itseorganisointi – Kapitaali.com / Pääoma ja Uusi Talous Wed, 18 Sep 2024 11:11:41 +0000 fi hourly 1 https://wordpress.org/?v=6.8.3 /wp-content/uploads/2024/12/cropped-cropped-cropped-18293552513_de7ab652c7_b_ATM-1-32x32.jpg itseorganisointi – Kapitaali.com / 32 32 Hajautetun organisoinnin massiivinen linkkilista /hajautetun-organisoinnin-massiivinen-linkkilista/ /hajautetun-organisoinnin-massiivinen-linkkilista/#respond Wed, 18 Sep 2024 11:11:41 +0000 https://kapitaali.com/?p=3190 Lue lisää ...]]> Megalista käsikirjoista ja työkalupakeista ryhmille, jotka työskentelevät ilman ylhäältä alaspäin suuntautuvaa johtamista kaikkialla yhteiskunnallisista liikkeistä työpaikoille, kaikkien luettavaksi, päivitettäväksi ja jaettavaksi.

🐒 Hei, olen Richard! Kirjoitan kirjaa hajautetusta järjestäytymisestä ja etsin oppeja erilaisista konteksteista.

Kysyin hiljattain Twitterissä ja postituslistalla hajautetuista organisaatioista, joilla on julkinen, avoin ja hyvin dokumentoitu käsikirja, jossa selitetään, miten ne toimivat (esim. päätöksenteko, roolit, viestintävälineet jne.). Vastauksia tuli paljon, joten olen koonnut ne tälle sivulle, jossa esitellään, miten nämä organisaatiot muuttavat tiimien työskentelytapaa.

Erityisiä esimerkkejä organisoinnin käsikirjoista

Pysyvät (esim. työpaikat, yritykset, kolmas sektori)

  • Loomio on yksi monista Enspiral-verkoston yhteiskunnallisista yrityksistä. Enspiral-käsikirjassa kerrotaan miten me, noin 200 ihmistä, hallinnoimme itseämme.
  • Crisp DNA on yli 35 itsenäisen konsultin itseorganisoituvan yrityksen käsikirja. He tekevät hienoja asioita rahalla ja omistajuudella!
  • Gini on saksalainen teknologiayritys. Gini-käsikirja käsittelee erityisesti päätöksentekoa, ja siinä on hyödyllisiä osioita viestintätaidoista, henkilökohtaisesta kasvusta ja palautteesta.
  • GitLabin käsikirja on erityisen tärkeä etäryhmissä työskenteleville — GitLabilla on yli 800 työntekijää yli 50:ssä maassa, eikä keskitettyä toimipistettä ole.
  • OuiShare-käsikirja — hajautetun OuiShare-verkon rakenteet ja käytännöt.
  • Hanno Playbook — 8 suunnittelijan itseohjautuva tiimi, jolla on erinomainen dokumentaatio yrityksen sisäisistä toiminnoista.
  • Software Mill on yli 50 hengen yritys, joka toimii täysin etänä. Heidän käsikirjansa on erityisen hyvä päätöksenteosta ja viestinnästä etäryhmässä.
  • Anonyymien Alkoholistien käsikirja on ajantasainen yhteenveto yli 80 vuoden ajalta hajautetusta järjestäytymisestä laajassa mittakaavassa.
  • IETF on tärkein Internetin kehittämistä ohjaava elin. Sen avoimet, vapaaehtoiset ja itseorganisoituvat periaatteet on dokumentoitu IETF:n Taossa.
  • A Feminist Organization’s Handbook on kaunis resurssi Los Angelesissa sijaitsevalta Women’s Center for Creative Work -järjestöltä. He selittävät, miten he työskentelevät, ja heidän tarkoituksenaan on auttaa muita oppimaan heidän kokemuksistaan.
  • Public Interest Research Center on kansalaisyhteiskunnan aivoriihi, joka auttaa yhteiskunnallisia liikkeitä kertomaan parempia tarinoita. Se on hiljattain siirtynyt litteään organisaatiorakenteeseen. Käsikirjaa ei vielä ole, mutta he julkaisivat tämän erinomaisen tarinan siirtymisestä.
  • Platform on taide-/opetus-/tutkimus-/aktivistijärjestö. Ei julkista käsikirjaa, mutta heidän Social Justice Waging System on vaikuttava.
  • Kuinka perustaa työkalulainaamo on työkalupakki, jota isännöi ShareStarter.org, sivusto, jonka he pyrkivät kutsumaan koolle ”lainaamojen liittouman”, edistämään uusien esinelainaamojen ja työkalulainaamojen perustamista eri puolilla maata ja maailmaa levittämällä ajatusta, inspiroimalla uusien työkalulainaamojen luomista ja tarjoamalla tarvittavaa tietoa ja apua….
  • Transition Townsin Essential Guide to doing Transition on saatavilla monilla kielillä.
  • Valven työntekijöiden käsikirja — Valve on ohjelmistoyritys, joka työskentelee ilman pomoja. He julkaisivat käsikirjansa vuonna 2012.
  • Edgeryders on ainutlaatuinen verkkoyhteisö ja -yritys, eräänlainen aivoriihi ja keskinäisen avun verkosto. Suuri osa heidän työstään tehdään julkisesti, ks. esim. heidän yhteistyö- ja toimintaperiaatteensa Edgerydersissä. ”Ei suunnitelmaa on se suunnitelma.”
  • Borderland on yhteistyöyhteisö, joka on järjestetty vuosittaisen osallistavan tapahtuman ympärille. Se organisoituu kahden prosessin avulla: 
  • Dream Prototyping and Consensual Do-ocracy, joka tunnetaan myös nimellä Advice Process, joka on saanut vaikutteita Frederic Laloux’n Reinventing Organizations -teoksesta.
  • Outsetan toimintasopimus — Outseta on SaaS-yritys, jolla on täysin hajautettu tiimi, joka on ottanut käyttöön itseohjautuvuuden. Olemme julkistaneet toimintasopimuksemme: miten teemme toiminnallisia ja taloudellisia päätöksiä. Julkaisimme myös yleiskatsauksen siitä, mitä itseohjautuvuus on, yleiskatsauksen ihmisille, joille aihe on uusi.
  • 350 Seattle — kampanjoivan organisaation rakenteelliset resurssit
  • Avoimen osuuskunnan hallintomalli, joka on suunniteltu käytettäväksi Guerilla Translation -osuuskunnassa mallina, jota muut voivat remixata.
  • DisCO Co-op Manifesti ja hallintomalli — tämä sivusto, jolla voi oppia kaiken hajautetuista osuustoiminnallisista organisaatioista (joka on edellä mainitun Open Coop Goverance Model -mallin evoluutio).
  • Scaling Agile at Spotify: explaining how Spotify’s 250+ tech staff coordinate across tribes, squads, chapters and guilds.
  • Ketterä skaalautuminen Spotifylla: miten Spotifyn yli 250 teknistä työntekijää koordinoi toimintaansa heimojen, ryhmien, osastojen ja kiltojen välillä.
  • Bridge Foundry — verkosto itseorganisoituja ilmaisia ohjelmointityöpajoja aliedustetuille ihmisille eri kaupungeissa ja eri kielillä/ohjelmointikehyksillä. How to Organize a Railsbridge Workshop kannustaa ketä tahansa perustamaan työpajan, ja Workshop Cookbook sisältää yksityiskohtaiset ohjeet.
  • Camplight — digitaalinen osuuskunta, joka luo kokemuksia verkkoon, mobiililaitteisiin ja muuallekin. Elokuussa 2019 he julkaisivat sisäisen ohjeensa. Lisää tarinoita löytyy Mediumista.
  • Root Systems — pieni korkean luottamuksen omaava toimeentulotuki, joka tekee teknistä konsultointia ja ohjelmistokehitystä Enspiral-verkostossa.
  • NeurodiVenture-toimintamalli — autististen ja muuten neuroepätyypillisten ihmisten varustaminen yhteistyöhön koko elämän ajan. NeurodiVenture on osallistava, ei-hierarkkinen organisaatio, jonka toiminnasta vastaavat neurodiagnostisesti poikkeavat ihmiset ja joka tarjoaa turvallisen ja kannustavan ympäristön poikkeavalle ajattelulle, luovuudelle, tutkimukselle ja yhteistoiminnalliselle kapeikkojen rakentamiselle.
  • Datopian — on pieni digitaalinen yritys, joka liittyy Art / Earth / Tech. Heidän käsikirjansa kulttuuriosio on erityisen omaleimainen.
  • CPI Playbook (Center For Public Impact). CPI on julkisen sektorin asiantuntijaryhmä, joka kehittää omaa itsehallintomalliaan. Löysin tämän resurssin OpenTeamsin kautta
  • Round Sky Solutions — työntekijöiden osuuskunta, joka tarjoaa kehyksen iteratiiviselle ja mielekkäälle yhteistoiminnalliselle hallinnolle, ”Collab”. Collab-opaskirjasta löydät askel askeleelta resursseja.
  • Kanadan Tkarontossa (Toronto) sijaitseva työosuuskunta Hypha, joka ”auttaa organisaatioita ja yhteisöjä suunnittelemaan uudelleen suhteensa digitaaliseen teknologiaan”, on julkaissut käsikirjansa.
  • dOrg — kehityskollektiivi, joka rakentaa lohkoketjuohjelmistoja asiakkaille ja hallinnoi yhteistyössä omaa talouttaan lohkoketjuohjelmistojen avulla. Käsikirja
  • We Are Open coop — jäsenomisteinen konsultointiyritys Iso-Britanniassa.
  • Kaikki mitä tiedämme etätyöstä by Buffer. Katso myös heidän avoimuusjuttunsa.
  • Greaterthanin käsikirja — opas siitä, miten Greaterthan toimii organisaationa. Siinä kerrotaan, miten heidän rakenteensa toimii, miten he tekevät päätöksiä ja työskentelevät yhdessä, keskeiset projektit, joiden parissa he työskentelevät, ja paljon muuta. Se on elävä arkisto, jota päivitetään sitä mukaa, kun heidän käytäntönsä ja tiimisopimukset kehittyvät.

Tilapäiset (esim. kampanjat, tapahtumat)

Enemmän bisnestyyppiset

Kouluttajia

  • The Hum antaa käytännön ohjeita hajautetuille organisaatioille. (Huom: Richard Bartlettin yritys aloitti tämän kirjaston.)
  • AORTA — Anti-Oppression Resource and Training Alliance on työntekijöiden omistama osuuskunta, joka tukee ruohonjuuritason ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ryhmiä kasvattamaan valmiuksiaan.
  • Ayni Institute — sosiaalisten liikkeiden järjestäjien koulutus. Suuri osa heidän koulutussisällöstään on saatavilla verkkovideoina, esimerkiksi sosiaalisten liikkeiden tiedettä käsittelevä Momentum Webinar Series ja hajautettua järjestäytymistä käsittelevä SWARM-koulutus.
  • Momentum ”antaa ruohonjuuritason järjestäjille välineet rakentaa massiivisia, hajautettuja yhteiskunnallisia liikkeitä, joiden tavoitteena on muuttaa maastoa poliittisten päättäjien jalkojen alla”.
  • Ulex-projekti — asuinpaikkakoulutuskeskus Kataloniassa. He harjoittavat ”kokonaisvaltaista aktivistikoulutusta”, jossa käsitellään yksilöiden, organisaatioiden ja kulttuurien välisiä riippuvaisia yhteyksiä.
  • Organisational Misbehaviourists — psykologiseen turvallisuuteen ja kollektiiviseen viisauteen keskittyvät yrityskouluttajat.
  • PowerLabs kampanjakouluttajat
  • RAD.cat — Research Action Design (RAD) käyttää yhteisölähtöistä tutkimusta, teknologian ja median yhteissuunnittelua sekä turvallisia digitaalisia strategioita ruohonjuuritason sosiaalisten liikkeiden voiman lisäämiseksi.
  • NetChange — hajautetun järjestäytymiskampanjan kouluttajat
  • Tripod Training — Koulutusta, kokousten fasilitointia ja konfliktien sovittelua ryhmien tukemiseksi, jotta ne voisivat työskennellä paremmin linjassa visioidensa ja arvojensa kanssa.
  • Round Sky Solutions — työntekijöiden omistama osuuskunta, joka tarjoaa verkkokoulutusta tai henkilökohtaista koulutusta ja tukea yhteistoiminnallisiin kokouksiin, päätöksentekoon, roolien selkeyttämiseen, strategiseen suunnitteluun ja innovatiivisiin ratkaisuihin itseorganisoitumisen haasteisiin.
  • Evolutesix — Ohjelmat startup-yrityksille ja vakiintuneille yrityksille integroidun oikeudellisen järjestelmän käyttöönotosta + roolit ja tehtävät + kehityskäytännöt, jotka perustuvat edellä mainittuun kirjaan Rebuild. Keskitytään uudistuviin startup-yrityksiin.
  • Effective Collective — Kavana Tree Bressen on kokenut kouluttaja ja fasilitaattori monenlaisille horisontaaliseen voimaan suuntautuneille ryhmille; verkkosivustolla on laaja kirjasto artikkeleita ja käsiohjelmia.

Miksi?

Mielestäni minkä tahansa järjestäytymispyrkimyksen paras rakenne on sovitettava paikalliseen kontekstiin. En usko ”kaikille sopiviin” ratkaisuihin, mutta meidän ei myöskään tarvitse aloittaa tyhjältä pöydältä. Kirjani on kokoelma ”malleja”, kokemuksia, jotka ovat yhteisiä kaikille yhteistyöryhmille. Jokaisessa kuviossa mainitaan yleinen toimintahäiriö (esim. hoitotyön epäoikeudenmukainen jakautuminen) ja vastatoimi (esim. hoitotyön huomioon ottaminen samalla tavalla kuin muunkin työn kohdalla).

Lähestymistapani organisaation kehittämiseen:

  1. 🏠 ymmärtää tämän elimen paikallista kontekstia: historiaa, suhteita, aikomuksia, vahvuuksia, esteitä jne.
  2. 🌏 zoomata globaaliin näkymään sopivan viitekehyksen löytämiseksi (esim. #agile, #teal, #sociocracy, #coops, #designthinking, #artofhosting).
  3. 🔎 zoomata viereiseen paikalliseen kontekstiin (eli toiseen organisaatioon, jolla on jotain yhteistä tämän organisaation kanssa).
  4. 🏡 palata kotiin ja oppien kanssa seuraavaa kokeilua varten.

