Onko mahdollista historisoida yhteisvauraus ja kuvata sen kehitystä ajan kuluessa? Tämä on ensimmäinen luonnos ja alustava yritys tehdä niin.

Tätä varten meidän on tietenkin määriteltävä yhteisvauraus. Olemme yleisesti ottaen samaa mieltä David Bollierin ja muiden antamasta määritelmästä, joka on peräisin Elinor Ostromin ja tämän perinteen tutkijoiden työstä.

Tässä yhteydessä yhteisvauraus on määritelty yhteiseksi resurssiksi, jonka sen käyttäjät ja/tai sidosryhmäyhteisöt omistavat ja/tai hallinnoivat yhdessä sen sääntöjen ja normien mukaisesti. Se on yhdistelmä ”asiaa”, toimintaa, yhteistekemistä resurssin ylläpitona ja yhteistuotantona sekä hallintotapaa. Se eroaa yksityisistä ja julkisista/valtiollisista resurssien hallintamuodoista.

Mutta on myös hyödyllistä nähdä yhteistekeminen yhtenä neljästä tavasta jakaa resurssien hedelmiä, toisin sanoen ”vaihtotapana”, joka eroaa pakollisemmista valtiopohjaisista uudelleenjakojärjestelmistä, vaihdantaan perustuvista markkinoista ja lahjataloudesta, johon liittyy sosiaalisesti painostettu vastavuoroisuus tiettyjen tahojen välillä. Tässä yhteydessä yhteistekeminen tarkoittaa resurssien yhdistämistä tai vastavuoroista hyödyntämistä, jolloin yksilöt vaihtavat resursseja ekosysteemin kokonaisuuden kanssa.

Useat relaatiokieliopit, erityisesti Alan Page Fisken teos Structures of Social Life, ovat tässä suhteessa erittäin hyödyllisiä, sillä hän erottaa toisistaan auktoriteettijärjestyksen (arvojärjestyksen mukainen jako), tasavertaisuuden täsmäytyksen (lahjatalous, sosiaalisena velvollisuutena palauttaa lahja), markkinahinnoittelun ja yhteisöosakkuuden.

Kojin Karatanin kirja Structure of World History  on erinomainen yritys sijoittaa näiden vaihtotapojen kehitys historialliseen kontekstiin. Resurssien yhdistäminen on ensisijainen ihmisen organisoimistapa varhaisissa heimo- ja nomadimuodoissa, koska ”omistaminen” on nomadeille haitallista; lahjatalous alkaa toimia ja vahvistuu monimutkaisemmissa heimojärjestelyissä, erityisesti paikalleenasettumisen jälkeen, koska lahjan ja vastalahjan sosiaalinen velvoite luo yhteiskuntia ja rauhoittaa suhteita. Luokkayhteiskunnan syntymisen myötä ”auktoriteettijärjestys” tai uudelleenjako tulee hallitsevaksi, ja lopulta markkinajärjestelmä tulee hallitsevaksi kapitalismissa.

Muotoillaan tämä nyt uudelleen sivilisaatio- eli luokkahistoriaa koskevaksi hypoteesiksi.

Ennen kapitalismia syntyneissä luokkapohjaisissa yhteiskunnissa on suhteellisen vahvaa yhteisvaurautta, lähinnä luonnonvarojen yhteisomistuksia, joita Ostromin koulukunta on tutkinut. Ne ovat rinnakkain orgaanisemman, kulttuurisesti perityn yhteisvaurauden (kansanperinne jne.) kanssa. Vaikka kapitalismia edeltävät luokkayhteiskunnat ovat hyvin riistäviä, ne eivät järjestelmällisesti erota ihmisiä heidän toimeentulovälineistään. Niinpä esimerkiksi eurooppalaisessa feodalismissa talonpojilla oli pääsy yhteiseen maahan.

