Hei, kiitos kaikille. Hienoa olla täällä. Haluan ottaa kantaa johonkin mitä Tom juuri sanoi, joka on väite, että ”woken pitäisi edistää oikeudenmukaisuutta Euroopassa.”

Tässä on oikeudenmukaisuuden (engl. equity, tarkoittaa myös omaa pääomaa), miettikää vaikuttaako tämä jonkin muun sellaisen määritelmältä, josta olette joskus kuullut. Oikeudenmukaisuuden määritelmä tulee julkisen hallinnon kirjallisuudesta. Sen on kirjoittanut mies nimeltä George Frederickson, ja määritelmä kuuluu ”hallittu poliittinen talous, jossa osuudet säädetään niin, että kansalaisista tulee samanveroisia”. Kuulostaako tuo yhtään sellaiselta, josta olette kuulleet aiemmin, kuten sosialismilta?

He tulevat hallitsemaan taloutta tehdäkseeen osuuksista samanveroisia. Ainoa ero oikeudenmukaisuuden ja sosialismin välillä on omaisuuden tyyppi, jonka he jakavat uudelleen, osuuksien tyyppi. He tulevat jakamaan uudelleen yhteiskunnallisen ja kulttuurillisen pääoman taloudellisen ja aineellisen pääoman lisäksi, ja tämä on teesini kun kysymme ”mitä on woke?”.

Woke on maolaisuutta amerikkalaisilla piirteillä, jos lainaan itse Maoa sanoessani, että hänen filosofiansa oli marxismi-leninismiä kiinalaisilla piirteillä. Mikä tarkoittaa sitä, että woke on marxismia ja se on erittäin provokatiivinen lausunto. Se on jotain mitä varmasti kuulet ettei se ole, että se on jotain muuta ja että professorit ja filosofit käyttävät paljon aikaa selittämään miksi se ei ole sama asia. ”Ei, ei, silloin kun puhutaan marxilaisuudesta, puhutaan taloudesta. Tämä on yhteiskunnallista, tämä on kulttuuria. Tämä on eri asia.” Se ei ole eri asia. Haluan, että ajattelette biologisesti hetken, enkä tarkoita nyt kehoanne. Voisimme kyllä tehdä niin, mutta se on eri aihe.

Haluan teidän ajattelevan sitä, miten me luokittelemme kasvit ja eläimet, kun me tutkimme niitä. On lajeja, mutta niiden yläpuolella on eläinten heimot. On kissoja, kaikki kissaeläimet, on tiikerit, leijonat, kotikissat, leopardit, monenlaisia kissaeläimiä. Jos me ajattelemme marxilaisuutta ideologioiden heimona, silloin klassinen taloudellinen marxilaisuus on saman suvun laji. Kriittinen teoria on heimo, anteeksi laji tässä heimossa. Queer-teoria on laji tässä heimossa. Postkoloniaalinen teoria, joka piinaa Eurooppaa, on laji tässä heimossa, ja näillä kaikilla on jotain yhteistä, joka sitoo ne toisiinsa, nimeltään intersektionaalisuus, joka tekee niiden kohtelusta sellaisen, kuin ne olisivat yksi ja sama asia. Mutta itse logiikka on marxilainen.

Ja haluan vakuuttaa teidät tästä, koska Marxilla oli erittäin yksinkertainen ehdotus, mutta me eksyimme. Me luulemme Marxin puhuneen taloudesta, koska hän usein puhui taloudesta. Hän kirjoitti kirjan nimeltään ”Pääoma”. Se on erittäin kuuluisa kirja ja me ajattelemme, että no, tämä on taloustieedettä, mutta se ei ole totta. Se on totta ainoastaan pinnalta. Jos me menemmee pintaa syvemmälle, se mistä Marx puhui oli jotain muuta. Me tiedämme mikä Marxin hypoteesi oli; että meidän tulee ottaa tuotantovälineet haltuun jos me aiomme saada tuotua sosialismin kaikille kansoille, koko maailmalle.

Meidän tulee ottaa tuotantovälineet haltuun, joten tulee kysyä ”mitä hän tarkoittaa?” ja liittyykö se pääomaan. Silloin meiltä menee ohi se mitä hän tarkoittaa. Jos ajattelet, että se liittyy tuotantovälineisiin, vasaroihin tehtaissa ja sirppeihin pelloilla, silloin sinulta menee ohi se mitä Marx tarkoittaa, koska Marx selitti sen, mikä tekee ihmisistä erityisen, hänen varhaisissa kirjoituksissaan. Mikä tekee ihmisistä erityisen on, että ihminen on vaillinainen ja hän tietää olevansa vaillinainen. Hän on ihminen, jonka todellinen luonne on häneltä unohtunut, jonka todellinen luonne on sosiaalinen olento.

Ihminen on sydämessään sosialisti, joka ei tajua sitä. Ja syy siihen miksi hän ei tajua sitä on, koska talouden olosuhteet, jotka toimivat tuotannon välineiden kautta, eivät tuota tai rakenna ainoastaan taloutta, vaan hänet itsensä. Sosiaalista ihmistä ja erityisesti historiallista. Marx sanoi, että hän oli ensimmäisenä tutkinut historiaa tieteellisesti. Miten historiaa tehdään? Ihminen tekee ihmisen toimintaa, ja ihmisen keskeisintä toimintaa on taloudellinen toiminta, niinkuin hän sen näki. Ja taloudellinen tuotanto ei ainoastaan tuota talouden tuotteita ja palveluja. Se tuottaa yhteiskunnan itsensä ja yhteiskunta taas puolestaan tuottaa ihmisen. Tätä hän nimitti praksiksen kääntämiseksi. (suom. huom. Marx kutsui yhteiskunnan luomista “käytännöksi” (praksis) ja ihmisen luomista yhteiskunnan toimesta “käytännön nurinpäin kääntymiseksi”. )

Ja siten kun hän sanoo, että meidän tulee ottaa haltuun tuotantovälineet ja kun hän puhuu tehtaista ja pelloista, hän itse asiassa puhuu siitä miten me rakennamme sen mitä me olemme ihmisolentoina niin, että me voimme täydentää itsemme, jotta me voisimme saattaa historian loppuun. Ja historian lopussa ihmiskunta muistaa, että ihminen on sosiaalinen olento ja silloin meillä on sosiaalinen yhteiskunta. ”Täydellinen kommunismi, joka ylittää yksityisomistuksen”, kuten hän sen itse ilmaisi. Hän itse asiassa sanoi, että ”kommunismi kumoaa positiivisesti yksityisomistuksen inhimillisenä itsevieraantumisena”. Se on lainaus Taloudellis-filosofisista käsikirjoituksista (1844).

Joten Marx oli kiinnostunut sen kontrolloinnista, tai ymmärtämisestä ja kontrolloinnista, miten ihminen tuottaa itsensä. Hän kirjoittaa tästä yksinomaan 1840-luvulla. Erittäin syvällisesti. Miten me sen teemme? Ja hän tarkastelee taloudellisia oloja ja hän sanoo ”tässä se on”. Ja siitä me saamme taloudellisen marxilaisuuden. Ja siksi me pidämme Marxia taloustieteilijänä. Mutta Marx ei koskaan ollut taloustieteilijä. Hän oli teologi. Hän halusi tuottaa uskonnon ihmiskunnallee, joka ylittäisi kaikki ihmiskunnan muut uskonnot ja toisi ihmisen takaisin todellisen sosiaalisen luonteensa pariin. Ja tämä on Marxin todelliset kasvot.

Ja tavoitteena oli, kuten sanoin, täydentää ihminen. Joten hän sanoi, ”miten me rakennamme ihmisen tällä hetkellä?” Kaikki tämä talousanalyysi liittyy siihen, ”miten me rakennamme ihmisen tällä hetkellä?”, niinkutsutun materiaalisen determinismin avulla. Ja hän sanoi, ”No, meillä on yksityisomistuksen erityinen muoto yhteiskunnassamme. Yhteiskuntamme on järjestäytynyt yksityisomistuksen ympärille. Joten kaikki ajatuksemme on järjestetty yksityisomistuksen ympärille.” Toisin sanoen, on aivan tietynlainen yksityisomaisuuden muoto, johon porvarieliitillä on pääsy, ja sitten he järjestävät yhteiskunnan sulkeakseen kaikki muut tuohon omaisuuteen käsiksi pääsyn ulkopuolelle riistämällä, vieraannuttamalla, hyväksikäyttämällä.

Ja niin se mitä Karl Marx ehdotti oli, että taloudesta tulee välikappale, jonka avulla erottaa yhteiskunta porvariluokkaan, jolla on pääsy yksityisomaisuuden erityiseen muotoon. Ihmiset, joilla on pääsy johonkin, he haluavat pitää sen itsellään. Joten he riistävät ihmisiä ja pitävät muut poissa pääsyn ääreltä tuohon omaisuuden erityiseen muotoon. He pystyttävät luokkajärjestelmän tekemään sen. Sitä pakotetaan ideologialla nimeltä kapitalismi, joka uskoo, että tämä on oikea tapa tehdä asioita maailmassa. Ja se, mitä meidän on tehtävä, on herättää pohjalla oleva luokka, proletariaatti, maailman todellisiin oloihin sekä siihen seikkaan, että he ovat historiallisia muutoksentekijöitä. Ja saada heidät suorittamaan vallankumous ja muuttaa yhteiskuntaa niin, että meillä olisi oikeudenmukaisuus tai sosialismi. Kumpaa sanaa haluatkin käyttää, niillä on sama määritelmä.

Ottakaamme nyt askel taaksepäin. Otamme askeleen taaksepäin tästä lajista, tästä talouden lajista, ”Homo Economicus”, ja otamme askeleen taaksepäin heimoon ja tarkastelemme tätä ideaa, yksityisomaisuuden erityistä muotoa, joka erottelee yhteiskunnan ihmisiin, joilla on (porvarit), ja ihmisiin, joilla ei ole, jotka ovat luokkakonfliktissa ideologian kanssa, joka pitää heitä tässä asemassa. Ja altavastaajaluokan tulee herätä tietoisuuteen, jolla taistella tätä vastaan ja ottaa tuotantovälineet haltuun, välineet joilla tuotetaan tuota determinististä yksityisomaisuutta.

Sanotaan nyt, että muutamme luokan käsitettä, laitetaan tilalle rotu. Ja katso, saamme kriittisen rotuteorian, joka tippuu hatusta kuin tilauksesta. Erittäin yksinkertaista. Vuonna 1993 Cheryl Harris kirjoitti pitkän artikkelin Harvard Law Reviewiin nimeltä ”Whiteness As Property”. Hän selitti, että valkoisuus tai valkoinen etuoikeus on eräänlaista kulttuurillista yksityisomaisuutta. Hän sanoo, että se pitää lakkauttaa, jotta meillä voisi olla rodullinen oikeudenmukaisuus. Aivan kuten Karl Marx sanoi kommunistisessa manifestissa, jossa hän kirjoitti ”Tässä mielessä kommunistit voivat ilmaista oppinsa kahdella sanalla: yksityisomistuksen lakkauttaminen”.

Tämän takia kriittinen rotuteoria haluaa lakkauttaa valkoisuuden, koska valkoisuus on yksityisomistuksen muoto. Ihmiset, joilla on pääsy tähän yksityisomaisuuteen, ovat valkoisia, lähellä valkoisia, tai he käyttäytyvät valkoisen tavoin. Nämä ovat sanoja amerikkalaisten sanakirjoista, joilla he kuvaavat sitä miten ihmiset saavat pääsyn yksityisomaisuuteen. Ihmiset vailla sitä ovat värillisiä ja systeeminen rasismi riistää heitä. Systeemistä rasismia pakotetaan valkoisen ylivallan ideologialla kapitalismin sijaan.

Jos pidät valkoisuutta kulttuurillisen pääoman muotona, valkoista ylivaltaa siten kuin he sen määrittelevät, identtisenä kapitalismin kanssa, se on heidän uskomuksensa. He eivät usko, että valkoiset ihmiset ovat parempia. He uskovat, että valkoisilla on pääsy yhteiskunnan kontrolliin, ja että sen pitäisi pysyä valkoisilla. Vaikka et edes uskoisi siiheen, jos pelkästään tuet ajatusta idean tasolla, olet päästänyt valkoisen ylivallan ideologian ajatuksiisi.

