kirjoittaja: Peter Joseph

1. Johdanto

Markkinatalouden laajalti tunnustettu ja johdonmukainen seuraus on niin sanottujen monopolien yleisyys. Määriteltynä hyödykkeen tai palvelun tarjonnan tai kaupan yksinomaiseksi hallinnaksi, tällaisten markkinavoiman keskittymien toistuva esiintyminen ei itse asiassa ole markkinataloustieteen poikkeama tai sivuvaikutus, kuten monet klassiset taloustieteilijät mieluiten olettavat. Kyse on pikemminkin muuttumattomasta, väistämättömästä ja luonnollisesta vetovoimasta, jota ohjaavat itse kapitalismin kaikkein pyhimmät kannustimet ja menettelyt.

Tämän päivän uutisissa, erityisesti Yhdysvalloissa, esimerkkeinä ovat oikeusministeriön tutkimukset, jotka koskevat Live Nation/Ticketmasteria, joka on tapahtuma-alalla toimiva yritys, jolla on valtavasti valtaa elävän viihteen alalla; Googlen tapaus ja sen kehittymässä oleva kilpailuoikeudenkäynti, joka koskee sen hallitsevaa asemaa hakukoneissa ja mainonnassa; sekä Amazonia, Metaa, Applea ja monia muita yrityksiä uhkaava syynääminen.

Tällaiset nykyaikaiset esimerkit ovat vain pieni osa laajemmasta historiallisesta suuntauksesta, joka ulottuu aina John D. Rockefellerin vuonna 1911 perustamaan Standard Oil -yhtiöön, joka hallitsi yli 90 prosenttia Yhdysvaltojen öljynjalostusmarkkinoista, ja vielä kauemmas brittiläiseen East India Companyyn, jonka monopoli lakkautettiin vuonna 1813.

Kuten tässä artikkelissa selitetään, on olemassa valtava määrä myyttejä ja ristiriitoja siitä, miten ihmiset on ehdollistettu ajattelemaan markkinoihin liittyviä tuloksia, kuten monopolien syntymistä. Eräänlainen kognitiivinen dissonanssi jää suurelta osin tunnistamatta, ja sitä hämärtävät pinnalliset oletukset alati lisääntyvien ristiriitojen meressä.

Sen sijaan, että monopolien nousua pidettäisiin jonkin ”ahneen” yrityksen häijyn ja salakavalan päätöksenteon tuloksena — kuten yleensä väitetään — on aika tarkastella todellista systeemidynamiikkaa, joka määrittelee monopolit synnyttävän taloudellisen rakenteen. Valtaosa markkinakapitalismin järjestelmään uskovista ihmisistä turvautuu apologetiikassaan moraalisiin perusteluihin lähes kaikessa. Vakiintunut käsite monopoli on suurelta osin sekaannus tai vääränlainen nimitys, joka juontaa juurensa kilpailun roolia koskevaan harhakuvitelmalliseen romantiikkaan.

2. Kilpailullisen itsesääntelyn myytti

Aluksi tarkastellaan eräitä filosofisia ja taloudellisia oletuksia, jotka ovat edelleen harhaanjohtavasti kapitalismin yleisen puolustuksen perustana.

Valistusfilosofi Adam Smithiä (1723-1790) pidetään teoriassa yleisesti vapaan markkinatalouden isänä. Vaikka markkinat ovat kauan Smithiä vanhempia, sillä ne juontavat juurensa vähitellen neoliittiseen vallankumoukseen noin 12 000 vuotta sitten, hänen älylliset panoksensa ovat edelleen erittäin merkityksellisiä nykyaikaisen talousajattelun kannalta, erityisesti hänen passiivinen mutta erittäin vaikutusvaltainen käsityksensä näkymättömästä kädestä. Nykyään tätä ajatusta tulkitaan uudelleen yleisen tasapainoteorian alalla, jossa laajennettu lähtökohta liittyy markkinoiden itsesääntelyn (ja laajemmin markkinoiden itseorganisoitumisen) luonteeseen.

Tämä asiayhteys on kriittinen, koska kapitalistisen puolustuksen perustana on laajalti hyväksytty käsitys siitä, että kilpailu on keskeinen ja välttämätön mekanismi, joka ylläpitää markkinajärjestelmän tasapainoa ja eheyttä kilpailullisen itsesääntelyn avulla.

Tämä on yksi tärkeimmistä syistä siihen, että julkisessa keskustelussa puhutaan niin paljon monopolien ”pahuudesta”, sillä niiden katsotaan rajoittavan epäoikeudenmukaisesti ”vapaiden markkinoiden” kilpailua olemassaolollaan ja häiritsevän puolestaan oletettua taloudellista ja sosiaalista tasapainoa, joka saavutetaan vahvemmilla kilpailuvoimilla. Tämä ajatus sisältyy Smithin Näkymätön käsi -metaforaan, jonka mukaan ”todella vapaat” markkinat estävät luonnollisten monopolien syntymisen.

Adam Smith vahvistaa teoksessaan Kansojen varallisuus (1776), että kilpailu on kapitalismin liikkeellepaneva voima, joka hyödyttää yhteiskuntaa edistämällä tehokkuutta, innovointia ja oikeudenmukaista hinnoittelua. Hän väitti, että yksilöt, jotka ajavat omaa etuaan kilpailullisilla markkinoilla, edistävät tahattomasti yleistä etua, sillä kilpailu kannustaa yrityksiä parantamaan tuotteita, alentamaan kustannuksia ja estämään monopolikäytäntöjä, jotka voisivat vahingoittaa kuluttajia. Smithin näkökulmasta kilpailu luonnollisesti säätelee hintoja ja sovittaa yksityiset voittomotiivit yhteen yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kanssa, joten se on olennaisen tärkeää terveelle ja hyvinvoivalle taloudelle.

Yllä oleva kappale on perinteinen narratiivi, joka kiteyttää nykyäänkin vallitsevan uskomusjärjestelmän, jota opetetaan taloustieteen opiskelijoille kaikissa suurissa yliopistoissa. Jos tutkitaan ketä tahansa vaikutusvaltaista Nobel-palkittua taloustieteilijää, kuten Milton Friedmania tai F. A. Hayekia, voidaan havaita, että hän on syvästi kiinni näissä ajatuksissa, kun taas yleisö omaksuu saman ideologian hallitsevien tiedotusvälineiden ja konservatiivisen poliittisen propagandan kautta.

Totuus on se, että kaikki nämä kilpailumarkkinoiden avulla luodut käsitykset tasapainosta ja yhteiskunnallisesta eheydestä ovat pelkkiä puolitotuuksia. Tuloksia, kuten yhteisen hyvän lisääntyminen, innovointi, kustannusten aleneminen, hintatasapaino ja monopoleja muodostavien instituutioiden luontainen pelotevaikutus, esiintyy, mutta vain kapeissa yhteyksissä ja hyvin rajoitetusti, mikä voi olla vaarallisen harhaanjohtavaa.

Tämä lyhytnäköinen, pelkistävä analyysi jättää huomiotta laajan joukon järjestelmällisiä tuloksia ja tekijöitä, jotka eivät sovi tähän ihannoituun malliin, mikä on yhteiskunnan kannalta erittäin haitallista.

Vertauskuvana voi käyttää ihmisen tekemää digitaalista ohjelmaa, kuten tietokonepeliä. Peli on luonnostaan järjestelmä, joka organisoi informaatiovirtoja, joilla on dynaamisia tuloksia ja joihin pelaajat osallistuvat. Voimme analysoida näiden dynamiikan ja tulosten luonnetta ja luokitella niitä eri tavoin sen mukaan, miten hyvin tai tehokkaasti ne saavuttavat tietyt päämäärät. Peli ei kuitenkaan ole reaalimaailma. Se on olemassa digitaalisessa tyhjiössä.

Tämä on juuri se abstrakti tapa, jolla markkinataloustieteilijät on koulutettu tarkastelemaan markkinaohjelmaa, joka on eristetty suljettuun, itseensä viittaavaan maailmaan, jolla on vain vähän tai ei lainkaan todellista suhdetta siihen todelliseen, ulkoiseen maailmaan, jossa kapitalismi todellisuudessa esiintyy.

Tämän linssin kautta analyyttinen suuntaus ei ole se, että markkinoiden käyttäytymistä verrataan empiirisiin, reaalimaailman mittareihin, vaan päinvastoin. Sisäiset oletukset siitä, mitä markkinoilla pitäisi teoriassa tapahtua, asetetaan todellisten yhteiskunnallisten tulosten päälle, ja nämä tulokset pyritään sovittamaan markkinamallin sisälle. Kaikki reaalimaailmassa nähdyt esimerkit, jotka vahvistavat nämä oletukset, hyväksytään, kun taas kaikki muu hylätään poikkeamana.

Myös taloustieteilijä Ha-Joon Chang kritisoi tätä suuntausta sanomalla: ”Ihmiset ’tietävät’, että vapaat markkinat ovat parhaat. Taloustieteilijät uskovat siihen todisteista riippumatta, koska narratiivi on juurtunut niin syvälle.”

Otetaan klassinen kysynnän ja tarjonnan malli, jonka ytimenä on oletettu hintamekanismin kautta tapahtuva itsesääntely. Lähtökohta ja tekninen havainto ovat yksinkertaisia: jos kysyntä kasvaa ja tarjonta pysyy samana, kyseisten tuotteiden tai resurssien hinnat nousevat. Vastaavasti, jos tietystä aineesta tulee yhä harvinaisempi, myös hinta nousee. Myös päinvastoin. Jos jotakin tuotetta on liikaa tarjolla ja kysyntää liian vähän, kustannukset laskevat, kuten runsaiden resurssien kohdalla.

Vaikka tämä mekanismi on yleisesti ottaen ennakoiva markkinajärjestelmässä, meidän on kysyttävä, mitä muuta hyötyä tästä kehyksestä on kuin pelkkä markkinahinnan luominen, kuten sitä kutsutaan, jossa tarjonta ”kohtaa” kysynnän.

Ajatuksena on, että esimerkiksi suklaapatukan hinnan, vaikkapa 1,50 dollaria, uskotaan johtuvan markkinoiden kollektiivisesta älykkyydestä. Erilaisten tekijöiden — luonnonvaroista ja työvoimasta arvokäsityksiin ja moniin muihin tekijöihin — sanotaan ”lyövän yhteen” määrittääkseen ”tehokkaimman” hinnan. Tämä olettamus liittyy markkinoiden tehokkuuden ytimeen, joka perustuu itsesääntelyyn, joka tapahtuu massakaupan ja kilpailun kautta.

Mutta onko se tehokasta? Otetaanko tällaiset tekijät todella huomioon? Otetaanko tässä hinnassa kaikki huomioon asianmukaisesti? Mitä tämä 1,50 dollaria tarkoittaa todellisuudessa?

