Kirjoittaja: Stephen Corry

Tämän artikkelin eräs versio on julkaistu World Rainforest Movementin sivuilla maalis/huhtikuun 2020 tiedotelehdessä, joka löytyy täältä.

Näyttää siltä kuin kaikki suostuisivat suojeluteollisuuden suunnitelmaan tuplata suojeltujen alueiden (Protected Areas, PA:t) koko. Heidän pitäisi laajentaa nuo alueet kattamaan yli 30 (tai jopa 50?) prosenttia Maapallon pinta-alasta. Tuo luku on mielivaltainen, pointti on siinä että niiden pitäisi olla ratkaisu melkein kaikkiin todella suuriin ongelmiin — biodiversiteetin vähenemiseen, ilmastonmuutokseen ja nyt jopa — usko tai älä — COVID-19:n!

Eikö se olisikin hienoa! Loppujen lopuksi kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että nuo ovat isoja ongelmia — kaikki jotka eivät nälkiinny tai saa pommeja tai luoteja niskaansa, siis. Mutta leikkiä että PA:t ovat ratkaisu mihinkään yllämainituista ongelmista on suuri vale. Ne eivät ratkaise mitään niistä. Toki jos toistaa valetta tarpeeksi monta kertaa ja jatkaa sen toistelua, ihmiset lopulta alkavat uskoa siihen.

Eräs traaginen aspekti feikkiratkaisujen pakottamisessa on, että ne vievät pois huomiota mahdollisesti oikeilta ratkaisuilta, mutta tämä on jo paljon pahempaa.

Biodiversiteetin väheneminen

Tarkastellaan kolmea ongelmaa, joihin suojellut alueet oletettavasti ovat ratkaisu. Biodiversiteetin väheneminen tulisi olla kaikkein suorasukaisin niistä. Loppujen lopuksi, jos aitaa suuren maa-alan ja lopettaa siellä ihmisen toiminnan, varmastikin biodiversiteetti alkaa kasvaa siellä?

Tämä idea on ongelmallinen kolmesta syystä. Ensinnäkin, niinkutsuttu korpimaa on eurooppalaisten mielikuvitusta. Se on myytti, joka on yli kahden tuhannen vuoden ajan ollut “sivistyksen” esteenä — “korpimaa”, jotka ovat maita imperiumin tuolla puolen (esim. roomalaisten), joissa asuu vihamielisiä, vaeltelevia barbaareja. Ne ovat alueita, joita roomalaiset pyrkivät “kesyttämään”, pääosin koska he halusivat luonnonvaroja — orjia, suolaa, tinaa, mitä tahansa. Nyt me sanomme, että me haluamme jättää ne “villeiksi”, mutta todellisuudessa joku silti tavoittelee niitä resursseina, hyötyäkseen turismista, hakkuista, plantaaseista, jopa kaivosteollisuudesta joita PA:t synnyttävät.

Nuo alueet eivät ole villejä. Ihmiset ovat manipuloineet maisemaa melkein kaikkialla niin kauan kuin ihmisiä on ollut olemassa. Miksipä ei? Kaikkein älykkäimpänä lajina Maapallolla, miksi me emme muokkaisi kasvi- ja eläinkuntaa itsellemme sopivaksi, aivan kuten monet muut lajit?

Ihmiset putsasivat maisemaa tulella, muuttivat eläinpopulaatioiden tasapainoa metsästämällä, siirsivät kasveja ympäriinsä mannertasolla, kesyttivät eläimiä (koira oli ensimmäinen jonka tiedämme) — ja kaikki tuo niiden kymmenien tuhansien vuosien aikana joita me nykykään kutsumme “maataloudeksi”. Kun kasvatus ja laiduntaminen kasvoivat suuremmiksi kuin metsästys ja keräily (ja unohdetaan eurooppalainen satu siitä että maatalous olisi “keksitty” Lähi-Idässä), silloin muutokset kiihtyivät. Laiduntajat loivat uusia nurmialueita, heidän laumansa liikuttivat mukanaan siemeniä suurien alueiden läpi ja ne avasivat uusia tiloja käyttöön. Ihmiset manipuloivat kasveja tuottaakseen satoja satokasveja, jotka eivät olisi selvinneet ilman ihmistä välissä. Laaja mäkialueiden pengerrys, kasvukausittainen kulotus ja valikoiva metsästys (esim. majavat) muuttivat vesien virtauksia.

Viimeisin tutkimus kertoo siitä miten suuret “korpimaat” Maapallolla — Amatsonia, Afrikan tasangot, Intian viidakot jne. — ovat ihmisten luomuksia, joita on muokattu tuhansien vuosien ajan. Tämä tottakai ei ole eurooppalaisten maahantunkeutujien tunnustama seikka, eikä sitä kuulla konservaatiopuheessa. “Korpimaata” on promottu USA:n “Intiaanisotien” ajoista lähtien, jolloin alkuperäiset amerikkalaiset potkittiin pois syntyvistä kansallispuistoista, mikä oli vain yksi luku Lännen alistaessaan ja “kesyttäessään” heitä. Rasismi oli keskeinen elementti konservaationarratiivin synnyssä silloin, ja se on läsnä edelleen, vaikkakin jokseenkin piilotettuna.

Toinen ongelma ideassa, että PA:t suojelevat biodiversiteettiä, on se seikka että ei ole paljoakaan näyttöä siitä että ne suojelisivat sitä kauhean hyvin. Sitä on mahdotonta mitata suurella tarkkuudella (mitä oikeastaan otetaankaan huomioon?), mutta tutkimuksien mukaan alkuperäiskansojen hoidossa olevat maat onnistuvat suojelemaan biodiversiteettiä paljon paremmin kuin PA:t. Tästä on lopultakin tulossa aksiomaattista, että noin 80% biodiversiteetistä on alkuperäiskansojen reviirialueilla.

Kolmas ongelma on, että suojellut alueet itse asiassa johtavat biodiverstieetin menetykseen. Häätämällä alkuperäiskansat (ja unohtamalla valheen, että sellaiset häädöt olisivat historiaa, sitä tapahtuu koko ajan) ne joiden pitäisi suojella biodiversiteettiä eivät pysty tekemään sitä missä he ovat hyviä, ja heidät potkitaan pellolle maiseman suureksi vahingoksi.

