Lontoon metro on täynnä “mind the gap”-varoituskylttejä, jotka viittaavat asemakäytävän ja junanvaunun välissä olevaan tyhjään kohtaan. Yhteiskunnassa yleisemmin varoituksia voidaan antaa väeistä rikkaiden ja köyhien tai ihmisen ja luonnon välillä. Näitä välejä tulee sekä varoa että kaventaa. Jatkuva kysymys on miten tehdä tämä, ja olen sitä mieltä että eräs vuokran muoto voisi olla paras mahdollinen ratkaisu. Mutta ennen kuin otamme sen puheeksi, meidän tulee perehtyä vuokran käsitteeseen.

Termiä ensimmäisenä käyttivät klassiset ekonomistit, mm. Adam Smith, kuvaamaan rahaa joka maksettiin maanomistajille. Se oli yksi kolmesta tulovirrasta kapitalismin varhaisessa muodossa, joista kaksi muuta ovat työntekijälle maksettu palkka ja pääomalle maksettava korko.

Smithin näkökulmasta maanomistajat hyötyivät maan uniikista kyvystä rikastuttaa sen omistajia “riippumatta mistään toisesta suunnitelmasta tai projektista.” Tämä kyky syntyy siitä, että hyvän maa-alan tarjonta on rajattu, kun taas kysyntä sille kasvaa jatkuvasti. Maanomistajien vuokran perimisen vaikutus, hänen mukaansa, ei kasvata yhteiskunnan vaurautta vaan vie rahaa pois työvoimalta ja pääomalta. Toisin sanoen, maanvuokra on vaurauden imuri eikä sen tuottaja.

Vuosisata myöhemmin tunnettu amerikkalainen ekonomisti Henry George (hänen magnum opuksensa Progress and Poverty myi yli 2 miljoonaa kappaletta) laajensi Smithin oivallusta huomattavasti. Siihen aikaan jolloin Karl Marx syytti kapitalisteja ylijäämäarvon välistä vedosta työläisiltä, George syytti maanomistajia vuokran välistävedosta kaikilta. Sellainen vuokran keruu toimi kuin “suuri kiila, jota pakotetaan yhteiskunnan läpi, ei sen alle. Ne, jotka ovat erkanemiskohdan yläpuolella, nousevat, mutta ne, jotka ovat alla, murskataan.” Georgen ehdottama lääke oli syvä maavero joka saisi takaisin yhteiskunnalle suurimman osan maanomistajien parasiittisesta tuotosta.

Myöhemmin vuokran käsitettä laajennettiin ottamaan mukaan monopolivoitot, ylimääräinen tulo jonka yritys kahmii lyttäämällä kilpailun ja nostamalla hintoja. Smith oli kirjoittanut tästä vaurauden keruun muodosta myös, vaikka hän ei kutsunut sitä vuokraksi. “Minkä tahansa tietyn kaupankäynnin tai tuotannon haaran intressi on laajentaa markkinoita ja kaventaa kilpailua… Markkinoiden laajentaminen voi usein olla tarpeeksi hyväksyttävää kansan intresseissä; mutta kilpailun kaventaminen on aina sitä vastaan, ja se voi toimia vain välittäjillä, kasvattamalla heidän voittojaan yli sen mitä he luonnollisesti saisivat, kantamalla heidän hyödyksi absurdin kokoista veroa kanssakansalaisilta.”

On tärkeää tunnustaa, että vero josta Smith puhui ei ole sellainen jota me maksamme valtiolle; sen sijaan se on sellainen jota me maksamme, paljon näkymättömämmin, vallassa oleville yrityksille. Se johtuu siitä, että hinnat kapitalismissa muodostuvat neljän tekijän avulla: kysyntä, tarjonta, markkinavoima ja poliittinen voima. Ensimmäiset kaksi, jotka ovat kaikkialla läsnä talousteksteissä, määrittävät sen mitä voitaisiin nimittää reiluksi markkina-arvoksi; viimeiset kaksi, jotka ovat läsnä reaalimaailmassa, määrittävät vuokran. Toteutuneet veloitetut hinnat ovat reilun markkina-arvon ja vuokran summa. Toinen sapa ilmaista tämä on sanoa, että vuokra on ylimääräinen raha jonka ihmiset maksavat sen päälle mitä he maksaisivat kilpailullisilla markkinoilla.

Vielä myöhemmin termiä on laajennettu edelleen ottamaan mukaan tulot valtion antamista etuoikeuksista — tuontikiintiöt, kaivosoikeudet, subventiot, verojen porsaanreiät ja niin edelleen. Monet ekonomistit käyttävät termiä  “voitontavoittelu” (rent-seeking) kuvaamaan monia eri tapoja joilla erikoisintressit käyttävät valtiota rikastamaan itseään muiden kustannuksella. Jos mietit miksi Washington DC ja sen ympäristöt ovat kasvaneet niin rikkaiksi viime vuosikymmeninä, se ei johdu valtion itsensä rikastumisesta, vaan massiivisesta voitontavoittelusta.

Lyhyesti, perinteinen vuokra on tuloa jota ei saada minkään henkilön tai yrityksen tuottaman perusteella, vaan siksi että henkilöllä tai yrityksellä on valtaa tai oikeuksia. Se koostuu suuremman kokonaisuuden suuremmalta kokonaisuudelta takavarikoiduista asioista, eikä siihen lisätyistä asioista. Se jakaa vaurautta talouden sisällä, mutta ei lisää siihen mitään. Brittiläisen ekonomistin John Kayn sanoin Financial Timesissa, “Kun muiden vaurauden välistäveto itselle on laitonta, sitä kutsutaan varkaudeksi tai petokseksi. Kun se on laillista, sitä kutsutaan vuokraksi.”

Koska vuokra ei ole listattu erikseen mihinkään hintalappuun tai korporaatioiden tuloslaskelmiin, me emme tiedä siitä paljonko sitä on, mutta todennäköisesti sitä on aika paljon. Tarkastellaan esimerkiksi terveydenhuoltoa Amerikassa. On monia syitä miksi USA käyttää 80 prosenttia enemmän terveydenhuoltoon per capita kuin Kanada, vaikka ei saa yhtään parempia tuloksia, mutta eräs suurimmista on se, että Kanada puristanut suuria määriä vuokraa ulos sen terveydenhuoltojärjestelmästä, ja USA ei ole. Jokainen kanadalainen on voittoa tavoittelemattoman terveysvakuutuksen alainen, ja lääkkeiden hinnat ovat tarkasti säännösteltyjä. Sitä vastoin USA:ssa lääkefirmat yliveloittavat johtuen patenteista. Terveydenhuoltoa on kielletty tarjouskilpailemaan halvemmista lääkkeiden hinnoista, ja yksityiset vakuuttajat lisäävät monia kuluja ja tehottomuuksia.

