. Voiton maksimoinnin näkökulmasta katsottuna tässä strategiassa ei ole paljon järkeä. Mutta kun sitä tarkastellaan eriytetyn vallan näkökulmasta, se on täysin looginen. Googlen tappio on Microsoftin voitto.

6 Lopuksi

Valtavirran taloustieteilijät olettavat yleensä, että kapitalismi on positiivinen summa, mikä tarkoittaa, että yritysten välinen kilpailu johtaa tuotannon kasvuun. Nitzan ja Bichler toteavat kuitenkin, että kapitalistinen kilpailu on joskus nollasummakilpailua. Tällöin yritykset saavat eriytettyjä voittoja aiheuttamalla vahinkoa vastustajilleen. Microsoftin ja Googlen välinen patenttisota voi olla tällainen tapaus. Vuodesta 2010 lähtien Googlen voittojen kasvu on tapahtunut Microsoftin voittojen kustannuksella (ja päinvastoin). Vaikuttaa siis uskottavalta, että molemmat yritykset käyvät strategista sabotaasitaistelua. Molemmat yritykset hallitsevat kannattavuuden ydinalueitaan, joten ne pyrkivät laajentumaan uusille alueille. Samalla ne tunkeutuvat toistensa alueelle. Tässä mielessä mobiililaskenta saattaa olla vain yksi osa Microsoftin ja Googlen välistä taistelua.

Microsoftin ja Googlen välisen kilpailun analysoinnin jälkeen on tärkeää tunnustaa, että näiden kahden yrityksen tutkiminen erillään toisistaan on rajallista. Teknologiateollisuudessa on nykyään muitakin suuria toimijoita – erityisesti Apple, Facebook ja Amazon. Tulevaisuudessa voitaisiin käyttää samanlaisia menetelmiä näiden teknologiajättien keskinäisen konfliktin tutkimiseen.

Microsoft on saattanut äskettäin toistaa yritysostostrategiansa, mutta tällä kertaa eri kilpailijaa vastaan. Kesäkuussa 2016 Microsoft osti sosiaalisen median yrityksen LinkedInin 26 miljardilla dollarilla (Microsoft News Center, 2016). Osto saattoi olla tarkoituksellinen vastaus tunkeutuvaan kilpailijaan: Facebook. Kuten kuviosta 9 käy ilmi, vuoteen 2016 mennessä Facebookin voittoero oli lähentynyt Microsoftin voittoa. Kyseessä saattaa siis olla tarkoituksellinen ”hillintästrategia”. Kun toinen yritys lähestyy Microsoftin voittotasoa, Microsoft pyrkii ”hillitsemään” kilpailijaansa ostamalla kilpailijan suoria kilpailijoita.

kuva 9: Vuosittainen differentiaalinen liikevoitto — Google, Microsoft & Facebook. Huomautus: Voittoero on kunkin yrityksen vuotuisen nettotulon suhde Compustat-tietokannan 500 suurimman globaalin yrityksen keskimääräiseen nettotuloon (liikevaihdon mukaan järjestettynä). Huomaa, että y-akselilla käytetään log-asteikkoa.

Lähde: Google, Microsoft ja Facebook: Tuloslaskelmat ovat peräisin Mergent Online -verkkopalvelusta. Maailmanlaajuiset keskimääräiset nettotulotiedot ovat Compustatista (WRDS:n kautta), sarjakoodit NI ja REVT.

Analyysini herättää monia kysymyksiä tulevaa tutkimusta varten. Miksi esimerkiksi Microsoft, Google ja Facebook ovat pysähtyneet samalle tasolle eriytettyjen voittojen suhteen? Johtuuko tämä keskinäisestä kilpailusta? Onko kyse laajemmasta esteestä kokoluokalle teknologiateollisuudessa? Vai onko kyseessä vain sattuma? Toinen tulevan tutkimuksen kohdealue on analyysin laajentaminen Yhdysvaltojen ulkopuolelle. Kansainvälisesti Google kilpailee kiinalaisten teknologiayritysten, kuten Tencentin ja Baidun, kanssa. Myös Microsoftilla ja Facebookilla on paljon kilpailijoita. Kilpailun monimutkaisuuden vuoksi tässä asiakirjassa esitettyä analyysia olisi pidettävä kartoittavana. Yksi tapa tulkita tuloksia on kuitenkin se, että kansainvälisen kilpailun monimutkaisuudesta huolimatta Google ja Microsoft ovat päätyneet yksinkertaiseen strategiaan: ne vastaavat toistensa yritysostoja. Vaikka ei tiedetä, kuinka yleistä tämä käyttäytyminen on, toivon, että tämä tutkimus edistää ymmärrystämme suurten yritysten valtakehityksestä.

Alaviitteet

1. Vuonna 2015 Google organisoi eri liiketoimintansa uudelleen uudeksi konglomeraatiksi nimeltä ”Alphabet”. Yksinkertaisuuden vuoksi käytän tässä nimitystä ”Google” sekä Googlesta että Alphabetista.
2. On myös syytä huomata, että Microsoftin erilainen kannattavuus pysähtyi jo vuonna 2000, mikä viittaa siihen, että Microsoftin erilainen kannattavuus ei liittynyt Googlen nousuun. Uskottava selitys on, että Microsoft oli oman menestyksensä uhri, sillä sen lähes täydellinen monopoliasema ei jättänyt tilaa laajentumiselle. Kysymys on kuitenkin edelleen siitä, miksi Microsoft ja Google lähestyivät toisiaan samassa suhteessa erillisten voittojen suhteen – noin 10 kertaa enemmän kuin Global 500:n keskiarvo.
3. Drummond ei tosin käyttänyt sanaa ”sabotaasi”. Mutta hän ilmaisi samanlaisen tunteen.

Lähdeviitteet

Alphabet. (2009). Annual report 10-K. Securities and Exchange Commission, (Commission file number: 000-50726).

Alphabet. (2019). Annual report 10-K. Securities and Exchange Commission, (Commission file number: 001-37580).

Baines, J. (2014). Wal-mart’s power trajectory: A contribution to the political economy of the firm. Review of Capital as Power, 1(1), 79–109.

Bork, R. (1978). The antitrust paradox: A policy at war with itself. Basic Books.

Bradley, T. (2017). The Windows ecosystem is Microsoft’s “secret sauce”. Forbes.com. https://www.forbes.com/sites/tonybradley/2017/10/17/the-windows-ecosystem-is-microsofts-secret-sauce/?sh = 3c983e1a397a

Cochrane, D. T. (2017). Differentiating diamonds: Transforming knowledge and the accumulation of De Beers. Working Papers on Capital as Power, (2017/01).

Drummond, D. (2011). When patents attack Android. Google: Official Blog. https://googleblog.blogspot.com/2011/08/when-patents-attack-android.html

Economides, N. (2001). The Microsoft antitrust case. Journal of Industry, Competition and Trade, 1(1), 7–39.

Hager, S. B. (2012). Investment bank power and neoliberal regulation: From the Volcker shock to the Volcker rule. In Neoliberalism in crisis (pp. 68–92). Springer.

Jones, E. (2021). Cloud market share – a look at the cloud ecosystem in 2021. Kinsta.com. https://kinsta.com/blog/cloud-market-share/#an-overview-of-the-cloud-computing-market-in-2021

Lewis, M. (1999). The new new thing: A silicon valley story. WW Norton & Company.

Lovejoy, B. (2017). Android now the world’s most popular operating system as it overtakes windows. 9to5google.com. https://9to5google.com/2017/04/03/android-windows-most-popular-operating-system/

Microsoft News Center. (2016). Microsoft to acquire LinkedIn. Microsoft.com. https://news.microsoft.com/2016/06/13/microsoft-to-acquire-linkedin/

Nitzan, J., & Bichler, S. (2002). The global political economy of Israel. Pluto Press.

Nitzan, J., & Bichler, S. (2009). Capital as power: A study of order and creorder. New York: Routledge.

Olivarez-Giles, N. (2012). DOJ approves Nortel patents sale to group led by Apple, Microsoft. Los Angeles Times. https://www.latimes.com/business/technology/la-fi-tn-us-doj-approves-sale-of-nortel-patents-to-apple-microsoft-rim-sony-20120214-story.html

Page, L. (2011). Supercharging Android: Google to acquire Motorola Mobility. Google Official Blog. https://googleblog.blogspot.com/2011/08/supercharging-android-google-to-acquire.html

Page, L. (2014). Lenovo to acquire Motorola Mobility. Google Official Blog. https://blog.google/inside-google/company-announcements/lenovo-to-acquire-motorola-mobility/

Veblen, T. (1908). On the nature of capital. The Quarterly Journal of Economics, 22(4), 517–542.

Lähde: capitalaspower.com

Yksi Googlen erityispiirteistä on se, että se omaksui poliittisen strategian jo hyvin varhaisessa vaiheessa eikä vain kaupallisen, taloudellisen ja rahoituksellisen strategian. Tämä erityinen poliittinen strategia, joka perustuu lakien puuttumiseen virtuaalimaailmasta ja moniselitteiseen sanamuotoon, on sopeutunut erityisen hyvin 2000-luvun kahdenkymmenen ensimmäisen vuoden muuttuvaan maailmaan. Sen kaksi tärkeintä inspiraation lähdettä ovat psykologi Skinner ja valtioajattelija Nozick.

Behaviorismi, minimivaltio ja Google

Täältä ei löydy jälkeäkään Googlen salaliitosta, täysin digitaalisen teknologian kannattajista tai aivoriihestä[1], joka on suunnitellut ja nostanut — keinolla millä hyvänsä — Googlen ”maailman herran” asemaan, jolla on oma valtastrategiansa. Joillakin ajatushautomoilla, kuten Heritage Foundationilla, on 1970-luvun lopusta lähtien ollut keskeinen poliittinen rooli Yhdysvalloissa. Ronald Reaganin ensimmäisen vaalikampanjan jälkeen tämä hyvin konservatiivinen säätiö on julkaissut sarjan laajoja asiakirjoja, joiden otsikkona on ”Mandate for Leadership” ja joissa hahmotellaan vain ”valmis ohjelma” vastavalittua hallitusta varten. Heritage-säätiö auttoi Ronald Reaganin valinnassa vuonna 1980, ja kun hänet oli valittu, se auttoi myös toteuttamaan hänen peruspolitiikkansa siinä määrin, että Washington Postin mukaan kirjasta oli tullut ”eräänlainen uuden hallinnon käsikirja”.

Google ei kuitenkaan ole sidottu mihinkään tiettyyn puolueeseen tai ryhmään: yhtiö kehittää omaa poliittista agendaansa. Tarkoituksena on osoittaa, että 1960-70-luvuilla Burrhus Frederic Skinnerin esittämän psykopoliittisen teorian, behaviorismin, ja Robert Nozickin samaan aikaan esittämän ”minimaalisen” valtion teorian sekä Googlen välillä on yhteys. Nämä kaksi näkemystä ovat yhdistyneet tässä nykymaailman symbolisessa yrityksessä, vuonna 1998 syntyneessä Googlessa, joka osoittautuu ennen kaikkea poliittiseksi välineeksi, joka palvelee niin sanottua ”ehdollistamisen ja hallinnan kapitalismia”. Eric Schmidt, joka toimi jonkin aikaa Googlen puheenjohtajana ja toimitusjohtajana, ilmaisi avoimimmin Googlen poliittisen akselin, ennen kuin hänestä tuli Pentagonin erityinen turvallisuusneuvonantaja.

Itsenäisestä ihmisestä manipuloiduksi ihmiseksi

”Autonominen ihminen”, jolle Skinner omistaa kirjansa Beyond Freedom and Dignity (Vapauden ja ihmisarvon tuolla puolen) ja akateemiset teoksensa, on vaarallinen olento, jota ohjaa vapaudenhalu ja pyrkimys tunnustukseen, joka antaisi hänelle ihmisarvon. Mutta Skinner taistelee tätä vapautta ja ihmisarvoa vastaan korkeamman edun nimissä: sivilisaatiomme jatkumisen nimissä. Hänen ratkaisunsa on yksinkertainen: ”Tarvitsemme käyttäytymisteknologiaa”. Jos emme voi muuttaa ihmisiä sisältäpäin psykologisin, uskonnollisin, poliittisin tai muilla keinoin, meidän on ohjattava heidän käyttäytymistään kannustimien ja vahvistimien avulla. Kyse ei ole siitä, että ihmisistä tehdään parempia, vaan siitä, että heidän käytöksensä tehdään ”hyväksi”.

Skinnerin työn tavoitteena on osoittaa, että yksilöiden ympäristöä valvomalla voidaan hallita yksilöitä ja siten pelastaa nykyaikainen kulttuuri ja yhteiskunta niitä uhkaavilta vaaroilta. Arvaamattomat yksilöt uhkaavat sivilisaatiota. Skinner kuitenkin pohtii, kuka tätä käyttäytymiseen liittyvää ehdollistumisjärjestelmää ohjaa:

”Kuka rakentaa ympäristön, joka harjoittaa valvontaa, ja mihin tarkoitukseen? [Kuka tietää, mikä vaikuttaa hyvältä hallitsevasta, ja kuka tietää, onko se yhteneväinen niiden olentojen hyvän kanssa, joita se hallitsee?”

Skinner ei vielä tiedä, miten kysymys ratkaistaan, mutta hän sanoo: ”Tieteellisen kehityksen luonteeseen kuuluu, että autonomisen ihmisen toimintoja hallitaan sitä mukaa, kun ympäristön roolia ymmärretään paremmin. Ehdollistamista perustellaan siis hypoteettisella ”tieteellisen edistyksen luonteella”. Tärkeintä on hylätä perinteinen ajatus siitä, että politiikka tai vallan muoto voi tehdä ihmisestä paremman. Tämä ympäristön muuttaminen johti myöhemmin virtuaaliympäristön keksimiseen ja yleistymiseen, ja se on nyt keskeisellä sijalla 2000-luvun ihmisten elämässä sekä yksilöllisesti että kollektiivisesti.