Jos me aiomme aidosti jarruttaa biodiversiteetin heikkenemistä, nopein, halvin ja parhaimmaksi osoittautunut keino olisi tukea alkeuperäiskansojen maita niin paljon kuin mahdollista, ja palauttaa heille takaisin hallintaansa maita, jotka heiltä on varastettu, niin paljon kuin mahdollista.

Ilmastonmuutos

Idea siitä, että PA:t auttavat ratkaisemaan ilmastonmuutoskriisin on helppo romuttaa, niin helppo että täytyy ihmetellä miksi kukaan olisi voinut keksiä niin naurettavan idean alunalkaenkaan. Kaikessa lyhykäisyydessään, jos maailma tuottaa saman määrän saasteita kuin nyt, mutta vain 10%:n alueella sen pinta-alasta (tai 5% tai mikä luku tahansa), silloin ei ole väliä mitä tapahtuu 30%:lle (tai mikä se sitten onkin) “suojelluista” maista. Vaikutus ilmastonmuutokseen pysyy tasan samana. Logiikka on pettämätöntä: Maan voi aidata, mutta ilmaa ei voi.

Jos fossiilisten polttoaineiden polttaminen on ilmastonmuutoksen syy, silloin ratkaisu on yhtä yksinkertainen — polttaa vähemmän, ja unohtaa feikkiratkaisut kuten “kompensaatio” ja “hiilineutraalius”. Mutta se on fantasiaa ajatella että se tapahtuisi ilman, että vähennetään kulutusta rikkaammissa maissa, jotka käyttävät huomattavasti paljon enemmän energiaa kuin köyhät maat. Mitä tahansa tapahtuukin, massiivinen ja kasvava eriarvoisuus on korjattava, kaikkien meidän vuoksi.

Suurempi määrä suojeltuja alueita ei auta ilmastonmuutoskamppailussa.

COVID-19

Idea siitä, että PA:t estävät tai vähentävät pandemioita ei ole uusi, ja se on ilmiselvä yritys hyväksikäyttää nykyistä kriisiä ajamaan “linnakekonservaation” agendaa, millä ei ole epidemiaan mitään kytköstä. Se on kyyninen markkinointijuoni.

Tiede löysi koronavirukset vuosikymmeniä sitten. Kuten me tiedämme nyt, COVID-19 (COronaVIrus Disease from 2019) sai alkunsa ei-ihmislajissa ennen sen hyppäämistä ihmisiin. Me emme vielä tiedä alkuperäistä lajia. Se voi olla villilepakot tai jotain muuta. On voinut olla muita isäntiä välissä, kuten armadillot — joita Kiinassa saa laajalti ja niitä on raportoitu myös kasvatetun siellä — mutta me emme tiedä sitäkään. Tämä ei ole yllättävää: Bakteerit Mustan Surman taustalla (75-200 miljoonaa kuolemaa) tiedetään, mutta niiden välitysmekanismi, jota yleisesti pidetään rottien kirppuina, on oikeasti saattanut olla ihmiseltä toiselle. Idea siitä, että COVID-19 tuli villieläinten kauppaamisesta ei ole perusteltu, ja se on mahdollisesti merkityksetön.

Joka tapauksessa, ihmiskunta on epäilemättä kärsinyt (eläinperäisistä) sairauksista niin kauan kuin lajimme on ollut olemassa. Me olemme aina eläneet eläimiä lähellä. Influenssa, joka nopeuttaa tai aiheuttaa mahdollisesti 290,000-650,000 ihmisen kuoleman vuosittain on alunperin peräisin viidakon pöllöistä sen kesytettyjen jälkeläisten kuten kanojen ja ankkojen kautta. Tuhkarokko, joka tappaa arviolta 140,000 ihmistä vuosittain, on perua kesytetystä karjasta. (Tätä kirjoitettaessa arviolta 130,000 on kuollut COVID-19:n.)

Viruksia on miljoonia eri tyyppejä, ne ovat kaikkialla, myös meidän sisällämme, ne mutatoituvat ja mahdollisesti ne ovat olleet olemassa ensimmäisten elävien solujen aikaan. Ne ovat osa elämän kudelmaa.

Suurempi määrä suojeltuja alueita ei tee mitään pandemioiden estämiseksi. Jos jotain, niillä on käänteinen vaikutus kasvattamalla ihmistiheyttä liian tiheästi asutuilla alueilla puskemalla ihmisiä pois heidän mailtaan urbaaneihin slummeihin, joissa asuu jo arviolta neljäsosa maailman kaupungeissa asuvista.

Minkä tyyppinen PA auttaisi näihin kolmeen ongelmaan?

Suojellut alueet siten kuin ne nykyisellään ovat eivät ratkaise mitään näistä ongelmista ja helposti ne saattavat pahentaa niitä. Olisi kuitenkin helppoa visualisoida PA:t jotka auttaisivat suojelemaan biodiversiteettiä: Se olisi yksinkertaisesti alkuperäiskansojen maaoikeuksien suojelu. Ongelma on, että poislukien ajoittaiset kauniit lupaukset, ei ole näyttöä siitä että tämä olisi se mikä suojeltuja alueita ajavien taka-ajatuksena olisi.

Nykyisellään on kahden tyyppisiä PA:ta. Yksi on alueilla, joissa paikallispopulaatiot elävät suhteellisen runsaslukuisina ja ovat poliittisesti vahvoja. Yhtäkään suojeltua aluetta ei voida luoda ilman heidän tarpeiden tyydyttämistä. Kansallispuistot Britanniassa, esimerkiksi, sisältävät maatiloj ja kokonaisia kyliä ja kuntia. Niihin liikkuminen tai niissä eläminen ei ole rajoitettua. Ihmisiä ei pakkosiirretä, koska heillä on merkittävää poliittista vaikutusvaltaa. Toinen tyyppi — suojellut linnakkeet — on normi Afrikassa ja osissa Aasiaa. Se on se millaisiksi kansallispuistot alunperin suunniteltiin USA:ssa. Paikalliset ihmiset, melkein aina alueen alkuperäiskansoja, pakkosiirretään pois pakottamalla tai lahjonnalla. Maan parhaat vartijat, jotka joskus ovat olleet omavaraisia ja joiden hiilijalanjälki on matalin meistä kenestäkään, pakotetaan maattomiksi köyhiksi ja siirretään urbaaniin tungokseen.