Tai tarkastellaan vaikka rahoitussektoria. Kaupalliset pankit, sellaiset jotka ottavat talletuksia ja antavat lainoja, saavat uskomattoman arvokkaan lahjan liittovaltion hallitukselta: oikeuden luoda rahaa. Niille sallitaan tämä vähinnäisvarantojärjestelmän kautta, mikä sallii niiden lainata, korolla, noin kymmenen kertaa enemmän kuin mitä niillä on talletuksina. Tämä lahja yksistään on miljardien arvoinen.

Sitten on kaupallisten pankkien serkut, investointipankit, jotka ostavat ja myyvät arvopapereita. Ne eivät voi luoda rahaa samalla tavalla kuin kaupalliset pankit, mutta niillä on omat keinonsa. Yksi niistä on veloittaa suuria maksuja yksityisten firmojen viemisestä pörssiin, ja näin ne saavat osansa likviditeettipreemiosta, jonka julkinen kaupankäynti luo. Toinen on tehdä suuria määriä rahaa luomalla, ja sitten manipuloimalla, hypermonimutkaisia rahoitus“tuotteita” jotka ovat, oikeasti, vedonlyöntiä vedonlyönneistä. Tämä pumppaa kasinotaloutta ja riistää pääomaa, joka muuten hyödyttäisi reaalitaloutta.

Me voisimme käydä läpi kaikki suuret teollisuudenalat — energia, telekommunikaatio, media, maatalous — ja löytää samanlaisia vuokran perimisiä. Mikä osuus taloudestamme, sitten, on vuokraa? Tätä kysymystä luulisi ekonomistien tutkivan, mutta harva niin tekee. Minun tietääkseni ainoa nimekäs ekonomisti joka on asian ottanut esille on Joseph Stiglitz, nobel-palkinnon saaja Columbia Universitystä, ja hän ei ole vastannut kysymykseen kvantitatiivisesti.

Vuokran määrästä USA:n taloudessa Stiglitz sanoo, että se on “vaikea määrittää (mutta) selkeästi jättiläismäinen.” Lisäksi “huomattavan paljon” se “jakaa rahaa pohjalla olijoilta huipulla olijoille.” Lisäksi se ei lisää mitään arvoa talouteen, vaan “vääristää resurssiallokaatiota ja tekee taloudesta heikomman.” 

Tähän mennessä olen kuvannut vuokraa negatiivisena taloutemme ilmiönä. Nyt haluan ottaa käyttöön hyveellisen vuokran käsitteen, vuokran muoto jolla on selkeästi positiivisia vaikutuksia.

Täydellinen esimerkki hyveellisestä vuokrasta on raha, jota alaskalaisille maksaa Alaska Permanent Fund. Vuodesta 1980 rahasto on jakanut vuosittaisia osinkoja jokaiselle joka asuu Alaskassa vuoden tai yli. Osingot — jotka ovat vaihdelleet 1000 dollarista $3269:n henkeä kohti — tulevat yhdestä suuresta rahastosta jonka edunsaajiin kuuluu kaikki Alaskan asukkaat, nykyiset ja tulevat. Rahastoa pääomittaa saadut tulot Alaskan öljystä, joka on yhteisomistuksessa oleva resurssi. Ottaen huomioon tasaisen kassavirran koko populaatiolle, ei ole yllättävää että Alaskassa on korkein mediaanitulo ja kaikkein pienimmät köyhyysluvut kaikista osavaltioista.

Hyveellinen vuokra olisi mikä tahansa rahavirta, joka nostaa välistävedon kustannuksia ja kasvattaa kaikkien muiden yhteiskunnan jäsenten tuloja. Toinen tapa ajatella sitä on vuokrana jonka me, kollektiiviset yhteisomistajat, veloitamme yhteisten omaisuuserien yksityiskäytöstä. Mieti esimerkiksi saastuttajien veloittamista heidän yhteisen ilmakehämme käytöstä ja sitten tämän jakamista tasan kaikille.

Perinteisen ja hyveellisen vuokran välillä on kaksi keskeistä eroa. Ensimmäinen liittyy siihen miten vuokraa peritään, toinen siihen miten se jaetaan.

Perinteisen vuokran perii yritykset, joiden markkina ja/tai poliittinen voima sallii niiden veloittaa kilpailukykyistä suurempia hintoja. Se johtaa korkeampiin hintoihin joilla ei ole taloudellista, yhteiskunnallista tai ekologista funktiota. Hyveellisen vuokran, sitä vastoin, keräisi voittoa tavoittelemattomat rahastot jotka edustavat kaikkia hallintoalueen ihmisiä yhtäläisesti. Se perittäisiin veloittamalla yksityisiä yrityksiä yhteisten omaisuuserien käytöstä, jota ne suurimman osan ajasta käyttävät ilmaiseksi. Sellainen vuokra johtaisi myös korkeampiin hintoihin, mutta hyvästä syystä: saada yritykset maksamaan niiden yhteiskunnalle, luonnolle ja tulevaisuudelle nyt sälyttämät kulut, ja syrjäyttää perinteinen vuokra.

Toinen ero liittyy jakamiseen. Perinteinen vuokra virtaa ylöspäin pienelle vähemmistölle, joka omistaa suurimman osan voittoa tavoittelevien yritysten osakekannasta. Hyveellinen vuokra virtaisi kaikille yhtäläisesti.

Kun periminen ja jakaminen yhdistyvät, perinteisen vuokran vaikutukset ovat tuplasti negatiivisia: se pienentää taloutemme tehokkuutta ja tuloja niiltä jotka maksavat mutta eivät saa mitään. Hyveellisen vuokran vaikutus, sitä vastoin, on tuplasti positiivinen: se parantaa talouden terveyttä ja reiluutta sekä keskiluokan turvaa.

Tällä hetkellä, tottakai, perinteinen vuokra tekee yhteensä biljoonia dollareita vuodessa, kun taas hyveellinen vuokra (Alaskan ulkopuolella) on enemmän konsepti kuin todellisuutta. Mutta hyveellinen vuokra voi ja tulisi kasvaa. Jotta ymmärrettäisiin miten tämän tulisi tapahtua, on tärkeää tutkailla kahta muuta käsitettä: yhteistä vaurautta ja ulkoisvaikutuksia.

Yhteisellä vauraudella on useita komponentteja. Eräs niistä koostuu luonnonlahjoista jotka me perimme yhdessä: ilmakehämme ja meremme, vesistömme ja kosteikkomme, metsämme ja hedelmälliset tasankomme ja niin edelleen. Lähes kaikissa tapauksissa me ylikäytämme näitä lahjoja koska niiden käyttöön ei liity kustannusta.