Ja niin meillä on täysin sama järjestelmä ja tavoite: herättää rodullinen tietoisuus ihmisissä niin, että he voisivat liittyä yhteen luokkana ja ottaa kulttuurin tuotannon välineet haltuun, jotta valkoisen kulttuurin tuotanto ei enää ole dominantti tuotantotapa. Se on Euroopassa iso ihmetyksen aihe, läpi Euroopan ja Britannian kuulee kysymyksen kerta toisensa jälkeen: ”Mikä ihme on tämä amerikkalainen ilmiö orjuudesta ja sensellaisesta, joka ei sovellu maahamme. Miksi se on täällä niin suosittua?” Se johtuu siitä, että se ei liity histporiaan mitenkään. Ne ovat kaikki heidän käyttämiään tekosyitä. Se liittyy luokkatietoisuuden luomiseen, joka on valkoisuutena tunnetun yksityisomaisuuden muotoa vastaan, joka on dominanttia kulttuuria vastaan, joka voi olla tosiasia, jos olet Euroopassa.

Se on se syy. Koska siitä tulee tila, jossa ihmiset voivat liittyä yhteen ja he voivat kanavoida vittuuntumisensa ja yrittää anastaa vallan. Kirjoitin kirjan nimeltä Race Marxism ja määrittelin kriittisen rotuteorian sellaisena kuin se oikeasti on, heti kirjan ensimmäisellä sivulla. Sanoin kriittisen rotuteorian ”kutsuvan kaikkea sitä mitä haluat hallita ’rasistiseksi’ niin kauan, kunnes kontrolloit sitä”. Mutta emmekö me sanoisi samaa marxilaisuudestakin? Kaiken kutsumista ”porvarilliseksi”, kunnes se on omassa hallinnassa. Mutta nuo tarkoittavat samaa asiaa. Ne tarkoittavat täysin samaa asiaa.

Entäpä sitten queer-teoria? Miten se on marxilaista? Se on erittäin omituista. Kaikki tuo, sukupuoli, seksuaalisuus ja niin edelleen. Tom sanoi ”mikä on woke-hyökkäys? Normaalina olemisen idea”. No, queer-teoria ajattelee, että on olemassa tiettyjä ihmisiä, jotka saavat asettaa normit yhteiskunnassa. He ovat etuoikeutettuja. He kutsuvat itseään normaaleiksi. He sanovat, että tämä on normaalia. On normaalia pitää itseään miehenä ja näyttää mieheltä ja käyttäytyä miehen lailla ja pukeutua kuin mies ja syödä lihaa kuin mies ja sitten on naisia, joiden tulisi olla feminiinisiä ja kauniita ja kaikkea tätä.

Ja niin he saavat määritellä sen, mikä on normaalia. He ovat heteroseksuaaleja, joten he saavat määritellä, että heteroseksuaalisuus on normaalia ja muut seksuaalisuuden muodot epänormaalia. Ja täten on konflikti kulttuurillisessa pääomassa siitä, ketä saadaan pitää normaalina ja kuka on pervertikko tai friikki tai jokin muu termi, joka heidän kirjallisuudessaan mainitaan. Mutta teknisesti ottaen, kuka on queer, joka siis kuulostaa slurrilta, mutta he ovat ottaneet termin käyttöön ja se on nyt tekninen akateeminen termi. Se tarkoittaa identiteettiä ilman olemusta, identiteettiä, joka on tiukalla tavalla normaaliuden käsitettä vastaan, niinkuin queer-teoreetikko David Halperin määritteli vuonna 1995 ilmestyneessä kirjassaan Saint Foucault: Towards a Gay Hagiography. Minä en sitä keksinyt. En ole ekstrapoloimassa mitään. Näette, että queer-teoria on vain yksi laji marxilaisuuden heimossa.

Entäpä sitten postkoloniaalinen teoria, joka riivaa Eurooppaa kiitos Frantz Fanonin ja hänen suurimman eurooppalaisfaninsa Jean-Paul Sartren? Entäpä sitten tämä? No, se on samaa. Siinä länsi on riistäjä. Heillä on pääsy materiaaliseen ja kulttuurilliseen vaurauteen maailmassa, koska he ovat päättäneet, että heidän kulttuurinsa on oletus ja menneet ja kolonisoineet maailman ”tuodakseen muualle maailmaan kulttuuria”, niinkuin he sanovat. Ja näin riistetyt, alkuperäiskansat ympäri maailman, ihmiset joutuvat liittymään yhteen ja heidän toimintaansa nimitetään dekolonialisaatioksi. He joutuvat poistamaan jokaisen läntisen kulttuurin aspektin. Kun he tulevat Belgiaan tai Ranskaan tai Britanniaan ja sanovat ”me aiomme dekolonisoida opetussuunnitelman”, tai kun he tulevat Britanniaan ja sanovat ”me aiomme dekolonisoida Shakespearen”.

Sitä he tarkoittavat. Me joudumme poistamaan kulttuurisen merkityksen kulttuuriartifakteiltanne, koska nuo kulttuuriartifaktit itsessään ovat meitä riistäviä. Tämä on sama järjestelmä, sama laji samassa heimossa. Ja tuo heimo on marxilaisuus, joka on tapa ajatella maailmasta. Ja tavoite on aina ollut ottaa haltuun välineet, joilla tuotetaan ihmisiä, historiaa ja yhteiskuntaa. Marx uskoi vain, että tämä tapahtuisi talouden välinein. Nyt se on sosiokulttuurisin välinein.

Kehitys tähän tilanteeseen, jota joskus nimitetään länsimaiseksi marxilaisuudeksi, alkoi 1920-luvulla. Meillä oli Venäjän vallankumous vuonna 1917. Mutta vallankumousta ei tapahtunut Euroopassa ja marxilaiset hämmentyivät. Ja sitten Antonio Gramsci istui alas ja kirjoitti joitain juttuja ja Georg Lukács istui alas ja kirjoitti teoksensa ’Historia ja luokkatietoisuus’ vallankumouksen epäonnistuttua Unkarissa. Ja he kirjoittivat tekstejä, joista myöhemmin tuli kulttuurimarxilaisuus, idea siitä, että pitää tunkeutua kulttuuri-instituutioihin niiden muuttamiseksi sisältäpäin, koska länsimaisessa kulttuurissa on jotain, mikä hylkii sosialismia.

Joten meidän pitää mennä sisälle ja muuttaa kulttuuri tehdäksemme siitä sosialistista. Nykyään ei ole sallittua puhua kulttuurimarxilaisuudesta. He ovat luokitelleet sen salaliittoteoriaksi. He sanovat sen olevan antisemitististä. Se ei ole totta. Antonio Gramsci kirjoitti kirjoja. Georg Lukács kirjoitti kirjoja. Voit lukea nuo kirjat. Heillä on filosofia. Jos he eivät pidä kulttuurimarxilaisuus-nimestä, voimme käyttää nimeä, jota muut ihmiset tuohon aikaan käyttivät, länsimainen marxilaisuus. Ikäänkuin virus sopeutuisi olosuhteisiin, joissa se yrittää tartuttaa isäntää.

Se toimi maaorjayhteiskunnissa. Marxilaisuus sai vallan Venäjällä. Se sai vallan myöhemmin Kiinassa, se sai vallan ympäriinsä monenlaisissa maatalousvetoisissa feudaaliyhteiskunnissa, mutta se ei toiminut varsinaisissa kapitalistivaltioissa, koska Marx oli väärässä. Sitten useat saksalaiset Frankfurtin koulukunnasta alkoivat tutkia tätä ilmiötä syvällisemmin ja he kehittelivät ideaa pidemmälle. He kehittelivät sitä kriittisen marxilaisuuden ideaksi. He kehittelivät sen Kriittiseksi Teoriaksi.

Ja Max Horkheimer, joka kehitti Kriittisen Teorian, selitti teoriansa, ja mitä se sanoi? Se sanoi, ”Me tajusimme, että Marx oli väärässä yhdessä asiassa. Kapitalismi ei tee työläisistä kurjia. Se sallii heidän rakentaa parempaa elämää. Joten kehitin Kriittisen Teorian, koska hyvän yhteiskunnan ideaa ei ole mahdollista kommunikoida olemassaolevan yhteiskunnan termeillä”. Kriittinen marxilaisuus kritisoi olemassaolevan yhteiskunnan kokonaisuutta. Kaikki jollain tavalla tulee alistaa marxilaisen konfliktianalyysin alaisuuteen. Mutta miten sellainen suoritetaan?

He etsivät vastausta 1900-luvun puolivälissä ja syttyi toinen maailmansota. Frankfurtin koulukunta saapui Amerikkaan, joka tässä metaforassa on Wuhanin virologinen instituutti, koska marxilaiselle virukselle alettiin tehdä ”gain-of-function”-tutkimusta Amerikassa. Ja Amerikan yliopistot ottivat nämä saksalaiset professorit ja Herbert Marcuse kirjoitti 1960-luvulla äärimmäisen selvästi, vuonna 1969, että kapitalismi toimittaa tuotteet ja antaa hyvän elämän ihmisille, tekee heistä vauraita ja onnellisia ja heidän olonsa mukaviksi. Hän sanoi myös, että työväenluokka ei enää tule olemaan vallankumouksen perusta johtuen näistä asioista.

Toisin sanoen, meidän ei enää tarvitse olla vastuullisia työväenluokalle, mikä avaa ovet valtaa tavoitteleville marxilaisille ystävystyä korporaatioiden kanssa. Pomot eivät enää ole vihollinen, he ovat mahdollisuus. Koska työväenluokka ei ole relevantti. Hän sanoi, että energia on jossain muualla. Jän sanoi, että energia on rotuvähemmistöissä, seksuaalivähemmistöissä, feministeissä, ulkopuolisissa. Siellä on energiaa marxilaiselle vallankumoukselle lännessä, ei työväenluokassa.

Ja marxilaisuus kykeni näin jättämään työväenluokan taakseen. Ja mitä he tekivät? He olivat tutkineet 30 vuotta niinkutsuttua kulttuuriteollisuutta, teollisuudenalaa joka hyödykkeellistää ja paketoi kulttuuria ja myy sitä takaisin ihmisille, joilta oletetusti on riistetty se mitä se oikeasti on, nyt se on vain tyhjää ja abstraktia. Ja niin, mitä he sitten tekivät? He ottivat haltuun kulttuuriteollisuuden tuotantovälineet, koska sitä he tekevät. Ja niin he alkoivat transformoida kulttuuriteollisuutta myymään rotuun, seksuaalisuuteen, sukupuoleen perustuvaa agit proppia niinkuin se olisi oikeaa kulttuuria. Tällä tavoin me saamme käsitteet kuten kulttuurillinen omiminen, kulttuurillinen relevanssi, kulttuuri sitä, kulttuuri tätä, kulttuuri mitä vain.

Ja se kaikki tarjotaan pastissina, se tarjoillaan pilkkana siitä mitä oikeasti tapahtuu. Tämä kaikki on kehittynyt Amerikassa äärimmäisen rodullistetussa kontekstissa. Ja se kehittyi woke-muotoiseksi identiteettiperustaiseksi marxilaisuudeksi, kokoelmaksi marxilaisia lajeja. Tämä kaikki toimii samalla toimintaperiaatteella, mutta sijoittuu erilaisiin… ja käytän tässä saksalaista termiä, ”volkeihin”. LGBTQ on volk. Siihen perustuu volk-identiteetti ja heistä tulee aktivisteja.

Mustien yhteisö on volk. Mistä tiedän? Koska niin W. E. B. Du Bois sanoi sen olevan, kun hän loi perustan kriittiselle teorialle. He ajattelevat itseään kansallisvaltioina. Eikö heillä kaikilla ole liputkin? Eivätkö he kanna niitä lippuja kuin siirtomaavallat? Eivätkö he ripustakin niitä kaduille? He pitävät itseään valloittajavaltioina, mutta liitossa keskenään samalla tavoin kuin eri siirtomaavaltojen uhreiksi joutuneet siirtokunnat, jotka pyrkivät vapauttamaan itsensä länsimaiselta sivistykseltä.

Ja näin meillä on länsimainen marxilaisuus, joka saa monia muotoja, mutta jolla on yksi kaiken ylittävä tulokulma. Ja heidän käyttämänsä tulokulma, aloitin sanomalla, on maoistinen, ei pelkästään marxilainen. Tiedätte, että teoria on marxilainen. Se on vain kehittynyt eri lajeiksi, jotka hyökkäävät länttä vastaan sen heikoimpiin kohtiin meidän suvaitsevaisuuden, hyväksynnän, avoimuuden, anteliaisuuden kautta, parhaimpien piirteidemme kautta. Ne asiat, joista meidän tulisi olla ylpeitä, ne asiat joista me olemme ylpeitä.