Skinner esitti perustavanlaatuisen ajatuksen, joka koski illuusiota autonomiastamme: ”Se, mitä olemme poistamassa, on autonominen ihminen, sisäinen ihminen, homunculus […]. Autonominen ihminen on väline, jota käytetään selittämään se, mitä ei voida selittää millään muulla tavalla. Se on rakennettu tietämättömyytemme varaan, ja kun ymmärryksemme kehittyy, materiaali, josta se on tehty, haihtuu. Tiede ei epäinhimillistä ihmistä, vaan se ”epäinhimillistää” häntä, ja sen on tehtävä niin, jos ihmislajin häviäminen halutaan välttää. ”Ihmiselle kuin ihmiselle” sanomme epäröimättä: hyvää jatkoa. Vain poistamalla sen voimme puuttua ihmisten käyttäytymisen todellisiin syihin. Vasta silloin voimme siirtyä päätelmistä havaittuun, ihmeellisestä luonnolliseen, saavuttamattomasta manipuloitavaan. Manipulointi ”käyttäytymistieteen” ylivertaisen käsityksen nimissä: ”Käyttäytymisen tieteellinen analyysi riistää autonomisen ihmisen ja siirtää ympäristölle sen hallinnan, jota hänen oli tarkoitus käyttää”.

Vapauden ja ihmisarvon ulkopuolella -kirjan viimeinen lause kuulostaa ennemminkin uhkaukselta kuin profeetalliselta ilmoitukselta: ”Emme ole vielä nähneet, mitä ihminen voi tehdä ihmiselle.” Luemme siitä vastauksen Norbert Wienerin 1950-70-luvuilla ilmaisemaan huoleen, kun hän oli huolissaan oman keksintönsä, kybernetiikan, seurauksista; jo vuonna 1954 Wiener totesi: ”Olemme teknisten parannuksiemme orjia […]. Olemme muuttaneet ympäristöämme niin radikaalisti, että meidän on nyt muutettava itseämme voidaksemme elää tässä uudessa ympäristössä. Emmekä voi enää elää vanhassa. […] Vaikuttaa melkein siltä, että itse edistyksen ja kasvavaa entropiaa vastaan käymämme taistelun on luonnostaan päätyttävä vertikaaliseen lopputulokseen, jota yritämme paeta. Wiener oli löytänyt Skinneristä vahvan vastustajan. Jotta Skinnerin visio voisi toteutua, jonkun tahon, oli se sitten valtio tai yritys, olisi kuitenkin otettava käyttöön hänen vaatimansa käyttäytymisen valvonta ja manipulointi ”kulttuurin pelastamiseksi”. Google huolehtii tästä…

Skinner ikään kuin olisi tarjonnut seuraajilleen valmiin skenaarion: yksilön käyttäytymisen hallitseminen, jotta se voitaisiin asettaa sellaisten päämäärien palvelukseen, jotka ovat yksilön itsensä ulkopuolella. Ainakin kaksi olennaista kysymystä on edelleen vailla vastausta. Ensinnäkin, mitä tehdä valtioiden ja demokratian kanssa? Toiseksi, kuka perustaisi tämän maailman hallinnan ja pitäisi sen hallinnassa? Unohtamatta kolmatta maailmanlaajuista haastetta, joka on niin ikään perustavanlaatuinen: kun otetaan huomioon, että ihmisten hallitseminen merkitsee suurelta osin ylikulutusta rikkaissa maissa, jotka ovat ainoa uskottava ”kannustin”, ja etelän maiden, jotka ovat raaka-aineiden ja erittäin halvan työvoiman toimittajia, köyhtymistä, miten planeetta selviytyy ennakoitavissa olevasta ekologisesta katastrofista, rikkaiden ja köyhien välisen kuilun syvenemisestä ja siitä väistämättä aiheutuvasta muuttoliikkeestä? Nämä kaikki ovat 2000-luvun perintöongelmia.

Anarkian lopettaminen minimaalisen valtion avulla…

Samaan aikaan Skinnerin kanssa tunnettu taloustieteilijä ja Harvardin professori Robert Nozick esitti teoksessaan Anarchy, State and Utopia taloudellisen ja poliittis-institutionaalisen skenaarion, jota hänen seuraajansa tarvitsisivat. Hän kutsui sitä ”anarkiaksi”, koska Nozick, joka on ”libertaristinen” ajattelija, on kuitenkin varsin herkkä sille hänen mukaansa anarkistiselle ja moraaliselle väitteelle, että mitään ei pitäisi tehdä yksilöä vastaan, mikä oikeuttaa valtion kritisoimisen moraalittomana kokonaisuutena. Nozick siis perustelee valtiomuodon, jota individualistiset anarkistit eivät voi kritisoida moraalisesta näkökulmasta.

Nozickin individualismi eroaa hyvin paljon anarkistisesta ajatuksesta; se koostuu lähinnä yrittäjänvapauden radikaalista puolustamisesta. Esimerkiksi terveyden alalla ”lääketieteen tutkija, joka löytää uuden synteettisen tuotteen, jolla voidaan tehokkaasti hoitaa uutta sairautta, ei huononna muiden asemaa riistämällä heiltä sen, mitä hän on ottanut itselleen, jos hän kieltäytyy myymästä sitä muulla tavoin kuin heidän ehdoillaan”. Nozickin puolustama moraali on puhtaasti individualistista kyynisyyteen asti… eikä sillä ole mitään tekemistä anarkian kollektiivisen ulottuvuuden kanssa.

Nozick lähtee liikkeelle luonnontilasta ja kysyy, mikä on paras ”moraalinen” ratkaisu tämän luonnontilan ”anarkian” ja pahimman kuviteltavissa olevan – vältettävissä olevan – tilan välillä. Valikoima on laaja. Nozick haluaa, että valtio kunnioittaa yksilöä; kuinka pitkälle valtion rakentamisessa voidaan mennä vahingoittamatta yksilöä? Kysymys, joka on aluksi abstrakti, antaa hänelle kuitenkin mahdollisuuden hahmotella valtion, jota hän kutsuu ”minimaaliseksi” valtioksi. Tämä rajoittuu poliisiin, armeijaan ja oikeusjärjestelmään, joka kunnioittaa kaikkia kansalaisia eikä vain niitä, jotka toimivat myönteisesti maan hyväksi (yhteistyöhaluton kansalainen voi luottaa poliisiin hyökkäyksen sattuessa); tämä on hänen ainoa myönnytyksensä, ja hän pyrkii jälleen kerran välttämään kaikenlaisen haasteen moraalin ja yksilön nimissä.

”Ensimmäisessä osassa [Anarkia, valtio ja utopia -teoksen] perustellaan minimaalinen valtio; toisessa osassa väitetään, että hieman kehittyneempää valtiota ei voida perustella”: tämä ajatus on olennainen; omassa poliittisessa teoriassaan Schmidt ja Cohen (Google) haluavat myös rajoittaa valtion roolia ja kiistävät samalla, että tämä rooli voisi olla ”hieman kehittyneempi”. Päämääränsä saavuttamiseksi Nozick kehittää ”oikeudenmukaisuuden teorian, joka ei edellytä valtion laajentamista”. Hän hyökkää kaikkea vastaan, mikä voisi oikeuttaa laajemman valtion perustamisen, ja kritisoi siten tasa-arvon käsitettä, työläisten valvontaa ja ”marxilaisia” teorioita.

Nozickille kehitys kohti minimivaltiota on väistämätöntä. Se johtaisi enemmän tai vähemmän siihen, mitä tunnemme nykyään, kun älypuhelimet, QR-koodit, koko teknologinen ekosysteemi, sosiaaliset verkostot, hakukoneiden kaikkivoipaisuus ja niin edelleen, asetetaan epätasa-arvoisesti ja ilman demokraattista keskustelua, kun samaan aikaan valtio laiminlyö terveydenhuoltoa, sosiaaliturvaa, kansallista koulutusta (jota se nyt avoimesti sabotoi), viestintäteitä, teitä tai rautatieverkkoa ja niin edelleen. Keltaiset liivit esittivät hyvän yhteenvedon poliittisen tilanteen nykytilasta: ”Kun kaikki on yksityistä, meille ei jää mitään”.

Ja sitten tulee Google!

Skinner ja Nozick olivat vain professoreita, toki kuuluisia ja arvostettuja, mutta maailmaa ei hallita Harvardista käsin! Schmidtin onni tai nerokkuus oli se, että hän löysi paikkansa liike-elämässä ja vieläpä aikamme johtavassa yrityksessä, mikä avasi hänelle tien oman valtateoriansa kehittämiseen.

Jared Cohenin kanssa yhdessä kirjoittamassaan uraauurtavassa kirjassa The New Digital Age Schmidt ei mainitse Skinneriä tai Nozickia. Koko teksti on kuitenkin läpäissyt näiden kahden teoreetikon ajatukset. Tavoitteenamme on kiinnittää huomiota tähän perustavanlaatuiseen tosiasiaan: yksilöt tai ajatushautomot suunnittelevat päivittäin strategioita, myös ”shokkistrategioita”, joiden tarkoituksena on varmistaa vallitsevan tilanteen jatkuminen – joka on ollut kriisissä jo vuosikymmeniä, sikäli kuin voidaan ajatella, että kapitalismi on järjestelmä, joka on jatkuvassa epätasapainossa ja että sen toistuvat kriisit hyödyttävät sitä viime kädessä niiden aiheuttaman pelon vuoksi, sillä pelko saa kansalaiset odottamaan vallitsevan tilanteen yksinkertaista jatkumista.

Google-ajattelulla on niin paljon yhteistä Skinnerin ja Nozickin työn kanssa, että pidämme tärkeänä korostaa sitä. Koska kun emme ymmärrä, mitä vihollinen tekee, vihollinen hallitsee meitä – ja tällä hetkellä tällä planeetalla on yli 8 miljardia älypuhelinta, joista suurin osa on yhteydessä Menlo Parkiin, Googlen pääkonttoriin….. Vihollisella on siis vasikkansa meidän taskuissamme!

Jos Schmidt haukkuu anarkisteja koko The New Digital Age -teoksessa ja yhdistää Anonymousin ja Julian Assangen samaan tapaan, se ei johdu siitä, että hän olisi anarkisminvastainen. Se johtuu siitä, että hän on syvästi vakuuttunut siitä, mitä hän väittää kirjan alkusivuilla: ”Internet on historian suurin anarkiakokeilu”. Käytännössä verkko on antanut valtavasti valtaa kaikille Internetin käyttäjille, myös järjestelmän vihollisille…”.

Schmidt on tässä samoilla linjoilla Timothy Learyn, 1960- ja 1970-luvun psykedeelisten kokeilujen apostolin kanssa, jonka ”profetia” teoksessa Chaos et Cyberculture perustuu anarkian ja kaaoksen sekoittamiseen, mutta Leary teki johtopäätöksiä, jotka ovat täysin vastakkaisia Schmidtin johtopäätöksiin nähden. Leary ylistää kaaosta konkreettisena mahdollisuutena vapauttaa ne, jotka eivät vielä kutsuneet itseään ”internaateiksi”. Leary ylisti kaaosta konkreettisena mahdollisuutena vapauttaa ne, jotka eivät vielä kutsuneet itseään ”internaateiksi”. Leary toisti varhaisten verkkohakkerien argumentit: verkon keksineet tiedemiehet loivat edellytykset byrokraattisen järjestelmän hajoamiselle. ”Ajatus siitä, että voisi olla yksilöitä, joilla on identiteetti ja valinnanvapaus”, hän sanoo vuosi verkon keksimisen jälkeen, ”vaikuttaa hullulta, todelliselta painajaiselta, ei vain hallitsevien byrokraattien vaan myös tervejärkisten liberaalien mielestä.” Todellisuudessa Leary, kuten monet muutkaan Internetin vapauden puolestapuhujat, ei vielä vuonna 1994 ymmärtänyt, että Internetistä tulisi hyvin monitulkintainen virtuaalinen paikka: toisaalta vapaus ja toisaalta rajoitukset, jotka kohdistuvat kaupallisiin sivustoihin ja niihin, jotka edistävät väkivaltaa kaikissa muodoissaan, myös pornografiaa. Learyn ylistämä vapaus oli vain ehdollinen: jotta internetin käyttäjä voisi nauttia siitä, hänellä on oltava jonkinlainen käsitys siitä, mitä hän etsii miljardien sivustojen valtameren keskellä. Serendipiteetti”, kyky löytää se, mitä ei alunperin etsitty, on sopiva myytti kuvaamaan kiertoilmaisulla todellisuutta… ajatusten sekaannusta.

Schmidt antaa sanalle ”anarkia” toisenlaisen merkityksen kuin ”kaaos”. Hän ymmärtää ne ominaisuudet, jotka synnyttivät verkon syntyessä todellisen villityksen tätä uutta viestintä- ja vaihtomuotoa, löytämisen ja kekseliäisyyden muotoa kohtaan. Kun Schmidt ja Cohen kirjoittavat esseensä alussa, että ”Internet on yksi niistä harvoista ihmisen tekemistä teoksista, joita ihminen ei oikeastaan ymmärrä”, tätä toteamusta ei pidä ottaa kevyesti. Se tarkoittaa, että he, Schmidt ja Cohen, ymmärtävät sen, ja mikä tärkeämpää, se tarkoittaa, että verkon alkulähteillä on henkilöitä, jotka eivät mitanneet seurauksia anarkian, ”kaaoksen” merkityksessä.

