kapitalismin historia – Kapitaali.com

P2P-pioneerit vs. protokapitalismi: arabit vs. genovalaiset kauppiaat

admin — Mon, 02 Aug 2021 11:11:11 +0000

Golpe de e-Estado blogista: Vertaistuotantoa pidetään parempana järjestelmänä. Se on ihan ookoo, mutta kysymys on siitä onko se kestävää vaiko ei. Aiemmassa postauksessa esitettiin, että on ainakin perusteita tarkastella perustavanlaatuisia samankaltaisuuksia nykyisen P2P-ymmärryksen sekä keskiaikaisten pohjoisafrikkalaisten (Länsi-Arabian maghrebien) arabikauppiaiden järjestelmän välillä. Kuitenkin arabikauppiaat jäivät historian jalkoihin kun taas genovalaiset selviytyivät, loivat ensimmäiset pankit ja osakejärjestelmän ja näin loivat perustan nykyiselle kapitalismille. Onko P2P-järjestelmä parempi/haluttavampi ja miksi se ei menestynyt? ——————-

Katsotaan ensin minkälaisia samankaltaisuuksia ja eroja genovalaisten ja arabien välillä oli. “Genuensis ergo mercator” (Genovalainen, eli kauppias) sanoo vanha sananlasku. Suuren mittakaavan pitkän matkan kauppa merten yli oli keskeistä sekä arabeille että Genovalle. Sekä arabit että genovalaiset alkoivat käydä kauppaa Välimerellä 1000-luvulla ja samanlaisissa olosuhteissa: “Maghrebit ja genovalaiset kohtasivat samanlaisen ympäristön, käyttivät vertailukelpoista meriteknologiaa ja kävivät kauppaa samanlaisista tavaroista.” (Greif 1994, p.917) Heillä oli molemmilla vastassaan samanlainen organisatorinen ongelma: jotta voisi järjestää ulkomaankaupan, tarvittiin välikäsiä ulkomaille käsittelemään tavaroita, mutta ilman kunnollisia instituutioita joilla valvoa rehellisyyttä (asymmetrinen informaatio) se oli ongelmallista. Tähän mennessä nämä kaikki ovat yhtäläisyyksiä. Mitkä olivat erot? Kuten aiemmin esitettiin, arabit olivat etniskulttuurillinen ryhmä (koalitio), joka sopeutti yhtä voimakkaat jäsenensä — vertaiset — samanarvoisten yhteistyötä tekeväksi verkostoksi. Tämä koalitio ratkaisi merten takaisen kaupan järjestäytymisongelman mainemekanismilla: informaation vapaa liikkuvuus keneltä tahansa toverilta mahdollisti huijarijäsenien identifioinnin, joita rangaistiin jättmällä verkoston ulkopuolelle. Näin järjestelmän vakaus perustui keskinäiseen luottamukseen, joka takasi pääsyn informaatioon ja sulki pois epäluotettavat jäsenet. Avoimen lähestymistavan yhteistyöjärjestelmää vastoin, jossa informaatio oli yhteisöllinen hyödyke, “(…) genovalaisilla tuntui olevan päinvastainen asenne informaation jakamiseen. Lopez (1943) huomasi genovalaisten pyrkimyksen salata informaatiota ja päätteli, että `individualistiset, vähäpuheiset ja varautuneet genovalaiset´ eivät olleet `puheliaita´ heidän liiketoimistaan ja olivat jopa `kateellisia heidän liikesalaisuuksistaan´ (p. 168)”. (G.94, p. 924) Arabit käyttäytyivät kuten yhteisvaurausperustaisessa vertaistuotannossa, “(…) verkostoitunut ympäristö teki mahdolliseksi tuotannon järjestämisen uuden tavan: radikaalin hajautettu, yhteistyöhön perustuva ja ei-omistajakeskeinen; se perustui resurssien ja tuotannon jakamiseen laajalle hajautettujen, löyhästi toisiinsa kytkeytyneiden henkilöiden kesken, jotka tekivät yhteistyötä keskenään nojautumatta kuitenkaan markkinasignaaleihin tai johtajien käskyihin.” (Benkler 2006, p.60) Vaikka genovalaisille yksityisomaisuus oli heidän organisaatiojärjestelmälleen keskeistä, “Omaisuuden ydinluonne markkinoiden institutionaalisena perustana oli se, että vallan allokointi päättää siitä miten resurssi käytetään on systemaattista ja äärimmäisen asymmetrista. Tuo asymmetria mahdollistaa `omistajan´ olemassaolon“. (B.06, p.61). Tämä ero näkyy myös vallitsevissa sopimusmuodoissa kummassakin ryhmässä. Genovalaiset “(…) pääosin käyttivät kommandiittiyhtiötä, jotka olivat suurelta osin kahden osapuolen välisiä, joissa yksi tarjosi pääoman ja toinen tarjosi työn matkustuksen ja meren takaisen vaihdannan muodossa.” Arabit taas “(…) käyttivät pääosin henkilöyhtiöitä ja `muodollista ystävyyttä´. Yhtiökumppanuudessa kaksi