Toinen komponentti on esi-isiemme luoma vauraus: tieteet ja teknologiat, laki- ja poliittinen järjestelmämme, rahoituksen infrastruktuuri ja paljon muuta. Nämä antavat meille hyötyjä, mutta pieni vähemmistö saa rahallista hyötyä enemmän kuin kukaan muu meistä.

Toinen yhteisen vaurauden osio on niinkutsuttu “kokonaisuuden vauraus” — taloutemme lisäämä arvo, joka johtuu sen skaalasta ja synergioista. “Kokonaisuuden vauraus” käsitteenä ulottuu Adam Smithin oivallukseen kaksi ja puolisataa vuotta sitten työvoiman erikoistumisesta ja tuotteiden vaihdannasta — koko järjestelmän kokonaisvaltaisia ominaisuuksia — ja siitä että ne tekevät kansakunnista rikkaita. Tämän lisäksi on selvää että yksikään yritys ei voi kukoistaa itsekseen: kaikki yritykset tarvitsevat asiakkaita, toimittajia, jakelijoita, valtateitä, rahaa ja komplementaaristen hyödykkeiden verkoston (autot tarvitsevat bensaa, softa tarvitsee rautaa ja niin edelleen). Joten talous kokonaisuutena on suurempi kuin sen osien summa, se on voimavara jota ilman osilla ei olisi yhtä paljon arvoa.

Luonnon luoman vaurauden määrä, esi-isämme ja taloutemme kokonaisuutena on se mitä tässä kutsun yhteiseksi vauraudeksi. Useita asioita voidaan sanoa yhteisestä vauraudestamme. Ensiksikin, se on hanhi joka munii lähes kaikki yksityisen vaurauden munat. Toiseksi, se on äärimmäisen suuri mutta myös (kuten universumin pimeä aine) suurimmaksi osaksi näkymätnön. Kolmanneksi, koska sitä ei luo yksittäiset yksilöt tai yritykset, se kuuluu kaikille meille yhteisesti. Ja neljänneksi, koska yhdelläkään ei ole suurempaa nautintaoikeutta siihen kuin toisella, se kuuluu meille kaikille tasan, tai ainakin niin lähellä tasaa kuin voimme järjestää.

Iso, harvoin kysytty kysymys nykytaloudestamme on kuka saa yhteisen vaurauden hyödyt? Kukaan ei kiistä sitä että yksityiset vaurauden luojat ovat oikeutettuja luomaansa vaurauteen, mutta kuka on oikeutettu vaurauteen joka on meille yhteistä on täysin eri kysymys. Kantani on, että rikkaat ovat rikkaita ei siitä syystä että he luovat vaurautta niin paljon, vaan koska he kaappaavat paljon suuremman osan yhteisestä vauraudesta kuin mikä on heidän osuutensa. Toinen tapa sanoa tämä on, että rikkaat ovat niin rikkaita koska — ja loput meistä köyhempiä kuin meidän tulisi — koska heidän perimänsä vuokrat ylittävät hyveellisen vuokran paljon suuremmalla määrällä. Jos tuo on asian laita, ratkaisu on pienentää ensimmäisen sorttista korkoa ja kasvattaa jälkimmäistä.

Ulkoisvaikutukset ovat tunnetumpi konsepti kuin yhteinen vauraus. Ne ovat kustannuksia joita yritykset määräävät toisille — työntekijöille, yhteisöille, luonnolle ja tuleville sukupolville — mutta eivät maksa niitä itse. Klassinen esimerkki on saastuttaminen.

Lähes kaikki ekonomistit hyväksyvät tarpeen “sisäistää ulkoisvaikutuksia”, jolla he tarkoittavat sitä että yritykset maksavat toimiensa täydet kulut. Se mitä he eivät useinkaan mainitse on kassavirrat, jotka syntyisivät jos me oikeasti näin tekisimme. Jos yritykset maksaisivat enemmän rahaa, miten paljon enemmän, ja kenelle pitäisi lähettää maksuosoituksia?

Nämä eivät ole triviaaleja kysymyksiä. Itse asiassa, ne ovat kaikkein merkityksellisimpien kysymysten joukossa joihin meidän pitää vastata 21. vuosisadalla. Summat joista näissä puhutaan voivat olla, ja todellakin niiden tulisi olla, erittäin suuria — jotta lievennettäisiin luonnolle ja yhteiskunnalle aiheutuneita kustannuksia, meidän tulee sisäistää niin paljon maksamattomia kuluja kuin mahdollista. Mutta miten meidän tulisi periä rahat ja kenen rahoja ne ovat?

Yksi tapa periä rahat on ehdotettu vuosisata sitten. Ehdotuksen on tehnyt brittiläinen ekonomisti Arthur Pigou, Keynesin kollega Cambridgessa. Kun luonnon hinta on liian pieni, Pigou sanoi, valtion tulee asettaa vero sen käytölle. Sellainen vero vähentäisi varan käyttöä ja toisi valtiolle lisää tuloja.

Teoriassa Pigoun idea on järkevä; sen ongelma vain on sen toteutuksessa. Yksikään länsimainen valtio ei halua lähteä asettamaan hintoja; se on homma joka parhaiten on markkinoiden säädettävissä. Ja vaikka poliitikot yrittäisivätkin säädellä hintoja veroilla, ei ole paljoakaan mahdollisuutta sille että he saisivat ne menemään “oikein” luonnon näkökulmasta. Paljon todennäköisempää on, että veroprosenttia säätää ne samat korporaatiot jotka ovat ottaneet valtion haltuunsa ja ylikäyttävät resursseja jo nyt.

Vaihtoehtona on tuoda joitain ei-valtiollisia toimijoita mukaan; onhan sy sille että me kohtaamme ulkoisvaikutusten ongelman alunperinkin se, että kukaan ei edusta niitä sidosryhmiä joita kustannukset satuttavat. Mutta jos ne sidosryhmät, jotka ovat edustettuina olisivat lain edessä vastuullisia agentteja, ongelma voitaisiin korjata. Tyhjiö jonne ulkoisvaikutukset nyt virtaavat olisi yhteisen vaurauden edunsaajien täyttämä. Ja nuo edunsaajat perisivät vuokraa.

Mitä tulee siihen kenen rahat ovat, ylläolevasta seuraa että maksut useimmista ulkoisvaikutuksista — ja erityisesti eläville olennoille nyt ja tulevaisuudessa aiheutuvista kuluista — tulisi maksaa kaikille meille yhteisesti yhteisen vaurauden edunsaajina. Niiden ei todellakaan tulisi virrata yrityksillä jotka saavat aikaan ulkoisvaikutuksia; se olisi vastoin koko sisäistämisen ideaa. Mutta niiden ei tulisi myöskään virrata valtiolle, kuten Pigou on ehdottanut.