Tim Berners-Lee, hypertekstin keksijä ja näin ollen webin maailmanlaajuisen viestintäverkon pääasiallinen keksijä, ei siis ymmärtänyt, millaisen ”Pandoran lippaan” hän oli avaamassa. Berners-Lee uskoi monien muiden aikalaistensa, kuten Learyn, tavoin, että Internetin käyttäjät käyttäisivät verkkoa oppimiseen, tiedonvaihtoon, ongelmien ratkaisemiseen kokemuksen kautta ja arvojen välittämiseen. Sen sijaan suuri osa internetin käyttäjistä käyttää verkkoa ostamiseen ja myymiseen, uhkapelaamiseen, pornografisten fantasioidensa tyydyttämiseen, narsistiseen esittelyyn, johon usein liittyy muiden halventamista tai jopa loukkaamista. Berners-Leen maailmanlaajuiseen jakamiseen perustuva tietosanakirjaihanne on varmasti romahtanut, vaikka se ei olekaan kadonnut, kuten voimme nähdä, koska merkittävä osa Internetin käyttäjistä käyttää sitä edelleen älykkäästi ja sellaisten arvojen mukaisesti, jotka kuuluvat hallinnan ja alistumisen hylkäämisen piiriin, jotka ovat varsinaisia anarkistisia arvoja.

Berners-Lee itse kertoo verkkosivuillaan pettymyksestään, sillä hän seurasi monien muiden Internetin alkuaikojen aktivistien esimerkkiä, jotka väittivät, että ”tieto haluaa olla vapaata”, tajuamatta, että vapauden käyttö riippuu arvoista, joita haluamme puolustaa ja välittää. Kyseessä on todellakin eräänlainen ”anarkia”, kuten Schmidt sanoisi, joka on vallannut verkon maailmanlaajuisesti. Valitettavasti ei vain vapauttavaa anarkiaa, vaan myös kaaosta, absoluuttista hallintaa, joka sallii sekä vapauttavan että fasistisen ilmaisun (kunnianloukkaukset, salaliitot, kaikenlaiset valheet, disinformaatio jne.).

Maailma Googlen mukaan

Google esittelee työnsä täysin demokraattisena. Niinpä Googlen 10 perusperiaatteessa, jotka ovat saatavilla verkossa ja joita päivitetään jatkuvasti, todetaan, että ”demokratia verkossa toimii”. Googlen haku toimii, koska sen teknologia perustuu miljooniin ihmisiin, jotka linkittävät sen verkkosivustoille, jotta se voi määrittää muiden sivustojen sisällön arvon. Arvioimme jokaisen verkkosivun tärkeyttä yli 200 kriteerin ja erilaisten tekniikoiden perusteella, mukaan lukien oma PageRank-algoritmimme, joka määrittää, mitkä sivustot ”valitaan” parhaiksi tietolähteiksi muiden verkkosivujen joukossa.” (Periaate #4).

Tämä tarkoittaa sitä, että konsensus määrittää verkkosivuston sijoituksen, ei eettiset vaatimukset tai tieteellinen objektiivisuus. Se, että muut sivustot tunnistavat sivuston, vahvistaa sen asemaa halutuimpana. Määräävän markkina-aseman vahvistaminen on itse asiassa kapitalistisen järjestelmän oikeaoppinen periaate, eikä se todellakaan ole demokraattinen periaate! Demokratiassa todellinen arvo on nimittäin eriävä mielipide, enemmistön konsensuksesta poikkeavien mielipiteiden ilmaiseminen, sikäli kuin demokratian taso mitataan yhteiskunnan kyvyllä hyväksyä tai olla hyväksymättä mielipiteiden moninaisuuden mahdollisuus.

Periaatteessa 6 Google paljastaa lisää strategiastaan: ”Havaitsimme, että kohdennetut tekstimainokset saivat korkeamman klikkausprosentin kuin satunnaiset mainokset”. Jokainen mainostaja voi koosta riippumatta hyödyntää tätä välinettä kohdentaakseen yleisönsä hyvin tarkasti. Tunnustus on selvä: tämä on liiketoimintaa, ei demokratiaa. Klikkauksiemme ansiosta Google kerää tarpeeksi tietoa analysoidakseen hyvin tarkasti internetin käyttäjien käyttäytymistä ja tietääkseen aina paremmin, mitä he haluavat ostaa, katsella tai lukea. Tehokkaiden ”klikkausten” periaatteen ansiosta, jotka sitten myydään kaupallisille yrityksille, Google menestyy taloudellisesti tarjoamalla meille….. mitä emme vielä tienneet haluavamme!

Koska periaatteessa 10 sanotaan: ”Vaikka et tietäisi tarkalleen, mitä etsit, meidän tehtävämme on löytää vastaus”. Pyrimme ennakoimaan Internetin käyttäjien tarpeita kaikkialla maailmassa, jotta voimme vastata niihin innovatiivisilla tuotteilla ja palveluilla, jotka asettavat uusia standardeja. ”Tarpeiden ennakointi” on tämän varmuuden ideologian perusta, joka on varmuus vain markkinoijille ja jopa poliitikoille, sillä Google ennakoi myös ääniä manipuloimalla äänestäjiä, kuten Schmidt tunnusti kahden Obaman vaalin yhteydessä aiheuttamatta pienintäkään häiriötä poliittisessa maailmassa ja ”demokratioissa”. Kaikki tämä ”uusien normien luomiseksi”, mikä on anarkian vastakohta – ja on helppo ymmärtää, miksi anarkistit laajassa merkityksessä ovat Googlen vihollisia…. Se on myös demokratian vastakohta, varsinkin kun Google vaatii oikeutta seurata meitä kaikkialle, kuten periaatteessa 5 sanotaan: ”Yhä liikkuvammassa maailmassa ihmiset haluavat saada tarvitsemansa tiedon välittömästi, olivatpa he missä tahansa.” Tämä on myös demokratian vastakohta. Androidin, Google Now:n, Google-kalenterin jne. ansiosta Google pelkistää kaikki ihmiset niiden yritysten asiakkaiksi, jotka ostavat nämä kuuluisat klikkaukset, eikä kansalaisiksi, jotka voivat vapaasti paeta valtion silmiä. Google kutoo ”panoptista” verkkoa palvelujaan käyttävien Internet-käyttäjien ympärille: yhtiö tietää heistä kaiken ja ehdottaa, mitä he aikovat ostaa, ennen kuin he edes tietävät sitä….

Skinner olisi saanut haluamansa yrityksen ja välineet kehittää ”käyttäytymisteknologiaansa”: Google-haku, Android, Gmail, Google Now, Google-kalenteri, Google-mainokset, Street View, automaattinen auto ja kaikki Googlen keksinnöt on suunniteltu tietämään kaiken jokaisen yksilön käyttäytymisestä näkymättömän ehdollistumisen hallitsemana – mitä Skinner halusi.

Google: valtaistuin?

Schmidt ja Cohen esittävät lopulta saman kysymyksen kuin Skinner tämän valvontajärjestelmän haltijan valvonnasta: ”Vastuullisille valtioille jää vakavia kysymyksiä. Tämän [digitaalisen] vallan väärinkäytön mahdollisuudet ovat valtavan suuret, puhumattakaan inhimillisistä virheistä, virheellisistä tiedoista ja pelkästä uteliaisuudesta aiheutuvista vaaroista. Täysin integroitu tietojärjestelmä, jossa on kaikenlaista tietoa, jossa on ohjelmistoja, jotka tulkitsevat ja ennustavat käyttäytymistä, ja jossa ihmiset valvovat sitä, on ehkä liian voimakas, jotta kukaan voisi hallita sitä vastuullisesti. Lisäksi kerran rakennettua järjestelmää ei koskaan pureta. Dilemma on kuitenkin taitavasti muotoiltu: kysymys valvonnasta pitäisi esittää ”vastuullisille valtioille”, ei Googlelle (jolla on vastaus) ….. Koska valtiot voivat käyttää valtaansa väärin, vaikka vain ”inhimillisen erehdyksen”, ”virheellisten tietojen” tai jopa hyvin innokkaan virkamiehen ”pelkän uteliaisuuden” vuoksi… Argumentti on säälittävä, mutta se toimii.

Google kuitenkin tietää, että jotkut ihmiset eivät hyväksy tällaista oman elämänsä hallintaa. Tässä Schmidt ja Cohen puhuvat minimivaltiomallin puolesta, joka on pelkistetty tiukkaan tukahduttamistehtäväänsä. Terrorismin torjunnassa ”teknologiayritykset ovat ainutlaatuisessa asemassa johtamaan tätä toimintaa kansainvälisesti”, he väittävät. Monilla suurimmista on kaikki demokraattisten yhteiskuntien arvot ilman valtion raskasta perintöä: ne voivat mennä sinne, minne hallitukset eivät voi, puhua ihmisten kanssa ilman diplomaattisia varotoimia ja toimia teknologian neutraalilla ja yleismaailmallisella kielellä. Lisäksi teollisuus, joka tuottaa videopelejä, sosiaalista mediaa ja matkapuhelimia: se tietää parhaiten, miten nuoria harhautetaan kaikilla aloilla, ja lapset ovat terroristiryhmien todellinen väestöryhmä. Yritykset […] ymmärtävät lapsia ja leluja, joilla he haluavat leikkiä. Vain kun saamme heidän huomionsa, voimme toivoa voittavamme heidän sydämensä ja mielensä.

Tämä uusi työnjako terrorismin torjunnan alalla on täydellinen esimerkki minimivaltiosta. Google, maailman uusi komentokeskus, hallitsee, koska Google tuntee parhaiten kaikki ne ”lapset”, jotka ”ovat terroristiryhmien todellista väestöä”. Koska Google ymmärtää ”lapsia ja leluja, joilla he haluavat leikkiä”, se on tietenkin paras yritys seuraamaan ja tarvittaessa tuomitsemaan niitä.

Googlen on vain pyydettävä valtiota hoitamaan tehtävänsä valvonnan ja sorron toteuttamisessa kentällä, mikä on juuri Nozickin minimivaltio: ”Kun terroristit kehittävät uusia menetelmiä, terrorismin vastaisen toiminnan strategioiden on sopeuduttava niihin”. Vangitseminen ei riitä terroristiverkoston hillitsemiseen. Hallitusten on esimerkiksi päätettävä, että on liian riskialtista, että kansalaiset pysyvät ”irrallaan”, irrallaan teknologisesta ekosysteemistä. Voimme olla varmoja siitä, että tulevaisuudessa, kuten nytkin, yksilöt kieltäytyvät omaksumasta ja käyttämästä teknologiaa eivätkä halua olla missään tekemisissä virtuaaliprofiilien, verkkotietokantojen tai älypuhelinten kanssa. Hallituksen on katsottava, että henkilöllä, joka ei ota käyttöön näitä tekniikoita, on jotain salattavaa ja että hän todennäköisesti suunnittelee lain rikkomista, ja hallituksen on laadittava luettelo näistä piileskelevistä henkilöistä terrorisminvastaisena toimenpiteenä. Jos sinulla ei ole rekisteröityä virtuaalista sosiaalista profiilia tai matkapuhelinta, jossa on yhteys, ja jos verkkotietosi ovat epätavallisen vaikeasti löydettävissä, sinun pitäisi harkita ehdokkaaksi sisällyttämistä tähän luetteloon. Sinuun sovelletaan myös tiukkoja uusia sääntöjä, kuten tiukkoja henkilöllisyystarkastuksia lentokentillä ja jopa matkustusrajoituksia.”

Juuri näin on käymässä QR-koodin, minimivaltioiden unelmavälineen, käytön myötä, sillä sen avulla se voi tietää napin painalluksella kaiken meistä ja asettaa meille matkustusrajoituksia. Valtion on vain täytettävä sortotehtävänsä, kun taas jokaisesta kansalaisesta tulee QR-koodin ja sen lukemisen mahdollistavan ”sovelluksen” ansiosta kansalaistoveriensa poliisi… Google valvoo itseään valvovaa yhteiskuntaa, jonka aseistettu siipi on minimaalinen valtio, jonka tehtävänä on saada vastahakoiset kansalaiset järkiinsä, jopa kieltämällä heitä pääsemästä tietyille julkisille paikoille, jopa demokraattisissa maissa, jopa sairaalahoitoon. Miten tämä kaikki syntyi niin helposti?

Shokkistrategia valvontakapitalismin pelastamiseksi

Skinnerin ja Nozickin teorioilla on epäilemättä ollut huomattava vaikutus Googlen maailmankuvaan, digitaaliseen visioon, jota Schmidt korostaa useissa puheissaan, myös henkilökohtaisilla ja yrityksen verkkosivuilla, joiden vaatimaton nimi on ”Schmidt Futures”. Tämä ohjelma ei ole salaisuus, eikä se ole salaliitto lainkaan; on vain luettava, mitä Schmidt ja muutamat muut kirjoittavat ja julkaisevat vakuuttuakseen siitä. Schmidt Futuresin verkkosivusto alkaa seuraavalla lausunnolla: ”Tuomme ihmiset yhteen, kuuntelemme heidän ideoitaan ja seuraamme parhaita ideoita. Se on ihmislähtöinen strategia”. Googlen tai sen entisen toimitusjohtajan, nykyisen Pentagonin asiantuntijan, nykyisessä työssä ei siis ole mitään salaliittoa. On vain jatkuva ”parhaiden ideoiden” ja skenaarioiden laatiminen, jotka ovat valmiina käytettäviksi heti, kun ”shokki” mahdollistaa erityisen tukahduttavien tai epäsuosittujen toimenpiteiden toteuttamisen.

Shokkistrategiasta, jota on testattu etelän maissa 1970-luvulta lähtien, on tullut valtastrategia hallitsevissa ja teollistuneissa maissa. Olemme todistamassa liikettä, joka on verrattavissa siihen, jota Karl Polanyi kuvasi teoksessaan The Great Transformation. 1800-luvulla teollisen vallankumouksen hallitsevana maana Iso-Britannia loi useilla strategisilla taloudellisilla virheillä kotimaassaan samanlaiset äärimmäisen kurjuuden olosuhteet, joita se oli aiemmin kokenut siirtomaissaan. Kansan syökseminen äärimmäiseen kurjuuteen on tietenkin erinomainen tapa säilyttää valta, kunhan kurjuuden syyt eivät ole näkyvissä. Muussa tapauksessa on suuri vaara, että vallassa oleva valta kaatuu tai jopa syntyy vallankumous. Teollisen vallankumouksen osalta Polanyin teesi on, että tämä kurjuus, jonka todellisia syitä eivät hänen mukaansa ymmärtäneet sen enempää ihmiset kuin eliititkään, johti yhteiskuntaelämän tuhoon ja vuoden 1918 jälkeen fasismiin ja toiseen maailmansotaan.