Kapitalismin ja markkinajärjestelmän syntyessä ja kehittyessä, ensin kaupunkien kehittyvänä osajärjestelmänä, näemme, että yhteisöllisyyden toisesta muodosta, sosiaalisesta yhteisöllisyydestä, on tullut tärkeä. Läntisessä historiassa näemme keskiajan kaupungeissa kiltajärjestelmien syntymisen, jotka ovat käsityöläisten ja kauppiaiden solidaarisuusjärjestelmiä, joissa ”hyvinvointijärjestelmät” ovat vastavuoroisia ja itseohjautuvia. Kun markkinapohjaisesta kapitalismista tulee hallitseva, työläisten elämästä tulee hyvin epävarmaa, koska he ovat nyt irrottautuneet toimeentulon välineistä. Tämä luo tarpeen tämän uudenlaisen, luonnonvaroista poikkeavan yhteisvaurauden yleistämiselle. Tässä yhteydessä voimme pitää työntekijöiden osuuskuntia, keskinäisiä yhtiöitä jne… yhteisomaisuuden muotona. Osuuskuntia voidaan edelleen pitää oikeudellisena muotona sosiaalisten yhteisten hallinnoimiseksi.

Hyvinvointivaltion myötä useimmat näistä yhteisistä muuttuivat valtiollisiksi, toisin sanoen valtio hallinnoi niitä, eivätkä enää tavalliset kansalaiset itse. Voidaankin väittää, että sosiaaliturvajärjestelmät ovat yhteisvaurautta, jota valtio hallinnoi demokraattisen yhteiskunnan kansalaisia edustavana. Hyvinvointivaltion kriisin myötä näemme nykyään uusien ruohonjuuritason solidaarisuusjärjestelmien, joita voisimme kutsua ”commonfare” -järjestelmiksi, kehittyvän uudelleen, ja hyvinvointijärjestelmien uusliberalisoituminen ja byrokratisoituminen saattavat hyvinkin vaatia hyvinvointijärjestelmien uudelleen yhteisöllistämistä julkisen ja yhteisen sektorin kumppanuuksien pohjalta.

Internetin syntymisen ja erityisesti webin keksimisen (web-selaimen käyttöönotto lokakuussa 1993) jälkeen on syntynyt, syntynyt ja kehittynyt hyvin nopeasti kolmannenlainen yhteismaa: tietoyhteiset. Hajautetut tietoverkot mahdollistavat vertaisdynamiikan yleistymisen eli avoimet järjestelmät, joissa vertaiset voivat vapaasti liittyä yhteisten tietovarantojen, kuten avoimen tiedon, vapaiden ohjelmistojen ja yhteisten mallien, yhteiseen luomiseen. Tietoyhteiset ovat sidoksissa kognitiivisen kapitalismin vaiheeseen, jossa tiedosta tulee ensisijainen tuotannontekijä ja kilpailuetu, ja samalla ne ovat vaihtoehto ”tiedolle yksityisomaisuutena”, jossa tietotyöntekijät ja kansalaiset ottavat kollektiivisesti omistukseensa tämän tuotannontekijän.

Siinä määrin kuin kognitiivinen tai verkostopohjainen kapitalismi heikentää palkkatyöhön perustuvaa työtä ja yleistä epävarmaa työtä, erityisesti tietotyöntekijöiden osalta, näistä tietoyhteisöistä ja hajautetuista verkostoista tulee elintärkeitä sosiaalisen autonomian ja kollektiivisen organisoitumisen välineitä. Tiedon saatavuus ei kuitenkaan luo mahdollisuutta luoda itsenäisiä ja varmempia elinkeinoja, ja näin ollen tietoyhteisöt ovat yleensä riippuvaisia pääomasta, jossa uusi pääomakerros, verkkoarkkinen pääoma, käyttää suoraan yhteisöä ja inhimillistä yhteistyötä ja ottaa niistä arvoa.

Tämän kietoutumisen ensimmäinen paikka ovat kaupunkien yhteiset alueet. Minulla on ollut tilaisuus viettää neljä kuukautta Belgian Gentissä, jossa tunnistimme lähes 500 urbaania yhteismaata jokaisella ihmisen toimeentulon alalla (ruoka, suoja, liikenne) ^[1].

Suurena havaintonamme oli, että nämä kaupunkiyhteiset toimivat olennaisesti samalla tavalla kuin digitaaliset yhteisöt, jotka toimivat ”yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon” yhteydessä.

