Kuluttaja-asenteen ulkopuolelle ei kuitenkaan voi jättäytyä. Ovathan tavarat (niin levyt, tietokoneet kuin kommandopipotkin) myös symboleita, osa kulttuurista koodistoa. Kuluttamalla ”oikein” voit kertoa että tunnet symbolit (seuraat aikaasi, ts. tiedät mikä on ”viileetä”). Kun 50 vuotta sitten ahkeruus ja säästäväisyys olivat ylpeyden aiheita, nykyisin tilalle ovat nousset taito seurata aikaansa ja hankkia viimeisimmät ja tehokkaimmat tuotteet. Statuksesi määrittyy sen mukaan, kuinka taitava kuluttaja olet. Kuluttajaideologia vaikuttaa koko ajan kaikkien ajatustemme taustalla, vähintään yhtä voimakkaana tekijänä kuin katolinen
kirkko keskiajalla.

Nykyisin taitoa kuluttaa myös tarvitaan ja vaaditaan. Siinä missä vanhaa puhelinta tai kirjoituskonetta saattoi käyttää parikymmentä vuotta, uuden mallit ovat auttamattomasti vanhentuneita jo viidessä vuodessa. Tavarat päätyvät kaatopaikoille yhä lyhyemmän käyttöajan jälkeen. Ja usein tuotteiden käyttöikä on tarkoituksella jätetty lyhyeksi. Nopeasti kuluvat ja vanhentuvat tuotteet sekä muuttuvat muodit ja tarpeet pitävät markkinatalouden rattaan pyörimässä.

Kulutus jakautuu epätasaisesti

Kulutus on ennen kaikkea tasa-arvokysymys. Ei ole mikään uutinen, että teollisuusmaan kansalainen kuluttaa elämänsä aikana kymmeniä kertoja enemmän luonnonvaroja kuin kehitysmaahan syntynyt. Itse asiassa maailmassa on noin 1.5 miljardia ihmistä joiden voidaan katsoa kuuluvan globaaliin kuluttajaluokkaan, eli he mm. liikkuvat henkilöautolla sekä omistavat jääkaapin ja television. (Ja etkös vain sinäkin tunne muutamia tällaisia ihmisiä?)

Köyhempi porukka ei luonnollisestikaan tyydy osaansa, vaan myös kehitysmaat vaativat oikeutta kuluttaa vähintään saman verran kuin länsimaisetkin. Kuitenkin luonnonvarat loppuvat alkuunsa jos yritetään taata meille kaikille kuudelle miljardille keskivertosuomalaisen kulutustaso: jos lasketaan yhteen suomalaisten luonnonvarojen kulutus mm. kuljetusmatkat, viennit ja tuonnit mukaan lukien, voidaan todeta, että yksi suomalainen käyttää noin 90 000 kiloa luonnonvaroja vuodessa, eli yhteensä 246 kiloa päivässä! Useat kansanväliset ympäristöneuvottelut ovatkin kaatuneet kehitysmaiden vaatimukseen ”Nyt on meidän vuoromme kuluttaa!”

Kuka kulutusideologiasta hyötyy?

Vaikka usein toisin väitetään, taloudellinen kasvu ei myöskään välttämättä tarkoita lisää työpaikkoja. Jotta kasvulla olisi positiivisia vaikutuksia työllisyyteen, on kasvun tapahduttava työvoimaintensiivisillä aloilla, mm. palvelusektorilla. Tämänhetkinen talouskasvu perustuu kuitenkin pitkälti työvoiman tuottavuuden nostamiseen, mikä tarkoittaa entistä pääomaintensiivisemmän tekniikan käyttöönottoa. Länsimaiden kasvattaessa talouksiaan koneet ovat jatkuvasti korvanneet ihmistyövoimaa.

Tiettyyn pisteeseen asti hyvinvointi ja talouskasvu tietysti kulkevat rinta rinnan. On vaikea voida hyvin, jos ei ole mahdollisuutta perustarpeidensa tyydyttämiseen. Mutta jossain vaiheessa kriittinen piste ylittyy, ja lisääntyvä tavara ei enää tarkoitakaan hyvinvointia. Jossakin vaiheessa hyvästä rengistä tulee huono isäntä. Kasvusta tulee itsetarkoitus ja kulutusideologiasta kahle. Vai mitä mutakaan voisi ajatella maailmassa, jossa rakennamme minäkuvamme kuluttamalla, näemme päivittäin satoja mainoksia, jotka saavat meidät tarvitsemaan yhä uusia tavaroita, ja sitten paiskimme töitä kustantaaksemme kulutustasomme.

Kulutuselämäntapa on kuluttava.

Jotta edes jonkinasteinen kulutuksen tasaaminen globaalissa mittakaavassa olisi mahdollista, tulisi ”kuluttajaluokan” leikata omaa kulutustaan, jotta köyhemmällä osalla olisi vastaavasti mahdollisuuksia kasvattaa omaansa. Tämä on kuitenkin nykytilanteessa helpommin sanottu kuin tehty. Mainonta lisääntyy kaikkialla maailmassa nopeammin kuin väestö ja väestön käytettävissä olevat tulot. Markkinamiehet ovat laajentaneet toimialaansa erityisesti kehitysmaihin.

Älä Osta Mitään!

Vastareaktioksi kulutuselämäntavalle on syntynyt Älä osta mitään -päivä eli Buy Nothing Day. Päivää on vietetty viimeisten seitsemän vuoden ajan aina marraskuun viimeisenä viikonloppuna, kun kauppojen jouluruuhkat ovat aluillaan. Traditio alkoi Pohjois-Amerikasta, mutta levisi pian myös muualle maailmaan. Vuoden 1998 vapaaehtoiseen ostolakkoon liittyi yli miljoona ihmistä, tänä vuonna päivän suosio kasvoi entisestään.

Päivän nimi on kieltämättä provokatiivinen ja herättää myös vastalauseita. Älä osta mitään -päivän viettäjät joutuvat tämän tästä vastailemaan kysymyksiin. Onko heidän tarkoituksenaan romuttaa koko talousjärjestelmä, ja kuvittelevatko he ylipäätään saavansa mitään aikaiseksi? Onhan toki myönnettävä, että miljoona ihmistä päivän ostolakossa on vain pisara meressä kuuden miljardin ihmisen yhteiskulutukseen verrattuna.

On kuitenkin huomattava ettei päivän kritiikki kohdistukaan suoraan jokaisen henkilökohtaiseen kulutukseen, vaan ostolakon tehtävänä on ylipäänsä kyseenalaistaa koko kulutuselämäntapa. ”Älä osta mitään ei ole kielto, vaan se kehotus laittaa hanttiin kulutusyhteiskunnalle. Se kehottaa ihmisiä olemaan ( edes yhden päivän ajan) muutakin kuin pelkkiä kuluttajia.

Älä osta mitään -päivä on poikkeuksellinen verrattuna muihin kansainvälisiin juhlapäiviin (vaikkapa Jouluun, Vappuun tai Ystävänpäivään), että sen viettäminen tuntuu olevan hankalinta niille joilla varaa on eniten. Suomalaisen itsekuria Älä Osta Mitään -päivä koittelee tosissaan, mutta keskivertonepalilaiselle ostamattomuus on arkipäivää.

Lähde:

https://kulma.net/mkevat/kulutus.html

Stephanie Kaza

Syksy saa ensimmäisten keltaisten lehtien kera, ja opiskelijat palaavat kampukselle. Nuoret ovat innokkaasti uusien kokemusten ja uusien oppien perään. Professorina minulla on ristiriitaiset tunteet heidän paluustaan. Heidän tuore urhea energiansa on inspiroivaa ja suuntaa huomion minun omaankin kutsumukseeni. Mutta sisäisesti kamppailen sen parissa mitä minun tulisi heille opettaa. Ympäristötieteiden kurssit paljastavat häiritsevän aspektin ihmisluonnosta — säälimättömän resurssien kuluttamisen. Ahneuden tuhoamat maisemat eivät ole kaunis näky. Biologiset ja poliittiset vaateet lisämaa-alasta, lisävedestä ja lisäenergiasta ovat muuttaneet Maan piiriä. Tämän kärsimyksen kohtaaminen johtaa väistämättä monimutkaisiin kysymyksiin. Vaikka olen työskennellyt näiden ongelmien parissa monia vuosia ja monista kulmista, silti sydämelläni on raskas kivi. Joka syksy yhdessä opiskelijoiden kanssa kohtaan oman osallisuuteni tämän väärinkäytön pitkittämisessä.

Miten voimme ymmärtää tätä ahneutta? Buddhalainen psykologia selittää ahneuden vetovoiman ja välttämisen avulla. Buddhalaisessa maailmankuvassa kaikki emootiot ovat kolmen perustaipumuksen manifestaatioita — jonkin lisää haluamisen (ahneus), jonkin vähemmän haluamisen (viha) ja jonkin olemattomuudenhalun (harha). Ensimmäinen emootioiden joukko voidaan ymmärtää biologisena veturina mennä kohti sitä mikä on käyttökelpoista tai miellyttävää, toinen haluna palata takaisin sieltä mikä on haitallista tai vastenmielistä, ja kolmas hämmennystä siitä mikä on illuusiota. Yhdessä nämä tunnetaan Kolmena Myrkkynä, kaiken inhimillisen kärsimyksen lähteenä. Buddhalainen polku vapauteen keskittyy halun tutkimiseen ja siitä vapautumiseen, painottaen mielentyyneyden kultivointia sen sijaan. Ahneutta ei nähdä niinkään syntinä, vaan kaikkiin olentoihin vaikuttavana liikkeellepanevana voimana. Joskus se on hyödyllinen, esim. silloin kun eläimet keräävät ruokaa talteen talven varalle; joskus se on haitallinen, esim. silloin kun resurssit kuluvat paineen alaisuudessa. Ahneutta ei voida eliminoida; se on osa elämän prosessia joka ylläpitää meitä… ja kaivaa maata jalkojemme alla.