Mielestäni ei ole mitään väärin siinä, että valtio verottaa meidän yhteisen vaurauden vuokran osuutta, niin kuin se verottaa muiden henkilöiden tuloja, mutta valtion ei pitäisi saada siitä ensimmäistä hyötyä. Oikeat ensisaajat ovat me, kansa. Voitaisiin jopa esittää, kuten ekonomisti Dallas Burtraw on tehnyt, että valtion tämän tulon kaappaus voi olla epäperustuslaillista yksityisomaisuuden haltuunottoa.

Tämä tuo meidät takaisin hyveelliseen vuokraan. Tämän tyyppisestä vuokrasta voidaan esittää useita pointteja.

Ensinnäkin, hyveellisen vuokran maksamisella itsellemme on varsin eri vaikutus kuin välistä vedetyn vuokran maksamisella Wall Streetille, Microsoftille tai Saudi-prinsseille. Lisäksi luonnon ylikulutuksen hillitsemiseksi se palauttaa rahat, jotka maksamme korkeampina hintoina, takaisin niille tahoille jotka tekevät perheillemme ja taloudellemme eniten hyvää: omiin taskuihimme. Siitä eteenpäin voimme kuluttaa sen ruokaan, asumiseen tai mihin tahansa mihin haluammekin. Sellainen kulutus ei ainoastaan auta meitä; se auttaa myös yrityksiä ja niiden työntekijöitä. Se on kuin bottom-up -kannustinjärjestelmä jossa ihmiset valtioiden sijaan tekevät investoinnit. Ei ole triviaalia hyvettä sellaisena hetkenä jolloin fiskaalinen ja monetaarinen politiikka ovat molemmat menettäneet tehonsa.

Hyveellinen vuokra

Toiseksi, hyveellinen vuokra ei ole valtion politiikkaa jota voidaan muuttaa kun poliittiset tuulet kääntyvät. Sen sijaan se on sarja putkia markkinoiden sisällä, jotka paikalleen päästyään kierrättävät rahaa loputtomasti, täten tukien suurta keskiluokkaa ja terveempää planeettaa jopa silloinkin, kun poliitikot ja heidän päätöksensä tulevat ja menevät.

Ja kolmanneksi, vaikka hyveellinen vuokra vaatii valtion toimintaa sen alulle panemiseksi, sillä on poliittinen hyve jolla vältetään suuren/pienen valtion pattitilanne joka halvaannuttaa Washingtonia tällä hetkellä. Se voi siis vedota äänestäjiin ja poliitikkoihin keskellä, vasemmalla ja oikealla.

Kevityslaippa on pieni siiveke laivan tai lentokoneen ruorissa. Buckminster Fuller on usein huomauttanut, että laipan liikuttaminen pienoisen verran kääntää koko alusta tai lentokonetta dramaattisesti. Jos me ajattelemme talouttamme liikkuvana aluksena, samaa metaforia voidaan soveltaa vuokraan. Riippuen siitä miten paljon sitä peritään ja virtaako se monelle vai harvalle, vuokra voi ohjata taloutta kohti äärimmäistä eriarvoisuutta tai suurempaa keskiluokkaa. Se voi myös ohjata taloutta pois luonnon ylikulutuksesta tai kohti turvallista käyttötasoa. Toisin sanoen, sen lisäksi että se on kiila (kuten Henry George sanoi), vuokra voi myös olla ruori.

Ajattele Monopoli-peliä. Tavoite on puristaa niin paljon vuokraa muilta pelaajilta, että kaikkien rahat jäävät sinulle. Teet tämän hankkimalla monopoleja ja rakentamalla hotelleja niille. Kuitenkin pelissä on toinen piirre joka saa aikaan vuokran perimisen: kaikki pelaajat saavat käteismaksun kun he kulkevat lähtöruudun kautta. Tätä voidaan pitää hyveellisenä vuokrana.

Niin kuin Monopoli on suunniteltu, peritty vuokra monopolivoiman avulla ylittää suuresti hyveellisen vuokran suuruuden jonka he saavat ohittaessaan lähtöruudun. Lopputulos on, että peli loppuu aina samalla tavalla: yksi pelaaja saa kaikki rahat. Mutta oletetaan että me käännämme asetelman toisinpäin. Oletetaan, että me pienennämme perittyä vuokraa ja kasvatamme hyveellistä vuokraa. Esimerkiksi, me voisimme maksaa pelaajille viisi kertaa niin paljon lähtöruudun ohittamisesta ja pienentää hotellien vuokria puoliin. Mitä silloin tapahtuu?

Sen sijaan että vuokrat virtaisivat ylöspäin ja keskittyisivät yksittäisen voittajan käsiin, vuokrat virtaavat tasaisemmin. Voittajan kaiken viemisen sijaan peli jatkuu ja moni pelaaja jää jäljelle.

Pointti jonka haluan saada tehdyksi tässä on, että vuokravirta voi ohjata peliä — ja tärkeämmin, taloutta — kohti eri lopputulemia. Eräs lopputulema on, että vuokravirtojen vaihtelu vaikuttaa vaurauden keskittymiseen, saasteisiin ja reaalitalouden invetsointeihin spekulaation sijaan.

Vuokra, toisin sanoen, on voimakas työkalu. Ja se on jotain millä me voimme leikkiä. Haluammeko me vähemmän vuokran perimistä? Lisää hyveellistä vuokraa? Jos kyllä, on meidän asiamme rakentaa putket ja kääntää hanasta.

10.08.2016

Lähde:

How to Create a Bottom-Up Stimulus Machine to Fix Capitalism

Fyysisen omaisuuden ja aineettoman omaisuuden välisten vastakkainasettelujen ja samankaltaisuuksien uudelleen läpikäynti saattaa auttaa valaisemaan haasteita joita kohtaamme näiden järjestelmien hallinnoinnissa kun ne kasvavat — sekä verkossa että sen ulkopuolella. (Disclaimer: Jotkut viittauksista olettavat että olet lukenut ensimmäisen osan.)

Omaisuuden ominaisuuksia: Henkilökohtainen, yksityinen ja julkinen

Kun olemme tutkineet talouksien historiallisia toteutuksia ja niiden skaalaantumisen hajoamispisteitä, me huomaamme samankaltaisuuksia systeemeihin jotka käsittelevät omistusoikeutta. Vaikka maailman kulttuureilla on erilaisia käsityksiä omaisuudesta, sille on kolme peruskategoriaa: henkilökohtainen, yksityinen ja julkinen.