tai useampi kauppiasta investoi pääomaa ja työtä yhteisyritykseen ja jakoivat liikevoiton suhteessa investoituun pääomaan. Muodollisessa ystävyydessä kaksi kauppiasta, jotka toimivat eri kauppakeskuksissa, tarjosivat toisilleen välityspalveluja ilman rahallista kompensaatiota (Goitein 1967, p. 214 ff.; Stillman 1970; Gil 1983b, 1:200 ff.).” (G.94, p.928) Eri sopimusmuodot muokkasivat kumpaakin yhteisöä eri tavoin. Arabit olivat “homogeeninen keskiluokkaisten kauppiaiden ryhmä” (G.89, p.865), horisontaalinen samanarvoisten vertaisten verkosto, jossa jokainen oli sekä välikäsi että kauppias. “Sitä vastoin genovalaisten välityssuhteet olivat vertikaalisia. Vauraat kauppiaat harvoin, jos koskaan, toimivat välittäjinä ja he palkkasivat suhteellisesti köyhempiä välittäjiä, jotka harvoin, jos koskaan, toimivat kauppiaina (De Roover 1965, p. 51 ff.). Byrne (1916, p. 159) päätteli, että 1100-luvun lopulla, `sääntönä´ genovalaiset välittäjät eivät olleet `vauraita tai korkea-arvoisia.´” (G.94, p.928). Genovalaiset kauppiaat eivät olleet ollenkaan tasa-arvoisia: joko välikäsiä (vähän varallisuutta ja huono sosiaalinen status) tai kauppiaita (vauraita ja korkea status), informaatio ei virrannut (salailu oli vallitseva käytäntö) ja enemmänkin oli kilpailua eikä niinkään yhteistyötä. Genovalaisten järjestäytyminen oli periaatteessa arabien vastakohta. Mikä tämän eron taustalla oleva syy oli? Greif (1994) huomauttaa kulttuurillisista uskomuksista radikaalina erona kahden ryhmän välillä. Mutta miten “nippu” uskomuksia voi selittää niin suuren toisistaan erkaantumisen? Kun arabeilla oli kollektivistinen traditio, genovalaiset olivat individualisteja: “(…) tuon ajan kristinusko asetti yksilön eikä niinkään yhteiskuntaryhmän sen teologian keskipisteeseen. Se ajoi `uuden yhteiskunnan luomista, joka perustui ei niinkään perheeseen vaan yksilöön, jonka pelastus, kuten myös alkuperäinen viattomuuden menetys, oli henkilökohtainen ja yksityinen´ (Hughes 1974, p. 61).” (G.94, p.923) 1000-luvulla nähtiin vaikuttava kaupan kasvu, se oli kaupan vallankumouksen esivaihe. Tässä kontekstissa Genova nopeasti kehittyi erääksi keskeisimmistä kauppasatamista Välimerellä. Tämä räjähtävä talouskasvu houkutteli maahanmuuttoa. Informaation hankkiminen ja välittäminen oli kallista keskiajalla ja tarvittiin insentiivejä ja mekanismeja joilla jakaa informaatiota. Kuten Benkler (2006, p.100) huomauttaa, “kaikkien kesken yhteiskunnassa jaetut informaation tuotannon ydinsyötteet ovat keskeinen mahdollistava tekijä, mutta yksin se ei voi varmistaa, että yhteiskunnallisesta tuotannosta tulee taloudellisesti merkittävää.” Näin se myös meni, “Jos (…) yksilö voi tyydyttää tarpeensa omavaraisuudella tai virallisista lähteistä saadulla avulla ilman, että tästä tulee hänelle velvoite, hän tekee niin ja näin jättää kasvattamatta sosiaalista pääomaa yhteisössä.” Coleman (1988, P.S117). Tässä räjähtävän kaupan ja talouden kasvun kontekstissa, jossa ei ollut aiempia rakenteita eikä insentiivejä jakaa informaatiota, individualistinen järjestelmä sai yliotteen yhteisöllisemmistä vaihtoehdoista. “Aiemmin aktiivisina jokaisessa ulkomaisessa kauppakeskuksessa olleiden muutaman kymmenen kauppiaan sijaan sadat genovalaiset alkoivat käydä kauppaa. Samaan aikaan Genova koki suuren määrän maahanmuuttoa. Esimerkiksi Genovan populaatio kasvoi 30 tuhannesta sataan tuhanteen vuosien 1200 ja 1300 välillä. Asianmukaisten sosiaalisten verkostojen puuttuessa informaationvälitykseltä individualistinen tasapaino tuli todennäköisemmäksi. Kun se valittiin, individualistiset kulttuuriuskomukset lannistivat informaatioon investointia. Koordinaatiomekanismin puuttuessa siirtymä kollektivistiseen tasapainoon ei tulisi todennäköisesti tapahtumaan”. (G.94, p.924). Toisaalla arabien mainemekanismi perustui luottamukseen, tietoihin pääsyyn ja ekskluusioon. Räjähtävän kasvun ja merentakaisen kaupan laajentuessa olosuhteet luottamukselle ja mainemekanismeille