Tässä luetellut ”käsikirjat” ovat siis esimerkkejä paikallisesta kontekstista (kiitokset kirjoittajille, jotka tekevät kokemuksensa avoimiksi, jotta muut voivat oppia niistä). ”Työkalupakit ja kirjat” ovat paikallisista kokemuksista poimittuja maailmanlaajuisia opetuksia.

Lähde: https://hackmd.io/@yHk1snI9T9SNpiFu2o17oA/Skh_dXNbE?type=view

]]> /hajautetun-organisoinnin-massiivinen-linkkilista/feed/ 0 Anarkistisen valtavision kritiikkiä /anarkistisen-valtavision-kritiikkia/ /anarkistisen-valtavision-kritiikkia/#respond Wed, 15 Mar 2023 11:11:21 +0000 http://kapitaali.com/?p=895 Lue lisää ...]]> Luethan tarkkaan seuraavat lainaukset:

1.

Jokainen vallankumous, todellakin, jopa jokainen pyrkimys saavuttaa perusmuutosta, tulee aina kohtaamaan vallassaolevan eliitin vastarinnan. Jokainen pyrkimys puolustaa vallankumousta vaatii vallan kerryttämistä — fyysisen sekä institutionaalisen ja hallinnollisen — joka tarkoittaa hallituksen luomista. Anarkistit saattavat peräänkuuluttaa valtion lakkauttamista, mutta jonkinlainen pakottaminen tulee aina olemaan tarpeellista porvarillisen valtion ehkäisemiseksi palaamasta takaisin täydellä voimalla ja rajattomalla terrorilla. Libertaarisen organisaation märehtiessä, johtuen ”valtion” luomisen turhasta pelosta, vallan ottamista kun se voi tehdä sen vallankumouksellisten massojen tuella, on parhaimmillaan hämmentävää ja pahimmillaan täydellinen hermoromahdus (Bookchin, 2014: 183).

2.

Meidän tulee pahoin vapauttaa itsemme siitä mitä Bookchin kutsuu ”proudhonistiseksi myytiksi jonka pienet tuottajien yhdistykset… voivat hitaasti nakertaa kapitalismissa” (2014: 59). Autonomistit, Luc Boltanskin ja Eve Chiapelin mukana kirjassa The New Spirit of Capitalism (2007), menevät jopa niin pitkälle, että he ehdottavat kyseessä olevan autonomistien ja anarkistien työväenluokkaisten käytäntöjen, jotka pääoma otti haltuunsa luodakseen uusia hallintamuotoja ja uusia verkottuneita organisaatiomuotoja 1970-luvulla.”

3.

Markkinat… “ovat osoittautuneet kaikkein menestyksekkäimmäksi hajautetun päätöksenteon muodoksi joka on koskaan keksitty — niinkuin Marx niin elegantisti Pääomassa kirjoitti — mutta myös valtavan rahan ja vallan keskittäväksi voimaksi yhä vain voimakkaamman oligarkian käsiin. Tämä dialektiikka desentralisaation ja sentralisaation välillä on yksi kaikkein tärkeimmistä pääoman ristiriidoista (katso kirjani Seventeen Contradictions and the End of Capitalism ) ja toivon kaikkien niiden, kuten Springerin, jotka ajavat desentralisaatiota niinkuin se olisi puhdas hyödyke, katsomaan tarkemmin sen seuraamuksia ja ristiriitoja. Kuten esitin kirjassa Rebel Cities (2013a), desentralisaatio ja autonomia ovat pääkeinoja suuremman eriarvoisuuden ja vallan keskittymisen aikaansaamiselle. Jälleen kerran, Bookchin tavallaan on samaa mieltä: ”silläkin uhalla että vaikutan ristiriitaiselta, koen velvollisuudekseni painottaa että desentralisaatio, lokalismi, omavaraisuus ja jopa liittoutuminen, kaikki yksittäisinä, eivät muodosta taetta siitä, että me saavuttaisimme rationaalis-ekologisen yhteiskunnan. Itse asiassa kaikki niistä on jonain aikana ollut nurkkakuntaisten yhteisöjen, oligarkioiden, ja jopa despoottisten hallitusten tukemia”

David Harvey, hän itse ”marxistinen” maantieteilijä, otti puheeksi allaolevan keskustelun Simon Springeriä, anarkistista maantieteilijää, vastaan kohdistuneessa polemiikissa.

Se mikä tässä on huomionarvoista on seuraava:

1) vasemmistoanarkistinen visio käsittelee historiallista kokemusta Cataloniassa 1930-luvulla (ennen Espanjan sisällissotaa ja sen aikana), joka ei kyennyt luomaan minkäänlaista vastahegemonista voimaa joka olisi vastustanut yhtenä rintamana toimivaa vihollista, ja hän näkee tämän näiden lähestymistapojen arkketyyppisenä heikkoutena

2) anarkokapitalistisen oikeiston kritiikki, joka tarkastelee p2p:a verkottuneena markkinana, eikä hajautettuna yhteisvaurautena, kuten me teemme P2P Foudantionissa, haluaa heikentää kaikkea julkista ja valtiollista kontrollia petomaisista markkinakäytännöistä

David Harvey:

“Mikä sitten on keskeinen ongelma kaiken tämän positiivisen suitsutuksen keskellä yhteiskunta-anarkistisessa lähestymistavassa päivittäisen elämän kysymyksiin? Minulle vastaus sijaitsee siinä mitä Bookchin kutsuu ”anarkistiseksi vallan halveksunnaksi” (2014: 139; kuten esitetty, esimerkiksi, John Hollowayn kirjassa Change the World Without Taking Power (2010)). Tämän takana, tottakai, on ohdakkeinen ongelma siitä miten lähestyä valtion kysymystä yleisesti ja erityisesti kapitalistista valtiota.

Paras mitä voin tässä tehdä on omistautua kaikkein mukaansatempaavimmalle esimerkille, joka on tullut vastaan uskomattoman hyvin kehittyneen anarkistiliikkeen epäonnistumisena kollektiivisen vallan mobilisoinnissa, valtio haltuun ottamisessa silloin kun selkeästi siihen oli mahdollisuus. Nojaan tässä Ealhamin (2010) yksityiskohtaiseen ja myötämieliseen selontekoon anarkistiliikkeestä Barcelonassa vuosina 1898-1937 ja erityisesti sen kyvyttömyyteen lujittaa valtaa massaliikkeille vuosina 1936-7. Esitän tämän esimerkin havainnnollistaakseni sitä mikä tuntuu olevan yleinen ongelma anarkistisissa käytännöissä, myös niissä joita Springer ajaa.

Barcelonan liike perustui vaistomaisiin työväenluokkapopulaatioiden kollektiiveihin kaupungin lähialueilla, integroituneiden sosiaalisten verkostojen ja keskinäisen avunannon kautta, soppaan vielä mukaan otettuna syvä epäluottamus valtiokoneistoa kohtaan joka laiminlöi heidän sosiaaliset tarpeensa ja olennaisesti kriminalisoi, marginalisoi ja pelkästään pyrki tukahduttamaan heidän aspiraationsa. Ottaen huomioon nämä olosuhteet, suuria työväenluokan segmenttejä putosi samaan linjaan anarko-syndikalististen organisaatiomuotojen kanssa, joita edusti kansallinen työväen konfederaatti (Confederación Nacional del Trabajo, CNT), jolla sen huippuaikoina oli yli miljoona kannattajaa ympäri Cataloniaa. Tuolloin oli, kuitenkin, muita anarkistisia suuntauksia — radikaalit anarkistit erityisesti — jotka usein vastustivat syndikalisteja ja organisoituivat (usein salaa) hengenheimolaisryhmien ja naapurikomiteoiden kautta ajaakseen asiaansa. Mutta yleinen tämän työväenluokan liikkeen rakenne oli naapurustoperusteinen ja territoriaalisesti eristetty. CNT oli ”erittäin paljon paikallistilan ja sen sosiaalisten suhteiden tuote; sen liitot saivat naapuruston tuntemaan itsensä voimakkaaksi, ja työläiset tunsivat omistajuutta siitä mitä pidetään ’meidän’ liittona” (Ealham, 2010: 39). Mutta sillä oli suuria vaikeuksia ajatella kaupunkia kokonaisuutena niiden erillisten territorioiden sijaan joita se hallitsi. Militantit liittolaisryhmät, esimerkiksi, ”kykenivät konvertoimaan eristyineitä paikallistaisteluja hyökkäävämmäksi toiminnaksi joka voisi johtaa voimakkaaseen transformaatioon alueellisella tai valtion tasolla” (2010: 122). Liikkeen keskeinen heikkous yhtäkkisessä sisällissodassa, Ealham esittää, ”oli sen epäonnistuminen luoda kattavaa institutionaalista rakennetta joka olisi kyennyt koordinoimaan sotatoimia ja samaan aikaan harmonisoimaan monenlaisten työläiskollektiivien toimia. Poliittisin termein vallankumous oli alikehittynyt ja juuri alulle pantu… Barcelonan vallankumous epäonnistui luomaan minkäänlaisia vallankumouksellisia instituutioita… työläisten valta pysyi sirpaleisena kaduilla, hajaantuneena monenlaisiin komiteoihin ilman minkäänlaista koordinaatiota alueellisella tai kansallisella tasolla” (2010: 168; myös Bookchin, 2014: Kappale 8). Anarkistien haluttomuus minkäänlaiseen valtiovallan ottamiseen ideologisista syistä silloin kun selkeästi siihen oli mahdollisuus jätti valtion porvarillisten tasavaltalaisten ja heidän stalinististen/kommunististen liittolaisten käsiin, jotka sietivät aikansa toisiaan kunnes ne olivat tarpeeksi organisoituja väkivaltaisesti murskaamaan CNT-liikkeen tasavaltalaisen lain ja järjestyksen nimessä.

Vielä pahempaa, liike suurelta osin petti omat periaatteensa käytännöillä jotka jättivät huomiotta kansan tahdon. Radikaalit hengenheimolaisryhmät ajoivat omia kansannousutaktiikoitaan jotka saivat aikaan ”kasvavaa levottomuutta” heidän ”elitismistään” sekä epädemokraattisista tavoista joilla he käynnistäisivät jatkuvia kansannousutoimia. He kuvasivat toimiaan ”katalyytteinä” ennemminkin kuin ”edelläkävijämäisinä”, mutta suurin osa ihmisistä tunnisti tämän anarkistisen edelläkävijyyden toisella nimellä. Insurrektionistit odottivat ja vetosivat massan tukeen (jota harvoin nähtiin) toimista joista päätti vähemmän kuin sata henkeä useimmiten, mutta monissa tapauksissa vain kourallinen tietyn sisarjärjestön jäseniä. Tämä sai aikaan paljon ongelmia kaikille. Anarkosyndikalistit Madridissa ja Asturiasissa valittivat, että toinen toistaan seuraavat radikaalien anarkisti-”grupistojen” kansannousutoimet Barcelonassa olivat disruptiivisia, sen sijaan että neolisivat olleet rakentavia. ”Meidän vallankumous” he kirjoittivat päivälehteensä, ”vaatii enemmän kuin hyökkäyksen kansalliskaartin parakkeihin kun tilanne on oikea; kun me voimme ottaa haltuun tehtaat, kaivokset, sähkölaitokset, julkisen liikenteen ja tuotantovälineet” (lainaus Ealham, 2010: 144). Mikä on insurrektionistisen toiminnan idea, he sanoivat, jos ei ole ideaa ollenkaan puhumattakaan siitä että olisi konkreettista suunnitelmaa uudelleenorganisoida maailma sen jälkeen?

Ealhamin selonteossa on karkeasti kahdentyyppistä kritiikkiä tavanomaista anarkistien asemaa kohtaan jotka ovat relevantteja argumentilleni. Ensiksikin epäonnistuminen muodostaa ja mobilisoida poliittista valtaa riittävän tehokkaalla tavalla puskea läpi vallankumouksellinen transformaatio yhteiskunnalle kokonaisuutena. Jos, niin tuntuu asian laita olevan, maailmaa ei voitaisi muuttaa ilman että otetaan valta itselle, mikä silloin on liikkeen, joka kieltäytyy rakentamasta ja ottamasta tuota valtaa, pointti? Toiseksi, kyvyttömyys venyttää poliittisen aktivismin visiota paikallisesta paljon laajemmalle maantieteelliselle alueelle, jossa suuren infrastruktuurin suunnittelu ja ympäristöolosuhteiden hallinta sekä pitkän matkan kauppasuhteet muuttuvat kollektiiviseksi vastuuksi miljoonille ihmisille. Kuka hallinnoi liikenne- ja viestintäverkostoa on se kysymys. Anarkistiset kaupunkisuunnittelijat (Bookchin mukaanlukien) ymmärsivät tämän ongelman, mutta heidän työnsä suurilta osin on jätetty huomiotta anarkistisen liikkeen sisällä. Nämä dimensiot määrittelevät maaperän jolla anarkistit, mutta eivät marxistit, pelkäävät toimia (joka ei tarkoita että marxisteilla ei olisi epäonnistumisia tilillään). Ja se on tässä kohtaa kun koko keskitetyn kaupunkisuunnittelun anarkististen vaikutteiden historia ansaitsee herätä uudelleen henkiin. Tämä on monimutkainen aihepiiri jota en mahdollisesti voi syväluodata enempää tässä. Mutta tämä on selkeästi kaikkein itsestäänselvin kohta, jossa yhdistyy rakentavin tuloksin anarkistien huoli elämänlaadusta sekä marxilaiset näkökulmat globaaleista pääomavirroista ja fyysisen infrastruktuurin rakentamisesta pitkäaikaisilla investoinneilla.

