Alla oleviin, vuodelta 1972 peräisin oleviin aineistoihin on liitetty Andrew Anastasin ja Matteo Mandarinin kirjoittama uusi johdanto, joka on julkaistu myös Viewpointissa.

Johdanto

Tronti: Olen valinnut tämän tutkimusprojektin monien tutkimuskohteiden joukosta tämän aiheen, en siksi, että se olisi yleisesti ottaen etuoikeutettu muihin nähden. Pikemminkin olen valinnut sen, koska se on mielestäni aihe, joka vaatii kiireellistä ja tarkkaa tarkastelua juuri tällä hetkellä. Kyseinen kohde kulkee nimellä ”poliittisen autonomia”. On heti todettava, että kyseessä on ilmaus, määritelmä, joka on vallalla nykyisessä politiikan tutkimuksessa; mutta se osoittautuu uudeksi ja jopa hieman oudoksi siinä, mitä voisimme kutsua marxilaiseksi kentäksi kokonaisuudessaan. Erityisesti siksi, että tässä ei ole kyse vallan yhden osan autonomiasta suhteessa muihin osiin, vaan pikemminkin koko vallan autonomiasta suhteessa siihen, mikä ei ole valtaa — sanotaanko, suhteessa muuhun yhteiskuntaan. Kyse on siis vallan autonomiasta suhteessa siihen, mikä on — tai paremmin sanottuna siihen, mitä on ollut tai mitä yleisesti pidettiin — vallan perustana.

Nyt on heti todettava, että niin sanotun vallankumouksellisen marxilaisuuden perinteessä tämän autonomian hylkääminen oli yksiselitteistä. Toisin sanoen se oli yksiselitteinen; poliittisen vallan ja muun yhteiskunnan välinen suhde — sanokaamme yksinkertaisesti valtion ja talouden välinen suhde — oli yksiselitteinen. On kuitenkin myös totta, että tämä suhde muuttui sitten historiallisesti, kapitalistisen yhteiskunnan historian kuluessa, ilman että marxilainen ajattelu kiinnitti huomiota näihin muutoksiin. Tämän seurauksena on käynyt niin, että poliittisen autonomian käsitteen on ottanut haltuunsa työväenliikkeen osa, jolla on erityinen politiikka, se osa, joka määritellään yleisesti sosialidemokratian ”oikeisto-revisionismiksi”. Nyt meidän on nähtävä, onko tästä käsitteen omimisesta huolimatta olemassa jokin pelastamisen arvoinen osa tästä ongelmasta. Sitä varten meidän ei pidä pelätä, että myös meidän puoleltamme mahdollisesti käytetään tätä samaa käsitettä, varsinkin tämänkaltaisessa keskustelussa, jotta marxilaista käsitteistöä voitaisiin mahdollisesti uudistaa ”vasemmalta”. Tämä on se, mitä minulla on sanottavana aiheesta ”autonomia”.

Kuitenkin itse termi ”poliittinen” on yhtä epätavallinen marxilaisessa perinteessä. Tämä johtuu siitä, että emme ole tuomassa diskurssiimme ainoastaan uutta nimeä vaan myös, sanoisin, uutta kategoriaa. Mitä tämä kategoria pitää sisällään? Se sisältää yhtäältä poliittisen vallan instituutioiden objektiivisen tason ja toisaalta poliittisen kerrostuman [ceto politico] eli subjektiivisen toiminnan, politiikan tekemisen. Poliittinen pitää sisällään kaksi asiaa: valtion sekä poliittisen luokan [classe politica]. Mikä suhde tällä termillä, tällä käsitteellistämisellä on ”sosiaaliseen”, muuhun yhteiskuntaan? Tässä yhteydessä on heti varoitettava, että tämä tutkimus ja sen taustalla oleva ongelma ulottuvat huomattavasti 60-luvun italialaista kapitalismia laajemmalle, vaikka juuri siellä kiinnostuksen kipinä tätä ongelmaa kohtaan saattoi syntyä. Tosiasia on, että kapitalismin edistyneeseen vaiheeseen päästyämme olemme huomanneet ennen kaikkea yhden asian, erityisesti yhden asian, josta meidän on keskusteltava, jotta voimme selvittää, onko se oikea, onko se oikea vai ei.

Huomasimme, että poliittinen, kuten yleensä sanotaan teknistä jargonia käyttäen, on viivästynyt [ritarda]. Jos menemme syvemmälle, huomaamme, että tämä poliittisen viivästyminen suhteessa sosiaaliseen ei johdu, ei aina johdu pääoman epätäydellisestä — taloudellisesta ja sosiaalisesta — kehityksestä. Tämän viivästyksen syy ei aina ole pääoman riittämätön kehitys. Joskus se on viivästys itsessään. Toisin sanoen kyse on viivytyksestä valtiokoneiston sopeutumisessa, ja selitykset tähän, sen syyt, ovat juuri tämän koneiston toiminnassa: poliittisen ja sosiaalisen välinen epäsynkronia, niiden erilainen kehitysrytmi, osoittautuu nykyään kiistattomaksi sekä ensi silmäyksellä että puhtaasti empiirisen analyysin jälkeen. Nykyisin tälle annettu selitys on kuitenkin mielestäni epätyydyttävä. Hyvin usein selitys tälle viiveelle on niin sanotusti historiallis-materialistinen yksinkertaistaminen. Tässä näkökulmassa kaikki, mitä tapahtuu tietyllä tasolla, niin sanotulla korkeammalla tasolla, perustuu siihen, mitä on alempana, alemmalla tasolla — niin sanottujen rakenteellisten tasojen näkymättömän käden varassa.

Se on toisaalta kätevä selitys, koska se on helppo ymmärtää ja käyttää, mutta toisaalta se on tutkimuksen ja käytännön toimien kannalta lamaannuttava. Meidän on tämän keskustelun puitteissa opittava toistaiseksi luopumaan tästä selityksestä. Tarkastellaan esimerkiksi tämän niin sanotun poliittisen viivyttelyn luonnetta. Ja pohtikaamme sitten, että politiikan alalla, siinä, mitä yleisesti kutsutaan poliittiseksi alaksi, on riittämätön rationalisointi, poliittisen koneiston tehokkuus on riittämätön, tuottavuus on alhainen, yrittäjyys puuttuu, poliittinen aloitteellisuus puuttuu; sanokaamme, että valtiolla ei ole suunnitelmaa sillä tavalla kuin on — kaikesta huolimatta ja vaikka joskus näyttääkin siltä, että se ei toimi hyvin — pääoman suunnitelma. Toisin sanoen nykyaikaisessa valtiossa on puutetta kapitalismista ja tarkemmin sanottuna suuren mittakaavan kapitalismista. Miksi näin on? Tässä yhteydessä on luonnollisesti selvitettävä koko poliittisen vallan ja taloudellisen vallan välisen suhteen historiaa kapitalismissa.

Tässä historiassa välttäisin esimerkiksi porvarillisen valtion ja kapitalistisen valtion välistä eroa. Tämä johtuu siitä, että tässä vaiheessa on sanottava, että kapitalistinen valtio — toisin sanoen pääoman valtio, suurpääoman moderni valtio — ei ole vielä historiallisesti esiintynyt missään maailman kolkassa. Samasta syystä välttäisin erottelua porvarillisen yhteiskunnan ja kapitalistisen yhteiskunnan välillä, koska tällä erottelulla päädymme yksinkertaistamaan pääoman kokonaishistoriaa ja rakentamaan kaksi vaihetta, jotka muka tyhjentäisivät koko sen historian. Yhtäältä pienten tavarantuottajien liberaalin kilpailun yhteiskunta, toisaalta suurten monopolien yhteiskunta — jonka jälkeen pääoman historia on päättynyt. Ja mitä sen jälkeen tulisi? Joko jälkikapitalistinen yhteiskunta, kuten nykyään sanotaan, tai sosialistinen yhteiskunta.

Mielestäni on parempi ajatella pääoman historiaa sen sijaan yhtäältä loogisena jatkumona — loogisena jatkuvuutena ja siten taloudellisena jatkuvuutena — ja toisaalta käytännöllisenä epäjatkuvuutena ja siten poliittisena epäjatkuvuutena. Tässä yhteydessä tekisin juuri tämän erottelun: jatkuvuus/epäjatkuvuus, edellinen taloudellisessa kehityksessä, jälkimmäinen poliittisissa harppauksissa. Jatkuvuus ja hyppäykset yhdessä: tämä on pääoman historiaa. Enkä usko, että on mahdollista nopeasti luetella, mitkä hetket olivat hyppäyksiä ja mitkä olivat jatkuvuutta, koska se, toistan, edellyttäisi koko tapahtumaketjun historiallista rekonstruktiota, joka on loppujen lopuksi vielä kesken. Viime aikoihin asti kriisi — sanotaanpa talouskriisi, klassinen kriisin käsite — osoittautui sopeutumismekanismiksi, mekanismiksi, jolla talouskehitys käynnistetään uudelleen. Poliittiset jännitteet purettiin kriisiin ja ratkaistiin kriisin sisällä. Nykyään kuitenkin tapahtuu ehkä juuri päinvastoin. Toisin sanoen meillä on valtiokoneisto, joka puutteellisessa ja vajavaisessa kapitalistisessa toiminnassaan imee ja estää niiden kriittisten ristiriitojen räjähdyksen, joita kehitysliike ja erityisesti taloudellinen kehitys synnyttää. Tällä maastolla kaksi havaintoa tulee mahdolliseksi: ensinnäkin, valtion nykyinen viivyttely suhteessa yhteiskuntaan on olemassa olevan kehitysmekanismin kannalta funktionaalinen. Toisin sanoen tämä viive, jos se on olemassa, on joskus jotain, joka palvelee järjestelmän omaa kehityskykyä. Ehkäpä talouskriisin mahdollinen kapitalistinen hallinta koostuu juuri tästä: kapitalistisesta kyvystä manipuloida poliittista viivytystä suhteessa taloudelliseen sfääriin. Ehkä tässä on kyse siitä, että tässä vaiheessa historiaa suuri kriisi klassisessa mielessä on mahdoton. Korostaisin tätä seikkaa: on nähtävä, miten tämä viive toimii subjektiivisesti tietyn kapitalistisen kehityspolitiikan puitteissa, osana ohjauspaneelia, jota pääoma käyttää yhteiskuntansa hallintaan.

Toinen löytö on mielestäni pääoman poliittisen syklin olemassaolo, toisin sanoen se, että sen poliittinen kehitys on luonteeltaan syklistä, ja sillä on oma erityispiirteensä suhteessa pääoman klassiseen taloudelliseen sykliin. Mielestäni on mahdollista puhua poliittisesta syklistä, aivan kuten olemme puhuneet, marxilaisessa mielessä oikein, pääoman taloudellisesta syklistä. Mitä tulee ensimmäiseen kohtaan, eli siihen, että viive on toiminnallinen, meidän ei todellakaan pidä uskoa, että poliittinen kerrostuma on subjektiivisesti valinnut tämän viiveen. Älkäämme päätykö omaksumaan tätä kantaa; muuten palaisimme väitteisiin pääoman pirullisista kyvyistä keksiä jatkuvasti uusia ja ennen näkemättömiä välineitä yhteiskuntansa hallintaan. Jos poliittinen kerrostuma kykenisi tähän tietoisuuteen, se ei olisi mielestäni jälkeen jäänyt poliittinen kerrostuma [un ceto politico arretrato]¹; vaan se olisi hyvin edistynyt, jos se kykenisi leikkimään subjektiivisesti näillä asioilla. Tosiasia on tosiasia itsessään; toisin sanoen tosiasia on politiikan ja talouden välinen poliittinen kahtiajako, joka saa aikaan juuri ne vaikutukset, jotka mainitsin, järjestelmän selviytymisen — joka siis pidentää järjestelmän elinikää. Se on tilanteen objektiivinen tosiasia, jotain, joka syntyy itse pääoman kehitysmekanismissa. Kyseessä on muodollisesti yhtenäinen järjestelmä, kuten tiedämme. Kapitalistinen järjestelmä on muodollisesti yhtenäinen järjestelmä, jolla on niin sanotusti dualistinen sisältö: se on siis yksi ainoa kahden luokan järjestelmä. Tämä on pohjimmiltaan pääoman luonne, ja tämä luonne, kun se on eletty historiallisesti loppuun asti — toisin sanoen kun se on täysin ja poliittisesti avautunut — juuri sen piti johtaa sen loppuun Marxin laatiman kaavion mukaan. Marxilaisten myöhemmin esittämät muunnelmat sivuuttaen, Marxin oma skeema oli juuri tämä. Jos tekisimme sen niin, että kaksiluokkajärjestelmä nousisi puhtaasti taloudellisesta yhteentörmäyksestä yhteentörmäykseksi, poliittisen kamppailun tosiasiaksi, tämä merkitsisi sitä, että järjestelmä olisi saavuttanut syklinsä päätepisteen; ja silloin olisi mahdollista mennä tämän syklin yli. Tämä poliittinen avautuminen — Marxin kaaviossa luokkavastakkaisuuden poliittinen avautuminen, prosessin täydellinen läpivienti tuotantosuhteista valtaan, sen katkeamaton läpivienti tehtaasta valtioon — on se historiallinen tosiasia (tai pikemminkin poliittinen tosiasia), jonka piti johtaa kapitalistinen järjestelmä kuolemaan. Ja se on tietysti historiallinen tosiasia, jota ei todellisuudessa ole tapahtunut.

Miksi sitä ei ole tapahtunut? Mielestäni järjestelmän itsepuolustusmekanismit, järjestelmän itsekorjausmekanismit, ovat lähteneet liikkeelle. Tästä näemme, että tunnetut kehityksen rajat ovat joskus pääoman itserajoituksia. Toistan, että kapitalistinen poliittinen kerrostuma ei ole subjektiivisesti valinnut niitä, vaan järjestelmä tarjoaa ne objektiivisesti. Siksi, toistan vielä kerran, ne ovat itsekorjauksen mekanismeja, järjestelmän itsepuolustusta. Tältä pohjalta huomaamme, että pääomassa on eräänlaista automatiikkaa, jopa yhteiskunnallisena suhteena. Näemme, että suuri pääoma ja suuret koneet ovat hyvin läheisiä sukulaisia. Toisin sanoen monimutkaisten koneistojen tasolla sanoisin, että pääoma ei enää anna itsesäätelyään yhden ainoan mekanismin tehtäväksi (kuten aikoinaan tapahtui esimerkiksi markkinoiden kohdalla). Päinvastoin, se antaa itsesääntelynsä monien mekanismien tehtäväksi. Nämä mekanismit ovat toisinaan vastakkaisia. Yhtäältä voi olla valtion kehittynyt väliintulo kehityksen moottorina ja tukena, ja toisaalta voi olla myös poliittisen kentän taantuminen [arretramento] luokkataistelun jarruna ja hillitsijänä, joka on kehittynyt itse kehitystä vastaan. Nämä kaksi asiaa — valtion kehittynyt puuttuminen talouteen ja poliittisen kentän taantuminen — voivat joskus elää rinnakkain, yhdessä poliittisessa ulottuvuudessa. Kummassakin tapauksessa, toisin sanoen, meillä on poliittisen autonomia. Ensimmäisessä tapauksessa, sanokaamme, meillä on pääoman valloittama autonomia itselleen; toisessa tapauksessa meillä on myönnytys, jonka pääoma tekee tietyillä hetkillä paetakseen tiettyä kriittistä hetkeä. Näin päästään siihen, mitä voidaan kutsua poliittisen erityispiirteeksi [lo specifico politico], toisin sanoen poliittisen syklin erityispiirteeksi suhteessa taloudelliseen sykliin. Edessämme on ongelma, miksi Marxin kaavio jatkuvasta kehityksestä taloudesta poliittiseen ei ole historiallisesti toiminut ja miksi päinvastoin on tapahtunut päinvastoin, mikä ilmenee esimerkiksi siinä, että talouskriisi — toisin sanoen juuri se hetki, jolloin talousjärjestelmä oli lähes romahtamassa — tuotti pääoman poliittisen kehityksen. Vuoden 1929 esimerkki Yhdysvalloissa ja sitä seurannut New Deal on todellakin vakuuttava osoitus tästä teesistä.² Toisinaan on tapahtunut päinvastoin: nopea taloudellinen kehitys, nopea kasvu, aiheutti poliittisen maaston taantumisen. Näin on käynyt pienessä mittakaavassa 60-luvun Italian tapahtumissa.

Kun tarkastelemme, miksi Marxin kaavio ei toiminut — kaavio, toistan, kaavio tästä jatkuvuudesta, jonka piti kulkea taloudesta poliittiseen — kohtaamme selityksen, joka on ollut ajankohtainen täällä Italiassa ja joka jossain määrin muokkaa sitä, mitä on kutsuttu 60-luvun marxilaisuudeksi tai ”vallankumoukselliseksi” marxilaisuudeksi 60-luvulla. Tämän selityksen mukaan työväenluokan organisatorisella tasolla oli subjektiivinen vika,³ eli vika työväenliikkeen maastossa. Juuri tämän subjektiivisen virheen oletetaan estäneen taloudellisen ja poliittisen välisen yhteyden. Toisin sanoen, koska työväenluokka on järjestelmän sarana, työläisten kamppailujen poliittisen ulospääsyn puute johti lopulta siihen, että pääoman suuri poliittinen aloite jäi vajaaksi. Tämä on selitys, jolla on tällä tavalla esitettynä oma oikeutuksensa. Silti se esitettiin karkeammin, puhumalla järjestöjen pettämisestä, johtajien pettämisestä ja niin edelleen. Sanoisin kuitenkin, että tämä selitys, joka näkee kapitalistisen poliittisen taantuman syynä työläisten taistelun poliittisen ulospääsyn puutteen, on jopa hienostuneimmassa muodossaan riittämätön, koska se ei anna vastausta ongelmaan. Syntyy uusi kysymys, johon on annettava vastaus: Miksi tämä puute?

Meidän on tarkasteltava, miten Marxin skeema objektiivisesti toimii. Varhainen kapitalismi, alkukapitalismi — joka ei ole 1500-luvun kapitalismi vaan 1800-luvun, 1800-luvun ensimmäisen puoliskon, kapitalismi — tarjosi tehokkaasti niin sanotusti dokumentaatiota Marxin teesille, joka koski hallitusta ”porvariston yhteisiä asioita hoitavana komiteana”. Toisin sanoen ei voida sanoa, että Marx olisi Poliittisen taloustieteen kritiikissä tulkinnut pienten tavarantuottajien yhteiskuntaa, kuten jotkut hänen vastustajistaan ovat sanoneet. Tarvitsee vain avata Pääoma tai Grundrisse nähdäkseen, että tämä ei pidä paikkaansa. Askeleet, joilla Marx etenee hänen aikansa pääoman tilannetta pidemmälle, askeleet, joilla hän tunnistaa pääoman tulevan kehityksen aina nykyhetkeen asti — ne ovat kaikkien nähtävissä. On kuitenkin sanottava, että ”politiikan kritiikissä” — jos jätämme hetkeksi sivuun poliittisen taloustieteen kritiikin — Marx ei onnistu menemään kapitalismin syntykautta pidemmälle. Vuonna 1858, kuten kaikki tiedätte, poliittisen taloustieteen kritiikin piti sisältää kuuluisat kuusi kirjaa: pääoma, maaomaisuus, palkkatyö, valtio, kansainvälinen kauppa ja maailmanmarkkinat, kuten tunnetussa kirjeessä Lassallelle helmikuun 22. päivänä 1858 hahmotellaan. Tämä oli Marxin työsuunnitelma. Mutta silloin pelkästään pääoma vei neljä kirjaa. Mitä muuhun tulee, mitään maaomaisuudesta lähtien, mukaan lukien työn analyysi, ei ole tarkasteltu kovin perusteellisesti, kuten on jo sanottu. Näiden jäännösten joukossa on myös valtion ongelma. Sanoisin, että aiheesta ”politiikka”, aiheesta ”poliittinen”, Marxin nuoruuden teokset sanovat ehkä enemmän kuin hänen kypsät teoksensa. Hegelin oikeusfilosofian kritiikin kaltainen teos sanoo ehkä enemmän kuin kaikki muut pienet kohdat, pienet lauseet, jotka on poimittu eri yhteyksistä ja Marxin historiallisista teoksista ja yhdistetty muodostamaan mielestäni virheellisesti Marxille liitettyä poliittista ajattelua. Toistan, Marxin diskurssi pääomasta näyttää minusta täysin eteenpäin projisoidulta, toisin sanoen koko keskustelu tarkastelee pääoman todellista kehitystä; Marxin diskurssi valtiosta sen sijaan katsoo taaksepäin, sitä näennäistä kehitystä, jonka tämä poliittinen ongelma on kokenut. Kun Marx harjoittaa politiikan kritiikkiä, hän ei mielestäni onnistu tehokkaasti harjoittamaan politiikan kritiikkiä; sen sijaan hän harjoittaa aina ideologiakritiikkiä, joka, kuten kaikki tiedätte, on jotain muuta. Teesi, jonka mukaan ensin on olemassa taloudellinen valta ja sitten poliittinen valta ja että nämä vallan muodot ovat pohjimmiltaan yhteneväisiä — mikä on itse asiassa Marxin teesi (ne ovat todellisuudessa yhteneväisiä ja vain muodollisesti erillisiä, eli todellinen yhteneväisyys ja puhtaasti muodollinen erottelu) — on ymmärrettävissä nimenomaan varhaiskapitalismin valossa. Kun ymmärrämme tämän kapitalismin olevan lähempänä esikapitalistisia yhteiskuntia kuin yhteiskuntia, joita kutsumme suurpääomaksi, ja kun puhumme jatkuvuudesta ja hyppäyksistä, huomaamme, että pohjimmiltaan pääoman kehityksen yhden ja toisen vaiheen välillä on suurempi etäisyys kuin historiallisen materialismin havaitseman ja toisinaan keksimän taloudellisen ja yhteiskunnallisen muodostelman välillä. Totuus on se, että historiallinen materialismi on mielestäni itse varhaiskapitalismin tuote; toisin sanoen se on tämän varhaiskapitalismin tuote, joka on tehnyt tiliä entisen poliittisen tietoisuutensa kanssa. Tämän jälkeen marxilaiset, aivan kuten he yleistivät Marxin taloudellisen diskurssin, yleistivät hänen poliittisen diskurssinsa vielä suuremmassa määrin; jälleen kerran he ottivat hänen analyysinsä kapitalistisen järjestelmän eräästä osasta, joka koski poliittisen taloustieteen kritiikkiä, kapitalistisen yhteiskunnan kaikkien näkökohtien kokonaisvaltaiseksi järjestykseksi — mikä ei luultavasti päinvastoin ollut läsnä Marxin diskurssissa.

Jos kuitenkin palaamme siihen tosiasiaan tai teesiin, että poliittinen on viivästynyt kaikkeen muuhun nähden, huomaamme myös, että Marxin käsittelemä poliittinen sfääri on vaiheessa, joka edeltää hänen pääomansa vaihetta, sen pääoman vaihetta, joka hänellä oli edessään. Viime kädessä sen vaiheen yleistäminen, jota Marx kehitti poliittisesti ja jota hän tarkasteli poliittisesti — tämä tarkoittaa viiveen yleistämistä. Nyt: viiveen yleistäminen on nähdäkseni Marxin poliittisen ajattelun, siis nimenomaan Marxin ajattelun, kodifiointia. Mutta katsotaanpa sen sijaan, onko todella kyse viiveestä. Se, että meillä on aina edessämme niin sanottu uusi talous ja toisaalta niin sanottu vanha politiikka, on indikaattori, jonka pitäisi auttaa meitä ymmärtämään, että viime kädessä perusta-ylärakenne-suhde — juuri tällä maaperällä — ei toimi. On totta, että tässä vaiheessa, jotta pääsisimme eroon tästä ongelmasta, meidän on palattava modernin valtion historiaan kokonaisuudessaan: valtion (hyvin pitkästä) muodostumisprosessista niihin erilaisiin syklisiin muutoksiin, jotka ovat sijoittuneet siihen ja jotka ovat kerta toisensa jälkeen mullistaneet sen sisäiset rakenteet, sen suhteet yhteiskunnan ulkopuolisiin tahoihin. Tämän historian kautta, tätä historiaa jäljittämällä voimme nähdä, että kapitalististen poliittisten instituutioiden kehityksessä on sisäinen logiikka, logiikka, joka on mielestäni ymmärrettävä pääoman historiasta riippumatta.

Emme voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että meidän on ehkä tulevaisuudessa sitouduttava löytämään modernin valtion liikelait, aivan kuten Marx löysi pääoman liikelait. Pääoma ja sen valtio ovat melkein kuin kaksi rinnakkaista historiaa: kaksi rinnakkaista historiaa, jotka eivät aina ole yhteneväisiä ja jotka ovat joskus jopa ristiriidassa keskenään. Nyt on selvää, että kyse ei ole yhdestä ainoasta historiasta, kuten ortodoksinen marxilaisuus on tähän asti väittänyt. Meidän on lähdettävä liikkeelle joistakin hypoteeseista: esimerkiksi valtion ja kansalaisyhteiskunnan välinen ero tai erottelu ei ole puhtaasti muodollinen. Toisin sanoen sitä ei pidä käsittää porvariston ideologisena temppuna, eikä sitä pidä pitää pelkästään luokkaherruuden funktiona. Tässäkin tapauksessa on kyse prosessin uudelleenrakentamisesta, eron ja erottelun prosessista, joka ei pääty, vaan syventää historiallisesti olemassaolonsa syitä. Lisäksi se on prosessi, jonka pääoma vain osittain sallii, ja osittain se myös käy sen läpi. Jotta voisimme seurata tätä valtion ja kansalaisyhteiskunnan välistä erotteluprosessia tai erottelua, meidän on lähestyttävä yhtä aihetta käytännössä, joka vaatii varmasti syvällisempää tarkastelua, joka ylittää sen, mitä tässä voidaan sanoa. Kun pääoman taloushistorian aikana pääoman omistus ja hallinta erosivat toisistaan, omistus ja vallan hallinta olivat jo erillään. Toisin sanoen talouden laki ensisijaisena syynä on tässä yhteydessä pätemätön; voisimme melkein sanoa, että on tapahtunut päinvastoin. Poliittisten instituutioiden järjestys tarjosi mallin, jota sitten, muilla tavoin, muilla perusteilla, sovellettiin juuri taloudessa.

Tässä nähdään, että valtion johtaminen [la direzione] tarjosi opetuksen, joka oli hyödyllinen suuryrityksen johtamisessa. Toistan, että tämä on vaikea aihe, jota on vaikea kehittää, ja sen muotoilu on hankalaa. On selvää, että valta pysyy pääoman käsissä, että se pysyy sen omaisuutena. Suurpääoma ei kuitenkaan ole koskaan yksin kapitalistisessa yhteiskunnassa: sen oikealla puolella sen on taisteltava sitä vastaan, mitä yleensä kutsutaan sen jälkeenjääneiksi elementeiksi [arretratezze]. Suurpääoman suuren koneiston osat vanhenevat nopeasti; ne vanhenevat hyvin nopeasti. Toisaalta nämä jälkeenjääneet elementit vastustavat poliittisesti omaa kuolemaansa, eikä pääoma ole halukas eliminoimaan niitä väkivallalla lopullisesti, koska se saattaa vielä tarvita niitä poliittisesti. Näin ollen on aina olemassa tämä pääoman suhde siihen, mikä ei ole vielä suurpääoman tasolla. Toistan, näitä asioita ei pidä nähdä, kuten usein yksinkertaisesti sanotaan, esikapitalistisina tai jopa feodaalisina jäänteinä. Pikemminkin ne ovat itse pääoman osia, jotka ovat vanhentuneet pääoman pitkän historian aikana. Ne ovat osa itse pääomaa, joka vanhenee suhteessa suurpääoman kehitykseen. Tämän pääoman vasemmalla puolella on aina työväenluokka, joka ajaa sitä eteenpäin, pakottaa sen kehittymään ja uhkaa sitä, jos se ei kehity, ja siten se saa sen keskeisen aseman, jonka jokainen vakaa kapitalistisen vallan poliittinen asema omaksuu. Tämä keskeisyysratkaisu osoittaa, että on historiallisesti välttämätöntä luoda poliittinen kerros, ammatillinen poliittinen kerros, jolle vallan hallinta on annettu. Tämän ammattipoliittisen kerrostuman on kyettävä sovittelemaan näiden pääoman sisäisten osatekijöiden välillä, mukaan lukien se, joka on vastakkainen keskustelukumppani, joka on todellakin työväenluokan työvoima, työväenluokka yleensä. Tästä keskeisen aseman vaatimuksesta ja tästä ammattipoliittisen kerrostuman, sovittelijan, vaatimuksesta seuraa niin sanotusti yhtä lailla historiallinen välttämättömyys poliittisen taidon, toisin sanoen vallan hankkimisen ja säilyttämisen erityisten tekniikoiden välttämättömyys, kollektiivisen käytännön toiminnan tieteen välttämättömyys, joka on erillinen yksilön tai ryhmien toiminnan analyysistä. Käytännöllisen kollektiivisen toiminnan tiede; nimenomaan politiikan tiede. Tästä seuraa siis ihmisten käyttäytymisen, organisaatioiden ja poliittisten instituutioiden sosiologisen analyysin välttämättömyys. Kaikki nämä asiat — subjektiivinen politiikka, poliittiset tekniikat, poliittinen tiede, poliittinen sosiologia — muodostavat yhdessä modernin poliittisen ajattelun historian.

Tässä yhteydessä on myös tarpeen antaa erityinen varoitus, nimittäin se, että kyse ei missään nimessä ole poliittisen ja taloudellisen välisen suhteen kääntämisestä niin, että poliittinen asetetaan suoraan ensimmäiseksi. Kyse on pikemminkin siitä, että ymmärrämme, että kapitalistisen yhteiskunnan eri kamppailualueiden joukossa on myös pääoman ja sen valtion välinen kamppailu.

Viive voi johtua joko siitä, että tämä valtio on liian kaukana jäljessä kapitalistisista tarpeista, tai päinvastaisesta syystä, koska se on joskus liian kaukana edellä. Toisin sanoen pääoman historian dramaattiset siirtymät ovat saaneet alkunsa juuri tästä pisteestä, siitä, mitä kutsuisin poliittisen vallan instituutioiden epätäydellisen välittämisen vaiheeksi. Tästä, tästä epätäydellisen välittämisen tilasta, on joskus avautunut tilaa myös työläisten yksittäisille vallankumouksellisille toimille. Se, että aika on osoittanut nämä vallankumoukselliset tilaisuudet niin sanotusti näennäisiksi (tämän puutteen vuoksi — toisin sanoen valtion kyvyttömyyden vuoksi poliittiseen välitykseen), johtaa meidät palaamaan pääoman poliittisen kehityksen tämän hetken käytön kritiikkiin. Toisin sanoen kyse ei liene valtion riittämättömän poliittisen välittämisen käyttämisestä, vaan jostain muusta: eri asiasta, johon siirrymme nyt. Äkillisen hyökkäyksen aikakausi, jossa hyökätään vastustajan virheisiin, näyttää tässä vaiheessa todella olevan ohi. Nyt on siis manööverisodan hetki — toisin sanoen sodan, joka koostuu peräkkäisistä liikkeistä, jotka kaikki on tieteellisesti ennakoitu ja taktisesti valmisteltu.

Pääoman ja modernin valtion rinnakkaiset historiat näyttävät tässä vaiheessa pikemminkin eroavan toisistaan kuin sulautuvan yhteen, kuten Marxin kaaviossa oli tarkoitus tehdä. Tässä kohdassa on jotain, mikä ei toiminut tietyissä analyyseissä, joita teimme aiempina vuosina. Kuusikymmenluvun alussa tekemässämme pelkistyksessä, jossa koko yhteiskunta redusoitiin tehtaaksi, ymmärsimme periaatteessa tämän prosessin sisältävän poliittisten instituutioiden suoran palautumisen pääomaksi. On sanottava, että kuusikymmenluvun alku tarjosi empiiristä dokumentaatiota tällaiselle ongelman ratkaisulle. Samalla kuusikymmenluvun alku tarjosi mielestäni mystifioidun, toisin sanoen virheellisen näkemyksen. Myöhemmin tämän näkymän objektiivinen kriisi — kriisi, joka ei ollut vain italialainen vaan kansainvälinen kriisi, kapitalistisen poliittisen aloitteen kriisi kansainvälisellä tasolla — sai aikaan muutoksen tähän teoretisointiin. Näin avautui tilaa sellaisen teorian kehittämiselle, joka on mielestäni poliittisesti hyvin rikas, mutta jota ei ole vielä juurikaan tutkittu: nimittäin teorian, jota kutsuttiin nimellä kehitys ja valta — kaksi tehtävää molemmille luokille, kehitys kuuluu pääomalle ja valta työväenluokalle.

Mielestäni meidän pitäisi edetä pidemmälle tällä tiellä ja päätyä hypoteesiin, jonka mukaan pääoma on pohjimmiltaan taloudellinen kategoria ja palkkatyö pohjimmiltaan poliittinen kategoria. Tämä on luonnollisesti käytännöllinen hypoteesi, joka on vielä tarkistettava ja testattava poliittisesti. Siihen on vielä pitkä matka. Mutta sen saavuttamiseksi on mielestäni ensin laadittava keskipitkän aikavälin strategia, jotta päästään ohjaamaan prosessia, jossa valtiokoneisto sovitetaan yhteen pääoman tuotantokoneiston kanssa. Sen sijaan, että luotetaan niihin hetkiin, jolloin poliittisen vallan instituutiot tarjoavat pääomalle riittämättömän poliittisen välityksen (ja sen sijaan, että tartutaan vallankumoukselliseen tilaisuuteen ja otetaan itsellemme valta-asemat, vallan hallinta — mikä on mielestäni 1800-luvun näkemys poliittisesta kamppailusta), on sen sijaan kyse siitä, että tietoisesti tartutaan tähän prosessiin valtiokoneiston nykyaikaistamiseksi, että päästään jopa hallitsemaan, ei niinkään uudistuksia yleensä (kuten teknisessä jargonissa sanotaan), vaan nimenomaan sitä tiettyä uudistustyyppiä, joka on kapitalistinen valtionuudistus.

Tässä näkökulmassa työväenluokka osoittautuu ainoaksi todelliseksi rationaalisuudeksi, joka on mahdollista modernille valtiolle. Pääoman irrationaalisuus ei ole taloudellista irrationaalisuutta vaan ennen kaikkea poliittista irrationaalisuutta. Tämä on käsite, joka voisi jopa korvata Marxin kaavion poliittisen taloustieteen kritiikistä. Kyse on luonnollisesti siitä, että otetaan laskelmoitu riski valtion ja pääoman orgaanisemmasta toiminnasta, uhka mahtavasta valtablokista, joka osoittautuisi silloin itse asiassa voittamattomaksi. Viime kädessä uskon kuitenkin, että pitkällä tähtäimellä tämän tien kulkeminen ei johda kapitalistisen blokin vahvistumiseen vaan pikemminkin sen murtumiseen ratkaisevassa vaiheessa. Mielestäni on ennen kaikkea välttämätöntä syrjäyttää pääoma poliittisesti keskeisestä asemastaan. Suurpääomalla ei saa olla vihollisia oikealla puolellaan — enkä tarkoita tätä tyypillisessä, karkeassa merkityksessä, jossa sen oikealla puolella on niin sanottuja fasistisia poliittisia kantoja, mikä edellyttää, että teemme pääomasta demokraattisen ennen kuin kohtaamme pääoman itse. Tarkoitan tätä pikemminkin siinä merkityksessä, jossa käytimme sanaa aiemmin: nimittäin, että pääomalla ei ole autoritaarisia houkutuksia oikealla puolellaan, vaan pikemminkin jälkeenjääneitä elementtejä, jotka ovat, toistan vielä kerran, luonteeltaan kapitalistisia eikä esikapitalistisia. Juuri tämä pääoman kapitalistinen alikehittyneisyys [arretratezza capitalistica del capitale] on poistettava sekoituksesta. Pääoma on eristettävä tiettyyn asemaan; se on poistettava nykyisestä mukavasta asemastaan, jossa sillä ei ole erityisiä poliittisia kantoja vaan yhteiskunnallisia kantoja, joilla se voi vuorotellen leikkiä — milloin yhtä, milloin toista. Tavoitteena on luoda uudelleen tehokas vallan kahtiajako, mutta laajassa mittakaavassa: ei enää tehtaassa, toisin sanoen ei enää tuotantosuhteissa, eikä edes yhteiskunnassa, vaan nyt yhteiskunnan ja valtion välillä.

Yhteenvetona: poliittisen autonomia osoittautuu utopiaksi, jos sitä pidetään suoraan kapitalistisena poliittisena projektina; siitä tulee itse asiassa viimeinen porvarillisista ideologioista; siitä tulee toteutettavissa oleva, ehkä vain työväenluokan vaatimuksena. Nykyaikainen valtio osoittautuu tässä vaiheessa ei muuksi kuin työväenluokan autonomisen järjestäytymisen nykyaikaiseksi muodoksi. Työväenluokka ei enää perusta autonomista organisaatiotaan pelkästään puolueen muodossa, kuten marxilaisessa skeemassa, Leninin ja bolshevikkien kodifioimassa perinteessä, todellakin tapahtui. Mutta todella, jos se on mahdollista — ja jos se ei myöskään lopulta osoittautuisi jälleen yhdeksi utopiaksi, mitä se todennäköisesti on — meidän on tehtävä valtiosta itsestään hallitsevaksi luokaksi järjestäytyneen työväenluokan moderni muoto osana pääoman historiaa, joka sitten luonnollisesti jatkuu, joka ei hetkeksi vielä lopu.

Keskustelu

Bobbio: Minusta näyttää siltä, että jotkut Trontin esittämät aiheet ansaitsevat tarkan huomiomme ja vaativat meitä ainakin aloittamaan keskustelun. Uskon, että poliittinen on aina jollakin tavalla jälkijunassa, eli tietyssä mielessä se jää jälkeen taloudellisesta. Vaihtoehtoisesti — ja minusta tämä näyttää olevan se näkökohta, jota Tronti korostaa eniten — voidaanko poliittista pitää myös tietyissä historiallisissa olosuhteissa edistyneempänä? Minusta vaikuttaa siltä, että kaikki annetut esimerkit ja erityisesti Italian nykyistä poliittista järjestelmää koskevat esimerkit, jotka ovat meille erityisen tärkeitä, koskevat pikemminkin poliittisen järjestelmän jälkeenjääneisyyttä kuin sitä, että poliittinen järjestelmä olisi kehittyneempi. Se, mitä Tronti alussa totesi, on hyvin mielenkiintoista: toimielinten ja poliittisten kerrosten välinen jakautuminen poliittisen alalla. Hän ei kuitenkaan palaa tähän erotteluun puheessaan. Haluaisin esittää tähän liittyvän kysymyksen. Kun puhutaan viiveestä, koskeeko viive kerrostumaa vai instituutioita vai molempia? Kun puhumme instituutioista, puhumme esimerkiksi parlamentaarisesta järjestelmästä tai byrokratiasta. Kun puhumme poliittisesta kerrostumasta, puhumme puolueista: esimerkiksi Italiassa puhumme kristillisdemokraattisesta puolueesta, hallitusjärjestelmän keskustalaisesta muodosta. Miten toimielimet ja poliittinen kerrostuma on todellisuudessa istutettu toisiinsa? Ja kun puhumme viivytyksestä, puhummeko molempien viivytyksestä vai emme?

Tronti: Tämä ongelma on varmasti olemassa. Nämä kaksi asiaa riippuvat luonnollisesti yksittäistapauksesta, sillä kumpikaan ei toimi aina samalla tavalla. Toisin sanoen on selvää, että institutionaalinen taso on hitaampi ja että sen sisällä on menneisyyden jäänteitä, jotka on murrettava, joskus väkivaltaisesti, kun taas poliittinen kerrostuma on ehkä ketterämpi siinä mielessä, että sitä voidaan ehkä muuttaa nopeammin, ja joka tapauksessa se ”hyppää” enemmän kuin instituutiot. Joissakin tapauksissa poliittisen autonomian sisällä voi jopa käydä kamppailua siinä mielessä, että esimerkiksi poliittinen kerrostuma, joka saavuttaa edistyneen tietoisuuden tason, joutuu kamppailemaan omien instituutioidensa jälkeenjääneisyyttä vastaan. Joskus on käynyt niin, että kapitalistista alkuperää oleva poliittinen kerrostuma ei ole kyennyt määräämään tiettyä aloitetta, koska sen käytettävissä olevat poliittiset instituutiot ovat olleet viivästyneitä. Näin on osittain myös täällä Italiassa. Puhumme joskus siitä, miten innovaation ja poliittisen aloitteen osatekijät ovat törmänneet esteeseen valtiokoneistossa. Sitten kun pääoma laajentaa poliittista kerrostumaa siinä mielessä, että se tuo hallituksen henkilöstöön elementtejä, joita on aiemmin pidetty perinteisen poliittisen kerrostuman ulkopuolisina — esimerkiksi puhumalla niin sanotusta vasemmiston avautumisesta ja muusta vastaavasta — tämä uusi poliittinen kerrostuma joutuu taistelemaan jälkijoukkojen kanssa. Lisäksi jotkut keskusta-vasemmiston kokemuksiin osallistuneet henkilöt, eräät sosialistiministerit, ovat sanoneet, että he huomasivat subjektiivisesti haluavansa tietynlaista politiikkaa, mutta samaan aikaan he joutuivat kohtaamaan sen toteuttamisen mahdottomuuden, koska byrokraattiset kuoret, hidas ja vaivalloinen lainsäädäntörutiini, poliittisen vallan läpinäkymättömät instituutiot… Mutta tämä on keskustelu, jota olisi tutkittava tarkemmin. Kyse ei ole siitä, että poliittinen olisi tämä kokonainen, absoluuttinen asia, vaan sen sisällä on eri puolia, joita on tutkittava…

Interventio: Haluaisin tietää, vastaako ilmaisu ”poliittinen kerrostuma” [ceto politico] ilmaisua ”poliittinen luokka” [classe politica], ja jos ei vastaa, mitä eroja näiden kahden ilmaisun välillä on.

Tronti: Voin vastata lyhyesti. ”Poliittinen luokka” on termi, joka on jo kodifioitu politiikkatieteissä; sillä on tarkka viitekohta, on olemassa erityisiä nimiä, jotka ovat teoretisoineet sitä. Sen käyttäminen tarkoittaisi siis lähes välttämättä viittaamista tiettyihin teoreetikoihin. ”Poliittinen kerrostuma” taas on nykyjournalismissa käytetty termi. Tästä syystä olemme tänään todistamassa jotain outoa: ”Poliittinen luokka” on saanut lähes halventavan merkityksen siinä mielessä, että kun sanomme ‘poliittinen luokka’, viittaamme niin sanottuihin puolueen työntekijöihin, kun taas ‘poliittisella kerrostumalla’ on joskus objektiivisempi merkitys siinä mielessä, että tätä ilmaisua käytetään osoittamaan vallan todellisia ylläpitäjiä, niitä, joilla juuri tällä hetkellä on valtaa.

Bobbio: Mielestäni sana ”kerrostuma” on nykyään parempi kuin ”luokka”. Mutta en tiedä syytä tähän kysymykseen.

Interventio: (Joku pyytää selvennystä käsitteeseen ”poliittinen kehitys” [italialainen toimituksellinen huomautus].)

Tronti: Kun puhun poliittisesta kehityksestä, on totta, että sen pitäisi olla johdanto kunnon keskusteluun; on totta, että todelliset ongelmat alkavat siitä, mihin keskusteluni päättyy. Mutta jos tämä jätetään sivuun, poliittinen kehitys voi mielestäni tarkoittaa esimerkiksi prosessia, jota olen kutsunut valtiokoneiston sopeutumiseksi pääoman tuotantokoneistoon, suuren, teollisen pääoman lakeihin. Emme sano tällä mitään uutta, koska se kuuluu itse suurpääoman merkittävän osan ohjelmaan, ei ehkä niinkään Italiassa, mutta varmasti muissa maissa. On kuitenkin jotakin muutakin: poliittinen kehitys vastaa mielestäni kapitalistista poliittista aloitetta, toisin sanoen sitä, mitä olemme joskus kutsuneet pääoman suureksi poliittiseksi aloitteeksi, joka valitsee strategian, joka ei ole vain taloudellisen kehityksen strategia — joka on implisiittinen, melkein objektiivisesti toteutunut sen teollisessa kehityksessä; sen sijaan se tekee perustavanlaatuisen strategisen valinnan, sanotaanko avoimesti luokkapolitiikkaa, joka on strategisesti pitkäaikaista, taktisesti käytettyä ja konkreettisesti edistettyä. Poliittinen kehitys tarkoittaa myös sitä, että pääoma luopuu vanhan ideologisen koneiston käytöstä, jolla on pohjimmiltaan taipumus peittää luokkapolitiikkansa, luokkaluonteensa. Ja näin ollen poliittinen kehitys tarkoittaa nimenomaan suhteen luomista uudelleen erityisesti luokkien perusvastustajaan, palkkatyöhön; suhteen, joka on avointa taistelua. Se on jotain, mitä on tehty, toistan, hyvin harvoissa tapauksissa. Ehkä Rooseveltin aikana oli jotain sellaista, ei niinkään Rooseveltin itsensä vaan hänen älymystönsä keskuudessa, jotain sellaista, jota esiintyy tiettyinä aikoina tiettyjen vallan ympärillä pyörivien älymystön jäsenten keskuudessa. Mutta pääoma ei ole koskaan tehnyt tällaista perustavanlaatuista valintaa, ja mielestäni tätä perustavanlaatuista valintaa ei kaiken kaikkiaan koskaan tulla tekemään. Jotta tällainen valinta voitaisiin tehdä, tämän strategisesti selkeän luokkapolitiikan on oltava työväenluokan toteuttamaa, ja työväenluokan on toteutettava se nimenomaan valta-asemasta käsin. Näin ollen näen poliittisen kehityksen jälleen kerran rajoillaan strategisen valinnan tuotteena, mutta työläisten strategisena valintana, johon pääoma on osittain alistettu, riippuen siitä, että kahden luokan välille luodaan erilainen voimasuhde.

Interventio: Poliittinen kehitys olisi näin ollen hyvin yksinkertaisesti sanottuna tiettyjen ylärakenteiden sopeutumista tiettyyn rakenteeseen. En kuitenkaan ymmärrä Trontin vastauksesta, miten työväenluokka liittyy tähän, koska kyse on kapitalistisesta poliittisesta kehityksestä. Haluaisin tietää, mitkä muuttujat ovat ominaisia tälle kapitalistisen poliittisen kehityksen ilmiölle.

Tronti: Sanoin, että tämä valtiokoneiston mukauttaminen on se, mitä nykyisin yleisesti ottaen määritellään poliittiseksi kehitykseksi. Sanoin myös, että voisimme tarjota poliittiselle kehitykselle toisenlaisen määritelmän, jossa luokkasuhde, poliittinen eikä ideologinen suhde, tehdään selväksi. Luokkakonflikti saatetaan siis, sanotaanko, puhtaalle tasolle, mitä pääoma ei tee, koska poliittisesti se on ehkä viivästynyt. Jotta tämä tapahtuisi, on välttämätöntä, että työväenluokka tekee tämän valinnan. Uskon, että työväenluokka osallistuu tähän, koska on sen edun mukaista valita avoin poliittinen suhde, avoin poliittinen konflikti, ei ideologinen, ei naamioitu, vaan sellainen, jossa kukin luokka kantaa luokkansa edun ja kantaa sen avoimesti. Jotta näin voisi tapahtua, on oltava tietynlainen valtiokoneisto. Tästä syystä meidän ei tarvitse sanoa ”ei” prosessille, jossa myös valtiokoneisto mukautetaan kapitalistisen tuotannon nykyaikaisiin tasoihin. Koska se edistää tätä erityistä poliittisen kehityksen muotoa.

Bobbio: Poliittinen kehitys on aina sidoksissa määrättyihin instituutioihin. Mitä instituutioita voidaan tietyn ajanjakson aikana pitää muita kehittyneempinä tietyn ongelman kannalta? Kun puhutaan poliittisesta kehityksestä, sanotaan esimerkiksi, että yleinen äänioikeus on kehittyneempi instituutio kuin rajoitettu äänioikeus. Poliittinen kehitys tarkoittaa siis tiettyjen instituutioiden käyttöönottoa, jotka näyttävät vastaavan paremmin koko yhteiskunnan kehitystä kyseisenä historiallisena ajanjaksona. Klassinen esimerkki on yleinen äänioikeus, joka edustaa kehittynyttä instituutiota siinä mielessä, että se vastaa koko yhteiskunnan tiettyä kehitystä tietyllä historiallisella hetkellä. Näin ollen voitaisiin sanoa, että parlamentaarinen järjestelmä on poliittisen kehityksen vaihe absoluuttiseen monarkiaan ja jopa perustuslailliseen järjestelmään nähden. Tämä on tavanomainen tapa, jolla puhumme poliittisesta kehityksestä. Mielestäni emme voi puhua poliittisesta kehityksestä sanomatta, mitkä toimielimet ovat sille ominaisia. Kun puhumme työväenliikkeen poliittisesta kehityksestä, mitkä ovat sille ominaisia poliittisia instituutioita? Ovatko ne niitä instituutioita, jotka pystyvät edustamaan tätä kehityksen hetkeä suhteessa porvarilliseen valtioon? Jos näin on, niin mitä instituutioita ne ovat? On olemassa suoran demokratian ongelma, on olemassa työläisneuvostojen ongelma. Toisin sanoen sanotaan, että kyseessä on poliittisen kehityksen vaihe, joka vastaa määrättyä yhteiskunnallista kehitystä, jota työväenluokka on vienyt eteenpäin määrätyissä historiallisissa olosuhteissa.

Interventio: Esitelmänsä lopuksi Tronti totesi, että nykyään työväenluokan sopiva järjestäytymismuoto on valtio. En ymmärrä, pitääkö työväenluokan tämän vuoksi valloittaa olemassa oleva valtio vai pitääkö sen organisoida itsensä valtioksi ja missä määrin jälkimmäinen — jos nämä olivat itse asiassa vaihtoehtoja — riippuu ensimmäisestä.

Tronti: Esityksen lopussa käyttämäni lause oli pikemminkin vitsi kuin tulevaisuudennäkymä. Tuon lauseen tarkoituksena oli vain palauttaa huomio takaisin työväenluokan ja valtion väliseen suhteeseen, tällä kertaa myönteisellä tavalla; toisin sanoen tätä suhdetta on tähän asti tarkasteltu kielteisesti, kun otetaan huomioon, että me kaikki olemme Leninin — samoin kuin Marxin, Marxin parhaimmillaan — teoretisoinnin lapsia valtiokoneiston murskaamisesta. Tämän teoretisoinnin mukaan työläisten kamppailun ensimmäinen tavoite on pääoman valtiokoneiston murskaaminen. Mielestäni tämän terminologian esittäminen uudelleen tänään ei edistä tutkimusta, koska kuten tiedämme, vaihtoehto, joko murskata koneisto tai käyttää sitä sellaisenaan, on historiallinen: toisaalta kommunistinen liike, toisaalta sosialidemokratia. Tämä vaihtoehto ei lopulta ole tuottanut kovinkaan paljon; se ei ole johtanut työväenliikkeen erityisen poliittisen tematiikan syventämiseen eikä johdonmukaisiin, historiallisesti arvokkaisiin tuloksiin. Olisi siis parempi voittaa tämä vaihtoehto pitämällä sitä historiallisena vaihtoehtona, jonka tapahtumien kulku on itse voittanut. Olisi ensinnäkin parempi asettaa samanaikaisesti työväenluokan ja valtion välisten suhteiden ongelma pääoman ja valtion välisten suhteiden ongelman lisäksi. Olisi toisin sanoen parempi tarkastella näitä toisiinsa kietoutuneita suhteita yhdessä, koska tähän asti ratkaisu on ollut yksinkertaistettu — siinä mielessä, että toisaalta oli olemassa pääoma valtioineen ja toisaalta työväenluokka, joka tunsi tämän sortokoneiston painostavan sitä, tämän koneiston, joka sen oli ennen kaikkea murskattava.

