Mutta he eivät keksineet sitä. Se kunnia menee 1800-luvun saksalaiselle byrokraatille, jonka radikaalit ideat nauttivat uutta tulemista nykypäivän kiinnostuksessa jakamiseen. Friedrich Wilhelm Raiffeisen, syntynyt 200 vuotta sitten Länsi-Saksassa, oli maaseutupormestari, joka 1850-luvulla sai idean ihmisten yhteen liittymisestä bisneksen tekoa, omistamista, sijoittamista ja asiakkuutta varten. Hänen ideansa itsensä auttamisesta, itsensä hallitsemisesta ja vastuun ottamisesta omasta itsestä oli tavallaan puolimatkassa kapitalismin ja marxismin välissä, karumpi versio jakamistaloudesta joka sai tuolloin jatkuvasti lisää huomiota.

Tämän konseptin oli määrä vapauttaa köyhät asukkaat ikuisesta velkavastuusta maanomistajille ja estää heitä joutumasta huonojen satovuosien kouriin. Raiffeisenin ensimmäiset ”osuuspankit” tarjosivat taustatuen kasaamalla yhteen resursseja olioksi, joka muutti heidät pankkiireiksi, lainanottajiksi ja yhtiökumppaneiksi, sekoitus joka tänäpäivänä annetaan vertaisrahoituksen ja jaetun kapitalismin käsitteille.

Nämä yhteiskunnalliset innovaattorit olivat edellä aikaansa ennustaessaan jakamistalouden perustuvan keskinäiseen hyötyyn yksityisomaisuuden tai julkisen omaisuuden sijaan.

Franz Hermann Schulze-Delitzsch, saksalainen poliitikko ja ekonomisti, ihastui konseptiiin tunnustamalla, että sellainen yhteistoiminta oli hyödyllistä sekä julkiselle hyvinvoinnille että mukana oleville yksilöille. Sen sijaan että valuisi kapitalististen sijoittajien taskuihin, liikevoitto menisikin niille jotka sitä tuottivat. Tämän jälkeen monet maat muodostivat samanlaisia instituutioita, kuten rakennusyhdistykset Britanniassa ja luottokunnat sekä keskinäiset vakuutusyhtiöt USA:ssa.

Osuustoiminnan idea, nimeltään Genossenschaft saksaksi, on pysynyt suosittuna Saksassa Raiffeisen jälkeen. Kuten muissa maissa, se on kehittynyt vuosikymmenten saatossa mutualististen instituutioiden kasvaessa. Ne muuttuivat suuremmiksi ja sentralisoidummiksi, niin paljon että ne ovat nykyään vaikea erottaa niiden kapitalistisista vastineista.

Nykyään saksalaiset supermarketit Edeka ja Rewe ovat vähemmän pieniä ruokatavarakauppoja, jotka liittyivät yhteen ostaakseen ruokaa köntässä ja paljon enemmän suuria franchise-operaatioita, jotka toimivat keskitetyillä ostotoimilla. Ja DZ Bank, joka toimii clearing-pankkina yli tuhannelle Raiffeisen- ja Volksbanks-osuuspnkille, on laajentunut korporatiiviseksi ja kansainväliseksi pankkitoiminnaksi. Se muistuttaa nyt monia suuria sijoittajien omistamia pankkeja, ja tekee voittoa yli miljardi euroa vuodessa.

Mutta konsepti on ollut totta muilla alueilla. Osuuskunnat rakennustuotannossa tarjosivat ratkaisuja kriittiseen asuntopulaan Saksassa teollistumisen aikakaudella. Ne rakensivat ja hallinnoivat huokeita asuntoja miljoonille — oppitunti samanlaisiin nykypäivän puutteisiin. Saksassa on nykyään 2000 sellaista osuuskuntaa, jotka hallinnoivat 2 miljoonaa asuntoa ja joilla on 3 miljoonaa jäsentä. Berliinissä yksistään on 80 osuuskuntaa hallinnoimassa 180 tuhatta asuntoa, yli 10 prosenttia asunnoista pääkaupungissa.

Sellaiset menestykset ovat johtaneet Genossenschaftin konseptin uudelleennousuun viime vuosina. Mutualististen instituutioiden määrä — pääosin pankkitoiminnassa, maanviljelyssä, energiassa ja asunnoissa — on kasvanut yli 8 tuhanteen vuoden 2004 5,5 tuhannesta.

Sellainen kasvu vetoaa todennäköisesti milleniaaliin sukupoleen joka jättää taakseen henkilökohtaisen omaisuuden ja pitää jakamisesta, eräänlaisesta hyväntahtoisesta sosialismista. Syy tälle on 2000-luvulla sama kuin se joka 1800-luvulla saksalaisilla oli mielessä — ihmisten tulee luottaa toisiinsa kun tehdään töitä rajallisilla luonnonvaroilla tavalla, joka tarjoaa yhteistä hyvää.

Mutualistisen konseptin käyttöönotto nykypäivän painostavien tarpeiden syystä vaatii vähän mielikuvitusta. Auton jakaminen tietylle työmatkalaisten ryhmälle tai asemilta veloittaminen e-liikkuvuuden edistämiseksi (mukaanlukien aurinko- ja tuulivoimalaitosten rakentaminen) ovat niiden mahdollisuuksien joukossa, jotka odottavat kriittistä massaa osanottajia mukaansa. Osuuskunnat joissain saksalaisissa osavaltioissa ovat jo miettimässä pilottiprojekteja.

Työntekijäosuuskunnat saavat myös huomiota vaihtoehtona venture-kapitaalille startuppia käynnistettäessä. Tämä voi olla erityisen lupaavaa eläkeläisille, jotka muuten voisivat kokea vaikeaksi löytää sijoittajia uusiin yrityksiin toisella uralla.

Avoin kysymys nykypäivänä on onko jakamistalous, osuusasuminen ja joukkorahoitus jättiläisten kuten Uber vaiko pienten, hajautettujen yksiköiden edistämä, joita Raiffeisen ja Schulze-Delitzsch visioivat. Oli miten oli, nämä kaksi yhteiskunnallista innovaattoria olivat edellä aikaansa odottaessaan jakamistalouden perustuvan enemmän keskinäiseen hyötyyn kuin yksityiseen tai julkiseen omaisuuteen. Milleniaalien tulisi muistaa heitä.

Lähde:

https://global.handelsblatt.com/finance/germany-invented-sharing-economy-907565

Jakamistalouden alustojen sekä palveluiden nykyinen levittäminen ja käyttöönotto ovat ylistettyjä siitä, että ne sallivat erilaisten alikäytettyjen resurssien kuten kotien, työkalujen, vaatteiden ja autojen tulla tehokkaammin käytetyiksi. Näillä tuodaan ihmiset yhteen, kannustetaan kehittämään käyttäjäkeskeisempiä palveluja ja muodostetaan uudenlaisia yrittämisen muotoja (Botsman & Rogers, 2011; Gansky, 2010). Toiset ovat kriittisempiä ja väittävät, että jakamistalouden alustat kuten TaskRabbit, Airbnb ja RelayRides pyrkivät kärjistämään homofiliaa, johtavat työn prekarisaatioon ja keskittävät yhä pahemmin rahaa ja valtaa (Schor, 2014). Kritisismi globaalin voittoa tavoittelevan jakamisen alustoja kohtaan kasvaa kun nämä hankkivat lähes monopoliaseman kukin omassa markkinaraossaan — positio josta ne voivat sanella sääntöjä ja olosuhteita miljoonille käyttäjille, kuskeille ja isännille, jotka eivät pääse osuuksille kasvavista korporaatioiden liikevoitoista (Gansky, 2014; Gorenflo, 2015; Taylor, 2014).

On kuitenkin olemassa konseptuaalinen sekaannus tässä debatissa siitä mitä “jakamistalous” tarkoittaa, ja varsin erilaisia ilmiöitä monesti tungetaan sateenvarjotermin alle. Jakamistalouden alustat voidaan organisoida usein eri tavoin: voittoa tavoitteleviksi korporaatioiksi, voittoa tavoittelemattomiksi ja hyötyä tavoitteleviksi organisaatioiksi, säätiöiksi, osuuskunniksi, yhteisöryhmiksi tai löyhemmiksi epämuodollisiksi verkostoiksi. Jotkut toimivat globaalisti, toiset ovat taas pieniä ja paikallisia, joilla on eri asteinen kiinnitys paikkaan. Täten jakamistalouden ’toiminnan’ ymmärtäminen ja arviointi voi hyvinkin olla erilainen riippuen analysoiduista jakamistalouden muodoista. Meelen & Frenken (2015) määrittelevät jakamistalouden ihmisten välisiksi interaktioiksi, jotka hetkellisesti sallivat muiden käyttää heidän alikäytettyjä resurssejaan, rahan vaihdannan kanssa tai ilman. Palvelut kuten Uber tai TaskRabbit eivät siis mahdu Meelen & Frenkenin (2015) jakamistalouden määritelmään, vaan niitä tulisikin pitää osana ”tilaustaloutta” tai ”keikkataloutta”.

Tutkimusta on tehty pitkään ilmiöiden saralla kuten jakaminen, vastavuoroisuus, vaihdanta ja lahjojen antaminen, jotka voivat olla käyttökelposia kun tutkitaan jakamistaloutta (Kolm, 2000; Mauss, 2002 [1924]; Polanyi, 2001 [1944]; Sahlins, 1972). Esimerkiksi Russell Belk on kirjoittanut tuotteliaasti jakamisen käytännöstä (Belk, 2010) sekä jakamisen ja jakamistalouden suhteesta (Belk, 2014). Ottaaksemme osaa keskusteluun siitä miten jakamistalouden käytäntöjä voidaan hallita demokraattisemmilla ja resurssiystävällisemmillä tavoilla, me uskomme että yhteisvaurauden hallinnan tutkimus ja teoretisointi voisivat olla tässä käyttökelpoisia, erityisesti Ostromin (1990) työ. Kostakis & Bauwens (2014) sekä muut ovat aiemmin osoittaneet että jakamistalouden sekä osallisuustalouden osat voidaan aivan totta ymmärtää yhteisvaurautena.