Springer pitää enemmän insurrektionistisesta kuin vallankumouksellisesta politiikasta. Hän tekee niin sillä verukkeella, että vallankumoukselliset tyypillisesti istuvat ikuisesti ”historian odotushuoneessa” ikuisesti suunnitellen vallankumusta joka ei koskaan tule, kun taas insurrektionistit ”tekevät sen nyt”. No, joskus ne tekevät niin ja joskus taas eivät. Mutta iso osa nykypäivän ”tulevan kansannousun” retoriikasta (joita The Invisible Committee on julkaissut, sekä Ranskassa vuonna 2007 on suunniteltu julkaistavan mutta ei vielä olla päästy niin pitkälle) on juuri sitä: retoriikkaa. Toivon että Springerin versio perustuu demokratiaan eikä elitismiin, ja että hän organisoi yksityiskohtaisesti jotta sähkö virtaa, metrot kulkevat ja roskat kerätään myös tulevina päivinä. Henkilökohtaisesti en luota jatkuviin kansannousuihin jotka syntyvät spontaanisti omatoiminnasta, jota pidetään ”keinona ilman tarkoitusta” ja joka perustuu ideaan, että ”me emme voi vapauttaa toisiamme, me voimme vapauttaa vain itsemme” (Springer, 2014: 262-263). Itsensä vapauttaminen kansannousulla on ihan ok, mutta entäpä kaikki muut sitten?

Mielestäni Bookchinin linjaus kaikesta tästä on mielenkiintoinen, vaikkakin keskeneräinen. Niin päättäväisesti kuin hän vastustikin valtiota ja hierarkioita reformoimattomina alistamisen instrumentteina ja ihmisten vapauden kieltäjinä, hän ei ollut naiivi vallan haltuunottamisen suhteen:

Jokainen vallankumous, todellakin, jopa jokainen pyrkimys saavuttaa perusmuutosta, tulee aina kohtaamaan vallassaolevan eliitin vastarinnan. Jokainen pyrkimys puolustaa vallankumousta vaatii vallan kerryttämistä — fyysisen sekä institutionaalisen ja hallinnollisen — joka tarkoittaa hallituksen luomista. Anarkistit saattavat peräänkuuluttaa valtion lakkauttamista, mutta jonkinlainen pakottaminen tulee aina olemaan tarpeellista porvarillisen valtion ehkäisemiseksi palaamasta takaisin täydellä voimalla ja rajattomalla terrorilla. Libertaarisen organisaation märehtiessä, johtuen ”valtion” luomisen turhasta pelosta, vallan ottamista kun se voi tehdä sen vallankumouksellisten massojen tuella, on parhaimmillaan hämmentävää ja pahimmillaan täydellinen hermoromahdus (Bookchin, 2014: 183).

Graeberin vastine oli vaatia että anarkistinen strategia ”liittyy vähemmän valtiovallan haltuunottoon kuin hallintomekanismien paljastamiseen, delegitimoimiseen ja purkamiseen osiin” (2002: 73). Vain sellaisissa autonomisissa tiloissa voivat olla todella demokraattiset käytännöt mahdollisia. Minun katsantokannastani tämä tarkoittaa rinnakkaisvaltion (kuten Zapatistat ovat tehneet) luomista kapitalistisen valtion sisään. Sellaiset kokeilut harvoin toimivat, ja kun ne toimivat, niinkuin Kolumbiaa hallinnoivien paramilitaaristen organisaatioiden tapauksessa, ne ovat harvoin hyväntahtoisia (itseasiassa ne ovat usein korruption, väkivallan ja kiristyksen mehiläispesiä). Jopa vallankumoukselliset vasemmistosissiliikkeet (kuten FARC Kolumbiassa) ovat kokeneet tämänkaltaisia tapauksia, eikä ole takeita että minkäänlainen anarkistien kehittämä rinnakkainen valtarakenne ei kärsisi samanlaisista ongelmista. Jokatapauksessa nykyinen mieltymys ”kolmannen sektorin hallitukseen” tarjoaa klassisen esimerkin siitä kuinka hallitsevat vallat voivat ottaa käyttöön ja tehdä harmittomaksi radikaalin autonomian idean omiin tarkoituksiinsa.

Anarkistien ja autonomistien haluttomuus ottaa haltuun ja konsolidoida valtaa on juurtunut, mielestäni, ”vapaan yksilön” käsitteeseen jonka päällä suuri osa anarkistisesta ja autonomisesta ajattelusta lepäää. Radikaalin individualismin kritiikki kuuluu seuraavasti. Vapaan yksilön käsite on leimattu liberaalisten juridisten organisaatioiden leimalla (jopa oman kehon ja itsen yksityisomaisuus) ja sitä on maustettu roimalla satsilla yksilöllistettyä protestanttista uskontoa, jonka Weber liitti kapitalismin nousuun. Reclus teki ylpeästi sanoessaan, että hän oli elänyt elämänsä vapaana yksilönä on sama kuin asettaisi itsensä vakaasti liberaaliin ja protestanttiseen perinteeseen (Recluksen isä oli protestanttipappi ja hetken aikaa Reclus sai oppia papistolta; katso Chardak, 1997). Hänen tyylisensä anarkismilla on juurensa liberaalissa teoriassa ja judeokristillisessä perinteessa vaikka se rakentaakin antikapitalistista kritiikkiä markkinoiden negaation kautta sekä liberaalin teorian ja kapitalististen käytäntöjen luokka- sekä ympäristöseuraamuksien kritiikkiä. Tässä ei ole mitään väärää (Marx rakentaa myös suurelta osin klassisen poliittisen taloustieteensä sekä sen liberaalit ja judeokristilliset juuret negaation kautta). Mutta lopputulos on kiusallinen päällekkäisyys ajoittain, joka esiintyy sekä Marxilla että Proudhonilla, jossa kritiikki ottaa mukaan ja peilaa liian paljon sitä mitä se kritisoi. Springer välttää oikean olemassaolevan ongelman haukkumalla ”oksymoroniseksi” kenet tahansa joka asettaa anarkistisen ajattelun liian lähelle sen liberaaleja (ja tästä johdettuna neoliberaaleja) juuria, kuten on määritellyt, muun muassa, Nozickin Anarchy, State, and Utopia (1974). Tämä on ongelma joka perinteisesti tulee käsitellä rationaalisesti, koska sillä on ollut ja potentiaalisesti on yhä edelleen todellisia seuraamuksia.

Vuonna 1984 kaksi MIT:n professoria, Michael Piore ja Charles Sabel, julkaisivat kirjan nimeltä The Second Industrial Divide (1984). Joskus vuonna 1848, heidän mukaansa, teollinen kapitalismi kohtasi hetken jolloin teknologiset mahdollisuudet sen järjestäytymisessä voisivat liikkua joko kohti tehtaissa tapahtuvaa massatuotantoa, tai ottaa polun jota Proudhon ajoi, joka oli liittää yhteen pieniä, itsenäisiä työpajoja joissa yhteenliittyneet työntekijät kykenisivät demokraattisesti hallinnoimaan työtään ja elämäänsä. Vuoden 1848 jälkeen tehtiin väärä valinta, heidän mukaansa, ja siitä eteenpäin massiivinen tehdastuotanto kaikkine sen paheineen on dominoinut teollista kapitalismia. Mutta 1970-luvulla syntyi uusia teknologioita ja organisationaalisia muotoja, jotka tulivat saman valinnan eteen uudestaan. Taipuisilla erikoistumisilla, pienillä erillä ja niche-tuotannolla Proudhonin unelma oli jälleen kerran mahdollisuus. Piore ja Sabel muuttuivat hurjiksi uusien tuotantomallien asiamiehiksi — he kutsuivat tätä “joustavaksi erikoistumiseksi” — suurin osa esitettiin klassisesti tuohon aikaan Kolmannen Italian nousevina teollisalueina. Sekä Piore että Sabel, maineisiinsa varustautuneina, MacArthur-apurahoineen ja niinkutsuttujen edistysmielisten ajattelijoiden sekä aikansa instituutioiden tukemina, pyrkivät taivuttelemaan liitot ottamaan proudhonilaisen vision vastaan sen sijaan että vastustaisivat uusia teknologioita. Sabelista tuli ILO:n vaikutusvaltainen neuvonantaja. Monet meistä marxistisesta vasemmistosta olimme tästä muutoksesta syvästi lirissä. Liityin kriitikoihin esittämällä kirjassa The Condition of Postmodernity (1989, sekä AAG:n kokouksessa Baltimoressa 1987 kun Sabel ja minä olimme napit vastakkain), että joustava erikoistuminen ei ollut mitään muuta kuin joustavan pääoman akkumuloitumisen taktiikka. Kampanja jolla vakuuttaa tai suostutella (IMF:n kautta) maita ottamaan käyttöön käytänteitä työn joustattamiselle oli merkki tästä pyrkimyksestä (ja edelleen se jatkuu IMF:n vaatimusten kautta, esim. Kreikassa). Jälkikäteen tarkasteltuna on selvää, että tämä hanke, jota Piore ja Sabel tukivat, ja jolle oli annettu edistysmielisen radikalismin aura Proudhonin nimessä, oli neoliberalisaation ydinelementti, jolla saatiin aikaan kaikki työvoiman epävoimaannuttavat seuraamukset ja työvoiman kutistuva osuus tuottavuuden kasvusta. Tämä jätti lähes kaikki uuden tuotetun vaurauden yhden prosentin käsiin. Me tarvitsemme kovasti parannusta siitä mitä Bookchin kutsuu ”proudhonistiseksi myytiksi jonka pienet tuottajien yhdistykset… voivat hitaasti nakertaa kapitalismissa” (2014: 59). Autonomistit, Luc Boltanskin ja Eve Chiapelin mukana kirjassa The New Spirit of Capitalism (2007), menevät jopa niin pitkälle, että he ehdottavat kyseessä olevan autonomistien ja anarkistien työväenluokkaisten käytäntöjen, jotka pääoma otti haltuunsa luodakseen uusia hallintamuotoja ja uusia verkottuneita organisaatiomuotoja 1970-luvulla.

Kapitalistinen anarkismi on oikea ongelma. Sillä on koherentti ydinteoria, jonka ovat muun muassa luoneet Nozick, Hayek ja muut, sekä markkinoiden vapauden doktriini. Markkinat ovat osoittautuneet kaikkein menestyksekkäimmäksi hajautetun päätöksenteon muodoksi joka on koskaan keksitty — niinkuin Marx niin elegantisti Pääomassa kirjoitti — mutta myös valtavan rahan ja vallan keskittäväksi voimaksi yhä vain voimakkaamman oligarkian käsiin. Tämä dialektiikka desentralisaation ja sentralisaation välillä on yksi kaikkein tärkeimmistä pääoman ristiriidoista (katso kirjani Seventeen Contradictions and the End of Capitalism ) ja toivon kaikkien niiden, kuten Springerin, jotka ajavat desentralisaatiota niinkuin se olisi puhdas hyödyke, katsomaan tarkemmin sen seuraamuksia ja ristiriitoja. Kuten esitin kirjassa Rebel Cities (2013a), desentralisaatio ja autonomia ovat pääkeinoja suuremman eriarvoisuuden ja vallan keskittymisen aikaansaamiselle. Jälleen kerran, Bookchin tavallaan on samaa mieltä: ”silläkin uhalla että vaikutan ristiriitaiselta, koen velvollisuudekseni painottaa että desentralisaatio, lokalismi, omavaraisuus ja jopa liittoutuminen, kaikki yksittäisinä, eivät muodosta taetta siitä, että me saavuttaisimme rationaalis-ekologisen yhteiskunnan. Itse asiassa kaikki niistä on jonain aikana ollut nurkkakuntaisten yhteisöjen, oligarkioiden, ja jopa despoottisten hallitusten tukemia” (2014: 73-74). Tämä oli, muuten, pääongelmani Gibson-Grahamin ottamassa asemassa heidän pyrkiessään täysin desentralisoituun antikapitalistiseen vaihtoehtoon.

Vaikka Proudhonin vasemmistoanarkismilla ei tavallaan ole johdonmukaista teoriaa, oikeiston kapitalistisella anarkismilla on koherentti teoriarakenne joka lepää viettelevän utopistisen ihmisen vapauden vision päällä. Vaadittiin Marxin älynlahjoja purkamaan tämä teoria Pääomassa. On pieni ihme, että Marx purkaessaan sitä piti Proudhonin visiota niin tahattoman reaktionaarisena.

Mikä tuo minut takaisin kysymykseen Marxin ja Proudhonin välisistä suhteista. Olen vapaasti tunnustanut (esim. Marxin Pääoman lisäosissa, 2010: 6, 2013b: 189) että Marx ammensi paljon enemmän ranskalaisesta sosialistisesta perinteestä (mukaanlukien Proudhon) kuin hän tunnusti, ja että hän oli usein epäreilu kritiikissään Proudhonia kohtaan (mutta toisaalta hän oli yhtä epäreilu kritiikissään Milliä, Malthusia tai jopa Ricardoa kohtaan — tämä oli vain Marxin tapa). Mutta Marx ammensi yhtä paljon jakobiiniläiseltä Auguste Blanquilta (joka mielestäni otti käyttöön termin “proletariaatin diktatuuri”, jota Marx harvoin käytti ja joka olisi pitänyt panna lainausmerkkeihin, täten säästäen meidät suurelta vaivalta), kuten myös Fourierilta (Pääoman avauskappale työvoiman prosessista on piilotettu dialogi hänen kanssaan), Saint-Simonilta (jota Marx ihannoi niin paljon että hän näki pääomayhdistysten muodostavan yhteisen osakeyhtiön ja mahdollisesti edistysmielisen liikkeen), Cabet’lta, kuten myös Robert Owenilta (Blanquin puolustuspuheenvuoro oikeudessa vuonna 1832 on ällistyttävä lausunto; Corcoran, 1983). Mutta Marxin riippuvuus näistä ajattelijoista, kuten oli myös asian laita hänen riippuvuudestaan klassisesta poliittisesta taloustieteestä, oli suurilta osin suuren kriittisen kuulustelun alla Marxin pyrkiessä rakentamaan maa teoreettista mekanismia ymmärtääkseen miten kapitaali akkumuloitui. Mitä Marx hyväksyi ja miten hän tuli päätelmään negaatiolla hänen kuulustellessaan näitä ihmisiä on monimutkainen kysymys.