Ongelma osoittautuu kuitenkin monimutkaisemmaksi siinä mielessä, että huomaamme, että tämä niin sanottu valtiokoneisto, sen lisäksi, että se on tukahduttamisen paikka termin perinteisessä merkityksessä, on ennen kaikkea luokkien välisten erilaisten suhteiden välittäjä, ja tähän välitykseen sisältyy työväenluokan ja pääoman välinen suhde. Nyt, kun näemme pääoman käyttävän valtiota välitysmuotona omien sisäisten osiensa välillä, syntyy toinen ongelma: se, onko tämä välityspaikka jätettävä kokonaan pääoman käsiin vai eikö ennen tämän koneiston murskaamista ole ensin otettava tämä välityspaikka kokonaan tai osittain pois pääoman käsistä. Se, missä määrin tämäntyyppinen tulevaisuudennäkymä on nykyään mahdollinen, missä määrin se on mahdollinen joutumatta jo mainittuun tilanteeseen (eli sosialidemokratian klassiseen ratkaisuun) — nimittäin yritykseen soluttautua salaa valtiokoneistoon ja yrittää muuttaa sitä asteittain — kaikki tämä on varmasti ongelma. Mielestäni edes tämä ei kuitenkaan ole ratkaisu, joka olisi lopulta otettava vakavasti, koska sekin osoittautuu vanhaksi ratkaisuksi. Sen sijaan kyse on jälleen kerran luokkasuhteiden ongelman palauttamisesta poliittiseen kontekstiin, sen vallan kaksinaisuuden kannalta, joka on olemassa tehtaassa, yhteiskunnassa ja valtiossa mutta jota ei vielä ole olemassa valtion ja kaiken muun välillä. Tässä on ongelma: on katsottava, onko mahdollista nostaa tämä kaksinaisuus tälle tasolle; on pohdittava, onko mahdollista tehokkaasti levittää tämä kasvu — yhtäältä valtion ja toisaalta pääoman — siihen pisteeseen, että nämä kaksi tulevat edustamaan kahta eri luokkavaatimusta.

Bobbio: Minusta näyttää kuitenkin siltä, että jäljelle jää instituutioiden ongelma, ongelma siitä, millaisia instituutioita poliittiseksi luokaksi korotetulla työväenluokalla on. Nykyiset valtion instituutiot ovat mitä ovat. Jos ne todella jäävät jälkeen kapitalistisesta kehityksestä, miten niitä voidaan käyttää jatkokehitykseen? Ongelmana on uusien instituutioiden etsiminen. Tämä on siis uusien demokratiamuotojen, uusien demokraattisten instituutioiden ongelma. Periaatteessa työläisliikkeen pitkässä perinteessä syntyneet perustuslakiehdotukset ovat ehdotuksia tietyistä instituutioista: neuvostojärjestelmästä, suorasta demokratiasta, tietynlaisesta suhteesta talousneuvostojen ja poliittisten puolueiden välillä. Nämä kaikki ovat ongelmia, jotka mielestäni on otettava uudelleen keskusteluun, kun puhumme työväenluokasta poliittisena luokkana. Tätä kutsutaan uudeksi demokratiaksi. Tämä on myös vastaus kysymykseen poliittisesta kehityksestä. Tämä olisi edistyksellistä poliittista kehitystä, toisin sanoen kiistatonta poliittista kehitystä siinä mielessä, että uudet instituutiot parantaisivat nykyistä poliittista järjestelmää.

Intervention: Miten työväenluokan ja sen omien järjestöjen väliset suhteet muodostuvat tässä työväenluokan projektissa, jossa pyritään avaamaan tilaa yhtäältä valtion ja toisaalta pääoman välille?

Tronti: Ongelma on luonnollisesti vakava siinä mielessä, että emme todellakaan voi ajatella työväenluokan poliittista kasvua valtion tasolle ilman, että työväenluokka kehittää oman poliittisen organisaationsa ammattiyhdistysjärjestönsä lisäksi. Sanokaamme järjestäytyminen yleensä, kunnioituksesta perinteitä kohtaan. Mielestäni tämä ylimääräinen välitys — joka puuttuu tähän ongelmaan työväenluokan siirtymisestä kohti valtiota — on olennainen siinä mielessä, että tässä yhteydessä työväenluokan spontaaniuden on taipumus pienentyä. Toisin sanoen työväenluokan spontaaniksi kutsutun toiminnan, sen kamppailujen ja etujen merkitys ja panos vähenee laadullisesti riippumatta sen määrällisestä vähenemisestä. Tarvitsemme ylimääräisen välitystoiminnan, joka tietoisesti tuo tämän ongelman, ei työväenluokkaan, kuten kerran sanottiin, eli välitystoiminnan, joka vie puoluetietoisuuden työväenluokkaan, vaan tarvitsemme välitystoiminnan, joka vie sen ulos työväenluokasta, joka ottaa sen pois työväenluokasta, jotta se voidaan viedä kapitalistisiin instituutioihin. Ja tämä välitys on jälleen kerran välitys, joka on laajemmin poliittinen. Ja menisin vielä pidemmälle, vaikka se, mitä sanon, saattaa tuntua oudolta. Olemme tänään tämän keskustelun yhteydessä periaatteessa arvottaneet ”poliittisen autonomian” teemaa siinä mielessä, että sanomme: tämä on jotain, mikä kiinnostaa meitä myös luokkataistelun näkökulmasta, ja ajattelemme, että voimme käyttää sitä tavalla, joka integroi myös tiettyjä kapitalistisen puolen etuja. Sanoisin, että tämä poliittisen autonomia — ja tämä koskee esimerkiksi valtiota suhteessa pääomaan — on ulotettava koskemaan myös työväenluokan poliittisen järjestäytymisen muotoja suhteessa työväenluokkaan itseensä. Meidän on käytävä keskustelua — vaikka, toistan, se on meille hieman outoa — tuon puolueen poliittisen autonomian hetken arvottamisesta myös suhteessa työväenluokkaan, jopa suhteessa työläisten etuun. Miksi? Juuri siksi, toistan vielä kerran, että työväenluokan spontaaniuden merkitys vähenee laadullisesti tämän toisenlaisen poliittisen vallan valloitusprojektin edessä. Ja niinpä on entistäkin välttämättömämpi uusi välitys, välitys, joka ei ole enää kapitalistisen poliittisen kerroksen välitys, vaan jälleen kerran työläisten puolueen välitys, jopa suhteessa omaan alkuperäluokkaansa. Tarkoittaako tämä, että meidän on toistettava sama argumentti, jonka esitimme valtiosta suhteessa pääomaan, kun tulemme keskustelemaan puolueen ja työväenluokan välisestä suhteesta? Osittain kyllä. Mielestäni puolueen nykyaikaistaminen on todellinen ongelma, aivan kuten valtion nykyaikaistaminenkin. Toistan samat asiat, jotka olemme sanoneet valtiosta: tehokkuus, tuottavuus, yrittäjyys. Kaikki nämä asiat ovat nykyään asioita, joita meidän on vaadittava työväenluokan historiallisilta puolueilta. Ensimmäinen prosessi on puolueen nykyaikaistaminen, joka sitten korostaisi juuri sen kykyä emansipaatioon jopa työväenluokasta. Te sanotte: ei ole tarvetta, se on jo riittävästi emansipoitunut. On kuitenkin olemassa ongelma. On olemassa tämä myyttis-ideologinen viittaus, josta tulee joskus este. Tarvitaan sen sijaan sellaista liikkumisen vapautta, joka mahdollistaa kaiken mahdollisen aloitteen tekemisen tietynlaisen kapitalistisen vallan saattamiseksi kriisiin, vaikka ei aina viitattaisi rituaalisesti tiettyyn luokkatodellisuuteen.

Interventio: Uskon, että voimme olla yhtä mieltä polemiikista sitä käsitystä vastaan, jonka mukaan poliittisten instituutioiden kehittäminen annetaan ”lisäyksenä”, ”asteittaisena demokratisoitumisena”. Mutta en ymmärrä, miten voitte esittää tänään uudelleen sen, mikä minusta kuulosti ”pitkältä marssilta instituutioiden läpi”, pohjimmiltaan gramscilaisen projektin valtion valloittamisesta, joka on tarkoitus toteuttaa ”pitkän sodan” avulla. En myöskään ymmärrä, miten voitte jälleen ehdottaa keskustelua rakenteellisista uudistuksista juuri nyt, kun tämä projekti on kriisissä ja kun kukaan ei enää näytä uskovan siihen. Jopa Tronti puhuu Agnellille vastatessaan tarpeesta perustaa tämän päivän keskustelu ratkaisevaan kohtaan siitä, miten työvoimaa käytetään.⁴ Ja Tronti sanoo myös, että Agnelli, teollisuusmiehet ja heitä tukevat tahot eivät taistele näitä edistyksellisiä, asteittaisia valtion uudistamisprojekteja vastaan. Toisin sanoen haluan ymmärtää, miten Trontin kanta liittyy tuotantosuhteiden sisällä vallitsevaan todelliseen luokkakonfliktin tilaan.

Tronti: Tämä on mielestäni oikea vastalause. Oikein siinä mielessä, että olemme eristäneet ongelman, joka oli päähuolenaiheemme, ja viittaukset kaikkeen muuhun tehtiin satunnaisesti. En käynyt läpi kaikkien näiden ongelmien ja suhteiden historiaa. Kukaan ei ole minua vakuuttuneempi siitä, että tuotantosuhteet ovat pääoman sielu sen historian kaikissa vaiheissa. Ja juuri siksi olen aina pitänyt kiinni tästä aiheesta ja asettanut sen koko joukon tutkimusprojekteja keskiöön. Tänään yritin kohdata jotakin, jota meidän puoleltamme on aliarvioitu ja joka on likvidoitu liian nopeasti. Tämä tapahtui siinä muodossa, jossa me yleensä käsittelemme näitä asioita polemiikkimaisesti, eli kun muotoillaan ongelma, se muotoillaan terävimmässä muodossaan, yksipuolisesti. Ei yritetä laittaa kaikkia välitystapoja takaisin peliin, vaan ongelma otetaan esiin polemisesti, ja mitä raskaammaksi tehtävä muodostuu, mitä vaikeampi se on ratkaista, sitä parempi se on. Tällä tavalla me kohtasimme tämän ongelman. Syyt siihen, miksi käsittelimme sitä juuri tällä hetkellä, ovat toisenlaisia syitä.

Palautetaan mieleen luokan konflikti tällä hetkellä. Tutkimus, johon osallistuimme, alkoi kuusikymmenluvulla. Sen jälkeen on tapahtunut monia muutoksia. Mielestäni olemme nykyään luokkakonfliktin hetkellä, jolloin asian ydin on kaikkien kannalta — tässä vaiheessa sekä työläisten että kapitalistien kannalta — juuri se, mitä olemme tässä korostaneet. Olemme siirtymässä ajanjaksosta, jolloin luokkasuhde koettiin ennen kaikkea tuotantosuhteiden tasolla. Italiassa 60-luku oli pohjimmiltaan ja juuri tätä: suoranaista, ”puhdasta” luokkataistelua, epäpoliittista tai esipoliittista sanan perinteisessä merkityksessä; vaikka taistelu olikin poliittista saman sanan syvällisessä merkityksessä, siinä mielessä, että siinä otettiin uudelleen käyttöön kahden luokan väliset voimasuhteet ja muutettiin taistelevien luokkien välisiä voimasuhteita mielestäni työväenluokan eduksi. Ja mitä sitten tapahtui? Kapitalistinen reaktio esti liikkeen kasvun, ja se esti sen juuri siksi, ettemme kyenneet ymmärtämään tai käyttämään tätä kapitalistisen aloitteen tuona hetkenä omaksumaa maaston muutosta. Toisin sanoen, kun voimasuhteita tuotantosuhteiden tasolla muutettiin työväenluokan hyväksi, kapitalistinen osapuoli käytti tarkasti ja nimenomaisesti valtion poliittista tasoa niillä termeillä, joista olemme keskustelleet tässä: eli käyttämällä poliittista viivytystä valtiokoneiston instituutioissa, jotka olivat viivästyneitä, toisin sanoen suhteessa muuhun yhteiskuntaan. Tämä poliittisen viiveen käyttö toi uudelleen esiin kysymyksen niin sanotusta muodollisesta politiikasta, joka, kuten olemme nähneet ja väittäneet, ei itse asiassa ole lainkaan muodollista, koska havaitsemme jälleen kerran, että sillä on vaikutusta tuotantosuhteiden tasolla. Tämä kapitalistisen puolen toteuttama poliittisen kentän taantuminen, joka sitten merkitsee myös taantumista itse tuotantosuhteiden luokkataistelujen tasolla — mihin tämä on johtanut? Mielestäni se on johtanut nyt vastakkaisen reaktion olemassaoloon; toisin sanoen se panee jälleen liikkeelle jotain, joka oli väliaikaisesti jäänyt taka-alalle. Niin kutsutun suurpääoman tekemä aloite nousee jälleen kerran esiin poliittisten instituutioiden tasolla. Tämä poliittisen kentän taantuminen on jo periaatteessa täyttänyt tarkoituksensa: se on estänyt luokkataistelun kehittymisen, ja se on saattanut myös palauttaa luokkien väliset voimasuhteet sille tasolle, jolla ne olivat ennen 60-luvun suurta yhteenottoa. Juuri tästä syystä suurpääoman tasolla on jo nyt syntymässä uusi vaatimus: on luovuttava tästä poliittisen kentän viivyttelystä ja ryhdyttävä uudelleen poliittiseen kehitykseen. Toisin sanoen, tässä vaiheessa pääoman sisällä, kapitalistisella puolella, näemme, että pääoman edistyneiden ja jälkeenjääneiden osien välillä käydään taistelua niiden valtion luonteesta ja sisällöstä. Ja tämä on se ratkaiseva kohta, joka heidän on nyt ratkaistava. On todellakin hetkiä, jolloin pääoma joutuu jälleen kerran ratkaisemaan valtio-ongelman alusta alkaen, melkein alusta alkaen. Tässä vaiheessa kysyn itseltäni: pitääkö työläispuolen jatkaa tämän pääoman sisäisen ongelman huomiotta jättämistä ja jatkaa omanlaistaan kamppailua riippumatta siitä, mitä vastapuolen puolella tapahtuu? Miksi huolehtia tästä ja vaihtaa päämäärää, miksi muuttaa kantaansa? Olen aina pitänyt työväenluokan poliittista kamppailua ketteränä, joka on valmis jatkuvasti muuttamaan omia kantojaan ja hyppäämään maastosta toiseen. Meidän ei pitäisi koskaan, ei koskaan antaa itsemme sulkeutua yhteen maastoon, käydä jatkuvasti taistelua tuotannon tasolla — palkoista, työajoista, työoloista — aikana, jolloin pääoma on ratkaisemassa, ja sen on ratkaistava tavalla tai toisella, valtio-ongelma. Tämän ongelman jättäminen heille, koska se on heidän ongelmansa: tämä on poliittinen virhe!

Jotta emme aina antaisi muiden ehdottaa kamppailun teemoja ja maastoja, meidän on pystyttävä siirtymään ketterästi niille maastoille, jotka tulevat ratkaiseviksi tietyllä hetkellä. Mielestäni tänään on ratkaiseva kysymys, joka on tavalla tai toisella ratkaistava, jos haluamme elvyttää tietynlaisen edistyneen luokkataistelun myös tuotantosuhteiden tasolla. Kyse on muodollisluonteisesta poliittisesta ongelmasta, joka ei, toistan vielä kerran, ole se, mitä yksinkertaistettuna esitetään taantumuksellisena tai autoritaarisena vaarana. Sen sijaan on olemassa ongelma, joka kapitalistien on ratkaistava sen suhteen, miten heidän valtiokoneistonsa toimii. Työväenluokan on puututtava aktiivisesti tähän prosessiin. Sen on ehdotettava ja valittava yksi tai toinen ratkaisu; sen on esitettävä, jos mahdollista, toinen ratkaisu. Mielestäni sen on valittava päättäväisesti ja avoimesti modernisointiratkaisu, valtion poliittisten rakenteiden harppaus eteenpäin. Tämä on meidän huolemme täällä. Sitä, että tämä argumentti voi olla gramscilainen, en sulje pois mitä suurimmalla mahdollisella syyllä, mutta minusta ei vaikuta siltä, että tällainen viittaus olisi oikea. Kyseessä on täysin erilainen aihepiiri, täysin erilainen keskustelun taso, jota ei selvästikään ollut olemassa tuolloin, jota ei olisi voinut olla olemassa tuolloin. Varmistetaan, ettemme ole sulkeutuneet yhteen tiettyyn kamppailun maastoon, joka ei silloin olisi tietty maasto vaan pysyvä. Tiettyinä hetkinä on välttämätöntä osata poistua tuotantosuhteiden ympärillä käytävän kamppailun maastosta, osata poistua siitä, jotta voidaan tarttua ratkaisevaan poliittiseen ongelmaan, joka on sillä hetkellä kaikkein olennaisin. Muussa tapauksessa kärsimme tappion, ja kohtalokkaasti, koska emme joudu kohtaamaan valtion poliisin harjoittamaa sortoa vaan valtion, joka on ehkä erilainen kuin nykyinen, modernin valtion, jossa työväenluokalla ei ole ollut mitään sananvaltaa, jossa modernisaatioprosessia on johtanut, hallinnoinut ja vienyt eteenpäin yksinomaan kapitalistinen puoli, yksinomaan pääoman edistynyt osa. Tässä tilanteessa työläispuolen on määrä kestää tämä modernisaatioprosessi samalla tavalla kuin muissa suurissa, kehittyneissä, kapitalistisissa maissa. Juuri näin on käynyt: työväenluokka on eräissä tapauksissa tehnyt sen virheen, että se on antanut sulkeutua erityiseen kamppailuunsa, luonnolliseen kamppailuunsa, joka on tuotantosuhteiden kamppailu. Se ei ole osannut käyttää muodollista poliittista kenttää, ja se on luovuttanut itsensä tämän tappion varaan pitkällä aikavälillä; se on sallinut itsensä hävitä strategisesti, koska tappio tällä kentällä on strateginen tappio. Kun edessämme on uusi ja erilainen pääoman johtama valtio, emme puhu tappiosta palkkataistelussa (”hävisimme tämän sopimuksen, yritetään uudestaan kahden vuoden kuluttua”). Kyse on strategisesta, pitkän aikavälin tappiosta, koska se sulkee poliittisen taistelun mahdollisuuden pitkällä aikavälillä. Tämä on virhe, jota emme saa missään nimessä tehdä.

Interventio: Tämä väite johtaa paradoksaaliseen johtopäätökseen. Alussa polemisoit pääoman instituutioiden progressiivisen kohtalon käsitettä vastaan. Lopulta sanot sen sijaan, että järjestäytyneen työväenluokan tehtävänä on ehdottaa tätä samaa poliittisten instituutioiden edistyksellistä kehitystä. Näin päädyt ottamaan uudelleen käyttöön vanhan lähestymistavan, joka on porvariston hylkäämän demokratian lipun nostaminen. Jos tällä kannalla oli aiemmin oikeutusta, nykyään se on selvästi absurdi.

Tronti: Jätetään liput sikseen; liput ovat olleet poissa tästä koko keskustelusta jo jonkin aikaa. Epäröin edes keskustella tämän uuden poliittisen vallan sisällöstä, koska pelkään tuoda keskusteluun työväenluokan ”ikuiset arvot”. En halua laskeutua tälle maastolle, koska jo näiden asioiden sanomisen aloittaminen (”me kannatamme suoraa demokratiaa edustuksellisen demokratian sijasta; me kannatamme kaikkien valtaa”) tuntuu minusta väärältä — joten jätän mieluummin puhumatta niistä. Tämä tarkoittaa sitä, että ajatus porvariston hylkäämien vanhojen aatteiden palauttamisesta on täysin vieras tässä keskustelussa. Toistan kuitenkin sen, mitä sanoin aiemmin. Myönnän, että pääoma on taipuvainen hyväksymään työväenluokan panoksen tähän pääoman modernisointiin. En kuitenkaan ole tästä lainkaan pöyristynyt. Pikemminkin se ilahduttaa minua, koska se tarkoittaa, että työläispuolella on tilaa liikkeelle, joka on todellinen eikä utopistinen. Silloin kun pääoma ei ole taipuvainen antamaan tätä tilaa työläisille, se tarkoittaa, että tietty kapitalistinen yhteiskunta ei tarjoa mahdollisuuksia liikkeelle. Se, että tämä tila voi olla olemassa, ei tarkoita sitä, että kun pääoma antaa pienen aukon, on vältettävä menemästä siihen, koska pääoma on pirullisen ovela: hyväksytään kamppailu tuolla määrätyllä maastolla. Se tarkoittaa, että on olemassa mahdollisuus eräänlaiseen pakotettuun sisäänpääsyyn deterministiseen prosessiin. Viime kädessä kaikki poliittisen kamppailun lajit on johdettu tästä siinä mielessä, että mielestäni ainoa poliittisen kamppailun laji, joka on tehokas ja johtaa myönteisiin tuloksiin, on sellainen, jossa kahden luokan edut ovat tietyllä hetkellä avoimia siinä mielessä, että molemmat luokat voivat tietyssä vaiheessa olla kiinnostuneita tilanteen tietystä ratkaisusta. Tällöin tilanteen määrätietoinen ratkaisu tulee konkreettisesti mahdolliseksi. Kyse on voimasuhteiden käyttämisestä siten, että nähdään, kuka voittaa. Mutta vain tällaisissa tapauksissa poliittinen ratkaisu on todella saavutettavissa. Suljetuissa tilanteissa sitä on turha tavoitella. Ensimmäinen välttämättömyys on pitää tilanne avoimena ja liikkeessä. Jos kapitalistisen valtion nykyaikaistamisen ongelmaa ei olisi olemassa, en asettaisi sitä työläisten ongelmaksi. Esitän ongelman juuri siksi, että se on olemassa myös heille, ja siksi meidän on käytettävä tätä pääoman tarvetta sen kumoamiseksi. Tämä on normaali poliittinen kamppailu, jota käydään kapitalistisessa yhteiskunnassa. Vastakkaisia poliittisia tarpeita on kohdattava, ja määrätietoinen tavoite voidaan saavuttaa, kun sen ratkaisua haetaan kahta eri tietä. Kyse on siitä, kuka saavuttaa sen parhaiten ja kuka ensin.

Interventio: Tässä koko keskustelussa on kaikkein vaikeinta ymmärtää kahden keskeisen termin määritelmää. Eli kuka on Trontille työväenluokka ja, mikä vielä tärkeämpää, kuka on pääoma? En halua pyytää, että puhuisimme reaalisesta yleisesti; yleistämme jo liikaa. Haluan esittää kysymyksen, joka viittaa erityisesti nykytilanteeseen. Onko suurpääoma tällä hetkellä hallitus vai Giovanni Agnelli? Jos suurpääoma on hallitus, en ymmärrä, miten voimme puhua poliittisen autonomiasta, ja ennen kaikkea en ymmärrä, miten voimme puhua pääoman riistämisestä valtiolta, sillä se merkitsisi pääoman riistämistä itseltään. Jos sen sijaan suurpääoma on Giovanni Agnelli, voimme käydä tämän keskustelun: poliittinen autonomia on olemassa. Kuitenkin vain sillä edellytyksellä, että sanomme, että poliittisen autonomia on olemassa, koska se on jäljessä pääoman kehityksestä sen yleisten valmiuksien osalta. Jos suurpääoma on Giovanni Agnelli, se voi olla olemassa, koska hallitus on kauempana kuin Giovanni Agnelli. Tässä vaiheessa kamppailu valtion, poliittisen ja autonomian poistamiseksi pääomasta tulee täysin toissijaiseksi kysymykseksi verrattuna suhteeseen, joka työväenluokan on luotava Giovanni Agnellin kanssa. Se on suhde, johon voi sisältyä sekä aiemmin mainittu tunnettu ja rajoitettu kamppailu tuotannon sisällä että Agnellin tarjoaman yhteiskuntasopimuksen hyväksyminen. Tällä hetkellä on nimittäin kyse puuttumisesta pääoman edistyneemmällä tasolla, jotta voidaan estää tiettyjen asioiden tapahtuminen ilman työväenluokan väliintuloa. Minusta näyttää siltä, että jos lähdemme liikkeelle siitä lähtökohdasta, että kyse on pääoman riistämisestä valtiolta, joudumme kohtaamaan tämän dilemman, jota on tärkeää selventää.

Tronti: Tämä esimerkki on nykyään klassinen esimerkki, ja se kuuluu hyvin keskustelumme puitteisiin. On selvää, että nykyään emme voi sanoa, että suurpääoma on Andreotti-Malagodin hallitus; en usko, että kukaan voi sanoa niin.⁵ Toisaalta uskon, että se, mitä voisimme kutsua Agnellin ”poliittiseksi poistumiseksi”, johtuu juuri siitä, että Andreotti-Malagodin hallitus on olemassa. Toisin sanoen se on suurpääoman poistuminen, joka sanoo: ”Katsokaa, tämä poliittisen viivyttely, joka tähän asti oli meille hyödyllistä” — ja jota suurpääoma on itse käyttänyt omiin luokkatarkoituksiinsa — ”on karannut käsistä”. Siksi on aika ottaa esiin erilainen argumentti, erilainen poliittinen linja: on otettava esiin ongelma, joka koskee hallitustason mukauttamista suurpääoman välittömiin, strategisiin ja taustalla oleviin etuihin. Tämä on nyt se argumentti. Kun sanomme, että valtion ja pääoman välillä on kitkaa, eripuraa, tämä voi olla esimerkki, toistan, joka koskee paikallisia italialaisia kokemuksiamme. Se on kuitenkin myös klassinen esimerkki, juuri siksi, että se esitetään kaikkein elävimmin. On selvää, että työväenluokka kohtaa ennen kaikkea itse suurpääoman, toisin sanoen sen suora ja perustavanlaatuinen suhde suurpääomaan. Sattumalta suurpääoma joutuu kuitenkin tekemään poliittisen ehdotuksen valtion edistämiseksi, mukauttamaan valtiokoneiston omien, puolueellisten etujensa mukaiseksi, mikä sitten on sen mukauttamista tuotantokoneistoon yleensä. Kysyn: onko tämä ehdotus työväenluokan hylättävä vai hyväksyttävä? Puhun tässä samasta työväenluokasta, joka taistelee Agnellia vastaan, Agnellin työväenluokasta. Tässä näemme mielestäni työväenluokan ketteryyden, jonka ei missään nimessä pitäisi luopua kamppailusuhteestaan, ei missään nimessä pitäisi luopua antagonismisuhteestaan tuotantosuhteiden tasolla. Itse asiassa juuri näin tapahtuu tänään — toistan, klassisella tavalla, koska sattumoisin juuri tällä hetkellä käymme sopimuksellista, ammattiyhdistysten välistä kamppailua tuotannon tasolla. Toisaalta työväenluokan on, en sanoisi, että sen on hyväksyttävä, mutta sen on rohkaistava sellaista poliittista aloitetta, jota Agnelli ehdottaa tänään. Sen ketteryys perustuu juuri tähän, ja tästä syystä puhuin aiemmin poliittisen ja luokan järjestäytymisen välisestä riippumattomuudesta. Tässä on kyse erityistapauksesta, jossa luokan poliittisen organisaation pitäisi omaksua autonomia itse luokan edusta, työväenluokan edusta, ja tukea sellaisia poliittisia ehdotuksia, jotka tällä hetkellä tuottavat työväenluokassa vastakkainasettelua ruohonjuuritasolla. Toisin sanoen nämä kaksi etua ovat yhteneväiset siinä mielessä, että nykyään työväenluokan on tärkeää saada aikaan suotuisa sopimus, toisin sanoen muuttaa voimasuhteet jälleen kerran edukseen. Samaan aikaan työväenluokalle ei ole tärkeää vain se, että Andreotti-Malagodin hallitus kaatuu (koska ongelma ei ole vain tämä), vaan sen on myös käynnistettävä, toistan, valtion nykyaikaistamisprosessi, valtiokoneiston mukauttaminen, taistelun poliittisen kentän edistäminen, koska sekin on työläisten etujen mukaista – hyvä sopimus ei ole ainoa asia, joka on heidän etujensa mukaista. Ja niinpä tällä poliittisesti kypsällä ja poliittisesti ketterällä työväenluokalla pitäisi olla kyky taistella näillä eri alueilla. Haluammeko sanoa, että puolueen on saavutettava autonomia luokasta, että luokan on myönnettävä puolueelleen autonomia, jota se tarvitsee tehdäkseen tätä tukityötä suurpääoman hyväksi juuri tällä hetkellä? Sanokaamme – skandalisoiden kaikkia – jopa näin. Minun mielestäni on ehkä vielä oikeampaa sanoa näin. Tänään on kuitenkin oikeastaan oikein viitata tähän esimerkkiin juuri siksi, että sen avulla voimme konkreettisesti nähdä, miten tietynlainen poliittinen kamppailu kehittyy, miten tietynlaisen poliittisen kamppailun pitäisi itse asiassa kehittyä. Kyse on siitä, että pelataan eri tasoilla, eri pöydillä, ja sitten on oltava kyky pitää ne kaikki yhdessä. Kuten sanoimme aiemmin. Mikä on vaihtoehto tälle ratkaisulle? Toisaalta työväenluokka puolestaan jatkaa taisteluaan perustasolla, taisteluaan tuotantosuhteissa, palkkataisteluaan. Samaan aikaan me kaikki jätämme huomiotta poliittisen järjestyksen ongelmat, eli sen, että Agnelli sanoo, että tarvitsemme nykyaikaisen valtion, ja että tietty poliittinen kerrostuma, joka on tällä hetkellä vallassa, sanoo, että sen hetki ei ole vielä koittanut. Onko meidän jätettävä tämä huomiotta, vai onko meidän sitouduttava myös tämäntyyppiseen poliittiseen kamppailuun? Uskon, että jos emme sitoudu tämäntyyppiseen poliittiseen kamppailuun, niin löydämme itsemme yleisestä poliittisesta ratkaisusta, johon meillä ei ole mitään vaikutusvaltaa, johon työväenluokalla ei ole vaikutusvaltaa, ja näin ollen poliittisesta ratkaisusta, joka on varmasti tapahtunut työläisten etujen vastaisesti. Vaihtoehtona on, että sitoudumme täysin kamppailuun palkoista ja työehdoista ja sen jälkeen ehkä viemme taistelun Andreotti-Malagodin hallitukseen unohtaen, että suurpääomalla on vastaava aloite samantyyppistä hallitusratkaisua vastaan. Voisimme tehdä myös näin. Mielestäni tällä ei kuitenkaan saavuteta konkreettista poliittista tulosta, vaan jatkamme sellaista kamppailua, joka on parhaillaan käynnissä, nimittäin taistelua Andreotti-Malagodin hallitusta vastaan, joka sanoo: ”Ei, emme edes halua kuulla, mitä Agnelli sanoo, koska se ei ole tämän päivän ongelma; ongelma on suurten kansallisten ongelmien, Mezzogiornon ongelman ja muiden ongelmien ratkaiseminen”, vaihtoehtona suurpääoman aloitteelle tai sen puuttuessa.”⁶ Ongelma on esitetty, ja esitän sen vakavana: voiko kapitalistisessa yhteiskunnassa taistelu onnistua ilman myönteistä, käytännöllistä viittausta ainoaan politiikkaan, jolla voidaan saavuttaa konkreettisia tuloksia, eli suurpääoman johtamaan politiikkaan?

Debatti (jatkuu)

Interventio: Minusta vaikuttaa siltä, että monien esitettyjen kysymysten taustalla on jotain muuta. Toisin sanoen, miksi ette usko, että täysin työntekijälähtöinen aloite valtion ongelmasta on mahdollinen? Miksi väitteessänne ei ole näköpiirissä suoraa yhteenottoa? Vai miksi uskotte, että se on tuomittu häviämään?

Interventio: Saanko vastata? On olemassa yksi ainoa raja tai yksi tapa, jolla Trontin väite ei vastaa todellisuutta. Toisessa määritelmässä, jonka hän on antanut työväenluokan ja sen järjestöjen välisestä suhteesta — että työväenluokka myöntää tietyn autonomian omalle järjestölleen — jopa tämän korjauksen jälkeen työväenluokan ja niiden järjestöjen välille, joita työväenluokka tällä hetkellä tukee, jää kuilu. Kun otetaan huomioon tämä lähtökohta, mikä on se, mikä ei kohtaa? Tronti sanoo, että työväenluokka voi hyväksyä myös tämän maaston ja voi taistella siellä; tai pikemminkin nyt hän sanoo, että työväenluokka hyväksyy avoimen vastakkainasettelun maaston. Sanoisin sen sijaan, että juuri näin ei tapahdu; siksi on perusteltua olla näkemättä tämän suoran, avoimen vastakkainasettelun mahdollisuutta. Emme ole enää vuonna 1969.⁷ Olemme vuonna 1972, jolloin tilanne on aivan toinen. Silloin jotkut ajattelivat, että yhteenoton hetki oli koittanut. Tänään näin ei todellakaan ole. Mutta vielä vähemmän voidaan sanoa, että työväenluokka olisi tänään valmis luopumaan välittömästä luokkaintressistään, joka on edelleen sopimus, koska työväenluokka ei tee niin. Se ei myöskään ole taipuvainen taistelemaan tämän puolueellisen kapitalistisen suunnitelman tukemiseksi valtion nykyaikaistamiseksi. Miksi? Koska siltä puuttuu jälleen kerran oma väline. Trontin väite edellyttää, että työväenluokka on saanut takaisin oman organisatorisen välineensä. Tällä hetkellä työväenluokalla ei ole omaa organisatorista välinettä. Ja niinpä on jälleen kerran olemassa epäselvä tilanne siitä, pitäisikö kapitalistinen provokaatio hyväksyä vai ei. Agnelli, pitäessään suuria puheita, provosoi suoraan työväenluokkaa avoimeen vastakkainasetteluun, koska hän tietää, miten nämä asiat tapahtuvat. Mutta FIATin työväenluokka vastaa hänelle ”ei”. Jos te kaikki olisitte kokeneet vuoden 1969 ilmapiirin, jolloin työväenluokka suoraan ennakoi rajoja, modaliteetteja ja määräaikoja, kun se teki kaiken sen, mitä se teki. Tänään näemme sen sijaan, että se ei hyväksy taistelua, ei uudistusten maastossa eikä sopimustasolla. Se ennakoi jo, jos niin sanotaan, näitä suhteita kaikkeen muuhun; se on jo luopumassa omista luokkansa eduista huolimatta siitä, mitä Tronti sanoi aiemmin siitä, että se ei pysty luopumaan niistä. Käytännössä se kuitenkin käyttäytyy näin. Työntekijöiden keskuudessa ei ole taistelutahtoa, ainakaan sen perusteella, millainen suhde minulla on FIATin työntekijöihin. Jos kapitalistinen viittaus on edelleen Agnelli, työväenluokan viittaus on edelleen FIATin työntekijät. Ei lähdetä etsimään muualta. Ja niinpä sanoisin, että aihe on otettava uudelleen esille näillä ehdoilla. Ei ole mitään mahdollisuutta yhteenottoon, ei ole edes mahdollisuutta työväenluokan käyttämään valtiota, koska ennen kuin työväenluokka voi ottaa valtion haltuunsa — ja tämän Tronti sanoi — ennen kuin se voi vaikuttaa valtion muutokseen, sen on muutettava omaa organisaatiotaan. Muuten tämä ei toimi.

Bobbio: Olen Trontin kutsuneen tutkijaryhmän kanssa erityisen kiinnostunut poliittisen autonomian aiheesta. Kysyn itseltäni, onko meillä kaikilla riittävän selkeä käsitys siitä, mitä tämä muotoilu tarkoittaa, muotoilu, jota nykyään lähes kaikki toistavat, vähän kuin iskulause. Se on yksinkertaisesti ilmaus, jolla polemisoidaan, jolla reagoidaan aiempaan muotoiluun, joka on peräisin yhdestä Marxin mahdollisista tulkinnoista, joita Tronti korosti: nimittäin poliittisen ei-autonomiasta, poliittisesta riippuvaisena. Tämä on ongelma, johon meidän on tavallaan vastattava: onko poliittinen riippumaton vai riippuvainen? En ole täysin vakuuttunut siitä, että voimme puhua poliittisen autonomiasta yksinkertaisesti siksi, että, kuten Tronti sanoi, taloudellisen rakenteen ja poliittisen järjestelmän välillä vallitsee eräänlainen lähes jatkuva epäsynkronia siinä mielessä, että poliittinen järjestelmä on joskus liian kaukana edellä ja yleensä liian kaukana jäljessä. Minusta näyttää pohjimmiltaan siltä, että jos haluamme palauttaa keskustelun Trontin ilmaisemaan asiaan, meidän on aloitettava tästä uudelleen. Meidän on selvitettävä, voidaanko autonomian käsitettä tulkita tässä mielessä, eli siinä mielessä, että on olemassa kaksi rinnakkaista historiaa, kuten Tronti sanoi, jotka eivät aina osu yksiin, jotka eivät ehkä melkein koskaan osu yksiin, koska poliittinen järjestelmä voi joskus olla edistyneempi ja joskus kauempana takana. Olisi mielenkiintoista tietää tarkalleen, mitä tarkoittaa, että poliittinen järjestelmä on kehittyneempi, ja missä tapauksissa voidaan sanoa, että poliittinen järjestelmä on kehittyneempi. Koska esimerkkinä käyttämämme tapaus — viittaus Italian poliittiseen järjestelmään — on tapaus, jossa poliittinen järjestelmä on jäljessä. Minkä historiallisten tapahtumien kohdalla voimme sanoa, että poliittinen järjestelmä on edistyneempi? Viittaammeko esimerkiksi suuriin poliittisiin persoonallisuuksiin, jotka jollain tavalla ennakoivat aikaa? Viittaammeko Cavouriin, Bismarckiin, bonapartistiseen järjestelmään? Jos emme anna esimerkkejä, on vaikea ymmärtää, mitä tarkalleen ottaen tarkoittaa se, että poliittinen järjestelmä on kehittyneempi kuin taloudellinen järjestelmä. Toisaalta on suhteellisen selvää, mitä tarkoittaa, että poliittinen järjestelmä on jäljessä taloudellisesta järjestelmästä. Mietin nyt, voimmeko ratkaista tämän poliittisen autonomian ongelman näissä viivästymissä, näissä eroavaisuuksissa. Minusta näyttää siltä, että näitä eroavaisuuksia voitaisiin pitää myös pelkkänä todisteena poliittisen järjestelmän mahdollisesta riippumattomuudesta talousjärjestelmästä. Mutta puhtaana ja yksinkertaisena todisteena se ei selitä meille miksi.

Esitän juuri tämän kysymyksen. Jos emme hyväksyisi mitään eroavaisuuksia, jos olettaisimme, että poliittisen järjestelmän ja taloudellisen järjestelmän välillä on sattumaa, sopeutumista ja vastaavuutta, sanoisimmeko tässä tapauksessa, että poliittinen järjestelmä on itsenäinen vai että se ei ole? Kysyn itseltäni, annetaanko todiste autonomiasta pelkästään eroavaisuuksien avulla vai oletetaanko, että sopeutumista ei tapahdu koskaan. Mutta jos sopeutumista tapahtuu, tarkoittaako se, että poliittinen järjestelmä ei ole autonominen? Minulla ei tietenkään ole vastausta. Minulle tämä lähestymistapa ongelmaan antaa vain aihetta esittää useita kysymyksiä, jotka vaikuttavat erittäin mielenkiintoisilta, mutta joita on samalla syvennettävä ja selvennettävä. Historiallisesta näkökulmasta katsottuna ihmettelen, eikö ilmaisu ”autonomia” ole lopulta liian voimakas, jos olemme varmoja vain siitä, että kyseessä on kuilu, eroavaisuus ja joskus jopa sattuman mahdollisuus. Näin voi olla erityisesti silloin, kun väitämme, että jopa poliittisen järjestelmän jälkeenjääneisyys suhteessa taloudelliseen järjestelmään on taloudellisen järjestelmän kannalta funktionaalista. Jos näin on, tämä tarkoittaa sitten, että poliittinen järjestelmä ei koskaan ole itsenäinen, siinä mielessä, että se olisi riippumaton: jos ”se palvelee”, jos se on ‘funktio’, niin tämä tarkoittaa, että se on riippuvainen.

Mistä tämä teoria poliittisen autonomiasta on peräisin? Se syntyy liberaalin valtion kriisistä, siirtymästä liberaalista valtiosta hyvinvointivaltioon, sosiaalivaltioon ja keynesiläiseen valtioon.⁸ Toisin sanoen se syntyy sellaisen valtion kriisistä, jota pidetään jonkinlaisena välineenä suhteessa kansalaisyhteiskuntaan, sen ideologian kriisistä, jonka mukaan kansalaisyhteiskunta on ensisijainen valtioon nähden — ideologian, jonka kaikki edellisen vuosisadan poliittinen filosofia jakoi, sekä kapitalistisen yhteiskunnan arvostelijat, kuten Marx, että kapitalistisen yhteiskunnan apologeetat, mukaan lukien erityisesti Spencer. Spencerille valtio on vain hyvin pieni väline, jonka on varmistettava, että kansalaisyhteiskunta voi toimia mahdollisimman hyvin taloudellisten lakien avulla. Näin ollen liberaalin valtion muodostumisen aikana tämän tilanteen ideologinen vaikutus sekä tämän valtion kriitikoille että puolustajille oli, että valtio oli kansalaisyhteiskunnan väline eikä siksi autonominen. Voimme siten selvästi ymmärtää Marxin kannan tuona nimenomaisena ajanjaksona. Marxin muotoilu on selvästi reaktio sen täydelliseen vastakohtaan. Koska Marxiin, toisin sanoen Hegeliin asti, vallitseva poliittinen teoria oli poliittisen ensisijaisuuden teoria: kaikki poliittinen teoria, kaikki klassinen poliittinen filosofia Hobbesista Marxiin on poliittisen ensisijaisuuden teoriaa. Käänne tapahtuu 1800-luvun alussa, kun porvarillinen yhteiskunta alkaa vapautua valtiosta. Mutta Hegeliin asti valtio on ensisijainen: kansalaisyhteiskunta ei ole muuta kuin luonteeltaan enemmän tai vähemmän ohimenevien suhteiden kokonaisuus, jonka yhdistäminen tapahtuu valtiossa. Siksi edellisen vuosisadan alussa tapahtuu tämä käänne: valtion ensisijaisuudesta siirrytään kansalaisyhteiskunnan ensisijaisuuteen valtioon nähden (Saint-Simon jne.). Nuoren Marxin teoria on upotettu tähän kontekstiin. Voimme siis myös ymmärtää, miksi Marx olisi korostanut tätä kumousta, jopa niin, että valtio marginalisoitui hieman liikaa. Ymmärrämme tämän juuri siksi, että tämä on tilanne, tämä on se hetki — sekä ideologian että todellisuuden kannalta — jolloin kansalaisyhteiskunta heittää kahleensa irti teollisen vallankumouksen alussa, ja tämä on se, mikä asettaa ongelman näillä ehdoilla. Valtio näyttäytyy yksinkertaisesti välineenä, jonka avulla kansalaisyhteiskunnassa kehittyvät voimat voidaan toteuttaa parhaalla mahdollisella tavalla.

Toisaalta teoria valtion autonomiasta nousee esiin siirryttäessä liberaalista valtiosta hyvinvointivaltioon, kun yleisen äänioikeuden ja massojen mobilisaation avulla valtiolta vaaditaan jotain enemmän kuin mitä liberaalilta valtiolta vaadittiin: puuttumista talouteen ja sosiaalisia toimenpiteitä, jotka edellyttävät valtavan hallintokoneiston kehittämistä. Klassisen liberaalin valtion tehtävä oli pelkästään rikosoikeudellinen (poliisivaltio jne.). Tarkkaan ottaen hallintokoneisto olisi voinut jopa kadota. Kun valtiolta alettiin vaatia koko joukko palveluja, jotka sitten ovat myös poliittisia välityksiä, syntyy poliittisen autonomian ideologia. Poliittisen autonomia voi siis tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että valtiolta vaadittu vaatimus on muuttunut ja siten myös valtiokoneisto on muuttunut.

Minusta on mielenkiintoista seuraava seikka: miten voidaan todistaa — koska väitän, että autonomia on nykyään pelkkä ideologia — että valtio on todella autonominen? Mitä se voi tarkoittaa konkreettisesti? Millaista konkreettista tutkimusta voimme tehdä tämän kaavan testaamiseksi, jotta se voidaan muuttaa ideologiasta teoriaksi? Uskon, että tätä ei voida tehdä muuten kuin tutkimalla konkreettisesti sitä, mitä kutsutaan järjestelmän tuotoksiksi, toisin sanoen järjestelmän päätöksiä.⁹ Toisin sanoen meidän on otettava tietty ajanjakso järjestelmästä — esimerkiksi Italian poliittinen järjestelmä 60-luvulla — ja katsottava, mitä poliittisia päätöksiä hallitus, parlamentti ja hallintojärjestelmä tekivät. Kyse on siitä, että katsotaan, mitä päätöksiä kukin näistä kolmesta valtakeskittymästä teki ja mikä suhde on näiden päätösten, puolueista tulevien tai niiden suodattamien vaatimusten ja niin sanotusti ruohonjuuritasolta tulevien vaatimusten välillä. Minusta tämä näyttää olevan olennainen seikka, kun ajatellaan empiirisen — jos haluamme, historiallisen — todistusaineiston antamista siitä, mitä voidaan nykyään pitää poliittisen autonomiana.

Interventio: Minulla on joitakin vastaväitteitä Trontin argumentaatiota vastaan, joka on itse asiassa erittäin kyvykäs yritys sanoa jotakin uutta ja johdonmukaista.¹⁰ Mielestäni hänen kunnioituksensa marxismi-leninismiä kohtaan estää häntä kuitenkin tekemästä harppausta kohti täysin uutta kantaa, uutta kantaa, jossa olisi ehkä teoreettisen seikkailun vaara, mutta joka päästäisi lopullisesti pois 1800-luvulta, tai paremmin sanottuna utopian valtakunnasta. Tarkoituksesta riippumatta, kun otetaan esille keskustelu vallan voittamisesta, nousee väistämättä esiin — ei meidän keskuudessamme vaan yhteiskunnallisesti, yleisellä tasolla — kysymys vaihtoehtoisesta valtiomallista, mikä avaa portit kaikille ideologioille, jotka ovat kerrostuneet työväenluokan ympärille. Halusimme tai emme, tilanne on tämä. Osoittautuu myös vaikeaksi erottaa tätä keskustelua kahdesta historiallisesti ehdotetusta valtiovallan voittamisen muodosta: sosialidemokraattisesta tyypistä (kuten Tronti sen määritteli, salakavalasti valtiokoneistoon tunkeutumisesta) ja Leninin valtiokoneiston murskaamisesta. En halua sanoa tertium non datur, että on hyödytöntä etsiä kolmatta tapaa. Ongelmana on kuitenkin nykyään tietää, pitäisikö tätä tietä jatkaa haarautumalla jommastakummasta klassisesta lähestymistavasta, yhdistämällä ne uudelleen vai etsimällä muualta. Tronti ehdottaa aivan oikein ”työväenluokan poliittista puoluetta” välineeksi tähän, jolloin työväenluokka antaa tälle puolueelle autonomian poliittisen vallan valloittamiseksi. Mutta juuri tämä puolue puuttuu. En sano tätä sen banaalin huomion vuoksi, että PCI ei vastaa tätä mallia.

Jos näin olisi, ongelma vain siirtyisi, koska silloin ongelmana olisi pakottaa kommunistinen puolue palaamaan tähän malliin. En halua nostaa esiin sellaisia vastaväitteitä, joita saattaa spontaanisti nousta esiin niille, joilla on minimaalinen tietämys PCI:n todellisuudesta ja mahdollisuuksista toteuttaa tämä tavoite, koska voisi vastata, että politiikan tekeminen tarkoittaa myös taistelua vaikeasti saavutettavien tavoitteiden puolesta — mitä järkeä siinä muuten olisi? Vastalause, jonka haluan kuitenkin esittää Trontin väitteestä — joka osittain ottaa vastaan Bolognan esityksen ehdot — tämä puolue-ehdotus ei voi toteutua sillä rannalla, jonne hänen oma teoreettinen matkansa oli hänet tuonut.¹¹ Tarkoitan siis, että Lenin Detroitissa ei ole edes etäisesti ajateltavissa.¹² Toisin sanoen huomasin Trontin argumentoinnissa seuraavan ristiriidan: pääoman ja valtion välisen suhteen tasolla hän on valinnut kaikkein edistyneimmän kansainvälisen ulottuvuuden, kun taas poliittisen ehdotuksen tasolla hän on valitettavasti pitäytynyt puhtaasti kansallisella tasolla. Joku voisi luonnollisesti vastata tähän sanomalla, että hän ja me huomaamme toimivamme tässä maassa tai tarvitsevamme tai haluavamme toimia poliittisesti tässä maassa. Mutta juuri tästä syystä uskon, että tiettyjä asioita aliarvioidaan keskustelussa poliittisen autonomiasta pääoman suhteen.

Erityisesti tässä keskustelussa aliarvioidaan kapitalistien selviytymistä ja niiden painoa valtiolle. En todellakaan halua antaa tässä yhteydessä uskottavuutta fasistista reaktiota koskevalle keskustelulle. On kuitenkin otettava huomioon, missä määrin näillä selviytymiskeinoilla on tietty painoarvo valtiollisten instituutioiden tasolla. Näin on Italiassa, mutta vielä enemmän näin on kansainvälisellä tasolla, jossa on rinnakkain erilaisia tuotantotapoja, aasialaisesta tuotantotavasta nomadismiin ja heimolaisuuteen. On totta, että voidaksemme täysin ymmärtää ristiriidan, meidän on tarkasteltava sitä siellä, missä se on täysin kehittynyt, ja näin ollen meidän on tarkasteltava poliittisen autonomiaa täysin pääoman sisäisenä ristiriitana. Tältä osin olisi ehkä hyödyllistä tarkastella uudelleen erästä elementtiä Bolognan kemianteollisuutta koskevasta kriittisestä keskustelusta. Kemianteollisuus, jossa pääoman orgaaninen koostumus on suuri, on osa pääomaa, jolla on taipumus vanhentua helposti, koska se on vastustuskykyinen teknologisia innovaatioita kohtaan. Kerran rakennettua kemiantehtaan rakennetta ei voida muuttaa asteittain, vaan se voidaan korvata kokonaan. Autotehtaassa sen sijaan tehtaan omia vanhentuneita koneita voidaan rakentaa jatkuvasti uudelleen, ja tekniikoita ja malleja voidaan muuttaa. Etyleenin tuotanto voi tuottaa vain etyleeniä. Koneiden osia voidaan korvata, mutta ei koko tuotantokiertoa. On totta, että näin ei voida tehdä myöskään mekaanisessa teollisuudessa. Voimme kuitenkin sanoa, että se on teknisten innovaatioiden suhteen kaikkein joustavin — emmekä missään tapauksessa ole kiinnostuneita keskustelemaan uusista tavoista valmistaa autoja.

Haluan tässä yhteydessä mainita lyhyesti myös toisen Bolognan esittämän väitteen, joka koskee työväenluokan gettoutumista passiivisen penkillä istumisen [dal panchinismo] aiheuttamana näkymänä. Enkä sano tätä ironisoidakseni, vaan ottaakseni selkeän askeleen kohti vanhojen skeemojen — tässä tapauksessa leniniläisen — kriisiytymistä. Eikö Bolognan väite ole kenties äärimmäisessä tapauksessa yritys pelastaa Leninin henki? Katsokaa, miten tämä kehys ymmärtää amerikkalaisen työväenluokan; siellä törmää jälleen kerran ”kansaan”. Ainoa tapa tuoda Lenin Detroitiin on hypoteesata työväenluokan muuttuminen kansaksi ja vallankumouksen muuttuminen ghetoksi. Todellakin, sanotaan, että ainoa paikka, johon Lenin on Amerikassa laskeutunut, on ollut ghetto, jossa tosiaan ei ole kyse luokkataistelusta vaan ainoastaan valkoisen imperialismin, rotuvähemmistöjen sortajan, vastaisesta taistelusta. Jos katsomme tarkkaan, huomaamme jälleen kerran, että puute ei ole typerissä epigoneissa, vaan mestarissa itsessään. Lenin ei kyennyt edes rantautumaan Englantiin, koska hän ei koskaan esittänyt argumentteja, jotka koskivat työväenluokkaa sellaisena kuin se oli olemassa, vaan hän keskittyi sen sijaan perusteluissaan luotavaan työväenluokkaan.