On sanomattakin selvää, että jotta voidaan päätellä, että tietyn tavaran tai resurssin hinta on todella tehokas, on otettava huomioon kaikki kyseiseen tuotteeseen tai resurssiin liittyvät merkitykselliset tekijät ja niihin liittyvät syy- ja seuraussuhteet, ja epämiellyttävä totuus on, että näiden mekaniikkojen avulla havaittu tehokkuus ei todellisuudessa ole missään suhteessa mihinkään, kun otetaan huomioon edes pieni murto-osa niistä merkityksellisistä tekijöistä, jotka liittyvät tuotteen tai resurssin luonteeseen ja vaikutukseen.

Tämän todistaa lopullisesti ”negatiivisten ulkoisvaikutusten” yleinen esiintyminen markkinoilla. Negatiivinen ulkoisvaikutus syntyy, kun tavaran tai palvelun tuotannosta tai kulutuksesta aiheutuu tuotantoketjun loppupäässä kustannuksia, jotka eivät näy tavaran tai palvelun markkinahinnassa, mutta joiden vaikutus voi olla valtava. Esimerkiksi Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) tutkimuksen mukaan fossiilisten polttoaineiden maailmanlaajuiset tuet, kun otetaan huomioon ulkoisvaikutukset, kuten ympäristövahingot ja kansanterveydelliset kustannukset, ovat vuosittain 5,2 biljoonaa dollaria eli 6,5 prosenttia maailman BKT:sta.

Vielä dramaattisempaa on, että jos kaikki planeetan yritykset koottaisiin yhteen ja laskettaisiin todellisen maailman kannattavuus verrattuna ”ulkoisten” vahinkojen kustannuksiin, yhtäkään yritystä maapallolla ei pidettäisi kannattavana kokonaisuutena tarkasteltuna. Näin ollen hintamekanismilla ei ole puolustettavaa yhteyttä reaalimaailman kirjanpitoon, mikä on todistettu sen omalla sisäisellä logiikalla.

Jos siis tämän hintamekanismin itsesääntelymekanismin, joka on jäsennelty ja jota ohjataan kilpailuun perustuvan markkinakaupan avulla, on tarkoitus pyrkiä kohti tasapainoa tai tasapainoa ja todellista tehokkuutta, se on täysin tehoton, kun on kyse monimutkaisesta reaalimaailman dynamiikasta, kuten kaikki markkinakäyttäytymisen synnyttämät seuraukset todistavat, joita ei ole otettu huomioon hinnoissa ja jotka ovat lukemattomia ja syvästi vahingollisia ympäristölle ja kansanterveydelle.

Epistemologisesti katsottuna markkinoiden itsesääntelyn teoriaan sisältyy pintapuolinen oletus, jonka mukaan vain siksi, että on olemassa joitakin palauteominaisuuksia, jotka johtavat tiettyihin tuloksiin, joita hinta tukee ja kilpailu ohjaa, sen on oltava kaiken kaikkiaan riittävää. Näin ei kuitenkaan ole.

Vertauskuvana voisi olla, että vain siksi, että henkilö käyttää jonkinlaista ruokatuotetta, hän on biologisesti terve. Todellisuudessa on otettava huomioon ruoan laatu ja sen ravitsemuksellinen luonne yksilön tarpeiden mukaan — ei vain yleinen oletus, että vain siksi, että joku syö jotakin, hän on terve.

Niin absurdilta kuin tämä analogia saattaakin vaikuttaa, näemme juuri tämän vapaiden markkinoiden kannattajien analytiikassa, kun kyse on markkinoiden käyttäytymisen havaitusta systeemidynamiikasta. Ajatusprosessi menee näin: ”Katsokaa, ympäristön kestävyyden on oltava väistämätöntä, koska hintamekanismi ja kysyntä ja tarjonta nostavat niukkojen resurssien hintoja!”. Siksi markkinatalous on ympäristön kestävyyden kanssa yhteensopiva järjestelmä!”

Ei.

Todellisuudessa markkinamekanismeilla ja karkeilla takaisinkytkentäsuhteilla on hyvin rajallinen sanavarasto ja kapasiteetti, ja kaikki käsitykset siitä, että kaupankäynnin dynamiikka, joka hallitsee maailmaamme ja jossa tapahtuu miljardeja ja taas miljardeja transaktioita joka päivä, johtaa kumulatiivisesti johonkin jota kutsuttaisiin systeemitieteessä homeostaasiksi, ovat täysin vailla minkäänlaista tukea paitsi empiirisen näytön (reaalimaailman tilastotietoja ja kehityssuuntia), myös muodollisen näytön (tietoon perustuva systeemimallinnus) perusteella.

Progressiivinen taloustieteilijä Joseph Stiglitz korostaa tätä tehottomuutta. Stiglitz totesi kerran: ”Uskomus siitä, että markkinat itsessään johtavat tehokkaisiin tuloksiin, perustuu oletuksiin — täydelliseen kilpailuun, täydelliseen tietoon, täydellisiin markkinoihin — jotka eivät yksinkertaisesti vastaa todellisuutta.”

Karkeammin sanottuna Adam Smithin näkymätön käsi (ja yleisen tasapainoteorian tarkoitus) ei toimi todellisessa maailmassa missään toteuttamiskelpoisessa ja hyväksyttävässä määrin. Se toimii vain siinä keksityssä, abstraktissa ohjelmamallissa, jonka klassiset markkinataloustieteilijät yrittävät asettaa reaalimaailman päälle.

Harvardin tutkija Jonathan Schlefer esittää asian vielä suoremmin teoksessaan The Assumptions Economists Make (2017):

”1870-luvulta alkaen teoreetikot pyrkivät rakentamaan näkymättömän käden mallin. He halusivat osoittaa, miten omaa etua ajavien yksilöiden ja voittoa maksimoivien yritysten välinen markkinakauppa johtaisi talouden vakaaseen ja optimaaliseen tasapainoon. Nämä teoreetikot eivät koskaan onnistuneet. Päinvastoin: 1970-luvun alussa, sata vuotta kestäneen työn jälkeen, he totesivat, että minkään mekanismin ei voida osoittaa johtavan hajautettuja markkinoita kohti tasapainoa, ellei tehdä oletuksia, joita he itse pitivät täysin epätodennäköisinä.”

3. Paradoksi vai tautologia?

Näin ollen sen väitteen järjettömyys, jonka mukaan markkinoiden kilpailutoiminta on taloudellisen tehokkuuden pelastaja ja tasapainon ylläpitäjä, käy selväksi, kun astutaan kauemmas perinteisen talousmallin lyhytnäköisestä linssistä. Lähes koominen todellisuus on, että juuri kilpailumekanismi, jonka oletetaan estävän monopolien syntymisen, on itse asiassa juuri se mekanismi, joka luo monopoleja alun perin.

Tämän seikan merkitys saattaa vaikuttaa vaikeasti ymmärrettävältä, koska havainto on ilmeinen.

Kuvittele viidakko, jossa väitetään, että monien petoeläinten olemassaolo pitää luonnon tasapainossa, koska se estää yhtä lajia hallitsemasta. Kun nämä pedot kilpailevat saaliista, vahvin niistä kasvaa kuitenkin suuremmaksi ja voimakkaammaksi, ja lopulta siitä tulee huippupetoja. Tasapainon sijasta meillä on nyt yksi hallitseva petoeläin, mikä muistuttaa monopolia, vaikka kilpailun piti estää se.

Luonnon ekosysteemit todellakin luovat tasapainoa kilpailevien voimien avulla (positiivisten ja negatiivisten takaisinkytkentöjen vuorovaikutus), kuten saaliin ja saalistajan kierros, jossa saaliin lisääntyminen johtaa saalistajien lisääntymiseen. Kun saalistajat syövät enemmän saalista, syntyy epätasapaino, joka vähentää saaliskantaa, mikä lopulta vähentää saalistajan kantaa ajan myötä, kun saalista on vähemmän, ja syntyy eräänlainen tasapaino.

Tämä kybernetiikan alalla yleinen havainto pitää varmasti paikkansa, vaikka saalistajien ja saaliseläinten välisten suhteiden reaalimaailman dynamiikkaan liittyy monia muitakin tekijöitä, aivan kuten taloudellisiin tekijöihinkin.

Perusero luonnollisten biologisten ekosysteemien, joilla on taipumus tasapainottaa vastakkaisia voimia, ja markkinatalouden välillä on se, että markkinat ovat ihmisen luomuksia, joiden järjestelmärakenne on jo lähtökohtaisesti syvästi rajoitettu. Biologiset järjestelmät reagoivat yleisesti ympäristöönsä. Ihmisen luoma talous on haavoittuvainen vain sille, mille se on suunniteltu haavoittuvaksi, minkä osoittaa jälleen kerran negatiivisten ulkoisvaikutusten olemassaolo markkinoilla. Vaikka taloustieteilijöistä ei ole puutetta, jotka vetoavat luontoon puolustaessaan markkinajärjestelmää, vertailukohtaa ei ole olemassa. Luonnon ekosysteemit ovat pitkän aikavälin evoluution tulos, ja jokaisella tunnustetulla ominaisuudella on oma funktionaalinen paikkansa.

Markkinatalouden ihmisen luoma järjestelmä on abstrahoitu joukko keskinäisiä suhteita, joissa kriittiset vaikutukset ja tulokset jätetään valtaosin huomiotta ja huomiotta. Vaikka klassiset taloustieteilijät rakastavatkin sitä, mitä voisi kutsua vetoamiseksi luontoon — yrittäen teeskennellä, että kapitalistinen ekosysteemi on yhtä luonnollinen kuin sademetsän ekosysteemin dynamiikka — se ei todistettavasti ole sitä. Itse asiassa on tärkeää myös huomauttaa, että taloudellisen ajattelun historiassa markkinoiden kannattajat ovat epätoivoisesti yrittäneet vahvistaa markkinoiden ja luonnollisen maailman välistä jatkuvuutta ja väittäneet näin ollen, että markkinataloustieteen tutkimus on tämän olettamuksen kautta legitiimi luonnontiede.

Markkinatalous ei kuitenkaan ole sen enempää luonnontiede kuin tietokonepelin käyttäytymisen tutkiminenkaan. Vaikka sillä saattaa olla pinnallisesti joitakin luonnollisen maailman piirteitä, sillä se on monimutkainen sopeutuva järjestelmä, sillä ei yksinkertaisesti ole tarvittavaa monimuotoisuutta, jotta se olisi yhteensopiva reaalimaailman ympäristön kanssa, jossa se toimii, eikä se pysty saavuttamaan symbioosia. Sitä ei yksinkertaisesti ole rakennettu asianmukaista kirjanpitoa varten.

Palatakseni kilpailuun perustuvien monopolien kontekstiin totean, että vaikka luonnolliset biologiset ekosysteemit ovat kehittyneet niin, että niillä on asianmukainen sanasto yhteisten epätasapainotilojen käsittelemiseksi, markkinatalouden rakenne ei ainoastaan pysty ottamaan huomioon sitä, mitä tarvitaan saman tavoitteen saavuttamiseksi, vaan se on itse asiassa suunniteltu niin, että se on perustoimintojensa luonteen vuoksi etääntynyt kaikenlaisesta todellisesta tasapainottamisesta. Kilpailumekanismi on epätasapainottava toiminto, joka on naamioitu tasapainottavaksi toiminnaksi.