Ei ole syytä miksi suojeltujen alueiden tuplaaminen tarkoittaisi mitään eroa aikaisempaan. Sen kannattajat edelleen puhuvat suurelta osin “korpimaista” paikoissa kuten Afrikka ja Aasia, tasan tarkkaan siellä missä alkuperäiskansoja elää, missä linnakesuojelu elää ja voi hyvin, missä ihmisiä potkitaan pois mailtaan tätä kirjoitettaessa (tjeu. Congon suisto, Intian tiikerireservaatit).

Kuka haluaa PA:ta ja miksi?

Suojellut alueet ovat vahvasti konservaatio-organisaatioiden, valtioiden ja korporaatioiden agendalla. Kolmas sektori haluaa niin paljon rahaa kuin mahdollista ylläpitämään heidän ylivaltaansa yhä suuremmasta osasta maailman pinta-alaa, ja he näkevät paikalliset asukkaat uhkana. Valtiot vihaavat omavaraisia ihmisiä, joita on vaikeaa verottaa ja kontrolloida ja jotka tuppaavat olemaan skeptisiä siitä miten valtio ajaa yhteisön yli. Korporaatiot etsivät lisää kuluttajia ja luonnonvaroja usein juuri “korpimailta”. Ne tarvitsevat paikkoja joiden ne voivat väittää “neutraloivan” kasvihuonepäästöjä, viherpestäkseen imagoaan niin paljon kuin mahdollista.

Lopputuloksena miljardit veronmaksajien rahaa kanavoidaan alueiden konservointiin, mikä menee ohi kaikista ihmisoikeuksia valvovista varotoimista, joita alueilla usein rikotaan. Useimmat sellaiset projektit ovat kolmannen sektorin organisaatioiden, voittoa tavoittelevien yritysten tai molempien pyörittämiä. Ne on perustettu yhdessä metsä- ja kaivosteollisuuden, metsästys- ja turismitoimilupien ja maatalousalan kanssa. Ne ottavat maat, jotka ovat pitkään ylläpitäneet elämäntyyliä paikallisille, ja paketoivat ne uuteen muottiin liikevoittoa varten muutamalle ulkopuoliselle. Joillain alueilla on päällekkäisyyksiä, esim. kaivostoimilupien kanssa suojelluilla alueilla. Konservaatiotahot ovat, ainakin osittain, korporaatioiden pomojen käskyvallassa, jotka istuvat niiden hallituksissa, ovat niiden kumppaneita ja rahoittavat niitä. Miksi odottaa mitään uutta?

Linnakekonservaation idea — PA:t suojelemassa maa-alueita paikallisten mielivaltaiselta sekoilulta — on koloniaalinen myytti. Se on ympäristölle vahingollinen satu, joka pohjaa rasistisiin ja ekofasistisiin ideoihin siitä, että vain tietynlaiset ihmiset ovat arvokkaita, ja että arvottomat tulee sivuuttaa ja heidän omaisuutensa takavarikoida, tai vieläkin pahempaa. Suuri määrä ympäristöihmisiä tietää tämän, mutta hiedän äänensä ei kanna yli huolien omalle uralle koituvasta vahingosta tai oikeusjutuista.

Riistämällä maalaisilta suurimmaksi osaksi omavaraisen elämäntyylin (metsästys, laiduntaminen, keräily ja oman ruoan ja lääkkeiden kasvattaminen) ja pakottamalla heidät rahatalouteen kaikkein surkeimmilla ansioilla, suojeltujen alueiden lisääminen itse asiassa johtaa biodiversiteetin heikkenemiseen, kiihdyttää ilmastonmuutosta ja lisää todennäköisyyttä pandemioille, tasan tarkkaan juuri päinvastoin kuin mitä väitetään. Jos linnakekonservaattorit voittavat taistelunsa, vaikutus tulee köyhdyttämään ja nälkiinnyttämään entisestään miljoonia. Paikalliset ihmiset todennäköisesti eivät tee vastarintaa, ja joissain paikoissa he yksinkertaisesti ottavat omat maansa takaisin väkivalloin. Se tulee lopettamaan puheet suojelluista alueista ikuisesti.

Mikään tästä ei tarkoita, että monet linnakekonservaatioon ja PA:han uskovat eivät uskoisi omaa valhettaan: He uskovat. He pitävät kiinni siitä opinkappaleena yhtä vankasti kuin kuka tahansa fundamentalisti. Lopulta se on myös heille onnettomuus, sillä heidän työnsä tulee lopulta osoittautumaan turhaksi. Mutta tragedia on sattunut jo matkalla, ihmisille ja luonnolle, joka on paljon vakavampi. Jos me välittäisimme biodiversiteetistä ja ilmastonmuutoksesta, heidän ei saisi antaa tehdä juttuaan. Biodiversiteetti riippuu ihmisten diversiteetistä. Se on avain joka tulee nopeasti muokata tulevaisuuden konservaatioideologiaksi, planeettamme ja koko ihmiskunnan hyväksi.

Lähde:

Kestävä yhteisösuunnittelu tarkoittaa tulemista tietoiseksi näistä sisäkkäisistä suhteiden verkostoista ja prosesseista ja sen jälkeen optimoida niitä tavoilla, jotka tukevat yhteisön ja sen jäsenten terveyttä. Tarkoitus on synergistisesti integroida sosiaaliset, ekologiset, ekonomiset ja kulttuurilliset (maailmankuva/narratiivi) yhteisön ulottuvuudet, luoda yhteistyön tekemisen ja solidaarisuuden kulttuuri, joka kykenee regeneroitumaan pitkällä aikavälillä. Tässä menestyvät yhteisöt ovat kukoistavia, terveitä ja inspiroivia paikkoja, jotka tarjoavat poikkeuksellisen laadukasta elämää asukkailleen samalla kun niillä on positiivinen vaikutus paikalliseen ja alueelliseen ympäristöön.