Lähdetään liikkeelle Kommunistisen Internationaalin kolmannen kongressin linjasta ja käydään läpi, miten Venäjän mallia vietiin — ei siinä huonossa merkityksessä, jossa ääriainekset sen tuohon aikaan ymmärsivät (kommunististen puolueiden bolsevisointina), vaan siinä merkityksessä, että esikapitalistisille maille tehtiin ehdotus nopeasta tai ainakin nopeammasta muuttumisesta kapitalistisiksi maiksi.¹³ Tämä argumentti ei tietenkään voi olla kiinnittämättä työväenluokkaa, sillä se koskee sen omaa kasvua. Mutta kun tämä argumentti kiinnitetään kuin pakkopaita jo kehittyneeseen työväenluokkaan, se yksinkertaisesti kieltäytyy siitä. On totta, että kehityksessä on keskipisteitä. Mutta juuri tässä kohtaa leniniläinen ehdotus on toiminut jarruna mahdollisimman tehokkaasti. Otan tässä yhteydessä uudelleen käyttöön kaavion, joka esitettiin jo Bolognan kanssa käydyssä keskustelussa. Poliittisen pääoman autonomia on toki kapitalistisen syklin uusi muoto, mutta nämä uuden pääoman sykliset kriisit johtuvat työväenluokan autonomiasta omista historiallisista organisaatioistaan. Pääoman on pakko omaksua poliittisia tehtäviä ensimmäisessä persoonassa (vrt. Agnelli), koska työväenluokka on jo onnistunut irtautumaan omista organisaatioistaan globaalilla tasolla; se liikkuu jo poliittisessa maastossa.

Emme voi olla huomaamatta, että maailmanlaajuinen työväenluokka on jo saavuttanut sen taktisen ketteryyden, jonka Tronti antaa uudelle puolueelle. Siirtymä palkkamaastosta työtä vastaan käytävään taisteluun tapahtui silmiemme edessä siitä hetkestä lähtien, kun palkkataistelu oli vallalla. FIATin työntekijät eivät nykyään kamppaile palkan puolesta vaan työtä vastaan. He eivät ole hylänneet palkkatyömaata, he ovat vain siirtäneet sen väliaikaisesti syrjään, koska he tietävät, että he eivät voi nykyään saada enempää kuin mitä pääoma on valmis antamaan — mikä muuten vastaa lähes täysin sitä, mitä työväenpuolue tänään vaatii. Poissaolo ei ole keino, jolla pääoma saadaan auki, vaan työväenluokan taistelun muoto, joka ei hajota sitä gettoutuneeksi, ei mitään tekeväksi proletariaatiksi, nimenomaan siksi, että se on työväenluokan taktinen valinta, joka siirtyy takaisin palkkamaastoon heti, kun tilaisuus tarjoutuu.

Tämän maaston avulla voimme paremmin nähdä, miten länsimainen työväenluokka on saavuttanut homogeenisuuden sosialististen maiden työväenluokan kanssa, joka on jo vuosia tehnyt tämäntyyppisen valinnan, jonka määrittelisin strategiseksi, kamppailla työtä vastaan. Tämä selittää suurten järjestelmien kohtaamisen ja neuvostovallan yrityksen siirtää oma työväenluokkansa palkkamaastoon. Näin voi myös tapahtua. Mutta työväenluokka tulee myös tuohon taktiseen ketteryyteen siirryttäessä kamppailumaastosta toiseen.

Mitä muuta tässä vaiheessa voidaan sanoa työväenluokan autonomiasta suhteessa sen omiin poliittisiin muotoihin kuin että tämä autonomia koskee myös meitä, kun ehdotamme ja ehdotamme uudelleen poliittisen järjestäytymisen malleja? Jääkö tässä vaiheessa siis jäljelle vain todellisen tarkastelu? Sanoisin ”ei” siinä mielessä, että ainoa todellinen tavoite, jonka voimme asettaa itsellemme, on vapauttaa työväenluokka lopullisesti sen päälle kertyneistä ideologisista ja poliittisista kuorista — myös työväenluokan ideologiasta puolueena. Meidän on toisin sanoen lopullisesti vapautettava itsemme tästä rajoittavasta parista ”poliittinen = puolue”. Meidän on lopullisesti poistettava tämä 1800-luvun puolueen selviytyminen. Mitä sitten jää jäljelle? Työväenluokka toisaalta ja pääoma toisaalta, molemmat riippumattomina omista instituutioistaan, vastakkain suoraan, ilman välityksiä tai vääristymiä. Entä valtio? Tässäkin asiassa meidän on vältettävä turvautumista vanhoihin marxilais-leninistisiin teorioihin, jos haluamme selkeyttä. Meidän on hyväksyttävä käänteinen vaihtoehto sille, että hylkäämme rakenteen ja ylärakenteen välisen mekanistisen identtisyyssuhteen; toisin sanoen meidän on hyväksyttävä puolueellinen kapitalistinen argumentti, joka koskee valtiota luokkaristiriitojen välittäjänä. Tämä ei tarkoita, että meidän on hyväksyttävä valtio sellaisena kuin se on, eikä varsinkaan sitä, että meidän pitäisi tarjota vaihtoehtoja. Sen sijaan meidän pitäisi nähdä, miten kahden luokan välinen konflikti voi muuttaa valtiota.

Interventio: Eilen esittelemänne yhteiskuntamallin kohta, joka vaikuttaa minusta kaikkein vaikeimmalta, kaikkein pakollisimmalta, koskee työväenluokan ja työväenliikkeen välistä suhdetta ja sitä millainen autonomia työväenliikkeen (puolueen ja ammattiyhdistyksen) ja työväenluokan itsensä välillä pitäisi olla. Sanomasi mukaan, kun työväenluokan pitäisi tehtaan tasolla — eli tuotantosuhteiden tasolla — säilyttää konfliktivaikutteinen voimansa ja antikapitalistinen aggressiivisuutensa muuttumattomana, niin poliittisen järjestelmän tasolla, poliittisen autonomian tasolla, työväenluokan pitäisi saavuttaa järjestäytymisensä autonomia ja antaa järjestöilleen riittävästi tilaa valtion työläisjohtamisen projektille. Minulle on todella vaikea sovittaa yhteen tätä pitkää välitysketjua, jonka kautta työväenluokka toisaalta taistelee pääomaa vastaan — ei takapajuista pääomaa vastaan vaan historiallisesti ajanmukaista pääomaa vastaan — ja toisaalta välitysketjun toisessa päässä se valvoo operaatiota, jonka tarkoituksena on funktionalisoida itse pääoma, joka on samantyyppinen poliittinen elin, jota vastaan se kamppailee tuotantosuhteissa.

Jos työväenliikkeen ja valtion välisestä suhteesta tulee hallinnollinen, järkeistävä, kapitalistisia viivytyksiä poistava suhde, minusta näyttää siltä, että välitysketju on todella aivan liian pitkä ja että sen ääripäissä on kaksi toisiinsa nähden ristiriitaista tosiasiaa, joita ei siis voida ratkaista yksinkertaisesti tällä muotoilulla työväenluokan autonomiasta järjestöihinsä. Tässä vaiheessa en kykene ymmärtämään, mikä suhde työväenluokan ja työväenliikkeen välillä on, jos sellaista ylipäätään on olemassa; se on aivan liian pitkä välitysketju.

Interventio: On vaikea puhua kysymättä kysymyksiä, mutta yritetään. Kohta, jonka ympärillä koko keskustelu pyörii, on tämä, nimittäin työläispuolen poliittisen autonomia työväenluokasta [l’autonomia del politico di parte operaia dalla classe operaia]. Mielestäni tämä on melko looginen seuraus eräästä erityisestä seikasta, joka esitettiin, aivan oikein, työväenliikkeen aiemmista kokemuksista. Leninistä kirjoitettaessa sanotaan, että hän ei varsinaisesti lähde liikkeelle luokkaintresseistä, että hän ei lähde liikkeelle kamppailuista eikä halua lähteä liikkeelle taisteluista, vaan että hän kamppailee jos jonkinlaisella niin molemmille luokille yhteisessä maastossa — tämä, jos olen ymmärtänyt oikein, saattaa olla analoginen tilanteelle, johon voisimme sijoittaa työväenliikkeen nykyään, aikana, jolloin on meneillään tietynlainen kapitalistisen valtion uudistus, valtion kapitalistisen päivittämisen merkityksessä. Tässä tapauksessa on ehkä totta, että työväenliike voi viedä eteenpäin tämäntyyppistä mallia riippumatta sen yhteydestä taisteluihin.

Mutta asia on toinen: tämä työväenliikkeen aloite valtion uudistamiseksi herättää kaksi epäilystä. Ensinnäkin, näemmekö tämän päivän työväenliikkeessä erityisen historiallisen muodostelman, joka kykenee kantamaan tämän painon? Toiseksi, kykenevätkö nykyiset kokoonpanot viemään tätä eteenpäin estämättä tai lykkäämättä työläisten kamppailun tasoa? Onko Italiassa nykyään olemassa kokoonpanoja, jotka voivat taata, että ne pystyvät kulkemaan tätä tietä mahdollisimman pienin sitoumuksin ja takaamaan työväenluokalle tuoton?

Jos näin ei ole, kysymykseni kuuluu: millaista poliittista työtä täällä voidaan tehdä tämänkaltaisten tulevaisuudennäkymien edistämiseksi — jotka voivat olla sellaisia, jotka voimme hyväksyä, ja sellaisia, jotka ovat taktisesti oikeita? Tässä olen pitkälti samaa mieltä sen kanssa, mitä Gobbi sanoi aiemmin, eli että ainoa poliittisen työn tyyppi, jota tässä vaiheessa voidaan tehdä, voi olla sellainen, jossa poistetaan kuoppia, jossa käydään väkivaltaista taistelua ideologiaa vastaan näiden historiallisten organisaatioiden osalta.¹⁴ Ja sitten kaikki nämä keskustelut — luokka-autonomiasta, poissaoloista ja teollistamisesta — voitaisiin ottaa uudelleen esille sen jälkeen. Jotta tällainen hanke olisi käytännöllinen, meille tänä päivänä, sen on edettävä tätä tietä, koska en löydä tapaa jatkaa tätä keskustelua sillä minimaalisella, vaadittavalla varmuudella, että se sitten palaisi takaisin, luokan pariin.

Interventio: Minusta näyttää kiistattomalta, että paitsi Italiassa myös kansainvälisesti työväenluokan järjestöjen ja työväenluokan itsensä välillä on eroja, jotka kasvavat. Jätetään Italian tapaus hetkeksi sivuun. Jos tarkastelemme kansainvälistä tasoa, huomaamme, että nyt enemmän kuin koskaan on totta, että työväenliikkeen järjestöt ovat todella välityshihnoja, jotka välittävät pääoman tarpeet työväenluokan kautta.

Kommunistisen puolueen toiminta Italiassa ei kuitenkaan ole viime vuosina, ja nykyään enemmän kuin koskaan, erilaista; kommunistisen puolueen ongelmana on pohjimmiltaan työväenluokan jatkuva vähentäminen poliittisesta luokasta taloudelliseksi luokaksi, jopa rakenneuudistusten ja itse valtion uudistamisen kautta. Lisäksi voimme keskustella siitä, missä määrin kommunistinen puolue edustaa työväenluokkaa kokonaisuudessaan. Mielestäni työläismassan ja PCI:n edustaman työläisryhmän tarpeiden välillä on kasvava ero. PCI ei enää edusta toimistotyöntekijöiden todellisuutta. Tai paremminkin kaikki pyrkimykset rationalisoida PCI:tä — ja tässä yhteydessä haluaisin kysyä Trontilta, miten hänen ehdotuksensa eroaa konkreettisesti PCI:n sisällä käynnissä olevasta rationalisoinnista — törmäävät lopulta seuraavaan ristiriitaan: Tästä näkökulmasta katsottuna meidän on mielestäni kysyttävä, mitä sitten tarkoittaa se, että työväenluokka delegoi tehtäviä omalle organisaatiolleen (edellyttäen, että se on oma organisaationsa), ja missä määrin sen sijaan voi olla totta, että pääoma delegoi PCI:lle, puolueelle, joka kerran oli työväen puolue, tehtävän edustaa pääomaa itseään, olla siirtovyö, olla osa valtiota.

Interventio: Lähdetään liikkeelle olettamuksesta, että kehittynyt pääoma käy nykyään kamppailua järkeistääkseen valtiota, joka on yhteneväinen työväenluokan etujen kanssa. Ennen kaikkea on oltava selvää, että tämä lähentyminen, jos se on olemassa, ei merkitse sitä, että työväenluokka luopuu taistelunsa maaperästä siirtyäkseen toiselle maaperälle — jos se on jotain muuta, se on jotain enemmän. Toiseksi meidän on lisättävä, että kysymyksessä pääoman valtiorationalisoinnista on monia asioita, joista työväenluokka ei varmasti saa välitöntä hyötyä. Tämä rationalisointivaatimus esitetään, jotta voidaan poistaa joukko kansalaisyhteiskunnan tasolla esiintyviä toimintahäiriöitä, joilla on vaikutuksia tehtaan tuottavuuteen.

Jos haluamme löytää kiinnostuksen kohteiden yhteneväisyyden, meidän on etsittävä sitä toisenlaisesta maastosta. Toisin sanoen kysymys valtion rationalisoinnista tarkoittaa ennen kaikkea kiltojen ja etuoikeuksien poistamista valtiokoneiston sisältä. Se tarkoittaisi siis palkkatyön tuomista valtioon ja siten työväenluokan kamppailun muotojen, menetelmien ja joskus jopa sisällönkin tuloa. Kaikki tämä voisi olla uutta maastoa — mutta pitkällä aikavälillä, koska lyhyellä aikavälillä en näe, miten tämä rationalisoinnin vaatimus voi johtaa välittömästi todennettaviin tuloksiin.

Toisenlainen yhteensattuma saattaa löytyä vaatimuksesta teollistumisen uudelleen käynnistämisestä, jota eri ryhmät esittävät — toisin sanoen teollistumisen uudelleen käynnistämisestä ensisijaisesti työväenluokan laajentuneena lisääntymisenä ja siten myös sen työväenluokan vastakkainasettelun laajentuneena lisääntymisenä, joka nykyään vallitsee suurissa yrityksissä. Ehkäpä juuri tällä maastolla voimme löytää muodon, joka on yhteneväinen työväenluokan edun kanssa. Pohjimmiltaan meillä on vaatimus valtiosta, poliittisesta kerrostumasta, joka on pitkälle kehittyneen pääoman tasolla ja siten, jos niin haluatte, pisimmälle kehittyneiden työläisten taistelujen tasolla, pisimmälle kehittyneiden luokkasuhteiden tasolla. Minulle ei kuitenkaan ole selvää, miten voimme ottaa tämän pois pääomalta. Työväenluokan passiivisuuden pitäisi opettaa meille tässä asiassa jotakin: passiivisuus kannustaa pääomaa tekemään aloitteen tällä alueella, näyttämään kätensä.

Halusin kysyä jotakin muuta: Tronti puhui puheessaan vain pääoman itsensä välitystoiminnasta, pääoman vanhimpien kerrosten kanssa. Onko näin todella, vai eikö ole myös totta, että pääoma toimii usein myös esikapitalististen etujen välittäjänä? Tronti piti itsestään selvänä, että pohjimmiltaan esikapitalistisia kerroksia ei enää ole olemassa. Jos on totta, että kaikki on sisällytetty pääoman kiertokulkuun, on kuitenkin mahdotonta viitata kaikkeen takaisin pääomaan. Mitä tulee Italian poliittisen alikehittyneisyyden ongelmaan [sottosviluppo] yleensä, minulla on sellainen vaikutelma, että jopa pääoman edistyneimmälläkin osalla on taipumus ajatella, että tämä ei ehkä ole ongelma, jota voidaan ratkaista Italian mittakaavassa. Agnelli vaatii edelleen, että Italian alikehittyneisyyden ongelma — ei pelkästään taloudellinen alikehittyneisyys — voidaan ratkaista vain laajemmassa eurooppalaisessa kontekstissa, alueellisena ongelmana. Tämän pitäisi sitten johtaa meidät siirtämään keskustelu laajemmalle alueelle, jossa perinteisten työväenliikkeen instituutioiden välitystoiminta ei toimi yhtä hyvin, jos ammattiliittoja ei oteta huomioon.

Pyydän myös selvennystä: Tronti puhuu aina suurpääomasta. Onko kyse vain ulottuvuuksista vai tarkoittaako suurpääoma kehittynyttä pääomaa? Montedison on myös suurta pääomaa, mutta Montedisonilta ei ole tullut tiettyjä rationalisointivaatimuksia samalla tavalla kuin muilta suurpääoman aloilta, eikä se ole sattumaa.¹⁵

Interventio: Kysymys poliittisen autonomiasta, joka nousee esiin joka käänteessä — mitä se todella tarkoittaa? Se voi tarkoittaa monia asioita. Ensinnäkin yritän sanoa jotain hyvin ilmeistä, joka ei ole valkoista eikä mustaa, ei porvarillista eikä proletaarista: valtiolla on nykyään joitakin välitystehtäviä suhteessa pääoman eri tasoihin ja erityisesti suhteessa työväenluokkaan ja pääomaan, ja tämä johtaa poliittisen tiettyyn autonomiaan. Tämä vaikuttaa minusta avoimelta salaisuudelta. Tai se voi viitata johonkin muuhun, nimittäin siihen, että marxilaisten laatima vanha suhde rakenteen ja ylärakenteen välillä ei ole enää voimassa; siinä mielessä, että meillä ei ole enää yhtä rakennetta ja yhtä ylärakennetta vaan todellisuudessa kaksi rakennetta, jotka on käännetty päälaelleen, mikä tekee mahdolliseksi sen, että instituutiot valvovat pääomaa ja niin edelleen. Minusta tämä näyttää olevan argumentti, joka kulkee menshevikeistä Liu Shaoqiin ja aina PCI:hen asti — joten haluaisin hieman selvennystä tähän.

Poliittisen autonomia tarkoittaa kuitenkin jotain muuta, koska minusta näyttää siltä, että on olemassa historiallisia vaiheita, joissa poliittisen autonomia vahvistuu, eli voimakkaan muutoksen vaiheita, vallankumouksellisia vaiheita. Leninismi, maolaisuus — mitä ne ovat, jos eivät vahvistuksia poliittisen autonomiasta suhteessa taloudelliseen, massojen subjektiivisen tahdon noususta todellisuuteen? Tästä näkökulmasta katsottuna poliittisen autonomia on vallankumous. Ja tämä on ainoa merkitys, jossa voin hyväksyä tämän käsitteen poliittisen autonomiasta. Itse asiassa menisin vielä pidemmälle: ainoa Leninin näkökulma, joka tuntuu minusta nykyään hyväksyttävältä, on juuri tämä poliittisen autonomian näkökulma, politiikan ensisijaisuuden näkökulma. Mistään muusta — ja olen samaa mieltä Gobbin kanssa — ei ole enää hyötyä. Gobbi sanoi kuitenkin jotain mielenkiintoista, josta kannattaa keskustella: minusta vaikuttaa siltä, että Gobbi ei puhunut niinkään poliittisen autonomiasta vaan autonomiasta irti poliittisesta siinä mielessä, että kun kapitalismi tunnustaa instituutioiden riittämättömyyden, se ottaa tehtäväkseen tehdä politiikkaa ensimmäisessä persoonassa. Gobbi lisäsi myös, että on olemassa työväenluokan autonomia irti poliittisesta, eli työväenluokan vetäytyminen [ritrarsi] poliittisesta ymmärtäen poliittisen olemassa olevan yhteiskunnan kytkentäkeskukseksi. Tämä työväenluokan vetäytyminen poliittisesta on ilmeisesti uusi tapa, jolla työväenluokka tekee politiikkaa. Mielestäni tämä on peruskäsite koko lähihistorian ymmärtämiselle ja käsite, josta meidän on aloitettava analyysimme.

Vielä yksi viimeinen asia, ja mielestäni tämä on kysymys, joka on esitettävä suoraan Trontille. Trontin on selitettävä, onko hänen sanomisillaan eroa vai ei — ja ehkä en ole ymmärtänyt mitään, ja sitten hän voi kutsua minua kretiiniksi ja kertoa minulle sen — miten hänen sanomansa liittyy tai ei liity menshevikkien, Liu Shaoqin, Berlinguerin jne. teorioihin. Luulen todellakin, että olen ymmärtänyt hänet vakavasti väärin, koska nämä asiat vaikuttivat minusta lähes erottamattomilta.

Yhteenveto

Tronti: Meidän on otettava uudelleen käyttöön tämä tunnettu ja nykyään hieman väärinkäytetty termi ”poliittisen autonomia”. Meidän on tässä vaiheessa otettava se uudelleen esiin hyvin kriittisesti, kun tarkastelemme myös kaikkien täällä läsnäolijoiden panosta.

Toistaiseksi todettakoon tämä: tämän asiakirjan otsikko — ”poliittisen autonomia” — on yhden tähän nuorten tutkijoiden ryhmään kuuluvan opinnäytetyön otsikko, joten se on peräisin tästä tekstistä, jota kaikki teistä eivät tunne. Tässä vaiheessa sanoisin: alistetaan tämä termi kritiikin kohteeksi — eikä vain termi, vaan käsite. Tämä kritiikki ehdottaa mielestäni viime kädessä, että luovumme termistä. Miksi? Koska se on termi, joka on vaarassa pelastaa vanhan teeman, kun taas koko sen taustalla oleva ja siihen sisältyvä argumentti kallistuu — jos yleensäkään jotain — päinvastaiseen suuntaan. Sen tavoitteena oli tunnistaa uusia tutkimuspolkuja — ei kuitenkaan vielä uusia polkuja käytännön toimintaa varten (ja tähän asiaan palaamme vielä) — tutkimuspolkuja, jotka ovat uusia suhteessa tiettyyn perinteeseen, perinteeseen, jota olemme kiistanalaisesti kutsuneet ortodoksiseksi marxismiksi ja johon sisällytämme jopa niin sanotun vallankumouksellisen marxismin. Luulen, että olemme kaikki enemmän tai vähemmän samaa mieltä tästä: koska nykyaikaistamisesta puhutaan niin paljon, joudumme kohtaamaan tarpeen nykyaikaistaa myös tiettyjä analyysivälineitä, jotka meille on periytynyt siitä, mikä on nyt valitettavasti myös kulttuurinen perinne. Ja tämä perinne, jonka yhä useammat ihmiset nykyään hyväksyvät (jopa niin, että he pääsevät akatemioihin ja yliopistoihin täydellä kunnialla) — tämä kulttuurinen perinne on itse marxilainen perinne kaikkine terminologioineen ja koko käsitteellisine puitteineen.

Joskus analyysia työstäessämme huomaamme, että tämä terminologia, tämä käsitteellinen kehys ei auta meitä, vaan pikemminkin vahingoittaa meitä. Huomaamme, että se on tutkimuksen este, este, joka meidän on aika ajoin ylitettävä. Lähdetään siis uudistumisen tielle ja uudistetaan myös tietyt analyyttiset ja käsitteelliset välineet sillä uhalla, että kyseenalaistetaan ne, joihin olemme eniten kiintyneitä — ei niinkään marxilainen traditio, vaan tämän perinteen klassinen isyys: nimittäin itse Marxin hahmo ja työ. Puheenvuorossamme teimme tämän selväksi ehkä ensimmäistä kertaa, vaikka näitä esi-isiä vastaan oli tehty muutama, tuskin tunnustettu kaiverrus (parricide, kuten te kaikki muistatte); ensimmäistä kertaa täsmensimme, miten joistakin näistä käsitteistä voitaisiin luopua. Löysimme näiden käsitteellistysten heikon kohdan juuri politiikan teoriasta — toisin sanoen marxilaisen politiikan kritiikistä. Siellä näimme juuret sille, mitä myöhemmin tapahtui tässä poliittisen tutkimuksen perinteessä, sillä siihen, mikä oli mielestäni Marxissa varsin ohutta, ei lisätty paljon muuta niin sanotun politiikan kritiikin osalta.

Tästä hyppääminen päinvastaiseen suuntaan, toisin sanoen terminologian käyttäminen, joka on täysin päinvastainen kuin tämä — kuten juuri termi ”autonomia” — on vaarallista. Nämä riskit olivat ilmeisiä keskustelussamme. Termi vie koko aiheemme — koko ongelmamme — ja vääristää sen jossain määrin, johtaa meidät järjestämään koko päättelymme käsitteiden ja teemojen ympärille, jotka eivät ole omiamme, teemojen, jotka tunnistamme vastustajamme teemoiksi — vaikka sijoittaisimmekin ne vaihtoehtoiseen kulttuuriin, vaihtoehtoisiin terminologioihin ja käsitteellisiin kehyksiin. Mielestäni voimme helposti luopua tästä termistä ja tunnustaa, että siinä saattaa olla myös ideologinen muoto, sen ideologisoituminen porvarillisen kulttuurin ja ideologian käsissä; tunnustaa, että tässä käsitteessä saattaa olla myös jälki poliittisesta utopiasta. Ja tämä on jotakin sellaista, joka on vierasta politiikan kritiikille sellaisena kuin me sen ymmärrämme, kritiikille, joka todellakin vastustaa kahta asiaa: ideologista prosessia ja utopistista ratkaisua.

Meidän on aina varottava tällaisia tutkimustuloksia, koska ne ovat samoja, joihin työväenluokan ajattelu on niin usein langennut, samoja, joilla on ollut niin kohtalokas vaikutus työväenluokan käytännön toimintatapoihin.

Voidaanko tälle poliittisen autonomian käsitteelle kuitenkin antaa teoreettinen määritelmä? Tässä kohtaa heräävät ensimmäiset epäilyt. Ongelma on: onko tämä autonomia aina olemassa, vai onko se olemassa vain tietyissä tapauksissa? Onko poliittista autonomiaa olemassa silloin, kun instituutiot ovat jäljessä vai silloin, kun ne ovat edistyneet kaikkeen muuhun nähden? Vaihtoehtoisesti, voimmeko puhua autonomiasta silloinkin, kun kaksi, hyvin tunnettua, rinnakkaista historiaa osuvat yksiin? Jos jätämme termin ”autonomia” syrjään, mielestäni näiden kahden alueen välinen erityinen ero — niiden eroavaisuus, niiden erillisyys — johtuu kapitalistisesta yhteiskunnasta, ja minun silmissäni näyttää siltä, että sen pitäisi olla olemassa joka tapauksessa. Toisin sanoen, ei ole kyse vain poliittisen viivästymisestä tai etääntymisestä suhteessa yhteiskunnalliseen, mikä korostaa sen erityisyyttä; pikemminkin sen erityisyys on, sanoisin, luonnollinen tosiasia — aineellinen tosiasia — joka historiallisesti luonnehtii porvarillisia poliittisia instituutioita ja niiden sisällä toimivaa poliittista kerrostumaa. Tämä on kvalifikaatio, jonka haluaisin esittää. Voimme joka tapauksessa ymmärtää tämän erityisyyden, joka todellakin selittää sekä sen, että on olemassa viivytys, että sen, että on olemassa pulttaaminen eteenpäin. Se voi selittää sen, mikä sitten kiinnostaa meitä edelleen, nimittäin sen, että tätä erityisyyttä voidaan käyttää käytännölliseen, vaihtoehtoiseen hankkeeseen: poliittisten instituutioiden käyttöön, joka on erillinen siitä käytöstä, jota pääoma tavallisesti käyttää yhteiskunnassaan, yhteiskunnallisissa suhteissaan, tuotantosuhteissaan — joita me emme joka tapauksessa voisi ottaa pääomalta.

Merkittävä piirre, jota mielestäni on korostettava, on seuraava: tuotantosuhteiden, yhteiskunnallisten suhteiden tasolla emme voi ajatella työväenluokan olevan hallitsevassa asemassa; vaikka kyllä, meillä voi olla tapauksia — historiallisesti meillä on ollut tapauksia — joissa kahden luokan väliset voimasuhteet tuotantosuhteissa ovat työväenluokalle suotuisia. (Meillä on ollut joitakin tämäntyyppisiä historiallisia tapauksia, eikä ollut sattumaa, että nämä olivat niitä, joita tarkastelimme, joita jatkoimme paljastamaan; joissakin tapauksissa luimme uudelleen tietyistä amerikkalaisen työväenluokan kamppailumuodoista, käymme niitä uudelleen läpi tietyssä mittakaavassa — ja tietty italialainen työväenluokka 60-luvulla voi myös olla tässä avuksi). Joissakin historiallisesti erityisissä tapauksissa meillä on siis työväenluokalle suotuisa voimasuhde tuotantosuhteissa ja siten myös yleisissä yhteiskunnallisissa suhteissa. Nämä ovat kuitenkin täysin erityisiä historiallisia tapauksia. Emme voi sanoa, että tuotantosuhteissa olisi erityinen mahdollisuus työväenluokan herruudelle, koska nimenomaan ja historiallisesti koko kapitalistisen yhteiskunnan kehitysprosessissa olemme nähneet, että tuotantosuhteita hallitsee yksi puoli: niitä hallitsee pääoma. Mielestäni työväenluokka ei voi hallita näitä suhteita pitkällä aikavälillä, historiallisesti ja strategisesti. Työväenluokka voi voittaa tuotantosuhteiden sisällä käytävän kamppailun vain satunnaisesti; strategisesti se ei voita, ja strategisesti se on joka tapauksessa alistettu luokka.

On totta, että tästä näkökulmasta voimme luoda uuden tuotantosuhteiden historian, niin että voimme sanoa, että kapitalistisen yhteiskunnan historiassa ei ole yhtä luokkaa, joka aina hallitsee, ja toista luokkaa, jota aina hallitaan. Tämä yksinkertainen näkemys kapitalistisesta yhteiskunnasta, jossa työväenluokka, sikäli kuin sitä aina riistetään, on aina alistettu luokka, on mielestäni väärä historia. Meidän on tarkasteltava myös niitä hetkiä kapitalistisen yhteiskunnan historiassa, joissa näin ei ole ollut.

Näin syntyy käsitys kapitalistisesta yhteiskunnasta, joka poikkeaa siitä, mitä on osittain oletettu, myös tässä tapauksessa perinteen perusteella. Syntyy käsitys kapitalistisesta yhteiskunnasta, joka liikkuu myös poliittisesti perustavanlaatuisella tasolla, toisin sanoen tehtaan tasolla — tieteellisen tehdaskäsityksen mukaisesti. Toistan kuitenkin, että emme voi missään tapauksessa ajatella strategista, työväenluokan hallintaa tuotantosuhteista. Meidän on siis väistämättä jälleen kerran siirrettävä keskustelun maastoa.

Keskustelu kapitalistisen yhteiskunnan poliittisen kentän erityispiirteistä tavoittelee teoreettisesti (koska valitettavasti keskustelemme teoreettisella tasolla); voimme valitettavasti vain manipuloida käsitteitä – vaikka haluaisimmekin, emme voisi manipuloida ja liikuttaa luokkia, sillä olemme täällä, rajoittuneet näihin rooleihin) ymmärrystä siitä, miten kapitalistisessa yhteiskunnassa tämä poliittisen maaston erityisyys, jos sallimme sen, voi tarjota mahdollisuuden poliittiseen hallintaan tietyllä ajanjaksolla, pitkällä ajanjaksolla — siis aidosti strategisen suunnitelman mukaisesti — ei vain ja aina pääomalle, vaan myös sen välittömälle vastapuolelle. Ei ole sattumaa, että vallankumouksellinen marxilaisuus on siirtynyt tälle alueelle.

Se, mitä edellinen toveri sanoi, on oikein: jos voidaan sanoa, että poliittisen autonomiaa ei vain teoretisoitu vaan että sitä myös harjoitettiin, se tapahtui niissä vallankumouksellisten murtumishetkissä, jotka todella tapahtuivat ja onnistuivat, vaikkakin vain välittömästi, vaikkakin strategisesti ne koottiin uudelleen joksikin muuksi. Toisin sanoen se, mitä kutsumme poliittisen maaston erityisyydeksi, on tietyissä tapauksissa osunut yhteen vallankumouksellisen teon kanssa. Ja tämä johtuu siitä, että aina kun asetamme kapitalististen tuotantosuhteiden todellisen ja tehokkaan muutoksen ongelman, toisin sanoen todellisen muutoksen, ja otamme siten kumouksellisen, vallankumouksellisen aseman – sillä hetkellä esiin nousee jälleen kerran ja väistämättä poliittinen maaperä. Koska tuolloin meidän on tartuttava ainoaan maastoon, jossa voimme luoda voimasuhteen, ei hetkellisesti sopimusneuvotteluissa, vaan strategisen, pitkän aikavälin vision pohjalta.

Voimme strategisesti suunnitella pitkän aikavälin hallintaa vain tällä poliittisella maaperällä, toisin sanoen vain, jos otamme pääomalta sen todellisen valtakoneiston, toisin sanoen sen valtion. Tämän ongelman korostaminen, tämän poliittisen erityisyyden korostaminen niissä tapauksissa, joissa se toimii — tai paremminkin niissä tapauksissa, joissa se on toiminut — tarkoittaa myös sitä, että poliittisesti suhteutetaan historialliset tapahtumat, jotka ovat osuneet yhteen välittömästi voitokkaan, vallankumouksellisen toiminnan kanssa.

Missä mielessä tällaista terminologiaa — poliittisen maaston käyttöä — pitäisi sitten vaatia takaisin? Mielestäni se on otettava käyttöön tietyssä mielessä. Jos me tänään valitsemme tämän nimenomaan poliittisen maaston, voimme tehdä sen vain, jos aiomme tehdä siitä pitkäaikaisen ja kestävän, kun jätämme sivuun kaiken ideologian, kaikki mahdolliset vallankumoukselliset ideologiset koneistot. Toisin sanoen emme voi ottaa ongelmaa uudelleen käyttöön sellaisena kuin se on esitetty tietyissä menneisyyden vallankumousmalleissa. Miksi? Koska nykytilanne ei ole enää sama ja koska historialliset kokemukset ovat opettaneet meille, että niissä paikoissa, joissa vallankumous on omaksunut poliittisen erityispiirteen varsinaisessa merkityksessä — mutta erityisten hukattujen tilaisuuksien perusteella, kapitalistisen poliittisen kerrostuman epätäydellisen välittämisen perusteella, joka juuri tästä syystä on tarvinnut korvaamista — juuri näissä tapauksissa on ollut välitöntä vallankumouksellista menestystä, taktisia voittoja, mutta pitkällä tähtäimellä strategisia tappioita. Jälleen kerran, näissä tapauksissa he olivat tulleet toimeen vain tämän poliittisen erityispiirteen kanssa. Toisin sanoen ne eivät olleet päässeet uusiin sopusointuihin niiden suhteiden kanssa, jotka kykenevät toimimaan pääoman ja tämän poliittisen erityisyyden välillä, toisin sanoen pääoman ja sen valtion välillä. Ehkä näissä tapauksissa politiikan autonomiaa oli liioiteltu. Ehkä sitä liioiteltiin niiden pelatessa vain yhdellä maastolla. Toisin sanoen he eivät nähneet, miten tämä poliittisen maaston käyttö voisi olla pitkällä aikavälillä voitokasta, koska se oli samanaikaisesti yhteneväinen kapitalistisen edun kanssa ja toisaalta taas toisaalta työväenluokan edun kanssa. Tässä päästään ongelmien solmuun, joka on mielestäni hyvin sekava, mutta joka, kun se on kerran avattu, voi auttaa meitä ymmärtämään asioita paremmin.

Meidän on ensin lähdettävä liikkeelle tosiasioista. Tähän asti tutkimuksessamme meillä on ollut kapitalistisesta yhteiskunnasta käsitys, jota kutsuisin monoteistiseksi. Teimme siis vain vähän uudistaaksemme marxilaista perinnettä, jota nykyään väitämme kritisoivamme. Marxilainen skeema nimittäin sanoi, että kaiken liikkeelle paneva voima on rakenteen, rakenteellisten liikkeiden, taloudellisten suhteiden, tuotantosuhteiden näkymätön käsi; tämä oli ainoa moottori, joka ajaa kaikkea muuta. Mitä me siis teimme? Seurasimme tuotantosuhteiden merkkiä, ja sen sijaan, että olisimme sanoneet tuotantosuhteet, sanoimme, että tuotantosuhteissa on yksi asia, joka ohjaa niitä ja joka siten ohjaa kaikkea muuta; ja että se, mikä ohjaa kaikkea, on nimenomaan palkkatyö, työväenluokka. Korvasimme siis subjektin, koneen moottorin; mutta säilytimme käsitteen yhdestä ainoasta moottorista, kapitalistisen yhteiskunnan yhdestä jumalasta, joka meille ei ollut tuotantosuhteet yleensä vaan työväenluokka erityisesti.

Mitä pidemmälle kapitalistinen yhteiskunta etenee ja mitä enemmän se kypsyy, sitä monimutkaisemmaksi todellisuus muuttuu. Ei ole sattumaa, että puhuimme koneista, suurpääomasta suurten koneiden tasolla. Emme tehneet niin ehdottaaksemme tiettyjä ideologioita, moniarvoisuutta ja muuta vastaavaa, vaan siksi, että kapitalistinen yhteiskunta on itse asiassa jotakin entistä monimutkaisempaa — ei vain ulkonäöltään vaan nimenomaan liikkuvassa todellisuudessaan. Se on jotakin, joka sisältää itsessään erilaisia maastoja ja joka ei koskaan ratkaise lopullisesti yhden maaston ylivaltaa muihin nähden.

Voimme jopa sanoa, että luokkaherruus ei ole koskaan yksiselitteinen, ei edes kapitalistisessa yhteiskunnassa. Toisin sanoen ei ole totta, että kapitalistiluokka hallitsee aina ja muut ovat aina hallittuja. On hetkiä ja tilaisuuksia, jolloin tämä prosessi voidaan kumota. Meidän on siis ajateltava kapitalistista yhteiskuntaa siten, että siinä on useita moottoreita käynnissä samanaikaisesti, ja meidän on otettava ne kaikki huomioon, jos haluamme poliittista toimintaa, jolla on konkreettinen merkitys, toisin sanoen jos haluamme mahdollisuuden toteuttaa käytännössä tavoittelemamme tavoitteet. Tästä me puhuimme eilen: poliittisesta kyvystä pelata useammalla kuin yhdellä pöydällä ja ymmärtää, että vaikka tuotantosuhteet ovat varmasti perustavanlaatuisen tärkeitä ja vaikka ne osoittautuvat tietyinä hetkinä ja tietyissä historiallisissa vaiheissa ensisijaiseksi ratkaistavaksi kysymykseksi, toisissa vaiheissa huomaamme, että näin ei ole. Toisissa vaiheissa huomaamme, että tuotantosuhteissa itsessään on esteitä, jotka estävät niitä tuhoutumasta sellaisella tavalla, jolla ne mielestämme voisivat ja pitäisi tuhoutua. Nämä kysymykset, nämä esteet, ovat peräisin muilta alueilta.

Näin ollen pääoman ja sen valtion välinen suhde on toinen alue, joka meidän on aina otettava huomioon, koska tietyissä erityistapauksissa se voi olla hallitseva ongelma, poliittinen alue, joka on asetettava etusijalle, ei vain välittömän repeämän aikaansaamiseksi vaan nimenomaan koko liikkeemme strategisen uudelleenjärjestelyn aikaansaamiseksi. Mielestäni tämä erityinen hetki — ei ainoastaan italialainen vaan myös kansainvälinen (selvitämme vielä tämänkin) — kertoo meille, että poliittinen kenttä siirtyy nykyään yhdestä pisteestä toiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että olisi suosittava erilaista maastoa verrattuna siihen, mitä suosimme aiemmassa tutkimuksessamme sekä joissakin aiemmissa poliittisissa toimissamme. Kun teoretisoimme tiettyjä asioita — strategista kumoamista, työvoiman ajamista kaikessa — mitä teimme? Kyse ei ole siitä, että keksimme asioita. Näimme vain heijastuksen määrätystä todellisuudesta, joka ei ollut mitään muuta kuin empiirinen ja materiaalinen todellisuus, jonka pätevyys kasvoi sitä enemmän, mitä enemmän se ilmaisi luokkataistelun määrättyä hetkeä nimenomaan Italiassa. Tämä oli noiden teoreettisten löytöjen vahvuus. Se oli kuitenkin samalla myös niiden rajoite, sillä ne olivat abstraktioita, jotka johdimme ehkä liian välittömästi siitä erityisestä todellisuudesta, joka oli silmiemme edessä. Välittäminen oli siinä tapauksessa toisin sanoen liian heikkoa; välitysketju oli liian lyhyt.

On tiettyjä hetkiä, jolloin sen sijaan pidentää välitysketjua, nimenomaan saadakseen todellisuudesta oikeanlaisemman abstraktion, joka vastaa paremmin paitsi luokkataistelun tiettyä hetkeä, myös strategisesti pidempää ajanjaksoa. Ero on siinä, että kun tuolloin heijastimme vain tämäntyyppistä todellisuutta, tänään olemme teorian tekijän, tutkijan kannalta erilaisen tilanteen edessä — eli tämän keskustelun avulla yritämme ennakoida tietynlaista todellisuutta. Tästä on kyse: nykyään emme ole vielä siinä vaiheessa, että poliittinen kenttä olisi todella etuoikeutettu muihin verrattuna. Emme ole vielä sellaisessa hetkessä, ja monet tämän keskustelun ymmärtämiseen liittyvät vaikeudet johtuvat juuri tästä tosiasiasta: siitä, että olemme vielä hetkessä, jolloin kamppailun luokkamaasto, tuotantosuhteiden valinta, on edelleen ratkaiseva todellisuus.

Mielestäni menneisyydestä on jäänyt jäänteitä, jotka jatkuvat tänäkin päivänä. En tiedä, olisiko tämän sanominen virheellistä tai epätarkkaa, mutta se työväenluokan kamppailu, jota näemme tänään, on jäänne tietyntyyppisestä työväenluokan kamppailusta, joka oli tyypillistä Italiassa erityisesti 60-luvun alussa. Tämä on niin totta, että voimme havaita työväenluokan kamppailun pikemminkin laskevan kuin nousevan paraabelin. Kuitenkin — luottaen siihen yhteen asiaan, joka meillä ehkä on, tähän enemmän tai vähemmän arvokkaaseen teoreettiseen abstraktiokykyyn — voimme sen sijaan ennustaa jotain muuta: pian, ei kovin kaukaisessa tulevaisuudessa, ”poliittisesta” maastosta, niin sanotusta muodollisesta maastosta, tulee itse luokkataistelun etuoikeutettu maasto. Koska, kuten olemme sanoneet, pääoman on ehdottomasti ratkaistava valtio-ongelmansa tässä kehitysvaiheessa. Tämä on se tosiasia, johon viittasimme. He ovat joutuneet talouskehityksen poliittisen pullonkaulan eteen, joka on jotenkin voitettava. He viivyttelevät niin kauan kuin haluavat; lykkääminen on ensiluokkainen poliittinen taito, erityisesti Italian poliittisessa kerrostumassa — vaikkakaan ei vain siellä. Sanoisin, että kun tekee politiikkaa muodollisessa mielessä, oppii lykkäämään ongelmia, oppii olemaan kohtaamatta niitä suoraan ja niin edelleen. He pystyvät siis lykkäämään ja viivästyttämään tätä ratkaisua niin kauan kuin se on heille mahdollista ja sopivaa. Mutta he joutuvat tämän poliittisen pullonkaulan eteen: tämänkaltainen kapitalistinen kehitys ei voi edetä ilman, että sen edessä oleva valtiokoneisto, joka ei enää vastaa kapitalistisen taloudellisen kehityksen nykyistä tasoa, poistetaan.

Tämä on ennusteemme. Se kertoo meille, että kun pääoma päättää siirtää toimintansa tälle alueelle, koko luokkataistelun peli siirtyy väistämättä myös tälle alueelle. Minulle kyse on jopa siitä, että ennakoidaan pääoman siirtyminen tälle maastolle, että kohdataan poliittisen pullonkaulan kysymys ja näin ollen valtiojärjestyksen uudistaminen ja että tehdään tämä ennen kuin pääoma tulee tietoiseksi siitä ja laatii suunnitelmansa tämän uudistuksen toteuttamiseksi tehokkaasti ja konkreettisesti. Näin ollen prosessi — en sanoisi uudistuksen vaan kapitalistisen valtion poliittisen vallankumouksen sellaisena kuin se on — on hanke, jota työväenluokan on tänään ennakoitava, jopa kapitalistien omaan tarpeeseen nähden. Ja tämä voidaan tehdä; se voidaan tehdä konkreettisesti, koska se ei ole puhtaasti ja yksinomaan työväenluokan tarve, koska se on myös kapitalistien tarve. Juuri siksi, että se on kapitalistien tarve, se on olennainen, todellinen tosiasia kapitalistisessa yhteiskunnassa; se on tarve, joka toimii aineellisesti, jota voidaan tavoitella aineellisesti. Jos pääoma ei kokisi tätä ongelmaa — joku sanoi tämän eilen myös — mahdollisuutta kohdata se ei olisi olemassa. Ja silloin me todella palaisimme utopistiseen poliittiseen viitekehykseen. Mitä tämän ennakointi tarkoittaa? Se tarkoittaa, että toimitaan siten, että poliittisen pullonkaulan ylittämisprosessissa työväenluokkaa ei pidetä kapitalistiselle aloitteelle alisteisena vaan hegemonisena (jos haluamme käyttää tätä sanaa), että sillä on niin sanottu hallitseva luokkarooli poliittisella kentällä.

Mielestäni mitä enemmän tämä työväenluokan siirtyminen hallitsevaksi luokaksi poliittisella kentällä toteutuu, sitä enemmän työväenluokka työntää poliittista kenttää eteenpäin luopumalla ”vallankumouksellisesta” ideologisesta koneistosta. Toisin sanoen, jos me tänään sanomme, että emme kannata valtion modernisointihanketta tai valtion sopeuttamista tuotantokoneistoon, meidän on pidettävä kiinni täysin päinvastaisesta teesistä. Meidän olisi jälleen kerran sanottava, että kannatamme valtiokoneiston murskaamista. Meidän olisi ehdotettava, että järjestämme — ruohonjuuritasolla, tuotantosuhteissa ja todellakin tehokkaasti — edellytykset kuuluisalle suoralle yhteenotolle. Tämä on vaihtoehto. Nyt kysyn teiltä: missä ovat organisaation välineet tällaisen harppauksen saavuttamiseksi? Täältä ja vain täältä puuttuu organisatorinen väline, organisatorinen instrumentti, ja syystä, jonka me kaikki ymmärrämme: työväenliikkeen organisaatiota ei ole käytettävissä tämänkaltaiseen toimintaan; sitä ei voi olla olemassa lyhyellä aikavälillä, ja on oikein, että sitä ei ole olemassa. Juuri tässä työväenluokka joutuu alttiiksi, juuri tässä se on vailla aseita. Ja te kaikki tiedätte, mitä suoranainen yhteenotto ilman järjestäytymistä merkitsisi työväenluokalle tänä päivänä. Luulen, että voitte kaikki kuvitella sen: se merkitsisi strategista tappiota pitkällä aikavälillä, tappiota, josta toipuminen veisi vuosikymmeniä; historiallinen vallankumousnäkymä sulkeutuisi, aivan kuten se on sulkeutunut joissakin maissa.

Mitä tapahtuu, kun otamme toisen näkökulman? Kun tarkastelemme poliittista erityispiirrettä valtion uudistusohjelmassa (mutta tässäkin yhteydessä on valitettavasti käytettävä sanoja, jotka eivät ole asianmukaisia — kun puhutaan valtion uudistamisesta, ajatellaan hajauttamista, alueita¹⁶; Sanon sen siinä mielessä, että valtiosta on tehtävä tuottava kone, että byrokraattiset kiinnikkeet on poistettava valtion sisältä, että siitä on tehtävä ketterä kone, jota työväenluokka voi käyttää — aivan kuten olen aina ajatellut työväenluokan puoluetta käsiaseena, kuten kerran sanoin, eli rakenteena, jota voidaan käyttää poliittiseen kamppailuun), kun hyväksymme tämän poliittisen kamppailun maaston, näemme jotain outoa — mitä te kaikki sanotte paradoksaaliseksi — jotain, joka on suotuisa tämäntyyppiselle projektille. Löydämme työväenliikkeen yhden tason — eli työväenliikkeen historiallisen organisaation — joka on käytettävissä tämäntyyppiselle toiminnalle. Jos asiaa miettii tarkkaan, huomaa, että nykyisen työväenliikkeen rakenne on todellakin rakenne, joka vastaa tämäntyyppistä poliittista hanketta. Jos meillä itsellämme ei olisi minkäänlaista puoluetta, ei reformistista eikä vallankumouksellista, olisimme vaatineet uuden puolueen perustamista (kuten on tehty muina aikoina), vallankumouksellisen puolueen perustamista, joka vastaisi luokan määrätietoisia, ruohonjuuritason instansseja. Sen sijaan tämäntyyppistä projektia varten meillä on edessämme organisatorisia välineitä, jotka ovat aikaisemman politiikan ja niiden sisäisen rakenteen vuoksi käytettävissä tämäntyyppistä toimintaa varten. Kyseessä on paradoksaalinen historiallinen tilanne, mutta se on paradoksi, jota on hyödynnettävä.

Olette kaikki tuoneet esiin — ja olen samaa mieltä — sen korkean tason, jonka luokka on saavuttanut Italiassa ja Euroopassa yleensä. Tasolle, jonka on saavuttanut työväenluokka, joka ei ole riisuttu aseista, vaan joka on ketterä, valpas ja joka taistelee jatkuvasti huolenaiheistaan — joka ei ole alisteinen eikä halua tulla alisteiseksi. Toisaalta meillä on edessämme poliittinen projekti, jota työväenluokka ei selvästikään ole halukas toteuttamaan, ennen kuin tämä projekti pannaan tehokkaasti täytäntöön ohjelmana. Emme voi odottaa työväenluokalta ennustuskykyjä siinä mielessä, että emme voi odottaa työväenluokan mystisestä povestaan ennakoivan pääoma-alan määrätietoisia mahdollisia kehityskulkuja. Olen vakuuttunut siitä, että kun kapitalistinen osapuoli panee tämän hyökkäysprosessin täytäntöön poliittisella tasolla, jotta se voisi muuttaa sitä, toisin sanoen ylittääkseen tämän poliittisen pullonkaulan — samalla hetkellä ja samoista syistä työväenluokan ja sen järjestöjen välinen suhde tulee jälleen peliin — suhde, joka koostuu niin ikään sopeutuksista ja harppauksista. Nämä asiat liittyvät toisiinsa, koska tämä kapitalistinen yhteiskunta on täynnä artikulaatioita — artikulaatioita, jotka meidän on hallittava kokonaisuudessaan.