Ihmisen ahneus selkeästi on vaatinut osansa luonnollisesta maailmasta: maaperän eroosio, veden ehtyminen, elinympäristön tuhoutuminen ja eliölajien katoaminen ovat yleisiä kaikissa maanosissa. Suurin osa sodista ja siirtomaavalloituksista perustuvat myös ahneuteen. Materiaaliset elämämme heijastelevat kumulatiivista impaktia. Amerikkalaiset kuluttavat heidän keskiverto elopainonsa verran joka päivä materiaaleja, jotka revitään maatiloilta, kaivoksilta, laidunmailta ja metsistä. Amerikkalaiset kotitaloudet sitovat ja kuluttavat enemmän tavaraa kuin mitkään muut kotitaloudet historiassa yhteensä. Lähes kaikki kotitaloustuotteemme ovat perustuneet työvoimaan tai luonnonvaroihin, jotka ovat peräisin kaukaisilta mailta muualta päin planeettaa.

Kuinka nämä systeemitason vaikutukset heijastuvat moderniin identiteettiimme? Nykypäivän kulutusyhteiskunnassa itse tuntuu määrittyvän sanonnalla ”Olen se mitä minulla on”, tai Descartesia mukaillaksemme ”Shoppaan, siis olen”. Mukanaoloa vahvistaa mainokset, jotka leikkivät ihmisten tarpeilla turvallisuudesta ja hyväksynnästä. Kehittämällä idealisoituja stereotyyppejä, mainokset vaalivat ahneutta ja epätyytyväisyyden sekä riittämättömyyden tunnetta. Identiteetti voi sulautua tiettyihin tuotteisiin, mikä luo addiktioita brändinimiin ja jopa itse shoppailuun. Ekopsykologit Kanner ja Gomes uskovat, että ”shopaholismi” on laajalle levinnyttä, krooninen ongelma, jossa ihmiset shoppaavat päästäkseen pakoon kärsimystä paljolti samalla tavoin kuin ihmiset käyttävät huumeita tai alkoholia. Konsumerismi nojaa oletukseen siitä, että ihmisen tarpeet ovat äärettömän laajentuvia; jos on olemassa loputtomasti tapoja olla epätyytyväinen, silloin on loputtomasti rakoja markkinoilla uusille tuotteille jotka nuo tarpeet tyydyttävät. Markkinoijat äärimmäisen osaavasti käyttävät hyväksi sitä mikä on olennaista ihmisluonnolle — halua. Kun konsumerismi leviää hälyttävästi ympäri Maapalloa, uskonnot kysyvät ”Mitä me voimme tarjota vastalääkkeenä tähän hulluuteen?”

Buddhan mielestä halun käsittely on perustavanlaatuinen inhimillinen ongelma. Opetuksessaan Neljästä Jalosta Totuudesta hän luo perustan tietynlaiselle metodologialle tämän kaikenkattavan kärsimyksen käsittemiseksi. Opetus on esitetty lääkärin diagnoosin muodossa: kärsimys on sairaus, himo on sairauden aiheuttaja, sairauteen on lääke ja tuo lääke on Kahdeksanosainen Tie valaistumiseen. Miten me voimme soveltaa tätä diagnoosia konsumerismiin?

Aloittakaamme sairauden aiheuttajasta: tyytymättömyys tai takertuminen, himo, halu, kiinnittyminen. Monenmuotoisena se on jatkuva pyrkimys johonkin uuteen tilaan tai tunteeseen, tai tyydytykseen ja pysyvyyteen. Johtuen ainaisen muuttuvaisesta todellisuuden luonteesta, tämä pyrkimys on aina turhauttavaa. Himoon kuuluu myös välttely, halu olemassaolemattomuuteen. Tämän tyyppisessä kärsimyksessä himoitaan helpotusta tai pakoa siitä mikä on epämiellyttävää tai epämieluisaa. Ensimmäinen Kolmesta Myrkystä, mielihyvän etsiminen (tai ahneus), on markkinointipsykologian kulmakivi. Mainonta kannustaa kuluttajia kasvattamaan ahneuttaan niin monilla areenoilla kuin mahdollista.

Tarkastellaan, esimerkiksi, pikaruokaloiden ”superisoja” annoksia, tarjoustalojen alennusmyyntejä, paljastuksia Internetissä. Välttely/viha, tai halu päästä eroon, on yhtä keskeinen markkinointistrategia. Tuholaistorjuntatuotteet ajavat pois vihatut hyönteiset, deodorantit ajavat pois vihatut kehon hajut, pesuaineet ajavat pois ei-toivotut tahrat. Kuluttajat mieluusti uskovat, että he ovat onnellisia jos he voivat vain ajaa pois asiat joista he eivät pidä. Harhaluulo tai tietämättömyys pitkittyy markkinoijien toimilla, jotka pitävät ihmiset hämmennyksessä heidän tarpeistaan. Kaikki kolme myrkkyä ajavat kuluttajan päättymättömään kärsimykseen, kaikki niiden kannattavaksi hyödyksi, jotka hyödyntävät tätä ihmistaipumusta.

Tie ulos konsumerismin kärsimyksestä lepää perimmäisistä syistä ulospääsyssä. Tämä on Kolmas Jalo Totuus — että vapautuminen lakkaamattomasta kärsimyksestä on mahdollinen. Alistetulle ja harhaiselle kuluttajalle tämä on kaikkein kriittisin totuus. Se on buddhismin tarjoama loistava jalokivi lääkkeeksi konsumerismin sairauteen: ihmisellä on valinta tässä asiassa. Voi valita jäädä sairaaksi, tai voi valita vapautuksen ja paranemisen. Eettiset valinnat kulutuksessa ovat ne, jotka tuovat henkilökohtaisen ja ympäristön parannuksen. Epäeettiset valinnat ovat niitä, jotka pitkittävät henkilökohtaista ja ympäristötuhotoimia. Neljäs Jalo Totuus on Kahdeksanosainen polku, tietoisten valintojen tekemisen harjoitus eri toiminnan aloilla, mikä tarjoaa etsijälle vapautuksen konsumerismin kärsimyksestä.

Vapautuksen tavoite tässä kontekstissa voitaisiin määritellä termillä santutthi, tyytyväisyys. Tähän kuuluu vapaus halusta ja kiintymyksestä — dukkhan, kärsimyksen vastakohta. Kun tyytyy siihen mitä on. Oppinut thaimaalainen Pibob Udomittipong kuvaa sitä miten syvästi tämä käsite haastaa modernin konsumerismin. Pian ensimmäisen Thaimaan viisivuotissuunnitelman laatimisen jälkeen 1960-luvulla hallitus kielsi buddhalaisilta munkeilta opetuksen tyytyväisyydestä. Virallinen munkkien johtava elin, Sangha, hyväksyi tämän päätöksen, ilmeisesti pitäen santutthia esteenä talouskasvun idealle. Edesmennyt Buddhadasa Bhikkhu, erittäin kunnioitettu ja yhteiskunnallisesti aktiivinen thaimaalainen opettaja, esitti väitteitä kieltoa vastaan, huomauttaen että tyytyväisyys johtaa viisauden kehittymiseen ja näin ollen on olennaisen tärkeää todelliselle ihmiskunnan kehitykselle.

Konsumerismi keskittyy tarkoitukselliseen halun kultivointiin. Perinteiset opetukset kahdestatoista riippuvuuden ketjusta tarjoaa hyödyllisen työkalun konsumerismin sekä analysointiin että oivaltamiseen. Tämä sykli on usein kuvattu reinkarnaation prosessina; se pätee myös yksittäisiin ahneuden hetkiin. Vapautus voidaan löytää jokaisesta ketjun kohdasta.

Kaksitoista nidanaa seuraavat toisiaan järjestyksessä: 1) tietämättömyys, joka johtaa 2) tahdollisiin muodostelmiin eli karmaan. Se taas johtaa 3) tietoisuuden heräämiseen, joka mahdollistaa 4) nimen ja muodon (paaliksi nama-rupa) eli fyysisten ja psyykkisten ilmiöiden olemassaolon. Nimen ja muodon myötä syntyvät 5) kuusi perustaa tai aistia – siis tavalliset viisi aistia sekä mieli. 6) Kun on aistit, syntyy kosketus, joka buddhalaisessa terminologiassa tarkoittaa aistin, sen kohteen ja aistitietoisuuden yhtäaikaista läsnäoloa. Kosketus johtaa 7) tuntemukseen (miellyttävään, epämiellyttävään tai neutraaliin), joka mahdollistaa 8) halun (tanhan) ja 9) takertumisen synnyn. 10) Näistä seuraa tuleminen ja 11) jälleensyntymä, mikä loppujen lopuksi aiheuttaa 12) sairauden, vanhuuden ja kuoleman. Jokaisen näistä vetovoima, joka perustuu aikaisemman vahvaan kokemukseen, on niin voimakas että ihmiset (ja toiset olennot omalla tavallaan) ovat jatkuvasti tämän kuvion otteessa. Koska kaikki kaksitoista nidanaa ovat toisistaan riippuvaisia olosuhteita, jos yksikään olosuhteista lakkaa olemasta, koko sykli lakkaa toimimasta. Vapautus tästä ahneuden ja kärsimyksen syklistä on se mitä buddhalaiset nimittävät nirvanaksi.

Kuluttajan halu riippuu tunteista jotka syntyvät kontaktista esineiden kanssa aistikentissä. Tunnetilojen tunteminen on buddhalaisessa psykologiassa usein luokiteltu miellyttäväksi, epämiellyttäväksi tai neutraaliksi. Koska tuntemukset ovat ohimeneviä, mainostajat tai myyntiagentit joutuvat jatkuvasti stimuloimaan potentiaalisia ostajia. Tämä tapahtuu luomalla kontaktipisteiden ristituli aistielimille: ruokamaistiaisia, mainostauluja alkoholille, kaupan julkisivu täynnä televisioita. Kontaktipiste on se missä havainnon kohde, aistielin ja tuntotietoisuus kohtaavat. Myyjä tarjoaa esineen; kuluttaja tarjoaa jo valmiiksi ehdollistetun silmän, korvan, nenän, kielen, kehon ja mielen aistikentät.

