Yleisessä kirjoittelussani olen pyrkinyt löytämään tasapainon systeemianalyysin ja systeemiratkaisujen välillä – sosiaalisen patologian diagnosoinnin ja sen korjaamiseen kykenevän luovan liikkeen kehittämisen välillä. Mutta markkinataloudessa tätä tasapainoa on yhä vaikeampi ylläpitää. Markkinajärjestelmän tuottaman vahingon laajuus on nyt niin valtava, empiirisesti niin selvä ja matemaattisesti niin sisäänrakennettu sen arkkitehtuuriin, että sen pätevyydestä ”keskusteleminen” tuntuu samalta kuin painovoimasta keskustelemiselta.

Olemme normalisoineet yhden tuhoisimmista ihmiskunnan koskaan luomista voimista ja kruunanneet sen jumalaksemme: kilpailukykyisen, voittoa tavoittelevan markkinatalouden. Se on niin syvästi sisäistetty, että sen kritiikkiä pidetään jumalanpilkkana. Ja kuten kaikki uskonnot, sen seuraajat puolustavat sitä, eivät todisteilla, vaan uskolla – uskolla siihen, että sen näkymättömällä kädellä on jonkinlaista maagista viisautta, että sen kaaos jotenkin ”säätelee itseään” ja että sen kannustimet tuottavat luonnostaan ​​yhteiskunnallista hyvää. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Rehellinen vilkaisu ympäröivään maailmaan pitäisi riittää todistamaan sen.

Markkinadynamiikka tuottaa tuloksia, joita kukaan ei ole tarkoittanut, joita kukaan ei tietoisesti suunnittele ja joita kukaan – kapeaa edunsaajaryhmää lukuun ottamatta – ei todellisuudessa halua. Järjestelmän kannustimet luovat sen tulokset. Sukupolvien saatossa näistä tuloksista on tullut luonteeltaan eksistentiaalisia.

Tragedia ei ole pelkästään tietämättömyyttä. Kyse on syvästä systeemisen lukutaidon puutteesta ja kulttuuripsykologiasta, joka rinnastaa markkinoiden kritiikin hyökkäykseen henkilökohtaista identiteettiä vastaan. Useimmat ihmiset on ehdollistettu näkemään markkinarakenne luonnollisena, ikuisena ja vapauden synonyyminä. He eivät tunnista puolustavansa konetta – sellaista, joka riistää heitä yhtä paljon kuin se riistää biosfääriä.

Kolikon toinen puoli on kultin kaltainen uskomusjärjestelmä, joka ankkuroi ihmiset markkinoiden mytologiaan, vaikka kaikki saatavilla oleva näyttö olisi sitä vastaan. Tässä artikkelissa hahmotellaan tätä rakennetta, selitetään, miksi se säilyy, ja ehdotetaan, miten väitellä niiden kanssa, jotka puolustavat sitä uskonnollisella kiihkoilulla.

Jos olet vähänkään minun kaltaiseni, joka kahlaa 2000-luvun sosiaalista mediaa tuskissaan, olet huomannut loputtoman tulvan markkinatalouden ylipappien lainauksia – joita kohdellaan kunnioittavasti, ja jotka on levitetty kaikkialle kuin ne olisivat ikivanhaa viisautta. Iskulause iskulauseen perään, klisee kliseen perään ja tulva epämääräisiä, katkaistuja, tarkoin valittuja ”tilastoja” käytetään puolustamaan kapitalismia samalla kun kaikki mahdolliset vaihtoehdot hylätään.

Se on armoton virta hyperyleistyksiä ja stereotypioita, joiden tarkoituksena on ihannoida markkinataloutta ja sen oletettavasti hyveellistä, vaurautta keräävää eliittiä samalla kun halvennetaan kaikki vihjailut vaihtoehdoista. Mitä syvemmälle vierit, sitä enemmän alkaa tuntua siltä, ​​​​että näiden viestien takana ei ole edes oikeita ihmisiä. Aivan kuin miljoonia, ellei miljardeja, botteja olisi olemassa vain ylläpitääkseen tätä elitististä ja tuhoisaa rakennetta, jota kutsumme kapitalismiksi – koska, kuten me kaikki tiedämme, mitä enemmän ihmiset kuulevat jotakin toisteltavan, sitä todennäköisemmin he hyväksyvät sen pelkän kollektiivisen toiston paineessa.

No, olipa asia miten tahansa, on velvollisuutemme etsiä ja edistää todellisuutta – ei lohduttavaa fiktiota – oman hyvinvointimme ja tulevien sukupolvien vuoksi. Ei riitä, että yksinkertaisesti ”elämme ja annamme toisten elää”, kun elämme yhteiskunnassa, joka romahtaa omien taloudellisten harhakuvitelmiensa painon alle.

Markkinatalous rakenneongelmana, ei moraalisena ongelmana

Ensimmäinen asia, joka tällaisessa väittelyssä on osoitettava, on yksinkertainen: aikomukset ovat merkityksettömiä. Tämä on useimmille ihmisille vaikein ymmärtää.

Meille opetetaan, että ihmisen moraali ohjaa sosiaalisia tuloksia. Systeemitiede osoittaa päinvastaista: rakenteelliset kannustimet ohjaavat käyttäytymistä henkilökohtaisesta moraalista riippumatta. Ihmiset toimivat heihin kohdistuvien paineiden mukaisesti, ja nämä paineet tuottavat tuloksia, joita he eivät ole tietoisesti tarkoittaneet – tuloksia, jotka kasautuvat koko yhteiskuntaan.

Markkinatalous (joka muuten on kapitalismia) toimii joukolla muuttumattomia mekanismeja:

• Kilpailu → kannustaa kustannusten leikkaamiseen, luonnonvarojen hyödyntämiseen ja haittojen ulkoistamiseen
• Voitontavoittelu → asettaa lyhyen aikavälin hyödyt etusijalle pitkän aikavälin vakauden kustannuksella
• Kasvuvaatimus → tekee ekologisen tasapainon matemaattisesti mahdottomaksi
• Epätasa-arvon dynamiikka → keskittää vaurautta korkoa korolle -edun kautta
• Monopolistiset paineet → poistavat juuri sen ”kilpailun”, josta järjestelmä väittää olevansa riippuvainen

Mikään näistä tuloksista ei johdu siitä, että ihmiset olisivat ”ahneita”, ”moraalittomia” tai ”itsekkäitä”. Ne syntyvät, koska järjestelmä palkitsee käyttäytymistä, joka johtaa ekologiseen tuhoon, yhteiskunnalliseen rappeutumiseen ja rajattomaan kasaantumiseen. Vaikka jokainen toimitusjohtaja olisi moraalisesti valistunut, liikevoiton mekanismi rankaisisi heitä toiminnastaan ​​eri tavalla.

Tämä on systeemisen totuuden ydin:

Markkinajärjestelmät luovat tuloksia, joita kukaan ei henkilökohtaisesti valitse, vaan kaikki kärsivät kollektiivisesti.

Kun tämä ymmärretään, symboliset keskustelut ”hyvästä vs. huonosta kapitalismista” haihtuvat. Hyvää versiota ei ole. Rakenne pohjimmiltaan on pelkkää epäonnistumista. Jos markkinataloudelle ominaisen kannustinrakenteen poistaisi, se lakkaisi olemasta markkinataloutta.

Miksi debatointi ei toimi: Markkinauskon kultti

Yksi suurimmista esteistä rationaaliselle markkinataloustieteen keskustelulle on sen puolustusta tukeva psykologinen viitekehys. Et väittele talousteorian – väittelet uskomusjärjestelmän – kanssa.

Markkinaa puoltavat turvautuvat pieneen joukkoon hyvin harjoiteltuja iskulauseita, joista millään ei ole empiiristä pohjaa:

• ”Markkinat tietävät parhaiten.”
• ”Kilpailu saa aikaan innovaatioita.”
• ”Sosialismi epäonnistuu aina.”
• ”Ihmiset ovat luonnostaan ​​itsekkäitä.”
• ”Sääntely tuhoaa vapauden.”
• ”Hinnat heijastavat arvoa.”
• ”Hallitus on paha.”
• Jne.

Jokainen näistä väitteistä romahtaa tarkastelun alla. Mutta juuri tarkastelua markkinaideologia haluaa ihmisten välttävän. Siksi markkinamielisten puolustajien kanssa väittely tuntuu usein samalta kuin väittely jonkun kanssa, joka puolustaa uskontoaan tai sukuhistoriaansa – se on henkilökohtaista, emotionaalista ja eksistentiaalista.

Miksi se on kulttimaista?

1. Identiteetin fuusio
   Markkinaideologia rinnastetaan henkilökohtaiseen vapauteen, joten kritiikki tuntuu hyökkäykseltä itseä vastaan.
2. Taloudellinen riippuvuus
   Ihmiset luottavat juuri siihen järjestelmään, joka vahingoittaa heitä, mikä luo kognitiivisen ansan:
   ”Jos järjestelmä on ongelma, koko elämäni on epävakaa.”
3. Kulttuuriin ehdollistaminen
   Lapsuudesta lähtien meille opetetaan näkemään markkinat luonnonlakeina eikä keinotekoisina mekanismeina.
4. Vaihtoehtojen pelko
   Järjestelmä on tuhonnut tai heikentänyt toimivia vaihtoehtoja vuosisatojen ajan, jättäen ihmiset vaille käsitteellistä kieltä kuvitella mitään muuta.
5. Palkitsemisrakenteet
   Ne, jotka menestyvät aineellisesti, muuttuvat järjestelmän evankelistoiksi – vaikka heidän menestyksensä olisikin toiminnallisesti sattumanvaraista.

Tuloksena on väestö, joka puolustaa rakennetta, joka aktiivisesti heikentää sen tulevaisuutta. Markkinoista tulee jumala, ja niiden puolustamisesta moraalinen velvollisuus.

Systeemin insentiivit vs. ihmisten aikeet

Yksi tehokkaimmista tavoista purkaa markkinamyönteistä retoriikkaa on keskittyä aikomusten ja lopputulosten väliseen eroon.

Markkinaideologia perustuu myyttiin, jonka mukaan yksilölliset valinnat kasautuvat älykkäiksi kollektiivisiksi lopputuloksiksi. Tämä on hölynpölyä. Monimutkaiset järjestelmät eivät summaa aikomuksia; ne vahvistavat takaisinkytkentää.

Ihmiset eivät ohjaa järjestelmää; järjestelmä ohjaa ihmisiä.

Tämän takia:

• Kukaan ei tahallaan aio tuhota sademetsää, mutta se katoaa kiihtyvällä vauhdilla.
• Kukaan ei tahallaan aio kasvattaa globaalia eriarvoisuutta kiihtyvällä tavalla, mutta sen täytyy matemaattisesti kasvaa kilpailun kautta tapahtuvan akkumulaation myötä.
• Kukaan ei tahallaan aio tuottaa massaköyhyyttä yltäkylläisyyden maailmassa, mutta se jatkuu.
• Kukaan ei tahallaan aio loputonta sotaa, mutta militarismi on kannattava teollisuudenala.
• Kukaan ei tahallaan aio ympäristön romahtamista, mutta markkinat kohtelevat luontoa ulkoisena kustannuksena.

Jokainen markkinatalouden systeeminen lopputulos on emergentti, ei tietoisesti valittu. Elämme rakenteellisen koneiston sisällä, jonka tuotokset on ennalta määrätty sen suunnittelussa.

Joten jälleen kerran: moraalista väittely markkinoiden puolustajien kanssa on turhaa. On keskityttävä mekanismeihin.

Kuinka markkinamytologia suojelee järjestelmää

Markkinamyönteinen ideologia toimii retoristen kilpien joukkona, joiden tarkoituksena on peittää järjestelmän epäonnistumiset. Muutamia keskeisiä myyttejä:

• Myytti 1: “Markkinat palkitsevat tehokkuutta.”
  Todellisuus: Se palkitsee kustannusten ulkoistamista – haittojen siirtämistä yhteiskunnan ja ympäristön maksettavaksi.
• Myytti 2: “Kilpailu synnyttää innovaatioita.”
  Todellisuus: Kilpailu synnyttää päällekkäisyyksiä ja salailun tarvetta. Yhteistyö on innovaatioiden todellinen ajuri.
• Myytti 3: “Hinnat kuvaavat arvoa.”
  Todellisuus: Hinnat kuvaavat niukkuutta, voittomarginaaleja ja valtaa – eivät yhteiskunnallista hyötyä tai ekologisia kustannuksia.
• Myytti 4: “Kapitalismi on nostanut ihmisiä köyhyydestä.”
  Todellisuus: Teollinen teknologia ja tieteellinen kehitys paransivat elintasoa; kapitalismi hyödykkeisti tulokset. Kapitalismi loi myös uusia köyhyyden muotoja rakenteellisella eriarvoisuudella ja suhteellisella puutteella.
• Myytti 5: “Vapaat markkinat ehkäisevät monopoleja.”
  Todellisuus: Markkinakannustimet luovat monopoleja; ne ovat kilpailukykyisen kasvun looginen päämäärä.
• Myytti 6: “Ei ole vaihtoehtoa.”
  Todellisuus: Vaihtoehtoja on monia. Järjestelmä yksinkertaisesti tukahduttaa ne tai pitää ne marginaalisina.

Näillä myyteillä on psykologinen tehtävä: ne suojaavat ihmisiä systeemisen vastuun kohtaamiselta ja antavat heidän jatkaa osallistumistaan ​​tunnustamatta jokapäiväiseen elämäänsä sisäänrakennettua väkivaltaa.

Huomautus: Tämän artikkelin lopusta löydät lisäyksen, jossa on 25 yleisintä markkinamyyttiä ja ytimekkäät vastaväitteet.

Markkinainsentiivien apokalyptinen kehityssuunta

Jos markkinapuolustajat olisivat vain ärsyttäviä, millään tästä ei olisi merkitystä. Mutta panokset ovat eksistentiaalisia. Markkinatalous ei ole yksinkertaisesti tehotonta; se on matemaattisesti yhteensopimaton ekologisen ja sosiaalisen vakauden kanssa.

Järjestelmä ei voi säädellä itseään, koska:

• Liikevoitto vaatii kustannusten ulkoistamista
• Kilpailu vaatii lisääntyvää välistävetoa
• Kasvu vaatii kulutuksen laajentamista
• Velkapohjainen raha vaatii jatkuvaa laajentumista
• Valta keskittyy matemaattisen korkoa korolle -vaikutuksen kautta
• Ekologisia rajoja ei voida kaupallistaa millään rehellisin keinoin

Tämä luo järjestelmän, joka ylittää ekologiset rajat, luo eriarvoisuutta, tuottaa jätettä ja romahduttaa biosfäärin, jos sen annetaan jatkua.

Jos ihmiset kieltäytyvät hyväksymästä tätä väitettä, heiltä tulisi kysyä suoraan: Mitä muuta syy-seuraussuhteen selitystä ehdotat selvästi havaittaville globaaleille eriarvoisuuden, ympäristön pilaantumisen ja rakenteellisen epävakauden trendeille?

Markkinoiden puolustajat ryntäävät syyttämään ”hallituksen puuttumista” asioihin, ”sosialismia” tai vetoamaan ”parempaan sääntelyyn”. Mutta heti kun heitä pyydetään kuvailemaan todellista järjestelmän dynamiikkaa, joka ratkaisisi nämä ongelmat markkinalogiikan puitteissa, he epäröivät. He eivät pysty tarjoamaan niin yksityiskohtaista tietoa, koska sitä ei ole olemassa. Se on denialistista mytologiaa – fantasiaa, että kaikki ongelmat voidaan ratkaista järjestelemällä kansituolit uudelleen Titanicin kannella.

Tosiasia on, kuten on sekä empiirisesti että muodollisesti selvää:

Markkinakannustimet ovat apokalyptisia suunnittelultaan. Eivät tarkoituksellisesti – vaan mekanismin kautta.

Miksi ihmiset puolustavat heitä tuhoavaa järjestelmää

Yksi modernin kulttuurin syvimmistä tragedioista on se, että ihmiset puolustavat kapitalismia samasta syystä kuin panttivangit joskus puolustavat vangitsijoitaan: psykologisesta riippuvuudesta.

Neljä ensisijaista syytä:

1. Selviytymisinvestoinnit
   Ihmiset ovat riippuvaisia ​​järjestelmästä tulonsaajina eivätkä voi psykologisesti hyökätä sitä vastaan, mikä heitä ruokkii. (Tästä syystä monet ”aktivistiteollisuuskompleksissa” kieltäytyvät tunnustamasta kriisiemme todellista systeemistä lähdettä – he ovat riippuvaisia ​​samasta tuhoisasta järjestelmästä myydäkseen kirjojaan ja aktivistimediaansa.)
2. Statuspyrkimys
   Markkinat lupaavat ylöspäin suuntautuvaa liikkuvuutta, vaikka tilastollinen todennäköisyys olisi lähellä nollaa. Tämä arvo-oletus kyllästää harhaa ”omalla työllään vaurastuneista”.
3. Kulttuurimytologia
   Ihmisille opetetaan, että markkinat = vapaus, joten markkinoiden hylkääminen tuntuu kuin hylkäisi itse vapauden. Tämä on voimakkainta indoktrinaatiota ja on aina jokaisen markkinamyönteisen taloustieteilijän kielen päällä – vaikka itse ”vapauden” määritelmää harvoin, jos koskaan, tarkastellaan.
4. Pelko hyljätyksi tulemisesta
   Markkinaideologia kehystää vaihtoehdot kaaokseksi, tyranniaksi tai köyhyydeksi – vaikka järjestelmä tuottaa kaikkia kolmea. Tätä pahentavat väärät dualismit, erityisesti sosialismi/marxismi/kommunismi vs. kapitalismi -spektaakkeli, joka on yksi turhauttavimmista ja turhimmista koskaan keksityistä keskusteluista. Toisin kuin markkinakapitalismin tunnistettavissa oleva järjestelmädynamiikka, ”sosialismilla”, ”marxismilla” ja ”kommunismilla” ei ole lainkaan yhtenäistä, yleisesti sovellettavaa järjestelmäidentiteettiä.

Kun väittelet markkinoiden puolustajien kanssa, ymmärrä tämä: pyydät heitä astumaan ulos lapsuudesta asti rakennetusta psykologisesta selviytymiskehikosta. Vastarinta ei ole ensisijaisesti älyllistä; se on emotionaalista.

Miten väitellä tehokkaasti

Käytännön opas markkinaideologian purkamiseen joutumatta kehäretoriikan nielemäksi:

1. Älä koskaan kiistele moraalista. Kiistele mekaniikasta.”Mitä ihmiset tarkoittavat” on merkityksetöntä. Keskity rakenteellisiin kannustimiin ja järjestelmän käyttäytymiseen.
2. Vältä kapitalismi vs. sosialismi -binääriajattelua.Se on väärä dikotomia, joka on suunniteltu vangitsemaan keskustelu ja pitämään se hyväksyttävien ideologisten rajojen sisällä.
3. Paljasta emergentit lopputulokset, älä yksilöllisiä valintoja.Keskustele kaavoista, takaisinkytkentäsilmukoista, kumuloitumisesta ja ulkoisista vaikutuksista – älä yksittäisistä anekdooteista.
4. Käytä systeemitiedettä, älä ideologista retoriikkaa.Määrittele kaikki syy-seuraussuhteiden ja rakenteellisten seurausten näkökulmasta.
5. Muunna abstraktiot konkreettisiksi tuloksiksi.Ilmastonmuutosromahdus, velkakriisit, eriarvoisuuskäyrät, resurssien ylitys, kansanterveyden romahdukset jne.
6. Osoita, että markkinat ovat yhteensopimattomia 2000-luvun kanssa.Ei moraalisesti yhteensopimattomia – matemaattisesti yhteensopimattomia ekologisen ja teknologisen todellisuuden kanssa.
7. Korosta, että vaihtoehtoja on jo olemassa.Osuustoimintamallit, open access -suunnittelu, kyberneettinen koordinointi, yhteisvaurauden hallinta – nämä eivät ole fantasioita; ne ovat jo olemassa osittain ja niitä voidaan laajentaa, jos haluamme.
8. Tunnista, milloin väittelet todellisen uskovan kanssa.Joihinkin ihmisiin ei voi ottaa yhteyttä. Näissä tapauksissa puhu yleisön, älä kultin jäsenen puolesta.

Markkinafundamentalismin kulttirakenne

Jotta voimme todella purkaa markkinamyönteisen ideologian, meidän on tunnistettava sen uskonnollinen arkkitehtuuri:

• Alkuperämyytti: Markkinat ovat luonnollisia ja ikivanhoja
• Profeetat: Adam Smith, Friedman, Hayek
• Pyhä teksti: ”Näkymätön käsi”
• Synti: Markkinoiden häirintä
• Pelastus: Sääntelyn purkaminen ja kilpailu
• Paholainen: ”Sosialismi”
• Evankeliumi: Kasvu
• Uhrilahja: Ihmisten hyvinvointi ja ekologinen vakaus

Markkinaideologia kukoistaa, koska se antaa merkityksen, identiteetin ja järjestyksen tunteen ihmisille, jotka muuten tuntevat itsensä voimattomiksi. Se tarjoaa illuusion kontrollista: ”Jos teen kovasti töitä, voin menestyä.”

Totuus on tietenkin se, että menestys kapitalismin oloissa on pitkälti sidoksissa rakenteelliseen asemaan, perintöön ja ajoitukseen – ei ansioihin. Mutta myytit säilyvät, koska ne tarjoavat lohtua.

Uusi viitekehys: Systeeminen lukutaito vapautumisena

Jos on olemassa tie eteenpäin, se alkaa systeemilukutaidosta – ei akateemisena harjoituksena vaan kulttuurisena välttämättömyytenä. Ihmisten on opittava näkemään:

• Takaisinkytkentäsilmukat yksittäisten tapahtumien sijaan
• Kannustimet aikomusten sijaan
• Emergentit mallit moraalisten kertomusten sijaan
• Ekologiset rajat taloudellisten abstraktioiden sijaan
• Yhteistyö kilpailun sijaan monimutkaisten järjestelmien perustana

Ihmiskunnan selviytyminen riippuu kyvystämme suunnitella sosioekonomista arkkitehtuuriamme uudelleen tarkoituksella eikä tietämättömyydellä. Markkinatalous on perintöjärjestelmä ajalta, jolloin ekologiset rajat olivat tuntemattomia, sosiaalinen keskinäisriippuvuus ymmärrettiin väärin ja teknologinen kapasiteetti oli rajallinen.

Se ei ole enää yhteensopiva todellisuutemme kanssa.

Tulevaisuus kuuluu järjestelmille, jotka kykenevät sovittamaan ihmisen käyttäytymisen ekologiseen tasapainoon, yhteistyöhön perustuvaan tuotantoon ja hajautettuun älykkyyteen. Markkinoiden puolustajat eivät voi kuvitella tätä tulevaisuutta, koska he ovat psykologisesti ankkuroituneet menneisyyden retoriikkaan.

Tehtävämme ei ole pelkästään voittaa väittelyä.
Tehtävämme on auttaa ihmisiä näkemään maailma eri näkökulmasta.

Yhteenveto: Debatin loppu

Jossain vaiheessa markkinataloudesta keskusteleminen on kuin keskustelua siitä, palaako tuli. Todisteet ovat ylivoimaisia. Trendit ovat selkeitä. Rakenteelliset viat eivät ole enää teoreettisia – ne ovat miljardien ihmisten elettyä todellisuutta.

Ongelma ei ole ”huonot toimijat”, huono politiikka tai korruptoituneet instituutiot. Ongelma on itse markkinajärjestelmän arkkitehtuuri: kone, joka palkitsee tuhoisaa käyttäytymistä, rankaisee yhteistyötä, hyödykkeellistää ihmiselämää ja kohtelee planeettaa kertakäyttöisenä.

Väittely markkinamyönteisten kultistien kanssa edellyttää myyttien paljastamista, mekanismien paljastamista ja vaihtoehtojen valaisemista. Mutta lopulta todellinen yleisö ei ole järjestelmän puolustaja – kaikki keskustelua seuraavat hiljaa tunnistavat, että jokin on syvästi vialla ja etsivät tietä eteenpäin.

Markkinafundamentalismi ei romahda keskustelun kautta. Se romahtaa omien ristiriitojensa painon alle.

Vastuumme on nopeuttaa kulttuurista ymmärrystä, joka tekee tästä romahduksesta selviytymisen mahdollisen.

Alla on lista 25 yleisimmästä myytistä, joita ortodoksisen markkinauskonnon kannattajat jatkuvasti levittävät. Nämä tarjotaan viitteeksi tilanteisiin, joissa väistämättä kohtaat tällaista hölynpölyä.

Seuraavassa järjestyksessä:

1. “Kapitalismi luo vaurautta.”
2. “Kapitalismi on nostanut miljoonia ihmisiä köyhyydestä.”
3. “Vapaat markkinat jakavat resursseja tehokkaasti.”
4. “Kilpailu synnyttää innovaatioita.”
5. “Markkinat tietävät parhaiten.”
6. “Kapitalismi palkitsee kovasta työstä.”
7. “Sosialismi epäonnistuu aina.”
8. “Näkymätön käsi luo järjestystä.”
9. “Kapitalismi on luonnollinen osa ihmisen käyttäytymistä.”
10. “Eriarvoisuus on luonnollista ja välttämätöntä.”
11. “Ihmiset ovat luonnostaan ​​itsekkäitä, joten kapitalismi toimii.”
12. “Ilman markkinoita mikään ei tulisi tehdyksi.”
13. “Kapitalismi edistää vapautta.”
14. “Sääntely tuhoaa innovaatiot.”
15. “Valtio on tehoton; markkinat ovat tehokkaat.”
16. “Kapitalismi on paras järjestelmä, jota olemme kokeilleet.”
17. “Köyhät ovat köyhiä huonojen valintojensa takia.”
18. “Jos rikkaita verotetaan, he lopettavat sijoittamisen.”
19. “Markkinat ovat demokraattiset – ihmiset äänestävät omilla rahoillaan.”
20. “Kapitalismi tuottaa meritokratiaa.”
21. “Kapitalismi suojelee tyranniaa vastaan.”
22. “Hintasignaaleissa on viisautta.”
23. “Yrittäjät ovat edistyksen moottori.”
24. “Ympäristöongelmat voidaan ratkaista markkinakannusteilla.”
25. “Kapitalismille ei ole vaihtoehtoa.”

1. “Kapitalismi luo vaurautta.”

Nopea vastalause: Tiede ja teknologia luovat vaurautta; kapitalismi vain muuttaa sen tavaraksi ja jakaa sen hierarkiassa.

Pitkä vastalause:
Tämä on klassinen hyperyleistyksenne ja yksittäisen kausaliteetin virhe. Vaikka hyväksymmekin väliaikaisesti valtavirran määritelmät, ydin on: kapitalismi ei luo vaurautta; se omaksuu ja kanavoi sen. Todelliset materiaalikapasiteetin tekijät ovat:

· tieteelliset löydöt

· teknologinen kehitys

· kertynyt inhimillinen tieto

· yhteistyöhön perustuva ongelmanratkaisu

Tarkemmin ottaen meidän on kysyttävä, mitä rikkaus edes tarkoittaa. Markkinataloudessa – eli kapitalismissa – rikkaus määritellään pääasiassa rahallisena kertymänä: varallisuutena, pääoman omistuksena, liikevoittona ja kykynä hallita resursseja taloudellisin keinoin. Se on kapea, ihmiskeskeinen, transaktionaalisesti määritelty käsite, joka rajoittaa arvon siihen, mitä voidaan omistaa, hinnoitella ja myydä.

Tämä määritelmä jättää huomiotta kaiken sen, mikä todella tekee elämästä mahdollisen:

· ekologinen vakaus

· julkinen infrastruktuuri

· ihmisten tieto

· sosiaalinen yhteenkuuluvuus

· tieteelliset löydöt

· ympäristön terveys

· kollektiivinen hyvinvointi

Tämän logiikan mukaan öljyvuoto, jonka puhdistaminen vaatii miljardeja, lisää keinotekoisesti BKT:tä. Metsän tuhoaminen ja puutavaran myynti lasketaan ”varallisuuden luomiseksi”, kun taas metsän säilyttäminen ehjänä – biosfäärin aktiivinen tukeminen – lasketaan nollaksi taloudelliseksi arvoksi. Ihmisten kärsimys muuttuu teollisuudeksi, ympäristön romahtaminen muuttuu voittojen lähteeksi.

Toisin sanoen kapitalismi määrittelee vaurauden tavalla, joka palkitsee järjestelmällisesti tuhoa, raaka-aineiden hyödyntämistä ja riippuvuuden kaupallistamista, samalla kun se sivuuttaa tai aliarvioi ihmisten ja ekologisen hyvinvoinnin todelliset perustat.

Joskus markkinatalouden puolustajat muuttavat määritelmää ja käyttävät termiä ”vauraus” tarkoittamaan luovaa tuotantoa – kykyä yhdistää resursseja ja kekseliäisyyttä autojen tai tietokoneiden kaltaisten tuotteiden rakentamiseksi. Vaikka tämä määritelmä onkin hienovaraisempi, se on silti virheellinen, koska luova kehitys ja teknologinen edistyminen eivät vaadi markkinataloutta. Niitä esiintyy jatkuvasti myös muissa kuin markkinataloudellisissa yhteyksissä, kuten:

· ihmiset, jotka ratkaisevat ongelmia yhteistyössä perheissä ja yhteisöissä

· tiedemiehet, jotka edistävät yhteistä tietämystä ilman voitontavoittelua

· avoimen lähdekoodin ohjelmoijat, jotka kehittävät ohjelmistoja yhteiseen käyttöön

· taiteilijat, jotka säveltävät, suunnittelevat ja keksivät markkinakannustimien ulkopuolella

· insinöörit, tutkijat ja akateemikot, jotka kehittävät läpimurtoja julkisen rahoituksen avulla

· vapaaehtoiset ja yhteisöryhmät, jotka järjestäytyvät vastaamaan yhteisiin tarpeisiin

Ihmiset ovat aina luoneet, innovoineet ja ratkaisseet ongelmia kauan ennen kapitalismin olemassaoloa, ja he tekevät niin edelleen lukemattomilla ei-markkina-alueilla tänään. Keksintökyky on ihmisen kognition, yhteistyön ja kertyneen tiedon funktio – ei markkinoiden dynamiikan antama lahja.

Lopuksi, jos määrittelemme vaurauden todella universaalilla, ei-ideologisella tavalla, se olisi:

tehokkuuden ja optimoinnin edistäminen, jonka avulla ihmisyhteisö voi saada aikaan ”enemmän vähemmällä”, kuten Buckminster Fuller usein korosti.

Todellinen vauraus mitataan teknisellä kyvykkyydellämme vastata ihmisten tarpeisiin seuraavin keinoin:

· mahdollisimman vähäinen resurssien käyttö

· mahdollisimman vähäinen ekologinen haitta

· mahdollisimman vähäinen ihmistyövoima

Se on kyvykkyyden laajentamista yhdistettynä materiaalien, energian ja ajan kustannusten vähentämiseen – ei rahan, omaisuuden tai voiton kasvattamista.

Tässä näkemyksessä vauraus ei ole:

· rahaa

· omaisuutta

· pääoman kertymistä

· yritysten voittoa

Varallisuus on:

· energiajärjestelmien tehokkuuden parantamista

· maatalouden tuotannon parantamista ja samalla ympäristövaikutusten vähentämistä

· kestävämpien ja vähemmän jätettä tuottavien tuotteiden suunnittelua

· ihmisten työtaakan vähentävien teknologioiden kehittämistä

· infrastruktuurin kehittämistä, joka laajentaa saatavuutta ja samalla vähentää resurssien kulutusta

· järjestelmien rakentamista, jotka parantavat yhteistä hyvinvointia ja jättävät mahdollisimman pienen ekologisen jalanjäljen

Tämän määritelmän mukaan kapitalismi usein tuhoaa varallisuuden.

· Suunniteltu vanhentuminen tuhoaa varallisuutta.

· Turha kilpailu tuhoaa vaurautta.

· Markkinaosuuden vuoksi turha tuotanto tuhoaa vaurautta.

· Kaivannaisteollisuus tuhoaa vaurautta heikentämällä elämän ekologista perustaa.

Todellinen vauraus on yhteiskunnan asteittainen kyky vastata tarpeisiin kestävästi, tehokkaasti ja ilman hyväksikäyttöä. Ja tämä vaurauden muoto – luultavasti ainoa mielekäs laji – on historiallisesti syntynyt markkinakannustimista huolimatta, ei niiden takia.

2. “Kapitalismi on nostanut miljoonia köyhyydestä.”

Nopea vastalause: Teollistuminen ja tieteellinen kehitys nostivat elintasoa; kapitalismi kiinnittyi näihin voittoihin ja vaati luottoa.

Pitkä vastalause:
Tämä hyperyleistetty harhaluulo johtuu pinnallisesta ymmärryksestä siitä, mitä köyhyys on, miten se sai alkunsa ja miten sitä pitäisi mitata.

Lyhyt vastalause on suoraviivainen: teollistuminen, tieteellinen menetelmä ja julkinen infrastruktuuri nostivat elintasoa – ei kapitalismi itse. Tekninen kyky tuottaa runsautta on kumulatiivinen tulos:

· tekniikasta ja soveltavasta tieteestä

· julkisista ja osuustoiminnallisista investoinneista

· vuosisatojen yhteisestä tiedosta

· kollektiivisesta yrityksestä ja erehdyksestä

Kapitalismi yksinkertaisesti rahallistaa nämä voitot ja kirjoitti tarinan uudelleen asettaakseen itsensä pelastajaksi.

Ymmärtääksemme tämän myytin ytimessä olevan valheen meidän on selvennettävä, mitä ”köyhyys” itse asiassa tarkoittaa. Köyhyys ei ole mikään ikuinen, luonnollinen perusehto, kun ihmisen perustarpeet, kuten ravinto, puhdas vesi, suoja ja turvallisuus ympäristön vaaroilta, on täytetty. Näiden perustekijöiden lisäksi se, mitä kutsumme ”köyhyydeksi”, muuttuu suhteelliseksi köyhyydeksi: puutteeksi mitattuna tietyn yhteiskunnan normeilla, odotuksilla ja varallisuuden jakautumisella.

Ja suhteellinen köyhyys tässä rakenteellisessa mielessä on markkinatalouden tuote.

Ennen markkinajärjestelmien nousua ei ollut:

· henkilöitä, jotka omistavat miljoonia kertoja enemmän resursseja kuin muut

· globaalia hierarkiaa, jossa selviytyminen riippuu palkan ja rahan saatavuudesta

· rakenteellista työttömyyttä ja ”ylijäämäväestöä”, jotka julistettiin taloudellisesti tarpeettomiksi

· systeemista velkaa, joka ulottuu sukupolville.

Köyhyys nykyisessä merkityksessä on itse kapitalismin keksintö – sivutuote:

· kilpailun niukkuudesta

· epätasa-arvoisista mahdollisuuksista saada omaisuutta ja pääomaa

· selviytymisen palkkariippuvuudesta

· työn pakkokaupasta

· yhteisvaurauden aitaamisesta ja varastamisesta

· siirtomaiden riistosta ja imperialistisesta ryöstöstä

· varallisuuden keskittymisestä pääoman kertymisen kautta.

Kapitalismi ei ”nostanut ihmisiä pois köyhyydestä”; se loi uusia köyhyyden muotoja ja siirsi sitten joitain ihmisiä hieman ylöspäin omassa keinotekoisessa hierarkiassaan – samalla kun se vaati tunnustusta jokaisesta teknologian ja julkisten investointien aikaansaamasta parannuksesta.

Mikä pahempaa, kapitalismi luo jatkuvasti uudelleen köyhyyttä rakenteensa kautta:

· varallisuus keskittyy korkoa korolle -efektin kautta

· eriarvoisuus kasvaa matemaattisesti kilpailussa

· automaatio syrjäyttää työntekijät nopeammin kuin se luo turvallisia työpaikkoja

· elinkustannukset nousevat, kun palkat junnaavat paikallaan

· ihmisten perustarpeet (ruoka, asuminen, terveydenhuolto, koulutus) myydään voittoa tavoitellen

· velka vangitsee enemmistön pitkän aikavälin taloudelliseen orjuuteen.

Joten kun joku sanoo: ”Kapitalismi nosti miljardeja pois köyhyydestä”, he sekoittavat teknologisen nousun markkinoiden purkamiseen ja sekoittavat väliaikaiset materiaaliset parannukset järjestelmälliseen oikeuteen.

Se mikä itse asiassa paransi elintasoa oli:

· julkiset terveydenhuoltojärjestelmät

· sanitaatio ja puhdas vesi

· sähkö ja infrastruktuuri

· tieteellinen lääketiede ja rokotteet

· maataloustekniikka ja koneistus

· julkinen koulutus

· teollinen tuotantokapasiteetti

· demokraattiset ja sosiaaliset liikkeet

· tiedon globaali leviäminen.

Kaikki tämä voi tapahtua ja tapahtuu tiukan markkinalogiikan ulkopuolella.

Kapitalismi ei nostanut miljardeja pois köyhyydestä. Ihmisen kekseliäisyys teki sen. Kapitalismi monetisoi tulokset, keskitti voitot ja kirjoitti itsensä edistyksen mytologiaan.

3. “Vapaat markkinat allokoivat resursseja tehokkaasti.”

Nopea vastalause: Markkinat allokoivat hyötyäkseen liikevoittoa, eivät tarpeeseen – ne luovat niukkuutta, tuhlausta ja väärinkäyttöä.

Pitkä vastalause:
Tämä väite on yksi pysyvimmistä ja pohjimmiltaan virheellisistä väitteistä markkinatalouden mytologiassa. Se perustuu naiiveihin uskomuksiin, että liikevoiton tavoittelu on maagisesti linjassa optimaalisten sosiaalisten tulosten kanssa. Tarina jatkuu: miljoonat yksittäiset ostopäätökset ”signaloivat” yhteiskunnan tarpeita, ja yritykset kilpailevat tyydyttääkseen nämä tarpeet mahdollisimman tehokkaalla tavalla.

Todellisuudessa markkinat eivät allokoi resursseja tehokkaasti.
Ne kohdistavat resursseja sinne, missä voittoa voidaan saada – mikä on täysin eri asia.

A) ”Tehokkuudella” vapaiden markkinoiden teoriassa ei ole mitään tekemistä todellisen tehokkuuden kanssa

Talousoppikirjoissa ”tehokkuus” määritellään ehdoilla, jotka ovat puhdasta fantasiaa:

· kuluttajilla on täydellinen tieto

· markkinat ovat täysin kilpailullisia

· tuottajat eivät kohtaa ulkoisvaikutuksia

· tavarat hinnoitellaan todellisten kustannusten mukaan

· toimijat käyttäytyvät rationaalisesti

· vallan epätasapainoa ei ole.

Mitään näistä ehdoista ei ole olemassa todellisessa maailmassa. Ei mitään. Koskaan. Milloin tahansa. Koko teoria romahtaa koskettaessaan todellisuutta.

Markkinakannustimet vääristävät aktiivisesti näitä oletuksia, koska voitto priorisoi:

· suunniteltu vanheneminen

· kuluttajien manipulointi

· markkinoiden ylivalta ja monopoli

· resurssien liikakäyttö

· ympäristön tuhoaminen

· salassapito ja omistusoikeus

Tämä ei ole virhe – se on itse mekanismi.

B) Markkinat allokoivat ostovoiman, eivät tarpeen mukaan

Jos markkinat todella kohdentaisivat resursseja ”tehokkaasti”, niin:

· kukaan ei olisi koditon

· kenelläkään ei olisi nälkä

· terveydenhuolto olisi yleismaailmallista

· lääketiede ei olisi voittoa tavoitteleva toimiala

· puhdasta vettä ei yksityistettäisi

· koulutus ei riippuisi tuloista

· kestävät tuotteet hallitsevat markkinoita.

Mikään näistä ei pidä paikkaansa, koska markkinat allokoivat perustuen:

”Kuka voi maksaa?”
ei
”Kuka sitä tarvitsee?”

Jos nälkää näkevällä lapsella ei ole rahaa, markkinat kohtelevat lasta taloudellisesti näkymättömänä.
Jos miljardööri haluaa neljännen jahdin, markkinat täyttävät tämän ”tarpeen” välittömästi.

Tämä ei ole tehokkuutta. Tämä on luokkajakoa.

C) Markkinat synnyttävät keinotekoista niukkuutta, koska niukkuus on kannattavaa

Yksi markkina-allokaation tuhoisimmista piirteistä on, että se palkitsee niukkuutta, ei runsautta. Kun jostain tulee liian runsasta, hinnat laskevat ja voitot katoavat. Tämä kannustaa yrityksiä:

· tuhoamaan ylijäämätavarat

· rajoittamaan tuotantoa

· estää pääsy tai toimia pääsyn portinvartijana

· lukitsemaan elämää pelastavat teknologiat patenttien taakse

· suunnittelemaan keinotekoisia tarjonnan pullonkauloja

· ylläpitämään niukkuutta hintojen ylläpitämiseksi.

Tästä syystä yritykset polttavat satoa, kaatavat maitoa viemäriin, tuhoavat myymättömän varaston ja rajoittavat lääkkeiden saatavuutta. Runsaus ei ole kannattavaa – vaikka se pelastaisi ihmishenkiä.

Markkinat eivät allokoi runsautta tehokkaasti; he tukahduttavat sen.

D) Markkinat haaskaavat valtavasti

Jos markkinat olisivat tehokkaita, tuotanto olisi optimoitu ja virtaviivaistettu. Sen sijaan näemme:

· satoja lähes identtisiä kuluttajatuotteita, jotka kilpailevat tarpeettomasti

· miljardien syytämistä mainontaan, brändäykseen ja psykologiseen manipulointiin

· suunniteltua vanhentumista, joka edellyttää jatkuvaa uudelleenostoa

· kaivannaisteollisuuden, joka tuottaa vuoria jätettä, koska jätteiden tuottaminen on halvempaa

· päällekkäisiä infrastruktuureja, jotka tuhlaavat huikeasti resursseja

· tuotetoimituksia ympäri maailmaa pelkästään työvoima-arbitraasiin.

Markkinoiden ”tehokkuus” on itse asiassa liikevoiton välistävetämisen tehokkuutta, ei resurssien, työvoiman tai ekologisen vakauden tehokkuutta. Järjestelmä tuottaa sitä, mikä myy, ei sitä, mikä on hyödyllistä, kestävää tai kestävää.

E) Liikevoittomotiivi aktiivisesti allokoi väärin resursseja

Mieti, mihin resurssit todella menevät:

· Ylellisyystuotteisiin käytetään enemmän resursseja kuin maailmanlaajuisen nälän lopettamiseen.

· Algoritmiseen mainontaan investoidaan enemmän kuin ympäristön ennallistamiseen.

· Enemmän osaavaa työvoimaa työskentelee riippuvuutta aiheuttavien sovellusten kuin puhtaiden energiajärjestelmien parissa.

· Tutkimusrahoitusta menee enemmän rahaa tuottaviin sairauksiin kuin laiminlyötyihin tai harvinaisiin sairauksiin.

· Enemmän pääomaa virtaa spekulatiiviseen rahoitukseen kuin julkiseen infrastruktuuriin.

Markkinat palkitsevat kannattavimmat, eivät kaikkein hyödyllisimmät ideat. Siksi:

· fossiiliset polttoaineet hallitsevat, vaikka uusiutuvat energialähteet ovat pitkällä aikavälillä halvempia

· pikamuoti kukoistaa katastrofaalisesta saastumisesta huolimatta

· roskaruoka päihittää terveellisen ruoan

· autot hallitsevat kaupunkeja, vaikka joukkoliikenne on tehokkaampaa

· sotateollisuus kukoistaa, vaikka sillä ei ole positiivista sosiaalista panosta.

Markkinat jakavat resursseja väärin, koska voitto on kapea, lyhytaikainen, itseään vahvistava mittari.

F) Tehokkuus tulee mitata kestävyydellä, ei myyntimäärillä

Todellinen tehokkuus tarkoittaa:

· resurssien käytön minimoimista

· jätteen vähentämistä

· tuotteen pitkäikäisyyden maksimointia

· yleisen saatavuuden varmistamista

· suunnittelua uudelleenkäyttöä, korjausta ja kiertokulkua varten

· tuotannon yhdenmukaistamista ekologisten rajojen kanssa.

Markkinat toimivat päinvastoin, koska ne riippuvat:

· jatkuvasta kapasiteetista

· jatkuvasta kulutuksesta

· jatkuvasta korvaamisesta

· jatkuvasta kasvusta.

Tästä syystä markkinaideologiaan koulutetut taloustieteilijät kutsuvat kulutusta ”hyväksi” ja säilyttämistä ”huonoksi”. Markkinat eivät rakenteellisesti pysty mukautumaan ekologiseen todellisuuteen.

G) Yhteenveto: Markkinat allokoivat liikevoittoa, eivät vaurautta

Väite ”vapaat markkinat allokoivat resursseja tehokkaasti” säilyy vain siksi, että ihmiset sekoittavat rahavirran sosiaaliseen optimointiin. Markkinoiden allokaatiomekanismi ei ole viisauden moottori. Se ei ole älykäs järjestelmä. Se ei ole kollektiivinen aivo.

Se on kilpailullinen, lyhytaikainen, voittohakuinen lajittelualgoritmi, joka systemaattisesti vääristää ihmisten tarpeita ja ekologista kestävyyttä.

Jos mikään, markkinat ovat nykyisen teknologisen kapasiteetin kannalta heikoin mahdollinen allokointijärjestelmä. Meillä on jo valmiudet koordinoida resursseja järkevästi, yhteistoiminnallisesti ja kestävästi.

Markkinat eivät mahdollista tätä kykyä.
Ne estävät sen.

4. “Kilpailu synnyttää innovaatioita.”

Nopea vastalause: Yhteistyö ajaa todellista innovaatiota; kilpailu aiheuttaa salailua, redundanssia ja riskinottoa.

Pitkä vastalause:
Slogan ”kilpailu synnyttää innovaatiota” kuulostaa uskottavalta, koska olemme tottuneet yhdistämään kilpailun parantamiseen: yritykset ”kilpailevat”, joten niiden oletetaan paranevan jatkuvasti. Mutta järjestelmätasolla tämä on syvästi harhaanjohtavaa.

Markkinataloudessa kilpailu ei tarkoita ihmisten ongelmien yhteistyöhön perustuvaa ratkaisemista – se koskee etulyöntiaseman suojelemista ja markkinaosuuksien valtaamista. Tämä logiikka tuottaa luotettavasti:

• salailua tiedon jakamisen sijaan
• patenttien hamstrausta avoimen saatavuuden sijaan
• turhaa tuotantoa rationaalisen suunnittelun sijaan
• lyhyen aikavälin kikkoja pitkän aikavälin läpimurtojen sijaan

Todella transformatiivinen innovaatio – sellainen, joka muuttaa yhteiskunnan rakennetta – riippuu lähes aina yhteistyöstä, jaetusta tiedosta ja julkisista investoinneista, ei nollasummakilpailusta. Mietipä:

• internetiä
• nykyaikaista tietojenkäsittelyä
• GPS:ää
• kansanterveysjärjestelmiä
• avaruustutkimusta
• perustieteellistä tutkimusta

Nämä syntyivät yhteistyötä tekevistä instituutioista, yliopistoista, julkisesti rahoitetuista laboratorioista ja kansainvälisestä yhteistyöstä – eivät joukosta kilpailevia yrityksiä, jotka piilottivat työtään toisiltaan.

Markkinat pirstaloivat tietoa omien siilojen välillä; ne tekevät tiedosta aseen, eivät yhteistä hyödykettä. Tuloksena on hukkaan heitettyä osaamista, päällekkäistä työtä ja tilanne, jossa yritykset kilpailevat tuotteiden pinnallisesta erottamisesta (brändäys, tyyli, pienet ominaisuudet) sen sijaan, että koordinoisivat tehokkaimpia ja kestävimpiä ratkaisuja.

Innovaatio, vakavassa mielessä, on jaetun tiedon ja systeemisen takaisinkytkennän funktio, ei brändisodankäynti. Kilpailu voi synnyttää uutuutta, mutta uutuus ei ole sama asia kuin edistys.

5. “Markkinat tietävät parhaiten.”

Nopea vastine: Markkinat eivät ”tiedä” mitään – hinnat heijastavat valtaa, niukkuutta ja ulkoistettua haittaa.

Pitkä vastine:
Tämä on puhdasta antropomorfismia. Markkinat eivät ole aivot, mieli tai älykkyys. Ne ovat mekanismi, joka reagoi ostovoimaan, ei viisauteen. Sanoa ”markkinat tietävät parhaiten” on sekoittaa hintaliikkeet ymmärrykseen.

Hinnat eivät sisällä:

• ekologista todellisuutta
• inhimillistä kärsimystä
• pitkän aikavälin seurauksia
• sosiaalista yhteenkuuluvuutta
• sukupolvien välisiä vaikutuksia.

Hinnat kertovat sen, mitä rahakkaat ihmiset ovat tällä hetkellä valmiita (tai pakotettuja) maksamaan manipuloinnin, epäsymmetrisen informaation ja rakenteellisen vallan olosuhteissa.

Kun asuntojen hinnat räjähtävät, onko se ”tietoa” vai spekulatiivinen kupla? Kun fossiiliset polttoaineet pysyvät kannattavina, onko se ”energiaviisautta” vai juurtuneen pääoman inertiaa? Kun elämää pelastavia lääkkeitä ei ole saatavilla, onko se ”tehokasta allokointia” vai markkinat, jotka eivät pysty erottamaan voittoa ja julmuutta?

Se, mikä hinnoitellaan ja miten, riippuu seuraavista tekijöistä:

• kuka omistaa mitä
• kuka hallitsee mitä
• kuka ulkoistaa mitä.

Markkinat ”tietävät” vain yhden asian: miten vipuvaikutus muutetaan rahaksi. Se ei ole älykkyyttä. Se on lajitteluprosessi ilman omatuntoa, muistia ilman käsitystä tulevaisuuden kannattavuudesta.

6. “Kapitalismi palkitsee kovasta työstä.”

Nopea vastine: Se palkitsee rakenteellista etua, omistajuutta, perintöä ja onnea – ei työtä.

Pitkä vastine:
Jos kapitalismi todella palkitsisi ”kovaa työtä”, maapallon ahkerimmin työskentelevät ihmiset olisivat rikkaimpia. Sen sijaan näemme päinvastaisen: fyysisesti raskaimpia, psykologisesti vaativimpia ja sosiaalisesti välttämättömimmille työpaikoille – hoiva-, puhtaanapito-, maatalous- ja ruumiillinen työ – maksetaan järjestelmällisesti alipalkkaa ja niitä usein halveksitaan.

Se mitä kapitalismi oikeasti palkitsee:

• tuottavien varojen omistaminen
• kontrolli muiden työvoimasta
• aiempi varallisuus (pääomatulot, osingot, vuokrat)
• asemaetu (verkosto, perhe, luokka)
• ajoitus ja silka onni.

Henkilö voi periä omaisuuden tekemättä loppuelämällään mitään yhteiskunnallisesti arvokasta – ja silti ”ansaita” päivässä enemmän kuin sairaanhoitaja, opettaja tai maatyöläinen vuodessa. Tämä ei ole kapitalismin vääristymä; se on se, miten kapitalismi rakenteellisesti toimii.

Myytti, että ”kova työ” on palkkio, on psykologinen työkalu, jota käytetään syyttämään köyhiä heidän olosuhteistaan ​​ja moraalisesti hygienisoimaan rikkaiden etuja. Se peittää sen tosiasian, että suuri osa siitä, mitä kutsumme ”tuloiksi” huipulla, on yksinkertaisesti passiivista ottamista muiden työstä ja resursseista.

Käytännössä ”työ” on kaupallistettua ja arvoltaan alennettua, kun taas omistaminen on sakralisoitua. Työ ei hallitse pääomaa. Pääoma hallitsee työtä.

7. “Sosialismi epäonnistuu aina.”

Nopea vastaus: Markkinataloudet epäonnistuvat jatkuvasti – romahdukset, kuplat, taantumat, lamat – koska epävakaus on sisäänrakennettua.

Pitkä vastaus:
”Sosialismi epäonnistuu aina” on sisällötön iskulause. Se niputtaa yhteen laajan kirjon historiallisia kokeiluja – joista useimmat olivat hybridejä, epätäydellisiä tai geopoliittisten paineiden vääristämiä – ja julistaa ne kaikki identtisiksi. Samaan aikaan kapitalismin jatkuvat epäonnistumiset joko normalisoidaan, muotoillaan uudelleen tai yksinkertaisesti jätetään keskustelusta pois.

Kapitalistiset taloudet rutiininomaisesti:

• romahtavat
• kuplaantuvat
• räjähtävät
• vaativat pelastuspaketteja
• aiheuttavat massatyöttömyyttä
• siirtävät kriisejä köyhimpien ja haavoittuvimpien harteille.

Meillä on jopa kokonaisia ​​tieteenaloja (esim. ”suhdanneteoria”), jotka on rakennettu kapitalististen markkinoiden kroonisen epävakauden ympärille, ikään kuin säännöllinen tuho olisi vain ”miten asiat ovat”.

Kun ihmiset sanovat ”sosialismi epäonnistui”, he yleensä tarkoittavat joko:

• Tietty autoritaarinen valtio romahti – usein yhdistäen markkinat, suunnittelun ja sorron ainutlaatuisilla tavoilla; tai
• se ei noudattanut idealisoitua, koskaan määrittelemätöntä täydellisyyden standardia.

Mutta missä vastaavaa standardia sovelletaan kapitalismiin? Jos mittarina on inhimillinen kärsimys, ympäristön tuhoutuminen ja systeeminen epävakaus, kapitalismi on ”epäonnistunut” suurimmalla osalla maailman väestöä ja koko biosfäärin osalta. Se ei selviä siksi, että se toimii – vaan koska minkään vakavasti otettavan vaihtoehdon ei ole vielä annettu skaalautua ilman sabotaasia, kauppasaartoa tai hyökkäystä.

8. “Näkymätön käsi luo järjestystä.”

Nopea vastine: ”Näkymätön käsi” on retorinen metafora, ei mekanismi – ja se tuottaa kaaosta, ei tasapainoa.

Pitkä vastine:
”Näkymättömästä kädestä” on tullut mystinen loitsu. Se antaa ymmärtää, että yksityinen oman edun tavoittelu kääntyy salaperäisesti yleiseksi hyödyksi, ikään kuin olisi olemassa piilotettu koordinaattori, joka yhdistää ahneuden yhteisen hyvän kanssa.

Todellisuudessa “näkymätön käsi” on pelkästään:

• miljoonia koordinoimattomia liiketoimia,
• jotka ovat lyhytaikaisten kannustimien ohjaamia
• suodatettuina vallan, manipuloinnin ja eriarvoisuuden läpi.

Se ei luo järjestystä; se luo stokastista kaaosta ja tilapäisiä vakauspisteitä. Markkinat eivät seuraa sosiaalisia tarpeita tai ekologisia rajoituksia; ne seuraavat sitä, mikä myy nykyisissä olosuhteissa.

Ajatus siitä, että tämä itseorganisoituva turbulenssi maagisesti konvergoi optimaalisiin tuloksiin, kuuluu enemmän teologiaan kuin tieteeseen. Ihmiset vetoavat näkymättömään käteen, kun he eivät halua tutkia todellisia syy-seuraussuhteita:

• Miksi ilmasto muuttuu epävakaaksi?
• Miksi eriarvoisuus on räjähtänyt?
• Mitä perustarpeita ei tyydytetä?

Jos näkymätön käsi todella ”loi järjestyksen”, emme kohtaisi kasaantuvia globaaleja kriisejä, joita ajavat juuri ne toimet, joista markkinat eniten hyötyvät. Käsi ei ole näkymätön; se on vain selittämätön.

9. “Kapitalismi on luonnollinen osa ihmisen käyttäytymistä.”

Nopea vastine: Suurin osa ihmiskunnan menneisyydestä on yhteistyöhön, yhteisöllisyyteen ja markkinattomuuteen perustuvaa. Kapitalismi on poikkeus.

Pitkä vastine:
Tämä myytti perustuu sarjakuvamaiseen versioon ”ihmisluonnosta”, jossa ihmiset ovat luonnostaan ​​kilpailullisia, omaisuutta hankkivia ja kaupankäyntihaluisia. Antropologiset ja historialliset todisteet puhuvat päinvastaista.

Suurimman osan lajimme olemassaolosta ihmisyhteiskunnat olivat:

• metsästäjä-keräilijäyhteisöjä
• pienimuotoisia puutarhayhteisöjä
• yhteistyöhön perustuvia ja vastavuoroisia
• osa lahjojen antamisen, sukulaisuuden ja yhteisten varojen hallinnan yhteisiä normeja.

Markkinat, kokonaisvaltaisena järjestelmänä, joka järjestää kaiken elämän hyödykkeiden vaihdon ja palkkatyön ympärille, ovat erittäin uusia. Kapitalismi on historiallinen sattuma, ei ajaton ilmaus siitä, keitä me olemme.

Kyllä, ihmiset kykenevät kilpailuun – mutta meillä on myös luonnostaan​:

• empatiaa
• yhteistyötä
• oikeudenmukaisuuden normit
• kollektiivinen ongelmanratkaisu.

Kapitalismi vahvistaa yhtä kapeaa käyttäytymisulottuvuutta – itsekkyyttä niukkuuden vallitessa – suunnittelemalla instituutioita, jotka palkitsevat sitä. Sitten se viittaa tuloksena olevaan käyttäytymiseen todisteena ”ihmisluonnosta”. Tämä on kehälogiikkaa. Suunnittelet järjestelmän, joka kannustaa itsekkyyteen, ja sitten julistat, että itsekkäät tulokset todistavat järjestelmän olevan ”luonnollinen”.

Jos mikään, niin keskinäisen avun, solidaarisuuden ja jokapäiväisen anteliaisuuden läsnäolo kapitalismista huolimatta on todiste siitä, että syvempi luontomme kieltäytyy täysin kaupallistamasta itseään.

10. “Eriarvoisuus on luonnollista ja välttämätöntä.”

Nopea vastine: Eriarvoisuus on akkumulaation rakenteellinen artefakti, ei ihmisyhteiskunnan luonnonlaki.

Pitkä vastine:
Tämä myytti sekoittaa eriytymisen (ihmisillä on erilaiset roolit, taidot tai mieltymykset) ja stratifikaation (jäykät vallan ja varallisuuden hierarkiat). Kapitalismin vallitessa eriarvoisuus ei ole lempeä erojen kirjo; se on strukturoitu etujärjestelmä, joka keskittää resursseja yhä harvempiin käsiin.