Kun markkinoiden kilpailudynamiikka siirtää yrityksen kohti monopoliasemaa, nähdään, että vaikka voimakas kilpailu tietyllä toimialalla tai sektorilla saattaa joksikin aikaa estää tällaisten yksiköiden nousun, jossain vaiheessa tapahtuu aina väistämätön symmetrian katkeaminen, joka sallii monopoliasemassa olevan yksikön kukoistuksen muista kilpailuvoimista riippumatta. Tämän lopputulos on nähtävissä myös nykyään, kun hyvin pieni määrä yrityksiä johtaa kaikkea elintarviketeollisuudesta televiestintä- ja energiateollisuuteen. Joka vuosi kapitalistisen järjestelmän kypsyessä yhä harvemmat ja harvemmat yritykset hallitsevat yhä enemmän ja enemmän taloudellista toimintaa, jos niitä ei rajoiteta. Tämä on 100-prosenttisen luonnollista.

Vaikka klassiset markkinataloustieteilijät väittävät edelleen, että ”kunnollinen” tai ”vapaa” kilpailu luonnollisesti estää monopolit, markkinoiden kannustinrakenne — tehokkuuden maksimointi, kustannusten alentaminen ja kilpailijoiden päihittäminen — voi johtaa ja johtaa siihen, että yksi yritys voittaa lopulta kaikki muut tietyllä toimialalla ja kokonaisuutena. Tämä johtaa monopoliin ja markkinoiden keskittymiseen väistämättömänä järjestelmätason seurauksena. Tämä johtuu jälleen kerran juuri siitä samasta kilpailuvoimasta, jonka virheellisesti väitetään rajoittavan monopolivoiman kasvua.

4. Markkinoiden tyrannian systeemidynamiikka

Monopoli voidaan saavuttaa monilla mekanismeilla. Yksi yleinen keino on mittakaavaetujen käyttö, jossa suuremmat yritykset alentavat hintoja ja ajavat pienemmät kilpailijat pois markkinoilta, jolloin (näennäisesti) paradoksaalisesti itse kilpailuprosessia käytetään kilpailun vähentämiseen.

Chicagon yliopiston Booth School of Businessin tutkimuksessa todettiin, että vuosina 1997-2017 niiden yhdysvaltalaisten toimialojen osuus, joilla suurimmat yritykset hallitsevat yli 50 prosenttia markkinoista, kasvoi 25 prosentista 42 prosenttiin, mikä osoittaa, että toimialan keskittyminen ja monopolien muodostuminen tällaisten mekanismien avulla kiihtyy.

Ajatelkaa Amazon.comin luonnetta, joka on myös tällä hetkellä kilpailurajoitusten valvonnan kohteena. Valituksia tämän massiivisen instituution määräävästä asemasta ei varmasti puutu, sillä se käyttää erilaisia kilpailutekniikoita pitääkseen asiakkaat ostamassa, kuten strategisia ilmaistoimitusohjelmia ja teknologiapohjaista kustannustehokkuutta.

Amazonia on arvosteltu sen kohtelusta kolmansien osapuolten myyjiä kohtaan, jotka muodostavat valtaosan alustalla myyvistä myyjistä. Nämä myyjät joutuvat osallistumaan korkeiden maksujen ja yleiskustannusten vuoksi epäedulliseen asemaan Amazonin määräävän aseman vuoksi. Jos yritys ei myy Amazonissa, on todennäköistä, että sen kokonaismyynti vähenee huomattavasti. On kerrottu lukuisia tarinoita myyjistä, jotka ovat menettäneet pääsyn Amazon-tililleen ja nähneet kokonaismyyntinsä romahtavan, koska monet kuluttajat haluavat tehdä ostoksia yksinomaan Amazonin kautta.

Kun otetaan huomioon kaikki valitukset oikeudenmukaisuudesta, kun tarkastellaan kapitalismin kannustimia ja kaikkia strategioita, joita toimijat käyttävät varmistaakseen suuremman markkinaosuuden ja myyntivoiton, on järjetöntä teeskennellä, että nämä olosuhteet ovat jotakin muuta kuin järjestelmälle luonnollisia.

Kyse on vain asteesta. Järjestelmä on luonnostaan epäoikeudenmukainen, kun kyse on strategisesta kilpailuedusta. Ero monopolin ja monopoliaseman välillä on subjektiivisissa tekijöissä, kuten markkinoiden koko, yrityksen markkinaosuus, vaikutukset kilpailuun ja vaikutukset kuluttajiin.

Kaikki perustuu edelleen toimijoiden välisiin ”vapaaehtoisiin sopimuksiin” (tärkeä käsite libertaristisessa talousajattelussa), eikä ketään pakoteta välittömään liiketoimintaan. Amazon, kuten muutkaan monopoliasemassa olevat yksiköt, ei tee laittomia, salaisia takahuonekauppoja eikä käyttäydy avoimesti epäeettisesti.

Ajatus siitä, että tällaisissa perustavanlaatuisissa kilpailutuloksissa, joita juuri  kuluttajaviranomaisten kaltaiset sääntelyelimet etsivät ja väittävät, olisi jotakin todellista laittomuutta, voi jälleen kerran olla vain subjektiivinen. Missä on rikos, jos nämä yritykset harjoittavat vapaaehtoista liiketoimintaa molemminpuolisen hyödyn vuoksi ja noudattavat markkinoiden kilpailun peruslogiikkaa?

Toinen esimerkki: Google.

Yhdysvaltain oikeusministeriö (DOJ) ajaa parhaillaan Googlen monopolioikeudenkäyntiä, koska sen väitetään laittomasti säilyttäneen määräävän aseman verkkohaku- ja mainosmarkkinoilla. Keskeinen osa tapausta koskee Googlen sopimuksia Applen, Mozillan ja Samsungin kaltaisten yritysten kanssa, joissa Google maksaa huomattavia summia varmistaakseen, että sen hakukone on oletusarvoisesti käytössä selaimissa ja mobiililaitteissa.

Nämä sopimukset, jotka tuomioistuimen mukaan haittaavat kilpailua, estävät kilpailijoita saavuttamasta riittävää mittakaavaa ja haittaavat innovointia. Googlen väitetään luoneen 90 prosenttia hakumarkkinoista hallitsemalla esteitä, jotka vaikeuttavat kilpailijoiden pääsyä markkinoille tai tehokasta kilpailua, mikä vahingoittaa kuluttajia vähentämällä valinnanvaraa ja tukahduttamalla kilpailua.

Mietitäänpä tätä: mikä on rikos? Googlen hakukoneen esiasentaminen ohjelmistoalustoille tai laitteisiin on oppikirjamaista kaupallista edistämistä, joka toteutetaan taloudellisten toimijoiden välisillä vapaaehtoisilla liiketoimilla.

Onko se kiellettyä, kilpailunvastaista aluetta, kun ravintola tekee Coca-Colan tai Pepsin kanssa sopimuksen, jonka mukaan se tarjoilee vain yhtä juomamerkkiä? Entä jos autonvalmistaja, kuten Ford, tekee yksinoikeussopimuksen renkaiden hankkimisesta vain Goodyearilta saadakseen paremman hinnan? Entä Krogerin kaltainen supermarketketju, jolla on yksinoikeussopimus omien tuotemerkkituotteidensa myynnistä myymälöissään ja joka estää muita myymälöitä myymästä samaa tuotemerkkiä?

Nämä eivät ole epäsäännöllisiä aloitteita. Kyseessä on jatkumo, jossa väärää kahtiajakoa luodaan subjektiivisten tulkintojen perusteella siitä, mikä on ”liikaa valtaa”. Sitä se vain on.

Ja koko tilanteen juju on se, että jokainen yritys tai yrittäjä planeetalla pyrkii monopoliin tai markkinoiden konsolidointiin, koska muuten ne menettäisivät kilpailuetunsa kilpailijoiden pyrkiessä samaan tavoitteeseen. Monopoliaseman tavoittelu, joka on yksinkertaisesti kilpailullisen määräävän aseman tavoittelua, on kaikkien yritysten perustavoitteena, ja siihen kannustetaan perusteellisesti.

Satiirisesti voi kuvitella Harvardin liiketalouden kurssin, jossa opettaja esittelee kaikki menetelmät, joilla voidaan tarjota ylivoimaista sitä tai tätä, pyrkiä kustannustehokkuuteen, käyttää mainontaa myynninedistämiseen, kehittää suunnittelua ja teknologiaa tehokkuuden lisäämiseksi, ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja sitten aivan kurssin lopussa he sanovat: ”Ai niin, muuten, varmistakaa, ettette mene liian pitkälle kaikessa tässä strategiassa, jolla pyritään olemaan kilpailullisesti ylivoimainen, koska tietyn pisteen jälkeen yrityksenne määräävää asemaa pidetään laittomana!”

Tämä kaikki on loogisesti virheellistä ja osoittaa, että itse markkinajärjestelmä on ongelma, jos kyse on markkinoiden keskittymisestä (monopoli) ja siihen liittyvistä ongelmista.

Kaikki yritykset pyrkivät maksimoimaan voittonsa kuluttajia vastaan. Kaikki yritykset pyrkivät vähentämään kilpailijoidensa valtaa. Liikkuminen kohti oikeudenmukaisuuden puutetta ei ole mikään kehitys, vaan se on jatkuva tila, jonka voimakkuus vaihtelee. (Muuten, tämä markkinaseuraus ylittää reilun kaupan käsitteet huomattavasti. Oxfam Internationalin raportti paljastaa, että vuonna 2023 yksi prosentti maailman väestöstä omistaa lähes 50 prosenttia maailman varallisuudesta, kun taas 50 prosenttia maailman köyhimmistä hallitsee alle kahta prosenttia. Oikeudenmukaisuus on harhakuvitelma, kun otetaan huomioon markkinoiden dynamiikka ja tulokset.).

Jos kaksi ihmistä pannaan nyrkkeilykehään ja toinen lopulta satuttaa toista vakavasti, se ei tarkoita, että toinen olisi tehnyt jotain väärää. He kirjaimellisesti tappelevat. Mitä sinä odotit?

Samalla saattaisimme tunnistaa tuomarin, joka seisoo näiden nyrkkeilijöiden ympärillä yrittäen myös valvoa asioita, mikä johtaa meidät nyt sääntelyvaltion rooliin tässä sotkussa.

5. Valtio ja kontrolloinnissa epäonnistuminen

Kuten on esitetty, ajatus siitä, että kapitalistiset markkinat kilpailutoiminnan kautta luonnollisesti sääntelevät itseään kohti taloudellista tasapainoa, olipa se mikä tahansa, on vaarallinen puolitotuus, joka on pohjimmiltaan väärä.