Tämä tarkoittaa, että niissä yhdistyvät seuraavat tekijät:

1) avoin tuottajayhteisö, jolla on

2) yhteisen hyvän infrastruktuuriorganisaatio, joka ylläpitää yhteisvaurauden infrastruktuuria sekä

3) tuottavia (parhaassa tapauksessa) toimeentulojärjestöjä, jotka toimivat välimiehinä markkinoiden/valtion ja yhteisvaurauden välillä varmistaen kommonerien yhteiskunnallisen uusintamisen (eli heidän elinkeinonsa).

Näkemyksemme mukaan nämä urbaanit yhteiset, jotka ainakin kahden tutkimuksen ^[2] mukaan elävät eksponentiaalista kasvuvaihetta (kymmenkertainen kasvu viimeisen kymmenen vuoden aikana), ovat lähtökohtana yhteisvaurauden syventämiselle entisestään ja valmistelevat uutta syvemmän uudelleenmateriaalistumisen vaihetta.

Voimme todellakin erottaa neljä erilaista yhteismaata kahden akselin mukaan: aineellinen/epämateriaalinen ja yhteisesti tuotettu/peritty.

Ostromin yhteisvauraus on enimmäkseen perittyä materiaalista yhteisvaurautta (luonnonvarat); perittyä aineetonta yhteisvaurautta, kuten kulttuuria ja kieltä, tarkastellaan yleensä ihmiskunnan yhteisen perinnön näkökulmasta; tietoyhteiset ovat aineetonta yhteisvaurautta joita tuotetaan yhdessä, ja viimeisenä on tuotetun materiaalisen yhteisvaurauden luokka, joka suurelta osin puuttuu. Kyse on siitä, mitä perinteisesti kutsutaan ”pääomaksi”, mutta uudessa yhteydessä puhutaan pikemminkin yhteisvaurauden kasautumisesta kuin pääoman kasautumisesta pääoman vuoksi.

Katsotaanpa tämän logiikkaa.

Esikapitalistisissa luokkamuodostelmissa, joissa maa on ensisijainen tuotannontekijä, luonnonvarayhteiset ovat olennainen resurssi ihmisten yhteismaasta saamansa toimeentulon kannalta, ja on täysin luonnollista, että yhteisvauraus saa muodon maahan sidottujen luonnonvarojen yhteishallinnosta.

Kapitalistisissa muodostelmissa, joissa työläiset on erotettu pääsystä maahan ja tuotantovälineisiin, on luonnollista, että yhteisistä tulee ”sosiaalisia”; ne ovat solidaarisuusjärjestelmiä, joita työläiset tarvitsevat selviytyäkseen, ja ne ovat yrityksiä organisoida tuotantoa eri perustein pääoman vallan aikana, eli ne voivat olla myös tuotanto- ja kulutusosuuskuntien muodossa.

Kognitiivisen kapitalismin aikakaudella tiedosta tulee ensisijainen tuotantoresurssi ja -tekijä ja vaurauden luominen ja tietoyhteiset ovat looginen seuraus. Mutta epävarmat työntekijät, jotka ovat lähdössä pois palkkatyöstä, eivät voi ”syödä” tietoa. Siksi yhteisöt saavat myös kaupunkien infrastruktuurin ja hankintajärjestelmien muodon, mutta niiden on viime kädessä saatava myös todelliset fyysiset ja aineelliset tuotannolliset yhteisöt. Yhteiset hyödykkeet ovat siis potentiaalisesti nykyiseen tilanteeseen sopivan tuotanto- ja teollisuustavan muoto. Aikana, jolloin markkinat ja valtio ovat epäonnistuneet välttämättömän ekologisen siirtymän toteuttamisessa ja sosiaalinen eriarvoisuus on lisääntynyt, yhteistekemisen infrastruktuureista tulee välttämättömyys resurssien ja palveluiden saatavuuden takaamiseksi, eriarvoisen saatavuuden rajoittamiseksi mutta myös erittäin tehokkaana keinona pienentää inhimillisen tuotannon aineellista jalanjälkeä.

Näin ollen nykyiset kaupunki- ja tuotantoyhteisöt ovat myös sen uuden järjestelmän siemeniä, joka ratkaisee nykyisen järjestelmän ongelmat. Nykyisessä järjestelmässä yhdistyvät maapalloa vaarantava materiaalisen tuotannon näennäistarjonta ja keinotekoisen tiedonvaihdon niukkuus, joka estää ratkaisujen leviämisen.