Mutta päästäksemme tästä tunnustuksesta siihen että ehdotettaisiin Marxin plagioineen kaikkea erityisesti Proudhonilta on täysin absurdia. Idea pääoman työvoiman hyväksikäytöstä, esimerkiksi, oli paljon artikuloitu Blanquin teksteissä kuin Proudhonin, ja se oli sosialististen ricardolaisten täysin hyväksymä. Se oli ilmiselvää kutakuinkin kaikille ja Marx ei pyrkinyt esittämään väitteen alkuperäisyyttä niin väittäessään. Sen mitä Marx teki, oli että hän näytti miten hyväksikäyttö voidaan toteuttaa ilman että rikotaan markkinoiden vaihdantalakeja jotka teoreettisesti (ja klassisen poliittisen talouden utopiassa) lepäsivät tasa-arvon, vapauden ja vastavuoroisuuden päällä. Noiden lakien ajaminen tasa-arvon perustana oli sama kuin olisi luonut olosuhteet kapitalistisen luokkavallan keskittymiselle. Tämän Proudhon missasi. Kun Marx osoitti työvoiman hyödykkeellistämisen tärkeyttä hän on hyvin saattanut ammentaa Blanquilta ilman että tunnusti tätä, mutta siltikin se oli Marx eikä Blanqui joka tunnnusti sen tärkeyden pääoman teorialle. Marxin kritiikki proudhonilaisesta rahakäsitteestä sekä ideasta, että kaikki mitä tarvittiin rauhalliseen siirtymään sosialismiin oli rahajärjestelmän reformi, oli paikkansapitävä (ja tottakai Proudhonin vapaan luoton pankki oli välitön onnettomuus vaikka se on saattanutkin tulla porvariston sabotoima idea). Marxin Proudhonin ikuisen oikeudenmukaisuuden teorian kritiikki on myös syvällistä. Juuri tässä kohtaa Marx osoittaa kuinka oikeudenmukaisuuden teoriat eivät ole universaaleja vaan spesifejä, ja porvariston tapauksessa spesifejä liberaalin kapitalismin nousulle. Universaalin oikeudenmukaisuuden tavoittelussa vallankumouksellisena strategiana oli riskinä ottaa sosialismin lakien sisään porvariston laki. Tämä on tuttu ongelma, kuten kaikki ihmisoikeuksien kriittisten käsitysten kanssa työskentelevät voivat tunnistaa. Kun Marx vetosi, niinkuin hän usein teki, yhdistysten ideaan, hän lähes aina ammensi enemmän Saint-Simonilta kuin Proudhonilta.

Vaikka Proudhonilla epäilemättä on ollut tärkeitä asioita sanottavana, hänen näkeminen jonkinlaisen täydellisen yhteiskunta-anarkismin edustajana on vaarallista. Hänellä oli heikko käsitys poliittisesta taloudesta, eikä hän tukenut työntekijöitä vuoden 1848 vallankumouksessa, hän oli littoja ja lakkoja vastaan ja hänellä oli kapea määritelmä sosialismista ei minään muuna kuin liittotyöläisten keskenään toisiaan tukemisena. Hän oli vihamielinen naisten työntekoa kohtaan ja hänen tukijansa kampanjoivat raivokkaasti työntekijäkomissioissa 1960-luvun Ranskassa jotta naisten työnteko saataisiin kiellettyä Pariisin käsityöpajoissa. Pääasiallinen vastarinta tuli Kansainvälisen Miesten Työväenyhdistyksen Pariisin toimistolta, jota veti Eugene Varlin joka vaati naisten tasa-arvoa ja oikeutta tehdä töitä (Harvey, 2003). Proudhonin kirja Pornography: The Situation of Women, on, elämänkertakirjoittajansa Edward Hyamsin mukaan, täynnä “jokaista epäliberaalia, jokaista julman reaktionaarista tapaa jota on koskaan käytetty naisten emansipaatiota vastaan kaikkien äärimmäisten anti-feministien suulla” (1979: 274). OK, eli Marx ei ollut mikään puhdas pulmunen itsekään näissä asioissa. Sekä anarkismi että marxismi ovat jatkaneet vaikeaa sukupuolikysymysten historiaa, mutta tässä aiheessa Proudhon on äärimmäinen ja likainen poikkeava havainto.

Se mikä on omituista, on että ennen kommuunia, 1860-luvulla, marxistit ja anarkistit eivät olleet napit vastakkain samalla tavoin kuin mitä myöhemmin. Reclus ja monet proudhonilaiset osallistuivat Kansainvälisen Miesten Työväenyhdistyksen kokouksiin ja muistan lukeneeni jostain että Marx kysyi Reclusilta jos hän olisi halukas kääntämään Pääoman saksasta ranskaksi. Reclus ei tehnyt niin. Aistin kuitenkin, että Marxin mielestä Proudhon oli hänen pääkilpailijansa Ranskan vallankumouksellisen työväenluokan huomiosta ja osittain suuntasi hänen kriittiset ammuksensa häntä vastaan tuosta syystä. Mutta ideologioiden törmäys Pariisin kommuunissa tapahtui monien eri faktioiden välillä, kuten keskusvaltalaisten ja usein väkivaltaisten jakobiinien blankistien sekä eri proudhonilaisten desentralisaatiota ajavien liittomiesten välillä. Kommunistit kuten Varlin olivat vähemmistössä. Marx, Engels ja Lenin tämän jälkeen nimittivät kommuunia sankarilliseksi, joskokin fataalisti erheelliseksi, kansannousuksi työväenluokan osalta, mutta tämä ei kestä historiallista tarkastelua sen enempää kuin tarina siitä, että kommuuni oli puhtaan urbaanin yhteiskuntaliikkeen tuotos, jolla ei ole mitään tekemistä luokkakäsitteen kanssa. Minä pidän kommuunia luokkatapahtumana, josko vain siksi koska se oli kapina porvarillisia valtarakenteita ja ylivaltaa vastaan sekä elintilassa että työpaikalla kaupungissa (Harvey, 2003). Kommuunin “menettäneet” muuttuivat, kuitenkin, isoksi ongelmaksi ja Marxin ja Bakuninin välillä tapahtunut sormella osoittelu oli tässä tärkeässä roolissa, mikä sai aikaan suuren juovan anarkistien ja marxilaisen perinteen välille (juopa jota Springer näyttää haluavan pahentaa parhaansa mukaan).

Emotionaalisena perustana toimiva individualismi ei tokikaan saa yhteiskunnallista anarkismia sivuuttamaan kollektiivisten aktiviteettien, solidaarisuuden rakentamisen tai erilaisten organisaatiomuotojen rakentamisen tärkeyttä. Niinkuin Springer asian esittää, “Anarkistinen järjestäytyminen rajoittuu ainoastaan mielikuvituksella, jossa ainoa olemassaoleva kriteeri on se, että he toimivat ilman hierarkiaa ja vapaina ulkoisista auktoriteeteista…..Tähän voi kuulua melkein minkä tahansa muotoinen organisaatio, vapaapalokunnat turvaa tuomaan, yhteisöpuutarhat ruokaa tuottamaan, osuuskunnat asuinrakennuksia tuottamaan, neulontakollektiivit vaatteita tuottamaan” (2014: 253). Sellaisissa listoissa on kuitenkin jotain hämäräperäistä. Kun on kokenut New York Cityssa asunto-osuuskunnassa elämisen “ilot”, voin vakuuttaa kaikille, että siinä ei ole mitään erityisen vapauttavaa tai edistysmielistä. Standardi anarkistien vastine tähän on sanoa, että asia ei olisi niin mikäli anarkistit olisivat vallankahvassa. Tämä toki tuo esiin kysymyksen mitkä organisaatiomuodot ovat todella anarkistisia verrattuna perinteisiin hegemonisen vallan muotoihin (joihin voi myös lukea mukaan anarkistit). Sääntö tässä tuntuu olevan, että kaikki sosiaalisen organisaation muodot ovat mahdollisia, paitsi valtio.

Tästä syystä anarkistit usein taipuvat ottamaan alkuperäiskansojen yhteisöt suosimakseen yhteenliittymisen muodoksi, johtuen heidän kyvystään tavoitella yhteisöllisiä toimintamuotoja ilman, että he luovat mitään valtiota muistuttavaa. Tämä on myös Chomskyn Etelä-Chilen Mapuchejen suosimisen taustalla (Mapuchet pitivät espanjalaiset valloittajat ja Chilen hallituksen poissa satoja vuosia) ja James Scottin luonnehdinta alkuperäiskansoista Kaakkois-Aasian Ylämailla prototyyppisenä anarkistisena muotona. Jossain mielessä tämä on omituinen rinnastus koska useimmilla alkuperäiskansoilla radikaali individualismi, joka on länsimaisen anarkismin taustalla suurimmaksi osaksi, on merkityksetöntä kun otetaan huomioon suhteellinen kollektivismi ja yleinen harmonian ja henkisen jäsenyyden arvostus kulttuurin ydinarvoina. Valitettavasti Mapuche-kansan tapauksessa, hyödykkeellistämisen, rahan ja kauppakapitalismin läpitunkeminen tekee tällä hetkellä paljon enemmän vahinkoa kuin Espanjan tai Chilen kolonialismi koskaan sai aikaan heidän kulttuurinsa ydinarvoille. Niinkuin Marx asian esitti, “kun raha hajottaa yhteisön, siitä tulee yhteisö” ja se mitä monille alkuperäiskansojen yhteisöille on nyt tapahtumassa on juuri tuo. Vaikka nämä yhteiskuntajärjestykset ja niiden arvojärjestelmänsä ovat ansioituneita, pelkään että poliittinen ohjelma jota Pohjois-Amerikan ja Euroopan kansoille esitettiin, että elää kuin Mapuchet, Aasian ylämaiden heimot tai Zapatistat, ei veisi meitä kovinkaan pitkälle ja jokatapauksessa se ei saisi paljoakaan aikaan pääoman akkumulaation riettaiden käytäntöjen suitsimiseksi, niinkuin se nyt toimii Amatsoniassa ja muilla suhteellisen koskemattomilla alueilla maailmassa ja riistää alkuperäisasukkailta omaisuutensa. Ja joissain tapauksissa, kuten Otavalot Ecuadorissa tai vieläkin huikeammin Bolivian El Altossa (yli miljoona ihmistä, lähinnä Almaran alkuperäisasukkaita), markkinoiden käyttöönotto tuottaa eläväisen alkuperäiskulttuurin ja markkinakapitalistisia ominaisuuksia alueen yrittäjille.

Tämä on kuitenkin hyvä hetki ottaa esiin kysymys valtiosta ehkäpä konseptuaalisena otsakkeena, jota kumpikaan osapuoli ei ole valmis ylittämään. Useimmille anarkisteille ja monille ei-anarkisteille valtion ja sitä tukevien ja ympäröivien hierarkisten instituutioiden vastustaminen ja hylkääminen (kuten parlamentaarinen demokratia ja poliittiset puolueet) on ideologinen kanta josta ei neuvotella. Tämä ei tarkoita, että anarkistit eivät joskus olisi tekemisissä valtion kanssa (he joutuvat usein pakosta, esimerkiksi poliisin sortotoimien seurauksena) tai jopa äänestäisi (niinkuin monet tekivät Kreikan vaaleissa 2015 esimerkiksi). Mutta laittaessaan välit poikki anarkismiin, Bookchin jatkoi valtion pitämistä rakenteena, joka on saanut alkunsa ensimmäisestä hierarkisen ylivallan, hyväksikäytön ja ihmisten sortamisen kuvasta, ja täten sitä ei ole mahdollista reformoida.

En ole samaa mieltä tuon näkemyksen kanssa. Valtio oli suuren ja eripuraa tuottavan debatin kohteena (jossa Holloway oli keskeinen päähenkilö) marxismissa kahden vuosikymmenen ajan ja ylikin. Edelleen olen sitä mieltä, että Gramsci ja Poulantzas kannattaa lukea läpi mitä he sanovat asiasta ja Jessop ylevästi jatkaa kamppailua sovitellakseen marxilaisen kannan nykyisiin realiteetteihin. Minun oma yksinkertaistettu näkemykseni on, että valtio on rähjäinen instituutioiden joukko, joka on olemassa eri maantieteellisillä skaaloilla, joka internalisoi paljon ristiriitoja, joista joitain voidaan potentiaalisesti käyttää hyväksi emansipatorisesti eikä niinkään hämmentämis- tai sortotarkoituksiin (sen rooli kansanterveyden hoidossa on ollut esimerkiksi keskeinen elinajan odotteen pidentäjä), vaikka suurimmalta osin kyse onkin hierarkisesta kontrollista, luokkajaon ja joukkoon sopeuttamisen pahentamisesta ja ei-kapitalististen emansipatoristen ihmispyrkimyksien tukahduttamisesta (jopa väkivalloin jos tarpeen). Monopolivalta oikeuslaitoksessa (ja yksityisomaisuuden suojelu) rahasta ja vaihdantavälineistä ja väkivallan, valvonnan ja sorron keinoista ovat sen ainoat koherentit funktiot, jotka ovat olennaisia pääoman jatkuvuudelle samalla kun kaikki muu on tavallaan vapaaehtoista suhteessa sen eri intressiryhmien valtaan (joista kapitalistit ja nationalistit ovat kaikkein vaikutusvaltaisimpia). Mutta valtiolla on ja tulee olemaan kriittinen rooli suuren mittakaavan fyysisen ja sosiaalisen infrastruktuurin tarjoajana. Jokainen vallankumouksellinen (tai kapinallinen) liike joutuu tunnustamaan ongelman miten tarjota sellaisia infrastruktuureja. Yhteiskunta (huolimatta siitä oliko se kapitalistinen tai ei) tarvitsee uusintaa ja valtiolla on keskeinen rooli juuri siinä. Viime aikoina valtiosta on tullut enemmän ja enemmän pääoman työkalu ja paljon vähemmän vastaanottavainen minkäänlaiselle demokraattiselle kontrollille (muulle kuin karkealle rahavallan demokratialle). Tämä on johtanut suoran demokratian kysynnän radikaaliin kasvuun (jota minä tuen). Kuitenkin nytkin on edelleen tarpeeksi esimerkkejä esitysmielisestä valtiovallan käytöstä emansipatorisiin tarkoituksiin (esimerkiksi, latinalaisessa Amerikassa viime vuosina) että emme saa luopua valtiosta vasemmistolaisten edistysmielisten voimien sitoutumis- ja taistelualueena.