Maailma on nykyään hautautunut litaniaan negatiivisia markkinoiden ulkoisvaikutuksia, jotka ulottuvat köyhyydestä kestävyyden puutteeseen, syvään epätasa-arvoon, markkinavoiman epätasapainoon, kartellien ja monopolien toimintaan, järjettömän epäsuhtaisiin palkkoihin, korkeaan työttömyyteen ja kaikkeen muuhun. Tasapainomekanismeja, joita markkinoiden kannattajat ajavat, ei yksinkertaisesti ole olemassa millään todella merkityksellisellä tasolla.

Mitä sitten tehdään, jos järjestelmä on riistäytynyt hallinnasta ja se ei selvästikään pysty itsesäätelyyn kunnolla? On löydettävä keinoja, joilla sitä voidaan säädellä ulkoisesti.

Tässä vaiheessa mukaan tulevat kilpailuoikeudenkäynnit, kaupan sääntelyvirastot ja näin ollen osavaltioiden hallitusten rooli. Älkää käsittäkö väärin. On empiirinen ja muodollinen tosiasia, että ainoa syy siihen, että markkinavoimien tasapainottamisessa saavutetaan tällä hetkellä minkäänlaista vakautta, on demokraattisen valtion puuttuminen asiaan. Sanokaa mitä tahansa: köyhyys, ympäristönsuojelu, kuluttajien turvallisuus — kaikkiin tällaisiin ulkoisvaikutuksiin puututaan valtion väliintulon vuoksi, mikä tarkoittaa monissa tapauksissa myös demokraattista väliintuloa.

Vivahde on kuitenkin myös tässä yhteydessä hyvin tärkeä: kuten selitetään alempana, samat kilpailulliset markkinavoimat sabotoivat myös tätä interventiota syvästi, siinä traagisessa määrin, että kapitalismin aiheuttaman epävakauden ratkaisemisen sijasta se kykenee vain hidastamaan sitä.

Kun markkinavoima vakiintuu monopolin muodossa, ulkoisen sääntelykoneiston tehtävänä on määrittää, milloin asiat ovat menneet liian pitkälle. Sen jälkeen se puuttuu asiaan pyrkimällä palauttamaan jonkinlaisen kilpailullisen tasapainon, yleensä lainsäädännön avulla.

Vaikka näemme varmasti historiallisia toimia kokonaisuuksia vastaan, kuten yritysten hajottaminen tasapainon palauttamiseksi, meidän on tunnustettava myös toinen tekijä: yritysten jatkuva vaikutusvalta poliittiseen järjestelmään, jolla ne pyrkivät suistamaan sääntelyn raiteiltaan kampanjalahjoitusten, lobbauksen ja muiden rahallisen vaikutusvallan muotojen avulla.

Markkinat nimittäin sääntelevät itseään tehokkaasti tietyin tavoin, mutta suurelta osin väärään suuntaan, jatkuvan sääntelyn sabotoinnin kautta. Jos jotain puuttuu Adam Smithin näkymättömästä kädestä ja yleisen tasapainoteorian analytiikasta, se on se, että siitä puuttuu kokonaan yksi kilpailullisten markkinavoimien voimakkaimmista taantumuksellisista taipumuksista: kannustin vastustaa kaikenlaista ulkoista sääntelyä rahan voimalla. Tämä ei ole poikkeama tai korruptiota.

Poisjättö kuvastaa lyhytnäköistä ennakkoluuloa siinä narratiivissa, joka ihmisille on opetettu siitä mitä markkinakapitalismin pitäisi tehdä, jolloin kaikki mikä ei sovi määrättyyn malliin hylätään sivuvaikutuksena tai poikkeavuutena. Ajatusta siitä, että poliitikot ja lainsäädäntö ovat rahanarvoisten etujen vaikutuksen alaisia, ei pidetä järjestelmän luonnollisena osana, vaikka sen pitäisi olla. Sen sijaan sitä pidetään poikkeamana tai sivuvaikutuksena, mikä korostaa sitä, miten markkinateoreetikot yrittävät edelleen sovittaa neliön muotoisen tapin pyöreään reikään ja nähdä vain sen, mitä he haluavat nähdä.

Tosiasia on, että yritykset vähentää sääntelyelinten valtaa ovat yhtä lailla markkinoiden kilpailullisen luonteen kuin kysyntään ja tarjontaan liittyvän dynamiikan seurausta. Keskeinen ero on siinä, että sen sijaan, että yritykset kilpailisivat suoraan muita yrityksiä vastaan markkinoilla voitosta ja määräävästä asemasta, ne kilpailevat valtion väliintulon kautta.

Lopputavoite on kuitenkin sama: luoda olosuhteet, jotka parantavat yrityksen tulosta, pyrkimällä poistamaan lainsäädännölliset tai sääntelyyn liittyvät esteet. Tätä motivoi lyhyen aikavälin liiketaloudellinen patologia. (Palatakseni erotuomari-analogiaan, kilpailullinen näkökulma on maksaa erotuomarille, jotta tämä rajoittaisi hänen vaikutusvaltaansa jollakin alalla tai vahvistaisi sitä jollakin toisella.)

Tämä lyhytnäköisyys on markkinakannustimien ja yritysrakenteen ohjaava voima. Kilpailutaloudessa yhdelläkään yrityksellä ei ole varaa miettiä ilmastonmuutoksen kaltaisia ongelmia etukäteen. Jos tällainen huoli uhkaa yrityksen, toimialan, sektorin tai jopa kansallisen tai maailmanlaajuisen talouden kannattavuutta, kaikki paineet kohdistuvat uhan tukahduttamiseen lyhyen aikavälin voittojen vuoksi. Lyhytnäköisyys on kapitalismin todellisuutta. Kyse on neljännesvuosittaisten voittojen säilyttämisestä, osakkeenomistajien tyytyväisyydestä, toimitusjohtajan ylistyksestä ja niin edelleen. Yksikään yritys ei uhraa lyhyen aikavälin kannattavuutta pitkän aikavälin sosiaalisen eheyden vuoksi.

Näin ollen poliittiseen koneistoon ”sijoitetaan” miljardeja dollareita vuodessa ”markkinoiden vapauden” lisäämiseksi, ja samaan aikaan sama rahavalta käyttää hallitusta välineenä tiettyjen taloudellisten instituutioiden valikoivaan estämiseen täsmälleen samaan tarkoitukseen.

Ajatellaanpa vaikka tulleja, jotka on laajalti hyväksytty tavanomaiseksi keinoksi ”suojella kansallisia taloudellisia etuja”. Tullit ovat ulkoisen kilpailun estäjiä, joiden tarkoituksena on säilyttää kotimaisten teollisuudenalojen kannattavuus, ja tähän tarkoitukseen on olemassa valtavat lobbaajat yritysten etujen mukaisesti. Tällainen valtiokoneiston käyttö kilpailuedun saamiseksi on yleistä, eikä sillä ole väliä, sovelletaanko sitä kansainvälisesti vai kotimaassa.

Ratkaisevaa tässä on se, että jos talous perustuu ”vapaan” kilpailun lähtökohtaan, on vain naiivia ja naurettavaa olettaa, että tarvittava kilpailukykykannuste ei ulotu kaikkiin muihin oheisalueisiin, joilla pyritään samoihin tavoitteisiin eli yritysten kannattavuuteen ja suojeluun. Politiikka on ja pysyy täysin ”korruptoituneena”, kuten sanotaan.

6. Todellisen tehokkuuden ymmärtäminen

On aika ymmärtää täysin se tosiasia, että taloudellinen kilpailu ei ole tasapainottava, tasapainoa etsivä voima, jollaisena se meille esitetään. Tehokkuuden yhdistäminen taloudelliseen kilpailuun on harhaluulo, kun sitä tarkastellaan tarkemmin, ja esitän muutamia kriittisiä esimerkkejä.

Monopolia koskevan tapaustutkimuksemme osalta palataanpa esimerkkinä Googlen nykyisiin kilpailuongelmiin. Oikeusministeriön tähän tapaukseen liittyvissä asiakirjoissa Googlea kuvataan ylivoimaiseksi hakukoneeksi sen määräävän aseman vuoksi. Tämä määräävä asema johtuu siitä, että hakukoneet vahvistavat itseään joka kerta, kun joku tekee hakuja. Google hyödyntää käyttäjien tietoja ja palautetta koneoppimisen ja muiden kehittyneiden algoritmien avulla.

Tätä pidetään osana Googlen hallitsevan aseman ongelmaa, sillä se maksaa siitä, että se on oletushakukone Applen laitteissa, verkkoselaimissa ja vastaavissa alustoissa. On väitetty, että tämä luo epäreilun tilanteen muille hakukoneille, koska ne eivät pysty saavuttamaan samaa hakutehokkuutta kuin Google on saavuttanut suhteettoman suuren massaosallistumisen ansiosta.

Mutta hetkinen. Jos yksi hakukone pystyy optimoimaan yleishyödyllisyyden massakäyttöön osallistumisen avulla, eikö ole haitallista vähentää Googlen määräävää asemaa? Miten se palvelee suurta yleisöä? On toki muitakin huolenaiheita, kuten se, miten Google veloittaa mainostajilta markkina-asemansa vuoksi, mutta se on erillinen asia. Keskivertokäyttäjä ei tee kaupallisia sopimuksia Googlen kanssa — hän haluaa vain hyvän hakutuloksen.

Tässä tapauksessa Googlen vastaiset kartellitoimenpiteet ovat karhunpalvelus yleisölle hakujen tehokkuuden kannalta. Tuhansien hakukoneiden olemassaolo saattaa tasoittaa mainostuloja ja luoda jonkin verran monimuotoisuutta hakutuloksiin (jos väitetään, että Google esimerkiksi sensuroi hakutuloksia, mutta se on eri asia). Kaiken kaikkiaan tämä luo kuitenkin vain tarpeetonta vaihtelua ja päällekkäisyyttä, mikä rajoittaa optimointia hajauttamalla osallistumista.

Sama päättely pätee Amazoniin. Teknologiselta kannalta Amazon on kehittänyt yhden kaikkien aikojen tehokkaimmista tuotteiden organisointi- ja jakojärjestelmistä. Jos tarkastelisimme tätä instituutiota markkinatalouden myrkyllisen dynamiikan ulkopuolella — keskittyen vain teknisiin puitteisiin, jotka ulottuvat julkisesta vuorovaikutuksesta tavaroiden vastaanottamiseen ja joita kehittynyt verkkotakaisinkytkentä ruokkii — tunnistaisimme sen yhdeksi ihmiskunnan historian tehokkaimmista talouden organisointijärjestelmistä erityisesti jakelun osalta.