Rifkin (2014) käyttää termiä ”yhteistyöpohjainen yhteisvauraus” kuvaamaan verkottunutta yhteisvaurautta sellaisena kuin avoimen lähdekoodin softa ja rauta on, ja väittää että tämä yhteisvauraus demokratisoi pääsyn sekä informaatioon että materiaalisiin resursseihin. Digitaalisten teknologioiden ja verkkoalustojen leviäminen on tehnyt uudentyyppisen yhteisvaurauden luomisesta huomattavasti helpompaa kuin mitä se ennen olisi ollut. Aiemmin olisi ollut paljon monimutkaisempaa, kalliimpaa ja jopa käytännöllisesti mahdotonta järjestää asiat tällä tavoin (Shirky, 2008). Tämä vuorostaan on mahdollistanut kommentaattorien kuten Rifkin (2014) ja Mason (2015) esittämään että olemme astumassa postkapitalismin aikaan.

Nykyisen ja tulevan yhteistyöllisen yhteisvaurauden suurista visioista huolimatta nämä kohtaavat todellisuudessa monia haasteita ja ovat usein riippuvaisia pienestä määrästä erittäin aktiivisia yksilöitä. Tämä ja muut tekijät tekevät vaikeaksi skaalaamisen ja kriittisen massan hankkimisen sekä käsiksi pääsyn resursseihin kilpailulle valtavirran markkinavaihtoehtoja vastaan. Mitkä tekijät ovat kriittisiä nykyajan yhteistyöpohjaisen yhteisvaurauden dynamiikan ymmärtämiselle? Tätä kysymystä tutkiaksemme palaamme Ostromin (1990) institutionaalisiin designperiaatteisiin pitkäaikaisten luonnonvarojen hallinnalle ja tutkimme ovatko nämä periaatteet relevantteja tämän hetken yhteistyöpohjaisen yhteisvaurauden ymmärtämisen suhteen, jotka ovat globalisoidussa, urbanisoidussa ja digitalisoidussa yhteiskunnan viitekehyksessä. Tämän analyysin tarkoitus on kontribuoida keskusteluun siitä miten yhteistyöpohjainen yhteisvauraus, osana laajempaa jakamistaloutta, voidaan ymmärtää teoreettisesti ja kuinka sitä voidaan tukea.

Ostromin designperiaatteet perustuvat laajaan empiiriseen tutkimukseen luonnonvaroista, jotka ovat lokaalissa kontekstissa, ja joiden käyttäjät ovat riippuvaisia toisistaan ja näistä luonnonvaroista elinkeinoissaan. Tässä artikkelissa me sen sijaan analysoimme kolmea eri casea joihin me viittaamme ”21. vuosisadan yhteisvaurautena”: the Bike Kitchen, Hoffice ja Wikipedia. Nämä ovat esimerkkejä sen tyypin yhteisvauraudesta joka on kasvanut viime vuosina, joka sijaitsee globaalimmassa, urbaanimmassa ja digitaalisemmassa maailmassa, ja joka edustaa eri asteista erikoistuneisuutta, digitaaliteknologian käyttöä ja sosiaalisia siteitä käyttäjiensä keskuudessa. Luonnonvaroilla on paljon pidempi historia ja tottakai tulevat olemaan kriittisen tärkeitä myös 21. vuosisadalla, mutta tässä analysoimme 21. vuosisadan yhteisvaurautta näiden kolmen keissin kautta.

Ensimmäinen, the Bike Kitchen, on avoin voittoa tavoittelematon tee-se-itse (DIY) pyöräkorjaamo joka toimii esimerkkinä paikallisesti ankkuroidun yhteisvaurauden muodosta, mutta yleisillä periaatteilla varustettuna, kansainvälisen verkoston kehittämänä, joka on tehnyt konseptista helpon kopioida ja levittää ympäri maailman. The Bike Kitchen voidaan nähdä lokalisoidun fyysisen yhteisvaurauden muotona, usein urbaaniin kontekstiin sijoittuneena ja samanlaisena kuin esimerkiksi hacklabit, jaetut työtilat tai yhteisöpuutarhat. Toinen tapaus, Hoffice, on avoin konsepti tilapäisten ”kotitoimistojen” järjestämiseen, eli joukko periaatteita joilla tarjota ja muuttaa yksityinen keittiöpöytä yhden päivän jaetuksi toimistotilaksi yhteisön käyttöön. Hoffice on esimerkki tilapäisestä pop-up -yhteisvauraudesta, samanlaisesta kuin ”kotiravintolat”, ravintolapäivä tai kyytienjakopalvelut jotka ovat saavuttaneet suosion digiteknologian leviämisen myötä. Kolmas case on Wikipedia, täysin digitaalista yhteisvaurautta globaalilla saavutettavuudella, vaikka tulisi todeta että jotkut kielet ovat paremmin edustettuina kuin toiset.

Tässä artikkelissa me rakennamme typologian, jota voidaan käyttää viitekehyksenä 21. vuosisadan yhteisvaurauden analysointiin käyttäen yllämainittua kolmea casea, ja asettaen ne vastakkain Ostromin luonnonvara-yhteisvaurauden kanssa (1990).  Typologia on rakentunut sellaisten kysymysten ympärille kuin mitä jaetaan, kenellä on pääsy kyseessä oleviin resursseihin ja miten paljon kommonerit ovat riippuvaisia resurssista. Tämä typologia on rakentunut sellaisten kysymysten ympärille kuin mitä jaetaan, kenellä on pääsy kyseessä oleviin resursseihin ja miten paljon kommonerit ovat riippuvaisia resurssista. Perustuen tähän typologiaan, me kommentoimme Ostromin designperiaatteita ja luonnostelemme tekijöitä jotka ovat relevantteja 21. vuosisadan yhteisvaurauden ymmärtämiselle ja tukemiselle.

Tämän artikkelin löydökset näyttävät kuinka 21. vuosisadan yhteisvauraus eroaa perinteisistä luonnonvaroista monilla tavoin — sen suhteen mikä on jaetun resurssin luonne, sen suhteen mikä on oikeasti ”niukkaa”, markkinoille pääsyn ja poispääsyn esteet, riippuvaisuus resurssista ja kuinka sääntöjä luodaan ja ylläpidetään. Kontribuutiomme on siis rakennettu näiden erojen ymmärtämiselle, joka voi palvella perustana tulevaisuuden työlle nykyaikaisen yhteisvaurauden mukautetumpien tukijärjestelmien kehittämiselle. 21. vuosisadan yhteisvauraus on elintärkeä osa voittoa tavoittelematonta jakamistaloutta. Tukitapojen löytämine vastaa Ganskyn (2014), Gorenflon (2015), Kostakiksen & Bauwensin (2014), sekä Scholzin (2016) pyyntöön demokratisoida jakamistalous.

Lähde:

https://academic.oup.com/cjres/article/10/2/231/3003399/The-sharing-economy-as-the-commons-of-the-21st

Shapes of Exchange in the Solidarity Economy on vain yksi monista lyhytelokuvista joita voit nähdä osana Solidarity NYC:n videosarjaa Portraits of the Solidarity Economy.

Asiat ovat muuttumassa. Vanha paradigma, joka pyrkii pitämään meidät koukussa suurkorporaatioiden asiakkaina, on menettämässä otettaan. Sen sijaan yhteisöt ympäri maailman ovat liittymässä yhteen tyydyttääkseen perustarpeensa ja tämän seurauksena ne kukoistavat. Kun digitaalisen median työkalut ovat helpommin saatavilla, ihmisten on helpompi kääntää katse kohti oman yhteisön pyrkimyksiä, näyttää maailmalle mitä he ovat saaneet aikaan jakamisen kautta, ja toivottavasti inspiroida muut alkaa tekemään asioita. Kahdeksan filkkaa alla ovat vain pieni näyte niistä monista jakamisliikkeen kuvauksista. Jotkut ovat lyhyitä, toiset taas täyspitkiä. Ne kaikki kertovat siitä että jakamisliike kasvaa päivä päivältä. Mitä dokumentteja sinä lisäisit tähän listaan?

1. Shift Change​

Olemme puhuneet aiemmin työntekijäomisteisten osuuskuntien noususta sekä työntekijäomisteisuusmallin eduista. Shift Change -dokumentaarissa me pääsemme nykyisten työntekijäomisteisten yritysten takahuoneisiin jotka “kilpailevat menestyksekkäästi nykypäivän taloudessa samalla tarjoten turvallisia, arvostettuja työpaikkoja demokraattisilla työpaikoilla.” Palkittujen filmintekijöiden Melissa Youngin ja Mark Dworkinin käsialaa, “Shift Change kannustaa tukemaan työntekijäomisteisuutta, ja tarjoaa ruohonjuuritason kokemuksia eri yrityksistä ja sijainneista.” Dokkarin voi katsoa verkossa.

2. Occupy the Farm

Occupy the Farm seuraa satojen kaupunkiviljelijöiden pyrkimyksiä lopettaa ostoskeskuksen rakentaminen viimeisellä maatilkulla East Bayssa. Istuttamalla tuhansia siemeniä, rahtaamalla omat vetensä ja kieltäytymällä poistumasta maa-alueelta jota he ovat alkaneet viljellä, Occupy the Farmin organisoijat ovat osoittaneet, että yhteisön vastustus voi johtaa yhteisön resilienssiin. Elokuvan ensiesitys oli Berkeleyssä juuri hetki sitten. Elokuvan esitysaikoja voi etsiskellä sen Facebook-sivuilta.