Se mikä havaitaan aistikentässä on täysin oman kokemuksen ehdollistama, ja tuolle kokemukselle annetaan nimi ja muoto. Nimi ja muoto ovat aiempien kokemuksien ehdollistamia, jotka muokkaavat tietoisuutta ja niitä muotoja joita se tulee saamaan. Sellainen ehdollistaminen on hyvin dokumentoitu alkoholismin ja muiden addiktiivisten käytösmallien tapauksissa. Toistuva alkoholinkäyttö muuttaa ihmisen fysiologiaa enemmän kiintyneeksi alkoholin aikaansaamiin tiloihin. Kun tätä ehdollistamista sovelletaan muihin ylenpalttisen kulutuksen muotoihin, addiktiivinen sykli laajenee kattamaan luksusruoat, brändinimivaatetuksen ja TV-saippuaoopperat. Ajan mittaan akkumuloituva, toistuva kuviointi,  karmiset kuviot, kehittyvät tuottamaan addiktion sukupolvia.

Himo, puolestaan, pitkittää takertumista. Miellyttävistä kokemuksista nauttiminen saa aikaan halun jatkaa niitä; epämiellyttävien kokemuksien kammoksuminen saa aikaan halun lopettaa ne. Nämä takertumisen muodot ovat erityisen vahvoja kun oma identiteetti määrittyy niiden kautta (esim. ”Vältän lihaa; olen kasvissyöjä”; tai ”Rakastan vuorivaellusta; olen huvittelija”). Takertuminen saa aikaan tulemista. Mitä enemmän tarkertuu kulutustavaroihin tai arvoihin, sitä enemmän ihmisestä tulee kuluttaja. Tämä johtaa itseidentifioituneen egon syntymään joka määrittää elämää pääosin kulutuksen kautta.

Lopulta, totta kai, jopa kuluttajan tulee kohdata kuolema, joko tutun omaisuuden kanssa tai ilman sitä. Näin riippuvuuden synnyn kaksitoista uloketta ovat varmistaneet sen, että kuluttajatietoisuus elää ja voi hyvin, saaden yhä moninaisempia muotoja joka päivä. Kuitenkin, oivallukset ja vapautus ovat lähellä vahvasti määrittävien linkkien murtuessa. Mutta miten tämä oikeastaan saavutetaan?

Työni perusopiskelijoiden kanssa Vermontin yliopistossa on antanut minulle mahdollisuuden tehdä muutamia kokeita kuluttajan vapauttamisesta. Nämä kokeet, jotka ovat mallinnettu mindfulnessin avulla, pohjaavat tietoisuuteen käyttäytymisestä, johon aiemmin ei ole kiinnitetty huomiota. Ympäristötieteen opiskelijoille amerikkalainen ahneus ja konsumerismiaddiktiot ovat moraalisen ahdistuksen lähde. Sovelsin buddhalaisia vapautusoppeja opiskelijoiden huoliin uudella kurssilla, jota kutsuin nimellä Konsumerismista Poisoppiminen. Joka viikko opiskelijat tekivät laboratoriokokeen arvioidakseen jotain heidän kulutuskäyttäytymisensä aspektia. Tavoitteeni oli antaa opiskelijoille tapoja tutkia tietoisuutta, joka syntyy konsumerismista itseopiskelemalla heidän kulttuurillista ehdollistamistaan.

Eräs ensimmäisistä harjoituksistamme oli ”omaisuuslista”. Tämä vei opiskelijoiden huomion tarkasti heidän elämänsä fyysiseen todellisuuteen. Jokaisen opiskelijan tuli tehdä lista kaikista heidän tavaroistaan, alusvaatteista sähkökitaroihin. Pelkkä listaaminen jo itsessään oli mindfulness-harjoitus, joka paljasti ylenpalttisuuden ja rationalisoinnin. Vastauksena tälle perustin tukiryhmiä perustuen AA-kerhon malliin erityisen ongelmallisista elämänalueista. Nämä ryhmät käsittelivät kahviriippuvuutta, CD-keräilyä, ylimääräisiä vaatteita ja kenkiä, ja televisionkatselua. Tämän kurssin lopussa opiskelijat todistivat vähentäneen kulutustaan jokaisella näistä alueista.

Ryhmä käsitteli myös energiankulutusta, joukkoliikennekäyttöä ja ruoankulutuksen ympäristövaikutuksia. Me nojasimme loistavaan lähteeseen. The Consumer’s Guide to Effective Environmental Choices, jota on ollut valmistelemassa Huolestuneiden Tiedemiesten Liitto. Opiskelijat pitivät ruokapäiväkirjaa yhden viikon, kirjaten ylös mistä tuotteet olivat tulleet ja estimoiden ympäristövaikutukset. He tarkastelivat ruokavaliotaan arvioidun planeetalle aiheutuneen energiankulutuksen kautta, kalorien sijaan.

Koska kulutusviestit lähetetään niin monen median kautta, sain opiskelijat pitämään kolmen päivän teknologiapaaston. Tämä paasto oli modernin maailman versio luopumisrituaalista, joka suoritetaan luostaritraditioissa. Opiskelijoiden oli luovuttava Internetin käytöstään, televisiosta ja muista haluamistaan teknologioista ja arvioitava sen aikaansaama vaikutus heidän elämäänsä. Ilman pärjääminen yleisesti nähtiin hyvänä harjoituksena, vaikka joissain tapauksissa se vaikutti heidän sosiaaliseen elämäänsä ja synnytti muita dilemmoja.

Television tutkimista varten opiskelijat tekivät sarjan lyhyitä harjoitteita, tehden muistiinpanoja siitä mitä he havaitsivat. Ensiksi heidän piti ”katsoa” TV:tä puoli tuntia niin että laite oli kiinni. Tämä antoi heille jonkin idean omituisesta suhteetsaan elektroniseen laatikkoon. Sitten heidän piti havainnoida muiden opiskelijoiden TV-katselua. He tajusivat, että televisiota katsellessaan he myös näyttivät veltoilta ja tylsiltä, niin kuin jotkut ihmiset havaitsivat.

Kurssin alussa olin pyytänyt opiskelijoilta krijoittamaan kuluttajaomaelämänkerran, jossa alleviivataan jännitteitä ja addiktioita, jotka he ovat jo nuoren elämänsä aikana kohdanneet. Lopuksi heistä jokainen kirjoitti henkilökohtaisen uskomusjärjestelmän, johon he latoivat henkilökohtaiset uskomuksensa ja eettiset periaatteensa kulutukseen liittyen. Ensimmäinen harjoitus oli ehkäpä rippiseremonian muoto, toinen yksinkertainen henkilökohtaisen valan vannominen. Viimeistä sessiotamme varten me pidimme suuren Lahjoitusjuhlan, jossa harjoiteltiin anteliaisuutta antamalla aarteita toisille ja kaikki yli jäävät asiat hyväntekeväisyyteen.

On mielestäni reilua sanoa, että konsumerismi on törmäyskurssilla planeetan rajojen kanssa, ja tauti on leviämässä nopeasti. Jos planeetta (ja täten buddhalaisuus) aikovat kukoistaa tulevaisuudessa, meidän tulee ottaa äärimmäisen vakavasti ympäristölliset, kulttuurilliset ja psykologiset ylikuluttamisen vaikutukset. Vapauttavat dharman menetelmät tarjoavat voimakkaita työkaluja ja harjoituksia, jotka voivat auttaa tässä tehtävässä. Ottaen huomioon ahneuden ja välttelyn kaikkialla läsnäolevat vaikutukset jokaisen ihmisen elämässä, on aina paljon mahdollisuuksia harjoitukselle. Meidän tulee tehdä tämä työ, kirjaimellisesti kaikkien olentojen tähden — ennen kuin konsumerismi syö kaiken sen mikä on jäljellä. Meillä on valinta tässä asiassa — valinta herätä kaiken kärsimyksen keskellä. Oman ahneutemme monimutkaisuutta havainnoimalla me astumme vapautuksen mahdollisuuksiin yksi halu kerrallaan.

Lähde:

http://www.amalthys.com/greenpath/012unlearningconsumerism.html

Mitä me aiomme tehdä?

Sallikaa minun tunnustaa, että en todellakaan tiedä vastausta, mutta minulla on jonkinlainen haju siitä miltä vastaus voisi näyttää. Ihmiskehityksessä korostettava pointti on tämä: meidän tarvitsee kiireellisesti ymmärtää mille me kaikki olemme ”alisteisia” havainnollisella ja epistemologisella tasolla ja kuinka se rajoittaa tunnetta siitä mikä on poliittisesti tarpeellista ja mahdollista. Poliittisella tasolla me olemme alisteisia talouskasvulle ja yhteiskunnallisella tasolla olemme alisteisia konsumerismille — niillä on meidät, meillä ei ole niitä. Sen on muututtava.

Ihmelääkettä ei selkeästikään ole. On houkuttelevaa ajatella että me voisimme muuttaa jonkin asian ja kaikki mukautuisi uudelleen saumattomasti ja kauniisti, kuin jonkinlainen yhteiskunnallinen akupunktio. ”Jos kaikista tulisi vegaaneja”, tai ”jos kaikki lopettaisivat TV:n katsomisen” tai ”jos kaikki meditoisivat puoli tuntia päivässä” tai ”jos vain kaupallista mainontaa ei olisi olemassa”… jos sellaisia asioita tapahtuisi maailman ihmisille, kaikki muuttuisi paremmaksi.

Jotain totuutta tuossa kuitenkin on — jotkut muutokset ovat transformatiivisempia kuin muut, ja maailma ilman mainontaa jossa ihmiset meditoivat päivittäin voisi olla varmasti hyvä lähtökohta — ainakin minulle — eikä vähintään siksi koska se tukisi ihmiskehitystä, mutta mistä sitä tietää? Ja mita kaupallisesti suuntautuneet setäni sanoisivat? Sellaiset jossitteluideat eivät inspiroi toivoa elleivät ne ole osa suurempaa visiota joka on poliittisesti neuvokkaita, jotka tulevat vastaan ihmisiä siellä missä he ovat ja eivät ole luonteeltaan valikoivasti pakottavia.