Omituinen asia tässä on, että mitä enemmän autonomit ja anarkistit kamppailevat tarpeen kanssa rakentaa organisaatioita ja kapasiteettia hätistellä pois porvarilliset voimat ja rakentaa vaadittava suuren mittakaavan infrastruktuuri vallankumoukselliselle transformaatiolle, sitä enemmän he lopulta päätyvät rakentamaan jotain sellaista mikä näyttää jonkinlaiselta valtiolta. Tämä on asian laita Zapatistojen kanssa, esimerkiksi, vaikka he pidättäytyvät kaikista yrityksistä ottaa valta Meksikon valtiossa. Bookchinin kanta tähän kaikkeen on mielenkiintoinen. Yhtäältä hän esittää, että se että “ihmisvapaus voitaisiin saavuttaa, ja vielä vähemmän pitää, minkäänlaisen valtion avulla on hirviömäinen oksymoroni” (2014: 39). Toisaalta hän myös on sitä mieltä, että anarkistit ovat väärin “pitkään pitäneet kaikkea hallintoa valtiona ja tuominneet sen – näkemys joka takaa kaikenlaisen organisoidun yhteiskunnallisen elämän tuhoutumisen”. “Hallinto on kokoelma instituutioita, jotka on suunniteltu käsittelemään yhdistyselämän ongelmia hallitusti ja toivottavasti oikeudenmukaisesti.” Valtion vastustaminen ei saa levitä hallinnon vastustamiseksi: “Libertaari lain vastustaminen, puhumattakaan hallinnon vastustamisesta, on ollut yhtä typerää kuin kuva omaa häntäänsä nielevästä käärmeestä” (2014: 13). Konsensuspäätöksenteko, hänen mielestään, “uhkaa hävittää yhteiskunnan sellaisenaan.” Yksinkertainen enemmistöäänestys riittää. Tulee myös olla “vakava sitoutuminen” “muodolliseen perustuslakiin ja asianmukaisiin säännöstöihin” koska “ilman demokraattisesti luonnosteltua ja hyväksyttyä instituutioviitekehystä, jonka jäsenet ja johtajat voidaan vaatia tilille teoistaan, selvästi artikuloidut vastuullisuuden standardit lakkaavat olemasta…..Vapaus autoritarismista voidaan parhaiten taata ainoastaan selkeällä, tiiviillä ja yksityiskohtaisella vallan allokoinnilla, ei teeskentelemällä, että valta ja johtajuus ovat ”hallinnan” muotoja, tai libertaristisilla metaforilla jotka peittävät heidän todellisuutensa” (2014: 27). Kaikki tämä minusta vaikuttaa jonkinlaisen valtion uudelleenkonstruoimiselta (mutta se ei ole välttämättä mitään muuta kuin pelkkää semantiikkaa). Hardt ja Negri ovat myös hiljattain tunnustaneet horisontaalisuuden rajoitteet, johtajuuden tärkeyden, jopa vihjaillen että aika voi olla kypsä ottaa uudelleen harkintaan valtion vallan haltuunoton kysymys. Tämän edetessä Negri on julkisesti puhunut tietynlaisesta evoluutiosta ja konvergenssistä hänen ja minun näkemysten välillä joissain näissä kysymyksissä (2015).

Lopetan kommentaariin siitä miten Springer esittää väärin kritiikkini tietyistä organisoinnin muodoista, joiden puolesta anarkistit tällä hetkellä puhuvat. “Harvey,” hän kirjoittaa,

halveksii hajautetun ajattelun ”naiiveja” ja ”toiveikkaita eleitä” ja pahoittelee, että termi ”hierarkia” on ”nykyään erittäin epäsuosittu suuressa osassa vasemmistoa”. Viesti kuulostaa kovalta ja selkeältä. Kuinka anarkistit (ja autonomistit) kehtaavat yrittää keksiä jotakin erilaista ja uutta, kun meidän pitäisi polkea vettä eilisen kuluttamien ideoiden meressä (2014: 265).

Keskeinen valituksen aiheeni Rebel Citiesissä, josta hänen alkuperäinen sitaattinsa on otettu, on että “vasemmisto kokonaisuudessaan on vaikeuksissa kaiken kuluttavan ‘järjestäytymismuotojen fetishismin’ kanssa” (2013a: 125). Olen tässä asiassa samaa mieltä Bookchinin kanssa, joka kirjoittaa seuraavasti: “Yhtäkään organisaatiomallia ei kuitenkaan tulisi fetisoida siihen pisteeseen asti, että se suoraan on ristiriidassa reaalielämän imperatiivien kanssa” (2014: 183). Springer ja monet muut anarkistit ja autonomit pitävät ainoana legitiiminä järjestäytymisen muotona horisontaalista, desentroitua, avointa, konsensukseen perustuvaa ja ei-hierarkista muotoa. “Tehdäkseni asian selväksi”, kirjoitin, “en sano että horistonaalisuus olisi pahasta – todellakin mielestäni se on erinomainen tavoite – mutta että meidän tulisi tunnustaa sen rajoitteet hegemonisena organisaatioperiaatteena ja valmistautua menemään siitä paljon pidemmälle mikäli tarpeen” (2013a: 70). Yhteismaan hoidon tapauksessa, esimerkiksi, on vaikeaa ellei jopa mahdotonta (kuten Elinor Ostromin työ on näyttänyt) viedä horisontaalinen konsensus laajempaan mittakaavaan kuten metropolialue, bioalue ja varsinkin koko pallo (kuten esim. Ilmaston lämpenemisen tapauksessa). Noilla skaaloilla oli mahdotonta edistyä ilman, että tulee rakentaneeksi “liittovaltiollisia” tai “sisäkkäisiä” (mikä tarkoittaa väistämättä hierarkista minun mielestäni, vaikka tämä voi myös olla pelkkää semantiikkaa) päätöksenteon rakenteita, jotka saavat aikaan vakavia muutoksia organisoidussa ajattelussa sekä instituution hallinnan muodoissa.

Lainasin sekä Murray Bookchinia että David Graeberia tämän pointin tueksi. Jälkimmäinen oli huomannut, että desentralisoiduilla yhteisöillä “on pakko olla jonkinlainen tapa toimia ympäröivien laajempien taloudellisten, yhteiskunnallisten tai poliittisten järjestelmien kanssaha. Tämä on vaikein kysymys, koska se on osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi niille, jotka ovat järjestäytyneet radikaalisti erilaisella tavalla integroituakseen jollain merkitsevällä tavalla laajempiin rakenteisiin ilman, että niiden tulee tehdä jatkuvasti kompromisseja perusperiaatteisiinsa” (Graeber, 2009: 239). Minua kiinnosti tutkia mitä jotkut noista loputtomista kompromisseista saattaisivat olla. Sitten menin ja ehdotin, että Bookchinin ehdotus liittovaltiollisesti järjestetystä kunnallisesta libertarianismista oli “kaikkein sofistikoitunein radikaali ehdotus, joka käsitteli yhteismaan luomista ja kollektiivista käyttöä eri mittakaavoissa” (2013a: 85). Minä tuin Bookchinin ehdotusta “‘kunnallisesta libertarianismista’ joka perustuu bioalueelliseen käsitykseen assosioituneista kuntayhtymistä, jotka sääntelevät rationaalisesti vuorovaikutustaan toistensa ja luonnon kanssa. Tässä kohtaa,” ehdotin, “että käytännön politiikan maailma hedelmällisesti leikkaa kaupunkeihin liittyvän utopistisen ajattelun ja kirjallisuuden suurelta osin anarkismin inspiroiman pitkän historian kanssa” (2013a: 138). Bookchinin organisaatioideoiden laajentamisessa pidemmälle ilmeni kuitenkin joitain rajoitteita (vaikka ilmeisesti tällä hetkellä on olemassa pyrkimyksiä niin tehdä kurdilaisen PKK:n nimissä vapautetulle Kobanelle; kts. TATORT, 2013).

Ja pidin sitä tärkeänä sanoa mitä ne voisivat olla. Lähemmin tarkastellessani organisaatiomuotoja, joita pystytettiin El Alton vallankumouksellisissa kansannousuissa 2000-luvun alussa, ehdotin että meidän pitäisi käydä läpi erilaisia toisensa leikkaavia järjestäytymisen muotoja, mm. “horisontalistien” suosimia, jotka läpileikkaavat toisia liittovaltiollisempia ja joissain tapauksissa vertikaalisia rakenteita. Päädyin varsin utopistiseen suunnitelmaan, jossa organisaatiomuodot leikkaavat toisiaan – sekä pystyyn että vaakaan – joka saattaisi toimia suuren metropolialueen kuten New York City hallinnoinnissa (2013a: 151-153).

Tätä Springer pitää “veden polkemisena eilispäivän ideoiden meressä” (2014: 265)!! Ongelma tässä, myönnän, on Springerin suostumuksellisen vaakatasoisuuden fetisointi ainoana mahdollisena organisaatiomuotona. Tämä eksklusiivinen ja poissulkeva dogma on tehokkaiden ja asianmukaisten ratkaisujen tutkimisen esteenä. Hyväksyn Graeberin sanoin “organisaatioinstrumenttien rikkaan ja kasvavan tarjonnan” joita eri sortin anarkistit ovat ottaneet käyttöön (tai joissain tapauksissa lainanneet alkuperäiskansojen käytänteistä) viime vuosina. Nämä ovat merkittävästi kontribuoineet mahdollisten vasemmistopoliittisten organisaatiomuotojen repertuaariin ja tottakai olen yhtä mieltä (kukapa ei olisi) siitä, että demokratian uudelleen keksimisen kriittinen tavoite tulisi olla keskeinen huolenaihe. Mutta näyttö on selkeää siitä, että me tarvitsemme järjestäytymisen muotoja, jotka menevät pidemmälle kuin minkä sisään monet anarkistit ja autonomit nyt rajaavat itsensä, jos me haluamme keksiä demokratian uudelleen ja samalla tavoitella koherenttia kapitalisminvastaista politiikkaa. Tuen Syrizaa, esimerkiksi, niinkuin teki myös Negri ja useat tuntemani kreikkalaiset anarkistit, ja Podemosta myös, ei sen takia että he ovat vallankumouksellisia, vaan koska he auttavat tekemään tilaa uudenlaiselle politiikalle ja erilaiselle keskustelulle. Poliittisen vallan mobilisaatio on olennaista ja valtiota ei tule sivuuttaa potentiaalisena radikalisaation tilana. Kaikista näistä pointeista olen eri mieltä kuin autonomiset ja anarkistiset kollegani.

Mutta tämä ei kuitenkaan sulje pois yhteistyötä ja keskinäistä avunantoa monien yhteisten kapitalisminvastaisten kamppailujen tapauksessa, joissa me olemme mukana.”

 

Lähde:

A critique of the (left and right) Anarchist Vision of Power, by David Harvey

 

 

]]> /anarkistisen-valtavision-kritiikkia/feed/ 0 Stigmergia /stigmergia/ /stigmergia/#respond Thu, 01 Sep 2022 11:11:48 +0000 https://kapitaali.com/?p=2161 Tämän tekstin ovat ystävälliset ihmiset stigmergisesti kääntäneet saksaksi, ranskaksi ja espanjaksi.

Tämä artikkeli on osa sarjaa : ‘Binding Chaos’.

Stigmergia on epäsuoran agenttien tai toimintojen välisen koordinaation mekanismi. Periaate on, että ympäristöön toiminnan seurauksena jäänyt jälki stimuloi seuraavan teon suoritusta, jonka sama tai eri agentti suorittaa. Tällä tavoin toimien sarja pyrkii vahvistumaan ja rakentamaan jo tehtyjen tekojen päälle, mikä johtaa koherentin, ilmeisen systeeemisen toiminnan syntymiseen spontaanisti. Stigmergia on itseorganisaation muoto. Se tuottaa monimutkaisia, älykkäältä näyttäviä rakenteita, ilman tarvetta suunnittelulle, kontrollille tai edes suoralle kommunikaatiolle agenttien välillä. — Wikipedia

Persoonapohjainen järjestelmä ei koskaan mahdollista yhteistyötä globaalissa mittakaavassa ilman representaatiota, joka näkyy organisaatoissa kuten Yhdistyneet Kansakunnat. Jos maailman täytyy siirtyä pois representaatiosta ja sallia kaikkien äänten tulla kuuluville, me joudumme etsimään keinoja tehdä yhteistyötä, joka perustuu ideoihin ja tekoihin. Keskitetyt käyttäjäryhmät, joilla on episteemisiä yhteisöjä ja tietosiltoja, saattavat työskennellä ideajärjestelmien avulla; tekoihin keskittyvissä järjestelmissä stigmergia voi olla paras vaihtoehto.

Tällä hetkellä yleinen vastaus tilanteeseen, joka vaatii toimintaa, on luoda substantiivi, komitean, komission, organisaation, järjestön, valtion viraston tai vastaavan muodossa. Liian usein itse tekoa ei koskaan tehdä, kun keskitytään aina vain organisaatioon ja mukanaolijoiden persoonaan.

Useimmat järjestelmät tällä hetkellä ovat kilpailuorganisaatioiden pyörittämiä. Kilpailu luo redundanssia, on hidasta ja haaskaa resursseja suojelun, mainonnan ja muun sellaisen muodossa. Kilpailu vaatii myös salailua, joka hidastaa kehitystä ja auditointia ja haaskaa mahdollisuuksia ja ideoita. Patentit ja kopiosuojat hidastavat toimintaa ja ideoiden kommunikointia suurissa määrissä. Suurimman asiantuntijuuden omaavien ihmisten välinen yhteistyö ei tapahdu ellei heitä palkata samaan projektiin.

Vaihtoehto kilpailulle on perinteisesti ollut yhteistoiminta. Tämä on kaikkein tehokkainta ryhmissä, joissa on kahdesta kahdeksaan ihmistä. Suuremmat kuin 25 ihmisen ryhmät ovat erittäin hitaita yhteistyössä, ja ne joutuvat harjoittelemaan persoonallisuuden hallintaa joka nopeasti taantuu lakkaamattomaksi diskuteeraamiseksi ja riitojen sovitteluksi, ne ovat äärimmäisen herkkiä soluttautujille ja suurissa ryhmissä erittäin harvoin saadaan aikaan mitään arvokasta. Yhteistyö perinteisesti toimii demokratian pohjalta, jossa jokaisen ääni on tärkeä, joten sellaisessa ei voi toimia johtajia tai käyttäjiä joilla on suurempi asiantuntijuus, enemmän energiaa tai ymmärrystä vaikuttaa asioihin kuin reunalla olijoilla. Yhteistoiminta haaskaa paljon aikaa ja resursseja sekä keskusteluihin että keskusteluihin käydyistä keskusteluista. Toimintaan perustuvissa järjestelmissä keskustelut ovat harvoin tarpeen, sillä niiden mielipide jotka eivät toiminnallaan osallistu on tuskin arvossaan, ellei sitten kysytä mielipidettä joltain luotettavalta ja asioista perillä olevalta taholta.