Mutta kuten Googlen tapauksessa, ”reilun” markkinakilpailun tavoittelu heikentää Amazonin teknisen rakenteen ilmeistä tehokkuutta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö näiden instituutioiden mittakaavaan ja valtaan liittyisi merkittäviä ongelmia. Kun kuitenkin poistetaan markkinakilpailuelementti ja keskitytään pelkästään tekniseen tehokkuuteen, käy selväksi, että kilpailuun perustuvat taloudet ovat luonnostaan tehottomia.

7. Kilpailullisen vapauden myytti

Kuten todettiin, kaikkea tätä järjettömyyttä tukee hajamielinen, arkaainen ja mytologinen talousfilosofia, joka on juurtunut useimpiin nykyihmisiin: ilman taloudellista kilpailua kaikki hajoaa ja ilman tätä voimaa yhteiskunta ajautuu jonkinlaiseen vapautta rajoittavaan totalitarismiin.

F.A. Hayek ilmaisee kuuluisassa kirjassaan The Road to Serfdom  nimenomaisesti uskollisuutensa kilpailutoiminnalle ja väittää, että ilman tämän ihannoidun kilpailutilanteen säilyttämistä väistämätön seuraus on komento- tai keskusjohtoinen suunnitelmatalous, joka johtaa lopulta tyranniaan, ja se herättää usein mielleyhtymiä ”sosialismiin” tai ”kommunismiin”.

Hän kirjoitti: ”Valinnanvapautemme kilpailuyhteiskunnassa perustuu siihen, että jos yksi henkilö kieltäytyy tyydyttämästä toiveitamme, voimme kääntyä toisen henkilön puoleen”. Mutta jos kohtaamme monopolistin, olemme hänen armoillaan.

Hänen mukaansa niin sanottu komento- tai keskusjohtoinen suunnitelmatalous on käytännössä monopoli, joka perustuu oletukseen, että kun vallan keskittyminen on saavutettu, se johtaa väistämättä väärinkäytöksiin. Nykyään, vuosikymmeniä myöhemmin, tämä oletus on edelleen keskeinen osa konservatiivisen taloudellisen ja poliittisen ajattelun levittämiä pelkokampanjoita, jotka ehdollistavat yleisön pelkäämään kaikkea, mikä poikkeaa kapitalismista.

Ongelmana on, että tämä kaikki on anekdoottisiin kokemuksiin ja käsityksiin perustuvaa arvailua, jolla ei ole mitään pohjaa todellisessa systeemidynamiikassa, sosiaalipsykologiassa tai asiaankuuluvassa empiirisessä historiassa.

Väite, jonka mukaan ei-kilpailullinen talousrakenne voi johtaa vain tyrannimaisiin tuloksiin, on todellisuudessa niiden psykologinen projektio, jotka ovat olleet vuosisatojen ajan niin syvällä kilpailudynamiikassa, että he olettavat kaikenlaisen yhteistyöorganisaation johtavan hierarkkiseen väärinkäyttöön. Miksi? Koska kapitalismin voima johtaa juuri siihen!

Jos sinut on koulutettu uskomaan, että markkinavetoinen monopolistinen kehitys johtaa väistämättä väärinkäytöksiin, riippumatta siitä, miten tämä todellisuus ilmenee vain markkinatalouden ekosysteemissä, olet todennäköisesti päätellyt tämän johtopäätöksen mihin tahansa muuhun keskitetyn toiminnan muotoon. Näin tapahtuu, vaikka olisi olemassa vivahteikkaita lähestymistapoja, kuten demokratian todellinen soveltaminen taloudelliseen toimivuuteen.
Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana tekemässäni tutkimuksessa ja työssäni sekä monien muiden aikalaisten teorian ja järjestelmän kehittämisessä on ollut kyse sen totuuden vahvistamisesta, että voimme todellakin rakentaa demokraattisen talouden, joka sallii nykyaikaisen tieteen ja teknologian todellisen teknisen tehokkuuden vallitsevan — täydellisesti niin sanotun ihmisluonnon mukaisesti — ilman kilpailutoimintoa.

Tämä paljastus on varmasti tutkimisen arvoinen, kun otetaan huomioon, miten vaaralliseksi kilpailutodellisuutemme on muuttunut. Se ei ole ainoastaan tuonut esiin negatiivisia ulkoisvaikutuksia, jotka uhkaavat itse sivilisaatiota, vaan myös peittänyt alleen ne uskomattomat kansanterveydelliset edut, joita on saatu, kun eletään yhteiskunnassa, joka ei ole rakentunut kilpailullisen etiikan ja ajattelutavan ympärille. Nykyaikaiset tieteelliset tutkimukset osoittavat, että tämä ajattelutapa on paljon myrkyllisempi kuin ihmisten hyvinvointia tukeva.

Laajimmalla sosiologisella tasolla kilpailu ei ole myönteinen voima henkilökohtaisen kehityksen tai sosiaalisen vakauden ja eheyden kannalta. Se on luonteeltaan pohjimmiltaan pakkokeino. Se saa yksilöt mittaamaan itsearvostustaan vertaamalla sitä muihin, mikä edistää syvää epätasa-arvon tunnetta, joka johtaa poikkeavaan, epärehelliseen ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Kilpailu vahingoittaa myös perustavanlaatuisesti ihmissuhteita ja heikentää luottamusta ja aidosti yhteistyöhön perustuvaa käyttäytymistä — käyttäytymistä, joka on ollut paljon tärkeämpää ihmisen evoluution etenemisessä kuin kilpailu. Vaikka kilpailulla on todellakin ollut evolutiivinen merkitys, se on luonnossa toissijainen ominaisuus verrattuna yhteistyöhön. Koko talouden rakentaminen kilpailun varaan on itse asiassa syvästi luonnotonta.

Samoin, vaikka kilpailu ja keskinäinen vihamielisyys voivat tuottaa jonkinasteista tuottavuutta jännitteiden kautta, syntyvää tuottavuutta varjostavat suuresti siihen liittyvät vahingot.

Innovaatioita, joita usein pidetään taloustieteen kilpailuhengen tuotteena, on tutkittava tarkemmin. Jatkuva pyrkimys myydä jotakin ei välttämättä tarkoita, että kyseessä olisi todellinen yleishyödyllinen innovaatio. Tämä oletus on pelkästään teoreettinen.

Esimerkiksi lääkeyhtiöt asettavat usein etusijalle niin sanotut ”me-too-lääkkeet”, jotka ovat pieniä muunnelmia olemassa olevista hoitomuodoista, aidosti uraauurtavien innovaatioiden sijaan. JAMA-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa todettiin, että vuosina 2000-2018 FDA:n uusista lääkehyväksynnöistä 73 prosenttia koski olemassa olevien hoitojen kaltaisia lääkkeitä, mikä osoittaa, että kilpailu voi pikemminkin tukahduttaa kuin edistää mielekästä innovointia, koska tällaisissa ”peilihankkeissa” oli enemmän rahaa ja vähemmän riskejä. Tosiasiassa ne loivat/luovat käytännössä merkityksettömiä muunnelmia vain päästäkseen jo olemassa oleville markkinoille tulojen saamiseksi.

Ajatus siitä, että eettisyyttä ja moraalia voitaisiin pohtia taloudellisessa pelissä, jonka juuret ovat muuttumattomasti armottomassa kilpailussa — koska markkinoita ohjaa niukkuuden hyväksikäytön peruslähtökohta — on naurettava. Aina tulee olemaan merkittävä osa ihmisistä, jotka aiheuttavat valtavaa vahinkoa ekosysteemille ja muille sosiologisena ”sivuvaikutuksena” riippumatta siitä, mikä on yhteiskunnassa vallitseva yhteinen moraali. Jälleen kerran, poikkeuksia ei ole.

Yhteenvetona voidaan todeta, että riippumatta siitä, ymmärretäänkö kilpailu taloudellisessa tai institutionaalisessa kontekstissa, jopa kansainväliseen sodankäyntiin asti, on aika hyväksyä täysin se tosiasia, että riippumatta siitä, millaisia oletuksia luonnossa esiintyvästä kilpailusta tehdään, ihmiselämän järjestäminen tämän peruslähtökohdan ympärille ei ole ainoastaan tehotonta, vaan myös äärimmäisen vaarallista sivilisaation tulevaisuuden kannalta. Julkista keskustelua muokkaavat dogmaattiset narratiivit vain vahvistavat kilpailujärjestelmästä hyötyvän eliitin arvoja, sillä se saa hegemonisen taloudellisen hallinnan lisäksi myös poliittisen hallinnan. Tämän kilpailurakenteen luomilla hierarkioilla ei ole mitään pitkän aikavälin myönteistä arvoa.

On aika alkaa miettiä maailmaa, jossa yhteiskunnallisen edistyksen perusmekanismi ei ole kilpailusodankäynti ja suhteettoman edun tavoittelu muiden kustannuksella. Meidän on nyt tunnustettava, että meidän on rakennettava paitsi uusi talousjärjestelmä, joka perustuu yhteistyöhön, myös uusi arvojärjestelmä.

Kuten Carl Sagan totesi globaalista yhteiskunnasta yhtenä organismina: ”Organismi, joka sotii itseään vastaan, on tuhoon tuomittu”.

Lähde: https://peterjoseph.substack.com/p/the-competitive-illusion

Tämä artikkeli on osa sarjaa : ‘Binding Chaos’.

Stigmergia on epäsuoran agenttien tai toimintojen välisen koordinaation mekanismi. Periaate on, että ympäristöön toiminnan seurauksena jäänyt jälki stimuloi seuraavan teon suoritusta, jonka sama tai eri agentti suorittaa. Tällä tavoin toimien sarja pyrkii vahvistumaan ja rakentamaan jo tehtyjen tekojen päälle, mikä johtaa koherentin, ilmeisen systeeemisen toiminnan syntymiseen spontaanisti. Stigmergia on itseorganisaation muoto. Se tuottaa monimutkaisia, älykkäältä näyttäviä rakenteita, ilman tarvetta suunnittelulle, kontrollille tai edes suoralle kommunikaatiolle agenttien välillä. — Wikipedia

Persoonapohjainen järjestelmä ei koskaan mahdollista yhteistyötä globaalissa mittakaavassa ilman representaatiota, joka näkyy organisaatoissa kuten Yhdistyneet Kansakunnat. Jos maailman täytyy siirtyä pois representaatiosta ja sallia kaikkien äänten tulla kuuluville, me joudumme etsimään keinoja tehdä yhteistyötä, joka perustuu ideoihin ja tekoihin. Keskitetyt käyttäjäryhmät, joilla on episteemisiä yhteisöjä ja tietosiltoja, saattavat työskennellä ideajärjestelmien avulla; tekoihin keskittyvissä järjestelmissä stigmergia voi olla paras vaihtoehto.

Tällä hetkellä yleinen vastaus tilanteeseen, joka vaatii toimintaa, on luoda substantiivi, komitean, komission, organisaation, järjestön, valtion viraston tai vastaavan muodossa. Liian usein itse tekoa ei koskaan tehdä, kun keskitytään aina vain organisaatioon ja mukanaolijoiden persoonaan.