Meidän ei pitäisi ajatella, että historialliset järjestöt siirtyisivät tuolloin valtavasti niin sanottuihin vallankumouksellisiin kantoihin; älkäämme sortuko tällaiseen uudenlaiseen ideologiaan, joka on vallankumouksellinen vain nimellisesti. Tämä ei ole tavoite; ongelma on toinen. Kyse on siitä, että työväenluokka saa takaisin tietynlaisen suhteen, joka ei ole niinkään kriittinen tai polemisoiva vaan käyttökelpoinen, jossa järjestöjä käytetään siihen, mitä ne todellisuudessa ovat. Ei siksi, mitä niiden pitäisi olla työväenluokan vallankumoukseen suuntautuvan ”historiallisen kohtalon” mukaan, vaan siksi, mitä ne ovat: tämä rakenne, joka tällä hetkellä voi palvella tätä poliittista siirtymää. Siirtymä, jossa nähdään tarve voittaa tämä poliittinen pullonkaula asiana, joka hyödyttää pääomaa siinä mielessä, että pääoma tarvitsee sitä, mutta joka hyödyttää myös työväenluokkaa, koska se antaa sille mahdollisuuden irtautua pohjimmiltaan toistuvasta taisteluprosessista, joka toistuu samalla tasolla muuttamatta voimasuhteita siten, että työväenluokka uuvuttaa itsensä onnistumatta uhkaamaan kapitalistisen yhteiskunnan yleistä uudelleenkokoonpanomekanismia taloudellisella ja poliittisella tasolla. Tämä on sellainen monimutkainen argumentti, jonka voimme esittää tästä asiasta.

Tässä on tullut esiin erittäin tärkeä ongelma: voimmeko tehdä kaiken ikään kuin se tapahtuisi täällä ja ikään kuin kaikki voisi tapahtua vain täällä? Toisin sanoen, onko tämä todella italialainen prosessi tällä hetkellä, tässä tilanteessa, jossa kapitalistisessa yhteiskunnassa tai kapitalistisen kansakunnan käsitteessä ei enää ole erityisyyttä? On selvää, että prosessi on luonteeltaan kansainvälinen. Sanoisin, että tämä poliittinen pullonkaula on olemassa pääoman kannalta kansainvälisellä tasolla; en usko, että se on puhtaasti italialainen asia. Täällä koemme sen erityisenä ilmiönä, nimittäin poliittisen kerrostuman makroskooppisena jälkeenjääneisyytenä suhteessa sen tuotantokoneistoon. Mutta tätä pääoman poliittista pullonkaulaa esiintyy enemmän tai vähemmän myös muissa maissa.

Pääomalta on liian pitkään puuttunut poliittinen aloite kansainvälisellä tasolla. Liian kauan siltä on puuttunut se, mitä voisimme kutsua ”suureksi aloitteeksi”, toisin sanoen ne nopeat sysäykset eteenpäin, joita kapitalistisella tasolla silloin tällöin syntyy. Viimeinen näistä oli rooseveltilainen kokemus. Tämä on pohjimmiltaan se historiallinen esimerkki, jota ajattelemme puhuessamme ”poliittisen maaston etenemisestä suhteessa yhteiskuntaan”. Kyse ei niinkään ole historiallisesta ennakkotapauksesta, vaan erityisestä viitekehyksestä, jossa pääoma joutui jatkuvien työväenluokan taistelujen (jotka sielläkin toistuvat ja uupuvat tuotannon tasolla) verkoston pohjalta tekemään yleisluonteisen poliittisen aloitteen. Tuo poliittinen aloite tilanteen vakauttamiseksi — erityisesti suuren kriisin ollessa käynnissä — oli kapitalistisesta näkökulmasta menestyksekäs juuri siksi, että se ei uhannut koko tilanteen puitteita, juuri siksi, että työväestöltä puuttui tuolla hetkellä olemassa oleva organisatorinen väline, joka olisi kyennyt ennakoimaan kapitalistisen aloitteen, muuttamaan sitä sisältäpäin, ehdollistamaan sen. Tämän jälkeen prosessi suljettiin jälleen siinä mielessä, että kapitalistien aloite ei pysynyt tällä tasolla eikä työväenluokan aloite hypännyt eteenpäin. Tapahtui kapitalistisen poliittisen maaston kääntyminen taaksepäin, itse luokkataistelun lohko, joka palasi kriisiä edeltäville, vallankumousta edeltäville poluille — haluamme käsittää tämänkin yhtenä monista vallankumouksista, joita tapahtuu kapitalististen rakenteiden sisällä. Tämä pääoman suuri poliittinen aloite on puuttunut liian kauan. Mielestäni tämä ongelma tulee esiin, sen on esiinnyttävä jossain vaiheessa. Kyse ei ole ennustamisesta, vaan siitä, että tehdään joitakin hypoteeseja, joita vasten tilannetta voidaan mitata. Kaikki hypoteesit ovat usein vedonlyöntejä, koska johdamme kehityssuunnan muutamista tapahtumista. Ei ole itsestään selvää, että nämä hypoteesit sitten vahvistuvat. Tilannetta voivat muuttaa muuttavat tekijät, ja voi olla, että mikään niistä ei toteudu.

Minusta tämänpäiväisen keskustelumme on perustuttava tälle maaperälle ja ennustettava, että pääoma ottaa poliittisen aloitteen haltuunsa myös kansainvälisellä tasolla, millä on tiettyjä vaikutuksia, joilla voi olla merkittäviä vaikutuksia täällä Italiassa. Emme voi sulkea pois sitä, että jotkin maat siirtyvät ensin ja toiset myöhemmin. Pääoman kansainvälistymistä ei tarvitse liioitella. Kyse ei ole siitä, että pääoman kansainvälisellä tasolla vallitsisi poliittinen homogeenisuus. Esimerkkinä voidaan kuitenkin mainita, että eurooppalainen rakenne on jo nyt jotakin, joka tarjoaa pääomalle määrämuotoisen poliittisen rakenteen.^{17 17} On todennäköistä, että jatkamme jollain tavalla tällä tiellä. On todennäköistä, että emme ole enää niinkään rakenteen tai yleisen kansainvälisen liikkeen, vaan määrämuotoisten maaryhmien edessä. Meidän on pidettävä silmällä tätä kansainvälistä tilannetta. Meidän on otettava huomioon Saksan sosialidemokratian liikkumisaste, joka pystyy siirtymään tällaiseen poliittiseen aloitteeseen kotimaassa sen jälkeen, kun se on vahvistanut valtaansa joidenkin ulospäin suuntautuvien aloitteiden avulla. Ranskassa tällaista kehitystä ei voida sulkea pois (en halua sanoa, että vasemmiston yhtenäisyyden varaan pitäisi luottaa liikaa). Lyhyesti sanottuna on mahdollista, että tämäntyyppinen kehitys käynnistyy uudelleen, että koko tämä monimutkainen prosessi käynnistyy uudelleen.

En tiedä, missä määrin tämä koko väite on menshevistinen. Ehkä siinä on joitakin yhtäläisyyksiä. Kuitenkin se, että jotkut pitivät tätä menshevikkien argumenttina, toiset stalinistien, toiset gramscilaisten jne. argumenttina, tarkoittaa, että siinä on paljon ristiriitaisia asioita — mikä luultavasti tarkoittaa, että ajatukset ovat muotoutumassa. En tiedä, mitä nämä erot ovat. Minusta se ei karkeasti sanottuna näytä olevan menshevikkien argumentti. Mielestäni on oikeampaa sanoa, että olemme saaneet takaisin poliittisen bolshevistisen autonomian. Toistan kuitenkin, että kyse on muotoutumassa olevista ajatuksista, jotka meidän on vielä laitettava mahdollisen uudelleentarkastelun sulatusuuniin, jota meidän kaikkien on todellakin toivottava.

joulukuun 5–6, 1972

Kääntäjät Andrew Anastasi, Sara R. Farris ja Peter D. Thomas kiittävät Matteo Mandarinia huolellisesta käsikirjoituksen tarkistuksesta ja monista arvokkaista kontribuutioista englanninkieliseen versioon. PDF

Lähdeviitteet

1. Kääntäjän huomautus: Adjektiivi arretrato voi viitata ”jälkeenjääneisyyden” lisäksi myös alikehittyneisyyteen ja ”takapajuisuuteen” sekä taaksepäin suuntautuvaan liikkeeseen, taantumiseen tai taantumiseen. Olemme lisänneet termin sulkuihin tässä ja jäljempänä olevissa tapauksissa, joissa käännös muuttuu asiayhteyden mukaan. ︎
2. K.huom: Tronti oli äskettäin analysoinut New Dealin kapitalistista poliittista aloitetta teoksen Workers and Capital toisen painoksen jälkikirjoituksessa. Ks. ”Postscript of Problems” [1970], teoksessa Workers and Capital, käännös David Broder (London: Verso, 2019), 277-326. ︎
3. K.huom: On huomattava, että italialainen termi classe operaia viittaa nimenomaan teolliseen työväenluokkaan. ︎
4. K.huom: Bruno Trentin oli metallityöntekijöiden ammattiliiton Federazione Impiegati Operai Metallurgici (FIOM) johtaja. Giovanni ”Gianni” Agnelli oli autonvalmistaja FIATin johtaja. ︎
5. K.huom: Toinen kristillisdemokraatti Giulio Andreottin johtama hallitus muodostettiin kesäkuussa 1972, ja valtiovarainministerinä toimi liberaalipuolueen Giovanni Malagodi. ︎
6. K.huom: ”Mezzogiorno” (kirjaimellisesti ”keskipäivä”) viittaa Etelä-Italiaan. ︎
7. K.huom: Vuonna 1969 työläiset ja opiskelijat kävivät laajoja kamppailuja, jotka tunnetaan nimellä ”kuuma syksy”. ︎
8. K.huom: ”Welfare state” englanniksi alkuperäisessä tekstissä. ︎
9. K.huom: ”Outputs” englanniksi alkuperäisessä tekstissä. ︎
10. K.huom: Tämän panoksen on todennäköisesti antanut Romolo Gobbi, ks. huomautus 14 jäljempänä. ︎
11. Italian toimituksen huomautus: Sergio Bologna oli aiemmin pitänyt samassa koulussa esitelmän kemianteollisuuden teollista sykliä käsittelevässä konferenssissa. ︎
12. K.huom: Yksi Trontin vuoden 1970 ”Postscriptin” osioista oli otsikoitu ”Marx Detroitissa”. ︎
13. K.huom: Ks. Kominternin kolmas kongressi, ”Teesit kommunististen puolueiden organisatoorisesta rakenteesta, niiden työtavoista ja työn sisällöstä.” (1921). ︎
14. K.huom: Tämä viittaa lähes varmasti Romolo Gobbiin, militanttiin, joka oli mukana Quaderni Rossin ja Classe Operaian kokemuksissa ja johti työntekijöiden tutkimuksia Torinon FIATilla. ︎
15. K.huom: Montedison oli Italian suurin kemikaalien teollisuustuottaja. ︎
16. K.huom: Vuonna 1970 Italian alueista tuli hallinnollisia yksiköitä, joilla on jonkin verran hajautettua valtaa ja edustusta. Näin ollen le regioni -kysymys oli hyvin ajankohtainen tämän seminaarin aikaan. ︎
17. K.huom: Tronti viittaa Euroopan talousyhteisöön (ETY), myöhemmän Euroopan unionin edeltäjään. ︎

Lähde: https://viewpointmag.com/2020/02/26/the-autonomy-of-the-political/

Kirjoittaja: Blair Fix

Yhteisöllisinä eläiminä ihmiset elävät ja kuolevat ryhmien menestyksen mukaan. Tämä synnyttää dilemman. Mikä on parasta ryhmälle ei usein ole parasta yksilölle ryhmässä. Jos olet luottavaisten ihmisten ympäröimä, sinulle on ”parasta” valehdella ja kusettaa. Se parantaa suhteellista asemaasi. Ja evoluution mittareilla se on se mikä merkkaa.

Ottaen huomioon sen, että itsekäs käyttäytyminen on usein edukasta, miksi useammat meistä eivät ole valehtelijoita ja huijareita? Yksi syy paradoksaalisesti on, että me valehtelemme itsellemme. Me sanomme itsellemme että se mikä on parasta ryhmälle on myös parasta yksilöinä meille ryhmässä. Kutsun tätä ylevän sosiaalismyönteiseksi valheeksi.

Tämän ylevän valheen levittäminen on, uskoakseni, eräs ideologioiden pääasiallisista rooleista. Hyvä ideologia vakuuttaa yksilölle, että epäitsekäs käyttäytyminen on heidän oma etunsa. Tämä edistää sosiaalismyönteistä käytöstä, mikä tekee ryhmistä yhdenmukaisempia. Ja koska yhdenmukaiset ryhmät tuppaavat voittamaan epäyhdenmukaiset ryhmät, ylevä valhe tuppaa leviämään.

Ottaen huomioon sen hyödyn mikä saadaan altruismin samaistamisesta oman edun tavoitteluun, sitä voisi luulla että kaikki ideologiat haluavat niin tehdä. Ja kuitenkin on täysin vastakkaisia ideologioita. Ne ajavat itsekästä käytöstä hyvänä ryhmälle. Kutsun tätä Machiavellin valheeksi.

Tässä tulee nyt paradoksi. Machiavellin valheen tulisi olla syövyttävää sosiaaliselle yhdenmukaisuudelle. Joten voisi odottaa, että ryhmävalinta siivoaisi sen pois. Mutta yhdelle Machiavellin valheelle näin ei ole käynyt. Sen sijaan että se olisi siivottu pois, valhe on levinnyt. Siitä on itse asiassa tullut aikamme dominantti ideologia. Mikä se on?

Se on uskomus vapaisiin markkinoihin.

Vapaiden markkinoiden ideologia väittää auttavansa yhteiskuntaa, mutta meidän on autettava itseämme. Jos me kaikki käyttäydymme itsekkäästi, kuten ajatuskulku menee, silloin näkymätön käsi tekee kaikista parempiosaisia. Joten tässä meillä on ideologia joka avoimesti ajaa itsekkyyttä ryhmän hyödyn nimissä. Se on Machiavellin valhe, joka on syövyttävä sosiaaliselle koheesiolle. Ja kuitenkin vapaiden markkinoiden ajattelu on voittanut monet muut ideologiat. Miten se voi näin mennä?

Tässä on se mitä minun mielestäni on tapahtumassa. Vapaiden markkinoiden ideologia, minun mielestäni, on tuplavalhe.

Ensinnäkin se on valhe siinä mielessä että sen keskeinen ydinajatus on valetta. Itsekkäästi käyttäytyminen ei maksimoi ryhmän hyvinvointia. Moderni evoluutioteoria tekee tämän selväksi. Toiseksi, salakavalammin, vapaiden markkinoiden ajattelu on valhe siinä mielessä, että se ei johda suurempaan vapauteen ja autonomiaan. Päinvastoin. Näyttö viittaa siihen, että vapaiden markkinoiden ajattelu itse asiassa johtaa suurempaan kuuliaisuuteen ja alistumiseen. Vapaiden markkinoiden ajattelun leviäminen kulkee käsi kädessä hierarkioiden synnyn kanssa.

Joten vapaat markkinat, ilmeisesti, eivät liity vapauteen. Ne liittyvät valtaan Vapaiden markkinoiden ajattelu on menestynyt, mielestäni, koska se käyttää vapauden kieltä peittämään vallan kerryttämisen.

Ryhmän etu vs. oma etu

Me aloitamme matkamme vapaiden markkinoiden ajatteluun hälventämällä sen keskeisen käsitteen. Itsekäs yksilöllinen käytös ei maagisesti ole hyväksi ryhmälle. Moderni evoluutioteoria tekee tämän selväksi.

Monitasoisen valinnan teorian mukaan on aina epäsuhta ryhmän intressien ja yksilön intressien välillä. Tämä epäsuhta näyttää omituiselta aluksi. Koska eikö se mikä on hyväksi ryhmälle ole hyväksi myös itselle ryhmässä?

Vastaus on kyllä ja ei. Kyllä siinä mielessä, että kun ryhmä onnistuu, se on hyväksi kaikille ryhmässä. Mutta ei siinä mielessä, että evoluutiotai ei kiinnosta absoluuttinen elinkelpoisuus. Sitä kiinnostaa suhteellinen elinkelpoisuus. Kyllä, paras strategia yksilöille voi olla tehdä yhteistyötä ryhmissä. Mutta suhteellisesti katsottuna paras strategia yksilölle on toimia itsekkäästi ryhmässä. He lisäävät omaa elinkelpoisuuttaan suhteessa muihin ryhmässä. Ja kun puhutaan geenien leviämisestä, tämä suhteellinen etu on se mikä merkitsee.

Joten onnistuakseen ryhmän tulee tukahduttaa itsekäs yksilöiden käytös. Tälle on olemassa monta tapaa, mutta kaikkein yleisin on mahdollisesti rankaiseminen. Altruistisen käyttäytymisen rohkaisemiseksi ryhmä rankaisee itsekästä yksilöä. Ihmisryhmät tekevät tätä. Eläimet tekevät tätä. Jopa solut tekevät tätä. Juuri nyt ihmisten immuunijärjestelmä tuhoaa syntyviä syöpäsoluja, jotka voisivat, mikäli jätettynä itsekseen, tappaa.

Mutta vaikka rankaiseminen on universaalia kaikille sosiaalisille organismeille, ihmiset ovat kehittäneet menetelmän jolla tukahduttaa itsekäs geeni. Se on uniikkia. Sosiaalisen käyttäytymisen rohkaisemiseksi me otamme käyttöön ideoiden voiman. Me valehtelemme itsellemme.

Altruismia itsepetoksella

Mitä tulee altruismin levittämiseen, me emme kerro itsellemme totuutta, joka on tämä: ryhmäkäyttäytymiseen kuuluu uhrautuminen. Ollakseen epäitsekäs joutuu madaltamaan suhteellista elinkelpoisuuttaan verrattuna siihen mitä se olisi jos olisi itsekäs. Harva ideologia tunnustaa tämän totuuden. Ne jotka tunnustavat, eivät kestä kauaa.

Tarkastellaan epäonnistunutta ideologiaa, jota ranskalaisfilosofi Auguste Comte kannatti. 1800-luvun puolivälissä Comte esitti ‘Ihmisyyden uskonnon’. Sen tavoite oli yksinkertainen: edistää altruismia. Uskonto juhlistaisi ryhmän tarpeita yli omien etujen. Tässä on se miten Thomas Dixon tiivistää Comten ajattelua:

“Ihmiselämän suuri ongelma” Comtelle oli se miten järjestää yhteiskunta niin, että egoismi alistettaisiin altruismille. Ihmisyyden uskonnon oli tarkoitus ratkaista tämä ongelma yhteiskuntajärjestyksellä ja yksilöllisellä uskonnollisella omistautumisella. [1]

Aluksi Comten uskonto tuntuu keskinkertaiselta. Aivan kuten muutkin uskonnot, se juhlii epäitsekkyyttä. Miksi se sitten epäonnistui? Tarkempi tarkastelu paljastaa keskeisen eron. Comten ‘Ihmisyyden uskonto’ esitti altruismin win lose — voitoksi ryhmälle ja tappioksi yksilölle. Menestyksekkäät uskonnot kuitenkin esittävät altruismin win win. Ne väittävät, että altruismi on hyväksi sekä ryhmälle että itselle.

Voit mahdollisesti nähdä miten tämä ylevä valhe oli voimakkaampi kuin Comten totuus. Harvat meistä ovat täysin epäitsekkäitä. Joten ei ole parempaa tapaa motivoida sosiaalista käyttäytymistä kuin vetoamalla omaan itsekkyyteemme.

Biologi David Sloan Wilson esittää, että tämä ylevä sosiaalinen vale oli osana kaikkein menestyksekkäimmissä ideologioissa. Se on jotain mikä, evoluution mielessä, ei ole yllättävää. Menestyksekkäiden ideoiden ei tarvitse kunnioittaa totuutta. Tässä Wilson:

Sisäisen sosiaalisen kontrollin uskomusjärjestelmien hallitsemat ryhmittymät voivat olla paljon menestyneempiä kuin ryhmät, joiden on pakko tukeutua ulkoisiin sosiaalisen kontrollin muotoihin. Kaikista näistä (ja mahdollisesti myös muista) syistä, me voimme olettaa monien uskomusjärjestelmien olevan massiivisen fiktiivisiä niiden maailmankuvassaan. [David Sloan Wilson kirjassa Darwin’s Cathedral]

Useimmat ideologiat, nähtävästi, ovat konvergoituneet samaan ‘massiiviseen fiktioon’. Ne linjaavat altruismin omaneduntavoittelun kanssa.

In his book Does Altruism Exist?, Wilson analysoi tätä huijausta käyttämällä esimerkkinä Hutteriitteja. Hutteriitit ovat yhteisöllinen protestanttien lahko, jotka elävät Länsi-Kanadassa ja USA:ssa. Yhteisöissä elävinä Hutteriitit arvostavat ryhmää palvelevaa käytöstä. Mutta he eivät näe tätä käyttäytymistä yksilöllisyyden menettämisenä. Sen sijaan Hutteriitit uskovat, että se mikä on hyväksi ryhmälle on myös hyväksi yksilölle.

Kuvaaja 1 näyttää Wilsonin analyysin Hutteriittien uskosta. Tässä hän piirtää moraaliset arvot kaksiulotteiselle asteikolle. Vaakatasossa on yksilölle koituvat hyödyt. Pystytasossa on hyödyt muille (eli ryhmälle). Hutteriittien maailmankuvan mukaan ryhmälle hyväksi olevat toimet ovat myös hyväksi yksilölle. Kääntäen toimet jotka ovat pahasta ryhmälle, ovat myös pahasta yksilölle.

Hutteriittien maailmankuva näyttää ylevän sosiaalisen valheen toiminnassa. Hutteriitit rohkaisevat yhteisölliseen käyttäytymiseen esittämällä sen olevan parasta myös yksilölle. On helppoa nähdä miksi he ovat ottaneet tämän maailmankuvan käyttöön. Altruismin esittäminen sekä yksilölle että ryhmälle voittoisana on voimakas motivaattori ryhmän koossapitämiseksi.

Luottamus itsekkyyteen

Vaikka tarkkaa tutkimusta ei olekaan vielä tehty, epäilen että useimmat ideologiat ovat samankaltaisia kuin Hutteriittien uskomusjärjestelmä. Jos me kuvaisimme ne Wilsonin kuvaajassa, huomaisimme että ryhmälle hyväksi olevat käyttäytymismallit esitetään hyvänä myös yksilön kannalta.

Kiinnostavaa kyllä, vapaan markkinan ajattelu ei ole mitenkään tästä poikkeus — ainakaan alkusilmäyksellä. Käyttämällä Ayn Randin uskomuksia esimerkkinä vapaiden markkinoiden ajattelusta, David Sloan Wilson saa selville jotain yllättävää. Vaikka ne ovatkin raivokkaan anti-yhteisöllisiä, Randin maailmankuva vaikuttaa samanlaiselta kuin Hutteriittien.

Kuvaaja 2 kertoo tarinaa. Kuten Hutteriittien kanssa, Randin maailmankuva ei sisällä ristikkäisiä alueita. Kaikki arvot ovat joko hyväksi sekä yksilöille että ryhmille, tai pahaksi sekä yksilöille että ryhmille.

Tarkempi kuvaajan 2 tarkastelu osoittaa kuitenkin ammottavan eron Randin libertarianismin ja Hutteriittien yhteisöllisyyden välillä. Hutteriitit pitävät prososiaalista käytöstä (asiat kuten yhteisö ja keskinäinen avunanto) hyvänä yksilölle. Tämä on ylevä prososiaalinen vale. Mutta Ayn Rand pitää antisosiaalista käytöstä (asiat kuten egoismi ja itsekkyys) hyvänä ryhmälle. Tämä on Machiavellin vale.

Evoluutioteorian mukaan Randin Machiavellin vale tulisi olla syövyttävää ryhmän yhteenkuuluvuudentunteelle. Se ajaa (eikä niinkään taivuttele luopumaan) itsekästä käytöstä. Se on täysin päinvastaista siihen nähden mitä menestyvien ryhmien tulisi tehdä. Joten miksi tämä vapaiden markkinoiden vale on niin laajalle levinnyt yhteiskunnassamme?

Yksi mahdollisuus on, että vapaiden markkinoiden ajattelu on syövyttävää ryhmän yhteenkuuluvuudelle. Tämä tarkoittaa, että libertaaristen arvojen leviäminen hitaasti rapauttaa sosiaalisia siteitä. Jos tämä pitää paikkansa, on vain ajan kysymys milloin yhteiskunta joko (a) löytää paremman ideologian; tai (b) hajoaa vapaan markkinan ajattelun atomismiin.

Tämä logiikka, myönnän, on minun oletustapani ajatella vapaita markkinoita. Mutta olen vakuuttunut siitä, että se on väärin. Ongelma on, että se ottaa vapaiden markkinoiden ideologian annettuna. Vapaiden markkinoiden ideologia väittää ajavansa egoismia ja tavoittelevansa omaa etua. Joten voisi luulla, että näiden arvojen omaksuminen johtaisi atomistiseen, epäsosiaaliseen yhteiskuntaan. Tämä on loogista, uskottavaa ja (mielestäni) väärin.

Ongelma on yksinkertainen. Jos ideologiat ovat ‘massiivista fiktiota’ (kuten David Sloan Wilson esittää), meidän ei tulisi uskoa heidän väitteitään suoraan. Se mitä ideologia väittää tekevänsä on eri kuin mitä se oikeasti tekee. Tämä väitteiden ja tekojen välinen ero, mielestäni, on se miksi vapaan markkinan ajattelu on ollut niin menestyksekästä. Vapaan markkinan ideologia väittää edistävänsä autonomiaa ja riippumattomuutta. Mutta todellisuudessa se ajaa kuuliaisuutta ja alistuvaisuutta. Joten kyllä, vapaan markkinan ajattelu on vale. Mutta se ei ole sellainen vale kuin luulet sen olevan.

Altruismia valtasuhteilla

Päältä päin katsottuna vapaan markkinan ajattelu vaikuttaa sanovan ei altruismille. Mutta mitä jos se itse asiassa motivoisi altruismia?

Jälkimmäisen väitteen selkiyttämiseksi meidän tulee miettiä uusiksi sitä mitä tarkoitamme ‘altruismilla’. Me yleensä mietimme altruismia hyvien tekojen kautta. Minä olen altruistinen, esimerkiksi, jos annan rahaa köyhille. Mutta on muun muotoistakin altruismia, jolla ei ole paljoakaan kytköstä kiltteyteen. Evoluution mielessä altruismi on mikä tahansa käytös, joka hyödyttää ryhmää yksilön kustannuksella. Vaikka me emme yleensä ajattele tällä tavoin, valtasuhteet ovat eräänlaista altruismia.

Valtasuhteessa yksi henkilö alistuu toisen tahtoon. Bob alistuu Alicen tahtoon. Niin tekemällä Bob uhraa hänen omaa elinkelpoisuuttaan Alicen hyväksi. Se on altruismia. Mutta jos Bobin alistuminen hyödyttäisi pelkästään Alicea, se olisi evoluution mielessä umpikuja. Maailman bobit kuolisisivat kaikki pois, annettuaan pois kaikki resurssinsa aliceille. Koska valtasuhteet eivät ole kadonneet minnekään, jotain on selvästikin käynnissä.

Vaikka valtasuhteet ovat yksisuuntaisia, ne voivat (oikeissa olosuhteissa) hyödyttää sekä palvelijaa että herraa. Tämä hyöty esiintyy silloin kun ryhmät kilpailevat. Keskittämällä valtaa yksittäiselle johtajalle, suuri ryhmä voi toimia koossapitävästi tavalla, joka olisi muutoin mahdotonta. Jos tämä kasassa pysyvä ryhmä voittaa kilpailijansa, alistuvien altruismi palkitaan. Syväluotaavampi tämän periaatteen käsittely löytyy Peter Turchinin kirjasta Ultrasociety. (Kääntöpuolelta löytyy despoottinen johtaja, joka voi käyttää valtaansa resurssien haalimiseen, mikä pyyhkii pois kaikki rivityyppien hyödyt. Se on jotain mistä puhun täällä ja täällä.)

Vallan oikeuttaminen

Joten altruismi on mukana valtasuhteissa. Miten se liittyy vapaisiin markkinoihin? Päältä päin katsottuna ei mitenkään. Vapaan markkinan ideologia väittää puolustavansa autonomiaa ja riippumattomuutta. Nämä arvot ovat valtasuhteille vastakkaisia (alistuminen ja kuuliaisuus).

Meidän ei tulisi, kuitenkaan, ottaa näitä ideologian väittämiä suoraan annettuina. Kyllä, vapaiden markkinoiden ideologia näyttää ajavan autonomiaa. Mutta mitä se oikeasti tekee, mielestäni, on piilottaa vallan akkumulaation. Vapaiden markkinoiden ajattelu tekee salaa sen minkä muut ideologiat tekevät avoimesti. Tämä salailu voi olla syynä siihen miksi vapaiden markkinoiden ajattelu on niin voimaaannuttavaa.

Kun katsotaan menneisyyden ideologioita, huomataan että ne avoimesti saarnaavat alistumisen ja nöyryyden puolesta. Toisin sanoen, ne häpeilemättä ajavat valtasuhteita. Hutteriittien uskonto, esimerkiksi, saarnaa ‘kuuliaisuuden’ ja ‘alistumisen’ (Kuva 1) puolesta. Useimmat muut uskonnot tekevät samaa. Katolinen kirkko väittää, että uskovien tulee tehdä obsequium religiosum — alistua uskonnollisesti. Islam menee vielä pidemmälle, sillä se on nimennyt itsensä alistumisen mukaan. Arabiaksi sana ‘Islam’ tarkoittaa ‘alistumista Jumalalle’.

Vaikka uskonnot avoimesti saarnaavat kuuliaisuuden puolesta, niillä on silti käytössä ohuen harson takana oleva juoni. Niiden saarnaama kuuliaisuus on aina Jumalalle. Onneksi (johtajien kannalta) Jumala ei anna käskyjä suoraan. Sen sijaan Jumalalla on taipumus puhua mahtavien kautta. Ja niin saarnaamalla taivaallista järjestystä uskonto väistämättä oikeuttaa maallisen järjestyksen.

Toisin kuin uskonto, vapaan markkinan ideologia ei saarnaa kuuliaisuutta tai alistumista. Varsin päinvastoin. Se saarnaa vapautta ja autonomiaa. Miten sitten vapaiden markkinoiden ajattelu voi ajaa valtasuhteita? Se on yksinkertaista. Vapaiden markkinoiden ‘vapaus’ on itse asiassa vallan muoto.

Valta ‘vapautena’ 

Pintapuolisesti vapaus ja valta tuntuvat vastakkaisilta käsitteiltä. Mutta jos tarkastelemme lähemmin näitä kahta käsitettä, huomaamme että ne ovat toisiinsa kytkeytyviä. Samankaltaisuuden näkemiseksi pikaisesti pyörähdetään moraalifilosofian alueella. Vapautta, kuten sen itse näen, on kahta tyyppiä. On vapautta irti jostain ja vapautta valita.

‘Vapautta irti jostain’ liittyy rajoitteisiin. ‘Vapaus irti jostain’ rajoitaa sitä mitä toiset ihmiset voivat tehdä. Jos olet vapaa diskriminaatiosta, esimerkiksi, silloin toisilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta diskriminoida.

‘Vapaus valita’, sitä vastoin, on valtaa. Jos olen vapaa puhumaan niinkuin haluan, minulla on valta sanoa mitä haluan. Myönnettäköön, että vapaa sana on laiha vapauden muoto. Mutta ‘vapaus valita’ voi laajentua kunnes se liittyy erehtymättömästi valtaan. Avain on käyttää ‘vapautta’ keinona komentaa ihmisiä.

Tässä on esimerkki. Vapaiden markkinoiden Amerikalssa Jeff Bezos on ‘vapaa’ pyörittämään Amazon. Mutta sanan ‘vapaus’ käyttäminen on kaksoispuhetta. Se on peiteilmaisu Bezoksen vallalle komentaa Amazonin työntekijöitä.

Tämä kaksoispuhe, uskon, on se miten vapaiden markkinoiden ajattelu edistää valtasuhteita. Vapauden kieli tarjoaa peitteen vallan akkumuloinnille. Feodaalikuninkailla oli valtaa. Mutta moderneilla kapitalisteilla on ‘vapautta’.

Vapaan markkinan puheenparsi ja hierarkian kasvu

Jos vapaan markkinan ideologia edistää vallan akkumulaatiota, silloin vapaiden markkinoiden ajattelutavan tulisi kulkea käsi kädessä hierarkian kasvun kanssa. Onko se sitten tehnyt niin?

Yhdysvalloissa vastaus näyttää olevan kyllä. Vapaan markkinan ideologian levitessä, valta keskittyi yhä enemmän. Kuvat 3 ja 4 kertovat tarinaa. Tässä käytän vapaiden markkinoiden puheenparren toistuvuutta amerikanenglannissa mittana vapaiden markkinoiden ideaalien levinneisyydelle. Vertaan sanojen toistuvuutta kahteen hierarkiamittaan: (1) valtionhallinnon suhteellinen koko ja (2) johtajaluokan suhteellinen koko.

Käydään käsiksi dataan, aloitetaan valtion kasvusta. Mitä tulee valtionhallintoon, me voimme kaikki olla samaa mieltä kahdesta asiasta. Ensinnäkin valtiot ovat vapaiden markkinoiden vastakohta. Ne ovat hierarkisia instituutioita, jotka on suunniteltu komentamaan ja kontrolloimaan. Toiseksi, valtiot ovat vapaiden markkinoiden puolustajien mukaan heidän vihollisia.

Pitäen mielessä nämä kaksi seikkaa, voisi luulla että vapaiden markkinoiden ideologia rajoittaisi valtionhallinnon kokoa. Mutta Yhdysvalloissa näin ei ole käynyt. Sen sijaan vapaiden markkinoiden puheenparren levitessä Yhdysvaltain valtionhallinto itse asiassa kasvanut (kuvio 3).

Mikä tässä on vialla? Yksi mahdollisuus on, että vapaiden markkinoiden ideologia on yksinkertaisesti tehotonta. Tämä tarkoittaa, että vapaiden markkinoiden puolustajat ovat, väitteidensä mukaisesti, vallan keskittymistä vastaan. Mutta he ovat voimattomia pysäyttämään valtionhallinnon kasvua. Ainoa mitä vapaiden markkinoiden puolustajat voivat tehdä on huutaa kovempaa — mutta turhaan — markkinoiden ihmeestä.

Vapaiden markkinoiden ideologian kannattajat todennäköisesti pitäisivät tästä tarinasta. Mutta en pidä sitä vakuuttavana. Ongelma on, että se keskittyy julkisen hierarkian kasvuun (valtio). Mutta se sivuuttaa yhtä tärkeän vallan muodon: yksityinen hierarkia.

Liikeyhtiöt, kuten olet saattanut huomata, eivät käytä markkinoita järjestääkseen sisäisiä toimintojaan. Ne käyttävät hierarkiaa. Yhtiöillä on komentoketju, joka sanelee työntekijöille mitä tehdä. Kun ottaa tämän huomioon, suurten yhtiöiden kasvu on yhtä paljon hyökkäys vapaita markkinoita kohtaan kuin valtionhallinnonkin kasvu. Joten ennen kuin voimme väittää, että vapaiden markkinoiden ajattelu on epätehokasta, meidän tulisi tarkastella sitä miten se liittyy yksityisten hierarkioiden kasvuun.

Yksityisen hierarkian kasvun mittaamiseksi käytän johtajaluokan kokoa — sitä työntekijöiden osuutta, jotka ovat ’johtajia’. Tässä on järkeilyni. Johtajat eivät työskentele hierarkioiden huipulla. Joten johtajaluokan kasvu on synonyymi hierarkian kasvulle ja vallan keskittymiselle. (Tässä on yksinkertainen malli, joka asian esittää.)

Johtajadataa tarkasteltaessa (kuvio 4), me näemme vian vapaiden markkinoiden tehokkuutta ylistävässä tarinassa. Kyllä, Yhdysvaltain valtionhallinto on kasvanut vapaiden markkinoiden ajattelun levitessä. Mutta valtionhallinto ei ollut ainoa hierarkian muoto, joka vapaiden markkinoiden ideoita hyödyntää. Koko amerikkalainen johtajaluokka kasvoi. Joten kyse ei ole vain julkisesta hierarkiasta, joka vapaiden markkinoiden ajattelun mukana leviää. Se on hierarkiat yleisesti.

Nämä todisteet huomioiden, on kaksi mahdollisuutta:

1. Vapaiden markkinoiden ideologia on uskomattoman epätehokasta
2. Vapaiden markkinoiden ideologia tekee täysin päinvastaista mitä se väittää tekevänsä

Mielestäni meidän tulisi vakavasti pohtia jälkimmäistä mahdollisuutta. Sen tekeminen kuitenkin vaatii useimpien poliittistaloudellisten ajatusten taakse jättämistä. Vaikka poliittiset taloustieteilijät ovatkin lakkaamatta debatoineet vapaiden markkinoiden meriiteistä, tosi harva on pysähtynyt kysymään: johtaako vapaiden markkinoiden ajattelu oikeasti vapaisiin markkinoihin? Vastaus vaikuttaa olevan paradoksaalisesti ei.

Tämä ei ole kauhean järkeenkäypää jos otamme vapaiden markkinoiden ideat annettuina. Mutta se on täysin järkeenkäypää jos me pidämme vapaiden markkinoiden ideologiaa ‘massiivisena fiktiona’ — joukkona ideoita, jotka eivät tee yhtään sitä mitä ne väittävät tekevänsä. Vapaiden markkinoiden ajattelu on tehokasta, uskoisin, mutta ei vapauden ja autonomian ajatusten edistämisessä. Sen sijaan se edistää hierarkian kasvua ja vallan keskittymistä.

Me voimme saada selkoa tästä paradoksista ajattelemalla sitä kuka vapaiden markkinoiden puolesta puhuu. Onko se pienyrittäjät? Jossain määrin todennäköisesti kyllä. Mutta viimeisen sadan vuoden aikana itsensä työllistävien määrä on romahtanut (katso tämä paperi). Joten joko tämä kutistuva ihmisryhmä huutaa kovempaa ja kovempaa vapaista markkinoista, tai joku muu luokka on ottanut nämä ideat omikseen.

Tämä on arvioni. Kaikkein äänekkäimmät vapaiden markkinoiden puolestapuhujat eivät ole pienyrittäjiä. He ovat suuryritysten omistajia. He ovat ihmisiä kuten Kochin veljekset — äveriäitä kapitalisteja, jotka pyrkivät kasvattamaan valtaansa. He kyllä puhuvat ’vapaudesta’… mutta he eivät oikeasti halua vapaita markkinoita. Se ’vapaus’ jota korporaatioiden johtajat tavoittelevat on ’vapautta’ komentaa. Se on kaksihaaraista vallan kieltä.

Valtaa vapauden nimissä.

Ideoiden voima

Viime vuosisadan aikana evoluutioteoria ei ole korvaansa paljoakaan lotkauttanut ideoille. Evoluution ajateltiin liittyvän suurimmaksi osaksi geeneihin.

Valitettavasti (meidän kannalta, jotka ideoista piittaavat) moderni tutkimus näyttää tämän epätodeksi. Antropologit Carla Handley ja Sarah Mathew saivat selville, että kulttuurierot ihmisryhmien välillä ovat paljon suurempia kuin geneettiset erot. Se tarkoittaa, että ideoilla on merkitystä. Se mitä me ajattelemme vaikuttaa käytökseemme enemmän kuin geenit.

Ekonomistit omalta osaltaan ovat aina tunnustaneet ideoiden voiman. Mutta he ovat tehneet sen omalla tavallaan. Ekonomisten keskuudessa ideat ovat ’preferenssejä’. Jokaisella yksilöllä, ekonomistien mukaan, on omat ’preferenssinsä’, jotka täysin määrittävät heidän tekonsa. Ottaen huomioon preferenssit (jotka ovat kiinnitettyjä), käyttäydyt tietyllä tavalla, joka maksimoi hyötysi. Ihmisen käyttäytyminen on selitetty.

Tai sitten ei.

Tässä on kaksi isoa ongelmaa. Ensinnäkin, ekonomistit olettavat, ett me tiedämme preferenssimme. Mutta tämä ei ole aina totta. Evoluutio tuottaa usein filosofi Daniel Dennettin mukaan ‘osaamista ilman ymmärrystä’. Organismi usein kykenee selviytymään ilman, että se tietää mitä se tekee. Sitä kutsutaan vaistoksi, eikä se jätä sijaa tietoisille ‘preferensseille’.

Toiseksi, talousteoria ei jätä sijaa itsepetokselle Hyötyä maksimoivalla agentilla ei voi olla preferenssejä, jotka ovat ristiriidassa omien intressien kanssa. Se olisi ristiriidassa mallin premissien kanssa. Sitä vastoin, moderni evoluutioteoria tekee selväksi, että ideamme voivat olla harhaisia. Itse asiassa, me odotamme ideoiden olevan irti todellisuudesta.

Syy on, että ihmiselämässä esiintyy perusjännite. Me olemme sosiaalisia eläimiä, jotka kilpailemme ryhminä. Ryhmien takia olisi hyvä, jos me käyttäytyisimme altruistisesti. Mutta meidän itsemme tähden olisi hyvä olla itsekäs paska. Tämän itsekkään käytöksen tukahduttaminen on sosiaalisen elämän perusongelma. [4]

Useimmat kulttuurit ovat päätyneet ratkaisuun, että pitää valehdella. Me vakuuttelemme itsellemme, että sosiaalinen käytös on hyväksi itselle. Kummallista kyllä, vapaiden markkinoiden ideologia tuntuu heittävän tämän romukoppaan. Sen sijaan, että saarnattaisiin veljeyden ja yhteisön meriittien puolesta, ideologia saarnaakin itsekkyyden ja ahneuden puolesta. Miten sellainen voi olla ryhmälle hyväksi?

On mahdollista, että se ei olekaan. Vapaiden markkinoiden ideat voivat olla toksisia ryhmille. Mutta on myös toinenkin mahdollisuus, sellainen joka meidän tulisi ottaa vakavasti. Vaihtoehto on, että vapaiden markkinoiden ideat kyllä puhuvat altruismin puolesta… mutta ei sellaisesta johon olisimme tottuneet. Ne ajavat altruismia valtasuhteiden avulla. Ja sitä tehdään usein kaksihaaraisella kielellä. Vapaiden markkinoiden ideologia käyttää usein ’vapauden’ kieltä ajaakseen vallan keskittymistä.

Tällä tavoin ajattelu sallii meidän asettaa ihmiskunnan historian toisenlaiseen valoon. Jos ryhmäkoheesio vaatii ylevää yhteiskuntaa puoltavaa valhetta, silloin kulttuurievoluutio tarkoittaa aina vain uskottavampien tapojen löytämistä, joilla petkuttaa itseämme. ’Vapaat markkinat’ voivat olla tämän petkutuksen tähänastinen huippu.

Alunperin julkaistu blogissa Economics from the Top Down here.

Viitteet

[1] Tämä Thomas Dixonin lainaus on hänen kirjastaan The invention of altruism: Auguste Comte’s positive polity and respectable unbelief in Victorian Britain. Lainattu David Sloan Wilsonin kirjasta Does Altruism Exist?.

[2] Vallan ja vapauden ajatteluani inspiroi keskusteluni Jonathan Nitzanin kanssa. Kun puhuimme vapaiden markkinoiden dogmasta ekonomistien kuten Milton Friedman keskuudessa, Jonathan huomautti, että tämä ideologia tekee päinvastaista mitä siitä sanotaan. Se promosi vapautta. Mutta niin tekemällä se itse asiassa legitimoi kapitalistista valtaa. Vapaiden markkinoiden ideologia, Jonathanin havainnon mukaan, ajoi ’valtaa vapauden nimissä’.

[3] Datalähteet kuville 3 ja 4. Vapaiden markkinoiden sanojen esiitymistiheys on peräisin Google Ngram corpuksesta amerikanenglannille. Data johtajien määristä tulee:

• 1860-1990: Historical Statistics of the United States, Table Ba 1033-1046
• 1990-nykyhetki: Bureau of Labor Statistics Current Population Survey series LNU02032453 (management employment) jaettuna Bureau of Economic Analysis series 6.8D (total persons engaged in production).

Data Yhdysvaltain työllisyysasteesta:

• 1890-1928: Historical Statistics of the United States, Table Ba 470-477
• 1929-nykyhetki: Bureau of Economic Analysis series 6.8A-D (total persons engaged in production)

[4] ‘Sosiaalisen elämän perusongelma’. Tämä on David Sloan Wilsonin ja Edward O. Wilsonin fraasi, jota he käyttivät merkkipaaluteoksessaan Rethinking the Theoretical Foundation of Sociobiology.

Lisälukemistoa

Dennett, D. C. (1995). Darwin’s dangerous idea: Evolution and the meanings of life. London: Penguin Books.

Dixon, T. (2005). The invention of altruism: Auguste Comte’s positive polity and respectable unbelief in Victorian Britain (D. M. Knight & M. D. Eddy, Eds.). Ashgate.

Fix, B. (2017). Energy and institution size. PLOS ONE, 12(2), e0171823. https://doi.org/doi:10.1371/journal. pone.0171823

Fix, B. (2019). An evolutionary theory of resource distribution. Real-World Economics Review, (90), 65–97. http://www.paecon.net/PAEReview/issue90/Fix90.pdf

Handley, C., & Mathew, S. (2020). Human large-scale cooperation as a product of competition between cultural groups. Nature Communications, 11(1), 1–9.

Nitzan, J., & Bichler, S. (2009). Capital as power: A study of order and creorder. New York: Routledge.

Sober, E., & Wilson, D. S. (1999). Unto others: The evolution and psychology of unselfish behavior. Harvard University Press.

Turchin, P. (2016). Ultrasociety: How 10,000 years of war made humans the greatest cooperators on earth. Chaplin, Connecticut: Beresta Books.

Wilson, D. S. (2010). Darwin’s cathedral: Evolution, religion, and the nature of society. University of Chicago Press.

Wilson, D. S. (2015). Does altruism exist? Culture, genes, and the welfare of others. Yale University Press.

Wilson, D. S., & Wilson, E. O. (2007). Rethinking the theoretical foundation of sociobiology. The Quarterly Review of Biology, 82(4), 327–348.

Lähde:

https://evonomics.com/why-free-market-ideology-is-a-double-lie/

Tämä artikkeli on julkaistu 325:n PDF:ssä #12

Eurooppalainen tutkijoiden yö on Euroopan laajuinen tapahtuma, joka pidetään syyskuun viimeisenä perjantaina. Se pidetään Madridissa ja se on saanut Euroopan Unionin Horizon 2020 -tutkimusohjelman rahaa.

Kun nyt juhlitte päiväänne, ”tutkijoiden yötä”, te olette nostaneet itsenne muiden kuolevaisten yläpuolelle, ladanneet tietoa asiantuntijatiedon alttarille joka näyttää meille Totuuden, Järjen ja Edistyksen, ja joka delegitimisoi kaiken muunlaisen tiedon joka ei ole tieteellistä, samalla kun puette gurujen ja ihmiskunnan pelastajien vaatteet päällenne (pelastus ei kuitenkaan seuraa kaikkein pahimpien veritekojen ideologian tukemisesta). Te jotka tieteellisen ideologian nimissä ajatte teknogiedettä ainoaksi validiksi tavaksi määrittää tulevaisuutemme.

Vaikka teknotiede tarkoittaa sitä, että työnne on tuottaa koneilla faktoja, jotkut faktat eivät ole muodostettavissa koko teknologisen laitteiston marginaaleilla, joiden päällä kokeenne lepäävät ja jotka määrittävät suhdettanne todellisuuteen ja sen rakenteita (te itse olette teknoteollisen järjestelmän ehdollistamia, te itse olette muuttuneet tärkeäksi rattaaksi laitteessa, joka teknologisesti ja ideologisesti ylläpitää konemaailmaa). Te jotka perustatte kaiken tietonne ja käsityksenne ilmiöistä matematiikkaan ja joilla on tekninen ylivalta niihin nähden, te olette muuttuneet vain yhdeksi numeroksi muiden joukossa. Te jotka ihailette, jotka fetisoitte dataa ja kvantitatiivisia selityksiä, jotka antavat objektiivisille faktoille jumalan aseman ohi kaiken ymmärryksen ihmissuhteista ja monimuotoisista prosesseista.

Te olette standardoineet, homogenisoineet, hyödykkeellistäneet ja keinotekoistaneet jokaisen tämän elämänne prosessin, ja näin olette päässeet analyysiinne: reduktionisteina te tarkastelette ainoastaan sitä mitä voidaan mitata.

Taloudelliset, teolliset ja sotilasvoimat määrittävät tutkimuksenne ja tavoitteenne (te olette heidän työntekijöitään, mutta enemmän pelinappulan kaltaisia). He antavat teille rahaa, he käyttävät tutkimuksienne tuloksia lähinnä kasvattamaan taloudellista, sotilaallista ja teollista mahtiaan. Me emme hyväksy silmänsä sitoneiden selityksiä, ja monet teistä eivät edes tiedä minne tutkimuksenne päätyvät, vaikka edelleen jotkut suuntaavat katseensä toiseen suuntaan jatkaakseen uraansa kasvattaen nimeä ja valtaa. Vastuuttomuus teoistanne on moderniuden ominaispiirre, mutta selityksiä ei ole. Aivan kuten Enola Gayn pilotti yritti oikeuttaa tekojaan sanomalla, että hän vain totteli määräyksiä, niin tekin oikeutatte tekojanne: hän pudotti atomipommin ja te tottelette nitä jotka tuhoavat elämänne ja Maapallon.

Älkää hämääntykö, TIEDE EI OLE NEUTRAALIA. Se on ideologia, jonka tavoite on luoda teknoteollisuuden intressien mukainen maailma, luoda maailmankone jolla on selvä tavoite — kontrolloida ja hyödykkeellistää kaikki eläväinen.

Ehkäpä oikeutatte itsenne, kiellätte sen mille olette tähän mennessä altistuneet, ehkäpä ajattelette että työskentelette ihmiskunnan parhaaksi (sen sijaan te työskentelette pitkittääksenne tätä kurjuuden ja kauhun järjestelmää), mutta ihmiskunnan hyvää ei voida saavuttaa keskitetyilä yhteiskunnallisilla organisaatioilla ja auktoriteeteilla kuten laboratoriot ja yritykset joiden leipiin työskentelette, luoden keinotekoisen maailman joka on omien luomuksienne ja tutkimustenne tuhoama. Laboratoriot joissa luotte synteettistä elämää, mitään muuta ei olekaan kuin kaikki se tutkimus jolla luotte synteettistä biologiaa ja muokkaatte elämää mielen oikkujenne mukaan, tai pikemminkin teknoteollisen systeemin oikkujen mukaan, muuttaen elämää atomitasolla, käyttämällä uusia tekniikoita kuten CRISPR9, jolla voitte leikelle, muokata ja liittää yhteen elävien olentojen DNA:ta, rakentaa ihmisolentoja, aivan kuin he olisivat pelkkiä koneita, leikitte että siinä on vain jokin esine. Pidätte ihmistä epätäydellisenä, niinkuin pidätte luontoakin, haluatte parantaa sitä geenimanipuloimalla, parantaa sitä teollisen yhteiskunnan kaavoihin sopivaksi, parantaa sitä paremmin sopimaan teidän tuottavuuden ja tehokkuuden maailmaanne.

Tehokas ihminen tehokkaassa maailmassa, liittää yhteen elämän monimutkaisuuden ja monimuotoisuuden… Koeputkilapsien muokkauksista ihmis-konekäyttöliittymiin, kaiken tämän tarkoitus on luoda ihmiskone, joka mahtuu teidän konemaailmaanne…

Me voisimme puhua vuosikymmenien ajan eläinten laboratorioissanne kokemista kärsimyksistä ja murhista…
Me voisimme puhua biologisista aseista, jotka ovat tutkimuksienne tuotetta…
Me voisimme puhua kaikista älypuhelinten sovelluksista, jotka vievät meiltä kykymme, havaintomme ja intuitiomme..
Teidän maailman pelastuksenne on meille pelkkä katastrofi.