3. Solidarity NYC – Portraits of the Solidarity Economy

Solidarity NYC on ollut kädet täynnä hommia levittäessään sanaa solidaarisuustaloudesta ja yhteisön tukemispyrkimyksistä, jotka muokkaavat sitä tapaa jolla newyorkilaiset ovat yhteydessä päivittäin resursseihin. Näiden ruohonjuuritason toimien lisäksi he ovat tuottaneet sarjan lyhytelokuvia nimeltään “Portraits of the Solidarity Economy” jotka tuovat esiin yksilöitä, organisaatioita ja yrityksiä joista New Yorkin solidaarisuustalous koostuu. Videolla nähdään Cooperative Home Care Associates, suurin ja vanhin työntekijäomisteinen osuuskunta USA:ssa. Elokuvan kaikki potretit on mahdollista lukea heidän verkkosivuiltaan. ​

4. Growing Cities

Ruoka on yksi ihmisen perustarpeista, ja myös yksi kaikkein itsestäänselvimmistä asioista joita voimme jakaa keskenämme. Ja kun yhä suurempi osa maailman ihmispopulaatiosta asuu kaupungeissa, ruokaniukkuus on todellisuutta monille yhteisöille. Idea kaupunkiviljelystä on muuttumassa tarpeelliseksi seuraavaksi askeleeksi monille. Vierailemalla kaupunkiviljelmillä ympäri USA:aa, Growing Cities tutkii kaupunkiviljelyn roolia Amerikassa ja kysyy miten paljon valtaa sillä on kaupunkien elvyttämisessä ja ruokatottumuksiemme muuttamisessa. Tsekkaa myös elokuvantekijöiden verkkosivut.

5. 596 Acres: Living Lots as a Solution

Yhteisöpuutarhojen ja muiden kollektiivisten tilojen rakentamiseksi täytyy ensin olla jokin paikka minne ne pystyttää. Ja vaikka kaupungit voivat olla aika tiiviisti asuttuja, todellisuudessa niissä on paljon käyttämätöntä tilaa jopa kaikkein väkirikkaimmillakin alueilla. Tämä on se jonka 596 Acres  havaitsi kun he oppivat, että kaikkien viiden kukkulan alueella New York Cityssä on 596 eekkeriä (241 hehtaaria) käyttämätöntä tonttimaata. Massiivisen kartoitusprojektin kautta 596 Acres kartoitti ja luetteloi kaikki tontit ja otti mukaan kuntatietoja siitä keneen ottaa yhteyttä ja miten muuttaa nuo tontit joksikin josta koko yhteisö voi nauttia. Videolla näkyy yhteisön jäseniä jotka ovat ottaneet tontin naapurustonsa omistukseen ja työskentelevät aktiivisen jakamisyhteisön rakentamiseksi.

6. Fixing the Future

On olemassa monia tapoja joilla uusi talous tulee esiin kaupungeissa ympäri maailman. Dokumentissa Fixing the Future juontaja David Brancaccio vierailee yksilöiden ja yhteisöjen luona ympäri USA:ta jotka ovat sitoutuneet uuden kestävämmän ja tasa-arvoisemman talouden visioon. Dokumentissa nähdään paikallisyritysten yhteenliittymiä, yhteisöpankkeja, aikapankkeja, työntekijäosuuskuntia ja paikallisvaluuttoja. Fixing the Future näyttää meille että on olemassa monenlaisia tapoja olla mukana muuttuvassa taloudessa.

7. Real Money, Real Power: Participatory Budgeting 2014

Osallistava budjetointi ei välttämättä kuulosta kivalta tai edes mielenkiintoiselta. Mutta kiitos Participatory Budgeting Projectin porukalle sekä heidän informatiiviselle videolle, jonka ansiosta me nopeasti opimme että osallistava budjetointi on kiinnostava tapa yhteisön jäsenten aktivoimiseksi liittyen yhteisön rahankäyttöön. Osallistava budjetointi on demokraattinen prosessi, jossa yhteisön jäsenet suoraan päättävät miten käyttää osan julkisesta budjetista. Tämä tehdään ehdottamalla projekteja, kouluttamalla ja kertomalla näistä projekteista, ja sitten äänestämällä niitä projekteja joihin rahat halutaan sijoittaa yhteisössä. Katso video ja opi lisää, ja katso myös Shareablen opas sekä heidän verkkosivut siitä miten saada lisää informaatiota osallistavan budjetin käyttöönottoon yhteisössä.

8. DIY Manifesto

The DIY Manifesto on kolmen interaktiivisen dokumentin sarja, joka kertoo yhteisön omavaraisuuteen pyrkimisestä Detroitissa, Michiganissa. Jokainen filmi keskittyy eri projektiin, joiden tarkoitus on voimaannuttaa yhteisöä. Ensimmäinen keskittyy ruokaan ja yhteisöpuutarhoihin, toinen keskittyy mesh-hälytystietoverkkoon eristäytyneelle yhteisölle, ja kolmas keskittyy polkupyöräosuuskuntaan jonka pyrkimys on voimaannuttaa yhteisön jäseniä, erityisesti naisia ja LGBT-porukkaa. Vieraile verkkosivuilla jossa pääset kokeilemaan jokaisen filmin täydentäviä interaktiivisia elementtejä.

​

Lähde: shareable.net

Kuvittele herääväsi joka aamu sen ajatuksen kanssa, että hallitset täydellisesti kaikkia toimiasi koko päivän, joka suoraan auttaa muita. Lisäksi, kuvittele olevasi sinut sen kanssa että tiedät tarjoamiesi tuotteiden ja palveluiden olevan täysin ilmaisia, ilman minkäänlaisia sopimuksia nykyisistä tai tulevista palkkioista.

Tämä lahjatalouden todellisuus on kaikkein idealistisin jakamistalousperheestä, joka itsessään käsittää monta termiä — Rachel Botsman hahmottelee muutaman päällekkäisistä termeistä täällä.

Lahjatalous haastaa perinteisen markkinakäyttäytymisen tarjoamalla tuotteita ja palveluja ilman rahallista palkkiota. Tämä lahjan antaminen voi tapahtua teknologian avulla kollaboratiivisena kuluttamisena. Se voi vastata haluihin ja tarpeisiin käyttämättömillä tai alikäytetyillä omaisuuserillä kollaboratiivisen talouden hajautettujen verkostojen ja markkinapaikkojen avulla. Tämä  laajenee vapaisiin osa-aspekteihin jakamistaloudessa ja tilattavissa palveluissa.

Lahjataloudet ennen internetiä

‘Dama’, lahjatalous Malissa, on menestynyt tuhansia vuosia. Se painottaa ihmisten välisiä suhteita ja yhteisöä liikevoiton ylitse. Ainoa odotus on, että vastaanottaja ”panee hyvän kiertämään” jotta systeemi voisi kukoistaa.

Moderni hyväntekeväisyys ja filantropia perinteisissä markkinatalouksissa osoittaa, että ihmiset ovat halukkaita jakamaan ja antamaan vapaasti omastaan ilman mitään odotuksia vastavuoroisuudesta niin kauan kuin heidän perustarpeensa on tyydytetty.

Teknologiaan perustuvat siemenet

Teknologia tarjoaa potentiaalia lahjatalouksille parantuneena tehokkuutena, skaalautuvuutena ja tiedostavuutena.

Älä osta mitään -projekti on kasvanut yli 10 tuhannella jäsenellä vain 18 kuukaudessa. Se mahdollistaa paikallisten lahjatalouksien luomisen siellä missä ihmiset liittyvät yhteen vähentääkseen tavaran määrää tai säästääkseen rahaa, ja nopeasti he tajuavat yhteisöön perustuvan tukijärjestelmän arvon.

Shareneeds, lahjatalous-aloite jota kehittää Digital Purpose, keskittyy luomaan lahjatalouksia olemassa olevien sosiaalisten ympyröiden sisälle. Ydintarkoitus työkalulla on luoda korostunut ”tiedostavuus” haluista ja tarpeista näissä verkostoissa.

Teollisuuden hajauttaminen

Moderni maatalous oli monimuodoinen ja kestävä muutama vuosikymmen sitten. Nyt siitä on tullut keskitetty ja ympäristöllisesti kestämätön. Se on syvästi integroitunut toimitusketjuihin kansallisella ja globaalilla tasolla. Mutta kuinka pitkä matka pitää ruoan tehdä päätyäkseen lautasellemme?

Tässä tapauksessa monet syyttävät markkinataloutta sekä sen luonnollista liikettä ja vääristymiä kohti ”havaittua” tehokkuuden kasvua. Mutta lahjatalous ei todennäköisesti ole ratkaisu. Sen sijaan, maatalous tulee hajauttaa ja asianmukaisesti säännellä nykyisen markkinatalouden piirissä.

Hyvä esimerkki hajautuksen vaihtoehdoista on Open Source -ekologian aloite: open source -liike, joka perustuu avoimien piirustusten teollisuuslaitteille, joita kuka tahansa voi tuottaa murto-osalla perinteisten kaupallisten tuotteiden hinnasta. Tämä mahdollistaa ihmisten rakentaa yrityksiä ja ryhtyä tuottajiksi ja maastaviejiksi, sen sijaan että he olisivat yrityslainahakemuksen hylkäämisen uhreja.

Kyseessä ei ole lahjatalous millään muotoa. Kuitenkin, se mahdollistaa hajautettuja valintoja yksilöille ja yhteisöille, joilla tehdä bisnestä ja rakentaa jopa paikallisia mikrotalouksia.

Valtavirran tasapaino

Jotkut väittävät, että lahjataloudet menestyvät pelkästään eloonjäämistaktiikkana maailman köyhimpien keskuudessa ja siksi ne eivät ole uhka markkinatalouksille. Voisivatko molemmat elää sulassa sovussa jonkinlaisessa tasapainotilassa?

Jos kilpailulliset markkinataloudet etsivät etupäässä jatkuvasti kasvavia tehokkuuksia marginalisoitujen kustannuksella, emmekö me voisi saavuttaa tasapainoa ottamalla lahjatalouksia mukaan kuvioon?

Muutaman lyhyen vuoden sisällä jakamistalousperheen aloitteet ovat merkittävästi alkaneet disruptoida perinteisia teollisuudenaloja kuten majoitus ja kuljetus. Onko näiden työkalujen laaja käyttöönotto ainoa lopputulema korkeasta tulojen eriarvoisuudesta?

Nämä hajautetut jakamistalouteen pohjautuvat liikkeet eivät suoraan noudata lahjatalouden määritelmää, sillä suurin osa niistä perustuu rahalliseen vaihdantaan.