Mao Zedong tiesi miten käyttää identiteettipolitiikkaa. En tiedä miten te opiskelette Euroopassa, mutta Amerikassa meillä on erittäin punaiseksi pesty koulujärjestelmä. Voitaisiin sanoa, että kommunistit ovat repineet koulujärjestelmästä pois kaiken kommunismin. Siitä ei Amerikassa kuule yhtään mitään. Joten me emme koskaan saa oppia Maosta ja ehkäpä ette tiedä tätä, mutta sanon tämän amerikkalaisille yleisöille ja he ovat järkyttyneitä. Mao käytti identiteettipolitiikkaa, hän loi Kiinaan kymmenen identiteettiä, viisi niistä hän nimesi punaisiksi kommunismin puolustajiksi. Viisi hän nimesi mustiksi fasisteiksi.

Ja hän luokitteli ihmiset näihin identiteettikategorioihin. Sillä ei ole väliä mitä ne luokat ovat. Tottakai, kun he olivat kommunisteja, siellä oli asioita kuten vuokraisännät ja rikkaat maanviljelijät ja tällaista. Oikeisto oli paha kategoria jo itsessään, konservatiivi, kaikki nämä olivat pahoja. Pahat vaikutteet. Saatoit olla paha vaikute jollekin pelkästään ajattelemalla vääriä asioita tai sanomalla vääriä asioita milloin tahansa, tai koska valtio vain päätti, että se ei pidä sinusta. Nämä ovat pahoja kategorioita. Ja jos olet pahassa kategoriassa, tärkeää on tajuta, että lapsesi ovat myös pahassa kategoriassa oletuksena. Joten he luovat sosiaalista painetta lapsille identifioitua vallankumouksellisiksi, jolloin he saavat punaisen identiteetin, kommunistisen identiteetin, hyvän identiteetin ja sitten heidät palkitaan siitä.

Ja nuoret johtivat vallankumousta Kiinassa, koska Mao käytti identiteettipolitiikkaa lapsiin kouluissa. Tämän pitäisi tuntua teistä todella epämukavalta, koska ainakin meillä USA:ssa kerromme lapsillemme, että valkoinen on paha, valkoinen on riistoa. Automaattisesti satutat muita olemassaolollasi. Mutta jos muutut queeriksi, me juhlimme sinua.

Ja sitten luodaan radikaali armeija, joka identifioituu sukupuolivähemmistöihin ja seksuaalivähemmistöihin seitsenvuotiaana. Heitä voi johdatella lääketieteelliseen sukupuolenvaihdokseen antamalla heille murrosiänestolääkitystä, mistä tottakai lääketeollisuus hyötyy. Seitsenvuotiaana, vanhempien selän takana. Tälle kaikelle on syynsä. Se on sama ohjelma, jota Mao Tsetung käytti radikalisoimaan nuoria Kiinassa. Ainoana erona on, että identiteettikategoriat ovat muuttuneet. Se on maolainen kulttuurivallankumous amerikkalaisilla piirteillä, jota viedään maasta Eurooppaan.

Ja samalla tavalla kuin kriittinen rotuteoria on saapunut Eurooppaan, vaikka se ei käy järkeen, se tulee Eurooppaan siitä huolimatta. Ja teilläkin tulee olemaan kulttuurivallankumous. Teillä oli eräänlainen oma versionne vuonna 2020. George Floyd kuoli Minnesotassa, mikä ei liittynyt mitenkään teihin ja teidän patsaitanne revittiin alas Euroopassa. Täyttä sekoilua. Sillä ei kuitenkaan ole väliä. Pointti on tuhota länsimainen sivilisaatio sisältä käsin. Käyttäen maolaisia tekniikoita. Viiminen pointti Maosta, jotta saan tuon pointin ajettua läpi.

Mao sanoi vuonna 1942, että tämä Kiinan muuttamisen kaava oli nimeltään Yhdistä Kritisoi Yhdistä. Ensin yrität luoda halun yhdistää kansa. Sitten kritisoit ihmisiä siitä, että he eivät saa sitä aikaan. Sitten tuot heidät yhteen uuden standardin alaisuuteen. Kuulostaako se yhtään siltä, mitä teille ollaan tekemässä? Mutta käytetyt sanat ovat erit. Me käytämme sanoja kuten inkluusio ja joukkoon kuuluminen, että on jokin mihin kuulua. Me vain haluamme inklusiivisia tiloja, mutta valitettavasti teillä on rasistisia ideoita ja meidän tulee kritisoida teitä siitä, te joudutte kritisoimaan itseänne siitä. Teidän pitää opiskella, shui shei, niinkuin mandariiniksi sanotaan, juuri niinkuin Mao sen sanoi. Ja sitten me voimme yhdistää teidät uuden standardin alle, jota Mao kutsui sosialistiseksi kuriksi, jota me emme lännessä niele. Lännessä me kutsumme sitä inkluusioksi.

Ja niin meillä on tämä uusi ohjelma ja inkluusion sisällä, tai oikeastaan inkluusion yläpuolella meillä on kestävyys. Meillä on kestävä ja inklusiivinen tulevaisuus. Näen Agenda 2030:n täällä, ja sen päällä on ruksi. Kestävä ja inklusiivineen tulevaisuus on uusi sosialistinen standardi, että meillä olisi vapaus sosialistisen kurin alaisuudessa. Ja Mao sanoi, että se tapa, jolla tämä tulee toimimaan, sitä hän kutsuu demokraattiseksi sentralismiksi. Me kutsumme sitä sidosryhmäkapitalismiksi.

Ja otan Maailman Talousfoorumin kohteekseni, koska se on se joka tätä kaikkea koordinoi. Otan YK:n kohteekseni, koska se myös koordinoi tätä. Woke on siis marxilaisuutta. Sitä ajetaan maolaisella kulttuurivallankumouksella. Se käyttää amerikkalaisia identiteettikategorioita. Ja vaikka jotkut niistä eivät toimi Euroopassa, takaan teille, että koloniaalinen aspekti toimii. He tulevat löytämään teidän heikkoutenne, he tulevat sovittamaan teorian sille, koska se on kuin virus joka kehittyy isäntäänsä ja Eurooppa on suuressa vaarassa.

Viimeinen asia, jonka mainitsen on kaksiosainen. Kun siedätte marxilaisten provokaatiota, marxilainen strategia on aina samantyyppinen, sitä kutsutaan keskitason väkivallaksi. He eivät iske täysimittaisella bolshevikkihyökkäyksellä kovin usein. Se on keskitason väkivaltaa, mitä he yllyttävät. Mikä tarkoittaa, että jos annat periksi ja teet kuten Jean-Paul Sartre sanoi hänen esipuheessaan Frantz Fanonin jälkikolonialistiseen ’Sorron yöstä’-kirjaan. Hän sanoi, että väkivalta on tulossa. Euroopan on parasta antaa se pois niin, että he eivät tapa teitä. He murhaavat teidät ja vievät sen pois tai ehkäpä he antavat sen pois, antavat kulttuurinne pois, antavat pois maanne ja he antavat teidän elää. He ovat tulossa noutamaan teidät ja se Euroopan pitää oppia. Sitä hän sanoo ’Sorron yöstä’ esipuheessa. Voit lukea sen itse, mahdollisesti alkuperäisenä ranskalaisversiona, jota minä en osaa lukea.

Ja mielestäni tämä on se polku, jota Eurooppa on kulkenut. Joten voitte antaa periksi, se on eräs puoli, koska he ovat provosoineet keskeltä ja voitte reagoida ja ylireagoida, josta surullista kyllä Euroopalla on rankka historia viime vuosisadalta ylireagoinneissa, ja jos ylireagoitte, mitä he tekevät? He aseistavat ylireaktionne vuosisadaksi eteenpäin ja saavat moraalisen ylivallan niin, että te päädytte antamaan sen pois myöhemmin jokatapauksessa. Joten teidän pitää seistä selkä suorana periaatteidenne kanssa, mutta te joudutte tekemään niin viekkaasti. Te joudutte ymmärtämään sen, että teitä provosoidaan, mikä tarkoittaa että ette saa reagoida provokaattorin sitä halutessa. Te joudutte voittamaan heidät viekkaudessa, mikä ei ole mahdollista ellette tiedä diagnoosia ongelmaanne.

On olemassa puolalainen sananlasku, ”älä koskaan yritä parantaa sitä mitä et ymmärrä”. Woke on marxilaisuutta, joka on kehitetty hyökkäämään länttä vastaan. Jos et ymmärrä tuota, et toimi oikein, et paranna sitä ja se valloittaa maanne. Se valloittaa kaiken Euroopan ja meillä on erittäin, erittäin pitkä kestävä ja inklusiivineen tulevaisuus vailla minkäänlaista vapautta, koska tavoite on tehdä meistä niinkutsuttuja globaaleja kansalaisia. Oletteko kuulleet tätä termiä?

Se termi on hevonkukkua. Ei ole mitään globaalia suvereenia valtiota, joten ei ole mitään globaalia kansalaisuutta. Ei ole mitään suhdetta, koska ei ole johtajaa ja me emme halua maailmanvaltiasta. Se on höpöhöpötermi. Mutta he kertovat,  jos oikeasti luet heidän kirjallisuuttaan, mitä globaali kansalainen tarkoittaa. Se on joku, ja tämä ei ole vitsi, he sanovat sen itse, se on joku joka tukee YK:n  Agenda 2030:n seitsemäätoista kestävän kehityksen tavoitetta. Se on globaali kansalainen. Ja he sanovat, ”mitkä ovat globaalin kansalaisen oikeudet?” Tämä on kirjasta, joka kertoo globaalin kansalaisen koulutusjärjestelmästä, kahden vuoden takaa. Mitkä ovat globaalin kansalaisen oikeudet? Ja vastaus yhtä kappaletta myöhemmin on ”Globaalissa kansalaisuudessa me emme ole kiinnostuneita oikeuksista. Se liittyy enemmän globaaleihin velvollisuuksiin.” Toisin sanoen, se on orjuutta.

Tämä on länsimaisen maailman historian käännekohta. Malli, jota kohti he pakottavat, käyttäen tuon paikan keinoja ja mekanismeja, on se malli, jonka me näemme Kiinassa. Jos haluat tietää miltä tulevaisuus näyttää, jos me emme pysäytä wokea, katso Kiinaa! Katso sosiaalista luottopistejärjestelmää. Katso alistamista. Katso ihmisten katoamista väärien mielipiteiden vuoksi! Eräs suurimmista miljardööreistä, Jack Ma, sanoi väärän asian valtiosta ja hän katosi. Miljardööri.

Jos haluat tietää miltä Euroopan ja Amerikan ja minkä tahansa maan tulevaisuus näyttää, se on Kiina, se on se malli. Joten meidän on taisteltava wokea vastaan, mutta wokea vastaan taistellaksemme meidän tulee ymmärtää sitä, ja lopetan tähän esittämällä teesini uudelleen. Woke on marxilaisuutta, joka on kehitetty länttä vastaan, ja se on ollut tähän asti menestyksekäs, koska me emme tunne vihollistamme. Me emme voi nimetä vihollistamme, ja olen tullut tänne nimeämään vihollisemme. Joten kiitos teille ajastanne ja huomiostanne, kun sain niin tehdä.

“There be no shelter here, the frontline is everywhere”
— Rage Against the Machine

Tämä jakaa aktivistit kahteen leiriin: niihin jotka pyrkivät parempaan medianäkyvyyteen, ja niihin jotka näkevät sen ainoastaan kapitalistisen luokan työkaluna. Se mikä on selvää molemmille leireille, on että massamediassa näkyy johtavan luokan alistaminen, tai hegemonia.

Noam Chomsky, kirjassaan Manufacturing Consent, on esittänyt että yritysten omistus johtaa johtavan luokan intressien esittämiseen massamediassa. Hänen teoriansa olettaa, että pelkkä kapitalistinen massamedian omistus määrittää median sisällön. Toki tässä on jotain perää. USA:ssa tänä päivänä suuri osa mediakanavista on kuuden korporaation omistuksessa: General Electric, Comcast, Disney, News Corp, CBS, ja Time Warner. Nämä yrityksen sekä kontrolloivat suurinta osaa TV:stä, radiosta ja sanomalehdistä, että lisäksi ne kontrolloivat suurinta osaa ulkomainonnasta, ja niillä on yhä kasvava osuus internetistä.

