Peter Kropotkin: Mutual aid. Anarkokommunismin teoriaa, joka on idea tribaaliperustaisesta, ei-hierarkisesta, itseorganisoituvasta lahjataloudesta.

Marcel Mauss: “The Gift” by Marcel Mauss. Eri yhteiskuntien lahjojen antamisen antropologista tarkastelua.

Browne & Milgram: “Economics and morality : anthropological approaches”. Antologia, joka tarkastelee lahjoja ja hyödykkeitä.

Lewis Hyde:  “The Gift: the erotic life of property”. Kertoo lahjojen antamisen motivaatiosta, idea kiertävästä vastavuoroisuudesta, lahjojen antamisesta ja yhteisöstä.

Herbert Gintis, Samuel Bowles, Robert T. Boyd, Ernst Fehr: “Moral Sentiments and Material Interests: The Foundations of Cooperation in Economic Life (Economic Learning and Social Evolution) “ Anthologia. Kirjan johdatuskappale löytyy verkosta.

Herbert Gintis: “The bounds of reason: Game theory and the unification of the behavioral sciences”. Tarkastelee sitä miten taloustiede, sosiologia, antropologia ja sosiaalipsykologia voivat integroida peliteorian uskomuksiinsa, joilla esittää uusi kokonaiskuva yhteistyöstä. Ensimmäinen kappale verkossa. Kirja-arvioita: Arvio 1. Arvio 2

Irma Thoen: “Strategic affection : gift exchange in the 17th century”

Fehre & Gintis: “Human motivation and Social Cooperation” tarkastelee yhteistyötä ryhmätasolla ja julkishyödykkeissä.

Kappale The neuroeconomics of cooperation and sharing kirjasta Handbook of Social Capital.

Kolm & Yhtier: “Handbook of the economics of giving, altruism, and reciprocity”. Tarkastelee ei-altruistista ja altruistista antamista.

Latitude Research & Shareable.net: New Sharing Economy Study tarkastelee luottamusta yhteiskuntaamme, miten jakaminen verkossa vaikuttaa IRL-jakamiseen.

James Fowler & lääketiedesosiologi Nicholas Chritstakis: “How cooperation spreads in a social network“,  “Is Sharing contagious?” on spekulaatiota siitä mitkä ovat tämän tutkimuksen vaikutukset

Zak, Stanton, Ahmadi: “Oxytocin Increases Generosity” , tieteellinen tutkimus

Reciprocal exchange in game theoretic experimental economics. Tutkimus.

Nowak & Roch: “Upstream reciprocity and the evolution of gratitude”, teoreettinen tutkimus, Proceedings of the Royal Society B 2007

Engelmann, D. & Fischbacher: “Indirect reciprocity and strategic reputation building in an experimental helping game.”, U. 2002, Univ. Zürich working paper no. 132. http://www.iew.unizh.ch/wp/iewwp132.pdf.

Bartlett & Desteno: “Gratitude and prosocial behavior” , Psychological Science 2005

Barry Shwartz: “The social psychology of the gift”, essee ja paperi johon se perustuu The American Journal of Sociologyssa July 1967. Aiheena se miten lahjojen antaminen luo sosiaalisia identiteettejä

Greiner, Levati:  “Indirect reciprocity in cyclical networks”

James Andreoni: “Giving gifts to groups : how altruism depends on the size on the number of recipients”, Journal of Public Economics 2007

Lähde:

Gift economy intellectual resources

Huomaan olevani yhä enemmän tyrmistynyt ja yllättynyt vaihtoehtovaluuttoja ajavia kohtaan, jotka ehdottavat ja ajavat järjestelmiä, jotka periaatteessa tarjoavat varsin vähän muutosta nykysysteemiin. Useimmissa tapauksissa nämä “vaihtoehdot” ovat yksinkertaisesti ei-valtiollisia versioita samasta transaktionaalisen niukkuuden mallista. Suurin osa innovaatiosta tapahtuu tällä hetkellä yltäkylläisissä informaatiohyödykkeissä, ja niukan transaktiovaluutan sekä yltäkylläisten hyödykkeiden välillä on sisäänrakennettu epäyhteensopivuus. Tämä luo mahdollisuuden uudelle arvokirjanpitomallille, joka itsessään perustuu yltäkylläisyyteen.