ovat vaikeita saavutettaviksi. Erilaiset kulttuuriset uskomukset (kollektivisti vs individualisti), kiihtyvä kasvu ja kaupan laajentuminen tuottivat täysin vastakkaisia ratkaisuja yhteiseen merentakaisen kaupan järjestämisen ongelmaan. Kaupankäynnin laajentuminen ja transaktiokustannukset: Geneven nousu ja arabien tuho “Kaupallisesti molemmat ryhmät vastasivat samalla tavoin ja laajensivat kauppareittejään Espanjasta Konstantinopoliin. Yhteiskunnan organisaation perspektiivistä kuitenkin vasteet erosivat toisistaan. Genovalaiset vastasivat `integroidusti´, mutta arabit vastasivat `segregoidusti´. Arabit laajensivat kauppareittejään käyttäen muita arabeja välittäjinä.” (G.94, p.930). Ero — integroitu/segregoitu — osoittautui perustavanlaatuiseksi. Jotta arabit saattoivat ylläpitää organisaatiotaan, tarvittiin luottamusta. Luottamus ansaittiin luomalla kauppasuhteita ainoastaan verkoston sisälle, kun taas genovalaiset kykenivät palkkaamaan kenet hyvänsä välimieheksi. Genovalaiset olivat kykenevämpiä kuin arabit laajentamaan kauppaverkostoaan. “Kun kauppa etäisempien kauppakeskusten kanssa muuttui mahdolliseksi, kauppias kykeni joko palkkaamaan välittäjän omasta taloudestaan joka kykeni matkustamaan tai muuttamaan ulkomaille, tai palkkaamaan toisesta kauppakeskuksesta kotoisin olevan välimiehen. Sellainen talouksien välinen suhdetoiminta todennäköisesti oli tehokkaampaa kuin talouksien sisäiset kauppasuhteet, sillä ne lisäsivät kaupallista joustavuutta, ja natiivit välimiehet eivät joutuneet muuttamaan pois omasta maastaan, ja välimiehellä todennäköisemmin oli parempi tuntemus paikallisista olosuhteista.” (G.94, p.931) Arabien systeemi radikaalisti riippui luottamuksesta ja erityisesti ekskluusiosta. Seurauksena oli segregaatiota, ja segregaatio osoittautu rajoitteeksi heidän laajentumiselleen: verkoston laajentamisen kustannukset pitäisi kattaa hyödyillä. Benkler (2006, p.59) huomauttaa, että “teollisen organisoinnin kirjallisuudessa on nimekäs paikka markkinoiden ja yritysten transaktiokustannusnäkemykselle”. Tämä on asian laita tässä: arabien verkoston laajentaminen kertoi liikakustannusten liiallisesta noususta, ja tähän asti he eivät kyenneet laajentamaan verkostoaan. Päinvastainen tapahtui genovalaisilla: koska luottamus ei ollut olennaista, genovalaiset kykenivät sieppaamaan edut käyttämällä natiiveja välittäjiä. “(…) pääsyy valita yksityisomistuksen ja yhteisöomistuksen välillä markkinaperustaisissa järjestelmissä — olivatpa ne sitten markkinavaihdantaa tai yrityksiin perustuvaa hierarkista tuotantoa — ja yhteiskuntajärjestelmissä oli kunkin transaktiokustannukset, sekä se miten paljon nämä transaktiokustannukset joko ylittivät työskentelyn hyödyt kussakin systeemissä tai saivat aikaan sen, että systeemi vääristi tuottamaansa informaatiota niin, että resurssit systemaattisesti allokoituivat väärin.” (B.06, p.107). Genovalaisten yksityisomistuksellinen systeemi kykeni laajenemaan paremmin kuin arabien yhteisöllinen lähestymistapa: Genovalaisilla oli suhteellinen etu arabeihin kun puhutaan transaktiokustannuksista. Arabit eivät päässeet yli sisäänrakennetuista rajoitteista, joita heidän verkostonsa arkkitehtuuri asetti. Kun verkostoa piti laajentaa, allaoleva arkkitehtuuri osoittautui liian jäykäksi. Arabien kyvyttömyys laajentaa verkostoaan rajoitti kaupan laajentumista ja esti mallin selviämisen, kun arabien kaupankäynti kiellettiin. “Tämän segregaation endogeenisuus näkyy arabien myöhemmässä historiassa, kun 1100-luvun loppua kohden Egyptin johtaja pakotti heidät lopettamaan kaupankäynnin. Tässä kohtaa he integroituivat juutalaisyhteisöihin ja katosivat historian lehdiltä.” (G.94, p.930) Vaikka ei voidakaan sanoa varmaksi että arabialaisten järjestelmän katoaminen johtui heidän sisäisistä rajoitteistaan, on kuitenkin selvää että heillä oli vahvoja sisäisiä rajoitteita ja varjopuolia kaupan laajentamisen kontekstissa, kun taas genovalaisten systeemillä ei ollut.