Lisäksi on muita suuria yrityksiä, jotka eivät välttämättä omista mediaosakkeita suoraan, mutta jotka ovat suuria osakkeenomistajia: mainostajat. Kuluttava yleisö, tai pikemminkin yleisön huomio, on kapitalismin alaisuudessa myytävä hyödyke jota median omistajat kauppaavat mainostajille. Huolimatta vasemmiston pitkästä perinteestä printti- ja vaihtoehtomedioissa (sanomalehdet, tiedelehdet, kirjat ja verkko), visuaaliseen massamediaan sisäänpääsyn esteet ovat olleet liian suuret. Joten on ilmeisesti korrelaatio median omistuksen sekä johtavan luokan hegemonian ideologisen välillä. Yhtä kaikki, huolimatta totuuden elementeistä Manufactured Consentin mallissa, tuollainen analyysi loppuviimein on anti-dialektinen ja anti-marxistinen. Dialektisina materialisteina meidän tulee tarkastella minkä tahansa ilmiön sisäisiä ristiriitoja. Mikään ei ole staattista ja muuttumatonta, ja sisäiset ristiriidat itsessään ovat muutoksen ja kehityksen eteenpäin vieviä voimia. Pienet kvantitatiiviset muutokset akkumuloituvat ajan mittaan ja johtavat kvalitatiivisiin hyppyihin, jotka muuttavat koko systeemin luonteen. Ensiaskel ymmärtää mediaa dialektiseen tapaan on ymmärtää, että sisältö itsessään ei ole suoraan johtajien käsittelemää.

Työtä tekevät journalistit ja mediatyöläiset — eivät johtajat — itse asiassa tuottavat median sisällön. Poislukien totalitääriset valtiot, pomo ei seiso uutishuoneessa mikromanageroimassa informaatiovirtaa. Journalistit, mukaanlukien päätoimittajina tunnetut journalismin etumiehet, huolehtivat uutisten ja muun sisällön tuotannon johtamisesta. Pääoman omistajien suoraa kontrollia käytetään siihen miten mediaa jaellaan. Toisin sanoen, pomot suoraan kontrolloivat tekijöitä kuten markkinointi, positiointi ja median laaja suunta.

Kuitenkin, tämä laaja suunta on rajoittunut, monessa tapauksessa median omistajiin ja johtajiin, jotka määrittävät organisaation yleisen orientaation. Esimerkiksi, termin ”työpaikkojen luoja” käyttö termin ”kapitalisti” tilalla; termin ”juutalainen naapurusto” käyttö termin ”Israelin siirtokunta miehitetyllä Länsirannalla” tilalla jne. Tietty tarina valitaan, ja kokonaiskäsittely ja tarinan balanssi on melkein aina työtä tekevien journalistien käsialaa.

Tämä laaja suunta ei millään muotoa ole merkityksetöntä kontrollia; sillä on suuri vaikutus sisältöön. Tietyissä tapauksissa, kuten Fox Newsin potkujen antaminen journalisteille jotka raportoivat Monsanton geenimanipuloitujen tuotteiden ja syövän välisestä yhteydestä, näkyy että työtä tekevien journalistien oikeudet ovat usein porvariston vahvasti rajoittamat. Kuitenkin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä lopputuotteen kontrolli lopulta pysyy työntekijöillä. Yksisuuntainen salaliittoilija Chomsky ei mallissaan kykene selittämään tilannetta asianmukaisesti.

Media on epätavallinen hyödyke kapitalismissa, sillä se pitää sisällään joitain ominaisuuksia esikapitalistisesta käsityöstä, ja muita modernin hyödykkeentuotannon ominaisuuksia. Toisin kuin käsityöt, työntekijöiden välinen monimutkainen ja sosiaalinen yhteistyö on vaatimus massamedian tuottamiseksi. Tässä mielessä se muistuttaa tehdasta. Kuitenkin se on varsin erilainen verrattuna keskimääräiseen hyödykkeeseen siinä mielessä, että jokainen median tuotannon instanssi — tietty uutistarina, tietty elokuva, tietty musiikkivideo — on uniikki. Uutistarina eiliseltä ei saa media-aikaa tänään, ellei se ole kuvattu uudestaan tai uudelleeneditoitu ja saanut uuden kuvakulman.

Tässä hyödykkeessä on paljon muutakin epätavallista. Kun joku ostaa sanomalehden, hän uskoo ostaneensa hyödykkeen. Mutta todellisuudessa todellinen hyödyke tässä transaktiossa ei ole sanomalehti, vaan lukija. Kaikki mediauutiset — elektroniset tai muunlaiset — toimivat tällä tavoin. Suurin osa tuloista tässä transaktiossa ei tule kaapelikanavan tilaamisesta tai ”kuluttajan” kuluttamista pienistä rahasummista hyödykkeen ostossa. Sen sijaan suuret mainostajat, jotka rahoittavat mediaa, ovat niitä jotka ostavat hyödykkeen. Tuo hyödyke on yleisön keskittymiskyky. Tämä luo voimasuhteen jossa mikä tahansa omistajien halu hallita mediasisältöä jää yleisön maun ja preferenssien jalkoihin.

Lisäksi, toisin kuten muut massatuotetut hyödykkeet, kuten kahvikuppi, pääoman omistajilla on paljon rajatumpi kontrolli siitä miten mikäkin tuote tuotetaan. Kahvikupin tapauksessa pääoman omistaja voi suoraan määrätä yksityiskohtaisesti hyödykkeen koostumuksen maksimoidakseen voiton. Koko, paino, dimensiot, materiaalit, värit, tekstuuri, graafinen design voidaan kaikki päättää etukäteen. Kuitenkin, mitä mediaan tulee, pääoman omistajat voivat tarjota vain yleisimpiä ohjeita, samalla kun mediatyöläiset itse ovat ”luovasti vallassa” siitä miten lopputuote tuotetaan ja esitetään. Lisäksi, erityisesti uutismediassa, mutta myös mediassa yleensä, deadlinet estävät johdon harkitun kontrollin, ja tiettyyn pisteeseen asti myös päätoimittajien vastaavan. Siinä vaiheessa kun juttu saapuu päätoimittajan pöydälle, on yleensä liian myöhäistä yrittää mikromanageroida sisältöä. Parhaassakin tapauksessa päätoimittajan vaihtoehdot ovat ei päästää juttua eetteriin ollenkaan tai antaa sen mennä läpi, tai ehdottaa pieniä muutoksia.

Poislukien tietyt huomionarvoiset poikkeukset, kuten Fox News, suurin osa kapitalistisesta mediasta on kiinni standardeissa kuten ”ammattimaisuus” ja ”objektiivisuus”. Kaikkein hyvämaineisimmissa organisaatioissa ”päätoimituksen ja johdon välinen seinä” on olemassa, joka estää päivittäisen pomojen väliintulon. Jälleen kerran, se mitä pomot hallinnoivat on käsiksipääsy ja jakelu.

Kyllä, on kiistämätön tosiseikka että massamediassa käsitellyt ideat eivät ole niitä tuottaneiden työntekijöiden ideoita. Kuinka selittäisimme tämän hämmentävän tilanteen? Marxistille selitys voidaan löytää Karl Marxin perustan ja päällirakenteen arkkitehtonisesta analogiasta. Minkä tahansa yhteiskunnan perusta on työvälineet ja tuotantorelaatiot jotka vastaavat yhteiskuntaa. Tällä taloudellisella perustalla, ja siitä riippuen, lepää yhteiskunnan päällirakenne. Minkä tahansa yhteiskunnan ideologia, lait, perinteet, tila ja muut instituutiot riippuvat sen taloudellisen perustan lopullisesta analyysista.

Kuten Marx selitti teoksessaan The German Ideology: “Johtavan luokan ideat eivät ole mitään muuta kuin dominanttien materiaalisten suhteiden, ideoina ymmärrettyjen dominanttien materiaalisten suhteiden ideaali-ilmaisu; suhteet jotka tekevät yhdestä luokasta johtavan, siispä ideat sen dominanssista.” Täten porvarillinen yhteiskunta luo instituutioita, jotka tukevat kapitalismia ja vastaavia ideoita kuten “liberalismi,” “konservatismi,” ja abstrakti  “vapauden” käsite, joka saa paljon enemmän palstamillimetrejä mediassa kuin näitä vastaan olevat ideat. Kapitalistinen ideologia on dominantti mediassa koska kapitalismi on dominantti kaikkialla. Toisin kuin Chomskyn mekaaninen käsitys, meidän ei tarvitse tarkastella mediaa salaliittona tarjotaksemme selityksen.

Marxisteina me ymmärrämme pääristiriidat kapitalistisen yhteiskunnan perustassa. Jotta voisi tehdä lisää liikevoittoa, kapitalistien tulee luoda lisää ja lisää järjestelmänsä ”haudankaivajia”: proletariaattia. Kamppailu näiden kahden luokan välillä on sovittelematon. Proletariaatilla on sen omat intressit ja arvot, jotka ovat ristiriidassa kapitalistisen perustan ja päällirakenteen kanssa. Avainkysymys on onko proletariaatti tietoinen itsestään luokkana, ja voiko se näin kamppailla luokkana intressiensä puolesta.

Kamppailu näiden kahden luokan maailmankuvien välillä, sekä ilmiselvä porvarillisten ideoiden ykkösasema ansaitsee syvemmän analyysin. Kaksi ajattelijaa erityisesti tarjoavat malleja ymmärtää miten ja miksi mediatyöläiset tuottavat mediaa joka asemoi itsensä omien luokkaintressien vastaisesti.

Ensimmäinen on ”marxistinen” filosofi Louis Althusser. Hän on kuuluisa ”Ideologisen valtiokoneiston” teoriastaan. Althusser nousi länsimaisen akateemisen marxismin perinteestä. Vaikka hän teki varsin merkittäviä poliittisia harharetkiä, ja hänen ideansa ovat loppuviimein masentunutta ja tappiomielialaan taipuvaista ajattelua, hän tarjoaa joitain ideoita siihen miten kapitalistinen ideologia läpäisee yhteiskunnan.

Althusser ymmärsi valtion olevan pelkän ”erityisen aseistetun joukon”, jota hän nimittää ”Alistavaksi Valtiokoneistoksi”, lisäksi ”Ideologinen Valtiokoneisto”, johon kuuluu konseptit kuten perhe, media, uskonto, kansallisuus, sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen jne. Althusserin mukaan nämä luovat olosuhteet joissa kapitalismi uusintaa itseään. Toisin sanoen, jokainen näistä instituutioista nykyisessä muodossaan vahvistaa kapitalismin ideologiaa.

Althusser uskoi ideologiasta olevan mahdotonta paeta. Kuuluisassa esimerkissään hän kertoo poliisista joka pysäyttää kansalaisen kadulla. Hetkellä jolloin poliisi huutaa ”Hei, sinä!” merkitsee enää hyvin vähän mitä kansalainen valitsee tehdä. Huolimatta siitä valitseeko kansalainen vastata vaiko jättää huomiotta poliisi, häntä pidetään rikoksesta epäiltynä. Toisin sanoen, ideologinen valtiokoneisto astuu kuvioihin ja määrittelee kansalaisen tuolla hetkellä rikolliseksi.

Laajentaaksemme teoriaansa mediatyöläiseen, aina kun journalisti yrittää haastaa johtavan luokan hegemonian mediassa, ”ammattimaisuuden” ja ”objektiivisuuden” auktoriteetit vedetään hihasta ja journalistin ponnisteluja pidetään ”aktivismina” tai ”subjektiivisuutena”. Toisin sanoen, jos kerrot tarinan johtavan luokan näkökulmasta, olet ”objektiivinen”, mutta jos otat jonkin muun näkökannan, olet ”subjektiivinen” tai ”aktivisti”. Vaikka tämä teoria lopulta johtaa tappiomielialaan, se alleviivaa erästä yhtä tärkeää seikkaa: meidän ei tarvitse kuvitella pomojen olevan suoraa median kontrollissa jotta ymmärtäisimme miksi mediaa tuottavat työläiset ovat vieraan (kapitalistisen) ideologian saastuttamia. Meidän ei tarvitse katsoa empiiristä tai mekaanista Manufacturing Consentin mallia ymmärtääksemme miten media tukee johtavaa luokkaa.