Pahaa oloa tuottavat ja liikevoittoa tavoittelevat tutkimuksenne piti parantaa ja ruokkia massat ja parantaa heidän elinolojaan, ja siitä huolimatta ei ole mitään nähtävää, paitsi yhteiskunnallinen ja ekologinen katastrofi ja kurjuus joka tämän puhtaaksi kynityn planeetan jokaisessa pisteessä on läsnä. Uskonne edistykseen ja modernisaatioon on aiheuttanut niin suuren ekologisen katastrofin, että useimmat ihan perusasiat ovat muuttuneet luksukseksi: puhdas ilma, puhdas vesi, ruoka, terveys jne…

Idea jatkuvasta edistyksestä olemassaolon ehdoilla, kiitos edistyksen teknikoiden, juuri ja juuri peittää henkilöiden alistumisen asioille, joita heille pakotetaan, jotka tekevät heistä riippuvaisia uusista teknologioista (jotka ovat teidän tutkimuksenne hedelmiä) ja niiden tarjoamasta kompensaatiotyydytyksestä. Riippuvuus näistä uusista teknologioista (internet, älypuhelimet ja niiden sovellukset jne.) luovat maailman, joka on vieraannuttava ja kontrolloitu.

Tieteellisen hekumanne aiheuttama tuho, ja teknotiede tämän tuhon päätekijänä, ei voi tehdä mitään säteilylle, hurrikaaneille tai syöville, jotka vain ovat ja jatkavat olemistaan katastrofeina. Niiden teknologialla ratkaisemisen yrittäminen olettaa, että pitää lukittautua absurdiin lentoon eteenpäin, joka puskee meitä askel askeleelta kohti pimeyttä… Laboratorioihinne lukkiutuneina näette aiheuttamaanne tuhoon ratkaisuna ainoastaan jonkin yhtä tuhoisan asian teknologisen kehittämisen, kuten sen että haluaisitte muuttaa autotien kotoisaksi asumukseksi.

Teknotieteilijöinä te ette näe koneen tuolle puolen, joka ruokkii ja suojelee teitä, joka keinotekoistaa elämän ja mekanisoi ihmissuhteet. Te jotka kuvittelette olevanne vapaita ja jotka työskentelette ihmiskunnan hyväksi olette itse velvoitettuja palvelemaan tieteen teknovoimaa, joka pystyttää hegemoniansa muiden mahdollisten elämänmuotojen delegitimaatiolle ja elinolojen tuholle, jotka tekisivät niistä mahdollisia.

Tutkimus, sen nykymuodossaan, on mahdoton erottaa maailman organisaatiojärjestelmästä, joka aiheuttaa kurjuutta ympäri planeettaa, ja tutkija on itse se joka antaa teknologiselle yhteiskunnalle tekniset keinot saavuttaa sen huolestuttavat ambitiot. Tutkimus sijaitsee talouskehityksen ja siihen sisäänrakennettujen katastrofien ytimessä: ihmistyön devaluaatio yksinkertaistamalla ja robotisoimalla suurimman osan sen toimista, jokapäiväisen elämän muuttaminen muodottomaksi ja kolonisoimalla se teknologisella kauppatavaralla, sotilaallisten ja poliisivoimien parantaminen, ympäristömme loppuunkuluttaminen ja lajikadon aiheuttaminen.

Me hylkäämme tutkimuksenne, jotka ovat muuttuneet asiantuntijuuden diktatuuriksi, joka delegitimoi kaiken muun tiedon ja viisauden jotka ovat tarkoittaneet ihmisille keinoja oppia asioita ilman, että turvaudutaan teknologiaan, ja kuitenkaan tieteenne ei kykene tekemään eroa universumin välineellisen ylivallan ja teknologia-avusteisen (tai sen avulla mallinnetun) tieteen välillä. Me hylkäämme teollisen yhteiskunnan morbidin rationaalisuuden, joka pyrkii kirjoittamaan kaikki asiat sen laskelmiin ja teknisiin sekä taloudellisiin ennusteisiin.

Me emme halua hoitaa katastrofeja, me emme halua ’tuoda tiedettä kansalaisille’, me haluamme hajottaa asiantuntijalogiikan ja asiantuntijoiden rationaalisen maailman. Me emme halua demokratisoida tiedettä, vaan me haluamme hajottaa laboratoriot ja yritykset, joissa elämäämme suunnitellaan. Me haluamme hajottaa hyperteknologisen ja totalitaarisen maailman, koska me rakastamme logiikkanne ulkopuolista mielenkiintoa ja viisautta.

Me rakastamme elää todellisuudessamme ja kokemuksissamme, emme teidän todellisuudessa ja synteettisissä kokemuksissa, joita tehtaillaan laboratorioissa niiden voimin, jotka pyrkivät hallitsemaan elämäämme.

Me haluamme elää villissä ja vapaassa maailmassa.

CONTRA TODA NOCIVIDAD

Ilman julkista rahoitusta yliopistot ovat pakotettuja pelaamaan yksityisen sektorin säännöillä, eli, toimimaan kuin yritykset. Yritykset tottakai tuijottavat vain vuosikertomuksessa viivan alle jäänyttä lukemaa — ja viivan alle jääneen lukeman summa riippuu liikevoiton maksimoinnista, joka taas riippuu panosten ja tuotosten perusteellisesta arvioinnista. Akateemisen tieteen tulokset, tutkijoiden Marc A. Edwards ja Siddhartha Roy mukaan heidän tutkimuksessaan “Academic Research in the 21st Century: Maintaining Scientific Integrity in a Climate of Perverse Incentives and Hypercompetition”, ovat johtaneet uudenlaisen kvantitatiivisen suoritusmittariston käyttöönottoon, joka hallitsee lähes kaikkea sitä mitä tieteentekijät tekevät ja jolla on havaittavia vaikutuksia heidän työkäytänteisiinsä.

Näihin mittareihin kuuluu “julkaisujen määrä, viittaukset, yhdistetty viittaus+julkaisu -lukumäärä (esim. h-indeksi), journaalin impaktitekijät (JIF), tutkimusrahoituksen kokonaismäärä sekä patenttihakemusten lukumäärä”. Edwards ja Roy tekevät huomion, että “nämä kvantitatiiviset mittarit nyt dominoivat päätöksentekoa tiedekuntien palkkauksessa, ylennyksissä ja urakysymyksissä, palkinnoissa ja rahoituksessa”. Tämän seurauksena akateemiset tieteentekijät yhä enemmän ovat kiihkeän halun ohjaamina tavoittelemassa rahoitusta, julkaisuja ja viittauksia.

“Lainausten perusteella mitattu tieteen tuotos on tuplaantunut aina 9 vuoden välein toisesta maailmansodasta lähtien”, huomauttavat Edwards ja Roy.

Mutta määrä ei tarkoita laatua. Päinvastoin, Edwards ja Roy seuraavat kvantitatiivisten suoritusmittarien vaikutuksia tieteellisen tutkimuksen laatuun, ja he saivat seliville että sillä on vahingollinen vaikutus. Julkaisujen määrää insentivisoiva palkkiojärjestelmä on muuttanut tieteellisten julkaisujen pituutta lyhyemmäksi ja vähemmän kattavaksi, täynnä “huonoja metodeja ja valheellisten löydösten kasvua.” Viittausten lisääntynyt painottaminen ammatillisissa arvioinneissa on johtanut siihen, että referenssilistat paisuvat mielettömästi uratarpeiden täyttämiseksi, ja yhä vain suurempi määrä vertaisarvioitsijoita pyytää, että heidän omaan tuotantoonsa viitattaisiin ehtona saada julkaisu läpi.

Samaan aikaan järjestelmä joka palkitsee suurempien apurahojen saajia useammilla ammatillisilla mahdollisuuksilla johtaa kohtuuttoman suuren aikamäärän käyttämiseen apurahahakemuksiin ja positiivisten tutkimustulosten ylimyymiseen rahoittajien huomion saamiseksi. Samalla tavalla, kun yliopistot palkitsevat laitoksiaan korkeasta arvostuksesta, laitoksilla on insentiivi “takaisinmallintaa, pelata ja petkuttaa sijoituksissa”, mikä syö tieteellisten instituutioiden uskottavuutta ja rehellisyyttä.

Akateemisen tieteen kasvaneen markkinapaineen systeemiset seuraamukset ovat potentiaalisesti katastrofaalisia. Kuten Edwards ja Roy kirjoittavat, “perverssien insentiivien ja kuihtuneen rahoituksen yhdistelmä kasvattaa painetta, joka voi johtaa epäeettiseen käyttäytymiseen. Jos tieteentekijöiden kriittinen massa muuttuu epäluotettavaksi, on mahdollista että koetaan käännekohta jossa tieteellisestä toiminnasta itsessään tulee luontaisen korruptoitunutta ja kansan luottamus on menetetty, mikä uhkaa mahdollisesti syöstä meidät uuteen pimeään keskiaikaan, jolla on tuhoisat seuraamukset ihmiskunnalle.” Uskottavuuden ylläpitämiseksi tieteentekijöiden tulee ylläpitää rehellisyyttä — ja hyperkilpailu syö maata tuon rehellisyyden jalkojen alta, mikä mahdollisesti uhkaa koko toimintaa.

Lisäksi tieteentekijät, joiden kaikki aika menee apurahojen  ja viittausten tavoitteluun, menettävät mahdollisuuksia pohtia asioita kunnolla ja syväluotaavasti, mikä on tarpeen monimutkaisten totuuksien löytämiseksi. Peter Higgs, brittiläinen teoreettinen fyysikko joka vuonna 1964 ennusti Higgsin bosonin olemassaolon, sanoi  Guardianille Nobelin palkintoa vastaanottaessaan vuonna 2013 että hän ei koskaan kykenisi suorituksiinsa nykyisessä akateemisessa ilmapiirissä.

“On vaikeaa kuvitella miten koskaan minulla olisi ollut tarpeeksi rauhaa ja hiljaisuutta nykyisen tyylisessä ympäristössä, kuin mitä minulla oli 1964”, Higgs sanoi. “En saisi nykypäivänä akateemista työtä. Se on niin yksinkertaista. En usko että minua pidettäisiin tarpeeksi tuottavana.”

Myöhemmin urallaan Higgs sanoi, että hänestä tuli “koko laitoksen häpeäpilkku, kun tutkimusarvioinnin harjoituksia tehtiin”. Fysiikan laitos Edinburghin yliopistossa lähetteli viestiä missä luki ‘Antakaa lista julkaisuistanne.’ … Lähetin takaisin lausunnon: ‘Ei mitään.’” Higgs sanoi, että yliopisto piti häntä kirjoilla huolimatta siitä että hänen tuottavuutensa ei ollut riittävä, pelkästään siinä toivossa että hän voittaisi Nobelin palkinnon, mikä olisi hyväksi yliopistolle nykyisessä kerrasta-poikki -ilmapiirissä.

Kun kapitalismin kilpailumääräykset — myy työvoimaasi jos olet työntekijä, maksimoi liikevoitto jos olet johtaja — ovat käytössä kaikkialla, vaihtoehdot väistämättä sysätään sivuun, huolimatta siitä miten yleviä ne ovat. Ylevä tieteellisen akatemian tavoite, esimerkiksi, on tarjota resursseja ja rohkaisua ihmisille suorittaa kokeita jotka parantavat kollektiivista ymmärrystä maailmasta jossa me elämme. Mutta nuo pyrkimykset kärsivät leikkausbyrokratiassa, jossa yliopistojen ja tutkimuksen rahoitus on vaakalaudalla, ja instituutiot reagoiat tähän muuttamalla rahoitusmallejaan pitääkseen homman pyörimässä.

Edwards ja Roy tekevät havainnon, että suoritusmittareiden käytöstä johtuva hyperkilpailu johtaa siihen, että akateemiset tieteentekijät korostavat määrää laadun sijaan, mikä antaa heille insentiivin oikaista kaikessa ja valita kaikkein uraorientoituneimmat ihmiset, eikä niinkään tiedeorientoituneimmat. Tiivistettynä, kapitalististen markkinoiden määräykset (“kilpailu, akkumulaatio, liikevoiton maksimointi ja työvoiman tuottavuuden kasvattaminen”) vahingoittavat tieteen rehellisyyttä ja kollektiivista pyrkimystä tavoitella tietoa.

Edwards ja Roy suosittelevat useita reformeja, jotka pääosin keskittyvät kvantitatiivisten mittareiden painotuksen keventämiseen ja tutkimuksen väärinkäytöksiin puuttumiseen. Mutta mitä todennäköisimmin ongelmat tulevat jatkumaan kunnes juurisyihin on puututtu — eli kunnes kapitalismi ei enää dominoi yliopistolaitosta ja sitä ylläpitävää yhteiskuntaa.

Lähde:

https://www.jacobinmag.com/2018/07/capitalism-science-research-academia-funding-publishing

Tämä artikkeli on julkaistu 325:n PDF:ssä #12

Planeetan luonnonvarojen väärinkäyttö on tuomassa ihmiskuntaa itsetuhon partaalle. Me elämme epidemioiden keskellä, joita jatkuva terveydellemme vaarallisten kemikaalituotteiden (kasvimyrkyt, hyönteismyrkyt, hormonijärjestelmän häiritsijät jne.) levittäminen on aikaansaanut. Samaan aikaan me elämme ympäristössä, jossa on suuria määriä saasteita, jotka aiheuttavat allergioita ja sairauksia suuressa osassa populaatiota. Tämä luonnonvarojen väärinkäyttö myös tuo mukanaan teknoteollisuuden tuhon: Välimeri muuttuu viemäriksi, Kaakkois-Aasia muuttuu kemialliseksi aavikoksi, Afrikka muuttuu suureksi kaatopaikaksi jne. COVID-19:na tunnetun viruksen ilmaantuminen on seurausta teollisesta yhteiskunnasta.

Meille tärkeämpää ei ole se onko virus mutatoitunut lepakosta vaiko ei, mahdollisesti sen elinympäristön teollistumisen seurauksena, vai onko se Amerikan hyökkäys kemiallisilla aseilla Kiinan taloutta kohtaan. Meille tärkeää on, että se on seurausta järjestelmästä joka kaupallistaa jokaisen elämän prosessin, asian tai olennon Maapallolla; se on systeemin ahneus joka pyrkii tuhoamaan kaiken eläväisen maailmassa ja tekemään siitä keinotekoista. Me emme voi ajatella, että rajallisella planeetalla jatkuvaan kasvuun perustuva elämäntyylimme ei saisi aikaan näitä seuraamuksia tai muita tulevia katastrofeja. Päivittäisessä elämässämme esiintyvät sadat kemikaalit muokkaavat luonnonprosesseja, jotka synnyttävät satoja ”katastrofeja” (epidemioita, ilmastonmuutosta jne.). Ne ovat samoja tuotteita, kuin Kiinan puolitoista miljoonaa kuolemaa joita ei raportoida uutisissa, joka ei saa aikaan minkäänlaista yhteiskunnallista hätätilaa eikä karanteeneja. Espanjassa 10 000 kuolee vuosittain saasteiden takia eikä kukaan panikoi — he ovat yksinkertaisesti teollisen maailman tarpeellisia uhreja, jotta se voisi jatkaa toimintaansa, koska tärkeää on että on edistystä ja että ahneus jatkuu.

Periaatteessa COVID-19 (vaikka sitä edelleen tutkitaankin) on eräänlainen influenssa, jonka oireet ovat samanlaiset kuin tavallisella flunssalla, ja molemmat sairastuttavat ihmisiä joilla on muita aiempia sairauksia sekä erityisesti vanhempaa väkeä, vaikka ei pelkästään heitä. Taudit eroavat nopean leviämisen ja ensitartuntakyvyn suhteen, ja nämä ovat niitä seikkoja joita pidetään terveysriskeinä. Tämän tekstin kirjoittamisen aikaan COVID-19:n on (Espanjassa) kuollut lähes 300 ihmistä, tavallinen influenssa aiheuttaa vuosittain yli 6000 kuolemaa Espanjassa ja vuonna 2018 lukema oli 8000. Kun ottaa tämän huomioon, me kysymme mistä tämä poikkeustila johtuu, mistä johtuu tämä yhteiskunnallinen mekkala, joka on suurelta osin median avulla luotu ja joka on elämäämme hallitsevien tahojen välittämän informaation läpinäkyvyyden seurausta.

Keinona pysäyttää pandemia, valtio on määrännyt ”hätätilan”, joka kieltää ihmisiltä liikkumisen, määrää heidät karanteeniin, lisää kontrollia heidän elämässään, on rajoittanut ihmisten kokoontumista ja julkista elämää yleensäkin, kontrolloi liikennevälineitä ja kukaties vaikka pian myös ruoan jakelua. Tässä prosessissa me näemme miten valtiosta on tullut ekofasisti, jossa hallitus on yhä vain enemmän pakotettu hallitsemaan resursseja ja ahtaaksi käyvää tilaa, mikä tarkoittaa että kaikkein tarpeellisimpien resurssien säilyttäminen voidaan taata ainoastaan uhraamalla toinen tarve: vapaus.

Kun sisäinen tai ulkoinen vihollinen puuttuu, valtio on keksinyt vihollisen jonka edessä se voi näyttää kaiken sotilasmahtinsa ja samaan aikaan pahentaa kansan alistamista pelolla ja riistolla sen ollessa ainoa pelastuksen mahdollisuus epidemian tuottamalta terrorilta. Meille ratkaisu ei ole lisää autoritaarista valtiota vaan kaikkien auktoriteettimuotojen katoaminen. Tästä eteenpäin on erittäin todennäköistä, että hätätiloja tullaan julistamaan maailman ekologisen tai yhteiskunnallisen tuhon seurauksena, sillä me olemme varmoja että katastrofeja seuraa.

Me emme liioittele kun me puhumme sodankäynnin potentiaalista: me jo nyt näemme armeijan ottavan haltuun strategisia asemia, poliisin useammin vartioivan katuja ja kameroilla varustettujen dronejen seurailevan ihmisten liikkeitä. Hätätilan toimet pyrkivät sekä lopettamaan flunssapandemian että levittämään toisenlaista pandemiaa: kansan tahdonvaraista alistumista pandemian vaaran nimissä sisäänajetuille laeille, valtion ja kapitalismin kritisoinnin lakkauttamista pelon ja mahdollisten riskien nimissä. Tämä tahdonvarainen alistuminen olisi mahdotonta ilman, että olemme teknologisten laitteidemme ja niiden luoman elämäntyylin alamaisia. Pandemian tai minkä tahansa muun katastrofin kynnyksellä me alistumme teknokraateille, asiantuntijoille, tieteentekijöille jne., kaikille ajan ja tilan johtajille jotka ovat etukäteen suunnitelleet asiat rationaalisesti laskelmoiden.

Samalla tavalla tämän epidemian, tai aivan minkä tahansa muun teollisen katastrofin, seuraukset, tulevat olemaan taloudellisesti tuhoisia. Jo nyt me näemme tuhansien ihmisten kriittisen tilanteen, jotka tulevat joutumaan pakolla työttömiksi tai kärsimään työnsä prekaariuden takia. Kuten aina, heikkenevistä elinolosuhteista kärsii yhteiskunnan heikommassa asemassa olevien kerrostumat, jotka ovat kärsineet ”kapitalismin kriisin” rankasta menosta ja sen leikkauksista jo vuosia. Toki se tulee varmasti saamaan aikaan suuria hyötyjä ylemmille luokille, kuten suurten lääkeyhtiöiden omistajille.

Epidemian iskiessä teollinen karanteeni, jossa me elämme, kasvaa jättiläismäiseksi, he sulkevat meidät tiili- ja betonihäkkeihin joista me voimme paeta hämmentävää todellisuutta ainoastaan virtuaalisesti omilla päätelaitteillamme. Samoilla laitteilla, jotka alistavat ja lisäävät vieraantumista teollisessa elämäntyylissä. Noilla laitteilla, jotka dehumanisoivat ja muokkaavat havaintojamme, aivojamme, tunteitamme jne. ja jotka muokkaavat sitä miten me näemme itsemme ja maailmamme. Virtuaalimaailmaan kytkettyinä me pysymme poissa vihamielisen maailman todellisuudesta, epidemiasta tai ydinvoimalakatastrofista. Elämäämme hallitsevat eivät ota vastuuta, vaan yrittävät saada meidät kuluttamaan ja olemaan osa teollisen kapitalismin katastrofien luomista, koska eräs postmodernismin piirre on vastuuttomuus jokaisen omista teoista, sillä me osallistumme koneen toimintaan, jonka vaikutuksista me olemme ”vieraantuneet”. Meille ainoat vastuulliset ovat elämän teknologiset organisaatiot ja ne, jotka niitä johtavat.

CONTRA TODA NOCIVIDAD

maaliskuu 2020

Teknologia itsessään ei vie itseään eteenpäin. Se ei halua mitään. Pikemminkin on markkinat, jotka ilmaisevat itseään teknologian avulla — käyttöjärjestelmä eri tietokonekäyttöliittymien ja alustojen taustalla, joka usein jää ohjelmistokehittäjiltä itseltään huomaamatta. Tämä käyttöjärjestelmä on nimeltään kapitalismi, ja se vie eteenpäin ihmistenvastaista agendaansa yhteiskunnassamme ainakin vähintään yhtä paljon kuin mikä tahansa teknologia.

Kaupankäynti ei ole ongelma. Ihmiset ja firmat voivat harjoittaa toimintaa tavoilla jotka vaurastuttavat kaikkia. Jos mikään, niin kapitalismi siten kuin sitä tänä päivänä harjoitetaan on kaupankäynnin vihollinen, joka kuorii arvon kermat markkinapaikkojen päältä ja toimittaa sitä etäisille osakkeenomistajille. Kapitalistisen käyttöjärjestelmän peritarkoitus on estää vaurauden leviäminen laajalle.

Se minä me kapitalismia nykyään pidämme syntyi keskiajan lopulla, orgaanisen talouskasvun ajanjakson tiimellyksessä. Sotilaat olivat juuri palanneet ristiretkiltä, olivat avanneet uusia kauppareittejä ja tuoneet mukanaan takaisin innovaatioita tuntemattomilta mailta. Yksi niistä, maurilaisten basaarista lähtöisin, oli “markkinarahan” käsite.

Tähän pisteeseen asti eurooppalaiset markkinat olivat toimineet suurimmaksi osaksi vaihtokaupalla, suoralla hyödykevaihdannalla. Kultakolikot, kuten florintti, olivat yksinkertaisesti liian niukassa ja arvokkaita tullakseen käytetyksi leipään. Kuka tahansa jolla oli kultaa — ja suurimmalla osalla talonpojista ei ollut — hamstrasi sitä. Markkinaraha mahdollisti tavallisten ihmisten myydä tuotteita toisilleen. Sitä usein laskettiin liikkeelle aamulla, kuin pokeripelin alussa jaettavat pelimerkit, ja sitten vaihdannan jälkeen se kerättiin pois. Jokainen rahayksikkö saattoi esittää leipäsiivua tai kaalinpäätä ja myyjä käyttäisi sitä luottona tavaroista pitääkseen kirjaa päivän kaupasta. Joten leipuri voisi mennä aamulla ja ostaa tarvitsemansa asiat käyttäen kuponkeja, joilla saisi leipää. Nuo kupongit sitten hiljalleen kulkeutuisivat takaisin leipurille, joka vaihtaisi niitä leipäsiivuihin.

Maurilaiset keksivät myös viljakupongit. Maanviljelijä voisi tuoda 100 paunaa viljaa kauppaan ja poistua mukanaan kuitti. Sitä rei’itettäisiin 10 paunan erissä niin, että maanviljelijä voisi repiä osan pois ja käyttää sen ostamaan mitä tarvitsee. Kiinnostava seikka tämäntyyppisestä rahasta on, että se menetti arvonsa ajan mittaan. Viljavarasto piti maksaa, ja osa viljasta meni huonoksi. Joten raha itsessään oli taipuvaista tulla kulutetuksi. Kuka pitäisi kädessään rahaa, joka tulisi olemaan ensi kuussa vähemmän arvokasta?

Tämä oli talous, joka oli suuntautunut rahan liikkuvuuteen, ei pääoman hamstraamiseen. Se jakoi vaurautta niin hyvin, että monet entiset talonpojat nousivat uuteen kauppiaitten keskiluokkaan. He työskentelivät itsensä hyväksi, vähemmän päiviä viikossa, suuremmalla liikevoitolla ja terveempinä kuin mitä eurooppalaiset olivat koskaan olleet (tai mitä he tulisivat olemaan vasta monen sadan vuoden päästä).

Aristokraatit eivät tykänneet tasapäistävästä kehityksestä. Kun talonpojat alkoivat muuttua omavaraisiksi, lääninherrat menettivät kykynsä vetää välistä heiltä arvoa. Nämä vauraat perheet eivät olleet luoneet arvoa vuosisatoihin, ja niinpä heidän piti muuttaa liiketoiminnan sääntöjä tyrehdyttääkseen vaurastuminen sekä heidän oma romahtamisensa. He keksivät kaksi innovaatiota. Ensimmäinen, vuokramonopoli, kielsi lailla kaikilta tehdä bisnestä alalla ilman virallista lupaa kuninkaalta. Tämä tarkoitti, että jos et ollut kuninkaan valittu suutari tai viinintuottaja, sinun piti lopettaa toiminta ja mennä töihin jollekin sellaiselle joka oli. Amerikan vallankumous oli pääosin vastaus sellaiseen British East India Companyn monopolikontrolliin. Siirtokuntalaiset olivat vapaita kasvattamaan puuvillaa, mutta heiltä kiellettiin muuttamasta sitä kankaaksi tai myymästä sitä kenellekään muulle kuin yritykselle — riistohinnoin. Yritys kuljetti puuvillan takaisin Englantiin, jossa siitä tehtiin kangasta, sitten se kuljetettiin takaisin Amerikkaan ja myytiin siirtokuntalaisille. Vuokramonopoli oli modernin korporaation edeltäjä.

Toinen pääinnovaatio oli keskusvaluutta. Markkinaraha julistettiin laittomaksi; sen käyttö oli rangaistavaa kuolemalla. Kaupankäyntiä tekevien ihmisten piti lainata rahaa, korolla, valtion kirstusta. Tämä oli tapa aatelisille, joilla oli rahaa, tehdä rahaa yksinkertaisesti lainaamalla sitä. Raha, joka oli ollut työkalu jolla auttaa tavaroiden vaihdannassa, muuttui sen sijaan tavaksi vetää välistä arvoa kaupankäynnissä. Paikallismarkkinat romahtivat.

Ainoat jotka jatkoivat rahan lainaamista olivat suuret vuokramonopolit. Tottakai jos yrityksen täytyi maksaa lainaamansa raha takaisin, heidän piti hankkia lisärahaa jostain. Tämä tarkoitti, että talouden piti kasvaa. Joten perustettujen korporaatioiden piti valloittaa uusia maita, riistää resursseja ja orjuuttaa ihmisiä.

Tuo kasvumandaatti on jäänyt meille tähän päivään asti. Korporaatioiden on pakko kasvaa maksaakseen takaisin sijoittajilleen. Yritykset itsessään ovat vain kanavia joiden läpi keskusvaluutan käyttöjärjestelmä voi suorittaa rutiininsa. Jokaisella uudella kasvukierroksella enemmän ja enemmän rahaa ja arvoa toimitetaan ylöspäin hierarkiassa todellisen maailman ihmisiltä ja resursseilta niille, joilla on monopoli pääomaan. Siksi sitä kutsutaan nimellä kapitalismi.

Lähde:

https://medium.com/team-human/capitalism-is-the-enemy-of-commerce-581afe2d0726

“Neoliberaali kapitalismi” on termi jota käytetään kuvaamaan sitä kapitalismin vaihetta jossa rajoitteet globaalille hyödykkeiden ja pääoman liikkeille, mukaanlukien rahoituspääomalle, ovat suurimmaksi osaksi poistuneet. Koska sellainen poistaminen tapahtuu globaalisti liikkuvaisen (tai kansainvälisen) rahoituspääoman painostuksen alaisuudessa, neoliberaalia kapitalismia karakterisoi kansainvälisen finanssipääoman hegemonia, jonka myötä maailman suuret pääkaupungit integroituvat, ja mikä varmistaa sen, että yhteisiä ”neoliberaaleja” lakeja ajetaan kaikissa maailman maissa. Sellaisen kansainvälisen finanssipääoman esiintulo on itsessään pääoman keskittymisen aikaansaama, mikä oli aiempina päivinä, niinkuin Lenin argumentoi, saanut tuoduksi yhteen finanssipääoman, eli pankki- ja teollisuuspääoman finanssioligarkian kontrollin alle, hegemoniapositioon jokaisen kehittyneen valtion sisällä. Pääoman keskittyminen nykypäivänä on kuitenkin edistynyt paljon enemmän Leninin ajoista, mikä on luonut tällaisen uuden entiteetin nimeltään kansainvälinen finanssipääoma ja tuonut sen hegemoniapaikalle. Kun talous on imeytynyt globaalien rahavirtojen vorteksiin, sen valtionulinoiden on ollut pakko alistua kansainvälisen finanssipääoman oikkuihin ja edistää sen ajamaa politiikkaa. Tällä seikalla on useita seuraamuksia, ja nämä seuraamukset muodostavat neoliberaalin kapitalismin keskeiset piirteet.

Ensinnäkin, neoliberaalia kapitalismia määrittää, toisin kuin menneiden aikojen kapitalismia, metropolialueiden pääomien toimintojen uudelleensiirto kehittyneestä maailmasta kehittyvään maailmaan, jotta hyödynnettäisiin jälkimmäisten matalia palkkoja, maailmanmarkkinoiden tuottamiseksi.

Toiseksi, se muuttaa Valtion olemusta kaikkialla, niin että Valtio, sen sijaan että se näennäisesti olisi luokkien yläpuolella ja pitäisi kaikkien puolta, mukaanlukien sorrettujen luokkien, huolimatta kapitalistisesta kehityksestä, muuttuu avoimemmin ja suoremmin linkitetyksi korporaatiorahoituksen finanssioligarkian intresseihin jotka taas omalta osaltaan ovat yhteydessä kansainväliseen finanssipääomaan. Tämä tarkoittaa inter alia valtion tuen pois vetämistä perinteisestä pikkutuotannosta ja maajussien maanviljelystä, ja näin aiemman siirtomaa-ajan primitiivisen pääoman akkumulaation prosessin jatkamista.

Kolmanneksi, Valtion väliintuloa ”kysynnän hallinnassa”, mitä on pidetty sodanjälkeisen kapitalismin tunnusmerkkinä niinkutsuttuna “Kultaisena Aikana”, mutta mitä finanssipääoma on aina vastustanut sen vaarantaessa kapitalistisen luokan yhteiskunnallisen legitimiteetin, kartetaan kuin ruttoa globalisoidun rahoitusmaailman painostuksesta. “Fiskaalinen vastuulainsäädäntö” menee eteenpäin jokaisen maan lainvalmisteluissa, jotta varmistettaisiin että Valtion pyrkimys kasvattaa työllisyyttä ja aktiviteettia taloudessa tapahtuu pääoman “insentiivien” muodossa, sen sijaan että otettaisiin kulut omaan piikkiin. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että Valtio ei voi enää stimuloida systeemin kasvattamista (sillä kapitalistit yksinkertaisesti pistävät omiin taskuihinsa kaikki tuet ja tulonsiirrot jotka Valtio niille “insentiivien” muodossa tarjoaa ilman että kukaan investoi yhtään mitään). Kasvu riippuu olennaisesti hinta“kuplien” muodostumisesta (poislukien luottorahoitteinen kuluttaminen, jolla on varsin tarkat rajat).

Nämä neoliberaalin kapitalismin ominaisuudet vuorostaan saavat aikaan tärkeitä seuraamuksia. Yhtäältä vaikka systeemi kasvaisikin, tämä kasvu itsessään liittyy äärimmäiseen tulojen ja varallisuuden erojen kasvuun, eriarvoisuuteen maiden välillä. Työntekijät kehittyneissä maissa eivät kykene kasvattamaan palkkojaan, koska maailmassa jossa pääoma liikkuu helposti, ne kilpailevat massiivisia kolmannen maailman työvoimareservejä vastaan. Jopa maissa, jonne työntekijöiden ulkoistustoimet on kohdistettu, on vaikeaa kasvattaa palkkoja, sillä työvoimareservit näissä maissa, jotka eivät todellakaan lopu kesken tällaisen ulkoistuksen tuloksena, itse asiassa kasvavat suhteellisesti kooltaan johtuen perinteisten pientuottajien ja maajussien omaisuuden riistosta. Näin reaalipalkkojen vektori eri maissa, sekä kehittyneiden että kehittymättömien, ei kasva ajan mittaan, vaikka työn tuottavuuden vektori kasvaa. Tämä maajussien ja pientuottajien omaisuuden riisto ja heidän talouksiensa tuho aiheuttaa, kolmannen maailman maissa, aliravitsemuksen ja materiaalisen puutteen absoluuttisen kasvun.

Samalla kun kaikki tämä tapahtuu neoliberaalin kapitalismin oikeasti kasvaessa, se ei voi kasvaa kestävästi. Sen kasvuprosessi pysähtyy seuraavasta syystä. Työn tuottavuuden nopeampi kasvu suhteessa palkkoihin kaikkialla johtaa suhteellisen maailmantalouden ylijäämän kasvuun, mikä saa aikaan pyrkimyksen kohti ylituotantoa (sillä kulutuksen suhde tuloihin on suurempi johtuen palkoista kuin johtuen ylijäämästä) ; ja ainoa tekijä neoliberaalin kapitalismin regiimissä, joka voi tämän pyrkimyksen saada aikaan, nimittäin hintakuplista johtuvat noususuhdanteet, muuttuu toimimattomaksi kun nämä kuplat puhkeavat, niinkuin niiden vääjäämättä täytyy tehdä.

Tästä lähteestä syntyvä kriisi voi olla varsin pitkittynyt, sillä uusia kuplia ei pystytä luomaan asian korjaamiseksi. Ja kun sellaisia kriisejä syntyy, työtätekevän kansan olosuhteet muuttuvat vieläkin säälittävimmiksi kuin ne olivat kasvun aikaan. Kapitalistinen maailmantalous nykyään on keskellä sellaista pitkittynyttä kriisiä, jolla ei ole loppua näkyvissä. Ja jopa siinäkin tapauksessa kun jotain elpymistä olisi tarjolla uuden kuplan muodossa, tämä elpyminen on liian katoavaista laatua, kestäen vain siihen asti kunnes uusi kupla puhkeaa.

Tämä pitkittynyt kriisi, jossa neoliberaali kapitalismi uppoaa, on se joka on tuottanut nykyisen maailmanlaajuisen fasismin nousun. Koska pääoman globalisaatio ja liihen liittyvä julkisen sektorin yksityistämisen prosessi heikentää liittoja, ja yleisesti välitöntä työväenluokan lakkovoimaa, fasistiset “ylivaltaan” perustuvat liikkeet, järjettömyyksiin vetoavat eri sorttiset, pyrkivät kehittämään sellaisia aikakausia. Heillä ei ole minkäänlaista kriisin peittoamisen agendaa, muuta kuin syyttely ja “vihatun toisen osapuolen” viktimisaatio sekä “messiaan” odottaminen, joka ihmeen kautta tulisi ja parantaisi yhteiskunnan kaikista sen vaivoista.

Nämä liikkeet vetoavat kaikkein eniten pikkuporvaristoon, mutta äärimmäisinä työväenliikkeen heikkouden hetkinä ne saattavat saada riveihinsä myös tiettyjä työläissegmenttejä. Mutta nämä liikkeet väistämättä havaitaan, niitä mainostetaan ja tuetaan korporaatio-finanssioligarkian rahoilla, jotta torpattaisiin edes potentiaalinenkin työläisten vastavoima tälle hegemonialle. Todellakin, ne kasvavat voimassa ja liikkuvat keskinäyttämölle vain kun ne ovat saavuttaneet korporaatio-finanssioligarkian tuen. Tämä liikko korporaatio-finanssioligarkian ja fasististen “starttien” (Kaleckin ilmaisua käyttäen) välillä on eri muodostumisen vaiheissa eri maissa tällä hetkellä maailmassa. Mutta fasismin uhka kuumottelee joka puolella; ja jopa siellä missä fasistit eivät onnistu valtaannousussa, puhumattakaan puskemaan maita täysiksi fasistivaltioiksi, ne kuitenkin suuresti mitätöivät minkään demokraattisen hallinnon perustukset luomallaan myrkyllisellä ilmapiirillä.

On kuitenkin olemassa perusero nykyaikaisen fasismin ja 30-luvun fasismin välillä. Finanssipääoma, joka on ajanut fasismia 30-luvulla, oli kansallisvaltioperusteista finanssipääomaa joka oli ollut mukana katkerassa imperiumien välisessä kilvoittelussa ja joka oli ylistänyt “kansallisvaltiota” sen ideologisena pönkänä kilpailussa. Nykyajan fasismi on noussut kansainvälisen finanssipääoman hegemoniasta, ja hiljennetyistä imperialistisesta kilvoittelusta johtuen tämän saman hegemonian aikaansaannoksista (koska globalisoitunut pääoma ei halua pääomavirran maasta toiseen häiriintyvän maailmassa joka on rikkoutunut “talousalueisiin”); eikä sillä ole halua haastaa tätä hegemoniaa. Sen “nationalismilta” täten uupuu materiaalinen substanssi.

Samasta syystä kuitenkaan se ei voi tehdä paljoakaan neoliberaalin kapitalismin kriisille, vaikka se astuukin valtaan, mitä tahansa se tekeekin, lupaamalla korjata tämän kriisin. Saksassa vuonna 1933 ja Japanissa 1931 fasismi oli hoitanut kriisin omalla tavallaan. Uudelleenaseistus sai nämä taloudet pois Lamasta, jolloin oli lyhyt hetki jolloin, ennen sodan raskaita kustannuksia, saatiin aikaan noususuhdanne militarisoimalla, jolla oli suuri fasistien tuki. Mutta nykyajan olosuhteissa fasistihallitukset eivät voi tehdä paljoakaan kriisin ratkaisemiseksi.

Kysynnän kasvattamiseksi sellaiset hallitukset, vaikka ne joutuisivat investoimaan enemmän armeijaan, joutuvat rahoittamaan sellaisia investointeja joko fiskaalisella vajeella tai verottamalla kapitalisteja (koska hallinnon kulut ovat työntekijöiden verotuksella katettuja, jotka kuluttavat palkkansa joka tapauksessa, se ei johda mihinkään kysynnän nettokasvuun). Molemmat näistä tavoista rahoittaaa valtion kulutusta ovat kuitenkin kirous kansainväliselle finanssipääomalle. Nykyajan fasismi täten on yksinomaan kyvytön ratkaisemaan kapitalismin kriisiä edes fasistisin metodein.

Neoliberaali kapitalismi täten on saavuttanut umpikujan. Perinteiset poliittiset puolueet eivät voi päästä neoliberalismin yli ja ovat syvästi samassa veneessä niiden päätösten kanssa jotka ovat luoneet kriisin; ja monet heistä, kuten Hillary Clinton USA:ssa, eivät edes halua tunnustaa kriisiä, ajatellen että talous selviää itse tästä notkahduksesta neoliberalismin viitekehyksessä. Fasistiset voimat toisaalta eivät aja mitään eksplisiittistä ohjelmaa kriisin voittamiseksi, eivätkä edes mitään implisiittistä agendaa joka voisi syntyä heidän mieltymyksensä pohjalta sotainvestointeihin. Näin ei Trump, eikä Marine Le Pen, ei UKIP eikä mikään muukaan nykyajan fasistinen elementti ole tuonut minkäänlaista talousohjelmaa julki jolla kriisi selätettäisiin.

Trump puhui protektionismista tienä ulos kriisistä USA:ssa. Mutta pelkkä protektionismi, ilman että kasvatetaan kotimarkkinoita suuremmalla valtion vajeilla tai kapitalistiveroilla rahoitetulla panoksella, ei voi luoda suurempaa työllisyyttä ilman että ulkovallat vastaisivat tähän jotenkin. Jos ne eivät vastaa, silloin kilpailullinen ”köyhdytetään naapuri”-politiikka seuraa tästä, mikä palvelee vain kärjistäjänä kapitalistisessa kriisissä, ja pahentaa kaikkien valtioiden oloja. Täten Trumpin protektionismi ei tule kasvattamaan työllisyyttä USA:ssa ilman että harjoitetaan ekspansionaarista rahapolitiikkaa.

Mutta fiskaalipolitiikan sijaan Trump ehdottaa toimia, joilla on vastakkainen vaikutus. Koska hän suunnittelee antavansa verohelpotuksia korporaatioille, ja tasapainottavansa leikkaukset valtion sosiaalitukien leikkauksilla, tämä vain pahentaa USA:n kriisiä, koska aggregaattikysyntä pienenee näillä fiskaalisilla toimilla. (Korporaatiosektori, joka säästää suurimman osan voittamistaan verohyödyistä yksinkertaisesti säästää myös tulevat verohelpotukset eikä kasvata kysyntää, mikä madaltaa hallituksen sosiaalitukien aikaansaamaa kulutusta, joka itse asiassa oikeasti vähentää kysyntää).

Globaalin finanssipääoman hegemonian alaisuudessa ei ole ratkaisua kapitalismin kriisiin. Ainoa mahdollinen ratkaisu, jota jokainen valtio voi yrittää, on että se ottaa aktiivisen toimijan roolin, ja jotta tuo voisi tapahtua, Valtion on päästettävä irti neoliberalismista.

Se voi tehdä näin vain jos talous vedetään pois globaalien finanssipääomien vorteksista, pääomarajoitteilla, ja lisäksi, siten kuin tilanne sitä vaatii, kaupparajoitteet; eli että talous irtoaisi globalisaatiosta. Koska korporaatio-finanssioligarkia, joka itse on integroitunut kansainväliseen finanssipääomaan, ei katso tätä hyvällä, ainoastaan Valtio, jolla on vaihtoehtoinen luokkapohja, kykenee saamaan aikaan sellaisen muutoksen, Valtio joka perustuu työläisten tukeen. Ja kun työläiset saavat aikaan sellaisen muutoksen, he eivät tyydy pelkän kapitalistisen talouden henkiinherättämiseen, vaan sen sijaan ryhtyvät rakentamaan kokonaan vaihtoehtoista taloutta, taloutta joka tekee siirtymän sosialismiin. Täten umpikujasta, jossa neoliberaali kapitalismi nyt vääntelehtii, voidaan murtaututa läpi; mutta sellainen läpimurto johtaa kapitalismin itsensä ohittamiseen.

Ollakseen varma, kuten Lenin sanoi, ei ole sellaista asiaa kuin absoluuttisen toivoton tilanne kapitalismille. Vaikka kapitalismi itsessään olisikin kykenemätön murtautumaan läpi umpikujasta, se tekee kaikkensa estääkseen työläisiä organisoitumasta saadakseen aikaan muutosta tilanteeseen. Se ottaa kaikki fasistiset ketkuilut käyttöön tätä varten. Se tekee kaikkensa puskeakseen ihmiskuntaa kohti barbarismia estääkseen sen ajatumisen sosialismiin. Lopputulos tottakai riippuu praxiksesta. Mutta nykyinen skenaario avaa työväelle mahdollisuuden tehdä aloite nostaa itsensä kriisistä ja samalla puolustaa ja syventää demokraattisia oikeuksia, ja viedä loppuun Lokakuun Vallankumouksen projekti.

ZEITGEIST: ADDENDUM

– Transkriptio –

Osa 1:

“Vanhat vetoomukset rotuun, seksuaaliseen ja uskonnolliseen sovinismiin, raivokkaaseen nationalistiseen tunteen paloon alkavat muuttua toimimattomiksi.” ”…se kuka minä olen ja olenko minä hyvä tai huono, tai saavutanko jotain tai ei, kaikki tuo on opittua.” “Se on vain huviajelu… ja me voimme muuttaa sen koska tahansa. Se on vain valinta. Ei vaivaa, ei työtä, ei työpaikkaa, ei rahan säästämistä….” “…tajutaksemme että meillä oli koko homma väärin päin, homman nimi oli tajuta se mitä jo olin.” “Me tarkoitimme sitä miten tärkeää on saada aikaan ihmismielen radikaali vallankumous. Kriisi on tietoisuuden kriisi. Kriisi joka ei voi enää hyväksyä vanhoja normeja, vanhoja malleja, muinaisia traditioita. Ja, ottaen huomioon sen mitä maailma on nyt, kaikessa kurjuudessaan, konflikteissaan, tuhoisassa brutaaliudessaan, aggressiossaan, ja niin edelleen, ihminen on edelleen sitä mitä hän oli. Hän on edelleen brutaali, väkivaltainen, aggressiivinen, ahne, kilpaileva — ja hän on rakentanut yhteiskunnan näiden mukaan.

[ ZEITGEIST ADDENDUM ]

[ “Ei ole mikään terveyden mitta olla hyvin sopeutunut perustavanlaatuisesti sairaaseen yhteiskuntaan” -J. Krishnamurti ]

Nyky-yhteiskunta koostuu joukosta instituutioita… poliittisista instituutioista, laki-instituutioista, uskonnollisista instituutioista… sosiaaliluokkien instituutioihin, perhearvoihin ja työn erikoistumiseen. On selvää, että näiden perinteisten rakenteiden perimmäinen vaikutus on muokannut ymmärrystämme ja perspektiivejämme…

Kyllä, kaikista instituutioista, joihin olemme syntyneet, jotka meitä ohjaavat ja joille meidät on ehdollistettu, ei tunnu olevan järjestelmää joka otetaan yhtä annettuna ja ymmärretään yhtä väärin… kuin rahajärjestelmä. Lähes uskonnolliset mittasuhteet saanut vakiintunut rahalaitos on olemassa eräänä kyseenalaistamattomimpana uskonnon muotona joka on olemassa. Miten raha luodaan, politiikka jolla sitä hallinnoidaan ja miten se todella vaikuttaa yhteiskuntaan ovat väestön suuren enemmistön rekisteröimättömiä etuja.

Maailmassa jossa 1% kansasta omistaa 50% maailman vauraudesta… maailmassa jossa 34 tuhatta lasta kuolee joka päivä köyhyyteen ja ehkäistäviin tauteihin, ja jossa 50% maailman populaatiosta elää alle 2 dollarilla päivässä… yksi asia on varmaa:

Jokin on todella pielessä.

Ja olitpa sitten tietoinen tästä tai et, kaikkien vakiintuneiden instituutioidemme ja täten myös yhteiskunnan itsensä elimistö on raha. Täten tämän rahapolitiikan instituution ymmärtäminen on kriittistä jos haluaa ymmärtää miksi elämämme on sellaista kuin se on. Valitettavasti, taloustiedettä tarkastellaan usein hämmentyneenä ja tylsistyneenä. Jatkuva virta rahoituksellista jargonia yhdistettynä kuumottavaan matematiikkaan nopeasti ajaa ihmiset pois yrittämästä ymmärtää sitä. Fakta on kuitenkin se, että rahoitusjärjestelmään liittyvä monimutkaisuus on pelkkä naamio, joka on suunniteltu piilottamaan eräs kaikkein yhteiskunnallisesti halvaannuttavimmista rakenteista, jota ihmiskunta on koskaan sietänyt.

[OSA 1. “Kukaan ei ole niin toivottomasti orjuutettu kuin ne jotka väärin perustein uskovat olevansa vapaita.”-Johann Wolfgang von Goethe-1749-1832]

Joitain vuosia sitten, USA:n keskuspankki, Federal Reserve, tuotti dokumentin nimeltä “Modern Money Mechanics”. Tämä julkaisu kuvasi yksityiskohtaisesti rahan luonnin institutionalisoidun käytännön, niin kuin Federal Reserve ja sen tukema globaali kaupallisten pankkien verkosto toimii. Avaussivulla dokumentti kertoo tavoitteensa: “Tämän kirjasen tavoite on kuvata rahan luonnin perusprosessit vähimmäisvarantopankkijärjestelmässä”. Sitten se siirtyi kuvaamaan tätä ”vähimmäisvarantojärjestelmää” erilaisella pankkiterminologialla. Käännettynä tämä kuuluu jotenkin seuraavasti:

USA:n hallitus päättää että se tarvitsee rahaa, joten se ottaa yhteyttä Federal Reserveen, ja pyytää, sanoisimmeko, 10 miljardia dollaria. FED vastaa sanoen ”toki… me ostamme 10 miljardia hallituksen velkakirjoina teiltä.”

Joten hallitus ottaa sitten palan paperia, painaa siihen virallisen näköisiä kuvioita, ja kutsuu niitä ”Valtion velkasitoumuksiksi”. Sitten se antaa arvon näille velkakirjoille 10 miljardin dollarin edestä, ja lähettää ne FEDille. Vastauksena FEDin tyypit ottavat esiin vaikuttavan näköisiä paperinpaloja, tällä kertaa nimeltään ‘Keskuspankkiraha’… myös kymmenen miljardin arvon edestä.

FED sitten ottaa nämä rahat ja vaihtaa ne velkakirjoihin. Kun tämä vaihto on tehty, hallitus sitten kiikuttaa 10 miljardia keskuspankkirahaa ja tallettaa ne pankkitilille… ja tuon talletuksen kautta paperilapuista tulee virallisesti ”laillinen maksuväline”, mikä kasvattaa USA:n rahamäärää 10 miljardilla dollarilla.

Ja siinä se on… 10 miljardia uutta rahaa on luotu. Totta kai, tämä esimerkki on yleistys, sillä, todellisuudessa, tämä transaktio tapahtuisi elektronisesti, ilman että paperia käytettäisiin ollenkaan. Itse asiassa vain 3% USA:n rahavarannosta on olemassa fyysisenä valuuttana. Loput 97% on olemassa vain tietokoneiden sisällä.

No, hallituksen velkakirjat ovat suunniteltu velkainstrumenteiksi ja kun FED ostaa näistä velkakirjoja, rahalla jonka se on luonut tyhjästä, hallitus lupaa maksaa nuo rahat takaisin FEDille.

Toisin sanoen… raha luotiin tyhjästä. Tämä jäätävä paradoksi siitä miten raha, tai arvo, voidaan luoda velaksi, eli velvoitteeksi, muuttuu selkeämmäksi tämän harjoituksen edetessä.

Joten vaihtotapahtuma on tehty ja nyt 10 miljardia on kaupallisen pankin tilillä. Tässä kohtaa homma muuttuu mielenkiintoiseksi, sillä FEDin käytäntö on, että tuo 10 miljardia dollaria talletuksia yhtäkkiä muuttuu osaksi pankin reservejä, aivan niinkuin kaikki muutkin talletukset. Ja koskien reservivaatimusta, niinkuin Modern Money Mechanicsissa on esitetty: Pankin tulee säilyttää laillisesti vaaditut reservit, yhteensä vaadittu prosenttiosuus kaikista talletuksista. Sitten se määrittää tämän esittämällä: nykysäännösten mukaan reservivaatimus suurimmalle osalle tilejä on 10%.

Tämä tarkoittaa, että kymmenen miljardin dollarin talletuksella 10% eli 1 miljardi pidetään vaadittuina reserveinä, kun loput 9 miljardia tulkitaan ylimääräisiksi reserveiksi ja niitä voidaan käyttää uusien lainojen antamiseen.

On loogista olettaa, että tämä 9 miljardia käytännössä tulee olemassaolevasta 10 miljardin talletuksesta. Kuitenkaan tämä ei pidä paikkaansa. Se mitä tapahtuu on että 9 miljardia luodaan yksinkertaisesti tyhjästä, olemassaolevan 10 miljardin dollarin talletuksen päälle. Tällä tavoin rahamäärä laajenee. Kuten Modern Money Mechanicsissa kerrotaan: ”totta kai, ne (pankit) eivät oikeasti anna lainoja rahasta jonka he saavat talletuksina. Jos ne tekisivät niin, yhtään lisää rahaa ei luotaisi. Kun ne luovat lainoja, ne hyväksyvät velkasitoumuksia (lainasopimuksia) vaihdossa luotosta (raha) lainaajan pankkitilille.”

Toisin sanoen, 9 miljardia voidaan luoda tyhjästä, yksinkertaisesti koska on tarve sellaiselle lainalle, ja 10 miljardia löytyy talletuksina kattamaan reservivaatimus. Oletetaan nyt, että joku kävelee pankkiin ja lainaa saatavilla olevat 9 miljardia dollaria. He todennäköisesti laittavat rahat pankkiin omalle tililleen. Prosessi silloin toistuu, sillä tuo talletus muuttuu osaksi reservejä pankissa. 10% otetaan sivuun ja 90% 9 miljardista, 8.1 miljardia, on nyt saatavilla uusiin lainoihin. Ja, totta kai, tuo 8.1 voidaan lainata ja tallettaa uudelleen, joka luo seuraavat 7.2 miljardia, 6.5 miljardia, 5.9 miljardia jne. Tämä talletus-rahanluonti-laina -sykli voi periaatteessa jatkua äärettömyyteen… keskimääräinen matemaattinen määrä on noin 90 miljardia dollaria luotua rahaa, joka voidaan luoda alkuperäisen 10 miljardin päälle. Toisin sanoen, jokaista talletusta kohden joka pankkijärjestelmään laitetaan sisään, noin 9 kertaa voidaan luoda tyhjästä.