Ekologisten yhteisöjen (ekosysteemien) ymmärtäminen voi paremmin auttaa meitä sovittamaan ja optimoimaan ihmisyhteisöjä symbioosiin muun elämän kanssa. Sen sijaan, että maksimoitaisiin numeroita ja lyhyen tähtäimen yksittäisen lajin tavoitteita, ekosysteemit pyrkivät optimoimaan koko systeemiä tavoilla, jotka tukevat erilaisuutta, terveyttä, resilienssiä ja kykyä ekosysteemin regeneroimiseen kokonaisuutena. Kaikkein menestyksekkäin ja pitkäikäisin strategia yksilölle tai yhteisölle on emuloida luonnon prosesseja ja suhteita. Kaikkien osallistujien pitkän aikavälin menestys ja elinvoima riippuu koko järjestelmän terveydestä.

Miten luomme ihmisasutusta, joka perustuu oppimiseen ekosysteemeistä löytyvistä organisoinnin ja yhteistyön kaavoista?

Professorit Declan Kennedy ja Margrit Kennedy omistivat suurimman osan heidän ammatillisesta ja yhteisöllisestä elämästään kestävän yhteisösuunnittelun ja alueellisten talouden vaihdantamekanismien tutkimiselle. Molemmat työskentelivät akatemiassa kaupungin kaavoituksen professoireina Berliinissä ja samanaikaisesti kokeilivat kestävällä yhteisösuunnittelulla ‘Lebensgarten’-ekokylässä, jonka he auttoivat perustamaan Steyerbergiin lähelle Hannoveria, Saksassa.

Vuonna 1996 EU:n rahoittamassa heidän aloittamassaan projektissa tutkittiin monia parhaita keinoja ja parhaita prosessiesimerkkejä yhteisökaavoittamisesta Euroopassa. Projektin tuloksena oli kirja Designing Ecological Settlements (Kennedy & Kennedy, 1997) jossa he ehdottavat ekologisesti tietoista standardia yhteisön uudelleensuunnittelulle. Tässä on joitain kysymyksiä, joita he pyysivät meitä kysymään:

Miten me voimme suunnitella ekologisia ja kestäviä asuinalueita?

Miten me juhlistamme ja vaalimme ihmisten ja luonnon diversiteettiä yhteisössämme?

Miten me voisimme keskittää yhteisömme henkilökohtaisten interaktioiden ja ihmisten keskinäisen yhteistyön inhimilliselle skaalalle niin, että asukkaat voisivat muodostaa henkilökohtaisia siteitä keskenään?

Miten voimme luoda lyhyen etäisyyden asumisratkaisuja ja integroida tärkeitä yhteisön funktioita kävelyetäisyydelle?

Miten voimme käyttää niin vähän tilaa kuin mahdollista ihmisten infrastruktuuriin ja luoda korkean tiheyden elintiloja, jotka integroivat luonnon yhteisön kudokseen?

Miten voimme rohkaista osallistumista ja inspiroida koko yhteisön jäsenistöä luomaan yhdessä vastuullisen osallistumisen yhteistekemisen edun?

Miten voimme käyttää paikallisia ja alueellisia energianlähteitä ja energiaa säästävää designia luomaan energiatehokkaita asumisratkaisuja?

Miten voimme luoda ympäristövastuullisia ja päästövapaita yhteisöjä?

Miten voimme luoda hiljaisen ja kauniin asumisratkaisun?

Miten voimme käyttää integroitua designia arvottamaan vettä ja auttamaan paikallisten vesistöjen regeneraatiossa?

Miten voimme luoda tehokkaita resurssienkäytön kiertotalouskaavoja paikalliselle ja alueelliselle skaalalle tehdäksemme asuinratkaisuistamme pääosin jätevapaita?

Miten voimme suunnitella terveitä rakennuksia terveille yhteisöille?

Miten voimme integroida luonnonlajien ja kasvien (satokasvit, metsäpuutarjat jne.) elintilan asuinratkaisumme rakenteeseen?

Miten voimme vaalia ekologista ja yhteiskunnallista lukutaitoa yhteisössä ja luoda tehokkaita luovan konfliktinratkaisun prosesseja?

Miten me voimme luoda yhdessä yhteisöä ohjaavan kaikille jäsenille yhteisten inhimillisten arvojen narratiivin?

Nämä kysymykset haastavat meitä suunnittelemaan yhteisömme osaksi luontoa. “Mikä näitä kaikkia aspekteja yhdistää […] on että ne pyrkivät […] kokonaisuuden optimointiin, sen sijaan että pyrittäisiin yksittäisten osien maksimointiin, ja näin pyritään asumisen ja elämän itsensä uudenlaiseen laatuun” (Kennedy & Kennedy, 1997, s. 211). Tämä kokonaisuuden optimointi on kriittinen oppitunti siinä miten elämä luo elämälle suotuisat olosuhteet.

Kestävä yhteisö ja ihmisten asuinratkaisujen suunnittelu, joka perustuu tähän systeemiseen ekologian tuntemukseen, tulee auttamaan regeneraatioon, sopeutumiseen ja transformaatioon kykenevien yhteisöjen luomisessa. Kokonaisuuden optimointi menee nykysukupolvien välittömimpien huolien tuolle puolen luomaan yltäkylläisyyttä tuleville sukupolville.

Transformatiivinen innovaatio olemassaolevissa yhteisöissä tarkoittaa näistä kysymyksistä inspiroituneiden design-elementtien sovittamista olemassaoleviin kulttuurikaavoihin ja infrastruktuureihin. On melkein mahdotonta (ja epähaluttavaa) pakottaa niitä ylhäältäpäin. Politiikan tulee rohkaista ja mahdollistaa kansalaisia tulemaan mukaan yhteisön kudoksen uudelleensuunnitteluun. Paikan ja yhteisöllisyyden tunnetta ruokitaan osallistumalla näihin kollektiivisiin visiointiprosesseihin.

‘Kysymyksien eläminen’ on yhteisöprosessi. Ylläolevat kysymykset kutsuvat meitä dialogiin ja suhteeseen ympärillämme olevien ihmisten kanssa sekä asuinpaikkamme kanssa. Ne kutsuvat meitä ottamaan ensiaskeleen osallistumiseen ja tietoiseen yhdessä luomiseen yhteisön tasolla. Tutkailemalla yhdessä sitä miten yhteisömme saattaa muuttua regeneratiivisen kulttuurin esimerkkitapaukseksi, me annamme toisillemme mahdollisuuden oppia yhdessä.