Kapitalismi luo matemaattisesti eriarvoisuutta seuraavien kautta:

• pääoman tuotto ylittää työn tuoton
• korkoja ja myyntivoittoja korolle
• peritty varallisuus
• maan ja keskeisten omaisuuserien hallinta.

Tuloksena ei ole mikään hyvänlaatuinen ”kannustinrakenne”, joka kannustaa ihmisiä ”työskentelemään kovemmin”. Se on takaisinkytkentäsilmukka, jossa omistamalla enemmän saa enemmän, riippumatta panoksesta.

Tämän kutsuminen ”luonnolliseksi” on ideologista peitettä. Nykyajan äärimmäiset eriarvoisuudet eivät ole biologisesti ennalta määrättyjä eivätkä sosiaalisesti välttämättömiä. Ne:

• horjuttavat demokratiaa
• heikentävät sosiaalista yhteenkuuluvuutta
• pahentavat terveystilannetta
• heikentävät luottamusta
• vääristävät poliittista valtaa.

”Välttämätöntä” on toimintojen eriytyminen monimutkaisissa yhteiskunnissa – ei miljardööriluokka, joka hamstraa enemmän kuin kokonaiset kansakunnat, samalla kun toiset kamppailevat perustarpeiden tyydyttämiseksi. Se ei ole luonnollista; se on suunnittelua.

11. “Ihmiset ovat luonnostaan itsekkäitä, joten kapitalismi toimii.”

Nopea vastine: Ihmiset ovat luonnostaan ​​yhteistyökykyisiä; kapitalismi edellyttää itsekkyyttä kannustimien kautta.

Pitkä vastine:
Ajatus siitä, että ihmiset ovat pohjimmiltaan itsekkäitä ja kilpailuhenkisiä, on sekä huonoa tiedettä että kätevää propagandaa. Evoluutiobiologia ja sosiaalipsykologia osoittavat, että yhteistyö on lajimme ensisijainen selviytymisstrategia. Olemme ultrasosiaalisia eläimiä.

Me:

• Hoidamme lapsia pitkiä aikoja
• Jaamme ruokaa ja resursseja
• Suremme, osoitamme empatiaa ja koordinoimme
• Muodostamme monimutkaisia ​​kulttuureja, jotka perustuvat normeihin ja keskinäiseen velvollisuuteen.

Kapitalismi käyttää hyväkseen ehdollista omaneduntavoittelua keinotekoisesti luodun niukkuuden alla. Kun ihmisten on kilpailtava palkoista, asunnoista, terveydenhuollosta ja perusturvasta, he käyttäytyvät tavalla, joka heijastaa näitä paineita. Järjestelmä viittaa sitten näihin käyttäytymismalleihin todisteena omista oletuksistaan.

Tämä on kuin laittaisi ihmiset palavaan rakennukseen ja päätelisi, että ihmisluonto on ”paniikissa ja itsekäs”. Ei – olosuhteet ovat tärkeitä.

Se, että keskinäinen avunanto, solidaarisuusverkostot, vapaaehtoistyö ja jokapäiväiset ystävällisyyden teot kukoistavat edelleen laajalle levinneestä taloudellisesta paineesta huolimatta, on osoitus siitä, että yhteistyökykymme on poikkeuksellisen sitkeä, ei siitä että itsekkyys olisi ydinolemuksemme.

12. “Ilman markkinoita mikään ei tulisi tehdyksi.”

Nopea vastine: Kriittisimmät sektorit – tiede, terveydenhuolto, koulutus, infrastruktuuri – menestyvät kilpailullisten markkinoiden ulkopuolella.

Pitkä vastine:
Väite, että markkinat ovat välttämättömiä monimutkaisen toiminnan järjestämiseksi, on historiallinen ja empiirinen absurdius. Ihmiset ovat aina koordinoineet laaja-alaisia ​​tehtäviä ilman, että markkinavaihto olisi ollut ensisijainen mekanismi.

Mieti:

• Tiedettä: Tiedontuotanto on pitkälti markkinatonta. Tutkijat tekevät yhteistyötä, jakavat havaintojaan ja rakentavat toistensa työn pohjalle. Tärkeimmät läpimurrot syntyvät avoimista, vertaisarvioiduista ja julkisesti rahoitetuista prosesseista, eivät tarjouskilpailuista.
• Julkista infrastruktuuria: Tiet, sillat, sähköverkot, vesijärjestelmät – tyypillisesti julkisten tai osuuskuntalaitosten suunnittelemat ja rakentamat, ei sen mukaan, ”kuka pystyy maksamaan eniten asfaltista”.
• Terveydenhuoltoa ja koulutusta (joissa ne toimivat parhaiten): Yleismaailmalliset järjestelmät, jotka eivät ole hyödykkeitä ja joiden oikeudet taataan, ovat parempia kuin pirstaloituneet, voittoa tavoittelevat mallit saatavuuden ja kokonaistulosten suhteen.
• Katastrofiapua ja hätätilanteisiin reagointia: Koordinoidaan julkisten virastojen, kansalaisjärjestöjen ja vapaaehtoistyön kautta, eikä sitä huutokaupata reaaliajassa korkeimman tarjouksen tehneelle.

Markkinat ovat vain yksi koordinointimenetelmä – ja syvästi virheellinen sellainen kaikessa, johon liittyy jaettu riski, pitkän aikavälin suunnittelu tai yleinen saatavuus. Sanominen, että ”ilman markkinoita mikään ei tulisi tehdyksi”, on kuin sanoisi, että ”ilman uhkapelejä ei olisi numeroita”. Se sekoittaa yhden kapean institutionaalisen järjestelyn ihmisen koordinointiin sinänsä.

13. “Kapitalismi edistää vapautta.”

Lyhyt vastaus: Rippuvuus elantoon tarvittavista tuloista on pakkoa, ei vapautta.

Pitkä vastaus:
Kapitalismi rinnastaa ”vapauden” seuraaviin asioihin:

• pääoman vapaa liikkuvuus
• työnantajien vapaus palkata ja irtisanoa työntekijöitä
• yritysten vapaus tavoitella voittoa
• kuluttajien vapaus valita lähes identtisten tuotteiden välillä.

Mutta syvemmällä tasolla useimmilla ihmisillä ei ole lainkaan merkityksellistä vapautta. Jos et tee töitä palkan eteen, menetät pääsyn ruokaan, suojaan ja perusturvallisuuteen. Se ei ole vapautta; se on ehdollista selviytymistä.

Todellinen vapaus tarkoittaisi:

• kykyä kieltäytyä haitallisesta tai merkityksettömästä työstä
• kykyä osallistua elämääsi muokkaaviin päätöksiin
• taattua pääsyä välttämättömyyksiin markkinatilanteesta riippumatta
• ajallista autonomiaa ja luovaa itseohjautuvuutta.

Kapitalismin vallitessa jopa ”itsenäinen ammatinharjoittaminen” on usein vain yksi epävarmuuden muoto – nyt saat olla oma pomosi ja oma riistäjäsi.

Järjestelmä vääristää myös poliittista vapautta: niillä, joilla on enemmän rahaa, on enemmän sananvaltaa, enemmän vaikutusvaltaa ja enemmän pääsyä asioihin. Ajatus siitä, että kapitalismi suojelee vapautta, on ovela vastakohta; se rakenteellisesti kaupallistaa ja kerrostaa sen.

14. “Sääntely tuhoaa innovaatiot.”

Lyhyt vastaväite: Innovatiivisimmat läpimurrot – tietokoneet, internet, GPS – rahoitettiin ja säänneltiin julkisesti.

Pitkä vastaväite:
Tämä myytti olettaa, että innovaatio on jokin hauras kipinä, jonka sääntely sammuttaa. Todellisuudessa suuri osa siitä, mitä pidämme ”innovaationa”, syntyy julkisissa, säännellyissä ja erittäin koordinoiduissa ympäristöissä – ja myöhemmin yksityiset yritykset tekevät siitä kaupallista.

Esimerkkejä:

• Internet: ARPANET ja julkinen tutkimus
• GPS: armeijan ja julkisen sektorin kehitys
• Nykyaikainen tietojenkäsittely: yliopistot, valtion rahoittamat laboratoriot
• Lääkkeet: massiivinen julkinen tutkimus- ja kehitystoiminta ennen yksityistä varojen ottamista käyttöön

Sääntely tekee innovaatioista usein käyttökelpoisia ja turvallisia seuraavilla tavoilla:

• asettamalla standardeja
• estämällä petoksia
• suojelemalla käyttäjiä
• varmistamalla yhteentoimivuuden.

Sääntelemättömät markkinat pyrkivät innovoimaan seuraavilla aloilla:

• talouspetokset
• petohinnoittelujärjestelmät
• riippuvuutta aiheuttava suunnittelu
• työvoiman hyväksikäyttömallit.

Kapitalismi rakastaa ottaa itselleen kunnian innovaatioista, joita se ei ole itse kehittänyt, ja sitten valittaa, että kaikki hyväksikäytön rajoitukset ”tappavat innovaatiot”. Todellisuudessa se pelkää menettävänsä kyvyn yksityistää voitot samalla kun se sosialisoi riskit ja kustannukset.

15. “Valtio on tehoton; markkinat ovat tehokkaat.”

Nopea vastine: Markkinat ovat tehokkaat vain kustannusten ulkoistamisessa ja voiton maksimoinnissa – eivät yhteiskunnallisten tarpeiden tyydyttämisessä.

Pitkä vastine:
Tämä meemi perustuu sarjakuvaversioon ”hallituksesta” (aina korruptoitunut, paisunut, epäpätevä) verrattuna romantisoituun versioon ”markkinoista” (ketterät, kevyet, reagoivat). Todellisuudessa molemmat ovat institutionaalisia muotoja, jotka kykenevät olemaan enemmän tai vähemmän tehokkaita suunnittelusta, valvonnasta ja tarkoituksesta riippuen.

Markkinat määrittelevät ”tehokkuuden” seuraavasti:

• yrityksen minimaaliset kustannukset
• sijoitetun pääoman maksimaalinen tuotto.

Ne eivät määrittele sitä seuraavasti:

• vähäisimmät ekologiset vahingot
• maksimaalinen yleinen hyvinvointi
• pitkän aikavälin kestävyys.

Tämän laajemman standardin mukaan markkinat ovat katastrofaalisen tehottomia. Ne:

• tuhlaavat resursseja irtisanomisten ja suunnitellun vanhenemisen kautta
• aiheuttavat valtavia terveys- ja ympäristökustannuksia
• vaativat jatkuvaa kriisinhallintaa ja pelastuspaketteja
• nojaavat julkisiin järjestelmiin, joista ne eivät maksa suhteellisesti.

Julkinen sektori on korruptiosta ja byrokratiasta huolimatta usein ainoa foorumi, jossa pitkän aikavälin voittoa tavoittelemattomia, yleismaailmallisia tavoitteita voidaan ylipäätään tavoitella rokotuskampanjoista ilmastotutkimukseen.

Oikea vertailukohta ei ole ”täydelliset markkinat vs. korruptoitunut hallinto”, vaan todelliset markkinat vs. todellinen kollektiivinen suunnittelu. Tällä maaperällä markkinoiden tehokkuuden myytti murenee nopeasti.

16. “Kapitalismi on paras järjestelmä, jota olemme kokeilleet.”

Nopea vastine: Se on ainoa järjestelmä, jonka sallitaan skaalautua globaalisti – koska se tukahdutti väkivaltaisesti kaikki vaihtoehdot.

Pitkä vastine: Tämä on selviytymisvinouma, joka naamioituu viisaudeksi. Kapitalismi ei hallitse siksi, että se ”päihitti” kilpailijansa jossakin neutraalissa kokeessa, vaan koska se:

• kolonisoi valtavia osia maailmasta
• tuhosi tai assimiloi yhteisvaurauteen perustuvia yhteiskuntia
• kaatoi tai horjutti vaihtoehtoisia polkuja etsiviä hallituksia
• juurrutti itsensä globaaleihin instituutioihin ja kauppajärjestelmiin.

Emme ole suorittaneet reilua koetta useiden talousjärjestelmien välillä kontrolloiduissa olosuhteissa. Olemme nähneet yhden järjestelmän globalisaation, jota tukevat sotilaallinen voima, velkariippuvuus ja ideologinen hegemonia.

Lisäksi, mikä lasketaan ”parhaaksi”? Jos:

• ekologinen romahdus
• krooninen eriarvoisuus
• toistuvat kriisit
• suuren mittakaavan sosiaalinen vieraantuminen
• ja kaiken kaupallistaminen

ovat mittareita, niin kapitalismi ei ole ”parasta” mitään. Se on vain sitä, mitä meillä nyt on – kuin sanoisimme, että Titanic oli ”paras” laiva merellä, koska se upposi viimeisenä.

17. “Köyhät ovat köyhiä huonojen valintojensa takia.”

Nopea vastine: Köyhyys on matemaattisesti välttämätön kilpailuhierarkiassa; se on suunnitelmallista, ei valinta.

Pitkä vastine:
Tämä myytti yksilöi rakenteellisen lopputuloksen. Se esittää, että jos köyhät ihmiset olisivat yksinkertaisesti tehneet parempia päätöksiä, he eivät olisi köyhiä – jättäen huomiotta sen, että järjestelmä vaatii ihmisryhmän, jolla on vähemmän valtaa, vähemmän pääsyä resurssreihin ja vähemmän turvallisuutta.

Kilpailukykyisillä työmarkkinoilla:

• kaikilla ei voi olla ”hyvää työpaikkaa”
• työttömyys ja vajaatyöllisyys ovat sisäänrakennettuja ominaisuuksia
• työvoiman ylitarjonta painaa palkkoja.

Lisäksi:

• peritty epäedullinen asema
• rotuun ja sukupuoleen perustuva syrjintä
• maantieteellinen eriarvoisuus
• epätasainen koulutus ja terveydenhuolto.

Ajatus siitä, että kaikki tämä voidaan voittaa ”hyvillä valinnoilla”, on loukkaava ja järjetön.

Kyllä, yksilöllisillä päätöksillä on merkitystä mikrotasolla. Mutta ne tehdään luokan, politiikan, historian ja rakenteen asettamissa rajoissa. Et voi valita vanhempiasi, alkuperäisiä olosuhteitasi, syntymäpaikkaasi, lähtöterveyttäsi, globaalia rahoitusjärjestelmääsi tai työmarkkinoita.

Kapitalismi tuottaa köyhyyttä hierarkiansa sivutuotteena. Sitten se moralisoi tuon köyhyyden henkilökohtaisena epäonnistumisena välttääkseen itse hierarkian kyseenalaistamista.

18. “Jos rikkaita verotetaan, he lopettavat sijoittamisen.”

Nopea vastaus: He eivät ”sijoita” anteliaisuudesta – he sijoittavat, koska järjestelmä pakottaa heidät tavoittelemaan tuottoa.

Pitkä vastaus:
Tämä uhkaus – ”verottakaa meitä, niin lopetamme sijoittamisen” – perustuu fantasiaan, että sijoittaminen on jonkinlainen hyväntekeväisyysteko, jonka varakkaat tekevät yhteiskunnalle. Todellisuudessa heidän on investoitava säilyttääkseen ja kasvattaakseen varallisuuttaan. Käyttämättä jäänyt raha kuluu inflaation ja menetettyjen korkoa korolle -mahdollisuuksien vuoksi.

Kehittyneessä taloudessa:

• investoinnit virtaavat sinne, missä tuotot ovat korkeimmat
• julkinen politiikka vaikuttaa siihen, mikä on kannattavaa
• verotus, tuet ja sääntely muokkaavat maisemaa.

Varakkaiden korkeammat verot eivät poista investointeja; ne:

• muuttavat käytettävissä olevien tulojen jakautumista
• rahoittavat julkishyödykkeitä ja infrastruktuuria
• vähentävät kysyntää vääristävää eriarvoisuutta.

Historiallisesti ajanjaksot, jolloin huipputuloisten marginaaliveroaste oli korkea (esim. 1900-luvun puoliväli Yhdysvalloissa), osuivat yksiin vahvan kasvun, laajenevan infrastruktuurin ja laaja-alaisen elintason paranemisen kanssa.

Jos osa erittäin rikkaista päättää ”rangaista” yhteiskuntaa pidättäytymällä investoinneista, se ei ole rakenteellinen väistämättömyys – se on luokkakiristystä. Ja se on argumentti rahoituksen demokratisoinnin puolesta, ei heidän vaatimuksiinsa taipumisen puolesta.

19. “Markkinat ovat demokraattiset – ihmiset äänestävät omilla rahoillaan.”

Nopea vastine: Demokratia kuuluu siis vain niille, joilla on rahaa; se on aristokratiaa, ei demokratiaa.

Pitkä vastine:

”Lompakolla äänestäminen” kuulostaa voimaannuttavalta, kunnes tajuaa, että tässä mallissa:

• yksi rahayksikkö = yksi ääni
• enemmän rahaa = enemmän sananvapautta, enemmän vaikutusvaltaa, enemmän valtaa

Jos markkinat ovat ”demokraattiset”, miljardöörit ovat miljardi kertaa enemmän ”kansalaisia” kuin köyhät.

Demokratia perustuu yleensä missään merkityksessä tasavertaiseen poliittiseen ääneen – yksi henkilö, yksi ääni. Markkinoiden allokaatio sitä vastoin koskee nimenomaisesti epätasa-arvoista taloudellista ääntä – yksi rahayksikkö, yksi päätösvaltayksikkö.

Missä markkinalogiikka hallitsee:

• köyhillä ihmisillä ei ole juurikaan vaikutusvaltaa siihen, mitä tuotetaan
• kokonaiset yhteisöt poistetaan, jos ne ovat ”kannattamattomia”
• julkiset tarpeet jätetään huomiotta, jos ne eivät tuota tuottoa.

Tämän kutsuminen ”demokratiaksi” on kielellinen huijaus. Se sekoittaa kuluttajan valinnan valmiiden vaihtoehtojen joukosta aitoon osallistumiseen yhteisten prioriteettien määrittelyssä.

20. “Kapitalismi tuottaa meritokratiaa.”

Nopea vastaväite: Ansioilla on merkityksetön rooli; rakenteellinen perintö, vaurauden korko ja luokka-asema hallitsevat.

Pitkä vastaväite:
Meritokratian myytti on kapitalismin itseään imarteleva tarina. Se väittää, että ihmiset päätyvät sinne, minne heidän kuuluukin: rikkaat ansaitsivat sen; köyhät epäonnistuivat.

Mutta tuloksiin vaikuttavat voimakkaasti:

• perheen varallisuus ja kontaktit
• varhainen pääsy koulutukseen ja terveydenhuoltoon
• naapuruston turvallisuus ja resurssit
• kulttuuripääoma ja sosiaaliset verkostot
• perityt yritykset ja varat.

Vaikka yksilöt ”työskentelisivät kovasti”, hyöty suodattuu näiden rakenteellisten etujen tai haittojen kautta. Kahdella ihmisellä, joilla on samat kyvyt ja näkevät yhtä paljon vaivaa, voi olla hyvin erilaiset kehityskaaret riippuen siitä, mistä he lähtevät liikkeelle.

Lisäksi monet kapitalismin korkeimmista tuloista eivät ole sidoksissa mihinkään suhteelliseen yhteiskunnalliseen maksuosuuteen:

• spekulatiivinen rahoitus
• vuokran tavoittelu
• monopolistinen hallinta
• immateriaalioikeuksien trollaus.

Samaan aikaan välttämättömät työntekijät – opettajat, hoitajat, maanviljelijät – joutuvat usein ahdinkoon.

Kapitalismi ei mittaa ansioita. Se mittaa markkinavoimaa, joka korreloi paljon enemmän aiempaan etuun ja rakenteelliseen asemaan kuin lahjakkuuteen tai ponnisteluihin.

21. “Kapitalismi suojelee tyranniaa vastaan.”

Nopea vastine: Yritysvalta on oma tyranniansa – epädemokraattinen, vastuuton ja rakenteellisesti sääntelemätön.

Pitkä vastine:
Tämä myytti kuvittelee kapitalismin valtion vallan vastaiseksi vastarinnaksi: hajauttamalla taloudellista toimintaa se muka estää keskusvaltaa tulemasta liian vahvaksi. Todellisuudessa kapitalismi kuitenkin luo yksityisiä tyrannioita yritysten ja keskittyneen varallisuuden muodossa.

Yritykset:

• Tekevät päätöksiä, jotka vaikuttavat miljoonien ihmisten elämään
• Hallitsevat työpaikkoja kuin minidiktatuureja
• Siirtävät pääomaa rajojen yli välttääkseen sääntelyä
• Vaikuttavat hallituksiin tai suoraan kaappaavat ne.

Työntekijöillä ei ole merkityksellistä demokratiaa useimpien yritysten sisällä. Kuluttajilla ei ole sananvaltaa siihen, miten yritykset kohtelevat työntekijöitä, eläimiä tai ekosysteemejä – äärimmäisen tylyn ”osta/älä osta” -instrumentin lisäksi, jota rajoittavat tulot ja saatavuus.

Lisäksi varallisuuden keskittyessä pääoma ja valtio pyrkivät yhdistymään:

• lobbaus
• kampanjarahoitus
• pyöröovi yritysten ja hallituksen välillä
• yritysten etujen mukaisesti ja niiden puolesta kirjoitettu politiikka.

Tuloksena ei ole suoja tyranniaa vastaan, vaan sekoitettu yritys- ja valtiokoneisto, joka on ensisijaisesti vastuussa pääoman haltijoille, ei yleisölle.

22. “Hintasignaaleissa on viisautta.”

Nopea vastine: Hinnat sisältävät vain niukkuutta, voittomarginaaleja ja vääristymiä – eivät ekologista totuutta tai sosiaalista arvoa.

Pitkä vastine:
Hintateoria väittää, että hinnat ovat ”informaatiota”: ne tiivistävät lukemattomia yksityiskohtia tarjonnasta, kysynnästä ja mieltymyksistä. Hyvin kapealla tasolla tämä pitää paikkansa: hinnat viestivät jotakin siitä, mikä on tällä hetkellä niukkaa ja kannattavaa.

Mutta ne eivät kerro:

• onko tuote ekologisesti katastrofaalinen
• ovatko työolot kohtuuttomia
• ovatko pitkän aikavälin vaikutukset katastrofaalisia
• vastaako tuote ihmisten todellisia tarpeita.

Halpa muovinen laite ja hyvin tehty kestävä työkalu lähettävät erilaisia ​​hintasignaaleja. Mutta halvempi ja tuhlailevampi vaihtoehto voi voittaa lyhyellä aikavälillä juuri siksi, että hinta jättää huomiotta pitkän aikavälin kustannukset.

Hinta on sokea:

• hoivatyölle josta ei makseta palkkaa
• korvaamattomille ekosysteemipalveluille
• hinnoittelemattomille saasteille ja terveysvaikutuksille
• systeemisten riskien kasautumiselle.

Hinnan pitäminen ”viisautena” on osittaisten, puolueellisten signaalien sekoittamista kokonaisvaltaiseen ymmärrykseen. Se on kuin yrittäisi navigoida monimutkaisessa maisemassa yhden numeron avulla kartan sijaan.

23. “Yrittäjät ovat edistyksen moottori.”

Nopea vastine: Kollektiivinen tieteellinen tutkimus, julkiset investoinnit ja yhteistyöhön perustuva infrastruktuuri ovat todellisia moottoreita.

Pitkä vastine:
Yrittäjämyytti keskittää yksinäisen visionäärin – startup-yrityksen perustajan, sankarillisen liikemiehen – innovaatioiden lähteeksi. Tämä kätevästi pyyhkii pois valtavan kollektiivisen infrastruktuurin, joka mahdollistaa kaiken yrittäjyyden.

Jokaisen ”mullistavan” tuotteen takana on:

• julkiset tiet, sähkö- ja tietoliikenneverkot
• julkisesti rahoitettu tutkimus ja teknologia
• koulutusjärjestelmät, jotka kouluttivat työvoimaa
• oikeusjärjestelmät, jotka valvovat sopimuksia ja omistusoikeuksia
• yhteiskunnallinen vakaus, joka mahdollistaa pitkän aikavälin suunnittelun.

Yrittäjät järjestelevät palasia uudelleen pääosin muiden rakentamalla laudalla. Joskus he tekevät sen mielenkiintoisilla tavoilla; usein he vain löytävät uusia menetelmiä tiedon erottamiseksi tai dopamiinia laukaisevaa suunnittelua.

Syvemmässä merkityksessä edistys – laajentuneet ihmisen kyvyt, vähentynyt kärsimys, ekologinen tasapaino – riippuu kollektiivisesta älykkyydestä ja yhteisistä instituutioista, ei pienestä riskipääomaa jahtaavasta ”innovaattoreiden” luokasta.

Yrittäjien palvonta on narratiivinen keino personoida ja yksilöidä sitä, mikä on pohjimmiltaan sosiaalinen, historiallinen ja yhteistyöhön perustuva prosessi.

24. “Ympäristöongelmat voidaan ratkaista markkinakannusteilla.”

Nopea vastine: Markkinakannustimet aiheuttavat ympäristötuhoja tarkoituksella – haittojen ulkoistaminen on kannattavaa.

Pitkä vastine:
Tämä myytti väittää, että voimme yksinkertaisesti ”hinnoitella” ympäristöhaitat, säätää kannustimia ja antaa markkinoiden ratkaista ekologiset kriisit. Ongelmana on, että markkinalogiikka itsessään on ekologisen tuhon moottori.

Voiton tavoittelu kasvun ja kilpailun olosuhteissa johtaa väistämättä:

• resurssien liikakäyttöön
• saasteisiin ja jätteisiin
• elinympäristöjen tuhoutumiseen
• riippuvuuteen fossiilisista polttoaineista.

Miksi? Koska lyhyellä aikavälillä on halvempaa ulkoistaa kustannukset ympäristölle kuin sisällyttää ne hintoihin.

Yritykset ”vihreyttää” markkinat – hiilidioksidipäästöjen kauppa, päästöoikeudet, ESG-brändäys – usein:

• luovat uusia spekulatiivisia markkinoita
• antavat saastuttajille mahdollisuuden ostaa päästöoikeuksia
• siirtävät ongelmia maantieteellisesti tai ajallisesti
• keskittyvät ulkoiseen vaikutelmaan todellisten vähennysten sijaan.

Ajatus, että sama logiikka, joka aiheutti kriisin, nyt ratkaisee sen, on maagista ajattelua. Todellinen ekologinen järki vaatii:

• rajat ja kieltoja, ei vain hintoja
• koordinoitua suunnittelua
• julkista omistamista tai keskeisten alojen tiukkaa sääntelyä
• siirtymistä pois kasvusta talouden keskeisenä tavoitteena.

Markkinat eivät voi asettaa pitkän aikavälin planeetan vakautta etusijalle lyhyen aikavälin tuottojen sijaan. Ne eivät ole rakennettu sitä varten.

25. “Kapitalismille ei ole vaihtoehtoa.”

Nopea vastine: Tämä ei ole havainto – se on psykologinen tila, joka tunnetaan ideologisena kaappauksena. Vaihtoehtoja ei ainoastaan ​​ole olemassa, vaan ne ovat välttämättömiä ihmisen selviytymiselle.

Pitkä vastine:
”Vaihtoehtoa ei ole” (TINA) on kapitalismin tehokkain loitsu. Se sammuttaa mielikuvituksen, estää keskustelun ja muuttaa ehdollisen järjestelmän luonnonlaiksi.

Todellisuudessa:

• Lukemattomat yhteisöt ovat kokeilleet yhteistyöhön perustuvia, yhteisvaurauteen perustuvia ja markkinattomia järjestelyjä.
• Julkiset järjestelmät toimivat jo nyt markkinalogiikan ulkopuolella keskeisillä aloilla.
• Nykyaikainen teknologia mahdollistaa koordinoinnin ja suunnittelun muotoja, jotka olivat aiemmin mahdottomia.

TINA-väite ei pysy ennallaan siksi, että se olisi totta, vaan koska:

• ihmiset pelkäävät menettävänsä sen vähäisenkin turvan, joka heillä on
• vaihtoehtoja on hyökätty, karikatyyritetty tai väkivaltaisesti tukahdutettu
• käsitteellinen kielemme on markkina-ajattelun kolonisoima.

Lähde: https://substack.com/home/post/p-155876965

Alla oleviin, vuodelta 1972 peräisin oleviin aineistoihin on liitetty Andrew Anastasin ja Matteo Mandarinin kirjoittama uusi johdanto, joka on julkaistu myös Viewpointissa.

Johdanto

Tronti: Olen valinnut tämän tutkimusprojektin monien tutkimuskohteiden joukosta tämän aiheen, en siksi, että se olisi yleisesti ottaen etuoikeutettu muihin nähden. Pikemminkin olen valinnut sen, koska se on mielestäni aihe, joka vaatii kiireellistä ja tarkkaa tarkastelua juuri tällä hetkellä. Kyseinen kohde kulkee nimellä ”poliittisen autonomia”. On heti todettava, että kyseessä on ilmaus, määritelmä, joka on vallalla nykyisessä politiikan tutkimuksessa; mutta se osoittautuu uudeksi ja jopa hieman oudoksi siinä, mitä voisimme kutsua marxilaiseksi kentäksi kokonaisuudessaan. Erityisesti siksi, että tässä ei ole kyse vallan yhden osan autonomiasta suhteessa muihin osiin, vaan pikemminkin koko vallan autonomiasta suhteessa siihen, mikä ei ole valtaa — sanotaanko, suhteessa muuhun yhteiskuntaan. Kyse on siis vallan autonomiasta suhteessa siihen, mikä on — tai paremmin sanottuna siihen, mitä on ollut tai mitä yleisesti pidettiin — vallan perustana.

Nyt on heti todettava, että niin sanotun vallankumouksellisen marxilaisuuden perinteessä tämän autonomian hylkääminen oli yksiselitteistä. Toisin sanoen se oli yksiselitteinen; poliittisen vallan ja muun yhteiskunnan välinen suhde — sanokaamme yksinkertaisesti valtion ja talouden välinen suhde — oli yksiselitteinen. On kuitenkin myös totta, että tämä suhde muuttui sitten historiallisesti, kapitalistisen yhteiskunnan historian kuluessa, ilman että marxilainen ajattelu kiinnitti huomiota näihin muutoksiin. Tämän seurauksena on käynyt niin, että poliittisen autonomian käsitteen on ottanut haltuunsa työväenliikkeen osa, jolla on erityinen politiikka, se osa, joka määritellään yleisesti sosialidemokratian ”oikeisto-revisionismiksi”. Nyt meidän on nähtävä, onko tästä käsitteen omimisesta huolimatta olemassa jokin pelastamisen arvoinen osa tästä ongelmasta. Sitä varten meidän ei pidä pelätä, että myös meidän puoleltamme mahdollisesti käytetään tätä samaa käsitettä, varsinkin tämänkaltaisessa keskustelussa, jotta marxilaista käsitteistöä voitaisiin mahdollisesti uudistaa ”vasemmalta”. Tämä on se, mitä minulla on sanottavana aiheesta ”autonomia”.

Kuitenkin itse termi ”poliittinen” on yhtä epätavallinen marxilaisessa perinteessä. Tämä johtuu siitä, että emme ole tuomassa diskurssiimme ainoastaan uutta nimeä vaan myös, sanoisin, uutta kategoriaa. Mitä tämä kategoria pitää sisällään? Se sisältää yhtäältä poliittisen vallan instituutioiden objektiivisen tason ja toisaalta poliittisen kerrostuman [ceto politico] eli subjektiivisen toiminnan, politiikan tekemisen. Poliittinen pitää sisällään kaksi asiaa: valtion sekä poliittisen luokan [classe politica]. Mikä suhde tällä termillä, tällä käsitteellistämisellä on ”sosiaaliseen”, muuhun yhteiskuntaan? Tässä yhteydessä on heti varoitettava, että tämä tutkimus ja sen taustalla oleva ongelma ulottuvat huomattavasti 60-luvun italialaista kapitalismia laajemmalle, vaikka juuri siellä kiinnostuksen kipinä tätä ongelmaa kohtaan saattoi syntyä. Tosiasia on, että kapitalismin edistyneeseen vaiheeseen päästyämme olemme huomanneet ennen kaikkea yhden asian, erityisesti yhden asian, josta meidän on keskusteltava, jotta voimme selvittää, onko se oikea, onko se oikea vai ei.

Huomasimme, että poliittinen, kuten yleensä sanotaan teknistä jargonia käyttäen, on viivästynyt [ritarda]. Jos menemme syvemmälle, huomaamme, että tämä poliittisen viivästyminen suhteessa sosiaaliseen ei johdu, ei aina johdu pääoman epätäydellisestä — taloudellisesta ja sosiaalisesta — kehityksestä. Tämän viivästyksen syy ei aina ole pääoman riittämätön kehitys. Joskus se on viivästys itsessään. Toisin sanoen kyse on viivytyksestä valtiokoneiston sopeutumisessa, ja selitykset tähän, sen syyt, ovat juuri tämän koneiston toiminnassa: poliittisen ja sosiaalisen välinen epäsynkronia, niiden erilainen kehitysrytmi, osoittautuu nykyään kiistattomaksi sekä ensi silmäyksellä että puhtaasti empiirisen analyysin jälkeen. Nykyisin tälle annettu selitys on kuitenkin mielestäni epätyydyttävä. Hyvin usein selitys tälle viiveelle on niin sanotusti historiallis-materialistinen yksinkertaistaminen. Tässä näkökulmassa kaikki, mitä tapahtuu tietyllä tasolla, niin sanotulla korkeammalla tasolla, perustuu siihen, mitä on alempana, alemmalla tasolla — niin sanottujen rakenteellisten tasojen näkymättömän käden varassa.

Se on toisaalta kätevä selitys, koska se on helppo ymmärtää ja käyttää, mutta toisaalta se on tutkimuksen ja käytännön toimien kannalta lamaannuttava. Meidän on tämän keskustelun puitteissa opittava toistaiseksi luopumaan tästä selityksestä. Tarkastellaan esimerkiksi tämän niin sanotun poliittisen viivyttelyn luonnetta. Ja pohtikaamme sitten, että politiikan alalla, siinä, mitä yleisesti kutsutaan poliittiseksi alaksi, on riittämätön rationalisointi, poliittisen koneiston tehokkuus on riittämätön, tuottavuus on alhainen, yrittäjyys puuttuu, poliittinen aloitteellisuus puuttuu; sanokaamme, että valtiolla ei ole suunnitelmaa sillä tavalla kuin on — kaikesta huolimatta ja vaikka joskus näyttääkin siltä, että se ei toimi hyvin — pääoman suunnitelma. Toisin sanoen nykyaikaisessa valtiossa on puutetta kapitalismista ja tarkemmin sanottuna suuren mittakaavan kapitalismista. Miksi näin on? Tässä yhteydessä on luonnollisesti selvitettävä koko poliittisen vallan ja taloudellisen vallan välisen suhteen historiaa kapitalismissa.

Tässä historiassa välttäisin esimerkiksi porvarillisen valtion ja kapitalistisen valtion välistä eroa. Tämä johtuu siitä, että tässä vaiheessa on sanottava, että kapitalistinen valtio — toisin sanoen pääoman valtio, suurpääoman moderni valtio — ei ole vielä historiallisesti esiintynyt missään maailman kolkassa. Samasta syystä välttäisin erottelua porvarillisen yhteiskunnan ja kapitalistisen yhteiskunnan välillä, koska tällä erottelulla päädymme yksinkertaistamaan pääoman kokonaishistoriaa ja rakentamaan kaksi vaihetta, jotka muka tyhjentäisivät koko sen historian. Yhtäältä pienten tavarantuottajien liberaalin kilpailun yhteiskunta, toisaalta suurten monopolien yhteiskunta — jonka jälkeen pääoman historia on päättynyt. Ja mitä sen jälkeen tulisi? Joko jälkikapitalistinen yhteiskunta, kuten nykyään sanotaan, tai sosialistinen yhteiskunta.

Mielestäni on parempi ajatella pääoman historiaa sen sijaan yhtäältä loogisena jatkumona — loogisena jatkuvuutena ja siten taloudellisena jatkuvuutena — ja toisaalta käytännöllisenä epäjatkuvuutena ja siten poliittisena epäjatkuvuutena. Tässä yhteydessä tekisin juuri tämän erottelun: jatkuvuus/epäjatkuvuus, edellinen taloudellisessa kehityksessä, jälkimmäinen poliittisissa harppauksissa. Jatkuvuus ja hyppäykset yhdessä: tämä on pääoman historiaa. Enkä usko, että on mahdollista nopeasti luetella, mitkä hetket olivat hyppäyksiä ja mitkä olivat jatkuvuutta, koska se, toistan, edellyttäisi koko tapahtumaketjun historiallista rekonstruktiota, joka on loppujen lopuksi vielä kesken. Viime aikoihin asti kriisi — sanotaanpa talouskriisi, klassinen kriisin käsite — osoittautui sopeutumismekanismiksi, mekanismiksi, jolla talouskehitys käynnistetään uudelleen. Poliittiset jännitteet purettiin kriisiin ja ratkaistiin kriisin sisällä. Nykyään kuitenkin tapahtuu ehkä juuri päinvastoin. Toisin sanoen meillä on valtiokoneisto, joka puutteellisessa ja vajavaisessa kapitalistisessa toiminnassaan imee ja estää niiden kriittisten ristiriitojen räjähdyksen, joita kehitysliike ja erityisesti taloudellinen kehitys synnyttää. Tällä maastolla kaksi havaintoa tulee mahdolliseksi: ensinnäkin, valtion nykyinen viivyttely suhteessa yhteiskuntaan on olemassa olevan kehitysmekanismin kannalta funktionaalinen. Toisin sanoen tämä viive, jos se on olemassa, on joskus jotain, joka palvelee järjestelmän omaa kehityskykyä. Ehkäpä talouskriisin mahdollinen kapitalistinen hallinta koostuu juuri tästä: kapitalistisesta kyvystä manipuloida poliittista viivytystä suhteessa taloudelliseen sfääriin. Ehkä tässä on kyse siitä, että tässä vaiheessa historiaa suuri kriisi klassisessa mielessä on mahdoton. Korostaisin tätä seikkaa: on nähtävä, miten tämä viive toimii subjektiivisesti tietyn kapitalistisen kehityspolitiikan puitteissa, osana ohjauspaneelia, jota pääoma käyttää yhteiskuntansa hallintaan.

Toinen löytö on mielestäni pääoman poliittisen syklin olemassaolo, toisin sanoen se, että sen poliittinen kehitys on luonteeltaan syklistä, ja sillä on oma erityispiirteensä suhteessa pääoman klassiseen taloudelliseen sykliin. Mielestäni on mahdollista puhua poliittisesta syklistä, aivan kuten olemme puhuneet, marxilaisessa mielessä oikein, pääoman taloudellisesta syklistä. Mitä tulee ensimmäiseen kohtaan, eli siihen, että viive on toiminnallinen, meidän ei todellakaan pidä uskoa, että poliittinen kerrostuma on subjektiivisesti valinnut tämän viiveen. Älkäämme päätykö omaksumaan tätä kantaa; muuten palaisimme väitteisiin pääoman pirullisista kyvyistä keksiä jatkuvasti uusia ja ennen näkemättömiä välineitä yhteiskuntansa hallintaan. Jos poliittinen kerrostuma kykenisi tähän tietoisuuteen, se ei olisi mielestäni jälkeen jäänyt poliittinen kerrostuma [un ceto politico arretrato]¹; vaan se olisi hyvin edistynyt, jos se kykenisi leikkimään subjektiivisesti näillä asioilla. Tosiasia on tosiasia itsessään; toisin sanoen tosiasia on politiikan ja talouden välinen poliittinen kahtiajako, joka saa aikaan juuri ne vaikutukset, jotka mainitsin, järjestelmän selviytymisen — joka siis pidentää järjestelmän elinikää. Se on tilanteen objektiivinen tosiasia, jotain, joka syntyy itse pääoman kehitysmekanismissa. Kyseessä on muodollisesti yhtenäinen järjestelmä, kuten tiedämme. Kapitalistinen järjestelmä on muodollisesti yhtenäinen järjestelmä, jolla on niin sanotusti dualistinen sisältö: se on siis yksi ainoa kahden luokan järjestelmä. Tämä on pohjimmiltaan pääoman luonne, ja tämä luonne, kun se on eletty historiallisesti loppuun asti — toisin sanoen kun se on täysin ja poliittisesti avautunut — juuri sen piti johtaa sen loppuun Marxin laatiman kaavion mukaan. Marxilaisten myöhemmin esittämät muunnelmat sivuuttaen, Marxin oma skeema oli juuri tämä. Jos tekisimme sen niin, että kaksiluokkajärjestelmä nousisi puhtaasti taloudellisesta yhteentörmäyksestä yhteentörmäykseksi, poliittisen kamppailun tosiasiaksi, tämä merkitsisi sitä, että järjestelmä olisi saavuttanut syklinsä päätepisteen; ja silloin olisi mahdollista mennä tämän syklin yli. Tämä poliittinen avautuminen — Marxin kaaviossa luokkavastakkaisuuden poliittinen avautuminen, prosessin täydellinen läpivienti tuotantosuhteista valtaan, sen katkeamaton läpivienti tehtaasta valtioon — on se historiallinen tosiasia (tai pikemminkin poliittinen tosiasia), jonka piti johtaa kapitalistinen järjestelmä kuolemaan. Ja se on tietysti historiallinen tosiasia, jota ei todellisuudessa ole tapahtunut.

Miksi sitä ei ole tapahtunut? Mielestäni järjestelmän itsepuolustusmekanismit, järjestelmän itsekorjausmekanismit, ovat lähteneet liikkeelle. Tästä näemme, että tunnetut kehityksen rajat ovat joskus pääoman itserajoituksia. Toistan, että kapitalistinen poliittinen kerrostuma ei ole subjektiivisesti valinnut niitä, vaan järjestelmä tarjoaa ne objektiivisesti. Siksi, toistan vielä kerran, ne ovat itsekorjauksen mekanismeja, järjestelmän itsepuolustusta. Tältä pohjalta huomaamme, että pääomassa on eräänlaista automatiikkaa, jopa yhteiskunnallisena suhteena. Näemme, että suuri pääoma ja suuret koneet ovat hyvin läheisiä sukulaisia. Toisin sanoen monimutkaisten koneistojen tasolla sanoisin, että pääoma ei enää anna itsesäätelyään yhden ainoan mekanismin tehtäväksi (kuten aikoinaan tapahtui esimerkiksi markkinoiden kohdalla). Päinvastoin, se antaa itsesääntelynsä monien mekanismien tehtäväksi. Nämä mekanismit ovat toisinaan vastakkaisia. Yhtäältä voi olla valtion kehittynyt väliintulo kehityksen moottorina ja tukena, ja toisaalta voi olla myös poliittisen kentän taantuminen [arretramento] luokkataistelun jarruna ja hillitsijänä, joka on kehittynyt itse kehitystä vastaan. Nämä kaksi asiaa — valtion kehittynyt puuttuminen talouteen ja poliittisen kentän taantuminen — voivat joskus elää rinnakkain, yhdessä poliittisessa ulottuvuudessa. Kummassakin tapauksessa, toisin sanoen, meillä on poliittisen autonomia. Ensimmäisessä tapauksessa, sanokaamme, meillä on pääoman valloittama autonomia itselleen; toisessa tapauksessa meillä on myönnytys, jonka pääoma tekee tietyillä hetkillä paetakseen tiettyä kriittistä hetkeä. Näin päästään siihen, mitä voidaan kutsua poliittisen erityispiirteeksi [lo specifico politico], toisin sanoen poliittisen syklin erityispiirteeksi suhteessa taloudelliseen sykliin. Edessämme on ongelma, miksi Marxin kaavio jatkuvasta kehityksestä taloudesta poliittiseen ei ole historiallisesti toiminut ja miksi päinvastoin on tapahtunut päinvastoin, mikä ilmenee esimerkiksi siinä, että talouskriisi — toisin sanoen juuri se hetki, jolloin talousjärjestelmä oli lähes romahtamassa — tuotti pääoman poliittisen kehityksen. Vuoden 1929 esimerkki Yhdysvalloissa ja sitä seurannut New Deal on todellakin vakuuttava osoitus tästä teesistä.² Toisinaan on tapahtunut päinvastoin: nopea taloudellinen kehitys, nopea kasvu, aiheutti poliittisen maaston taantumisen. Näin on käynyt pienessä mittakaavassa 60-luvun Italian tapahtumissa.

Kun tarkastelemme, miksi Marxin kaavio ei toiminut — kaavio, toistan, kaavio tästä jatkuvuudesta, jonka piti kulkea taloudesta poliittiseen — kohtaamme selityksen, joka on ollut ajankohtainen täällä Italiassa ja joka jossain määrin muokkaa sitä, mitä on kutsuttu 60-luvun marxilaisuudeksi tai ”vallankumoukselliseksi” marxilaisuudeksi 60-luvulla. Tämän selityksen mukaan työväenluokan organisatorisella tasolla oli subjektiivinen vika,³ eli vika työväenliikkeen maastossa. Juuri tämän subjektiivisen virheen oletetaan estäneen taloudellisen ja poliittisen välisen yhteyden. Toisin sanoen, koska työväenluokka on järjestelmän sarana, työläisten kamppailujen poliittisen ulospääsyn puute johti lopulta siihen, että pääoman suuri poliittinen aloite jäi vajaaksi. Tämä on selitys, jolla on tällä tavalla esitettynä oma oikeutuksensa. Silti se esitettiin karkeammin, puhumalla järjestöjen pettämisestä, johtajien pettämisestä ja niin edelleen. Sanoisin kuitenkin, että tämä selitys, joka näkee kapitalistisen poliittisen taantuman syynä työläisten taistelun poliittisen ulospääsyn puutteen, on jopa hienostuneimmassa muodossaan riittämätön, koska se ei anna vastausta ongelmaan. Syntyy uusi kysymys, johon on annettava vastaus: Miksi tämä puute?

Meidän on tarkasteltava, miten Marxin skeema objektiivisesti toimii. Varhainen kapitalismi, alkukapitalismi — joka ei ole 1500-luvun kapitalismi vaan 1800-luvun, 1800-luvun ensimmäisen puoliskon, kapitalismi — tarjosi tehokkaasti niin sanotusti dokumentaatiota Marxin teesille, joka koski hallitusta ”porvariston yhteisiä asioita hoitavana komiteana”. Toisin sanoen ei voida sanoa, että Marx olisi Poliittisen taloustieteen kritiikissä tulkinnut pienten tavarantuottajien yhteiskuntaa, kuten jotkut hänen vastustajistaan ovat sanoneet. Tarvitsee vain avata Pääoma tai Grundrisse nähdäkseen, että tämä ei pidä paikkaansa. Askeleet, joilla Marx etenee hänen aikansa pääoman tilannetta pidemmälle, askeleet, joilla hän tunnistaa pääoman tulevan kehityksen aina nykyhetkeen asti — ne ovat kaikkien nähtävissä. On kuitenkin sanottava, että ”politiikan kritiikissä” — jos jätämme hetkeksi sivuun poliittisen taloustieteen kritiikin — Marx ei onnistu menemään kapitalismin syntykautta pidemmälle. Vuonna 1858, kuten kaikki tiedätte, poliittisen taloustieteen kritiikin piti sisältää kuuluisat kuusi kirjaa: pääoma, maaomaisuus, palkkatyö, valtio, kansainvälinen kauppa ja maailmanmarkkinat, kuten tunnetussa kirjeessä Lassallelle helmikuun 22. päivänä 1858 hahmotellaan. Tämä oli Marxin työsuunnitelma. Mutta silloin pelkästään pääoma vei neljä kirjaa. Mitä muuhun tulee, mitään maaomaisuudesta lähtien, mukaan lukien työn analyysi, ei ole tarkasteltu kovin perusteellisesti, kuten on jo sanottu. Näiden jäännösten joukossa on myös valtion ongelma. Sanoisin, että aiheesta ”politiikka”, aiheesta ”poliittinen”, Marxin nuoruuden teokset sanovat ehkä enemmän kuin hänen kypsät teoksensa. Hegelin oikeusfilosofian kritiikin kaltainen teos sanoo ehkä enemmän kuin kaikki muut pienet kohdat, pienet lauseet, jotka on poimittu eri yhteyksistä ja Marxin historiallisista teoksista ja yhdistetty muodostamaan mielestäni virheellisesti Marxille liitettyä poliittista ajattelua. Toistan, Marxin diskurssi pääomasta näyttää minusta täysin eteenpäin projisoidulta, toisin sanoen koko keskustelu tarkastelee pääoman todellista kehitystä; Marxin diskurssi valtiosta sen sijaan katsoo taaksepäin, sitä näennäistä kehitystä, jonka tämä poliittinen ongelma on kokenut. Kun Marx harjoittaa politiikan kritiikkiä, hän ei mielestäni onnistu tehokkaasti harjoittamaan politiikan kritiikkiä; sen sijaan hän harjoittaa aina ideologiakritiikkiä, joka, kuten kaikki tiedätte, on jotain muuta. Teesi, jonka mukaan ensin on olemassa taloudellinen valta ja sitten poliittinen valta ja että nämä vallan muodot ovat pohjimmiltaan yhteneväisiä — mikä on itse asiassa Marxin teesi (ne ovat todellisuudessa yhteneväisiä ja vain muodollisesti erillisiä, eli todellinen yhteneväisyys ja puhtaasti muodollinen erottelu) — on ymmärrettävissä nimenomaan varhaiskapitalismin valossa. Kun ymmärrämme tämän kapitalismin olevan lähempänä esikapitalistisia yhteiskuntia kuin yhteiskuntia, joita kutsumme suurpääomaksi, ja kun puhumme jatkuvuudesta ja hyppäyksistä, huomaamme, että pohjimmiltaan pääoman kehityksen yhden ja toisen vaiheen välillä on suurempi etäisyys kuin historiallisen materialismin havaitseman ja toisinaan keksimän taloudellisen ja yhteiskunnallisen muodostelman välillä. Totuus on se, että historiallinen materialismi on mielestäni itse varhaiskapitalismin tuote; toisin sanoen se on tämän varhaiskapitalismin tuote, joka on tehnyt tiliä entisen poliittisen tietoisuutensa kanssa. Tämän jälkeen marxilaiset, aivan kuten he yleistivät Marxin taloudellisen diskurssin, yleistivät hänen poliittisen diskurssinsa vielä suuremmassa määrin; jälleen kerran he ottivat hänen analyysinsä kapitalistisen järjestelmän eräästä osasta, joka koski poliittisen taloustieteen kritiikkiä, kapitalistisen yhteiskunnan kaikkien näkökohtien kokonaisvaltaiseksi järjestykseksi — mikä ei luultavasti päinvastoin ollut läsnä Marxin diskurssissa.

Jos kuitenkin palaamme siihen tosiasiaan tai teesiin, että poliittinen on viivästynyt kaikkeen muuhun nähden, huomaamme myös, että Marxin käsittelemä poliittinen sfääri on vaiheessa, joka edeltää hänen pääomansa vaihetta, sen pääoman vaihetta, joka hänellä oli edessään. Viime kädessä sen vaiheen yleistäminen, jota Marx kehitti poliittisesti ja jota hän tarkasteli poliittisesti — tämä tarkoittaa viiveen yleistämistä. Nyt: viiveen yleistäminen on nähdäkseni Marxin poliittisen ajattelun, siis nimenomaan Marxin ajattelun, kodifiointia. Mutta katsotaanpa sen sijaan, onko todella kyse viiveestä. Se, että meillä on aina edessämme niin sanottu uusi talous ja toisaalta niin sanottu vanha politiikka, on indikaattori, jonka pitäisi auttaa meitä ymmärtämään, että viime kädessä perusta-ylärakenne-suhde — juuri tällä maaperällä — ei toimi. On totta, että tässä vaiheessa, jotta pääsisimme eroon tästä ongelmasta, meidän on palattava modernin valtion historiaan kokonaisuudessaan: valtion (hyvin pitkästä) muodostumisprosessista niihin erilaisiin syklisiin muutoksiin, jotka ovat sijoittuneet siihen ja jotka ovat kerta toisensa jälkeen mullistaneet sen sisäiset rakenteet, sen suhteet yhteiskunnan ulkopuolisiin tahoihin. Tämän historian kautta, tätä historiaa jäljittämällä voimme nähdä, että kapitalististen poliittisten instituutioiden kehityksessä on sisäinen logiikka, logiikka, joka on mielestäni ymmärrettävä pääoman historiasta riippumatta.

Emme voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että meidän on ehkä tulevaisuudessa sitouduttava löytämään modernin valtion liikelait, aivan kuten Marx löysi pääoman liikelait. Pääoma ja sen valtio ovat melkein kuin kaksi rinnakkaista historiaa: kaksi rinnakkaista historiaa, jotka eivät aina ole yhteneväisiä ja jotka ovat joskus jopa ristiriidassa keskenään. Nyt on selvää, että kyse ei ole yhdestä ainoasta historiasta, kuten ortodoksinen marxilaisuus on tähän asti väittänyt. Meidän on lähdettävä liikkeelle joistakin hypoteeseista: esimerkiksi valtion ja kansalaisyhteiskunnan välinen ero tai erottelu ei ole puhtaasti muodollinen. Toisin sanoen sitä ei pidä käsittää porvariston ideologisena temppuna, eikä sitä pidä pitää pelkästään luokkaherruuden funktiona. Tässäkin tapauksessa on kyse prosessin uudelleenrakentamisesta, eron ja erottelun prosessista, joka ei pääty, vaan syventää historiallisesti olemassaolonsa syitä. Lisäksi se on prosessi, jonka pääoma vain osittain sallii, ja osittain se myös käy sen läpi. Jotta voisimme seurata tätä valtion ja kansalaisyhteiskunnan välistä erotteluprosessia tai erottelua, meidän on lähestyttävä yhtä aihetta käytännössä, joka vaatii varmasti syvällisempää tarkastelua, joka ylittää sen, mitä tässä voidaan sanoa. Kun pääoman taloushistorian aikana pääoman omistus ja hallinta erosivat toisistaan, omistus ja vallan hallinta olivat jo erillään. Toisin sanoen talouden laki ensisijaisena syynä on tässä yhteydessä pätemätön; voisimme melkein sanoa, että on tapahtunut päinvastoin. Poliittisten instituutioiden järjestys tarjosi mallin, jota sitten, muilla tavoin, muilla perusteilla, sovellettiin juuri taloudessa.

Tässä nähdään, että valtion johtaminen [la direzione] tarjosi opetuksen, joka oli hyödyllinen suuryrityksen johtamisessa. Toistan, että tämä on vaikea aihe, jota on vaikea kehittää, ja sen muotoilu on hankalaa. On selvää, että valta pysyy pääoman käsissä, että se pysyy sen omaisuutena. Suurpääoma ei kuitenkaan ole koskaan yksin kapitalistisessa yhteiskunnassa: sen oikealla puolella sen on taisteltava sitä vastaan, mitä yleensä kutsutaan sen jälkeenjääneiksi elementeiksi [arretratezze]. Suurpääoman suuren koneiston osat vanhenevat nopeasti; ne vanhenevat hyvin nopeasti. Toisaalta nämä jälkeenjääneet elementit vastustavat poliittisesti omaa kuolemaansa, eikä pääoma ole halukas eliminoimaan niitä väkivallalla lopullisesti, koska se saattaa vielä tarvita niitä poliittisesti. Näin ollen on aina olemassa tämä pääoman suhde siihen, mikä ei ole vielä suurpääoman tasolla. Toistan, näitä asioita ei pidä nähdä, kuten usein yksinkertaisesti sanotaan, esikapitalistisina tai jopa feodaalisina jäänteinä. Pikemminkin ne ovat itse pääoman osia, jotka ovat vanhentuneet pääoman pitkän historian aikana. Ne ovat osa itse pääomaa, joka vanhenee suhteessa suurpääoman kehitykseen. Tämän pääoman vasemmalla puolella on aina työväenluokka, joka ajaa sitä eteenpäin, pakottaa sen kehittymään ja uhkaa sitä, jos se ei kehity, ja siten se saa sen keskeisen aseman, jonka jokainen vakaa kapitalistisen vallan poliittinen asema omaksuu. Tämä keskeisyysratkaisu osoittaa, että on historiallisesti välttämätöntä luoda poliittinen kerros, ammatillinen poliittinen kerros, jolle vallan hallinta on annettu. Tämän ammattipoliittisen kerrostuman on kyettävä sovittelemaan näiden pääoman sisäisten osatekijöiden välillä, mukaan lukien se, joka on vastakkainen keskustelukumppani, joka on todellakin työväenluokan työvoima, työväenluokka yleensä. Tästä keskeisen aseman vaatimuksesta ja tästä ammattipoliittisen kerrostuman, sovittelijan, vaatimuksesta seuraa niin sanotusti yhtä lailla historiallinen välttämättömyys poliittisen taidon, toisin sanoen vallan hankkimisen ja säilyttämisen erityisten tekniikoiden välttämättömyys, kollektiivisen käytännön toiminnan tieteen välttämättömyys, joka on erillinen yksilön tai ryhmien toiminnan analyysistä. Käytännöllisen kollektiivisen toiminnan tiede; nimenomaan politiikan tiede. Tästä seuraa siis ihmisten käyttäytymisen, organisaatioiden ja poliittisten instituutioiden sosiologisen analyysin välttämättömyys. Kaikki nämä asiat — subjektiivinen politiikka, poliittiset tekniikat, poliittinen tiede, poliittinen sosiologia — muodostavat yhdessä modernin poliittisen ajattelun historian.

Tässä yhteydessä on myös tarpeen antaa erityinen varoitus, nimittäin se, että kyse ei missään nimessä ole poliittisen ja taloudellisen välisen suhteen kääntämisestä niin, että poliittinen asetetaan suoraan ensimmäiseksi. Kyse on pikemminkin siitä, että ymmärrämme, että kapitalistisen yhteiskunnan eri kamppailualueiden joukossa on myös pääoman ja sen valtion välinen kamppailu.