[Bank of American mainos]

Jotta ymmärtäisimme sitä miten rahaa luodaan tässä vähimmäisvarantojärjestelmässä, looginen, mutta silti hämärä kysymys tulee mieleen:

Mikä antaa tälle uudelle luodulle rahalle arvonsa?
Vastaus: Se raha joka on jo olemassa.

Uusi raha pääasiallisesti varastaa arvoa olemassaolevalta rahalta… kun kokonaisrahamäärä kasvaa, huolimatta tuotteiden ja palvelujen kysynnästä, ja, hinnat nousevat tarjonnan ja kysynnän löytäessä tasapainon, tämä pienentää jokaisen yksittäisen dollarin ostovoimaa. Tähän yleensä viitataan ”inflaationa” ja inflaatio on olennaisesti kansaa verottava piilovero.

(Ron Paul) : “… se neuvo minkä yleensä saat, on inflatoida valuuttaa. He eivät sano heikennä valuuttaa, he eivät sano devalvoi valuuttaa, he eivät sano huijaa kansalta säästöt, he eivät sano laske korkoja. Todellinen kusetus on se kun me vääristämme rahan arvoa, kun me luomme rahaa tyhjästä, meillä ei ole yhtään säästöjä ja kuitenkin on olemassa niinkutsuttua pääomaa… joten kysymykseni tiivistyy tähän — miten ihmeessä me voimme odottaa ratkaisevamme inflaation ongelman — joka on rahamäärän kasvua — lisäämällä inflaatiota?”

Tietenkään ei voi. Vähimmäisvarantojärjestelmän rahanlaajennus on luonnostaan inflationaarinen. Rahamäärän laajeneminen ilman että tuotteiden ja palveluiden määrä taloudessa kasvaa samassa suhteessa heikentää aina valuuttaa.

Itse asiassa nopea vilkaisu USA:n dollarin historiallisiin arvoihin suhteessa rahan määrään kertoo tämän pointin selvästi, sillä käänteinen suhde on ilmiselvä. Yksi dollari vuonna 1913 vaati 21.60 dollaria vuonna 2007 ollakseen samassa arvossa… se on 96% devaluaatio (1994% kumulatiivinen inflaatio) siitä kun FED on syntynyt.

Jos tämä luonnollisen ja jatkuvan inflaation todellisuus tuntuu absurdilta ja taloudellisesti itsetuhoiselta… pidä kiinni tuosta ajatuksesta, sillä absurdius on aliarviointia siinä suhteessa miten rahoitusjärjestelmämme todella toimii.

Sillä rahoitusjärjestelmämme raha on velkaa ja velka on rahaa. Tässä on kaavio USA:n rahamäärästä vuodesta 1950 vuoteen 2006. Tässä on kaavio USA:n valtionvelasta samalta ajalta. Miten mielenkiintoista onkaan, että trendi on lähes identtinen… mitä enemmän rahaa on, sitä enemmän velkaa on. Mitä enemmän velkaa on, sitä enemmän rahaa on.

Eri tavalla ilmaistuna, jokainen dollari lompakossasi on jonkun velkaa toiselle, sillä muista, ainoa tapa jolla raha voi syntyä on velan avulla. Täten, jos jokainen maassa kykenisi maksamaan velkansa, mukaanlukien hallinto, ei olisi yhtään dollaria kierrossa.

(”Jos rahasysteemissä ei olisi velkaa, ei olisi yhtään rahaa”
-Marriner Eccles – Federal Reserven johtaja
syyskuun 30. 1941 – Edustajiston kuulemistilaisuus pankkitoiminnasta ja valuutasta )

Itse asiassa, viime kerta Amerikan historiassa kun valtionvelka maksettiin kokonaan oli vuonna 1835, presidentti Andrew Jacksonin lopettaessa keskuspankin, joka edelsi FEDiä, toiminnan kokonaan. Jacksonin koko poliittinen ohjelma olennaisesti pyöri keskuspankin toiminnan lopettamisen ympärillä, ja hän lausui yhdessä vaiheessa: ”ne rohkeat pyrkimykset, jotka nykyinen pankki on tehnyt kontrolloidakseen hallitusta, ovat vain ennakkoaavistuksia siitä kohtalosta joka odottaa Amerikan kansaa, mikäli heidät huijataan säilyttämään tämä instituutio tai jokin toinen sen kaltainen.” Valitettavasti hänen viestinsä jäi lyhytikäiseksi, ja kansainväliset pankkiirit onnistuivat perustamaan toisen keskuspankin vuonna 1913, Federal Reserven. Ja niin kauan kuin tämä instituutio on olemassa, velanotto on taattu jatkuvaksi.

Tähän mennessä olemme käsitelleet todellisuutta, että rahaa luodaan velaksi lainojen kauta. Nämä lainat perustuvat pankin ”reserveihin” ja reservit johdetaan talletuksista. Tämän vähimmäisvarantojärjestelmän kautta yksittäinen talletus voi luoda 9 kertaa sen alkuperäisen arvon verran rahaa, joka vuorostaan heikentää olemassaolevaa rahaa, ja nostaa hintoja yhteiskunnassa. Ja koska kaikki tämä raha luodaan velaksi ja kierrätetään satunnaisesti liiketoiminnan kautta, ihmiset irtautuvat heidän alkuperäisestä velastaan, ja syntyy epätasapaino jossa ihmiset pakotetaan kilpailemaan työpaikoista, jotta he saisivat tarpeeksi rahaa itselleen rahavarannoista kattamaan elinkustannuksensa.

Vaikka tämä kaikki kuulostaakin rikkinäiseltä ja takapajuiselta… on silti yksi asia jonka olemme jättäneet välistä tässä yhtälössä… ja se on tämä rakenteellinen elementti joka paljastaa systeemin todellisen petollisen luonteen.

Koron periminen.

Kun hallinto lainaa rahaa FEDiltä tai kun henkilö lainaa rahaa pankilta, se täytyy lähes aina maksaa takaisin korkoineen. Toisin sanoen, yksittäinen dollari joka on olemassa, täytyy jossain kohtaa palauttaa pankille koron kera. Mutta, jos kaikki raha lainataan keskuspankilta ja sitä määrää kasvattavat kaupalliset pankit luotonannollaan, vain se mitä kutsutaan prinsipaaliksi (alun perin sijoitettu osuus) luodaan rahamäärään. Joten, mistä tulee raha kattamaan peritty korko?

Ei mistään. Se ei ole olemassa. Tämän seuraukset ovat ällistyttäviä, sillä määrä rahaa joka ollaan velkaa pankeille tulee aina yrittämään määrän rahaa joka on kierrossa. Tämän takia inflaatio on jatkuvaa taloudessa, sillä aina tarvitaan uutta rahaa kattamaan jatkuva systeemiin rakennettu vaje, joka syntyy tarpeesta maksaa korkoa.

Mitä tämä merkitsee matemaattisesti, on että maksukyvyttömyys ja konkurssi ovat sisäänrakennettu systeemiin. Ja aina tulee olemaan köyhiä alueita yhteiskunnassa, jotka saavat lyhyen korren. Analogia olisi tuolileikki, jossa musiikin lakatessa joku jää ilman istumapaikkaa.

Ja se on koko homman pointti. Tämä poikkeuksetta siirtää todellista vaurautta yksilöiltä pankeille, sillä jos et kykene maksamaan asuntolainaasi, he vievät kämppäsi sinulta. Tämä on erityisen raivostuttavaa kun tajuaa, että sellainen maksukyvyttömyys johtuu vähimmäisvarantojärjestelmästä, ja lisäksi että se raha joka pankeista lainataan ei edes ollut laillisesti olemassa alunalkaenkaan.

Vuonna 1969 Minnesotan oikeusasteessa oli tapaus, jossa mies nimeltä Jerome Daly riitautti kämppänsä pakkohuutokaupan pankin kanssa, joka oli antanut lainan kämpän ostoon. Hänen argumenttinsa oli, että asuntolainasopimus vaatii molemmilta osapuolilta, eli häneltä ja pankilta, lainvoimaista omaisuutta vaihdossa. (Common-)Lain kielellä tätä kutsutaan “vastikkeeksi”.

(Vastike: sopimuksen perusta. Sopimus perustuu vaihdantaan yhdestä vastikkeesta toiseen.)

Daly selitti, että raha ei ollut, itse asiassa, pankin omaisuutta, sillä se luotiin tyhjästä heti kun lainasopimus oli allekirjoitettu.

Muistathan mitä Modern Money Mechanics sanoi lainoista: “se, mitä he tekevät lainoja antaessaan, on hyväksyvät keskuspankkirahaa vaihdossa luotosta. Reservit eivät muutu lainatransaktiossa. Mutta talletettu luotto on lisäys pankkijärjestelmän kokonaistalletuksiin.” Toisin sanoen, raha ei tule heidän olemassaolevista varoistaan. Pankki yksinkertaisesti keksii sen, eikä tule vastaan millään omalla paitsi teoreettisella velvollisuudella maksaa paperilla.

Oikeustapauksen edistyessä pankin johtaja, Morgan, kutsuttiin aitioon, ja tuomarin henkilökohtaisessa muistiossa hän muistelee, että ”johtaja myönsi, että yhdessä Federal Reserve -pankin kanssa… rahat ja luotto luotiin kirjanpidon kirjauksena… rahat ja luotto syntyivät kun ne luotiin… Morgan myönsi että yksikään USA:n laki tai asetus ei anna hänelle oikeutta tehdä tällaista… laillinen vastike tulee olla olemassa ja sellainen tulee esittää rahan tueksi.” “Jury päätti, että laillista vastiketta ei ollut ja olen samaa mieltä.” Hän myös runollisesti lisäsi, ”Vain Jumala voi luoda jotain arvokasta tyhjästä. ”

Ja tuon paljastuksen yhteydessä oikeus hylkäsi pankin vaateen asunnon haltuunotosta ja Daly sai pitää kämppänsä. Tämän oikeuden päätöksen seuraukset ovat suunnattomat, sillä joka kerta kun lainaat rahaa pankista, olipa se asuntolainaa varten tai kulutusluottoa, raha joka sinulle annetaan ei ole ainoastaan väärennetty, se on laiton vastikkeen muoto ja täten mitätöi takaisinmaksun… sillä pankilla ei koskaan ole ollut rahaa omaisuutena alunalkaenkaan. Epäonneksi sellaiset lailliset realisaatiot tukahdutetaan ja painetaan villasella, ja jatkuva vaurauden siirron ja velkaantumisen peli jatkuu….

Tästä pääsemmekin lopulliseen kysymykseen: miksi?

Amerikan sisällissodan aikainen presidentti Lincoln sivuutti korkean koron lainat, joita Euroopan pankit tarjosivat, ja päätti tehdä mitä perustajat ehdottivat, mikä oli luoda riippumaton ja olennaisesti velkavapaa valuutta. Sitä kutsuttiin nimellä Greenback. Pian tämän jälkeen tehtiin toimia, sisäinen dokumentti kiersi brittien ja amerikkalaisten pankkien intresseistä:

“…orjuus ei ole mitään muuta kuin työvoiman omistamista, ja sen mukana tulee työvoiman hoito, kun eurooppalaisten suunnitelma… on että pääoma kontrolloi työvoimaa kontrolloimalla palkkoja. Tämä voidaan toteuttaa kontrolloimalla rahaa. En salli greenbackille tuota, sillä me emme voi kontrolloida sitä.” –-The Hazard Circular, July, 1862

Vähimmäisvarantopolitiikka, jota Federal Reserve jatkaa, joka on levinnyt suurimpaan osaan maailman pankkeja, on itse asiassa modernin orjuuden muoto. Mieti nyt…

Raha luodaan velaksi. Ja mitä ihmiset tekevät velkaantuneina? He alistuvat tekemään töitä sen maksamiseksi. Mutta, jos rahaa voidaan saada ainoastaan uusina lainoina, miten yhteiskunta voi olla koskaan velaton? Se ei voi. Ja se on koko homman pointti.

Ja omaisuuserien menettämisen pelko, yhdistettynä kamppailuun ylläpitää jatkuvaa velkaa ja inflaatiota systeemissä, jota korostaa väistämätön niukkuus rahamäärässä itsessään jonka korko luo ja jota ei koskaan voida maksaa takaisin… se pitää velkaorjan kurissa… juoksemassa oravanpyörässä miljoonien muiden kanssa… ja näin antaa voimaa imperiumille joka todella hyödyttää vain eliittiä pyramidin huipulla… sillä loppujen lopuksi, kenelle oikein teet töitä? Pankeille. Raha luodaan pankissa ja väistämättä päätyy pankkiin. Ne ovat herroja yhdessä niiden tukemien korporaatioiden ja hallitusten kanssa.

Fyysinen orjuus vaatii, että ihmisillä on kämpät ja että heitä ruokitaan. Taloudellinen orjuus vaatii, että ihmiset ruokkivat ja asuttavat itsensä.

Se on eräs pirullisimmista yhteiskunnallisen manipulaation huijauksista mikä on koskaan luotu, ja sen ytimessä on näkymätön sota kansaa vastaan. Velka on ase jota käytetään valloittamaan ja alistamaan yhteiskuntia ja korko on sen pääammus.

Ja suurin osa kävelee ympäriinsä välinpitämättömänä tästä todellisuudesta, pankit, yhdessä hallitusten ja korporaatioiden kanssa, jatkavat taloudellisen sodankäynnin taktiikoidensa laajentamista… perustaen uusia tukikohtia… kuten Maailmanpankki ja IMF… samalla keksien uuden tyyppisiä sotilaita… talouden palkkamurhaajan synty.

OSA 2:

( On kaksi tapaa valloittaa ja orjuuttaa kansakunta. Yksi on miekalla. Toinen on velalla. — John Adams, 1735-1826 )

‘John Perkins’:

Me talouden palkkamurhaajat olemme olleet vastuussa todellisen globaalin imperiumin luomisesta, ja me työskentelemme monin eri tavoin. Mutta ehkä kaikkein yleisin on, että me identifioimme maan jolla onresursseja ja joita korporaatiomme haluavat, kuten öljyä, ja sitten järjestämme suuren lainan sille maalle Maailmanpankilta tai joltain sen sisarjärjestöltä. Mutta rahat eivät oikeasti mene sille maalle… sen sijaan se menee meidän suurille korporaatioillemme infrastruktuuriprojektien rakentamiseen siinä maassa — voimalaitoksiin, teollisuuspuistoihin, satamiin — asioihin jotka hyödyttävät muutamaa rikasta tuossa maassa, lisäksi meidän korporaatioitamme — mutta emme auta suurinta osaa kansasta ollenkaan. Kuitenkin nuo ihmiset, koko maa, jätetään hoitamaan tuo suuri velka. Se on niin suuri velka, että he eivät voi maksaa sitä takaisin, ja se kuuluu asiaan että he eivät siihen kykene. Ja niin jossain kohtaa me talouden palkkamurhaajat menemme heidän pakeilleen ja sanomme, kuunnelkaa, te olette meille velkaa aika paljon rahaa, ette voi maksaa velkojanne, joten myykää öljynne meidän öljy-yhtiöille tosi halvalla. Antakaa meidän rakentaa sotilastukikohta maahanne, tai lähettää sotilaita tukemaan meidän sotilaitamme jonnekin päin maailmaa, kuten Irakiin, tai äänestäkää meidän malliin seuraavan kerran YK:ssa…. jotta heidän sähköyhtiönsä yksityistettäisiin, jotta heidän vesi- ja viemäriverkostonsa yksityistettäisiin ja myytäisiin amerikkalaisille tai kansainvälisille korporaatioille. Joten koko homma paisui, ja se on tyypillistä sille tavalle miten IMF ja Maailmanpankki toimivat: ne saattavat maan velkoihin, niin isoihin velkoihin että niitä ei voida maksaa takaisin, ja sitten tarjoavat lisärahoitusta velan maksuun, ja maksavat sitten jopa lisää korkoja, ja sitten vaaditaan tätä quid pro quo mikä tarkoittaa “ehdollisuutta” tai “hyvää hallintotapaa” joka tarkoittaa periaatteessa sitä, että heidän on pakko myydä resurssejaan, mukaan lukien heidän yhteiskunnalliset palvelut; heidän infrastruktuurilaitoksensa; heidän koulutusjärjestelmänsä joskus; heidän vankeinhoitonsa; heidän vakuutusjärjestelmänsä ulkomaisille korporaatioille. Se on tupla-, tripla-, kvadrupla-vahinko.

(Iran, 1953)

Talouden palkkamurhaajia edeltävä keissi sai todella alkunsa 50-luvun alussa, kun demokraattisesti valittiin Mossadegh, joka valittiin Iranissa… häntä pidettiin Lähi-Idän demokratian ja koko maailman toivona. Hän oli Time-lehden ”Vuoden mies”… mutta, eräs niistä asioista joita hän lupasi ja jonka hän aikoi toteuttaa oli idea ulkomaisesta öljy-yhtiöiden pakosta maksaa Iranin kansalle paljon suurempi hinta öljystä jota ne veivät Iranista, niin että iranilaiset hyötyisivät omasta öljystään. Omituinen politiikka. Me emme tietenkään pitäneet siitä. Mutta meitä pelotti tehdä se mitä me normaalisti teimme, mikä oli lähettää joukkomme paikalle. Sen sijaan me lähetimme erään CIA-agentin, Kermit Roosevelt, Teddy Rooseveltin sukulainen…. ja Kermit meni käymään muutaman miljoonan dollarin kanssa ja oli erittäin, erittäin tehokas, ja lyhyessä ajassa hänen onnistui saada Mossadegh syrjäytettyä vallasta, tuoda shaahi hänen korvaajakseen, joka oli aina öljyn puolella… ja se oli äärimmäisen tehokasta.

(Vallankumous Iranissa)
ÄÄNI:

Väkijoukot vyöryvät Tehraniin. Armeijan upseerit huutavat, että Mossadegh on antautunut, ja että hänen valtansa käytännön Iranin diktaattorina on loppunut. Kuvat shaahista pyörivät ympäriinsä kaduilla mielipiteen muuttuessa. Shaahi on tervetullut kotiin.

JOHN:

Joten Washingtonissa ihmiset katselivat ympärilleen ja sanoivat, vau, se oli helppoa. Ja halpaa. Joten tämä sai aikaan aivan uudenlaisen tavan manipuloida valtioita, luoda imperiumi. Ainoa ongelma Rooseveltin kanssa oli, että hän oli virkaa toimittava CIA-agentti, ja hän oli jäänyt kiinni, tästä olisi seurannut pahaa jälkeä. Joten nopeasti tehtiin päätös käyttää yksityisiä konsultteja, ja kanavoida rahaa Maailmanpankin ja IMF:n tai jonkin muun vastaavan lafkan kautta ihmisille kuten minä, joka työskenteli yksityiselle yritykselle… niin että jos me jäisimme kiinni, sillä ei olisi vaikutusta hallintoon.

(Guatemala 1954)

Kun Arbenzista tuli Guatemalan presidentti, maa oli hyvinkin United Fruit Companyn vallan alla, suuren kansainvälisen korporaation, ja Arbenz veti ässän hihasta ja sanoi, kuulkaas me halutaan maat takaisin kansalle, ja heti kun hän pääsi valtaan hän alkoi toteuttaa politiikkaa joka tekisi juuri niin, ottaisi maat takaisin kansalle. United Fruit ei pitänyt tästä, ja niin he palkkasivat PR-firman, aloittivat suuren kampanjan USA:ssa vakuuttaakseen USA:n kansalaiset lehdistön ja kongressin, ja vakuuttelivat kaikille että Arbenz oli Neuvostoliiton nukke, ja että jos me sallisimme hänen olla vallassa, neukuilla olisi jalka oven välissä tällä pallonpuoliskolla, ja tuohon aikaan oli suuri pelko kaikkien mielessä, punainen terrori, kommunistien terrori…. ja niin lyhyestä virsi kaunis, tästä kampanjasta tuli osa CIA:n ja armeijan toimintaa saada tämä mies pois pelistä… ja niin he tekivät. Me lähetimme lentokoneet, sotilaat, erikoisjoukot, me lähetimme sinne kaiken kukistamaan hänet. Ja pian hänet pantiin viralta, uusi kaveri otti hänen hommansa ja antoi käytännössä vallan korporaatioille, mm. United Fruitille.

(Ecuador 1981)

Ecuador on monen monta vuotta ollut USA-myönteisten diktaattorien hallinnassa, jotka ovat usein olleet suhteellisen brutaaleja. Sitten päätettiin, että sinne saataisiin todella demokraattiset vaalit. Jaime Roldos pyrki virkaan, ja hänen päätavoitteensa presidenttinä olisi varmistaa että Ecuadorin resursseja käytettäisiin ihmisten auttamiseen. Ja hän voitti, häkellyttävästi, suuremmalla äänten erolla kuin kukaan aiemmin Ecuadorissa, ja hän alkoi toteuttaa näitä muutoksia… varmistaakseen että öljy auttaisi kansaa. No, me emme pitäneet siitä USA:ssa. Istuin alas yhtenä talouden palkkamurhaajista, muuttaaksemme Roldoksen, korruptoidaksemme hänet, saadaksemme hänet pois vallasta. Kertoaksemme hänelle että ok, voit tulla todella rikkaaksi jos sinä ja perheesi pelaatte peliämme, mutta jos jatkat tämän lupaamasi politiikan ajamista, joudut pois… hän ei kuunnellut.

(Ecuadorin johtaja kuolee lento-onnettomuudessa)

Hänet salamurhattiin. Heti kun kone oli osunut maahan, koko alue eristettiin. Ainoat jotka sallittiin alueelle olivat USA:n armeijaa läheisestä tukikohdasta, ja jotain Ecuadorin armeijaa. Kun tutkimukset aloitetiin, kaksi pääsilminnäkijää tapaukselle kuolivat auto-onnettomuuksissa ennen kuin he kykenivät todistamaan. Monta erittäin, erittäin omituista juttua tapahtui Jaime Roldosin kuoleman ympärillä. Minä, kuten suurin osa jotka tapausta tarkastelivat, en epäillyt hetkeäkään etteikö kyseessä olisi salamurha, ja tottakai sijassani talouden palkkamurhaajana olin aina odottanut jotain tapahtuvan Jaimelle, oli se sitten vallankaappaus tai salamurha, mutta että hänet pantaisiin sivuun koska hän ei korruptoitunut, hän ei sallinut itsensä korruptoitua sillä tavoin kuin me halusimme hänen korruptoituvan.

(Panama 1981)

Omar Torrijos, Panaman presidentti, oli yksi suosikkihenkilöistäni. Todella pidin hänestä. Hän oli karismaattinen, hän oli kavaeri joka todella halusi auttaa maataan. Kun yritin lahjoa hänet tai korruptoida hänet hän sanoi, kuule John… hän kutsui minua Juanitoksi… hän sanoi, kuule Juanito, en tarvitse rahoja. Se mitä todella tarvitsen on että maatani kohdellaan reilusti. USA:n tarvitsee maksaa takaisin velat jotka olette velkaa kansalleni kaikesta tuhosta jonka olette saaneet täällä aikaan. Minun tulee olla positiossa jossa voin auttaa muita Latinalaisen Amerikan maita voittamaan itsenäisyys, ja olemaan vapaita pohjoisen kammottavasta läsnäolosta jolla te meitä käytätte niin pahoin hyväksenne. Tarvitsen Panaman kanavan takaisin panamalaisten käsiin. Se on se mitä haluan. Joten jätä minut yksin, älä yritä lahjoa minua. Vuosi oli 1981, ja toukokuussa Jaime Roldos salamurhattiin, Omar oli tästä erittäin tietoinen. Torrijos keräsi perheensä ja sanoi, minä olen mahdollisesti seuraava. Mutta se on ok koska olen tehnyt sen mitä tulin tänne tekemään. Olen neuvotellut kanavan, kanava tulee meidän käsiimme. Hän oli juuri lopettanut neuvottelut sopimuksesta Jimmy Carterin kanssa. Saman vuoden kesäkuussa, vain pari kuukautta myöhemmin, hän myös tippui lentokoneturmassa… ei ole epäilystäkään etteikö CIA:n shakaalit olisi häntä teloittaneet. Torrijoksen turvamiehillä oli paljon todisteita jotka eräs heistä antoi hänelle kun hän nousi lentokoneeseen, pienen kasettinauhurin, kasettinauhurin jossa oli pommi.

(Venezuela 2002)

Mielestäni on kiinnostavaa miten tämä systeemi on jatkunut samanlaisena vuosia ja vuosia, paitsi että talouden palkkamurjaajat muuttuvat koko ajan paremmiksi ja paremmiksi. Sitten tulemme siihen mitä varsin vähän aikaa sitten tapahtui Venezuelassa. Vuonna 1998 Hugo Chavez valittiin presidentiksi. Hän seurasi pitkää linjaa presidenttejä jotka olivat olleet erittäin korruptoituneita, ja jotka olivat periaatteessa tuhonneet maan talouden… ja Chavez valittiin kaiken tuon keskelle. Chavez vastusti USA:a ja hän oli tehnyt sen pääosin vaatien että venezuelalainen öljy käytettäisiin kansan auttamiseen. No, me emme pitäneet siitä USA:ssa. Joten vuonna 2002 järjestettiin vallankaappaus, josta ei ole epäilystäkään etteikö CIA olisi ollut sen taustalla. Tapa jolla vallankaappaus lietsottiin heijasteli paljon sitä mitä Kermit Roosevelt oli tehnyt Iranissa, maksoi ihmisille mennäkseen kadulle mellakoimaan, sanomaan että Chavez ei ole suosittu. Tuedäthän, jos saat muutaman tuhannen ihmisen tekemään niin, televisio saa sen näyttämään siltä kuin koko maa olisi mukana, ja asiat alkaa kasvaa. Paitsi että Chavezin tapauksessa hän oli tarpeeksi välkky ja ihmiset tarpeeksi hänen takanaan niin että hän selvisi siitä. Mikä oli ilmiömäinen hetki Latinalaisen Amerikan historiassa.

(Irak 2003)

Irak on itse asiassa ensisijainen esimerkki siitä miten systeemi toimii. Me talouden palkkamurhaajat ovat ensimmäinen puolustuslinja, me menemme mestoille, me yritämme korruptoida hallituksen ja saada heidät ottamaan suuria lainoja joita me sitten käytämme vipuna heidän omistamiseen. Jos me epäonnistumme, niinkuin minulle kävi Panamassa Omar Torrijosin kanssa, tai Ecuadorissa Jaime Roldosin kanssa, miesten jotka eivät korruptoituneet, sitten toinen puolustuslinja on lähettää shakaalit. Ja shakaalit joko saavat hallitukset kaatumaan tai sitten he salamurhaavat, ja kun niin käy, sitten uusi hallitus tulee ja se on todellakin pallo kaulassa koska uusi presidentti tietää mitä tapahtuu jos hän ei tottele. Irakin tapauksessa nuo molemmat epäonnistuivat, talouden palkkamurhaajat eivät onnistuneet Saddam Husseinin mielipiteen muuttamisessa. Me yritimme kovasti, me yritimme saada hänet hyväksymään sopimuksen joka oli varsin samanlainen mitä Saudin perhe hyväksyi Saudi Arabiasas, mutta hän ei hyväksynyt sitä. Joten shakaalit menivät häntä lopettamaan… he eivät onnistuneet, hänen turvamiehensä olivat erittäin hyviä. Loppujen lopuksi hän oli kuitenkin ollut yhdessä vaiheessa CIA:n leivissä, hänet itse oltiin palkattu salamurhaamaan aiempi Irakin presidentti, ja hän epäonnistui… mutta hän tunsi systeemin. Joten vuonna 1991 me lähetimme sotilaat, ja voitimme Irakin sotilaat. Oletan että tuossa kohtaa Hussein olisi kääntänyt päänsä. Me olisimme voineet tappaa hänet tottakai, tuolloin, mutta me emme halunneet, sillä hän on sellainen vahva mies josta pidämme. Hän kontrolloi kansaansa, me luulimme hänen kontrolloivan kurdeja ja pitävän iranilaiset rajan takana, ja jatkavan öljyn pumppaamista meille, niin että heti kun voitimme hänen sotilaansa, nyt hän muuttaisi mielensä. Joten talouden palkkamurhaajat menivat sinne 90-luvulla, mutta ilman menestystä. Jos he olisivat menestyneet, hän olisi edelleen maan johdossa. Me myisimme hänelle kaikki hänen haluamansa hävittäjälentokoneet ja kaiken muun mitä hän haluaisi… mutta he eivät kyenneet, he eivät onnistuneet. Shakaalit eivät kyenneet saamaan häntä päiviltä. Joten me lähetimme armeijan jälleen kerran, ja tällä kertaa me teimme hyvää työtä ja voitimme hänet, ja samalla saimme aikaan itsellemme joitain todella, todella tuottoisia rakennusdiilejä. Meidän piti rakentaa maa uudestaan jonka olimme tuhonneet, joka oli aika hyvä diili jos omistaa rakennusyrityksen, ison sellaisen. Joten Irakissa oli nähtävillä kolme vaihetta; talouden palkkamurhaajat epäonnistuivat, shakaalit epäonnistuivat, ja viimeisenä armeija menee paikalle.

Ja tuolla tavoin olemme luoneet imperiumin, mutta olemme tehneet sen erittäin hienovaraisesti, salassa. Kaikki aiemmat imperiumit on rakennettu armeijan varaan. Ja kaikki tiesivät, että he olivat rakentamassa sellaista. Britit tiesivät rakentavansa sellaista, ranskalaiset tiesivät, saksalaiset, roomalaiset, kreikkalaiset… ja he olivat siitä ylpeitä, ja heillä oli aina jokin tekosyy sivistyksen levittämiselle, jokin uskonto, jotain sellaista, mutta aina he tiesivät niin tekevänsä. Me emme. Suurimmalla osalla USA:n kansalaisista ei ole mitään käsitystä siitä että me elämme salaisen imperiumin eduilla, että nykypäivänä modernia orjuutta on enemmän kuin koskaan. Ja sitten pitää kysyä itseltä, että jos se kerran on imperiumi, kuka on keisari? Selvästikään, USA:n presidentit eivät ole keisareita, keisari on joku jota ei valita, ei palvele rajattua aikaa ja ei raportoi kenellekään. Joten et voi luokitella presidenttiä tuolla tavoin. Mutta meillä on keisarin vastine, ja se on se mitä kutsun Korporatokratiaksi. Korporatokratia on ryhmä henkilöitä jotka pyörittävät suurimpia korporaatioitamme ja he todella käyttäytyvät kuin keisarit tässä imperiumissa. He kontrolloivat mediaa, joko suoralla omistuksella tai mainonnalla, he kontrolloivat suurinta osaa poliitikoistamme koska he rahoittavat heidän kampanjoitaan, joko korporaatioiden kautta tai henkilökohtaisin lahjoituksin, jotka ovat peräisin korporaatioilta. Heitä ei valita vaaleilla, he eivät palvele rajattua aikaa, he eivät raportoi kenellekään ja korporatokratian huipulla ei voi tehdä eroa työskenteleekö joku yksityiselle ja julkiselle puolelle koska he aina ovat liikkeessä. Joten jos joku on yhdessä välissä suuren rakennusfirman pomo, kuten Halliburton, ja seuraavaksi hän on varajohtaja USA:n hallituksessa, tai presidentti joka oli öljybisneksessä, tämä on totta olitpa sitten demokraatti tai republikaani, he liikkuvat edestakaisin ja ovi pyörii. Tavallaan hallituksemme ei ole näkyvillä koko aikaa ja sen politiikkaa toteuttavat korporaatiot toisella tasolla, ja ne esittävät omiaan hallitukselle ja pääsevät osaksi sitä. Joten se on uskomattoman letkeä suhde. Tämä ei ole salaliittojuttuja, näiden ihmisten ei tarvitse hengata yhdessä ja juonia asioita, he periaatteessa toimivat kaikki yhden perusoletuksen varassa, sen että heidän täytyy maksimoida liikevoitto, huolimatta yhteiskunnallisista ja ympäristöllisistä kustnanuksista.

Tämä korporatokratian manipulointiprosessi käyttämällä velkaa, lahjontaa ja vallassaolijoiden vaihtamista tunnetaan myös nimellä ”Globalisaatio”. Samalla tavoin kuin FED pitää Amerikan kansaa alistettuna palvelemaan jatkuvalla velalla, inflaatiolla ja korolla, Maailmanpankki ja IMF tekevät samaa globaalisti.

Perushuijaus on yksinkertainen. Saatetaan maa velkoihin joko omasta tahdostaan tai sitten korruptoimalla maan hallinto, sen jälkeen asettamalla ehtoja tai rakenteellisia uudistusvaatimuksia, jotka usein koostuvat seuraavista:

1 – Valuutan devalvointi. Kun valuutan arvo tippuu, niin tippuu kaiken siinä arvostetun arvo. Tämä tekee kotimaisista resursseista helppoja kohteita saalistajamaille, murto-osalla niiden arvosta.

2 – Suuret leikkaukset sosiaaliohjelmiin. Näihin yleensä kuuluu koulutus ja sairaanhoito… mikä uhkaa yhteiskunnan yhtenäisyyttä ja hyvinvointia, ja jättää kansan haavoittuvaiseksi hyväksikäytölle.

3 – Valtionyhtiöiden yksityistäminen. Tämä tarkoittaa, että ulkomaiset korporaatiot voivat ostaa ja säännellä yhteiskunnallisesti tärkeitä järjestelmiä, liikevoiton maksimoimiseksi. Esimerkiksi, vuonna 1999 Maailmanpankki vaati, että Bolivian hallitus myisi sen kolmanneksi suurimman kaupungin julkisen vesihuollon amerikkalaisen korporaation tytäryhtiölle, Bechtelille. Heti tämän jälkeen vesimaksut jo valmiiksi köyhille paikallisille nousivat pilviin. Vasta täysimittaisen kapinan jälkeen Bechtelin sopimus mitätöitiin.

4 – Kaupan vapauttaminen, tai talouden avaaminen poistamalla esteitä ulkomaankaupalle. Tämä sallii useat hyväksikäyttävät talouden manifestaatioit, kuten monikansallisten korporaatioiden tuoda maahan omat massatuotetut tuotteensa, mikä leikkaa alkuperäiskansojen tuotantoa ja pilaa paikallistalouden. Esimerkki Jamaikalta jossa Maailmanpankin lainojen ja niiden ehtojen hyväksymisen jälkeen maa menetti suurimman tulonlähteensä kilpailussa länsimaisten tuontihyödykkeiden kanssa. Nykyään useat maanviljelijät ovat työttöminä, sillä he eivät kykene kilpailemaan suurkorporaatioita vastaan.

Toinen tapa on luoda useita, huomaamattomia, hallitsemattomia, epäinhimillisiä hikipajatehtaita, jotka käyttävät hyväksi maan taloudellisia vaikeuksia. Lisäksi, johtuen tuotannon deregulaatiosta, ympäristön tuhoutuminen on jatkuvaa, sillä maan resursseja käyttää usein hyödyksi korporaatiot, samalla tuottaen suuria määriä saasteita.

PERKINS:

Maailmanhistorian suurinta ympäristöoikeudenkäyntiä käydään edelleen, kun 30 tuhatta ecuadorilaisen Amazonin alkuperäiskansalaista haastoi Texacon, jonka nykyään omistaa Chevron, oikeuteen. He arvioivat, että yli 18 kertaa sen mitä Exxon Valdes dumppasi Alaskan rannikolle on mennyt Amazoniin. Ecuadorin tapauksessa kyse ei ole vahingosta, öljy-yhtiöt  tekivät sen tahallaan, ne tiesivät mitä ne tekivät säästääkseen rahaa, sen sijaan että olisivat järjestäneet jätteille kunnollisen käsittelyn.

Lisäksi, vilkaisu Maailmanpankin toimintahistoriaan paljastaa, että instituutiom joka julkisesti väittää auttavansa köyhiä maita helpottamaan köyhyyttä, ei ole tehnyt muuta kuin lisännyt köyhyyttä ja eriarvoisuutta, kun korporaatioiden liikevoitto sen kuin kasvaa. Vuonna 1960 tuloerot rikkaimman viidenneksen ja köyhimmän viidenneksen maailman maiden välillä oli 30:1. Vuonna 1998 se oli 74:1. Vaikka globaali BKT nousi 40% vuosien 1970 ja 1985 välillä, köyhien määrä kasvoi 17%. Vuosina 1985-2000 alle 1 dollarilla päivässä elävien määrä kasvoi 18%.

Jopa USA:n kongressin talouskomitea myönsi, että Maailmanpankin projekteilla on vaivainen 40% onnistumisaste.

1960-luvun lopulla Maailmanpankki teki intervention Ecuadoriin suurilla lainoilla. Seuraavan 30 vuoden aikana köyhyys kasvoi 50%:sta 70%:n, työttömyys kasvoi 15%:sta 70%:n, julkinen velka kasvoi 240 miljoonasta 16 miljardiin, ja köyhille allokoitujen resurssien määrä pieneni 20%:sta 6%:n.

Itse asiassa, vuoteen 2000 mennessä 50% Ecuadorin valtionbudjetista oli allokoitu velkojen maksuun.

On tärkeää ymmärtää, että Maailmanpankki on, itse asiassa, amerikkalainen pankki, joka tukee USA:n intressejä. Sillä USA:lla on veto-oikeus päätöksiin, koska se on suurin pääoman tarjoaja… ja mistä se sai kaikki nämä rahat? Arvasit oikein, se loi ne tyhjästä vähimmäisvarantojärjestelmällä.

Maailman top 100 talouksista, BKT:lla mitattuna, 51 on korporaatioita.

Ja 47 niistä on USA:sta kotoisin. Wal-mart, General Motors ja Exxon ovat taloudellisesti voimakkaampia kuin Saudi-Arabia, Puola, Norja, Etelä-Afrikka, Suomi, Indonesia ja monet muut…

… ja suojaavien kauppaesteiden purkautuessa, valuutat lyödään yhteen ja niitä manipuloidaan kelluvilla markkinoilla, ja valtiontaloudet käännetään kannattamaan avointa kilpailua ja globaalia kapitalismia, imperiumin kasvaessa.

PÄTKÄ ELOKUVASTA NETWORK:

Nouset ylös pienen 21 tuuman ruutusi edessä, ja huutelet Amerikasta ja demokratiasta… ei ole Amerikkaa, ei ole demokratiaa… on vain IBM ja ITT ja AT&T ja Dupont, Dow, Union Carbine ja Exxon. Nuo ovat nykypäivän valtioita. Mistä luulet venäläisten puhuvan valtiopäivillään? Karl Marxista? He ottavat esiin lineaarisen ohjelmoinnin laskukaavat, ja laskevat hintakustannustodennäköisyyksiä transaktioilleen ja investoinneilleen, aivan kuten mekin. Me emme enää elä kansallisvaltioiden ja ideologioiden maailmassa, herra Beale. Maailma on kasa korporaatioita, vääjäämättömästi liiketoiminnan lakien määrittämä. Maailma on bisnes, herra Beale.

(Kumulatiivisesti tulkittuna, maailman integraatio kokonaisuutena, erityisesti taloudellisen globalisaation ja myyttisten ”vapaiden markkinoiden” kapitalismin ominaisuuksien mielessä, esittää todellista ”imperiumia” itsessään. Harvoilla on mahdollisuus paeta Maailmanpankin, IMF:n ”rakenneuudistuksia” ja ”ehtoja” tai WTO:n välimiesmenettelyä. Noita kansainvälisiä rahoitusinstituutioita, jotka silti määrittävät sen mitä taloudellinen globalisaatio tarkoittaa, vaikkakin heikosti. Sellainen valta on globalisaatiolla, että omana elinaikanamme tulemme todenäköisesti näkemään kaikkien kansallisvaltioiden integraation yksittäiseksi, globaaliksi, vapaamarkkinajärjestelmäksi. — Jim Garrison, President, State of the World Forum )

Ja eriarvoisuuden jatkuessa, luonnollisesti useammasta ihmisestä tulee epätoivoinen… niin että systeemi pakotetaan keksimään uusia tapoja hoidella ne jotka haastavat systeemin… joten he kehittivät terroristin idean. Termi terroristi on tyhjä leima, joka on suunniteltu annettavaksi kenelle tahansa ihmiselle tai ryhmälle joka valitsee haastaa valtaapitävät.

Tätä ei pidä sekoittaa fiktionaaliseen Al Qaedaan, joka itse asiassa on nimi joka on annettu tietokannalle jossa on USA:n tukemia mujahideeneja 1980-luvulta.

(“Totuus on, että ei ole olemassa islamilaista armeijaa tai terroristiryhmää nimeltä Al Qaida. Ja jokainen vähänkään asioista tietävä tiedustelu-upseeri tietää tämän. Mutta on käynnissä propagandakampanja jolla saada kansa uskomaan tällaisen entiteetin läsnäolo… maa tämän propagandan taustalla on USA.” — Pierre-Henry Bunel, entinen Ranskan tiedustelupalvelun upseeri )

Vuonna 2007 puolustusministeriö sai 161.8 miljardia dollaria niin kutsuttuun ”globaaliin terrorisminvastaiseen sotaan”. National Counter terrorism Centerin mukaan vuonna 2004 noin 2000 ihmistä kuoli kansainvälisesti terroristitoimissa. Tuosta määrästä noin 70 oli amerikkalaisia. Tätä numeroa käyttäen keskiarvona, joka on erittäin runsas, on kiinnostavaa havaita että kaksinkertainen määrä ihmisiä kuolee pähkinäallergiasta vuodessa kuin terrorismin takia. Samaan aikaan Amerikan suurin kuolinsyy on sydäntauti, joka tappaa noin 450 tuhatta vuosittain. Ja vuonna 2007 hallitus allokoi rahaa tämän ongelman ratkaisemiseksi noin 3 miljardia.

Tämä tarkoittaa, että USA:n hallitus vuonna 2007 käytti 54 kertaisen määrän rahaa terrorismintorjuntaan, kuin se käytti ehkäisemään sairautta joka tappaa 6600 kertaa enemmän ihmisiä vuosittain kuin terrorismi tekee.

Kuitenkin kun leimat terrorismi ja Al-Qaida lyödään mielivaltaisesti jokaiseen uutisraporttiin joka liittyy mihinkään USA:n vastaiseen toimeen, myytti kasvaa entisestään. Vuoden 2008 puolessa välissä USA:n oikeusministeri ehdotti, että USA:n kongressi virallisesti julistaisi sodan fantasiaa vastaan. Puhumattakaan heinäkuusta 2008, josta lähtien on ollut yli 1 miljoonaa ihmistä ”USA:n terroristilistalla”.

Nämä niinkutsutut terrorisminvastaiset toimet totta kai eivät mitenkään liity yhteiskunnalliseen suojaan, ne liittyvät vallanpitäjien aseman säilyttämiseen antiamerikkalaisen sentimentin kasvaessa sekä kotimaassa että muualla, joka perustuu korporaatioimperiumin kasvattamisen lailliseen ahneuteen, joka nyt käyttää maailmaa hyväksi.

Todelliset maailmamme terroristit eivät tapaa laiturilla keskiyöllä, tai huuda allahu akbar ennen väkivallantekoa. Todelliset terroristit maailmassamme pitävät 5000 dollarin pukua ja ovat töissä korkeimmissa asemissa rahoituksessa, hallituksessa ja bisneksessä.

Joten mitä tehdä? Miten pysäytämme ahneuden ja korruption systeemin jolla on niin paljon valtaa ja momenttia. Miten pysäytämme poikkeuksellisen ryhmäkäyttäytymisen joka ei tunne myötätuntoa miljoonien irakilaisten tai afganistanilaisten teurastukselle, niin että korporatokratia voi kontrolloida energiaresursseja ja oopiumtuotantoa Wall Streein liikevoittojen hyväksi?

( Ennen vuotta 1980 Afghanistan tuotti 0% maailman oopiumista, USA:n/CIA:n tukemien mujahideenien voitettua sodan Afganistanissa vuoteen 1986 mennessä ne tuottivat maailman heroiinista 40%. Vuoteen 1999 mennessä ne tuottivat 80% koko markkinoiden tuotannosta. Mutta sitten jotain odottamatonta tapahtui, ja vuoteen 2000 mennessä he olivat tuhonneet suurimman osan oopium-pelloista. Tuotanto romahti yli 3000 tonnista vaivaiseen 185 tonniin, 94% romahdus. Syyskuun 9. päivänä 2001 Afganistanin valloitus oli Bushin pöydällä. Kaksi päivää myöhemmin heillä oli tekosyy. Nyt Afganistanin tuotanto on USA:n kontrollissa, joka nyt tuottaa yli 90 prosenttia maailman opiaattihuumeista.

Miten me pysäytämme ahneuden ja korruption järjestelmän, joka tuomitsee köyhät hikipajaorjuuteen Madison Avenuen rikkaita hyödyttämään? Miten pysäytämme systeemin joka järjestää false flag -terrori-iskuja manipuloidakseen ihmisiä? Tai systeemin joka luo sosiaalisen toiminnan malleja jotka ovat luonnostaan hyväksikäyttäviä? Tai systeemin joka systemaattisesti vähentää yksilönvapauksia ja rikkoo ihmisoikeuksia suojellakseen itseään omilta vioiltaan?

Mitä teemme useille salaisille instituutioille kuten Council on Foreign Relationsa, Trilateraalinen komissio tai Bilderberg-ryhmä, tai muille epädemokraattisesti kokoontuville ryhmille, jotka suljettujen ovien takana juonivat poliittisten, taloudellisten, yhteiskunnallisten ja ympäristöllisten elämiemme elementtien kontrolloimiseksi?

Vastauksen löytämiseksi kysymykseen meidän tulee ensin tunnustaa allaoleva juurisyy, sillä itsekkäät, korruptoituneet, valtaan ja rahaan perustuvat ryhmät eivät ole todellinen ongelman lähde…. ne ovat sairauden oireita.

OSA 3:

[TEKSTI RUUDULLA:]

“AHNEUS JA KILPAILU EIVÄT OLE SEURAUSTA MUUTTAMATTOMASTA IHMISLUONTEESTA… AHNEUS JA NIUKKUUDNE PELKO OVAT ITSE ASIASSA LUOTUJA JA VAHVISTETTUJA… SUORA SEURAUS SIITÄ ETTÄ JOUDUMME KAMPPAILEMAAN KESKENÄMME SELVIYTYMISESTÄ”
— Bernard Lietaer, EU:n valuuttajärjestelmän perustaja

[FRESCO]

“Nimeni on Jacque Fresco. Olen teollinen insinööri ja yhteiskuntainsinööri. Minua kiinnostaa paljon yhteiskunta, ja sellaisen järjestelmän kehittäminen joka on kestävä… kaikille ihmisille.

Ensinnäkin, sana korruptio on rahallinen keksintö. Se hairahtunut käytös, käytös joka häiritsee ihmisten hyvinvointia. Tässä puhutaan ihmisten käyttäytymisestä, ja ihmisen käyttäytyminen vaikuttaa olevan ympäristön määrittämää, mikä tarkoittaa, että jos intiaanit kasvattaisivat sinut lapsena, etkä koskaan näkisi mitään muuta, sinulla olisi heidän arvojärjestelmänsä.

Ja tämä pätee myös kansa kuntiin, yksilöihin, perheisiin. He yrittävät indoktrinoida lapsensa heidän omaan ja valtionsa uskoon, ja he saavat heidät tuntemaan kuin he olisivat osa sitä. Ja he rakentavat yhteiskuntaa, mitä he nimittävät ’vakiintuneeksi’. He vakiinnuttavat tietyn näkökannan, ja pyrkivät pitämään sen. Vaikka kaikki yhteiskunnat oikeasti muotoutuvat, eivät vakiinnu. Ja niin, he kamppailevat kaikkia ideoita vastaan jotka tulisivat systeemin väliin. Hallitukset yrittävät säilyttää sen mikä pitää heidät vallassa. Ihmisiä ei valita poliittisiin virkoihin muuttamaan mitään… heidät valitaan pitämään asiat samanlaisina. Joten, korruption perusta on yhteiskunnassamme. Teen tämän selväksi. Kaikki kansallisvaltiot ovat, täten, periaatteessa korruptoituneita, koska ne pyrkivät säilyttämään olemassaolevat instituutiot. En yritä antaa pisteitä kaikille kansallisvaltioille, mutta kommunismi, sosialismi, fasismi, vapaan yrittäjyyden markkinatalous ja kaikki niiden alakulttuurit ovat samaa… ne ovat periaatteessa samaa… ne ovat periaatteessa kaikki korruptoituneita.

[KERTOJA:]

Yhteiskunnallisten instituutioidemme kaikkein perimmäisin ominaisuus on niiden tarve säilyttää itsensä. Puhuimmepa sitten korporaatiosta, uskonnosta tai hallituksesta, niillä on kaikilla mielessä ensimmäisenä instituution itsensä säilyttäminen.

Esimerkiksi, viimeisin asia jonka öljy-yritys haluaa on että käytetään energiaa johon sillä ei ole sanavaltaa, sillä se tekee yrityksestä vähemmän relevantin yhteiskunnallisesti. Samoin kylmä sota ja Neuvostoliiton hajoaminen oli, todellisuudessa, tapa säilyttää ja pitkittää vakiintunutta USA:n taloudellista ja globaalia hegemoniaa. Samalla tavoin uskonnot ehdollistavat ihmisiä tuntemaan syyllisyyttä luonnollisista taipumuksista, joista jokainen väittää tarjoavansa ainoan polun anteeksiantoon ja pelastukseen.

Tämän institutionaalisen itsesuojelun ytimessä on rahajärjestelmä, sillä raha tarjoaa keinon valtaan ja säilymiseen.

Täten, aivan niinkuin köyhä saattaisi olla pakotettu varastamaan selviytyäkseen, on luonnollinen taipumus tehdä mitä tahansa jatkaakseen instituution kannattavuutta. Tämä tekee liikevoittopohjaisen instituution muuttamisesta vaikeaa, sillä se asettaa vaaraan sekä suuren määrän ihmisiä, että halutun, materialistisen elämäntyylin joka liittyy valtaan ja rikkauksiin.

Täten instituution säilyttämisen pakko, huolimatta sen yhteiskunnallisesta relevanssista, on suureksi osaksi perua tarpeessa saada rahaa ja liikevoittoa.

[OTSIKKO : “INDUSTRY”]

[FRESCO:]

‘Mitä hyötyä siitä on minulle’ on tapa jolla ihmiset ajattelevat. Ja niin jos joku tekee rahaa myymällä tiettyjä tuotteita, luonnollisesti hän aikoo kamppailla jotain toista tuotetta vastaan joka uhkaa hänen instituutiotaan. Täten ihmiset eivät voi olla reiluja ja ihmiset eivät luota toisiinsa. Joku kaveri tulee luoksesi ja sanoo ”Minulla on sinulle juuri etsimäsi asunto.” Hän on myyntimies. Kun tohtori sanoo ”Munuaisesi täytyy leikata”, en tiedä yrittääkö hän saada jahtia maksetuksi vai leikata munuaista. Se on vaikeaa rahajärjestelmässä luottaa ihmisiin.

Jos tulisit kauppaani ja sanoisin että tämä lamppu tässä on hyvä mutta naapurissa on vielä parempi, en pysyisi bisneksessä kauhean kauaa. Joten kun sanot että teollisuudenala huolehtii ihmisistä, se ei ole totta. Heillä ei ole varaa olla eettisiä. Systeemisi ei ole suunniteltu palvelemaan ihmisten hyvinvointia. Ei olisi työpaikkojen ulkoistamisia jos he välittäisivät ihmisistä. Teollisuutta ei kiinnosta. He palkkaavat ihmisiä vain sen takia, että sitä ei vielä olla automatisoitu. Joten ei kannata puhua säädyllisyydestä ja etiikasta.