Ekstrovertit persoonat ovat yleensä yhteistyöhön ja konsensukseen perustuvien järjestelmien keskiössä, jotka tekevät päätöksiä muiden työn kontrolloimiseksi ja joita kohtaan oikeasti työtä tekevät kantavat kaunaa. Useimmat työtä tekevät eivät nauti hierarkisista järjestelmistä, mikä käy ilmi alla olevasta kaaviosta, sillä hierarkiassa he menettävät autonomiansa, mestaruutensa ja luovan kontrollin omasta työstään; pohjalla olijan tunteella ei ole eroa oltiinpa sitten vaakatason rakenteessa tai hierarkisessa rakenteessa kun puhutaan päätöksistä. Yhteistyöjärjestelmät usein käyttävät konsensusta tai äänestystä tekemään päätöksiä koko ryhmän puolesta; nämä menetelmät eivät välttämättä tuota parasta tulosta, sillä monet eivät ymmärrä työn luonnetta mikäli he eivät ole sitä itse tekemässä, ja he saattavat vaatia asioita joita he eivät koskaan haluaisi itse tehdä.  Konsensukseen perustuvat järjestelmät ovat myös alttiita ‘joukkomielen’ kunnian omimiselle yksittäisistä ideoista ja työstä, mikä saattaa aiheuttaa lisäkaunaa.

Hierarkinen järjestelmä

Screen shot 2012-12-23 at 5.35.06 PM

Konsensushierarkia

Screen shot 2012-12-23 at 5.35.28 PM

Alla olevassa stigmergiakaaviossa kaikilla työntekijöillä on täysi autonomia luoda asioita kuten he parhaaksi katsovat; käyttäjäryhmän valta on kyvysssä hyväksyä tai hylätä tehty työ. Koska virallista vastuuhenkilöä ei ole nimitetty tietyn asian tekemiseen, käyttäjät voivat vapaasti luoda vaihtoehtoja jos he eivät pidä siitä mitä on tarjottu. Työntekijät ovat vapaita luomaan huolimatta siitä hyväksytäänkö vai hylätäänkö työ; alla olevassa kaaviossa jokin työ saattaa tulla suurimman ryhmän hyväksymäksi, jotkut käyttäjäryhmät taas hyväksyvät vaihtoehtoja, joissain tapauksissa ainoastaan pieni ryhmä hyväksyy, ja joskus työntekijä on yksin visionsa kanssa. Kaikissa tapauksissa työntekijä on vapaa luomaan miten haluaa. Historia on näyttänyt, että mikään oikeasti innovatiivinen idea ei ole välittömästi ollut kaikkien hyväksymä, ja historia on myös näyttänyt että radikaalisti uudenlaiset ideat ovat myös usein yksinäisen vision seurausta; ryhmäkonsensukselle kontrollin antaminen työstä tarkoittaa innovaation vammauttamista.

Stigmergia

Kilpailuympäristössä uutta ideaa varjellaan mustasukkaisesti, suojellaan juridisesti ja verhoillaan salaisuuteen. Kovasti nähdään vaivaa idean tukijoiden etsimiseksi, samalla kun varmistetaan että idea pysyy juridisten suojien kuten salassapitosopimusten suojassa. Idea pysyy erottamattomasti kiinni sen luojassa kunnes se on juridisesti siirretty toiselle omistajalle ja kaikki kontribuuttorit työskentelevät omistajan leipiin, ei idean.. Kontribuuttorien tulee sitten saada palkkioita omistajalta, mikä yhä vain enemmän rajaa kehityspotentiaalia ja haaskaa enemmän resursseja juridisiin sopimuksiin, oikeusjuttuihin jne. Kontribuuttoreilla ei ole intressiä siinä onnistuuko projekti vaiko ei, eikä heillä ole motivaatiota antaa omaa panostaan enempää kuin mistä heitä palkitaan.

Stigmergy chart

Sen sijaan jos ideaa kehitetään yhteistyössä, ensin idean saajan pitää ensin esittää se muille, joka yrittää taivutella muut ryhmäläiset mukaan ideaan. Ryhmän tulee olla yhtä mieltä ideasta itsestään sekä jokaisesta idean kehitysvaiheesta. Suurin osa energiasta ja resursseista käytetään kommunikaatioon, taivutteluun ja persoonallisuuden hallintaan, ja työympäristö on täynnä kiistoja ja valtakamppailuja. Koska projektia ajetaan ryhmässä, vaikkakin yhteistyötä tekevässä, ryhmä käy silti kilpailua muiden samanlaisten ulkoisten projektien kanssa, ja edelleen haaskaa resursseja ja energiaa salailuun, kilpailulliseen evankeliointiin jne. Sekä kilpailulliset että yhteistyölliset projektit kuolevat jos projektia vetävä ryhmä lähtee menemään ja molemmat vetävät puoleensa ja hylkivät kontribuuttoreita perustuen olemassa olevan ryhmän persooniin. Molemmat ovat hierarkisia järjestelmiä, joissa yksilöt joutuvat pyytämään lupaa antaa oma panoksensa. Molemmat keskittyvät persoonallisuuden auktoriteettiin hyväksymään päätökset, sen sijaan että keskityttäisiin ideaan tai toimintaan itsessään.

Stigmergia ei ole kilpailullista eikä perinteisessä mielessä yhteistoiminnallista.

Stigmergiassa alkuidea annetaan vapaasti, ja idea vie projektia eteenpäin, ei yksittäinen persoona tai niiden ryhmä. Kukaan yksilö ei tarvitse lupaa (kilpailu) tai konsensusta (yhteistoiminta) ehdottaakseen ideoita tai aloittaakseen projektia. Ei ole tarvetta keskustella tai äänestää ideasta, jos idea on innostava tai tarpeellinen, se tulee saamaan huomiota. Huomio idealle tulee ihmisiltä, jotka ovat aktiivisesti mukana systeemissä ja halukkaita näkemään vaivaa projektin eteenpäin viemiseksi, ei äänestämään tyhjää ihmisten kanssa, joilla on vain vähän kiinnostusta tai jotka eivät aio olla mukana. Koska projektia kannatetaan tai se hylätään kontribuutioihin perustuen, ei tyhjiin ääniin perustuen, idean eteen enemmän vaivaa nähneiden ihmisten mielipiteet painavat enemmän. Stigmergia asettaa ihmiset myös kontrolliin omasta työstään, he eivät tarvitse ryhmän lupaa tai ryhmältä mielipidettä siihen minkä systeemin parissa työskennellä tai mihin ottaa osaa.

Alkuidean kommunikoinut henkilö voi tai sitten ei viedä asiaa eteenpäin. Evankelisaatio ideasta muille on vapaaehtoista, sitä tekee ryhmä joka ideasta on innostunut; he joko toteuttavat sen tai sitten ei. Ei ole tarpeen etsiä siemenrahoitusta tai tukijoita; jos idea on hyvä, se saa tarvitsemansa tuen. (Käytännössä tämä ei ole vielä totta, sillä joidenkin täytyy panostaa vapaaehtoisprojektiin koska useimmat ovat kiinni nykyiseen rahajärjestelmään sidotuissa muissa töissä. Lisäksi me edelleen elämme persoonavetoisessa järjestelmässä, jossa voimakkaita persoonallisuuksia kuunnellaan enemmän.) Salailu ja kilpailu eivät ole tarpeen, koska kun idea on annetti, se ja kaikki muukin kehitys kuuluu kaikille niille jotka tekevät asialle jotain. Kuka tahansa voi lähettää töitä hyväksyttäväksi, idea ei voi kuolla tai kaatua henkilökohtaisuuksiin; hyväksyntä tai hylkäys koskee kontribuoitua työtä, se ei koske kontribuution tekijää. Kaikki ideat joko hyväksytään tai hylätään perustuen systeemin tarpeisiin.

Systeemin vastuu ja oikeudet lepäävät koko käyttäjäryhmän harteilla, ei ainoastaan luojien. Ihmisten ei ole tarpeen jättää systeemiä taakseen persoonakonfliktien takia kun ei ole tarvetta kommunikoida työtehtävän loppuunsaattamisen ulkopuolella, ja yleensä on paljon hommaa jotka voi suorittaa täysin autonomisesti. Koska kukaan ei omista systeemiä, ei ole tarvetta kilpailevalle ryhmälle jolle omistus annettaisiin.

Stigmergia ei tarjoa paljoakaan skooppia soluttautuville provokaattoreille, sillä  ainoastaan systeemin tarpeet ovat huomion kohteina. Systeemin toiminnallisuutta vastaan toimiva on paljon helpommin näkyvillä ja estettävissä kuin joku joka koittaa estää toimintaa jatkuvalla keskusteluvänkäämisellä ja persoonakonflikteja luomalla. Koska kaikki omistavat systeemin, ei ole olemassa yhtä johtajaa joka valittaisiin kohteeksi.

Solmukohdat

Työn edistyessä, ydintiimin kasvaessa ja jäsenmäärän lisääntyessä lisää kiinnostuneita ja asialle omistautuneita persoonia nousee esiin, jotka alkavat ohjata kehityksen kulkua. Erikoisosaamista muotoutuu ydintiimin kiinnostuksenkohteiden ympärille kun ydintiimi tekee suurimman osan työstä ja loppu ryhmä arvostaa työtä eniten. Tietyn kompleksisuuden ylittäviltä ryhmiltä alkaa puuttua koherenssia kun ryhmän energia ja fokus laajenevat kapeasta leveäksi, ydintiimin kiinnostusten  ja saatavilla olevien resurssien mukaan; osia alkuperäisestä järjestelmästä saatetaan jättää tekemättä.

Kun jäseniä tulee mukaan lisää ja lisää, useammat alkavat kokea turhautumista käyttökelpoisuuden tai autonomian ollessa rajoittunutta. Jotkut näistä jäsenistä tulevat kiinnostumaan tekemättä jätetyistä asioista ja he luovat uusia samanmielisten jäsenien ja uusien tulokkaiden solmukohtia, joissa tehdään tekemättä jätettyä työtä. Vaihtoehtoisesti peruskäyttäjät ja systeemin tarkkailijat, joilta puuttuu halua tai asiantuntemusta olla enemmän aktiivinen osa alkuperäistä järjestelmää, tulevat näkemään toisenlaisia luotuja tarpeita ja he aloittavat uuden solmukohdan. Perinteisten lakkaamattoman hankinnan ja laajentumisen korporaatiomallien sijaan, stigmergia rohkaisee uusiksi solmukohdiksi irtaantumista. Koska yksilö on vastuussa omasta työstään, eikä kukaan voi ohjata työntekijöiden ryhmää, laajentuminen tarkoittaa lisätyötä yksilölle, mikä rajoittaa toimintaa. Systeemin kasvaessa lisätyö vaatii joko lisäresursseja tai irtaantumista; pienissä ryhmissä kommunikointi on helpompaa ja on enemmän autonomiaa, ja irtaantuminen on todennäköisempi kasvun seuraus.

Solmukohtien välinen kommunikaatio systeemissä tapahtuu yksittäisten tarpeiden pohjalta. Läpinäkyvyys mahdollistaa informaation kulun vapaasti eri solmukohtien väälillä, mutta muodolliset suhteet tai kommunikaatiomenetelmät eivät ole tarpeen eivätkä haluttavia. Informaation jakamista edistää informaatio itsessään, ei henkilökohtaiset suhteet. Jos data on relevanttia useille solmukohdille, se tullaan heti välittämään kaikille, eikä muodollisia tapaamisia virallisten persoonien välillä tarvita.

Jokainen solmukohta voi kadota ilman, että se vaikuttaa verkoston toimintaan, ja solmukohdan jäljelle jäävät toiminnallisuudet voidaan antaa toisille solmuille. Solmukohdat, jotka huomaavat tekevänsä päällekkäisiä asioita, liittyvät yhteen tai huomaavat tekevänsä turhaa työtä. Uusia solmukohtia luodaan ainoastaan tyydyttämään uusi tarve tai tarjoamaan parempaa toiminnallisuutta; on epätehokasta tehdä sama asia kahteen kertaan, ja se tapahtuu ainoastaan jos toinen ryhmä keksii vaihtoehtoisen menetelmän jota ensimmäinen ryhmä ei suostu ottamaan käyttöön. Sellaisessa tapauksessa paras järjestelmä tulee voittamaan suurimman tuen käyttäjäryhmältä, toinen vaipuu pois tai pysyy arvostettuna vaihtoehtona. Jokainen käyttäjä voi antaa panoksensa solmukohdalle, joka parhaiten sopii heidän kiinnostuksiinsa ja kykyihinsä, tai antaa panoksensa usealle eri solmukohdalle.

Tulevaisuus

Uusi järjestelmä hallintoa tai yhteistyötä varten, joka ei noudattele kilpailullista hierarkiamallia, joutuu soveltamaan stigmergiaa useimmissa sen toimintaan perustuvissa järjestelmissä. Ei ole järkevää eikä haluttavaa, että yksilön ajatukset ja toimet alistettaisiin ryhmäkonsensukselle asioissa, jotka eivät vaikuta ryhmän toimintaan, ja itse asiassa on mahdotonta saada aikaan monimutkaisia työtehtäviä jos jokainen päätös pitää hyväksyttää; se on hierarkisen mallin suurin heikkous. Niin monien internetprojektien uskomaton menestys on seurausta stigmergiasta, ei yhteistoiminnasta, ja stigmergia on se joka auttaa meitä rakentamaan nopeasti ja tehokkaasti ja saamaan aikaan paljon parempia tuloksia kuin kukaan meistä kykenee ennalta näkemään.

 

Lähde:

Stigmergy

]]> /stigmergia/feed/ 0 Fraktaalitietovirtojen kehittäminen /fraktaalitietovirtojen-kehittaminen/ /fraktaalitietovirtojen-kehittaminen/#respond Wed, 18 Nov 2020 11:11:40 +0000 https://kapitaali.com/?p=1804 Lue lisää ...]]>

Johtaako tiukka keskittyminen erittäin tuottavaan, harkittuun toimintaan vaiko irtikytkentään ja likinäköisyyteen? Johtaako sitoutuminen tuottavaan yhteistyöhön vaiko häiriötekijöihin?