Tämä kollektiivinen oppimismatka itsessään luo polun kohti viisaisiin päätöksiin ja regeneraatioon kykenevää yhteisöä. Yhteisö luo olosuhteet regeneratiivisen kulttuurin synnylle. Miten me suunnittelemme luontona ja yhteisössä elegantin adaptaation tähän uniikkiin paikkaan ja kulttuuriin? Monimuotoiset regeneratiiviset kulttuurit voivat kehittyä kysymällä tätä kysymystä.

[Tämä on alaluku kirjasta Designing Regenerative Cultures, julkaissut Triarchy Press, 2016.]

—

Daniel Christian Wahl katalysoi transformatiivista innovaatiota yhteensulautuvien kriisien alla, antaa neuvoja regeneratiivisesta kokonaisjärjestelmädesignista, regeneratiivisesta johtajuudesta ja regeneratiivisen kehityksen ja bioregionaalisen regeneraation koulutuksesta.

Hän on myös kirjan Designing Regenerative Cultures kirjoittaja.

Lähde:

https://medium.com/hackernoon/natures-whole-system-optimization-informs-community-design-546d484050bd

Kirjoittanut Ashish Kothari; alunperin julkaistu @ Degrowth.de

Podcast alkaa saksaksi, mutta haastattelu 42 sekunnin kohdalta on englanniksi.

Kirjoittajasta

Ashish Kothari on jäsen Kalpavriksh–organisaatiossa, joka on työskennellyt ympäristön ja kehityksen ongelmien parissa Intiassa vuodesta 1979. Hän on myös ICCA Consortiumin johtoportaassa, globaalissa organisaatioiden verkostossa joka työskentelee alkuperäiskansojen ja paikallisyhteisöjen alueilla; hän on ollut Greenpeace Internationalin ja Greenpeace Indian hallituksissa; ja hän on jäsen Beyond Developmentissa, globaalissa ryhmässä jonka on perustanut Rosa Luxemburg Stiftung.

1. Mikä on Radikaalin Ekologisen Demokratian ydinajatus?

Ecoswaraj on vastaus tällä hetkellä vallassa olevan kehitys- ja hallintojärjestelmän sosiaaliseen ja ekologiseen konkurssiin.

Ihmiskunnan tällä hetkellä vastassa olevat monet kriisit ovat muuttumassa yhä enemmän näkyviksi: ekologisen vaurioitumisen aiheuttamien katastrofien muodossa, vahvana eriarvoisuutena pienen ultrarikkaiden vähemmmistön ja suurten äärimmäisten köyhien massojen välillä, sekä puutteen että rikkauden aiheuttamien terveysepidemioiden muodossa, valtavien pakolaisvirtojen muodossa eri puolilla maailmaa sekä monien ennen runsaina esiintyneiden resurssien niukkuutena. Maat kuten Kiina ja Intia ovat nopeasti liittymässä jo teollistuneiden kansakuntien joukkoon kuormittamalla yhä enemmän planeettaa, tai perustamalla siirtokuntia vähemmän voimakkaille alueille planeetalla. Sellaisissa tilanteissa on kiireellinen tarve vaihtoehtoisille hyvinvoinnin kehityskuluille, jotka ovat kestäviä, tasa-arvoisia ja oikeudenmukaisia.

Ei ole epäilystäkään etteikö meidän tulisi lajina kutistua jos me aiomme kunnioittaa rajoja; ei ainoastaan itseämme varten vaan — yhtä tärkeää on — miljoonien muiden lajien puolesta jotka asuvat Maapallolla kanssamme. On ajankohtaista, täten, puhua degrowthista ihmiskunnan kontekstissa kokonaisuutena, ja erityisesti Globaalin Pohjoisen kontekstissa, joka ylikuluttaa ja ylihaaskaa.

Mutta onko degrowth, tai materiaalien ja energian käytön vähentäminen ihmisiltä, validi ja varteenotettava strategia Globaalille Etelälle, eli maille ja populaatioille (mukaanlukien muutamat teollistuneet maat) jotka eivät ole saavuttaneet ylenpalttista tai jopa edes hyväksyttävää vaurauden tasoa? Ehkä ei. Se mitä näillä alueilla tarvitaan on, että he löytävät omat kotikutoiset visionsa muutokselle ja muutoskuluille. Puhun tässä yhdestä sellaisesta: ecoswaraj eli radikaali ekologinen demokratia (RED), joka on syntymässä käytännöllisistä ja konseptuaalisista prosesseista, jotka ovat yleisesti käytössä ympäri Intiaa.

Intia tällä hetkellä näkee itsensä astuvan talouden supervaltojen eliittiliigaan. Kiinan ohella se on nauttinut maailman suurimpia kasvulukemia viimeiset parikymmentä vuotta. Mutta tämä on tullut kammottavilla kustannuksilla ympäristölle, ja sadoille miljoonille ihmisille jotka ovat suoraan riippuvaisia ympäristöstä (Shrivastava & Kothari 2012). Se on myös luonut kasvavan skisman rikkaiden ja köyhien välille, niin että 1% populaatiosta nyt omistaa enemmän kuin 50% maan vauraudesta, kun taas kaksi kolmasosaa kansasta pysyy vailla perustarpeita ja työpaikkojen niukkuus uhkaa sataa miljoonaa nuorta, jotka ovat hetki sitten tulleet osaksi työvoimaa.

Ongelma on osittain kasvufetississä. Talouspolitiikka, joka olettaa kasvun maagisesti muuntuvan köyhien nousuksi köyhyyslinjan yläpuolelle ja kaikkien saavan tuottavat työpaikat, on perustavanlaatuisella tavalla rikki. Se sivuuttaa sen seikan, että monet kasvun hyödyistä valuvat jo rikkaiden pussiin, että robotisaatio voi syrjäyttää ihmisiä työpaikoilta, ja että inflaatio saattaa tehdä asiat vieläkin nihkeämmiksi suurimmalle osalle kansasta.