2000-luvulla tulemme todennäköisesti todistamaan samankaltaista ilmiötä siinä mielessä, että kuten Schmidt ja Cohen sanovat, ”Internet on yksi harvoista ihmisen tekemistä teoksista, joita ihminen ei oikeastaan ymmärrä”. Tältä pohjalta Googlella on oikeus rakentaa maailma, joka on melko väärinymmärretty, varsinkin kun Google liikkuu nopeasti ja ylpeilee sillä; tämä on sen ”filosofian” periaate 3: ”Aina nopeammin”. Edellytykset ovat olemassa väestön täydellisen hallinnan ilmiölle, joka on joutunut pandemian ympärillä vuoden 2019 lopusta lähtien harjoitetun valtioiden politiikan niin monien käsittämättömien kohtien vuoksi lopulta niin hämmentyneeseen tilaan, että vastaukset ovat toistaiseksi riittämättömiä. Todistamamme yhteiskuntaelämän uusi tuhoutuminen on kuitenkin vain vaihe, ei päätepiste.

Uusi poliittinen työnjako

Todellinen paradigman muutos on valtioiden ja maailmanlaajuisten käyttäytymistä valvovien yritysten välinen uusi työnjako. Google, jonka teknologia keskittyy yksilön käyttäytymisen ennustamiseen, ja Facebook, joka on luultavasti edistyneempi kasvojentunnistusteknologiansa ansiosta, ovat ottaneet haltuunsa osan valtioiden aiemmin hallussa olleesta vallasta, nimittäin väestönsä hallinnan, teknologisen etulyöntiaseman ja tapahtumien ymmärtämättömyyden ansiosta. Teknologinen etu on ilmeinen, sillä NSA itse käyttää Googlen ja Facebookin palveluja mahdollisten terroristien jäljittämiseen. Mitä tulee ymmärtämättömyyteen meneillään olevista syvällisistä muutoksista, se on uskottava selitys covid-19-pandemian aikana toteutettujen toimenpiteiden epäjohdonmukaisuudelle, jonka voidaan ajatella levittävän pelkoa väestön keskuudessa, mutta joka on myös seurausta johtajien kyvyttömyydestä päästä yhteisymmärrykseen tilanteesta, jota he eivät hallitse. Silloin olisimme siirtyneet uuteen ”suureen muutokseen”, jota voisimme luonnehtia valtioita johtavan eliitin kyvyttömyydeksi sopeutua digitaalisen ja virtuaalisen ekosysteemin megayritysten tyhjästä luomaan maailmaan, jolla ei ole mitään tekemistä maailmaa johtavan oletetun piilokomitean kanssa. Pandemia tarjoaa vain ”shokin mahdollisuuden”; ”shokin jälkeinen” politiikka muuttaa maailmaamme….

Pelko, joka syntyy huomispäivän absoluuttisesta epävarmuudesta, olipa kyse sitten taloudellisesta, ekologisesta, koulutuksellisesta tai poliittisesta epävarmuudesta, ja sosiaalisen siteen tuhoutuminen eivät ole koskaan olleet ihmisten syvin toive. On totta, että Google onnistuu epäilemättä keräämään tietoja internetin käyttäjien klikkauksista (”… kohdennetut tekstimainokset [mahdollistavat] suuremman klikkausprosentin kuin satunnaiset mainokset”), jotta se voi ennustaa ja jopa ennakoida heidän taloudellista ja jopa poliittista käyttäytymistään. Mutta näin tehdessään Googlen ideologit, kuten Skinner ennen heitä, eivät ymmärrä, että he yksinkertaisesti menevät sitä vastaan, mikä on biologista, inhimillistä, syvästi inhimillistä elämää….. Ei ole varmaa, että Googlella ja sen liittolaisilla on taloudellisia keinoja muuttaa planeetta sellaiseksi, että kaikki siellä tapahtuva on ennakoitavissa, ennakoitavissa ja organisoitavissa siten, että olemassa olevan jatkuvuus voidaan varmistaa. Tämä on luultavasti heidän järjestelmänsä syvin ristiriita, koska heidän on pystyttävä järjestämään se niin, että kaikki sujuu heidän ja niiden yritysten toiveiden mukaisesti, jotka maksavat Googlen ennustamista ja laskemista klikkauksista. Juuri tämä tekee siitä olemassa olevan jatkumon: kapitalistisen järjestelmän ja sen riistäjien luokan jatkumisen, joka tosin on riistettyjen silmissä yhä enemmän naamioitunut, ja tuotantojärjestelmän, joka perustuu suurelta osin digitaalisen maailman ensisijaisuuteen.

— Philippe Godard

[NdT]

Think tank: kirjaimellisesti ”aivoriihi”, tunnetaan myös nimellä aivoriihi, aivoriihi, tutkimuslaitos, aivoriihi, aivoriihi, aivoriihi, aivoriihi……

Ajatuspaja on tutkimuslaitos tai asiantuntijaryhmä, jonka tehtävänä on pohtia sosiaalipolitiikkaan, poliittiseen strategiaan, talouteen, sotilasasioihin, teknologiaan tai kulttuuriin liittyviä kysymyksiä. Niillä voi olla tai olla liittymättä poliittisiin puolueisiin, painostusryhmiin tai eturyhmiin, mutta niille on ominaista, että niillä on jonkinlainen ideologinen suuntaus, joka on enemmän tai vähemmän ilmeinen yleisölle. Ne tuottavat neuvoja tai suuntaviivoja, joita poliittiset puolueet tai muut organisaatiot voivat käyttää tai olla käyttämättä omilla toiminta-alueillaan.

Lähde: https://alasbarricadas.org/noticias/node/47015

Google on kaikkialla läsnä useimpien meistä elämässä. Termistä on tullut jopa hakukoneen synonyymi, vaikka Google ei olekaan ainoa markkinoilla saatavilla oleva hakukone, eikä Google ole vain hakukone. Lisäksi sen tarjonnan monipuolisuus — Youtube, Gmail, Google Earth, Street View jne. — on yksi sen tärkeimmistä vahvuuksista. Google on nyt se, mikä muokkaa paitsi meidän kuluttajien elämää, myös maailmanlaajuista sosiaalista ja poliittista elämää. Jopa geopolitiikkaa. Vainoharhainen visio? Ollaan itse sen tuomareita.

Yksilötason käsitys

Seuraavassa esitetyt tiedot perustuvat kolmeen peruslähteeseen. Ensimmäinen on oma ammatillinen kokemukseni Googlesta. Kaksi muuta ovat kaksi kirjaa, The New Digital Age ja The Age of Surveillance Capitalism. Henkilökohtaiset kokemukseni ohjaavat tätä pohdintaa; tässä on syy siihen.

Googlen perustivat vuonna 1998 Larry Page ja Sergey Brin, kaksi entistä Stanfordin opiskelijaa. Tuohon aikaan WWW oli vasta viisi vuotta vanha; ”lippulaiva”-hakukone oli nimeltään Copernicus; hakutulosten näyttäminen kesti muutamia kymmeniä sekunteja, ja toisinaan ne eivät olleet vakuuttavia. Googlen tulo oli todellinen vallankumous, mutta mikä vallankumous? Google oli tuolloin vain yksi Piilaakson start-up-yritys, joka ei vielä tehnyt voittoa eikä halunnut — ainakaan perustajiensa mukaan — puuttua ihmisten yksityiselämään. Tavoitteena oli saada tieto saataville kaikkialla, mistä se sitten tuleekin.

1990-luvun lopulla tapahtui keskeinen kaupallinen kehitys: tietokoneiden hinnat laskivat. Sattui niin, että vuodesta 1999 lähtien työskentelin Hachetten multimediatietosanakirjan toimittajana. Tietosanakirjan CD-levyä ja myöhemmin DVD-levyä myytiin pilkkahintaan verrattuna tietosanakirjan paperiversioon, joka sisälsi kymmenkunta suurta nidettä, mutta CD- tai DVD-levyjen haittapuolena, josta tuli ratkaiseva, oli se, että niitä päivitettiin vain kerran vuodessa, kun tietosanakirjasta julkaistiin uusi versio, joka oli lisäksi ostettava….

Vuonna 1999 keskustellessani tietosanakirjan johtajien kanssa (joihin kuului myös Apple Francen entinen johtaja) huomautin heille, että vaikka Hachette oli tuolloin maailman toiseksi suurin kustantamo, meillä ei ollut juurikaan mahdollisuuksia selviytyä Googlen rinnalla, koska tämä moottori tarjosi luettelon tietosivustoista, jotka päivittyivät ennätysajassa ja kaikki ilmaiseksi. Koska tietosanakirjan käyttämiseen tarvittiin joka tapauksessa tietokone, oli ostajan etujen mukaista ryhtyä Internetin käyttäjäksi: Internet-tilauksen ansiosta hänellä oli käytössään reaaliaikaista tietoa, jota tietosanakirja tietysti tarjosi, mutta myös ja ennen kaikkea tietoa, jota se ei pystynyt tarjoamaan, kuten tietyn valtion vastavalitun presidentin nimi, tietyn persoonallisuuden hiljattaisen kuolemantapauksen päivämäärä tai tietyn kilpailun voittaja, joka oli meneillään juuri sillä hetkellä. Tietosanakirjan oli siis määrä kuolla hiljainen kuolema… ”Ei”, vastasivat sen johtajat, jotka olivat hyvin tietoisia Internet-maailman todellisuudesta. Valitettavasti olin oikeassa, ja lähes kaikki maailman tietosanakirjat ovat kadonneet [1].

Vuonna 2000 aloin laatia nuorille suunnattuja tietokirjakokoelmia. Vuonna 2002 Hachetten tietosanakirjan parissa tekemieni työtuntien määrä laski jyrkästi — Googlen menestyksen aiheuttaman kriisin vuoksi! — ja vuonna 2005 minulla ei ollut lainkaan töitä Hachettella, ja muutamaa kuukautta myöhemmin kaikki, myös johtajat, olivat jääneet eläkkeelle, siirtyneet uuteen asemaan tai irtisanottu. Siitä lähtien nuorille suunnatut tietokirjani osoittautuivat kuitenkin avaimeksi keskustelujen aloittamiseen yläkouluissa, erityisesti Googlesta ja Internetistä, ja hyvin nopeasti myös Facebookista (joka perustettiin vuonna 2004). Näissä puheenvuoroissa korostin hakukoneen rajoja ja kiinnitin sekä opiskelijoiden että opettajien huomion vaaraan, jota tuolloin kutsuttiin ”tulosten personoinniksi” ja joka on poliittinen ja eettinen vaara. Eikö Google aikonut tulosten personoinnilla lukita jokaisen omaan kuplaansa ja pitkällä aikavälillä, jos sen menestys vahvistuisi, estää huomattavasti demokraattista keskustelua, kun ihmiset uskoisivat saavansa objektiivista tietoa, vaikka heidän suosikkihakukoneensa antamat tulokset jokaiselle hakukysymykselle olivat jo ehdollistuneet heidän aiempien hakujensa perusteella? Minua pidettiin usein valistuneena, kynttilöitä heiluttelevana nykyaikaisuuden vihollisena, mikä ei pidä lainkaan paikkaansa, koska käytin tietokonetta ja olin hyvin kiinnostunut verkon poliittisesta toiminnasta.

Tänä aikana toimin opettajaharjoittelijana ja julkaisin useita kirjoja Internetistä, erityisesti La Toile et toi [2] vuonna 2011, joka oli hyvin menestyksekäs, ja siitä on tehty kolme päivitettyä painosta: ”Le net après Steve Jobs” vuonna 2012 ja ”Le Net après l’affaire Prism/NSA” vuonna 2014. Nämä Googlea ja Facebookia koskevat (ja niitä vastaan suunnatut) interventiot jatkuivat vuoteen 2019 asti, ja ne keskeytyivät niin ”ulkopuolisille” interventioille kansallisessa koulutuksessa asetettujen rajoitusten vuoksi kuin siksi, että useimmat meistä tunsivat, että siitä ei ole enää mitään hyötyä, koska asia on menetetty. Olen kuitenkin pitänyt reilusti yli sata puhetta ja konferenssia tuhansille lukiolaisille, vanhemmille, kirjastonhoitajille ja opettajille kirjamessuilla, ja tulosten personointi on olennainen kysymys sen ymmärtämiseksi, miten Google on pystynyt tyrkyttämään omaa näkemystään maailmasta.

”Tulosten yksilöllistäminen” ja tähtitieteelliset voitot

Google on kehittänyt erittäin tehokkaita ja toimivia algoritmeja sekä matemaattisia ja tilastollisia järjestelmiä. Hakukone (mutta myös Youtube ja kaikki Googlen tarjoamat ”palvelut”) laskee niiden lukemattomien jälkien perusteella, joita jokainen Internetin käyttäjä jättää verkkoon (varsinkin jos hän ei noudata mitään varotoimia luottamuksellisuuden, jäljittämisen jne. suhteen), mitä tuloksia hän pitää parempana juuri sillä hetkellä, kun Internetin käyttäjä käynnistää uuden haun. Varoitus: Google Search ei tiedä tätä ”etukäteen”; hakukone ei ole ”valmiiksi” ennaltamääritellyt tuloksia (tai mainostajat maksaneet etukäteen, se olisi liian yksinkertaista, vaikka mainostajat maksavat siitä että pääsevät mahdollisimman korkealle ensimmäiselle sivulle ”kaupallisia” tuloksia näytettäessä). Google Search laskee sekunnin murto-osassa Internet-käyttäjän aiempien hakujen, hänen valitsemiensa videoiden tai vierailtujen sivustojen jne. perusteella kaikki nämä aiemmin hyödyttömiksi luullut jäljet ja laskee tulokset, jotka sopivat parhaiten Internet-käyttäjän ”persoonallisuuteen”.

