Euroopan komission puheenjohtajalle Ursula von der Leyenille esitellyssä raportissa todetaan, että EU:n kasvu on hidastunut tuottavuuden kasvun heikkenemisen vuoksi.

Raportissa yksilöidään kolme kiireellistä painopistettä: kiihdytetään innovointia ja etsitään uusia kasvumoottoreita, alennetaan korkeita energian hintoja ja jatketaan samalla hiilidioksidipäästöjen vähentämistä ja siirtymistä kiertotalouteen sekä reagoidaan epävakaamman geopolitiikan maailmaan, jossa riippuvuussuhteet ovat muuttumassa haavoittuviksi ja jossa Eurooppa ei voi enää luottaa muiden turvallisuuteen.

Näiden muutosten hallitsemiseksi raportissa ehdotetaan Euroopan uutta teollisuusstrategiaa, jossa keskitytään neljään pääalueeseen: Euroopan hidastuvan tuottavuuden kasvun korjaaminen kuromalla umpeen innovaatiokuilu, energian hintojen alentaminen ja hiilidioksidipäästöjen vähentämisen tarjoamien teollisten mahdollisuuksien hyödyntäminen, turvallisuuden lisääminen ja riippuvuuksien vähentäminen sekä investointien mobilisoiminen siirtymävaiheen edistämiseksi.

Cooperatives Europe, Euroopan osuuskuntien äänitorvi, suhtautui raporttiin myönteisesti ja totesi, että ”monet tämän raportin näkökohdat vastaavat Cooperatives Europen pitkäaikaisia huolenaiheita”.

Niitä ovat muun muassa sen tunnustaminen, että osaamisvaje on kurottava umpeen strategisilla teollisuudenaloilla, ja liiallisen hallinnollisen taakan tunnustaminen innovoinnin ja rahoituksen saatavuuden esteenä, jotka ovat ”tiiviisti linjassa” niiden asioiden kanssa, joiden puolesta huippukokouksessa on puhuttu.

Raportissa ei nimenomaisesti mainita osuus- ja yhteisötaloutta tai osuuskuntia, mutta Cooperatives Europe toteaa, että ”sen painotus sosiaalisen osallisuuden säilyttämisessä ja yritysten kilpailukyvyn parantamisessa vastaa hyvin osuustoiminnallisia arvoja ja käytäntöjä”. Osuustoimintajärjestö suhtautui myönteisesti raportin tasapainoiseen lähestymistapaan ja lisäsi, että se on ”lupaava suunta tulevalle politiikan kehittämiselle”.

Cooperatives Europe varoittaa kuitenkin myös, että ”joissakin asioissa on syytä noudattaa varovaisempaa lähestymistapaa”.

”Draghin näkemys ’EU:n hajanaisesta lähestymistavasta valtiontukeen’ ja ajatus ’uuden EU:n laajuisen innovatiivisia start-up-yrityksiä koskevan oikeudellisen perussäännön’ käyttöönotosta on yksi tällainen alue”, Cooperatives Europe toteaa. ”Vaikka se voi olla hyödyllinen, meidän on tehtävä työtä varmistaaksemme, että siinä otetaan huomioon osuustoiminnalliset periaatteet ja että se ei vahingossa aseta osuuskuntamallia epäedulliseen asemaan.

”Samoin EU:n valtiontukia koskevaan lähestymistapaan tehtävät muutokset vaativat meiltä tarkkaa huomiota, jotta voimme puolustaa osuuskuntien oikeudenmukaista kohtelua mahdollisissa uusissa puitteissa.”

Cooperatives Europe sanoo, että se aikoo seurata, miten raportin suositukset sisällytetään tuleviin EU:n poliittisiin päätöksiin.

”Olemme sitoutuneet ajamaan osuuskuntien etuja koko prosessin ajan ja varmistamaan, että jäsentemme ääni tulee kuulluksi”, etujärjestö lisäsi. ”Draghin raportti edustaa merkittävää hetkeä Euroopan talouden tulevaisuuden muotoilussa. Osuuskuntina meillä on ainutlaatuinen tilaisuus vaikuttaa näihin ehdotettuihin muutoksiin ja hyötyä niistä, jotta voimme varmistaa, että Euroopan tuleva kilpailukyky rakentuu yhteistyön, kestävyyden ja sosiaalisen vastuun periaatteille.”