Viive voi johtua joko siitä, että tämä valtio on liian kaukana jäljessä kapitalistisista tarpeista, tai päinvastaisesta syystä, koska se on joskus liian kaukana edellä. Toisin sanoen pääoman historian dramaattiset siirtymät ovat saaneet alkunsa juuri tästä pisteestä, siitä, mitä kutsuisin poliittisen vallan instituutioiden epätäydellisen välittämisen vaiheeksi. Tästä, tästä epätäydellisen välittämisen tilasta, on joskus avautunut tilaa myös työläisten yksittäisille vallankumouksellisille toimille. Se, että aika on osoittanut nämä vallankumoukselliset tilaisuudet niin sanotusti näennäisiksi (tämän puutteen vuoksi — toisin sanoen valtion kyvyttömyyden vuoksi poliittiseen välitykseen), johtaa meidät palaamaan pääoman poliittisen kehityksen tämän hetken käytön kritiikkiin. Toisin sanoen kyse ei liene valtion riittämättömän poliittisen välittämisen käyttämisestä, vaan jostain muusta: eri asiasta, johon siirrymme nyt. Äkillisen hyökkäyksen aikakausi, jossa hyökätään vastustajan virheisiin, näyttää tässä vaiheessa todella olevan ohi. Nyt on siis manööverisodan hetki — toisin sanoen sodan, joka koostuu peräkkäisistä liikkeistä, jotka kaikki on tieteellisesti ennakoitu ja taktisesti valmisteltu.

Pääoman ja modernin valtion rinnakkaiset historiat näyttävät tässä vaiheessa pikemminkin eroavan toisistaan kuin sulautuvan yhteen, kuten Marxin kaaviossa oli tarkoitus tehdä. Tässä kohdassa on jotain, mikä ei toiminut tietyissä analyyseissä, joita teimme aiempina vuosina. Kuusikymmenluvun alussa tekemässämme pelkistyksessä, jossa koko yhteiskunta redusoitiin tehtaaksi, ymmärsimme periaatteessa tämän prosessin sisältävän poliittisten instituutioiden suoran palautumisen pääomaksi. On sanottava, että kuusikymmenluvun alku tarjosi empiiristä dokumentaatiota tällaiselle ongelman ratkaisulle. Samalla kuusikymmenluvun alku tarjosi mielestäni mystifioidun, toisin sanoen virheellisen näkemyksen. Myöhemmin tämän näkymän objektiivinen kriisi — kriisi, joka ei ollut vain italialainen vaan kansainvälinen kriisi, kapitalistisen poliittisen aloitteen kriisi kansainvälisellä tasolla — sai aikaan muutoksen tähän teoretisointiin. Näin avautui tilaa sellaisen teorian kehittämiselle, joka on mielestäni poliittisesti hyvin rikas, mutta jota ei ole vielä juurikaan tutkittu: nimittäin teorian, jota kutsuttiin nimellä kehitys ja valta — kaksi tehtävää molemmille luokille, kehitys kuuluu pääomalle ja valta työväenluokalle.

Mielestäni meidän pitäisi edetä pidemmälle tällä tiellä ja päätyä hypoteesiin, jonka mukaan pääoma on pohjimmiltaan taloudellinen kategoria ja palkkatyö pohjimmiltaan poliittinen kategoria. Tämä on luonnollisesti käytännöllinen hypoteesi, joka on vielä tarkistettava ja testattava poliittisesti. Siihen on vielä pitkä matka. Mutta sen saavuttamiseksi on mielestäni ensin laadittava keskipitkän aikavälin strategia, jotta päästään ohjaamaan prosessia, jossa valtiokoneisto sovitetaan yhteen pääoman tuotantokoneiston kanssa. Sen sijaan, että luotetaan niihin hetkiin, jolloin poliittisen vallan instituutiot tarjoavat pääomalle riittämättömän poliittisen välityksen (ja sen sijaan, että tartutaan vallankumoukselliseen tilaisuuteen ja otetaan itsellemme valta-asemat, vallan hallinta — mikä on mielestäni 1800-luvun näkemys poliittisesta kamppailusta), on sen sijaan kyse siitä, että tietoisesti tartutaan tähän prosessiin valtiokoneiston nykyaikaistamiseksi, että päästään jopa hallitsemaan, ei niinkään uudistuksia yleensä (kuten teknisessä jargonissa sanotaan), vaan nimenomaan sitä tiettyä uudistustyyppiä, joka on kapitalistinen valtionuudistus.

Tässä näkökulmassa työväenluokka osoittautuu ainoaksi todelliseksi rationaalisuudeksi, joka on mahdollista modernille valtiolle. Pääoman irrationaalisuus ei ole taloudellista irrationaalisuutta vaan ennen kaikkea poliittista irrationaalisuutta. Tämä on käsite, joka voisi jopa korvata Marxin kaavion poliittisen taloustieteen kritiikistä. Kyse on luonnollisesti siitä, että otetaan laskelmoitu riski valtion ja pääoman orgaanisemmasta toiminnasta, uhka mahtavasta valtablokista, joka osoittautuisi silloin itse asiassa voittamattomaksi. Viime kädessä uskon kuitenkin, että pitkällä tähtäimellä tämän tien kulkeminen ei johda kapitalistisen blokin vahvistumiseen vaan pikemminkin sen murtumiseen ratkaisevassa vaiheessa. Mielestäni on ennen kaikkea välttämätöntä syrjäyttää pääoma poliittisesti keskeisestä asemastaan. Suurpääomalla ei saa olla vihollisia oikealla puolellaan — enkä tarkoita tätä tyypillisessä, karkeassa merkityksessä, jossa sen oikealla puolella on niin sanottuja fasistisia poliittisia kantoja, mikä edellyttää, että teemme pääomasta demokraattisen ennen kuin kohtaamme pääoman itse. Tarkoitan tätä pikemminkin siinä merkityksessä, jossa käytimme sanaa aiemmin: nimittäin, että pääomalla ei ole autoritaarisia houkutuksia oikealla puolellaan, vaan pikemminkin jälkeenjääneitä elementtejä, jotka ovat, toistan vielä kerran, luonteeltaan kapitalistisia eikä esikapitalistisia. Juuri tämä pääoman kapitalistinen alikehittyneisyys [arretratezza capitalistica del capitale] on poistettava sekoituksesta. Pääoma on eristettävä tiettyyn asemaan; se on poistettava nykyisestä mukavasta asemastaan, jossa sillä ei ole erityisiä poliittisia kantoja vaan yhteiskunnallisia kantoja, joilla se voi vuorotellen leikkiä — milloin yhtä, milloin toista. Tavoitteena on luoda uudelleen tehokas vallan kahtiajako, mutta laajassa mittakaavassa: ei enää tehtaassa, toisin sanoen ei enää tuotantosuhteissa, eikä edes yhteiskunnassa, vaan nyt yhteiskunnan ja valtion välillä.

Yhteenvetona: poliittisen autonomia osoittautuu utopiaksi, jos sitä pidetään suoraan kapitalistisena poliittisena projektina; siitä tulee itse asiassa viimeinen porvarillisista ideologioista; siitä tulee toteutettavissa oleva, ehkä vain työväenluokan vaatimuksena. Nykyaikainen valtio osoittautuu tässä vaiheessa ei muuksi kuin työväenluokan autonomisen järjestäytymisen nykyaikaiseksi muodoksi. Työväenluokka ei enää perusta autonomista organisaatiotaan pelkästään puolueen muodossa, kuten marxilaisessa skeemassa, Leninin ja bolshevikkien kodifioimassa perinteessä, todellakin tapahtui. Mutta todella, jos se on mahdollista — ja jos se ei myöskään lopulta osoittautuisi jälleen yhdeksi utopiaksi, mitä se todennäköisesti on — meidän on tehtävä valtiosta itsestään hallitsevaksi luokaksi järjestäytyneen työväenluokan moderni muoto osana pääoman historiaa, joka sitten luonnollisesti jatkuu, joka ei hetkeksi vielä lopu.

Keskustelu

Bobbio: Minusta näyttää siltä, että jotkut Trontin esittämät aiheet ansaitsevat tarkan huomiomme ja vaativat meitä ainakin aloittamaan keskustelun. Uskon, että poliittinen on aina jollakin tavalla jälkijunassa, eli tietyssä mielessä se jää jälkeen taloudellisesta. Vaihtoehtoisesti — ja minusta tämä näyttää olevan se näkökohta, jota Tronti korostaa eniten — voidaanko poliittista pitää myös tietyissä historiallisissa olosuhteissa edistyneempänä? Minusta vaikuttaa siltä, että kaikki annetut esimerkit ja erityisesti Italian nykyistä poliittista järjestelmää koskevat esimerkit, jotka ovat meille erityisen tärkeitä, koskevat pikemminkin poliittisen järjestelmän jälkeenjääneisyyttä kuin sitä, että poliittinen järjestelmä olisi kehittyneempi. Se, mitä Tronti alussa totesi, on hyvin mielenkiintoista: toimielinten ja poliittisten kerrosten välinen jakautuminen poliittisen alalla. Hän ei kuitenkaan palaa tähän erotteluun puheessaan. Haluaisin esittää tähän liittyvän kysymyksen. Kun puhutaan viiveestä, koskeeko viive kerrostumaa vai instituutioita vai molempia? Kun puhumme instituutioista, puhumme esimerkiksi parlamentaarisesta järjestelmästä tai byrokratiasta. Kun puhumme poliittisesta kerrostumasta, puhumme puolueista: esimerkiksi Italiassa puhumme kristillisdemokraattisesta puolueesta, hallitusjärjestelmän keskustalaisesta muodosta. Miten toimielimet ja poliittinen kerrostuma on todellisuudessa istutettu toisiinsa? Ja kun puhumme viivytyksestä, puhummeko molempien viivytyksestä vai emme?

Tronti: Tämä ongelma on varmasti olemassa. Nämä kaksi asiaa riippuvat luonnollisesti yksittäistapauksesta, sillä kumpikaan ei toimi aina samalla tavalla. Toisin sanoen on selvää, että institutionaalinen taso on hitaampi ja että sen sisällä on menneisyyden jäänteitä, jotka on murrettava, joskus väkivaltaisesti, kun taas poliittinen kerrostuma on ehkä ketterämpi siinä mielessä, että sitä voidaan ehkä muuttaa nopeammin, ja joka tapauksessa se ”hyppää” enemmän kuin instituutiot. Joissakin tapauksissa poliittisen autonomian sisällä voi jopa käydä kamppailua siinä mielessä, että esimerkiksi poliittinen kerrostuma, joka saavuttaa edistyneen tietoisuuden tason, joutuu kamppailemaan omien instituutioidensa jälkeenjääneisyyttä vastaan. Joskus on käynyt niin, että kapitalistista alkuperää oleva poliittinen kerrostuma ei ole kyennyt määräämään tiettyä aloitetta, koska sen käytettävissä olevat poliittiset instituutiot ovat olleet viivästyneitä. Näin on osittain myös täällä Italiassa. Puhumme joskus siitä, miten innovaation ja poliittisen aloitteen osatekijät ovat törmänneet esteeseen valtiokoneistossa. Sitten kun pääoma laajentaa poliittista kerrostumaa siinä mielessä, että se tuo hallituksen henkilöstöön elementtejä, joita on aiemmin pidetty perinteisen poliittisen kerrostuman ulkopuolisina — esimerkiksi puhumalla niin sanotusta vasemmiston avautumisesta ja muusta vastaavasta — tämä uusi poliittinen kerrostuma joutuu taistelemaan jälkijoukkojen kanssa. Lisäksi jotkut keskusta-vasemmiston kokemuksiin osallistuneet henkilöt, eräät sosialistiministerit, ovat sanoneet, että he huomasivat subjektiivisesti haluavansa tietynlaista politiikkaa, mutta samaan aikaan he joutuivat kohtaamaan sen toteuttamisen mahdottomuuden, koska byrokraattiset kuoret, hidas ja vaivalloinen lainsäädäntörutiini, poliittisen vallan läpinäkymättömät instituutiot… Mutta tämä on keskustelu, jota olisi tutkittava tarkemmin. Kyse ei ole siitä, että poliittinen olisi tämä kokonainen, absoluuttinen asia, vaan sen sisällä on eri puolia, joita on tutkittava…

Interventio: Haluaisin tietää, vastaako ilmaisu ”poliittinen kerrostuma” [ceto politico] ilmaisua ”poliittinen luokka” [classe politica], ja jos ei vastaa, mitä eroja näiden kahden ilmaisun välillä on.

Tronti: Voin vastata lyhyesti. ”Poliittinen luokka” on termi, joka on jo kodifioitu politiikkatieteissä; sillä on tarkka viitekohta, on olemassa erityisiä nimiä, jotka ovat teoretisoineet sitä. Sen käyttäminen tarkoittaisi siis lähes välttämättä viittaamista tiettyihin teoreetikoihin. ”Poliittinen kerrostuma” taas on nykyjournalismissa käytetty termi. Tästä syystä olemme tänään todistamassa jotain outoa: ”Poliittinen luokka” on saanut lähes halventavan merkityksen siinä mielessä, että kun sanomme ‘poliittinen luokka’, viittaamme niin sanottuihin puolueen työntekijöihin, kun taas ‘poliittisella kerrostumalla’ on joskus objektiivisempi merkitys siinä mielessä, että tätä ilmaisua käytetään osoittamaan vallan todellisia ylläpitäjiä, niitä, joilla juuri tällä hetkellä on valtaa.

Bobbio: Mielestäni sana ”kerrostuma” on nykyään parempi kuin ”luokka”. Mutta en tiedä syytä tähän kysymykseen.

Interventio: (Joku pyytää selvennystä käsitteeseen ”poliittinen kehitys” [italialainen toimituksellinen huomautus].)

Tronti: Kun puhun poliittisesta kehityksestä, on totta, että sen pitäisi olla johdanto kunnon keskusteluun; on totta, että todelliset ongelmat alkavat siitä, mihin keskusteluni päättyy. Mutta jos tämä jätetään sivuun, poliittinen kehitys voi mielestäni tarkoittaa esimerkiksi prosessia, jota olen kutsunut valtiokoneiston sopeutumiseksi pääoman tuotantokoneistoon, suuren, teollisen pääoman lakeihin. Emme sano tällä mitään uutta, koska se kuuluu itse suurpääoman merkittävän osan ohjelmaan, ei ehkä niinkään Italiassa, mutta varmasti muissa maissa. On kuitenkin jotakin muutakin: poliittinen kehitys vastaa mielestäni kapitalistista poliittista aloitetta, toisin sanoen sitä, mitä olemme joskus kutsuneet pääoman suureksi poliittiseksi aloitteeksi, joka valitsee strategian, joka ei ole vain taloudellisen kehityksen strategia — joka on implisiittinen, melkein objektiivisesti toteutunut sen teollisessa kehityksessä; sen sijaan se tekee perustavanlaatuisen strategisen valinnan, sanotaanko avoimesti luokkapolitiikkaa, joka on strategisesti pitkäaikaista, taktisesti käytettyä ja konkreettisesti edistettyä. Poliittinen kehitys tarkoittaa myös sitä, että pääoma luopuu vanhan ideologisen koneiston käytöstä, jolla on pohjimmiltaan taipumus peittää luokkapolitiikkansa, luokkaluonteensa. Ja näin ollen poliittinen kehitys tarkoittaa nimenomaan suhteen luomista uudelleen erityisesti luokkien perusvastustajaan, palkkatyöhön; suhteen, joka on avointa taistelua. Se on jotain, mitä on tehty, toistan, hyvin harvoissa tapauksissa. Ehkä Rooseveltin aikana oli jotain sellaista, ei niinkään Rooseveltin itsensä vaan hänen älymystönsä keskuudessa, jotain sellaista, jota esiintyy tiettyinä aikoina tiettyjen vallan ympärillä pyörivien älymystön jäsenten keskuudessa. Mutta pääoma ei ole koskaan tehnyt tällaista perustavanlaatuista valintaa, ja mielestäni tätä perustavanlaatuista valintaa ei kaiken kaikkiaan koskaan tulla tekemään. Jotta tällainen valinta voitaisiin tehdä, tämän strategisesti selkeän luokkapolitiikan on oltava työväenluokan toteuttamaa, ja työväenluokan on toteutettava se nimenomaan valta-asemasta käsin. Näin ollen näen poliittisen kehityksen jälleen kerran rajoillaan strategisen valinnan tuotteena, mutta työläisten strategisena valintana, johon pääoma on osittain alistettu, riippuen siitä, että kahden luokan välille luodaan erilainen voimasuhde.

Interventio: Poliittinen kehitys olisi näin ollen hyvin yksinkertaisesti sanottuna tiettyjen ylärakenteiden sopeutumista tiettyyn rakenteeseen. En kuitenkaan ymmärrä Trontin vastauksesta, miten työväenluokka liittyy tähän, koska kyse on kapitalistisesta poliittisesta kehityksestä. Haluaisin tietää, mitkä muuttujat ovat ominaisia tälle kapitalistisen poliittisen kehityksen ilmiölle.

Tronti: Sanoin, että tämä valtiokoneiston mukauttaminen on se, mitä nykyisin yleisesti ottaen määritellään poliittiseksi kehitykseksi. Sanoin myös, että voisimme tarjota poliittiselle kehitykselle toisenlaisen määritelmän, jossa luokkasuhde, poliittinen eikä ideologinen suhde, tehdään selväksi. Luokkakonflikti saatetaan siis, sanotaanko, puhtaalle tasolle, mitä pääoma ei tee, koska poliittisesti se on ehkä viivästynyt. Jotta tämä tapahtuisi, on välttämätöntä, että työväenluokka tekee tämän valinnan. Uskon, että työväenluokka osallistuu tähän, koska on sen edun mukaista valita avoin poliittinen suhde, avoin poliittinen konflikti, ei ideologinen, ei naamioitu, vaan sellainen, jossa kukin luokka kantaa luokkansa edun ja kantaa sen avoimesti. Jotta näin voisi tapahtua, on oltava tietynlainen valtiokoneisto. Tästä syystä meidän ei tarvitse sanoa ”ei” prosessille, jossa myös valtiokoneisto mukautetaan kapitalistisen tuotannon nykyaikaisiin tasoihin. Koska se edistää tätä erityistä poliittisen kehityksen muotoa.

Bobbio: Poliittinen kehitys on aina sidoksissa määrättyihin instituutioihin. Mitä instituutioita voidaan tietyn ajanjakson aikana pitää muita kehittyneempinä tietyn ongelman kannalta? Kun puhutaan poliittisesta kehityksestä, sanotaan esimerkiksi, että yleinen äänioikeus on kehittyneempi instituutio kuin rajoitettu äänioikeus. Poliittinen kehitys tarkoittaa siis tiettyjen instituutioiden käyttöönottoa, jotka näyttävät vastaavan paremmin koko yhteiskunnan kehitystä kyseisenä historiallisena ajanjaksona. Klassinen esimerkki on yleinen äänioikeus, joka edustaa kehittynyttä instituutiota siinä mielessä, että se vastaa koko yhteiskunnan tiettyä kehitystä tietyllä historiallisella hetkellä. Näin ollen voitaisiin sanoa, että parlamentaarinen järjestelmä on poliittisen kehityksen vaihe absoluuttiseen monarkiaan ja jopa perustuslailliseen järjestelmään nähden. Tämä on tavanomainen tapa, jolla puhumme poliittisesta kehityksestä. Mielestäni emme voi puhua poliittisesta kehityksestä sanomatta, mitkä toimielimet ovat sille ominaisia. Kun puhumme työväenliikkeen poliittisesta kehityksestä, mitkä ovat sille ominaisia poliittisia instituutioita? Ovatko ne niitä instituutioita, jotka pystyvät edustamaan tätä kehityksen hetkeä suhteessa porvarilliseen valtioon? Jos näin on, niin mitä instituutioita ne ovat? On olemassa suoran demokratian ongelma, on olemassa työläisneuvostojen ongelma. Toisin sanoen sanotaan, että kyseessä on poliittisen kehityksen vaihe, joka vastaa määrättyä yhteiskunnallista kehitystä, jota työväenluokka on vienyt eteenpäin määrätyissä historiallisissa olosuhteissa.

Interventio: Esitelmänsä lopuksi Tronti totesi, että nykyään työväenluokan sopiva järjestäytymismuoto on valtio. En ymmärrä, pitääkö työväenluokan tämän vuoksi valloittaa olemassa oleva valtio vai pitääkö sen organisoida itsensä valtioksi ja missä määrin jälkimmäinen — jos nämä olivat itse asiassa vaihtoehtoja — riippuu ensimmäisestä.

Tronti: Esityksen lopussa käyttämäni lause oli pikemminkin vitsi kuin tulevaisuudennäkymä. Tuon lauseen tarkoituksena oli vain palauttaa huomio takaisin työväenluokan ja valtion väliseen suhteeseen, tällä kertaa myönteisellä tavalla; toisin sanoen tätä suhdetta on tähän asti tarkasteltu kielteisesti, kun otetaan huomioon, että me kaikki olemme Leninin — samoin kuin Marxin, Marxin parhaimmillaan — teoretisoinnin lapsia valtiokoneiston murskaamisesta. Tämän teoretisoinnin mukaan työläisten kamppailun ensimmäinen tavoite on pääoman valtiokoneiston murskaaminen. Mielestäni tämän terminologian esittäminen uudelleen tänään ei edistä tutkimusta, koska kuten tiedämme, vaihtoehto, joko murskata koneisto tai käyttää sitä sellaisenaan, on historiallinen: toisaalta kommunistinen liike, toisaalta sosialidemokratia. Tämä vaihtoehto ei lopulta ole tuottanut kovinkaan paljon; se ei ole johtanut työväenliikkeen erityisen poliittisen tematiikan syventämiseen eikä johdonmukaisiin, historiallisesti arvokkaisiin tuloksiin. Olisi siis parempi voittaa tämä vaihtoehto pitämällä sitä historiallisena vaihtoehtona, jonka tapahtumien kulku on itse voittanut. Olisi ensinnäkin parempi asettaa samanaikaisesti työväenluokan ja valtion välisten suhteiden ongelma pääoman ja valtion välisten suhteiden ongelman lisäksi. Olisi toisin sanoen parempi tarkastella näitä toisiinsa kietoutuneita suhteita yhdessä, koska tähän asti ratkaisu on ollut yksinkertaistettu — siinä mielessä, että toisaalta oli olemassa pääoma valtioineen ja toisaalta työväenluokka, joka tunsi tämän sortokoneiston painostavan sitä, tämän koneiston, joka sen oli ennen kaikkea murskattava.

Ongelma osoittautuu kuitenkin monimutkaisemmaksi siinä mielessä, että huomaamme, että tämä niin sanottu valtiokoneisto, sen lisäksi, että se on tukahduttamisen paikka termin perinteisessä merkityksessä, on ennen kaikkea luokkien välisten erilaisten suhteiden välittäjä, ja tähän välitykseen sisältyy työväenluokan ja pääoman välinen suhde. Nyt, kun näemme pääoman käyttävän valtiota välitysmuotona omien sisäisten osiensa välillä, syntyy toinen ongelma: se, onko tämä välityspaikka jätettävä kokonaan pääoman käsiin vai eikö ennen tämän koneiston murskaamista ole ensin otettava tämä välityspaikka kokonaan tai osittain pois pääoman käsistä. Se, missä määrin tämäntyyppinen tulevaisuudennäkymä on nykyään mahdollinen, missä määrin se on mahdollinen joutumatta jo mainittuun tilanteeseen (eli sosialidemokratian klassiseen ratkaisuun) — nimittäin yritykseen soluttautua salaa valtiokoneistoon ja yrittää muuttaa sitä asteittain — kaikki tämä on varmasti ongelma. Mielestäni edes tämä ei kuitenkaan ole ratkaisu, joka olisi lopulta otettava vakavasti, koska sekin osoittautuu vanhaksi ratkaisuksi. Sen sijaan kyse on jälleen kerran luokkasuhteiden ongelman palauttamisesta poliittiseen kontekstiin, sen vallan kaksinaisuuden kannalta, joka on olemassa tehtaassa, yhteiskunnassa ja valtiossa mutta jota ei vielä ole olemassa valtion ja kaiken muun välillä. Tässä on ongelma: on katsottava, onko mahdollista nostaa tämä kaksinaisuus tälle tasolle; on pohdittava, onko mahdollista tehokkaasti levittää tämä kasvu — yhtäältä valtion ja toisaalta pääoman — siihen pisteeseen, että nämä kaksi tulevat edustamaan kahta eri luokkavaatimusta.

Bobbio: Minusta näyttää kuitenkin siltä, että jäljelle jää instituutioiden ongelma, ongelma siitä, millaisia instituutioita poliittiseksi luokaksi korotetulla työväenluokalla on. Nykyiset valtion instituutiot ovat mitä ovat. Jos ne todella jäävät jälkeen kapitalistisesta kehityksestä, miten niitä voidaan käyttää jatkokehitykseen? Ongelmana on uusien instituutioiden etsiminen. Tämä on siis uusien demokratiamuotojen, uusien demokraattisten instituutioiden ongelma. Periaatteessa työläisliikkeen pitkässä perinteessä syntyneet perustuslakiehdotukset ovat ehdotuksia tietyistä instituutioista: neuvostojärjestelmästä, suorasta demokratiasta, tietynlaisesta suhteesta talousneuvostojen ja poliittisten puolueiden välillä. Nämä kaikki ovat ongelmia, jotka mielestäni on otettava uudelleen keskusteluun, kun puhumme työväenluokasta poliittisena luokkana. Tätä kutsutaan uudeksi demokratiaksi. Tämä on myös vastaus kysymykseen poliittisesta kehityksestä. Tämä olisi edistyksellistä poliittista kehitystä, toisin sanoen kiistatonta poliittista kehitystä siinä mielessä, että uudet instituutiot parantaisivat nykyistä poliittista järjestelmää.

Intervention: Miten työväenluokan ja sen omien järjestöjen väliset suhteet muodostuvat tässä työväenluokan projektissa, jossa pyritään avaamaan tilaa yhtäältä valtion ja toisaalta pääoman välille?

Tronti: Ongelma on luonnollisesti vakava siinä mielessä, että emme todellakaan voi ajatella työväenluokan poliittista kasvua valtion tasolle ilman, että työväenluokka kehittää oman poliittisen organisaationsa ammattiyhdistysjärjestönsä lisäksi. Sanokaamme järjestäytyminen yleensä, kunnioituksesta perinteitä kohtaan. Mielestäni tämä ylimääräinen välitys — joka puuttuu tähän ongelmaan työväenluokan siirtymisestä kohti valtiota — on olennainen siinä mielessä, että tässä yhteydessä työväenluokan spontaaniuden on taipumus pienentyä. Toisin sanoen työväenluokan spontaaniksi kutsutun toiminnan, sen kamppailujen ja etujen merkitys ja panos vähenee laadullisesti riippumatta sen määrällisestä vähenemisestä. Tarvitsemme ylimääräisen välitystoiminnan, joka tietoisesti tuo tämän ongelman, ei työväenluokkaan, kuten kerran sanottiin, eli välitystoiminnan, joka vie puoluetietoisuuden työväenluokkaan, vaan tarvitsemme välitystoiminnan, joka vie sen ulos työväenluokasta, joka ottaa sen pois työväenluokasta, jotta se voidaan viedä kapitalistisiin instituutioihin. Ja tämä välitys on jälleen kerran välitys, joka on laajemmin poliittinen. Ja menisin vielä pidemmälle, vaikka se, mitä sanon, saattaa tuntua oudolta. Olemme tänään tämän keskustelun yhteydessä periaatteessa arvottaneet ”poliittisen autonomian” teemaa siinä mielessä, että sanomme: tämä on jotain, mikä kiinnostaa meitä myös luokkataistelun näkökulmasta, ja ajattelemme, että voimme käyttää sitä tavalla, joka integroi myös tiettyjä kapitalistisen puolen etuja. Sanoisin, että tämä poliittisen autonomia — ja tämä koskee esimerkiksi valtiota suhteessa pääomaan — on ulotettava koskemaan myös työväenluokan poliittisen järjestäytymisen muotoja suhteessa työväenluokkaan itseensä. Meidän on käytävä keskustelua — vaikka, toistan, se on meille hieman outoa — tuon puolueen poliittisen autonomian hetken arvottamisesta myös suhteessa työväenluokkaan, jopa suhteessa työläisten etuun. Miksi? Juuri siksi, toistan vielä kerran, että työväenluokan spontaaniuden merkitys vähenee laadullisesti tämän toisenlaisen poliittisen vallan valloitusprojektin edessä. Ja niinpä on entistäkin välttämättömämpi uusi välitys, välitys, joka ei ole enää kapitalistisen poliittisen kerroksen välitys, vaan jälleen kerran työläisten puolueen välitys, jopa suhteessa omaan alkuperäluokkaansa. Tarkoittaako tämä, että meidän on toistettava sama argumentti, jonka esitimme valtiosta suhteessa pääomaan, kun tulemme keskustelemaan puolueen ja työväenluokan välisestä suhteesta? Osittain kyllä. Mielestäni puolueen nykyaikaistaminen on todellinen ongelma, aivan kuten valtion nykyaikaistaminenkin. Toistan samat asiat, jotka olemme sanoneet valtiosta: tehokkuus, tuottavuus, yrittäjyys. Kaikki nämä asiat ovat nykyään asioita, joita meidän on vaadittava työväenluokan historiallisilta puolueilta. Ensimmäinen prosessi on puolueen nykyaikaistaminen, joka sitten korostaisi juuri sen kykyä emansipaatioon jopa työväenluokasta. Te sanotte: ei ole tarvetta, se on jo riittävästi emansipoitunut. On kuitenkin olemassa ongelma. On olemassa tämä myyttis-ideologinen viittaus, josta tulee joskus este. Tarvitaan sen sijaan sellaista liikkumisen vapautta, joka mahdollistaa kaiken mahdollisen aloitteen tekemisen tietynlaisen kapitalistisen vallan saattamiseksi kriisiin, vaikka ei aina viitattaisi rituaalisesti tiettyyn luokkatodellisuuteen.

Interventio: Uskon, että voimme olla yhtä mieltä polemiikista sitä käsitystä vastaan, jonka mukaan poliittisten instituutioiden kehittäminen annetaan ”lisäyksenä”, ”asteittaisena demokratisoitumisena”. Mutta en ymmärrä, miten voitte esittää tänään uudelleen sen, mikä minusta kuulosti ”pitkältä marssilta instituutioiden läpi”, pohjimmiltaan gramscilaisen projektin valtion valloittamisesta, joka on tarkoitus toteuttaa ”pitkän sodan” avulla. En myöskään ymmärrä, miten voitte jälleen ehdottaa keskustelua rakenteellisista uudistuksista juuri nyt, kun tämä projekti on kriisissä ja kun kukaan ei enää näytä uskovan siihen. Jopa Tronti puhuu Agnellille vastatessaan tarpeesta perustaa tämän päivän keskustelu ratkaisevaan kohtaan siitä, miten työvoimaa käytetään.⁴ Ja Tronti sanoo myös, että Agnelli, teollisuusmiehet ja heitä tukevat tahot eivät taistele näitä edistyksellisiä, asteittaisia valtion uudistamisprojekteja vastaan. Toisin sanoen haluan ymmärtää, miten Trontin kanta liittyy tuotantosuhteiden sisällä vallitsevaan todelliseen luokkakonfliktin tilaan.

Tronti: Tämä on mielestäni oikea vastalause. Oikein siinä mielessä, että olemme eristäneet ongelman, joka oli päähuolenaiheemme, ja viittaukset kaikkeen muuhun tehtiin satunnaisesti. En käynyt läpi kaikkien näiden ongelmien ja suhteiden historiaa. Kukaan ei ole minua vakuuttuneempi siitä, että tuotantosuhteet ovat pääoman sielu sen historian kaikissa vaiheissa. Ja juuri siksi olen aina pitänyt kiinni tästä aiheesta ja asettanut sen koko joukon tutkimusprojekteja keskiöön. Tänään yritin kohdata jotakin, jota meidän puoleltamme on aliarvioitu ja joka on likvidoitu liian nopeasti. Tämä tapahtui siinä muodossa, jossa me yleensä käsittelemme näitä asioita polemiikkimaisesti, eli kun muotoillaan ongelma, se muotoillaan terävimmässä muodossaan, yksipuolisesti. Ei yritetä laittaa kaikkia välitystapoja takaisin peliin, vaan ongelma otetaan esiin polemisesti, ja mitä raskaammaksi tehtävä muodostuu, mitä vaikeampi se on ratkaista, sitä parempi se on. Tällä tavalla me kohtasimme tämän ongelman. Syyt siihen, miksi käsittelimme sitä juuri tällä hetkellä, ovat toisenlaisia syitä.

Palautetaan mieleen luokan konflikti tällä hetkellä. Tutkimus, johon osallistuimme, alkoi kuusikymmenluvulla. Sen jälkeen on tapahtunut monia muutoksia. Mielestäni olemme nykyään luokkakonfliktin hetkellä, jolloin asian ydin on kaikkien kannalta — tässä vaiheessa sekä työläisten että kapitalistien kannalta — juuri se, mitä olemme tässä korostaneet. Olemme siirtymässä ajanjaksosta, jolloin luokkasuhde koettiin ennen kaikkea tuotantosuhteiden tasolla. Italiassa 60-luku oli pohjimmiltaan ja juuri tätä: suoranaista, ”puhdasta” luokkataistelua, epäpoliittista tai esipoliittista sanan perinteisessä merkityksessä; vaikka taistelu olikin poliittista saman sanan syvällisessä merkityksessä, siinä mielessä, että siinä otettiin uudelleen käyttöön kahden luokan väliset voimasuhteet ja muutettiin taistelevien luokkien välisiä voimasuhteita mielestäni työväenluokan eduksi. Ja mitä sitten tapahtui? Kapitalistinen reaktio esti liikkeen kasvun, ja se esti sen juuri siksi, ettemme kyenneet ymmärtämään tai käyttämään tätä kapitalistisen aloitteen tuona hetkenä omaksumaa maaston muutosta. Toisin sanoen, kun voimasuhteita tuotantosuhteiden tasolla muutettiin työväenluokan hyväksi, kapitalistinen osapuoli käytti tarkasti ja nimenomaisesti valtion poliittista tasoa niillä termeillä, joista olemme keskustelleet tässä: eli käyttämällä poliittista viivytystä valtiokoneiston instituutioissa, jotka olivat viivästyneitä, toisin sanoen suhteessa muuhun yhteiskuntaan. Tämä poliittisen viiveen käyttö toi uudelleen esiin kysymyksen niin sanotusta muodollisesta politiikasta, joka, kuten olemme nähneet ja väittäneet, ei itse asiassa ole lainkaan muodollista, koska havaitsemme jälleen kerran, että sillä on vaikutusta tuotantosuhteiden tasolla. Tämä kapitalistisen puolen toteuttama poliittisen kentän taantuminen, joka sitten merkitsee myös taantumista itse tuotantosuhteiden luokkataistelujen tasolla — mihin tämä on johtanut? Mielestäni se on johtanut nyt vastakkaisen reaktion olemassaoloon; toisin sanoen se panee jälleen liikkeelle jotain, joka oli väliaikaisesti jäänyt taka-alalle. Niin kutsutun suurpääoman tekemä aloite nousee jälleen kerran esiin poliittisten instituutioiden tasolla. Tämä poliittisen kentän taantuminen on jo periaatteessa täyttänyt tarkoituksensa: se on estänyt luokkataistelun kehittymisen, ja se on saattanut myös palauttaa luokkien väliset voimasuhteet sille tasolle, jolla ne olivat ennen 60-luvun suurta yhteenottoa. Juuri tästä syystä suurpääoman tasolla on jo nyt syntymässä uusi vaatimus: on luovuttava tästä poliittisen kentän viivyttelystä ja ryhdyttävä uudelleen poliittiseen kehitykseen. Toisin sanoen, tässä vaiheessa pääoman sisällä, kapitalistisella puolella, näemme, että pääoman edistyneiden ja jälkeenjääneiden osien välillä käydään taistelua niiden valtion luonteesta ja sisällöstä. Ja tämä on se ratkaiseva kohta, joka heidän on nyt ratkaistava. On todellakin hetkiä, jolloin pääoma joutuu jälleen kerran ratkaisemaan valtio-ongelman alusta alkaen, melkein alusta alkaen. Tässä vaiheessa kysyn itseltäni: pitääkö työläispuolen jatkaa tämän pääoman sisäisen ongelman huomiotta jättämistä ja jatkaa omanlaistaan kamppailua riippumatta siitä, mitä vastapuolen puolella tapahtuu? Miksi huolehtia tästä ja vaihtaa päämäärää, miksi muuttaa kantaansa? Olen aina pitänyt työväenluokan poliittista kamppailua ketteränä, joka on valmis jatkuvasti muuttamaan omia kantojaan ja hyppäämään maastosta toiseen. Meidän ei pitäisi koskaan, ei koskaan antaa itsemme sulkeutua yhteen maastoon, käydä jatkuvasti taistelua tuotannon tasolla — palkoista, työajoista, työoloista — aikana, jolloin pääoma on ratkaisemassa, ja sen on ratkaistava tavalla tai toisella, valtio-ongelma. Tämän ongelman jättäminen heille, koska se on heidän ongelmansa: tämä on poliittinen virhe!

Jotta emme aina antaisi muiden ehdottaa kamppailun teemoja ja maastoja, meidän on pystyttävä siirtymään ketterästi niille maastoille, jotka tulevat ratkaiseviksi tietyllä hetkellä. Mielestäni tänään on ratkaiseva kysymys, joka on tavalla tai toisella ratkaistava, jos haluamme elvyttää tietynlaisen edistyneen luokkataistelun myös tuotantosuhteiden tasolla. Kyse on muodollisluonteisesta poliittisesta ongelmasta, joka ei, toistan vielä kerran, ole se, mitä yksinkertaistettuna esitetään taantumuksellisena tai autoritaarisena vaarana. Sen sijaan on olemassa ongelma, joka kapitalistien on ratkaistava sen suhteen, miten heidän valtiokoneistonsa toimii. Työväenluokan on puututtava aktiivisesti tähän prosessiin. Sen on ehdotettava ja valittava yksi tai toinen ratkaisu; sen on esitettävä, jos mahdollista, toinen ratkaisu. Mielestäni sen on valittava päättäväisesti ja avoimesti modernisointiratkaisu, valtion poliittisten rakenteiden harppaus eteenpäin. Tämä on meidän huolemme täällä. Sitä, että tämä argumentti voi olla gramscilainen, en sulje pois mitä suurimmalla mahdollisella syyllä, mutta minusta ei vaikuta siltä, että tällainen viittaus olisi oikea. Kyseessä on täysin erilainen aihepiiri, täysin erilainen keskustelun taso, jota ei selvästikään ollut olemassa tuolloin, jota ei olisi voinut olla olemassa tuolloin. Varmistetaan, ettemme ole sulkeutuneet yhteen tiettyyn kamppailun maastoon, joka ei silloin olisi tietty maasto vaan pysyvä. Tiettyinä hetkinä on välttämätöntä osata poistua tuotantosuhteiden ympärillä käytävän kamppailun maastosta, osata poistua siitä, jotta voidaan tarttua ratkaisevaan poliittiseen ongelmaan, joka on sillä hetkellä kaikkein olennaisin. Muussa tapauksessa kärsimme tappion, ja kohtalokkaasti, koska emme joudu kohtaamaan valtion poliisin harjoittamaa sortoa vaan valtion, joka on ehkä erilainen kuin nykyinen, modernin valtion, jossa työväenluokalla ei ole ollut mitään sananvaltaa, jossa modernisaatioprosessia on johtanut, hallinnoinut ja vienyt eteenpäin yksinomaan kapitalistinen puoli, yksinomaan pääoman edistynyt osa. Tässä tilanteessa työläispuolen on määrä kestää tämä modernisaatioprosessi samalla tavalla kuin muissa suurissa, kehittyneissä, kapitalistisissa maissa. Juuri näin on käynyt: työväenluokka on eräissä tapauksissa tehnyt sen virheen, että se on antanut sulkeutua erityiseen kamppailuunsa, luonnolliseen kamppailuunsa, joka on tuotantosuhteiden kamppailu. Se ei ole osannut käyttää muodollista poliittista kenttää, ja se on luovuttanut itsensä tämän tappion varaan pitkällä aikavälillä; se on sallinut itsensä hävitä strategisesti, koska tappio tällä kentällä on strateginen tappio. Kun edessämme on uusi ja erilainen pääoman johtama valtio, emme puhu tappiosta palkkataistelussa (”hävisimme tämän sopimuksen, yritetään uudestaan kahden vuoden kuluttua”). Kyse on strategisesta, pitkän aikavälin tappiosta, koska se sulkee poliittisen taistelun mahdollisuuden pitkällä aikavälillä. Tämä on virhe, jota emme saa missään nimessä tehdä.

Interventio: Tämä väite johtaa paradoksaaliseen johtopäätökseen. Alussa polemisoit pääoman instituutioiden progressiivisen kohtalon käsitettä vastaan. Lopulta sanot sen sijaan, että järjestäytyneen työväenluokan tehtävänä on ehdottaa tätä samaa poliittisten instituutioiden edistyksellistä kehitystä. Näin päädyt ottamaan uudelleen käyttöön vanhan lähestymistavan, joka on porvariston hylkäämän demokratian lipun nostaminen. Jos tällä kannalla oli aiemmin oikeutusta, nykyään se on selvästi absurdi.

Tronti: Jätetään liput sikseen; liput ovat olleet poissa tästä koko keskustelusta jo jonkin aikaa. Epäröin edes keskustella tämän uuden poliittisen vallan sisällöstä, koska pelkään tuoda keskusteluun työväenluokan ”ikuiset arvot”. En halua laskeutua tälle maastolle, koska jo näiden asioiden sanomisen aloittaminen (”me kannatamme suoraa demokratiaa edustuksellisen demokratian sijasta; me kannatamme kaikkien valtaa”) tuntuu minusta väärältä — joten jätän mieluummin puhumatta niistä. Tämä tarkoittaa sitä, että ajatus porvariston hylkäämien vanhojen aatteiden palauttamisesta on täysin vieras tässä keskustelussa. Toistan kuitenkin sen, mitä sanoin aiemmin. Myönnän, että pääoma on taipuvainen hyväksymään työväenluokan panoksen tähän pääoman modernisointiin. En kuitenkaan ole tästä lainkaan pöyristynyt. Pikemminkin se ilahduttaa minua, koska se tarkoittaa, että työläispuolella on tilaa liikkeelle, joka on todellinen eikä utopistinen. Silloin kun pääoma ei ole taipuvainen antamaan tätä tilaa työläisille, se tarkoittaa, että tietty kapitalistinen yhteiskunta ei tarjoa mahdollisuuksia liikkeelle. Se, että tämä tila voi olla olemassa, ei tarkoita sitä, että kun pääoma antaa pienen aukon, on vältettävä menemästä siihen, koska pääoma on pirullisen ovela: hyväksytään kamppailu tuolla määrätyllä maastolla. Se tarkoittaa, että on olemassa mahdollisuus eräänlaiseen pakotettuun sisäänpääsyyn deterministiseen prosessiin. Viime kädessä kaikki poliittisen kamppailun lajit on johdettu tästä siinä mielessä, että mielestäni ainoa poliittisen kamppailun laji, joka on tehokas ja johtaa myönteisiin tuloksiin, on sellainen, jossa kahden luokan edut ovat tietyllä hetkellä avoimia siinä mielessä, että molemmat luokat voivat tietyssä vaiheessa olla kiinnostuneita tilanteen tietystä ratkaisusta. Tällöin tilanteen määrätietoinen ratkaisu tulee konkreettisesti mahdolliseksi. Kyse on voimasuhteiden käyttämisestä siten, että nähdään, kuka voittaa. Mutta vain tällaisissa tapauksissa poliittinen ratkaisu on todella saavutettavissa. Suljetuissa tilanteissa sitä on turha tavoitella. Ensimmäinen välttämättömyys on pitää tilanne avoimena ja liikkeessä. Jos kapitalistisen valtion nykyaikaistamisen ongelmaa ei olisi olemassa, en asettaisi sitä työläisten ongelmaksi. Esitän ongelman juuri siksi, että se on olemassa myös heille, ja siksi meidän on käytettävä tätä pääoman tarvetta sen kumoamiseksi. Tämä on normaali poliittinen kamppailu, jota käydään kapitalistisessa yhteiskunnassa. Vastakkaisia poliittisia tarpeita on kohdattava, ja määrätietoinen tavoite voidaan saavuttaa, kun sen ratkaisua haetaan kahta eri tietä. Kyse on siitä, kuka saavuttaa sen parhaiten ja kuka ensin.

Interventio: Tässä koko keskustelussa on kaikkein vaikeinta ymmärtää kahden keskeisen termin määritelmää. Eli kuka on Trontille työväenluokka ja, mikä vielä tärkeämpää, kuka on pääoma? En halua pyytää, että puhuisimme reaalisesta yleisesti; yleistämme jo liikaa. Haluan esittää kysymyksen, joka viittaa erityisesti nykytilanteeseen. Onko suurpääoma tällä hetkellä hallitus vai Giovanni Agnelli? Jos suurpääoma on hallitus, en ymmärrä, miten voimme puhua poliittisen autonomiasta, ja ennen kaikkea en ymmärrä, miten voimme puhua pääoman riistämisestä valtiolta, sillä se merkitsisi pääoman riistämistä itseltään. Jos sen sijaan suurpääoma on Giovanni Agnelli, voimme käydä tämän keskustelun: poliittinen autonomia on olemassa. Kuitenkin vain sillä edellytyksellä, että sanomme, että poliittisen autonomia on olemassa, koska se on jäljessä pääoman kehityksestä sen yleisten valmiuksien osalta. Jos suurpääoma on Giovanni Agnelli, se voi olla olemassa, koska hallitus on kauempana kuin Giovanni Agnelli. Tässä vaiheessa kamppailu valtion, poliittisen ja autonomian poistamiseksi pääomasta tulee täysin toissijaiseksi kysymykseksi verrattuna suhteeseen, joka työväenluokan on luotava Giovanni Agnellin kanssa. Se on suhde, johon voi sisältyä sekä aiemmin mainittu tunnettu ja rajoitettu kamppailu tuotannon sisällä että Agnellin tarjoaman yhteiskuntasopimuksen hyväksyminen. Tällä hetkellä on nimittäin kyse puuttumisesta pääoman edistyneemmällä tasolla, jotta voidaan estää tiettyjen asioiden tapahtuminen ilman työväenluokan väliintuloa. Minusta näyttää siltä, että jos lähdemme liikkeelle siitä lähtökohdasta, että kyse on pääoman riistämisestä valtiolta, joudumme kohtaamaan tämän dilemman, jota on tärkeää selventää.

Tronti: Tämä esimerkki on nykyään klassinen esimerkki, ja se kuuluu hyvin keskustelumme puitteisiin. On selvää, että nykyään emme voi sanoa, että suurpääoma on Andreotti-Malagodin hallitus; en usko, että kukaan voi sanoa niin.⁵ Toisaalta uskon, että se, mitä voisimme kutsua Agnellin ”poliittiseksi poistumiseksi”, johtuu juuri siitä, että Andreotti-Malagodin hallitus on olemassa. Toisin sanoen se on suurpääoman poistuminen, joka sanoo: ”Katsokaa, tämä poliittisen viivyttely, joka tähän asti oli meille hyödyllistä” — ja jota suurpääoma on itse käyttänyt omiin luokkatarkoituksiinsa — ”on karannut käsistä”. Siksi on aika ottaa esiin erilainen argumentti, erilainen poliittinen linja: on otettava esiin ongelma, joka koskee hallitustason mukauttamista suurpääoman välittömiin, strategisiin ja taustalla oleviin etuihin. Tämä on nyt se argumentti. Kun sanomme, että valtion ja pääoman välillä on kitkaa, eripuraa, tämä voi olla esimerkki, toistan, joka koskee paikallisia italialaisia kokemuksiamme. Se on kuitenkin myös klassinen esimerkki, juuri siksi, että se esitetään kaikkein elävimmin. On selvää, että työväenluokka kohtaa ennen kaikkea itse suurpääoman, toisin sanoen sen suora ja perustavanlaatuinen suhde suurpääomaan. Sattumalta suurpääoma joutuu kuitenkin tekemään poliittisen ehdotuksen valtion edistämiseksi, mukauttamaan valtiokoneiston omien, puolueellisten etujensa mukaiseksi, mikä sitten on sen mukauttamista tuotantokoneistoon yleensä. Kysyn: onko tämä ehdotus työväenluokan hylättävä vai hyväksyttävä? Puhun tässä samasta työväenluokasta, joka taistelee Agnellia vastaan, Agnellin työväenluokasta. Tässä näemme mielestäni työväenluokan ketteryyden, jonka ei missään nimessä pitäisi luopua kamppailusuhteestaan, ei missään nimessä pitäisi luopua antagonismisuhteestaan tuotantosuhteiden tasolla. Itse asiassa juuri näin tapahtuu tänään — toistan, klassisella tavalla, koska sattumoisin juuri tällä hetkellä käymme sopimuksellista, ammattiyhdistysten välistä kamppailua tuotannon tasolla. Toisaalta työväenluokan on, en sanoisi, että sen on hyväksyttävä, mutta sen on rohkaistava sellaista poliittista aloitetta, jota Agnelli ehdottaa tänään. Sen ketteryys perustuu juuri tähän, ja tästä syystä puhuin aiemmin poliittisen ja luokan järjestäytymisen välisestä riippumattomuudesta. Tässä on kyse erityistapauksesta, jossa luokan poliittisen organisaation pitäisi omaksua autonomia itse luokan edusta, työväenluokan edusta, ja tukea sellaisia poliittisia ehdotuksia, jotka tällä hetkellä tuottavat työväenluokassa vastakkainasettelua ruohonjuuritasolla. Toisin sanoen nämä kaksi etua ovat yhteneväiset siinä mielessä, että nykyään työväenluokan on tärkeää saada aikaan suotuisa sopimus, toisin sanoen muuttaa voimasuhteet jälleen kerran edukseen. Samaan aikaan työväenluokalle ei ole tärkeää vain se, että Andreotti-Malagodin hallitus kaatuu (koska ongelma ei ole vain tämä), vaan sen on myös käynnistettävä, toistan, valtion nykyaikaistamisprosessi, valtiokoneiston mukauttaminen, taistelun poliittisen kentän edistäminen, koska sekin on työläisten etujen mukaista – hyvä sopimus ei ole ainoa asia, joka on heidän etujensa mukaista. Ja niinpä tällä poliittisesti kypsällä ja poliittisesti ketterällä työväenluokalla pitäisi olla kyky taistella näillä eri alueilla. Haluammeko sanoa, että puolueen on saavutettava autonomia luokasta, että luokan on myönnettävä puolueelleen autonomia, jota se tarvitsee tehdäkseen tätä tukityötä suurpääoman hyväksi juuri tällä hetkellä? Sanokaamme – skandalisoiden kaikkia – jopa näin. Minun mielestäni on ehkä vielä oikeampaa sanoa näin. Tänään on kuitenkin oikeastaan oikein viitata tähän esimerkkiin juuri siksi, että sen avulla voimme konkreettisesti nähdä, miten tietynlainen poliittinen kamppailu kehittyy, miten tietynlaisen poliittisen kamppailun pitäisi itse asiassa kehittyä. Kyse on siitä, että pelataan eri tasoilla, eri pöydillä, ja sitten on oltava kyky pitää ne kaikki yhdessä. Kuten sanoimme aiemmin. Mikä on vaihtoehto tälle ratkaisulle? Toisaalta työväenluokka puolestaan jatkaa taisteluaan perustasolla, taisteluaan tuotantosuhteissa, palkkataisteluaan. Samaan aikaan me kaikki jätämme huomiotta poliittisen järjestyksen ongelmat, eli sen, että Agnelli sanoo, että tarvitsemme nykyaikaisen valtion, ja että tietty poliittinen kerrostuma, joka on tällä hetkellä vallassa, sanoo, että sen hetki ei ole vielä koittanut. Onko meidän jätettävä tämä huomiotta, vai onko meidän sitouduttava myös tämäntyyppiseen poliittiseen kamppailuun? Uskon, että jos emme sitoudu tämäntyyppiseen poliittiseen kamppailuun, niin löydämme itsemme yleisestä poliittisesta ratkaisusta, johon meillä ei ole mitään vaikutusvaltaa, johon työväenluokalla ei ole vaikutusvaltaa, ja näin ollen poliittisesta ratkaisusta, joka on varmasti tapahtunut työläisten etujen vastaisesti. Vaihtoehtona on, että sitoudumme täysin kamppailuun palkoista ja työehdoista ja sen jälkeen ehkä viemme taistelun Andreotti-Malagodin hallitukseen unohtaen, että suurpääomalla on vastaava aloite samantyyppistä hallitusratkaisua vastaan. Voisimme tehdä myös näin. Mielestäni tällä ei kuitenkaan saavuteta konkreettista poliittista tulosta, vaan jatkamme sellaista kamppailua, joka on parhaillaan käynnissä, nimittäin taistelua Andreotti-Malagodin hallitusta vastaan, joka sanoo: ”Ei, emme edes halua kuulla, mitä Agnelli sanoo, koska se ei ole tämän päivän ongelma; ongelma on suurten kansallisten ongelmien, Mezzogiornon ongelman ja muiden ongelmien ratkaiseminen”, vaihtoehtona suurpääoman aloitteelle tai sen puuttuessa.”⁶ Ongelma on esitetty, ja esitän sen vakavana: voiko kapitalistisessa yhteiskunnassa taistelu onnistua ilman myönteistä, käytännöllistä viittausta ainoaan politiikkaan, jolla voidaan saavuttaa konkreettisia tuloksia, eli suurpääoman johtamaan politiikkaan?

Debatti (jatkuu)

Interventio: Minusta vaikuttaa siltä, että monien esitettyjen kysymysten taustalla on jotain muuta. Toisin sanoen, miksi ette usko, että täysin työntekijälähtöinen aloite valtion ongelmasta on mahdollinen? Miksi väitteessänne ei ole näköpiirissä suoraa yhteenottoa? Vai miksi uskotte, että se on tuomittu häviämään?

Interventio: Saanko vastata? On olemassa yksi ainoa raja tai yksi tapa, jolla Trontin väite ei vastaa todellisuutta. Toisessa määritelmässä, jonka hän on antanut työväenluokan ja sen järjestöjen välisestä suhteesta — että työväenluokka myöntää tietyn autonomian omalle järjestölleen — jopa tämän korjauksen jälkeen työväenluokan ja niiden järjestöjen välille, joita työväenluokka tällä hetkellä tukee, jää kuilu. Kun otetaan huomioon tämä lähtökohta, mikä on se, mikä ei kohtaa? Tronti sanoo, että työväenluokka voi hyväksyä myös tämän maaston ja voi taistella siellä; tai pikemminkin nyt hän sanoo, että työväenluokka hyväksyy avoimen vastakkainasettelun maaston. Sanoisin sen sijaan, että juuri näin ei tapahdu; siksi on perusteltua olla näkemättä tämän suoran, avoimen vastakkainasettelun mahdollisuutta. Emme ole enää vuonna 1969.⁷ Olemme vuonna 1972, jolloin tilanne on aivan toinen. Silloin jotkut ajattelivat, että yhteenoton hetki oli koittanut. Tänään näin ei todellakaan ole. Mutta vielä vähemmän voidaan sanoa, että työväenluokka olisi tänään valmis luopumaan välittömästä luokkaintressistään, joka on edelleen sopimus, koska työväenluokka ei tee niin. Se ei myöskään ole taipuvainen taistelemaan tämän puolueellisen kapitalistisen suunnitelman tukemiseksi valtion nykyaikaistamiseksi. Miksi? Koska siltä puuttuu jälleen kerran oma väline. Trontin väite edellyttää, että työväenluokka on saanut takaisin oman organisatorisen välineensä. Tällä hetkellä työväenluokalla ei ole omaa organisatorista välinettä. Ja niinpä on jälleen kerran olemassa epäselvä tilanne siitä, pitäisikö kapitalistinen provokaatio hyväksyä vai ei. Agnelli, pitäessään suuria puheita, provosoi suoraan työväenluokkaa avoimeen vastakkainasetteluun, koska hän tietää, miten nämä asiat tapahtuvat. Mutta FIATin työväenluokka vastaa hänelle ”ei”. Jos te kaikki olisitte kokeneet vuoden 1969 ilmapiirin, jolloin työväenluokka suoraan ennakoi rajoja, modaliteetteja ja määräaikoja, kun se teki kaiken sen, mitä se teki. Tänään näemme sen sijaan, että se ei hyväksy taistelua, ei uudistusten maastossa eikä sopimustasolla. Se ennakoi jo, jos niin sanotaan, näitä suhteita kaikkeen muuhun; se on jo luopumassa omista luokkansa eduista huolimatta siitä, mitä Tronti sanoi aiemmin siitä, että se ei pysty luopumaan niistä. Käytännössä se kuitenkin käyttäytyy näin. Työntekijöiden keskuudessa ei ole taistelutahtoa, ainakaan sen perusteella, millainen suhde minulla on FIATin työntekijöihin. Jos kapitalistinen viittaus on edelleen Agnelli, työväenluokan viittaus on edelleen FIATin työntekijät. Ei lähdetä etsimään muualta. Ja niinpä sanoisin, että aihe on otettava uudelleen esille näillä ehdoilla. Ei ole mitään mahdollisuutta yhteenottoon, ei ole edes mahdollisuutta työväenluokan käyttämään valtiota, koska ennen kuin työväenluokka voi ottaa valtion haltuunsa — ja tämän Tronti sanoi — ennen kuin se voi vaikuttaa valtion muutokseen, sen on muutettava omaa organisaatiotaan. Muuten tämä ei toimi.