Useimmat järjestelmät tällä hetkellä ovat kilpailuorganisaatioiden pyörittämiä. Kilpailu luo redundanssia, on hidasta ja haaskaa resursseja suojelun, mainonnan ja muun sellaisen muodossa. Kilpailu vaatii myös salailua, joka hidastaa kehitystä ja auditointia ja haaskaa mahdollisuuksia ja ideoita. Patentit ja kopiosuojat hidastavat toimintaa ja ideoiden kommunikointia suurissa määrissä. Suurimman asiantuntijuuden omaavien ihmisten välinen yhteistyö ei tapahdu ellei heitä palkata samaan projektiin.

Vaihtoehto kilpailulle on perinteisesti ollut yhteistoiminta. Tämä on kaikkein tehokkainta ryhmissä, joissa on kahdesta kahdeksaan ihmistä. Suuremmat kuin 25 ihmisen ryhmät ovat erittäin hitaita yhteistyössä, ja ne joutuvat harjoittelemaan persoonallisuuden hallintaa joka nopeasti taantuu lakkaamattomaksi diskuteeraamiseksi ja riitojen sovitteluksi, ne ovat äärimmäisen herkkiä soluttautujille ja suurissa ryhmissä erittäin harvoin saadaan aikaan mitään arvokasta. Yhteistyö perinteisesti toimii demokratian pohjalta, jossa jokaisen ääni on tärkeä, joten sellaisessa ei voi toimia johtajia tai käyttäjiä joilla on suurempi asiantuntijuus, enemmän energiaa tai ymmärrystä vaikuttaa asioihin kuin reunalla olijoilla. Yhteistoiminta haaskaa paljon aikaa ja resursseja sekä keskusteluihin että keskusteluihin käydyistä keskusteluista. Toimintaan perustuvissa järjestelmissä keskustelut ovat harvoin tarpeen, sillä niiden mielipide jotka eivät toiminnallaan osallistu on tuskin arvossaan, ellei sitten kysytä mielipidettä joltain luotettavalta ja asioista perillä olevalta taholta.

Ekstrovertit persoonat ovat yleensä yhteistyöhön ja konsensukseen perustuvien järjestelmien keskiössä, jotka tekevät päätöksiä muiden työn kontrolloimiseksi ja joita kohtaan oikeasti työtä tekevät kantavat kaunaa. Useimmat työtä tekevät eivät nauti hierarkisista järjestelmistä, mikä käy ilmi alla olevasta kaaviosta, sillä hierarkiassa he menettävät autonomiansa, mestaruutensa ja luovan kontrollin omasta työstään; pohjalla olijan tunteella ei ole eroa oltiinpa sitten vaakatason rakenteessa tai hierarkisessa rakenteessa kun puhutaan päätöksistä. Yhteistyöjärjestelmät usein käyttävät konsensusta tai äänestystä tekemään päätöksiä koko ryhmän puolesta; nämä menetelmät eivät välttämättä tuota parasta tulosta, sillä monet eivät ymmärrä työn luonnetta mikäli he eivät ole sitä itse tekemässä, ja he saattavat vaatia asioita joita he eivät koskaan haluaisi itse tehdä.  Konsensukseen perustuvat järjestelmät ovat myös alttiita ‘joukkomielen’ kunnian omimiselle yksittäisistä ideoista ja työstä, mikä saattaa aiheuttaa lisäkaunaa.

Hierarkinen järjestelmä

Konsensushierarkia

Alla olevassa stigmergiakaaviossa kaikilla työntekijöillä on täysi autonomia luoda asioita kuten he parhaaksi katsovat; käyttäjäryhmän valta on kyvysssä hyväksyä tai hylätä tehty työ. Koska virallista vastuuhenkilöä ei ole nimitetty tietyn asian tekemiseen, käyttäjät voivat vapaasti luoda vaihtoehtoja jos he eivät pidä siitä mitä on tarjottu. Työntekijät ovat vapaita luomaan huolimatta siitä hyväksytäänkö vai hylätäänkö työ; alla olevassa kaaviossa jokin työ saattaa tulla suurimman ryhmän hyväksymäksi, jotkut käyttäjäryhmät taas hyväksyvät vaihtoehtoja, joissain tapauksissa ainoastaan pieni ryhmä hyväksyy, ja joskus työntekijä on yksin visionsa kanssa. Kaikissa tapauksissa työntekijä on vapaa luomaan miten haluaa. Historia on näyttänyt, että mikään oikeasti innovatiivinen idea ei ole välittömästi ollut kaikkien hyväksymä, ja historia on myös näyttänyt että radikaalisti uudenlaiset ideat ovat myös usein yksinäisen vision seurausta; ryhmäkonsensukselle kontrollin antaminen työstä tarkoittaa innovaation vammauttamista.

Stigmergia

Kilpailuympäristössä uutta ideaa varjellaan mustasukkaisesti, suojellaan juridisesti ja verhoillaan salaisuuteen. Kovasti nähdään vaivaa idean tukijoiden etsimiseksi, samalla kun varmistetaan että idea pysyy juridisten suojien kuten salassapitosopimusten suojassa. Idea pysyy erottamattomasti kiinni sen luojassa kunnes se on juridisesti siirretty toiselle omistajalle ja kaikki kontribuuttorit työskentelevät omistajan leipiin, ei idean.. Kontribuuttorien tulee sitten saada palkkioita omistajalta, mikä yhä vain enemmän rajaa kehityspotentiaalia ja haaskaa enemmän resursseja juridisiin sopimuksiin, oikeusjuttuihin jne. Kontribuuttoreilla ei ole intressiä siinä onnistuuko projekti vaiko ei, eikä heillä ole motivaatiota antaa omaa panostaan enempää kuin mistä heitä palkitaan.

Sen sijaan jos ideaa kehitetään yhteistyössä, ensin idean saajan pitää ensin esittää se muille, joka yrittää taivutella muut ryhmäläiset mukaan ideaan. Ryhmän tulee olla yhtä mieltä ideasta itsestään sekä jokaisesta idean kehitysvaiheesta. Suurin osa energiasta ja resursseista käytetään kommunikaatioon, taivutteluun ja persoonallisuuden hallintaan, ja työympäristö on täynnä kiistoja ja valtakamppailuja. Koska projektia ajetaan ryhmässä, vaikkakin yhteistyötä tekevässä, ryhmä käy silti kilpailua muiden samanlaisten ulkoisten projektien kanssa, ja edelleen haaskaa resursseja ja energiaa salailuun, kilpailulliseen evankeliointiin jne. Sekä kilpailulliset että yhteistyölliset projektit kuolevat jos projektia vetävä ryhmä lähtee menemään ja molemmat vetävät puoleensa ja hylkivät kontribuuttoreita perustuen olemassa olevan ryhmän persooniin. Molemmat ovat hierarkisia järjestelmiä, joissa yksilöt joutuvat pyytämään lupaa antaa oma panoksensa. Molemmat keskittyvät persoonallisuuden auktoriteettiin hyväksymään päätökset, sen sijaan että keskityttäisiin ideaan tai toimintaan itsessään.

Stigmergia ei ole kilpailullista eikä perinteisessä mielessä yhteistoiminnallista.

Stigmergiassa alkuidea annetaan vapaasti, ja idea vie projektia eteenpäin, ei yksittäinen persoona tai niiden ryhmä. Kukaan yksilö ei tarvitse lupaa (kilpailu) tai konsensusta (yhteistoiminta) ehdottaakseen ideoita tai aloittaakseen projektia. Ei ole tarvetta keskustella tai äänestää ideasta, jos idea on innostava tai tarpeellinen, se tulee saamaan huomiota. Huomio idealle tulee ihmisiltä, jotka ovat aktiivisesti mukana systeemissä ja halukkaita näkemään vaivaa projektin eteenpäin viemiseksi, ei äänestämään tyhjää ihmisten kanssa, joilla on vain vähän kiinnostusta tai jotka eivät aio olla mukana. Koska projektia kannatetaan tai se hylätään kontribuutioihin perustuen, ei tyhjiin ääniin perustuen, idean eteen enemmän vaivaa nähneiden ihmisten mielipiteet painavat enemmän. Stigmergia asettaa ihmiset myös kontrolliin omasta työstään, he eivät tarvitse ryhmän lupaa tai ryhmältä mielipidettä siihen minkä systeemin parissa työskennellä tai mihin ottaa osaa.

Alkuidean kommunikoinut henkilö voi tai sitten ei viedä asiaa eteenpäin. Evankelisaatio ideasta muille on vapaaehtoista, sitä tekee ryhmä joka ideasta on innostunut; he joko toteuttavat sen tai sitten ei. Ei ole tarpeen etsiä siemenrahoitusta tai tukijoita; jos idea on hyvä, se saa tarvitsemansa tuen. (Käytännössä tämä ei ole vielä totta, sillä joidenkin täytyy panostaa vapaaehtoisprojektiin koska useimmat ovat kiinni nykyiseen rahajärjestelmään sidotuissa muissa töissä. Lisäksi me edelleen elämme persoonavetoisessa järjestelmässä, jossa voimakkaita persoonallisuuksia kuunnellaan enemmän.) Salailu ja kilpailu eivät ole tarpeen, koska kun idea on annetti, se ja kaikki muukin kehitys kuuluu kaikille niille jotka tekevät asialle jotain. Kuka tahansa voi lähettää töitä hyväksyttäväksi, idea ei voi kuolla tai kaatua henkilökohtaisuuksiin; hyväksyntä tai hylkäys koskee kontribuoitua työtä, se ei koske kontribuution tekijää. Kaikki ideat joko hyväksytään tai hylätään perustuen systeemin tarpeisiin.

Systeemin vastuu ja oikeudet lepäävät koko käyttäjäryhmän harteilla, ei ainoastaan luojien. Ihmisten ei ole tarpeen jättää systeemiä taakseen persoonakonfliktien takia kun ei ole tarvetta kommunikoida työtehtävän loppuunsaattamisen ulkopuolella, ja yleensä on paljon hommaa jotka voi suorittaa täysin autonomisesti. Koska kukaan ei omista systeemiä, ei ole tarvetta kilpailevalle ryhmälle jolle omistus annettaisiin.

Stigmergia ei tarjoa paljoakaan skooppia soluttautuville provokaattoreille, sillä  ainoastaan systeemin tarpeet ovat huomion kohteina. Systeemin toiminnallisuutta vastaan toimiva on paljon helpommin näkyvillä ja estettävissä kuin joku joka koittaa estää toimintaa jatkuvalla keskusteluvänkäämisellä ja persoonakonflikteja luomalla. Koska kaikki omistavat systeemin, ei ole olemassa yhtä johtajaa joka valittaisiin kohteeksi.