Toinen, joustavampi, marxistinen ajattelija on Italian kommunistipuolueen perustaja Antonio Gramsci. Hän on usein akateemisissa piireissä väärinymmärretty jonkinlaiseksi reformistiksi. Suurin osa hänen hengentuotteistaan kirjoitettiin hänen ollessa fasistihallinnon vankina Italiassa 1920-luvulla, ja täten hänen näkökantansa ovat värittyneitä, ottaen huomioon tilanteen jossa ne on kirjoitettu. Gramscin ymmärryksessä yhteiskunnasta on päällirakenteellinen ilmiö joka tunnetaan nimellä ”hegemonia”. Se luo olosuhteet joissa kapitalistinen yhteiskunta ylläpitää kontrollia työläisistä, ei ainoastaan pakkokeinoin vaan myös kulttuurin avulla. Laajentamalla Marxin dialektisen ymmärryksen kapitalistisesta yhteiskunnasta hän näytti miten ideat ja arvot kahden pääluokan välillä ovat jatkuvassa konfliktissa.

Gramscin mukaan porvarillisten kulttuuriarvojen esittäminen neutraalina tarkoitti sitä, että johtava luokka esittää intressinsä kansan intresseinä ja arvonsa ”maalaisjärkisinä” arvoina. Toisin sanoen, koska porvarilliset ideat ovat hyvin kehittyneet ja hyvin mainostettuja, kaikki yhteiskuntaluokat kannustetaan hyväksymään nämä ideat kyseenalaistamatta. Joten esimerkiksi, kun työläiset — mukaanlukien journalistit — ajavat ”vapaita markkinoita”, he tekevät sen omia intressejään vastaan johtuen vieraan, johtavan luokan ”hegemoniasta”.

Radikaali ero tämän idean, sekä Althusserin ja Chomskyn idean välillä on, että Gramsci piti työväenluokkaa kykeneväisenä kumoamaan tämän hegemonian esittämällä vastahegemonista kulttuuria ja arvoja. Hän uskoi, kapitalistisen riiston normalisaation haastaminen oli käänteentekevää poliittiselle kamppailulle.

Tärkeä pointti huomata tässä on, että Gramscille kapitalistisen ideologian dominointi on todellisuus josta pääsee pois; se ei ole automaattisesti materiaalisen perustan määrittämä, eli mediatalojen yksityisomistuksen sanelema. Täten porvarillisten ideoiden ja arvojen hävittäminen voi alkaa vain työläisten massakamppailulla kapitalistista yhteiskuntaa vastaan, ja se voidaan saattaa päätökseen, lopullisessa analyysissa, tuon yhteiskunnan lakkauttamisella.

Aivan kuten on asian laita muittenkin hyödykkeiden tuotantopaikkojen kanssa, mediatuotannon paikat ovat samaan aikaan myös kamppailun areenoita. Journalistit ja muut mediatyöläiset voivat ja heidän tulee kamppailla pääoman otetta vastaan heidän ammatistaan ja ihmiskunnasta yleisesti. Mediatyöläisten kamppailu kytkeytyy kaikkien työläisten kamppailuun kapitalismia vastaan. Massakamppailun kautta työläiset voivat taistella vastaan ja voittaa. Monet mediatyöläiset ovat liitoissa, esimerkiksi Communications Workers of American jäseniä.

Aivan kuten ihmisyhteisö transformoituu sosialismissa, niin tekee myös media. Pääoman alistamisesta vapautuneena median ei enää tarvitse olla keskinkertaisuuden, roskakulttuurin ja törkeän konsumerismin airut. Ilman tarvetta myydä ihmisten huomiokykyä hyödykkeenä vaihdossa mainosdollareille, media tulee kukoistamaan taiteissa, viihteessä ja aidosti vallankumouksellisessa journalismissa osana työntekijöiden demokratiaa.

”Ammattimaisuuden” ja ”objektiivisen journalismin” nykysysteemissä on sisäänrakennettu vinouma kapitalistisen systeemin suuntaan. Kun reportterille opetetaan ”objektiivisuutta”, se mitä hänelle opetetaan on katsomista kohteen yli. Tämä on eri asia kuin olla ”reilu”, jos sellainen on edes mahdollista. Vetoaminen objektiivisuuteen, eli todellisuuteen joka on olemassa subjektiivisuuden tuolla puolen on itse asiassa yksinkertainen alistuminen porvarillisen maailmankuvan hegemoniaan. Journalismi ei ole olemassa vakuumissa. Jos journalisti ei ota käyttöön marxilaista luokka-analyysia vallankumouksellisena praksiksena, he esittävät kapitalistisen maailmankuvan oletuksena.

Jotkut voisivat väittää, että ”sosialistiset” median muodot ovat jo olemassa instituutioiden kuten PBS ja NPR muodossa USA:ssa. Kuitenkin on suuri ero näiden julkisten&valtiollisten ja aidosti sosialisoidun median välillä. Nämä mediatalot ovat kapitalistisen ideologian velvoittamia ”objektiivisuuden” leiman alla. Lisäksi ne ovat täysin epädemokraattisia instituutioita, jotka on mallinnettu korporaatio-Amerikan mukaan. Sekä NPR että PBS riippuvat suuresti samojen korporaatioiden lahjoituksista kuin jotka ovat kaupallisen median asiakkaita. Yhä suuremmassa määrin ”kaupallisuudesta vapaa” julkinen ohjelmisto on ”epäkaupallisten” korporaatiotukien ”sponsoroimaa”.

Sosialismissa demokraattinen hallinto korvaisi pääoman diktatuurin median tuotannossa. Useita näkökulmia esitettäisiin avoimesti eikä valheellisen ”tasapuolisuuden” nimissä. Meillä olisi aidosti ”julkinen” media, jossa pääsy median tuotantovälineisiin (studiot, kamerat, painokoneet, lähettimet jne.) on allokoitu demokraattisesti perustuen siihen tuen määrään jonka tietty näkökulma saa yhteiskunnassa. Liiketoimintamotiivista vapaana ja julkisessa omistuksessa se olisi monipuolisempi, joustavampi ja sen informaatiovirta, raportointi ja journalismi olisi laajempaa.

Ideat ja näkökulmat uppoaisivat yleisöön perustuen siihen tukeeko yleisö niitä oikeasti sen sijaan että epädemokraattinen vähemmistö päättäisi sen mitä ”yleisö haluaa”. Nykypäivänä pienten vähemmistöjen näkökulmat saavat enemmistön osan palstamillimetreissä ja lähetysajassa. Lisäksi uutishuoneita johdettaisiin demokraattisesti, valvojat ja toimittajat valittaisiin vaaleilla työtä tekevien journalistien äänillä. Kapitalismin rajoitteista vapaana journalistit voisivat todella realisoida aksioomat heidän ammatistaan ja ”lohduttaa koeteltuja ja koetella lohdullisia.”

Nykyiset tuotantomuodot, jotka kahlitsevat journalismin, tulevat vaipumaan pois valtion mukana kun ihmiskunta edistyy sosialismissa. Erikoistumisen muuttuessa menneiden aikojen reliikiksi, koko ihmiskunta kykenee palvelemaan journalismin yleviä funktioita. Kaikki jotka niin haluavat, voivat osallistua viihteen tuotannon, tarinan kerronnan, raportoinnin taiteellisiin meriitteihin. Voitaisiin väittää, että sosiaalinen media jo tekee tätä jokseenkin; mutta kuka omistaa nämä yritykset? Verkkosivut kuten Facebook ovat jo valmiiksi suurkorporaatioita jotka toimivat samalla tavoin kuin massamedia, myyden huomiotamme hyödykkeenä. Twitter valitsi blokata tietyt Occypy Wall Street -sisällöt ja #hashtagit. Tämän takia me vaadimme median julkista omistusta  demokraattisen työläiskontrollin alla.

Et voi rationaalisesti suunnitella sitä mitä et hallitse, ja et voi hallita sitä mitä et omista. Niin kauan kun nämä lafkat ovat yksityisessä omistuksessa, niillä on ”oikeus” tehdä mitä ne ja niiden rahoittajat haluavat. Lisäksi nämä ”sosiaaliset” mediatalot ovat tuskin sosiaalisia siinä miten niitä tuotetaan. Median tuottajat näissä välineissä ovat yksittäisiä ja eristäytyneitä. Ihmiset istuvat kotonaan tietokoneella tai tsekkailevat puhelintaan, ja tämä tuskin on asema mistä haastaa kapitalismi siellä missä todellinen työläisten valta sijaitsee: tuotantopaikassa. Vain kommunismin korkeammilla asteilla, joissa yhteiskunta on organisoitunut periaatteen “kaikilta kykyjensä mukaan ja kaikille tarpeittensa mukaan” ympärille voi sosiaalisella medialla olla todellinen vaikutus.

Vaihtoehtoiset mediatalot ovat tärkeitä siinä, että ne usein ovat ilmaisuja proletariaatin luokkaintresseistä. Workers International Leaguen ja International Marxist Tendencyn julkaisut, esimerkiksi, johdonmukaisesti puskevat näkökulmaa ihmiskunnan vapauttamisesta pääoman viheliäisestä otteesta. Kuitenkin vaihtoehtomedia on juuri sitä, vaihtoehto nykyiselle massamedialle, joka on kapitalistisen luokan työkalu. Itsessään nämä pienet vaihtoehdot eivät voi korvata tai ”päästä yli” massamediaa. Me emme voi olla tyytyväisiä pelkkään massamedian haastamiseen sosiaalisilla tai vaihtoehtoisilla alustoilla. Meidän tulee tähdätä siihen että otetaan media demokraattiseen julkiseen omistukseen, jotta sitä käytettäisiin puolustamaan enemmistön intressejä.

Sosialismissa mediaa johdettaisiin demokraattisesti, mediatyöläisten ja ammattiliittojen johtamina.

Lähde:

http://socialistappeal.org/history-theory/102-theory/1076-marxism-and-the-media.html

Jokaisella sosiaalisella ilmiöllä on suuri määrä määrääviä tekijöitä, jotka liittyvät toisiinsa monimutkaisella tavalla, ja niiden joukossa on joitain joiden analyysi voi johtaa parhaaseen ymmärrykseen tietystä ilmiöstä. Jotkut tekijät ovat merkittävämpiä tutkimuskohteen selittäjiä, mutta se ei tarkoita sitä, että lopuilla ei ole merkitystä, tai että valittujen tekijöiden hierarkia on epähistoriallinen ja täten universaali ja pätevä kaikissa yhteiskuntajärjestyksissä.

Vaikka tunnustammekin, että kaksi ensimmäistä näkökulmaa ovat tärkeitä joidenkin mainonnan aspektien ymmärtämiselle, ja vaikka hyväksymmekin, että mainonta on poliittisesti ja ideologisesti ”ylimäärittynyttä”, me tarkastelemme taloutta määräävänä elementtinä mainonnan analyysissa. Täten me sijoitamme mainonnan tutkimuksen marxilaisen poliittisen taloustieteen viitekehykseen. Tämän voi tehdä kahdella tavalla.

Ensimmäinen omistaa mainonnan analyysin massaviestinnän poliittiselle taloudelle, joka tutkii tiettyä kulttuurintuotannon välinettä ja uusintamista yhteiskuntajärjestyksessä. Toinen sijoittaa mainonnan koko poliittisen taloustieteen viitekehykseen, jossa tutkimuskohde on kapitalistinen tuotanto ja uusintaminen. Tässä suoritettu analyysi seuraa jälkimmäistä näkökulmaa: aikeemme on ymmärtää eri tapoja joilla mainonta muuttuu käytännölliseksi pääomalle ja joilla se alistetaan pääoman uusintamisen ja akkumulaation yleiselle logiikalle.

Muualla on esitetty, että mainonta on monopolikapitalismin jälkeläinen, että se on saanut tärkeimmän kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen roolin ja että sitä käytetään tuotteiden ja palveluiden promootioon. Mutta tämä määritelmä vaatii lisämäärittelyä.

Ensiksikin, vuonna 1979 kolmetoista maata kattoivat 90% maailman mainontapanoksista, USA itse vastasi 55% kokonaispanoksesta. Kun USA:n mainontapanokset olivat 50 miljardia dollaria, Iso-Britanniassa, jossa kapitalismi syntyi, se oli vain 5 miljardia, kun taas Sveitsin panos oli vain 1,3 miljardia dollaria, pienempi kuin Brasilian panostus. [1]

Toiseksi, vaikka mainontapanostus on kasvanut absoluuttisin termein vaikuttavasti, se on ollut enemmän tai vähemmän tasaisesti 2% bruttokansantuotteesta USA:ssa. Kvalitatiivisen roolin suhteen on totta, että mainonnan rahoittama massamedia muuttaa muotoaan ja sisältöään, mutta vaikka tämä pitää paikkansa USA:ssa ja suuressa osassa latinalaista Amerikkaa, massamedian järjestelmät muualla maailmassa ovat pääosin valtion rahoittamia tai sekajärjestelmiä.