Tätä moninkertaistaa kasvava valtion vetäytyminen peruspalveluiden tuottamisesta (niiden yksityistämistrendi) ja vakavat tehokkuusvajeet ja korruptio millä tahansa palvelun tuottamisen alalla joka edelleen on olemassa. Kaikki tämä on rakennettu erittäin hierarkisen yhteiskunnan päälle, käsittämättömän alempien kastien, naisten ja maattomien riiston ja alistamisen kera.

3. Miten näet Radikaalin Ekologisen Demokratian ja degrowthin välisen suhteen?

Ecoswaraj’n ja degrowthin periaatteet resonoivat, ja potentiaalia löytyy tulevaisuuden yhteistyölle.

Sillä rajoittuneella ymmärryksellä, joka minulla on degrowthin konseptista ja harjoittamisesta, uskon että monissa yllämainituissa tavoissa, RED resonoi sen kanssa hyvin. Mutta saattaa olla myös kriittisiä eroja, ottaen huomioon degrowthin oletusehdotus ei välttämättä ole sopiva tai hyväksyttävä Globaalissa Etelässä jolle perustarpeiden puute on todellisuutta. Täten on kriittistä kaikille meille tarkastella sekä yhtäläisyyksiä että eroja vaihtoehtoisilla lähestymistavoilla, joihin kuuluu ecoswaraj, degrowth, buen vivir, solidaarisuustaloudet ja muutkin. Alkuun päästiin siviiliyhteiskunnan Peoples’ Sustainability Treaties -aloitteessa Rio+20 -konferenssin tiimoilta, mutta paljon enemmän verkostointia ja kollektiivista työtä vaaditaan tulevina vuosina.

Eräs kriittisistä kysymyksistä joka voidaan esittää osana sellaista työtä on: Mitkä historialliset seikat ovat yhteisiä Globaalin Pohjoisen ja Globaalin Etelän välillä (esim. kolonialismi ja kapitalismi), ja mitkä ovat kriittisiä eroja (esim. henkiset perinteet, maailmankuvat)? Mitkä ovat prosessiperiaatteita jotka ovat aloitteiden taustalla jotka pyrkivät kohti vaihtoehtoista järjestelmää? Mitkä näistä ovat yhteisiä Globaalille Pohjoiselle ja Etelälle (esim. solidaariset ja kollektiiviset toimet), ja mitä ovat erilaisia (esim. marginalisoitujen ympäristöliikkeet, jotka suuntautuvat selviämiseen ja perustarpeisiin vs. suhteellisen hyvin pärjäävät, joiden fokus on kestävyyden parantaminen). Mitkä ovat yhteisiä tekijöitä ja eroja eettisissä arvoissa? Tottakai, nämä kysymykset tulisi kysyä ja vastata ei abstraktisti, vaan perustuen ymmärrykseen käytännön aloitteista, joiden perusta on eri olosuhteissa.

Tämän kaltainen yhteistyö on myös tärkeää meille kollektiivisesti ajaa perustavaa laatua olevia vaihtoehtoja ”vihreälle taloudelle”, ”vihreälle kasvulle” ja jopa ”kestävälle kehitykselle” ja niiden agendoille joita pusketaan globaalisti (ja jotka YK:n kestävän kehityksen tavoitteiden kautta ovat saaneet ”virallisen” aseman kaikkein korkeimmalla YK:n tasolla vuoden 2015 loppupuolelta), mikä kertoo siitä että on muitakin polkuja jotka eivät rajoitu pelkkään kapitalismiin tai valtiojohtoisiin viitekehyksiin (Kothari et al 2015).

Tätä varten on tarpeellista työskennellä lähemmin yhdessä proaktiivisesti ymmärtäen toisiemme konteksteja ja aloitteita. Olisi itse asiassa kiinnostavaa yhteisille harjoittajien tiimeille ja aktivistitutkijoille liikkua tarkastelemassa ruohonjuuritason aloitteita ja yrittää ottaa kantaa kaikenlaisiin mainittuihin kysymyksiin. Jotkut näistä ovat osa uutta ympäristöoikeuden projektia Transformative Knowledge Network of the International Social Science Councilissa jota koordinoi Institute for Environmental Science and Technology Espanjan Universitat Autónoma de Barcelonassa sekä Kalpavriksh, Intiassa. Yksi osa tätä projektia on tarkastella ja keskustella vaihtoehtoisista viitekehyksistä ja maailmankuvista, jotka syntyvät ympäristön ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden liikkeistä ympäris maailman.

4. Mitä ehdotuksia heillä on toisilleen?

Monimuotoinen joukko paikallisia viitekehyksiä voi inspiroida muita

Jokainen vaihtoehtoinen maailmankuva tai viitekehys syntyy tietyssä sosio-kulttuurisessa, ekologisessa, taloudellisessa ja poliittisessa kontekstissa, ja sitä ei voida kopioida tai soveltaa sellaisenaan toiseen kontekstiin. Uskon, kuitenkin, että laajat periaatteet ja arvot, ja oppiläksyt prosessista on mahdollista ottaa käyttöön hedelmällisesti. Degrowth-liike painottaa tarvetta skaalata pienemmälle, ja se voi olla hyödyllinen luokkakontekstissa Etelässä joka ylikuluttaa, tai myöskin Etelän talouksissa yleisesti (kuten Kiina tai Intia) jotka voivat jo olla kestämättömiä tiettyjen aspektien suhteen. Samalla tavoin Pohjoisella voi olla paljon opittavaa alkuperäiskansojen perinteistä ja muista Etelässä, jotka jatkavat elintapojen esittelyä luonnon keskellä, josa jotkut yksinkertaisen elämän aspektit ovat edelleen voimissaan, tai missä holistiset tietojärjestelmät yhdistävät kokemuksellisia, henkisiä ja tieteellisiä elementtejä.  Näin on asian laita esimerkiksi alkuperäiskansojen tapauksessa, jotka edelleen elävät luonnollisessa elinympäristössään.

Syvempi merkitys termille swaraj, sen monimutkaisen vapauden, kollektiivisen vastuun, itseluottamuksen ja autonomian integrointi voi olla jotain josta monet pohjoiset demokratiat ja ihmisoikeusjärjestöt voisivat oppia. Tämä olisi erityisen tärkeää jotta löydettäisiin vaihtoehtoja äärimmäiselle yksilökeskeisyydelle ja yhteiskunnalliselle vieraantumiselle josta Globaali Pohjoinen kärsii ja joka voi johtaa jopa pinnallisiin ratkaisuihin kuten kierrättämiseen ilman että kyseenalaistetaan ylikulutus.