Pyhän Yrjön palatsi (Genova)

Miten paljon tätä voidaan soveltaa “moderniin” P2P:hen? Arabien P2P-organisaatiojärjestelmän allaolevassa arkkitehtuurissa oli sisäänrakennettuja valuvikoja, jotka estivät sen laajentumisen protokapitalismin syntyessä, laajentuessa ja muuttuessa dominantiksi järjestelmäksi. Tuleeko samanlainen tarina taas esiintymään? Onko P2P-arkkitehtuuri erilainen? ———— Viitteet Greif, A.; “Reputation and Coalitions in Medieval Trade: Evidence on the Maghribi Traders” (1989) Greif, A.; “Cultural Beliefs and the Organization of Society: A Historical and Theoretical Reflection on Collectivist and Individualist Societies” (1994) Benkler, Y.; “The Wealth of Networks” (2006) Coleman, J. S.; “Social Capital in the Creation of Human Capital” (1988). *For a discussion on the right interpretation of the original sources see: Edwards, J. and Ogilvie, S . “Contract Enforcement, Institutions and Social Capital: the Maghribi Traders Reappraised” (2008) Contract Enforcement and Institutions among the Maghribi Traders: Refuting Edwards and Ogilvie Avner Greif (2008) Lähde: https://blog.p2pfoundation.net/p2p-pioneers-vs-proto-capitalism-maghribis-genoese-traders/2009/08/07

Kapitalismi on kaupankäynnin vihollinen

admin — Thu, 20 May 2021 11:11:05 +0000

Ihmiset ja firmat voivat harjoittaa toimintaa tavoilla jotka vaurastuttavat kaikkia, mutta kapitalismi keskittää vaurautta

Teknologia itsessään ei vie itseään eteenpäin. Se ei halua mitään. Pikemminkin on markkinat, jotka ilmaisevat itseään teknologian avulla — käyttöjärjestelmä eri tietokonekäyttöliittymien ja alustojen taustalla, joka usein jää ohjelmistokehittäjiltä itseltään huomaamatta. Tämä käyttöjärjestelmä on nimeltään kapitalismi, ja se vie eteenpäin ihmistenvastaista agendaansa yhteiskunnassamme ainakin vähintään yhtä paljon kuin mikä tahansa teknologia.

Kaupankäynti ei ole ongelma. Ihmiset ja firmat voivat harjoittaa toimintaa tavoilla jotka vaurastuttavat kaikkia. Jos mikään, niin kapitalismi siten kuin sitä tänä päivänä harjoitetaan on kaupankäynnin vihollinen, joka kuorii arvon kermat markkinapaikkojen päältä ja toimittaa sitä etäisille osakkeenomistajille. Kapitalistisen käyttöjärjestelmän peritarkoitus on estää vaurauden leviäminen laajalle.