Henkilökohtainen omaisuus on yksilön aktiivisesti itsensä käyttämää, kuten hammasharja, itsetehty omenapiirakka tai rannekello. Julkinen omaisuus on esineitä kuten julkiset kulkuväylät tai yhteinen puutarha joka on jäsenten hoitama. Yksityinen omaisuus on omistusta yleensä kiinteistöjen muodossa, mutta voidaan laajemmin nähdä suhteellisen käyttämättömänä yksilön tai yhteisön omaisuutena, kuten myös mikä tahansa omaisuus joka vaatii huomattavia ulkoisia turvallisuusjärjestelyjä (yleensä valtion tarjoamana). Esimerkkejä yksityisomaisuudesta on pankit, vuokra-asunnot ja purjeveneet. Näiden kategorioiden väliset viivat voivat joskus hämärtyä, mutta ei mennä niihin sen enempää jotta pidetään homma yksinkertaisena.

Yltäkylläisyys reaalielämän talouksissa

Erot yksityisen ja julkisen omistuksen mallien välillä, sekä myöskin niiden skaalautumiskykyjen välillä, ovat tärkeitä aspekteja tutkittavaksi taloudessa. Esimerkiksi yhteisö jossa ruoka ja ruoan kasvatukseen käytetty työvoima on yltäkylläistä (ehkäpä rakkaudesta puutarhanhoitoon), ruoka itsessään ei ole kauhean käyttökelpoinen arvon vaihdannan väline, sillä sitä tuotetaan riippumatta mistään markkinavoimien kysynnästä. Ja jos joku näistä puutarhureista tarjoaa neljää omenaa sepälle vaihdossa erityisestä puutarhurointityökalusta, normaaleilla markkinastandardeilla mitattuna vaihto ei ole järkeenkäypä sillä tuotantoa on yltäkylläisesti jo valmiiksi ja se mätänee mikäli sitä ei syödä.

Olisi kuitenkin järkevää sepälle nähdä puutarhurin työ arvokkaana yhteisölle ja tukea sitä yksinkertaisesti antamalla työkaluja ilmaiseksi ja jatkamalla heidän tuotteidensa syömistä vapaa-ajallaan. Kaksi versiota tästä vaihdannasta voi kuulostaa ekvivalenteilta, mutta insentiivit ja transaktiot ovat varsin erilaiset ominaisuuksiltaan kun systeemin koko kasvaa.

Julkisten puutarhojen skaalaaminen

Kaupankäynnin mieluisa tyyppi ylläolevassa yltäkylläisyyden skenaariossa, jota myös kuvataan nimellä lahjatalous, voidaan esittää Rai-kivien omistuksen jäljittämisellä (jota aiemmassa postauksessa tarkasteltiinkin) siten että se voi pitää itseään yllä skaalan ollessa pieni, mutta puutarhuri saattaa tajuta tuotteita kuluttavien ihmisten kanssa solmittujen suhteiden olevan vähemmän hyödyllisiä ja täten ne eivät enää riipu aiemmin solmituista yhteisösuhteista lahjoja antamalla.

Suuremmilla mittakaavoilla on järkeenkäypää näille tuottajille haluta tuottaa yksityisesti koska yltäkylläisyys pienenee kun kasvatetaan useammille ihmisille, samalla kun tuotteiden hinnoittelu auttaa takaamaan työvoiman, jolla on samanlainen tai suurempi tuottoaste ja sitä vähemmän todennäköisesti käytetään hyväksi. Tämä hinta voi tulla luoton muodossa (seuraamalla hedelmien ja vihannesten määriä jotka yksilöt saavat) tai suhteellisina hintoina vaihdossa muitten valuuttojen kanssa.

Kuitenkin kun yksityinen kehittyy sen kyvyssä skaalautua verrattuna yhteisesti hoidettuun puutarhaan, se ei välty skaalatalouksien mukanaan tuomilta haavoittuvaisuuksilta. Panoksien kustannusten pienentäminen samaan aikaan kun kasvatetaan tuotoksia on luonnollinen liiketoiminnan pyrkimys joka jossain kohtaa johtaa varsin itsetuhoiseen insentiivisykliin kohti yhä keskitetympää kontrollia.

Aineettoman omaisuuden ominaisuuksia

Nyt kun olemme saaneet aikaan perspektiivin reaalielämän omaisuuden peruskäsitteisiin, voimme kuvata sen varsin tarkkaan aineettomalle omaisuudelle jotta paremmin ymmärrämme teknologiateollisuuden haasteita työvoiman skaalaamisessa, joka menee avoimen lähdekoodin ja julkisen sisällön taakse. Aineeton omaisuus (intellectual property, IP) voidaan myös kategorisoida henkilökohtaiseen, yksityiseen ja julkiseen.

Henkilökohtainen IP on mikä tahansa idea tai tieto jonka pidämme itsellämme niin että vain me itse (ja ehkä jotkut harvat muut) voivat päästä siihen käsiksi, kuten terveystiedot ja henkilökohtaiset ajatukset.

Julkinen IP sitä vastoin on ideat ja tieto jota jaetaan vapaasti ja avoimesti kaikille, kuten säätiedot, jotkut akateemiset verkkojulkaisut ja tekijänoikeudeton sisältö.

Yksityinen aineeton omaisuus olisi dataa jota kontrolloidaan rajattuun käyttöön kuten ohjelmistojen lähdekoodi tai verkkojulkaisut jotka vaativat maksua sisällön näkemiseksi. Jotta vielä voitaisiin alikategorisoida yksityistä aineetonta omaisuutta, voi miettiä sekä niitä joita suojellaan fyysiseltä kopioinnilta (esim. Digital Rights Management, DRM) ja niitä joita suojelee laillinen turva kuten kopiosuoja tai jopa vapaan lähdekoodin lisenssit. Vaikka lisenssit kuten GPL ja MIT edistävätkin avoimia standardeja, se seikka että käytössä esiintyy rajoitteita tuo mukaan yksityisen, omistajan kontrolloiman IP:n. Ei sillä että tämä olisi väärä metodi (vahvasti seison MaidSafen päätöksen takana julkaista koodia GPLv3:n alla) mutta näiden määritelmien ja seuraavan sarjan osan kontekstissa mielestäni on tärkeää pitää tämä mielessä.