Kääntäen, on paljon solidaarisuustalousmalleja jotka syntyvät Euroopassa ja muualla jotka me Globaalissa Etelässä voisimme hyödyllisesti ottaa käyttöön. Erityisesti aloitteet kuten digitaalinen yhteisvauraus, kahvilat ja voittoa tavoittelemattomat osuuskaupat ja yhteiskunnalliset yritykset³ , ja muut vastaavat voivat olla kiinnostavia etelässä, jossa etsitään hyödyllisiä ratkaisuja työttömyyteen urbaaneissa ympäristöissä. Ja tottakai on paljon kiinnostavia juttuja eteläisessä maailmankuvassa joihin tarttua; kuvittele buen vivir:n tai sumac kawsay:n ja swaraj:n ja ubuntu:n ja monien muiden samanlaisten maailmankuvien voima kun ne tulevat yhteen sisäisesti monimuotoiseksi mutta muuten johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi, edustaen jotain tarpeeksi kiinnostavaa johon nykyiset kulutus-utopian villitsemät ihmiset tulisivat mukaan.

Toisin sanoen, systemaattisempi pyrkimys eri maailmankuvien välillä olevien samankaltaisuuksien ja erojen puristamiseen, tässä tapauksessa degrowth tai ecoswaraj, tarvitaan kiireellisesti.

—————

5. Tulevaisuus: Tilaa visioille, ehdotuksille tai toiveille

Onko meillä mahdollisuuksia viedä tätä agendaa eteenpäin

Ei ole helppoa visioida suurta tulevaisuutta yksityiskohtaisesti (yleisen toivomuslistan kestävyydestä, tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta, rauhasta jne. lisäksi). Mutta niin meidän tulee tehdä jos haluamme pitää toivon elossa, löytää suuntima ja ohjata ruohonjuuritason toimintaa. Kuitenkin, on vielä vaikeampaa keksiä tiettyjä toimivia polkuja saavuttaa sellainen tulevaisuus, sillä nämä kamppailevat monimutkaisessa ongelmien verkossa jossa tällä hetkellä olemme. Kaikkein haastavinta on voimakas vastustus perustavanlaatuiselle muutokselle niiden taholta, jotka ovat valta-asemassa, ei ainoastaan hallituksissa vaan myös yksityisellä sektorilla, ja yhteiskunnan dominanteissa osissa (jota Intian kontekstissa määrittää kasti, sukupuoli ja muut eriarvoisuuden muodot).

Niin korkeita kun raja-aidat ovatkin, kasvava joukko ihmisten aloitteita vastustaa järjestelmää ja luoda vaihtoehtoja on toivon lähde. Ihmisten liikkeet ja siviiliyhteiskunnan organisaatiot (mukaanlukien ammattiliitot) tulee olla muutoksen pääasiallisia ajajia. Joskus tietyt tahot hallituksessa, poliittisissa puolueissa ja akateemisissa instituutioissa ovat tärkeämmässä roolissa, ja meidän tulee jatkaa näiden instituutioiden painostamista näyttelemään suurempaa ja tehokkaampaa roolia. Ajan mittaan yhteisöt voimaantuvat desentralisaation kautta, poliittset puolueet tuntevat suurta painostusta tahoiltaan suunnata fokuksensa uudelleen kohti hyvinvoinnin ongelmia, jotka liittyvät kestävyyteen ja tasa-arvoon. Mutta tuntemukseni on, että me emme voi luottaa poliittisiin puolueisiin yksistään, sillä ne ovat osa edustuksellisen demokratian DNA:ta joka itse tarvitsee muuttaa radikaaliksi, suoremmaksi päätöksenteon muodoksi.

Yksi suuri meidän sukupolvillemme annettu mahdollisuus on historiallinen lokaalin ja globaalin historiallinen yhteenliitos. Yhdellä tasolla on lokalisaatioliikkeet, esimerkkejä on luetellut yllä. Toisella tasolla on kasvava mobilisaatio globaalien ongelmien ympärillä, kuten ilmastonmuutos, globaali rahoitusjärjestelmä, teolliset ruoka- ja maatalousmonopolit sekä monikansallisten korporaatioiden hegemonia. Nykypäivän maailman olosuhteet synnyttävät keskinäisesti vahvistavia paikallisia ja globaaleja tapoja ajatella. Enemmän kuin koskaan me olemme sekä lähiyhteisömme että ihmiskunnan yhteisön jäseniä, tai — vieläkin laajemmin — elämän yhteisön jäseniä, niin kuin paikalliset ekosysteemit ovat osa globaalia ekosysteemiä. Suuri tietoisuus keskinäisestä riippuvuudestamme tulee jokaisen uuden kriisin myötä, ja sen mukana mahdollisuus yhä suurempiin yhteisiin perusteisiin. Jos nousevat liikkeet ympäri maailman, perustuen moninaisiin mutta päällekkäisiin maailmankuviin (vanhoihin ja uusiin) sekä kaiken ylittävään ortodoksiseen ideologisiin ideologisiin näkökantoihin, voivat tulla yhteen, silloi on paljon toivoa siitä että polku järkevämpään tulevaisuuteen muodostuu.

Kirjallisuus ja linkit

Linkit

> Vikalp Sangam – Alternatives India
> Radical Ecological Democracy – Webpage

Kirjallisuus

Kalpavriksh. 2015. Vikalp Sangam: In search of alternatives, Poster exhibition available in book form. <https://drive.google.com/file/d/0B-fW5lp3Tj9YMTg0NkdHcTVyZms/view?pref=2&pli=1>

Kothari, Ashish. 2014. Radical Ecological Democracy: A path forward for India and beyond, Development, 57(1), 36–45. <http://www.palgrave-journals.com/development/journal/v57/n1/full/dev201443a.html>

Kothari, Ashish., Demaria, Federico. and Acosta, Alberto. 2015. Buen Vivir, Degrowth and Ecological Swaraj: Alternatives to sustainable development and the Green Economy, Development, 57(3–4), 362–375. <http://www.palgrave-journals.com/development/journal/v57/n3-4/full/dev201524a.html>

Shrivastava, Aseem. and Kothari, Ashish. 2012. Churning the Earth: The Making of Global India, Viking/Penguin India, Delhi.