Se minä me kapitalismia nykyään pidämme syntyi keskiajan lopulla, orgaanisen talouskasvun ajanjakson tiimellyksessä. Sotilaat olivat juuri palanneet ristiretkiltä, olivat avanneet uusia kauppareittejä ja tuoneet mukanaan takaisin innovaatioita tuntemattomilta mailta. Yksi niistä, maurilaisten basaarista lähtöisin, oli “markkinarahan” käsite.

Tähän pisteeseen asti eurooppalaiset markkinat olivat toimineet suurimmaksi osaksi vaihtokaupalla, suoralla hyödykevaihdannalla. Kultakolikot, kuten florintti, olivat yksinkertaisesti liian niukassa ja arvokkaita tullakseen käytetyksi leipään. Kuka tahansa jolla oli kultaa — ja suurimmalla osalla talonpojista ei ollut — hamstrasi sitä. Markkinaraha mahdollisti tavallisten ihmisten myydä tuotteita toisilleen. Sitä usein laskettiin liikkeelle aamulla, kuin pokeripelin alussa jaettavat pelimerkit, ja sitten vaihdannan jälkeen se kerättiin pois. Jokainen rahayksikkö saattoi esittää leipäsiivua tai kaalinpäätä ja myyjä käyttäisi sitä luottona tavaroista pitääkseen kirjaa päivän kaupasta. Joten leipuri voisi mennä aamulla ja ostaa tarvitsemansa asiat käyttäen kuponkeja, joilla saisi leipää. Nuo kupongit sitten hiljalleen kulkeutuisivat takaisin leipurille, joka vaihtaisi niitä leipäsiivuihin.

Maurilaiset keksivät myös viljakupongit. Maanviljelijä voisi tuoda 100 paunaa viljaa kauppaan ja poistua mukanaan kuitti. Sitä rei’itettäisiin 10 paunan erissä niin, että maanviljelijä voisi repiä osan pois ja käyttää sen ostamaan mitä tarvitsee. Kiinnostava seikka tämäntyyppisestä rahasta on, että se menetti arvonsa ajan mittaan. Viljavarasto piti maksaa, ja osa viljasta meni huonoksi. Joten raha itsessään oli taipuvaista tulla kulutetuksi. Kuka pitäisi kädessään rahaa, joka tulisi olemaan ensi kuussa vähemmän arvokasta?

Tämä oli talous, joka oli suuntautunut rahan liikkuvuuteen, ei pääoman hamstraamiseen. Se jakoi vaurautta niin hyvin, että monet entiset talonpojat nousivat uuteen kauppiaitten keskiluokkaan. He työskentelivät itsensä hyväksi, vähemmän päiviä viikossa, suuremmalla liikevoitolla ja terveempinä kuin mitä eurooppalaiset olivat koskaan olleet (tai mitä he tulisivat olemaan vasta monen sadan vuoden päästä).

Aristokraatit eivät tykänneet tasapäistävästä kehityksestä. Kun talonpojat alkoivat muuttua omavaraisiksi, lääninherrat menettivät kykynsä vetää välistä heiltä arvoa. Nämä vauraat perheet eivät olleet luoneet arvoa vuosisatoihin, ja niinpä heidän piti muuttaa liiketoiminnan sääntöjä tyrehdyttääkseen vaurastuminen sekä heidän oma romahtamisensa. He keksivät kaksi innovaatiota. Ensimmäinen, vuokramonopoli, kielsi lailla kaikilta tehdä bisnestä alalla ilman virallista lupaa kuninkaalta. Tämä tarkoitti, että jos et ollut kuninkaan valittu suutari tai viinintuottaja, sinun piti lopettaa toiminta ja mennä töihin jollekin sellaiselle joka oli. Amerikan vallankumous oli pääosin vastaus sellaiseen British East India Companyn monopolikontrolliin. Siirtokuntalaiset olivat vapaita kasvattamaan puuvillaa, mutta heiltä kiellettiin muuttamasta sitä kankaaksi tai myymästä sitä kenellekään muulle kuin yritykselle — riistohinnoin. Yritys kuljetti puuvillan takaisin Englantiin, jossa siitä tehtiin kangasta, sitten se kuljetettiin takaisin Amerikkaan ja myytiin siirtokuntalaisille. Vuokramonopoli oli modernin korporaation edeltäjä.

Toinen pääinnovaatio oli keskusvaluutta. Markkinaraha julistettiin laittomaksi; sen käyttö oli rangaistavaa kuolemalla. Kaupankäyntiä tekevien ihmisten piti lainata rahaa, korolla, valtion kirstusta. Tämä oli tapa aatelisille, joilla oli rahaa, tehdä rahaa yksinkertaisesti lainaamalla sitä. Raha, joka oli ollut työkalu jolla auttaa tavaroiden vaihdannassa, muuttui sen sijaan tavaksi vetää välistä arvoa kaupankäynnissä. Paikallismarkkinat romahtivat.