Sama pointti pätee myös lainsäädäntöideoihin jotka liittyvät ilmastoveroihin, kansalaispalkkaan ja lyhyempään työviikkoon. Meidän tulisi kampanjoida sen puolesta mihin uskomme — tottakai — mutta useimmat muutokset yhteiskuntajärjestyksessä todennäköisimmin ottaa käyttöön ylivoimainen imaginääri. Katso vaikka ”vihreää kasvua” tai ”inklusiivista kasvua”. Tyypillisesti nämä ovat sellaisten ihmisten keksimiä ilmaisuja joita ei voisi vähempää kiinnostaa kasvu, mutta heitä kiinnostaa syvästi ekologinen terveys, ihmisen arvokkuus ja solidaarisuus. Valitettavasti he eivät — koska heidän mielestään he eivät pysty — taistele sellaisten asioiden puolesta omilla termeillään. Lopputulos vahvistaa imaginääriä joka syövyttää arvon lähteitä joita vastaan luulemme protestoivamme.

Maailma liikkuu myös liian nopeasti ja arvaamattomasti staattisille visioille jotka kuulostavat utopistisilta. Idea siitä että halutaan maailman olevan kuin Z, sinnepääsyn esteet ovat X ja täten meidän tulisi tehdä Y ei myöskään kuulosta todelta, vaikka edes siksi että loput kirjaimista saapuvat näyttämölle takavasemmalta ja pilaavat koko show’n. On vain liian paljon tapahtumia käynnissä, ja niin paljon energiaa käytetään yksinkertaisesti tapahtumista selviämiseen. Osittain johtuen ilmastonmuutoksen suorista ja epäsuorista vaikutuksista, joka on todennäköisemmin muuttumassa pahemmaksi tulevina vuosina. Aivan kuin olisimme keskellä merta ja hyppäisimme laivoista toiseen. Se mitä me oikeasti tarvitsemme on maata, mutta emme pääse sinne koska emme näe sitä.

Tuo maa on uusi imaginääri, joka käytännössä tarkoittaa kulttuurillisen koodiston uudelleenkirjoittamista. Me emme pääse sinne marssimalla ja sanomalla: ”Mitä me haluamme? Uuden imaginäärin! Milloin me haluamme sen? Nyt!” Imaginääri määräytyy instituutioista ja säännöksistä ja käytännöistä, joten imaginäärin muuttamiseksi meidän tulee muuttaa myös niitä. Mutta tässä on kriittinen pointti. Meidän tulee pitää tavoite mielessä. Me emme yritä muuttaa ihmisluonnetta, vaan siirtää yhteiskunnan normatiiviset perusteet niin että luonteidemme laiminlyödyt aspektit tunnustetaan ja hoidetaan paremmin.

Tämän takia Perspectiva etsii ”tietoisempaa yhteiskuntaa” — meidän tulee herätä siihen miten maailma muokkaa meitä ennenkuin voimme kunnolla muokata maailmaa. Ja osa tuosta heräämisestä on uudistettu suunta ja tarkoitus fraktaalitasolla — yksilöistä perheisiin, yhteisöihin, maatasolle, ja koko maailmaan. Emme saa tyytyä pitämään show’ta yllä, vaan parannetaan sitä, parannetaan tietä. Ja jos tie ei tunnu johtavan minnekään, tehdään tästä ”show” joka heijastelee sitä kokemusta ja joka auttaa meitä ylittämään sen.

Kontekstualisoidakseni sitä mitä herääminen käytännössä tarkoittaa, The New Citizenship Project:lla on yksi pääviesti ja se on hyvä — nimittäin että meidän tulisi vastustaa ideaa siitä että olemme pelkkiä kuluttajia, ja taistella kansalaistunnustuksen puolesta sen sijaan — siksi siis #Citizenshift. Tämä on tärkeää, eikä vähintään siksi että presidentti painottaa kansalaisuutta lähitulevaisuudessa. Se on osa ”normatiivisuunnitelmaa” johon Rowan Williams viittasi toisessa postauksessa.

Miksi kansalaisuuden tulisi merkitä? Koska se on tarkoituksellinen suhtautuminen elämään. Se on tapa kohdata muita moraalisina vertaisina hyväntahtoisessa toiminnassa. Kyse on myös uskomuksesta, että todelliset, hyvät ja kauniit saavat tilaisuuden, ja että he hallitsevat mikäli heillä on oikeanlaista silmää. Haaste on siis saada kansalaisuuden ilmituonnille aikaa ja tilaa.

Hyödyllinen kontrasti voisi olla The Sunday Assembly jonka motto ”Elä paremmin, auta usein, ihmettele enemmän” on yllyttävä jo itsessään, mutta sellaiset käskyttämiset väistämättä tulevat imaginäärin valitsemiksi. Ellei sitten eksplisiittisesti liitetä ”paremmin elämistä” ideaan hyvästä, ”usein auttamista” myötätunnon kokemukseen ja ”enemmän ihmettelemistä” pohdiskeluharjoitukseen jolla voi huvittaa ja elävöittää itseään mutta joka ei merkityksellisesti muuta maailmaa. Ehkäpä me aidosti tarvitsemme elävöittävää yhteisöllistä viihdettä päästäksemme irti konsumeristisesta tapaenergiasta, mutta jos asian laita on niin, ei häpeillä sen tunnustamista.

The New Economics Foundation on yrittänyt esittää vaihtoehtoista visiota maailmalle jo vuosia, mutta miksi se ei koskaan tunnu menevän läpi? Mielestäni se ei käsittele sisäistä maailmaa ollenkaan, ja siitä puuttuu ymmärtävä tutkimus maailmankuvista (esim. libertaari tai konservatiivi) jotka eroavat toisistaan. Se saattaa muuttua Mark Stearsin ollessa johtajana, mikä on tuntunut alkaneen hyvin. Kuitenkin heidän uusi ”otetaan takaisin oikea kontrolli”-painotus on kakkosluokan käskyttämistä; se ottaa käyttöön vallallaolevan narratiivin huolestuneesta vääryydestä mutta jättää välistä materiaalisen imaginäärin joka sen on luonut. Rooman klubi tuntuu myös jääneen ansaan tavassa kommunikoida joka esittää ongelman todistusaineiston kera ja ehdottaa ratkaisua todistusaineiston kera. Ongelma on, että niin kauan kuin keskustelussa yhteiskunnan normatiivinen perusta tai ”moraalinen järjestys” on ulkopuolisten asioiden tasolla (talous, ekologiset rajat) eikä sisäisissä asioissa (rakkaus, myötätunto, ihmisenä kasvaminen), status quon immuunisysteemi sopeutuu ja absorboi ulkoiset muutokset tavalla joka jättää imaginäärin koskemattomaksi.

Teen näitä arvioita rajatuilla tiedoilla, joten voin olla väärässäkin, ja pyydän anteeksi mitään epäreiluja yleistyksiä. Mutta olen innokas painottamaan että tarvitsee sitoutua johonkin hellän vallankumoukselliseen. Ja sitä varten tarvitsee tietää mikä on vastassa sekä minkä puolesta toimitaan, ilman että pitkitetään vastakkainasetteluja jotka pitävät meidät tasan siinä missä olemme. Sen takia olin mukana perustamassa Perspectivaa. Se ”tarinoiden tarina” jonka tarvitsemme on sellainen jossa kilpailevat visiot maailmasta ja epäsuhdassa olevat arvot voidaan täysin ilmaista harmonisesti, ilman haitallista teeskentelyä että ei ole olemassa objektiivisia arvoja tai arvostelukriteereitä joilla sanoa jonkin elämänmuodon olevan parempi kuin toinen. Sinne päästäksemme meidän tulee kaivaa syvemmältä imaginäärin ontologisia ja epistemologisia perusteita. Tämä tarkoittaa kyseenalaistavammalla tavalla luonnon itsessään tarkastelua, kuinka se synnyttää tietoisuuden, kuinka moraaliset vaistot syntyvät, kuinka ihmiset, instituutiot ja yhteiskunnat muuttuvat. Ja tuosta syvyydestä, toivottavasti, syntyy selkeämpi esteettisen ykseyden ja tarkoituksellisen pluralismin tunne.

Mutta en edelleenkään ole vastannut kysymykseen! Mitä meidän tulisi tehdä? Pakolla lopetan lukuihin. Varokaa.