Lahjataloudet saattavat olla liian idealistisia, kun taas nykyiset markkinataloudet ovat liian kestämättömiä. Ehkäpä uudenlaiset teknologiavetoiset jakamistaloudet ovat näiden kahden fuusioita. Jokainen yksilö voisi olla vapaa valitsemaan missä sijaita tällä asteikolla. Päätös voi riippua yksinkertaisesta kysymyksestä: ”Mitä tarkoittaa ihmisenä oleminen?”

Lähde: Triplepundit.com

Uusi tutkimus, jonka otsikko on Blockchain institutionaalisena teknologiana vie meitä kohti oikeudenmukaisen vaihdannan taloutta”, jonka on kirjoittanut Centre for Blockchain Technologiesin ekonomistit University College Londonissa ja The Impact Institutessa. Tämä haastaa Uberin ja Airbnb:n jakamistalouden roolimalleina. Itseasiassa, tutkijoiden mukaan ”alustatalouden vallankumous” näiden kahden yrityksen ajamana, sekä muiden kuten Etsy ja Lending Club, rikastaa alustan omistajia samalla kun arvon luojilta vedetään välistä.

Samaan aikaan kirjailijat Paolo Tasca ja Mihaela Ulieru ehdottavat että lohkoketjuteknologia voisi mahdollistaa todellisen jakamistalouden markkinapaikat ilman välimiehiä ja keskuspaikkoja, jossa kaikki transaktiot kuluttajien ja palveluntarjoajien välillä reititetään hajautetun vertaisverkon (peer-to-peer, P2P) kautta.

Uber ja Airbnb edustavat varsin vetovoimaista rajapintaa kuluttajiin, jotka usein perinteisiä vaihtoehtoja parempia ja halvempia tarjoavat palveluja, ja jotka toimitetaan kehittyneiden mutta kuitenkin helppokäyttöisten sovellusten kautta. Kuluttajalle mahdollisuus ostaa palveluja suoraan yksittäiseltä tarjoajalta antaa kuvan, että Uber ja Airbnb ovat hajautettuja vertaisverkkoja.

Itse asiassa, molemmat näistä ovat keskitettyjä järjestelmiä koska transaktiot kuluttajien ja tarjoajien kesken reititetään infrastruktuurin, keskusten ja ohjelmistojen läpi, jotka kuuluvat yrityksille jotka omistavat alustan. Poislukien maksun periminen, alustan omistajat hallitsevat verkostoa täydellisesti. Erityisesti, he voivat määritellä arvon luonnin olosuhteet — kuskit ja vuokraisännät — ja mahdollisesti lopulta vieraannuttaa heidät, joka johtaisi myös kuluttajien vieraannuttamiseen pitkällä tähtäimellä.

”Noviisille uberinkaltaiset verkostot tuntuvat hajautetuilta”, huomauttavat Tasca ja Ulieru. ”Kuitenkin samalla kun Uber pyörii älypuhelimella, se tekee niin suhteellisen ’tyhmän’ applikaation kautta, joka kytkeytyy keskitettyyn alustaan, joka on täydellisen kontrolloitu ja tukee yrityksen tavoitteita. Keskitetty innovaatio tarkoittaa myös hidasta innovaatiota. Se tarkoittaa innovaatiota joka pyörii yksittäisen yrityksen ympärillä. Ja viimeisimpänä se tarkoittaa yksittäistä hajoamispistettä.”

Toinen keskitetyn jakamistalouden varjopuoli on sen heikkous lainsäädäntöä kohtaan. Ekonomistit huomauttivat, että keskitetyn jakamistalouden toimijoiden saavuttaessa ”too big to fail”-kokoluokan, ne jatkavat lainsäädäntöä vastaan taistelua kaikilla mahdollisilla areenoilla.

Todellisen jakamistalouden visiointi

”Miltä näyttäisi alusta joka mahdollistaa todellisen jakamistalouden, jossa luotu arvo palautetaan takaisin sen luojille?”, ihmettelevät Tasca ja Ulieru. ”Onko olemassa periaatteita jotka voivat ohjata tällaisten alustojen suunnittelua?”

Tutkimuksessa esitettyjen mahdollisuuksien joukossa on suunnata käyttäjältä-käyttäjälle -palvelut lohkoketjuun perustuvan alustan kautta avoimien ja hajautettujen verkostojen läpi. Avoimet hajautetut verkostot, joista internetin alkuaika on eräs hyvä esimerkki, mahdollistavat kaikenlaisten palvelujen luonnin.

Lohkoketju ”tarjoaa yhden palvelun: turvalliset, aikaleimatut transaktiot”, huomauttavat ekonomistit. ”Kaikki muu on rakennettu laitteisiin applikaatioksi. Se sallii minkä tahansa sovelluksen kehityksen itsenäisesti, ilman lupaa, verkon reunalla. Sovelluskehittäjä voi luoda uuden sovelluksen käyttäen transaktiopalvelua alustana ja ottaa sovelluksen käyttöön missä tahansa laitteessa.”

Jossain vaiheessa yksittäisten omistajien kontrolloima jakamistalous tulisi tulla hajautettujen osuuskuntien korvaamiksi jotka myyvät lohkoketjupohjaisia osakkeita tai cryptopääoma-rahakkeita omistusosuuksien merkiksi työntekijöille ja sidosryhmille. Toisin sanoen, Uber ilman Uberia, jota hallinnoidaan yhteisvaurautena, jossa kaikki kassavirta kulujen jälkeen menee osuuskunnan jäsenille, jotka myös hallinnoivat alustaa ja tekevät päätöksiä.

Tasca ja Ulieru ovat vakuuttuneita siitä, että lähitulevaisuudessa joudumme organisoimaan talouselämämme vertaistuotetun jakamistalouden alustoille, jolla on potentiaalia dramaattisesti kaventaa tuloeroja, demokratisoida globaalia taloutta ja luoda ekologisesti kestävämpi yhteiskunta. ”Nämä mahdollisuudet moninkertaistuvat lohkoketjupohjaisten alustojen ja muiden nousevien teknologisten läpilyöntien yhteisvaikutuksesta”, he toteavat.

Lähde: http://www.nasdaq.com/article/move-over-uber-blockchain-technology-can-enable-real-sustainable-sharing-economy-cm716709#ixzz4S5HQAAeF

Scholz ei säästele sanojaan analyysissaan jakamistaloudesta Uberin, UpWorkin, Amazon Turkin ja muiden tahojen ajamana. Suuren nimen jakamisalustat ovat hänen mukaansa rakennetaneet ”Potemkinin kyliä” joissa ilmeiset mahdollisuudet sopimustyöläisille ovat itse asiassa eksploitaatiota eri nimellä: ”Ystävällinen kätevyys onkin, monille työntekijöille, matalapalkkainen ja prekaari ansa”.

Jakamistalouden alustat, Scholz muistuttaa, käyttävät osallistujien omia hyödykkeitä — eivät resursseja jotka ovat yrityksien itsensä tuottamia tai ansaitsemia — polttoaineena omalle liikevoitolleen. ”Meistä tehdään käyttöpääomaa; tämä on finansialisaatio 3.0” hän kirjoittaa. Eikä Scholz salli yhtään liikkumatilaa kun puhutaan jakamistalouden firmoista ja hallituksien lainvalmistelijoista ja näiden välisistä suhteista. ”USA:ssa laittomuus on jakamistalouden malli, ei bugi, ja liittovaltion hallitus, ainakin nyt, ei tule väliin millään tavalla. Tämä jättää kentälle (ja ainoan toivon) lainsäädännön kunnallistamisen”, hän kirjoittaa.

Mikä sitten on vaihtoehto? Scholzille se on mitä hän kutsuu nimellä ”alustayhteistyö” (alustaosuustalous), vastineena nykyiselle status quolle ”alustakapitalismille”. Osittainen ratkaisu alustakapitalismin tyräyksille, erityisesti työntekijöiden oikeuksia koskien, ei toimi. ”Et voi vastata taloudelliseen epätasa-arvoon omistajien hyväntahtoisuudella; yhdessä meidän tulee uudelleensuunnitella infra jonka ytimessä on demokratia”, hän kirjoittaa.

Scholzin konsepti alustaosuustaloudesta käsittää kolme ydintoiminnan aluetta. Ensimmäinen on teknologisten työkalujen uudelleenmäärittely joita Taskrabbit ja muut voittoa tavoittelevat yritykset käyttävät erilaiseksi, demokraattiseksi omistajuuden malliksi. Toisena alustaosuustalous koskee ”solidaarisuutta” — samaa omistautumista kollektiiville yli yksilön joka on ollut historiallisesti työväen osuuskuntien juttu. Viimeisenä, alustaosuustalous ylläpitää alustakapitalismin fokusta innovaatioihin ja tehokkuuteen, mutta jälleen kerran laajemmalla perspektiivillä yhteisen hyvän nimissä.

Scholz jatkaa alustaosuuskuntien typologiaa ja listaa kymmenen periaatetta alustaosuustaloudelle, ja valaisee ”osuuskuntaekosysteemiä”, joka sisältää finanssi-instituutioita ja softa- sekä rautapuolen toimittajia itse alustojen lisäksi. Hän väittää, että alustaosuustalouden maailmassa skaalaetujen saavuttaminen ei välttämättä tarkoita skaalaamista, sen sijaan vaihtoehtoja tämän päivän jättiläisille löytyy niche-markkinoilta.

Scholzin visio jakamistalouden eheyttämiseksi jää edelleen (ehkä hieman tarpeellisena) pintapuoliseksi ja avoimeksi kritiikille. Liittyen amerikkalaiseen osuustalouden hehkuttamiseen, Scholz odottaa tämän argumentin näyttämällä osuustoiminnan huomattavat edut työntekijöilleen ja yhtälailla kuluttajille — positiivinen puoli joka kaikesta huolimatta jää saavuttamatta kunnes sellaiset instituutiot on rakennettu ja pyörivät. Mutta hänen määritelmänsä alustaosuustaloudesta tarjoaa tärkeän korjauksen nykyiseen fiksaatioon jakamistaloudesta. Mieluummin kannattaisi tarkastella jakamiskäyttäytymisen mahdollisia etuja. ”Alustaosuustoiminta ei liity aina seuraavaan laitteeseen tai alustaan”, hän summaa. ”Se liittyy sellaisen elämän visiointiin joka ei keskity osakkeenomistajien omistamaan yritykseen”.