Bobbio: Olen Trontin kutsuneen tutkijaryhmän kanssa erityisen kiinnostunut poliittisen autonomian aiheesta. Kysyn itseltäni, onko meillä kaikilla riittävän selkeä käsitys siitä, mitä tämä muotoilu tarkoittaa, muotoilu, jota nykyään lähes kaikki toistavat, vähän kuin iskulause. Se on yksinkertaisesti ilmaus, jolla polemisoidaan, jolla reagoidaan aiempaan muotoiluun, joka on peräisin yhdestä Marxin mahdollisista tulkinnoista, joita Tronti korosti: nimittäin poliittisen ei-autonomiasta, poliittisesta riippuvaisena. Tämä on ongelma, johon meidän on tavallaan vastattava: onko poliittinen riippumaton vai riippuvainen? En ole täysin vakuuttunut siitä, että voimme puhua poliittisen autonomiasta yksinkertaisesti siksi, että, kuten Tronti sanoi, taloudellisen rakenteen ja poliittisen järjestelmän välillä vallitsee eräänlainen lähes jatkuva epäsynkronia siinä mielessä, että poliittinen järjestelmä on joskus liian kaukana edellä ja yleensä liian kaukana jäljessä. Minusta näyttää pohjimmiltaan siltä, että jos haluamme palauttaa keskustelun Trontin ilmaisemaan asiaan, meidän on aloitettava tästä uudelleen. Meidän on selvitettävä, voidaanko autonomian käsitettä tulkita tässä mielessä, eli siinä mielessä, että on olemassa kaksi rinnakkaista historiaa, kuten Tronti sanoi, jotka eivät aina osu yksiin, jotka eivät ehkä melkein koskaan osu yksiin, koska poliittinen järjestelmä voi joskus olla edistyneempi ja joskus kauempana takana. Olisi mielenkiintoista tietää tarkalleen, mitä tarkoittaa, että poliittinen järjestelmä on kehittyneempi, ja missä tapauksissa voidaan sanoa, että poliittinen järjestelmä on kehittyneempi. Koska esimerkkinä käyttämämme tapaus — viittaus Italian poliittiseen järjestelmään — on tapaus, jossa poliittinen järjestelmä on jäljessä. Minkä historiallisten tapahtumien kohdalla voimme sanoa, että poliittinen järjestelmä on edistyneempi? Viittaammeko esimerkiksi suuriin poliittisiin persoonallisuuksiin, jotka jollain tavalla ennakoivat aikaa? Viittaammeko Cavouriin, Bismarckiin, bonapartistiseen järjestelmään? Jos emme anna esimerkkejä, on vaikea ymmärtää, mitä tarkalleen ottaen tarkoittaa se, että poliittinen järjestelmä on kehittyneempi kuin taloudellinen järjestelmä. Toisaalta on suhteellisen selvää, mitä tarkoittaa, että poliittinen järjestelmä on jäljessä taloudellisesta järjestelmästä. Mietin nyt, voimmeko ratkaista tämän poliittisen autonomian ongelman näissä viivästymissä, näissä eroavaisuuksissa. Minusta näyttää siltä, että näitä eroavaisuuksia voitaisiin pitää myös pelkkänä todisteena poliittisen järjestelmän mahdollisesta riippumattomuudesta talousjärjestelmästä. Mutta puhtaana ja yksinkertaisena todisteena se ei selitä meille miksi.

Esitän juuri tämän kysymyksen. Jos emme hyväksyisi mitään eroavaisuuksia, jos olettaisimme, että poliittisen järjestelmän ja taloudellisen järjestelmän välillä on sattumaa, sopeutumista ja vastaavuutta, sanoisimmeko tässä tapauksessa, että poliittinen järjestelmä on itsenäinen vai että se ei ole? Kysyn itseltäni, annetaanko todiste autonomiasta pelkästään eroavaisuuksien avulla vai oletetaanko, että sopeutumista ei tapahdu koskaan. Mutta jos sopeutumista tapahtuu, tarkoittaako se, että poliittinen järjestelmä ei ole autonominen? Minulla ei tietenkään ole vastausta. Minulle tämä lähestymistapa ongelmaan antaa vain aihetta esittää useita kysymyksiä, jotka vaikuttavat erittäin mielenkiintoisilta, mutta joita on samalla syvennettävä ja selvennettävä. Historiallisesta näkökulmasta katsottuna ihmettelen, eikö ilmaisu ”autonomia” ole lopulta liian voimakas, jos olemme varmoja vain siitä, että kyseessä on kuilu, eroavaisuus ja joskus jopa sattuman mahdollisuus. Näin voi olla erityisesti silloin, kun väitämme, että jopa poliittisen järjestelmän jälkeenjääneisyys suhteessa taloudelliseen järjestelmään on taloudellisen järjestelmän kannalta funktionaalista. Jos näin on, tämä tarkoittaa sitten, että poliittinen järjestelmä ei koskaan ole itsenäinen, siinä mielessä, että se olisi riippumaton: jos ”se palvelee”, jos se on ‘funktio’, niin tämä tarkoittaa, että se on riippuvainen.

Mistä tämä teoria poliittisen autonomiasta on peräisin? Se syntyy liberaalin valtion kriisistä, siirtymästä liberaalista valtiosta hyvinvointivaltioon, sosiaalivaltioon ja keynesiläiseen valtioon.⁸ Toisin sanoen se syntyy sellaisen valtion kriisistä, jota pidetään jonkinlaisena välineenä suhteessa kansalaisyhteiskuntaan, sen ideologian kriisistä, jonka mukaan kansalaisyhteiskunta on ensisijainen valtioon nähden — ideologian, jonka kaikki edellisen vuosisadan poliittinen filosofia jakoi, sekä kapitalistisen yhteiskunnan arvostelijat, kuten Marx, että kapitalistisen yhteiskunnan apologeetat, mukaan lukien erityisesti Spencer. Spencerille valtio on vain hyvin pieni väline, jonka on varmistettava, että kansalaisyhteiskunta voi toimia mahdollisimman hyvin taloudellisten lakien avulla. Näin ollen liberaalin valtion muodostumisen aikana tämän tilanteen ideologinen vaikutus sekä tämän valtion kriitikoille että puolustajille oli, että valtio oli kansalaisyhteiskunnan väline eikä siksi autonominen. Voimme siten selvästi ymmärtää Marxin kannan tuona nimenomaisena ajanjaksona. Marxin muotoilu on selvästi reaktio sen täydelliseen vastakohtaan. Koska Marxiin, toisin sanoen Hegeliin asti, vallitseva poliittinen teoria oli poliittisen ensisijaisuuden teoria: kaikki poliittinen teoria, kaikki klassinen poliittinen filosofia Hobbesista Marxiin on poliittisen ensisijaisuuden teoriaa. Käänne tapahtuu 1800-luvun alussa, kun porvarillinen yhteiskunta alkaa vapautua valtiosta. Mutta Hegeliin asti valtio on ensisijainen: kansalaisyhteiskunta ei ole muuta kuin luonteeltaan enemmän tai vähemmän ohimenevien suhteiden kokonaisuus, jonka yhdistäminen tapahtuu valtiossa. Siksi edellisen vuosisadan alussa tapahtuu tämä käänne: valtion ensisijaisuudesta siirrytään kansalaisyhteiskunnan ensisijaisuuteen valtioon nähden (Saint-Simon jne.). Nuoren Marxin teoria on upotettu tähän kontekstiin. Voimme siis myös ymmärtää, miksi Marx olisi korostanut tätä kumousta, jopa niin, että valtio marginalisoitui hieman liikaa. Ymmärrämme tämän juuri siksi, että tämä on tilanne, tämä on se hetki — sekä ideologian että todellisuuden kannalta — jolloin kansalaisyhteiskunta heittää kahleensa irti teollisen vallankumouksen alussa, ja tämä on se, mikä asettaa ongelman näillä ehdoilla. Valtio näyttäytyy yksinkertaisesti välineenä, jonka avulla kansalaisyhteiskunnassa kehittyvät voimat voidaan toteuttaa parhaalla mahdollisella tavalla.

Toisaalta teoria valtion autonomiasta nousee esiin siirryttäessä liberaalista valtiosta hyvinvointivaltioon, kun yleisen äänioikeuden ja massojen mobilisaation avulla valtiolta vaaditaan jotain enemmän kuin mitä liberaalilta valtiolta vaadittiin: puuttumista talouteen ja sosiaalisia toimenpiteitä, jotka edellyttävät valtavan hallintokoneiston kehittämistä. Klassisen liberaalin valtion tehtävä oli pelkästään rikosoikeudellinen (poliisivaltio jne.). Tarkkaan ottaen hallintokoneisto olisi voinut jopa kadota. Kun valtiolta alettiin vaatia koko joukko palveluja, jotka sitten ovat myös poliittisia välityksiä, syntyy poliittisen autonomian ideologia. Poliittisen autonomia voi siis tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että valtiolta vaadittu vaatimus on muuttunut ja siten myös valtiokoneisto on muuttunut.

Minusta on mielenkiintoista seuraava seikka: miten voidaan todistaa — koska väitän, että autonomia on nykyään pelkkä ideologia — että valtio on todella autonominen? Mitä se voi tarkoittaa konkreettisesti? Millaista konkreettista tutkimusta voimme tehdä tämän kaavan testaamiseksi, jotta se voidaan muuttaa ideologiasta teoriaksi? Uskon, että tätä ei voida tehdä muuten kuin tutkimalla konkreettisesti sitä, mitä kutsutaan järjestelmän tuotoksiksi, toisin sanoen järjestelmän päätöksiä.⁹ Toisin sanoen meidän on otettava tietty ajanjakso järjestelmästä — esimerkiksi Italian poliittinen järjestelmä 60-luvulla — ja katsottava, mitä poliittisia päätöksiä hallitus, parlamentti ja hallintojärjestelmä tekivät. Kyse on siitä, että katsotaan, mitä päätöksiä kukin näistä kolmesta valtakeskittymästä teki ja mikä suhde on näiden päätösten, puolueista tulevien tai niiden suodattamien vaatimusten ja niin sanotusti ruohonjuuritasolta tulevien vaatimusten välillä. Minusta tämä näyttää olevan olennainen seikka, kun ajatellaan empiirisen — jos haluamme, historiallisen — todistusaineiston antamista siitä, mitä voidaan nykyään pitää poliittisen autonomiana.

Interventio: Minulla on joitakin vastaväitteitä Trontin argumentaatiota vastaan, joka on itse asiassa erittäin kyvykäs yritys sanoa jotakin uutta ja johdonmukaista.¹⁰ Mielestäni hänen kunnioituksensa marxismi-leninismiä kohtaan estää häntä kuitenkin tekemästä harppausta kohti täysin uutta kantaa, uutta kantaa, jossa olisi ehkä teoreettisen seikkailun vaara, mutta joka päästäisi lopullisesti pois 1800-luvulta, tai paremmin sanottuna utopian valtakunnasta. Tarkoituksesta riippumatta, kun otetaan esille keskustelu vallan voittamisesta, nousee väistämättä esiin — ei meidän keskuudessamme vaan yhteiskunnallisesti, yleisellä tasolla — kysymys vaihtoehtoisesta valtiomallista, mikä avaa portit kaikille ideologioille, jotka ovat kerrostuneet työväenluokan ympärille. Halusimme tai emme, tilanne on tämä. Osoittautuu myös vaikeaksi erottaa tätä keskustelua kahdesta historiallisesti ehdotetusta valtiovallan voittamisen muodosta: sosialidemokraattisesta tyypistä (kuten Tronti sen määritteli, salakavalasti valtiokoneistoon tunkeutumisesta) ja Leninin valtiokoneiston murskaamisesta. En halua sanoa tertium non datur, että on hyödytöntä etsiä kolmatta tapaa. Ongelmana on kuitenkin nykyään tietää, pitäisikö tätä tietä jatkaa haarautumalla jommastakummasta klassisesta lähestymistavasta, yhdistämällä ne uudelleen vai etsimällä muualta. Tronti ehdottaa aivan oikein ”työväenluokan poliittista puoluetta” välineeksi tähän, jolloin työväenluokka antaa tälle puolueelle autonomian poliittisen vallan valloittamiseksi. Mutta juuri tämä puolue puuttuu. En sano tätä sen banaalin huomion vuoksi, että PCI ei vastaa tätä mallia.

Jos näin olisi, ongelma vain siirtyisi, koska silloin ongelmana olisi pakottaa kommunistinen puolue palaamaan tähän malliin. En halua nostaa esiin sellaisia vastaväitteitä, joita saattaa spontaanisti nousta esiin niille, joilla on minimaalinen tietämys PCI:n todellisuudesta ja mahdollisuuksista toteuttaa tämä tavoite, koska voisi vastata, että politiikan tekeminen tarkoittaa myös taistelua vaikeasti saavutettavien tavoitteiden puolesta — mitä järkeä siinä muuten olisi? Vastalause, jonka haluan kuitenkin esittää Trontin väitteestä — joka osittain ottaa vastaan Bolognan esityksen ehdot — tämä puolue-ehdotus ei voi toteutua sillä rannalla, jonne hänen oma teoreettinen matkansa oli hänet tuonut.¹¹ Tarkoitan siis, että Lenin Detroitissa ei ole edes etäisesti ajateltavissa.¹² Toisin sanoen huomasin Trontin argumentoinnissa seuraavan ristiriidan: pääoman ja valtion välisen suhteen tasolla hän on valinnut kaikkein edistyneimmän kansainvälisen ulottuvuuden, kun taas poliittisen ehdotuksen tasolla hän on valitettavasti pitäytynyt puhtaasti kansallisella tasolla. Joku voisi luonnollisesti vastata tähän sanomalla, että hän ja me huomaamme toimivamme tässä maassa tai tarvitsevamme tai haluavamme toimia poliittisesti tässä maassa. Mutta juuri tästä syystä uskon, että tiettyjä asioita aliarvioidaan keskustelussa poliittisen autonomiasta pääoman suhteen.

Erityisesti tässä keskustelussa aliarvioidaan kapitalistien selviytymistä ja niiden painoa valtiolle. En todellakaan halua antaa tässä yhteydessä uskottavuutta fasistista reaktiota koskevalle keskustelulle. On kuitenkin otettava huomioon, missä määrin näillä selviytymiskeinoilla on tietty painoarvo valtiollisten instituutioiden tasolla. Näin on Italiassa, mutta vielä enemmän näin on kansainvälisellä tasolla, jossa on rinnakkain erilaisia tuotantotapoja, aasialaisesta tuotantotavasta nomadismiin ja heimolaisuuteen. On totta, että voidaksemme täysin ymmärtää ristiriidan, meidän on tarkasteltava sitä siellä, missä se on täysin kehittynyt, ja näin ollen meidän on tarkasteltava poliittisen autonomiaa täysin pääoman sisäisenä ristiriitana. Tältä osin olisi ehkä hyödyllistä tarkastella uudelleen erästä elementtiä Bolognan kemianteollisuutta koskevasta kriittisestä keskustelusta. Kemianteollisuus, jossa pääoman orgaaninen koostumus on suuri, on osa pääomaa, jolla on taipumus vanhentua helposti, koska se on vastustuskykyinen teknologisia innovaatioita kohtaan. Kerran rakennettua kemiantehtaan rakennetta ei voida muuttaa asteittain, vaan se voidaan korvata kokonaan. Autotehtaassa sen sijaan tehtaan omia vanhentuneita koneita voidaan rakentaa jatkuvasti uudelleen, ja tekniikoita ja malleja voidaan muuttaa. Etyleenin tuotanto voi tuottaa vain etyleeniä. Koneiden osia voidaan korvata, mutta ei koko tuotantokiertoa. On totta, että näin ei voida tehdä myöskään mekaanisessa teollisuudessa. Voimme kuitenkin sanoa, että se on teknisten innovaatioiden suhteen kaikkein joustavin — emmekä missään tapauksessa ole kiinnostuneita keskustelemaan uusista tavoista valmistaa autoja.

Haluan tässä yhteydessä mainita lyhyesti myös toisen Bolognan esittämän väitteen, joka koskee työväenluokan gettoutumista passiivisen penkillä istumisen [dal panchinismo] aiheuttamana näkymänä. Enkä sano tätä ironisoidakseni, vaan ottaakseni selkeän askeleen kohti vanhojen skeemojen — tässä tapauksessa leniniläisen — kriisiytymistä. Eikö Bolognan väite ole kenties äärimmäisessä tapauksessa yritys pelastaa Leninin henki? Katsokaa, miten tämä kehys ymmärtää amerikkalaisen työväenluokan; siellä törmää jälleen kerran ”kansaan”. Ainoa tapa tuoda Lenin Detroitiin on hypoteesata työväenluokan muuttuminen kansaksi ja vallankumouksen muuttuminen ghetoksi. Todellakin, sanotaan, että ainoa paikka, johon Lenin on Amerikassa laskeutunut, on ollut ghetto, jossa tosiaan ei ole kyse luokkataistelusta vaan ainoastaan valkoisen imperialismin, rotuvähemmistöjen sortajan, vastaisesta taistelusta. Jos katsomme tarkkaan, huomaamme jälleen kerran, että puute ei ole typerissä epigoneissa, vaan mestarissa itsessään. Lenin ei kyennyt edes rantautumaan Englantiin, koska hän ei koskaan esittänyt argumentteja, jotka koskivat työväenluokkaa sellaisena kuin se oli olemassa, vaan hän keskittyi sen sijaan perusteluissaan luotavaan työväenluokkaan.

Lähdetään liikkeelle Kommunistisen Internationaalin kolmannen kongressin linjasta ja käydään läpi, miten Venäjän mallia vietiin — ei siinä huonossa merkityksessä, jossa ääriainekset sen tuohon aikaan ymmärsivät (kommunististen puolueiden bolsevisointina), vaan siinä merkityksessä, että esikapitalistisille maille tehtiin ehdotus nopeasta tai ainakin nopeammasta muuttumisesta kapitalistisiksi maiksi.¹³ Tämä argumentti ei tietenkään voi olla kiinnittämättä työväenluokkaa, sillä se koskee sen omaa kasvua. Mutta kun tämä argumentti kiinnitetään kuin pakkopaita jo kehittyneeseen työväenluokkaan, se yksinkertaisesti kieltäytyy siitä. On totta, että kehityksessä on keskipisteitä. Mutta juuri tässä kohtaa leniniläinen ehdotus on toiminut jarruna mahdollisimman tehokkaasti. Otan tässä yhteydessä uudelleen käyttöön kaavion, joka esitettiin jo Bolognan kanssa käydyssä keskustelussa. Poliittisen pääoman autonomia on toki kapitalistisen syklin uusi muoto, mutta nämä uuden pääoman sykliset kriisit johtuvat työväenluokan autonomiasta omista historiallisista organisaatioistaan. Pääoman on pakko omaksua poliittisia tehtäviä ensimmäisessä persoonassa (vrt. Agnelli), koska työväenluokka on jo onnistunut irtautumaan omista organisaatioistaan globaalilla tasolla; se liikkuu jo poliittisessa maastossa.

Emme voi olla huomaamatta, että maailmanlaajuinen työväenluokka on jo saavuttanut sen taktisen ketteryyden, jonka Tronti antaa uudelle puolueelle. Siirtymä palkkamaastosta työtä vastaan käytävään taisteluun tapahtui silmiemme edessä siitä hetkestä lähtien, kun palkkataistelu oli vallalla. FIATin työntekijät eivät nykyään kamppaile palkan puolesta vaan työtä vastaan. He eivät ole hylänneet palkkatyömaata, he ovat vain siirtäneet sen väliaikaisesti syrjään, koska he tietävät, että he eivät voi nykyään saada enempää kuin mitä pääoma on valmis antamaan — mikä muuten vastaa lähes täysin sitä, mitä työväenpuolue tänään vaatii. Poissaolo ei ole keino, jolla pääoma saadaan auki, vaan työväenluokan taistelun muoto, joka ei hajota sitä gettoutuneeksi, ei mitään tekeväksi proletariaatiksi, nimenomaan siksi, että se on työväenluokan taktinen valinta, joka siirtyy takaisin palkkamaastoon heti, kun tilaisuus tarjoutuu.

Tämän maaston avulla voimme paremmin nähdä, miten länsimainen työväenluokka on saavuttanut homogeenisuuden sosialististen maiden työväenluokan kanssa, joka on jo vuosia tehnyt tämäntyyppisen valinnan, jonka määrittelisin strategiseksi, kamppailla työtä vastaan. Tämä selittää suurten järjestelmien kohtaamisen ja neuvostovallan yrityksen siirtää oma työväenluokkansa palkkamaastoon. Näin voi myös tapahtua. Mutta työväenluokka tulee myös tuohon taktiseen ketteryyteen siirryttäessä kamppailumaastosta toiseen.

Mitä muuta tässä vaiheessa voidaan sanoa työväenluokan autonomiasta suhteessa sen omiin poliittisiin muotoihin kuin että tämä autonomia koskee myös meitä, kun ehdotamme ja ehdotamme uudelleen poliittisen järjestäytymisen malleja? Jääkö tässä vaiheessa siis jäljelle vain todellisen tarkastelu? Sanoisin ”ei” siinä mielessä, että ainoa todellinen tavoite, jonka voimme asettaa itsellemme, on vapauttaa työväenluokka lopullisesti sen päälle kertyneistä ideologisista ja poliittisista kuorista — myös työväenluokan ideologiasta puolueena. Meidän on toisin sanoen lopullisesti vapautettava itsemme tästä rajoittavasta parista ”poliittinen = puolue”. Meidän on lopullisesti poistettava tämä 1800-luvun puolueen selviytyminen. Mitä sitten jää jäljelle? Työväenluokka toisaalta ja pääoma toisaalta, molemmat riippumattomina omista instituutioistaan, vastakkain suoraan, ilman välityksiä tai vääristymiä. Entä valtio? Tässäkin asiassa meidän on vältettävä turvautumista vanhoihin marxilais-leninistisiin teorioihin, jos haluamme selkeyttä. Meidän on hyväksyttävä käänteinen vaihtoehto sille, että hylkäämme rakenteen ja ylärakenteen välisen mekanistisen identtisyyssuhteen; toisin sanoen meidän on hyväksyttävä puolueellinen kapitalistinen argumentti, joka koskee valtiota luokkaristiriitojen välittäjänä. Tämä ei tarkoita, että meidän on hyväksyttävä valtio sellaisena kuin se on, eikä varsinkaan sitä, että meidän pitäisi tarjota vaihtoehtoja. Sen sijaan meidän pitäisi nähdä, miten kahden luokan välinen konflikti voi muuttaa valtiota.

Interventio: Eilen esittelemänne yhteiskuntamallin kohta, joka vaikuttaa minusta kaikkein vaikeimmalta, kaikkein pakollisimmalta, koskee työväenluokan ja työväenliikkeen välistä suhdetta ja sitä millainen autonomia työväenliikkeen (puolueen ja ammattiyhdistyksen) ja työväenluokan itsensä välillä pitäisi olla. Sanomasi mukaan, kun työväenluokan pitäisi tehtaan tasolla — eli tuotantosuhteiden tasolla — säilyttää konfliktivaikutteinen voimansa ja antikapitalistinen aggressiivisuutensa muuttumattomana, niin poliittisen järjestelmän tasolla, poliittisen autonomian tasolla, työväenluokan pitäisi saavuttaa järjestäytymisensä autonomia ja antaa järjestöilleen riittävästi tilaa valtion työläisjohtamisen projektille. Minulle on todella vaikea sovittaa yhteen tätä pitkää välitysketjua, jonka kautta työväenluokka toisaalta taistelee pääomaa vastaan — ei takapajuista pääomaa vastaan vaan historiallisesti ajanmukaista pääomaa vastaan — ja toisaalta välitysketjun toisessa päässä se valvoo operaatiota, jonka tarkoituksena on funktionalisoida itse pääoma, joka on samantyyppinen poliittinen elin, jota vastaan se kamppailee tuotantosuhteissa.

Jos työväenliikkeen ja valtion välisestä suhteesta tulee hallinnollinen, järkeistävä, kapitalistisia viivytyksiä poistava suhde, minusta näyttää siltä, että välitysketju on todella aivan liian pitkä ja että sen ääripäissä on kaksi toisiinsa nähden ristiriitaista tosiasiaa, joita ei siis voida ratkaista yksinkertaisesti tällä muotoilulla työväenluokan autonomiasta järjestöihinsä. Tässä vaiheessa en kykene ymmärtämään, mikä suhde työväenluokan ja työväenliikkeen välillä on, jos sellaista ylipäätään on olemassa; se on aivan liian pitkä välitysketju.

Interventio: On vaikea puhua kysymättä kysymyksiä, mutta yritetään. Kohta, jonka ympärillä koko keskustelu pyörii, on tämä, nimittäin työläispuolen poliittisen autonomia työväenluokasta [l’autonomia del politico di parte operaia dalla classe operaia]. Mielestäni tämä on melko looginen seuraus eräästä erityisestä seikasta, joka esitettiin, aivan oikein, työväenliikkeen aiemmista kokemuksista. Leninistä kirjoitettaessa sanotaan, että hän ei varsinaisesti lähde liikkeelle luokkaintresseistä, että hän ei lähde liikkeelle kamppailuista eikä halua lähteä liikkeelle taisteluista, vaan että hän kamppailee jos jonkinlaisella niin molemmille luokille yhteisessä maastossa — tämä, jos olen ymmärtänyt oikein, saattaa olla analoginen tilanteelle, johon voisimme sijoittaa työväenliikkeen nykyään, aikana, jolloin on meneillään tietynlainen kapitalistisen valtion uudistus, valtion kapitalistisen päivittämisen merkityksessä. Tässä tapauksessa on ehkä totta, että työväenliike voi viedä eteenpäin tämäntyyppistä mallia riippumatta sen yhteydestä taisteluihin.

Mutta asia on toinen: tämä työväenliikkeen aloite valtion uudistamiseksi herättää kaksi epäilystä. Ensinnäkin, näemmekö tämän päivän työväenliikkeessä erityisen historiallisen muodostelman, joka kykenee kantamaan tämän painon? Toiseksi, kykenevätkö nykyiset kokoonpanot viemään tätä eteenpäin estämättä tai lykkäämättä työläisten kamppailun tasoa? Onko Italiassa nykyään olemassa kokoonpanoja, jotka voivat taata, että ne pystyvät kulkemaan tätä tietä mahdollisimman pienin sitoumuksin ja takaamaan työväenluokalle tuoton?

Jos näin ei ole, kysymykseni kuuluu: millaista poliittista työtä täällä voidaan tehdä tämänkaltaisten tulevaisuudennäkymien edistämiseksi — jotka voivat olla sellaisia, jotka voimme hyväksyä, ja sellaisia, jotka ovat taktisesti oikeita? Tässä olen pitkälti samaa mieltä sen kanssa, mitä Gobbi sanoi aiemmin, eli että ainoa poliittisen työn tyyppi, jota tässä vaiheessa voidaan tehdä, voi olla sellainen, jossa poistetaan kuoppia, jossa käydään väkivaltaista taistelua ideologiaa vastaan näiden historiallisten organisaatioiden osalta.¹⁴ Ja sitten kaikki nämä keskustelut — luokka-autonomiasta, poissaoloista ja teollistamisesta — voitaisiin ottaa uudelleen esille sen jälkeen. Jotta tällainen hanke olisi käytännöllinen, meille tänä päivänä, sen on edettävä tätä tietä, koska en löydä tapaa jatkaa tätä keskustelua sillä minimaalisella, vaadittavalla varmuudella, että se sitten palaisi takaisin, luokan pariin.

Interventio: Minusta näyttää kiistattomalta, että paitsi Italiassa myös kansainvälisesti työväenluokan järjestöjen ja työväenluokan itsensä välillä on eroja, jotka kasvavat. Jätetään Italian tapaus hetkeksi sivuun. Jos tarkastelemme kansainvälistä tasoa, huomaamme, että nyt enemmän kuin koskaan on totta, että työväenliikkeen järjestöt ovat todella välityshihnoja, jotka välittävät pääoman tarpeet työväenluokan kautta.

Kommunistisen puolueen toiminta Italiassa ei kuitenkaan ole viime vuosina, ja nykyään enemmän kuin koskaan, erilaista; kommunistisen puolueen ongelmana on pohjimmiltaan työväenluokan jatkuva vähentäminen poliittisesta luokasta taloudelliseksi luokaksi, jopa rakenneuudistusten ja itse valtion uudistamisen kautta. Lisäksi voimme keskustella siitä, missä määrin kommunistinen puolue edustaa työväenluokkaa kokonaisuudessaan. Mielestäni työläismassan ja PCI:n edustaman työläisryhmän tarpeiden välillä on kasvava ero. PCI ei enää edusta toimistotyöntekijöiden todellisuutta. Tai paremminkin kaikki pyrkimykset rationalisoida PCI:tä — ja tässä yhteydessä haluaisin kysyä Trontilta, miten hänen ehdotuksensa eroaa konkreettisesti PCI:n sisällä käynnissä olevasta rationalisoinnista — törmäävät lopulta seuraavaan ristiriitaan: Tästä näkökulmasta katsottuna meidän on mielestäni kysyttävä, mitä sitten tarkoittaa se, että työväenluokka delegoi tehtäviä omalle organisaatiolleen (edellyttäen, että se on oma organisaationsa), ja missä määrin sen sijaan voi olla totta, että pääoma delegoi PCI:lle, puolueelle, joka kerran oli työväen puolue, tehtävän edustaa pääomaa itseään, olla siirtovyö, olla osa valtiota.

Interventio: Lähdetään liikkeelle olettamuksesta, että kehittynyt pääoma käy nykyään kamppailua järkeistääkseen valtiota, joka on yhteneväinen työväenluokan etujen kanssa. Ennen kaikkea on oltava selvää, että tämä lähentyminen, jos se on olemassa, ei merkitse sitä, että työväenluokka luopuu taistelunsa maaperästä siirtyäkseen toiselle maaperälle — jos se on jotain muuta, se on jotain enemmän. Toiseksi meidän on lisättävä, että kysymyksessä pääoman valtiorationalisoinnista on monia asioita, joista työväenluokka ei varmasti saa välitöntä hyötyä. Tämä rationalisointivaatimus esitetään, jotta voidaan poistaa joukko kansalaisyhteiskunnan tasolla esiintyviä toimintahäiriöitä, joilla on vaikutuksia tehtaan tuottavuuteen.

Jos haluamme löytää kiinnostuksen kohteiden yhteneväisyyden, meidän on etsittävä sitä toisenlaisesta maastosta. Toisin sanoen kysymys valtion rationalisoinnista tarkoittaa ennen kaikkea kiltojen ja etuoikeuksien poistamista valtiokoneiston sisältä. Se tarkoittaisi siis palkkatyön tuomista valtioon ja siten työväenluokan kamppailun muotojen, menetelmien ja joskus jopa sisällönkin tuloa. Kaikki tämä voisi olla uutta maastoa — mutta pitkällä aikavälillä, koska lyhyellä aikavälillä en näe, miten tämä rationalisoinnin vaatimus voi johtaa välittömästi todennettaviin tuloksiin.

Toisenlainen yhteensattuma saattaa löytyä vaatimuksesta teollistumisen uudelleen käynnistämisestä, jota eri ryhmät esittävät — toisin sanoen teollistumisen uudelleen käynnistämisestä ensisijaisesti työväenluokan laajentuneena lisääntymisenä ja siten myös sen työväenluokan vastakkainasettelun laajentuneena lisääntymisenä, joka nykyään vallitsee suurissa yrityksissä. Ehkäpä juuri tällä maastolla voimme löytää muodon, joka on yhteneväinen työväenluokan edun kanssa. Pohjimmiltaan meillä on vaatimus valtiosta, poliittisesta kerrostumasta, joka on pitkälle kehittyneen pääoman tasolla ja siten, jos niin haluatte, pisimmälle kehittyneiden työläisten taistelujen tasolla, pisimmälle kehittyneiden luokkasuhteiden tasolla. Minulle ei kuitenkaan ole selvää, miten voimme ottaa tämän pois pääomalta. Työväenluokan passiivisuuden pitäisi opettaa meille tässä asiassa jotakin: passiivisuus kannustaa pääomaa tekemään aloitteen tällä alueella, näyttämään kätensä.

Halusin kysyä jotakin muuta: Tronti puhui puheessaan vain pääoman itsensä välitystoiminnasta, pääoman vanhimpien kerrosten kanssa. Onko näin todella, vai eikö ole myös totta, että pääoma toimii usein myös esikapitalististen etujen välittäjänä? Tronti piti itsestään selvänä, että pohjimmiltaan esikapitalistisia kerroksia ei enää ole olemassa. Jos on totta, että kaikki on sisällytetty pääoman kiertokulkuun, on kuitenkin mahdotonta viitata kaikkeen takaisin pääomaan. Mitä tulee Italian poliittisen alikehittyneisyyden ongelmaan [sottosviluppo] yleensä, minulla on sellainen vaikutelma, että jopa pääoman edistyneimmälläkin osalla on taipumus ajatella, että tämä ei ehkä ole ongelma, jota voidaan ratkaista Italian mittakaavassa. Agnelli vaatii edelleen, että Italian alikehittyneisyyden ongelma — ei pelkästään taloudellinen alikehittyneisyys — voidaan ratkaista vain laajemmassa eurooppalaisessa kontekstissa, alueellisena ongelmana. Tämän pitäisi sitten johtaa meidät siirtämään keskustelu laajemmalle alueelle, jossa perinteisten työväenliikkeen instituutioiden välitystoiminta ei toimi yhtä hyvin, jos ammattiliittoja ei oteta huomioon.

Pyydän myös selvennystä: Tronti puhuu aina suurpääomasta. Onko kyse vain ulottuvuuksista vai tarkoittaako suurpääoma kehittynyttä pääomaa? Montedison on myös suurta pääomaa, mutta Montedisonilta ei ole tullut tiettyjä rationalisointivaatimuksia samalla tavalla kuin muilta suurpääoman aloilta, eikä se ole sattumaa.¹⁵

Interventio: Kysymys poliittisen autonomiasta, joka nousee esiin joka käänteessä — mitä se todella tarkoittaa? Se voi tarkoittaa monia asioita. Ensinnäkin yritän sanoa jotain hyvin ilmeistä, joka ei ole valkoista eikä mustaa, ei porvarillista eikä proletaarista: valtiolla on nykyään joitakin välitystehtäviä suhteessa pääoman eri tasoihin ja erityisesti suhteessa työväenluokkaan ja pääomaan, ja tämä johtaa poliittisen tiettyyn autonomiaan. Tämä vaikuttaa minusta avoimelta salaisuudelta. Tai se voi viitata johonkin muuhun, nimittäin siihen, että marxilaisten laatima vanha suhde rakenteen ja ylärakenteen välillä ei ole enää voimassa; siinä mielessä, että meillä ei ole enää yhtä rakennetta ja yhtä ylärakennetta vaan todellisuudessa kaksi rakennetta, jotka on käännetty päälaelleen, mikä tekee mahdolliseksi sen, että instituutiot valvovat pääomaa ja niin edelleen. Minusta tämä näyttää olevan argumentti, joka kulkee menshevikeistä Liu Shaoqiin ja aina PCI:hen asti — joten haluaisin hieman selvennystä tähän.

Poliittisen autonomia tarkoittaa kuitenkin jotain muuta, koska minusta näyttää siltä, että on olemassa historiallisia vaiheita, joissa poliittisen autonomia vahvistuu, eli voimakkaan muutoksen vaiheita, vallankumouksellisia vaiheita. Leninismi, maolaisuus — mitä ne ovat, jos eivät vahvistuksia poliittisen autonomiasta suhteessa taloudelliseen, massojen subjektiivisen tahdon noususta todellisuuteen? Tästä näkökulmasta katsottuna poliittisen autonomia on vallankumous. Ja tämä on ainoa merkitys, jossa voin hyväksyä tämän käsitteen poliittisen autonomiasta. Itse asiassa menisin vielä pidemmälle: ainoa Leninin näkökulma, joka tuntuu minusta nykyään hyväksyttävältä, on juuri tämä poliittisen autonomian näkökulma, politiikan ensisijaisuuden näkökulma. Mistään muusta — ja olen samaa mieltä Gobbin kanssa — ei ole enää hyötyä. Gobbi sanoi kuitenkin jotain mielenkiintoista, josta kannattaa keskustella: minusta vaikuttaa siltä, että Gobbi ei puhunut niinkään poliittisen autonomiasta vaan autonomiasta irti poliittisesta siinä mielessä, että kun kapitalismi tunnustaa instituutioiden riittämättömyyden, se ottaa tehtäväkseen tehdä politiikkaa ensimmäisessä persoonassa. Gobbi lisäsi myös, että on olemassa työväenluokan autonomia irti poliittisesta, eli työväenluokan vetäytyminen [ritrarsi] poliittisesta ymmärtäen poliittisen olemassa olevan yhteiskunnan kytkentäkeskukseksi. Tämä työväenluokan vetäytyminen poliittisesta on ilmeisesti uusi tapa, jolla työväenluokka tekee politiikkaa. Mielestäni tämä on peruskäsite koko lähihistorian ymmärtämiselle ja käsite, josta meidän on aloitettava analyysimme.

Vielä yksi viimeinen asia, ja mielestäni tämä on kysymys, joka on esitettävä suoraan Trontille. Trontin on selitettävä, onko hänen sanomisillaan eroa vai ei — ja ehkä en ole ymmärtänyt mitään, ja sitten hän voi kutsua minua kretiiniksi ja kertoa minulle sen — miten hänen sanomansa liittyy tai ei liity menshevikkien, Liu Shaoqin, Berlinguerin jne. teorioihin. Luulen todellakin, että olen ymmärtänyt hänet vakavasti väärin, koska nämä asiat vaikuttivat minusta lähes erottamattomilta.

Yhteenveto

Tronti: Meidän on otettava uudelleen käyttöön tämä tunnettu ja nykyään hieman väärinkäytetty termi ”poliittisen autonomia”. Meidän on tässä vaiheessa otettava se uudelleen esiin hyvin kriittisesti, kun tarkastelemme myös kaikkien täällä läsnäolijoiden panosta.

Toistaiseksi todettakoon tämä: tämän asiakirjan otsikko — ”poliittisen autonomia” — on yhden tähän nuorten tutkijoiden ryhmään kuuluvan opinnäytetyön otsikko, joten se on peräisin tästä tekstistä, jota kaikki teistä eivät tunne. Tässä vaiheessa sanoisin: alistetaan tämä termi kritiikin kohteeksi — eikä vain termi, vaan käsite. Tämä kritiikki ehdottaa mielestäni viime kädessä, että luovumme termistä. Miksi? Koska se on termi, joka on vaarassa pelastaa vanhan teeman, kun taas koko sen taustalla oleva ja siihen sisältyvä argumentti kallistuu — jos yleensäkään jotain — päinvastaiseen suuntaan. Sen tavoitteena oli tunnistaa uusia tutkimuspolkuja — ei kuitenkaan vielä uusia polkuja käytännön toimintaa varten (ja tähän asiaan palaamme vielä) — tutkimuspolkuja, jotka ovat uusia suhteessa tiettyyn perinteeseen, perinteeseen, jota olemme kiistanalaisesti kutsuneet ortodoksiseksi marxismiksi ja johon sisällytämme jopa niin sanotun vallankumouksellisen marxismin. Luulen, että olemme kaikki enemmän tai vähemmän samaa mieltä tästä: koska nykyaikaistamisesta puhutaan niin paljon, joudumme kohtaamaan tarpeen nykyaikaistaa myös tiettyjä analyysivälineitä, jotka meille on periytynyt siitä, mikä on nyt valitettavasti myös kulttuurinen perinne. Ja tämä perinne, jonka yhä useammat ihmiset nykyään hyväksyvät (jopa niin, että he pääsevät akatemioihin ja yliopistoihin täydellä kunnialla) — tämä kulttuurinen perinne on itse marxilainen perinne kaikkine terminologioineen ja koko käsitteellisine puitteineen.

Joskus analyysia työstäessämme huomaamme, että tämä terminologia, tämä käsitteellinen kehys ei auta meitä, vaan pikemminkin vahingoittaa meitä. Huomaamme, että se on tutkimuksen este, este, joka meidän on aika ajoin ylitettävä. Lähdetään siis uudistumisen tielle ja uudistetaan myös tietyt analyyttiset ja käsitteelliset välineet sillä uhalla, että kyseenalaistetaan ne, joihin olemme eniten kiintyneitä — ei niinkään marxilainen traditio, vaan tämän perinteen klassinen isyys: nimittäin itse Marxin hahmo ja työ. Puheenvuorossamme teimme tämän selväksi ehkä ensimmäistä kertaa, vaikka näitä esi-isiä vastaan oli tehty muutama, tuskin tunnustettu kaiverrus (parricide, kuten te kaikki muistatte); ensimmäistä kertaa täsmensimme, miten joistakin näistä käsitteistä voitaisiin luopua. Löysimme näiden käsitteellistysten heikon kohdan juuri politiikan teoriasta — toisin sanoen marxilaisen politiikan kritiikistä. Siellä näimme juuret sille, mitä myöhemmin tapahtui tässä poliittisen tutkimuksen perinteessä, sillä siihen, mikä oli mielestäni Marxissa varsin ohutta, ei lisätty paljon muuta niin sanotun politiikan kritiikin osalta.

Tästä hyppääminen päinvastaiseen suuntaan, toisin sanoen terminologian käyttäminen, joka on täysin päinvastainen kuin tämä — kuten juuri termi ”autonomia” — on vaarallista. Nämä riskit olivat ilmeisiä keskustelussamme. Termi vie koko aiheemme — koko ongelmamme — ja vääristää sen jossain määrin, johtaa meidät järjestämään koko päättelymme käsitteiden ja teemojen ympärille, jotka eivät ole omiamme, teemojen, jotka tunnistamme vastustajamme teemoiksi — vaikka sijoittaisimmekin ne vaihtoehtoiseen kulttuuriin, vaihtoehtoisiin terminologioihin ja käsitteellisiin kehyksiin. Mielestäni voimme helposti luopua tästä termistä ja tunnustaa, että siinä saattaa olla myös ideologinen muoto, sen ideologisoituminen porvarillisen kulttuurin ja ideologian käsissä; tunnustaa, että tässä käsitteessä saattaa olla myös jälki poliittisesta utopiasta. Ja tämä on jotakin sellaista, joka on vierasta politiikan kritiikille sellaisena kuin me sen ymmärrämme, kritiikille, joka todellakin vastustaa kahta asiaa: ideologista prosessia ja utopistista ratkaisua.

Meidän on aina varottava tällaisia tutkimustuloksia, koska ne ovat samoja, joihin työväenluokan ajattelu on niin usein langennut, samoja, joilla on ollut niin kohtalokas vaikutus työväenluokan käytännön toimintatapoihin.

Voidaanko tälle poliittisen autonomian käsitteelle kuitenkin antaa teoreettinen määritelmä? Tässä kohtaa heräävät ensimmäiset epäilyt. Ongelma on: onko tämä autonomia aina olemassa, vai onko se olemassa vain tietyissä tapauksissa? Onko poliittista autonomiaa olemassa silloin, kun instituutiot ovat jäljessä vai silloin, kun ne ovat edistyneet kaikkeen muuhun nähden? Vaihtoehtoisesti, voimmeko puhua autonomiasta silloinkin, kun kaksi, hyvin tunnettua, rinnakkaista historiaa osuvat yksiin? Jos jätämme termin ”autonomia” syrjään, mielestäni näiden kahden alueen välinen erityinen ero — niiden eroavaisuus, niiden erillisyys — johtuu kapitalistisesta yhteiskunnasta, ja minun silmissäni näyttää siltä, että sen pitäisi olla olemassa joka tapauksessa. Toisin sanoen, ei ole kyse vain poliittisen viivästymisestä tai etääntymisestä suhteessa yhteiskunnalliseen, mikä korostaa sen erityisyyttä; pikemminkin sen erityisyys on, sanoisin, luonnollinen tosiasia — aineellinen tosiasia — joka historiallisesti luonnehtii porvarillisia poliittisia instituutioita ja niiden sisällä toimivaa poliittista kerrostumaa. Tämä on kvalifikaatio, jonka haluaisin esittää. Voimme joka tapauksessa ymmärtää tämän erityisyyden, joka todellakin selittää sekä sen, että on olemassa viivytys, että sen, että on olemassa pulttaaminen eteenpäin. Se voi selittää sen, mikä sitten kiinnostaa meitä edelleen, nimittäin sen, että tätä erityisyyttä voidaan käyttää käytännölliseen, vaihtoehtoiseen hankkeeseen: poliittisten instituutioiden käyttöön, joka on erillinen siitä käytöstä, jota pääoma tavallisesti käyttää yhteiskunnassaan, yhteiskunnallisissa suhteissaan, tuotantosuhteissaan — joita me emme joka tapauksessa voisi ottaa pääomalta.

Merkittävä piirre, jota mielestäni on korostettava, on seuraava: tuotantosuhteiden, yhteiskunnallisten suhteiden tasolla emme voi ajatella työväenluokan olevan hallitsevassa asemassa; vaikka kyllä, meillä voi olla tapauksia — historiallisesti meillä on ollut tapauksia — joissa kahden luokan väliset voimasuhteet tuotantosuhteissa ovat työväenluokalle suotuisia. (Meillä on ollut joitakin tämäntyyppisiä historiallisia tapauksia, eikä ollut sattumaa, että nämä olivat niitä, joita tarkastelimme, joita jatkoimme paljastamaan; joissakin tapauksissa luimme uudelleen tietyistä amerikkalaisen työväenluokan kamppailumuodoista, käymme niitä uudelleen läpi tietyssä mittakaavassa — ja tietty italialainen työväenluokka 60-luvulla voi myös olla tässä avuksi). Joissakin historiallisesti erityisissä tapauksissa meillä on siis työväenluokalle suotuisa voimasuhde tuotantosuhteissa ja siten myös yleisissä yhteiskunnallisissa suhteissa. Nämä ovat kuitenkin täysin erityisiä historiallisia tapauksia. Emme voi sanoa, että tuotantosuhteissa olisi erityinen mahdollisuus työväenluokan herruudelle, koska nimenomaan ja historiallisesti koko kapitalistisen yhteiskunnan kehitysprosessissa olemme nähneet, että tuotantosuhteita hallitsee yksi puoli: niitä hallitsee pääoma. Mielestäni työväenluokka ei voi hallita näitä suhteita pitkällä aikavälillä, historiallisesti ja strategisesti. Työväenluokka voi voittaa tuotantosuhteiden sisällä käytävän kamppailun vain satunnaisesti; strategisesti se ei voita, ja strategisesti se on joka tapauksessa alistettu luokka.

On totta, että tästä näkökulmasta voimme luoda uuden tuotantosuhteiden historian, niin että voimme sanoa, että kapitalistisen yhteiskunnan historiassa ei ole yhtä luokkaa, joka aina hallitsee, ja toista luokkaa, jota aina hallitaan. Tämä yksinkertainen näkemys kapitalistisesta yhteiskunnasta, jossa työväenluokka, sikäli kuin sitä aina riistetään, on aina alistettu luokka, on mielestäni väärä historia. Meidän on tarkasteltava myös niitä hetkiä kapitalistisen yhteiskunnan historiassa, joissa näin ei ole ollut.

Näin syntyy käsitys kapitalistisesta yhteiskunnasta, joka poikkeaa siitä, mitä on osittain oletettu, myös tässä tapauksessa perinteen perusteella. Syntyy käsitys kapitalistisesta yhteiskunnasta, joka liikkuu myös poliittisesti perustavanlaatuisella tasolla, toisin sanoen tehtaan tasolla — tieteellisen tehdaskäsityksen mukaisesti. Toistan kuitenkin, että emme voi missään tapauksessa ajatella strategista, työväenluokan hallintaa tuotantosuhteista. Meidän on siis väistämättä jälleen kerran siirrettävä keskustelun maastoa.

Keskustelu kapitalistisen yhteiskunnan poliittisen kentän erityispiirteistä tavoittelee teoreettisesti (koska valitettavasti keskustelemme teoreettisella tasolla); voimme valitettavasti vain manipuloida käsitteitä – vaikka haluaisimmekin, emme voisi manipuloida ja liikuttaa luokkia, sillä olemme täällä, rajoittuneet näihin rooleihin) ymmärrystä siitä, miten kapitalistisessa yhteiskunnassa tämä poliittisen maaston erityisyys, jos sallimme sen, voi tarjota mahdollisuuden poliittiseen hallintaan tietyllä ajanjaksolla, pitkällä ajanjaksolla — siis aidosti strategisen suunnitelman mukaisesti — ei vain ja aina pääomalle, vaan myös sen välittömälle vastapuolelle. Ei ole sattumaa, että vallankumouksellinen marxilaisuus on siirtynyt tälle alueelle.

Se, mitä edellinen toveri sanoi, on oikein: jos voidaan sanoa, että poliittisen autonomiaa ei vain teoretisoitu vaan että sitä myös harjoitettiin, se tapahtui niissä vallankumouksellisten murtumishetkissä, jotka todella tapahtuivat ja onnistuivat, vaikkakin vain välittömästi, vaikkakin strategisesti ne koottiin uudelleen joksikin muuksi. Toisin sanoen se, mitä kutsumme poliittisen maaston erityisyydeksi, on tietyissä tapauksissa osunut yhteen vallankumouksellisen teon kanssa. Ja tämä johtuu siitä, että aina kun asetamme kapitalististen tuotantosuhteiden todellisen ja tehokkaan muutoksen ongelman, toisin sanoen todellisen muutoksen, ja otamme siten kumouksellisen, vallankumouksellisen aseman – sillä hetkellä esiin nousee jälleen kerran ja väistämättä poliittinen maaperä. Koska tuolloin meidän on tartuttava ainoaan maastoon, jossa voimme luoda voimasuhteen, ei hetkellisesti sopimusneuvotteluissa, vaan strategisen, pitkän aikavälin vision pohjalta.

Voimme strategisesti suunnitella pitkän aikavälin hallintaa vain tällä poliittisella maaperällä, toisin sanoen vain, jos otamme pääomalta sen todellisen valtakoneiston, toisin sanoen sen valtion. Tämän ongelman korostaminen, tämän poliittisen erityisyyden korostaminen niissä tapauksissa, joissa se toimii — tai paremminkin niissä tapauksissa, joissa se on toiminut — tarkoittaa myös sitä, että poliittisesti suhteutetaan historialliset tapahtumat, jotka ovat osuneet yhteen välittömästi voitokkaan, vallankumouksellisen toiminnan kanssa.

Missä mielessä tällaista terminologiaa — poliittisen maaston käyttöä — pitäisi sitten vaatia takaisin? Mielestäni se on otettava käyttöön tietyssä mielessä. Jos me tänään valitsemme tämän nimenomaan poliittisen maaston, voimme tehdä sen vain, jos aiomme tehdä siitä pitkäaikaisen ja kestävän, kun jätämme sivuun kaiken ideologian, kaikki mahdolliset vallankumoukselliset ideologiset koneistot. Toisin sanoen emme voi ottaa ongelmaa uudelleen käyttöön sellaisena kuin se on esitetty tietyissä menneisyyden vallankumousmalleissa. Miksi? Koska nykytilanne ei ole enää sama ja koska historialliset kokemukset ovat opettaneet meille, että niissä paikoissa, joissa vallankumous on omaksunut poliittisen erityispiirteen varsinaisessa merkityksessä — mutta erityisten hukattujen tilaisuuksien perusteella, kapitalistisen poliittisen kerrostuman epätäydellisen välittämisen perusteella, joka juuri tästä syystä on tarvinnut korvaamista — juuri näissä tapauksissa on ollut välitöntä vallankumouksellista menestystä, taktisia voittoja, mutta pitkällä tähtäimellä strategisia tappioita. Jälleen kerran, näissä tapauksissa he olivat tulleet toimeen vain tämän poliittisen erityispiirteen kanssa. Toisin sanoen ne eivät olleet päässeet uusiin sopusointuihin niiden suhteiden kanssa, jotka kykenevät toimimaan pääoman ja tämän poliittisen erityisyyden välillä, toisin sanoen pääoman ja sen valtion välillä. Ehkä näissä tapauksissa politiikan autonomiaa oli liioiteltu. Ehkä sitä liioiteltiin niiden pelatessa vain yhdellä maastolla. Toisin sanoen he eivät nähneet, miten tämä poliittisen maaston käyttö voisi olla pitkällä aikavälillä voitokasta, koska se oli samanaikaisesti yhteneväinen kapitalistisen edun kanssa ja toisaalta taas toisaalta työväenluokan edun kanssa. Tässä päästään ongelmien solmuun, joka on mielestäni hyvin sekava, mutta joka, kun se on kerran avattu, voi auttaa meitä ymmärtämään asioita paremmin.

Meidän on ensin lähdettävä liikkeelle tosiasioista. Tähän asti tutkimuksessamme meillä on ollut kapitalistisesta yhteiskunnasta käsitys, jota kutsuisin monoteistiseksi. Teimme siis vain vähän uudistaaksemme marxilaista perinnettä, jota nykyään väitämme kritisoivamme. Marxilainen skeema nimittäin sanoi, että kaiken liikkeelle paneva voima on rakenteen, rakenteellisten liikkeiden, taloudellisten suhteiden, tuotantosuhteiden näkymätön käsi; tämä oli ainoa moottori, joka ajaa kaikkea muuta. Mitä me siis teimme? Seurasimme tuotantosuhteiden merkkiä, ja sen sijaan, että olisimme sanoneet tuotantosuhteet, sanoimme, että tuotantosuhteissa on yksi asia, joka ohjaa niitä ja joka siten ohjaa kaikkea muuta; ja että se, mikä ohjaa kaikkea, on nimenomaan palkkatyö, työväenluokka. Korvasimme siis subjektin, koneen moottorin; mutta säilytimme käsitteen yhdestä ainoasta moottorista, kapitalistisen yhteiskunnan yhdestä jumalasta, joka meille ei ollut tuotantosuhteet yleensä vaan työväenluokka erityisesti.

Mitä pidemmälle kapitalistinen yhteiskunta etenee ja mitä enemmän se kypsyy, sitä monimutkaisemmaksi todellisuus muuttuu. Ei ole sattumaa, että puhuimme koneista, suurpääomasta suurten koneiden tasolla. Emme tehneet niin ehdottaaksemme tiettyjä ideologioita, moniarvoisuutta ja muuta vastaavaa, vaan siksi, että kapitalistinen yhteiskunta on itse asiassa jotakin entistä monimutkaisempaa — ei vain ulkonäöltään vaan nimenomaan liikkuvassa todellisuudessaan. Se on jotakin, joka sisältää itsessään erilaisia maastoja ja joka ei koskaan ratkaise lopullisesti yhden maaston ylivaltaa muihin nähden.

Voimme jopa sanoa, että luokkaherruus ei ole koskaan yksiselitteinen, ei edes kapitalistisessa yhteiskunnassa. Toisin sanoen ei ole totta, että kapitalistiluokka hallitsee aina ja muut ovat aina hallittuja. On hetkiä ja tilaisuuksia, jolloin tämä prosessi voidaan kumota. Meidän on siis ajateltava kapitalistista yhteiskuntaa siten, että siinä on useita moottoreita käynnissä samanaikaisesti, ja meidän on otettava ne kaikki huomioon, jos haluamme poliittista toimintaa, jolla on konkreettinen merkitys, toisin sanoen jos haluamme mahdollisuuden toteuttaa käytännössä tavoittelemamme tavoitteet. Tästä me puhuimme eilen: poliittisesta kyvystä pelata useammalla kuin yhdellä pöydällä ja ymmärtää, että vaikka tuotantosuhteet ovat varmasti perustavanlaatuisen tärkeitä ja vaikka ne osoittautuvat tietyinä hetkinä ja tietyissä historiallisissa vaiheissa ensisijaiseksi ratkaistavaksi kysymykseksi, toisissa vaiheissa huomaamme, että näin ei ole. Toisissa vaiheissa huomaamme, että tuotantosuhteissa itsessään on esteitä, jotka estävät niitä tuhoutumasta sellaisella tavalla, jolla ne mielestämme voisivat ja pitäisi tuhoutua. Nämä kysymykset, nämä esteet, ovat peräisin muilta alueilta.

Näin ollen pääoman ja sen valtion välinen suhde on toinen alue, joka meidän on aina otettava huomioon, koska tietyissä erityistapauksissa se voi olla hallitseva ongelma, poliittinen alue, joka on asetettava etusijalle, ei vain välittömän repeämän aikaansaamiseksi vaan nimenomaan koko liikkeemme strategisen uudelleenjärjestelyn aikaansaamiseksi. Mielestäni tämä erityinen hetki — ei ainoastaan italialainen vaan myös kansainvälinen (selvitämme vielä tämänkin) — kertoo meille, että poliittinen kenttä siirtyy nykyään yhdestä pisteestä toiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että olisi suosittava erilaista maastoa verrattuna siihen, mitä suosimme aiemmassa tutkimuksessamme sekä joissakin aiemmissa poliittisissa toimissamme. Kun teoretisoimme tiettyjä asioita — strategista kumoamista, työvoiman ajamista kaikessa — mitä teimme? Kyse ei ole siitä, että keksimme asioita. Näimme vain heijastuksen määrätystä todellisuudesta, joka ei ollut mitään muuta kuin empiirinen ja materiaalinen todellisuus, jonka pätevyys kasvoi sitä enemmän, mitä enemmän se ilmaisi luokkataistelun määrättyä hetkeä nimenomaan Italiassa. Tämä oli noiden teoreettisten löytöjen vahvuus. Se oli kuitenkin samalla myös niiden rajoite, sillä ne olivat abstraktioita, jotka johdimme ehkä liian välittömästi siitä erityisestä todellisuudesta, joka oli silmiemme edessä. Välittäminen oli siinä tapauksessa toisin sanoen liian heikkoa; välitysketju oli liian lyhyt.

On tiettyjä hetkiä, jolloin sen sijaan pidentää välitysketjua, nimenomaan saadakseen todellisuudesta oikeanlaisemman abstraktion, joka vastaa paremmin paitsi luokkataistelun tiettyä hetkeä, myös strategisesti pidempää ajanjaksoa. Ero on siinä, että kun tuolloin heijastimme vain tämäntyyppistä todellisuutta, tänään olemme teorian tekijän, tutkijan kannalta erilaisen tilanteen edessä — eli tämän keskustelun avulla yritämme ennakoida tietynlaista todellisuutta. Tästä on kyse: nykyään emme ole vielä siinä vaiheessa, että poliittinen kenttä olisi todella etuoikeutettu muihin verrattuna. Emme ole vielä sellaisessa hetkessä, ja monet tämän keskustelun ymmärtämiseen liittyvät vaikeudet johtuvat juuri tästä tosiasiasta: siitä, että olemme vielä hetkessä, jolloin kamppailun luokkamaasto, tuotantosuhteiden valinta, on edelleen ratkaiseva todellisuus.

Mielestäni menneisyydestä on jäänyt jäänteitä, jotka jatkuvat tänäkin päivänä. En tiedä, olisiko tämän sanominen virheellistä tai epätarkkaa, mutta se työväenluokan kamppailu, jota näemme tänään, on jäänne tietyntyyppisestä työväenluokan kamppailusta, joka oli tyypillistä Italiassa erityisesti 60-luvun alussa. Tämä on niin totta, että voimme havaita työväenluokan kamppailun pikemminkin laskevan kuin nousevan paraabelin. Kuitenkin — luottaen siihen yhteen asiaan, joka meillä ehkä on, tähän enemmän tai vähemmän arvokkaaseen teoreettiseen abstraktiokykyyn — voimme sen sijaan ennustaa jotain muuta: pian, ei kovin kaukaisessa tulevaisuudessa, ”poliittisesta” maastosta, niin sanotusta muodollisesta maastosta, tulee itse luokkataistelun etuoikeutettu maasto. Koska, kuten olemme sanoneet, pääoman on ehdottomasti ratkaistava valtio-ongelmansa tässä kehitysvaiheessa. Tämä on se tosiasia, johon viittasimme. He ovat joutuneet talouskehityksen poliittisen pullonkaulan eteen, joka on jotenkin voitettava. He viivyttelevät niin kauan kuin haluavat; lykkääminen on ensiluokkainen poliittinen taito, erityisesti Italian poliittisessa kerrostumassa — vaikkakaan ei vain siellä. Sanoisin, että kun tekee politiikkaa muodollisessa mielessä, oppii lykkäämään ongelmia, oppii olemaan kohtaamatta niitä suoraan ja niin edelleen. He pystyvät siis lykkäämään ja viivästyttämään tätä ratkaisua niin kauan kuin se on heille mahdollista ja sopivaa. Mutta he joutuvat tämän poliittisen pullonkaulan eteen: tämänkaltainen kapitalistinen kehitys ei voi edetä ilman, että sen edessä oleva valtiokoneisto, joka ei enää vastaa kapitalistisen taloudellisen kehityksen nykyistä tasoa, poistetaan.