Lähde: https://www.thenews.coop/co-ops-respond-to-mario-draghis-report-on-eu-competitiveness/

Kasvava taloudellinen eriarvoisuus on akateeminen kuuma aihe, mutta kasvavat tulo- ja varallisuuserot ovat olleet työn alla jo kymmeniä vuosia. Kuinka tämä kasvava eriarvoisuus onnistui olemaan kulttuurisesti ja poliittisesti niin houkutteleva niin pitkään?

Vuoden 2008 pankkien romahtamisen jälkeen olen todistanut uuden tietoisuuden nousua siitä, että kapitalismin mallimme ei ainoastaan tuota kasvavaa eriarvoisuutta, vaan ilmeisesti sitä hallitsee myös pienen vähemmistön intressit. Kriisinjälkeinen aika on tuonut oman sosiaaliluokkansa — ”1%” — ja jokin aika sitten se on synnyttänyt myös oman talousteoriansa, Thomas Pikettyn Capital in the Twenty First Century, kirja joka on omistettu sen ymmärtämiselle miksi eriarvoisuus vain kasvaa.

Se mikä tuntuu saavan aikaan suurimman ärtyneisyyden tällä hetkellä ei ole eriarvoisuus itsessään, joka on ollut kokoajan kasvussa myös Britanniassa vuodesta 1979, mutta tunne siitä että talouden peliä on peukaloitu. Jos me voimme siirtää suuttumuksemme syrjään hetkeksi, tästä saa muutaman hyvän kysymyksen, niille joita kiinnostaa legitimaation sosiologia.

Ensinnäkin, kuinka kasvava eriarvoisuus onnistui osoittautumaan kulttuurillisesti ja poliittisesti niin puoleensavetäväksi niin kauan kuin se sitä teki? Ja toisesksi, kuinka ja miksi tämä oikeutuksen malli on nyt hajonnut?

Joillain tavoin eriarvoisuuden käsite ei ole tässä avuksi. Harvoin on ollut poliittista tai liike-elämän johtajaa joka on noussut ylös ja julkisesti sanonut ”yhteiskunta tarvitsee lisää eriarvoisuutta”. Kuitenkin suurin osa säännöistä ja käytänteistä jotka ovat kasvattaneet eriarvoisuutta 1970-luvulta ovat olleet julkisesti tiedossa. Vaikka on houkuttelevaa katsella taakse ja tuntea itsensä höynäytetyksi ajan ennen vuotta 2008 suhteen, se oli suhteellisen selvää mitä oli tekeillä ja kuinka se oikeutettiin. Sen sijaan että puhuttaisiin eriarvoisuuden kasvattamisesta, poliitikot ovat aina suosineet toista termiä joka tosi asiassa on sama asia: kilpailukyky.

Kirjani The Limits of Neoliberalism: Authority, Sovereignty and the Logic of Competition on yritys ymmärtää tapoja joilla poliittiset viranomaiset ovat tulleet muokatuiksi kilpailukyvyn edistäjänä. Kilpailukyky on mielenkiintoinen käsite, ja mielenkiintoinen periaate johon pohjata sosiaaliset ja taloudelliset instituutiot. Kun me tarkastelemme tilanteita kuten ”kilpailuja”, me oletamme että osallistujilla on jonkinlainen löyhästi yhtäläinen mahdollisuus alun alkujaankin. Mutta oletamme myös että heidän tavoitteenaan on maksimaalinen eriarvoisuus. ”Kilpailukyvyn” vaatiminen tarkoittaa vaatia sitä että ihmiset osoittavat itsensä suhteessa muihin.