…

Minulla oli vastassa mielenkiintoinen pulma, kun joku huomautti että tuin yhtä paljon kahta ilmeisen ristiriitaista kantaa. Kirjoitin pitkän esseen jatkuvan oppimisen fenomenologian tutkailusta. Se juttu oli käsitteli suurimmaksi osaksi omien sisäisten kyvykkyyksien kehittämistä. Hypoteesina oli, että keskittymällä harkitusti tiettyihin luovien alojen muotoihin, henkilö voi kehittää eksponentiaalisesti parempia kyvykkyyksiä pitkässä juoksussa. Toisaalta kantava teema kirjoituksissani on ollut yhteistyön, intellektuaalisen monimuotoisuuden ja tiedonjakamisen arvo. Perushypoteesi tällaisen ajattelun taustalla on, että henkilöt voivat kehittää ylivertaisia tuloksia pitkässä juoksussa aktiivisesti olemalla mukana samalla tavoin valistuneiden työtoverien yhteisössä. Sellaisenaan oppiminen on sosiaalista aktiviteettia. Yksi strategia painottaa henkilökohtaista oppimista, kun toinen taas painottaa ryhmäoppimista. Yksi painottaa eristäytymistä ja keskittymistä, kun taas toinen painottaa mukanaoloa ja avoimuutta. Molemmat tavoittelevat samaa porkkanaa — tiedon ja kyvykkyyksien hyötyjen moninkertaistamista. Voivatko molemmat olla oikeassa ilman, että ne ovat toistensa kanssa ristiriidassa?

Flow’n löytäminen

Argumentti henkilökohtaiselle oppimiselle on perua suureksi osaksi kahdesta suositusta käsitteestä: flow ja tarkoituksellinen harjoitus. Ideaalitilanteessa jatkuva tarkoituksellinen harjoitus parantaa henkilön kykyä saavuttaa flow. Tarkoituksellinen harjoitus kehittää mieltä, mikä tekee flow-tilasta tavanomaista. Toistuva flow’n saavuttaminen sitten lisää kiihdyttää oppimiskäyrää. Cal Newport suppeasti luonnostelee tarkoituksellisen harjoituksen piirteitä (lista on tiivistetty Geoff Colvinilta):

  1. Se on suunniteltu parantamaan suoritusta. “Tarkoituksellisen harjoittamisen olemus on jatkuvasti venyttää henkilön kykyjen rajoja. Se voi kuulostaa itsestäänselvältä, mutta useimmat meistä eivät tee niin asioiden kanssa, joita pidämme harjoituksena.”
  2. Sitä toistetaan paljon. “Toistaminen tiheästi on kaikkein tärkein ero jonkin työtehtävän tarkoituksellisen harjoittamisen ja sen oikeasti tekemisen välillä, silloin kun on tosi kyseessä.”
  3. Palaute tuloksista on jatkuvasti saatavilla. “Saatoit luulla, että harjoittelusi työhaastatteluun oli virheetöntä, mutta oma mielipiteesi ei ole se mikä merkkaa.”
  4. Se on erittäin vaativaa mentaalisesti. “Tarkoituksellinen harjoitus on etenkin keskittymisen eteen vaivannäköä. Se on se mikä tekee siitä ‘tarkoituksellista’, erona mielettömään tennispallon hakkaamiseen jota useimmat ihmiset tekevät.”
  5. Se on vaikeaa. “Tekemällä niitä asioita jotka osaamme tehdä hyvin on nautinnollista, ja se on juuri täysin päinvastaista sille mitä tarkoituksellinen harjoitus vaatii.”
  6. Se vaatii (hyviä) tavoitteita. “Parhaat suorittajat asettavat tavoitteita, jotka eivät liity lopputulemaan vaan pikemminkin prosessiin, jolla lopputulemaan päästään.”

Vaikka viides kohta sanoo sen olevan vaikeaa, yksilöllinen tarkoituksellinen harjoitus tulisi kehittää ylivertaista kykyä saavuttaa flow. Flow’n saavuttamisella tulee kaikki muut kiihtyneeseen oppimiseen littyvät hyödyt:

Flow’lla on vahva, dokumentoitu korrelaatio suorituksen parantamisen kanssa. Tutkijat ovat saaneet selville, että flow-tilan saavuttaminen positiivisesti korreloi optimaalisen suoriutumisen kanssa taiteellisen tai tieteellisen luovuuden kentällä, opettamisessa, oppimisessa ja urheilussa. Flow’lla on myös vahva korrelaatio taitojen lisää kehittämisen ja henkilökohtaisen kasvun kanssa. Kun on flow-tilassa, työskentelee käsillä olevan toiminnan mestaroimiseksi. Flow-tilan ylläpitämiseksi tulee tavoitella yhä suurempia haasteita. Näiden uusien, vaikeiden haasteiden tavoittelu venyttää kyvyt äärirajoille. Flow-kokemuksesta syntyy henkilökohtaista kasvua ja suuria “osaamisen ja tehokkuuden tuntemuksia”. (Tästä lainauksesta poistettu lainausmerkit luettavuuden vuoksi, katso alkuperäinen)

Jos sisäinen flow niin läpikotaisin terästää kyvykkyyksiämme, haluaisimmeko koskaan harhauttaa itseämme tiimityön häslingillä?

Flow’hun osallistuminen

Tämä pähkinä tuli esiin kun vietin viikon työskennellen tiimin kanssa, jonka tavoite oli luoda työkalujen ekosysteemi, jolla ylläpitää ja vahvistaa sceniusta. Sceniuksen elinvoima on tietovirtaa. Mitä enemmän tietoa virtaa, sitä paremmat saumat on sceniuksen synnyttämisessä. Ilmiselvä syy on, että jokaisen henkilön yhteisöön tuoma tieto kertautuu sitä jaettaessa ja yhdisteltäessä kaikkien muiden yhteisön jäsenien kesken. Tätä John Hagel ja John Seely Brown kutsuivat yhteistyökäyräksi:

Taloustieteen johdannoissa on klassinen tarina, joka kuvaa verkostovaikutuksia. Se näyttää miten ensimmäinen faksi ei synnyttänyt paljoakaan arvoa sen omistajalle — koska ei ollut ketään kenelle lähettää tai keneltä vastaanottaa fakseja. Ajan kuluessa kuitenkin ensimmäisen faksin arvo kasvoi kun ihmiset ostivat fakseja, ja pian omistajat kykenivät faksaamaan toisilleen maapallon ääriin, ja vastaanottamaan heiltä fakseja. Tarinan pointti on miten verkon solmupisteen arvo kasvaa eksponentiaalisesti aina yhden solmun kytkeytyessä siihen lisää. Näitä kutsutaan verkostovaikutuksiksi. Lisätään tarinaan nyt juonenkäänne. Mitä tapahtuisi jos samaan aikaan lisää fakseja liittyisi verkkostoon, joista jokainen kone on toistaan tehokkaampi? Lopputulos olisi eksponentiaalisen suorituksen tason vahvistusvaikutus . Yksi eksponentiaalinen vaikutus syntyy solmupisteiden lukumäärän kasvusta. Toinen vahvistusvaikutus syntyy faksilaitteiden itsensä tehokkuuden parantamisesta. Faksit eivät tietenkään toimi paremmin kun niitä lisää enemmän verkkoon. Mutta ihmiset ja instituutiot toimivat. Ja se on se missä verkostovaikutuksien käsite muuttuu kiinnostavaksi — kun me sovellamme sitä miten ihmiset saattaisivat suoriutua paremmin.

Varmaankaan mikä tahansa yhteistyö ei kelpaa. Tiettyjä parametreja pitää määrittää, jotta taattaisiin selkeä kommunikaatio ja riittävä signaalin suhde kohinaan. Mutta kun ympäristö on oikea, taikoja alkaa tapahtua. Kevin Kellyn sanoin:

Tuottavaan sceniukseen uppoutuvat henkilöt kukoistavat ja tuottavat parhaat työnsä. Kun kelluu sceniuksessa, käyttäytyy kuin nero. Samanmieliset kanssaihmisesi ja koko ympäristösi inspiroi sinua.

Käyttäydyt kuin nero. Oletko itse asiassa nero… vai oletko yksinkertaisesti tilapäisesti kellumassa sceniuksessa?

Välienselvittely

Meillä on kaksi lähestymistapaa, jotka määräävät ilmeisen vastakkaisia lääkkeitä. Yksi määrää enemmän aikaa hiljaisuudessa vietetylle tarkoitukselliselle harjoitukselle. Yhteistyökäyrä ehdottaa, että meidän tulisi käyttää enemmän aikaa jakaen hiljaista tietoa tavoitellen sceniusta. Molemmat lupaavat, että oikealla tavalla näitä määräyksiä noudattamalla avautuu suorituskykyä parantavia kerrannaisvaikutuksia. Me yksinkertaisesti toteamme, että kummallakin strategialla on ansionsa omalla alueellaan. Tarkoituksellisen harjoituksen disipliini tulee saavuttamaan kiihtyviä suoritusparannuksia henkilökohtaisen luovuuden alueella. Verkostoituneiden flow-virtausten surffailija tulee saavuttamaan kiihtyviä suoritusparannuksia yhteistyön teossa. Yhdestä tulee nero kun taas toinen vaalii sceniusta. On olemassa kuitenkin paljon tyydyttävämpi mahdollisuus…

Olenko ristiriitainen? No, sitten olen ristiriitainen; olen suuri — sisällän moninaisuuksia. –Walt Whitman

Abstrahoimalla luonnollisesta kiintymyksestämme henkilökohtaiseen perspektiiviin, käy selväksi että molemmat lääkkeet ovat itse asiassa identtisiä. Molemmat flow-käsitteet sisältävät saman merkityksen — viestinnän optimoinnin verkoston solmukohtien välillä. Sceniuksen kultivoinnissa verkottuneet solmupisteet ovat yksittäisiä ihmisiä. Nerouden kultivoinnissa verkottuneet solmupisteet ovat oman mielen sisäisiä moninaisuuksia. Csíkszentmihályin kuvaama flow-tila on sceniuksen tila, joka esiintyy yksittäisen henkilön aivoissa. Se esiintyy kun henkilö, tarkoituksellisella harjoituksella, kultivoi omaa sisäistä ympäristöään samalla tavoin kuin sceniusta tavoitteleva yhteisö kultivoi omaa henkilöiden välistä ympäristöään. Tarkoituksellisen harjoituksen hypoteesissa on kuitenkin eräs kriittinen vajaus. Kolmas periaate yllämainitussa listassa sanoo:

Palaute tuloksista on jatkuvasti saatavilla. “Saatoit luulla, että harjoittelusi työhaastatteluun oli virheetöntä, mutta oma mielipiteesi ei ole se mikä merkkaa.”

Palautetta on helppo hankkia jos tavoite on olla viulunsoittaja tai pakki pelikentällä. Kummassakin tapauksessa tehtävänkuvaus on hyvin määritelty ja etukäteisen osaamisen perusta on mahtava. Jos tehtävääsi kuuluu luova tuho, silloin järkevän palautteen lähteet ovat paljon vähemmän itsestäänselvät. Ja siinä on välienselvittelyharjoituksen pointti. Scenius on valmentajan roolissa oppimiskäyrille, jotka ovat epävalmennettavia… oppimiskäyrille joita ei voida piirtää etukäteen ja joilta puuttuu etukäteinen osaaminen. Scenius tarjoaa virtaavan nerouden ympäristön kera, jossa testata hypoteeseja ja validoida johtopäätöksiä. Sen sijaan että oltaisiin ristiriidassa, kumpikin strategia on toiselleen kriittisen tärkeä, vaikka ne eroavatkin toisistaan henkilötasolla. Nero ilman näyttämöä on pelkkä hajamielinen professori. Scenius ilman neroutta on pelkkää molemminpuolista yhteisön imartelua. Jos kumpikaan strategia ei tuota kerrannaisvaikutuksia, silloin paras strategia on vaihdella näiden kahden välillä… tarkoituksellisen oppimisen käyrän jyrkkyyden tasoittaminen ennen kuin keskitytään yhteistyökäyrään. Ensin rakennetaan, sitten testataan. Ensin tehdään tutkimusmatka, sitten sovelletaan…

Kuva: craft_uas

Lähde:

http://onthespiral.com/cultivating-fractal-knowledge-flows

]]> /fraktaalitietovirtojen-kehittaminen/feed/ 0 Itseorganisoituminen solidaarisuustalouksissa /itseorganisoituminen-solidaarisuustalouksissa/ /itseorganisoituminen-solidaarisuustalouksissa/#respond Fri, 28 Dec 2018 11:11:23 +0000 http://kapitaali.com/?p=1253 Lue lisää ...]]>

Teppo Eskelinen, Sunna Kovanen & Ruby van der Wekken

Solidaarisuustaloudet pyrkivät haastamaan epäreilut ja kestämättömät kapitalistiset käytännöt uudelleenjärjestelemällä talouden. Konsepti ja käytänteet ovat syntyneet suurimmaksi osaksi Maailman Sosiaalifoorumeissa sekä työläisten ja tuottajien itsejärjestäytymisestä Etelä-Amerikassa osana 1900-luvun lopun antiglobalisaatioliikettä. (Alhojärvi et al. 2015; Laville 2015, 46-47). Konsepti viittaa paikalliseen arvoperustaiseen tuotantoon ja eri jokapäiväisen talouden muotoihin, kuten reiluun kauppaan, työläiskollektiiveihin ja hoivatyöhön. Se viittaa myös näiden muotojen periaatteiden skaalaamista koskeviin visioihin tuottajaverkostojen ja poliittisen liikkeen avulla. Täten käyttäjä-tuottajat ovat solidaarisuustalouden tekijöitä, eivät kuluttajat tai sijoittajat. Solidaarisuustalouden tuottajat pyrkivät kunnioittamaan suoraa demokratiaa, tasa-arvoa, ekologisuutta ja yhteisvastuuta sen sijaan, että tavoiteltaisiin aina ensiksi rahallista liikevoittoa, ja näin he ylläpitävät ja hoivaavat yhteisvaurautta ja yhteistekemistä.