Tämä on ennusteemme. Se kertoo meille, että kun pääoma päättää siirtää toimintansa tälle alueelle, koko luokkataistelun peli siirtyy väistämättä myös tälle alueelle. Minulle kyse on jopa siitä, että ennakoidaan pääoman siirtyminen tälle maastolle, että kohdataan poliittisen pullonkaulan kysymys ja näin ollen valtiojärjestyksen uudistaminen ja että tehdään tämä ennen kuin pääoma tulee tietoiseksi siitä ja laatii suunnitelmansa tämän uudistuksen toteuttamiseksi tehokkaasti ja konkreettisesti. Näin ollen prosessi — en sanoisi uudistuksen vaan kapitalistisen valtion poliittisen vallankumouksen sellaisena kuin se on — on hanke, jota työväenluokan on tänään ennakoitava, jopa kapitalistien omaan tarpeeseen nähden. Ja tämä voidaan tehdä; se voidaan tehdä konkreettisesti, koska se ei ole puhtaasti ja yksinomaan työväenluokan tarve, koska se on myös kapitalistien tarve. Juuri siksi, että se on kapitalistien tarve, se on olennainen, todellinen tosiasia kapitalistisessa yhteiskunnassa; se on tarve, joka toimii aineellisesti, jota voidaan tavoitella aineellisesti. Jos pääoma ei kokisi tätä ongelmaa — joku sanoi tämän eilen myös — mahdollisuutta kohdata se ei olisi olemassa. Ja silloin me todella palaisimme utopistiseen poliittiseen viitekehykseen. Mitä tämän ennakointi tarkoittaa? Se tarkoittaa, että toimitaan siten, että poliittisen pullonkaulan ylittämisprosessissa työväenluokkaa ei pidetä kapitalistiselle aloitteelle alisteisena vaan hegemonisena (jos haluamme käyttää tätä sanaa), että sillä on niin sanottu hallitseva luokkarooli poliittisella kentällä.

Mielestäni mitä enemmän tämä työväenluokan siirtyminen hallitsevaksi luokaksi poliittisella kentällä toteutuu, sitä enemmän työväenluokka työntää poliittista kenttää eteenpäin luopumalla ”vallankumouksellisesta” ideologisesta koneistosta. Toisin sanoen, jos me tänään sanomme, että emme kannata valtion modernisointihanketta tai valtion sopeuttamista tuotantokoneistoon, meidän on pidettävä kiinni täysin päinvastaisesta teesistä. Meidän olisi jälleen kerran sanottava, että kannatamme valtiokoneiston murskaamista. Meidän olisi ehdotettava, että järjestämme — ruohonjuuritasolla, tuotantosuhteissa ja todellakin tehokkaasti — edellytykset kuuluisalle suoralle yhteenotolle. Tämä on vaihtoehto. Nyt kysyn teiltä: missä ovat organisaation välineet tällaisen harppauksen saavuttamiseksi? Täältä ja vain täältä puuttuu organisatorinen väline, organisatorinen instrumentti, ja syystä, jonka me kaikki ymmärrämme: työväenliikkeen organisaatiota ei ole käytettävissä tämänkaltaiseen toimintaan; sitä ei voi olla olemassa lyhyellä aikavälillä, ja on oikein, että sitä ei ole olemassa. Juuri tässä työväenluokka joutuu alttiiksi, juuri tässä se on vailla aseita. Ja te kaikki tiedätte, mitä suoranainen yhteenotto ilman järjestäytymistä merkitsisi työväenluokalle tänä päivänä. Luulen, että voitte kaikki kuvitella sen: se merkitsisi strategista tappiota pitkällä aikavälillä, tappiota, josta toipuminen veisi vuosikymmeniä; historiallinen vallankumousnäkymä sulkeutuisi, aivan kuten se on sulkeutunut joissakin maissa.

Mitä tapahtuu, kun otamme toisen näkökulman? Kun tarkastelemme poliittista erityispiirrettä valtion uudistusohjelmassa (mutta tässäkin yhteydessä on valitettavasti käytettävä sanoja, jotka eivät ole asianmukaisia — kun puhutaan valtion uudistamisesta, ajatellaan hajauttamista, alueita¹⁶; Sanon sen siinä mielessä, että valtiosta on tehtävä tuottava kone, että byrokraattiset kiinnikkeet on poistettava valtion sisältä, että siitä on tehtävä ketterä kone, jota työväenluokka voi käyttää — aivan kuten olen aina ajatellut työväenluokan puoluetta käsiaseena, kuten kerran sanoin, eli rakenteena, jota voidaan käyttää poliittiseen kamppailuun), kun hyväksymme tämän poliittisen kamppailun maaston, näemme jotain outoa — mitä te kaikki sanotte paradoksaaliseksi — jotain, joka on suotuisa tämäntyyppiselle projektille. Löydämme työväenliikkeen yhden tason — eli työväenliikkeen historiallisen organisaation — joka on käytettävissä tämäntyyppiselle toiminnalle. Jos asiaa miettii tarkkaan, huomaa, että nykyisen työväenliikkeen rakenne on todellakin rakenne, joka vastaa tämäntyyppistä poliittista hanketta. Jos meillä itsellämme ei olisi minkäänlaista puoluetta, ei reformistista eikä vallankumouksellista, olisimme vaatineet uuden puolueen perustamista (kuten on tehty muina aikoina), vallankumouksellisen puolueen perustamista, joka vastaisi luokan määrätietoisia, ruohonjuuritason instansseja. Sen sijaan tämäntyyppistä projektia varten meillä on edessämme organisatorisia välineitä, jotka ovat aikaisemman politiikan ja niiden sisäisen rakenteen vuoksi käytettävissä tämäntyyppistä toimintaa varten. Kyseessä on paradoksaalinen historiallinen tilanne, mutta se on paradoksi, jota on hyödynnettävä.

Olette kaikki tuoneet esiin — ja olen samaa mieltä — sen korkean tason, jonka luokka on saavuttanut Italiassa ja Euroopassa yleensä. Tasolle, jonka on saavuttanut työväenluokka, joka ei ole riisuttu aseista, vaan joka on ketterä, valpas ja joka taistelee jatkuvasti huolenaiheistaan — joka ei ole alisteinen eikä halua tulla alisteiseksi. Toisaalta meillä on edessämme poliittinen projekti, jota työväenluokka ei selvästikään ole halukas toteuttamaan, ennen kuin tämä projekti pannaan tehokkaasti täytäntöön ohjelmana. Emme voi odottaa työväenluokalta ennustuskykyjä siinä mielessä, että emme voi odottaa työväenluokan mystisestä povestaan ennakoivan pääoma-alan määrätietoisia mahdollisia kehityskulkuja. Olen vakuuttunut siitä, että kun kapitalistinen osapuoli panee tämän hyökkäysprosessin täytäntöön poliittisella tasolla, jotta se voisi muuttaa sitä, toisin sanoen ylittääkseen tämän poliittisen pullonkaulan — samalla hetkellä ja samoista syistä työväenluokan ja sen järjestöjen välinen suhde tulee jälleen peliin — suhde, joka koostuu niin ikään sopeutuksista ja harppauksista. Nämä asiat liittyvät toisiinsa, koska tämä kapitalistinen yhteiskunta on täynnä artikulaatioita — artikulaatioita, jotka meidän on hallittava kokonaisuudessaan.

Meidän ei pitäisi ajatella, että historialliset järjestöt siirtyisivät tuolloin valtavasti niin sanottuihin vallankumouksellisiin kantoihin; älkäämme sortuko tällaiseen uudenlaiseen ideologiaan, joka on vallankumouksellinen vain nimellisesti. Tämä ei ole tavoite; ongelma on toinen. Kyse on siitä, että työväenluokka saa takaisin tietynlaisen suhteen, joka ei ole niinkään kriittinen tai polemisoiva vaan käyttökelpoinen, jossa järjestöjä käytetään siihen, mitä ne todellisuudessa ovat. Ei siksi, mitä niiden pitäisi olla työväenluokan vallankumoukseen suuntautuvan ”historiallisen kohtalon” mukaan, vaan siksi, mitä ne ovat: tämä rakenne, joka tällä hetkellä voi palvella tätä poliittista siirtymää. Siirtymä, jossa nähdään tarve voittaa tämä poliittinen pullonkaula asiana, joka hyödyttää pääomaa siinä mielessä, että pääoma tarvitsee sitä, mutta joka hyödyttää myös työväenluokkaa, koska se antaa sille mahdollisuuden irtautua pohjimmiltaan toistuvasta taisteluprosessista, joka toistuu samalla tasolla muuttamatta voimasuhteita siten, että työväenluokka uuvuttaa itsensä onnistumatta uhkaamaan kapitalistisen yhteiskunnan yleistä uudelleenkokoonpanomekanismia taloudellisella ja poliittisella tasolla. Tämä on sellainen monimutkainen argumentti, jonka voimme esittää tästä asiasta.

Tässä on tullut esiin erittäin tärkeä ongelma: voimmeko tehdä kaiken ikään kuin se tapahtuisi täällä ja ikään kuin kaikki voisi tapahtua vain täällä? Toisin sanoen, onko tämä todella italialainen prosessi tällä hetkellä, tässä tilanteessa, jossa kapitalistisessa yhteiskunnassa tai kapitalistisen kansakunnan käsitteessä ei enää ole erityisyyttä? On selvää, että prosessi on luonteeltaan kansainvälinen. Sanoisin, että tämä poliittinen pullonkaula on olemassa pääoman kannalta kansainvälisellä tasolla; en usko, että se on puhtaasti italialainen asia. Täällä koemme sen erityisenä ilmiönä, nimittäin poliittisen kerrostuman makroskooppisena jälkeenjääneisyytenä suhteessa sen tuotantokoneistoon. Mutta tätä pääoman poliittista pullonkaulaa esiintyy enemmän tai vähemmän myös muissa maissa.

Pääomalta on liian pitkään puuttunut poliittinen aloite kansainvälisellä tasolla. Liian kauan siltä on puuttunut se, mitä voisimme kutsua ”suureksi aloitteeksi”, toisin sanoen ne nopeat sysäykset eteenpäin, joita kapitalistisella tasolla silloin tällöin syntyy. Viimeinen näistä oli rooseveltilainen kokemus. Tämä on pohjimmiltaan se historiallinen esimerkki, jota ajattelemme puhuessamme ”poliittisen maaston etenemisestä suhteessa yhteiskuntaan”. Kyse ei niinkään ole historiallisesta ennakkotapauksesta, vaan erityisestä viitekehyksestä, jossa pääoma joutui jatkuvien työväenluokan taistelujen (jotka sielläkin toistuvat ja uupuvat tuotannon tasolla) verkoston pohjalta tekemään yleisluonteisen poliittisen aloitteen. Tuo poliittinen aloite tilanteen vakauttamiseksi — erityisesti suuren kriisin ollessa käynnissä — oli kapitalistisesta näkökulmasta menestyksekäs juuri siksi, että se ei uhannut koko tilanteen puitteita, juuri siksi, että työväestöltä puuttui tuolla hetkellä olemassa oleva organisatorinen väline, joka olisi kyennyt ennakoimaan kapitalistisen aloitteen, muuttamaan sitä sisältäpäin, ehdollistamaan sen. Tämän jälkeen prosessi suljettiin jälleen siinä mielessä, että kapitalistien aloite ei pysynyt tällä tasolla eikä työväenluokan aloite hypännyt eteenpäin. Tapahtui kapitalistisen poliittisen maaston kääntyminen taaksepäin, itse luokkataistelun lohko, joka palasi kriisiä edeltäville, vallankumousta edeltäville poluille — haluamme käsittää tämänkin yhtenä monista vallankumouksista, joita tapahtuu kapitalististen rakenteiden sisällä. Tämä pääoman suuri poliittinen aloite on puuttunut liian kauan. Mielestäni tämä ongelma tulee esiin, sen on esiinnyttävä jossain vaiheessa. Kyse ei ole ennustamisesta, vaan siitä, että tehdään joitakin hypoteeseja, joita vasten tilannetta voidaan mitata. Kaikki hypoteesit ovat usein vedonlyöntejä, koska johdamme kehityssuunnan muutamista tapahtumista. Ei ole itsestään selvää, että nämä hypoteesit sitten vahvistuvat. Tilannetta voivat muuttaa muuttavat tekijät, ja voi olla, että mikään niistä ei toteudu.

Minusta tämänpäiväisen keskustelumme on perustuttava tälle maaperälle ja ennustettava, että pääoma ottaa poliittisen aloitteen haltuunsa myös kansainvälisellä tasolla, millä on tiettyjä vaikutuksia, joilla voi olla merkittäviä vaikutuksia täällä Italiassa. Emme voi sulkea pois sitä, että jotkin maat siirtyvät ensin ja toiset myöhemmin. Pääoman kansainvälistymistä ei tarvitse liioitella. Kyse ei ole siitä, että pääoman kansainvälisellä tasolla vallitsisi poliittinen homogeenisuus. Esimerkkinä voidaan kuitenkin mainita, että eurooppalainen rakenne on jo nyt jotakin, joka tarjoaa pääomalle määrämuotoisen poliittisen rakenteen.^{17 17} On todennäköistä, että jatkamme jollain tavalla tällä tiellä. On todennäköistä, että emme ole enää niinkään rakenteen tai yleisen kansainvälisen liikkeen, vaan määrämuotoisten maaryhmien edessä. Meidän on pidettävä silmällä tätä kansainvälistä tilannetta. Meidän on otettava huomioon Saksan sosialidemokratian liikkumisaste, joka pystyy siirtymään tällaiseen poliittiseen aloitteeseen kotimaassa sen jälkeen, kun se on vahvistanut valtaansa joidenkin ulospäin suuntautuvien aloitteiden avulla. Ranskassa tällaista kehitystä ei voida sulkea pois (en halua sanoa, että vasemmiston yhtenäisyyden varaan pitäisi luottaa liikaa). Lyhyesti sanottuna on mahdollista, että tämäntyyppinen kehitys käynnistyy uudelleen, että koko tämä monimutkainen prosessi käynnistyy uudelleen.

En tiedä, missä määrin tämä koko väite on menshevistinen. Ehkä siinä on joitakin yhtäläisyyksiä. Kuitenkin se, että jotkut pitivät tätä menshevikkien argumenttina, toiset stalinistien, toiset gramscilaisten jne. argumenttina, tarkoittaa, että siinä on paljon ristiriitaisia asioita — mikä luultavasti tarkoittaa, että ajatukset ovat muotoutumassa. En tiedä, mitä nämä erot ovat. Minusta se ei karkeasti sanottuna näytä olevan menshevikkien argumentti. Mielestäni on oikeampaa sanoa, että olemme saaneet takaisin poliittisen bolshevistisen autonomian. Toistan kuitenkin, että kyse on muotoutumassa olevista ajatuksista, jotka meidän on vielä laitettava mahdollisen uudelleentarkastelun sulatusuuniin, jota meidän kaikkien on todellakin toivottava.

joulukuun 5–6, 1972

Kääntäjät Andrew Anastasi, Sara R. Farris ja Peter D. Thomas kiittävät Matteo Mandarinia huolellisesta käsikirjoituksen tarkistuksesta ja monista arvokkaista kontribuutioista englanninkieliseen versioon. PDF

Lähdeviitteet

1. Kääntäjän huomautus: Adjektiivi arretrato voi viitata ”jälkeenjääneisyyden” lisäksi myös alikehittyneisyyteen ja ”takapajuisuuteen” sekä taaksepäin suuntautuvaan liikkeeseen, taantumiseen tai taantumiseen. Olemme lisänneet termin sulkuihin tässä ja jäljempänä olevissa tapauksissa, joissa käännös muuttuu asiayhteyden mukaan. ︎
2. K.huom: Tronti oli äskettäin analysoinut New Dealin kapitalistista poliittista aloitetta teoksen Workers and Capital toisen painoksen jälkikirjoituksessa. Ks. ”Postscript of Problems” [1970], teoksessa Workers and Capital, käännös David Broder (London: Verso, 2019), 277-326. ︎
3. K.huom: On huomattava, että italialainen termi classe operaia viittaa nimenomaan teolliseen työväenluokkaan. ︎
4. K.huom: Bruno Trentin oli metallityöntekijöiden ammattiliiton Federazione Impiegati Operai Metallurgici (FIOM) johtaja. Giovanni ”Gianni” Agnelli oli autonvalmistaja FIATin johtaja. ︎
5. K.huom: Toinen kristillisdemokraatti Giulio Andreottin johtama hallitus muodostettiin kesäkuussa 1972, ja valtiovarainministerinä toimi liberaalipuolueen Giovanni Malagodi. ︎
6. K.huom: ”Mezzogiorno” (kirjaimellisesti ”keskipäivä”) viittaa Etelä-Italiaan. ︎
7. K.huom: Vuonna 1969 työläiset ja opiskelijat kävivät laajoja kamppailuja, jotka tunnetaan nimellä ”kuuma syksy”. ︎
8. K.huom: ”Welfare state” englanniksi alkuperäisessä tekstissä. ︎
9. K.huom: ”Outputs” englanniksi alkuperäisessä tekstissä. ︎
10. K.huom: Tämän panoksen on todennäköisesti antanut Romolo Gobbi, ks. huomautus 14 jäljempänä. ︎
11. Italian toimituksen huomautus: Sergio Bologna oli aiemmin pitänyt samassa koulussa esitelmän kemianteollisuuden teollista sykliä käsittelevässä konferenssissa. ︎
12. K.huom: Yksi Trontin vuoden 1970 ”Postscriptin” osioista oli otsikoitu ”Marx Detroitissa”. ︎
13. K.huom: Ks. Kominternin kolmas kongressi, ”Teesit kommunististen puolueiden organisatoorisesta rakenteesta, niiden työtavoista ja työn sisällöstä.” (1921). ︎
14. K.huom: Tämä viittaa lähes varmasti Romolo Gobbiin, militanttiin, joka oli mukana Quaderni Rossin ja Classe Operaian kokemuksissa ja johti työntekijöiden tutkimuksia Torinon FIATilla. ︎
15. K.huom: Montedison oli Italian suurin kemikaalien teollisuustuottaja. ︎
16. K.huom: Vuonna 1970 Italian alueista tuli hallinnollisia yksiköitä, joilla on jonkin verran hajautettua valtaa ja edustusta. Näin ollen le regioni -kysymys oli hyvin ajankohtainen tämän seminaarin aikaan. ︎
17. K.huom: Tronti viittaa Euroopan talousyhteisöön (ETY), myöhemmän Euroopan unionin edeltäjään. ︎

Lähde: https://viewpointmag.com/2020/02/26/the-autonomy-of-the-political/

kirjoittaja: tohtori Richard J White, vanhempi talousmaantieteen luennoitsija, Sheffield Hallam University, Sheffield, UK, Richard.White@shu.ac.uk

Johdanto

Ya Basta! -järjestön henki kulkee syvällä radikaaleissa kritiikeissä, joita on syntynyt toisinajattelijoiden akateemisissa, aktivisti- ja julkisissa yhteisöissä — kritiikit, jotka ovat osuneet valtavirran tietoisuuteen tuomitsemalla toistuvasti sekä nykyisen ortodoksisen taloudellisen ja poliittisen järjestelmän oikeutuksen että sen toivottavuuden — Ya Basta! (”Riittää! Nyt jotain muuta!”). Kuten Wight (2012: 161) väitti:

Yksi asia on selvä: riippumatta siitä, miten kaikki päättyy, arabikevät, Lontoon ryöstelyt, Kreikan mellakat, sodat Lähi-idässä ja muualla, maailmanlaajuinen rahoituskriisi ja Occupy-liike liittyvät kaikki jollain tavalla toisiinsa. Se, mikä yhdistää niitä, on korruptoitunut, rappeuttava, moraaliton, seksistinen, (spesistinen) ja rasistinen globaali kapitalistinen poliittis-taloudellinen järjestelmä.”

On erittäin tärkeää, että nämä kansanmielenosoitukset (joita Occupy-liikkeen iskulause ”Me olemme 99 prosenttia” kuvastaa) järjestetään yhä enemmän vähemmistömaissa (globaalissa pohjoisessa), jotka alkavat vihdoin ymmärtää jotakin, mikä on jo pitkään ollut ilmeistä enemmistömaissa (globaalissa etelässä): kapitalismi ei ole kriisissä, vaan kapitalismi on itse kriisi. Tätä lisääntyvää pettymystä kapitalismin suureen kertomukseen, jota poliittinen eliitti tukee ja edistää täysin (esim. että talouskasvu tuo vaurautta ja varallisuutta kaikille), ei voi aliarvioida. Vaikka tässä tekstissä tarkastellaankin pääasiassa jälkikapitalistista taloustiedettä, ja näin ollen laajempi keskittyminen ”poliittiseen” ei kuulu tämän tekstin piiriin, olisi ymmärrettävä, että vallitsevan poliittisen eliitin legitimointikriisi saattaa olla lopullinen: ”business” as usual ei voi enää jatkua.

Heidän alaston autoritaarinen alavatsansa ja turvautumisensa väkivaltaan on jatkuvasti paljastanut kaikkien nähtäväksi pyrkimyksensä tukahduttaa kaikki eriävät mielipiteet (esimerkkinä Kreikan tukahduttaminen), eikä tätä voi unohtaa. Silti tällainen vastaus on täysin odotettavissa. Kuten George Orwell väitti: ”Yhteiskunnasta tulee totalitaarinen, kun sen rakenteesta tulee räikeän keinotekoinen: eli kun sen hallitseva luokka on menettänyt toimintansa, mutta onnistuu pitämään kiinni vallasta väkisin tai petoksella.” Poliittis-taloudellisen eliitin petollisuus on paljastunut kaikkien nähtäväksi; nyt he pyrkivät vakiinnuttamaan valtansa pelkällä raa’alla voimalla. Kriisi ei siis ole pelkästään aineellinen, vaan se on myös syvä ja syvällinen uskonkriisi viralliseen poliittiseen ja taloudelliseen järjestelmään, jonka laajuutta ei olisi voinut kuvitella vielä muutama vuosi sitten: itse asiassa alle vuosi sitten, jos Occupy-liikkeen syntymistä pidetään katalysaattorina tämän vihan ja turhautumisen haastamiselle.

Kapitalismikeskeisen ideologian murtuessa ja hajotessa se tuo mukanaan keväänä uutta optimismia siitä, mitä mahdollisia taloudellisia ja poliittisia mahdollisuuksia sen sijaan pitäisi ja voidaan valjastaa käyttöön. Miten voimme esimerkiksi pyrkiä luomaan uusia heterodoksisia ”jälkikapitalistisia” tiloja alhaalta ylöspäin? Miten taloudellisten tilojemme pitäisi heijastaa — ja heijastaa — sitä, mitä yhteiskunnassa pitäisi arvostaa, edistää, suojella ja tavoitella.

Tämän lyhyen artikkelin päätarkoituksena on lisätä vauhtia niille toisinajatteleville akateemisille ja aktivistien yhteisöille, jotka jatkavat nykyistä uusliberalismia ideologisena hegemonisena hankkeena tukevien myyttien, valheiden ja harhakuvien paljastamista. Tähän pyritään kiinnittämällä huomiota ei-hyödykkeellistettyjen tilojen läpitunkevaan luonteeseen ”kapitalistisessa” yhteiskunnassa ja pohtimalla, mitä vaikutuksia tällä on tarkoituksenmukaisten askelten ottamiseen kohti ”jälkikapitalistista” yhteiskuntaa. Tarkemmin sanottuna havainnot viittaavat siihen, että meidän ei tarvitse matkustaa minnekään hahmottaaksemme moniarvoisia, ei-kapitalistisia taloudellisia tuotanto-, vaihto- ja kulutusmuotoja, joita tällaisessa yhteiskunnassa arvostetaan ja vaalitaan.

Vielä on tarpeen eristää, purkaa ja delegoida kapitalistinen indoktrinaatio ja siirtyä luottavaisin mielin sen ulkopuolelle. Yksi tapa tehdä tämä on kohdata tunkeileva ja haitallinen talouspropaganda, joka pyrkii hyödyntämään ihmisten pelkoja ja haavoittuvuutta esimerkiksi väittämällä, että vaihtoehtoiset taloudelliset ja poliittiset visiot ovat parhaimmillaankin harhaanjohtavia, mielikuvituksellisia ja utopistisia ja pahimmillaan nihilistisiä. Kuten Duncombe (1997: 6) väittää:

”Valtaapitävät eivät ylläpidä legitimiteettiään vakuuttamalla ihmisille, että nykyinen järjestelmä on vastaus. Tuota kuvitelmaa olisi liian vaikea ylläpitää, kun on niin paljon todisteita päinvastaisesta. Se, mitä heidän on tehtävä, ja mitä he ovat tehneet hyvin tehokkaasti, on vakuuttaa ihmisjoukot siitä, ettei vaihtoehtoa ole.”

Tämä myytti, joka mielenkiintoisella tavalla puhuu kapitalismin väistämättömyydestä vähiten huonona vaihtoehtona eikä niinkään sen luontaisesta suotavuudesta, ei ole uusi. Vaikutusvaltainen brittiläinen taloustieteilijä John Maynard Keynes (1933) totesikin.

”Dekadentti kansainvälinen mutta individualistinen kapitalismi, jonka käsissä sodan jälkeen olimme, ei ole menestys. Se ei ole älykäs. Se ei ole kaunis. Se ei ole oikeudenmukainen. Se ei ole hyveellinen. Eikä se tuota tavaroita. Lyhyesti sanottuna emme pidä siitä, ja alamme halveksia sitä. Mutta kun mietimme, mitä sen tilalle voisi laittaa, olemme äärimmäisen ymmällämme.”

Tämä on suora vastaus oletettuun hämmennykseen siitä, ”mitä pitäisi tehdä”, jota tässä tekstissä erityisesti käsitellään: meidän on vaistomaisesti torjuttava ansaitsemallamme halveksunnalla ajatus siitä, että mielikuvituksemme on niin heikko, ettemme voi kuvitella parempaa talousjärjestelmää parempaa maailmaa varten. Onneksi, kun tarkastellaan lähemmin taloudellisen tuotannon, vaihdon ja kulutuksen nykyistä luonnetta, käy nimittäin ilmi, että emme ainoastaan voi kuvitella parempia tapoja tuottaa, vaihtaa ja kuluttaa tavaroita ja palveluita yhteiskunnassa kuin kapitalismin kautta, vaan me myös jo harjoitamme näitä talouden muotoja yhteiskunnassa tällä hetkellä.

Tämän väitteen tueksi aluksi kiinnitetään huomiota ”kapitalistiseen” maailmaamme juurtuneiden ei-hyödykkeellisten käytäntöjen läpitunkevaan luonteeseen. Näin se paljastaa edelleen metakertomuksen, jonka mukaan elämme kapitalistisessa yhteiskunnassa, joka on pohjimmiltaan ”järjestäytynyt systemaattisen voiton tavoittelun ympärille markkinoilla” (Williams, 2005: 13). On sanomattakin selvää, että näiden moninaisten, ei-hyödykkeiksi muuttuneiden taloudellisten tilojen merkityksen ja niiden keskeisen aseman tunnustamisella talouksissamme on monia tärkeitä vaikutuksia jälkikapitalistisen käytännön ajatteluun ja toteuttamiseen. Artikkelin viimeisessä osassa tunnustetaan väkivallattoman Occupy-liikkeen merkitys, eikä vähiten sen ansiosta, että se on edistänyt vuoropuhelua ja vaihtoa uusista poliittisista ja taloudellisista mielikuvista ja mahdollisuuksista akatemian ulkopuolella. Hozicin (2012: 151) kannattaman akateemisen ja aktivistisen käytännön hengessä: ”#occupy-liike kutsuu palkattua professorikuntaa astumaan kadulle, tulemaan huomioonotetuksi ja kohtaamaan Todellisen.” Haluan lyhyesti pohtia keskusteluja, joita käytiin, kun jaoin tämän kirjoituksen pääteesejä ja argumentteja esitelmässäni Sheffieldissä aiemmin tänä vuonna järjestetyssä 3. kansainvälisessä UK Occupy -konferenssissa.

Monimuotoisten taloustilojen tunnustaminen ”kapitalistisessa” yhteiskunnassa

Maantieteen 1990-luvun lopun ”kulttuuriseen käänteeseen” liittyi selvä siirtymä pois markkinapohjaisten analyytikoiden suosimasta taloudellisen vaihdon ”ohuesta” tulkinnasta (eli siitä, että kaikki vaihto perustuu markkinoihin ja perustuu voittoon). Sen sijaan etusijalle nousivat ”paksummat” vaihtotavat, joissa talouden tulkitaan olevan kulttuurisiin ja sosiaalisiin suhteisiin sulautunutta. Kaksi vaikutusvaltaisinta ja tärkeintä kirjoittajaa oli J.K. Gibson-Graham (Katherine Grahamin ja edesmenneen Julie Grahamin kirjailijanimi), joka julkaisi teoksen The End of Capitalism (As We Knew It): A Feminist Critique of Political Economy (1996) ja A Postcapitalist Politics (2006) Pyrkiessään elvyttämään taloudellisia mielikuvituksiaan ja samalla toteuttamaan vaihtoehtoista taloustiedettä hahmotteli yhteistyössä suunnitellun hankkeen, jossa oli neljä erillistä mutta päällekkäistä vaihetta:

”Ensimmäiseen, jota käsitellään teoksessa The End of Capitalism, kuuluu kapitalismin hegemonian purkaminen, jotta voidaan avata diskursiivinen tila ei-kapitalistisen taloudellisen toiminnan yleisyydelle ja moninaisuudelle maailmanlaajuisesti. Toinen, alustavasti The End of Capitalism -kirjassa aloitettu, edellyttää taloudellisen erilaisuuden kielen luomista taloudellisen mielikuvituksen laajentamiseksi, jotta voidaan tehdä näkyväksi ja ymmärrettäväksi moninaiset ja leviävät käytännöt, jotka kapitalismiin keskittyminen on peittänyt alleen; näemme tämän kielen välttämättömänä panoksena taloudellisen innovaation politiikkaan. Kolmanneksi, jota tutkitaan myöhemmässä toimintatutkimuksessa, on vaikea prosessi, jossa kasvatetaan subjekteja (itseämme ja muita), jotka voivat haluta ja asua ei-kapitalistisissa taloudellisissa tiloissa. Kehystääksemme tätä kasvatusprosessia astumme syrjään tutusta rakenteellisesta näkemyksestä kapitalismista ja sen jo tunnistetuista ja kiinnostuneista subjekteista ja kehitämme näkemyksen ”yhteisötaloudesta” eettisenä ja poliittisena tilana, jossa on kyse tulemisesta. Tässä yhteisöllisessä tilassa yksilölliset ja kollektiiviset subjektit neuvottelevat toimeentuloa ja keskinäistä riippuvuutta koskevista kysymyksistä ja (uudelleen)rakentavat itseään tässä prosessissa. Lopuksi on vielä käynnissä oleva toimintatutkimus, jossa yhteisöllinen talous rakennetaan paikan päällä.” (Gibson-Graham, 2006a: x.)

Gibson-Graham käytti jäävuorimallia (kuvio 1) yrittäessään kuvata ja esittää uudelleen työkäytäntöjen moninaisuutta sekä korostaakseen ei-kapitalististen vaihdannan muotojen suhteellista näkymättömyyttä. Tämä analogia on ollut erityisen vaikutusvaltainen näkyvänä keinona auttaa kontekstualisoimaan kapitalismiin perustuvia tuotantotapoja (joiden kerrotaan olevan kaikkialla läsnä, kaikkivoipia ja hallitsevia kapitalistisessa taloudessa) vaihtoehtoisten taloudellisten toimintatapojen rinnalla.

Tämä malli pakottaa meidät kiinnittämään enemmän huomiota niihin erilaisiin taloudellisiin toimintoihin, joita nyky-yhteiskunnassa esiintyy. Verrattuna kapeaan ortodoksiseen käsitykseen siitä, ”mikä” muodostaa talouden ja ”missä” talous sitten on, tämä laajempi, osallistavampi ja ”paksumpi” lukutapa taloudellisesta vaihdosta tuo mukanaan monia seurauksia. Tämä edellyttää, että harkitsemme uudelleen käsitystämme — ja suhdettamme ”talouteen”, jossa kapitalismi tulkitaan vain yhdeksi taloudelliseksi organisaatiomuodoksi, johon voimme viitata moniarvoisessa talousjärjestelmässämme. Kapitalistisille tuotantomuodoille on olemassa vaihtoehtoja, ja me itse asiassa osallistumme niihin usein jokapäiväisessä elämässämme.

On kuitenkin eri asia tunnustaa nämä muut taloudellisen tuotannon, vaihdon ja kulutuksen muodot kuin väittää, että ne ovat edelleen laajalle levinneitä ja merkityksellisiä ”kapitalistisessa” yhteiskunnassa. Vakuuttava argumentti tätä tarkoitusta varten olisi jälleen kerran reiän puhkaiseminen yleisesti pidettyyn aksioomaan: siitä, että markkinoista on tulossa kaikkivoipia ja kaikkialle ulottuvia. Tässä yhteydessä professori Colin Williamsin panos heterodoksiseen taloustieteelliseen kirjallisuuteen, jossa hän on pyrkinyt kartoittamaan kapitalismin rajoja ja paljastamaan ”näkemyksen hegemonisesta, kaiken kattavasta, totalisoivasta ja voitokkaasta kapitalismista” (2005: 275) harhakuvitelmaksi, on ollut erittäin merkittävä. Haluan tässä yhteydessä kiinnittää huomiota siihen, miten hän sovelsi aikabudjettitutkimusta osoittaakseen ei-hyödykkeellistettyjen toimintojen merkityksen.

On syytä todeta, että erityisesti kaksi metodologista lähestymistapaa ovat olleet merkittäviä tarjotessaan vankkaa tietopohjaa, jonka perusteella voidaan osoittaa, että työ on tärkeää muissakin kuin voittoa tavoittelevissa rahataloustoimissa. Nämä ovat kotitalouksien työkäytäntöjä koskevissa tutkimuksissa (ks. esim. Williams, 2005; White 2011) käytetty laadullisempi lähestymistapa ja määrälliseen lähestymistapaan perustuvat aikabudjettitutkimukset. Aikabudjettitutkimuksessa seurataan yksilön ajankäyttöä yksityiskohtaisten tietojen avulla, joista käy ilmi, miten ihmiset ovat jakaneet aikaansa tietyn ajanjakson aikana. Tällaisen menetelmän avulla voidaan arvioida, kuinka paljon aikaa ihmiset ovat käyttäneet viralliseen työhön ja muuhun kuin vaihtotyöhön (eli palkattomaan kotityöhön). Tulokset ovat monin tavoin vastoin kapitalistista hegemonista teesiä, erityisesti sen suhteen, että 1) palkkatyö on hallitseva työn muoto ja 2) ei-vaihdettu työ supistuu suhteessa palkkatyöhön: toisin sanoen länsimaat muuttuvat ajan mittaan yhä enemmän hyödykkeiksi.

Kahdessakymmenessä länsimaassa (kuten Yhdistyneessä kuningaskunnassa, Yhdysvalloissa, Ranskassa ja Kanadassa) tehtyjen työaikabudjettitutkimusten yhteenlasketut tulokset osoittavat, että muuhun kuin palkkatyöhön käytetyn ajan osuus kaikesta tehdystä työstä on 43,6 prosenttia. Ranska (45,3 %), Norja (46,7 %) ja Suomi (44,6 %) ylittävät kaikki tämän luvun. Tämä viittaa varmasti siihen, että paljon suurempi osa työajasta käytetään muuhun kuin tavaroihin perustuvaan työhön kuin ne kommentaattorit, jotka pitävät itsestään selvänä sitä, että elämme tavaroihin perustuvassa kapitalistisessa maailmassa (ks. Williams 2005: 42).

Yksittäisinä tai kollektiivisesti tarkasteltuna tällaiset hahmot ovat vastapainona niille, jotka pitävät ”markkinoiden” tunkeutumista jokapäiväiseen elämään luonnollisena, mutta myös niille, jotka pitävät sitä väistämättömänä, vaikka he katsovatkin, että hyödykkeeksi muuttuneen maailman näyttämöllä on kielteisiä seurauksia. Keskeiset oletukset, joihin hyödykkeistymisen teesi perustuu, horjuvat entisestään, kun tarkastelemme, miten työajan jakautuminen länsimaisissa talouksissa on muuttunut viime vuosikymmeninä.

Lisäksi voisimme täysin odottaa, että jos hyödykkeeksi muuttumisen teesi on empiirisesti totta, että siirtyminen palkattomasta työstä kohti palkattua virallista työtä näkyisi selvästi ajankäyttöä koskevassa pitkittäistutkimuksessa. Kun tarkastellaan 20 maassa (vuodesta 1960 nykypäivään) tehtyjen tutkimusten perusteella toimeentuloa ja palkattua työtä prosentteina kokonaistyöajasta, tällainen lineaarinen kehityskulku kohti hyödykkeistymistä ei kuitenkaan saa tukea. Tulokset ovat päinvastaiset. Palkkatyön osuus kokonaistyöajasta vähenee kaikissa 20 maassa. Haluan pohtia, miten voidaan varmistaa, että tämä kehitys jatkuu ja lisääntyy, kun pyrimme omaksumaan ja kehittämään laajempia ei-kapitalistisia tiloja tulevaisuuden yhteiskunnassa. Haluan erityisesti keskittyä niihin epävirallisiin taloudellisiin tiloihin, jotka muodostavat ”yhteisön itseavun”.

Yhteisön itseapuun keskittyminen

Erilaisia ei-kapitalistisen vaihdannan muotoja, jotka ovat kotitalous- ja yhteisötasolla, on käsitelty yhteisellä nimellä ”yhteisön itseapu” (ks. Burns et al. 2004). Niitä ovat lähinnä seuraavat:

• ”Itselle toimittaminen” tai itseapu, johon kuuluu kotitalouden jäsenten itselleen tai muille kotitalouden jäsenille tekemä palkaton kotitaloustyö, ja

• Keskinäinen avunanto eli palkaton yhteisöllinen työ, jossa ystävät, naapurit tai muut yhteisön jäsenet tarjoavat palkatonta apua joko yksilöllisesti tai järjestäytyneempien kollektiivisten ryhmien ja yhdistysten kautta.

Yhteisötalouteen keskittymisen korostaminen ja sen tärkeys on tärkeä keino haastaa ja purkaa vallitseva kapitalismikeskeinen ”talouden” esitys. Koska yhteisön itseapuun liittyvät epäviralliset selviytymisstrategiat ovat jo monille meistä tuttuja ja koska osallistumme niihin aktiivisesti, ne ovat entistä helpommin lähestyttäviä, kun on kyse siitä, miten niitä voitaisiin hyödyntää entistä paremmin ”postkapitalistisen” tulevaisuuden toteuttamiseksi. Esitän jälleen kerran väitteen, että ei ole välttämätöntä kuvitella jotakin voimaantuneempaa, osallistavampaa ja oikeudenmukaisempaa taloudellista tuotanto-, vaihto- ja kulutustapaa. Meidän ei tarvitse rakentaa jotain uutta kapitalismin raunioista, koska ”jälkikapitalistiset” ei-hyödykkeelliset vaihdannan käytännöt, joihin meidän pitäisi kääntyä, ovat hyvin näkyvissä nykyhetkessä.

Huomion kiinnittäminen tuttuihin ”jokapäiväisiin” ei-kapitalistisiin talouskäytäntöihin yhteisötasolla on erittäin tärkeää ja voimaannuttavaa myös muista syistä. Burns et al. (2004: 6) esimerkiksi kannattivat tällaisia käytäntöjä selviytymisstrategiana ja mallina paremmasta yhteiskunnasta, koska:

• Ne ovat perusta, jonka varassa yhteisöt selviytyvät, kukoistavat ja kehittyvät
• Valtio hyvinvoinnin tarjoajana on kriisissä
• Yhteiskunnan moraalinen perusta rakentuu vastavuoroisuudelle.
• Riippuvuuskulttuuri syövyttää yhteiskuntaa.

Tässä on varmasti paljon päällekkäisyyttä yhteisön itseapua, vastavuoroisuutta, pakottamattomia suhteita ja anarkistisia taloustieteen kirjoituksia painottavan lähestymistavan kanssa (ks. esim. Shannon et al, 2012). Kuten Burns ja muut (2004: 7) toteavat.

”Yksi vahvimmista argumenteista yhteisön itseavun ja erityisesti keskinäisen avun puolesta on se, että vastavuoroisuus on perustavanlaatuista ihmisen kehitykselle. Olipa ihmisten ”luonne” mikä tahansa (individualistinen, altruistinen tai muu), he elävät epäilemättä suhteessa toisiinsa. He ovat riippuvaisia toisistaan, ja sekä heidän selviytymisensä että onnellisuutensa riippuvat tästä keskinäisestä riippuvuudesta.”

Tammikuussa 2012 esitin monia samankaltaisia argumentteja (tarpeesta tunnistaa ”jälkikapitalistiset” tilat nykyisessä ”kapitalistisessa” taloudessamme ja kehotuksesta valjastaa nämä yhteisön itseavun muodot) kolmannessa kansallisessa Occupy-konferenssissa Sheffieldissä, Yhdistyneessä kuningaskunnassa. Viitattuani hieman asiayhteyteen Occupy-liikkeen jatkuvasta merkityksestä ja merkityksestä näiden (radikaalien) uusien poliittisten ja taloudellisten järjestäytymismuotojen ilmentäjänä ja toteuttajana haluan pohtia lyhyesti konferenssissa syntyneitä esitystäni koskevia keskusteluja.

Occupy-liikkeen tärkeys

Occupy-liikkeen merkitystä ja tärkeyttä ei voi yliarvioida. Vaikka liikkeessä mukana olevien ja siihen osallistuvien henkilöiden moninaisuus onkin tunnustettava, on olemassa selviä yhteisiä asioita, joihin monet samaistuvat. Syvää turhautumista, vihaa ja mielipahaa kohdistuu varmasti vallitsevaan poliittiseen ja taloudelliseen eliittiin ja sen vastuuseen siitä, että he ovat antaneet varallisuuden äärimmäisen polarisoituneen jakautumisen paitsi kasaantua, myös säilyä, vaikka talouselämän ja politiikan johtajiin kohdistuu hyvin julkinen luottamuskriisi.

Occupy-liike on inspiroinut näitä keskusteluja uusilla ja odottamattomilla tavoilla kollektiivisella läsnäolollaan, energisyydellään, kieltäytymällä mukautumasta tyyppeihin, halullaan haastaa ortodoksiset tavat tehdä asioita ja ryhtyä suoriin toimiin. Anarkistisena maantieteilijänä, jonka oma tieteenala kokee paluuta anarkismiin (ks. Antipode 2012), on mielenkiintoista huomata, että Occupy-liikkeen keskeiset perusteet ja ihanteet ovat yhteneviä anarkistien kanssa: sitoutuminen poliittisen/taloudellisen vallan ja toiminnan aktiiviseen kyseenalaistamiseen ja, jos sitä ei voida perustella, niiden kohtaamiseen luovien ja rakentavien suoran toiminnan tilojen avulla. Esimerkiksi Schneider (2011) kirjoittaa tekstissään ”Thank You, Anarchists”:

Anarkistien toimintatapa muutti käsitystämme siitä, mitä politiikka ylipäätään voisi olla. Tämä oli riemastuttavaa. Jotkut miehittäjät kertoivat minulle, että he halusivat viedä sen mukanaan kotiin ja järjestää kokoontumisia omissa yhteisöissään. Ei siis ole sattumaa, että kun valtaukset levisivät ympäri maata, myös horisontaaliset kokoukset levisivät.

Yhteisöjen itseapua koskevan keskustelun yhteydessä on merkittävää, että Occupy-liike on pyrkinyt omaksumaan uusia, vaihtoehtoisia, tulevaisuuden järjestäytymisen muotoja, jotka ohittavat tarpeen turvautua markkinoihin ja valtioon ja etsivät selviytymisstrategioita, jotka ovat järkevämpiä, voimaannuttavampia, demokraattisempia ja osallistavampia erityisesti paikallisella ja yhteisötasolla. Kuten Chomsky (2012) totesi:

Yksi tärkeimmistä saavutuksista on ollut luoda yhteisöjä — todellisia toimivia yhteisöjä, joissa on keskinäistä tukea, demokraattista vuorovaikutusta, huolenpitoa toisistaan ja niin edelleen. Tämä on erittäin merkittävää, erityisesti meidän kaltaisessamme yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat yleensä hyvin eristäytyneitä, naapurustot ovat hajonneet, yhteisölliset rakenteet ovat hajonneet ja ihmiset ovat tavallaan yksin.

Tämä innostus vaihtaa ajatuksia jälkikapitalistisista työ- ja järjestäytymisnäkemyksistä näkyi Britannian kolmannessa kansainvälisessä Occupy-konferenssissa, joka pidettiin Citadel of Hopessa Sheffieldissä (20.-22. tammikuuta), ja esitän nyt joitakin pohdintoja tästä.

Lyhyt katsaus kolmanteen Occupy-konferenssiin:

Noin sata liikkeen jäsentä Britannian pohjois-, etelä-, itä- ja länsiosista sekä vierailijat Genevestä ja Australiasta kokoontuivat jakamaan kokemuksia ja suunnittelemaan tulevia strategioita. Konferenssi oli monille kipeästi kaivattu sytytin, virkistävä ja inspiroiva. Se oli paikka, jossa intohimoiset, yleensä eri puolilla maata hajallaan olevat henkilöt löysivät toisensa ja loivat verkostoja….. Keskustelut vaihtelivat suorasta toiminnasta työryhmien autonomiaan, yhteisölliseen vaikuttamiseen ja unelmiin muuttuneesta tulevaisuudesta.” (Dale, 2012)

Lauantaina iltapäivällä pidin lyhyen esitelmän otsikolla ”Exiting The Market: a call to unleash our economic imaginations and recognise non-capitalist economies of difference”. Esityksessä korostettiin joitakin keskeisiä perusteluja, jotka on esitelty tässä. Yritin tietoisesti välttää dyadista lähestymistapaa ja mahdollistaa kriittisemmän ja osallistavamman pedagogiikan, joten esityksen ”muodollinen” osa avattiin yhteiselle ryhmäkeskustelulle ja kysymys- ja vastaustunnille. Pienryhmille ehdotettiin kahta kysymystä pohdittavaksi: (1) ”Mitkä keskeiset esteet estävät meitä/ useampia ihmisiä irtautumasta valtiosta ja markkinoista ja (2) Mitä voidaan tehdä näiden esteiden tehokkaaksi poistamiseksi.” Tärkeintä oli kuitenkin toivoa, että tämä toimisi kehotuksena laajemmalle keskustelulle, johon voisi teoriassa sisältyä mitä tahansa, mitä ryhmällä katsottiin olevan esityksen valossa merkityksellistä ja tärkeää.

Mielenkiintoista ja rakentavaa oli se, miten hyvin ideat otettiin vastaan. Monet olivat selvästi innostuneita siitä, että nämä ”tavalliset”, ”jokapäiväiset”, ”rutiininomaiset” kotitalous- ja yhteisöpohjaiset tuotannon, vaihdon ja kulutuksen tilat ovat keskeisiä ”taloudelliselle” ja että ne sisältävät ehkä keinoja, joiden avulla voidaan valjastaa jälkikapitalistinen tulevaisuus! Keskusteluissa, joihin osallistuin — sekä kahdenkeskisissä keskusteluissa että pienryhmissä — puhuttiin innostuneesti tavasta, jolla he tekivät töitä virallisen talouden ulkopuolella itselleen, perheelleen, ystävilleen ja naapureilleen. Kun monia pyydettiin pohtimaan omia yhteisöllisen itseavun muotojaan, he tajusivat, kuinka paljon (ja kuinka merkittävää!) työtä he itse asiassa tekivät tai kuinka muut ihmiset auttoivat heitä puolestaan saamaan töitä tehtyä tai kuinka he saivat laajempaa emotionaalista ja sosiaalista tukea. Keskustelu osallistumisen todellisista ja mahdollisista esteistä oli myös hyvin myönteistä, ja ideoita näiden esteiden poistamiseksi jaettiin ja niistä keskusteltiin innokkaasti. Monet ryhmäläisistä kokivat lopulta voivansa ottaa mukaan jotain uutta ja tärkeää, joka auttaa heitä viestimään ja vaikuttamaan muiden kanssa käytyyn keskusteluun. Sen jälkeen syntyi uusi tietoisuus siitä, miten suuri osa siitä, mitä arvostamme taloudellisissa suhteissamme, on hyvin pitkälti kietoutunut ”kapitalistisen yhteiskunnan” taloudelliseen kudokseen, ja että kapitalismin jälkeisen tulevaisuuden visioiminen ei ole läheskään niin utopistista tai mielikuvituksellista kuin (vaikutusvaltaiset) vastustajat haluavat meidän uskovan. Tärkeää on myös, että kokemus paljasti entisestään, miten alhaista ja köyhää on se, että kapitalistinen (virheellinen) käsitys vaihdannasta on mekaaninen, atomistinen, määrällinen, abstrakti ja ennustettava, ja että siihen liittyy ihmisten monimutkaisuuden ja kauneuden pelkistäminen moraalittomaksi, oman edun tavoitteluun ja voiton tavoitteluun tähtääväksi homo economicukseksi.

On toivottavaa, että nämä uudet oivallukset ja käsitykset siitä, mitä taloustiede on — ja mitä siitä voisi tulla — saavat vauhtia paitsi arjessa myös akateemisessa maailmassa! Rohkaisevia merkkejä on jo olemassa, esimerkiksi Occupy Economics!

”Olemme taloustieteilijöitä, jotka vastustavat taloustieteen ammattikunnan ideologista puhdistusta. Samoin vastustamme poliittista puhdistusta nykyisen talouskriisimme syistä ja seurauksista käytävässä elintärkeässä keskustelussa. Tuemme Occupy Wall Street -liikkeen pyrkimyksiä eri puolilla maata ja maailmaa vapauttaa talous rikkaiden ja vaikutusvaltaisten ’yhden prosentin’ lyhytaikaisesta ahneudesta.

Vastustamme kyynisiä ja kieroutuneita yrityksiä käyttää poliisejamme ja virkamiehiämme väärin karkottaakseen yleisen hyvän puolustajat julkisista tiloistamme. Annamme tukemme visiolle rakentaa taloutta, joka toimii ihmisten, planeetan ja tulevaisuuden hyväksi, ja julistamme solidaarisuutemme miehittäjille, jotka käyttävät demokraattista oikeuttaan vaatia taloudellista ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta.” (Occupy Economics Statement, 2012 http://econ4.org/statement-on-ows)

Taloustieteen valtaaminen keinona estää uusliberalististen ennakkoluulojen hallinnan jatkuminen kaikkien muiden heterodoksisten taloudellisten ilmaisumuotojen kustannuksella on erittäin tärkeää. Kun otetaan huomioon niiden, jotka voivat kuvitella ja toteuttaa ”jälkikapitalistista” maailmaa, uusi optimismi, energia, vakaumus, toiveet ja pyrkimykset, on syytä uskoa, että toivottu tulevaisuus ei ole vain mahdollinen vaan todennäköinen.

Loppusanat

Yhä paljastuneemman poliittis-taloudellisen eliitin vaatimus ”business as usual” -lähestymistavasta vastauksena kapitalismin maailmanlaajuiseen kriisiin ei ole koskaan kuulostanut niin ontolta tai merkityksettömältä kuin nyt. Ja silti, ja silti, nämä mahdolliset lopun ajat, jotka ovat täynnä väkivaltaa, uhkailua ja pelottelua, ovat edelleen epävarmuuden aikaa: mikään ei ole mahdotonta, ja tarvitaan kipeästi ihmisten uutta päättäväisyyttä ja päättäväisyyttä sen varmistamiseksi, että parempi taloudellinen ja poliittinen tulevaisuus toteutuu.

Taloudellinen uusliberalismi hyökkää nyt yhteiskunnan kimppuun hampaat irvessä: sen luonne paljastuu hampaat ja kynnet punaisina. Sen kuolema ei voi tulla tarpeeksi pian. Valitettavasti siihen asti kapitalistinen talous jatkaa — kuten se on aina tehnyt — tuhoa, kurjuutta, tuhoa ja hävitystä taloudessa, politiikassa, yhteiskunnassa, kulttuurissa ja ympäristössä kaikissa mittakaavoissa. Tämä ei ole liioittelua, vaan sellaisen talousjärjestelmän ylläpitäminen, jossa ihmisillä ja ihmisläheisemmillä maailmoilla ei ole väliä, varmistaa, että rakenteellinen kansanmurha jatkuu. Kuten Leech (2012: 149) toteaa:

Yli 10 miljoonaa ihmistä kuolee vuosittain kapitalismin rakenteellisen kansanmurhan seurauksena, mutta sadat miljoonat ihmiset kärsivät rakenteellisen väkivallan muista kuin kuolemaan johtavista muodoista, kuten yrittämisestä selviytyä elinkelvottomalla palkalla tai ilman palkkaa, asunnon puutteesta, nälästä, sairaudesta ja monista muista sosiaalisista vääryyksistä. … Tämän rakenteellisen kansanmurhan ytimessä on vallan ja vaurauden epätasa-arvo, joka varmistaa, että pääoman edut asetetaan etusijalle ihmisten enemmistön ja luonnon etujen edelle.”

Tämän tekstin päätavoitteena on ollut osoittaa, että monet nykypäivän tuotannon, kulutuksen ja vaihdon maailmassa huomiotta jääneet, ei-hyödykkeiksi luokiteltavat taloudelliset käytännöt ovat hyvin pitkälti osa niitä taloudellisia maailmoja, joihin samaistumme ja joihin osallistumme niin sanotussa ”kapitalistisessa” yhteiskunnassa. Tämän pitäisi antaa meille paljon toivoa näinä vaikeina aikoina, erityisesti kun on kyse ”jälkikapitalistisen” tulevaisuuden hahmottamisesta ja siihen sitoutumisesta.

Suositeltavaa lukemistoa

Burns, D. Williams, CC & Windebank, J. (2004) Community Self Help: Palgrave London.

Gibson-Graham J-K (2006b) A Post Capitalist Politics. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Shannon, D. Nocella, A.J. & Asimakopoulos, J. (2012) Accumulations of Freedom: Writings on Anarchist Economics, AK Press: Edinburgh.

Williams, CC. (2005) A Commodified World, Zed Books: London.

Muita lähdeviitteitä

Antipode: “Why are so many anarchists geographers…?” http://antipodefoundation.org/2012/05/28/why-are-so-many-anarchists-geographers/

Chomsky (2012) What Next For Occupy ? http://www.guardian.co.uk/world/2012/apr/30/noam-chomsky-what-next-occupy

Dale, RF (2012) The Spirit of Cooperation: What the Third National Occupy UK Conference Can Teach Us http://theoccupiedtimes.co.uk/?p=2307

Dunbar, G. (1978) Elisee Reclus, Geographer and Anarchist, Antipode Vol. 10-122, Issue 3-1, first published online 2006. http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/j.1467-8330.1978.tb00112.x/pdf

Duncombe S. (1997) Notes from Underground: Zines and the Politics of Alternative Culture, Verso, London.

Gibson-Graham J- K (1996) The End of Capitalism (As We Knew It): A Feminist critique of Political Economy. Oxford: Blackwell.

Graeber, D (2011) Occupy and anarchism’s gift of democracy http://www.guardian.co.uk/commentisfree/cifamerica/2011/nov/15/occupy-anarchism-gift-democracy

Hozic, 2012 Return to the Real in Journal of Critical Globalisation Studies , Issue 5, pp 149-152. (available at http://www.criticalglobalisation.com/issue5/149_152_RETURN_TO_REAL_JCGS5.pdf] [Last accessed 25.05.2012])

Keynes, National self-sufficiency (1933 [1982]), 3. osio, uudelleenjulkaistu teoksessa Collected Writings, nide 11.

Leech, G. (2012) Capitalism : A Structural Genocide. Zed Books, London.

Rousselle, D. and Evren, S. (2011) The Anarchist Turn, Anarchist Developments in Social Studies, http://www.anarchist-developments.org/index.php/adcs/article/view/24/18

Schneider, N. (2011) Thank You, Anarchists http://www.thenation.com/article/165240/thank-you-anarchists

White, RJ (2011) Re-visiting the barriers to participation in mutual aid. International Journal of Sociology and Social Policy, Vol 31, Issue 9/10.

Wight, C. 2012 Riot, why wouldn’t you? http://www.criticalglobalisation.com/issue5/161_166_RIOT_JCGS5.pdf

Lähde: https://www.academia.edu/2035960/Towards_a_post-Occupy_world

Revolution Now! -podcastin jakso 53:

Keskitytään podcastin uuteen vaiheeseen, jossa sisältö on laajentunut ja sisältää muun muassa visuaalista materiaalia, haastatteluja, media-analyysejä ja keskusteluja ajankohtaisista tapahtumista, mutta samalla varmistetaan, että podcast on myös vain äänitiedostoja kuuntelevien saatavilla. Podcastissa tarkastellaan uudelleen sosioekonomisen järjestelmän perustavaa laatua olevaa kritiikkiä ja korostetaan, miten markkinakapitalismin kilpailuhenkinen luonne aiheuttaa ekologista tuhoa, eriarvoisuutta ja systeemisiä toimintahäiriöitä. Jaksossa korostetaan systeemimuutoksen kiireellisyyttä ja väitetään, että kapitalismin sisäiset ratkaisut, kuten teknologia tai politiikka, ovat riittämättömiä. Sen jälkeen käsitellään yhteistoiminnallista sosioekonomista mallia, joka perustuu kestävyyteen, yhteistyöhön ja osallistavaan taloushallintoon. Siinä haastetaan perinteiset ideologiat ja tutkitaan lähestymistapoja, joiden avulla voidaan rakentaa rinnakkainen, yhteistoimintaan perustuva taloudellinen siirtymä pois markkinataloudesta.