Degrowth ei ole ainoastaan leima käynnissä olevalle keskustelulle vaihtoehdoista, eikä ainoastaan akateeminen keskustelu, vaan myös syntyvä yhteiskunnallinen liike. Huolimatta monista samankaltaisuuksista, paljon puuttuu tietoa ja on skeptisyyttä, ennakkoluuloja ja väärinymmärrystä siitä miten eri maailmankuvat, oletukset, perinteet, strategiat ja päähenkilöt sekä degrowth-piireissä että muissa yhteiskuntaliikkeissä toimivat. Täällä syntyy oppimistila —  jolla myös välttää toisien liikkeiden virheiden toistaminen.

Samaan aikaan degrowth on perspektiivi joka on tai voi muuttua integraaliksi osaksi muita perspektiivejä ja yhteiskunnallisia liikkeitä. Vaihtoehtojen integrointi, josta puhutaan degrowthin diskurssissa, muihin näkökulmiin usein epäonnistuu johtuen yllämainitusta skeptisismistä, ennakkoluuloista ja väärinymmärryksistä.

Multimediaprojekti ”Degrowth eri liikkeissä” näyttää miten aloitteet ja liikkeet kehittävät ja toteuttavat yhteiskunnallisia, ekologisia ja demokraattisia vaihtoehtoja. Edustajat 32 eri alalta kertovat työstään ja historiastaan, heidän samankaltaisuutensa ja eronsa muihin mahdollisiin liittoihiṇ. Solidaarisuustaloudesta pakolaisliikkeisiin, perustulosta hiilivoiman vastaiseen liikkeeseen.

Projektia veti “Konzeptwerk Neue Ökonomie” (Uusien taloudellisten ideoiden laboratorio) Saksassa, joten suurin osa kirjoittajista on sieltä. Kuitenkin muutama selkeän kansainvälinen näkökulma on mukana, ja suurin osa liikkeistä työskentelee paljon laajemmin kuin kansallinen taso.

Se mitä seuraavaksi tapahtuu on yhdellä tasolla ennustamatonta ja täysin ennustettavaa toisella. Huolimatta siitä mitä me ihmiset päätämme tehdä, 21. vuosisata tulee olemaan ”odottamattoman ja peruuttamattoman” muutoksen aikaa elämän verkossa. Maapallon järjestelmätieteilijöillä on varsin kuiva termi kuvaamaan sellaista perustavanlaatuista käännekohtaa biosfäärisen järjestelmän elämässä: tilasiirtymä. Valitettavasti ekologia, josta tämä geologinen muutos on saanut alkunsa, on myös tuottanut ihmisiä, joilla ei ole kykyä vastaanottaa uutisia tästä tilasiirtymästä. Nietzschen hullu joka julistaa jumalan kuolemasta sai samanlaisen vastaanoton: vaikka teollinen Eurooppa oli redusoinut jumalallisen vaikutuksen semipakolliseksi sunnuntaiaamun kirkkokäynniksi, 1800-luvun yhteiskunta ei kyennyt kuvittelemaan maailmaa ilman jumalaa. 21. vuosisadalla on analogiansa: suurimmalle osalle ihmisistä on helpompaa kuvitella planeetan tuhoutuminen kuin kuvitella kapitalismin loppu.

Jo nyt kaikkein suosituin liha USA:ssa on kana, ja sen ennustetaan olevan koko planeetan suosituin liha ihmisten kulutuksen määrissä vuoteen 2020 mennessä. Se tulee vaatimaan suuria määriä työtä. Siipikarjatyöläisille maksetaan erittäin vähän: USA:ssa kaksi senttiä jokaisesta pikaruokakanaan kulutetusta dollarista menee työntekijöille, ja joidenkin kanojen tapauksessa käytetään vankilatyövoimaa, jolle maksetaan 25 senttiä tunnilta. Voit pitää tätä Halpana Työnä.

Kapitalismi syntyi tästä rikkinäisestä asiaintilasta. Johtavat luokat yrittivät ylijäämän palauttamisen lisäksi kasvattaa sitä. Se oli helpommin sanottu kuin tehty. Itä-Aasia oli vauraampi, joten vaikka sen hallitsijat kokivat myös sosioekologisia koettelemuksia, he löysivät keinoja sopeutua mullistuksiin, metsien katoamiseen ja resurssipulaan heidän omin vasallivaltiollisin keinoin. Yksi ratkaisu, joka keksi uudestaan ihmisen suhteen elämän verkostoon, tuli vahingossa Iberian aristokratian keksimäksi — Portugalissa ja Kastiliassa etenkin. 1400-luvun loppuun mennessä nämä kuningaskunnat ja niiden yhteisöt olivat sotineet Reconquistassa, vuosisatoja kestäneessä konfliktissa niemimaan muslimivaltoja vastaan, ja ne olivat niin pahasti riippuvaisia Italian pankkiireista rahoittaakseen sotatoimensa, että Portugal ja Kastilia olivat uudestisyntyneet sodasta ja velasta.

Tämä avaa meille tilan tarkastella miten tavat, jotka meille on opetettu ajatella muutoksesta — ekologiset, taloudelliset ja kaikki muut — ovat itsessään yhdistyneet nykypäivän kriiseissä. Tuo tila on kriittinen jos me aiomme ymmärtää suhdetta maailmassa toimimisen ja sen nimeämisen välillä. Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden liikkeet ovat pitkään halunneet ehdoin tahdoin ”systeemin nimeämistä” koska suhteet ajattelun, kielen ja emansipaation välillä ovat intiimejä ja vallalle olennaisia. Maailma-ekologia sallii meidän nähdä miten meidän itsestään selvinä pitämämme käsitteet — kuten Luonto ja Yhteiskunta — ovat ongelmia ei ainoastaan koska ne hämärtävät oikean elämän ja historian, vaan myös koska ne ovat syntyneet siirtomaavallan ja kapitalismin käytäntöjen väkivallasta.