Kolmanneksi, mainostetut tuotteet eivät ole vain tuotteita tai palveluja vaan kuluttajatuotteita ja -palveluja, pääosin epäolennaisia tuotteita, jotka vuonna 1979 muodostivat noin 80% mainontakakusta USA:ssa. Lisäksi näistä mainostetuista tuotteista, yli 50% oli suurimpien, yleensä monikansallisten, korporaatioiden (MNC) tuottamia, jotka ovat myös vastuussa tämän tyypin hyödykkeiden mainonnasta muuallakin päin maailmaa.

Me voisimme siis määrittää mainonnan kapitalismin jälkeläiseksi, mutta vain amerikkalaisen kapitalismin käyttämänä kuluttajatuotteiden ja -palveluiden menekin edistämiseen.

Taloudellinen prosessi muodostuu kolmesta eri liikkeestä: hyödykkeiden tuotanto, kierto ja kuluttaminen, ja kahdesta pääsektorista: tuotantohyödykkeet ja -palvelut (osio 1) ja kuluttajahyödykkeet ja -palvelut (osio 2). Tarkastelemalla ylläolevaa mainonnan määritelmää, voidaan nähdä että se jättää välistä useita prosesseja:

(a) Mainonnalla ei ole mitään tekemistä minkään hyödykkeen tuotannon piirin kanssa. [2]

(b) Mainonnalla ei ole mitään tekemistä minkään mainostetun hyödykkeen varsinaisen kulutustapahtuman kanssa.

(c) Mainonta rajoittuu joidenkin kulutushyödykkeiden ja -palvelujen kierron prosessiin, jättäen pois kaikki osion 1 hyödykkeet ja kulutushyödykkeet joita ei mainosteta.

Joten kun me analysoimme mainontaa, me analysoimme erittäin rajallista ilmiötä joka ei käy läpi kaikki eri talousprosessin hetkiä ja kaikkia eri hyödykkeitä. Siksi ei voi vetää johtopäätöksiä jostain tietystä ilmiöstä, joka tapahtuu pääoman kierron tasolla, ja vielä tarkemmin ilmaistuna joidenkin kulutushyödykkeiden kierron tasolla, koskien kapitalistisen talouden yleistä toimintaa.

Mainonnan taloudellisesta analyysista

Viime vuosina huomio on suuntautunut mainonnan taloudellisiin seikkoihin [3], vaikka tämä on ollutkin positiivinen muutos, marxilainen mainonnan talousanalyysi on vahvasti postkeynesiläisyyden ja post-marxisen ajan (jota esittää pääosin Baran ja Sweezy) kapitalismin monopolivaiheen vaikutuksen alla, mutta jonka pääideat kehitettiin vuosisadan alussa Hobsonin, Hilferdingin ja Leninin työn kautta.

Vaikka tämän tutkimuksen tarkoitus ei ole kehittää läpikotaista monopolikapitalistisen koulukunnan (MKS) kritiikkiä, haluaisin kritisoida kahta sen pääteesiä, joita on käytetty mainonnan analyysin viitekehyksinä.

Ensimmäinen on kilpailun ja markkinoillepääsyn esteiden käsitteet, joita MKS käyttää. Tämä koulukunta on sitä mieltä, että talouden monopolisaation jatkuva kasvu tuo mukanaan kilpailun vähenemistä ja muutoksen sen muodossa, lähtien hintakilpailusta kilpailuun muullakin kuin hinnalla, eli mainontaan ja tuotedifferointiin.

Hintakilpailu on suureksi osaksi vetäytynyt pois keinona houkutella yleisöä ja on saanut aikaan uudenlaista menekin edistämistä: mainonnan; tuotteen, ulkomuodon ja pakkauksen variointi; suunniteltu vanhentuminen; mallimuutokset; luottojärjestelyt ja kaikki tämänkaltainen (Baran and Sweezy, 1976: 115).

Kilpailun käsite perustuu neoklassisen teorian oletukseen kilpailun voimakkuuden mittaamisesta alalla toimivien yritysten määrän avulla. Suuri määrä yrityksiä oletetaan niin, että yhdelläkään yrityksellä ei ole merkittävää määräysasemaa markkinoilla. Kilpailu liittyy ainoastaan markkinoihin, kierron piiriin, jossa hinnat muodostuvat kysyntä- ja tarjontakäyrien avulla. On todella vahva oletus, että hinnat ja määrät konvergoivat kohti tasapainoa kilpailun avulla, mikä tahansa poikkeama kysynnän ja tarjonnan välisestä tasapainosta eliminoituu hintojen ja määrien sulavan konvergenssin kautta. Tätä kutsutaan täydelliseksi kilpailuksi. Mikä tahansa poikkeama oletetuista olosuhteista johtaa ”epätäydelliseen” tai ”monopolistiseen” kilpailuun, mikä tarkoittaa johtavien yritysten kykyä vaikuttaa hintaan ja määrään markkinoilla.

MKS:n mielestä jatkuva talouden monopolisaatio liittyy ”markkinoille pääsyn esteisiin”. Bain (1956) on listannut tuotedifferoinnin, mitattuna yrityksen mainontapanoksen määrällä, yhdeksi neljästä markkinoillepääsyn ja pääoman liikkuvuuden pääesteestä. Keskittyminen taloudessa mahdollistaa kolluusion kun markkinoillepääsyn esteet estävät uusia kilpailijoita pääsemästä markkinoille, mikä johtaa potentiaalisen kilpailun laskuun ja keskimääräistä korkeampiin hintoihin ja liikevoittoihin. [5]

”Mainonta on voima kohti monopolia. Se asettaa mainonnan määrän niin korkealle, että vain kaikkein menestyneimmillä firmoilla on varaa kilpailla… Täten mainonta auttaa monia firmoja myymään tuotteita keskimääräistä korkeammalla liikevoittomarginaalilla ja estämään pienempiä… firmoja pääsemästä markkinoille.” (Janus, 1982: 4-6.)

Tämän tutkimuksen tarkoitus ei ole viedä eteenpäin Marxin kilpailuteoriaa [6], mutta on tärkeää painottaa, että Marxille kilpailu ei ole itsetarkoituksellinen lähtöpiste ja se ei päde yksinomaan kierron piirissä. Kilpailu on tulosta pääoman itsensä laajentamisesta. Tuotannossa kilpailu on tulosta jatkuvasta työvoiman tuottavuuden kasvusta. Kierrossa se tähtää parantamaan olosuhteita tuotettujen hyödykkeiden realisaatiolle. Kilpailu täten ei määrity kilpailevien pääomien määrällä eikä sitä eliminoida tai pienennetä jos kilpailevien firmojen lukumäärä pienenee. Ei ole täydellistä tai epätäydellistä kilpailua, kulpailu on jatkuva taisto joka menee kaiken taloudellisen elämän luihin ja ytimiin.

Marxilaisessa järjestelmässä kilpailu ei ole ainoastaan tasapainottava voima, vaan myös voima joka tuottaa epätasapainoa, ja täten hintojen, liikevoiton ja arvojen painovoimakeskipisteet ovat liukuvia keskiarvoja, jatkuvat fluktuaatiot ovat talouden normaali tila. [7]

Toinen MKS:n teesi, jota haluan käsitellä, liittyy kysynnän ongelmaan. Koulukunta on sitä mieltä, että on olemassa endogeeninen taipumus kohti stagnaatiota monopolivaiheessa ja siten on olemassa keinotekoisia tapoja stimuloida kysyntää. Sitten ehdotetaan, että mainonta, stimuloimalla aggregaattikysyntää, voi neutralisoida monopolien taipumuksen stagnaatioon ja näin mahdollistaa systeemin kokonaisuudessaan välttää realisaatiokriisit.

Kritisoidaksemme tätä argumenttia on tarpeellista erottaa yrityksen kysyntäkäyrä yhteiskunnan aggregaattikysynnästä, eli mikrotaloudellinen kysyntä makrotaloudellisesta.

Kysyntäkäyrät yritykselle — kysyntä tietylle hyödykkeelle — voi muuttua mainonnan vaikutuksesta. Kierrossa kilpailu pääomien välillä käsittelee markkinaosuuden kasvattamista ja parempien olosuhteiden luomista hyödykkeiden realisaatiolle. Kun mainonta auttaa allokoimaan uudelleen kysynnän hyödykkeeltä A hyödykkeelle B, kaikki muut asiat edelleen samoina (ceteris paribus), silloin kuluttajien rahankäyttö siirtyy ja tämä voi selvästikin vaikuttaa liikevoittoihin, mutta aggregaatti yhteiskunnallinen kysyntä pysyy muuttumattomana.

Baranin ja Sweezyn mukaan mainonta kasvattaa aggregaattikysyntää maksamalla palkkoja tuottamattomille työntekijöille mainonta-alalla, mutta kuten me näemme myöhemmin, mainontapääoman on itse  asiassa mahdollista auttaa pienentämään tuottamattomia palkkoja. Mainonnan tulisi myös kasvattaa kulutusta säästämisen kustannuksella ja kasvattaa investointeja tehtaisiin ja koneisiin luomalla kysyntää mainostetuille hyödykkeille.

Yhdessä hallituksen kulutuksen ja militarismin kanssa mainonta nähdään tärkeänä mekanismina monopolikapitalismin taistelussa stagnaatiota vastaan.

Tämän koulukunnan vaikutusvalta näkyy Januksen tiivistelmässä mainonnan taloudellisesta funktiosta:

Mainonta on toimittanut useaa tärkeän toiminnon virkaa monopolikapitalismin olosuhteissa: (1) se sallii kilpailun tapahtua markkinoinnin tasolla sen sijaan että se tapahtuisi tuotannon tasolla; (2) se auttaa kasvattamaan (sic) pääoman kiertonopeuden aikaa, joka johtaa korkeampiin liikevoittoihin; (3) se keinotekoisesti stimuloi kysyntää mahdollistamalla systeemin kokonaisuutena välttää realisaatiokriisit. (Janus, 1982: 3.)

Näin on tarpeellista selventää Marxin efektiivisen kysynnän luonnetta ja yhteiskunnallisen tarpeen käsitettä.

Marx jakaa yhteiskunnallisen tuotannon kahteen: tuotantovälineet tai osio 1, ja kulutuksen välineet tai osio 2. Tämä tehdään sillä perusteella että on mahdollista analysoida tuottavaa ja yksilön kulutusta, eli kysyntää.

Osion 1 kysyntä on aina kapitalistin kysyntää, tuottajan kysyntää. Osion 2 kysyntä on aina kuluttajan kysyntää, ja nämä vuorostaan voidaan jakaa työläisiin ja kapitalisteihin. Mutta työläisten kulutus ei määrity eksogeenisesti, työläisten kysyntä määrittyy kapitalistien investoinnilla palkkoihin tai muuttuvaan pääomaan.

Kapitalistit ostavat koneet tuotantoa varten, palkkaavat työntekjät jotka sitten ostavat takaisin tarpeisiinsa hyödykkeitä kapitalisteilta, ja kapitalistit ostavat kulutushyödykkeitä kapitalistien luokalta itseltään. Täten yhteiskunnallinen kysyntä saa alkunsa täysin kapitalistisen luokan piirissä sen investoidessa tuotantohyödykkeisiin ja palkkoihin ja sen oman kulutuksen kautta. Tämä on se mitä Marx tarkoittaa kun hän puhuu yhteiskunnallisen kysynnän olevan

alisteinen eri luokkien ja niiden kunkin taloudellisen aseman keskinäiselle suhteelle, huomionarvoisimpana, ensinnäkin, kokonaisylijäämän suhteelle palkkoihin, ja toiseksi, eri osien suhteille joihin ylijäämä jaetaan (liikevoitto, korko, maankorko, verot jne.) (Marx, 1977: 181.)