1. Primum non Nocere. Ensimmäinen asia minkä lääkärit oppivat lääkiksessä. Ensinnäkään älä satuta. Meidän tulee suojella ihmisoikeuksia, ylläpitää vapaata lehdistöä ja oikeusvaltioperiaatetta. Taistella kaikella sydämellä totuuden arvon puolesta. Tietää ja arvostaa demokraattisia keinoja. Valaista täynnä dataa olevia mustia laatikoita joilla pitkitetään konsumerismia. Ja taistella elinkelpoisen ja haluttavan planeetan elinympäristön puolesta… ei antaa sivilisaation tuhoutua.
2. Puhua totuus, kauneus ja hyvyys valtaan. Kaikissa näissä taisteluissa, ei olla ainoastaan puolustuskannalla tai utilitaristi. Sivilisaation perustukset ovat normatiivisia, emotionaalisia ja henkisiä elementtejä jotka tulee tuoda pintaan. Kuten Rowan Williams asian ilmaisee: Moraalinen mielikuvitus ei tapa, mutta sen kieltäminen tappaa, sekä kirjaimellisesti että henkisesti. Olkaamme tarpeeksi rohkeita sanoaksemme mitä todella ajattelemme ja tunnemme, ei ainoastaan sitä mikä on kulttuurillisesti sallittua. Meidän tulee puolustaa maailmamme ekologista ja kansalaisperustaa, kyllä, mutta tavalla joka tunnustaa miksi ne ovat uhattuina. Ihmisoikeuksissa on liian vähän inhimillistä; liian vähän hyvettä hyvyyden signaloinnissa.
3. Pitää se monimutkaisena, mutta tehdä siitä selko. Tämä toteamus on (tai ainakin sen tulisi olla) kutsuhuuto The Alternative UK:lle. Me emme todellakaan tunne maailmaa mikäli pelkäämme käyttää maailman epistemologiaa. Me emme voi nostaa kissaa pöydälle jos me olemme liian ujoja analysoidaksemme ongelmia ontologisella tasolla. Me emme voi puolustaa sielua jos ainoa laillinen maksuvälineemme on materian kieli. Me emme voi suunnitella taloutta uusiksi mikäli kasvu on aina vastaus eikä koskaan kysymys. Kyllä, meidän tarvitsee tavata ihmisiä ja poliitikkoja siellä missä he ovat, mutta meidän ei tarvitse jäädä sinne. On ok rikastaa keskustelua ideoilla ja kielellä joka laajentaa tajuntaa.
4. Kampanjoida ”suuremman elämän” puolesta. Roberto Unger kuvaa allaolevan tarkoituksen hyvin kirjoittaessaan: “Edistysmielinen on sellainen joka haluaa nähdä yhteiskunnan uudelleenjärjesteltynä, osa osalta ja askel askeleelta, niin että tavallisilla miehillä ja naisilla olisi paremmat mahdollisuudet elää suuremmalla tavalla.” Suurempi elämä on hyvä johtotähti edistykselle. Se viittaa ”elämään jolla on suurempi ulottuvuus, suurempi kyky ja suurempi intensiteetti” ja joka ei ole niin vaikea ymmärtää. Me voimme kaikki tehdä ja olla enemmän, kasvavilla kyvyillä ja viisaudella, ja kokea elämän täydemmin ja syvemmin sen seurauksena. Tottakai tämä tarkoittaa, että me kaikki tarvitsemme paikan jossa asua, työtä tehtäväksi ja koulutuksen sekä aikaa jonka tarvitsemme sen tekemiseen. Mutta nuo asiat ovat ratkaisevasti sosioekonomisia keinoja niihin kokeellisiin keinoihin jotka lopulta merkitsevät. Siksi mielestäni on aika ”edistysmielisille” puhua kokemuksesta sinänsä, eksplisiittisellä ja mielikuvia herättävällä tavalla jota tarvitsemme ympäristön häiriötekijöiden läpi tunkemiseen — kieli, esimerkiksi, elämän syville virroille; rakkaudelle, kuolemalle, itselle ja sielulle.. Kun Russell Brand sanoi ongelman olevan pääosin henkinen ja vasta sen jälkeen poliittinen, se oli hienoinen tragedia edistysmieliselle ajattelulle että tämä ajaton viesti olisi viestintuojansa omima.
5. Jatkaa kysymistä — kuka minä olen? Mutta älä odota vastausta. Kysymyksen muuttuessa merkittävämmäksi ja kiireellisemmäksi, todennäköisesti havaitset että tavaroiden ostaminen ei toimi ja toivottavasti tunnet pakonomaista tarvetta etsiä vastauksia siitä mistä välität tässä maailamssa eniten. Kestävä tieto itsestä syntyy kohtaamisista. Minulla se kävi pääasiallisesti kun heräsin ilmastonmuutokseen. Uskon että monet meistä tietävät mitä meidän tulee kohdata jotta meistä tulee se joka olemme, ja tuo kohtaaminen usein saa kansalais- tai poliittisen toiminnan muodon.
6. Puhua vapaasti ”tietoisuuden monimutkaistumisesta” ja käynnissä olevasta ihmiskehityksestä. Me tarkastelimme tätä yksityiskohtaisemmin kolmannessa osassa mutta me tulemme jatkamaan siitä puhumista kunnes ihmiset kyllästyvät kuulemaan siitä ja alkavat yrittää tehdä siitä selkoa ja tekemään jotain asialle.
7. Ajatella systeemisesti, mutta ei unohtaa sitä että systeemit eivät ole koneita. Kaikki on kytköksissä kaikkeen, kirjaimellisesti, mutta aktiiviset ainekset, jotka ovat voimakkaimpia, ovat ihmisten sydämet ja mielet. Nora Bateson on tässä pioneeri. Meidän tulee olla parempia ajattelemaan systeemisesti, kyllä, mutta meidän tulee myös tajuta että tapa jolla ne näemme on osa niiden luonnetta. Saattaa esimerkiksi olla tarina uusintamisesta joka yhdistää ”tuotantovälineiden demokratisoinnin” uusien organisaatiomuotojen avulla; lohkoketju-teknologioita ja 3D-tulostusta, ja että me saatamme lyöttäytyä yhteen uusien rahoitusmuotojen kanssa, esimerkiksi ”perustulon” joka on johdettu hiiliveroista fossiilisten polttoaineiden tuotannon lähteillä, ja näyttää siltä kuin meillä olisi uusi systeemi. Mutta jos sielut ovat samoja, jos sosiaaliset logiikat ovat samoja ja jos imaginääri on sama, me emme saavuta tavoitetta — eli selviytymistä, merkitystä, tarkoitusta, rakkautta — jota etsimme.
8. Yhdistää politiikan suunnittelua imaginäärin uudelleensuunnitteluun. Universaalin kansalaisen investoinnin arvo (yleinen perustulo nimellä joka kuvaa paremmin sen luonnetta) osittain liittyy yhteiskunnallisen painopisteen siirtämiseen ”työpaikoista” siihen mitä Tim Jackson kutsuu palveluksi tai ehkäpä vain ”merkitykselliseksi toiminnaksi”. Hiilelle hinnan antamisen arvo tarkoittaa tietoisuuden laajentamista piilotetuista ekologisista resursseista jotka tekevät talouden mahdolliseksi. Suhteellisen representaation pointti on saada kansalaiset tuntemaan itsensä enemmän mukanaoleviksi poliittisessa prosessissa. Ja niin homma pyörii. Työtä on tehtävänä politiikan saralla ja työtä on tehtävänä sen suhteen mitä politiikka tarkoittaa imaginäärin muokkaamiselle. Me tarvitsemme molempia, ja uusinnettua painotusta jälkimmäiselle.
9. Olla toiveikkaita, ei optimistisia. On muuttunut tavanomaiseksi tehdä pesäero toivon ja optimismin välillä mutta se on tärkeää. Toivo jonka tarvimme antaa tarkoituksen tunteen joka syntyy todellisuuden kohtaamisesta. Kyse on hyvästä kamppailusta tuntea todellisuus paremmin, oppia siitä ja puskea se sitten kohti parempaa itsensä versiota. Mutta sellainen toivo tarvitsee myös kodin. Konsumerismin tuolle puolelle päästäksemme, uuden maailman luomiseksi, meidän tulee suojella ja luoda instituutioita jotka sallivat meidän määritellä episteemiset havaintomme ja laajentaa moraalista mielikuvaamme. Se ottaa aikansa, ja monia ihmisiä, mutta toivon Perspectivan olevan yksi monista jotka johtavat tietä eteenpäin.
10. Ei ole kymmenettä kohtaa, siksi koska tämä ei ole kymmenen kohdan suunnitelma…

@Jonathan_Rowson is Director of Perspectiva

Lähde:

https://medium.com/perspectiva-institute/imagining-a-world-beyond-consumerism-4-d0ae2c846255

Ensimmäinen asia joka pitää sanoa on, että me olemme jo päässeet yli konsumerismista, mutta hajaantuneemmalla, paikallisemmalla ja suurimmaksi osaksi yksityisellä tavalla. Antropologi David Graeber esittää, että jopa kommunismi on sulautettu joka paikkaan jos tiedät vain miten etsiä sitä. Esimerkiksi marxistinen periaate ”jokaiselta taitojensa mukaan jokaiselle tarpeensa mukaan” on se mitä tapahtuu nykypäivän perheissä — suurin osa työstäni isänä on kommunistista tässä mielessä.

Gerry Cohenin kuuluisa essee ‘Why not Socialism?’ puskee näkökohdan vielä pidemmälle väitteellään että ei ole olemassa periaatteellista syytä sille miksi ei ”telttailureissun arvot” — jossa jokainen luonnostaan osallistuu yhteiseen hyväään — tulisi olla myös arvoja joista pitäisimme kiinni asiayhteyksien yli. Yleisemmin me tiedämme miltä se tuntuu arvostaa jotain tai jotakuta itsetarkoituksellisesti, me tiedämme miltä se tuntuu luoda jotain kaunista, kokea ihmetystä, tulla ihastuksen koskettamaksi tai oppia rakkaudesta. Me tiedämme miltä tuntuu olla huoleton, ja olla ilman hinkua ostaa jotain. Me olemme selkeästi yli konsumerismista monin eri tavoin.

Haaste on että arvon lähteet ja käytäntö, jotka konsumerismin tuolla puolen ovat, eivät ole poliittisesti oikeutettuja. On olemassa useita tasoja ongelmalle, mm. makroekonominen, poliittinen, kulttuurinen, teknologinen, sosiaalinen, psykologinen ja sielullinen. Meidän tulee kyetä erottelemaan nämä tasot teoriassa tavalla joka muistaa niiden olevan kytköksissä käytännössä.

Aiempi postaus keskittyi kuluttamisen logiikkaan yksilöiden tapauksessa, mutta nuo logiikat ovat jatkuvasti ympärillä olevan poliittisen imperatiivin, joka lakkaamatta haluaa kasvattaa talouden kokoa ja nopeutta, vahvistamia. Läpikotaiselle ja yksityiskohtaiselle selonteolle aiheesta haluan suositella Tim Jacksonin työtä. Ratkaisu ei ole niin yksinkertainen kuin pelkkä ‘degrowth’ jolla on omat (taloudelliset ja sosiaaliset) ongelmansa. Vaikka kasvun fetishisaatio on syvän ongelmallista, erityisesti ekologiselta kannalta, jämähtäminen kysymään ”kasvua: kyllä vai ei?” ei ole erityisen tuottava tapa edetä. Se on perustavanlaatuinen kysymys, mutta ei yhtä perustavaa laatua kuin moni tuntuu ajattelevan.

Se mikä merkitsee eenemmän on kasvun tällä hetkellä tyydyttämien tarpeiden ja pyrkimysten tyydyttäminen kestävällä tavalla, ja parantamalla kasvavan talouden laatua, mikäli sen tulee kasvaa. Jackson esittää että me voimme muuttaa makrotalouden toimintaperiaatteita — yritys, työ, investointi, raha — niin, että yritys keskittyy vähemmän tuottavuuteen ja liikevoittoon ja enemmän palvelemaan; työ ei ole henkilökohtainen uhraus vaan haluttu kulttuurillinen osallistuminen; investointi ei ole riskaabelia spekulaatiota joka pitkittää velkaa vaan sitoutuminen tulevaisuuteen; ja rahan tarjonta ei ole yksityinen peli, vaan edistysmielisen valtion jakelema yhteiskunnalllinen hyödyke.