Spotify https://open.spotify.com/show/3L8OzfB6r1VbOfeAeinnSw
Podbean: https://revolutionnow.podbean.com/
Apple Podcasts: https://podcasts.apple.com/us/podcast/revolution-now/id1530637420

Puhtaaksikirjoitus

Hyvää iltapäivää, hyvää iltaa, hyvää huomenta kaikille.

Nimeni on Peter Joseph, ja tervetuloa Revolution Now -ohjelman jaksoon 53. Tämä jakso on uusi alku ohjelmalle, ja siinä on visuaalinen osuus, jonka toivon olevan entistä kiinnostavampi ja kommunikatiivisempi. Aion myös laajentaa ohjelman luonnetta hieman sisällyttämällä siihen haastatteluja, media-analyysejä, ajankohtaisia tapahtumia ja sen kaltaisia asioita. Huomaa kuitenkin, että niille, jotka kuuntelevat ohjelmaa vain ääniympäristössä, teen edelleen parhaani varmistaakseni, että käytetyt visuaaliset välineet kuvataan myös sanallisesti.

Miksi siis istun täällä puhumassa teille ja tuhlaan kallisarvoista aikaani tässä lyhyessä elämässä? Se johtuu siitä, että elämme yhä enemmän ylösalaisin olevassa, toimimattomassa maailmassa — loukkaavalla tavalla — enkä kestä sitä. Syy tähän loukkaavaan toimintahäiriöön perustuu väärinkäsitykseen, joka liittyy sosioekonomisen maailmamme rakenteen ylivoimaisen deterministiseen vaikutukseen: sen vaikutukseen ihmisten käyttäytymiseen, sen vaikutukseen ihmisten arvoihin, erityisesti siihen, mitä sosiaalisessa järjestelmässämme kannustetaan ja vahvistetaan ja mitä ei kannusteta ja vahvisteta.

Tämän sosiologisen vaikutuksen nettotuloksena on syvästi kestämättömän ja epävakaan maailmamme ilmeneminen ja jatkuminen — maailmanlaajuinen yhteiskunta, joka on täynnä ihmisoikeusloukkauksia ja jatkuvaa ympäristötuhoa. Yhteiskunnallinen tila, joka on myös tehnyt tämän kehityksen hyvin, hyvin selväksi: se vain pahenee. Epäpäpätevyytemme armonaika on nyt ohi. Ratkaisu voi siis olla vain sen yhteiskunnallisen järjestelmän muuttaminen, joka alun perin aiheuttaa ongelmat, jos odotamme myönteistä tulevaisuutta. Älkääkä erehtykö, asiasta ei enää keskustella. Tuon mielelläni tähän ohjelmaan ihmisiä, jotka vastustavat tätä.

Kyse ei ole myöskään sensaatiomaisen tuomiopäivän skenaarion tukemisesta, jota kuulen paljon. Tosiasia on, että elämme globaalissa järjestelmässä, joka on täysin vastakkainen sille, mitä tarvitaan elinympäristömme vakauden ja rauhanomaisen rinnakkaiselon ylläpitämiseksi. Tämän kahtiajaon erityispiirteet on ilmaistu pitkään aiemmissa podcasteissa, kirjoituksissani, elokuvissani ja muualla. Ja onneksi en ole yksin tämän näkökulman kanssa, vaikka me ryhmänä olemme edelleen vahvasti vähemmistössä.

Se, mitä näemme, on laaja älyllinen epäonnistuminen. Maailmassamme ei tehdä lähes lainkaan järjestelmätason analyysiä, kun on kyse yhteiskunnallisista ongelmista. Pikemminkin kun on kyse köyhyydestä, ympäristötuhosta, huonontumisesta, sodasta, sorrosta ja niin edelleen, aktivistit ja poliittiset yhteisöt yleensä haluavat vain siirtää Titanicin kansituoleja ja jättää täysin huomiotta todellisen yhteyden yhteiskunnan tilan ja sen tilan määrittelevän markkinatalouden järjestelmän välillä.

Markkinat ovat ongelma. Markkinat ovat ongelma. Kauppa on ongelma. Ja ei, tämä ei ole ideologinen väite. Tällä ei ole mitään tekemistä Karl Marxin tai sosialismin kanssa tai minkälaisella hölynpölyllä monet haluavatkaan yrittää harhauttaa tätä mielipidettä. 2000-luvun alusta lähtien voimme nyt systeemitieteen linssin kautta ymmärtää markkinakapitalismin todellisen endogeenisen luonteen muodollisesti ja empiirisesti ja ymmärtää, että tämä järjestelmä tappaa meidät, jos se säilyy, riippumatta siitä, miten yritämme sopeutua siihen — mitä tulee yhteiseen aktivismiin, systeemin sisäiseen aktivismiin.

Kyllä, ratkaisuehdotuksia on varmasti paljon, mutta ne ovat enimmäkseen lyhytnäköisiä ja siten vääriä ratkaisuja. Itse asiassa suosikkini väärästä ratkaisusta on ajatus, että teknologia pelastaa meidät aineellisessa mielessä. Tämä on iso juttu teknokapitalistien hallitsevien apologien kanssa — miljonäärien ja miljardöörien teknologialuokka, joka hallitsee mediaa kunnianhimoisilla konsepteillaan ja jolla ei todellakaan ole mitään kannustimia purkaa juuri sitä järjestelmää, joka teki heistä niin rikkaita ja vaikutusvaltaisia. Niinpä he vain olettavat, että tiede voittaa ja jatkaa asioiden siivoamista sitä mukaa kuin se etenee puuttumatta itse järjestelmään.

Emme esimerkiksi huolehdi markkinoita edistävistä teollisista mekanismeista, jotka tuottavat ilmansaasteita, jotka tappavat vuosittain miljoonia ihmisiä. Sen sijaan rakennetaan vain massiivisia ilmanpuhdistuskoneita tai muita vastaavia menetelmiä, joilla puhdistetaan taas kerran ilmaa matkan varrella. Logiikka, jonka mukaan kaikki kapitalismin aiheuttamat ongelmat korjataan jollakin uudella teknologialla, ei ole vain tuskallisen laiska, vaan myös täysin toimimaton pitkällä aikavälillä. Negatiiviset markkinoiden ulkoisvaikutukset, kuten ne voidaan lyhyesti luokitella, vain lisääntyvät nopeammin kuin pystymme ratkaisemaan ne tällaisella tilkkutyöllä.

Jälleen kerran meidän on etsittävä perimmäisiä syitä, sanomattakin on selvää. Ja jos aiomme käyttää innovaatiota sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseen, innovaation on suuntauduttava itse sosiaalisen järjestelmän uudelleen suunnitteluun, eli jälleen kerran määrittävän sosiaalisen rakenteemme uudelleen suunnitteluun. Mutta se ei ole yleisessä keskustelussa. Eikä se ole keskustelussa mukana muutamasta syystä.

Ensinnäkin järjestelmään kohdistuu valtava paine, koska se on kirjaimellisesti ihmisen selviytymisen perusta. Tämä tarkoittaa sitä käyttäytymismallia, johon jokainen on ehdollistettu jokapäiväisessä elämässään. Se on operatiivista ehdollistamista. Toinen syy on ”keskustelun raja” — erinomainen ilmaisu — joka on asetettu kulttuurisesti tiukasti jo sukupolvien ajan. Ihmiset on ehdollistettu uskomattomiin henkisiin vankiloihin, kun on kyse minkään todellisen järjestelmämuutoksen ajatuksen miettimisestä, joka on suurelta osin juurtunut tähän valheelliseen kaksinaisuuteen niin sanotusta sosialismista, keskiarvona, ja sen oletetusta luonteesta ja vaikutuksista, joista puhun tarkemmin hetken kuluttua. Tiedättehän, sosialismi, kommunismi, marxilaisuus — kaikki tuo hölynpöly.

Nykyään meillä on siis maailma, jossa ongelmien ratkaiseminen keskittyy politiikan tekemiseen. Yleissääntönä voidaan todeta, että politiikka on vain niin tehokasta kuin se ei ole vastoin sen järjestelmän luonnetta, jossa se toimii, eli markkinatalouden luonnetta. Mitä enemmän jokin tietty politiikka estää niin sanottuja vapaita markkinoita, sitä nopeammin kyseinen politiikka rapautuu, jos se ylipäätään käynnistetään. Tämä on tärkeä yleinen sääntö, joka ihmisten on ymmärrettävä.

Ja jos ette usko tätä, katsokaa, mitä seurauksia on ollut jokaisesta viimeisten 50 vuoden aikana järjestetystä ympäristökonferenssista, jossa on yritetty saada aikaan politiikkaa ja sopimuksia politiikkaan. Paljon hienoa retoriikkaa, paljon näennäisesti toteuttamiskelpoisia ehdotuksia, mutta ei käytännössä minkäänlaista edistystä — biologisen monimuotoisuuden vähenemisestä muovijätteeseen, luonnonvarojen ylikulutukseen ja kaikkiin muihin ympäristöongelmiin, mukaan lukien tietenkin ilmaston epävakautuminen. Näemme vain paikallaan juoksemista.

Ja tämä paikallaan pysyminen jatkuu, kunnes koko planeetta romahtaa pölyksi ja kaaokseksi niin kauan kuin markkinakapitalismi on vallitseva järjestelmä. Miksi?

Koska jokainen asia, jonka on tapahduttava ympäristön tasapainon palauttamiseksi, on nimenomaan markkinoiden toimintatavan vastainen. Markkinatalous on endogeeninen kasvujärjestelmä. Ainoa tie kohti ihmisen kestävää kehitystä tällä planeetalla on täysin päinvastainen etiikka ja toimintatapa kuin mitä järjestelmä tekee. Tätä eivät tunnu nykyään ymmärtävän edes kaikkein vakiintuneimmat edistykselliset ekologit.

Markkinat eivät voi toimia ilman jatkuvaa kulutusta ja jatkuvaa kasvua. Se on ainoa käyttäytymismalli, jonka se tuntee. Ja näin ollen se ei ole päätös tai valinta — se on se, mitä järjestelmä tekee ja mitä sen on tehtävä säilyttääkseen sisäisen vakauden. Mitä sisäinen vakaus tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että mitä enemmän taloudellista toimintaa rajoitetaan, sitä enemmän se alkaa hajota perustoimintojen tasolla, kuten ihmisten menettäessä työpaikkoja. Ja kuitenkin, mihin olen lukemattomia kertoja törmännyt, minkä tahansa reaalitalouden todellinen tavoite on tehdä enemmän vähemmällä — päinvastainen ajatus.

On haluttavaa, että järjestelmä suunnitellaan siten, että yhä harvemmat ihmiset työllistyvät ja yhä vähemmän resursseja käytetään. Vähemmän tuhlausta, eikö niin? Yhtälössä halutaan korkeampia kestäviä tuotantotasoja tehokkuuden lisääntymisen vuoksi. Todellista teknistä tehokkuutta, ei markkinoiden tehokkuutta. Tämä on maalaisjärjen mukainen ajatus, jota kuka tahansa soveltaisi tavallisessa kotitaloudessaan — kyse on jätteiden vähentämisestä, mitä termi ”talous” pohjimmiltaan tarkoittaa. Valitettavasti tämä keskittyminen on täysin päinvastaista kuin mitä markkinakapitalismi vaatii säilyttääkseen sisäisen vakautensa. Järjestelmä on kirjaimellisesti rakennettu jätteen varaan sen liikkeellepanevana mekanismina.

Palaan siis asiaan: poliittisilla toimilla on lähtökohtaisesti rajalliset vaikutukset, eikä tämä koske vain ekologisia ongelmia vaan myös sosiaalisia ongelmia köyhyyden, rikollisuuden, hierarkkisen vallan väärinkäytön, korruption ja muiden vastaavien ongelmien muodossa. Monissa yhteyksissä politiikka kehittyy instituutioiksi — sääntelyinstituutioiksi, interventionistisiksi instituutioiksi ja niin edelleen. Esimerkiksi ympäristönsuojeluvirasto. Tai massavankiloiden yleinen instituutio oikeusjärjestelmän tuloksena. Joissakin tapauksissa on jopa näennäisesti aktivistisia kansannousuja, jotka yrittävät tuhota luovasti olemassa olevia instituutioita kehittämällä omia institutionaalisia korvaavia instituutioita.

Tässä yhteydessä minun on sanottava, että tämänhetkinen suosikkiesimerkkini tästä institutionaalisen muutoksen väärästä ratkaisusta on popkulttuurin hulvaton viehtyminen kryptovaluuttaan ja Bitcoiniin. Vaikka useimmat ihmiset tällä areenalla vain uhkapelailevat Wall Streetin yhteydessä, on olemassa huomattava alakulttuuri, joka järkyttävällä tavalla ajattelee, että kryptovaluutan nousu takoo rahoitusjärjestelmän institutionaalisen muutoksen parempaan suuntaan. Valitettavasti näin ei tule tapahtumaan, niin paljon kuin rahoitusjärjestelmä kaipaakin uudistusta. Jälleen kerran, aivan kuten politiikka, instituutiot ovat pohjimmiltaan alisteisia järjestelmälle, josta ne ovat syntyneet.

Bitcoin ei ole erilainen. Se on vain järjestelmän muokkaus, joka ei lopulta haasta mitään rahoitus- ja pankkijärjestelmän perustavanlaatuisia puutteita. Se perustuu itse asiassa suureen harhakuvitelmaan ja mytologiaan, jonka juuret ovat pitkälti vanhoissa libertaristisissa ajatuksissa niin sanotun ”terveen rahan” ympärillä. Ymmärtäkää, että ei ole väliä sillä, kuinka terve raha on tai voisi olla ylipäätään missään muodossa — niin kauan kuin se on olemassa osana laajempaa markkinajärjestelmää, ei ole koskaan suurta eroa kansanterveyden ja yhteiskunnan kannalta keskeisissä tuloksissa. Esimerkiksi inflaation ja velkaantumisen jatkuminen.

Olen jo pitkään arvostellut fiat-järjestelmää ja kuvannut sen velkaperustaa eräänlaiseksi orjuudeksi, joka on juuri sen tehtävä. Mutta vaikka voisitte suunnitella valuutan, joka ei perustuisi velkaan valtion tasolla — mikä tarkoittaa keskuspankkien poistamista — velka olisi silti läsnä liikepankkien lainarakenteen kautta tai minkä tahansa institutionaalisen muunnelman kautta, joka syntyy sen tilalle. Vaikka kaikki maailman valuutat korvattaisiinkin kryptovaluutalla, koska ne ovat vertaisvertaisia ja hajautettuja, sama rakenne syntyisi silti jakamaan valuuttaa ihmisille, joilla sitä ei ole. Tämä johtuu markkinakaupan synnyttämästä luontaisesta tulojen epätasapainosta.

Sama markkinakauppa kannustaisi myös maksamaan kyseisistä lainatapahtumista maksuja, joilla olisi sama tehtävä kuin korkomaksuilla. Ja tsädäm: velkaperusteinen, orjuuteen perustuva yhteiskunta säilyy. Tarkoitan tätä laajana erotteluna, sen ei tarvitse liittyä erityisesti kryptovaluuttaan. Mutta puhutaanpa inflaatiosta.

Tästä keskustelusta puuttuu järjestelmän sopeutumisen ymmärtäminen, sillä yksinkertaisuus on muuttunut monimutkaiseksi viimeisten 100 vuoden aikana. Bitcoin on suunniteltu tuottamaan vain 21 miljoonaa kolikkoa, ja väitetään, että tämä niukkuus vähentää inflaatioriskiä. Tämä on vain muunnelma kultakannan tai jalometallien tukeman valuutan hyödyllisyydestä satoja vuosia sitten. Se, mitä ihmiset eivät kysy pohdittaessa, miksi emme enää käytä kiinteää rahamäärää vaan siirrymme lähes rajattoman fiat-rahan maailmaan, on se, että se liittyy järjestelmän kokonaisvaltaiseen evoluutioon, kun se jatkaa kasvuaan yksinkertaisuudesta monimutkaisuuteen.

Nykyaikainen kapitalismi ei nykyään voi toimia kiinteällä rahamäärällä. Se on liian joustamaton kompensoimaan nykyaikaisessa globaalissa järjestelmässä jatkuvasti syntyviä äärimmäisiä epätasapainotiloja. Ei ole väliä, kuinka paljon yksittäistä Bitcoinia voi jakaa. Kyse on kokonaistarjonnan — tässä tapauksessa Bitcoinien kokonaistarjonnan — arvosta. Heti kun yhteiskunnan välittömät rahantarpeet ylittävät tämän arvon, koko yhteiskunta lukkiutuu.

Fiat-järjestelmässä arvoa voidaan luoda tyhjästä tarpeen mukaan — ja alueellisesti. Kyllä, fiat-järjestelmässä on valtavia ongelmia, mutta fiat-järjestelmä on seurausta laajemmasta markkinataloudesta ja sen luomista järjestelmätason epätasapainoista. Kiinteä rahan määrä, olipa se kuinka suuri tahansa, on resepti katastrofiin tällaisessa monimutkaisessa talousrakenteessa. Tulee tapahtumaan massiivisia kriisejä, jotka johtuvat edelleen itse markkinatalouden luonteesta, eikä niillä ole mitään tekemistä itse rahan luonteen kanssa.

Näihin kriiseihin on vastattava rahamääräisten likviditeetti-injektioiden massoilla, joilla voidaan vastata näihin tarpeisiin alueellisesti lähes kaikissa tapauksissa. Palatakseni siis inflaatioilmiöön, koko järjestelmän on tehtävä juuri tämä nykyisessä mukautuvassa muodossaan. Jos ette usko tätä, mallintakaa se vain nykyaikaisilla tilastoilla.

Kuvittele saari, jossa on X ihmistä. He luovat kiinteän rahamäärän, jolla on tietty arvo. Peilaat reaalimaailman nopeusdynamiikkaa — eli vaihtonopeutta, eli sitä, kuinka nopeasti tavarat vaihtavat omistajaa — ja alat sitten horjuttaa järjestelmän tasapainoa varallisuus- ja tuloerojen suhteen, mikä on endogeenisesti johdonmukaista massamarkkinakaupan kanssa. Ajan mittaan rahan tarjonta valuu yhä harvemmille ihmisille, minkä lisäksi tulee esiintymään suhdanneluonteisia suuria kriisejä. Yhteiskunta pysähtyy, jos uutta rahallista arvoa ei luoda tyhjästä. Se on väistämätöntä.

Loppujen lopuksi kryptovaluutta-ala on valtavaa ajan ja energian tuhlausta sosiaalisen muutoksen näkökulmasta. Toivon, että ihmiset, jotka ovat joutuneet tämän harhan vietäviksi, alkavat ymmärtää sen. Jos pidät uhkapelaamisesta, anna mennä vain.

Esimerkkinä muiden ihmisten fiat-raha, sillä ironista kyllä, jokaisen kryptokolikon arvo on kirjaimellisesti johdettu fiat-valuutasta. Ja jos haluat käyttää sitä rahan lähettämiseen vertaisverkkoon ilman kolmannen osapuolen tahoa, hienoa. Jotkin maat voivat hyötyä siitäkin ja käyttää sitä suojautumiskeinona kotimaisia valuuttaongelmia vastaan tai ehkä jopa vaihtoehtona valuuttavarannoille ja muille keskustelun aiheena oleville asioille. Niitä voidaan siis käyttää ja niistä on hyötyä. Ja jälleen kerran, kannatan vertaisverkkopohjaista hajauttamista, josta puhun lisää, kun menemme eteenpäin.

Mutta pyydän, pyydän, lopettakaa tuo hölynpölyinen harhautus, jonka mukaan tämä merkitsee jotain uutta tietä kohti vallankumouksellista muutosta. Se ei tee niin. Loppujen lopuksi tämä Bitcoin-kryptoharha on siis vain aiheuttanut suurta vahinkoa aktivistiyhteisölle harhauttamalla. Ja on melko irvokasta nähdä propagandistien mainostavan sitä tällä tavalla — suurena ratkaisuna — kun he todellisuudessa vain yrittävät saada muut ihmiset ostamaan sitä, jotta hinta jatkaa nousuaan propagandistien varallisuuden vuoksi — joka heillä jo on.

Itse asiassa sijoitus- tai uhkapeliomaisuutena, joka on todennäköisesti kaikki, mitä se tulee koskaan olemaan, Bitcoin on luultavasti kaikkein idealisoitunein Ponzi-omaisuuserä, joka on koskaan keksitty, koska sen koettu hyöty on poissa kaikesta muusta kuin arvailusta, ja sen perustavanlaatuinen niukkuus voi vain edistää ajatusta hinnan noususta. Siksi se on niin suosittu massaharha, jota se on. Toisin kuin osakkeet, jotka symboloivat olemassa olevan yrityksen käyttäytymistä, kryptolla ei ole mitään perustavaa laatua olevaa suhdetta mihinkään muuhun kuin valtaviin subjektiivisiin oletuksiin sen tarkoituksesta yhdistettynä jälleen kerran sen keksittyyn niukkuuteen. Se on todella melko kiehtovaa ja myös melko masentavaa.

Itse asiassa koko ilmiö voidaan tiivistää vanhan Woody Allenin vitsin avulla: Mies kävelee psykiatrin vastaanotolle ja sanoo lääkärille: ”Hei, siskoni luulee olevansa kana”. Lääkäri sanoo: ”No, tuokaa hänet tänne, niin yritämme korjata asian.” Ja hän sanoo: ”Ei, en voi. Me tarvitsemme munia.”

Ennen kuin siirrymme eteenpäin, haluaisin sanoa vielä yhden asian vääristä ratkaisuista ja huonoista oletuksista: jatkuvasti vallalla oleva ajatus siitä, että yksilölliset eettiset toimesi parantavat maailmaa olemassa olevasta sosiaalisesta järjestelmästä riippumatta. Tämän ajattelutavan seurauksena on, että talousjärjestelmä on neutraali tai muokattavissa tahattomalla tahdolla. Tiedättehän, sellaisia ajatuksia kuin ”äänestää dollarilla”, ostaa eettisesti hankittua sitä tai tätä, ajaa pyörällä töihin välttääkseen hiilivetyjen käyttöä ja niin edelleen. Ajatuksena on, että kunhan teillä yksilönä on kunnollinen moraalinen kompassi, ja jos meillä kaikilla on kunnollinen moraalinen kompassi — mitä se sitten tarkoittaakin — kaikki toimii, riippumatta siitä, minkä järjestelmän sisällä olette.

Ei.

Tällaista käyttäytymistä pitäisi tietenkin kannustaa, mutta se ei ole toimivaa järjestelmän muuttamiseksi muutamasta syystä. Ensimmäinen syy on se, että nykyisen kulttuurin sisällä moraalin oletetaan olevan subjektiivista. Mistä kulttuuri saa käsityksensä eettisestä vastuusta? Tämän podcastin puitteissa ei ole tarkoitus mennä tällaiseen filosofiseen analyysiin, mutta voimme olla yhtä mieltä siitä, että moraali ja etiikka ovat kulttuurinen ilmiö. Tämä herättää kysymyksen: Mistä kulttuuri tulee? Se tulee ensisijaisesti selviytymisjärjestelmästä ja siihen liittyvistä sosiaalisista suhteista.

Ja mitä minuun tulee, aidosti moraalinen ihminen ei olisi huolissaan vain avoimista väärinkäytöksistä, kuten siitä, että maailmassa on YK:n standardien mukaan enemmän orjia kuin koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historiassa, vaan myös itse ihmisten hyväksikäytöstä, joka määrittelee markkinakapitalismin olemuksen — lisäarvon tuottaminen, teknistä termiä käytettäessä. Voittoa voidaan tuottaa vain epätasapainon avulla, esimerkiksi pyrkimällä kustannustehokkuuteen, jonka juuret ovat usein epätoivoisen ihmisen hyväksikäytössä työvoiman vuoksi.

Useimmat vetävät mielivaltaisia rajoja sen suhteen, mikä heidän mielestään on moraalisesti sopivaa ja mikä ei. Ja tällä on seurauksia itse sosiaaliselle järjestelmälle, joka määrittää yhteiskunnan yleisen moraalisen soveltuvuuden — sen, mitä kutsumme ”normaaliksi”. Vastaavasti voimme suoraan nähdä, mitä sosioekonominen järjestelmä kannustaa ja palkitsee, ja ymmärtää, että keskivertoihminen seuraa sitä virtaa perustavanlaatuisen päivittäisen selviytymisensä vuoksi.

Henkilöstä, jonka on säästettävä rahaa tulojen niukkuuden vuoksi eikä hänellä ole varaa tukea yrityksiä, jotka saattavat toimia hieman inhimillisemmin, eettisemmin tai tuotannon ja kestävyyden kannalta hieman paremmin, aina yleiseen liiketoiminta-asenteeseen, jota tarvitaan kannattavuuden säilyttämiseksi — joka on pohjimmiltaan kilpailua. Tämä tarkoittaa sitä, että jos yrityksessä käytetään todella kestäviä toimintatapoja, siitä aiheutuvat kustannukset pakottavat menettämään kilpailuetua ja menettämään rahaa pitkällä aikavälillä. Siksi kestämättömät käytännöt vallitsevat. On liian kallista tehdä asiat oikein, kun kilpailet.

Yleinen kliseinen vastaus tähän on tietysti: ”Jos tuotat kestävämpiä tuotteita, ihmiset haluavat edistää kestävyyttä ja yksinkertaisesti käyttää niihin enemmän rahaa. Sinä luot kysyntää eettisellä käyttäytymiselläsi.” Vaikka tämä voi olla osittain totta niiden osalta, joilla on varaa olla kestävämpiä ja eettisempiä, se ei kuitenkaan ole suurin osa kuluttajista nykyisessä niukkuuteen perustuvassa järjestelmässämme, sillä he yrittävät epätoivoisesti säästää rahaa oman selviytymisensä vuoksi. Valtaosalla ei yksinkertaisesti ole varaa tällaiseen käyttäytymiseen.

Sama pätee myös siihen, että haluat yrityksen omistajana välittää enemmän työntekijöistäsi. Maksatko heille enemmän kuin keskimääräisen teollisuuspalkan? Tulos on sama: menetät kilpailuetusi ja menetät rahaa pitkällä aikavälillä. Miksi? Koska strateginen etu kapitalistisessa kilpailussa piilee väärinkäytöksessä — elinympäristön väärinkäytössä, toisten kaltoinkohtelussa. Se on itsesäätelyä ja tyranniaa, jos niin halutaan. Ja siitä ei todellakaan ole pakotietä. Yritykset yksinkertaisesti epäonnistuvat, jos ne eivät noudata perustavanlaatuisia väärinkäytöksiä — tai suhteellisia väärinkäytöksiä, sanotaanko niin — tässä markkinoiden hyväksikäytön strategiapelissä.

Itse asiassa viimeaikaisissa uutisissa Kroger Corporation on ollut Yhdysvalloissa kilpailuoikeudellisen tarkastelun kohteena, koska se on ehdottanut 25 miljardin dollarin fuusiota toisen päivittäistavaraketjun, Albertsonsin, kanssa. Federal Trade Commission on nostanut kanteen fuusion estämiseksi vedoten siihen, että fuusio tietenkin vähentäisi kilpailua, johtaisi hintojen nousuun ja vaikuttaisi kielteisesti työntekijöiden palkkoihin ja etuuksiin, kuten yleensä aina tapahtuu. Mutta kuten aiemmassa Substack-artikkelissani Kilpailuharha kerroin yksityiskohtaisesti, juuri tätä pitäisi odottaa kaikilta yrityksiltä, kun ne pyrkivät taistelemaan kilpailuvoimia vastaan. Juuri näin Kroger Corporation sanoi puolustuksessaan: Se yrittää vain kilpailla Walmartin kaltaisia massiivisia yrityksiä vastaan, joilla on myös päivittäistavarakauppoja.

Mutta, mitä oikein odotit? Kaikki yritykset liikkuvat kilpailevaa tasapainoa vastaan, koska juuri niin teidän on tehtävä — kuten aion puhua lisää hetken kuluttua. Pääpointtini liittyy tähän harhakuvitelmaan siitä, että markkinataloudessa on muitakin vaihtoehtoja kuin kestämätön, väärinkäytöksellinen ja monopolistinen toiminta. Astetta koskevilla asioilla ei ole merkitystä. Ja se oikeuttaa valtavaan turhautumiseen, kun sitä miettii. Syy-yhteys ei voisi olla selvempi, ja silti harvoin kuulemme mitään järjestelmätason keskustelua kansalaisjärjestöjen, voittoa tavoittelemattomien järjestöjen tai yleisen aktivistisyhteisön keskuudessa.

Ja jos kuulet ihmisten puhuvan järjestelmämuutoksesta, aiheeseen liittyy väistämättä heti oletus, että ainoa tunnettu vaihtoehto, joka on koskaan ollut olemassa, on jokin sosialismi, kommunismi, marxismi jne. Aivan kuin mitään näistä abstrahoiduista, subjektiivisista ajatuksista olisi olemassa muodollisina järjestelminä — ei ole. Mutta nuo symbolit, jotka on liitetty laajaan joukkoon oletettuja yhteiskunnallisia epäonnistumisia tai historian kauhistuksia, ihmisoikeusloukkauksia ja niin edelleen, auttavat säilyttämään markkinakapitalismin paradigman. Koska kaikki on opetettu pelkäämään ajatusta siitä, että mikä tahansa vaihtoehto olisi huomattavasti huonompi. On todella uskomatonta nähdä, miten voimakas tämä propaganda on ollut.

Jos kuulen vielä yhdenkin ihmisen kehystävän talouden muutosta tällä väärällä kaksinaismoralismilla kapitalismin ja sosialismin, vapaiden markkinoiden ja kollektivismin tai minkä tahansa paskanjauhanta-termin avulla, jonka ihmiset keksivätkään, räjäytän aivoni pihalle. Se on kuin transsia. Se on kuin aivopesu-massahysteria tietyllä tasolla.

Tämän sanottuani päätän tämän osion sanomalla tämän: Sillä ei ole väliä, mitä mieltä olette mistään todellisesta tai oletetusta vaihtoehdosta kapitalismille. Jos emme muuta tätä järjestelmää, se tuhoaa sivilisaation. Itse asiassa se tuhoaa sitä juuri nyt, jos kiinnitätte huomiota, sillä jokainen yksittäinen elämää ylläpitävä järjestelmä on edelleen taantumassa — ja taantuminen kiihtyy. Mitä enemmän ympäristöstressiä esiintyy, sitä epävakaammaksi ja ristiriitaisemmaksi yhteiskunta muuttuu. Siksi tämä voimakkaasti propagoitu muutoksen pelko on lopetettava. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin muuttua, ja toivon, että ihmiset, jotka ovat tutkineet materiaalia, josta olen puhunut — ja josta muut ovat puhuneet — voivat asettaa tämän oikeaan asiayhteyteen.

Okei, riittää jo. Siirrytään nyt tämänpäiväisen ohjelman ydinosaan, joka on jatkoa edelliselle jaksolle, joka koski erityisesti taloudellisen kilpailun tuhoisaa luonnetta. Toisin kuin aiemmin viitattu kapitalistinen mytologia, jonka mukaan kilpailu on yhteiskunnan tasapainon, tehokkuuden ja tietenkin vapauden mekanismi.

Ja sen jälkeen haluaisin siirtyä tästä kilpailuperusteesta yhteistyöhön teoreettisen spekulaation pohjalta, mikä on mielestäni välttämätöntä. Se ei ole vaihtoehto. Tämä ei ole idealismia, jos aiomme varmistaa, että yhteiskuntamme on kestävä tulevaisuudessa ja selviytyy.

Jotta voisin paneutua tähän asiaan, haluan aluksi selvittää muutamia yleisiä näkökohtia asiasta.

Vääriä uskomuksia kilpailusta

Ensinnäkin on pitkäaikainen uskomus, että ihmiset ovat luonnostaan kilpailuhenkisiä. Olen puhunut tästä ennenkin pitkään, ja on paljon käyttäytymistieteilijöitä ja evoluutiobiologeja, jotka osaavat ilmaista tämän paremmin kuin minä. Nykyaikainen konsensus ei tue tätä ikivanhaa ajatusta, jonka mukaan meillä ihmisillä on tämä muuttumaton kilpailuvietti, joka tähtää hallitsemiseen.

Tällaisesta ajattelusta on paljon muunnelmia — se on pohjimmiltaan elitistinen teoria. Koska jos uskoo yhteiskuntaan, joka on viime kädessä kilpailukykyinen — tai sanoisin pikemminkin muuttumattomasti kilpailukykyinen — ja siten hierarkkinen, se säilyttää oletusarvoisesti ne, jotka ovat pyramidin huipulla. Rikkaalla vallanpitäjällä on kaikki hyötyäkseen siitä, että säilytätte kilpailuhalukkuuden. Totuus on, että ihmiset ovat syvästi sopeutumiskykyisiä organismeja, kuten näemme läpi antropologisen historian. Yhteistyö on voimakas sosiaalinen vakauttaja, ja se jättää varjoonsa ne hyvin rajalliset, hyvin harvat myönteiset vaikutukset, joita kilpailu aiheuttaa sosiaalisessa kehityksessä, innovaatiot mukaan luettuina.

Jujuna on se, että tarvitsemme sosiaalisen järjestelmän, joka vahvistaa ja palkitsee todellista yhteistyökäyttäytymistä, mikä on päinvastaista kuin mitä nykyinen järjestelmämme palkitsee.

Toiseksi, nykyaikainen kilpailuhenkinen sairaus ei ole vain ihmisten tai ryhmien välinen ilmiö. Taloutemme perusta on pakottanut meidät sotimaan itse luontoa vastaan. Saattaa tuntua hieman oudolta muotoilla asia näin, mutta se on täysin totta. Markkinatalous näkee maapallon vain varastona, jota se voi hyödyntää loputtomia kasvuvaatimuksiaan varten. Tämä tarkoittaa, että se halveksii elinympäristöä, koska se ei kunnioita uudistuvaa tasapainoa tai homeostaasia.

Carl Sagan sanoi kerran: ”Organismi, joka sotii itseään vastaan, on tuhoon tuomittu.” On jo tarpeeksi paha, että istumme tällä planeetalla apokalyptisen väkivallan äärellä sotilaallisten laitosten kautta, mutta täydellinen epäsuhta elinympäristön kanssa kilpailullisen, riistävän talousjärjestelmän kautta vie meitä kohti täsmälleen samaa päämäärää.

Kolmanneksi, yksi asia, jota ihmiset eivät mielestäni suostu hyväksymään, kun on kyse markkinoiden ja yritysten kilpailun luonteen ymmärtämisestä, on se, että juuri tämä kannustin johtaa hallituksen korruptioon, erityisesti kun kyse on tarpeellisen yrityssääntelyn lopettamisesta. Enkä tarkoita pelkästään ympäristösääntelyä, joka on itsestään selvää, vaan myös sääntelytoimia, joilla pyritään auttamaan niitä ihmisiä, jotka päätyvät markkinoiden epätasapainon väärälle puolelle — siis köyhiä ja niitä, jotka kärsivät alhaisen sosioekonomisen aseman aiheuttamasta rakenteellisesta väkivallasta, joka kirjaimellisesti tappaa miljoonia ihmisiä joka vuosi.

Sivuhuomautuksena, älkää erehtykö: Köyhyys on yleisnimikkeenä yleisin kuolinsyy maapallolla — hitaasti etenevä kansanmurha, joka on syntynyt markkinatalouden systeemisistä prosesseista. Itse asiassa, niin oudolta kuin tämä saattaa kuulostaakin, köyhyyttä ei edes ollut tällä planeetalla sen todellisessa teknisessä luonteessa ennen kauppaan perustuvan yhteiskunnan käyttöönottoa. Miksi? Koska lukuun ottamatta absoluuttista köyhyyttä — joka tarkoittaa ravinnon ja biologiaa suoraan estävien asioiden puutetta — kaikki muut köyhyyden muodot ovat sosiaalisesti suhteellisia.

Kun on kyse hallituksen yleisestä korruptiosta, kaikki sanovat aina samaa, eikö niin? Raha pois politiikasta. Kuinka naiivia ja absurdia sanoa, kun koko yhteiskuntaa johdetaan rahan ja markkinoiden avulla. Juuri sama kilpailutoiminto, joka saa yritykset yrittämään ylittää ja tukahduttaa toisensa yrityspelissä, kannustaa torjumaan kaikenlaista hallituksen sääntelyyn puuttumista. On kiehtovaa, miten aktivistien yhteisö ei ole vielä päässyt tähän käsiksi.

Itse asiassa suuri yleisö yleensä hyväksyy kilpailun perustan liike-elämässä hyvänä asiana, mutta vetää punaisen viivan, kun tämä kilpailumoraali tulee yritysten ja hallitusten välisiin suhteisiin. Olen pahoillani, mutta kannustinrakenne tekee juuri näin, minkä vuoksi lobbaaminen on nykyään täysin laillista.

Yritysten lobbaajia on Yhdysvalloissa 10 kertaa enemmän kuin lainsäätäjiä, ja monet heistä kirjoittavat varsinaisia lakeja, joita poliittiset päättäjät esittävät. Hallitus on pohjimmiltaan yritysten johtama, ja se on seurausta markkinoiden ekosysteemiin sisäänrakennetusta kilpailuhalukkuudesta. Ettekö halua, että näin tapahtuu? No, voisitte kai yrittää kieltää tällaiset asiat, kuten yleinen logiikka sanoo. Mutta hetkinen — jos lakeja kirjoittavat lähinnä poliittiset päättäjät, koska raha vaikuttaa heihin, miksi nämä ihmiset kirjoittaisivat lakeja poistaakseen tämän vaikutuksen? Näettekö ongelman?

Olen tietysti tarkoituksella retorinen, mutta totuus on silti totta. Naiivi. Olen itse asiassa ottanut asian esille monille aiemminkin, ja suosikkivastaukseni on: ”No, jos vain pääsemme eroon Citizens Unitedista” — tiedättehän, siitä Yhdysvaltain korkeimman oikeuden laista, jonka mukaan raha on sananvapautta ja joka sallii rajoittamattoman rahankäytön poliittiseen vaikuttamiseen — ”niin kaikki on hyvin”. Tämä on vain korkeimman oikeuden rosoinen päätös, joka on aiheuttanut kaikki ongelmat.” Ei. Jos Citizens United poistettaisiin, se ei lopettaisi aikomuksen ongelmaa.

Tämän vuoksi ei voi koskaan odottaa, että asiat paranevat olennaisesti, kun on kyse keskeisistä sosiaalisista ongelmista. Voittoa tavoittelevien teollisuudenalojen lyhyen aikavälin kilpailuvietti kilpailee jatkossakin sääntelyelimiä vastaan rahallisen vaikutusvallan avulla, ja ne voittavat aina pitkällä aikavälillä. Miksi? Koska nämä järjestelmävoimat ovat oletusarvoisesti paljon voimakkaampia kuin markkinoiden vastavoimat. Kaikki on liian vakiintunutta. Valtiokoneisto ei ole riippumaton kapitalismista, jälleen kerran — se on sen seuraus. Se määrittelee sen luonteen, minkä vuoksi ympäristölait ovat käytännössä tehottomia, ja monia muita empiirisiä esimerkkejä voidaan mainita.

Tasapainon vuoksi voidaan kyllä väittää, että joillakin mailla menee paremmin kuin toisilla, mutta on olemassa myös rajallinen maailmanlaajuinen kynnysarvo. Rikkaat rikastuvat edelleen tällä planeetalla. Valta konsolidoituu edelleen, ja ympäristö heikkenee edelleen — jälleen kerran markkinatalouden endogeenisen luonteen voimasta, joka tuottaa sellaisten ihmisten verkostoja, jotka ovat paljon taipuvaisempia palvelemaan järjestelmän luonnollisimpia vetovoimatekijöitä kuin vastustamaan niitä. Miksi? Koska se palkitsee heidät selviytymisellään ja elintasollaan siitä, että he tekevät niin — vaikka se tarkoittaisi pitkällä aikavälillä itse sivilisaation loppua.

Tarkoittaako tämä sitä, että me vain luovutamme emmekä yritä valita ihmisiä tai ajaa politiikkaa poliittisessa rakenteessa, jotta voisimme yrittää saada nämä kapitalismin kauheat luonnolliset vetovoimat kuriin terveyden ja ympäristön parantamiseksi? Emme tietenkään. Emme voi luovuttaa tällä tasolla. Meidän on hidastettava koneistoa, jotta meillä on enemmän aikaa vallankumoukselliseen muutokseen. Mutta jälleen kerran, yhteisen aktivismin taso ei voi olla lopullinen ratkaisu, ja siksi meidän on keskityttävä samanaikaisesti järjestelmämuutokseen. Valitettavasti aika ei ole enenevässä määrin puolellamme.

Erityisesti tällä hetkellä markkinatoimijat ovat vahvasti voitolla — erityisesti erittäin vaikutusvaltaisissa Yhdysvalloissa. Donald Trumpin nousu on kenties hallitsevin merkki tästä kiihtymisestä kohti sääntelyn purkamisen kuilua, ja siksi olen ollut niin äänekkäästi hänen uudelleenvalintaansa vastaan. Sillä ei ole mitään tekemistä demokraattien, republikaanien, vasemmiston tai oikeiston kanssa. Mutta jälleen kerran, taloudellisen kilpailun näkökulmasta kaikki tämä on odotettavissa. Itse asiassa näen sen järjestelmään sopeutumisen uutena vaiheena, jossa yhä useammin luovutaan tarvittavasta sääntelystä, jotta markkinat voivat olla ”vapaat”, jotta voidaan edelleen teeskennellä, että järjestelmä on yhä toimiva ja elinkelpoinen.

Lyhyellä aikavälillä sääntelyn purkaminen johtaa voimakkaaseen reaktioon. Mutta pitkällä aikavälillä se vain pahentaa tuloeroja, vallan keskittymistä ja ympäristön tilan heikkenemistä.

Okei, jatketaan eteenpäin. Neljäs asia, joka meidän on saatava pois tieltä, kun on kyse kilpailukykyisen yhteiskunnan yleisestä toimintahäiriöstä, on itse tiedon eheys, mukaan lukien arvostettu tieteellinen konsensus. Niin suuri osa siitä, mitä meille on uskoteltu maailmasta — sanottu, että se on saatu aikaan tieteen menetelmän avulla — on ollut täysin väärää. Se ei ole väärin, kun otetaan huomioon asioiden luonnollinen väärennettävyys ajan myötä, tieteellisen kehityksen kulku — koska on selvää, että ymmärryksemme muuttuu ajan myötä. Ei, tarkoitan hyvin erityisiä ongelmia, jotka liittyvät kannustimien vääristymiin, joissa voittoa tavoittelevat tahot, olivatpa ne sitten yksittäisiä henkilöitä tai kokonaisia teollisuudenaloja, edistävät tahallaan vääristynyttä tiedettä, koska se auttaa niiden tulosta.

Ongelma on kahtaanlainen. Ensinnäkin on suora ongelma, joka liittyy petokseen tai haluun olla täysin totuudenvastaisia ja manipuloida tietoja oman edun nimissä — kuten öljyteollisuus on tehnyt vuosikymmeniä hiilivetyjen vaikutuksesta ekosfääriin. Voimme myös palata ruokapyramidiin, jota opetettiin kaltaisilleni ihmisille peruskoulussa ja jonka yritykset kirjaimellisesti rakensivat markkinointikikkailuksi ja joka saastutti miljoonien ja taas miljoonien lasten elämän.

Asian ydin on se, että on hyvin osoitettu, että jopa merkittäviin tieteellisiin lehtiin on tunkeuduttu edistämään tällaista puolueellisuutta yritysten vaikutuksesta, mikä tekee skeptisyydestä välttämätöntä aloilla, joilla toivomme voivamme jälleen kerran luottaa tieteelliseen lopputulokseen. Esimerkeistä ei ole pulaa eri aloilla tästä puhuttaessa.

Toiseksi, koska tämä tietoisuus historiallisesta manipuloinnista on olemassa, se saa ihmiset reagoimaan pakonomaisesti ja impulsiivisen epäluuloisesti tieteelliseen konsensukseen, joka on eräänlainen impulsiivinen reaktio. Se ei ole kriittistä skeptisismiä, joka perustuu ajatteluun ja tutkimukseen, vaan kyynisyydestä, jälleen kerran epäluottamuksesta, syntynyt hylkääminen. Toisin sanoen, koska korruptiolle on olemassa ennakkotapauksia, he vain olettavat, että korruptio on johdonmukaista. Ja on hyvin vaarallista, että tällainen asenne leijuu yhteiskunnassa — erityisesti nykyaikana. Valtava luottamusongelma, joka on syvästi saastuttava.

Ja sivuhuomautuksena, me kaikki tunnemme tämän kauhean halventavan ilmauksen, joka on pyyhkäissyt läpi nykyajan kulttuurin: ”salaliittoteoreetikko”. On kiehtovaa kuulla tätä termiä käytettävän nykyään niin passiivisesti, ikään kuin se olisi jonkinlainen tekninen näkökulman erottelu. Jopa jotkut kaikkein ammattimaisimmalta vaikuttavista uutisorganisaatioista käyttävät tätä ilmaisua ymmärtämättä, että he itse asiassa osallistuvat eräänlaiseen impulsiiviseen röyhkeyteen ja älylliseen kiihkoiluun, niinkutsutusti. Se, mitä he itse asiassa sanovat, on, että joku on joko tyhmä tai hullu näkemyksensä puolesta peläten jonkinlaista taka-ajatusta tietyn ilmiön takana.

Se on aivan samaa luokkaa kuin termien ”sosialisti” tai ”kommunisti” epämääräinen käyttö kuvaavina halventavina termeinä — pohjimmiltaan merkityksettömiä, abstrakteja, subjektiivisia termejä, sen lisäksi, että niillä välitetään suhteellisen hyvin ajatus siitä, että henkilö tai ajatus itsessään on halventava tietyssä asiayhteydessä ja että niillä ei ole mitään pätevyyttä tai eheyttä. Kirjoitin tästä hieman Substackin artikkelissa, joka käsitteli salaliittokulttuuria. Kuka tahansa voi käydä lukemassa sen.

Ja tässä on kysymys: Mistä ihmisten mielestä tämä sosiaalinen vainoharhaisuus johtuu?

Mistä ihmisten mielestä tämä valtava epäluottamus valtaa ja instituutioita kohtaan saa psykologisen juurensa? Se on hyvin ilmeistä. Sen juuret ovat eräänlaisessa tunnereaktiossa, joka perustuu sokeaan skeptisismiin yhteiskuntaamme ja sen käyttäytymistä kohtaan — siis sosiaalista järjestelmäämme kohtaan — koska kaikki tässä järjestelmässä manipuloivat jatkuvasti kaikkea eri mittakaavoissa oman henkilökohtaisen tai ryhmäetunsa vuoksi, väistämättä muiden kustannuksella. Juuri näin kapitalistinen järjestelmä tekee.

Ilmapiirissä, jossa kaikki ovat pohjimmiltaan epärehellisiä ja kalastelevat koko ajan, on tietysti joukkoliikehdintää, irrationaalista syy-yhteyttä ja konsensusta, joka vain olettaa pahinta ja keksii asioita, joita ei edes ole olemassa. Totta kai sellaista tulee olemaan. Totta kai QAnon on olemassa. Totta kai on litteän maan kannattajia. Ja tietenkin Alex Jonesin kaltaisia hyväksikäyttäjiä, jotka häpeilemättä hyötyvät äärimmäisistä ajatuksista ja kulminoituvat tämän yhteiskunnallisen skeptisyyden takaisinkytkentään.

Minun mielestäni tämä kaikki on jälleen kerran yhteiskuntamme luontaisen kilpailuhenkisen luonteen sivuvaikutusta. En tietenkään väitä, että tämä on ainoa syy siihen, että ihmiset uskovat typeriä asioita. Mutta sitä pahentaa paljon enemmän se epäluottamuksen ekosysteemi, joka on luontainen osa yhteiskuntajärjestelmäämme.

Maailman hallitukset eivät valehtele vain satunnaisesti — ne valehtelevat käytännössä. Kuten kaikki yrityksetkin. Oletko koskaan kuullut mainonnasta? Järjestelmä perustuu strategiseen manipulointipeliin, minkä vuoksi Donald Trumpista tulee seuraava presidentti. Hän on eräänlaisen huijarimentaliteetin arkkityyppi, jota järjestelmä palkitsee, ja siksi ihmiset tukevat häntä — koska heidätkin on koulutettu ajattelemaan niin.

Hayekin libertarismin kilpailusta yhteistyöhön

Okei, jatketaan eteenpäin. Edellisessä jaksossa aloin puhua kuuluisasta taloustieteilijästä F.A. Hayekista, koska hän on loistava lähtökohta, josta käsin pääsee käsiksi tähän vallalla olevaan propagandaan, jonka mukaan taloudellinen kilpailu on kaikkein optimaalisin asiaintila. Vuonna 1944 Hayek kirjoitti toisen maailmansodan vaikutuksesta klassikkoteoksensa The Road to Serfdom. Vaikka hän ei ehkä olekaan nykyään tuttu nimi, hän oli sitä kauan sitten, ja tämän kirjan lähtökohdat ovat nykyaikaisen vapaiden markkinoiden filosofian ja dogmin perusta.

Yksi keskeinen ajatus on, että kaikki, mikä liittyy niin sanottuun ”keskussuunnitteluun”, ”komentotalouteen” tai mitä tahansa epämääräistä ilmaisua ihmiset haluavat käyttää kuvaillessaan sitä, minkä he olettavat olevan kaiken muun kuin vapaan markkinakapitalismin laatua, ei hänen mielestään voi toimia, vaan se johtaa myös vapauden ja ihmisoikeuksien heikentymiseen. Siitä tulee ilmaus ’tie maaorjuuteen’.

Yksi keskeisistä syistä, miksi hän perustelee tätä kaikkea, on se, että hän pitää kilpailuelementtiä liimana, joka pitää kaiken koossa. Kilpailu on se, joka viime kädessä helpottaa Adam Smithin näkymätöntä kättä, edistää spontaania järjestystä ja itsesääntelyä ja varmistaa samalla ihmisten vapauden. Tätä ajattelutapaa kuulee nykyään kaikkialla, koko ajan. Aina kun joku valittaa, että jokin menee pieleen markkinoilla, joku väistämättä sanoo: ”Tarvitsemme vain lisää vahvempaa kilpailua”. Se on yksi kaikkien aikojen suurimmista iskulauseista, erityisesti libertaariyhteisössä.

F.A. Hayekin sanoin: ”Tämän kirjan argumentaation kannalta on äärimmäisen tärkeää, että lukija pitää mielessä, että suunnittelu, jota vastaan kaikki kritiikkimme kohdistuu, on yksinomaan kilpailun vastaista suunnittelua, suunnittelua, joka on tarkoitus korvata kilpailulla.”

Ennen kuin menemme siihen, miten yhteistoiminnallinen funktio — yhteistoiminnallinen dynamiikka, yhteistoiminnallinen talousjärjestelmä — voi aivan varmasti korvata oletukset siitä, mitä kilpailun pitäisi maagisesti tehdä markkinoilla sen suhteen mitä tuotetaan, kuluttajien mieltymysten suhteen, miten arvo määritellään, miten jakelu kehittyy ja niin edelleen, haluan lyhyesti ottaa kantaa ajatukseen, jonka mukaan taloudellinen kilpailu on paras tapa turvata vapaus, vapaus, demokratia, oikeudenmukaisuus ja kaikki muu, niin kuin Hayek ja kokonainen libertaristisen kulttuuri nykyään mainostaa ja vihjaa.

Tunnistatteko tämän ajatuksen räikeän virheellisyyden?

En ole varma, onko sille olemassa tarkkaa termiä, mutta luulen, että se olisi jotain ”keinot ovat ristiriidassa päämäärän kanssa” -ilmiö tai ”keinot ovat ristiriidassa päämäärän kanssa” -harhaluulo. Yksinkertaiseen, vakiintuneeseen filosofiseen sääntöön vetoaminen, joka on empiirisesti tuettu, korostaa itseään tuhoavia metodologioita: Toisin sanoen, et voi taistella tietäsi rauhaan. Et voi orjuuttaa tietäsi vapauteen. Et voi sortaa tietäsi oikeudenmukaisuuteen. Et voi valloittaa tietäsi yhtenäisyyteen. Et voi jakaa tietäsi harmoniaan. Etkä voi kilpailla tietäsi tasa-arvoon, vapauteen, vapauteen, demokratiaan, oikeudenmukaisuuteen, tasapuolisuuteen ja vastaaviin.

Albert Einstein sanoi kerran: ”Rauhaa ei voi pitää yllä väkisin. Se voidaan saavuttaa vain ymmärryksellä.” Aivan kuten tohtori Martin Luther King sanoi kerran: ”Pimeys ei voi karkottaa pimeyttä; vain valo voi tehdä sen. Viha ei voi karkottaa vihaa; vain rakkaus voi tehdä sen.” Tämä on myös Gandhin väkivallattoman vastarintaliikkeen ajatusten perusta, jota hän kutsui nimellä Satyagraha. Tiedän, että joku saattaa sanoa: ”No, se on vain runollista idealismia.” Ei, se ei ole sitä.

Näemme tämän ristiriitaisen ajattelun tulokset kaikkialla ympärillämme. Ihmiset sanovat esimerkiksi: ”No, jos Yhdysvallat ei olisi pudottanut atomipommia Japaniin, ei olisi ollut rauhaa ja toisen maailmansodan loppua.” Sinänsä kyseenalainen oletus, jos tuntee historian. Mutta mikä on ollut todellinen tulos? Kaikki maailman tekniset voimat ovat nyt ryhtyneet kehittämään omia ydinaseitaan, mikä on edistänyt entistäkin arkaluontoisempaa ja vaarallisempaa tilannetta, kun otetaan huomioon, että nykyään on olemassa tarpeeksi ydinkärkiä tuhansia kertoja tuhoamaan maapallon.

Ja palatakseni Hayekiin, sivumennen sanoen — hän oli luonteeltaan hyvin johdonmukainen tämänkaltaisen harhaanjohtavan ajattelun suhteen. Hän kannatti myös Augusto Pinochetin diktatuuria sen jälkeen, kun Chilen demokraattisesti valittu, marxilaiseksi julistautunut presidentti Salvador Allende oli vuonna 1973 syrjäytetty.

Kaikki, mitä kapitalistit pystyivät tunnustamaan tässä maassa, oli tietenkin ”paha sosialismi”, aivan kuten he tekevät nykyäänkin, mikä on koodi kaikelle länsimaista kapitalistista valtaa ja voittoa uhkaavalle.

Hayek itse asiassa totesi, että hän näki Pinochetin diktatuurin välttämättömänä askeleena — arvaatte varmaan — siirtymiseksi vapaampaan yhteiskuntaan, vedoten tietenkin vapaiden markkinoiden toteuttamisen tarpeeseen. Vaikka näitä vapaita markkinoita, joiden pitäisi olla ihmisten vapauden ja yhteiskunnallisen vapauden perusta, hallitsisi murhanhimoinen diktatuuri, kuten Pinochetin tapauksessa tapahtui. Valitettavasti se ei toimi niin.

Palatakseni pääkysymykseeni: mitä tulee kilpailuun tasapainottavana, vapauttavana voimana, on loogisesti naurettavaa väittää, että kaikki jatkuvasti taistelevat toisiaan vastaan strategisesta ylivallasta — mikä on kilpailun ydin, valtahierarkioiden rakentaminen — johtaisi jotenkin maagisesti mihinkään muuhun kuin siihen, mitä kilpailu itsessään kannustaa. Se on piittaamattomuutta, väärinkäyttöä, itsevaltiutta, sortoa, välinpitämättömyyttä, apatiaa, alistumista, hyväksikäyttöä ja niin edelleen. Ja maailma, jonka näette ympärillänne, on tulos.

Kapitalismi perustuu tiukasti hierarkkiseen valtaan, mikä tarkoittaa, että se on suunniteltu tuottamaan voittajia ja häviäjiä, ja jotkut häviäjät ovat tietenkin vähemmän arvokkaita kuin jotkut voittajat, ja heillä on myös vähemmän vapautta. Siksi kapitalismi on nykyään vahvin yhteiskunnallinen edellytys fasismille. Toisin sanoen kilpailu on itse ongelma — ei ratkaisu. Kilpailun tuottamia ongelmia, joita on nykyään legioonittain, ei voi ratkaista jälleen kerran kilpailulla.

Jos siis haluamme luoda yhteiskunnan, joka todella välittää vapaudesta,  oikeudenmukaisuudesta, ihmisoikeuksista ja niin edelleen, ja tietenkin välittää ympäristöstä, homeostaasista ja siitä, että olemme yhteistyössä tasapainossa ekosysteemimme kanssa — kestävästi — meidän on kuviteltava ja suunniteltava järjestelmä, jonka perustavanlaatuinen dynamiikka juontaa juurensa juuri tuohon tarkoitukseen, juuri tuohon arvorakenteeseen: Yhteistyöhön. Vahvistettuna, kannustettuna ja palkittuna.

Ja kyllä, ihmiset kykenevät täysin yhteistyöhön tällä tavoin, jos meillä olisi sellainen rakenne, joka todella kannustaa siihen, jälleen kerran. Jos tarkastellaan esimerkiksi vapaaehtoistyön tilastoja tai sitä, mitä usein kutsutaan kotitaloudeksi tai vapaaehtoistaloudeksi, näemme valtavan osallistumisen ei-monetaariseen yhteistyöhön. Se on itse asiassa laajamittaista, vaikkakin vähemmistönä. On arvioitu, että joissakin maissa jopa 40 prosenttia BKT:stä näkyy palkattomana yhteisöllisenä työnä.

AmeriCorpsin mukaan Yhdysvalloissa noin 28 prosenttia väestöstä toimii aktiivisesti vapaaehtoisena auttaakseen muita, mikä vastaa viittä miljardia tuntia vuodessa. Yhdistyneiden Kansakuntien vapaaehtoistoiminnan tilaa koskevan raportin mukaan miljardi ihmistä maailmassa tekee vuosittain vapaaehtoistyötä, josta 70 prosenttia on epävirallista vapaaehtoistyötä –naapureiden auttamista ja hoivatyötä. Tämä osoittaa jälleen kerran vahvaa taipumusta yhteisölliseen tukemiseen.

Viittaamassani vanhemmassa Gallupin kyselyssä vuodelta 1992 todettiin, että 50 prosenttia amerikkalaisista aikuisista teki vapaaehtoistyötä yhteiskunnallisissa tarkoituksissa, keskimäärin 4,2 tuntia viikossa eli yhteensä 20,5 miljardia tuntia vuodessa. Laskettiin, että tämä vastaa 176 miljardia dollaria arvotonta työtä, joka tehdään yhteisön hyväksi.