Solmukohdat

Työn edistyessä, ydintiimin kasvaessa ja jäsenmäärän lisääntyessä lisää kiinnostuneita ja asialle omistautuneita persoonia nousee esiin, jotka alkavat ohjata kehityksen kulkua. Erikoisosaamista muotoutuu ydintiimin kiinnostuksenkohteiden ympärille kun ydintiimi tekee suurimman osan työstä ja loppu ryhmä arvostaa työtä eniten. Tietyn kompleksisuuden ylittäviltä ryhmiltä alkaa puuttua koherenssia kun ryhmän energia ja fokus laajenevat kapeasta leveäksi, ydintiimin kiinnostusten  ja saatavilla olevien resurssien mukaan; osia alkuperäisestä järjestelmästä saatetaan jättää tekemättä.

Kun jäseniä tulee mukaan lisää ja lisää, useammat alkavat kokea turhautumista käyttökelpoisuuden tai autonomian ollessa rajoittunutta. Jotkut näistä jäsenistä tulevat kiinnostumaan tekemättä jätetyistä asioista ja he luovat uusia samanmielisten jäsenien ja uusien tulokkaiden solmukohtia, joissa tehdään tekemättä jätettyä työtä. Vaihtoehtoisesti peruskäyttäjät ja systeemin tarkkailijat, joilta puuttuu halua tai asiantuntemusta olla enemmän aktiivinen osa alkuperäistä järjestelmää, tulevat näkemään toisenlaisia luotuja tarpeita ja he aloittavat uuden solmukohdan. Perinteisten lakkaamattoman hankinnan ja laajentumisen korporaatiomallien sijaan, stigmergia rohkaisee uusiksi solmukohdiksi irtaantumista. Koska yksilö on vastuussa omasta työstään, eikä kukaan voi ohjata työntekijöiden ryhmää, laajentuminen tarkoittaa lisätyötä yksilölle, mikä rajoittaa toimintaa. Systeemin kasvaessa lisätyö vaatii joko lisäresursseja tai irtaantumista; pienissä ryhmissä kommunikointi on helpompaa ja on enemmän autonomiaa, ja irtaantuminen on todennäköisempi kasvun seuraus.

Solmukohtien välinen kommunikaatio systeemissä tapahtuu yksittäisten tarpeiden pohjalta. Läpinäkyvyys mahdollistaa informaation kulun vapaasti eri solmukohtien väälillä, mutta muodolliset suhteet tai kommunikaatiomenetelmät eivät ole tarpeen eivätkä haluttavia. Informaation jakamista edistää informaatio itsessään, ei henkilökohtaiset suhteet. Jos data on relevanttia useille solmukohdille, se tullaan heti välittämään kaikille, eikä muodollisia tapaamisia virallisten persoonien välillä tarvita.

Jokainen solmukohta voi kadota ilman, että se vaikuttaa verkoston toimintaan, ja solmukohdan jäljelle jäävät toiminnallisuudet voidaan antaa toisille solmuille. Solmukohdat, jotka huomaavat tekevänsä päällekkäisiä asioita, liittyvät yhteen tai huomaavat tekevänsä turhaa työtä. Uusia solmukohtia luodaan ainoastaan tyydyttämään uusi tarve tai tarjoamaan parempaa toiminnallisuutta; on epätehokasta tehdä sama asia kahteen kertaan, ja se tapahtuu ainoastaan jos toinen ryhmä keksii vaihtoehtoisen menetelmän jota ensimmäinen ryhmä ei suostu ottamaan käyttöön. Sellaisessa tapauksessa paras järjestelmä tulee voittamaan suurimman tuen käyttäjäryhmältä, toinen vaipuu pois tai pysyy arvostettuna vaihtoehtona. Jokainen käyttäjä voi antaa panoksensa solmukohdalle, joka parhaiten sopii heidän kiinnostuksiinsa ja kykyihinsä, tai antaa panoksensa usealle eri solmukohdalle.

Tulevaisuus

Uusi järjestelmä hallintoa tai yhteistyötä varten, joka ei noudattele kilpailullista hierarkiamallia, joutuu soveltamaan stigmergiaa useimmissa sen toimintaan perustuvissa järjestelmissä. Ei ole järkevää eikä haluttavaa, että yksilön ajatukset ja toimet alistettaisiin ryhmäkonsensukselle asioissa, jotka eivät vaikuta ryhmän toimintaan, ja itse asiassa on mahdotonta saada aikaan monimutkaisia työtehtäviä jos jokainen päätös pitää hyväksyttää; se on hierarkisen mallin suurin heikkous. Niin monien internetprojektien uskomaton menestys on seurausta stigmergiasta, ei yhteistoiminnasta, ja stigmergia on se joka auttaa meitä rakentamaan nopeasti ja tehokkaasti ja saamaan aikaan paljon parempia tuloksia kuin kukaan meistä kykenee ennalta näkemään.

Lähde:

Stigmergy

Kun tasavertainen käyttäytyminen tapahtuu ilman keskeistä auktoriteettia tai pakottavaa sääntelyä, me usein luemme johdonmukaisen toiminnan toimivan markkinatalouden ansioksi. Se on maailma, joka joidenkin mielestä muistuttaa peliä.

Peliteorian lähestymistapa talouteen olettaa, että ihmiset valitsevat sellaisen käyttäytymistavan joka antaa heille ajan mittaan suurimman odotetun hyödyn, perustuen heidän odotuksiinsa siitä mitä muut pelaajat tekevät sekä omien valintojensa tuloksena saatuihin palkkioihin tai rangaistuksiin. Talouden toimijoiden, esimerkiksi nyt Venäjällä tai Kreikassa, ajatellaan oppivan yrityksen ja erehdyksen kautta, pitäen strategiat jotka toimivat ja muuttavan niitä jotka osoittautuvat huonoiksi. Pelaajat havaitsevat toisensa ja toistensa tekemät valinnat ja vasteet. Odotus on, että sitä mikä on toiminut, tullaan todennäköisesti käyttämään uudelleen. Peliteoreetikot väittävät, että jos haluat tietää mitä tulevaisuudessa tapahtuu, sinun tulisi tutkia menneisyyttä.

Suurimmassa osassa peleistä voittajaksi tai häviäjäksi päätyminen on koko pelaamisen idea. Voisi olla vaikeaa kuvitella epäsuositumpaa lopputulosta miljoonien ihmisten seuraaman TV-sarjan maailmassa kuin ilmoitus siitä, että kaikki pelaajat voittivat! Se on tottakai hyödyllistä että laiskojen, epäpätevien ja motivoimattomien tilalle tulee paremmin motivoituneita ja yritteliäämpiä.

Mutta nämä ovat kasvavia ongelmia. Parhaat aikomuksemme pelaavat yhteen, syntyy kuvioita joita ketään meistä ei oikeastaan halua.

Suurin osa pelaamistamme peleistä on pelattu sillä oletuksella, että pelaat toista vastaan ja voitat itsenäisesti, ilman että saat apua muilta. Se on reilua, mutta todellisen elämän selviytymisen yksikkö on muista riippuvainen, ei itsenäinen, toimija, joka on osa pelattavaa peliä. Darwinin retoriikkaa jatkaaksemme selviytymisen yksikkö ei ole laji, vaan laji sen ympäristössään. Kilpailullisissa peleissä, sekä yhteiskunnassamme noin yleensä, on sisäänrakennettu ymmärryksen puute tästä keskinäisestä riippuvuudesta.

Tämä luo maailman jossa elämme. Oletko koskaan miettinyt miksi peleissämme on enemmän häviäjiä kuin voittajia, ja miksi juopa voittajien ja häviäjien välillä kasvaa jatkuvasti? Pulma on se kun voittajat päätyvät huolehtimaan häviäjistä. Loppujen lopuksi voittajien täytyy maksaa voittamisen hinta tavalla tai toisella. Mitä suurempi juopa on, sitä suurempi hinta täytyy maksaa. Häviäjien jäädessä yksitellen poissuljetuiksi, kuten TV:ssä tapahtuu, heidät poissuljetaan mahdollisuudesta oppia voittamaan.

Kilpailulliset yhteiskunnalliset pelit täten luovat häviäjien varjojärjestelmiä, joissa he kilpailevat häviämisestä, samalla tavoin kuin se tapahtuu vankiloissa ja jengeissä. Ihmiset lajina ovat läpeensä sosiaalisia ja toisistaan riippuvaisia. Tästä johtuen muodostuu täysin erilaisia sosiaalisia kulttuureja, kuten suurkaupungeissa on käymässä. Häviäjät lisääntyvät voittajakäyttäytymisen toistuessa pienemmissä voittajien ryhmissä ja häviäjien käyttäytyminen toistuu suuremmissa häviäjien ryhmissä.

Me tarvitsemme uuden relationaalisen lähestymistavan joka yhdistää kilpailun ja yhteistyön. Peleissä, jotka paradoksaalisesti olivat kilpailullisia ja yhteistyöllisiä samaan aikaan, häviäjät eivät eliminoituneet pelistä. Täysin kilpailullisissa/yhteistyöllisissä peleissä voittajat olivat niitä joiden osallistuminen ja myötävaikuttaminen liitettiin osaksi peliä. Pelaajilla on täten vastuu sekä olemassaoleviin sääntöihin sitoutumisesta että sääntöjen kehittämisestä eteenpäin — erityisesti kun peli rapautuu pelaajien valintojen vaikutuksesta.

Menestyksen kriteerit eivät ole yksinomaan voittamisessa vaan pelin kehittämisessä ja jatkamisessa. Se, joka voittaa ja se joka häviää, on vain vähän merkityksellistä verrattuna (pelin) ympäristön rapautumiseen vanhanmallisen nollasummapeliajattelun sekä voittaja-vie-kaiken -filosofian seurauksena.

Voittaminen ja häviäminen ovat läpeensä yhteiskunnallisia ilmiöitä. Me olemme meidän relaatiomme. Me häviämme yhdessä mutta voimme myös voittaa yhdessä. Se on mahdollista!

Lähde:

https://medium.com/@EskoKilpi/is-the-economy-a-game-ab2d0d9799ac#.tvqtgkyxd

Kasvava taloudellinen eriarvoisuus on akateeminen kuuma aihe, mutta kasvavat tulo- ja varallisuuserot ovat olleet työn alla jo kymmeniä vuosia. Kuinka tämä kasvava eriarvoisuus onnistui olemaan kulttuurisesti ja poliittisesti niin houkutteleva niin pitkään?

Vuoden 2008 pankkien romahtamisen jälkeen olen todistanut uuden tietoisuuden nousua siitä, että kapitalismin mallimme ei ainoastaan tuota kasvavaa eriarvoisuutta, vaan ilmeisesti sitä hallitsee myös pienen vähemmistön intressit. Kriisinjälkeinen aika on tuonut oman sosiaaliluokkansa — ”1%” — ja jokin aika sitten se on synnyttänyt myös oman talousteoriansa, Thomas Pikettyn Capital in the Twenty First Century, kirja joka on omistettu sen ymmärtämiselle miksi eriarvoisuus vain kasvaa.