Nämä talouden rakenteen ongelmat ovat olennaisia mille tahansa vakavalle koetukselle päästä konsumerismin yli, mutta vaikka ne ovat tarpeellisia, ne eivät ole riittäviä. Haluan keskittyä tässä siihen mitä mieltä olen imaginäärien haastavammista rajoitteista — laajemmista ideatason kamppailuista puhua totta, kauniisti ja hyvin.

Tim Jackson esittää asiansa erityisen elävästi kirjassa Prosperity without Growth (s. 136) kun hän mietiskelee Shalom Schwartzin arvotutkimusta joka johtaa ”evolutionaariseen karttaan ihmisen sydämestä” tai ”circumplexistä”. Y-akselin kuvatessa vaihtelua uutuudessa ja perinteissä ja x-akselin kuvatessa sitä olemmeko suuntautuneet itseemme vai muihin ihmisiin, Jackson havaitsee että ”minä” ja ”uutuus” on legitiimi osa tarinaa, mutta sen tulisi olla vain osa sitä (arviolta neljäsosa!). Sen sijaan, kuten hän asian esittää: “Sen mitä me olemme luoneet kulutuskapitalismiin on talous joka etuoikeuttaa ja systemaattisesti rohkaisee tiettyä ihmissielun segmenttiä.”

Tästä johtuva tunne, että perustavaa laatua olevat kysymykset inhimillisestä ja sosiaalisesta elämästä eivät ole julkisesti sallittuja heijastuu uutuuden ja ulkonaisuuden arvojen konkreettisessa ja johtavassa luonteessa (esim. liikevoitto, menestys, status, trendi) verrattuna suhteellisen orpoon ja epäselvään luontaisten ja perinteisten arvojen luonteeseen (esim. ystävyys, ammatti, yhteenkuuluvuus, myötätunto). Tämä epätasapaino liittyy siviili-instituutioiden rapautumiseen, sekularisaatioon, julkisen keskustelun vulgaaristumiseen ja filosofisten kysymysten alentamiseen yksityiseen ja akateemiseen maailmaan.

Tämän hulluksi tekevän intellektuaalin tukehtumisen kontekstissa — ”Elämässä on muutakin!” ”Miksi emme puhu niistä asioista jotka todella merkitsevät?!” ”Miksi emme kunnolla arvosta asioita jotka ovat todella arvokkaita?” ”Mitä varten kaikki tämä on?” — sain rahoituksen 2-vuotiseen projektiin henkisyyden uudelleenkeksimiseen Lontoon RSA:ssa, jossa oli mukana noin 300 ihmistä suoraan ja monia muita tämän lisäksi epäsuorasti. (The Political and the Spiritual hyvin kuvaa sitä koko kehityskulkua.) Vaikka mietin kuinka kommunikoida loppuraportin ”viestin”, Spiritualise, vuode 2014 lopulla, sain mahtavan sähköpostin Ian Christielta:

Tarvitseekohan viitekehyksen olla post-ekstrinsiikkinen? Meillä on ollut kaksi vuosisataa ennätyksellistä edistystä, yltäkylläisyyttä ja ekstrinsiikkisiin arvoihin (itsekeskeisyys, materialismi, talouskasvu, sosiaalinen liikkuvuus, elintasokilpailussa mukanaolo) yhteiskunnassamme; sisäänrakennettuja ”itsen ylittäviä” ja uskonnollisia arvoja on toistuvasti puoluestettu mutta ne ovat menettäneet institutionaalisen otteensa ja keskeisyytensä meidän elämissämme järkeenkäyville tarinoille. Teollisen yhteiskunnan arvostamat ekstrinsiikkiset arvot ovat nyt todella paineen alla lännessä niukkuuksien palatessa ja tulevaisuudenuskon hiipuessa, hyvistä ekologisen disruption, yhteiskunnan pirstaloitumisen ja talouden toimimattomuuden sekä eriarvoistumisen syistä.

Hyvin sanottu, ja huomaa että ”post-ekstrinsiikkinen” ei tarkoita anti-ekstrinsiikkistä — kyse on asioiden yli menemistä niiden täydellisen hylkäämisen sijaan. Post-ekstrinsiikkinen yhteiskunta ei välttämättä olisi talouskasvua vastaan. Mutta sellaisessa olisi hyvin selvää, että talouskasvu ei ole itsetarkoitus; tavoitteista itsessään tulisi huomion keskipisteitä. Me tulisimme jatkuvasti kiistelemään siitä mitä ne ovat, mutta ne sulautuisivat esimerkiksi hyvyydenm totuuden, kauneuden, rakkauden, hyveellisyyden jne. ympärille. Erityisiä talousmalleja joissa ”kasvu” olisi mukana testattaisiin näitä tavoitteita vastaan, ja ne joko havaitaan tai ei havaita haluttaviksi.

Post-materialistinen painotus, joka tuntuu olevan Pohjoismaissa yhä yleisempää, on hyvä osoitus tästä. Projektit kuten Tech Farm ja 29k Ruotsissa nousevat vakaista markkinatalouksista, jotka kunnioittavat ekologisia rajoitteita sen sijaan, että ne olisivat kokonaan eri talousmalleja. En epäile etteikö Ruotsissa, Tanskassa, Norjassa, Suomessa ja Islannissa ole suuria ongelmia selätettäväksi, ja ne pysyvät haavoittuvaisina maailman tapahtumille, mutta ne ovat saavuttaneet poliittisen ja taloudellisen kehityksen jossa kysymykset siitä miten pitää show pyörimässä ovat kehittyneet kysymyksiksi siitä mitä show yleensäkään tarkoittaa ja minne se kohtaa. Liian monet ihmiset olettavat, että ainoa vaihtoehto konsumerismille on jotain tukahduttavan kunnallista, teknofobista tai taantumuksellista, mutta sen ei tarvitse niin olla. Konsumerismi tulee kesyttää ja syrjäyttää, mutta ei välttämättä eliminoida. Olen esimerkiksi erittäin suuri kirjakauppojen ystävä.

Harvardin professori Michael Sandel kuvasi hyvin ongelman ydintä kun hän sanoi että ”yhteiskunta joissa on markkina” on muuttunut ”markkinayhteiskunnaksi”. Valtion ja siviiliyhteiskunnan tulisi proaktiivisesti sosialisoida ja humanisoida taloutta, mutta sen sijaan hallitukset ovat sallineet markkinoiden asteittain säästää ja dehumanisoida yhteiskuntaa. Rowan Williamsin ilahduttavassa arvostelussa Michael Sandelin kirjasta What Money Can’t Buy Prospect-lehdessä hän huomauttaa Sandelin äärimmäisen markkinoillistumisen kritiikin perusteista seuraavasti:

Keskeinen malli joka tässä oletetaan on sellainen joka on joukko ehdollistamattomia tahtotiloja neuvotella hyödykkeiden passiivisen varaston kontrollista, jossa jokainen niistä kykenee tulemaan redusoiduksi vaihtoarvon immateriaaliseksi laskennaksi. Jos jotain tulisi kutsua ”maailman kieltäväksi” filosofiaksi, tämä on se… mahdollinen absoluuttisen kaupallistamisen maailma.

Hän jatkaa… Ne jotka tuntevat Rowan Williamsin — A-luokan akateeminen filosofi ja teologi ja naseva yhteiskuntakommentaattori — tietävät että hän valitsee sanansa erittäin huolella, joten lue seuraava pitäen tämä mielessä:

Mikäli me haluamme vastustaa tätä älykkäästi, me tarvitsemme doktriinin, rituaalin ja narratiivin: normatiivin hahmotelmia, käytänteitä jotka eivät ole pelkästään funktioita, ja elämäntarinoita jotka kommunikoivat idean siitä miltä kotona olo ympäristössä näyttää — sekä myöskin epäonnistumisen kustannuksia.

Ihailen suuresti Rowan Williamsia, joten haluat yrittää kehittää sitä mitä hän tarjoaa vastauksen poikaseksi konsumerismin tuolle puolen pääsemisen haasteeseen. Jokainen näistä ehdotuksista pitää sisällään tietyn määrän ”logiikkaa” joka tyydyttää ‘Human Givens’:imme ja vastustaa kulutuksen logiikkaa joka aiemmassa postauksessa mainittiin. (Niiden yhteyksien analyyttinen luonne ja idean täydellisempi kehittäminen on tämän postauksen aihepiirin ulkopuolella.)

Doktriini

RSA-projektin aikana antropologi Matthew Engelke sanoi ydintermeistä: “maailmalla on historiansa, ja historialla on politiikkansa.” Sama pointti pätee ”doktriiniin”, mutta se ei tarkoita että meidän tulisi hylätä aihe kokonaan. Doktriinilla ainoastaan tarkoitetaan yhteistä omistautumista tietyille ideoille, periaatteille tai arvoille. Sanoisin että olemme menettäneet sen, ja me kärsimme sen puutteesta.

Hullun epämäääräisen määritelmän ja kunnianhimoisten viittausten ”yhteisiin arvoihin” tuolla puolen meiltä puuttuu yhteinen institutionaalinen tai tekstuaalinen tarttumapinta, jolla selkeytetään sitä keitä me olemme ja mikä meitä kiinnostaa — sekä kansallisesti että kansainvälisesti. Kun meillä on sellaiset, esimerkiksi kansalliset instituutiot tai ihmisoikeuksien julistus, ei enää ole kouriintuntuvaa tarvetta siitä että sellaiset ovat pyhiä tai edes täysin hyväksyttyjä.