[KERTOJA:]

On tärkeä huomauttaa, että huolimatta yhteiskuntajärjestyksestä, olipa se sitten fasistinen, sosialistinen, kapitalistinen tai kommunistinen, allaoleva mekaniikka on silti raha, työ ja kilpailu.

Kommunistinen Kiina ei ole vähemmän kapitalistisempi kuin USA. Ainoa ero on siinä määrässä kuinka paljon valtio tulee väliin yritystoiminnassa.

Todellisuus on, että ”monetarismi”, niinsanotusti, on todellinen mekanismi joka ohjaa kaikkien planeetan maiden intressejä. Kaikkein aggressiivisin ja täten myös alistavin muoto tästä monetarismista on vapaiden markkinoiden yrittäjyys. Perustavanlaatuinen perspektiivi, jota ovat kehitelleet muinaiset vapaiden markkinoiden ekonomistit, kuten Adam Smith, on että oman edun tavoittelu ja kilpailu johtaa yhteiskunnalliseen vaurauteen, kilpailun luodessa insentiivin, mikä motivoi ihmisiä puskemaan eteenpäin.

Kuitenkin, se mistä ei puhuta on miten kilpailuperustainen talous vääjäämättä johtaa strategiseen korruptioon, rahan ja vallan keskittymiseen, yhteiskunnalliseen eriytymiseen, työvoiman väärinkäyttöön ja lopulta piilevään pikkueliitin hallituksen kautta toteutettuun diktatuuriin.

Sana korruptio on usein määritelty moraalisena perversiona. Jos yritys kaataa myrkkyjätettä mereen säästääkseen rahaa, suurin osa ihmisistä pitää tätä korruptoituneena käyttäytymisenä. Hienovaraisemmalla tasolla, kun WalMart siirtää toiminnan pikkukaupunkiin ja pakottaa muut liikkeet lopettamaan toiminnan, sillä he eivät kykene kilpailemaan, syntyy harmaa alue…. Sillä mitä WalMart itse asiassa tekikään väärin? Miksi heitä tulisi kiinnostaa se mitä mummokerhon organisaatioita he tuhoavat?

Kuitenkin hienovaraisemmin, kun joku saa potkut duunistaan, koska uusi kone on luotu joka voi tehdä saman homman vähemmillä kuluilla, ihmiset pyrkivät hyväksymään tämän koska ”sellaista se vaan on”, eikä tätä nähdä olennaisesti korruptoituneena epäinhimillisyytenä. Koska fakta on, että olipa kyseessä myrkkyjen kaataminen vesiin, monopoliasema bisneksessä tai työvoiman pienentäminen, motiivi on sama: liikevoitto. He ovat kaikki eri eri asteella osa samaa itsesuojelumekanismia, joka aina asettaa ihmisten hyvinvoinnin rahamäärän taakse.  Täten korruptio ei ole monetarismin sivutuote, se on sen perusta. Ja vaikka useimmat hyväksyvät tämän toiminnan jollain tasolla, suurin osa pysyy naiiveina siitl miten laajat vaikutukset sellaisella itsekkäällä mekanismilla on yhteiskuntaa johtavana periaatteena

******

[MSNBC:N UUTISKLIPPI]

“Sisäiset dokumentit paljastavat, että tämä tiesi absoluuttisesti että heillä oli AIDS-viruksen saastuttamaa lääkettä, että he vetivät tuotteen pois markkinoilta USA:ssa ja sitten dumppasivat sen Ranskaan ja Eurooppaan, Aasiaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. USA:n hallitus salli sen tapahtua, FDA salli sen tapahtua ja nyt hallitus on täysin kääntänyt katseensa muualle. Tuhannet syyttömät verenvuotopotilaat ovat kuolleet AIDSiin. Tämä yritys tiesi tasan tarkkaan että se oli infektoitunut AIDSilla. He dumppasivat sen koska he halusivat tehdä tällä rahaa.”

[OTSIKKO: “POLITIIKKA”]

[FRESCO]

Ja tuon takia he eivät tiedä ketä valita. He ajattelevat demokratian termein, mikä ei ole mahdollista rahataloudessa. Jos sinulla on enemmän rahaa mainostaa paikkaasi, paikkaa jonka haluat hallituksessa, se ei ole demokratiaa. Se palvelee vain niitä joilla on erikoisetuja. Kyseessä on aina elitistien, rahairkkaiden diktatuuri.

[TEKSTI RUUDULLA:] “MEILLÄ VOI OLLA JOKO DEMOKRATIA TAI VOIMME KESKITTÄÄ PALJON VAURAUTTA MUUTAMAN KÄSIIN, MUTTA MEILLÄ EI VOI OLLA MOLEMPIA.” — Louis Brandeis, korkeimman oikeuden tuomari

[KERTOJA]

On mielenkiintoinen havainto huomata miten tuntemattomat persoonat maagisesti ilmestyvät skenelle presidenttiehdokkaina. Sitten, ennen kuin huomaatkaan, jotenkin jäljelle jää valinta pienestä ryhmästä äärimmäisen varakkaita ihmisiä, jotka epäilyttävästi ovat valinneet saman laajan yhteiskunnallisen näkökannan.

Selvästi koko homma on pelkkä vitsi.

Ehdokkaiksi asetetut ovat siellä koska heidät on koko show’ta pyörittävä rahavalta nähnyt sopiviksi.

Kuitenkin monet, jotka ymmärtävät demokratian illuusion, usein ajattelevat: jos voisimme saada vain rehellisiä, eettisiä poliitikkoja valtaan, silloin kaikki olisi ok. No, vaikka tämä idea on totta kai järkeenkäypä vakiintuneessa maailmankuvassamme, se on, valitettavasti, vain yksi harhaluulo lisää. Sillä kun puhutaan asioista jotka ovat oikeasti tärkeitä, poliitiikan instituutio, ja näin myös poliitikot, eivät ole millään tasolla relevantteja sen suhteen mikä saa maailmamme ja yhteiskuntamme toimimaan.

[FRESCO:]

“Poliitikkoni eivät ole niitä jotka ongelmamme ratkaisevat. Heillä ei ole teknisiiä kykyjä. He eivät tiedä miten ratkaista ongelmia. Vaikka he olisivat vilpittömiä, he eivät tiedä miten ratkaista ongelmia. Teknikot ovat niitä jotka tuottavat desalinaation vedenpuhdistamoon. Teknikot ovat niitä jotka luovat autot, ja koneet jotka lämmittävät talosi, ja viilentävät sen kesällä. Teknologia on se joka ratkaisee ongelmia, ei politiikka. Politiikka ei voi ratkaista ongelmia koska se ei ole sen tehtävä.

Kovin harvat ihmiset nykyään pysähtyvät miettimään sitä mikä heidän elämäänsä parantaa. Onko se raha? Selvästikään ei… Rahaa ei voi syödä eikä sillä voi saada autoa kulkemaan… onko se politiikka? — Ainoa mitä poliitikot tekevät on luonnostelevat lakeja, asettavat budjetteja ja julistavat sotia. Onko se uskonto? Ei tietenkään…. Uskonto ei luo mitään muuta kuin aineetonta emotionaalista helpotusta niille jotka sitä kaipaavat.

Todellinen lahja joka meillä ihmisillä on, on se mikä on ollut vastuussa kaikesta kehityksestä… teknologia.

[OTSIKKO: “TEKNOLOGIA”]

Mitä teknologia on? Teknologia on kynä, joka sallii kiinteyttää ideoita paperille kommunikointia varten. Teknologia on auto, joka mahdollistaa matkustamisen nopeammin kuin jalkaisin. Teknologia on silmälasit joka sallii niiden nähdä jotka tarvitsevat näkökykyä.

Teknologian soveltaminen itsessään on ihmisominaisuuksien laajennus, joka vähentää vaivaa ja vapauttaa ihmiset tietystä ongelmasta. Kuvittele minkälaista elämäsi olisi ilman puhelinta, tai uunia, tai tietokonetta, tai lentokonetta. Kaikki kotonasi, jota pidät itsestäänselvyytenä, ovikellosta astianpesukoneisiin on teknologiaa, joka on saanut alkunsa ihmisteknikoiden luovasta, tieteellisestä neroudesta. Ei rahasta, politiikasta tai uskonnosta. Ne ovat vääriä instituutioita.

[FRESCO:]

Kongressin edustajalle kirjoittaminen on hienoa. He sanovat että kirjoita edustajallesi jos haluat jotain tehtävän. Ihmiset Washingtonissa tulisi olla teknologian eturintamassa, humanismin eturintamassa, rikollisuuden eturintamassa… kaikkien seikkojen, jotka muokkaavat käyttäytymistämme. Ei tarvitse kirjoittaa edustajalle. Minkälaisia ihmisiä ovat he jotka tuohon hommaan pääsevät?

Tulevaisuudessa on suuria vaikeuksia…

Kysymys poliitikkojen mieliin syttyy on ”miten paljon tämä projekti maksaa?” Kysymys ei ole ”onko meillä resursseja?” ja meillä kun on resurssit nykyään, asuttaa kaikki, rakentaa sairaaloita joka puolelle, rakentaa kouluja joka puolelle, hienoimmat laitteet laboratorioihin opetusta ja tutkimusta varten. Meillä on kaikki tuo, mutta meillä on rahajärjestelmä, ja rahajärjestelmässä on liikevoitto.

[KERTOJA:]

Mikä on liikevoittojärjestelmää eteenpäin vievä mekanismi, muu kuin oman edun tavoittelu? Mikä on se mikä ylläpitää kilpailullista särmää? Onko se suuri tehokkuus ja kestävyys? Ei. Se ei ole osa designia. Mikään liikevoittoon perustuvassa yhteiskunnassamme ei ole edes lähelläkään kestävää tai tehokasta. Jos olisi, ei olisi miljoonien dollarien palvelutaloutta autoille, eikä keskivertoelektroniikan keskielinikä olisi alle 3kk ennen kuin ne ovat vanhentuneita.

Onko se runsaus? Ei todellakaan…. Runsaus, joka perustuu kysynnän ja tarjonnan lakeihin on itse asiassa negatiivinen asia. Jos timanttiyritys löytää 10 kertaa normaalin määrän timantteja kaivostoimintansa aikana, se tarkoittaa että timanttien tarjonta on kasvanut, mikä tarkoittaa että kustannus ja tuotot per timantti tippuvat.

Tehokkuus, kestävyys ja runsaus ovat liikevoiton vihollisia. Vain NIUKKUUDEN mekanismi kasvattaa liikevoittoa.

[OTSIKKO: NIUKKUUS]

[FRESCO]

“Mitä on niukkuus? Sillä pidetään tuotteet arvokkaina. Öljyn tuotannon vähentäminen kasvattaa hintoja. Timanttien niukkuus pitää niiden hinnat korkeina. He polttavat timantteja Kimberlyn timanttikaivoksilla — timantit ovat hiiltä — se pitää hinnat korkeina.”

[NIUKKUUS:]

Joten mitä se tarkoittaa yhteiskunnalle kun niukkuus, joko luonnollinen tai manipuloitu, on hyödyllinen olosuhde teollisuudelle?

Se tarkoittaa, että kestävyys ja runsaus eivät koskaan esiinny liikevoittojärjestelmässä, sillä se yksinkertaisesti on vastoin rakenteen luonnetta. Täten, on mahdotonta olla maailmassa ilman köyhyttä tai sotaa, on mahdotonta jatkuvasti edistää teknologiaa sen tehokkaimpiin ja tuottavimpiin tiloihin… ja kaikkein dramaattisimpana, on mahdotonta odottaa ihmisolennon käyttäytyvän todella eettisellä tai kunnollisella tavalla.

[OTSIKKO: “IHMISLUONNE VAIKO IHMISKÄYTÖS?”]

[FRESCO:]

Ihmiset käyttävät sanaa vaisto. Koska he eivät osaa ottaa huomioon käyttäytymistä. He istuvat ja tarkkailevat, heidän puutteellisine tietoineen, ja sanovat asioita kuten: ”Ihmiset on rakennettu tietynlaisiksi, ahneus on luonnollista”…aivan kuin he olisivat työskennelleet vuosia asian parissa, ja että ilmiö ei ole sen epäluonnollisempi kuin vaatteiden päällä pitäminen.

[MEADOWS:]

Se mitä me haluamme tehdä, on eliminoida ongelmien lähteet. Eliminoida prosessit jotka tuottavat ahneutta ja suvaitsemattomuutta ja ennakkoluuloja ja ihmisten hyväksikäyttöä ja elitismiä. Eliminoida tarpeen vankiloille ja sosiaalituille. Meillä on aina ollut näitä ongelmia koska me olemme aina eläneet niukkuudessa ja vaihdannassa ja rahajärjestelmässä joka on tuottanut niukkuutta.

[FRESCO:]

Jos poistat olosuhteet, jotka saavat aikaan niinkutsuttua yhteiskunnallisesti hyökkäävää käytöstä, se ei enää ole olemassa. Joku sanoo: ”eikö tuo ole synnynnäistä?” Ei, se ei ole.

[MEADOWS:]

Ei ole olemassa ihmisluonnetta, on olemassa ihmiskäytöstä. Ja se on aina muuttunut historian saatossa. Et synny ahneeksi tai suvaitsemattomaksi tai korruptoituneeksi tai vihaajaksi. Se opitaan yhteiskunnassa.

[FRESCO:]

Sota, köyhyys, korruptio, nälkä, kurjuus, ihmiskärsimys ei muutu rahajärjestelmässä. Ei tule olemaan suurta merkittävää muutosta. Vaaditaan kulttuurin muutos, arvojen muutos, ja sen tulee liittyä Maapallon kantokykyyn. Ei johonkin ihmisten mielipiteeseen tai poliitikon käsitteeseen siitä millainen maailman tulisi olla…. tai joihinkin uskonnollisiin käsitteisiin siitä miten toimia ihmisenä.

Ja se on se mihin Venus-projekti liittyy.

[OTSIKKO: “THE VENUS PROJECT”]

[FRESCO:]

Yhteiskunta, josta puhumme, on yhteiskunta joka on vapaa kaikista vanhoista taikauskomuksista, vangitsemisesta, vankiloista, poliisista, julmuudesta ja laeista. Kaikki lait tulevat katoamaan. Ja ammatit tulevat katoamaan, jotka eivät ole enää valideja, kuten pörssimeklarit, pankkiirit, mainostyypit, pois ikuisiksi ajoiksi. Koska se ei enää ole relevanttia.

[KERTOJA:]

Kun me ymmärrämme että se on teknologia, jonka ihmisen kekseliäisyys on kehittänyt, mikä vapauttaa ihmiskunnan ja kasvattaa elämänlaatuamme, me silloin tajuamme että kaikkein tärkein fokus joka meillä voi olla, on Maapallon resurssien älykkäässä hallinnoinnissa, sillä näistä luonnonvaroista me saamme materiaalit jatkaa kulkuamme kohti vaurautta.

Tämän kun ymmärrämme, me silloin näemme että raha olennaisella tavalla on este näille resursseille, sillä lähes kaikella on rahoituskustannus. Ja miksi me tarvitsemme rahaa näiden resurssien hankkimiseksi? Koska me oletamme niukkuuden, tai se on todellista. Me yleensä emme maksa ilmasta ja hanavedestä, koska niitä riittää niin paljon että niiden myynnissä ei olisi pointtia.

Joten, loogisesti puhuen, jos resurssit ja teknologiat ovat sovellettavissa kaiken luomiseen yhteiskunnassamme, niinkuin talojen, kaupunkien ja liikenteen, ja niitä on tarpeeksi runsaasti, ei olisi syytä myydä yhtään mitään. Samoin, jos automaatio ja koneet olisivat teknologisesti niin kehittyneitä, että ne helpottaisivat ihmisen työtaakkaa, silloin ei olisi syytä olla töitä… ja kun nämä yhteiskunnalliset aspektit hoituvat, ei olisi syytä olla rahaa ollenkaan.

Joten lopullinen kysymys jää jäljelle. Onko meillä Maapallolla tarpeeksi resursseja ja teknologista ymmärrystä luoda yhteiskunta sellaisella runsaudella, että kaikki mitä meillä on nyt olisi saatavilla ilman hintalappua, ilman että tarvitsee alistua työhön?

Kyllä meillä on. Meillä on resursseja ja teknologiaa joka mahdollistaa tämän, lisäksi meillä on kyky nostaa elintasoa niin korkealle, että ihmiset tulevaisuudessa katsovat taakseen sivilisaatiotamme nyt ja haukkovat henkeään siitä miten primitiivinen yhteiskuntamme olikaan.

[FRESCO:]

Venus-projekti ehdottaa täysin toisenlaista systeemiä, joka on päivitetty nykytiedon mukaiseksi.

[MEADOWS:]

Me emme koskaan ole antaneet tiedemiehien suunnitella yhteiskuntaa joka eliminoisi tylsät ja monotoniset työt, eliminoisi onnettomuudet liikenteestä, mahdollistaisi paremman elintason. Se eliminoisi myrkyt ruoistamme, antaisi meille toisen energialähteen joka olisi puhdas ja tehokas. Me voimme tehdä sen.

[OTSIKKO: RESURSSIPOHJAINEN TALOUS]

[MEADOWS:]

Suurin ero resurssipohjaisen talouden ja rahajärjestelmän välillä on, että resurssipohjainen talous on oikeasti kiinnostunut ihmisistä ja heidän hyvinvoinnistaan. Siinä missä rahajärjestelmä on muuttunut niin vääristyneeksi, että kansan huolet ovat toissijaisia, jos ne ovat huolia ollenkaan. Kaikki tuotteet tuotetaan vain rahan saamiseksi.. Jos yhteiskunnassa on ongelma ja et voi tienata rahaa tuon ongelman ratkaisulla, silloin sitä ei toteuteta. Resurssipohjainen talous on jotain sellaista jota ei olla vielä kokeiltu. Ja kaikella nykypäivän teknologiallamme me voimme luoda yltäkylläisyyden. Sitä voidaan käyttää parantamaan jokaisen elämäntyyliä, yltäkylläisyyttä kaikille, jos me käytämme teknologiaa viisaasti ja pidämme huolta ympäristöstä.

[FRESCO:]

Se on varsin erilainen järjestelmä ja siitä on vaikeaa puhua koska kansa ei ole tarpeeksi tietoinen kaikesta mikä liittyy teknologian tilaan.

[OTSIKKO: The Venus Project: ENERGIA]

[FRESCO:]

Nykyisellään meidän ei tarvitse polttaa fossiilisia polttoaineita. Meidän ei tarvitse käyttää mikään mikä saastuttaisi ympäristöä. Monenlaisia energiamuotoja on saatavilla.

Kertoja:

Vakiintuneen systeemin vaihtoehtoiset energiamuodot, kuten vety, biopolttoaineet ja jopa ydinvoima, ovat äärimmäisen tehottomia, vaarallisia ja pyrkivät vain pitkittämään liikevoittorakennetta jonka teollisuudenala on luonut. Kun näemme propagandan läpi tajuamme itseään palvelevat instituutiot, löydämme loppumattomia määriä puhdasta, yltäkylläistä ja uusiutuvaa energiaa voimanlähteeksi.

Aurinko- ja tuulivoima ovat tunnettuja kaikkien keskuudessa, mutta niiden todellinen potentiaali ei vielä ole saatu käyttöön. Aurinkoenergiaa on niin paljon, että yksi tunti valoa keskipäivällä sisältää enemmän energiaa kuin koko maailma kuluttaa vuodessa. Jos me saamme siitä talteen edes .01 prosenttia, koko maailman ei tarvitsisi käyttää ikinä öljyä, kaasua tai mitään muutakaan. Kysymys ei ole saatavuudessa, vaan teknologiassa jolla sitä ottaa talteen. On olemassa monia kehittyneitä tapoja nykyään, joilla saada aikaan juuri tuo, mutta tarve kilpailla markkinaosuuksista vakiintuneiden rakenteiden kanssa estää kehitystä.

Sitten on tuulivoima. Tuulivoima on pitkään nähty heikkoja, paikallisena, epäkäytännöllisenä. Tämä ei pidä yksinkertaisesti paikkaansa. USA:n energiaministeriö myönsi vuonna 2007, että jos tuulivoimaa käytettäisiin edes kolmessa Amerikan 50 osavaltiosta, se voisi tuottaa sähköä koko kansakunnalle.

Sitten on myös varsin tuntemattomat nousuvesi- ja aaltoenergia. Nousuvesienergiaa saadaan nousuvesistä merissä. Turbiinit, jotka saavat tämän liikkeen talteen, tuottavat sähköä. Britanniassa on 42 paikkaa, joista ennustetaan että 34% kaikesta Britannian energiasta voisi tulla nousuvesistä yksistään. Aaltoenergialla, joka kerää meren pintaliikkeistä energiaa, arvioidaan olevan globaali potentiaali 80 tuhannen terawatin verran vuodessa. Tämä tarkoittaa, että 50% koko planeetan energiakulutuksesta voitaisiin tuottaa tällä tavalla yksistään.

On tärkeää huomauttaa, että nousuvesi-, aalto-, aurinko- ja tuulivoima ei vaadi paljon mitään energiaa alle, toisin kuin hiili, öljy, biomassa, vety ja kaikki muut.

Näiden neljän yhdistelmästä pelkästään, jos ne kerätään tarpeeksi tehokkaasti, voitaisiin saada energiaa koko maailmalle ikuisiksi ajoiksi.

On myös eräs toinen puhtaan, uusiutuvan energian muoto, joka voittaa nuo kaikki: maalämpö.

Maalämpö käyttää hyväksi lämmönkeruuta, joka yksinkertaisen vettä hyödyntävän prosessin kautta onnistuu luomaan suuria määriä energiaa puhtaasti. Vuonna 2006 MIT:n raportti maalämmöstä havaitsi, että 13 tuhatta zetajoulea voimaa on saatavilla Maapallolla, ja mahdollisuus on 2000 zj saada helposti paremmalla teknologialla. Kokonaiskulutus kaikissa maissa planeetalla on noin puolikas zetajoule vuodessa. Tämä tarkoittaa, että 4000 vuotta planeetan energiakulutusta voidaan saada yksin tuota kautta. Ja kun me ymmärrämme, että Maapallon lämmöntuotanto uusiutuu jatkuvasti, tämä energia on oikeasti rajatonta ja sitä voidaan käyttää ikuisesti.

Nämä energianlähteet ovat vain muutama puhtaista, uusiutuvista tavoista jotka saatavillamme ovat, ja ajan kuluessa löytyy uusia.

Suuri realisaatio on, että meillä on täydellinen energian yltäkylläisyys, ilman tarvetta saasteille, perinteiselle säilyttämiselle, tai edes hintalapulle.

[OTSIKKO: THE VENUS PROJECT – JOUKKOLIIKENNE]

Entäpä sitten joukkoliikenne? Yleisimmät kulkuvälineet yhteiskunnissamme ovat auto ja lentokone, joista molemmat tarvitsevat bensaa toimiakseen.

Auton tapauksessa akkuteknologiaa tarvitaan sähköautoon, joka voi mennä yli 100 mailia tunnissa yli 200 mailin matkan yhdellä latauksella. Tällaisia on ollut olemassa jo monta vuotta. Kuitenkin, johtuen öljyteollisuuden akkupatenteista, jotka rajaavat niiden saatavuutta markkina-aseman säilyttämiseksi, yhdistettynä poliittisiin paineisiin energiateollisuuden taholta, tämän teknologian saatavuus on rajoitettua.

Ei ole olemassa syytä sille, muu kuin puhdas, korruptoitunut liikevoiton tavoittelu, että joka ikinen auto maailmassa toimisi pääosin sähköllä ja täysin puhtaasti, ilman tarvetta bensalle.

Mitä lentokoneisiin tulee, on aika tajuta että tämä matkustustapa on tehoton, kömpelö, hidas ja saastuttaa liikaa.

Tämä on Mag Lev -juna. Se käyttää magneetteja työntövoiman tuottamiseen. Se lepää täysin magneettikentän päällä, ja vaatii vähemmän kuin 2% energiaa kuin lentokoneet. Junassa ei ole pyöriä, joten mikään ei voi kulua. Nykyinen maksiminopeus on 361 mailia tunnissa, kuitenkin tuo versio on vanhanaikainen.

Orgnaisaatio nimeltään ET3, jolla on yhteyksiä Venus-projektiin, on kehitellyt putki-maglevin joka voi kulkea yli 4000 mailia tunnissa, liikkumattomassa, kitkattomassa putkessa, joka voi mennä maan päällä tai veden alla. Kuvittele meneväsi Los Angelesista New Yorkiin pitkälle lounaalle, tai Washingtonista Pekingiin 2 tunnissa. Tämä on mannertenvälisen matkailun tulevaisuus. Nopea, puhdas ja murto-osalla käytetystä energiasta.

Itse asiassa, maglevin, akkuteknologioiden ja maalämmön mukana lähtee syy käyttää fossiilisia polttoaineita kokonaan. Ja me voimme tehdä tämän nyt, jos meitä ei pidättelisi liikevoittomekanismi.

[OTSIKKO: TYÖ]

[FRESCO:]

Nyt Amerikka liikkuu kohti fasismia. Sillä on taipumus pitää fasistista maailmankuvaa johtuen sen dominantista filosofiasta ja uskonnosta. Amerikan teollisuus on olennaisesti fasistinen instituutio. Jos et ymmärrä tätä, joudut pian diktatuuriin.

[MEADOWS:]

Meille puhutaan työn kunnioitettavuuden käsitteestä. Ja oikeasti näen sen vain maksettuna orjuutena.

[FRESCO]:

Sinulle uskotellaan, että sinun tulee tienata leipäsi hikoilemalla. Se pitää ihmiset aisoissa. Ihmisten vapauttaminen raadannasta, itseään toistavista töistä, jotka tekevät heistä tyhmiä. Se ryöstää heidät. Yhteiskunnassamme, joka on resurssipohjainen talous, koneet vapauttavat ihmiset. Sitä ei voi kuvitella, koska emme koskaan ole eläneet sellaisessa maailmassa.

[OTSIKKO: AUTOMAATIO]

[KERTOJA:]

Jos katsomme menneisyyteen, näemme selkeän kuvion koneautomaatiossa, joka hitaasti korvaa ihmistyön. Hissimiesten katoamisesta autotehtaan lähes täydelliseen automatisointiin, fakta on että automaatio kasvaa ja ihmistyön tarve katoaa. Tämä luo vakavan konfliktin, joka osoittaa rahajärjestelmään perustuvan systeemin valheellisuuden…. ihmistyö on suoraan kilpailussa teknologisen kehityksen kanssa. Täten, ottaen huomioon liikevoiton perustärkeyden teollisuudessa, ihmiset saavat jatkuvasti potkut ja kone korvaa heidät.

[FRESCO:]

Kun teollisuus turvautuu koneeseen, sen sijaan että lyhentäisi työpäivää, he sopeuttavat, menetät työpaikkasi, joten sinulla on oikeus pelätä koneita.

[KERTOJA:]

Korkean teknologian resurssipohjaisessa taloudessa on konservatiivista sanoa, että noin 90% kaikista nykyisistä työpaikoista voidaan korvata koneilla. Ihmisten vapauttaminen elämään elämäänsä ilman orjuutta. Sillä tämä on teknologian pointti itsessään. Ja ajan mittaan, nanoteknologialla ja muilla kehittyneillä tieteen muodoilla ei ole kaukaa haettua nähdä miten jopa monimutkaiset sairaanhoitoprosessit voidaan antaa koneille. Niillä voi olla myös hyvä onnistumisprosentti suhteessa ihmisiin.

Polku on selkeä, mutta rahaan perustuvat rakenteemme, jotka vaativat työn tekoa tulojen hankkimiseksi, estävät tämän kehityksen, sillä ihmiset tarvitsevat työpaikkoja selvitäkseen. Homman nimi on, että tämä järjestelmä täytyy mennä pois, tai muuten emme voi koskana olla vapaita ja teknologia jää jatkuvasti.

[FRESCO:]

Kun koneet puhdistavat viemärit, se vapauttaa ihmiset sen tekemisestä. Joten koneita voidaan pitää ihmisen suorittamisen jatkeina.

KERTOJA:

Monilla ammateilla nykyään ei ole perustaa olla olemassa resurssipohjaisessa taloudessa…. kuten mikä tahansa mikä liittyy johtamiseen, rahaan, mainontaan ja lakeihin. Sillä ilman rahaa suuri määrä nykyään tehdyistä rikoksista ei koskaan tapahtuisi. Lähes kaiki rikokset ovat seurausta rahajärjestelmästä joko suoraan, tai sen neuroosin kautta joka syntyy rahan puutteesta. Täten lait itsessään lakkaavat olemasta.

[FRESCO:]

Jos henkilö joka astuu autoon ja on kännissä ja auto heiluu paljon, silloin se on heiluri joka heiluu edestakaisin ja joka saa auton ajamaan sivuun, ei mikään laki. Jos autoihin asentaa tutkat ja kaikuluotaimet, ne on mahdollista saada käyttäytymään niin etteivät ne osu toisiinsa. Ihmisten luomat lait ovat yrityksiä käsitellä näitä ongelmia, ja koska ei tiedetä miten ne ratkaistaan, he luovat aina uuden lain.

[KERTOJA:]

USA:ssa, kaikkein yksityistetyimmässä kapitalistisessa maassa planeetallamme, ei tulisi yllättää ketään että siellä on myös suurin vankipopulaatio maailmassa, joka kasvaa joka vuosi. Tilastollisesti suurin osa näistä on kouluttamattomia ja tulevat köyhistä, puutteellisista oloista. Ja vastoin propagandaa, tämä ympäristön ehdollistaminen houkuttelee heidät rikoksen ja väkivallan poluille. Kuitenkin, yhteiskunta katsoo toiseen suuntaan tässä.

Laki- ja vankilajärjestelmät ovat vain yksi esimerkki lisää siitä miten yhteiskuntamme välttelee tutkimasta käyttäytymisen juurisyytä. Miljardeja kulutetaan joka vuosi vankiloihin ja poliisiin, vaikka vain murto-osa kulutetaan köyhyyden poistoon, joka on yksi pääsyistä miksi ihmiset eksyvät rikoksiin.

Niin kauan kuin meillä on talousjärjestelmä joka haluaa ja luo niukkuutta ja puutetta, rikollisuus ei koskaan mene pois.

[FRESCO:]

Jos ihmiset saisivat tarpeensa tyydytettyä ilman alistumista, velkaa, vaihdantaa, kauppaa… he käyttäytyisivät todella eri tavalla. Kaikki haluavat nämä asiat ilman hintalappua. Nyt kuitenkin ”täytyy olla hinta, se motivoi ihmistä… jos ihminen saa kaiken ilmaiseksi hän vain lekottelee auringossa”. Se on myytti jota pitkitetään. Ihmiset kulttuurissamme opetetaan uskomaan, että rahajärjestelmä tuottaa insentiivejä. Jos heillä on pääsy kaikkeen, miksi he haluaisivat  tehdä mitään. He menettävät insentiivinsä. Tuota opetetaan tukemaan rahajärjestelmää.

[MEADOWS:]

Kun raha otetaan pois kuviosta, olisi paljon muunlaisia insentiivejä, erittäin erilaisia insentiivejä.

[FRESCO:]

Kun ihmiset saavat perustarpeensa tyydytettyä, heidän insentiivinsä muuttuvat. Syntyy uusia insentiivejä. Jos luot maalauksen josta nautit, nautit myös sen antamisesta lahjaksi, ei sen myymisestä.

[OTSIKKO: KOULUTUS]

[MEADOWS:]

Mielestäni suurin osa nykymaailman koulutuksesta tuottaa edelleen henkilöitä työntekijöiksi… se on erittäin erikoistunutta. He eivät ole yleismiehiä, ihmiset eivät tiedä monista eri asioista. Mielestäni ei saa ihmisiä menemään sotaan jos he tietävät paljon monista asioista. Mielestäni koulutus on usein ulkolukua ja ihmisille ei opeteta ongelmanratkaisua. Heille ei anneta työkaluja, emotionaalisesti tai omalla alallaan, siitä miten ajatella kriittisesti. Koulutus resurssipohjaisessa taloudessa olisi varsin erilaista.

[FRESCO:]

Yhteiskuntamme suurin huoli on henkinen kehitys…. ja miten motivoida jokaista suurimpaan potentiaaliinsa. Koska filosofiamme on, että mitä älykkäämpiä ihmiset ovat, sitä rikkaampi on maailma, koska jokaisesta tulee kontribuuttori.

[MEADOWS:]

Mitä älykkäämpiä lapset ovat, sitä parempaa elämästäni tulee, koska he ottavat osaa rakentavammin ympäristöön ja elämään, koska kaikkea sitä minkä me keksimme resurssipohjaisessa taloudessa sovellettaisiin yhteiskuntaan. Ei olisi mitään mitä salattaisiin.

[OTSIKKO: SIVILISAATIO]

[FRESCO:]

Patriotismi, aseet, armeijat, laivasto…. kaikki tuo on merkki siitä että me emme vielä ole sivistyneitä. Lapset kysyvät vanhemmiltaan ’ettekö nähneet tarvetta koneille? Isä, etkö sinä näe että sota oli väistämätöntä kun tuottaa niukkuutta? Eikö se ole selvää?’ Tottakai, lapset ymmärtävät että olimme paukapäitä, jotka kasvatettiin pelkästään palvelemaan vakiintuneita instituutioita. Me olemme niin iljettävä, sairas yhteiskunta, että teemme historiankirjoja, joissa lukee isojen valtioiden ottaneen haltuunsa pienemmät ja käyttäneen voimaa ja väkivaltaa. Historiasta pitää puhua korruptoituneena, kunnes päästään sivistyneen yhteiskunnan alkulähteille, jolloin kansakunnat työskentelivät keskenään. Maailman yhdistäminen, yhteisen hyvän eteen työskenteleminen ja olematta alistunut kenellekään muulle. Ilman sosiaalista kerrostumista, olipåa se sitten teknistä elitismiä tai minkään muunkaan laista elitismiä. Sellainen pyyhittäisiin pois maan pinnalta. Valtio ei tee mitään koska valtiota ei ole.

Systeemi jota ajan, resurssipohjainen talous, ei ole täydellinen, mutta se on vain paljon parempi kuin mitä meillä nyt on. Me emme voi koskaan saavuttaa täydellisyyttä.

OSA 4:

TEKSTI RUUDULLA: “MAANI ON MAAILMA… JA USKONTONI ON TEHDÄ HYVÄÄ” — THOMAS PAINE (1737-1809)

[KERTOJA:]

Yhteiskuntamme arvot, jotka manifestoituvat ikuisena sotana, korruptiona, alistavina lakeina, yhteiskunnallisena kerrostumisena, irrelevanttina taikauskona, ympäristön tuhoutumisena ja despoottisena, liikevoittoa hamuavana johtavana luokkana, on perustavanlaatuisella tavalla seurausta kollektiivisesta tietämättömyydestämme, kahdesta perimmäisestä oivalluksesta jotka ihmisillä voi olla todellisuudesta… EMERGENTISTÄ ja SYMBIOOTTISESTA luonnonlain aspektista.

Luonnon emergentti luonne on, että kaikki järjestelmät, olivatpa ne sitten tieto-, yhteiskunta-, teknologia-, filosofia- tai mikään muu toinen luomus, tulee rajoittamattomana käymään läpi jatkuvaa muutosta. Se mitä me pidämme nykyään yleistietona, olisi ollut täysin kuvittelematonta muinaisina aikoina. Samoin, tulevaisuus pitää sisällään teknologioita, realisaatioita ja yhteiskuntarakenteita, että me emme voi edes kuvitella niitä nykyään. Me olemme tulleet alkemiasta kemiaan, geosentrisestä maailmasta heliosentriseen, demoniuskomuksista moderniin lääketieteeseen. Tämä kehitys ei näytä loppumisen merkkejä, ja tämä tietoisuus on se mikä ohjaa meidät kohti kasvua ja edistystä. Staattista, empiiristä tietoa ei ole olemassa. Sen sijaan on meidän tulee tunnustaa kaikkien systeemien emergenssi. Tämä tarkoittaa, että meidän tulee olla avoinna uudelle tiedolle kaikkina aikoina, vaikka se uhkaisi nykyistä uskomusjärjestelmäämme ja täten identiteettiämme.

Surullista kyllä, yhteiskunta nykyään on epäonnistunut tunnustamaan tämän ja vakiintuneet instituutiot jatkavat kasvun jarruttelua säilyttämällä vanhentuneita yhteiskuntarakenteita. Samaan aikaan populaatio kärsii myös muutoksen pelosta, sillä heidän ehdollistamisensa olettaa staattisen identiteetin, ja uskomuksien haastaminen yleensä johtaa pilkkaan, sillä väärässä olemista pidetään yhteiskunnassa epäonnistumisena.

Kun väärässä olemista aletaan juhlia, se kohottaa meidät uusille ymmärryksen tasoille, ja edistää tietoisuutta. Ei ole olemassa sellaista kuin älykäs ihmisolento, sillä heidän ideoitaan joutuu jatkuvasti päivittämään, muuttamaan ja hävittämään. Ja tämä taipumus sokeasti pitää kiinni uskomusjärjestelmästä ja suojata se uudelta, mahdollisesti transformationaaliselta informaatiolta, ei ole mitään muuta kuin “intellektuaalisen materialismin” muoto.

Rahajärjestelmä haluaa jatkaa ikuisuuksiin tätä materialismia sen itsesuojelevilla rakenteilla sekä lukemattomalla määrällä ihmisiä, jotka ovat ehdollistettu sokeasti ja ajattelemattomasti ylläpitämään näitä rakenteita, täten muuttuen ”omatekoisiksi status quon varjelijoiksi”. Lampaiksi, jotka eivät kaipaa enää koiraa vartioimaan niitä, sillä ne kontrolloivat toisiaan eristämällä ne jotka poikkeavat normista.

Tämä taipumus vastustaa muutosta ja ylläpitää olemassaolevia instituutioita identiteetin, mukavuudenhalun, vallan ja liikevoiton takia on täysin kestämätön, ja tuottaa ainoastaan lisää epätasapainoa, sirpaloitumista, vääristymiä ja väistämättä tuhoa. On aika muuttua.

Metsästäjäkeräilijöistä maanviljelyksen vallankumoukseen ja teolliseen vallankumoukseen on selkeä kuvio. On aika uudelle yhteiskuntajärjestykselle, joka heijastelee nykypäivän ymmärrystä. Rahajärjestelmä on sellaisen ajan tuote jolloin niukkuus oli todellista. Nyt teknologian mukana se ei ole enää relevanttia yhteiskunnalle. Se poistuu poikkeavan käyttäytymisen mukana.

Samalla tavoin dominantit maailmankuvat, kuten teistinen uskonto, toimivat samalla yhteiskunnallisella relevanttiudella. Islam, kristinusko, juutalaisuus, hindulaisuus ja kaikki muut ovat olemassa rajoina inhimilliselle ja yhteiskunnalliselle kasvulle, sillä jokainen ryhmä jatkaa suljetun maailmankuvan olemassaoloa. Ja tämä heidän tunnustamansa rajattu ymmärrys ei yksinkertaisesti ole mahdollista emergentissä universumissa.

Kuitenkin, uskonto on onnistunut sulkemaan tietoisuuden tältä emergenssiltä juurruttamalla psykologisen Uskon vääristymän seuraajiinsa, jossa logiikka ja uusi tieto hylätään perinteisten, vanhentuneiden uskomusten tieltä.

[FRESCO:]

Jumalan käsite pyrkii selittämään asioiden luonteen. Muinaisina päivinä ihmiset eivät tienneet paljoakaan siitä miten asiat kehittyivät, miten luonto toimi, joten he keksivät omia tarinoitaan. He tekivät Jumalan omaksi kuvakseen. Kaverin joka suuttuu, kun ihmiset eivät käyttäydy oikein, hän saa aikaan tulvia ja maanjäristyksiä, ja sitten näitä kutsutaan Jumalan teoiksi.

Pintapuolinen tarkastelu tukahdutettuun uskonnon historiaan paljastaa, että jopa perusmyytit itsessään ovat emergenttejä, jotka ovat kehittyneet ajan kanssa.

Esimerkiksi, kristinuskon päädoktriini on Kristuksen kuolema ja ylösnousemus. Tämä käsite on niin tärkeä, että Raamatussa itsessään todetaan:  “Mutta jollei Christus ylösnosnut, nijn on meidän saarnamme turha, ja teidän uscon on myös turha.” (1 Kor 15:14). Kuitenkin on vaikeaa ottaa huomioon tämä kirjaimellisesti, sillä ei ole olemassa päälähdettä yliluonnollisille tapahtumille sekulaarissa historiassa. Lisäksi on tietoa esikristillisistä pelastajista jotka kaikki ovat kuolleet ja ylösnousseet, ja tämä asettaa tarinan välittömästi mytologian alueelle.

Varhaiset kirkkohahmot, kuten Tertullius, näkivät paljon vaivaa näitten assosiaatioiden rikkomiseksi; väittäen jopa, että paholainen sai aikaan samankaltaisuuksia. Hän selitti 100-luvulla:

“Paholainen, jonka hommia on vääristellä totuutta, kopioi Jumalan Sakramenttien olosuhteita. Hän kastaa uskovat ja lupaa heille syntien anteeksiannon…. hän juhlii leivän sakramenttia ja ottaa esiin ylösnousemuksen symbolin. Tunnustakaamme täten paholaisen kekseliäisyyden, joka kopioi joitain Jumalan asioita.” — Tertullianus, (155 – 222 AD , Kappale XL. – Periaatteet Harhaoppisten Arvioimiseksi )

Se mikä on todella surullista on kuitenkin, että kun me lakkaamme pitämästä kristinuskon, juutalaisuuden ja islamin tarinoita kirjallisena historiana, ja hyväksymme ne sellaisina kuin ne ovat, joka on täysin allegorista ilmaisua… me näemme että uskonnoilla on yhteinen juuri, tämä yhtenäistävä imperatiivi joka tulee tunnustaa ja jota tulee arvostaa.

Uskonnot ovat saaneet aikaan enemmän sirpaloitumista ja konfliktia kuin mikään muu ideologia. Kristinusko yksin jakautuu 34 tuhanteen aliryhmään. ( Lähde: World Christian Encyclopedia)

[FRESCO:]

Raamattu on tulkinnanvarainen. Kun sitä lukee, sanotaan: ”Mielestäni Jeesus tarkoitti tätä, Job tarkoitti tätä, ei kyllä hän tarkoitti tätä”. Sitten meillä on luterilainen ja katolinen ja adventistikirkko. Ja kirkko on hajallaan, ei ole kirkkoa ollenkaan.

Ja tämä kohta hajautumista, joka on kaikkien teistisien uskontojen tunnuspiirre, tuo meidät tietoisuuden toisen epäonnistumisen äärelle Väärä oletus eriytymisestä, elämän symbioottisen suhteen hylkäämisen kautta.

Poislukien ymmärrys siitä, että kaikki luonnolliset järjestelmät ovat emergenttejä, jossa kaikki todellisuuden käsitteet kehittyvät jatkuvasti, muuttuvat ja niitä poistuu, meidän tulee ymmärtää että kaikki systeemit ovat, itse asiassa, keksittyjä sirpaleita, sillä luonnossa ei ole olemassa riippumattomuutta. Koko luonto on yhtenäinen toisistaan riippuvien muuttujien järjestelmä, sekä syy että seuraus, joka on olemassa keskitettynä kokonaisuutena.

[FRESCO:]

Et näe pistoketta, joka on kytketty ympäristöön, joten näyttää siltä kuin olisimme vapaita, vaellellen ympäriinsä. Jos hapen ottaa pois, me kaikki kuolemme välittömästi. Jos planeetan elämän ottaa pois, me kuolemme, ja ilman aurinkoa, kaikki kasvit kuolevat. Joten me olemme kytkeytyneitä toisiimme.

[PERKINS:]

Se mitä tulee oikeasti ottaa huomioon, on kokonaisuus. Tämä ei ole vain ihmisen kokemus tällä planeetalla, tämä on koko kokemus ja me tiedämme ettemme selviä ilman planeettaa ja eläimiä. Me tiedämme, ettemme selviä ilman neljää elementtiä. Ja niin, kun me todella alamme ottaa tämän huomioon, silloin me onnistumme. Onnistuminen riippuu siitä miten hyvin me suhtaudumm kaikkeen muuhun ympärillämme. Minä olen erittäin tietoinen siitä seikasta, että lapsenlapseni ei voi periä kestävää, rauhallista, vakaata ja yhteiskunnallisesti oikeudenmukaista maailmaa ellei jokainen lapsi nykyhetkellä saa samoja odotuksia. Täytyy pitää huolta koko yhteisöstä, tai muuten tulee todella suuria ongelmia. Ja näin voimme nähdä koko maailman yhteisönä. Ja meidän tulee huolehtia kaikista tällä tavoin, ja se ei ole ainoastaan ihmisten muodostama yhteisö. Se on elementtien, kasvien ja eläinten yhteisö, ja meidän tulee todella ymmärtää se. Se on se mikä puuttuu elämästämme tällä hetkellä. Me voimme kutsua sitä henkisyydeksi, mutta fakta on että se tuottaa iloa.

Se on Jumalan henki. Se on meidän sisällämme joka tuntee. Voit tuntea sen sisälläsi, se on tämä uskomaton ja ihana tunne ja tiedät sen kun se tulee. Sitä ei saa rahasta. Sen saa yhteydestä.

[BILL HICKS -lainaus]

Aivan kuin tuo ei olisi jo vaara tälle maalle. Miten me voimme jatkaa ydinaseiden tuottamista? Tiedätte mitä tarkoitan! Mitä tapahtuu aseteollisuudelle, kun me tajuamme että me olemme kaikki yhtä? Se tuhoaa koko talouden! Talous on feikattu joka tapauksessa!

Mikä olisi tosi sääli… voit nähdä miksi hallitus jahtaa kaikkia jotka haluavat kokea rajattoman rakkauiden.

TEKSTI: ”USKON ETTÄ ASEISTAMATON TOTUUS JA EHDOTON RAKKAUS SAAVAT VIIMEISEN SANAN TODELLISUUDESSAMME” — Martin Luther King Jr.

[KERTOJA:]

Kun me ymmärrämme, että henkilökohtaisten kokemustemme integrointi riippuu täysin kaiken muun integroinnista maailmassamme, me olemme todella ymmärtäneet ehdottoman rakkauden merkityksen. Sillä rakkaus on laajennettavuutta, ja kaiken näkemistä omana itsenä ja oman itsen näkemistä kaikkena, sellaisella ei voi olla ehtoja. Sillä, itse asiassa, me olemme kaikki yhtä.

[George Carlin]

Jos on totta, että me olemme kaikki peräisin tähden ytimestä, jokainen atomi meissä on peräisin tähden ytimestä, silloin me olemme kaikki samaa asiaa. Jokainen kokiskone tai tupakantumppi Buffalon kaduilla on tehty atomeista, jotka ovat joskus tulleet tähdistä. Ne ovat kaikki kiertäneet tuhansia kertoja, niinkuin sinä ja minä. Ja täten tuolla jossain on pelkästään minä, joten mikä on sitten niin pelottavaa? Mikä on se mikä vaatii lohdutusta? Ei mikään. Ei ole mitään pelättävää koska se on kaikki meitä itseämme. Ongelma on, että meidät erotellaan kun synnymme ja annetaan nimi ja identiteetti ja meidät yksilöidään. Meidät on erotettu ykseydestä ja se on se mitä uskonnot käyttävät hyväksi. Että ihmisillä on tarve olla kokonaisuutta jälleen. Joten sitä käytetään hyväksi. He sanovat että jumala, ja he sanovat että sillä on sääntöjä. Ja minusta se on julmaa. Mielestäni uskontoja ei tarvita.

[TEKSTI RUUDULLA: CARL SAGAN -lainaus:]

Avaruusolento, joka vertailee eroja ihmisyhteisöjen välillä, pitää noita eroja triviaaleina verrattuna samanlaisuuksiin. Elämämme, menneisyytemme ja tulevaisuutemme on kaikki sidottu aurinkoon, kuuhun ja tähtiin. Me ihmiset olemme nähneet atomit joista kaikki luonto koostuu, sekä voimat jotka ovat muokanneet tätä kaikkea… ja me, jotka paikallisesti olemme kosmoksen silmät, korvat, ajatukset ja tunteet, olemme alkaneet miettiä alkuperäämme… tähtipölyä, joka pohdiskelee tähtiä, joka on järjestäytynyt kymmenien miljardien miljardien miljardien atomien kasoiksi, joka pohdiskelee luonnon evoluutiota, joka jäljittää tuon pitkän matkan tälle planeetalle. Lojaliteettimme täällä on lajille ja planeetalle. Velvoitteemme selvitä ja kukoistaa on omistettu meille itsellemme ja lisäksi koko kosmokselle, josta olemme peräisin.

On aika julistaa ykseyttä, vanhentunut yhteiskuntarakenteemme on hajoamassa. Ja työskennellä yhdessä luodaksemme kestävän, globaalin yhteiskunnan jossa kaikista huolehditaan ja kaikki ovat todella vapaita.

Henkilökohtaiset uskomuksesi, olivatpa ne mitä tahansa, ovat merkityksettömiä elämän välttämättömyyksien rinnalla. Jokainen ihmisolento syntyy alastomana ja tarvitsee lämpöä, ruokaa, vettä, suojaa. Kaikki muu on ylimääräistä. Täten kaikkein suurin käsillä oleva ongelma on Maapallon resurssien älykäs hallinnointi. Tätä ei koskaan voida saavuttaa rahajärjestelmällä, sillä liikevoiton tavoittelu on oman edun tavoittelua, ja täten epätasapaino on sisäänrakennettua. Samaan aikaan poliitikot ovat turhia, sillä todelliset ongelmat elämässämme ovat teknisiä, ei poliittisia. Lisäksi ideologiat jotka erottavat ihmiskuntaa, kuten uskonto, tarvitsevat vahvan läpikäynnin yhteisössämme sen arvoja, tarkoitusta ja yhteiskunnallista relevanssia koskien. Toivottavasti, ajan mittaan, uskonto menettää materialisminsa ja taikauskoisen perustansa, ja siirtyy hyödyllisemmälle areenalle, filosofiaan.

Fakta on, että yhteiskunta tänä päivänä on nurinkurinen. Poliitikot jatkuvasti puhuvat suojasta ja turvasta, sen sijaan että he puhuisivat luomisesta, ykseydestä ja edistyksestä. Yksin USA käyttää 500 miljardia dollaria vuosittain puolustukseen. Se on riittävästi kouluttamaan jokaikinen lukiosta valmistunut Amerikan yliopistossa neljän vuoden ajan.

1940-luvulla Manhattan-projekti tuotti ensimmäisen oikean massatuhoaseen. Tämä ohjelma työllisti 130 tuhatta ihmistä äärimmäisillä kustannuksilla. Kuvittele millaista elämämme olisi tänään jos ryhmä tiedemiehiä olisi työskennellyt ihmisten tappamisen sijaan sen parissa, että olisivat luoneet maailmasta itsensä ylläpitävän ja yltäkylläisen. Elämä tänä päivänä olisi varsin erilaista, jos tämä olisi ollut heidän tavoitteensa.

Massatuhoaseiden sijaan on aika päästää valloilleen jotain paljon voimakkaampaa. Massaluovuuden aseet. Todellinen jumalallisuutemme on kyky luoda, ja yhdessä sen tiedon kanssa elämän symbioottisesta luonteesta, todellisuuden emergentin luonteen kanssa, ei ole mitään mitä emme voisi saavuttaa.

 

Kommunistinen Manifesti näki ennalta 2000-luvun petomaisen ja polarisoituneen globaalin kapitalismin. Mutta Marx ja Engels ovat myös näyttäneet meille, että meillä on valta luoda parempi maailma.