Lähde: Shareable

Vaikka toistuvat neuvottelut YK:n välityksellä tarjoavatkin hallituksille elintärkeän mahdollisuuden päästä yli kansallisesta oman edun tavoittelusta, priorisoimaan alakynnessä olevien tarpeet ja hillitsemään ympäristövaurioita, nämä konferenssit tapahtuvat laajemmalla poliittisen ja taloudellisen viitekehyksen areenalla joka on rakenteellisesti kykenemätön toimittamaan globaalia oikeudenmukaisuutta tai tervettä ympäristön hoitoa. Sellaisenaan käytänteet ja instituutiot, jotka ajavat talousjärjestelmiämme, eivät ilmennä sitä perimmäistä henkistä ymmärrystä ihmisen elämästä ja tarkoituksesta, joka voidaan yksinkertaisesti tulkita olevan kollektiivinen velvoitteemme palvella koko ihmiskunnan yhteistä hyvää ja suojella luontoa.

Ollaksemme varmoja, vanhanaikainen oletus siitä, että ihmiset ovat perimmältään itsekkäitä, kilpailullisia ja ahneita, on pitkään määrittänyt alistamisen ja hallinnan politiikan, ja silti se pönnkittää sitä kuinka yhteiskunta on järjestäytynyt ja sitä tapaa jolla globaali talous toimii. Ei ole paljoakaan epäilystä siitä, että tämänhetkinen pakonomainen kansallisten intressien priorisointi ja korporaatioiden liikevoittojen maksimointi kaikin mahdollisin tavoin on epäonnistunut hyödyttämään maailman köyhiä ja johtanut katastrofisiin seuraamuksiin ympäristölle. Kuten ekonomisti David Woodward jokin aika sitten laski, veisi 100 vuotta hävittää dollari-päivässä -köyhyys, jos hallitukset luottaisivat yksistään globaaliin talouskasvuun — ja tuplasti niin kauan jos käyttäisimme realistisempaa 5 dollarin köyhyysrajaa. Sillä aikaa kuitenkin ihmiskunta kokonaisuutena on ollut ekologisessa liiallisuudessa 1970-luvulta asti, ja suurin osa rikkaiden teollisuusvaltioiden ihmisistä elää tällä hetkellä tyylillä, joka vaatii kolmesta viiteen planeetallista luonnonvaroja ylläpitämään sitä jos se olisi normi kaikkialla maailmassa.

Viime vuosina on tullut selväksi että aggressiivinen kilpailu kansakuntien välillä, monikansallisten yritysten lobbausvoima ja ultrarikkaiden rahoitusintressit hidastavat mahdollista kansainvälistä yhteistyötä. Vuonna 2012 Greenpeacen johtaja paheksui paljon odotettua Rio+20 Earth Summitia ”eeppisten mittojen epäonnistumisena” ja vuodatti raskaasti että sen loppuraportti oli ”pisin itsemurhaviesti ihmiskunnan historiassa”. Aika vähän on parantunut tuosta tilanteesta: muutaman epätehokkaan YK:n ilmastonmuutoskonferenssin jälkeen hallituksten odotetaan laajalti epäonnistuvan pysymään globaalin ilmaston lämpenemisen tavoitteissaan, joka jo nyt on asetettu liian korkealle. Kestävän kehityksen tavoitteiden saavuttamisen poliittisen soveltuvuuden ja kunnianhimon välissä on jo nyt suurehko juopa, erityisesti koska ei ole selvää kuinka hallitukset tulevat kuromaan 2,5 triljoonan dollarin rahoitusvajeen.

Tie eteenpäin: jakaminen ja yhteistyö

Sisäisen paradigman, jossa kansallisvaltiot yrittävät ratkaista monia painostavia kohtaamiamme kriisejä, transformoiminen vaatii siirtymän menneiden aikojen aggressiivisen ja kilpailullisen toimintatavan yli, ja ottamaan käyttöön ratkaisuja, jotka vastaavat yhteisiin kaikkien maiden kansalaisten tarpeisiin. Ghandin tunnetun maksiimin mukaan, sinun tulisi olla se muutos jonka haluat näkeväsi maailmassa. Tämä tahtoo sanoa sitä, että globaali talouden reformaatioprosessi täytyy alkaa sydämissämme ja mielissämme perustavanlaatuisella havainnolla siitä, että ihmiskunta on yhtä. Toisin sanoin, että kaikki ihmiset ovat osa laajennettua ihmisperhettä jolla on samat perusoikeudet ja tarpeet. Tämä yksinkertainen henkinen oivallus tulee sovittua suuremmaksi empatiakyvyksi niitä kohtaan, jotka kärsivät tarpeettomasti yltäkylläisessä maailmassa. Sen tulee myös näyttäytyä närkästyksenä maailmantilanteen epäoikeudenmukaisuuksia kohtaan ja vaatimuksena muutokselle. Jos nämä reaktiot saadaan rakentavaan käyttöön, ne voivat voimaannuttaa meidät artikuloimaan uutta eetosta julkisille käytänteille jotka perustuvat ”oikeiden suhteiden” kunnioittamiseen niiden soveltuessa siihen, kuinka me palvelemme kanssaihmisiämme ympäri maailman ja suojelemme Äiti Maata tuleville sukupolville.

Tämä on lähestymistapa, joka on otettu käyttöön Share The World’s Resources (STWR):ssa, jossa painotetaan suuresti perustavaa laatua olevaa roolia joka jakamisen periaatteella on globaalien kriisien ratkaisussa. Kuten organisaation perustaja Mohammed Meshabi selittää, uudet insituutiot ja lainsäädäntö. joita tarvitaan parantamaan jakautunut maailmamme, täytyy lähteä siitä kun sydämemme suuntaa huomion toisten kärsimykseen, ja sen kaiken ylittävän henkisen, psykologisen, sosiotaloudellisen ja poliittisen merkityksen tunnustamisesta, joka syntyy kun jakamisen periaatetta sovelletaan ihmiskunnan ongelmien ratkaisemiseen. Lainataksemme Mesbahin esseetä ”Uniting the People of the World”:

”Jakaminen on kaikkien ihmisten sisäinen taipumus ja olennaista sille mitä ihmisenä oleminen on, siinä missä voittoon suuntautuneet kaupalliset arvot eivät ole osa sisäistä henkistä luonnettamme. Yksilöllinen vaurauden ja vallan tavoittelu johtuvat lapsuudesta asti käynnissä olleesta ehdollistamisesta, jota ylläpidetään väärän koulutuksen ja menestymisen ja saavuttamisen palvonnan kautta. Mutta et voi ehdollistaa ketään tekemään yhteistyötä ja jakamaan, voit ainoastaaan muistuttaa siitä mitä he todellisuudessa ovat… Todellinen voima on yhdessäoloa ja jakamista miljoonien ihmisten kesken, joka yhdistää, luo ja parantaa maailmanlaajuisesti. Kun kaikki kansakunnat tulevat yhteen ja jakavat resurssit maailmassa, kun ihmiskunta tuo tasapainon tietoisuuden ja luonnon keskuuteen, se on valtaa sen todellisimmassa merkityksessä.”

Nämä ovat USA:ssa sijaitsevan henkisten progressiivien verkoston (NSP) mielipiteitä, sillä he liittyvät tarpeeseen muokata epätoimiva näkökanta ihmisen perimmäisestä luonteesta jota massamedia pitää yllä, ja joka heijastuu kuluttajakulttuuriin. Kuten NSP henkisen kovenantin ohjelmassaan painottaa, minkä tahansa kansainvälisen ohjelman, joka luo myötätuntoisemman ja kestävämmän maailman, tulee ottaa huomioon ”kaiken olemassaolevan Ykseys ja sitoutumisemme huolehtimaan toisistamme hetkellisinä Jumalallisen energian ruumiillistumina”. Tästä johtuu vuosikymmenten globaalin epäoikeudenmukaisuuden ja luonnonraiskaamisen aiheuttamat tunnontuskat, ja vasteenamme maailmantilanteeseen tulisi olla se joka perustuu syvään nöyryyteen ja ”ylitsevuotavan anteliaisuuden strategiaan”.

Mutta aikana, jolloin instituutiot ja käytänteet jotka pönkittävät modernia maailmaa, eivät mitenkään heijastele sisäistä yhteyttä kaikkeen elämään maapallolla, kuinka voimme kääntää tämän henkisen vision poliittiseksi ja sosio-taloudelliseksi todellisuudeksi, joka on perimmältään inhimillinen ja ekologisesti ehyt? Aikamme suurimpaan haasteeseen vastaaminen ja jakamisen periaate voivat tarjota tarpeelliset arvoihin perustuvat käytänteiden viitekehykset planeetan kuntoutukseen — sellaiset jotka pakottavat meidät ajattelemaan globaalisti, priorisoimaan köyhimpien tarpeet muiden edelle, ja tuunnustamaan että meillä on vain yhden planeetan verran resursseja jotka tulee jakaa reilusti kaikkien kesken. Yksinkertaisesti sanottuna, vastaus köyhyyteen ja ilmastonmuutokseen perustuu vahvasti jakamisen periaatteeseen, joka varmistaisi sen että kaikkien maiden kaikilla ihmisillä on heidän perustarpeensa turvattuina ilman että ylitetään maapallon ekologiset rajat.