Me tarvitsemme jonkinlaisen doktriinin jolla sitoa ihmiset yhteen tavalla jolla he haluavat tulla sidotuksi yhteen. Meidän tulee nostaa esiin lakeja ja periaatteita sekä tarkoituksia joita lait heijastelevat. Sanoisin, että eturintamassa tässä ovat ihmisoikeusjärjestöt sekä myös ”onnellisuus”, ja että kova työ alkaa kun yrittää kehittää sellaisia käsitteitä ilman että häväistään vapauksia. Preferensseni tässä on eudaimonia sekä ykstyiskohtainen kukoistuksen selonteko. Tuon sitoumuksen tekeminen tuo sisältää sen, että valtiolla on rooli niiden olosuhteiden tarjoamisessa, jotka edistävät ihmiskunnan kehitystä ja itsensä kehittämistä. (Kaiken tämän keskipisteestä löytyy hienovarainen filosofinen pointti siitä, että ihmisoikeudet oikeutetaan aiemman tunnustuksen kautta siitä, että on olemassa ihmisen vastuullisuus jota tulee kehittää.)

Rituaali

Maailma on täynnä rituaaleja, mutta suurin osa niistä on avattu. Jalkapallopelit, sunnuntailounaat, kävelyt puistossa koulun loputtua, kakkua juhliin, ja jopa ”viinikello” kuuden aikaan ystävän luona. Sellaiset asiat lisäävät hyvää fiilistä, tekstuuria ja merkitystä elämään, mutta ne ovat ehkä hieman tarpeettomia ja en usko että ne ovat se mitä Williamsilla on mielessä. Rituaaleilla voi olla sosiaaliset elementtinsä, mutta niiden tulee osoittaa yhteiskunnan ulkopuolelle, johonkin suurempaan, täydempään ja syvempään. Rituaalin ytimessä oleva suhde on elämän ja kuoleman välinen suhde, alkuvoimien välittämänä. Senkaltaiset rituaalit voivat esimerkiksi olla kuukausittainen hiljentymisen päivä, ehkäpä toistuva paasto, taikka nuotion ääressä laulamineen. Sellaisten asioiden tulee olla symbolinen todistus ihmisenä olemisen iloista ja suruista, ei siksi että ne ovat hauskoja tai käteviä.

Narratiivi

Me kärsimme eräänlaisesta myyttisestä puutteesta. Me emme tarvitse pelkästään ”uusia tarinoita” koska me hukumme tarinoihin. Jutun juoni, kuten Alex Evans on esittänyt, on että meidän tarvitsee tuoda mythos takaisin elämäämme. Evans esittää, että sellaisten myyttien tulee olla tarpeeksi laajentuvia pitääkseen sisällään ”meidät suurempana” ja ”pidemmän nykyhetken”. Mutta miten tällainen saavutetaan? Eikö siinä ole jotain absurdia, että tuotamme myyttejä työkaluiksi ratkaisemaan merkityksellisyyden ongelmia? Tai ehkä ei, ehkäpä se on juuri mitä luominen ja tarinankerronta oikeasti ovat.

Mietin että onko pointtina sittenkään se, että kyse ei ole myyteistä tai edes meta-narratiiveista. Ranskalaisfilosofi Francois Lyotard tiivistää postmodernin asenteen ”epäuskona meta-narratiiveihin”, mutta hän näki asian päinvastoin etsimällä moderniuden meta-narratiiveja ja havaiten niistä puuttuvan toimintaamme muokkaavan eloisan ja määrittelevän kontekstin. Sen mitä tarvitsemme nyt on katsoa eteenpäin postmoderniuden tuolla puolen olevia meta-narratiiveja. Jos haluamme olla tarkkoja, etsimme ”meta-meta-narratiiveja”. Revi siitä.

Mutta se on totta. Me tarvitsemme ”tarinan tarinan” ja se tarina täytyy olla loistavan inklusiivinen ja insipiroiva visio siitä miten selviydymme ja kukoistamme. Ja en ole varma onko se luonteeltaan ollenkaan myyttinen, ei ainakaan muutamaan tuhanteen vuoteen.

Normatiivin luonnostelmia

Yksi esimerkki ”normatiivin luonnostelmasta” on Kate Raworthin Doughnut Economics, joka kertoo yhteiskunnallisista ja ekologisista rajoitteista joiden sisällä talous joutuu toimimaan. Se on huikea idea ja järkyttävän tärkeä kontribuutio, mutta talous sellaisenaan ei välttämättä ole tarpeeksi suuri viitekehys yhteiskunnalliseen imaginääriin siirtymiselle.

Poliittinen ja filosofinen think tank Metamoderna tarjoaa houkuttelevamman esimerkin siitä miltä ”normatiivin luonnos” näyttää. Heidän tuleva kirjansa The Listening Society yrittää rakentaa kattavan vision siitä mitä yhteiskunnan kokonaisuutena tulisi tehdä. Heidän argumenttinsa on laveasti se, että meta-ideologia on ”voittanut” — periaatteessa Pohjoismainen malli, ja nyt haaste on sekä ohjata maailma kohti tätä mallia ja sitten parantaa sitä tekemällä ihmisten sisäisen elämän kehittämisestä tärkein poliittinen tavoite — ja että idea on erittäin selkeästi hahmoteltu; se ei ole ainoastaan mallia ”meidän tulisi olla muita ihmisiä parempia”, vaan enemmänkin miksi ja miten, millä tavoin, mitä tarkoitusta varten ja kuinka paljon. Näistä parametreista tietyt säännöt ja talousmallit muuttuvat vähemmän käyttökelpoisiksi ja houkutteleviksi.

En ole samaa mieltä jokaisen Metamodernan tapauksen aspektista missään mielessä ja odotankin arvostelevani heidän työtään yksityiskohtaisemmin ennen pitkää, mutta se on virkistävää kuulla yrityksestä ”luonnostella normatiivi”, eli sanoa ”tämä on se mitä mielestäni meidän kaikkien tulisi yrittää tehdä, miksi, ja miten me voisimme sen tehdä.” Siksipä tämänkaltainen rohkea ja visionäärinen ajattelu on liian harvinaista.

Käytännöt jotka eivät ole ainoastaan funktioita

Tämä mielenkiintoinen ilmaisu käsittelee oletettavasti sellaisten harjoitusten tärkeyttä, joita ei ole valittu niiden instrumentaalisuuden takia; sen puolustaminen, että tehdään jotain tavalla joka ei ole tekemiseen liitetty. Esimerkiksi, meditaatio on laajasti kannatettu ja harjoitettu, ja aivan perustellusti — tutkimusnäytöt sen mielenterveydellisistä ja tuottavuushyödyistä ovat erittäin vahvat. Mutta kun tarkastellaan syvemmin, meditaation tarkoitus on luultavasti tarkoituksettomuus — kyse on jatkuvan tekemisen ketjun pysäyttämisestä, jossa tehdään A koska B, ja B koska C… ja Ö koska A.

Valmistujaisseremoniassaan Stanfordissa, Zen-pappi Norman Fischer oli järkkymätön sen suhteen, että henkisten harjoituksien tulisi olla ”Tarpeettomia, absoluuttisen tarpeettomia”:

“Olette tehneet paljon asioita monista hyvistä syistä nyt jo pitkän aikaa… fyysisen terveytenne, psykologisen terveytenne, tunneterveytenne, perhe-elämänne, tulevaisuuden menestyksenne, talouselämänne, yhteisönne, maailmanne takia. Mutta henkinen harjoitus on hyödytäntä. Se ei hoida mtään noista huolista. Se on harjoitus jota teemme ollaksemme yhteydessä elämäämme kaikkien huolien ulkopuolella — päästäksemme yli elämässämme kohti niiden lähdettä.”

Harjoituksen idea on yleisemmin tärkeä. Saksalainen filosofi Peter Sloterdijk on sekä kunnioitettu tutkija että entinen intialaisen mystikon Oshon seuraaja. Hänen vuoden 2013 kirjassaan You Must Change Your Life (s.11) kirjoittaa: “Todellisuudessa luonnosta kulttuuriin siirtyminen ja takaisin on aina ollut avointa. Se johtaa helppopääsyiselle sillalle: harjoituselämään.”

Tämän harjoituspainotuksen haaste on, että se lakkaa toimimasta heti kun se formalisoidaan. Heti kun sanotaan ”asetetaan yksi tunti sivuun päivässä tehdäksemme jotain asiaa vain sen itsensä takia”, ollaan jo heikennetty ideaa. Tässä on jotain ”rentoudu!” ja ”ole spontaani!” -tyyppistä paradoksia käsillä — ei ole mahdollista tavoittaa ja operationalisoida jotain silloin kun arvo on luonteeltaan epäinstrumentaalista.

Tarinoita elämistä

Ole olemme liian kateellisia ja ihailemme liian vähän, osittain koska jälkimmäinen tunne kestää pidemmän aikaa kypsyä. Suurin osa meistä on samanhenkisten ihmisten ympäröimä, jotka elävät samankaltaista elämää. Mutta on niin monta tapaa elää hyvin, ja me emme kuule tarpeeksi esimerkkejä laajentaaksemme mielikuvitustamme siitä mikä on mahdollista. Ajatuksemme ovat niin sidottuja projisoimaan — me näemme itsemme toisissa, mutta harvoin onnistumme näkemään toiseuden toisissa koska meitä ei siihen aktiivisesti kannusteta. Esimerkki joka tulee mieleen, on BBC:n dokumentti australialaisesta miehestä joka pelastaa kengurunpoikasia moottoriteiltä ja hoivaa niitä takaisin terveiksi pienellä farmillaan — tuon dokumentin näkeminen laajensi käsitystäni siitä mitä tarkoittaa hyvä elämä, ei kuitenkaan siksi että minulla olisi yhtäkkinen kiinnostus hoitaa kengurunpoikasia.

Näppituntuma siitä miltä kotona olo ympäristössä näyttää

Matthew Crawfordin teos käsillä työtä tekemisen tärkeydestä sekä tarpeesta suojella ”tarkkaavaista yhteisvaurautta” (”oikeutta jäädä paitsi puhuttelusta”) joka on avuksi kun yrittää tajuta miltä ”kotona olo ympäristössä” näyttää. Niinkuin Crawford asian esittää: ”Me löydämme itsemme tilanteista maailmassa, joka ei ole omaa tekoamme.” Crawfordille ”todellisuuden kohtaaminen” tarkoittaa ainakin kolmea asiaa: materiaalisen todellisuuden kanssa työskentelyä, toisten ihmisten tunnustamista sekä menneisyyden perintöä. Meidän tulee ottaa mukaan tällaiset asiat päivittäiseen mukanaoloon maailmassa vastustaaksemme taivaiden tavoittelua sekä projektiota joka syntyy tekstuaalisen ymmärryksen ja virtuaalimaailman ylikorostamisesta.