Tässä on sen vahvuus: tulokset ovat niin sanotusti ”personoituja”, mikä tarkoittaa internetin käyttäjälle, että ”älä tuhlaa aikaa etsimällä sitä, mitä haluan, koska Google-haku tarjoaa minulle erittäin relevantin luettelon siitä, mitä todella haluan katsoa, ostaa, lukea jne.”. Todellisuudessa kyse ei ole ”henkilökohtaisten tulosten” antamisesta, jotka koskisivat vain tiettyä henkilöä. Tämä on tietysti mahdotonta, jos ymmärrämme sanan ”henkilö” ja näin ollen termin ”personointi” vahvassa merkityksessä: yksilö, jolla on oma persoonallisuutensa, tunteensa, halunsa ja mielipiteensä. Ihminen on — tai hänen pitäisi olla — itsenäinen yksilö omassa yhteisössään, joka elää dialektisessa suhteessa muihin. Tässä tapauksessa ”henkilö” on Googlen mukaan yksittäinen kuluttaja, jonka käyttäytymistä on mielenkiintoista ennustaa. Tulosten personointi on siis todellisuudessa ennuste, joka kannustaa tietynlaiseen kulutukseen, ehdollistamiseen, olipa kyse sitten aineellisista tai kulttuurihyödykkeistä, mutta myös poliittisista mielipiteistä. Lyhyesti sanottuna Google on kiinnostunut kaikenlaisista sosiaalisista suhteista, jotka voivat johtaa kaupalliselle yritykselle tuottoisaan vaihtoon. On tärkeää huomata, että osapuoli, joka hyötyy eniten tästä tulosten niin sanotusta personoinnista, ei ole tuloksia nenänsä eteen saanut henkilö, vaan ”kumppani” laajassa merkityksessä (kaupallinen yritys tai poliittinen puolue), johon haku on ohjannut kyseisen henkilön, joka on klikannut myyntisivustoa, matkailutietosivustoa tai poliittisen puolueen sivustoa. Tietenkin henkilö hyötyy tästä siinä mielessä, että hän saa myöhemmin tyydytystä siitä, että on ostanut ”sen, mitä halusi” tai liittynyt esimerkiksi puolueeseen, joka vastaa parhaiten hänen ajatuksiaan. Tärkein edunsaaja ei kuitenkaan ole kukaan muu kuin Google, koska juuri Google saa maksun siitä, että se on ”poiminut” mikrotason tietoja jäljistämme verkossa, jotka, kun niitä yhdistetään loputtomiin, saadaan tuottamiemme klikkausten avulla hyvin tarkkoja kaupallisia muotokuvia, niin tarkkoja, että Google myy nämä klikkaukset kaupallisille yrityksille – tämä tunnetaan englanniksi nimellä ”pay per click advertising”. Googlen — ja nyt myös Facebookin ja muiden — noudattama malli on juuri se, että se laskee yhdessä hetkessä, mitä haluamme ostaa seuraavassa hetkessä. Voittojen lähde on valtava.

Hylätään joissakin kriittisissä piireissä yleinen ajatus: ”Jos palvelu on ilmainen, kuten Google Search, Gmail, Youtube tai Facebook, sinä olet itse tuote”. Ei, Googlen, Facebookin jne. käyttäjät eivät ole tuote. Ne ovat ”kultakaivos”, josta Google ymmärsi ensimmäisenä, että oli mahdollista saada irti se, mikä muiden mielestä tuntui sivuhävikiltä — klikkaukset, jotka eivät suoraan liity tähän tai tuohon tuotteeseen. Google on todellakin onnistunut rakentamaan yksilöllisiä käyttäytymiskuvauksia — eikä vain tuotteita, joita hän käyttää ostamalla niitä verkosta, tai tuotteita, joita hän suosittelee ystävilleen — eikä karkeaa arkkityyppiä, kuten mainonnassa on tehty vuosikymmeniä. Google ennustaa ostojamme tai kannatustamme tälle tai toiselle ajatukselle tai yhdistykselle. Käyttäjä klikkaa Google Searchin tai Youtuben tarjoamaa sisältöä, ja yritykset maksavat Googlelle sen mukaan, kuinka monta klikkausta on kohdistunut niiden myymään tuotteeseen. Tuote on varsinaisessa merkityksessä Internetin käyttäjän klikkaus, hänen klikkaustensa joukko, joka ei edusta hänen ”persoonaansa”, mutta jonka avulla voidaan melko varmasti ennustaa hänen odotettavissa oleva käyttäytymisensä — tai pikemminkin ja enemmän ja enemmän: käyttäytyminen, jota ehdotetaan, ohjataan ja suunnataan tulosten väitetyn personoinnin avulla.

Tämä on myönteinen kehä, joka on hyödyllinen vain Googlelle ja yrityksille, jotka ovat kiinnostuneita tietämään näistä tulevista käyttäytymismalleista, jotka lähtevät internetin käyttäjästä ja palaavat internetin käyttäjään, mutta joissa internetin käyttäjä ei ole keskipisteenä eikä kohteena sinänsä (tärkeintä on hänen odotettavissa oleva käyttäytymisensä), ja joka on yhtä lailla hyödynsaaja (jos oletamme, että hän säästää aikaa, kun hän ei etsi sellaista, mitä hän ei todellakaan halua) kuin uhri, sillä tulosten personointi rajoittaa viime kädessä täysin hänen mahdollisuuksiaan, hänen kykyään paeta valtavirtaa ja vallitsevimpia sosiaalisia normeja.

Ensinnäkin on syytä täsmentää, että Googlen klikkauksia ostavalle yritykselle, joka on siis myyjä (videoita, kirjoja, tietoa…), tämä tarkoittaa sitä, että se ei enää kalastele asiakkaita enemmän tai vähemmän samanlaisten yksilöiden meressä, vaan sillä on takuu siitä, että se todella ja tehokkaasti tavoittaa ihmiset, jotka ovat todella kiinnostuneita sen tuotteesta. Googlelle tämä tarkoittaa huomattavia tuloja: maksulliset klikkaukset eivät ole vain hakukoneen vaan myös Gmailin, Youtuben ja Googlen kanssa kumppanuuden solmineiden yritysten… Niin paljon rahaa, että vuodesta 2002 lähtien Google on tehnyt eksponentiaalisia voittoja, jotka ovat nousseet 347 miljoonasta dollarista vuonna 2002 3,2 miljardiin dollariin vuonna 2004 ja 181 miljardiin dollariin vuonna 2020 – ja jopa 55 miljardiin pelkästään vuoden 2021 ensimmäisellä neljänneksellä [3].

Kohti uutta digitaalista aikakautta

Tämän tässä pääpiirteittäin hahmotellun huiman kasvun rinnalla Google pohti omaa kehitystään paitsi taloudellisesti myös — tai jopa ennen kaikkea? — poliittisesti ja eettisesti. Tämä näkökohta on perustavanlaatuinen: vuonna 2000 Google ei ollut enää pelkkä startup-yritys, joka oli vain muita älykkäämpi. Google on poliittinen kone, joka vetää uutta ”kapitalismin henkeä”, jota Shoshana Zuboff kutsuu ”valvontakapitalismiksi”: ”Valvontakapitalismi vaatii yksipuolisesti ihmisten kokemuksia vapaaksi raaka-aineeksi, joka muunnetaan käyttäytymistiedoiksi” [4].

Jos ajatellaan, että vuosina 1990-2000 perustettiin erityisesti Piilaaksossa monia start-up-yrityksiä hyödyntämään mahdollisuuksia, joista ei osattu edes uneksia muutamaa vuotta aikaisemmin, voidaan sanoa, että jokainen niistä edustaa periaatteessa mahdollista taloudellista ”skenaariota”, ja että tämä skenaario perustuu joka kerta ennusteisiin. Kasvaako Internetin käyttäjien määrä paljon vai tosi paljon? Käytetäänkö laitteistossa yhä suurempia näyttöjä vai yhä pienempiä näyttöjä? Rajoittavatko lait, joita ei sovelleta tähän virtuaaliseen tilaan, uusien yritysten kehitystä vai päinvastoin edistävätkö ne sitä vai ovatko ne kolmannessa vaihtoehdossa yksinkertaisesti vanhentuneita ja ”poissa” virtuaalimaailmasta? Estävätkö jotkin valtiot internetin kehittymisen omissa maissaan? Imevätkö jotkut yritykset mukaansa start-up-yrityksiä, jotta ne voivat jatkaa liiketoimintaa tavalliseen tapaan ilman, että niiden tarvitsee keksiä uusia kannattavuusmalleja? Syntyi satoja tällaisia kysymyksiä, joihin oli vastattava tavalla tai toisella. Kukin vastausjoukko vastaa uskottavaa skenaariota, ja jotkin skenaariot onnistuivat paremmin kuin toiset.

Tämä on tarina Googlen menestyksestä, joka syntyi paitsi kilpailijoitaan paljon tehokkaamman hakukoneen ansiosta myös perustajiensa Larry Pagen ja Sergey Brinin sekä Eric Schmidtin, Jared Cohenin, Sheryl Sandbergin, Hal Varianin, John Hanken ja monien muiden kaltaisten henkilöiden tekemien strategisten kehitysvalintojen ansiosta. Puhumattakaan muiden sellaisten uusien yritysten absorptiosta, jotka olivat edelläkävijöitä ohjelmistojen tai sivustojen kehittämisessä, joita Google piti välttämättöminä omalle selviytymiselleen ja kasvulleen. Tunnetuin esimerkki on Youtube, joka ostettiin pois vain vuosi perustamisensa jälkeen. ”Valvontakapitalismin edelläkävijänä”, kirjoittaa Shoshana Zuboff, ”Google käynnisti ennennäkemättömän markkinatoiminnan internetin kartoittamattomilla alueilla, joilla se kohtasi vain vähän lainsäädännöllisiä tai kilpailullisia esteitä, kuin vieraslaji ympäristössä, jossa ei ole luonnollisia saalistajia. Sen johtajat ajoivat yrityksensä systeemistä johdonmukaisuutta niin kovaa vauhtia, etteivät julkiset instituutiot tai yksityishenkilöt pysyneet perässä.” [5] Yhtiö rakentaa siis maailmanlaajuista hanketta täysin uusille perustuksille, joita jotkut sen johtajat teoretisoivat — ja tämä seikka on mielestämme ratkaiseva, sillä olipa maailmanlaajuinen hanke mikä tahansa, se tuskin voi edetä, ellei se ulotu kaikille rintamille, myös ajatuksen organisoinnin rintamalle. Se, että järjestäytyminen rimmaa (muiden ihmisten ajatusten) hallinnan kanssa, on loppujen lopuksi vain sivullinen vahinko Googlelle, minkä esimerkiksi Eric Schmidtin [6] tai John Hanken [7] julistusten tarkastelu paljastaa epäilemättä: Demokratia ja yksilöiden vapaa tahto eivät ole heidän ydintoimintaansa; heille on tärkeää tietää ennen äänestäjää itseään, ketä hän aikoo äänestää — minkä Schmidt toteutti käytännössä vuosina 2008 ja 2012 Obaman kahdessa presidentinvaalikampanjassa [8] — tai mitä kuluttaja aikoo ostaa. Huomaa, että Googlen huiman nousun aikaan Steve Jobs oli myös teoretisoimassa maailmaa Applen mukaan, ja hän oli luultavasti tunnetuin verkkoguru, joka jätti varjoonsa kaikki muut mahdolliset maailmanlaajuiset johtajat. Jobs kuitenkin kuoli vuonna 2012 ja jätti paikan avoimeksi — kukaan ei ole sen jälkeen saavuttanut vastaavaa maailmanlaajuista asemaa. Jäljelle jää ajatus siitä, että globaalin aseman saavuttaminen edellyttää hienosäädettyä teoretisointia, ei ainoastaan teknologian vaan myös ja ennen kaikkea politiikan ja etiikan osalta.

Huhtikuussa 2013 Googlen hallituksen puheenjohtaja Eric Schmidt ja Google Ideas -yksikön johtaja Jared Cohen julkaisivat teoksen The New Digital Age. Reshaping the Future of People, Nations and Business [9], ja heidän kirjansa oli Googlen viitekehys seuraavan vuosikymmenen ajan pandemian puhkeamiseen asti. Tämän perustavanlaatuisen kirjan ensimmäinen tieto on sisällysluettelossa: ”1 – Tulevat persoonallisuutemme. 2 – Identiteetin, kansalaisuuden ja tiedon tulevaisuus. 3 – Valtioiden tulevaisuus. 4 – Vallankumouksen tulevaisuus. 5 – Terrorismin tulevaisuus. 6 – Konfliktien, taistelujen ja väliintulon tulevaisuus. 7 – Jälleenrakentamisen tulevaisuus.

Lukija huomaa heti alusta alkaen, että tämä ei ole pelkkä menestystarina tai tilaustyö, jonka tarkoituksena on suurentaa yritystä. Schmidt ja Cohen käsittelevät valtioiden roolia, joka kyseenalaistetaan jo lukujen järjestyksessä, jossa annetaan ymmärtää, että ”vallankumous” ja ”terrorismi” voivat hyvinkin voittaa nykyiset valtiot ja että sen vuoksi on tarpeen käydä ”taistelua”, joka on voitettava, ”jälleenrakennuksen” puolesta. Nämä kaksi kirjoittajaa asettavat siis Googlen keskeiseksi strategiaksi yleisessä kapinanvastaisessa taistelussa [10]. Kirjoittajat väittävät, että vallankumoukselliset piirittävät meitä ja haluavat estää valtioita, kansoja ja yrityksiä hahmottelemasta uuden tulevaisuuden alkua. Uusia vihollisia ovat terroristit, sekä ryhmät että yksilöt, roistovaltiot, hakkerit, kyberhakkeriaktivistit (useita sivuja on omistettu WikiLeaksin ja sen perustajan Julian Assangen kumoukselliselle ideologialle) ja ”anarkistit” yleensä. Digitaalista maailmaa hallitsevat nimittäin ”anarkistit”, joiden hurjat ajatukset rajojen poistamisesta ja kyvystä kiertää valtion lakeja aiheuttavat pelkkää kaaosta. Törkeän kuvan antaminen nykyhetkestä on aina ollut hyvä tapa saada vaikutuksille alttiit mielet liikkeelle — vaikka todellisuus pitkälti valehtelee siitä, että verkko on ”kaaos”!