Globaalit radikaaliin anteliaisuuteen perustuvat prioriteetit

Näistä tasa-arvo ja kestävän kehityksen perusehdotuksista STWR on ottanut ajettavakseen yhteistyöhön ja oikeudenmukaisuuteen perustuvan lähestymistavan maailman resurssienjakoon. STWR on kirjoittanut aiheesta otsikolla ”Johdatus globaaliin taloudelliseen jakamiseen”. Kuten julkaisussa todetaan, tarvitaan laaja koalitio siviiliyhteiskunnassa joka painostaa hallituksia koordinoimaan globaalin ohjelman kokonaisvaltaiselle talouden transformaatiolle reformoiden ja demokraattisen YK:n suojeluksessa. Vastauksena maailmanlaajuiseen julkiseen konsultaatioon kansallisvaltioiden tulisi keskittyä sekä välittömiin että pitkäaikaisiin keinoihin, joita tarvitaan suitsimaan toisiinsa liittyviä köyhyyttä, ympäristö- ja turvallisuuskysymyksiä, joiden ratkaiseminen vaatii dramaattisen muutoksen kansainvälisissä suhteisissa, joiten tulisi perustua todelliseen yhteistyöhön ja taloudelliseen jakamiseen. Sellainen inspiraatio, jolla samanaikaisesti otetaan kantaa useisiin ongelmiin, voi tuntua kaukaa haetulta tai radikaalilta nykyisessä poliittisessa kontekstissa, mutta se laajemmin viestittää yli 30 vuotta sitten Report of the Independent Commission on International Development Issues’ssa aikaansaatua aloitetta. Vaikka edistykselliset suositukset joita raportti ei koskaan saatukaan muutetuksi tarpeellisiksi hallitukstenvälisiksi käytänteiksi, se oli äärimmäisen vaikutusvaltainen edistäessään tarvetta pohjoisen ja eteläisen pallonpuoliskon yhteistyölle aikana jolloin keskinäiset riippuvuudet toisistamme ovat muuttumassa globaaleiksi.

Komission suositusten pohjalta STWR ehdottaa, että ensimmäinen transformatiivisen globaalin agendan pilari tulisi sisältää kansainvälisen ohjelman hätäavulle jolla ehkäistään köyhyyteen liittyviä kuolemia ja elämää uhkaavia puutteita — huolimatta siitä missä päin maailmaa ne tapahtuvat. Sellainen ohjelma tulee olla hyväksytty ja toteutettu lyhyimmässä mahdollisessa aikaikkunassa, ja tulee vaatia kansainvälisten toimijoiden ennennäkemätöntä liikehdintää, resursseja ja tietotaitoa kaikkien olemassaolevien hätäapubudjettien ja humanitaaristen ohjelmien yli. Hätäapuohjelmat voivat olla vain alkuvaihe suuremmalle transformatiiviselle agendalle, jossa hallitusten täytyy myös hyväksyä kattavat suunnitelmat kansainvälisen talouden uudelleenjärjestelylle ja yhteistyöhön perustuvalle ohjaukselle, kaikkien kansallisvaltioiden hyväksi. Monien tarkasteltavien ohjelmien joukossa erityistä huomiota tulisi antaa tehokkaan ”jakamisyhteiskunnan” rakentamiselle jokaiseen kansallisvaltioon, joka tarjoaa sosiaalista turvaa kaikille; kestävän ja oikeudenmukaisen, globaalin ruokajärjestelmän rakentaminen minimiharmilla maatalouden ekologisille järjestelmille; ja yhteistyöhön perustuvan kansainvälisen viitekehyksen käyttöönotto globaalien commonsien jakamiseksi tasaisemmin ja planeetan rajojen mukaisesti.

Globaalin Marshall-suunnitelman (GMP) ja NSP:n välillä on muutamia selviä yhtymäkohtia — erityisesti GMP:n systeemireformivaatimuksissa, jotka perustuvat henkisiin arvoihin ja joiden tulee edistää sosiaalisia ja taloudellisia 21. vuosisadan käytänteitä. Monin tavoin jakamisen periaate alleviivaa mitä tahansa ”anteliaisuuden ja huolenpideon strategiaa” jossa kehittyneet maat käyttävät resurssejaan takaamaan että kaikilla on pääsy elämän perustarpeisiin, mukaan lukien laadukas julkinen koulutus ja olennaiset terveyspalvelut, samalla kun ryhdytään ennennäkemättömiin toimiin ympäristön kunnostamiseksi. Lisäksi kansainvälinen viitekehys joka perustuu jakamiseen, solidaarisuuteen ja aitoon taloudelliseen jakamiseen on todennäköisesti tehokkain tapa ratkaista kansallisen turvallisuuden ongelmat — erityisesti aikana jolloin ihmiskunnan epäonnistuminen jakamisessa jatkaa valtioidenvälisten konfliktien eskaloimista maista, fossiilisista polttoaineista ja muista resursseista.

Ehkä kaikkein tärkeimpänä sekä STWR:n visio kansainvälisestä hätäapuohjelmasta ja NSP:n globaali Marshall-apu molemmat keskittyvät täydellisesti eliminoimaan nälän ja köyhyyden niiden globaalina ykkösprioriteettina. Molemmat asettavat vastuun rikkaille maille jolla demonstroidaan johtajuutta liikuttamalla resurssien koko kirjo sinne missä niillä ratkaistaan pitkäaikaisia kriisejä, rahoituksesta ja sotilaallisesta aktiiviseen kansalaistoimintaan kansainvälisissä rauha- ja anteliaisuusjoukoissa. Ei ole olemassa kiireellisempää kansainvälistä imperatiivia joka pyrkisi lopettamaan epäinhimillisen puutteen tilan yltäkylläisessä maailmassa, erityisesti kun enemmän kuin 800 miljoonaa ihmistä on silti luokiteltu elävän nälässä (virallinen luku jota voidaan pitää aliarvioituna). Jokaikinen päivä kansallisvaltiot epäonnistuvat lopettamaan tämän julmuuden ja noin 40 tuhatta ihmistä kuolee tarpeettomasti perustarpeiden puutteeseen. Perustarpeiden, joita me monet muut pidämme itsestäänselvyyksinä.

Kampanjointi sen puolesta ”mikä on tarpeellista”

Usein kysytään ovatko STWR:n kansainvälisen jakamisen ehdotukset realistisia vaatiessaan siviiliyhteiskunnalta sitä mitä ne vaativat, ottaen huomioon sen, että taloudelliset käytännöt suurimmassa osassa maita ovat yhä useammin neoliberaaleihin ideoihin perustuvia. Nämä ideat suosivat yksityistämistä, deregulaatiota ja markkinavoimien laajentamista kilpailulliseen kansainväliseen viitekehykseen — sellaiseen joka selkeästi heikentää merkityksellistä yhteistyötä kansallisvaltioiden välillä. Tämä on totta progressiivisten äänenpainojen toivoessa sosiaalisen ja ympäristöllisen epäoikeudenmukaisuuden vähentämistä, joka tulee pysymään toteuttamiskelvottomana niin kauan kun todellinen valta otetaan pois tavalliselta kansalaiselta ja keskitetään valtioinstituutioille, vastuuttomille korporaatioille ja korkean nettoarvon omaavalle vähemmistölle.

Kuitenkin on varmasti epärealistisempaa ajatella, että me voimme jatkaa nykykehitystä kun miljoonat kärsivät tarpeettomasti viheliäisessä köyhyydessä ja ekosysteemit kärsivät vavisuttavista rajoittamattoman konsumerismin seuraamuksista. Kaikkein realistisimmat ja pragmaattisimmat lähestymistavat köyhyyden lopettamiseksi kaikissa sen muodoissaan jakamalla maailman resurssit on nyt moraalinen, taloudellinen ja geopoliittinen imperatiivi jota hallitukset eivät enää voi jättää huomiotta, ja se täytyy saada nopeasti aikaan kaikin keinoin.

Poliittisen soveltuvuuden kysymys itsessään epäonnistuu tunnustamaan kuinka monta progressiivista järjestöä ja aktivistia jo ehdottavat taloudellisia vaihtoehtoja tai toteuttavat kestäviä ja demokraattisia ratkaisuja sille kuinka organisoida yhteiskunta ja hallita commonseja. Tämä usein vaatii status quon haastamista ja uuden vision ehdottamista yhteiskunnasta, joka tulee näyttämään radikaalisti erilaiselta ja ehkä jopa epärealistiselta verrattuna olemassaolevaan puhdasoppisuuteen. Monille siviiliyhteiskunnan ryhmille kuten STWR ja NSP on selvää että ainoa järkevä vastaus maailmantilanteeseen on keskittyä siihen mikä on nyt absoluuttisen tarpeellista eikä siihen mikä on vain mahdollista saavuttaa nykyisessä poliittisessa järjestelmässä. Tämä määrätietoinen lähestymistapa on osoittautunut tehokkaaksi sekä siviilioikeus- että ympäristöliikkeille aikaisemmin, ja se on silti linjassa miljoonien kampanjoihin osallistuneiden vaatimusten kanssa, jotka keskittyvät ilmeisen epärealistisiin tavoitteisiin laajalti levinneen opposition ja apatian keskellä.

Samalla tavoin mikä tahansa huoli siitä, että ehdotukset globaalille jakamiselle eivät ole jotain johon meillä on varaa on pötypuhetta. Loppujenlopuksi nämä samat rahahuolet siivotaan äkkiä maton alle kun suunnitellaan yksityisten pankkien bailoutteja tai rahoitustahojen väliintuloa. Institute for Economics and Peacen mukaan hallitukset käyttivät 14 triljoonaa dollaria puolustusbudjetteihin ja väkivaltaan vuonna 2014 — joka on enemmän kuin 13% maailman koko bruttokansantuotteesta. Vertailun vuoksi, NSP arvioi että vaadittaisiin vain 3-5% maailman bruttokansantuotteesta jotta köyhyys voitaisiin poistaa maailmasta kokonaan ja parantaa kansainvälistä turvallisuutta. Tämä on äärimmäisen kustannustehokas investointi, erityisesti koska se pienentäisi alueellisten ja kansainvälisten konfliktien kustannuksia. Joidenkin laskelmien mukaan tuloeroköyhyyden lopettaminen 21 prosentille koko maailman populaatiosta, joka elää alle 1.25 dollarilla päivässä, maksaisi niin vähän kuin 0.2 prosenttia koko maailman tuloista.