Mutta sosiaalisen kysynnän ollakseen toimiva se tulee ilmaista rahassa, työntekijät vastaavat niin paljon kysynnästä kuin heidän palkkansa sallii ja kapitalistit niin paljon kuin heidän liikevoittonsa sallii. Kapitalistien luokalle, yleisesti ottaen, efektiivinen kysyntä on suurempi kuin sen reaaliset tarpeet. Työväenluokalle epäjohdonmukaisuus on efektiivisen kysynnän ja heidän todellisten tarpeidensa välissä, jälkimmäinen ylittää kvalitatiivisesti ensimmäisen ja lisäksi se sisältää eri laatuisia kvalitatiivisesti konkreettisia tarpeita.

Mainonta, täten, voisi yrittää kasvattaa kapitalistien kulutusta: he voivat kuluttaa V-8 mehua ja kokista ja maitoa, mutta se voi muokata vain työväenluokan kuluttajakäyttäytymistä: työläiset juovat joko V-8 mehua tai kokista tai maitoa.

Niin kauan kun hyödykkeet ovat pääoman tuotteita, niiden kysyntä ja tarjonta riippuu kapitalistisista tuotantosuhteista. Täten on varsin epätodennäköistä että mainonta voisi merkittävästi vaikuttaa yhteiskunnan aggregattikysyntään ja tuottaviin investointeihin, ottaen huomioon sen että molemmat määrittyvät:

(1) Eri luokkien ja niiden osioiden avulla jotka jakavat yhteiskunnan kokonaistulot ja kattavat liikevaihdon aikaansaaman kysynnän.

(2) Kapitalistisen tuotantoprosessin kokonaisrakenteen avulla jossa tarjonta ja kysyntä ovat molemmat tuottajien luomia.

Ja on vähemmän todennäköistä, että mainonta voisi ehläistä realisaatiokriisin uudelleenallokoimalla jonkin epäolennaisen kulutushyödykkeen kysynnän lyhyellä aikavälillä. Mainonta voi ”sijoittaa” kysynnän mainostetulle hyödykkeelle mutta se ei mitenkään voi luoda kysyntää.

Täten MKS-viitekehyksessä, vaikka pinnallisesti saattaisi olla riittävää tulkita mainonnan taloudellista funktiota, kun me menemme tämän ilmiön tuolle puolelle se jättää liian monta kysymystä avoimiksi. Esimerkiksi, tulisiko meidän olettaa, että koska tuotantohyödykkeitä ei mainosteta, tällä alueella ei ole kilpailua? Miksi mainonta keskittyy kuluttajahyödykkeisiin ja palveluihin? Miksi suuret korporaatiot investoivat niin paljon mainontaan? Miksi mainonta on niin suurta USA:ssa ja sen vaikutuspiirissä verrattuna muihin maailman mihin? Mitä sitten mainonta on ja mitä viitekehystä tulis käyttää sen analysointiin?

Kaupallinen pääoma ja kierron kustannukset

Mainonnan tutkimukseen tulee ryhtyä Marxin kaupallisen pääoman analyysin viitekehyksessä. Mainonta on kierron kustannus, se tulee sijoittaa tuottavaa ja tuottamatonta työvoimaa koskevaan keskusteluun, ja se täytyy ymmärtää pääoman uusintamisen prosessin näkökulmasta.

Tuottavan ja tuottamattoman työvoiman analyysissa on kolme erillaista abstraktiotasoa, kyvyttömyys erottaa nämä toisistaan on johtanut jotkut tutkijat ehdottamaan, että mainonta on tuottavaa työvoimaa (Hunt, 1980).

Ensimmäisellä tasolla Marx käsittelee tuotantoprosessia missä työvoima esiintyy joko tuottavana tai tuottamattomana. Tuottava työvoima on työvoimaa joka luo lisäarvoa.

Toisella abstraktion tasolla Marx käsittelee kierron prosessia ja tässä hän näyttää miten kaikki kierron piirissä toimiva työvoima ei ole tuottamatonta.  Toisaalta hän näyttää että tuottamattomat toimet voivat olla lisäksi eroteltu uusintaviin (tai epäsuorasti tuottaviin) ja epäuusintaviin.

Viimeisenä on yhteiskunnallisen uusintamisen piiri jossa valtion rahankäyttö ja tuottamaton työvoima voidaan edelleen erotella toisistaan tarkemmin.

Meidän analyysissamme keskitymme toiseen tasoon, mutta päästäksemme sinne meidän tulee lyhyesti käsitellä tuottavan ja tuottamattoman työvoiman eroa.

Tuottava työ on työtä joka luo lisäarvoa. Työntekijän tulee olla palkkatyöläinen ja hänen työvoimansa tulee suoraan olla sisällytetty pääoman tuotantoprosessiin jolla ylläpidetään, uusinnetaan ja kasvatetaan investoitua pääomaa.

Työvoiman määritelmän tärkeys tuottavana on se, että kapitalistisessa tuotannossa on yhteiskuntasuhteita työvoiman ja pääoman välillä. Työvoimaa vaihdetaan muuttuvaan pääomaan. Tämä uusintaa työläiselle hänen työvoimansa arvon samalla kun arvonluontitoimintana se arvottaa pääomaa ja asettuu työläistä vastaan näin luoduilla ja pääomaksi muutetuilla hyödykkeillä.

Mitä tuottavan ja tuottamattoman työvoiman määritelmään tulee, se pitää hyödykkeiden luontoa, johon työvoima materialisoituu, täysin irrelevanttina. Ne voivat olla ”materiaalisia” käyttöarvoja tai palveluja ja ne voi olla valmistettu uusintavaa tai epäuusintavaa kulutusta varten. Työvoiman nimittäminen tuottavaksi tai epätuottavaksi ei ole työvoiman tai tuotettujen hyödykkeiden luonnossa, vaan työvoima-pääoma -yhteiskuntasuhteen luonnossa.

Tähän mennessä Marx on tehnyt selväksi, että tuotantoprosessissa me voimme erotella tuottavan ja tuottamattoman työvoiman ja että tuottava pääoma on näin määritelty pääomaksi, jonka tarkoitus on arvon itselaajentaminen, joka saavutetaan tuottavan työn riistolla. Mutta toistuva tuottavan pääoman uusintaminen tarkoittaa myös, että tässä kohtaa kierron prosessi on Marxin integroima tarkasteltavaan kohteeseenm ja analyysi siirtyy kierron piiriin…

Tässä me olemme käsitelleet ainoastaan tuottavaa pääomaa, eli pääomaa joka on käytössä ainoastaan suorassa tuotantoprosessissa. Me tulemme myöhemmin pääomaan, joka on kierron prosessissa. Ja vasta sen jälkeen, tarkastellessamme pääoman erikoismuotoja jotka se ottaa kauppiaan pääomana, voidaan vastata kysymykseen miten pitkälle sen leipiin työskentelevä työvoima on tuottavaa tai tuottamatonta. (Marx, 1977: 413, Marx’s emphasis )

Marx jakaa kierron kustannukset kahteen tyyppiin:

(a) Niihin kustannuksiin jotka syntyvät tuotantoprosesseista jotka jatkuvat vain kierrossa, eli varastointi, kuljetus jne. Näiden toimien tuottava ominaisuus on piilotettu kierron prosessiin ja ne voivat muodostaa lisän tuotettujen hyödykkeiden myyntihintoihin, vaikka näissä toimissa kulutettu työvoima ei välttämättä lisää mitään niiden käyttöarvoon. Nämä toiminnot ovat kaksiluonteisia, ne esiintyvät tuotantoprosessin jatkeina kierron prosessin sisällä ja sen hyväksi, ja toiseksi, ne voivat muodostaa itsenäisiä tuotannon haaroja ja näin erottaa investoinnin piirin tuottavasta pääomasta.

(b) Ne kustannukset, jotka liittyvät toimintaan joka on seurausta pelkästä arvon muutoksesta, eli ostamiseen ja myymiseen, kirjanpitoon, varastointiin jne. käytetystä ajasta. Näihin toimiin käytetty työaika ei luo mitään arvoa tai lisäarvoa ja näin ollen niitä toteuttaa tuottamattomat työläiset.

Nämä toimet ovat kierron kustannuksia, jotka eivät lisää mitään arvonmuutokseen. Ne muodostavat poiston lisäarvoon ja johtuen siitä, että osa kokonaispääomasta täytyy toimia pelkästään kierrossa, se vähentää suhteessa ulottuvuutta jossa kehittynyt pääoma toimii tuottavasti.

Tiivistääksemme: tuotantoprosesseista johtuvien kierron kustannusten ja kierron ”puhtaiden” kustannusten välinen ero on se, että ensiksikin koska ne ovat seurausta tuotantoprosessista, ne lisäävät hyödykkeiden arvoa vaikka ne eivät ”fyysisesti” vaikuta käyttöarvoon, ja erillään ja itsenäisinä ne muuttuvat tuottavan pääoman investointihaaraksi. Toisen tyyppiset kustannukset eivät lisää mitään arvoa hyödykkeiden hintaan ja pysyvät tuottamattomina toimina silloinkin kun ne muuttuvat itsenäisiksi piireiksi investointipääomalle. Ensimmäisessä tapauksessa työvoima on tuottavaa koska se tuottaa ylijäämäarvoa kapitalistille, kun taas toisessa uuden riippumattoman pääoman ostama työvoima pysyy tuottamattomana. Tässä on kaupallisen pääoman syntytarina.

On tärkeää alleviivata, että vaikka tuottamattomia, nämä aktiviteetit ovat tarpeellisia elementtejä pääoman uusintamiselle ja työnjaon avulla ne pyrkivät muuttumaan riiippumattomiksi ja toisten kapitalistien päätoimisesti jatkamiksi. Näiden toimintojen erottelu ei muuta niitä tuottaviksi jos ne eivät olleet sitä aiemminkaan.

Tuotantoprosessin tason kautta analysoituna tuottamaton työvoima näyttää tarpeettomalta ja rasitteelta lisäarvolle koska se muodostaa poiston siitä. Mutta hyödykkeiden muuntaminen rahaksi ja rahan muuntaminen hyödykkeiksi on tarpeellinen teollisen pääoman toiminto uusintamisen prosessin jatkamiselle.

Marx analysoi kierron kustannuksia kiertoprosessin kautta… ”Kaikkia näitä kustannuksia ei synny hyödykkeiden käyttöarvoa tuotettaessa, vaan niiden arvoa realisoitaessa. Ne ovat kierron puhtaita kustannuksia. Ne eivät astu välittömään tuotantoprosessiin, mutta koska ne ovat osa kiertoprosessia, ne ovat myös osa uusintamisen kokonaisprosessia.” (Marx, 1977: 289).

Mainonta on täten kierron ”puhdas” kustannus, se on pääomaa joka toimii kierron piirissä, kiertoprosessin ollessa uusintamisen kokonaisprosessin vaihe. Ja vaikka se onkin tarpeellinen uusintamiselle, hyödykkeiden mainontaan käytetty työaika ei luo yhtään lisäarvoa. Mainostava kapitalisti, joka vetää välistä liikevoittoa, on vain osa tuottavan kokonaispääoman lisäarvoa. [10]

Mainonta

Eräs kapitalistisen kilpailun aikaansaamista kierron pääkustannuksista on niinkutsuttu ”myyntipanos” jolla on kaksi pääasiallista manifestaatiota: mainonta ja myyntihenkilöstö (vaikka näiden välinen ero on pääosin muotoseikka eikä sisällöllinen). Me haluamme alleviivata kolme mainontaan liittyvää ilmiötä:

(1) Ensimmäinen liittyy kuluttajatuotteiden ja -palvelujen mainontaan. Tuotantohyödykesektorilla, johtuen markkinoiden rajatusta luonteesta ja jokaisen tuotetun hyödykkeen korkeasta hinnasta, suoramyyntipanokset ovat tehokkaampia. Kuluttajatuotteiden tapauksessa tilanne on eri. Tuottajat joutuvat tavoittelemaan miljoonia kuluttajia, se on massamarkkina ja jokaisen tuotetun hyödykkeen hinta on matala, täten he vaativat tehokkaampia ja halvempia myyntimenetelmiä kuin ovelta-ovelle -myynti. Selvästikin, kuten myöhemmin näemme, massamedia sopii tähän mainiosti.

Toisaalta, pääoman akkumulaation prosessi ja tarve kasvattaa tuottavuutta kilpailun takia tuotannon piirissä molemmissa osioissa luo suhteellisen kasvavan markkinan osiolle 1 mutta ei välttämättä osiolle 2. Tämä näin kasvattaa kilpailua kuluttajatuotesektorilla (katso Mandel 1974, Arriaga 1980).