Ainoat jotka jatkoivat rahan lainaamista olivat suuret vuokramonopolit. Tottakai jos yrityksen täytyi maksaa lainaamansa raha takaisin, heidän piti hankkia lisärahaa jostain. Tämä tarkoitti, että talouden piti kasvaa. Joten perustettujen korporaatioiden piti valloittaa uusia maita, riistää resursseja ja orjuuttaa ihmisiä.

Tuo kasvumandaatti on jäänyt meille tähän päivään asti. Korporaatioiden on pakko kasvaa maksaakseen takaisin sijoittajilleen. Yritykset itsessään ovat vain kanavia joiden läpi keskusvaluutan käyttöjärjestelmä voi suorittaa rutiininsa. Jokaisella uudella kasvukierroksella enemmän ja enemmän rahaa ja arvoa toimitetaan ylöspäin hierarkiassa todellisen maailman ihmisiltä ja resursseilta niille, joilla on monopoli pääomaan. Siksi sitä kutsutaan nimellä kapitalismi.

Lähde:

https://medium.com/team-human/capitalism-is-the-enemy-of-commerce-581afe2d0726

Kaikki paitsi idiootit tietävät että alaluokat täytyy pitää köyhänä tai heistä ei koskaan tule uutteria

admin — Sun, 20 Nov 2016 13:58:12 +0000

Kirjoittanut Yasha Levine

“…kaikki paitsi idiootit tietävät että alaluokat täytyy pitää köyhänä, tai heistä ei koskaan tule uutteria.”

—Arthur Young; 1771

Suosittu talousviisaus sanoo että kapitalismi on yhtä kuin vapaus ja vapaat yhteiskunnat, eikö niin? No, jos olet koskaan epäillyt että tämä logiikka on paskaa, suosittelen tarkastamaan kirjan The Invention of Capitalism jonka on kirjoittanut taloushistorioitsija Mihael Perelmen, joka on lähtenyt evakkoon Chico-valtioon, punaniskacollegeen Kalifornian maaseudulla, johtuen hänen ystävällisyydestään vapaita markkinoita kohtaan. Ja Perelman on laittanut aikansa hyvään käyttöön, kaivellen syvälle Adam Smithin ja hänen aikalaistensa kirjeenvaihtoja kirjoittaakseen kapitalismin luomisen historian joka menee paljon Kansojen Varallisuutta pidemmälle ja suoraan tarinan alkulähteille, sallien lukea aikaisimpien kapitalistien, ekonomistien, filosofien ja valtiomiesten ajatuksia heidän omin sanoin. Ja se ei ole kaunista.

Eräs asia jonka historialliset tallenteet tekevät selväksi on että Adam Smith ja hänen laissez-faire -kaverinsa olivat kaappistatisteja, jotka tarvitsivat brutaaleja hallituksen sääntöjä ruoskiessaan englantilaista maalaisköyhälistöä hyväksi kapitalistiseksi työvoimaksi joka haluaa hyväksyä palkkaorjuuden. Francis Hutcheson, jolta Adam Smith oppi kaiken luonnollisen vapauden hyveestä, kirjoitti: ”siviililakien yksi suuri tarkoitus on vahvistaa poliittisin pakottein seuraavia luonnonlakeja. … Kansalle pitää opettaa, ja lakien avulla hätyyttää, parhaat metodit joilla hoitaa omia asioitaan ja harjoittaa mekaanista taitoa.”

Kyllä, huolimatta siitä mitä olet lukenut, siirtymä kapitalistiseen yhteiskuntaan ei tapahtunut luonnollisesti tai pehmeästi. Näethän, englantilainen maalaisköyhälistö ei halunnut luopua yhteisöllisestä maalaiselämästään, jättää taakseen maitaan ja työskennellä alipalkattuna paskaisissa, vaarallisissa tehtaissa joita uusi, rikas maata omistava kapitalistien luokka pystytti. Ja myös hyvästä syystä. Käyttäen Adam Smithin omia estimaatteja tehdastyön tuntipalkasta jota tuolloin maksettiin Skotlannissa, tehdastorpparin olisi tullut uurastaa enemmän kuin kolme päivää ostaakseen parin kaupallisesti tuotettuja kenkiä. Tai he olisivat voineet tehdä omat kenkänsä omasta nahkasta tunneissa, ja käyttää loppupäivän dokaamiseen. Kyse on enemmänkin valinnasta, eikö niin?