Niin myös epäonnistumisen kustannukset.

Mikään tästä ei kuulosta helpolta, mutta meillä ei juuri ole muuta vaihtoehtoa. Vuonna 2014 julkaistussa esseessä – Spirituality and Intellectual Honesty – filosofian professori Thomas Metzinger kirjoitti seuraavat haastavat sanat:

Intellektuaaliseksi ihmiskunnan haasteeksi ymmärretty yhä kasvava uhka, joka syntyy itseaiheutetusta ilmaston lämpenemisestä, selkeästi tuntuu ylittävän nykyhetken ihmiskunnan kognitiiviset ja emotionaaliset kyvyt. Tämä on ensimmäinen todella globaali kriisi, jonka kaikki ihmiset kokevat yhtä aikaa ja yksittäisessä media-avaruudessa, ja meidän katsellessa sen kehittymistä, se tulee asteittain muuttamaan myös kuvaa itsestämme, ymmärrystä joka ihmiskunnalla on itsestään kokonaisuutena. Ennustan, että seuraavien vuosikymmenten aikana me tulemme yhä enemmän kokemaan itsemme epäonnistuneina olentoina.

Tulemmeko me yhä enenevässä määrin kokemaan itsemme epäonnistuneina? Ehkäpä teemme sitä jo? Mutta vaikka vihaan kevytmielistä positiiista ajattelua yhtä paljon kuin seuraavaa henkilöä, en ole valmis antamaan periksi. Ylläoleva Rowan Williamsin esityksen kehittäminen eteenpäin on hyvä alku, mutta syvempi ja samaa sukua oleva toivo, varmastikin, lepää Metzingerin premississä — ”lajimme nykyhetken kognitiivisissa ja emotionaalisissa kyvyissä”. Nuo lajimme kyvyt eivät ole korjattu.

Me tiedämme, kuten kaiken muunkin, että ihmisolennot voivat kasvaa ja muuttua paremmiksi. Ja se ei enää ole valinnaista. Itse asiassa se on uusi kategorinen imperatiivi. Meidän tulee yksinkertaisesti ymmärtää mitä se merkitsee ihmisille kasvattaa ja kehittää ja ajatella sitä mitä seuraa poliittisista ja yhteiskunnallisista instituutioista ja yhteiskunnallis-taloudellisesta lainsäädännöstä. Se ei ole pieni tehtävä, mutta jostain on aloitettava, ja se on seuraavan postaukseni aihe.

@Jonathan_Rowson is Director of Perspectiva

Lähde:

https://medium.com/perspectiva-institute/imagining-a-world-beyond-consumerism-2-fe52a80257e5

Tuttujen kulutusyhteiskunnan tunnusmerkkien hiipuessa uudet institutionalisoidut yhteistoiminnan muodot voivat auttaa helpottamaan disruptiota ja ennaltanähtyjä vaikeuksia.

Tämä on sarjassaan ensimmäinen postaus post-konsumerismista. Sen on kirjoittanut Maurie J. Cohen ja alunperin se on julkaistu TruthOut:

Kuuluisalla tavalla ottaen käyttöön $5 päiväpalkan vuonna 1914, Henry Ford oli ensimmäinen teollisuuspamppu joka tunnusti että kulutusyhteiskunta voi toimia ainoastaan kun työläisillä on pääsy runsaisiin tuloihin jotta voitaisiin rahoittaa harkitut ostokset. 1930-luvulla John Maynard Keynesin valvonnassa tästä ymmärryksestä tuli perimmäisiä makrotalouspolitiikan opinkappaleita eri puolilla maailmaa. Kuitenkin 1970-luvulla korkea inflaatio, uppiniskainen työttömyys ja muut taloudellisen epävakauden aiheuttajat kyseenalaistivat tämän strategian ja saivat aikaan tulevina vuosikymmeninä neoliberaalien uudistusten aallon.

Tätä seuraavat vuodet toivat mukanaan stagnoituneiden palkkojen ja kasvavan palkkaeriarvoisuuden pitkitetyn kauden, ja kulutusyhteiskuntaa kasvatettiin, kuten nykypäivänä tunnustetaan, purkamalla pankkisektorin sääntelyä ja hukuttamalla maailma helposti saatavaan luottoon. Vuosien 2007-08 finanssikriisi ja tästä seurannut Suuri Taantuma paljastivat tällaisen politiikan huonot puolet, ja konsumerismin kestävyyttä talousveturina kohtaan tuntemamme epävarmuus on palannut.

Kulutusyhteiskunta sosiaalisen organisaation järjestelmänä tuntuu olevan vaarassa monelta taholta. Ensinnäkin, Pohjois-Amerikan, Euroopan ja suurimman osan Aasiaa populaatiot ovat ikääntyviä, ja demografiset muutokset siirtäät preferenssejä pois elämäntyyleistä jotka perustuvat materiaaliseen akkumulaatioon. Lisäksi milleniaalit jatkavat erittäin prekaareissa työolosuhteissa. Näiden kahdenlaisten trendien seuraukset ovat ilmiselviä romahtavissa oman kodin omistuksen määrissä ja henkilökohtaisen autoilun vähentyessä useissa maissa.

Toiseksi, kasvava eriarvoisuus murtaa keskiluokan, joka on enemmän kuin puoli vuosisataa ollut kulutusyhteiskunnan vauhtipyörä ja tiimalasin muotoisen sosiaalisen rakenteen kasassapitävä voima.

Kolmanneksi, yksityinen kulutus riippuu vastaavasta julkisista ostoista, ja leikkauspolitiikka viime vuosikymmeninä on ominaista taantuvalle poliittisille varoille tehdä vaadittavia investointeja uusia sosiaalista ja poliittista infrastruktuuria jolla kulutusyhteiskunta lepää.

Lopuksi ehkä kaikkein tärkeimpänä, konsumeristinen elämäntyyli on pitkään perustunut palkkatyöhön ja työntekijöiden haluun käyttää suhteellisen luotettavat tulovirtansa tuotteisiin ja palveluihin. Vakityöt jotka kompensoivat työntekijää vuosi- tai tuntipalkan mukaan ja tarjoavat säädylliset edut ovat katoamassa, ja vähemmän säännöllinen silpputyö on muuttumassa tavanomaisemmaksi. Jotkut analyytikot ovat lakonisesti luokitelleet Uber-tyyppisen työn lisääntymisen ”jakamiseksi” kun tämä trendi itseasiassa kuvaa sitä kuinka työntekijöillä on yhä tarpeellisempaa raapia kasaan freelance-toimeksiantoja saadakseen ansaittua leipänsä.

Samaan aikaan kun me alamme nähdä siirtymän pois kulutusyhteiskunnasta, uusi digitaalisten teknologioiden aalto joka perustuu keinoälyyn on horjuttamassa monia talouden sektoreita — terveydenhuollosta insinöörityöhön. Tämän disruption lopputulema on, että lyhytaikaisista tehtävistä tulee täysin normaaleja työnkuvassa.

Vastauksena kehitykseen useat hallitukset ovat alkaneet osoittaa kiinnostusta työntekijöille työnteon ulkopuolisen tulonlähteen tarjoamiseen. Nämä ehdotukset ovat tulleet lukuisissa eri muodoissa, ja niihin kuuluu mm. perustulo, kansalaisosinko ja laaja omistuspohja korporaatioissa. Erityisen huomattavaa on Suomen jokin aika sitten julkistama ohjelma kokeilla perustuloa jossa maksetaan kaikille tuensaajille noin €800 kuukaudessa. Toiset maat keskustelevat aktiivisesti samankaltaisista aloitteista.

Valitettavasti äärimmäinen poliittinen sirpaloituneisuus USA:ssa ja Euroopassa tekee epätodennäköistä siitä että nämä ideat koskaan saisivat laajempaa lainsäädännöllistä tukea. Mitä tekevätkään sillä aikaa kärvistelevät kotitaloudet kulutusyhteiskunnan tukipilarien romahtaessa ja silminnähden kaikkein ilmiselvimmän vaihtoehdon muistuttaessa 2000-luvun maaorjuutta?

Me tunnumme olevan tienristeyksessä jossa meidän tulee löytää uudelleen keskinäisen avunannon opinkappaleet. Yksi vaihtoehto on rakentaa uusien osuustalouden muotojen päälle jotka sulauttavat yhteen tuotannon ja kulutuksen yksittäiseksi organisaatioksi.

Suurin työntekijä-kuluttajaosuuskunta maailmassa on 800 kaupan Eroski-kauppaketju (suom. huom. S-ryhmä on todennäköisesti suurempi, mutta kukaan ei pidä melua S-ryhmästä), tunnetun Mondragón-osuuskunnan sivuliike, jonka pääkonttori on Espanjan baskialueella. Pienemmät prototyypit menestyvät USA:ssa, Weaver Street Market Pohjois-Carolinassa ja Black Star Co-op Pub and Brewery Teksasissa. On olemassa myös viitteitä siitä että pidättyväisyys joka perinteisesti on kuvastanut osuuskuntien ja liittojen suhdetta on nyt antamassa tilaa uudelle yhteistyön hengelle joka tukee tätä yleistä ideaa.

Historia viittaisi siihen että talouden siirtymät ovat äärimmäisen tuskallisia ja kaoottisia. Näin oli asian laita kun maatalousyhteiskunta antoi tilaa teollisuudelle 1700-luvun jälkipuoliskolla. Samanlaiset dislokaation muodot olivat laajalle levinneitä kun palvelutalous vuorostaan korvasi tuotannon kaksi vuosisataa myöhemmin. Vaikka tämä jälkimmäinen transformaatio on edelleen käynnissä, uudenlainen sosio-teknisen muutoksen aika on käynnissä. Tuttujen kulutusyhteiskunnan tunnusmerkkien hiipuessa uudet institutionalisoidut yhteistoiminnan muodot voivat auttaa helpottamaan disruptiota ja ennaltanähtyjä vaikeuksia.

Lähde:

Preparing for the End of Consumer Society