Kirjoittanut Yanis Varoufakis

---

Jotta manifesti olisi menestyksekäs, sen tulee soitella sydämiemme sulosäveliä niin kuin runo, samalla kun se tartuttaa mieliimme häikäisevän uusia kuvia ja ideoita. Sen tulee avata silmämme tyrmistyttävien, järkyttävien, innostavien ympärillämme tapahtuvien muutosten todellisille syille, paljastaen niiden mahdollisuudet joita nykytodellisuutemme on täynnä. Sen tulisi saada meidät tuntemaan itsemme toivottoman riittämättömiksi kun emme ole tunnustaneet näitä totuuksia itsellemme, ja sen tulee nostaa verho pois huolestuttavan totuuden edeltä, että me olemme olemme toimineet mitättöminä rikostovereina, toisintaneet menneiden aikojen umpikujaa. Viimeisenä, sillä tulee olla Beethovenin sinfonian valta, kannustaen meitä muuttumaan tulevaisuuden vaikuttajiksi, jotka lopettavat tarpeettomat joukkokärsimykset ja inspiroivat ihmiskuntaa tekemään todeksi todellisen autenttisen vapauden potentiaalinsa.

Mikään manifesti ei ole onnistunut yhtä hyvin tässä kaikessa kuin se, joka julkaistiin helmikuussa 1848 Lontoon Liberpool Street 46:ssa. Englantilaisten vallankumouksellisten toimeksiantona Kommunistinen Manifesti (tai Kommunistisen Puolueen Manifesti, jollaisena se alunperin julkaistiin) oli kahden nuoren saksalaisen käsialaa – Karl Marx, 29-vuotias filosofi, joka osasi ymmärtää epikuurisen hedonismin ja hegeliläisen rationaalisuuden päälle, ja Friedrich Engels, 28-vuotias Manchesterin myllyn perillinen.

Poliittisena kirjallisena teoksena manifesti on vertaansa vailla. Sen kaikkein kuuluisimmat sanat, mukaanlukien alkulause (“Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave”), ovat shakespearilaista laatua. Kuin Hamlet kohdatessaan murhatun isänsä aaveen, lukijaa kehotetaan ihmettelemään: “Tulisiko minun kohdata olemassaoleva järjestys, kärsiä historian vastustamattomien voimien minun päälleni lähettämästä järkyttävistä kohtalon nuolista? Vai tulisiko minun liittyä näihin voimiin, tarttua aseisiin status quoa vastaan ja, sitä vastustamalla, tuoda esiin uusi maailma?

Marxin ja Engelsin välittömälle lukijakunnalle tämä ei ollut akateeminen dilemma, josta kinattaisiin Euroopan salongeissa. Heidän manifestinsa oli taistelukutsu, ja tämän aaveen invokaation noudattaminen usein tarkoitti vainoamista, tai joissain tapauksissa pitkää vankilatuomiota. Nykypäivänä samanlainen dilemma on nuoria vastassa: mukautua vakiintuneeseen, romahtavaan ja itseään uusintamaan kykenemättömään yhteiskuntajärjestykseen, tai vastustaa sitä, huomattavilla henkilökohtaisilla kustannuksilla, etsien uusia tapoja työskennellä, leikkiä ja elää yhdessä? Vaikka kommunistiset puolueet ovat kadonneet lähes kokonaan politiikasta, manifestia eteenpäin vievä kommunismin henki on osoittautunut vaikeaksi hiljentää.

Horisontin taakse näkeminen on jokaisen manifestin ambitio. Mutta siinä onnistuminen, missä Marx ja Engels tekivät kuvatessaan aikaa joka saapuisi puolitoista vuosisataa myöhemmin, sekä analysoidessaan meitä tänä päivänä odottavia ristiriitoja ja valintoja,  on todellakin ällistyttävää. 1840-luvun lopulla kapitalismi oli häilyvä, paikallinen, sirpaleinen ja arka. Ja kuitenkin Marx ja Engels tarkastelivat sitä hyvin ja näkivät ennalta globalisoituneen, finansialisoituneen, rautaisen kapitalismin. Tämä oli luomus joka syntyi vuoden 1991 jälkeen, samaan aikaan kun järjestelmä julisti Marxin kuolemaa ja historian loppua.

Totta kai, Kommunistisen Manifestin ennustevirheitä on kauan aikaa jo paisuteltu. Muistan miten jopa vasemmistoekonomistit 1970-luvun laussa haastoivat käänteentekevää manifestin ennustetta pääomasta, että ”Kaikkialle sen täytyy pesiytyä, kaikkialle kotiutua, kaikkialla soimia suhteita”. Siitä surullisesta todellisuudesta ammentaen, jota tuolloin nimitettiin kolmannen maailman maiksi, he esittivät, että pääoma on menettänyt makunsa ennen laajentumistaan pois sen ”metropolialueelta” Euroopasta, Amerikasta ja Japanista.

Empiirisesti he olivat oikeassa: eurooppalaiset, amerikkalaiset ja japanilaiset monikansalliset korporaatiot Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan ”periferioissa” rajoittuivat siirtomaavallan aikaisiksi resurssien kaivajiksi ja epäonnistuivat levittämään kapitalismia sinne. Sen sijaan että ne olisivat tuoneet kapitalistisen kehityksen näihin maihin (tuoneet mukanaan “kaikille, jopa barbaarisimmille kansakunnille sivilisaation”), he esittivät, että ulkomainen pääoma uusintaa alikehittyneisyyttä kolmannessa maailmassa. Se oli kuin manifesti olisi uskonut liiaksi pääoman kykyyn levittäytyä jokaiseen niemeen, notkoon ja saarelmaan. Suurin osa ekonomisteista, mukaan lukien Marxille myötämieliset, epäilivät manifestin ennustetta siitä, että  “maailmanmarkkinoiden hyväksikäyttö” antaisi “kulutukselle ja tuotannolle kosmopoliitin luonteen jokaisessa maassa”.

Kuten osoittautui, manifesti oli oikeassa, vaikkakin myöhään. Se vaati Neuvostoliiton romahtamisen ja kaksi miljardia kiinalaista ja intialaista työläistä kapitalistisille työmarkkinoille ennen kuin ennuste osoittautui oikeaksi. Todellakin, pääoman täydelliseksi globalisoitumiseksi niiden regiimien, jotka olivat osoittaneet kuuliaisuuttaan manifestille, tuli ensin repeytyä kappaleiksi. Onko historia saanut aikaan herkullisempaa ironiaa?

Manifestia nykypäivänä lukeva yllättyy löytäessään kuvan maailmasta, joka on varsin meidän omamme kaltainen, huojuen pelokkaasti teknologisen innovaation reunalla. Manifestin aikaan höyrykone oli se joka uhkasi enuten talonpoikaiselämän rytmejä ja rutiineja. Torpparit ajautuivat tämän koneiston rattaisiin ja uusi herrojen luokka, tehtaiden omistajat ja kauppiaat, anastivat säätyläisten otteen yhteiskunnasta. Nyt se on tekoäly ja automaatio jotka väijyvät disruptiivisina uhkina, luvaten pyyhkiä pois ”kaikki kiinteät, jähmettyneet relaatiot”. “Porvaristo ei voi tulla toimeen suorittamatta jatkuvasti mullistuksia tuotantovälineissä, siis tuotantosuhteissa ja niin ollen kaikissa yhteiskunnallisissa suhteissa” manifesti julistaa, ja näin saadaan aikaan “jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituinen järkkyminen, iänikuinen epävarmuus ja liikkeellä oleminen”.

 

Marxille ja Engelsille kuitenkin tämä disruptio on juhlan paikka. Se toimii katalyyttina viimeiselle ponnistukselle, jonka ihmiskunta tarvitsee hankkiutuakseen eroon jäljellä olevista ennakkoluuloista, jotka pönkittävät suurta juopaa koneiden omistajien ja niitä suunnittelevien, käyttävien ja niiden parissa työskentelevien välillä.  “Kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu pois, kaikki pyhä häväistään” he kirjoittavat manifestissaan teknologian vaikutuksesta, “ja ihmisten on lopulta pakko katsella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin”. Julmasti romuttamalla ennakkoluulomme ja väärät varmuudet, teknologinen muutos pakottaa meidät, potkien ja huutaen, kohtaamaan sen miten pateettisia suhteemme toisiimme ovat.

Tänään me näemme tämän tilinteon miljoonissa sanoissa, painettuina ja verkossa, joita käytetään väittelyyn globalisaation aiheuttamasta tyytymättömyydestä. Samalla kun he juhlivat sitä miten globalisaatio on siirtänyt miljardeja viheliäisestä kurjuudesta suhteelliseen köyhyyteen, kunnianarvoisat länsimaiset sanomalehdet, Hollywood-persoonat, Piilaakson yrittäjät, piispat ja jopa multimiljonääripankkiirit kaikki valittavat joistain sen vähemmän toivottavista seuraamuksista: sietämättömästä eriarvoisuudesta, julkeasta ahneudesta, ilmastonmuutoksesta, ja siitä miten parlamentaariset demokratiat ovat tulleet kaapatuiksi pankkiirien ja ultrarikkaiden rasvaisiin näppeihin.

Mikään tästä ei pitäisi tulla manifestin lukijalle yllätyksenä. “Koko yhteiskunta”, se esittää, “jakautuu yhä enemmän kahteen suureen vihollisleiriin, kahteen suureen, vastakkaiseen luokkaan: porvaristoon ja proletariaattiin.” Tuotannon mekanisoituessa ja koneenomistajien liikevoittomarginaalien muuttuessa sivilisaatiomme eteenpäin vieväksi motiiviksi, yhteiskunta hajoaa työtä tekemättömiksi osakkeenomistajiksi ja omistamattomiksi palkkatyöläisiksi. Mitä keskiluokkaan tulee, se on dinosaurus huoneessa, joka on kohtaava sukupuuton.

Samaan aikaan ultrarikkaat ovat syyllisyyden vaivaamia ja stressaantuneita katsellessaan kaikkien muiden elämän vaipuvan epävarman palkkaorjuuden prekaariuteen. Marx ja Engels näkivät ennalta, että tämä äärimmäisen voimakas vähemmistö ”on kykenemätön pysymään kauemmin yhteiskunnan hallitsevana luokkana” sellaisissa polarisoiduissa yhteiskunnissa, sillä he eivät kykenisi olemaan asemassa joka takaa palkkaorjille luotettavan olemassaolon. Barrikoituina aidattuihin yhteisöihinsä he havaitsevat olevansa ahdistuksen riivaamia ja kykenemättömiä nauttimaan rikkauksistaan. Jotkut heistä, ne jotka ovat tarpeeksi älykkäitä tajuamaan heidän todellisen pitkän aikavälin parhaan etunsa, tunnustavat hyvinvointivaltion parhaimmaksi saatavilla olevaksi vakuutukseksi. Mutta oi voi, selittää manifesti, yhteiskuntaluokkana tulee olemaan heidän luonteessaan pihistellä vakuutuspreemiossa, ja he työskentelevät väsymättä ollakseen maksamatta tarvittavia veroja.

Eikö tämä ole se mitä on käynyt? Ultrarikkaat ovat turvaton, jatkuvasti närkästynyt klikki, koko ajan menossa detox-klinikalle, sinnikkäästi etsien turvaa selvänäkijöiltä, psykiatreilta ja yrittäjäguruilta. Me käyttäydymme kuin elämämme olisi huoletonta, väittäen että pidämme siitä mitä teemme ja teemme sitä mistä pidämme. Kuitenkin todellisuudessa me itkemme itsemme uneen.

Hyväntekijät, valtaapitävät poliitikot ja toipuvat akateemiset ekonomistit kaikki vastaavat tähän ahdinkoon samalla tavoin, tulisesti tuomiten oireet (taloudellinen epätasa-arvo) samalla kn he ummistavat silmänsä syille (hyväksikäyttö, joka johtuu eriarvoisista omistusoikeudesta koneisiin, maahan ja resursseihin). Onko ihmekään että me olemme umpikujassa, velloen toivottomuudessa joka palvelee vain massojen pahimpien vaistoja liehitteleviä populisteja?

Kehittyneen teknologian nopealla yleistymisellä meidät tuodaan lähemmäksi hetkeä, jolloin meidän tulee päättää miten suhtautua toisiimme rationaalisella, sivistyneellä tavalla. Me emme voi enää piilotella työn väistämättömyyden ja sen vaatimien yhteiskuntanormien takana. Manifesti antaa 21. vuosisadan lukijalleen mahdollsuuden nähdä kaiken tämän läpi ja tunnustaa se mitä tulee tehdä niin, että suurin osa voi paeta tyytymättömyyttä uusiin yhteiskuntasuhteisiin, joissa “jokaisen itsensä vapaa kehittäminen on ehtona kaikkien vapaalle kehittämiselle”. Vaikka se ei pidäkään sisällään karttaa miten päästä sinne, manifesti pysyy toivon lähteenä jota ei tule sivuuttaa.

Jos manifestilla on yhtään samaa voimaa innostaa, sytyttää ja häpäistä meitä niin kuin se teki vuonna 1848, se johtuu sosiaaliluokkien kamppailusta, joka on yhtä vanha kuin aika itse. Marx ja Engels summasivat tämän kahdeksaan sanaan seuraavasti: “Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa.”

Aina maaorjuuden aristokratioista teollistuneisiin imperiumeihin asti, historian koneistona on aina toiminut konflikti jatkuvasti mullistuvien teknologioiden ja hallitsevien luokkakäytäntöjen välillä. Jokaisen yhteiskunnan teknologian disruption mukana meidän keskinäinen konfliktimme muuttaa muotoa. Vanhat luokat kuolevat pois ja lopulta vain kaksi jää jäljelle: luokka joka omistaa kaiken ja luokka joka ei omista mitään — porvaristo ja proletariaatti.

Tämän ongelman keskeltä löydämme itsemme nykyään. Vaikka me olemme veloissa kapitalismille siitä, että kaikki luokkaerot ovat pienentyneet omistajien ja ei-omistajien välillä, Marx ja Engels haluavat meidän tajuavan, että kapitalismi on riittämättömästi kehittynyt selviämään niistä teknologioista, jotka se on saanut aikaan. On velvollisuutemme repiä pois vanhat käsitykset yksityisomisteisista tuotantovälineistä ja pakottaa metamorfoosi, jossa tulee olla mukana koneiden, maan ja resurssien yhteiskunnallinen omistus. Nyt kun uusia teknologioita vapautetaan yhteiskunnissa joita velvoittavat primitiiviset työsopimukset, seuraa koko lailla kurjuutta. Manifestin unohtumattomin sanoin: “Nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta porvarillisine tuotanto ja vaihtosuhteineen ja porvarillisine omistussuhteineen, joka on loihtinut esiin niin valtavat tuotannon ja vaihdon välineet, on kuin taikuri, joka ei enää itse kykene hallitsemaan esiinloihtimiaan maanalaisia mahteja.”

Taikuri tulee aina kuvittelemaan, että heidän appinsa, hakukoneensa, robottinsa ja geneettisesti manipuloidut siemenensä tuovat vaurautta ja onnea kaikille. Mutta, kun ne päästetään vapaiksi palkkatyöläisiin ja omistajiin jakautuneisiin yhteiskuntiin, nämä teknologiset ihmeet puskevat palkkoja ja hintoja tasoille, jotka tuottavat matalia liikevoittoja suurimmalle osalle yrityksiä. Ainoastaan teknologian ja lääketeollisuuden suuryritykset ja muutama muu korporaatio kykenee käyttämään poikkeuksellisen laajaa poliittista ja taloudellista valtaa meihin. Jos me jatkamme työnantajan ja työntekijän välisiin työsopimuksiin luottamista, silloin yksityiset omistusoikeudet hallitsevat ja käyttävät pääomaa epäinhimillisiin tarkoituksiin. Ainoastaan massatuotannon instrumenttien yksityisomistuksen lakkauttamalla ja korvaamalla sen uuden tyyppisellä yhteisomistuksella, joka toimii synkassa uusien teknologioiden kanssa, me voimme pienentää eriarvoisuutta ja löytää kollektiivinen onni.

Marxin ja Engelsin 8:n sanan historian teorian mukaan nykyinen pattitilanne työntekijöiden ja omistajien välillä on aina taattu. “Porvariston häviö”, manifesti esittää, “ja proletariaatin voitto ovat molemmat yhtä väistämättömiä.” Tähän mennessä historia ei ole mennyt tämän ennusteen mukaan, mutta kriitikot unohtavat, että manifesti, kuten mikä tahansa arvokas propagandaesitys, esittää toivon varmuuden muodossa. Niin kuin Lordi Nelson sai sotilaansa kokoomaan rivinsä ennen Trafalgarin taistelua ilmoittamalla, että Englanti “odotti” heidän tekevän hommansa (vaikka hänella olisi ollut suuria epäilyksiä siitä että he niin olisivat tehneet), manifesti langetti proletariaatin päälle odotuksen siitä, että he tekisivät hommansa itse, inspiroiden heitä liittymään yhteen ja vapauttamaan toinen toisensa palkkaorjuuden kahleista.

Aikovatko he tehdä niin? Nykymuodossaan se tuntuu epätodennäköiseltä. Mutta, jälleen kerran, meidän piti odottaa globalisaation ilmestymistä 1990-luvulle ennen kuin manifestin ennuste pääoman potentiaalista kyettiin täysin puhdistamaan epäilyksistä. Josko ei olisikaan niin että uusi, globaali, yhä prekaarimpi proletariaatti tarvitsee enemmän aikaa ennen kuin se voi näytellä manifeston ennustamaa osaansa? Vaikka lopputulos ei ole vielä selvillä, Marx ja Engels kertovat meille, että jos me pelkäämme vallankumouksen retoriikkaa, tai yritämme viedä ajatuksemme johonkin muuhun velvollisuuksista toisiamme kohtaan, me löydämme itsemme pyörryttävästä spiraalista, jossa pääoma saturoituu ja valkaisee ihmisen hengen. Ainoa asia, josta voimme olla varmoja, manifestin mukaan, on että jos pääomaa ei sosialisoida, meitä odottaa dystooppinen kehityskulku.

Dystopiasta puheen ollen, skeptinen lukija tässä kohtaa piristyy: entäpä manifestin osallisuus legitimoidessaan autoritaarisia regiimejä ja nostaessaan gulagien vartijoiden henkeä? Puolustuspuheenvuoron sijaan, että huomautettaisiin siitä ettei ketään syytä Adam Smithia Wall Streetin kohtuuttomuudesta, tai Uutta Testamenttia Espanjan inkvisitiosta, me voimme spekuloida miten manifestin kirjoittajat olisivat saattaneet vastata tähän väitteeseen. Uskon, että jälkiviisauden avulla Marx ja Engels olisivat myöntäneet tärkeän virheen analyysissaan: riittämättömän joustavuuden. Tämä tarkoittaa, että he epäonnistuivat ajattelemaan riittävästi, ja pysyivät suut visusti supussa, heidän omien analyysiensa vaikutuksista maailmaan jota he analysoivat. Manifesti kertoi voimakkaan tarinan virheettömällä kielellä, jonka tarkoitus oli herättää lukijat apatiastaan. Se, minkä Marx ja Engels olivat kykenemättömiä näkemään ennalta, oli voimakkaiden, ohjailevien tekstien taipumus hankkia opetuslapsia, uskovaisia — papisto, jopa — ja että tämä uskovaisten joukko saattaisi käyttää niille manifestin suomaa valtaa omaksi edukseen. Sen myötä he saattaisivat väärinkäyttää toisia tovereita, rakentaa omat valta-asemansa, saada vaikutusvaltaisia asemia, maata vaikutusalttiiden oppilaiden kanssa, ottaa haltuunsa politbyroo ja vangita sinne kaikki heitä vastustavat.

Samalla tavoin Marx ja Engels epäonnistuivat estimoimaan heidän omien kirjoitustensa vaikutuksen kapitalismiin itseensä. Siinä laajuudessa kun manifesti auttoi saamaan aikaan Neuvostoliiton, sen itäisen Euroopan satelliitit, Castron Kuuban, Titon Jugoslavian ja useita muita demokraattisia hallintoja lännessä, eivätkö nämä kehityskulut saaneet aikaan ketjureaktiota, joka tekisi tyhjäksi manifestin ennusteet ja analyysin? Venäjän vallankumouksen ja toisen maailmansodan jälkeen kommunismin pelko pakotti kapitalistiset regiimit ottamaan käyttöön eläkejärjestelmät, kansanterveyspalvelut, jopa idean siitä että rikkaat maksavat köyhille ja pikkuporvarillisille opiskelijoille liberaalien yliopistojen opinnoista. Samanaikaisesti raivokas vihamielisyys Neuvostoliittoa kohtaan herätti paranoiaa ja loi pelon ilmapiirin, joka osoittautui varsin hedelmälliseksi maaperäksi hahmoille kuten Josif Stalin ja Pol Pot.

Uskon, että Marx ja Engels olisivat katuneet sitä, että he eivät ennustaneet manifestin vaikutusta sen ennakoimiin kommunistisiin puolueisiin. He potkisivat itseään siitä, että he ylenkatsoivat sellaisen dialektiikan jota he rakastivat analysoida: miten työläisten valtiot muuttuisivat yhä enemmän totalitaarisiksi vastauksenaan kapitalististen valtioiden aggressioon, ja miten, niiden kommunismin pelossa, nämä kapitalistiset valtiot muuttuisivat yhä vain enemmän sivistyneiksi.

Siunattuja, totta kai, ovat kirjailijat joiden virheet johtuvat omien sanojensa vallasta. Vielä enemmän siunattuja ovat ne joiden virheet ovat itsensä korjaavaa laatua. Nykypäivänä manifestin inspiroivat työläisvaltiot ovat lähestulkoon kadonneet, ja kommunistiset puolueet lakkautettu tai hajallaan. Vapautettuina kilpailusta manifestin inspiroimia regiimejä vastaan, globalisoitunut kapitalismi käyttäytyy kuin se olisi määrätietoisesti luomassa maailman, jonka manifesti parhaiten kuvasi.

Mikä tekee manifestista todella inspiroivan nykypäivänä on sen ehdotus meille tässä ja nyt, maailma jossa elämämme jatkuvasti muokkautuu Marxin Taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissa kuvaaman kansantaloustieteen mukaan, joka “kehittää siis kosmopoliittisen, yleisen, kaikki esteet, kaikki siteet kaatavan energian asettaakseen tilalle itsensä ainoana politiikkana, yleisyytenä, esteenä ja siteenä.” Uber-kuskeista pankinjohtajiin ja viheliäisen köyhiin, me kaikki saamme tekosyyn tuntiessamme itsemme häkeltyneiksi tästä ”energiasta”. Kapitalismin peitto on niin kokonaisvaltainen että voi joskus tuntua mahdottomalta kuvitella maailmaa ilman sitä. Se on vain pieni askel voimattomuuden tunteesta sen väitteen uhriksi joutumiselle, että ei ole minkäänlaista vaihtoehtoa. Mutta hämmästyttävää kyllä (väittää manifesti), se on juuri se milloin me alamme alistua tälle idealle kun vaihtoehtoja on runsaasti.

Se, mitä me emme tarvitse tässä kriittisessä kohtaa, ovat seremoniat sen kaiken epäoikeudenmukaisuudesta, julistukset kasvavasta eriarvoisuudesta tai hiljaiset mielenosoitukset katoavasta demokraattisesta itsemääräämisoikeudestamme. Eikä meidän tulisi sietää regressiivisen eskapismin epätoivoisia tekoja: itkunsekainen vetoomus paluusta johonkin esimoderniin, esiteknologiseen valtioon jossa me voimme kaikki tarrautua nationalismin poveen. Se mitä manifesti kannattaa alistumisen ja epäuskon hetkinä on selväpäinen, objektiivinen arviointi kapitalismista ja sen paheista, nähtynä kylmän, kovan rationaalisuuden valon lävitse.

Manifesti esittää, että kapitalismin ongelma ei ole se, että se tuottaa liian paljon teknologiaa, tai että se on epäreilua. Kapitalismin ongelma on, että se on irrationaalista. Pääoman menestys sen kantaman levittämisessä akkumulaatiolla akkumulaation itsensä takia pakottaa ihmistyöläiset työskentelemään kuin koneet mitättömien summien tähden, kun robotit ovat ohjelmoituja tuottamaan tavaraa johon työläisillä ei enää ole varaa ja mitä robotit eivät tarvitse. Pääoma epäonnistuu järkevästi käyttämään sen aikaansaamia suurenmoisia koneita, tuomiten kokonaisia sukupolvia puutteeseen, raihnaiseen ympäristöön, työttömyyteen ja nollaan todelliseen vapaa-aikaan työn ja yleisen selviytymisen tavoittelusta. Jopa kapitalistit muuttuvat angstin riivaamiksi automaateiksi. He elävät jatkuvassa pelossa siitä, että elleivät he hyödykkeellistä heidän kanssaihmisiään, he lakkaavat olemasta kapitalisteja — liittyen jatkuvasti kasvavan prekariaatti-proletariaatin syrjäytyviin riveihin.

Jos kapitalismi näyttää epäoikeudenmukaiselta, se johtuu siitä että se orjuuttaa jokaisen, rikkaan ja köyhän, haaskaten ihmis- ja luonnonvaroja. Sama ”tuotantolinja” joka pumppaa ulos määräämättömiä rikkauksia tuottaa myös syvää onnettomuutta ja tyytymättömyyttä teollisuuden mittakaavassa. Joten, ensimmäinen tehtävämme — manifestin mukaan — on tunnustaa tämän kaiken valloittavan ”energian” pyrkimys itsensä sabotoimiseen.

Kun journalistit kysyivät kuka tai ketkä ovat nykypäivän kapitalismille suurin uhka, minä uhmasin heidän odotuksiaan vastaamalla: pääoma! Totta kai, tämä on idea jonka olen plagioinut vuosikymmeniä manifestista. Ottaen huomioon, että se ei ole mahdollista eikä haluttavaa mitätöidä kapitalismin ”energiaa”, jutun juoni onkin nopeuttaa pääoman kehitystä (niin että se palaa loppuun kuin meteori kiitää ilmakehässä) samalla kun, toisaalta, vastustetaan (rationaalisen, kollektiivisen toiminnan kautta) sen pyrkimystä jyrätä inhimillinen henkemme. Lyhyesti sanottuna, manifestin suositus on, että me puskemme pääoman sen rajoille samalla kun rajoitamme sen seuraamuksia ja valmistaudumme sosialisoimaan sen.

Me tarvitsemme enemmän robotteja, parempia aurinkopaneeleja, pikaviestintää ja kehittynyttä vihreää joukkoliikennettä. Mutta yhtä lailla meidän tulee organisoitua poliittisesti puolustamaan heikkoja, voimaannuttamaan monia ja valmistelemaan etukäteen kapitalismin absurditeettien kumoamista. Käytännön tasolla ilmaistuna, tämä tarkoittaa sen idean, että ei ole vaihtoehtoa, käsittelyä sillä halveksunnalla jonka se ansaitsee samalla kun hylätään kaikki peräänkuulutukset ”paluusta” vähemmän moderniin olemassaoloon. Aiempien kapitalismin muotojen alaisuudessa elämisessä ei ollut mitään eettistä. TV-ohjelmien, jotka massiivisesti investoivat laskelmoituun nostalgiaan, kuten Downton Abbey, tulisi tehdä meidät iloisiksi siitä että saamme elää nykyaikana. Samaan aikaan, ne saattavat myös rohkaista meitä lamaannuttamaan muutoksen kiihdyttämisen.

Manifesti on yksi niistä tunteisiin vetoavista teksteistä, jotka puhuvat suoraan jokaiselle meistä eri tavalla eri aikoina, heijastellen omia olosuhteitamme. Joitain vuosia sitten kutsuin itseäni ailahtelevaksi libertaariksi marxilaiseksi ja minua pilkattiin sekä ei-marxilaisten että marxilaisten suunnalta. Pian tuon jälkeen löysin itseni jonkin verran merkittävästä poliittisesta tehtävästä, aikana jolloin oli käynnissä intensiivinen konflikti Kreikan silloisen hallituksen ja kapitalismin eräiden voimakkaimpien agenttien välillä. Manifestin lukeminen uudelleen tämän johdannon kirjoittamista varten on ollut kuin Marxin ja Engelsin haamut olisi kutsuttu huutelemaan korvaani syytöksien ja tuen sekamelskaa.

Adults in the Room, muistelmani ajalta kun palvelin Kreikan valtiovarainministerinä vuonna 2015, kertoo tarinan siitä miten Kreikan kevät murskattiin (Kreikan luotottajien taholta tulevan) raa’an väkivallan ja oman hallitukseni sisällä hajallaan olevan rintaman kombinaatiolla. Se on niin rehellinen ja tarkka kuin siitä sain tehtyä. Manifestin perspektiivistä, kuitenkin, todelliset historialliset agentit esiintyivät vain cameo-rooleissa tai quasi-passiivisina uhreina. “Missä proletariaatti on tarinassasi?” Voin jo melkein kuulla Marxin ja Engelsin huutavan minulle. “Eikö heidän tulisi olla kohtaamassa kapitalismin voimakkaimmat, sinun tukien heitä laitamilta?”

Onneksi manifestin uudelleen lukeminen on tarjonnut myös jotain lohdutusta, tukien näkemystäni tekstistä liberaalina — libertaarina, jopa. Missä manifesti läksyttää porvarillis-liberaaleja hyveitä, se tekee sen omistautumisesta ja jopa rakkaudesta niitä kohtaan. Vapaus, onnellisuus, autonomia, yksilöllisyys, henkisyys, itse ohjattu kehitys ovat ideaaleja, joita Marx ja Engels arvostivat kaiken yläpuolelle. Jos he ovat vihaisia porvaristolle, se johtuu porvariston kieltämisestä enemmistöltä mahdollisuuden olla vapaa. Ottaen huomioon Marxin ja Engelsin pitäytymisen Hegelin fantastisessa ideassa, että kukaan ei ole vapaa niin kauan kun yhdelläkään ihmisellä on kahleita, heidän nahistelunsa porvariston kanssa johtuu siitä, että he uhraavat jokaisen vapauden ja yksilöllisyyden kapitalismin akkumulaation alttarille.

Vaikka Marx ja Engels eivät olleet anarkisteja, he vihasivat valtiota ja sen potentiaalia tulla yhden luokan manipuloimaksi toisen alistamistarkoituksessa. Parhaimmillaankin he näkivät sen välttämättömänä pahana joka eläisi hyvässä, post-kapitalistisessa tulevaisuudessa koordinoiden luokatonta yhteiskuntaa. Jos tämä manifestin tulkinta kestää, silloin ainoa tapa olla kommunisti on olla liertaari. Manifestin kutsuhuutoon ”Liittykää yhteen!” vastaaminen on itse asiassa epäjohdonmukaista sen kanssa, että ryhtyisi puoluekirjaa heiluttelevaksi stalinistiksi tai että pyrkisi tekemään maailmasta nyt lopetettujen kommunistiregiimien näköisen.

Kun kaikki on jo sanottu ja tehty, silloin, mikä on manifestin ratkaiseva tosiseikka? Ja miksi kenenkään, etenkään nykypäivän nuorten, tulisi välittää historiasta, politiikasta ja sensellaisesta?

Marx ja Engels pohjasivat manifestinsa koskettavan yksinkertaiselle vastaukselle: autenttiseen ihmisen onnellisuuteen ja aitoon vapauteen joiden tulee tulla sen mukana. Heille nämä ovat ainoat asiat jotka oikeasti ovat merkitseviä. Heidän manifestinsa ei nojaa tiukkoihin saksalaisiin velvollisuuden kutsuhuutoihin, tai historiallisisten vastuiden vetoomuksiin inspiroidakseen meitä toimintaan. Se ei moralisoi, tai osoittele sormella. Marx ja Engels pyrkivät saamaan niskalenkin Saksan moraalifilosofiasta ja kapitalistisista liikevoittomotiiveista, rationaalisella mutta kuitenkin mukaansatempaavasti liehittelemällä yhteisen ihmisluontomme perusteita.

Avain heidän analyysiinsa on aina laajentuva juopa niiden, jotka tuottavat, ja niiden, jotka omistavat tuotantovälineet, välillä. Pääoman ja palkkatyön problemaattinen neksus estää meitä nauttimasta työstämme ja sen hedelmistä, ja muuttaa työnantajat ja työntekijät, rikkaat ja köyhät, mielettömiksi, vapiseviksi pelinappuloiksi, joita juoksuttavat kohti tarkoituksetonta olemassaoloa voimat, jotka eivät ole hallinnassamme.

Mutta miksi me tarvitsemme politiikkaa tämän hoitamiseksi? Eikö politiikka ole lannistavaa, erityisesti sosiaalipolitiikka, josta Oscar Wilde joskus sanoi sen ”vievän liian monta iltaa”? Marxin ja Engelsin vastaus on: koska me emme voi lopettaa tätä idiotismia yksittäin; koska yhdetkäämn markkinat eivät voi syntyä, jotka tuottavat vastalääkkeen tähän typeryyteen. Kollektiivinen, demokraattinen, poliittinen toiminta on ainoa vaihtoehtomme vapauteen ja nautintaan. Ja siitä pitkät illat tuntuvat pieneltä hinnalta maksaa.

Ihmiskunta saattaa onnistua turvaamaan yhteiskunnalliset järjestelyt, jotka mahdollistavat ”jokaisen vapaan kehittämisen” ”ehtona kaikkien vapaalle kehittämiselle”. Mutta, jälleen kerran, saatamme päätyä ydinsodan, ympäristötuhon tai tuskallisen tyytymättömyyden ”yhtäläisille raunioille”. Nykyhetkessämme ei ole takeita. Me voimme kääntyä manifestin puoleen etsiessämme inspiraatiota, viisautta ja energiaa, mutta loppujen lopuksi se mikä jää jäljelle riippuu meistä.

 

Ote teoksesta Yanis Varoufakis’s introduction to The Communist Manifesto,  julkaissut Vintage Classics huhtikuun 26.

 

Lähde:

https://www.theguardian.com/news/2018/apr/20/yanis-varoufakis-marx-crisis-communist-manifesto

Olemme käyttäneet hetken särpiäksemme joitain turmiollisimpia valheita joita on tullut vastaan (suhteellisen) nuorten elämiemme aikana työpaikalla, yksityiselämissämme, sekä mediassa. ***

Levittäkää näitä vasta-argumentteja niin laajalle kuin pystytte, kanssakansalaisienne sivistämiseksi, ja, mikäli tarpeellista, tarjotkaa intellektuaalista pieksäntää silloin kun väännätte aiheesta kapitalismin puolustajien kanssa. Joten sen pidemmittä puheitta, tässä on listamme kaikkein kavalimmista ”Kapitalistien meille syöttämät valheista”:

1) Vauraus “valuu alaspäin”

On vaikea kuvitella talouspolitiikan, joka luo mieliin kuvia virtsaamisesta, olevan väärässä, mutta idea on yhtä vararikkoinen kuin alemmat luokat jotka ovat tälle valumiselle alistettuja. Alle kymmenellä ihmisellä ihmisellä on nyt enemmän vaurautta kuin yli puolella planeetasta, ja valuminen tuntuu olevan enemmänkin sekopäinen (moraalisesti rappeutuneen) eliitin käteisen anastus. Alaspäin valumisen sijaan 1% ja heidän lakeijansa ovat imeneet suurimman osan uudesta vuoden 2008 romahduksen jälkeen luodusta vauraudesta. 40 vuoden palkkojen stagnaation jälkeen ihmiset USA:ssa alkavat olla sitä mieltä, että alaspäin valuu enemmänkin paskaa.

Ei ole erhe, että eliitti niittää suurimmat liikevoitot: kapitalistinen järjestelmä on suunniteltu toimimaan niin, se on aina ollut, ja tulee aina olemaan, kunnes me ihmiset löydämme rohkeuden murskata sen korvata sen jollain paremmalla.

2) Minä otin kaikki riskit

Voidaan väittää, että keskivertotyöntekijä ottaa paljon enemmän riskejä missä tahansa työssä kuin keskimääräinen firman perustaja jolla on työntekijöitä. Syy on se, että firman perustajalla on yleensä paljon enemmän vaurautta, siinä missä suurimmalla osalla amerikkalaisista ei ole varaa edes 500 dollarin hätävararahastoon. Tämä tarkoittaa, että jos he menettävät työpaikkansa tai olevat tekemättä töitä hetkeäkään, he joutuvat tekemään vaikeita päätöksiä. Henkilö jolla on kaatuva firma ei voi saada potkuja, mutta työntekijä voidaan erottaa melkein mistä tahansa syystä, he toimivat ilman turvaverkkoa.

Kapitalisti käyttää kaiken sortin julkisia infrastruktuureja saadakseen hänen firmansa lentoon. Kouluja, julkisia palveluja, veroetuja, sähköä, teitä, jne. Jopa internet itsessään on luotu julkkarin puolen tutkimuksella. Silti bisneseliitin omistajilla on röyhkeyttä, ja he ovat niin täynnä ylimielisyyttä, että he uskovat hyperindividualistiseen, machoon, karuun cowboy/pioneerikulissiin.

3) Voisin maksaa sinulle enemmän jos valtio ei olisi niin paljon niskassani

Monet kapitalistit väittävät, että hallinnon byrokratian kerrostumat estävät heitä maksamasta työntekijöilleen reilumpaa palkkaa jolla oikeati elää. Tämä on suuri emävalhe, sillä sääntömme (kuten ei lapsityövoimaa, minimipalkka, vammais- ja työntekijän kompensaatio, perus ympäristövaikutusten tutkimus, jne.) itse asiassa tarjoavat suojaa korporaatioiden kaikkein pahimman tyypin työläisten hyväksikäytöltä ja maa-alan tuhoamiselta. Ilman näitä minimisääntöjä syntyisi jopa ilmiselvempi neofeudalismi, jossa työntekijöitä voitaisiin potkia ja uudelleenpalkata ad infinitum, perustuen alaspäin painaviin markinavoimiin, aina yhä arvaamattomampien omistajien, johdon ja toimitusjohtajien toiveiden mukaisesti.

4) Jos teet kovasti töitä, jonain päivänä olet niin rikas kuin me olemme (Me elämme meritokratiassa)

Amerikka ei ole meritokratia, eikä kukaan niin uskokaan. Ei ole olemassa mitään sidettä tehdyn työn älykkyyden tai sen määrän sekä menestyksen välillä. Ennemminkin ollakseen rikas täytyy joko syntyä sellaiseksi, tai olla poikkeuksellisen hyvä muiden riistossa niin että voi vetää välistä suurimman osan itselleen. Tämä on maaginen resepti vaurauteen tässä yhä vain ”poikkeuksellisessa” maassa — riistä, riistä, riistä.

Periminen & riisto on se miten rikkaat rikastuvat. Riistoaspektin ymmärtäminen vaatii hieman ymmärrystä siitä miten rikkaat toimivat. Lähestulkoon kukaan superrikkaista ei muutu sellaiseksi meritokratialla. Heidän tulonsa luodaan monimutkaisilla velan verkoilla, yleensä jonkinlaisen passiivisen tulon välistä vetämiseksi. He ovat huijareita tai pääomantulonsaajien luokka, tai molempia.

Sinun tarvitsee ainoastaan katsoa mitä rikkaat tekevät. Kuten esimerkiksi Robert Mercer, joka on tehnyt rahansa ”hedgerahastolla joka tekee rahaa käyttäen algoritmeja mallintamaan rahoitusmarkkinoita ja tekemään niillä kauppaa”. Kermankuorinta korruptoituneilta rahoitusmarkkinoilta tuskin tuntuu sen kannattavalta toiminnalta joka kontribuoisi yhtään mihinkään ihmiskunnassa, se on petkuttamista.

Tai otetaan Bill Gates, joka ohjelmoi muutaman vuoden huonosti ja tuli rikkaaksi tehtyään sarjan diilejä aluksi IBM:n kanssa, ja sen jälkeen passiivisesti tehden rahaa Microsoftin osakkeiden arvolla. Edesmennyt Steve Jobs olisi ollut eräs tee-se-itse -miljonääreistä, mutta jopa hän vaati tuhansia orjuutettuja aasialaisia käsipareja vetämään välistä sellaisia liikevoittoja joita Apple kykeni tekemään.

Kasinopohatta Sheldon Adelsonilla on lähes varmasti mafiakytköksiä, aivan kuin kasinon omistaminen ei itsessään olisi jo ketkuilua.

Rich DeVos tuli miljonääriksi pyramidihuijauksella nimeltään Amway.

Waltonin perhe, Wal-Martin omistajat, maksavat mediaanipalkkana 10 dollaria tunnilta (paljon alle palkan jolla eläää), he hallitsevat jälleenmyyjiä rautaisella kädellä, ja myös myyvät tuotteita jotka ovat tuotettu vanhan maailman orjuuteen verrattavissa oloissa, samalla kun heillä on enemmän vaurautta kuin 40% köyhimmistä amerikkalaisista.

Sellaista määrää rahaa ei yksinkertaisesti ole mahdollista tehdä ilman että on suurta markkinaetua josta hyötyä. Valehtele, suostuttele, pakota, manipuloi, lahjo, peukaloi, kuseta. Nämä ovat rikkaiden työkaluja.

Kukaan ei ole tämänkaltaisen rahan arvoinen ja kaikki tarvitsevat toistensa apua toimiakseen, mutta rikkaiden mielessä he pitävät itseään koneiston päärattaina, jotka ovat rahan arvoisia, tehden ei mitään muuta kuin käyttäen vaikutusvaltaa muihin ja riistäen sen avulla.

5) Tämä on paras järjestelmä (ei ole vaihtoehtoa)

Gaslightingin ja kaksoissidoksen avulla meille pakkosyötetyt valinnat ovat kapitalististen mediatalojen propagandaa. Meille kerrotaan vaihtoehtojen olevan demokraattien tai republikaanien välillä, Lähi-itään hyökkäämisen tai ikuisen terroriuhan välillä, valtiojohtoisen kommunismin tai rajoittamattoman kapitalismin välillä. Meille annetaan mustavalkoisia valintoja joista puuttuu kaikki vivahteet, ja vivahteet ovat niiden vihollisia jotka pyrkivät kontrolloimaan ja riistämään. Ne syöttävät meille tollojen narratiivien tautologioita jotka epäonneksemme tekevät juuri niinkuin he toivoivat, pitää ihmiset tyhminä ja niellen heidän harhaanjohtavat vihjeensä.

Kapitalistit saavat kaiken näyttämään niinkuin ei olisi vaihtoehtoa koska he hamstraavat kaiken rahan, heillä on kaikki aseet, ja he ostavat orjallisten lakimiesten, tuomarien ja lobbareiden tiimejä kirjoittamaan ja pakottamaan heidän elämänvastaisia lakejaan. Kapitalistit vaativat ”kovaa lakia” aina kun heidän allaolevat palvelijaluokat muuttuvat liian levottomiksi. Yleisesti ottaen kaikkein kovettuneimmat, dogmaattiset kapitalistit kokevat tyrmistystä ja/tai kuvotusta aitoja ihmistunteita kuten ilo, luovuus, spontaanius ja rakkaus, kohtaan. Monilla kapitalisteilla on alitajuinen toive kuolla, ja he haluavat viedä loputkin meistä sekä Äiti Maan mukanaan.

Kapitalistit ovat varastaneet kaiken viljelymaan, omistavat kaikki patentit teknologiaan ja eivät maksa tarpeeksi kansalaisille jotta he pääsisivät pois oravanpyörästä takaisin maalle, josta elää. Ruuvia kiristetään kierämmälle joka vuosi. Jos me emme kuole massiivisissa luonnonkatastrofeissa tai talousromahduksissa, voit odottaa vallankumouksen tapahtuvan, toivottavasti väkivaltaisen sellaisen.

6) Me annamme takaisin omastamme yhteiskunnalle

Korporaatiot ovat päättäneet luoda kolmannen sektorin PR-stunttina. Ne luovat ongelmia ja sen jälkeen panevat pieniä laastareita ammottaviin haavoihin joiden syntyyn ne ovat suoraan vaikuttaneet, ja käyttävät hyväntekeväisyyttä uskottavan kiistettävyyden lähteenä piilottamaan sen seikan että ne ovat tasan sitä mitä me kuvittelemmekin niiden olevan: ahneita.

Leivänmurujen jakelu, sen jälkeen kun ollaan pilattu, häpäisty ja raivattu miljoonia hehtaareja arvokasta elintilaa, ei narraa ketään. Eliitin prosentti ovat ihmiskunnan ja biosfäärin itsessään vihollisia.

7) Systeemi (ja talousteoria) on rationaalinen ja ottaa huomioon kustannukset yhteiskunnalle ja ympäristölle

Ihmiset ajattelevat että joku jossain sääntelee asioita pitääkseen meidät turvassa. He katselevat ympärilleen ja näkevät sofistikoitunutta teknologiaa, kimaltelevia tornitaloja, ja jotain minkä he luulevat olevan monimutkainen, älykäs maailma. Mutta tosiasiassa kukaan ei pyöritä show’ta. Maailma toimii neoliberaalin ideologian ajamana sekopäisenä rahojen kaappauksena. Johtajamme ovat vallan, kuuluisuuden ja rahan ajamia, ja heissä on psykopaattisia, sosiopaattisia ja narsistisia piirteitä.

Modernin teollisen kapitalismin ongelmat ja sen vaikutus maailmaan ovat selkeät — luonnonvarojen, ihmisten ja muiden lajien riisto on suoraa seurausta kuluttamiseen pohjautuvasta rajattoman kasvun mallista. Vain muutama niistä ongelmista, joita me kohtaamme, ovat lajien sukupuutto, ilmastonmuutos, merien happamoituminen ja myrkyllinen karsinogeeneillä täytetty kaatopaikkaplaneetta joka on ylittänyt populaatiokokonsa rajan jo vuosikymmeniä sitten.

Jos systeemi olisi rationaalinen, me alkaisimme suunnitella matalampaa syntyvyysastetta pienentääksemme planeetan populaatiota, ja vapaaehtoisesti tarjota koulutusta, kelvollisia ja arvostettuja työpaikkoja sekä ehkäisyä ja syntyvyyden säännöstelyä naisille ympäri maailman.

Me elämme rahan arvoilla, ja ajattelemme rahan termein. Kun me keskustelemme terveydenhuollosta, keskustelu ohjautuu siihen miten rahoittaa se ennenkuin puhutaan mistään muusta. Prioriteetti ei ole elämien pelastaminen, vaan miten rahoittaa asiat. Kyllä, se miten me rahoitamme terveydenhuollon kun pankit luovat rahaa tietokoneella maagisen vähimmäisvarantojärjestelmän kautta, mitä usein käytetään bailouttaamaan heidän kätyrinsä. Raha ei ole todellista, mutta sen kansalta rajoittamisen implikaatiot ovat. Raha luodaan tyhjästä FEDin magialla, ja kuitenkin me kaikki olemme kuulleet pomojen ja Washingtonin mulkkujen inisevän että ”meillä ei ole tarpeeksi rahaa siihen” mitä tulee terveydenhuoltoon, koulujen parantamiseen ja humanitääriseen apuun maailman köyhimmille alueille.

Jälleen kerran, jos systeemi olisi rationaalinen, maailman köyhyys olisi ratkaistu muutamassa lyhyessä vuodessa. Aseisiin ja ”puolustukseen” osoitetut rahat voitaisiin käyttää kotimaassa sekä ulkomailla Afrikassa, Etelä-Aasiassa ja latinalaisessa Amerikassa, ja riittäisi vielä enemmän kuin tarpeeksi rahaa (75 biljoonaa on maapallon vuotuinen BKT, josta 15 biljoonaa yksistään USA) maksamaan hyvä koti, vaatetus ja ruoka joka ikiselle perheelle ympäri maailman, joiden kaikkien sähköverkko perustuu täysin uusiutuvaan energiaan.

8) Tulevaisuus tulee olemaan parempi

Kun Trumpin slogan ”Tehdään Amerikasta jälleen suuri” oli kaikkien alt-oikeiston fasistien huulilla, monet pysähtyivät kysymään, milloin se oikein oli suuri? Totuus on, että poliitikot ovat luvanneet jotain parempaa maan perustamisesta lähtien, ja parempi ei koskaan saapunut.

Aina on olemassa toinen kallis sota jota käydä ja toinen finanssikriisi joka on käynnissä keskimäärin kahdeksan vuoden välein. Hetkinen, saatat sanoa, entäpä ne toisen maailmansodan jälkeiset kasvuvuodet jotka saivat aikaan New Dealin? Surullinen totuus on, että nuo vuodet olivat materiaalisesti hyödyksi valkoisille, keskiluokkaisille miehille, jotka olivat äärimmäisen seksistisiä, rasistisia ja rikoskumppaneita nykyisen kulutuskeskeisen Tyhjän Yhteiskunnan hautomisessa.

Toisen maailmansodan jälkeinen aika oli mielenhäiriö historiassamme ja tulosta siitä että oli enemmän työpaikkoja tarjolla kuin mitä ihmisiä oli, mutta maan nopeati riistäessä sen luonnonvarat ja saavuttaessaan lineaarisen kasvun rajat, kun populaatio räjäytti vipuvarren joka salli ihmisten saada keskimääräistä suurempaa palkkaa, vetäytyi takaisin. Vaikka tehokkuus kasvoi valtavasti, ihmiset menettivät vipuvartta vaatiessaan korkeampia palkkoja.

Ilman ihmisten vipuvartta kapitalismi palaa takaisin status quo -tavoitteeseensa — riistoon, ja se on juuri mitä tapahtui. USA:ssa korporaatiot tulivat rikkaammiksi ja ihmiset köyhtyivät 1970-luvun puolivälistä tähän päivään saakka.

9) Se on vain bisnestä

Työntekijät uhraavat vuosia elämästään yrityksille ja kun he saavat potkut, heille sanotaan että ei mitään henkilökohtaista, se on pelkkää bisnestä. Tämä on se miten kaikki pahat uutiset toimitetaan silloinkin kun ne ovat henkilökohtaisia, sanotaan että me olemme kylmäverinen organisaatio joka huolehtii tilinpäätöksestä ensin ja ihmisten tarpeista vasta sen jälkeen. Joten tiedä, että silloin kun sanotaan ”se on vain bisnestä”, se mitä he sanovat on ymmärrä, että me olemme haita, ja hain tavoin käyttäytyminen on juuri se mitä me teemme.

Sotarikosten puolustamisen ja muiden samanlaisten julmuuksien puolustamisen taustalla on myös oma logiikkansa. Valtiot kuten USA väittävät heillä olevan ”vastuu suojella” siviilejä terroristeilta. Sitten, kun amerikkalaiset pommit tappavat siviilejä (tai heidän edustajansa käyttävät USA:n tuottamia aseita), heihin viitataan ”sivuvahinkoina”.

10) Rahoitusmarkkinat ja velka ovat tarpeellisia

Koko talouden terveydentila on liian usein osakemarkkinoilla mitattu. Mutta todellisuus rahoistusmarkkinoista on, että ne ovat asiaankuulumattomia uhkapelikoneita, jotka on suunniteltu asettamaan alaspäin kohdistuvaa painetta yrityksiin, jotka julkaisevat hyviä numeroita nostaakseen osakkeidensa hintoja. Nämä rahoitusmarkkinat kanavoivat pääomaa pienemmälle ja pienemmälle joukolle monikansallisia yrityksiä joka vuosi, ja pitkittävät epälineaarista talouskasvua (ja täten lisäävät saasteita, hiilidioksidia, hyönteismyrkkyja, avokaivoksia ja metsien tuhoamista) mikä tappaa planeetan.

Velka on kaikkein fundamentaalein valhe taloudessa. Rahan on ainoastaan tarkoitus olla työkalu liikuttaa tavaroita tehokkaasti markkinoilla, mutta rahan itsensä olo vauraudentekokoneena on Ponzi-huijaus. Ja me kaikki tiedämme miten se loppuu.

*** Laajemmalti tuotantoamme voi seurata Reason Bowl Radiosta jossa Jason paljastaa Trumpin hallinnon niiksi paskakasoiksi mitä he ovat, ja keskustelee nykytapahtumista, kuten myös Jasonin ja Billin kommentit ja avautumiset sellaisista aiheista kuin psykedeelit ja tietoisuuden luonne, sekä pohdintaa siitä miten vaikuttaa yhteiskunnalliseen muutokseen.

Tämä kirjoitus on alunperin julkaistu CounterPunch.orgissa ja se julkaistiin uudestaan kirjoittajien luvalla.