On syytä huomauttaa, että Google oli alun perin yritys, jota leimasivat Pagen ja Brinin, sen perustajien, ihanteet, joita voisi kuvailla ”emansipatorisiksi”. Alussa kyse oli todellakin kaiken maailman tiedon järjestämisestä ja sen saattamisesta kaikkien ulottuville, kotiin, tietokoneen kautta, tietenkin hakukoneen ansiosta. Schmidt ja Cohen tekevät kirjan alussa omalla tavallaan kunniaa Brinille ja Pagelle. Mutta samalla he esiintyvät luennoitsijoina: ”Internet on yksi harvoista ihmisen luomista rakenteista, joita ihmiset eivät oikeastaan ymmärrä” (s. 3).

Heidän kanssaan voi olla täysin samaa mieltä: kustantajat, kansalliset opetusviranomaiset ja yleensä kaikki ne, joihin niin sanottu digitaalinen vallankumous vaikuttaa välittömimmin, eivät ajatelleet tätä vallankumousta 2010-luvun alussa. Voisi jopa olettaa, että Schmidt ja Cohen viittasivat tätä lausetta kirjoittaessaan yhtä lailla Briniin ja Pageen kuin Tim Berners-Leehen, hypertekstin keksijään, jonka pettynyttä matkaa voimme nykyään seurata hänen omalla verkkosivustollaan [11] ….

Esseensä alussa Schmidt ja Cohen esittävät asian ytimen poliittisesti: ”Internet on historian suurin anarkiakokeilu. Joka hetki sadat miljoonat ihmiset luovat ja kuluttavat ennennäkemättömän määrän digitaalista sisältöä verkkomaailmassa, jota eivät oikeastaan rajoita maalliset lait” (s. 4). Tämä ”anarkian” muoto pelottaa heitä, he sanovat, mutta on myös huomattava, että se antaa heille mahdollisuuden ”kompensoida” valtioiden oletettuja puutteita keksimällä omat eettiset sääntönsä ja erityisesti ”kaappaamalla” (muuta sanaa ei ole) palvelujensa käyttäjien henkilötiedot. Viittaus ”maallisten lakien” asettamien rajojen puuttumiseen on yksi avain Googlen valtavan vallanhalun ja maailmanlaajuisen menestyksen ymmärtämiseen.

Schmidtin ja Cohenin mukaan internet merkitsee valtavaa vallan siirtoa: ”Globaalissa mittakaavassa viestintäteknologian käyttöönoton merkittävin vaikutus on se, että se mahdollistaa vallan siirtymisen valtioilta ja instituutioilta yksilöille” (s. 6). Tämä kehitys ei miellytä Schmidtiä ja Cohenia, jotka kehottavat koko Googlen henkilökuntaa, perustajat mukaan lukien, muuttamaan poliittista näkemystään, sillä se on heidän mielestään välttämätön edellytys selviytymiselle maailmassa, jonka syntymiseen he ovat niin voimakkaasti vaikuttaneet. Kyse ei kuitenkaan ole valtioiden vallan palauttamisesta tai lujittamisesta vaan jostain muusta — jostain muusta, jonka useimmat meistä alkavat vasta nyt 2020-luvun kynnyksellä ymmärtää….

Myönnettäköön, että The New Digital Age on tietyllä tapaa hyvin klassinen poliittinen kirja, jota leimaavat arkkityyliset taantumukselliset poliittiset fantasiat, ja siinä mainitaan ”lonkerot”, joita vastaan olisi mahdotonta taistella kaikkialla yhtä aikaa, niin että digitaaliterroristinen ”hydra” tuntee olonsa kotoisaksi ”meidän” maailmassamme! Vuonna 2013 The New Digital Age -teoksen mukaan lonkerot ovat Kiina, Pohjois-Korea, Iran ja muutamat muut valtiot, tai Al-Qaida tai WikiLeaks, ja ennen kaikkea kaikki ne uneksijat, jotka haluavat ”tiedon olevan vapaata” (s. 39), kuten julkisen internetin alkuaikojen kuuluisa motto kuuluu [12]. Vihollinen on virtuaalinen sumu; kaikki ne, jotka eivät noudata uutta digitaalista aikakautta, ovat potentiaalisesti alttiita levittämään ”yksilön turvallisuuteen kohdistuvia uhkia”, aiheuttamaan ”maineen tuhoutumista ja diplomaattista kaaosta” (s. 40) ja käymään ”salaista sotaa” (s. 40-41). Tämä kaikki on hyvin vaarallista, koska ”valitettavasti Assangen [13] kaltaiset ihmiset ja WikiLeaksin kaltaiset järjestöt voivat saada yliotteen monissa seuraavan vuosikymmenen aikana tapahtuvissa muutoksissa” (s. 41-42). Schmidtin ja Cohenin mukaan Google on kuitenkin onneksi se, joka toimii arvojemme parhaana puolustajana.

Virtuaalinen ja ”fyysinen” identiteetti

Vaikka Cohen ja Schmidt pitävät valtion vallan menettämistä tervetulleena, he väittävät, että yksilöiden ei voida antaa ottaa valtaa ilman, että he asettavat uusia rajoja ja tiukkoja sääntöjä, joiden noudattamisen valvonnasta valtiot ovat vastuussa… ja näin ollen niiden sortava rooli jatkuu. Tässä ei ole mitään ristiriitaa: olemme siirtymässä ”uuteen aikakauteen”, ja on normaalia, että siirtymäkausi ei ole vapaa voimakkaista jännitteistä. Tulevaisuuden maailmassa yksilön identiteetti on olemassa ”ensisijaisesti verkossa” (s. 36): ”Seuraavalla vuosikymmenellä maailman virtuaaliväestö ylittää maapallon väestön. Käytännössä jokainen ihminen on edustettuna verkossa monin eri tavoin, mikä luo aktiivisia ja jännittäviä, toisiinsa liittyviä kiinnostuksen kohteita, jotka heijastavat ja rikastuttavat maailmaamme. […] Tämän tietovallankumouksen seurauksena kansalaisilta viedään suuri osa heidän kyvystään hallita henkilötietojaan virtuaalisessa tilassa, ja tällä on merkittäviä seurauksia fyysisessä maailmassa. […] Hyvin dokumentoitu menneisyytemme vaikuttaa odotuksiimme; kykymme vaikuttaa ja kontrolloida sitä, miten muut suhtautuvat meihin, vähenee dramaattisesti” (s. 32). Tämä viimeinen lause on selvästikin ilmoitus Googlen lähestymistavasta: poimia mahdollisimman paljon tietoa Internetin käyttäjistä heidän toiminnastaan verkossa ja kompensoida näiden yksittäisten tietojen vähäinen kiinnostavuus kyvyllä yhdistää ne toisiinsa ja piirtää yksilöllinen muotokuva jokaisesta kuluttajasta — kaikki nämä tiedot on nyt keskitetty QR-koodiin, jonka yksinkertainen älypuhelin tai näyttöön liitetty ”suihkupää” voi näyttää välittömästi….

2010-luvulla meillä ei ollut QR-koodeja, mutta henkilö, jonka auto hajosi lähellä Salins-les-Bainsia Jurassa ja joka oli juuri lähettänyt tekstiviestin Samsungillaan — joka toimii Androidilla eli Googlella… — ystävälleen, jotta tämä tulisi hakemaan hänet, sai seuraavina minuutteina kaksi viestiä korjaamoista, jotka tarjosivat käytettyjä ajoneuvoja Salins-les-Bainsin lähellä [14] … Tai mitä tapahtui Googlen pääekonomistille: ”Eräänä päivänä puhelimeni soi ja katsoin Google Now -viestiä. Siinä luki: ”Kokouksesi Stanfordissa alkaa neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua, ja liikenne on vilkasta, joten sinun on parasta lähteä nyt. Ongelma oli se, etten ollut koskaan kertonut Google Now:lle kokouksestani. Se yksinkertaisesti tarkisti Google-kalenterini, näki, minne olin menossa, lähetti todellisen sijaintini ja määränpääni Google Mapsiin ja laski, kuinka kauan minulta kestäisi päästä tapaamiseeni, kun otetaan huomioon senhetkiset liikenneolosuhteet.”[15].

Vaihtoehtoina tuhoutuminen tai täysi avoimuus

Anonymiteetti on vaara: ne, jotka haluavat pysyä nimettöminä, tuomitaan olemattomuuteen. ”… jopa kaikkein kiehtovinta sisältöä ei yksinkertaisesti ole olemassa, jos se on linkitetty anonyymiin profiiliin, koska se sijoittuu [hakukoneiden rankingissa] liian alas” (s. 33, korostus lisätty). Eric Schmidt on useissa kirjansa jälkeisissä haastatteluissa korostanut tätä tosiasiaa: henkilöä, jota ei ole merkitty verkkoon, ei yksinkertaisesti ole olemassa, sillä hänen mukaansa hänellä ei ole mielenkiintoista ja ”jännittävää” elämää, kuten hän sitä usein kutsuu. Ainoa ratkaisu — eikä muuta ratkaisua hänen mukaansa ole — on, että jokainen hallitsee identiteettinsä. Tässä yhteydessä keskustelu on kuitenkin täysin tekopyhää, sillä Google ei ole 2010-luvulta lähtien lakannut kehittämästä evästeitä ja keksimästä kaikenlaisia laitteita, kuten Street View -palvelua, jotta se voisi seurata internetin käyttäjiä ja monopolisoida heidän yksityiselämäänsä liittyvät hyödynnettävissä olevat tiedot, kunnes ne on suunnattu sen omien tavoitteiden mukaisesti [16].

Ihmisten saaminen hyväksymään digitaalisen maailman uudet säännöt ei kuitenkaan ole helppoa, kuten Schmidt ja Cohen kirjoittavat vuonna 2013: nuorilla on varmasti vaikeuksia hallita identiteettejään. Lisäksi ”opettajat pelottelevat heitä tosielämän tarinoilla siitä, mitä tapahtuu, jos he eivät ota yksityisyyttään ja turvallisuuttaan haltuunsa varhaisessa iässä” (s. 37, korostus lisätty). Oman digitaalisen identiteetin hallinta ”alkaa tulevaisuudessa jo kauan ennen kuin jokaisella kansalaisella on kyky ymmärtää asioita” (s. 67, korostus lisätty). Schmidt ja Cohen jopa neuvovat vanhempia olemaan nimeämättä lapsiaan lainkaan, vaan omaksumaan strategian, jonka avulla he voivat jäädä myöhemmin huomaamatta verkossa, jotta he eivät ota riskiä siitä, että he kantavat mukanaan liikaa negatiivista digitaalista menneisyyttä (s. 37). Googlen aggressiivinen tietosuojakäytäntö merkitsee näin ollen hyvin tunkeilevaa ”perhepolitiikkaa” — varsinkin kun ”yhteisen” nimen valinta ei ole ainoa este, jonka vanhemmat joutuvat kohtaamaan tuodessaan lapset uuteen digitaaliseen aikakauteen [17].

Kysymys kansalaisuudesta, jota käsitellään tinkimättömän WikiLeaksin kritiikin kautta, paljastaa sen sijaan, mitä Schmidt ja Cohen tarkoittavat termillä. Tiedonvälityksen vapaus synnyttää ”diplomaattista kaaosta”; on hyväksyttävää ja jopa normaalia, että viranomaiset piilottavat ja tuhoavat todisteita vähemmän moraalisista toimistaan. Kirjoittajat tuovat esiin kaikkien sellaisten ”utopististen” pyrkimysten kumouksellisen puolen, joilla pyritään säilyttämään tiedonvälityksen vapaus verkossa. Heidän lausuntonsa on yksiselitteinen: ”… haluamme toivoa, että tulevat länsimaiden hallitukset ottavat lopulta ristiriitaisen kannan digitaalisia paljastuksia vastaan [WikiLeaksin tyyliin], rohkaisevat niitä ulkomaisissa vastustajamaissa mutta syyttävät niitä ankarasti kotimaassa” (s. 47). Tämä on ollut pohjoisamerikkalaisten kapinallisten vastaiskujen doktriinien normi siitä lähtien, kun Yhdysvallat hävisi Vietnamissa: vihollismaiden horjuttaminen ja kriittisen ilmaisun rajoittaminen tai jopa kieltäminen kotimaassa [18].

Googlen pomot myöntävät, että ”tietovallankumouksen tuoma lisääntynyt pääsy ihmisten elämään antaa autoritaarisille hallituksille vaarallisen edun niiden kyvyssä iskeä kansalaisiinsa” (s. 59). He valittavat, että ”suhteellinen vaikutus, joka kyvyllämme olla yhteydessä — sekä myönteinen että kielteinen — kansalaisiin [ei-demokraattisissa] maissa on paljon suurempi kuin mitä tulemme näkemään muualla” (s. 75), eli digitaalinen aikakausi lisää totalitaarisen hallinnan kykyä enemmän jo totalitaarisissa maissa kuin muissa maissa. Demokraattiset maat kuitenkin luisuvat hitaasti kohti yhä autoritaarisempia järjestelmiä, eivätkä Schmidt ja Cohen missään vaiheessa kyseenalaista demokratian säilyttämistä sen perusasioissa. Tärkeintä on ”liiketoiminta” — kuten heidän kirjansa alaotsikossa ilmoitetaan.