Julkisten puutarhojen idean skaalaaminen

Näiden rajoitteiden mukana on olemassa mitä ilmeisimmin suuri määrä yksityistä IP:a kaiken muotoisena ja kokoisena kun yhteiskuntamme reagoi ideoiden globalisaatioon. Patentit ja kopiosuojajärjestelmät on otettu käyttöön satoja vuosia sitten, niiden tarkoituksena tuottaa työmäärä luoville teoksille joilla ei ole luontaisesti niukkuutta, kuten keksintöjen piirustukset ja kirjoitukset, ja ne antavat yleensä taloudellista etua luojalleen. Valitettavasti tämänkaltainen ratkaisu olennaisesti asettaa hinnan aineettoman pääoman käsiksipääsyyn ja yksityistää omistuksen samalla tavoin kuin ”kerran lokalisoitu ja skaalautumaan pyrkivä” yhteisöpuutarha, mutta jopa radikaalisti. Fyysiset yltäkylläisyyden rajat aineettomalle pääomalle ovat suhteellisen mitättömät ja kutistuvat edelleen kiitos kasvavien tietokoneiden tallennuskykyjen. Joten samalla tavoin kuin yhteisöjen jäsene saattavat hoitaa puutarhaa, toiset saattavat itsekkäästi nauttia aineettoman pääoman luomisesta, kuten keksijät ja suunnittelijat, mutta heti kun heidän työnsä otetaan itsestäänselvyytenä, talouden tasapaino häiriintyy. Meidän tulisi kyetä tukemaan aineettoman pääoman tuotantoa pienessä mittakaavassa, mutta viestinnän ja tiedon globalisoituminen viime vuosisatojen aikana ei ole tehnyt tästä käytännöllistä.

Koodi ja sisältö omaisuuseränä

Monet DRM:ää, kopiosuojauksia ja patentteja vastustaneet aktivistit usein evankelisoivat siitä, että yksityinen IP on konfliktissa pitkäaikaisen kehityksen kanssa ja rajoittaa olennaisia vapauksia. Taloudellisten vastausten etsiminen jotta paremmin palveltaisiin aineettoman pääoman tuotantoa, jotta ihmisillä olisi insentiiviä jakaa ideoita julkisesti mieluummin kuin pitää ne yksityisesti suojattuina, on vaikea tehtävä ja todennäköisimmin sitä ei ratkaista yhdellä yksittäisellä ratkaisulla. Suurin osa valtavirran tutkimuslehdistä näkee julkaisemansa IP:n suojattavana omaisuuseränä jotta niiden liiketoiminta voitaisiin pitää pyörimässä ja täten ne tekevät käsiksipääsystä keinotekoisen niukan lyömällä siihen hintalapun. Monet ohjelmistokehitystä rahoittavat rahoittajat samalla tavoin näkevät tuotetun koodin merkittävänä omaisuuseränä, joka suojaa kilpailevilta toteutuksilta. Joissain tapauksissa voi olla sopimuksia yritysten välillä kun rakennetaan julkisia ratkaisuja standardointitarkoituksissa, mutta tämä ei ole luotettava ratkaisu ja siinä on mahdollisuus huonoihin toteutuksiin niiden standardien kanssa joihin monet joutuvat turvautumaan. Jotta aineeton pääoma integroitaisiin talouteen kunnolla, meidän tulee työskennellä pikemminkin itse talousjärjestelmän kehittämiseksi kuin pakottaa ideoille tiettyjä ominaisuuksia jotka tekevät niistä keinotekoisen niukkoja.

Sarjan viimeisimmässä postauksessa käyn läpi ratkaisuja jotka ovat puskeneet rajoja sen suhteen miten käsittelemme rahaa ja aineetonta pääomaa, ja erityisesti mitä SAFE voi tuoda mukaan tähän soppaan. Skaalaus on päätekijä monien niiden järjestelmien hajoamisessa joita näemme nyt valuutan ja omaisuuden sekä internetin itsensä tapauksessa, joten keskittämällä huomiomme tähän ongelmaan on olennaista. Vaikka MaidSafe työskenteleekin yksittäisen ratkaisun parissa jolla näitä asioita selvitetään kehittyneemmän internetin kautta, aiemmat kokeilut ja tulevat lisäprojektit muille tahoille tulevat olemaan välttämättömiä globaalin talouden ja digitaalisen yhteiskunnan todellisen perustan rakentamisessa.

Lähde:

https://blog.maidsafe.net/2016/04/18/theories-on-incentives-scaling-an-evolved-economy-pt-2/

Viime vuoden konferenssissa kerroin yleisluontoisesti SAFE-verkostosta ja isännöin tilaisuutta odottaen tutustuttavani ihmisiä verkostolle, kun taas tänä vuonna keskityin talouteen, insentiiveihin ja jakeluun erityisesti koskien vapaita ohjelmistoja ja digitaalista sisältöä. Kerron hieman lisää ajatuksista tässä. Erityisesti skaalataloudet ovat merkittävässä roolissa siinä miten liiketoimet ja organisaatiot kehittyvät globaalissa yhteiskunnassa. Tämä resurssien keskittäminen on mahdollistanut merkittäviä skaalaominaisuuksia jotka sallivat pienemmät panoskustannukset samalla kun pidetään tuotosten kasvu samalla tasolla. Vaikka tässä blogissa on esitetty monia ajatuksia liittyen mielenkiintoisiin taloudellisiin aspekteihin uuden internetin rakentamisessa infrastruktuuriperustaisista insentiiveistä   olennaisesti erilaiseen kuluttamiseen fyysisten tuotteiden ja digitaalisten tuotteiden välillä, näitä ajatuksia sopii tutkailla vielä lisää mikäli haluamme harkita ja toteuttaa parhaat ratkaisut. Näiden konseptien selittäminen vapaide ohjelmistojen harrastajille oli virkistävä kokemus minulle ja toivonkin että MaidSafe voi jatkaa positiivista vaikuttamista tämän aiheen yhteisön piirissä. Joskus on vaikeaa nähdä tulevaisuus jossa rahan ja arvon vaihtosysteemit toimivat ihmisiä varten sn sijaan että ne muuttuisivat monopolisoiduiksi ja palvelisivat vain vallassaolijoiden erityisintressejä. Mutta ottamalla askel taaksepäin me voimme nähdä kuinka nykyiset insentiivit edistävät sentralisaatiota ja miten uusien tapojen avulla me voimme ymmärtää ihmistalouden luonnetta ja havaintojamme omistusoikeudesta ja omaisuudesta jotta voimme rakentaa kehittyneemmän järjestelmän.