Kaupungit ovat ydintiloja näiden uusien tuotantomallien kokeiluille, kun urbaani tila itsessään voidaan nähdä jatkuvasti sen asukkaiden yhteistuottamana ja -käyttämänä, toisin sanoen, yhteisvaurautena (Kip 2015, 42). Yhteisvauraus tarkoittaa yhteisiä hyödykkeitä jotka kukoistavat vain jos niiden käyttäjä-tuottajat kykenevät kehittämään yhteistekemisen käytäntöjä: osuustoiminnan kulttuuria, konfliktin ratkaisua ja oppia vastaanottavaisuutta toisten tarpeille ja subjektiivisuudelle (Kip et al. 2015, 9; Ramos 2016, 3–4). Nämä arvoperustaisen urbaanin yhteisvaurauden hallinnoinnin kokeilut ovat usein kuitenkin valtion ja markkinoiden näennäisesti loppuunkuluttamia, mikä luo tarpeen tämän väärän dikotomian ylittäville sosiaalisille ja fyysisille tiloille. Moninaisten talouksien rakentamisen prosessi saattaa luoda uusia struktuureja markkinoiden ja valtioiden tuolle puolen, mutta ei välttämättä ilman niitä. (Bollier & Helfrich 2015, 10).

Solidaarisuustaloudet: periaatteet ja tilat

Itseorganisoituminen solidaarisuustalouksissa tulisi ymmärtää erillisenä ”perinteisestä” siviiliyhteiskunnasta, sillä käytännön ydin on määritellä uudelleen tlaoudellinen arvo ja elämän ylläpidon keinot. Toimijat ovat, kuitenkin, moninaisia, ja erityisesti Suomessa monet yhteiskunnalliset osuuskunnat, kolmannen sektorin organisaatiot tai löyhät työryhmät noudattavat solidaarisuustalouden periaatteita ilman halua tulla identifioiduksi pääosin solidaarisuustalouden toimijoina. Näiden toimijoiden itseorganisoituminen tarkoittaa neuvottelua eri toimijoiden itsensä muodostamien eri liittoutumien välillä, voittoa tavoittelevien ja julkisten sektorien välillä sekä relevanttien käytäntöjen puolesta ja niitä vastaan. Nämä ovat avoimia prosesseja ja kehittyviä systeemejä, ja niitä ei täysin voi kuvata käsitteellä ”organisaatio”, joka viittaa staattiseen systeemiin. ”Solidaarisuustalouden karttaa”, (http://viewer.transformap.co) käytetään levittämään informaatiota niin, että toimijat joilla on yhteiset poliittiset ja kehitykselliset tarpeet ja ratkaisut voivat löytää toisensa helpommin.

Vaikka solidaarisuustalous ei ole yksittäinen johdonmukainen liike, idea itsessään saattaa avata ydintilaa neuvotteluissa kaikkein tärkeimmistä yhteisistä säännöistä ja tavoitteista kaupunkien uuden talouden toimijoiden välillä (Eskelinen & Kumpuniemi 2017). Neuvottelut ja yhteistyö ovat tärkeitä ensinnäkin turvaamaan urbaanin yhteismaan jatkuvalta yksityistämiseltä. Yhteiset tilat ovat itseorganisoituneen tuotannon perusta, kuten kaupunkiviljelmät, pyöräpajat, yhteisasuminen ja kokoukset. Kuitenkin tällainen yhteistoiminta ihmisten perustarpeiden tyydyttämiseksi ei yleisesti ole tunnustettu oikeutettaessa vajaakäytössä olevien tilojen käyttöä ja hallintaa. (Venäläinen 2011; Ortiz 2015, 19). Toiseksi, jos käyttäjä-tuottajat toimivat itsenäisesti identifioituessaan ainoastaan ”yrittäjäliikkeeseen” (Lyons & Hamlin 1996, 2-5), niiden pyrkimykset keskittyvät helposti markkinoilla kilpailuun sen sijaan, että organisoitaisiin hyvä kaupunki kaikille pitkällä aikavälillä.

Itseorganisaatio ja hallitus

Sellaisenaan mitä itseorganisaation käsite ei tarkoita on riippumattomasti tai erossa laajemmasta yhteiskunnasta toimimista. Koska kaupunkiseutujen kaikkien mahdollisten käyttäjien oikeuksien ja tarpeiden välinen sovittelu ei ole juuri mahdollista ohjata itseorganisoituneilta solmuilta, muodollisen hallinnon rakenteet ja resurssit väistämättä edistävät kaupunkien yhteistoimintaa joillakin tavoin.

Solidaarisuustaloudet suuresti hyötyisivät ”partnerivaltiosta” tai osallistavasta paikallishallinnosta ja suunnittelumalleista, erityisesti Suomessa, hyvinvointivaltion mekanismeilla on historia. Bauwens ja Kostakis määrittelevät partnerivaltion ”toimintalinjojen ja ideoiden klusteriksi, jonka perustavanlaatuisena tehtävänä on edistää suoraa sosiaalisen arvon luomista ja keskittyä yhteismaan piirin suojeluun” (Bauwens & Kostakis 2014, 66). Partnerivaltion idea vaatii yksinkertaistetun hallintokritiikin välttämistä, ja noin sitä ei tulisi perustaa ”julkisen yhteistoiminnan infrastruktuurin tuhoamiselle” ison yhteiskunnan malliin (Bauwens 2012). Sen sijaan, kukoistava yhteisvauraus ja vertaistuotanto vaatii kunnallista vaurautta ja vahvoja kunnallisia instituutioita.

Partnerivaltio voi, silloin, ensinnäikin sallia kokeilut ja ylläpitää ”suojatiloja” (Smith & Raven 2012). Toiseksi, se voi olla avoimen hallinnon käytäntö, joka sallii kansalaisten osallistumisen sekä (osittaisen) yhteistekemisen sen instituutioissa.

Esimerkkinä aikapankit

Aikapankit ovat esimerkki itseorganisoidusta talousjärjestelmästä ja työkalusta edistää yhteistekemistä. Aikapankissa jäsenet vaihtavat palveluksia käyttäen egalitaarista aikavaluuttaa, Suomessa ”tovi” (yksi tunti). Aikapankit tähtäävät rinnakkaisen vaihdantajärjestelmän luomiseen, joka perustuu tasa-arvon ja vastavuoroisuuden arvoihin. Aikapankeilla on sisäinen kirjanpitojärjestelmä jolla pitää kirjaa jäsenien tileistä. Aikapankissa jäsen voi tarjota palveluja toisille, esimerkiksi korjata pyörän, saada toveja siitä, ja pyytää palvelua muilta omilla tienesteillään.

Yhtään vaurautta ei synny siinä mielessä, että kirjanpito täsmää nollaan, kuitenkin yhteisön rakentaminen, taitojen tunnustaminen aliarvostetuiksi markkinoilla ja mukanaolo tuottavat paljon yhteiskunnallista arvoa. Aikapankkeja on ollut olemasa Suomessa jossain muodossa suhteellisen pitkään ja nykyään suurin ja kaikkein näkyvin aikapankki STAP (Stadin aikapankki) syntyi 7,5 vuotta sitten.

Aikapankit Suomessa luovat vaihdon ja päätöksenteon alustan ilman virallista organisaatiota. Täten jäsenten roolit, vaihdannan sisältö, työnteon periaatteet, reagointi ulkoisiin paineisiin ja linkit muihin samanlaisiin aloitteisiin ovat neuvoteltavissa. Esimerkkinä itseorganisoituvista prosesseista Helsingin Aikapankin Aapisen määritteleville periaatteille (Stadin Aikapankki 2017), jossa STAP esittää tavoitteekseen ”tukea ihmisten keskinäistä avunantoa, ja tämän kautta vahvistaa yhteisökulttuuria”. Aapinen myös selventää, että uusien jäsenten tulee näyttää sitoutumisensa solidaarisuustalouden arvoihin.

Itseorganisoitu arvonluonti aikapankissa painottaa tarvetta ottaa mukaan talouksia (eettisesti motivoituneiden) ihmisten interaktioihin kaiken muun lisäksi. Aikapankit ovat täten metodeja joilla puskea lisää paikallista ja yhteisön avulla hallittavaa ymmärrystä taloudellisesta vaihdannasta. Jokaisella kansallisella kontekstilla on eri vasteensa aikapankkitoiminnalle. Tämä on kaikkein näkyvintä ongelmien piirissä kuten verotus tai työmarkkinoiden sääntely, tai halukkuus ottaa mukaan aikapankit olemassaolevalle vapaaehtoissektorille.

Aikavero: valtion organisaation tuolla puolen, hyvinvointivaltion arvoilla

Vuonna 2013 Suomen veroviranomainen päätti, että niinkutsutut ammattilaispalvelut aikapankeissa vaihdettuina tulee panna verolle, niiden markkina-arvonsa mukaan. Tämä nähtiin aikapankkien taholta perustavanlaatuisella tavalla aliarvostavan niiden tasa-arvon ydinperiaatetta. Vastauksena Helsingin Aikapankki ehdotti verovapautta kahdeksi vuodeksi, jotta arvioitaisiin aikapankkitoiminnan yhteiskunnalliset implikaatiot aikaveroehdotuksen lisäksi. Aikavero on olemassaoleva verotusjärjestelmä joka pätee aikapankin arvon ideaan. Tällä hetkellä jokaista saatua tovia kohtaan 2 prosenttia allokoidaan valituille taloudellisille toimijoille aikapankissa. Tämä periaate voi laajentua ottamaan mukaan myös julkisia toimijoita, ja näin niistä tulee aikapankkien jäseniä ja aikaveron saajia. Tämä on esimerkki verosta jolla hyödykkeellistetään julkinen piiri sen sijaan että yksityistettäisiin se.

Se mitä tämä ehdotus vaatii, on aikapankkitoiminnan ja sen aikaveron tunnustamista solidaarisuustalouden rakentajana. Lisäksi, yhteisvaurautta ja yhteistekemistä edistetään julkisen päätöksenteon tavoitteina ja työkaluina joilla vastata nykyisiin painostaviin sosiaalisiin ja ekologisiin ongelmiin.

Aikapankin tapauksessa tämä tarkoittaisi hallinnon halukkuutta oppia aikapankkien arvoista, ja sallia heidän omien instituutioidensa reformointi. Aikavero a) syntyy olemassaolevista aikapankkikäytänteistä; b) ei yritä puskea muuta arvon ideaa kuin mikä sen jäsenten määritelmä on; c) kasvattaa aikapankin toimintatilaa; d) on mukana julkisten instituutioiden toiminnassa seuraamassa kansalaisten määrittelemää arvoa ja mahdollistamassa transformaatiota. Täten sitä voidaan pitää itseorganisaation ideaalin seuraajana.

Uudelleenorganisaatiosta transformaatioon

Solidaarisuustaloudet ovat hyviä esimerkkejä itseorganisoitumisesta, mutta erittäin rajallisessa mielessä. Yhteismaatalouksien kontekstissa itseorganisoituminen tulisi nähdä aktiivisena, avoimen mielen prosessina, jossa toimitaan yhteistyössä ja kollektiivisesti oppitaan tilojen ja resurssien joustavaa hallinnointia, sen sijaan että pidettäisiin yllä tietyn tyyppistä organisaatiorakennetta.

Solidaarisuustaloudessa itseorganisointi on myös poliittinen lähestymistapa, ja täten organisointia ei voida ymmärtää erillisenä transformaatiosta. Transformaatiota edellytetään taloudellisen arvon määritelmässä, tavoissa rakentaa yhteisöjä ja oikeuksissa ottaa tila haltuun. Tämä tila voi tarkoittaa konkreettista urbaania tilaa tai tilan sosiaalista funktionalisointia, mikä ei ole itsessään ylhäistä, mutta se kasvaa markkinoiden ja valtion yhteistyön mukana, ja kannustaa niitä pitämään yhä kovempaa kiinni yhteistekemisen arvoista.

Viittaukset

Alhojärvi, Tuomo & Ryynänen, Sanna & Toivakainen, Niklas & Van Der Wekken, Ruby (2015). Solidaarisuustalous. In the publication Jakonen, Mikko & Tiina Silvasti (Eds.): Talouden uudet muodot. Into Kustannus, Helsinki.

Bauwens, Michel (2012). Blueprint for P2P Society: The Partner State & Ethical Economy. Shareable.net. [Retrieved 7 April 2012] <http://www.shareable.net/blog/blueprint-for-p2p-society-the-partner-state-ethical-economy>

Bauwens, Michel & Kostakis, Vasilis (2014). Network Society and Future Scenarios for a Collaborative Economy. Palgrave MacMillan, Basingstoke.

Bollier, David & Helfrich, Silke (2015). Patterns of Commoning. The Commons Strategies Group in cooperation with Off the Commons Books, Amherst/Jena/Chiang Mai.

Laville, Jean-Louis (2015). Social and Solidarity Economy in Historical Perspective. In Utting, Peter (Ed.): Social and Solidarity Economy: Beyond the Fringe. Zed Books, London.

Lyons, Thomas S. & Hamlin, Roger. E. (1996). Economy without walls. Praeger Publishers, Westport.

Kip, Markus (2015). Moving beyond the city: Conceptualizing Urban Commons from a Critical Urban Studies Perspective. In Dellenbaugh, Mary & Markus Kip & Majken Bieniok & Agnes K. Müller & Martin Schwegmann (Eds.): Urban Commons. Moving beyond state and market. Birkhäuser, Basel/Berlin/Boston.

Ortiz, Daniel O. (2015). Creating and Appropriating Urban Spaces – The Public versus the Commons: Institutions, Traditions, and Struggles in the Production of Commons and Public Spaces in Chile. In Dellenbaugh, Mary & Markus Kip & Majken Bieniok & Agnes K. Müller & Martin Schwegmann (Eds.): Urban Commons. Moving beyond state and market. Birkhäuser, Basel/Berlin/Boston.

Ramos, José M. (2016). The City as Commons: a Policy Reader. In Ramos, José M. (Ed.): The City as Commons: a Policy Reader. The Commons Transition Coalition, Melbourne.

Smith, Adrian & Raven, Rob (2012). What Is Protective Space? Reconsidering Niches in Transitions to Sustainability. Research Policy 41:6, 1025-103.

Stadin Aikapankki (2017). Stadin Aikapankin ABC. [Retrieved 22 March 2017] <https://stadinaikapankki.wordpress.com/abc/>

Venäläinen, Juhana. (2011). Oikeus urbaaniin tilaan – huomioita poliittisen talonvaltausliikkeen uusvanhasta oikeusperustasta. Oikeus 40:3, 326-346.

 

Lähde:

http://www.yss.fi/journal/self-organisation-in-solidarity-economies/

]]> /itseorganisoituminen-solidaarisuustalouksissa/feed/ 0