Samaan aikaan maailmanlaajuisesti yli miljardi ihmistä on osuuskuntien jäseniä, mikä tarkoittaa yrityksiä, jotka omistavat ja pyörittävät jäseniään ja joita niiden jäsenet johtavat, ja jotka yleensä ainakin aluksi ajavat yhteisöllisiä tavoitteita voiton tavoittelun edelle.

Voisin jatkaa näitä muunnelmia. Pointtina on kuitenkin se, että olemme jo osoittaneet olevamme taloudellisesti yhteistyökykyisiä. Kulttuuri on jo olemassa, vaikka se onkin luonnollisesti vähemmistönä. Voisimme myös tarkastella käyttäytymistaloustieteen käyttäytymistutkimuksia, jotka osoittavat, että tyytyväisyytemme tulee oikeastaan siitä, että autamme muita yhteisöllisesti, enemmän kuin siitä, että säilytämme kilpailuhenkisen asenteen (eli käytämme toisia hyväksi, kuten tässä järjestelmässä tehdään).

Olemme psykologisesti paljon paremmin palkittuja, jos emme joudu jälleen kerran sellaisen pehmeän sosiopatologian uhriksi, joka määrittelee normaaliuden. Pointtina on siis se, että ihmiset eivät ole luonnostaan kilpailuhenkisiä. Markkinajärjestelmä ei ole mikään muuttumattoman ihmisluontomme ilmentymä.

Ongelmana on, että olemme loukussa tässä itse luomassamme taloudellisessa tilanteessa, joka tukahduttaa yhteistyöhalut, palkitsee päinvastaiset pyrkimykset ja luo jälleen kerran myrkyllisyyden — ”normaaliuden” –vallitsevan kulttuurin.

Okei, se siitä, jatketaan eteenpäin. Haluaisin käsitellä podcastin loppuosassa kolmea keskeistä kohtaa, jotka liittyvät yleiseen vapaiden markkinoiden käsitteeseen, joka koskee kilpailun kautta tapahtuvaa monimutkaista sääntelydynamiikkaa, josta aloin puhua edellisessä podcastissa. Nämä asiat liitetään usein F. A. Hayekiin, mutta ne eivät ole vain hänen ansiotaan, ja aiomme tulkita niitä uudelleen yhteistoiminnallisen, monimutkaisen sopeutuvan järjestelmän näkökulmasta.

Muistakaa, että tämä on argumentin ydin: ajatus siitä, että vapaat markkinat ja kilpailutoiminnot johtavat talouden spontaaniin, elinkelpoiseen sopeutumiseen, mikä, kuten Hayek väittää, on ainoa tapa, jolla asiat voivat toimia. Ja muistakaa, että emme yritä rakentaa yhteistoiminnallista talouskonseptia, joka perustuu mihinkään byrokraattisen suunnittelun käsitteeseen. Tämä on sitä, mitä taas kutsutaan halventavasti ”keskussuunnitteluksi”, joka liittyy epämääräisesti kaikkeen, mikä ei ole vapaiden markkinoiden kapitalismia.

Meidän on havaittava, että monimutkaisilla mukautuvilla järjestelmillä on tiettyjä itseorganisoituvia ominaisuuksia, kuten aion puhua. Korostan tätä vain siksi, että se on oikeastaan eräänlainen harhautus, jos ajatellaan sitä, mitä Hayekin kaltaiset ihmiset ovat edistäneet, kun he jatkuvasti olettavat tietynlaista rakennetta markkinattomassa yhteiskunnassa, joka on vain päätöksiä tekevien ihmisten pyramidi, josta puuttuu kaikki palaute ja joka omaksuu kaiken tarvittavan monimutkaisuuden.

Mutta tämän vuoksi väitän edelleen, että niin sanotun kommunismin, sosialismin ja marxilaisuuden historiallisilla käsitteillä ei ole todellista dynaamista perustaa. Ne perustuvat useisiin oletuksiin. Ne eivät ole järjestelmiä idean varsinaisessa merkityksessä, mikä tarkoittaa, että niillä ei ole yhteisiä itseorganisoituvia ominaisuuksia, joiden avulla yksi käyttäytymismalli olisi olemassa idean määrittelemiseksi. Toisin sanoen Neuvostoliiton talousjärjestelmä oli Neuvostoliiton talousjärjestelmä. Se ei ollut sosialismia tai kommunismia, kuten rutiininomaisesti kuvataan. Sillä ei ole merkitystä, mitä nämä nimitykset olivat. Järjestelmäidentiteettiä ei ole olemassa.

Ja jos tämä ei vieläkään käy ihmisille järkeen, voitte lukea Substack-artikkelini aiheesta “Why Socialism Sucks—and it’s not what you think”.

Okei, nämä kolme kysymyksessä olevaa kohtaa ovat: tehokkuus, itsesääntely ja spontaani järjestys.

Numero yksi: Tehokkuus. 

Kilpailumarkkinoiden näkökulmasta oletetaan, että on olemassa seuraava ehdotus:

”Tehokkuus syntyy, kun hajautetut, kilpailun ohjaamat päätökset allokoivat resursseja kaupan ja siten hintamekanismin kautta.”

Kun tämä ajetaan yhteistyöhön perustuvan linssin läpi, tämä muuttuu seuraavasti:

”Tehokkuus syntyy hajautetuissa yhteistyöverkostoissa, joissa kaikki tieto on jaettua ja joissa on suoria demokraattisia mekanismeja, joiden avulla päästään taloudelliseen toimintaan.”

Mitä tämä tarkoittaa?

Ensinnäkin tehokkuus on määriteltävä oikein. Tavoitteena on teknistieteellinen tehokkuus, joka tarkoittaa homeostaasin ylläpitämistä ympäristön kanssa, sen varmistamista, että kaikki tavarat suunnitellaan strategisesti pitkäikäisiksi ja sopeutumiskykyisiksi — mukaan lukien standardoinnin kaltaiset näkökohdat — ja lopulta pyrkimystä päästä mahdollisimman lähelle jätteetöntä kiertotaloutta. Tämä ei taaskaan vastaa markkinoiden tehokkuutta.

Markkinoiden tehokkuus ei ymmärrä todellista teknistä tehokkuutta. Markkinadynamiikka perustuu nimenomaisesti satunnaiseen kasvuun ja tuhlaukseen, jota ohjataan voittoa tavoittelemalla. Se on sen juurifunktio. Jos ihmiset saavat ruokaa ja heidän elintasonsa nousee ja niin edelleen, se on täysin järjestelmän sivuvaikutus lyhyellä aikavälillä. Todellisen tehokkuuden arvioinnin täytyy sisältää tieteeseen perustuva analyysi yhdistettynä demokraattisiin mekanismeihin, kuten kuluttajien mieltymysten yhdistäminen luonnonoikeudellisiin normeihin.

Miten tämä saavutetaan? Avoimen lähdekoodin osallistavan suunnittelualustan avulla, johon on mukautettu kestävyyden ja tehokkuuden suodattimet. Tämä saattaa kuulostaa hienolta, mutta pohjimmiltaan kyseessä on vain paranneltu joukkorahoitteinen CAD-järjestelmä. Tietojen eheys voidaan suojata hajautetun kirjanpidon mekanismeilla, ja perustavanlaatuinen tekoäly tukee empiirisiin tietoihin perustuvia tehokkuus- ja kestävyyslaskelmia. Se kuulostaa todella hienolta, mutta ei ole sitä.

Prosessi etenee eri tavoin riippuen erityisestä tavoitteesta. Mutta jos se suuntautuu esimerkiksi fyysisiin tavaroihin, tällaiset tilat järjestetään yhteistyössä sekä sisäisesti että ulkoisesti käyttäen samaa tehokkuuslähestymistapaa jätteen minimoimiseksi. Tämän mallin alkuvaiheessa paikallistaminen on luontaista. Mutta kyse ei ole vain siitä, missä järjestelmä sijaitsee tai missä tuotanto sijaitsee, vaan myös siitä, mitä resursseja ja tuotantomekanismeja on saatavilla.

Koska kaiken on oltava skaalautuvaa, integraalin alkuvaiheessa tuotetaan hyvin yksinkertaisia asioita. Kun osallistuminen ja resurssien saatavuus kuitenkin lisääntyvät, monimutkaisuus lisääntyy. Tämä tapahtuu kokonaisjärjestelmän rekursiivisen luonteen puitteissa, mikä pitää yllä koheesiota, kuten kuvaan alempana.

Tarkastellaanpa käytännön esimerkkiä: ruoantuotantoa. Alueellinen yhteisö päättää kollektiivisesti luoda vertikaalisen maatilajärjestelmän. He suunnittelevat sen yhteistyössä käyttäen tätä avoimen CAD-alustaa ja varmistavat, että heidän osallistumisensa yhdistettynä tieteellisiin ja tosiasioihin perustuviin tehokkuusnäkökohtiin ohjaa suunnittelua. Kun ruoantuotantojärjestelmä on suunniteltu, se siirtyy tuotantoon ja hankkii fyysisiä resursseja ja maata.

Tähän voisi liittyä yhteistyöhön perustuva ”hakkeritila”, jos tunnet nämä termit. Vertikaalinen maatila asennetaan sitten ihanteelliseen paikkaan, ja siirrytään seuraavaan vaiheeseen: ylläpitoon, jotta se toimisi. Joku saattaa kysyä pragmaattisesti: ”Miten tämä edes lähtee käyntiin markkinajärjestelmässä? Meillä on oltava rahaa.” No, ulkoisesti rahaa tarvitaan tietysti edelleen. Olemme edelleen kiinni järjestelmässä.

Osuuskunnassa, järjestelmässä ja verkostossa käytetään kuitenkin myös muita kuin rahamääräisiä järjestelmiä ja rakenteita, erityisesti aikapankkien vaihdantaa. Nämä on hyvin helppo järjestää. Esimerkiksi 50 ihmisen yhteisö voi käyttää rahaa tilan ostamiseen, mutta kun se on kerran heidän omistuksessaan, kyseisen laitoksen sisäinen toiminta ja verkosto, jonka osa se on, eivät käytä lainkaan rahaa. Se on todellinen osuuskunta. Kaikki tuotettu ruoka jaetaan sitten ilman rahaliikennettä. Myös kaikki työvoiman käyttö tapahtuu ilman rahaliikennettä.

Ajan mittaan tämä lähestymistapa, joka on luonteeltaan irrallaan markkinakannustimista, kehittyy kohti todellisia taloudellisia kannustimia –teknisiä kannustimia — ja erityisesti sitä, että tehdään enemmän vähemmällä tai lähestytään nollan rajakustannuksia, kuten Jeremy Rifkin sanoisi. Tämä vastaa Buckminster Fullerin käsitystä katoavaistamisesta.

Prosessin alkuvaiheessa ei ole kyse siitä, mitä saavutetaan, vaan siitä, miten se saavutetaan. Kriittinen tavoite on lisätä tehokasta tuotosta samalla kun resurssien ja työvoiman panosta vähennetään jatkuvasti, jolloin strateginen tehokkuus maksimoidaan.

Kun tämä prosessi on hiottu, sitä voidaan soveltaa lähes mihin tahansa materiaalitaloudelliseen tuotantoon. Siinä kaikki, mitä aion sanoa siitä tällä hetkellä.

Numero kaksi: Itsesääntely.

Vapaan markkinatalouden teoriasta lähdetään jälleen kerran liikkeelle, ja kilpailuolettamuksena on, että

”Kilpailu tarjoaa itsesääntelyä, kun yksittäiset toimijat sopeuttavat painopisteitään ja käyttäytymistään markkinasignaalien perusteella ja ohjaavat ja sopeuttavat taloutta.”

Osuustoiminnallisesta, ei-markkinaehtoisesta näkökulmasta tämä kuuluu seuraavasti:

“Hyödyntämällä dynaamista takaisinkytkentää hajautetussa yhteistyöverkostossa, johon on liitetty osallistavaa demokratiaa ja tehokkuuden optimointia, saavutetaan adaptiivinen vaihtelevuus ja homeostaasi.”

Muistetaan ensin tämän itsesäätelyn ominaisuuden merkitys. Elinkelpoisen järjestelmän itsesäätely tarkoittaa, että järjestelmä vaatii mahdollisimman vähän ulkoista puuttumista. Mikä tekee jostakin asiasta ulkoisen? Mikä tahansa, mikä ei sovi yhteen sen hallitsevan systeemidynamiikan kanssa, jota yritetään säännellä. Klassinen esimerkki on oikeusjärjestelmä ja markkinajärjestelmä. Oikeusjärjestelmä pyrkii sääntelemään markkinoita, mutta se toimii rakenteeltaan tietenkin täysin eri tavalla.

Tämän yhteistyökonseptin yhteydessä tavoitteena on, että toimielimen sisällä tai toimielinten välillä tapahtuvalla toiminnalla on mahdollisimman paljon johdonmukaisuutta ja yhteenkuuluvuutta, jotta ongelmia voidaan ratkaista sekä horisontaalisesti että vertikaalisesti, mikä tarkoittaa eri toimintatasojen välisiä suhteita. Jos tällainen ajattelu on teille tuttua, kutsuisitte niitä rekursiivisiksi suhteiksi.

Yhteistyöverkoston on säilytettävä tarvittava monimuotoisuus, jotta se voi vastata uusiin haasteisiin, jotka yleensä johtuvat ympäristön muutoksista eli järjestelmän kyvystä mukautua sen ympärillä tapahtuvien tapahtumien monimutkaisuuteen ja arvaamattomuuteen, mikä tietenkin vaikuttaa siihen.

Tämä saavutetaan dynaamisella takaisinkytkennällä — jatkuvalla kiertävällä tietovirralla siitä, mitä järjestelmässä tapahtuu, jolloin tuloksia voidaan ennakoida ja niihin voidaan puuttua. Se edellyttää tietysti monitasoista harkintaa, joista yhtä kutsumme lajikkeen vaimentamiseksi. Erilaisuuden vaimentaminen on tietojärjestelmissä ratkaisevan tärkeää analyysin kannalta, koska lähes tietoa on aina lähes loputtomasti liikaa, ja sitä on arvioitava strategisesti, jolloin tärkeät tiedot vähennetään ja kohina suljetaan pois.

Pohditaanpa kuitenkin hetki tämän ja kilpailukykyisen hintajärjestelmän vastakkainasettelua. Kilpailukykyisen kaupan ja kaikkien sen seurauksena syntyvien myöhemmän vaiheen preferenssien ja mukautusten — sen informaatiokehityksen, kuten kysynnän ja tarjonnan hintadynamiikan — sijasta tämä tapahtuu sitoutumiseen perustuvan informaation, ei kauppaan perustuvan informaation, avulla. F.A. Hayek piti tätä mahdottomana, ja muutkin, kuten Ludwig von Mises, joka kirjoitti kuuluisan teoksensa Economic Calculation in the Socialist Commonwealth, väittivät samaa.

Ja jälleen kerran tällaiset ajattelijat ovat tehneet valtavan hyvää työtä aivopestessään monet uskomaan, että vain kilpailuun perustuvan kaupan kautta toteutuva hintadynamiikka voi edistää tehokasta itsesääntelyä. On toki totta, että markkinajärjestelmä toimii itsesääntelyllä, ja vieläpä vahvasti. Mutta se tekee niin väärillä tavoilla — hyvin väärillä, lyhytnäköisillä, typistetyillä ja kapeilla tavoilla. Otetaan esimerkiksi kuluttajien mieltymykset.

Nykyään mainonta muuttaa abstraktit ideat ihmisten haluiksi sosiaalisen manipuloinnin avulla, yksinkertaisesti. Kapitalismin päätöksillä siitä mitä tuotetaan ei yleensä ole mitään tekemistä yksilön mieltymysten kanssa kehityksen alkuvaiheessa. Se alkaa voittoa tavoittelevista yrityksistä, jotka painostavat kulttuuria sopeutumaan strategisten ehdotusten avulla. Jos et usko tätä, mieti Apple Corporationin kehityksen ensimmäistä ja kannattavinta tuotetta — sitä, joka pelasti sen. Mikä se oli? MP3-soitin: iPod.

Kukaan ei pyytänyt sitä, mutta se otti vallan, koska Apple pystyi äärimmäisen taitavaan markkinointiin — itse asiassa läpimurtomanipulointiin — ja kasvatti joukon automaattiasiakkaita näillä valkoisilla korvakuulokkeilla, jotka ovat sen tavaramerkki. Heistä tuli käveleviä mainoksia, jotka kulkivat kadulla, kuuntelivat musiikkia ja jäivät rutiininomaisesti melkein autojen alle joka risteyksessä.

Jälkikäteen ihmiset tietysti sanoisivat: ”No, pidän pienistä MP3-soittimistani, niitä on helpompi kuljettaa kuin CD-soitinta laukussa”, ja niin edelleen. Ja me perustelemme innovaation jälkikäteen. Miksi? Koska se on jo läpäissyt kulttuurin. Todellisuudessa kyseessä on kuitenkin innovaatio, jota ei ole ohjannut tarve. Kyse on pikemminkin kehityskulun toistosta, jossa on tehty pieniä parannuksia, ja jossa on luotu ylellisyyskonsepti, joka ei todellakaan sovellu — tai ei sovellunut — olemassa oleviin tarpeisiin. Tarpeet luotiin.

Markkinoinnin ja mainonnan avulla ja sosiaaliseen osallisuuteen vetoamalla ihmiset päättivät jälleen kerran, että tästä mukavuudesta — musiikin kuuntelun vähäisestä parantumisesta — tulisi suuri tarve. Ja tämä on hyvin vaatimaton esimerkki. Tämä koneisto, jolla mielivaltaisista, pinnallisista ideoista tehdään sosiaalisesti tuettuja tarpeita, on kapitalistisen yritystoiminnan kulmakivi. Siitä termi markkinointi.

Yhteistoiminnallisessa järjestelmässä — maailmassa, jossa ei ole mainontaa – -tätä ei olisi olemassa. Palaute siitä, mitä kuluttajat haluavat, sisällytettäisiin suoraan suunnittelun ohjelmointisitoumukseen käyttämällä niinkin yksinkertaisia menetelmiä kuin kysymällä ihmisiltä mitä he haluavat, tai käyttämällä järjestelmiä trendien ennakoimiseksi. Yksinkertaista. Paljon tehokkaampaa. Se ei ainoastaan poista kaikkea arvailua ja uhkapeliä, jota yritykset harjoittavat tuotteilla, joita ne yrittävät kehittää myydäkseen – -tuotteilla, joita kukaan ei välttämättä halua tai tarvitse – vaan se auttaa tekemään sen, mihin talous on suunniteltu: vähentämään jätettä.

Emme halua luoda uusia, houkuttelevia ideoita, jotta voimme käyttää enemmän resursseja, kun ihmisillä ei ole niille mitään käyttöä omassa mielessään. Toivottavasti tämä on järkevää. On eri asia ratkaista olemassa oleva ongelma ja käyttää siihen tehokkaasti resursseja ja tietoa. Se ei ole sama asia kuin tunneperäisten ongelmien ja sosiaalisen osallisuuden ongelmien luominen keksimällä esineitä, jotka kiehtovat ihmisiä emotionaalisesti tai jotka liittyvät heidän sosiaaliseen osallisuuteensa. Markkinakapitalismi luo jatkuvasti jätettä, kun se etsii kilpailullisesti seuraavaa suurta kannattavaa tuotetta, jota myydä tai jolla luoda myyntitrendejä.

Yhteistoiminnallisessa järjestelmässä ei luotaisi mitään sellaista, mitä ihmiset eivät itse asiassa haluaisi, ja markkinoinnin manipuloiva voima olisi jälleen kerran poissa.

Samoin käytettäisiin vaadittua tehokkuuden eetosta, joka perustuu päällekkäisyyksien välttämiseen ja standardointiin. Sen sijaan, että 10 eri yritystä valmistaisi 10 erilaista ajoneuvoa, jotka kilpailisivat keskenään ja yrittäisivät tehdä pieniä parannuksia, ihmiset kokoontuisivat yhteen suunnittelemaan parhaan mahdollisen variaation. Dynaamisesti, joten sitä päivitetään jatkuvasti, mikä vähentäisi kaikkea tätä uskomatonta kilpailuun liittyvää päällekkäisyyttä ja siten myös tuhlausta.

Samalla tämä itsesääntely olisi tietenkin vahvasti sidoksissa maapallon luonnollisiin rajoihin. Kyse on suunnittelun tehokkuudesta. Siinä on aina tarkasteltava jokaista tuotetta ei yksilötasolla vaan sitä, miten se sopii koko teollisen järjestelmän tuotokseen. Se on toisin sanoen yksi jättimäinen yhtälö.

Ja olen rehellinen: ajattele tämän yksinkertaisuutta. Miksi nykyisessä markkinajärjestelmässä ei ole tämänkaltaisia sääntelyohjelmia, joilla ainakin yritettäisiin asettaa nykyiselle järjestelmälle hyviä rajoituksia terveen ekosfäärin ja niin edelleen hyväksi kansanterveyden nimissä? On niin perustavanlaatuista, että meillä on tällainen integroiva järjestelmä. Greenpeacen kaltaisten järjestöjen pitäisi käyttää aikansa tähän, ei kylttien pitämiseen ja kaupallisten laivojen suistamiseen raiteiltaan.

Siitä voisi puhua paljon enemmänkin, mutta jatketaanpa kolmannesta.

Numero kolme: Spontaani järjestys.

Palataan jälleen kerran F.A. Hayekin tunnetusti kuvaamaan vapaiden kilpailumarkkinoiden näkökulmaan:

”Spontaani järjestys syntyy, kun yksittäiset toimet, joihin liittyy kaupankäyntiä ja joita ohjaa oma etu, luovat tahattomasti johdonmukaisen sopeutumiskykyisen järjestelmän kokonaisuutena.”

Nyt on tärkeää toistaa, että tämä spontaanin järjestyksen ominaisuus on taas se, mikä erottaa todellisen monimutkaisen sopeutuvan järjestelmän jäykästä, keinotekoisesta byrokratiasta — joka ei toimi eikä ole todellinen järjestelmä tällä tasolla.

Vaikka markkinatalous organisoituu väärällä tavalla ja muuttuu yhä kestämättömämmäksi ja epävakaammaksi reaalimaailman ympäristössä, se täyttää silti vankasti itseorganisoituvan järjestelmän kriteerit. Yksittäisen kaupan ytimestä rakentuu koko rakenne. Se alkaa kahdesta ihmisestä, jotka käyvät kauppaa, ja sitten se kasvaa ryhmiksi, jotka käyvät kauppaa, mikä johtaa yhä suurempien ja monimutkaisempien verkostojen yrityksiin ja yhtiöihin.

Tämä koskee myös muita merkittäviä instituutioita, kuten sääntelyelimiä, oikeusjärjestelmää ja jopa sitä, miten itse hallitus määritellään. Jopa abstraktimmat ideat, kuten omistusoikeus, kulminoituvat tämän järjestelmän kautta luonnollisena lopputuloksena. Kaikki tämä sisältyy jälleen kerran kaupankäyntiin.

Todella yhteistoiminnallisen talousjärjestelmän on säilytettävä samanlaiset spontaanin järjestyksen ominaisuudet pysyäkseen emergenttinä ja sopeutuvana ja tarjotakseen tarvittavaa vaihtelua ja niin edelleen.

Toisin sanoen se on jälleen kerran rekursiivinen. Sen on oltava itsesimilaarinen yhteenkuuluvuuden vuoksi, jossa mikrokosmos antaa tilaa makrokosmokselle luonnollisena jatkeena — ei jonkinlaisena keinotekoisena päällekkäisyytenä, kuten näemme byrokratiassa. Mitä johdonmukaisempi tai yhtenevämpi dynamiikka järjestelmässä on, sitä elinkelpoisempi järjestelmästä tulee.

Palatakseni takaisin markkinoiden lähtökohtaan, miten tämä muuttuu kilpailusta yhteistyöhön kehittyvässä spontaanissa järjestyksessä? Se voidaan ilmaista seuraavasti:

“Spontaani järjestys syntyy, kun yksilölliset toimet, jotka sitoutuvat yhteistyöverkostoihin ja joita ohjaavat henkilökohtaiset ja yhteiskunnalliset intressit, rakentavat mukautuvan järjestelmän kokonaisuutena.”

Yksinkertaista, mikä herättää kysymyksen: Mikä on tämän uuden yhteistoimintatalouden ytimen siemen? Mikä on se, joka moninkertaistuu ja skaalautuu yhä monimutkaisemmaksi ja rakentaa elinkelpoisen, toimivan talouden?

Vastaus on, että toisin kuin toimijoiden välisessä kilpailullisessa markkinakaupassa, tässä on oltava kyse yhteistoiminnallisesta rakenteesta. Konstruktiolla tarkoitan sitä, että kyse ei ole yksittäisestä teosta vaan pikemminkin yhtenäisestä käyttäytymismallista.

Yksi juuriprosessi — käyttäytymismalli — joka helpottaa syntymistä ja laajentumista. Toisin sanoen sen sijaan, että yksiköt kasvaisivat muiden kustannuksella, kuten kapitalismi tekee, yhden solmun kasvu yhteistyöverkostossa vahvistaa koko järjestelmää kaikkien hyödyksi.

Voimme kutsua tätä ytimen siementä järjestelmän “juurirakenteeksi”. Juurirakenne koostuu kolmesta institutionaalisesta elementistä tai osajärjestelmästä: Yhteistyöhön perustuva arvonvaihdanta, yhteisten resurssien hallinta ja osallistava taloushallinto.

Aloittaen yhteistyöhön perustuvasta arvonvaihdannasta, tämä osajärjestelmä yhdistää aikapankit, osuuskunnat ja keskinäisen avun verkostot — mekanismit oikeudenmukaiseen ja ei-monetaariseen arvonvaihdantaan — ja edistää vastavuoroisuutta, jaettua omistajuutta ja suoraa tukea yhteisöissä ja niiden välillä. Tämänpäiväisen podcastin vuoksi en voi mennä yksityiskohtiin sen lisäksi, että korostan, että tämä arvonvaihdanta on se pähkinä ja pultti, jonka avulla asiat saadaan tehtyä. Oikein jäsennelty aikapankki helpottaa palvelujen vaihtoa, kun taas osuuskunnat mahdollistavat ei-kilpailullisen tuotannon, kuten aiemmin mainittiin.

Tällaisten järjestelmien sisäinen toiminta perustuu avoimen lähdekoodin digitaalisten järjestelmien kautta tapahtuvaan yhteistoiminnalliseen joukkoistamiseen, jossa yhdistetään tekniikoita kuten lohkoketjuja turvallisuuden takaamiseksi, tekoälyä suodatusta varten ja muita aiemmin mainittuja ominaisuuksia.

Seuraavana aiheena on yhteisten resurssien hallinta. Tämä osajärjestelmä on olemassa, koska yhteistoiminnallinen suunnittelu ja tuottaminen vaatii luonnollisesti resursseja kaikilla tasoilla. Mistä ne sitten tulevat? Miten niitä ylläpidetään? Miten kukin prosessi sopii yhtälöön? Tämä on muunnelma siitä, minkä toivomme johtavan järjestelmän laajentumisen myöhemmissä vaiheissa tuotantovälineiden yhteisomistukseen yhtenä yhteiskuntana, jossa maapallon resurssit jaetaan hajautetun hallinnan kautta.

Tämä on tietysti jälleen kerran kaukainen haave, eikä se ole välttämätöntä, jotta järjestelmä toimisi siinä määrin kuin se voi. Jos tarvitaan maata yhteistoiminnallisen instituution perustamiseen, yhteisö voi koota yhteen taloudelliset resurssit, rahoittaa hankkeen joukkorahoituksella, ja kun instituutio on perustettu, kaikki, mitä tapahtuu, toimii uuden järjestelmän sisällä, mikä on täysin ristiriidassa markkinatalouden toimintatapojen kanssa. Mitä enemmän resursseja ja tuotantovälineitä järjestelmä omaksuu ja luo tämän yhteistyöverkoston kautta, sitä vahvemmaksi se tulee. Mitä enemmän se hajottaa markkinapohjaista verkostoa, sitä enemmän se jatkaa siirtymistä ulos itse kapitalismista.

Kolmas kohta: Osallistava taloushallinto. Tämä osajärjestelmä on päällekkäinen kahden muun osajärjestelmän kanssa, ja se eroaa edustuksellisesta demokratiasta, jota me nykyään ajattelemme. Vaikka poikkeuksia voikin olla, tämän järjestelmän demokraattiset piirteet ovat itse asiassa sisäänrakennettuina jokaiseen menettelyyn osallistumisen tasoon. Jos esimerkiksi yhteisö haluaa päättää, mitä se tuottaa, se alkaa osallistua suunnitteluprosessiin ja näyttää muille ideoitaan. Näin syntyy luonnollisesti se, mistä yleisö on kiinnostunut ja mistä ei, mikä luo demokraattisen yhtymäkohdan. Kyseessä on toisin sanoen yhteistyöprosessi.

Vastaavasti, jos yhteiskunta käsittelee keskeisiä yhteisiä infrastruktuuri-intressejä, esimerkiksi sillan rakentamista kaupunkiin, syntyy sama sitoutuminen ja ehkä tässä tapauksessa myös perinteisempiä suoran demokratian mekanismeja konsensuksen saavuttamiseksi. Toisin sanoen hallinto on integroitua ja itsesäätelyä mahdollisimman laajasti eri mittakaavoissa, ja osallistujat osallistuvat siihen suoraan. Kyse ei ole toissijaisesta ulkoisesta lainsäädäntövallasta tai valtaviranomaisista. Kyse on sisäänrakennetusta, dynaamisesta ja yhtenäisestä lähestymistavasta.

Ihanteellista tällaisessa yhtälössä on, että yhteisö osallistuu mahdollisimman laajasti yhteisymmärrykseen pääsemiseksi. Mutta se on jälleen kerran epälineaarista — ei yksi henkilö, yksi ääni. Useimmissa tapauksissa ketään ei valita. Tilanteesta riippuen voi olla kysymys ylläpidosta johtajien kautta. Nämä kaikki ovat asioita, joita voidaan tarkentaa. Ihmiset ovat aktiivisesti mukana eri tasoilla ja vaikuttavat ihanteelliseen kokonaistulokseen: itsesäätelyyn.

Tiedän, että olen käsitellyt tässä paljon, ja jokaisella, joka pohtii näitä ajatuksia kriittisesti, on varmasti enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mutta toivon, että alatte nähdä valoa. Tästä ”peruskonstruktiosta” puhutaan vielä paljon, sekä siitä miten siinä käytetään palauteprosesseja koko järjestelmässä, joita ohjaa yleisön sitoutuminen ja jotka siirtävät koko järjestelmää yksinkertaisuudesta monimutkaisuuteen emergentillä, rekursiivisella tavalla ja säilyttävät johdonmukaisuuden.

Mutta aiomme lopettaa tänään tähän. Kaikki, mitä olen käsitellyt, sisällytetään aiemmin mainitsemiini Integral-asiakirjoihin sekä simulaatioihin, joita toivomme kehitettävän ja jotka todella näyttävät prosessin.

Ja tähän päättyy tämän päivän ohjelma. Se on hieman eeppinen. Tiedän, että olen väsyneempi kuin aloittaessani. Ja olkaa hyvä ja tietäkää, että olen yhtä lailla loukussa kuin kuka tahansa tässä järjestelmässä, ja aika on nykyään rahaa. Toivon, että ne, jotka löytävät arvoa tästä keskustelusta, tukevat minua.

Voit mennä Patreoniin tukeaksesi minua. Tiedä, etten piiloudu maksumuurien taakse mistään, mitä teen. Jos tuet Patreonia tai teet suoran lahjoituksen, se menee koko yhteisön hyväksi, koska en oikeastaan rajoita mitään tekemääni — se on aina vapaasti saatavilla. Jos voit auttaa tukemaan koko tätä kehitysverkostoa, arvostan sitä todella paljon.

Pitäkää huolta, ihmiset. Tapaamme pian.

Lähde: https://www.revolutionnow.live/episode-53/

Kirjoittaja: Blair Fix

Yhteisöllisinä eläiminä ihmiset elävät ja kuolevat ryhmien menestyksen mukaan. Tämä synnyttää dilemman. Mikä on parasta ryhmälle ei usein ole parasta yksilölle ryhmässä. Jos olet luottavaisten ihmisten ympäröimä, sinulle on ”parasta” valehdella ja kusettaa. Se parantaa suhteellista asemaasi. Ja evoluution mittareilla se on se mikä merkkaa.

Ottaen huomioon sen, että itsekäs käyttäytyminen on usein edukasta, miksi useammat meistä eivät ole valehtelijoita ja huijareita? Yksi syy paradoksaalisesti on, että me valehtelemme itsellemme. Me sanomme itsellemme että se mikä on parasta ryhmälle on myös parasta yksilöinä meille ryhmässä. Kutsun tätä ylevän sosiaalismyönteiseksi valheeksi.

Tämän ylevän valheen levittäminen on, uskoakseni, eräs ideologioiden pääasiallisista rooleista. Hyvä ideologia vakuuttaa yksilölle, että epäitsekäs käyttäytyminen on heidän oma etunsa. Tämä edistää sosiaalismyönteistä käytöstä, mikä tekee ryhmistä yhdenmukaisempia. Ja koska yhdenmukaiset ryhmät tuppaavat voittamaan epäyhdenmukaiset ryhmät, ylevä valhe tuppaa leviämään.

Ottaen huomioon sen hyödyn mikä saadaan altruismin samaistamisesta oman edun tavoitteluun, sitä voisi luulla että kaikki ideologiat haluavat niin tehdä. Ja kuitenkin on täysin vastakkaisia ideologioita. Ne ajavat itsekästä käytöstä hyvänä ryhmälle. Kutsun tätä Machiavellin valheeksi.

Tässä tulee nyt paradoksi. Machiavellin valheen tulisi olla syövyttävää sosiaaliselle yhdenmukaisuudelle. Joten voisi odottaa, että ryhmävalinta siivoaisi sen pois. Mutta yhdelle Machiavellin valheelle näin ei ole käynyt. Sen sijaan että se olisi siivottu pois, valhe on levinnyt. Siitä on itse asiassa tullut aikamme dominantti ideologia. Mikä se on?

Se on uskomus vapaisiin markkinoihin.

Vapaiden markkinoiden ideologia väittää auttavansa yhteiskuntaa, mutta meidän on autettava itseämme. Jos me kaikki käyttäydymme itsekkäästi, kuten ajatuskulku menee, silloin näkymätön käsi tekee kaikista parempiosaisia. Joten tässä meillä on ideologia joka avoimesti ajaa itsekkyyttä ryhmän hyödyn nimissä. Se on Machiavellin valhe, joka on syövyttävä sosiaaliselle koheesiolle. Ja kuitenkin vapaiden markkinoiden ajattelu on voittanut monet muut ideologiat. Miten se voi näin mennä?

Tässä on se mitä minun mielestäni on tapahtumassa. Vapaiden markkinoiden ideologia, minun mielestäni, on tuplavalhe.

Ensinnäkin se on valhe siinä mielessä että sen keskeinen ydinajatus on valetta. Itsekkäästi käyttäytyminen ei maksimoi ryhmän hyvinvointia. Moderni evoluutioteoria tekee tämän selväksi. Toiseksi, salakavalammin, vapaiden markkinoiden ajattelu on valhe siinä mielessä, että se ei johda suurempaan vapauteen ja autonomiaan. Päinvastoin. Näyttö viittaa siihen, että vapaiden markkinoiden ajattelu itse asiassa johtaa suurempaan kuuliaisuuteen ja alistumiseen. Vapaiden markkinoiden ajattelun leviäminen kulkee käsi kädessä hierarkioiden synnyn kanssa.

Joten vapaat markkinat, ilmeisesti, eivät liity vapauteen. Ne liittyvät valtaan Vapaiden markkinoiden ajattelu on menestynyt, mielestäni, koska se käyttää vapauden kieltä peittämään vallan kerryttämisen.

Ryhmän etu vs. oma etu

Me aloitamme matkamme vapaiden markkinoiden ajatteluun hälventämällä sen keskeisen käsitteen. Itsekäs yksilöllinen käytös ei maagisesti ole hyväksi ryhmälle. Moderni evoluutioteoria tekee tämän selväksi.

Monitasoisen valinnan teorian mukaan on aina epäsuhta ryhmän intressien ja yksilön intressien välillä. Tämä epäsuhta näyttää omituiselta aluksi. Koska eikö se mikä on hyväksi ryhmälle ole hyväksi myös itselle ryhmässä?

Vastaus on kyllä ja ei. Kyllä siinä mielessä, että kun ryhmä onnistuu, se on hyväksi kaikille ryhmässä. Mutta ei siinä mielessä, että evoluutiotai ei kiinnosta absoluuttinen elinkelpoisuus. Sitä kiinnostaa suhteellinen elinkelpoisuus. Kyllä, paras strategia yksilöille voi olla tehdä yhteistyötä ryhmissä. Mutta suhteellisesti katsottuna paras strategia yksilölle on toimia itsekkäästi ryhmässä. He lisäävät omaa elinkelpoisuuttaan suhteessa muihin ryhmässä. Ja kun puhutaan geenien leviämisestä, tämä suhteellinen etu on se mikä merkitsee.

Joten onnistuakseen ryhmän tulee tukahduttaa itsekäs yksilöiden käytös. Tälle on olemassa monta tapaa, mutta kaikkein yleisin on mahdollisesti rankaiseminen. Altruistisen käyttäytymisen rohkaisemiseksi ryhmä rankaisee itsekästä yksilöä. Ihmisryhmät tekevät tätä. Eläimet tekevät tätä. Jopa solut tekevät tätä. Juuri nyt ihmisten immuunijärjestelmä tuhoaa syntyviä syöpäsoluja, jotka voisivat, mikäli jätettynä itsekseen, tappaa.

Mutta vaikka rankaiseminen on universaalia kaikille sosiaalisille organismeille, ihmiset ovat kehittäneet menetelmän jolla tukahduttaa itsekäs geeni. Se on uniikkia. Sosiaalisen käyttäytymisen rohkaisemiseksi me otamme käyttöön ideoiden voiman. Me valehtelemme itsellemme.

Altruismia itsepetoksella

Mitä tulee altruismin levittämiseen, me emme kerro itsellemme totuutta, joka on tämä: ryhmäkäyttäytymiseen kuuluu uhrautuminen. Ollakseen epäitsekäs joutuu madaltamaan suhteellista elinkelpoisuuttaan verrattuna siihen mitä se olisi jos olisi itsekäs. Harva ideologia tunnustaa tämän totuuden. Ne jotka tunnustavat, eivät kestä kauaa.

Tarkastellaan epäonnistunutta ideologiaa, jota ranskalaisfilosofi Auguste Comte kannatti. 1800-luvun puolivälissä Comte esitti ‘Ihmisyyden uskonnon’. Sen tavoite oli yksinkertainen: edistää altruismia. Uskonto juhlistaisi ryhmän tarpeita yli omien etujen. Tässä on se miten Thomas Dixon tiivistää Comten ajattelua:

“Ihmiselämän suuri ongelma” Comtelle oli se miten järjestää yhteiskunta niin, että egoismi alistettaisiin altruismille. Ihmisyyden uskonnon oli tarkoitus ratkaista tämä ongelma yhteiskuntajärjestyksellä ja yksilöllisellä uskonnollisella omistautumisella. [1]

Aluksi Comten uskonto tuntuu keskinkertaiselta. Aivan kuten muutkin uskonnot, se juhlii epäitsekkyyttä. Miksi se sitten epäonnistui? Tarkempi tarkastelu paljastaa keskeisen eron. Comten ‘Ihmisyyden uskonto’ esitti altruismin win lose — voitoksi ryhmälle ja tappioksi yksilölle. Menestyksekkäät uskonnot kuitenkin esittävät altruismin win win. Ne väittävät, että altruismi on hyväksi sekä ryhmälle että itselle.

Voit mahdollisesti nähdä miten tämä ylevä valhe oli voimakkaampi kuin Comten totuus. Harvat meistä ovat täysin epäitsekkäitä. Joten ei ole parempaa tapaa motivoida sosiaalista käyttäytymistä kuin vetoamalla omaan itsekkyyteemme.

Biologi David Sloan Wilson esittää, että tämä ylevä sosiaalinen vale oli osana kaikkein menestyksekkäimmissä ideologioissa. Se on jotain mikä, evoluution mielessä, ei ole yllättävää. Menestyksekkäiden ideoiden ei tarvitse kunnioittaa totuutta. Tässä Wilson:

Sisäisen sosiaalisen kontrollin uskomusjärjestelmien hallitsemat ryhmittymät voivat olla paljon menestyneempiä kuin ryhmät, joiden on pakko tukeutua ulkoisiin sosiaalisen kontrollin muotoihin. Kaikista näistä (ja mahdollisesti myös muista) syistä, me voimme olettaa monien uskomusjärjestelmien olevan massiivisen fiktiivisiä niiden maailmankuvassaan. [David Sloan Wilson kirjassa Darwin’s Cathedral]

Useimmat ideologiat, nähtävästi, ovat konvergoituneet samaan ‘massiiviseen fiktioon’. Ne linjaavat altruismin omaneduntavoittelun kanssa.

In his book Does Altruism Exist?, Wilson analysoi tätä huijausta käyttämällä esimerkkinä Hutteriitteja. Hutteriitit ovat yhteisöllinen protestanttien lahko, jotka elävät Länsi-Kanadassa ja USA:ssa. Yhteisöissä elävinä Hutteriitit arvostavat ryhmää palvelevaa käytöstä. Mutta he eivät näe tätä käyttäytymistä yksilöllisyyden menettämisenä. Sen sijaan Hutteriitit uskovat, että se mikä on hyväksi ryhmälle on myös hyväksi yksilölle.

Kuvaaja 1 näyttää Wilsonin analyysin Hutteriittien uskosta. Tässä hän piirtää moraaliset arvot kaksiulotteiselle asteikolle. Vaakatasossa on yksilölle koituvat hyödyt. Pystytasossa on hyödyt muille (eli ryhmälle). Hutteriittien maailmankuvan mukaan ryhmälle hyväksi olevat toimet ovat myös hyväksi yksilölle. Kääntäen toimet jotka ovat pahasta ryhmälle, ovat myös pahasta yksilölle.

Hutteriittien maailmankuva näyttää ylevän sosiaalisen valheen toiminnassa. Hutteriitit rohkaisevat yhteisölliseen käyttäytymiseen esittämällä sen olevan parasta myös yksilölle. On helppoa nähdä miksi he ovat ottaneet tämän maailmankuvan käyttöön. Altruismin esittäminen sekä yksilölle että ryhmälle voittoisana on voimakas motivaattori ryhmän koossapitämiseksi.

Luottamus itsekkyyteen

Vaikka tarkkaa tutkimusta ei olekaan vielä tehty, epäilen että useimmat ideologiat ovat samankaltaisia kuin Hutteriittien uskomusjärjestelmä. Jos me kuvaisimme ne Wilsonin kuvaajassa, huomaisimme että ryhmälle hyväksi olevat käyttäytymismallit esitetään hyvänä myös yksilön kannalta.

Kiinnostavaa kyllä, vapaan markkinan ajattelu ei ole mitenkään tästä poikkeus — ainakaan alkusilmäyksellä. Käyttämällä Ayn Randin uskomuksia esimerkkinä vapaiden markkinoiden ajattelusta, David Sloan Wilson saa selville jotain yllättävää. Vaikka ne ovatkin raivokkaan anti-yhteisöllisiä, Randin maailmankuva vaikuttaa samanlaiselta kuin Hutteriittien.

Kuvaaja 2 kertoo tarinaa. Kuten Hutteriittien kanssa, Randin maailmankuva ei sisällä ristikkäisiä alueita. Kaikki arvot ovat joko hyväksi sekä yksilöille että ryhmille, tai pahaksi sekä yksilöille että ryhmille.

Tarkempi kuvaajan 2 tarkastelu osoittaa kuitenkin ammottavan eron Randin libertarianismin ja Hutteriittien yhteisöllisyyden välillä. Hutteriitit pitävät prososiaalista käytöstä (asiat kuten yhteisö ja keskinäinen avunanto) hyvänä yksilölle. Tämä on ylevä prososiaalinen vale. Mutta Ayn Rand pitää antisosiaalista käytöstä (asiat kuten egoismi ja itsekkyys) hyvänä ryhmälle. Tämä on Machiavellin vale.

Evoluutioteorian mukaan Randin Machiavellin vale tulisi olla syövyttävää ryhmän yhteenkuuluvuudentunteelle. Se ajaa (eikä niinkään taivuttele luopumaan) itsekästä käytöstä. Se on täysin päinvastaista siihen nähden mitä menestyvien ryhmien tulisi tehdä. Joten miksi tämä vapaiden markkinoiden vale on niin laajalle levinnyt yhteiskunnassamme?

Yksi mahdollisuus on, että vapaiden markkinoiden ajattelu on syövyttävää ryhmän yhteenkuuluvuudelle. Tämä tarkoittaa, että libertaaristen arvojen leviäminen hitaasti rapauttaa sosiaalisia siteitä. Jos tämä pitää paikkansa, on vain ajan kysymys milloin yhteiskunta joko (a) löytää paremman ideologian; tai (b) hajoaa vapaan markkinan ajattelun atomismiin.

Tämä logiikka, myönnän, on minun oletustapani ajatella vapaita markkinoita. Mutta olen vakuuttunut siitä, että se on väärin. Ongelma on, että se ottaa vapaiden markkinoiden ideologian annettuna. Vapaiden markkinoiden ideologia väittää ajavansa egoismia ja tavoittelevansa omaa etua. Joten voisi luulla, että näiden arvojen omaksuminen johtaisi atomistiseen, epäsosiaaliseen yhteiskuntaan. Tämä on loogista, uskottavaa ja (mielestäni) väärin.

Ongelma on yksinkertainen. Jos ideologiat ovat ‘massiivista fiktiota’ (kuten David Sloan Wilson esittää), meidän ei tulisi uskoa heidän väitteitään suoraan. Se mitä ideologia väittää tekevänsä on eri kuin mitä se oikeasti tekee. Tämä väitteiden ja tekojen välinen ero, mielestäni, on se miksi vapaan markkinan ajattelu on ollut niin menestyksekästä. Vapaan markkinan ideologia väittää edistävänsä autonomiaa ja riippumattomuutta. Mutta todellisuudessa se ajaa kuuliaisuutta ja alistuvaisuutta. Joten kyllä, vapaan markkinan ajattelu on vale. Mutta se ei ole sellainen vale kuin luulet sen olevan.

Altruismia valtasuhteilla

Päältä päin katsottuna vapaan markkinan ajattelu vaikuttaa sanovan ei altruismille. Mutta mitä jos se itse asiassa motivoisi altruismia?

Jälkimmäisen väitteen selkiyttämiseksi meidän tulee miettiä uusiksi sitä mitä tarkoitamme ‘altruismilla’. Me yleensä mietimme altruismia hyvien tekojen kautta. Minä olen altruistinen, esimerkiksi, jos annan rahaa köyhille. Mutta on muun muotoistakin altruismia, jolla ei ole paljoakaan kytköstä kiltteyteen. Evoluution mielessä altruismi on mikä tahansa käytös, joka hyödyttää ryhmää yksilön kustannuksella. Vaikka me emme yleensä ajattele tällä tavoin, valtasuhteet ovat eräänlaista altruismia.

Valtasuhteessa yksi henkilö alistuu toisen tahtoon. Bob alistuu Alicen tahtoon. Niin tekemällä Bob uhraa hänen omaa elinkelpoisuuttaan Alicen hyväksi. Se on altruismia. Mutta jos Bobin alistuminen hyödyttäisi pelkästään Alicea, se olisi evoluution mielessä umpikuja. Maailman bobit kuolisisivat kaikki pois, annettuaan pois kaikki resurssinsa aliceille. Koska valtasuhteet eivät ole kadonneet minnekään, jotain on selvästikin käynnissä.

Vaikka valtasuhteet ovat yksisuuntaisia, ne voivat (oikeissa olosuhteissa) hyödyttää sekä palvelijaa että herraa. Tämä hyöty esiintyy silloin kun ryhmät kilpailevat. Keskittämällä valtaa yksittäiselle johtajalle, suuri ryhmä voi toimia koossapitävästi tavalla, joka olisi muutoin mahdotonta. Jos tämä kasassa pysyvä ryhmä voittaa kilpailijansa, alistuvien altruismi palkitaan. Syväluotaavampi tämän periaatteen käsittely löytyy Peter Turchinin kirjasta Ultrasociety. (Kääntöpuolelta löytyy despoottinen johtaja, joka voi käyttää valtaansa resurssien haalimiseen, mikä pyyhkii pois kaikki rivityyppien hyödyt. Se on jotain mistä puhun täällä ja täällä.)

Vallan oikeuttaminen

Joten altruismi on mukana valtasuhteissa. Miten se liittyy vapaisiin markkinoihin? Päältä päin katsottuna ei mitenkään. Vapaan markkinan ideologia väittää puolustavansa autonomiaa ja riippumattomuutta. Nämä arvot ovat valtasuhteille vastakkaisia (alistuminen ja kuuliaisuus).

Meidän ei tulisi, kuitenkaan, ottaa näitä ideologian väittämiä suoraan annettuina. Kyllä, vapaiden markkinoiden ideologia näyttää ajavan autonomiaa. Mutta mitä se oikeasti tekee, mielestäni, on piilottaa vallan akkumulaation. Vapaiden markkinoiden ajattelu tekee salaa sen minkä muut ideologiat tekevät avoimesti. Tämä salailu voi olla syynä siihen miksi vapaiden markkinoiden ajattelu on niin voimaaannuttavaa.

Kun katsotaan menneisyyden ideologioita, huomataan että ne avoimesti saarnaavat alistumisen ja nöyryyden puolesta. Toisin sanoen, ne häpeilemättä ajavat valtasuhteita. Hutteriittien uskonto, esimerkiksi, saarnaa ‘kuuliaisuuden’ ja ‘alistumisen’ (Kuva 1) puolesta. Useimmat muut uskonnot tekevät samaa. Katolinen kirkko väittää, että uskovien tulee tehdä obsequium religiosum — alistua uskonnollisesti. Islam menee vielä pidemmälle, sillä se on nimennyt itsensä alistumisen mukaan. Arabiaksi sana ‘Islam’ tarkoittaa ‘alistumista Jumalalle’.

Vaikka uskonnot avoimesti saarnaavat kuuliaisuuden puolesta, niillä on silti käytössä ohuen harson takana oleva juoni. Niiden saarnaama kuuliaisuus on aina Jumalalle. Onneksi (johtajien kannalta) Jumala ei anna käskyjä suoraan. Sen sijaan Jumalalla on taipumus puhua mahtavien kautta. Ja niin saarnaamalla taivaallista järjestystä uskonto väistämättä oikeuttaa maallisen järjestyksen.

Toisin kuin uskonto, vapaan markkinan ideologia ei saarnaa kuuliaisuutta tai alistumista. Varsin päinvastoin. Se saarnaa vapautta ja autonomiaa. Miten sitten vapaiden markkinoiden ajattelu voi ajaa valtasuhteita? Se on yksinkertaista. Vapaiden markkinoiden ‘vapaus’ on itse asiassa vallan muoto.

Valta ‘vapautena’ 

Pintapuolisesti vapaus ja valta tuntuvat vastakkaisilta käsitteiltä. Mutta jos tarkastelemme lähemmin näitä kahta käsitettä, huomaamme että ne ovat toisiinsa kytkeytyviä. Samankaltaisuuden näkemiseksi pikaisesti pyörähdetään moraalifilosofian alueella. Vapautta, kuten sen itse näen, on kahta tyyppiä. On vapautta irti jostain ja vapautta valita.

‘Vapautta irti jostain’ liittyy rajoitteisiin. ‘Vapaus irti jostain’ rajoitaa sitä mitä toiset ihmiset voivat tehdä. Jos olet vapaa diskriminaatiosta, esimerkiksi, silloin toisilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta diskriminoida.

‘Vapaus valita’, sitä vastoin, on valtaa. Jos olen vapaa puhumaan niinkuin haluan, minulla on valta sanoa mitä haluan. Myönnettäköön, että vapaa sana on laiha vapauden muoto. Mutta ‘vapaus valita’ voi laajentua kunnes se liittyy erehtymättömästi valtaan. Avain on käyttää ‘vapautta’ keinona komentaa ihmisiä.

Tässä on esimerkki. Vapaiden markkinoiden Amerikalssa Jeff Bezos on ‘vapaa’ pyörittämään Amazon. Mutta sanan ‘vapaus’ käyttäminen on kaksoispuhetta. Se on peiteilmaisu Bezoksen vallalle komentaa Amazonin työntekijöitä.

Tämä kaksoispuhe, uskon, on se miten vapaiden markkinoiden ajattelu edistää valtasuhteita. Vapauden kieli tarjoaa peitteen vallan akkumuloinnille. Feodaalikuninkailla oli valtaa. Mutta moderneilla kapitalisteilla on ‘vapautta’.

Vapaan markkinan puheenparsi ja hierarkian kasvu

Jos vapaan markkinan ideologia edistää vallan akkumulaatiota, silloin vapaiden markkinoiden ajattelutavan tulisi kulkea käsi kädessä hierarkian kasvun kanssa. Onko se sitten tehnyt niin?

Yhdysvalloissa vastaus näyttää olevan kyllä. Vapaan markkinan ideologian levitessä, valta keskittyi yhä enemmän. Kuvat 3 ja 4 kertovat tarinaa. Tässä käytän vapaiden markkinoiden puheenparren toistuvuutta amerikanenglannissa mittana vapaiden markkinoiden ideaalien levinneisyydelle. Vertaan sanojen toistuvuutta kahteen hierarkiamittaan: (1) valtionhallinnon suhteellinen koko ja (2) johtajaluokan suhteellinen koko.

Käydään käsiksi dataan, aloitetaan valtion kasvusta. Mitä tulee valtionhallintoon, me voimme kaikki olla samaa mieltä kahdesta asiasta. Ensinnäkin valtiot ovat vapaiden markkinoiden vastakohta. Ne ovat hierarkisia instituutioita, jotka on suunniteltu komentamaan ja kontrolloimaan. Toiseksi, valtiot ovat vapaiden markkinoiden puolustajien mukaan heidän vihollisia.

Pitäen mielessä nämä kaksi seikkaa, voisi luulla että vapaiden markkinoiden ideologia rajoittaisi valtionhallinnon kokoa. Mutta Yhdysvalloissa näin ei ole käynyt. Sen sijaan vapaiden markkinoiden puheenparren levitessä Yhdysvaltain valtionhallinto itse asiassa kasvanut (kuvio 3).

Mikä tässä on vialla? Yksi mahdollisuus on, että vapaiden markkinoiden ideologia on yksinkertaisesti tehotonta. Tämä tarkoittaa, että vapaiden markkinoiden puolustajat ovat, väitteidensä mukaisesti, vallan keskittymistä vastaan. Mutta he ovat voimattomia pysäyttämään valtionhallinnon kasvua. Ainoa mitä vapaiden markkinoiden puolustajat voivat tehdä on huutaa kovempaa — mutta turhaan — markkinoiden ihmeestä.

Vapaiden markkinoiden ideologian kannattajat todennäköisesti pitäisivät tästä tarinasta. Mutta en pidä sitä vakuuttavana. Ongelma on, että se keskittyy julkisen hierarkian kasvuun (valtio). Mutta se sivuuttaa yhtä tärkeän vallan muodon: yksityinen hierarkia.

Liikeyhtiöt, kuten olet saattanut huomata, eivät käytä markkinoita järjestääkseen sisäisiä toimintojaan. Ne käyttävät hierarkiaa. Yhtiöillä on komentoketju, joka sanelee työntekijöille mitä tehdä. Kun ottaa tämän huomioon, suurten yhtiöiden kasvu on yhtä paljon hyökkäys vapaita markkinoita kohtaan kuin valtionhallinnonkin kasvu. Joten ennen kuin voimme väittää, että vapaiden markkinoiden ajattelu on epätehokasta, meidän tulisi tarkastella sitä miten se liittyy yksityisten hierarkioiden kasvuun.

Yksityisen hierarkian kasvun mittaamiseksi käytän johtajaluokan kokoa — sitä työntekijöiden osuutta, jotka ovat ’johtajia’. Tässä on järkeilyni. Johtajat eivät työskentele hierarkioiden huipulla. Joten johtajaluokan kasvu on synonyymi hierarkian kasvulle ja vallan keskittymiselle. (Tässä on yksinkertainen malli, joka asian esittää.)

Johtajadataa tarkasteltaessa (kuvio 4), me näemme vian vapaiden markkinoiden tehokkuutta ylistävässä tarinassa. Kyllä, Yhdysvaltain valtionhallinto on kasvanut vapaiden markkinoiden ajattelun levitessä. Mutta valtionhallinto ei ollut ainoa hierarkian muoto, joka vapaiden markkinoiden ideoita hyödyntää. Koko amerikkalainen johtajaluokka kasvoi. Joten kyse ei ole vain julkisesta hierarkiasta, joka vapaiden markkinoiden ajattelun mukana leviää. Se on hierarkiat yleisesti.

Nämä todisteet huomioiden, on kaksi mahdollisuutta:

1. Vapaiden markkinoiden ideologia on uskomattoman epätehokasta
2. Vapaiden markkinoiden ideologia tekee täysin päinvastaista mitä se väittää tekevänsä

Mielestäni meidän tulisi vakavasti pohtia jälkimmäistä mahdollisuutta. Sen tekeminen kuitenkin vaatii useimpien poliittistaloudellisten ajatusten taakse jättämistä. Vaikka poliittiset taloustieteilijät ovatkin lakkaamatta debatoineet vapaiden markkinoiden meriiteistä, tosi harva on pysähtynyt kysymään: johtaako vapaiden markkinoiden ajattelu oikeasti vapaisiin markkinoihin? Vastaus vaikuttaa olevan paradoksaalisesti ei.

Tämä ei ole kauhean järkeenkäypää jos otamme vapaiden markkinoiden ideat annettuina. Mutta se on täysin järkeenkäypää jos me pidämme vapaiden markkinoiden ideologiaa ‘massiivisena fiktiona’ — joukkona ideoita, jotka eivät tee yhtään sitä mitä ne väittävät tekevänsä. Vapaiden markkinoiden ajattelu on tehokasta, uskoisin, mutta ei vapauden ja autonomian ajatusten edistämisessä. Sen sijaan se edistää hierarkian kasvua ja vallan keskittymistä.