Mutta jotta kapitalismi voisi toimia, kapitalistit tarvitsivat suuria määriä halpaa ylijäämätyövoimaa. Joten mitä tehdä? Soitetaan kansalliskaartille!

Heillä oli vastassaan maalaisköyhälistö joka ei halunnut elää orjuudessa, joten filosofit, ekonomistit, poliitikot, moralistit ja johtavat bisneshahmot alkoivat vaatia hallituksen väliintuloa. Ajan kuluessa he ajoivat läpi sarjan lakeja ja toimenpiteitä jotka oli suunniteltu puskemaan torpparit ulos vanhasta ja kohti uutta tuhoten heidän perinteisen omavaraisuuden.

”Brutaalit toimet, jotka liittyivät riistoon, jolla suurimmalta osalta vietiin tuotantovälineet, saattaa tuntua kaukaa haetulta kun puhutaan poliittisen talouden laissez-faire -maineesta”, kirjoittaa Perelman. ”Todellisuudessa pientuottajien enemmistön maiden haltuunotto ja laissez-faire ovat toisiaan lähellä, niin paljon että Marx, tai ainakin hänen kääntäjänsä, nimittivät massojen pakkolunastusta ‘primitiiviseksi akkumulaatioksi.’’

Perelman luonnostelee monet erilaiset käytänteet joiden kautta torpparit pakotettiin pois mailtaan — niinkutsuttujen Game Laws -lakien avulla jotka kielsivät torppareilta metsästämisen, siihen asti että torpparien tuottavuus romahti kun maapintala-alaa alettiin aitaamaan — mutta kaikkein mielenkiintoisin osuus kirjassa on kohta jossa pääsee lukemaan Adam Smithin proto-kapitalististen kollegojen valittavan ja itkevän sitä kuinka torpparit ovat liian itsenäisiä ja mukavuudenhaluisia jotta heitä voisi kunnolla käyttää hyväksi, ja hän yritti miettiä keinoa miten heidät saisi hyväksymään elämän palkkaorjana.

Tämä pamfletti tuolta ajalta kuvaa hyvin yleistä asennetta tuona aikana kohti menestyneitä ja omavaraisia torpparimaanviljelijöitä:

Yhden tai kahden lehmän, sekä possun, muutaman hanhen omistaminen luonnollisesti kohottaa torpparin mieltä. . . . Käyskennellen karjansa perässä hänestä tulee veltto. Vartti, puolikas, ja joskus kokonainen päivä on huomaamatta kadonnut. Päivätyöstä tulee luontaantyöntävää; välttely kasvaa hemmottelulla. Ja puoliksi syötetyn lehmän tai possun myyminen antaa keinot kasvattaa ylenpalttista tekemättömyyttä.

Toinen pamfletisti kirjoitti:

Eikä mieleeni tule suurempaa kirousta ihmisryhmän päälle kuin tulla heitetyksi maapalalle, jossa elinkeinon tuotteet ja ruoka olivat, suurimmaksi osaksi, spontaaneja, ja ilmasto ei mahdollistanut pukeutumisesta tai suojautumisesta huolehtimista.

John Bellers, kveekari-”filantropisti” ja talousajattelija, näki itsenäiset torpparit esteenä suunnitelmalleen pakottaa köyhät ihmiset vankilatehtaisiin, joissa he eläisivät, tekisivät töitä ja tuottaisivat 45%:n liikevoittoa aristokraattisille omistajille:

“Metsämme ja suuri Yhteisvauraus (tekee heidän niskassaan olevista köyhistä liikaa intiaanien kaltaisia) on este yritteliäisyydelle, ja ne ovat laiskuuden ja röyhkeyden kehtoja.”

Daniel Defoe, kirjailija ja kauppamies, pani merkille että Skotlannin ylämailla ”ihmiset olivat äärimmäisen hyvin muonitettu… peuranlihaa oli runsaasti, ja kaikkina vuodenaikoina, nuoria ja vanhoja, joita he saattoivat ampua aseillaan milloin vain niitä löysivät.’’

Thomas Pennantille, kasvitieteilijälle, tämä omavaraisuus tuhosi täydellisen hyvän torpparipopulaation:

“Natiivien ylämaalaisten tavat voidaan selittää näillä sanoin: erittäin saamaton, paitsi silloin kun yllytetään sotaan tai mihinkään eloisaan viihdykkeeseen.”