Kuten STWR on raportissaan ‘Financing the global sharing economy’ todennut, hallituksilla on kyky mobilisoida käsittämättlmät määrät ylimääräistä rahoitusta humanitaarisiin tarkoituksiin. Raportti demonstroi, että ottamalla käyttöön suuri määrä vaihtoehtoja käytänteille joilla on jo progressiivisten tahojen tuki (esim. kuten suuntaamalla osuus puolustusmenoista muuhun, sijoittajakeinottelun/spekulaation verottaminen ja fossiilisten polttoaineiden subventoinnin lopettaminen), hallitukset voisivat jakaa enemmän kuin 2.8 triljoonaa dollaria joka vuosi ehkäistäkseen elämää uhkaavaa puutetta, kääntääkseen leikkaustoimet ja suitsiakseen ihmisten vaikutusta ilmastonmuutokseen. Lisäksi institutionaaliset rakenteet, kapasiteetti ja tietotaito tarvitaan käyttöön näiden resurssien lisäksi, ne ovat kuitenkin jo olemassa — ainoa mikä puuttuu on tarpeeksi suuri julkinen tuki jolla ylitetään poliittiset rajat tällaisten kansainvälisen jakamisen hätäapuohjelmien toteuttamiseksi.

Jakaminen on yhteinen meitä yhdistävä tarkoitus

Ei käy kiistäminen että nämä perustavaa laatua olevat muutokset kansainvälisessä taloudellisessa järjestyksessä voivat muuttua todeksi vain jos tarpeeksi suuri määrä ihmisiä haluaa sitä. Tämän takia ehdotukset arvopohjaisesta siviiliyhteiskunnasta, jotka pitävät sisällään anteliaisuuden ja jakamisen periaatteet ovat niin tärkeitä tänä aikana. Ne sallivat ihmisten inspiroitua maailman visiosta joka resonoi syvällä heidän sisällään olevan oikeudenmukaisuuden tunteen ja kaikkia ihmisiä kohtaan tunnetun hyväntahtoisuuden kanssa. Vain tämän sydämessä tunnettu maailmantila, joka on ankkuroitu henkiseen havaintoon siitä mitä ihmisenä oleminen tarkoittaa, voi olla mahdollisuus dramaattiseen muutokseen globaalissa julkisessa mielipiteessä joka havaitaan muuttuneen todeksi.

Ottaen huomioon tämän hetken business-as-usual -lähestymistavat politikointiin, on todennäköistä että vaatimukset järkevästä taloudellisesta vaihtoehdosta kasvavat niin kauan kunnes epätasa-arvon kriisi ja ympäristön tuho ovat saavuttaneet vaarallisen kliimaksinsa tulevina vuosina. Jos vastauksena näille kasvaville kriiseille USA:n hallitus puskisi kaikin voimin globaalia Marshall-apua, ympäri Eurooppaa toimivat siviiliyhteiskunnan järjestöt (mukaanlukien STWR) olisivat paljon paremmassa paikassa rakentamassa julkista tukea samanlaisille ohjelmille joissa jaetaan resursseja ympäri maailman. Todellinen globaali kampanja vaatisi progressiivisten aatteiden fuusiota ja konsensusta kriittisen massan keskuudessa tarpeellisesta suunnasta transformatiiviselle muutokselle. Avainasemassa progressiiveille on siis työskennellä yhdessä jotta saadaan liikkeelle tukijoiden joukko, ja rakennetaan liikemäärää muutokselle joka jonain päivänä saa aikaan sellaisen tapahtuman.

STWR:n viimeisimmässä raportissa ‘Sharing as our common cause’ kerrottiin kuinka maailmanlaajuiset liikkeet ovat jo nousussa, ja niitä ajaa tietoisuus siitä että kriisit, joita kohtaamme maailmassa, ovat vanhan maailman kokonaisvaltaista reformia vaativan talousjärjestelmän aikaansaamia. Koskaan aikaisemmin ei ole ollut niin laajalle levinnyttä ja ylläpidettyä kansalaisten liikehdintää maailman valtioissa, joiden toimet haastavat johtajat ja vaikuttavat progressiivisesti sosiaaliseen muutokseen. Uudistunut idealismin tunto ja toivo paremmasta on kasvussa kaikkialla kun uutta yhteiskuntaa rakennetaan nykyisen sisälle. Radikaali transformaatio arvoissamme, mielikuvituksessamme, elämäntyylissämme ja sosiaalisissa suhteissamme, kuten myös poliittisissa ja taloudellisissa rakenteissamme, tapahtuu tällä hetkellä.

Näistä syistä STWR on hetki sitten käynnistänyt ‘Global call for sharing’-kampanjan edistääkseen sitä roolia joka jakamisen kysynnällä voi olla kansalaisten ja progressiivisten organisaatioiden yhdistämisessä yhden asian taakse. Kuten kampanjaraportissa todettiin, jakamisen periaate on jo olennainen osa erilaisten sosiaalista oikeudenmukaisuutta, ympäristön tilan parantamista, globaalia rauhaa ja todellista demokratiaa ajavien tahojen viestiä. Esitettiinpä se sitten implisiittisesti tai eksplisiittisesti, kaikki nämä kiireelliset vaatimukset samaistuvat tarpeeseen saada vauraus, valta ja resurssit reilummin jaetuksi — yhteisötasolta kansainväliselle tasolle. Jokainen ymmärtää jakamisen ihmisarvon, ja pitämällä tätä universaalia periaatetta poliittisessa kontekstissa voimme näyttää tien kohti täysin uudenlaista lähestymistapaa talouteen — sellaista joka perustuu ylitsevuotavaan anteliaisuuteen, syvään nöyryyteen ja henkiseen tunnustamiseen siitä että kaikki elämä maapallolla on integraali osa toisistaan riippuvaa kokonaisuutta.

Lähde: P2P Foundation

Uudessa kirjassa Sharing Cities puhutaan siitä kuinka kaupungit ovat kohtaamassa sekä haasteita että suuria mahdollisuuksia ohjata ja suunnata tätä muutoksta kohti julkista hyvää. Kirjassa tutkitaan sitä mitä jakamiskaupunki voisi olla:

* mahdollistaa yhteisöllinen jakaminen yleishyödyllisten ja yhteisöpohjaisten välittäjien kuten työkalupankkien, korjaamokahviloiden ja yhteisökeskusten kautta

* säännellä kaupallisia jakamistalouden toimijoita kuten Uber ja AirBnb jotta parannetaan ympäristötehokkuutta ja varmistetaan sosiaalinen mukanaolo

* tarjota jaettuja julkisia palveluja kuten kirjastoja ja julkista liikennettä, ja tuottaa omat resurssit (rakennukset, liikkumisvälineet jne) jaettuina koko yhteisölle

* auttaa rakentamaan allaolevia yhteisiä ja infrastruktuureja joita jaetaan todellisissa ja virtuaalisissa tiloissa — mukaanlukien kaikille avoin internet ja turvalliset mutta ei-kliiniset julkiset tilat

Mutta kaikkien näiden asioiden aikaansaamiseksi vaaditaan julkista osallistumista ja se tarkoittaa — tavalla tai toisella — kaupungin erään resurssin jakamista: sähkö. Kaupunkilaisilla tulee olla kyky ei ainoastaan päättää kuinka paljon osallistua jakamiseen, mutta myös rooli jakamisen säännöistä päätettäessä ja muokattaessa. Aito jakamiskaupunki jakaa myös sähkön ja auktoriteetin kaikkien asukkaidensa kanssa.

Useat kaupungit kokeilevat yhä enemmän asukkaiden osallistumisella eri tavoin. Osallistava budjetointi antaa kansalaisille mahdollisuuden toimia äänitorvena sille miten verorahoja käytetään, ja se on yhä yleisempää — Pariisista Bostoniin ja Seouliin, ja myös latinalaisen Amerikan kaupungit kuten Porto Allegre ovat näyttäneet suuntaa muutokselle. Mutta kuitenkin sen aivan kaikkein kehittyneimmissäkin muodoissa se on silti rajoitettu, harvoin nähdään enempää kuin aivan minimaalinen osuus budjetista jolla olisi vaikutusta laajemmalti.

Kansalaisten mukanaolo julkisten palveluiden tuottamisessa, kuten terveydenhuolto, sosiaalipalvelut ja koulutus on myös yleistä. Mutta liian monessa kaupungissa ja maassa tämä on suurelta osin kyynistä vastuunpallottelua — vastuun siirtämistä kansalaisille ilman resursseja tai auktoriteettia toteuttaa niitä kunnolla. Aito yhteistuotanto, jossa kansalaiset ovat mukana ei ainoastaan joko palvelun tuottamisessa tai suunnittelussa vaan molemmissa, on harvinaista.

Ihmisten halu olla mukana suunnittelussa sekä toteutuksessa näkyy koko jakamistalouden alueella — jopa siellä missä kaupalliset toimijat ovat pääosassa. Jakamiselle on keskeistä, että ihmisiä kohdellaan enemmän kansalaisina kuin kuluttajina. Se on myös syy miksi yhteistyömallit jakamistaloudelle ovat parempia kuin kaupalliset vaihtoehdot, ja miksi kaupunkien tulisi pitää yllä virallisia osuuksia jakamisoperaatioissa.

Voimaannutettu kansalaistoiminta ei ainoastaan rohkaise jakamaan, se myös auttaa sosiaalisen pääoman uudelleenrakentamisessa ja — mikä vielä tärkeämpää — vahvistaa niitä tapoja joilla jakaminen voi muuttaa julkisia normeja, identiteettiä ja arvoja pois konsumerismista. Tämä potentiaali arvojen muutokselle on yksi perustavanlaatuisimmista syistä sille miksi jakaminen on niin innostavaa.

Jollain tavalla ei ollut yllättävää havaita että jakamistalouden uusia bisnesmalleja tutkiessaan Boyd Cohen ja Pablo Munoz havaitsivat, että USA:n jakamistalouden bisnekset eivät päässeet hyville pistesijoille kollaboratiivisessa johtamisessa. Kaupungeissa sitävastoin jaettu kansalaisuus on yhteisön keskiössä. Michael Sandelin mukaan monet jaetuista julkisista instituutioista ovat turvaverkkoja köyhille, mutta myös ”paikkoja joissa kehittää yhteistä kansalaisuutta, niin että ihmiset eri puolilta voivat tavata toisiaan ja näin saada yhteisen tunteen jaetusta elämästä, että me voimme merkityksellisellä tavalla nähdä toisemme kansalaisina yhteisessä projektissa.”