Rai-kivet & vastuullisuuden ja etäisyyden dynamiikka

Internet ja rahajärjestelmät omaavat samanlaiset historiat sen suhteen kuinka ne pyrkivät sentralisaatioon niiden globalisoituessa. Jos et jo tiennyt, epäluotettavat ja kontrolloivat vaikutukset serveripohjaisesta internetistä ovat suurimmat syyt SAFE-verkoston designille ja kehitykselle. Kuitenkin ymmärtämällä talouksien historiaa eri kulttuureissa ja niiden monimuotoisia ratkaisuja omistusoikeuksien siirtämisen, palvelujen omistamisen ja yleisen arvon hallinnoinnin ongelmiin, niiden yleisen insentiiviluonteen lisäksi ne ovat avainasemassa tämän uuden kehittyneemmän internetin rakentamisessa erityisesti mitä tulee skaalaamiseen.

Pienissä yhteisöissä ja heimoissa joissa yksilöt ovat solmineet suhteet kaikkien kanssa joiden kanssa he ovat tekemisissä, on suhteellisen helppoa ylläpitää taloutta ja omaisuuden vaihtoa ja pitää yllä yleisiä palveluja. Yakin saarella esimerkiksi asukkaat ovat käyttäneet kuuluisia Rai-kiviä (massiivisia, ei-siirrettäviä arvon ilmentymiä joita käytetään paikallisvaluuttana) jossa yhteisön jäsenet yksinkertaisesti pitivät kirjaa omasta omistuksestaan kun vaihdantaa tapahtui.

Tämän sortin systeemi voi toimia hyvin pienessä mittakaavassa silloin kun omistusten muistaminen ei ole ongelma, mutta heti kun yhteisö kasvaa yli yksilön kyvyn pitää kirjaa vaihdoistaan, Rai-järjestelmä väistämättä hajoaa käsiin tai keskittyy niin että vastuu hoidetaan tehokkaammin kolmannen osapuolen kautta. Vaihtoehtoisesti laajalle levinnyt kulta- ja hopeakolikoiden käyttö voidaan liittää sen kykyyn skaalautua laajemmin. Sen sijaan että muistettaisiin ei-liikuteltavien kivien omistusosuuksia, yksilöt voivat fyysisesti vaihtaa pienikokoisempia arvon esitysmuotoja ja tämä arvo pysyy helpommin yksityisenä. Kuitenkin voit kuvitella että tämä kullan anonyymi ominaisuus tuo mukanaan väärentämisen ongelman erityisesti kun kaupankäynnin läheisyys ja luottamus osapuolten välillä vaihdannassa katoaa. Joten jopa kasvavilla skaalaominaisuuksilla fyysisesti vaihdetuissa hyödykkeissä yhteisön pystyttäminen keskittyy omistuksen, turvallisuuden ja kullan puhtauden ympärille, ja lopulta niistä tulisi kolmannen osapuolen ratkaisemia ongelmia.

Skaalauksen luonteen syöksykierre

Tämä yhteisökohtainen keskittyminen ei ehkä ole pahin mahdollinen muoto jonka voi valita, erityisesti jos yhteisön jäsenet kykenevät pitämään tämän kolmannen osapuolen vastuullisena ja ehkäisemään niiden, jotka palvelua pyörittävät, muuttumista itsekkääksi. Minkä tahansa yhteisöpalvelun tapauksessa, kuten politiikan ja julkisen turvallisuuden joissa yksilöille annetaan erikoisvastuita joihin liittyy luottamus, systeemi romahtaa jos sitä ei pidetä 100% vastuussa olevana. Tämä vastuu vaatii aktiivista yhteisön osallistumista itsessään ja sillä itsellä on kestävyysraja. Jos yhteisöpankki riippuu liian monesta ihmisestä, pankkia hallinnoivien vastuut alkavat olla abstraktimpia kun suhde jäseniin levittäytyy ja katoaa. Tämä ei tarkoita etteikö yhteisöpankkia ylläpitävä ryhmä olisi aikeiltaan rehellinen ja hyvin organisoidut yksilöt osaisi skaalata selviämistään, mutta tämä ei ole normi, ja meidän ei tulisi olettaa tämän olevan standardi. Minkä tahansa altruistisen ja skaalattavan pankin täytyy ottaa vastuulleen ylimääräinen vihamielisten toimijoiden soluttautumisen ehkäiseminen kun niillä jotka kaipaavat valtaa vallan takia tyypillisesti on enemmän insentiiviä päästä valta-asemaan.

Tämä ongelma on itse asiassa erittäin samanlainen internetin keskittymisen ongelman kanssa monin tavoin, ja me voimme nähdä tämän tendenssin kohti kolmannen osapuolen vastuullisuutta turvallisuus-, identiteetti-, tallennus- ja monien muiden ratkaisujen kanssa. Muutoksen nopea aste internetin kehityksessä (joka suurimmaksi osaksi johtuu sen historiallisesti avoimesta ja vapaasta luonteesta) sallii ideat, kokeilut ja kehittelyt kehittyvän nopeasti ja löytää parempia ratkaisuja. Toisaalta me näemme juuri nyt huomattavaa tutkimusta ja testausta parempien globaalien talousratkaisujen (suurimmaksi osaksi johtuen niiden historiallisesti suljetusta ja kontrolloidusta luonteesta) kuten kryptovaluuttojen nousun, jotka suurelta osin ovat internetin avoimen ja vapaan luonteen ajamia.

Nämä yhtymäkohdat systeemien välillä siinä miten ne skaalautuvat ihmisyhteiskunnassa eivät ole asioita joita tulisi ylenkatsoa. Itse asiassa, jos tutkit toisten luonnossa esiintyvien biologisten järjestelmien luonnetta, voit löytää samanlaisia rajoja ja skaalailmiöitä. Luonto on harvoin onnistunut laajamittaisessa skaalauksessa, mutta joissain järjestelmissä on kiinnostavia resilienssiominaisuuksia ja pitkäaikaisia tehokkuuksia jotka voivat kehittyä myös ihmisten verkostoissa ja teknologioissa. Kuten saatat tietää, Argentiinan muurahaisilla on mielenkiintoinen skaalaus josta SAFE-verkosto on osittain saanut inspiraationsa missioonsa kestävästä, resilientistä ja hajautetusta internetistä. Kuitenkin on muita huomioon otettavia ominaisuuksia internetin skaalauksessa joita tutkin seuraavissa blogipostauksissa. Omistusoikeus ja miten se vertautuu aineettomaan omaisuuteen on avainelementti, erityisesti kun me menemme syvemmälle vapaan ohjelmiston ja digitaalisen sisällön maailmaan

Lähde: MaidSafe-blog,

https://blog.maidsafe.net/2016/04/01/theories-on-incentives-scaling-an-evolved-economy/

http://www.fdnearth.org/essays/capitalism-cant-be-reformed-try-the-incentive-economy/

Lisäksi hän esittää useita ratkaisumalleja kapitalismin nykyongelmiin. Tätä hän kutsuu insentiivitaloudeksi:

1. Ei enää rahantekoa rahanlainauksella. Tämä tarkoittaa ettei ole pankkeja, pörssejä eikä rahastoja.

2. Ei käteistä yhteiskunnassa. On olemassa krediittisysteemi ja ihmiset käyttävät elektronisia kortteja kaikissa transaktioissa. Tähän on useita syitä, mm. mustien markkinoiden suitsiminen, mafiat jne. Tietoyhteiskunta tekee tämän mahdolliseksi siinä missä se ei ole ennen ollut mahdollista.