Googlen kukoistuskausi: taistelu vallankumouksen ja terrorismin uusia muotoja vastaan

Uuden digitaalisen aikakauden valtiot kohtaavat vihollisia, ”vallankumouksellisia” ja ”terroristeja”, jotka toimivat monilla eri tasoilla, sekä fyysisillä että virtuaalisilla: ”Yhteydet tulevat muuttamaan tapaa, jolla näemme oppositioryhmät tulevaisuudessa. Näkyvät järjestöt ja puolueet jatkavat toimintaansa kussakin maassa, mutta virtuaalisella julkisella aukiolla toimivien uusien toimijoiden runsaus muokkaa aktivistimaisemaa ylhäältä alaspäin” (s. 124).

Taantumuksellisimmissa poliittisissa teorioissa vihollinen on aina yksilöity: syyllisen leimaaminen tekee mahdolliseksi määritellä paremmin radikaalissa perspektiivissä saavutettavat tavoitteet — internationalistinen kommunisti on fasistien vihollinen, vapaamuurariopettaja on petainistien vihollinen ja niin edelleen. Uudella digitaalisella aikakaudella vallankumouksellinen vihollinen voi olla kuka tahansa, varsinkin jos hän on nuori:

”Kun yksilöt ja ryhmät ympäri maailmaa pääsevät käyttämään virtuaalitilaa ja sen teknologiaa, he voivat käyttää tätä hetkeä hyväkseen levittääkseen vanhoja epäkohtia tai uusia huolenaiheita voimalla ja vakuuttavasti. Monet näiden liekkien laukaisijoista ovat nuoria, ei ainoastaan siksi, että monissa maissa, jotka ottavat yhteyttä, on uskomattoman nuori väestö […], vaan myös siksi, että aktivismin ja ylimielisyyden yhdistelmä on nuorten keskuudessa yleinen. He ovat vakuuttuneita siitä, että he tietävät, miten ongelmat ratkaistaan, joten heti kun heille annetaan tilaisuus ilmaista julkinen kanta, he eivät epäröi” (s. 122, korostus lisätty). Terrorismi on Schmidt-Cohenin ajattelun huipentuma. ”Tulevaisuuden terroristitoimintaan sisältyy sekä fyysisiä että virtuaalisia näkökohtia” (s. 151): tästä kaksoispiirteestä Googlen johtajat rakentavat kapinanvastaisen politiikkansa sekä fyysisessä että virtuaalisessa maailmassa, joista jälkimmäisellä on suoria ja konkreettisia vaikutuksia kaikkien ihmisten jokapäiväiseen elämään. Kuten kaikissa kapinallisuuden vastaisissa toimissa, kohteena eivät ole ainoastaan terroristit vaan koko väestö [19]. Schmidt ja Cohen menevät vielä pidemmälle valvonnan ja sorron asteessa kuin mihin olemme tottuneet Yhdysvalloissa; uudella digitaalisella aikakaudella olemme saavuttaneet itsevalvonnan asteen, joka ei enää ole millään tavalla huonompi kuin 1900-luvun pahimmat totalitaariset hallinnot. ”Kun globaalit yhteydet tekevät ääriryhmistä yhä vaarallisempia ja taitavampia, perinteiset ratkaisut vaikuttavat yhä tehottomammilta” (s. 158). Sen vuoksi ne vaativat terrorismin torjuntatoimien uudelleentarkastelua. Varsinkin kun ”harmittomien ja vaarallisten hakkereiden (tai hakkereiden ja verkkoterroristien) väliset erot ovat hämärtyneet yhä enemmän 9/11-iskujen jälkeisenä aikana”. Anonymousin kaltaiset hajautetut kollektiivit osoittavat selvästi, että joukko päättäväisiä yksilöitä, jotka eivät tunne toisiaan eivätkä ole tavanneet henkilökohtaisesti, voi järjestäytyä ja vaikuttaa todella virtuaalitilassa” (s. 163). Vaara on tunnistettu: yksilö, joka piileskelee. Ja lause on: ”No Hidden People Allowed”, ”Piilotettuja ihmisiä ei sallita”.

”Kun terroristit kehittävät uusia menetelmiä, terrorismin torjunnan strategien on sopeuduttava niihin. Vangitseminen ei riitä terroristiverkoston hillitsemiseen. Hallitusten on esimerkiksi päätettävä, että kansalaisten on liian riskialtista pysyä ”offline-tilassa”, irrallaan teknologisesta ekosysteemistä. Voimme olla varmoja siitä, että tulevaisuudessa, kuten nytkin, yksilöt kieltäytyvät omaksumasta ja käyttämästä teknologiaa eivätkä halua olla missään tekemisissä virtuaaliprofiilien, verkkotietokantojen tai älypuhelinten kanssa. Hallituksen on katsottava, että henkilöllä, joka ei ota näitä tekniikoita lainkaan käyttöön, on jotain salattavaa ja hän todennäköisesti aikoo rikkoa lakia, ja hallituksen on laadittava luettelo näistä piileskelevistä henkilöistä terrorisminvastaisena toimenpiteenä. Jos sinulla ei ole rekisteröityä virtuaalista sosiaalista profiilia tai matkapuhelinliittymää ja jos verkkotietosi ovat epätavallisen vaikeasti löydettävissä, sinua on syytä pitää ehdokkaana tähän luetteloon. Teihin sovelletaan myös tiukkoja uusia säännöksiä, joihin sisältyy tiukka henkilöllisyystarkastus lentokentillä ja jopa matkustusrajoituksia” (s. 173, korostus lisätty).

Kyseessä on totalitaarinen järjestys, joka on syntymässä. Schmidtille ja Cohenille on kiellettyä olla noudattamatta heidän maailmansa arvoja. Schmidt ja Cohen olivat selittäneet meille kirjansa alussa, että virtuaalimaailman moninaiset ”identiteetit” avaavat meille valtavia mahdollisuuksia. Kaikki tämä oli vain tyhjää retoriikkaa, jonka tarkoituksena oli epäilemättä saada meidät unohtamaan perustajien Page ja Brin unelmoiva menneisyys, kuten olemme jo ehdottaneet. Tästä lähtien virtuaaliavaruuden kyberterroristi on kitkettävä kaikin mahdollisin keinoin, vaikka kaikkien vapaus, mukaan lukien yksinkertainen vaihtoehto olla omistamatta älypuhelinta tai internetosoitetta, katoaisi. Kuka panee nämä toimenpiteet täytäntöön? Cohen ja Schmidt eivät ole tietämättömiä siitä kritiikistä, jota voidaan kohdistaa valtiollisiin palveluihin ja erityisesti poliisiin korruptoituneissa maissa — joita kolmas maailma ei enää ole monopoliasemassa.

”Vastuullisille valtioille jää vakavia kysymyksiä. Tämän [digitaalisen] vallan väärinkäytön mahdollisuudet ovat hirvittävän suuret, puhumattakaan inhimillisistä virheistä, huonoista tiedoista ja pelkästä uteliaisuudesta aiheutuvista vaaroista. Täysin integroitu tietojärjestelmä, jossa on kaikenlaista tietoa, jossa ohjelmistot tulkitsevat ja ennustavat käyttäytymistä ja jossa ihmiset valvovat sitä, on ehkä liian voimakas, jotta kukaan voisi hallita sitä vastuullisesti. Lisäksi kerran rakennettua järjestelmää ei koskaan pureta. (p. 176).

Todellinen, valtion ulkopuolinen ratkaisu esitetään, vaikkakin hieman varovaisesti: ”Google Ideasissa olemme tutkineet radikalisoitumista kaikkialla maailmassa, erityisesti viestintäteknologian mahdollista roolia” (s. 178).

”Jos radikalisoitumisen syyt ovat samanlaisia kaikkialla, niin myös korjaustoimenpiteet ovat samanlaisia. Teknologiayritykset ovat ainoat, jotka pystyvät johtamaan tätä toimintaa kansainvälisellä tasolla. Monilla suurimmista niistä on kaikki demokraattisten yhteiskuntien arvot ilman valtion raskasta perintöä — ne voivat mennä sinne, minne hallitukset eivät voi, puhua ihmisten kanssa ilman diplomaattisia varotoimia ja toimia teknologian neutraalilla, yleismaailmallisella kielellä. Lisäksi tämä on ala, joka tuottaa videopelejä, sosiaalisia verkostoja ja matkapuhelimia — sillä on ehkä paras käsitys siitä, miten nuoria voidaan häiritä millään alalla, ja lapset ovat terroristiryhmien todellinen väestöryhmä. Yritykset eivät ehkä ymmärrä radikalisoitumisen vivahteita tai tiettyjen väestöryhmien välisiä eroja […], mutta ne ymmärtävät lapsia ja leluja, joilla he haluavat leikkiä. Vain kun saamme heidän huomionsa, voimme toivoa voittavamme heidän sydämensä ja mielensä” (s. 180-181, korostus lisätty).

Schmidtin ja Cohenin väittämässä Googlen roolissa ei siis ole mitään epäselvyyttä: heidän yrityksensä on asetettava itsensä Yhdysvaltojen imperialistisen ja totalitaarisen geopoliittisen tulevaisuuden parhaaksi visionääriksi. Sillä he ovat todellakin hahmottelemassa totalitaarista imperiumia. Shoshana Zuboff kiteyttää yrityksen poliittisen näkökulman: ”Aivan kuten teollinen sivilisaatio kukoisti luonnon kustannuksella ja uhkaa nyt maksaa meille maapallon, valvontakapitalismin muovaama informaatiosivilisaatio […] kukoistaa ihmisluonnon kustannuksella ja uhkaa maksaa meille ihmisyytemme.” [20]

Kuluta… ja hallitse!

Uusi digitaalinen aikakausi merkitsee selvästi uudenlaista globaalia kapinallisten vastaista politiikkaa. Kyseessä on poliittinen näkemys, jossa yksilö nähdään vain digitaalisen profiilinsa kannalta: kybermaailmasta tulee ensisijainen suhteessa ”fyysiseen maailmaan”; yksilö voi olla olemassa vain, jos hän on täysin sisäistänyt sorron ja kontrollin, ei alistuakseen auktoriteetille, joka haluaisi hänelle pahaa, vaan koska tämä on välttämätön edellytys sille, että hän pääsee käsiksi ”positiivisiin” asioihin, joita kybermaailma tarjoaa: kulutukseen. Näiden ”hyödykkeiden” saaminen, lentomatkustaminen, konserttiin, teatteriin tai jopa ravintolaan meneminen edellyttää älypuhelinta ja virtuaalista profiilia sosiaalisessa verkostossa — ei vain luottokorttia.

Terveyspassilla tai QR-koodilla varustetulla PCR-testillä on lisäksi ensisijainen tavoite nimetä syntipukkeja: ne, jotka vastustavat rokotetta, ja ne, joilla ei ole tiedustelupuhelinta (quebeciläisen älypuhelintermin mukaan). QR-koodi on puuttuva väline digitalisoituvien valtioiden sortovalikoimassa. Temppu on ollut sen tuominen jokapäiväiseen elämäämme enemmän tai vähemmän pakollisen rokotuksen avulla — ja se on itse asiassa pakollinen moniin paikkoihin, erityisesti kulttuurikohteisiin, pääsemiseksi. Elokuun 5. päivänä 2021 annetussa laissa kielletään tietenkin ketään käyttämästä terveyspassia tai rokotustodistusta — ja siten QR-koodia — muuhun tarkoitukseen kuin rokotteen tarkistamiseen. Tärkeintä on kuitenkin se, että tämä todentaminen tapahtuu erittäin digitaalisella tavalla: QR-koodi, lukulaite, viittaus pilvipalveluun, johon QR-koodin sisältämät tiedot ”tallennetaan”, ja tuloksen lukeminen näytöltä (lisäksi mobiililaitteelta, joka mahdollistaa tarkistamisen missä tahansa reaalimaailmassa).

Kulutuksesta täydelliseen hallintaan?

Jäljelle jäi ”kansalaisten” (ja siten valtioiden subjektien) muuttaminen ”ihmisjoukoksi” kulkemalla välivaiheen, ”yksilökuluttajien”, läpi. Tämä näkökohta on yhtä olennainen Googlen menestyksen kannalta. Tämä siirtymä ei kuitenkaan ole niinkään ideologinen kuin käytännöllinen. Kuten Googlen pääekonomisti Hal Varian selittää vuonna 2010 julkaistussa artikkelissaan, yksilöllisen valvontajärjestelmän käyttöönotto mahdollistuu hyvin banaalin havainnon perusteella. Kaikki alkaa tietokoneesta: ”Useimmissa taloudellisissa liiketoimissa käytetään nykyään tietokonetta. Joskus tietokone on älykäs kassakone, joskus se on osa kehittynyttä myyntipistejärjestelmää ja joskus se on verkkosivusto. Kussakin näistä tapauksista tietokone luo tietueen tapahtumasta. Tallentaminen oli alkuperäinen motivaatio tietokoneen lisäämiselle tapahtumaan. Liiketapahtumien kirjaaminen on ensimmäinen askel kirjanpitojärjestelmän perustamisessa, ja sen avulla yritys voi ymmärtää, miten sen liiketoiminta sujuu [21].” Tämä kaikki on hyvin arkipäiväistä, mutta ensimmäinen Varianin johtopäätös on, että se voi johtaa vallankumoukseen henkilötietojen käytössä: ”Luokittelen tietokonevälitteisten transaktioiden vaikutukset neljään pääluokkaan. Uusien sopimusmuotojen helpottaminen, tiedonlouhinnan ja -analyysin helpottaminen, valvotun kokeilun helpottaminen, henkilökohtaistamisen ja räätälöinnin helpottaminen.”