Aloittaessani sosiologian väitöskirjaani johon kirja perustuu, havaitsin että kilpailukyvystä on tullut suuri kyseenalaistamaton hyve nykyaikaisessa kulttuurissa, erityisesti Britanniassa. Me juhlimme Lontoota koska se on kilpailukykyinen maailmankaupunki; me juhlimme urheilijoita koska he ovat voittaneet; me laitamme telkkarin päälle ja katsomme kilpailijoita kokkaamassa toisiaan vastaan kilpailussa. TV-ohjelmissa kuten Dragons Den tai urheilukilpailuissa kuten Premier League jako kilpailuviihteen ja kapitalismin välillä katoaa kokonaan. Miksi se olisi vähänkään yllättävää havaita että yhteiskunta, jossa kilpailukyky on ylin moraalinen ja kulttuurinen hyve, on myös se joka tuottaa suurimpia määriä eriarvoisuutta?

Ellei haluta sitten mennä biologiseen reduktionismiin, kysymys kuuluu siis: kuinka tämä asiain tila on syntynyt? Tähän vastataksemme meidän tulee ensin syventyä neoliberaalin ajattelun historiaan 1930-luvulla. Friedrich Hayekille Lontoossa, ordoliberaaleille Freiburgissa ja Henry Simonsille Chicagossa kilpailu ei ollut vain yksi markkinoiden ominaisuuksista muiden joukossa. Se oli perimmäinen syy siihen miksi markkinat olivat poliittisesti haluttavia, koska se piti yllä epätietoisuutta tulevasta. Se mikä yhdisti kaikkia totalitarismin ja suunnittelun muotoja, Hayekin mukaan, oli että ne kieltäytyivät sietämästä kilpailua. Ja siksi neoliberaali valtio määriteltäisiin aivan ensimmäiseksi sellaisena joka käytti suvereenia valtaansa puolustamaan kilpailullisia prosesseja, käyttäen kilpailulainsäädäntöä ja muita instrumentteja.

Yksi tapa ymmärtää neoliberalismia, kuten Foucault on parhaiten esittänyt, on laajentaa kilpailun periaate kaikkiin elämän osa-alueisiin jonka takana on valtiovalta. Suvereeni valta ei vetäydy, eikä sitä korvaa ”hallinto”; se muuntuu uudelleen sellaisella tavalla että yhteiskunnasta tulee ”peli”, joka tuottaa voittajia ja häviäjiä. Tarkoituksenani The Limits of Neoliberalism:ssa on ymmärtää joitain tapoja joilla tämä toteutuu.

Erityisesti tarkastelen kuinka Chicagon koulukunnan laki ja taloustiede -perinne saavutti niskaotteen (ja radikaalin kutistumisen) markkinasäännöstelyn roolista. Ja tarkastelen kuinka Michael Porterin kansallisen kilpailukyvyn teoria johti uudenlaisiin politiikan suuntauksiin kun etsittiin kilpailuetua. Molemmilla näistä prosesseista oon juurensa sodanjälkeisellä ajalla, mutta ne ovat saavuttaneet merkittävän poliittisen merkityksen 1970-luvulta eteenpäin. Ne ovat, jos niin voidaan sanoa, suuria neoliberalismin komponentteja.

Tutkimalla näitä intellektuaaleja perinteitä tulee mahdolliseksi nähdä kuinka kokonainen moraalinen ja filosofinen maailmankuva on kehittynyt, joka olettaa että eriarvoisuus on sekä reilua että kiinnostava kapitalistisen prosessin lopputulema, jota poliittiset viranomaiset valvovat. Tässä mielessä valtio on jatkuva rikostoveri kasvavalle eriarvoisuudelle, vaikka korporaatiot, heidän johtajansa ja osakkeenomistajansa, ovat ilmiselviä edunsaajia. Luc Boltanskin työhön pohjaten, ehdotan että meidän tulee ymmärtää kuinka kilpailu, kilpailukyky ja lopulta eriarvoisuus muutetaan oikeutetuiksi ja hyväksytyiksi — muutoin niiden pitkitetty läsnäolo julkisessa ja yksityisessä elämässä on yksinkertaisesti selittämätöntä.