3. Työ on reaalitulojen lähde. Kaikilla on oikeus hyödylliseen, palkalliseen ja säännölliseen työhön.

4. Luottoarvo on todennäköisesti jokin keskiarvo työtunnin hinnasta. Ajattele vaikka että yksi krediitti per tunti. Krediittejä käytetään siinä missä rahaa ei nyt käytetä laillisesti.

5. Perustarpeet tyydytetään: Kuvittele vaikka 40 krediittiä viikossa jokaiselle aikuiselle (lapsia hoitava äiti tai kuka tahansa) perustarpeisiin kuten ruokaan ja asumiseen.

6. On olemassa sosiaalisia insentiivejä, jotka perustuvat yhteistyölle ja yhteisöille. Siirtymä uusiutuviin energiamuotoihin kierrättäminen koko maailman skaalalla on insentiivien ylläpitämä.

7. Väkivallaton siirtymä pois kapitalismista. Henkilökohtaiset tilit viisinumeroisiin lukemiin asti muutettaisiin krediiteiksi.

8. Suurin osa yksityisomisteisista kodeista ja farmeista ei ole vaikutuksen alainen. Ihmiset saisivat pitää suurimman osan fyysisistä asseteista kuten koruista, maalauksista, lentokoneista ja jahdeista. Kysymys on mistä saada kyky ylläpitää sellaisia asioita kuin lentokoneita ja jahteja? Ilman tuloja osakkeista, bondeista, koroista tai vuokrasta, tällaisten ylläpito kiellettäisiin nopeasti.

9. Asuntomarkkinoiden spekulatiivinen luonne on historiaa. Kokonainen kappale on omistettu Blumenfeldin kirjassa sille kuinka meidän tulee miettiä yksityisomistuksen kysymystä yhteistyön ja lähidemokraattisen yhteiskunnan kautta.

10. Liiketoimintaa ei kansallisteta tai yksityistetä. Paljon on olemassa pieniä työntekijäomisteisia osuustoimia kuten Espanjan Mondragonin systeemi. Jenkkilässä on nykyään noin 50 tuhatta osuuskuntaa joihin noin 120 miljoonaa amerikkalaista osallistuu. Vaihtokauppa on sallittua osuuskuntien kesken. Jättiläismäisistä korporaatioista siirrytään nopeasti pois.

11. Krediittipalkkojen ero voi olla kymmenkertainen reaalityössä riippuen sen vastuullisuudesta, jotta ihmisille tarjotaan insentiivejä. Tämä tarjoaa mahdollisuuden suurempaan sosiaaliseen ja taloudelliseen tasa-arvoon. Täyttä tasa-arvoa ei edes pyritä löytämään.

12. Työntekijät jakavat voitot ja tappiot. Työntekijöitä pidetään vastuullisina osuustoiminnan eettisyydestä (kuten vaikutuksista paikalliseen ympäristöön), joka on voimakas insentiivi. Työntekijät omistajina ovat demokraattisesti äänessä yrityksen käytäntöjä suunniteltaessa.

13. Tuotteiden ja palvelujen hinta riippuu niiden oikeasta sekä marginaalikustannuksesta, ei siitä kuinka niukkoja ne ovat tai kuinka suuria voittoja niillä saadaan aikaan.

14. Materialismia tulee hillityä. Jos kiinalaiset söisivät yhtä paljon kalaa kuin japanilaiset, koko maailman kalavarannot olisi jo kulutettu. on kaukana globaalista kestävästä kehityksestä.

15. On olemassa paikallisia ja alueellisia ”Krediittipalvelukeskuksia” joissa yksilöt tai yhteisöt/osuuskunnat voivat hoitaa krediittitilannettaan. Osuuskunnat palauttavat hallinnolle krediittejä tienaamistaan voitoista.

16. Alkuperäiset krediittimäärät jäljittelisivät nykyhintoja hetken aikaa jotta voitaisiin minimoida kaaos.

17. Hallittu vähentäminen tai kasvu yritysten määrässä jotta luonnollisia järjestelmiä voitaisiin suojella.

18. Hallitusten rahoittaminen: Hallitusten rahoittaminen sallisi jotain tällaista: kuvittele 100 miljoonaa ihmistä saavan tai tienaavat keskimäärin 4000 krediittiä vuodessa. Jos hallitusten budjetit ovat tästä 25%, se voitaisiin vähentää automaattisesti (ihmisten ei tarvitse maksaa veroja). Paikalliset tai alueelliset hallinnot voisivat mennä jonkin kaavan mukaan. OECD-maat olisivat tyypillisesti noin 50%:ssa.

19. Hallitusten saamat lisätulot voisivat tulla esim. tullimaksuina ja kauppaveroina tai osuuskuntien voittojen verottamisena.

20. Jotta edistettäisiin olennaisten palvelujen stabiliteettia: Tietyt palvelut kuten vesi ja sähkö tuotaisiin takaisin lokaali/aluehallinnon tasolle tai valtiolle.

21. Terveydenhuolto olisi universaalia ja kustannukset valtion maksamia.

22. TV on vapautunut kaupallisen mainonnan kahleista, ja se palautuisi julkiseksi palveluksi jonka tehtävä on hyödyttää katselijoita lähettämällä sivistävää ohjelmaa. Viihdeohjelmia lähetettäisiin, mutta ihmisiä hyväksikäyttävät ohjelmat lopetettaisiin.

23. Mainontaa ei kiellettäisi, mutta sitä ei kannustettaisi verohelpotuksin tai vähennyksin. Mainonnassa tullaan näkemään muutos materialismista (tavaroiden omistamisesta) olemisen ja säästäväisyyden kannustamiseen.

24. Kokonaiskysyntää säänneltäisiin talousvalvontakomission avulla, joka ohjaa osuustoimijoita perustuen lokaaliin, alueelliseen ja globaaliin kantokykyyn.

25. Populaation koolla on merkitystä. Joka kuukausi, huolimatta suurista hallituksen toimista, Kiinassa syntyy miljoonia uusia suita ruokittavaksi. Kasvava populaatio tarvitsee uusia työpaikkoja.