Mutta nykypäivänä kaupallisten intressien läpitunkeminen kansalaisten elämään ja kaupunkipolitiikkaan uhkaa sitä yhteisön perustarkoitusta ja yhteistä huolenpitoa kanssaihmisistä. Jakaminen on kriittinen areena jolla tätä tunkeutumista voidaan vastustaa. Uusimalla ja rakentamalla sosiaalista pääomaa yhteisöpuutarhoissa, ruokapiireissä, kierrätyspaikoissa, kadunvaltausjuhlissa ja muissa yhteistä hyvää tuottavissa jakamisen tilanteissa yhteisöt voivat hylätä ne identiteetit jotka ovat muokkautuneet puhtaasti oman ostokäyttäytymisemme pohjalta, ja samaan aikaan vastustaa ”demokratiavajetta” jota monet ihmiset tuntevat.

Mitä enemmän näemme itsemme kansalaisina kuluttajien sijaan, sitä toteuttamiskelpoisempaa on vastustaa ja jopa kääntää kokonaan kaupallisten intressien ja rahan vaikutus politiikassa. Valistuneet jakamiskaupungit voivat auttaa toimittamaan tämän, osallistaen kansalaisia yhdessä johtamaan kaupunkia, esimerkiksi avoimien konsultaatiotilaisuuksien, avoimien hallinnon aloitteiden, commons-talouden aloitteiden ja muiden tapojen kautta, käyttämällä hyväksi digitaalisia keinoja ihmisten osallistamisessa.

Mutta toisissa kaupungeissa tällaiset mahdollisuudet ovat taistelun takana — ja vaikka kaupunki auttaisikin, normien ja identiteettien siirtämine pois kulutuksesta tarvitsee vastakulttuurillisia arvoja joiden tulee muuttua mainstreamiksi. Joten jakamiskaupungit tarvitsevat paikkoja ja tiloja kutsutun osallistumisen lisäksi myös kapinalliseen toimintaan — ei ainoastaan kansalaistoimintaan mutta myös aktivismiin ja vastakulttuuriin. Tämän takia ehdotetaan, että talonvaltaus on tärkeämpää jakamiskaupungille kuin sohvasurffailu: säännöt ja normit jotka kaupunki ottaa käyttöön talonvaltaukselle tarjoavat paljon suuremmat mahdollisuudet mahdollistaa ja rajata kulttuurista muutosta kuin sohvasurffaus.

Tietysti myös sohvasurffaus, mikäli sitä tuetaan oikein, voi auttaa parantamaan paljon kaivattua kulttuurinvälistä kontaktia ja rakentamaan empatiaa monikulttuuristen populaatioiden kesken. Mutta kaupunkien tulee varmistaa, ennen kaikkea, että julkiset tilat mahdollistavat tämän ja kulttuurienvälisen kontaktin, että kaikki otetaan mukaan tähän, että kansalaisvetoiset paikat kohtaamiselle ja yhteistyölle ovat olemassa. Kaupunkiemme tulee muuttua jälleen kerran julkisen politiikan ja kansalaisdemokratian keskuksiksi, sen sijaan että ne olisivat eksklusiivisesti konsumerismin katedraaleja, markkinoinnin ja mainonnan dominoimia.

Historian ajan kaupungit ovat olleet demokratian keskittymiä, rooli joka nykyajan kaupungeissa jää liian vähälle huomiolle, taloudellisen kilpailun jalkoihin. Jakamiskaupungit voivat rakentaa julkiset kokoontumispaikat ja palauttaa kansalaisen kaupunkiin, mahdollistaen näin julkisen pohdiskelun ja julkisen järkeilyn jotka ovat olennaisia sosiaaliselle oikeudenmukaisuudelle. Kuten olemme nähneet, kansalaisten mukanaolo ja aktivistien mielenosoitukset ovat yhtä valideja ja tärkeitä muotoja kollektiiviselle demokraattiselle päätöksenteolle, molemmat riippuvat terveestä julkisesta sektorista.

Modernina aikana julkisten tilojen ja kaupunkien katujen lisäksi myös verkon eri tilat kaipaavat samaa. Jakamiskaupungit voivat olla tärkeässä roolissa kun virtuaalipaikoista tehdään saavutettavia, mutta se vaatii myös niiden suojelua liialta kaupallisuudelta.

Me näemme jo osallistuvia demokratian muotoja jotka nousevat sinne missä kansalaiset ovat halunneet ottaa julkiset tilat takaisin haltuun. Meille ei tule yllätyksenä että progressiiviset populistiset liikkeet ovat nousseet eri muodoissaan. Kreikan Syriza, Espanjan Podemos, Britannian Corbynistit ja Bernie Sandersin seuraajat haluavat puolustaa progressiivisia äänenpainoja politiikassa, mutta myös pyrkiä muutokseen tavoilla joilla politiikka ei aiemmin ole toiminut. Erityisesti hylkäämällä rahan ja kaupallisuuden.

Jakamiskaupunkien tulee tarttua hetkeen. Niiden tulee ottaa omiin käsiinsä partisipatorinen politiikka — ei ainoastaan etuoikeutena elämän, tilojen ja resurssien jakaminen; vaan myös oikeus kollektiivisesti muuttaa ja keksiä kaupunki uudelleen, sen kansalaisten identiteetti ja politiikka.

Feodalismin tuho keskiajan lopussa kiihtyi kun maaorjat etsivät vapautta kaupungeista. Saksalainen sanonta ”stadtluft macht frei” eli ”kaupunki-ilma vapauttaa” on peräisin tältä ajalta. Jakaminen signaloi jälkikapitalistisen yhteiskunnan mahdollisuuksista, kaupunki-ilma on jälleen vapaata hengittää kun jakamiskaupungit tarjoavat asukkailleen uusia vapauksia kaupallisuuden ylivallasta; uusia kykyjä elää sellaista elämää kuin arvostamme; ja uusia identiteettejä jotka eivät riipu materiaalisesta omistuksesta, vaan suhteestamme niihin joiden kanssa ne jaamme. Demokratisoimalla jakamistalouden ja jakamalla vallan asukkaiden kesken jakamiskaupungit voivat muuttua demokratian käytännön alustoiksi, jotka tukevat kukoistavaa julkista valtapiiriä, rakentavat sosiaalista pääomaa ja uudistavat vastavuoroisuuden verkostoa.

Lähde: Shareable

Neljä tekijää jakamistalouden onnistumiseen:

+ Teknologiset innovaatiot: Sosiaaliset verkostot maksuista verkkoidentiteettijärjestelmiin ja tottakai mobiililaitteiden kautta luovat tehokkuuden ja luottamuksen näiden ideoiden skaalautuvalle toiminnalle.

+ Arvojen muutos: Verkottunut yhteiskunta miettii uusiksi omistamisen ja jakamisen käsitteiden määritelmät digitaaliaikana.

+ Talouden realiteetit: Kasvava havainto siitä että meidän tulee miettiä vaurautta ja varoja uusien linssien läpi, ja mitata ’kasvua’ tarkoituksenmukaisemmalla tavalla.

+ Luonnon asettamat paineet: Meidän tulee kyetä käyttämään paremmin rajallisia resursseja.

Lähde: http://www.fastcoexist.com/3022028/the-sharing-economy-lacks-a-shared-definition

2. Diskonttauksen lopettaminen. Enää ei tulla ajattelemaan että raha huomenna, hyödykkeet huomenna tai oikeastaan mikään huomenna on vähemmän arvokas kuin tänään. Tämä loppuu samalla kun päästään nollakasvuu. Sisäinen korkokanta on nolla ja tulevat cashflowt ovat samanarvoisia nykyisten rahojen kanssa.

3. Kysyntätalous. Siirrytään oikeasti tyydyttämään tarpeita eikä luoda enää turhia paskatuotteita television tyhmentämille ihmisille siksi että siitä saataisiin rahaa (ja talouskasvua). Se ei täytä mitään OIKEAA tarvetta, vaan on mainonnan ja massaidiotismin luomus. Nyt jos joku argumentoi että markkinat korjaavat ja jos tuotteita ei osteta niin niille ei ole kysyntää ja niitten tarjoaminen lopetetaan, täytyy ehkä suuttua hieman. Jos markkinoiden antaisiin oikeasti korjata, olisi tämä maailma aika eri näköinen. Mutta kun paskan kysyntää subventoidaan mitä mielenkiintoisin menetelmin niin vaikea siinä on vastata korjaavin liikkein. Tämän on pakko loppua. Turhan paskan ylituottaminen on vihoviimeistä resurssien haaskausta.

4. Paikallistalous. Talouden fokus muuttuu globaalista lokaaliksi. Kun paikallisuus ohjaa kuluttajien ostopäätöksiä, saadaan paikallisista talouksista omavaraisia ja vähemmän herkkiä erilaisille kysyntä- ja tarjontashokeille. Post-growth -taloudessa näin on oikeastaan pakko tehdä. Kun ruoantuotanto paikallistetaan, alkaa saman toiminnan ympärille muodostua mitä erilaisinta muuta (talous)kulttuuria ja tuotantoa. Vähän niinkuin vanhaan hyvään aikaan jolloin kansallisvaltiot olivat vielä voimissaan.

5. Mitä deep green -(viher)talous tekee vanhalle taloudelle? Vanha talousmalli haluaa sanoa että talousjärjestelmä on olemassa ihmisiä varten, tyydyttää ihmisten loputtomia tarpeita. Nämä tarpeet ovat hyvin pitkälti markkinavoimien, megakorporaatioiden ja mainosalan luomia. Aidosti vihreä talous tunnustaa sen että talous on yhteiskuntamme yksi sisäinen rakenne, ja että yhteiskuntamme elää ekologian sisällä. Meidän tulee vakavasti pitää huolta ekologiasta mikäli haluamme selvitä.

Lähde: Sharing.org