Prosessi on itse asiassa melko yksinkertainen. Kapitalistinen järjestelmä tarjoaa kansalaisille yhä enemmän ja enemmän ennen kaikkea mahdollisuuden kuluttaa vapaasti ja jopa ylenpalttisesti — maapallon ekologinen tila osoittaa selvästi, että olemme saavuttaneet ylenpalttisuuden aikakauden, joka uhkaa olla kohtalokas jo hyvin lyhyellä aikavälillä. Sanotaan, että ”uusien sopimusmuotojen helpottaminen” on tilanteen ”porkkana”-aspekti, kuten mahdollisuus mennä elokuviin tai juoda drinkki bistrossa QR-koodin avulla. Tietokoneen ja yhä useammin myös älypuhelimen ansiosta ostaminen on yhä helpompaa ihmisille, jotka ovat osa digitaalista ekosysteemiä. Kyse on kulutuksesta ja hämmentävän yksinkertaisesta visiosta. Varian selittää edistystä seuraavasti:

”Google Now tarvitsee paljon tietoa sinusta ja ympäristöstäsi voidakseen tarjota palvelujaan. Tämä huolestuttaa joitakin ihmisiä. Mutta tietenkin jaan hyvin yksityisiä tietoja lääkärilleni, asianajajalleni, kirjanpitäjälleni, valmentajalleni ja muille, koska saan niistä tunnistettavaa hyötyä ja luotan siihen, että he toimivat etujeni mukaisesti. Jos haluan saada asuntolainan, minun on lähetettävä pankille kahden vuoden veroilmoitukset, kuukauden palkka, tuloste nettovarallisuudestani ja kymmeniä muita asiakirjoja. Miksi olen valmis jakamaan kaikki nämä yksityiset tiedot? Koska saan jotain vastineeksi — asuntolainan.” Helppo tapa ennustaa tulevaisuutta on ennustaa, että se, mitä rikkailla on nyt, on keskiluokalla viiden vuoden kuluttua ja köyhillä kymmenen vuoden kuluttua.

Tämä on toiminut radiossa, televisiossa, astianpesukoneissa, matkapuhelimissa, taulu-tv:ssä ja monissa muissa tekniikan tuotteissa.

”Mitä rikkailla on nyt? Kuljettajat? Muutaman vuoden kuluttua meillä kaikilla on käytössämme kuljettajaton auto. Siivoojat? Meillä voi pian olla robotti-siivooja. Henkilökohtaiset avustajat? Se on Google Now. [22] ”

Toinen vaihe, ”tiedonlouhinnan ja -analyysin helpottaminen”, oli Googlella jo pitkällä 2010-luvun alussa; yhtiö oli kiistaton maailman johtava toimija tällä alalla: ihmisten henkilötietojen louhinnassa ja analysoinnissa. Schmidtin ja Cohenin vuonna 2013 ilmestyneestä kirjasta käy jopa ilmi, miten pitkälle tämä uuttaminen ja analysointi oli edennyt. Jäljelle jäivät vain ”valvonta” ja ”henkilökohtaistaminen”. Valvonta on ollut itsestäänselvyys myös 2010-luvulta lähtien, kuten Edward Snowdenin oli määrä korostaa vuonna 2013, kun hän paljasti NSA:n (National Security Administration) käytännöt, joihin Google, Facebook ja monet muut ovat osallistuneet, samaan aikaan kun julkaistiin The New Digital Age … Tämä ei kuitenkaan johtanut laajamittaiseen tiedonkeruun ja älypuhelinten käytön massiiviseen hylkäämiseen. Siksi ei ole yllättävää, että pandemia voisi toimia 2020-luvun alusta alkaen tekosyynä valvonnan ”massatisoinnille”: yksilöiden muuttamiselle muodottomaksi ”ihmisjoukoksi”, jota on määrä valvoa ”shokkistrategian” avulla, jonka tehokkuus on laajalti todistettu hallitsevissa maissa 1970-luvulta lähtien. Tässä ei ole kyse mistään salaliitosta, vaan yksinkertaisesti skenaariosta, jonka eteen Google on tehnyt kaikkensa tehdäkseen siitä uskottavan, vakuuttavan, todellisen ja tehokkaan. Se, johtuuko tämä pandemian torjunnasta, ei ole oikeastaan tärkeää, koska Schmidtin ja Cohenin ”teknologiseksi ekosysteemiksi” kutsuma täydellisen hallinnan hanke on olemassa.

Miten ”kansalaiset” antoivat tämän tapahtua?

On hämmästyttävää, että kaikki tämä on tapahtunut vain kahdessakymmenessä vuodessa. Palatkaamme ihmisen irrationaalisuuteen. Googlen poliittista ja eettistä hanketta voidaan kuvata ”irrationaalisuuden karkottamisena konkreettisesta elämästä, joka tapahtuu kaupankäynnin maailmassa, käyttämällä erittäin tarkkaa tietoa kunkin yksilön ajattelun reflekseistä, jotka ovat joskus irrationaalisia”. Ostot ovat usein epärationaalisia, ja kaikenlaisten vähittäiskauppiaiden on vaikea tietää mahdollisimman tarkkaan, miten kuluttajat reagoivat. Tämän vaikeuden kiertämiseksi Google paljastaa jokaisen yksilön irrationaalisuuden, joka voidaan tavallaan ”lukea” klikkauksista, joita teemme ”väärin”, ja muuttaa tämän intiimin irrationaalisuuden ennustettavaksi ja todelliseksi ostotapahtumaksi kutakin meistä koskevien tietojen huimaavan kerääntymisen avulla — ja juuri tässä vaiheessa Googlen syliin putoaa niiden kauppayhtiöiden kiitos, jotka ovat kyenneet myymään tuotteensa ”paremmin” löytämällä kuluttajan. Irrationaalisesta tulee kultakaivos vain siksi, että Google muuttaa sen, kanavoi sen ja ohjaa sen ostotapahtumaan. Se tavallaan mitätöi sen. Silti tässä tuhoisassa maailmassa me kaikki pelkäämme tulevaisuutta. Kuten Marilyn Manson sanoo Michael Mooren Bowling for Columbine -elokuvassa, ihmiset kuluttavat yrittäessään voittaa pelkonsa; Google käyttää hyväkseen ihmisten pelkoa, ja tämän Shoshana Zuboff osoittaa mestarillisessa esseessään The Age of Surveillance Capitalism (Valvontakapitalismin aikakausi), kun hän toteaa toistuvasti, että olemme sekä kiehtovia Googlen teknologisesta kyvykkyydestä että huolissamme sen tunkeutumisesta elämäämme, mutta että lopulta suostumme alistumaan sille.

On monia esimerkkejä ihmisistä, jotka ovat tietoisia maailman digitaalisen järjestyksen vaaroista ja jotka muuttavat käyttäytymistään tullakseen normaaleiksi ”ihmisiksi”. Tämä on pelottava argumentti siitä, että ”ei ole mitään syytä syyttää itseään, jotta ei tarvitse kärsiä mitään epämiellyttävää”, ilman että tämä johtaa tietoisuuteen siitä, että sovimme nyt muottiin, jonka muut ovat keksineet, ennalta asettaneet ja ehdollistaneet, tarkoituksiin, joilla ei ole mitään tekemistä todellisen elämän kanssa. Ja jotka lisäksi johtavat planeetan tuhoutumiseen sen tuottaman jatkuvasti kasvavan sähkönkulutuksen, kaikenlaisten tuotteiden kulutuksen järkyttävän kasvun ja elollisen maailman köyhdyttämisen kautta.

Poliittisen ongelman voisi muotoilla toisinkin: miten olemme voineet tottua käyttämään täysin läpinäkymättömiä järjestelmiä, joiden yksityiskohtia emme oikeastaan tunne, varmistamatta ensin, että ihmiset, jotka ovat keksineet, hallinnoineet ja ohjanneet näitä järjestelmiä, haluavat meidän parastamme, meidän vapautumistamme? Tämä tuo meidät takaisin erään taolaisen ajatukseen lähes kaksi tuhatta vuotta sitten:

”Yleensä ihmiset pitävät viisaina niitä, jotka miellyttävät heitä, kun taas ne, jotka miellyttävät heitä, ovat niitä, jotka huvittavat heitä. Jos siis viisaat, jotka kaikki aikakaudet ovat nostaneet korkeimpiin virkoihin, tuovat heille toisinaan rauhaa ja toisinaan epäjärjestystä, se ei johdu mistään heidän harhaanjohtamisestaan, vaan siitä, että he etsivät vain sellaisia, jotka ovat heidän kaltaisiaan. Mutta miten voimme välttyä eksymiseltä, kun etsiessämme ympärillemme viisaita ihmisiä, etsimme kaltaisiamme ihmisiä varmistamatta ensin, että olemme itse viisaita? [23] ”

Ei siis mitään uutta? Kyllä: Googlen yleismaailmallinen luonne, sen maailmanlaajuinen ulottuvuus, jota voitaisiin kuvailla ”digitaalisen totalitarismin” rakentamiseksi. Kaikki tämä, kun useimmat meistä eivät pysty luopumaan Facebook-tilistä, ei-luottamuksellisesta hakukoneestamme, älypuhelimestamme… Ja nyt QR-koodimme — tuo mahtava valvonnan ja sorron väline –, jonka avulla pitäisi muka pystyä liikkumaan ”vapaasti”. Vapaasti?

Philippe Godard

18. elokuuta 2021

Yhteystiedot: philippe.godard@autistici.org

Matkapuhelin: ei ole

Facebook-tili: ei ole

Twitter-tili: ei ole

”Ota etäisyyttä mestariin!”

[1] Tämä merkittävä seikka — olennaisen kulttuurivälineen katoaminen kahdeksi ja puoleksi vuosisadaksi — on lopulta jäänyt huomaamatta. Ks. Philippe Godard, Le Mythe de la culture numérique, Le Bord de l’eau, 2015.

[2] Julkaissut Gulfstream, ”Et toc!” Katso myös Accros aux écrans , Milano, ”C ton monde” -sarja, 2011.

[3] Katso <www.lefigaro.fr/societes/le-benefic…> ja <www.webrankinfo.com/dossiers/google…>.(luettu 3. elokuuta 2021).

[4] L’Âge du capitalisme de surveillance, Pariisi, Zulma, 2020, 843 s., s. 25.

[5] Ibid, s. 27.

[6] Schmidtistä tuli Googlen hallituksen puheenjohtaja ja toimitusjohtaja vuosina 2001-2011 ja sen jälkeen sen hallituksen puheenjohtaja vuoteen 2015 asti. Schmidtistä tuli Yhdysvaltain puolustusministeriön innovaatiotoimiston puheenjohtaja vuonna 2016. Elokuussa 2020 hän aloitti podcast-sarjan, jossa hän keskustelee Yhdysvaltojen politiikan, liike-elämän, tieteen ja teknologian johtajien kanssa, jossa hän käsitteli ”valoisampaa” tulevaisuutta Covid-19-pandemian jälkeen (”Reimagine with Eric Schmidt”). Katso <ericschmidt.com/>.

[7] Hanke kehitti Google Earthia ja Street Viewta ja perusti myöhemmin Niantic Labsin.

[8] Lue esimerkiksi <www.techtransparencyproject.org/art…> , <www.theatlantic.com/politics/archiv…> , tai <www.theguardian.com/world/2008/aug/31/uselections2008.barackobama> (luettu 8. elokuuta 2021).

[9] The New Digital Age. Reshaping the Future of People, Nations and Business , New York, Alfred A. Knopf, 2013, 315 p.

[10] 1990-luvulla Pohjois-Amerikan sotilashenkilöstö valmistautui ”laajamittaiseen matalan intensiteetin sodankäyntiin”; mitään ”terrorismin vastaista sotaa” ei ollut olemassa. Kyseessä on vain strateginen siirtyminen uudelle toiminta-alueelle, virtuaalimaailmaan, joka kuitenkin liittyy ”todelliseen” maailmaan, omaan ja jokapäiväiseen elämäämme.

[11] Katso hänen verkkosivunsa: <www.w3.org/People/Berners-Lee/> .

[12] ”Koska tieto haluaa olla vapaata, älä kirjoita itsestäsi mitään sellaista, mitä et halua, että se luetaan joku päivä oikeusistuimessa tai painetaan sanomalehden etusivulle. Tulevaisuudessa tämä sanonta ulottuu niin pitkälle, että se ei koske vain sitä, mitä sanot ja kirjoitat, vaan myös sitä, mistä ”pidät” ja mitä muut, joihin olet yhteydessä, tekevät, sanovat ja jakavat” (s. 55).

[13] Cohen tapasi Assangen kesäkuussa 2011 osana terrorismintorjunta-asiantuntijatyötään, kun hän oli kesäkuussa 2011 Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Assange oli julkaissut muutamaa viikkoa ennen Cohenia ja Schmidtiä kirjan Cypherpunks (OR Books, 2013), jonka teesit ovat selvästi päinvastaisia kuin Googlemiesten.

[14] Tosielämän anekdootti 2010-luvun puolivälistä.

[15] Googlen pääekonomisti Hal Varian kertoi luennossaan Beyond Big Data , NABE Annual. Kokous, Yhdysvallat, San Francisco, 2013.

[16] Yksityiskohtainen tarkastelu tästä asiasta on Shoshana Zuboffin teoksessa The Age of Surveillance Capitalism (Valvontakapitalismin aikakausi), joka on jo mainittu edellä.

[17] Ks. tästä aiheesta Michel Desmurget, La Fabrique du crétin digital , Paris, Le Seuil, 2020, 576 s..

[18] Tämä on ”kansallisen turvallisuuden doktriinin” akseli, joka on hyvin dokumentoitu Yhdysvalloissa. Katso Katso Howard Zinnin teokset Yhdysvaltojen kansanhistoriasta.

[19] Ks. Philippe Godard, Du terrorisme au consensus , Lyon, éditions Golias, 2016.

[20] The Age of Surveillance Capitalism, s. 30.

[21] Hal Varian, ”Computer Mediated Transactions”, American Economic Review: Papers & Proceedings (toukokuu 2010).

[22] Hal Varian, Beyond Big Data , NABE Annual Meeting, USA, San Francisco, 2013.

[23] Huainan Zi, Des évaluations fallacieuses , Gallimard, ”La Pléiade”, s. 428.

Lähde: https://lundi.am/De-quoi-le-QR-code-est-il-le-nom