Se mikä tuntuu saavan aikaan suurimman ärtyneisyyden tällä hetkellä ei ole eriarvoisuus itsessään, joka on ollut kokoajan kasvussa myös Britanniassa vuodesta 1979, mutta tunne siitä että talouden peliä on peukaloitu. Jos me voimme siirtää suuttumuksemme syrjään hetkeksi, tästä saa muutaman hyvän kysymyksen, niille joita kiinnostaa legitimaation sosiologia.

Ensinnäkin, kuinka kasvava eriarvoisuus onnistui osoittautumaan kulttuurillisesti ja poliittisesti niin puoleensavetäväksi niin kauan kuin se sitä teki? Ja toisesksi, kuinka ja miksi tämä oikeutuksen malli on nyt hajonnut?

Joillain tavoin eriarvoisuuden käsite ei ole tässä avuksi. Harvoin on ollut poliittista tai liike-elämän johtajaa joka on noussut ylös ja julkisesti sanonut ”yhteiskunta tarvitsee lisää eriarvoisuutta”. Kuitenkin suurin osa säännöistä ja käytänteistä jotka ovat kasvattaneet eriarvoisuutta 1970-luvulta ovat olleet julkisesti tiedossa. Vaikka on houkuttelevaa katsella taakse ja tuntea itsensä höynäytetyksi ajan ennen vuotta 2008 suhteen, se oli suhteellisen selvää mitä oli tekeillä ja kuinka se oikeutettiin. Sen sijaan että puhuttaisiin eriarvoisuuden kasvattamisesta, poliitikot ovat aina suosineet toista termiä joka tosi asiassa on sama asia: kilpailukyky.

Kirjani The Limits of Neoliberalism: Authority, Sovereignty and the Logic of Competition on yritys ymmärtää tapoja joilla poliittiset viranomaiset ovat tulleet muokatuiksi kilpailukyvyn edistäjänä. Kilpailukyky on mielenkiintoinen käsite, ja mielenkiintoinen periaate johon pohjata sosiaaliset ja taloudelliset instituutiot. Kun me tarkastelemme tilanteita kuten ”kilpailuja”, me oletamme että osallistujilla on jonkinlainen löyhästi yhtäläinen mahdollisuus alun alkujaankin. Mutta oletamme myös että heidän tavoitteenaan on maksimaalinen eriarvoisuus. ”Kilpailukyvyn” vaatiminen tarkoittaa vaatia sitä että ihmiset osoittavat itsensä suhteessa muihin.

Aloittaessani sosiologian väitöskirjaani johon kirja perustuu, havaitsin että kilpailukyvystä on tullut suuri kyseenalaistamaton hyve nykyaikaisessa kulttuurissa, erityisesti Britanniassa. Me juhlimme Lontoota koska se on kilpailukykyinen maailmankaupunki; me juhlimme urheilijoita koska he ovat voittaneet; me laitamme telkkarin päälle ja katsomme kilpailijoita kokkaamassa toisiaan vastaan kilpailussa. TV-ohjelmissa kuten Dragons Den tai urheilukilpailuissa kuten Premier League jako kilpailuviihteen ja kapitalismin välillä katoaa kokonaan. Miksi se olisi vähänkään yllättävää havaita että yhteiskunta, jossa kilpailukyky on ylin moraalinen ja kulttuurinen hyve, on myös se joka tuottaa suurimpia määriä eriarvoisuutta?

Ellei haluta sitten mennä biologiseen reduktionismiin, kysymys kuuluu siis: kuinka tämä asiain tila on syntynyt? Tähän vastataksemme meidän tulee ensin syventyä neoliberaalin ajattelun historiaan 1930-luvulla. Friedrich Hayekille Lontoossa, ordoliberaaleille Freiburgissa ja Henry Simonsille Chicagossa kilpailu ei ollut vain yksi markkinoiden ominaisuuksista muiden joukossa. Se oli perimmäinen syy siihen miksi markkinat olivat poliittisesti haluttavia, koska se piti yllä epätietoisuutta tulevasta. Se mikä yhdisti kaikkia totalitarismin ja suunnittelun muotoja, Hayekin mukaan, oli että ne kieltäytyivät sietämästä kilpailua. Ja siksi neoliberaali valtio määriteltäisiin aivan ensimmäiseksi sellaisena joka käytti suvereenia valtaansa puolustamaan kilpailullisia prosesseja, käyttäen kilpailulainsäädäntöä ja muita instrumentteja.

Yksi tapa ymmärtää neoliberalismia, kuten Foucault on parhaiten esittänyt, on laajentaa kilpailun periaate kaikkiin elämän osa-alueisiin jonka takana on valtiovalta. Suvereeni valta ei vetäydy, eikä sitä korvaa ”hallinto”; se muuntuu uudelleen sellaisella tavalla että yhteiskunnasta tulee ”peli”, joka tuottaa voittajia ja häviäjiä. Tarkoituksenani The Limits of Neoliberalism:ssa on ymmärtää joitain tapoja joilla tämä toteutuu.

Erityisesti tarkastelen kuinka Chicagon koulukunnan laki ja taloustiede -perinne saavutti niskaotteen (ja radikaalin kutistumisen) markkinasäännöstelyn roolista. Ja tarkastelen kuinka Michael Porterin kansallisen kilpailukyvyn teoria johti uudenlaisiin politiikan suuntauksiin kun etsittiin kilpailuetua. Molemmilla näistä prosesseista oon juurensa sodanjälkeisellä ajalla, mutta ne ovat saavuttaneet merkittävän poliittisen merkityksen 1970-luvulta eteenpäin. Ne ovat, jos niin voidaan sanoa, suuria neoliberalismin komponentteja.

Tutkimalla näitä intellektuaaleja perinteitä tulee mahdolliseksi nähdä kuinka kokonainen moraalinen ja filosofinen maailmankuva on kehittynyt, joka olettaa että eriarvoisuus on sekä reilua että kiinnostava kapitalistisen prosessin lopputulema, jota poliittiset viranomaiset valvovat. Tässä mielessä valtio on jatkuva rikostoveri kasvavalle eriarvoisuudelle, vaikka korporaatiot, heidän johtajansa ja osakkeenomistajansa, ovat ilmiselviä edunsaajia. Luc Boltanskin työhön pohjaten, ehdotan että meidän tulee ymmärtää kuinka kilpailu, kilpailukyky ja lopulta eriarvoisuus muutetaan oikeutetuiksi ja hyväksytyiksi — muutoin niiden pitkitetty läsnäolo julkisessa ja yksityisessä elämässä on yksinkertaisesti selittämätöntä.

Ja kuitenkin tämä lähestymistapa auttaa meitä ymmärtämään mikä itseasiassa on hajonnutkaan viime vuosina, jonka minä voisin sanoa olevan seuraava: Tiettynä neoliberalistisen ajattelun historian huippukohtana sen seuraajat siirtyivät pois puolustamasta markkinoita kilpailuareenoina muiden joukossa, kohti koko yhteiskunnan pitämistä yhtenä suurena kilpailuareenana. Jälkimmäinen malli ei tee eroa politiikan, talouden tai yhteiskunnan areenoiden välillä. Rahan muuntaminen poliittiseksi vallaksi tai lainvoimaksi, tai median vaikutusvallaksi, tai koulutukselliseksi eduksi, on oikeutettua tässä brutaalimmassa kapitalistisemmassa neoliberalismin mallissa. Ongelma on, että se minkä me tunnemme ”1 prosenttina” on, kuten on väitetty Amerikasta viime aikoina, oligarkian ongelma.

Allaoleva ongelma on, että ei enää ole ulkoisia, erillisiä tai korkeampia periaatteita joihin vedota, joiden kautta oligarkkeja voitaisiin haastaa. Legitimoidut voimat tarvitsevat toisia voimia jonka kautta niiden legitimiteettiä voidaan testata; tämä on perusperiaate jolle vallankolmijako perustuu. Sama asia pätee suhteessa taloudelliseen valtaan, mutta tämä on se jonka olemme menettäneet.

Lainsäätäjät, kirjanpitäjät, veroviranomaiset, lakimiehet, julkiset instituutiot ovat kaikki tuotu mukaan taloudelliseen kilpailuun, ja tulleet ostettaviksi. Käyttäen bisnesjohtajien paljon rakastamaa urheilumetaforaa, on kuin huippujalkapallojoukkue olisi ostanut parhaat valmentajat, fyssarit ja tilat, mutta ostanut myös tuomarit ja journalistit. Taloudellisen kilpailun arvioinnista vastuussa olevat tahot ovat menettäneet täysin auktoriteettinsa, joka jättää ”meritokratian” unelman tai ”taistelukentän” (kriitisiä ideaaleja neoliberaalissa kuvakielessä) makaamaan riekaleina. Poliittisesti puhuen tämä on yhtä suuri legitimaation epäonnistuminen kuin se on materiaalisen eriarvoisuuden kasvamisen ongelma.

Lopputulos on tila jota kutsun ”ehdolliseksi neoliberalismiksi”, ehdollinen siinä mielessä että se ei enää toimi minkään reiluuden tai kaiken huomioon ottamisen hengen mukaisesti. Prioriteetti on yksinkertaisesti pönkittää sitä kaikin keinoin. Jos ihmiset ovat irrationaalisia, silloin tuuppaa heitä. Jos pankit eivät lainaa rahaa, pumppaa silloin niiden tasetta keinotekoisesti. Jos valuuttaa ei enää oteta vakavasti, poliittisten johtajien tulee toistuvasti taata se suvereenina prioriteettina. Jos ihmiset protestoivat, osta vesitykki. Tämä on systeemi jonka omat olosuhteet ovat jatkuvasssa hajoamistilassa, ja jota hallitukset paikkaavat jatkuvasti.

Suuttumus ”1 prosentin” (ja tarkemmin, 0,1%:n) takia, siinä merkityksessä että jopa rikkaat hyötyvät vain niukasti, on tervetullutta. Useiden vuosien ajan me toimimme kulttuurillisessa ja moraalisessa maailmankuvassa joka näkee arvoa vain ”voittajissa”. Kaupunkimme tulee olla ”maailman tasolla johtavia” jotta niillä olisi merkitystä. Yliopistojeen tulee olla ”erinomaisia” tai muuten ne hupenevat. Tämä on filosofia joka tuomitsee suurimman osan alueista, ihmisistä ja organisaatioista ”häviäjän” statukselle. Se myös tuntuu olevan kyvytön elämään enää omaa meritokraattista ideaaliaan. Huomio siitä, että jos antaa ”voittajalle” tarpeeksi löysää, se lopulta yrittää saada pelin loppumaan lopullisesti, tulisi kyseenalaistaa kilpailukykypakkomielteemme. Ja silloin me voimme miettiä millä muilla tavoin voimme arvostaa asioita, kuin siten että ne ovat ”parempia” kuin jotkin muut asiat.

Lähde: http://blogs.lse.ac.uk/politicsandpolicy/the-cult-of-competitiveness/