Tämä ilmiö manifestoituu suhteellisen suurina mainonnan määrinä kuluttahyödykkeisiin verrattuna tuotantohyödykkeisiin. Täten, jotta kykenisimme ymmärtämään riittävällä tasolla kilpailun luonnetta kierron piirissä koko taloudessa, on tärkeää kvantifioida kaikki myyntipanokset: mainontakulut, myyntihenkilöstön palkat, propaganda, lahjonta jne. Pelkkään mainontaan keskittyminen vääristää ymmärrystämme todellisuudesta. [11]

(2) Toinen ilmiö liittyy mainonnan tasoon eri yrityksissä. Jotta olisi mahdollista mainostaa paljon, hyödykkeiden tulee olla saatavilla. Tuottamaton työvoima kierron piirissä on Marxin mielestä välioperaatio, joka liittyy arvon laskentaan ja realisointiin.

Työvoima jonka suuruus näin riippuu tuotetun arvon suuruudesta täytyy realisoida, ja se ei toimi syynä, niin kuin suoraan tuottava työvoima, vaan pikemminkin seurauksena näiden arvojen massoihin ja suuruuksiin. Sama pätee toisiin kierron kustannuksiin. Jotta mittaaminen, punnitseminen, pakkaus, kuljetus olisi mahdollista tehdä, hyödykkeet tulee olla saatavilla. Pakkauksen, kuljetuksen jne. määrä riippuu hyödykkeiden määrästä jotka ovat tämän toiminnan kohteina, ei toisin päin. (Marx, 1977: 300. )

On siis täysin epärationaalista odottaa pieniltä korporaatioilta, jotka tuottavat vain paikallisille markkinoille, investoida huomattavia summia rahaa sen hyödykkeiden mainontaan. Tuotoksien määrä ja markkinoiden luonne määräävät vaaditun mainonnan tason ja hyödykkeiden massamarkkinoinnin. Näin on siis mahdollista selittää miksi suuret korporaatiot tarvitsevat ja niillä on varaa suuriin mainoskuluihin: se on kustannustehokasta.

(3) Kolmas pointti liittyy mainonnan kokonaiskuluihin. Mitä suurempi tuotannon skaala, sitä suurempi määrä hyödykkeitä tulee saada myydyksi, sitä suuremmat ovat tuottamattomat kulut johtuen työvoiman erikoistumisen kasvusta. Niin kauan kun tuotanto on suhteellisen pienessä mittakaavassa, teollisuuskapitalistit itse voivat olla vastuussa myynnistä ja markkinoinnista. Tuotannon skaalan kasvaessa on tehokkaampaa olla eri investoinnin haaroja hyödykkeiden realisointia suorittamassa. Täten, pääosin johtuen skaalatalouksista, mainonta sysätään sivuun investointipääoman eri piirinä.

Tämä vie meidät mainontapääomaan. Mainostava kapitalisti, uhraamalla kaiken aikansa näille toimille ja koska hän suorittaa tätä tointa useille yksittäisille kapitalisteille samaan aikaan, vähentää yhteiskunnan hyödykkeiden realisointiin kuluttamaa aikaa ja pääomaa verrattuna siihen mitä olisi kulunut jos jokainen yksittäinen kapitalisti olisi ollut vastuussa omasta myynnistä ja markkinoinnistaan.

Mainontapääomalla on useita etuja teolliseen kapitalismiin:

(a) Pääoma joka on omistettu yksinomaan tälle piirille on pienempi kuin mitä se olisi jos teollinen kapitalisti jatkaisi omien hyödykkeidensä mainostamista.

(b) Vähemmän aikaa pitää uhrata kiertoprosessiin.

(c) Vähemmän pääomaa tarvitsee maksaa tuottamattomille työntekijöille. Koska nämä työntekijät eivät tuota yhtään lisäarvoa, se mitä teollisuuskapitalisti haluaa tehdä on leikata kierron kulut minimiin.

Vaikka on totta, että mainontakulut ovat kasvaneet huomattavasti viimeisen 30 vuoden aikana, se mitä ylläoleva tarkoittaa on, että mikäli mainontapääomaa ei olisi, mainonta- tai myyntikulut olisivat huomattavasti korkeammalla kuin mitä ne ovat. On turhaa tuomita mainontakuluja itsessään, mainonta tulee ymmärtää koko pääoman kierron termein jossa tuotanto on määrittävä hetki. Jos mainontakulut ovat korkeat, se johtuu siitä että  tuotettujen hyödykkeiden kierto niin vaatii.

On tärkeää huomauttaa, että matalat mainoskulut eivät välttämättä tarkoita että hyödykkeiden kiertoon on osoitettu vähemmän resursseja. Jotta mainontakulut olisivat korkeat, täytyy olla valtion toimintapolitiikka, joka on suotuisa massamedian rahoittamiselle mainonnalla kuten USA:n ja melkein kaikkien latinalaisen Amerikan tapauksissa on ollut. Maissa joissa massamedia on kokonaan tai osittain valtion rahoittama niin kuin useimmissa Euroopan maissa, mainonnan kulut tuntuvat pienemmiltä verrattuna USA:n lukemiin. Näin muuttuu tärkeäksi laskea sekä mainonnan että muun myyntitoiminnan kulut jotta saadaan todellinen estimaatti siitä määrästä pääomaa joka on osoitettu hyödykkeiden kiertoon tietyssä yhteiskuntajärjestyksessä.

Baran ja Sweezy esittävät, että heidän ”myyntipanos”-kategoriansa monopolikapitalismissa on konseptuaalisesti identtinnen Marxin kiertokuluihin, poislukien se seikka että he ovat hankkineet kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen roolin jota Marx ei koskaan voinut kuvitella. Ongelma heidän analyysissaan on Baranin ja Sweezyn antamassa roolissa näille kiertokuluille. Marx ei koskaan esittänyt, että kiertokulut olisivat aggregaattikysyntää, tulotasoa, ammattia, investointeja, säästöjä tai kulutusta määrittävä tekijä. Missään kohtaa Marx ei ehdottanut, että nämä kiertokulut liittyisivät pääoman akkumulaatioon tai keskittymiseen, kilpailevien pääomien määrään tai tarpeeseen kuluttaa tuotettu ylijäämä. [12]

Mainontaa tulee analysoida pääoman uusintamisen termein; se tulee ymmärtää kilpailun ilmiönä pääoman kierron tasolla, joka liittyy kulutushyödykkeiden kierron piiriin. Marxille kilpailu on kilpailua pääomien kesken tuotannossa, realisaatiossa ja ylijäämäarvon jakamisessa. Tuotanto, kierto ja kulutus eivät ole toisiaan seuraavia ja riippumattomia prosesseja, ne ovat eri hetkien ristiriitainen yksikkö, joista yksi — tuotanto — on muita määräävä tekijä kapitalistisessa tuotannossa. Siksi ei voi tehdä yleistystä kapitalistisen talouden toiminnasta minkään tietyn ilmiön pohjalta joka tapahtuu jonkin hyödykkeen kierron tasolla.

Mainonta ja massaviestintä

Tähän mennessä olemme voineet selventää tavan jolla mainonta muuttuu funktionaaliseksi pääomalle ja alistuu sen logiikkaan: kaupallistamisprosessin muotona kulutushyödyketeollisuudelle. Mutta tehokkaasti tämän saavuttaaksemme mainonta tarvitsee massamediaa.

Tässä kohtaa on tärkeää selventää, että median yksityisomistusta eikä sen rahoittamista mainonnalla voi pitää yhtäläisenä kapitalistisen tuotannon kanssa. Siinä mielessä on mahdollista löytää yksityisen pääoman omistuksessa olevaa mediaa joka ei toimi pääoman laajentamiseksi, tai mainosrahoitteisia julkisia yleisradioita jotka eivät ole lisäarvon tuotannon lähteitä. Kapitalistien tuottavan työvoiman riisto pääoman itsearvottamiseksi on ainoa mahdollinen lähde lisäarvon välistävedolle. Pääoman ja työvoiman väliset suhteet ovat ne jotka määrittävät tämän tuotantoprosessin luonteen massamediassa.

Jos mainonta on muuttunut niin tärkeäksi ilmiöksi viimeisen 15 vuoden aikana, se ei johdu sen taloudellisista seuraamuksista — jotka ovat lähes merkityksettömiä koko talouden mittakaavassa — vaan koska joidenkin kulutushyödykkeiden ja palveluiden tuottajien tarpeet on sallittu, heidän mainoskulujensa kautta, määrittää massamediajärjestelmien kehitys, kasvu, sisältö ja muoto. Mediajärjestelmien, jotka ovat osa jokaisen yhteiskuntajärjestyksen kulttuuria.

Yhteiskunnissa joissa massamedia on valtion rahoittamaa, huolimatta talouden monopolisaation asteesta tai monikansallisten yritysten läsnäolosta, mainonta on sekä taloudellisesti merkityksetöntä että sen vaikutus kulttuuriin on melkein mitätön verrattuna massamediajärjestelmiin joita mainonta rahoittaa.

Se mitä me näemme on, että kun mainonta rahoittaa massamediaa, kulttuurintuotanto suhteessa siihen löytää itsensä pakkoraosta.

Toisaalta, mediakapitalistit ostamalla tai tuottamalla kulttuurihyödykkeitä (kuten musiikkia, uutisia, filmejä jne.) jotka ovat syötteitä bisnespalvelun tuottamisen prosessille, alistavat kulttuurihyödykkeet mainostajan tarpeiden tyydyttämiselle markkinoidakseen heidän omia hyödykkeitään. Toisaalta, mainosrahoittaminen, takaamalla tasaisen tai kasvavan kanavan joillekin kulttuurihyödykeille, auttavat muuntamaan ne mediaan liittyvät kulttuurielämän haarat tuottaviksi piireiksi kapitalistiselle investoinnille, joka edistää toisella tapaa kulttuurintuotannon pääoman logiikalle.

Mainonta sekä suorittaa tiettyjä tehtäviä kulutushyödykkeiden pääomalle että on analysoitavissa niiden seurausten suhteen jotka sillä on kulttuurintuotantoon ja ratkaisuna ongelmiin jotka massamedian itsensä sisällä syntyvät. Mainontarahoitteisuus on joskus aktiivisesti peräänkuulutettu massamediassa jotta saavutettaisiin skaalaekonomia ja työvoiman tuottavuuden kasvu joka mahdollistaa paremman kannattavuuden. Lähes yhtä suuri liikevoittoaste kuin millä tahansa muulla teollisuudenalalla on edellytys pääomalle jotta se voisi riistää yhtäkään talouselämän piiriä.

Nämä ovat kaikki tärkeitä ongelmia jotka jäävät tämän tutkimuksen ulkopuolelle, mutta että kulttuurin poliittinen talous tulee ottaa huomioon: mainonta vaikuttaa kulttuurin tuotantoon enemmän kuin yhdellä tavalla.

Monissa mainosalaa ja kulttuuriteollisuutta koskevissa tutkimuksissa tuntuu niinkuin pääoma tunkeutuisi kulttuuritoimien läpi, tai että pääoma vain sattuu rahoittamaan massamediaa. On tärkeää painottaa, että historiallisesti valtio on ollut rahoituksen päälähde yhteiskuntajärjestyksen kulttuurielämälle, joko suoraan tukemalla taidetta, tai subventoimalla massamediaa, tai julkisen koululaitoksen kautta.

Mikä määrittää valtion politiikan mainonnalle myönteiseksi, kuten asian laita on USA:ssa ja lähes kaikissa latinalaisen Amerikan maissa? Mikä määrittää siirtymät valtion käytänteissä niin kuin on ollut asian laita joissain Euroopan maissa? Onko se valtiontasolla oleva ristiriita? Onko se ristiriita akkumulaatioprosessissa? Vaiko molemmissa? Onko se ulkopuolelta pakotettu vai syntyykö se sisäisesti jokaisessa yhteiskuntajärjestyksessä? Vai onko se molempia? Mikä on dominantti napa jokaisessa ristiriidassa ja miten se on siirtynyt yhteiskuntajärjestyksen kehittyessä?

Nämä ovat kysymyksiä jotka meidän tulee kysyä poliittisen taloustieteen näkökulmasta ja, toivottavasti, vastata niihin tulevaisuudessa.

Tekstin lähde, lähdeviitteet ja huomautukset allaolevassa linkissä:

— Arriaga, Patricia. ”On advertising. A Marxist critique.” Media, Culture & Society 6.1 (1984): 53-64.