Ja kuitenkin tämä lähestymistapa auttaa meitä ymmärtämään mikä itseasiassa on hajonnutkaan viime vuosina, jonka minä voisin sanoa olevan seuraava: Tiettynä neoliberalistisen ajattelun historian huippukohtana sen seuraajat siirtyivät pois puolustamasta markkinoita kilpailuareenoina muiden joukossa, kohti koko yhteiskunnan pitämistä yhtenä suurena kilpailuareenana. Jälkimmäinen malli ei tee eroa politiikan, talouden tai yhteiskunnan areenoiden välillä. Rahan muuntaminen poliittiseksi vallaksi tai lainvoimaksi, tai median vaikutusvallaksi, tai koulutukselliseksi eduksi, on oikeutettua tässä brutaalimmassa kapitalistisemmassa neoliberalismin mallissa. Ongelma on, että se minkä me tunnemme ”1 prosenttina” on, kuten on väitetty Amerikasta viime aikoina, oligarkian ongelma.

Allaoleva ongelma on, että ei enää ole ulkoisia, erillisiä tai korkeampia periaatteita joihin vedota, joiden kautta oligarkkeja voitaisiin haastaa. Legitimoidut voimat tarvitsevat toisia voimia jonka kautta niiden legitimiteettiä voidaan testata; tämä on perusperiaate jolle vallankolmijako perustuu. Sama asia pätee suhteessa taloudelliseen valtaan, mutta tämä on se jonka olemme menettäneet.

Lainsäätäjät, kirjanpitäjät, veroviranomaiset, lakimiehet, julkiset instituutiot ovat kaikki tuotu mukaan taloudelliseen kilpailuun, ja tulleet ostettaviksi. Käyttäen bisnesjohtajien paljon rakastamaa urheilumetaforaa, on kuin huippujalkapallojoukkue olisi ostanut parhaat valmentajat, fyssarit ja tilat, mutta ostanut myös tuomarit ja journalistit. Taloudellisen kilpailun arvioinnista vastuussa olevat tahot ovat menettäneet täysin auktoriteettinsa, joka jättää ”meritokratian” unelman tai ”taistelukentän” (kriitisiä ideaaleja neoliberaalissa kuvakielessä) makaamaan riekaleina. Poliittisesti puhuen tämä on yhtä suuri legitimaation epäonnistuminen kuin se on materiaalisen eriarvoisuuden kasvamisen ongelma.

Lopputulos on tila jota kutsun ”ehdolliseksi neoliberalismiksi”, ehdollinen siinä mielessä että se ei enää toimi minkään reiluuden tai kaiken huomioon ottamisen hengen mukaisesti. Prioriteetti on yksinkertaisesti pönkittää sitä kaikin keinoin. Jos ihmiset ovat irrationaalisia, silloin tuuppaa heitä. Jos pankit eivät lainaa rahaa, pumppaa silloin niiden tasetta keinotekoisesti. Jos valuuttaa ei enää oteta vakavasti, poliittisten johtajien tulee toistuvasti taata se suvereenina prioriteettina. Jos ihmiset protestoivat, osta vesitykki. Tämä on systeemi jonka omat olosuhteet ovat jatkuvasssa hajoamistilassa, ja jota hallitukset paikkaavat jatkuvasti.

Suuttumus ”1 prosentin” (ja tarkemmin, 0,1%:n) takia, siinä merkityksessä että jopa rikkaat hyötyvät vain niukasti, on tervetullutta. Useiden vuosien ajan me toimimme kulttuurillisessa ja moraalisessa maailmankuvassa joka näkee arvoa vain ”voittajissa”. Kaupunkimme tulee olla ”maailman tasolla johtavia” jotta niillä olisi merkitystä. Yliopistojeen tulee olla ”erinomaisia” tai muuten ne hupenevat. Tämä on filosofia joka tuomitsee suurimman osan alueista, ihmisistä ja organisaatioista ”häviäjän” statukselle. Se myös tuntuu olevan kyvytön elämään enää omaa meritokraattista ideaaliaan. Huomio siitä, että jos antaa ”voittajalle” tarpeeksi löysää, se lopulta yrittää saada pelin loppumaan lopullisesti, tulisi kyseenalaistaa kilpailukykypakkomielteemme. Ja silloin me voimme miettiä millä muilla tavoin voimme arvostaa asioita, kuin siten että ne ovat ”parempia” kuin jotkin muut asiat.

Lähde: http://blogs.lse.ac.uk/politicsandpolicy/the-cult-of-competitiveness/