Me voimme saada selkoa tästä paradoksista ajattelemalla sitä kuka vapaiden markkinoiden puolesta puhuu. Onko se pienyrittäjät? Jossain määrin todennäköisesti kyllä. Mutta viimeisen sadan vuoden aikana itsensä työllistävien määrä on romahtanut (katso tämä paperi). Joten joko tämä kutistuva ihmisryhmä huutaa kovempaa ja kovempaa vapaista markkinoista, tai joku muu luokka on ottanut nämä ideat omikseen.

Tämä on arvioni. Kaikkein äänekkäimmät vapaiden markkinoiden puolestapuhujat eivät ole pienyrittäjiä. He ovat suuryritysten omistajia. He ovat ihmisiä kuten Kochin veljekset — äveriäitä kapitalisteja, jotka pyrkivät kasvattamaan valtaansa. He kyllä puhuvat ’vapaudesta’… mutta he eivät oikeasti halua vapaita markkinoita. Se ’vapaus’ jota korporaatioiden johtajat tavoittelevat on ’vapautta’ komentaa. Se on kaksihaaraista vallan kieltä.

Valtaa vapauden nimissä.

Ideoiden voima

Viime vuosisadan aikana evoluutioteoria ei ole korvaansa paljoakaan lotkauttanut ideoille. Evoluution ajateltiin liittyvän suurimmaksi osaksi geeneihin.

Valitettavasti (meidän kannalta, jotka ideoista piittaavat) moderni tutkimus näyttää tämän epätodeksi. Antropologit Carla Handley ja Sarah Mathew saivat selville, että kulttuurierot ihmisryhmien välillä ovat paljon suurempia kuin geneettiset erot. Se tarkoittaa, että ideoilla on merkitystä. Se mitä me ajattelemme vaikuttaa käytökseemme enemmän kuin geenit.

Ekonomistit omalta osaltaan ovat aina tunnustaneet ideoiden voiman. Mutta he ovat tehneet sen omalla tavallaan. Ekonomisten keskuudessa ideat ovat ’preferenssejä’. Jokaisella yksilöllä, ekonomistien mukaan, on omat ’preferenssinsä’, jotka täysin määrittävät heidän tekonsa. Ottaen huomioon preferenssit (jotka ovat kiinnitettyjä), käyttäydyt tietyllä tavalla, joka maksimoi hyötysi. Ihmisen käyttäytyminen on selitetty.

Tai sitten ei.

Tässä on kaksi isoa ongelmaa. Ensinnäkin, ekonomistit olettavat, ett me tiedämme preferenssimme. Mutta tämä ei ole aina totta. Evoluutio tuottaa usein filosofi Daniel Dennettin mukaan ‘osaamista ilman ymmärrystä’. Organismi usein kykenee selviytymään ilman, että se tietää mitä se tekee. Sitä kutsutaan vaistoksi, eikä se jätä sijaa tietoisille ‘preferensseille’.

Toiseksi, talousteoria ei jätä sijaa itsepetokselle Hyötyä maksimoivalla agentilla ei voi olla preferenssejä, jotka ovat ristiriidassa omien intressien kanssa. Se olisi ristiriidassa mallin premissien kanssa. Sitä vastoin, moderni evoluutioteoria tekee selväksi, että ideamme voivat olla harhaisia. Itse asiassa, me odotamme ideoiden olevan irti todellisuudesta.

Syy on, että ihmiselämässä esiintyy perusjännite. Me olemme sosiaalisia eläimiä, jotka kilpailemme ryhminä. Ryhmien takia olisi hyvä, jos me käyttäytyisimme altruistisesti. Mutta meidän itsemme tähden olisi hyvä olla itsekäs paska. Tämän itsekkään käytöksen tukahduttaminen on sosiaalisen elämän perusongelma. [4]

Useimmat kulttuurit ovat päätyneet ratkaisuun, että pitää valehdella. Me vakuuttelemme itsellemme, että sosiaalinen käytös on hyväksi itselle. Kummallista kyllä, vapaiden markkinoiden ideologia tuntuu heittävän tämän romukoppaan. Sen sijaan, että saarnattaisiin veljeyden ja yhteisön meriittien puolesta, ideologia saarnaakin itsekkyyden ja ahneuden puolesta. Miten sellainen voi olla ryhmälle hyväksi?

On mahdollista, että se ei olekaan. Vapaiden markkinoiden ideat voivat olla toksisia ryhmille. Mutta on myös toinenkin mahdollisuus, sellainen joka meidän tulisi ottaa vakavasti. Vaihtoehto on, että vapaiden markkinoiden ideat kyllä puhuvat altruismin puolesta… mutta ei sellaisesta johon olisimme tottuneet. Ne ajavat altruismia valtasuhteiden avulla. Ja sitä tehdään usein kaksihaaraisella kielellä. Vapaiden markkinoiden ideologia käyttää usein ’vapauden’ kieltä ajaakseen vallan keskittymistä.

Tällä tavoin ajattelu sallii meidän asettaa ihmiskunnan historian toisenlaiseen valoon. Jos ryhmäkoheesio vaatii ylevää yhteiskuntaa puoltavaa valhetta, silloin kulttuurievoluutio tarkoittaa aina vain uskottavampien tapojen löytämistä, joilla petkuttaa itseämme. ’Vapaat markkinat’ voivat olla tämän petkutuksen tähänastinen huippu.

Alunperin julkaistu blogissa Economics from the Top Down here.

Viitteet

[1] Tämä Thomas Dixonin lainaus on hänen kirjastaan The invention of altruism: Auguste Comte’s positive polity and respectable unbelief in Victorian Britain. Lainattu David Sloan Wilsonin kirjasta Does Altruism Exist?.

[2] Vallan ja vapauden ajatteluani inspiroi keskusteluni Jonathan Nitzanin kanssa. Kun puhuimme vapaiden markkinoiden dogmasta ekonomistien kuten Milton Friedman keskuudessa, Jonathan huomautti, että tämä ideologia tekee päinvastaista mitä siitä sanotaan. Se promosi vapautta. Mutta niin tekemällä se itse asiassa legitimoi kapitalistista valtaa. Vapaiden markkinoiden ideologia, Jonathanin havainnon mukaan, ajoi ’valtaa vapauden nimissä’.

[3] Datalähteet kuville 3 ja 4. Vapaiden markkinoiden sanojen esiitymistiheys on peräisin Google Ngram corpuksesta amerikanenglannille. Data johtajien määristä tulee:

• 1860-1990: Historical Statistics of the United States, Table Ba 1033-1046
• 1990-nykyhetki: Bureau of Labor Statistics Current Population Survey series LNU02032453 (management employment) jaettuna Bureau of Economic Analysis series 6.8D (total persons engaged in production).

Data Yhdysvaltain työllisyysasteesta:

• 1890-1928: Historical Statistics of the United States, Table Ba 470-477
• 1929-nykyhetki: Bureau of Economic Analysis series 6.8A-D (total persons engaged in production)

[4] ‘Sosiaalisen elämän perusongelma’. Tämä on David Sloan Wilsonin ja Edward O. Wilsonin fraasi, jota he käyttivät merkkipaaluteoksessaan Rethinking the Theoretical Foundation of Sociobiology.

Lisälukemistoa

Dennett, D. C. (1995). Darwin’s dangerous idea: Evolution and the meanings of life. London: Penguin Books.

Dixon, T. (2005). The invention of altruism: Auguste Comte’s positive polity and respectable unbelief in Victorian Britain (D. M. Knight & M. D. Eddy, Eds.). Ashgate.

Fix, B. (2017). Energy and institution size. PLOS ONE, 12(2), e0171823. https://doi.org/doi:10.1371/journal. pone.0171823

Fix, B. (2019). An evolutionary theory of resource distribution. Real-World Economics Review, (90), 65–97. http://www.paecon.net/PAEReview/issue90/Fix90.pdf

Handley, C., & Mathew, S. (2020). Human large-scale cooperation as a product of competition between cultural groups. Nature Communications, 11(1), 1–9.

Nitzan, J., & Bichler, S. (2009). Capital as power: A study of order and creorder. New York: Routledge.

Sober, E., & Wilson, D. S. (1999). Unto others: The evolution and psychology of unselfish behavior. Harvard University Press.

Turchin, P. (2016). Ultrasociety: How 10,000 years of war made humans the greatest cooperators on earth. Chaplin, Connecticut: Beresta Books.

Wilson, D. S. (2010). Darwin’s cathedral: Evolution, religion, and the nature of society. University of Chicago Press.

Wilson, D. S. (2015). Does altruism exist? Culture, genes, and the welfare of others. Yale University Press.

Wilson, D. S., & Wilson, E. O. (2007). Rethinking the theoretical foundation of sociobiology. The Quarterly Review of Biology, 82(4), 327–348.

Lähde:

https://evonomics.com/why-free-market-ideology-is-a-double-lie/

Tämä artikkeli on julkaistu 325:n PDF:ssä #12

Eurooppalainen tutkijoiden yö on Euroopan laajuinen tapahtuma, joka pidetään syyskuun viimeisenä perjantaina. Se pidetään Madridissa ja se on saanut Euroopan Unionin Horizon 2020 -tutkimusohjelman rahaa.

Kun nyt juhlitte päiväänne, ”tutkijoiden yötä”, te olette nostaneet itsenne muiden kuolevaisten yläpuolelle, ladanneet tietoa asiantuntijatiedon alttarille joka näyttää meille Totuuden, Järjen ja Edistyksen, ja joka delegitimisoi kaiken muunlaisen tiedon joka ei ole tieteellistä, samalla kun puette gurujen ja ihmiskunnan pelastajien vaatteet päällenne (pelastus ei kuitenkaan seuraa kaikkein pahimpien veritekojen ideologian tukemisesta). Te jotka tieteellisen ideologian nimissä ajatte teknogiedettä ainoaksi validiksi tavaksi määrittää tulevaisuutemme.

Vaikka teknotiede tarkoittaa sitä, että työnne on tuottaa koneilla faktoja, jotkut faktat eivät ole muodostettavissa koko teknologisen laitteiston marginaaleilla, joiden päällä kokeenne lepäävät ja jotka määrittävät suhdettanne todellisuuteen ja sen rakenteita (te itse olette teknoteollisen järjestelmän ehdollistamia, te itse olette muuttuneet tärkeäksi rattaaksi laitteessa, joka teknologisesti ja ideologisesti ylläpitää konemaailmaa). Te jotka perustatte kaiken tietonne ja käsityksenne ilmiöistä matematiikkaan ja joilla on tekninen ylivalta niihin nähden, te olette muuttuneet vain yhdeksi numeroksi muiden joukossa. Te jotka ihailette, jotka fetisoitte dataa ja kvantitatiivisia selityksiä, jotka antavat objektiivisille faktoille jumalan aseman ohi kaiken ymmärryksen ihmissuhteista ja monimuotoisista prosesseista.

Te olette standardoineet, homogenisoineet, hyödykkeellistäneet ja keinotekoistaneet jokaisen tämän elämänne prosessin, ja näin olette päässeet analyysiinne: reduktionisteina te tarkastelette ainoastaan sitä mitä voidaan mitata.

Taloudelliset, teolliset ja sotilasvoimat määrittävät tutkimuksenne ja tavoitteenne (te olette heidän työntekijöitään, mutta enemmän pelinappulan kaltaisia). He antavat teille rahaa, he käyttävät tutkimuksienne tuloksia lähinnä kasvattamaan taloudellista, sotilaallista ja teollista mahtiaan. Me emme hyväksy silmänsä sitoneiden selityksiä, ja monet teistä eivät edes tiedä minne tutkimuksenne päätyvät, vaikka edelleen jotkut suuntaavat katseensä toiseen suuntaan jatkaakseen uraansa kasvattaen nimeä ja valtaa. Vastuuttomuus teoistanne on moderniuden ominaispiirre, mutta selityksiä ei ole. Aivan kuten Enola Gayn pilotti yritti oikeuttaa tekojaan sanomalla, että hän vain totteli määräyksiä, niin tekin oikeutatte tekojanne: hän pudotti atomipommin ja te tottelette nitä jotka tuhoavat elämänne ja Maapallon.

Älkää hämääntykö, TIEDE EI OLE NEUTRAALIA. Se on ideologia, jonka tavoite on luoda teknoteollisuuden intressien mukainen maailma, luoda maailmankone jolla on selvä tavoite — kontrolloida ja hyödykkeellistää kaikki eläväinen.

Ehkäpä oikeutatte itsenne, kiellätte sen mille olette tähän mennessä altistuneet, ehkäpä ajattelette että työskentelette ihmiskunnan parhaaksi (sen sijaan te työskentelette pitkittääksenne tätä kurjuuden ja kauhun järjestelmää), mutta ihmiskunnan hyvää ei voida saavuttaa keskitetyilä yhteiskunnallisilla organisaatioilla ja auktoriteeteilla kuten laboratoriot ja yritykset joiden leipiin työskentelette, luoden keinotekoisen maailman joka on omien luomuksienne ja tutkimustenne tuhoama. Laboratoriot joissa luotte synteettistä elämää, mitään muuta ei olekaan kuin kaikki se tutkimus jolla luotte synteettistä biologiaa ja muokkaatte elämää mielen oikkujenne mukaan, tai pikemminkin teknoteollisen systeemin oikkujen mukaan, muuttaen elämää atomitasolla, käyttämällä uusia tekniikoita kuten CRISPR9, jolla voitte leikelle, muokata ja liittää yhteen elävien olentojen DNA:ta, rakentaa ihmisolentoja, aivan kuin he olisivat pelkkiä koneita, leikitte että siinä on vain jokin esine. Pidätte ihmistä epätäydellisenä, niinkuin pidätte luontoakin, haluatte parantaa sitä geenimanipuloimalla, parantaa sitä teollisen yhteiskunnan kaavoihin sopivaksi, parantaa sitä paremmin sopimaan teidän tuottavuuden ja tehokkuuden maailmaanne.

Tehokas ihminen tehokkaassa maailmassa, liittää yhteen elämän monimutkaisuuden ja monimuotoisuuden… Koeputkilapsien muokkauksista ihmis-konekäyttöliittymiin, kaiken tämän tarkoitus on luoda ihmiskone, joka mahtuu teidän konemaailmaanne…

Me voisimme puhua vuosikymmenien ajan eläinten laboratorioissanne kokemista kärsimyksistä ja murhista…
Me voisimme puhua biologisista aseista, jotka ovat tutkimuksienne tuotetta…
Me voisimme puhua kaikista älypuhelinten sovelluksista, jotka vievät meiltä kykymme, havaintomme ja intuitiomme..
Teidän maailman pelastuksenne on meille pelkkä katastrofi.

Pahaa oloa tuottavat ja liikevoittoa tavoittelevat tutkimuksenne piti parantaa ja ruokkia massat ja parantaa heidän elinolojaan, ja siitä huolimatta ei ole mitään nähtävää, paitsi yhteiskunnallinen ja ekologinen katastrofi ja kurjuus joka tämän puhtaaksi kynityn planeetan jokaisessa pisteessä on läsnä. Uskonne edistykseen ja modernisaatioon on aiheuttanut niin suuren ekologisen katastrofin, että useimmat ihan perusasiat ovat muuttuneet luksukseksi: puhdas ilma, puhdas vesi, ruoka, terveys jne…

Idea jatkuvasta edistyksestä olemassaolon ehdoilla, kiitos edistyksen teknikoiden, juuri ja juuri peittää henkilöiden alistumisen asioille, joita heille pakotetaan, jotka tekevät heistä riippuvaisia uusista teknologioista (jotka ovat teidän tutkimuksenne hedelmiä) ja niiden tarjoamasta kompensaatiotyydytyksestä. Riippuvuus näistä uusista teknologioista (internet, älypuhelimet ja niiden sovellukset jne.) luovat maailman, joka on vieraannuttava ja kontrolloitu.

Tieteellisen hekumanne aiheuttama tuho, ja teknotiede tämän tuhon päätekijänä, ei voi tehdä mitään säteilylle, hurrikaaneille tai syöville, jotka vain ovat ja jatkavat olemistaan katastrofeina. Niiden teknologialla ratkaisemisen yrittäminen olettaa, että pitää lukittautua absurdiin lentoon eteenpäin, joka puskee meitä askel askeleelta kohti pimeyttä… Laboratorioihinne lukkiutuneina näette aiheuttamaanne tuhoon ratkaisuna ainoastaan jonkin yhtä tuhoisan asian teknologisen kehittämisen, kuten sen että haluaisitte muuttaa autotien kotoisaksi asumukseksi.

Teknotieteilijöinä te ette näe koneen tuolle puolen, joka ruokkii ja suojelee teitä, joka keinotekoistaa elämän ja mekanisoi ihmissuhteet. Te jotka kuvittelette olevanne vapaita ja jotka työskentelette ihmiskunnan hyväksi olette itse velvoitettuja palvelemaan tieteen teknovoimaa, joka pystyttää hegemoniansa muiden mahdollisten elämänmuotojen delegitimaatiolle ja elinolojen tuholle, jotka tekisivät niistä mahdollisia.

Tutkimus, sen nykymuodossaan, on mahdoton erottaa maailman organisaatiojärjestelmästä, joka aiheuttaa kurjuutta ympäri planeettaa, ja tutkija on itse se joka antaa teknologiselle yhteiskunnalle tekniset keinot saavuttaa sen huolestuttavat ambitiot. Tutkimus sijaitsee talouskehityksen ja siihen sisäänrakennettujen katastrofien ytimessä: ihmistyön devaluaatio yksinkertaistamalla ja robotisoimalla suurimman osan sen toimista, jokapäiväisen elämän muuttaminen muodottomaksi ja kolonisoimalla se teknologisella kauppatavaralla, sotilaallisten ja poliisivoimien parantaminen, ympäristömme loppuunkuluttaminen ja lajikadon aiheuttaminen.

Me hylkäämme tutkimuksenne, jotka ovat muuttuneet asiantuntijuuden diktatuuriksi, joka delegitimoi kaiken muun tiedon ja viisauden jotka ovat tarkoittaneet ihmisille keinoja oppia asioita ilman, että turvaudutaan teknologiaan, ja kuitenkaan tieteenne ei kykene tekemään eroa universumin välineellisen ylivallan ja teknologia-avusteisen (tai sen avulla mallinnetun) tieteen välillä. Me hylkäämme teollisen yhteiskunnan morbidin rationaalisuuden, joka pyrkii kirjoittamaan kaikki asiat sen laskelmiin ja teknisiin sekä taloudellisiin ennusteisiin.

Me emme halua hoitaa katastrofeja, me emme halua ’tuoda tiedettä kansalaisille’, me haluamme hajottaa asiantuntijalogiikan ja asiantuntijoiden rationaalisen maailman. Me emme halua demokratisoida tiedettä, vaan me haluamme hajottaa laboratoriot ja yritykset, joissa elämäämme suunnitellaan. Me haluamme hajottaa hyperteknologisen ja totalitaarisen maailman, koska me rakastamme logiikkanne ulkopuolista mielenkiintoa ja viisautta.

Me rakastamme elää todellisuudessamme ja kokemuksissamme, emme teidän todellisuudessa ja synteettisissä kokemuksissa, joita tehtaillaan laboratorioissa niiden voimin, jotka pyrkivät hallitsemaan elämäämme.

Me haluamme elää villissä ja vapaassa maailmassa.

CONTRA TODA NOCIVIDAD

Yliopistolaitos on ollut olemassa ennen kapitalismia, ja se on joskus vastustellut kumartelua kapitalististen markkinoiden saneluille. Se on tavoitellut liikevoiton sijaan totuutta ja tietoa. Mutta kapitalismi syö kaiken sen minkä se pystyy, sen ulottaessa ylivaltaansa, eikä ole yllättävää että moderni yliopistolaitos on muuttumassa yhä enemmän alamaiseksi sille mitä Ellen Meiksins Wood  nimittää “kapitalististen markkinoiden määräykset — sen kilpailun, akkumulaation, voiton maksimoinnin ja työvoiman tuottavuuden kasvattamisen imperatiivit.” Akatemiassa tuo imperatiivi ilmenee monella näkyvällä tavalla: julkaise tai häviä, hanki rahoitusta tai nälkiinny.

Ilman julkista rahoitusta yliopistot ovat pakotettuja pelaamaan yksityisen sektorin säännöillä, eli, toimimaan kuin yritykset. Yritykset tottakai tuijottavat vain vuosikertomuksessa viivan alle jäänyttä lukemaa — ja viivan alle jääneen lukeman summa riippuu liikevoiton maksimoinnista, joka taas riippuu panosten ja tuotosten perusteellisesta arvioinnista. Akateemisen tieteen tulokset, tutkijoiden Marc A. Edwards ja Siddhartha Roy mukaan heidän tutkimuksessaan “Academic Research in the 21st Century: Maintaining Scientific Integrity in a Climate of Perverse Incentives and Hypercompetition”, ovat johtaneet uudenlaisen kvantitatiivisen suoritusmittariston käyttöönottoon, joka hallitsee lähes kaikkea sitä mitä tieteentekijät tekevät ja jolla on havaittavia vaikutuksia heidän työkäytänteisiinsä.

Näihin mittareihin kuuluu “julkaisujen määrä, viittaukset, yhdistetty viittaus+julkaisu -lukumäärä (esim. h-indeksi), journaalin impaktitekijät (JIF), tutkimusrahoituksen kokonaismäärä sekä patenttihakemusten lukumäärä”. Edwards ja Roy tekevät huomion, että “nämä kvantitatiiviset mittarit nyt dominoivat päätöksentekoa tiedekuntien palkkauksessa, ylennyksissä ja urakysymyksissä, palkinnoissa ja rahoituksessa”. Tämän seurauksena akateemiset tieteentekijät yhä enemmän ovat kiihkeän halun ohjaamina tavoittelemassa rahoitusta, julkaisuja ja viittauksia.

“Lainausten perusteella mitattu tieteen tuotos on tuplaantunut aina 9 vuoden välein toisesta maailmansodasta lähtien”, huomauttavat Edwards ja Roy.

Mutta määrä ei tarkoita laatua. Päinvastoin, Edwards ja Roy seuraavat kvantitatiivisten suoritusmittarien vaikutuksia tieteellisen tutkimuksen laatuun, ja he saivat seliville että sillä on vahingollinen vaikutus. Julkaisujen määrää insentivisoiva palkkiojärjestelmä on muuttanut tieteellisten julkaisujen pituutta lyhyemmäksi ja vähemmän kattavaksi, täynnä “huonoja metodeja ja valheellisten löydösten kasvua.” Viittausten lisääntynyt painottaminen ammatillisissa arvioinneissa on johtanut siihen, että referenssilistat paisuvat mielettömästi uratarpeiden täyttämiseksi, ja yhä vain suurempi määrä vertaisarvioitsijoita pyytää, että heidän omaan tuotantoonsa viitattaisiin ehtona saada julkaisu läpi.

Samaan aikaan järjestelmä joka palkitsee suurempien apurahojen saajia useammilla ammatillisilla mahdollisuuksilla johtaa kohtuuttoman suuren aikamäärän käyttämiseen apurahahakemuksiin ja positiivisten tutkimustulosten ylimyymiseen rahoittajien huomion saamiseksi. Samalla tavalla, kun yliopistot palkitsevat laitoksiaan korkeasta arvostuksesta, laitoksilla on insentiivi “takaisinmallintaa, pelata ja petkuttaa sijoituksissa”, mikä syö tieteellisten instituutioiden uskottavuutta ja rehellisyyttä.

Akateemisen tieteen kasvaneen markkinapaineen systeemiset seuraamukset ovat potentiaalisesti katastrofaalisia. Kuten Edwards ja Roy kirjoittavat, “perverssien insentiivien ja kuihtuneen rahoituksen yhdistelmä kasvattaa painetta, joka voi johtaa epäeettiseen käyttäytymiseen. Jos tieteentekijöiden kriittinen massa muuttuu epäluotettavaksi, on mahdollista että koetaan käännekohta jossa tieteellisestä toiminnasta itsessään tulee luontaisen korruptoitunutta ja kansan luottamus on menetetty, mikä uhkaa mahdollisesti syöstä meidät uuteen pimeään keskiaikaan, jolla on tuhoisat seuraamukset ihmiskunnalle.” Uskottavuuden ylläpitämiseksi tieteentekijöiden tulee ylläpitää rehellisyyttä — ja hyperkilpailu syö maata tuon rehellisyyden jalkojen alta, mikä mahdollisesti uhkaa koko toimintaa.

Lisäksi tieteentekijät, joiden kaikki aika menee apurahojen  ja viittausten tavoitteluun, menettävät mahdollisuuksia pohtia asioita kunnolla ja syväluotaavasti, mikä on tarpeen monimutkaisten totuuksien löytämiseksi. Peter Higgs, brittiläinen teoreettinen fyysikko joka vuonna 1964 ennusti Higgsin bosonin olemassaolon, sanoi  Guardianille Nobelin palkintoa vastaanottaessaan vuonna 2013 että hän ei koskaan kykenisi suorituksiinsa nykyisessä akateemisessa ilmapiirissä.

“On vaikeaa kuvitella miten koskaan minulla olisi ollut tarpeeksi rauhaa ja hiljaisuutta nykyisen tyylisessä ympäristössä, kuin mitä minulla oli 1964”, Higgs sanoi. “En saisi nykypäivänä akateemista työtä. Se on niin yksinkertaista. En usko että minua pidettäisiin tarpeeksi tuottavana.”

Myöhemmin urallaan Higgs sanoi, että hänestä tuli “koko laitoksen häpeäpilkku, kun tutkimusarvioinnin harjoituksia tehtiin”. Fysiikan laitos Edinburghin yliopistossa lähetteli viestiä missä luki ‘Antakaa lista julkaisuistanne.’ … Lähetin takaisin lausunnon: ‘Ei mitään.’” Higgs sanoi, että yliopisto piti häntä kirjoilla huolimatta siitä että hänen tuottavuutensa ei ollut riittävä, pelkästään siinä toivossa että hän voittaisi Nobelin palkinnon, mikä olisi hyväksi yliopistolle nykyisessä kerrasta-poikki -ilmapiirissä.

Kun kapitalismin kilpailumääräykset — myy työvoimaasi jos olet työntekijä, maksimoi liikevoitto jos olet johtaja — ovat käytössä kaikkialla, vaihtoehdot väistämättä sysätään sivuun, huolimatta siitä miten yleviä ne ovat. Ylevä tieteellisen akatemian tavoite, esimerkiksi, on tarjota resursseja ja rohkaisua ihmisille suorittaa kokeita jotka parantavat kollektiivista ymmärrystä maailmasta jossa me elämme. Mutta nuo pyrkimykset kärsivät leikkausbyrokratiassa, jossa yliopistojen ja tutkimuksen rahoitus on vaakalaudalla, ja instituutiot reagoiat tähän muuttamalla rahoitusmallejaan pitääkseen homman pyörimässä.

Edwards ja Roy tekevät havainnon, että suoritusmittareiden käytöstä johtuva hyperkilpailu johtaa siihen, että akateemiset tieteentekijät korostavat määrää laadun sijaan, mikä antaa heille insentiivin oikaista kaikessa ja valita kaikkein uraorientoituneimmat ihmiset, eikä niinkään tiedeorientoituneimmat. Tiivistettynä, kapitalististen markkinoiden määräykset (“kilpailu, akkumulaatio, liikevoiton maksimointi ja työvoiman tuottavuuden kasvattaminen”) vahingoittavat tieteen rehellisyyttä ja kollektiivista pyrkimystä tavoitella tietoa.

Edwards ja Roy suosittelevat useita reformeja, jotka pääosin keskittyvät kvantitatiivisten mittareiden painotuksen keventämiseen ja tutkimuksen väärinkäytöksiin puuttumiseen. Mutta mitä todennäköisimmin ongelmat tulevat jatkumaan kunnes juurisyihin on puututtu — eli kunnes kapitalismi ei enää dominoi yliopistolaitosta ja sitä ylläpitävää yhteiskuntaa.

Lähde:

https://www.jacobinmag.com/2018/07/capitalism-science-research-academia-funding-publishing

Tämä artikkeli on julkaistu 325:n PDF:ssä #12

Planeetan luonnonvarojen väärinkäyttö on tuomassa ihmiskuntaa itsetuhon partaalle. Me elämme epidemioiden keskellä, joita jatkuva terveydellemme vaarallisten kemikaalituotteiden (kasvimyrkyt, hyönteismyrkyt, hormonijärjestelmän häiritsijät jne.) levittäminen on aikaansaanut. Samaan aikaan me elämme ympäristössä, jossa on suuria määriä saasteita, jotka aiheuttavat allergioita ja sairauksia suuressa osassa populaatiota. Tämä luonnonvarojen väärinkäyttö myös tuo mukanaan teknoteollisuuden tuhon: Välimeri muuttuu viemäriksi, Kaakkois-Aasia muuttuu kemialliseksi aavikoksi, Afrikka muuttuu suureksi kaatopaikaksi jne. COVID-19:na tunnetun viruksen ilmaantuminen on seurausta teollisesta yhteiskunnasta.

Meille tärkeämpää ei ole se onko virus mutatoitunut lepakosta vaiko ei, mahdollisesti sen elinympäristön teollistumisen seurauksena, vai onko se Amerikan hyökkäys kemiallisilla aseilla Kiinan taloutta kohtaan. Meille tärkeää on, että se on seurausta järjestelmästä joka kaupallistaa jokaisen elämän prosessin, asian tai olennon Maapallolla; se on systeemin ahneus joka pyrkii tuhoamaan kaiken eläväisen maailmassa ja tekemään siitä keinotekoista. Me emme voi ajatella, että rajallisella planeetalla jatkuvaan kasvuun perustuva elämäntyylimme ei saisi aikaan näitä seuraamuksia tai muita tulevia katastrofeja. Päivittäisessä elämässämme esiintyvät sadat kemikaalit muokkaavat luonnonprosesseja, jotka synnyttävät satoja ”katastrofeja” (epidemioita, ilmastonmuutosta jne.). Ne ovat samoja tuotteita, kuin Kiinan puolitoista miljoonaa kuolemaa joita ei raportoida uutisissa, joka ei saa aikaan minkäänlaista yhteiskunnallista hätätilaa eikä karanteeneja. Espanjassa 10 000 kuolee vuosittain saasteiden takia eikä kukaan panikoi — he ovat yksinkertaisesti teollisen maailman tarpeellisia uhreja, jotta se voisi jatkaa toimintaansa, koska tärkeää on että on edistystä ja että ahneus jatkuu.

Periaatteessa COVID-19 (vaikka sitä edelleen tutkitaankin) on eräänlainen influenssa, jonka oireet ovat samanlaiset kuin tavallisella flunssalla, ja molemmat sairastuttavat ihmisiä joilla on muita aiempia sairauksia sekä erityisesti vanhempaa väkeä, vaikka ei pelkästään heitä. Taudit eroavat nopean leviämisen ja ensitartuntakyvyn suhteen, ja nämä ovat niitä seikkoja joita pidetään terveysriskeinä. Tämän tekstin kirjoittamisen aikaan COVID-19:n on (Espanjassa) kuollut lähes 300 ihmistä, tavallinen influenssa aiheuttaa vuosittain yli 6000 kuolemaa Espanjassa ja vuonna 2018 lukema oli 8000. Kun ottaa tämän huomioon, me kysymme mistä tämä poikkeustila johtuu, mistä johtuu tämä yhteiskunnallinen mekkala, joka on suurelta osin median avulla luotu ja joka on elämäämme hallitsevien tahojen välittämän informaation läpinäkyvyyden seurausta.

Keinona pysäyttää pandemia, valtio on määrännyt ”hätätilan”, joka kieltää ihmisiltä liikkumisen, määrää heidät karanteeniin, lisää kontrollia heidän elämässään, on rajoittanut ihmisten kokoontumista ja julkista elämää yleensäkin, kontrolloi liikennevälineitä ja kukaties vaikka pian myös ruoan jakelua. Tässä prosessissa me näemme miten valtiosta on tullut ekofasisti, jossa hallitus on yhä vain enemmän pakotettu hallitsemaan resursseja ja ahtaaksi käyvää tilaa, mikä tarkoittaa että kaikkein tarpeellisimpien resurssien säilyttäminen voidaan taata ainoastaan uhraamalla toinen tarve: vapaus.

Kun sisäinen tai ulkoinen vihollinen puuttuu, valtio on keksinyt vihollisen jonka edessä se voi näyttää kaiken sotilasmahtinsa ja samaan aikaan pahentaa kansan alistamista pelolla ja riistolla sen ollessa ainoa pelastuksen mahdollisuus epidemian tuottamalta terrorilta. Meille ratkaisu ei ole lisää autoritaarista valtiota vaan kaikkien auktoriteettimuotojen katoaminen. Tästä eteenpäin on erittäin todennäköistä, että hätätiloja tullaan julistamaan maailman ekologisen tai yhteiskunnallisen tuhon seurauksena, sillä me olemme varmoja että katastrofeja seuraa.

Me emme liioittele kun me puhumme sodankäynnin potentiaalista: me jo nyt näemme armeijan ottavan haltuun strategisia asemia, poliisin useammin vartioivan katuja ja kameroilla varustettujen dronejen seurailevan ihmisten liikkeitä. Hätätilan toimet pyrkivät sekä lopettamaan flunssapandemian että levittämään toisenlaista pandemiaa: kansan tahdonvaraista alistumista pandemian vaaran nimissä sisäänajetuille laeille, valtion ja kapitalismin kritisoinnin lakkauttamista pelon ja mahdollisten riskien nimissä. Tämä tahdonvarainen alistuminen olisi mahdotonta ilman, että olemme teknologisten laitteidemme ja niiden luoman elämäntyylin alamaisia. Pandemian tai minkä tahansa muun katastrofin kynnyksellä me alistumme teknokraateille, asiantuntijoille, tieteentekijöille jne., kaikille ajan ja tilan johtajille jotka ovat etukäteen suunnitelleet asiat rationaalisesti laskelmoiden.

Samalla tavalla tämän epidemian, tai aivan minkä tahansa muun teollisen katastrofin, seuraukset, tulevat olemaan taloudellisesti tuhoisia. Jo nyt me näemme tuhansien ihmisten kriittisen tilanteen, jotka tulevat joutumaan pakolla työttömiksi tai kärsimään työnsä prekaariuden takia. Kuten aina, heikkenevistä elinolosuhteista kärsii yhteiskunnan heikommassa asemassa olevien kerrostumat, jotka ovat kärsineet ”kapitalismin kriisin” rankasta menosta ja sen leikkauksista jo vuosia. Toki se tulee varmasti saamaan aikaan suuria hyötyjä ylemmille luokille, kuten suurten lääkeyhtiöiden omistajille.

Epidemian iskiessä teollinen karanteeni, jossa me elämme, kasvaa jättiläismäiseksi, he sulkevat meidät tiili- ja betonihäkkeihin joista me voimme paeta hämmentävää todellisuutta ainoastaan virtuaalisesti omilla päätelaitteillamme. Samoilla laitteilla, jotka alistavat ja lisäävät vieraantumista teollisessa elämäntyylissä. Noilla laitteilla, jotka dehumanisoivat ja muokkaavat havaintojamme, aivojamme, tunteitamme jne. ja jotka muokkaavat sitä miten me näemme itsemme ja maailmamme. Virtuaalimaailmaan kytkettyinä me pysymme poissa vihamielisen maailman todellisuudesta, epidemiasta tai ydinvoimalakatastrofista. Elämäämme hallitsevat eivät ota vastuuta, vaan yrittävät saada meidät kuluttamaan ja olemaan osa teollisen kapitalismin katastrofien luomista, koska eräs postmodernismin piirre on vastuuttomuus jokaisen omista teoista, sillä me osallistumme koneen toimintaan, jonka vaikutuksista me olemme ”vieraantuneet”. Meille ainoat vastuulliset ovat elämän teknologiset organisaatiot ja ne, jotka niitä johtavat.

CONTRA TODA NOCIVIDAD

maaliskuu 2020

Ihmiset ja firmat voivat harjoittaa toimintaa tavoilla jotka vaurastuttavat kaikkia, mutta kapitalismi keskittää vaurautta

Teknologia itsessään ei vie itseään eteenpäin. Se ei halua mitään. Pikemminkin on markkinat, jotka ilmaisevat itseään teknologian avulla — käyttöjärjestelmä eri tietokonekäyttöliittymien ja alustojen taustalla, joka usein jää ohjelmistokehittäjiltä itseltään huomaamatta. Tämä käyttöjärjestelmä on nimeltään kapitalismi, ja se vie eteenpäin ihmistenvastaista agendaansa yhteiskunnassamme ainakin vähintään yhtä paljon kuin mikä tahansa teknologia.

Kaupankäynti ei ole ongelma. Ihmiset ja firmat voivat harjoittaa toimintaa tavoilla jotka vaurastuttavat kaikkia. Jos mikään, niin kapitalismi siten kuin sitä tänä päivänä harjoitetaan on kaupankäynnin vihollinen, joka kuorii arvon kermat markkinapaikkojen päältä ja toimittaa sitä etäisille osakkeenomistajille. Kapitalistisen käyttöjärjestelmän peritarkoitus on estää vaurauden leviäminen laajalle.

Se minä me kapitalismia nykyään pidämme syntyi keskiajan lopulla, orgaanisen talouskasvun ajanjakson tiimellyksessä. Sotilaat olivat juuri palanneet ristiretkiltä, olivat avanneet uusia kauppareittejä ja tuoneet mukanaan takaisin innovaatioita tuntemattomilta mailta. Yksi niistä, maurilaisten basaarista lähtöisin, oli “markkinarahan” käsite.

Tähän pisteeseen asti eurooppalaiset markkinat olivat toimineet suurimmaksi osaksi vaihtokaupalla, suoralla hyödykevaihdannalla. Kultakolikot, kuten florintti, olivat yksinkertaisesti liian niukassa ja arvokkaita tullakseen käytetyksi leipään. Kuka tahansa jolla oli kultaa — ja suurimmalla osalla talonpojista ei ollut — hamstrasi sitä. Markkinaraha mahdollisti tavallisten ihmisten myydä tuotteita toisilleen. Sitä usein laskettiin liikkeelle aamulla, kuin pokeripelin alussa jaettavat pelimerkit, ja sitten vaihdannan jälkeen se kerättiin pois. Jokainen rahayksikkö saattoi esittää leipäsiivua tai kaalinpäätä ja myyjä käyttäisi sitä luottona tavaroista pitääkseen kirjaa päivän kaupasta. Joten leipuri voisi mennä aamulla ja ostaa tarvitsemansa asiat käyttäen kuponkeja, joilla saisi leipää. Nuo kupongit sitten hiljalleen kulkeutuisivat takaisin leipurille, joka vaihtaisi niitä leipäsiivuihin.

Maurilaiset keksivät myös viljakupongit. Maanviljelijä voisi tuoda 100 paunaa viljaa kauppaan ja poistua mukanaan kuitti. Sitä rei’itettäisiin 10 paunan erissä niin, että maanviljelijä voisi repiä osan pois ja käyttää sen ostamaan mitä tarvitsee. Kiinnostava seikka tämäntyyppisestä rahasta on, että se menetti arvonsa ajan mittaan. Viljavarasto piti maksaa, ja osa viljasta meni huonoksi. Joten raha itsessään oli taipuvaista tulla kulutetuksi. Kuka pitäisi kädessään rahaa, joka tulisi olemaan ensi kuussa vähemmän arvokasta?

Tämä oli talous, joka oli suuntautunut rahan liikkuvuuteen, ei pääoman hamstraamiseen. Se jakoi vaurautta niin hyvin, että monet entiset talonpojat nousivat uuteen kauppiaitten keskiluokkaan. He työskentelivät itsensä hyväksi, vähemmän päiviä viikossa, suuremmalla liikevoitolla ja terveempinä kuin mitä eurooppalaiset olivat koskaan olleet (tai mitä he tulisivat olemaan vasta monen sadan vuoden päästä).

Aristokraatit eivät tykänneet tasapäistävästä kehityksestä. Kun talonpojat alkoivat muuttua omavaraisiksi, lääninherrat menettivät kykynsä vetää välistä heiltä arvoa. Nämä vauraat perheet eivät olleet luoneet arvoa vuosisatoihin, ja niinpä heidän piti muuttaa liiketoiminnan sääntöjä tyrehdyttääkseen vaurastuminen sekä heidän oma romahtamisensa. He keksivät kaksi innovaatiota. Ensimmäinen, vuokramonopoli, kielsi lailla kaikilta tehdä bisnestä alalla ilman virallista lupaa kuninkaalta. Tämä tarkoitti, että jos et ollut kuninkaan valittu suutari tai viinintuottaja, sinun piti lopettaa toiminta ja mennä töihin jollekin sellaiselle joka oli. Amerikan vallankumous oli pääosin vastaus sellaiseen British East India Companyn monopolikontrolliin. Siirtokuntalaiset olivat vapaita kasvattamaan puuvillaa, mutta heiltä kiellettiin muuttamasta sitä kankaaksi tai myymästä sitä kenellekään muulle kuin yritykselle — riistohinnoin. Yritys kuljetti puuvillan takaisin Englantiin, jossa siitä tehtiin kangasta, sitten se kuljetettiin takaisin Amerikkaan ja myytiin siirtokuntalaisille. Vuokramonopoli oli modernin korporaation edeltäjä.

Toinen pääinnovaatio oli keskusvaluutta. Markkinaraha julistettiin laittomaksi; sen käyttö oli rangaistavaa kuolemalla. Kaupankäyntiä tekevien ihmisten piti lainata rahaa, korolla, valtion kirstusta. Tämä oli tapa aatelisille, joilla oli rahaa, tehdä rahaa yksinkertaisesti lainaamalla sitä. Raha, joka oli ollut työkalu jolla auttaa tavaroiden vaihdannassa, muuttui sen sijaan tavaksi vetää välistä arvoa kaupankäynnissä. Paikallismarkkinat romahtivat.

Ainoat jotka jatkoivat rahan lainaamista olivat suuret vuokramonopolit. Tottakai jos yrityksen täytyi maksaa lainaamansa raha takaisin, heidän piti hankkia lisärahaa jostain. Tämä tarkoitti, että talouden piti kasvaa. Joten perustettujen korporaatioiden piti valloittaa uusia maita, riistää resursseja ja orjuuttaa ihmisiä.

Tuo kasvumandaatti on jäänyt meille tähän päivään asti. Korporaatioiden on pakko kasvaa maksaakseen takaisin sijoittajilleen. Yritykset itsessään ovat vain kanavia joiden läpi keskusvaluutan käyttöjärjestelmä voi suorittaa rutiininsa. Jokaisella uudella kasvukierroksella enemmän ja enemmän rahaa ja arvoa toimitetaan ylöspäin hierarkiassa todellisen maailman ihmisiltä ja resursseilta niille, joilla on monopoli pääomaan. Siksi sitä kutsutaan nimellä kapitalismi.

Lähde:

https://medium.com/team-human/capitalism-is-the-enemy-of-commerce-581afe2d0726

Kirjoittanut Prabhat Patnaik, alunperin julkaistu @ IDEAs

“Neoliberaali kapitalismi” on termi jota käytetään kuvaamaan sitä kapitalismin vaihetta jossa rajoitteet globaalille hyödykkeiden ja pääoman liikkeille, mukaanlukien rahoituspääomalle, ovat suurimmaksi osaksi poistuneet. Koska sellainen poistaminen tapahtuu globaalisti liikkuvaisen (tai kansainvälisen) rahoituspääoman painostuksen alaisuudessa, neoliberaalia kapitalismia karakterisoi kansainvälisen finanssipääoman hegemonia, jonka myötä maailman suuret pääkaupungit integroituvat, ja mikä varmistaa sen, että yhteisiä ”neoliberaaleja” lakeja ajetaan kaikissa maailman maissa. Sellaisen kansainvälisen finanssipääoman esiintulo on itsessään pääoman keskittymisen aikaansaama, mikä oli aiempina päivinä, niinkuin Lenin argumentoi, saanut tuoduksi yhteen finanssipääoman, eli pankki- ja teollisuuspääoman finanssioligarkian kontrollin alle, hegemoniapositioon jokaisen kehittyneen valtion sisällä. Pääoman keskittyminen nykypäivänä on kuitenkin edistynyt paljon enemmän Leninin ajoista, mikä on luonut tällaisen uuden entiteetin nimeltään kansainvälinen finanssipääoma ja tuonut sen hegemoniapaikalle. Kun talous on imeytynyt globaalien rahavirtojen vorteksiin, sen valtionulinoiden on ollut pakko alistua kansainvälisen finanssipääoman oikkuihin ja edistää sen ajamaa politiikkaa. Tällä seikalla on useita seuraamuksia, ja nämä seuraamukset muodostavat neoliberaalin kapitalismin keskeiset piirteet.

Ensinnäkin, neoliberaalia kapitalismia määrittää, toisin kuin menneiden aikojen kapitalismia, metropolialueiden pääomien toimintojen uudelleensiirto kehittyneestä maailmasta kehittyvään maailmaan, jotta hyödynnettäisiin jälkimmäisten matalia palkkoja, maailmanmarkkinoiden tuottamiseksi.

Toiseksi, se muuttaa Valtion olemusta kaikkialla, niin että Valtio, sen sijaan että se näennäisesti olisi luokkien yläpuolella ja pitäisi kaikkien puolta, mukaanlukien sorrettujen luokkien, huolimatta kapitalistisesta kehityksestä, muuttuu avoimemmin ja suoremmin linkitetyksi korporaatiorahoituksen finanssioligarkian intresseihin jotka taas omalta osaltaan ovat yhteydessä kansainväliseen finanssipääomaan. Tämä tarkoittaa inter alia valtion tuen pois vetämistä perinteisestä pikkutuotannosta ja maajussien maanviljelystä, ja näin aiemman siirtomaa-ajan primitiivisen pääoman akkumulaation prosessin jatkamista.

Kolmanneksi, Valtion väliintuloa ”kysynnän hallinnassa”, mitä on pidetty sodanjälkeisen kapitalismin tunnusmerkkinä niinkutsuttuna “Kultaisena Aikana”, mutta mitä finanssipääoma on aina vastustanut sen vaarantaessa kapitalistisen luokan yhteiskunnallisen legitimiteetin, kartetaan kuin ruttoa globalisoidun rahoitusmaailman painostuksesta. “Fiskaalinen vastuulainsäädäntö” menee eteenpäin jokaisen maan lainvalmisteluissa, jotta varmistettaisiin että Valtion pyrkimys kasvattaa työllisyyttä ja aktiviteettia taloudessa tapahtuu pääoman “insentiivien” muodossa, sen sijaan että otettaisiin kulut omaan piikkiin. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että Valtio ei voi enää stimuloida systeemin kasvattamista (sillä kapitalistit yksinkertaisesti pistävät omiin taskuihinsa kaikki tuet ja tulonsiirrot jotka Valtio niille “insentiivien” muodossa tarjoaa ilman että kukaan investoi yhtään mitään). Kasvu riippuu olennaisesti hinta“kuplien” muodostumisesta (poislukien luottorahoitteinen kuluttaminen, jolla on varsin tarkat rajat).

Nämä neoliberaalin kapitalismin ominaisuudet vuorostaan saavat aikaan tärkeitä seuraamuksia. Yhtäältä vaikka systeemi kasvaisikin, tämä kasvu itsessään liittyy äärimmäiseen tulojen ja varallisuuden erojen kasvuun, eriarvoisuuteen maiden välillä. Työntekijät kehittyneissä maissa eivät kykene kasvattamaan palkkojaan, koska maailmassa jossa pääoma liikkuu helposti, ne kilpailevat massiivisia kolmannen maailman työvoimareservejä vastaan. Jopa maissa, jonne työntekijöiden ulkoistustoimet on kohdistettu, on vaikeaa kasvattaa palkkoja, sillä työvoimareservit näissä maissa, jotka eivät todellakaan lopu kesken tällaisen ulkoistuksen tuloksena, itse asiassa kasvavat suhteellisesti kooltaan johtuen perinteisten pientuottajien ja maajussien omaisuuden riistosta. Näin reaalipalkkojen vektori eri maissa, sekä kehittyneiden että kehittymättömien, ei kasva ajan mittaan, vaikka työn tuottavuuden vektori kasvaa. Tämä maajussien ja pientuottajien omaisuuden riisto ja heidän talouksiensa tuho aiheuttaa, kolmannen maailman maissa, aliravitsemuksen ja materiaalisen puutteen absoluuttisen kasvun.

Samalla kun kaikki tämä tapahtuu neoliberaalin kapitalismin oikeasti kasvaessa, se ei voi kasvaa kestävästi. Sen kasvuprosessi pysähtyy seuraavasta syystä. Työn tuottavuuden nopeampi kasvu suhteessa palkkoihin kaikkialla johtaa suhteellisen maailmantalouden ylijäämän kasvuun, mikä saa aikaan pyrkimyksen kohti ylituotantoa (sillä kulutuksen suhde tuloihin on suurempi johtuen palkoista kuin johtuen ylijäämästä) ; ja ainoa tekijä neoliberaalin kapitalismin regiimissä, joka voi tämän pyrkimyksen saada aikaan, nimittäin hintakuplista johtuvat noususuhdanteet, muuttuu toimimattomaksi kun nämä kuplat puhkeavat, niinkuin niiden vääjäämättä täytyy tehdä.

Tästä lähteestä syntyvä kriisi voi olla varsin pitkittynyt, sillä uusia kuplia ei pystytä luomaan asian korjaamiseksi. Ja kun sellaisia kriisejä syntyy, työtätekevän kansan olosuhteet muuttuvat vieläkin säälittävimmiksi kuin ne olivat kasvun aikaan. Kapitalistinen maailmantalous nykyään on keskellä sellaista pitkittynyttä kriisiä, jolla ei ole loppua näkyvissä. Ja jopa siinäkin tapauksessa kun jotain elpymistä olisi tarjolla uuden kuplan muodossa, tämä elpyminen on liian katoavaista laatua, kestäen vain siihen asti kunnes uusi kupla puhkeaa.

Tämä pitkittynyt kriisi, jossa neoliberaali kapitalismi uppoaa, on se joka on tuottanut nykyisen maailmanlaajuisen fasismin nousun. Koska pääoman globalisaatio ja liihen liittyvä julkisen sektorin yksityistämisen prosessi heikentää liittoja, ja yleisesti välitöntä työväenluokan lakkovoimaa, fasistiset “ylivaltaan” perustuvat liikkeet, järjettömyyksiin vetoavat eri sorttiset, pyrkivät kehittämään sellaisia aikakausia. Heillä ei ole minkäänlaista kriisin peittoamisen agendaa, muuta kuin syyttely ja “vihatun toisen osapuolen” viktimisaatio sekä “messiaan” odottaminen, joka ihmeen kautta tulisi ja parantaisi yhteiskunnan kaikista sen vaivoista.

Nämä liikkeet vetoavat kaikkein eniten pikkuporvaristoon, mutta äärimmäisinä työväenliikkeen heikkouden hetkinä ne saattavat saada riveihinsä myös tiettyjä työläissegmenttejä. Mutta nämä liikkeet väistämättä havaitaan, niitä mainostetaan ja tuetaan korporaatio-finanssioligarkian rahoilla, jotta torpattaisiin edes potentiaalinenkin työläisten vastavoima tälle hegemonialle. Todellakin, ne kasvavat voimassa ja liikkuvat keskinäyttämölle vain kun ne ovat saavuttaneet korporaatio-finanssioligarkian tuen. Tämä liikko korporaatio-finanssioligarkian ja fasististen “starttien” (Kaleckin ilmaisua käyttäen) välillä on eri muodostumisen vaiheissa eri maissa tällä hetkellä maailmassa. Mutta fasismin uhka kuumottelee joka puolella; ja jopa siellä missä fasistit eivät onnistu valtaannousussa, puhumattakaan puskemaan maita täysiksi fasistivaltioiksi, ne kuitenkin suuresti mitätöivät minkään demokraattisen hallinnon perustukset luomallaan myrkyllisellä ilmapiirillä.

On kuitenkin olemassa perusero nykyaikaisen fasismin ja 30-luvun fasismin välillä. Finanssipääoma, joka on ajanut fasismia 30-luvulla, oli kansallisvaltioperusteista finanssipääomaa joka oli ollut mukana katkerassa imperiumien välisessä kilvoittelussa ja joka oli ylistänyt “kansallisvaltiota” sen ideologisena pönkänä kilpailussa. Nykyajan fasismi on noussut kansainvälisen finanssipääoman hegemoniasta, ja hiljennetyistä imperialistisesta kilvoittelusta johtuen tämän saman hegemonian aikaansaannoksista (koska globalisoitunut pääoma ei halua pääomavirran maasta toiseen häiriintyvän maailmassa joka on rikkoutunut “talousalueisiin”); eikä sillä ole halua haastaa tätä hegemoniaa. Sen “nationalismilta” täten uupuu materiaalinen substanssi.

Samasta syystä kuitenkaan se ei voi tehdä paljoakaan neoliberaalin kapitalismin kriisille, vaikka se astuukin valtaan, mitä tahansa se tekeekin, lupaamalla korjata tämän kriisin. Saksassa vuonna 1933 ja Japanissa 1931 fasismi oli hoitanut kriisin omalla tavallaan. Uudelleenaseistus sai nämä taloudet pois Lamasta, jolloin oli lyhyt hetki jolloin, ennen sodan raskaita kustannuksia, saatiin aikaan noususuhdanne militarisoimalla, jolla oli suuri fasistien tuki. Mutta nykyajan olosuhteissa fasistihallitukset eivät voi tehdä paljoakaan kriisin ratkaisemiseksi.

Kysynnän kasvattamiseksi sellaiset hallitukset, vaikka ne joutuisivat investoimaan enemmän armeijaan, joutuvat rahoittamaan sellaisia investointeja joko fiskaalisella vajeella tai verottamalla kapitalisteja (koska hallinnon kulut ovat työntekijöiden verotuksella katettuja, jotka kuluttavat palkkansa joka tapauksessa, se ei johda mihinkään kysynnän nettokasvuun). Molemmat näistä tavoista rahoittaaa valtion kulutusta ovat kuitenkin kirous kansainväliselle finanssipääomalle. Nykyajan fasismi täten on yksinomaan kyvytön ratkaisemaan kapitalismin kriisiä edes fasistisin metodein.

Neoliberaali kapitalismi täten on saavuttanut umpikujan. Perinteiset poliittiset puolueet eivät voi päästä neoliberalismin yli ja ovat syvästi samassa veneessä niiden päätösten kanssa jotka ovat luoneet kriisin; ja monet heistä, kuten Hillary Clinton USA:ssa, eivät edes halua tunnustaa kriisiä, ajatellen että talous selviää itse tästä notkahduksesta neoliberalismin viitekehyksessä. Fasistiset voimat toisaalta eivät aja mitään eksplisiittistä ohjelmaa kriisin voittamiseksi, eivätkä edes mitään implisiittistä agendaa joka voisi syntyä heidän mieltymyksensä pohjalta sotainvestointeihin. Näin ei Trump, eikä Marine Le Pen, ei UKIP eikä mikään muukaan nykyajan fasistinen elementti ole tuonut minkäänlaista talousohjelmaa julki jolla kriisi selätettäisiin.

Trump puhui protektionismista tienä ulos kriisistä USA:ssa. Mutta pelkkä protektionismi, ilman että kasvatetaan kotimarkkinoita suuremmalla valtion vajeilla tai kapitalistiveroilla rahoitetulla panoksella, ei voi luoda suurempaa työllisyyttä ilman että ulkovallat vastaisivat tähän jotenkin. Jos ne eivät vastaa, silloin kilpailullinen ”köyhdytetään naapuri”-politiikka seuraa tästä, mikä palvelee vain kärjistäjänä kapitalistisessa kriisissä, ja pahentaa kaikkien valtioiden oloja. Täten Trumpin protektionismi ei tule kasvattamaan työllisyyttä USA:ssa ilman että harjoitetaan ekspansionaarista rahapolitiikkaa.

Mutta fiskaalipolitiikan sijaan Trump ehdottaa toimia, joilla on vastakkainen vaikutus. Koska hän suunnittelee antavansa verohelpotuksia korporaatioille, ja tasapainottavansa leikkaukset valtion sosiaalitukien leikkauksilla, tämä vain pahentaa USA:n kriisiä, koska aggregaattikysyntä pienenee näillä fiskaalisilla toimilla. (Korporaatiosektori, joka säästää suurimman osan voittamistaan verohyödyistä yksinkertaisesti säästää myös tulevat verohelpotukset eikä kasvata kysyntää, mikä madaltaa hallituksen sosiaalitukien aikaansaamaa kulutusta, joka itse asiassa oikeasti vähentää kysyntää).

Globaalin finanssipääoman hegemonian alaisuudessa ei ole ratkaisua kapitalismin kriisiin. Ainoa mahdollinen ratkaisu, jota jokainen valtio voi yrittää, on että se ottaa aktiivisen toimijan roolin, ja jotta tuo voisi tapahtua, Valtion on päästettävä irti neoliberalismista.

Se voi tehdä näin vain jos talous vedetään pois globaalien finanssipääomien vorteksista, pääomarajoitteilla, ja lisäksi, siten kuin tilanne sitä vaatii, kaupparajoitteet; eli että talous irtoaisi globalisaatiosta. Koska korporaatio-finanssioligarkia, joka itse on integroitunut kansainväliseen finanssipääomaan, ei katso tätä hyvällä, ainoastaan Valtio, jolla on vaihtoehtoinen luokkapohja, kykenee saamaan aikaan sellaisen muutoksen, Valtio joka perustuu työläisten tukeen. Ja kun työläiset saavat aikaan sellaisen muutoksen, he eivät tyydy pelkän kapitalistisen talouden henkiinherättämiseen, vaan sen sijaan ryhtyvät rakentamaan kokonaan vaihtoehtoista taloutta, taloutta joka tekee siirtymän sosialismiin. Täten umpikujasta, jossa neoliberaali kapitalismi nyt vääntelehtii, voidaan murtaututa läpi; mutta sellainen läpimurto johtaa kapitalismin itsensä ohittamiseen.

Ollakseen varma, kuten Lenin sanoi, ei ole sellaista asiaa kuin absoluuttisen toivoton tilanne kapitalismille. Vaikka kapitalismi itsessään olisikin kykenemätön murtautumaan läpi umpikujasta, se tekee kaikkensa estääkseen työläisiä organisoitumasta saadakseen aikaan muutosta tilanteeseen. Se ottaa kaikki fasistiset ketkuilut käyttöön tätä varten. Se tekee kaikkensa puskeakseen ihmiskuntaa kohti barbarismia estääkseen sen ajatumisen sosialismiin. Lopputulos tottakai riippuu praxiksesta. Mutta nykyinen skenaario avaa työväelle mahdollisuuden tehdä aloite nostaa itsensä kriisistä ja samalla puolustaa ja syventää demokraattisia oikeuksia, ja viedä loppuun Lokakuun Vallankumouksen projekti.