Jos täysi vatsa ja tuottava maa oli ongelma, silloin ratkaisu on ruoskia näitä laiskoja pummeja kuntoon on ilmiselvä: potkia heidät pois mailtaan ja antaa heidän nälkiintyä.

Arthur Young, suosittu John Stuart Millin kunnioittama kirjailija ja talousajattelija, kirjoitti vuonna 1771: “kaikki paitsi idiootit tietävät että alaluokat täytyy pitää köyhänä, tai heistä ei koskaan tule uutteria.” Sir William Temple, poliitikko ja Jonathan Switfin pomo, oli samaa mieltä ja ehdotti että ruokaa tulisi verottaa niin paljon kuin mahdollista jotta estettäisiin työväenluokkaa ajautumasta ”laiskuuteen ja irstailuun.”

Temple halusi myös saada nelivuotiaat lapset töihin tehtaisiin kirjoittaessaan ‘‘sillä näillä tavoin toivimme että tuleva sukupolvi on niin tottunut jatkuvaan työllisyyteen että se olisi lopulta heille miellyttävää ja viihdyttävää.’’ Jotkut pitivät jo nelivuotiasta liian vanhana. Perelmenin mukaan “John Locke, joka on monesti nähty vapauden filosofina, peräänkuulutti työuran aloittamista kypsässä kolmen vuoden iässä.” Lapsityövoima innosti myös Defoeta, joka iloitsi mahdollisuudesta “neljä-viisivuotiaan lapsen… kyetä tienaamaan oman leipänsä.’’ Mutta nyt ajaudumme sivuraiteille…

Tuottavuuden iloiset kasvot

Jopa David Hume, suuri humanisti, kutsui köyhyyttä ja nälkää positiivisena kokemuksena alemmille luokille, ja jopa syytti säätä ja ravinteikasta maaperää Ranskan ”köyhyydestä”:

“Se nähdään aina, niukkuuden vuosina, mikäli kyseessä ei ole äärimmäisyys, että köyhät tekevät työtä enemmän, ja elävät todella paremmin.”

Pastori Joseph Townsend uskoi että ruoan rajoittaminen oli ainoa tapa:

“[Suorasta] laillisesta rajoitteesta [työhön]… huolehditaan liialla vaivalla, väkivallalla ja melulla… kun taas nälkä ei ole ainoastaan rauhallinen, hiljainen, lievittämätön painostuskeino, vaan luonnollisimpana motiivina yrittelijäisyydelle se inspiroi kaikkein voimakkaimpia ponnistuksia… Nälkä taltuttaa raivokkaimmankin eläimen, se opettaa säädyllisyyttä ja kohteliaisuutta, tottelevaisuutta ja vallanalaisuutta kaikkein eläimellisimmille, kaikkein uppiniskaisimmille ja kaikkein perversseimmille.”

Patrick Colquhoun, kauppias joka joka pystytti Englannin ensimmäisen yksityisen ”ennaltaehkäisevän poliisin“ jolla pakolla estettiin satamatyöntekijöitä täyttämästä laihaa palkkapussiaan varastetuilla tavaroilla, mikä tarjosi ehkä kaikkein kirkkaimman selityksen sille kuinka nälkä ja köyhyys korreloivat tuottavuuden ja vaurauden luomisen kanssa:

Köyhyys on yhteiskunnan tila jossa yksilöllä ei ole ylijäämätyötä tallessa, tai, toisin sanoen, ei omaisuutta tai elinkeinoa vaan jotain joka johdetaan jatkuvalla yritteliäisyydellä eri elämän aloilla. Köyhyys on täten mitä tarpeellisin ja korvaamattomin ainesosa yhteiskunnassa. Se on ihmisen osa. Se on vaurauden lähde, sillä ilman köyhyyttä ei voisi olla työtä; ei voisi olla rikkauksia, ei jalostamista, ei mukavuutta eikä hyötyä niille jotka ovat vaurauden riivaamia.

Colquhounin tiivistelmä on niin osuva, että se täytyy toistaa. Koska se mikä oli totta englantilaisille torppareille, on edelleen yhtä totta meille:

“Köyhyys on täten mitä tarpeellisin ja korvaamattomin ainesosa yhteiskunnassa… Se on vaurauden lähde, sillä ilman köyhyyttä ei voisi olla työtä; ei voisi olla rikkauksia, ei jalotamista, ei mukavuutta eikä hyöytyä niille jotka ovat vaurauden riivaamia.”

***

Lähde: Films for Action