Olin täten varsin mielissäni huomata kaksi postausta Alan Rosenblithilta rahan uudelleenkonseptoinnista. Puhuessaan informaatiohyödykkeistä Alan huomauttaa:

Se mikä on kaikkein tärkeintä tässä uudessa tuotantomuodossa on, että se EI OLE quid-pro-quo, jotain-jostakin -yhteiskunnallinen konstrukti. Pääasiallinen motivaattori osallistumiselle on sisäänrakennettu eikä niinkään ulkoinen. Täten kaikkein perustavanlaatuisimmalla tavalla tämä uusi valuutta EI PERUSTU quid-pro-quo -yhteiskuntasopimukseen. Tämä on vaikeaa meille käsittää, sillä kaikki moderni raha perustuu oletukseen siitä, että arvon tuottajien tulisi saada motivaationsa markkinoiden määrittämästä palkkiosta. Kaikkein vaihtoehtoisimmatkin rahasubstituutit yksinkertaisesti toistavat tätä samaa kaavaa. Quid-pro-quo -markkinoiden logiikka menee kutakuinkin näin: “Annan sinulle palveluani €50/tunti mutta ei €30/tunti, ja jos sinulla on varaa tähän, olet aikani arvoinen.”

Sen sijaan nämä uudet valuutat keskittyvät tekemään oikean paikan löytämisestä helppoa omalle vaivannäölle, joka ei perustu ulkoiseen palkkioon vaan sisäiseen arvoon. Toisin sanoen, missä vaivannäköni tulee olemaan minulle kaikkein tyydyttävintä ja eniten harmoniassa yhteisöni kanssa? Puhutaan oikeasta sijoittelusta ja taloudellisesta yhteydestä ihmisten kanssa ympäri palloa.

Olen äärimmäisen optimistinen, että tämänkaltainen maailma ei ole ainoastaan mahdollinen, vaan väistämätön.

Olen samaa mieltä, aina ihan loppukaneettiin saakka siitä, että tämä siirtymä on väistämätön. Alan esittää joitain syitä sille miksi aiemmassa postauksessa:

Kuvittele maailma, jossa joka kerta kun näet hieman vaivaa ja käytät aikaa interaktio on tädellinen sen tapahtumahetkellä. Toisin sanoen, kontribuutiosi ei riipu siitä että saisit arvoa joskus tulevaisuudessa. Yksinkertaisesti teet juttuja koska itsevaltaisesti niin päätät.

Tuntuuko tämä pilvilinnojen perään haikailulta? Usko tai älä, tämä perusyhteiskuntasopimus on jo toiminnassa ja mahdollistaa suuren mittakaavan ryhmäprojektit. Kun tietyn alan asiantuntija päättää käyttää aikaa kirjoittamiseen tai Wikipedia-artikkelin editointiin, hän ei kuvittele saavansa siitä rahaa. Interaktio on täydellinen heti kun artikkeli on valmis. Kun muusikko valitsee Creative Commons -lisenssin työlleen, hän ei odota saavansa rojalteja. Jälleen kerran interaktio on valmis heti kun hän valitsee tuon lisenssin. Molemmissa tapauksissa kontribuutio perustuu sisäiseen motivaatioon ulkoisen sijaan.

Haluaisin puhua lisää ylläolevan järkeilyn kolmesta seurauksesta, jotka tukevat sitä kantaa, että siirtymä tuottavassa toiminnassa kohti vastavuoroisia tai lahjatalouteen perustuvia markkinoita on väistämätön:

• Laajempi vapaus/itsemääräämiskyky: Kun puhutaan “vapaista markkinoista”, me usein ylenkatsomme transaktiomallin rajoitteita. Ja kuitenkin transaktionaaliset markkinat ovat luonnostaan sopimusperusteiset markkinat. Kun sopimusperusteinen suhde syntyy, molemmat osapuolet ovat velvoitettuja noudattamaan omaa osaansa sopimuksesta. Tämä rajoittaa kaikkien osapuolten vapautta ja johtaa tehottomuuksiin neuvottelun muodossa ennen sopimusta sekä mahdolliseen sopimuksen käräjöintiin sen jälkeen. Tämä konfliktipotentiaali luo myös tarpeen oikeusstandardeille, jotka rajoittavat yksilövapauden skooppia lisää. Lahjatalouden markkinat välttävät käräjöinnin eliminoimalla sopimusperustaiset velvoitteet kokonaan. Lahjamarkkinoilla tuottajat näkevät potentiaalisen palkkion sopimuskompensaation sijaan. Markkinatoimijat uhraavat taatun kompensaation vapauden puolesta kontribuoida sillä tavalla kuin he haluavat sekä kyvyn puolesta saavuttaa paljon suurempi yleisö. Psykologian tutkimus ja empiiriset havainnot osoittavat molemmat sen seikan, että kun perustarpeet on tyydytetty, kyky tavoitella luontaisia tavoitteita on paljon motivoivampaa kuin ekstra (rahallinen) kompensaatio. Siinä määrin kuin tämä on totta, tuottavat toimet siirtyvät pois transaktionaalisesta toiminnasta ja kohti alustoja, jotka perustuvat vastavuoroiseen vapaaehtoislahjoittamiseen.
• Yksinkertaisuus: Aiempi pointti antaa ymmärtää, että osallistuminen lahjatalouksiin on yksinkertaista. Lait ja säännökset korvataan löyhemmillä sosiaalisilla konventioilla. Markkinoille tulon rajat eliminoituvat. Meritokratia helpottuu, koska arvoa voidaan tarjota ilman aiempaa sopimusta kompensaatiosta, mikä tarjoaa uusille markkinoille tulijoille mahdollisuuden näyttää arvoa ilman portinvartijoihin turvautumista. Kitka vähenee kasvaneen epävarmuuden hinnalla, kuitenkin epävarmuuden kanssa tulee helpommin toimeen, sillä vähentynyt kitka mahdollistaa kasvaneen kokeilun ja yrittäjämäisyyden. Tämä yksinkertaisuus mahdollistaa tehokkaan vaivannäön siirron transaktiomarkkinoilta lahjamarkkinoille.
• Ei kilpailevia valuuttoja: Transaktiomarkkinat ovat täynnä perinteisiä valtioiden liikkeellelaskemia valuuttoja. Pyrkimykset innovoida transaktiomallia tulevat rampautumaan tarpeesta kääntää ihmiset pois perinteisistä valuutoista. Toisaalta lahjamarkkinat ovat kypsiä innovaatiolle, koska ketään ei ole tiellä. Sosiaalinen pääoma on tähän asti pysynyt suurelta osin mittaamattomana ja vaatimukset yhteensopivasta kirjanpitojärjestelmästä ovat näkyviä. Innovaatio tällä alalla tulee kokemaan perinteisten toimijoiden vastarintaa, sillä monet eivät onnistu tunnustamaan runsauteen perustuvaa kirjanpitojärjestelmää valuutaksi itsessään. Tämä kyky innovoida ilman vastarintaa tulee lisäämään vetoa näille markkinoille.

Nämä kolme ominaisuutta tulevat houkuttelemaan uusia toimijoita lahjatalouteen ja vetämään puoleensa tuottavaa toimintaa pois transaktiomarkkinoilta. Poislukien jotkut dramaattiset muutokset teknologisessa kehityksessä, olen samaa mieltä siitä että hänen kuvaavansa maailma on väistämätön.

Lähde: http://onthespiral.com/why-gift-economy-will-grow-unnoticed

Kirjoittaja: Arjo Klamer

Lahja on hyödykkeen siirtämistä ilman odotusta vastaavasta teosta takaisin. Hyödyke voi olla aineellinen asia tai rahaa, mutta myös jotain aineetonta, kuten aikaa, huomiota, informaatiota tai tietoa. Lahja voi olla yhden henkilön ’antama’ huomio toiselle, tai aika jonka henkilö lahjoittaa taideinstituutille vapaaehtoisena. Yleensä lahja tuo mukanaan vastavuoroisuuden: antaja odottaa saavansa jotain takaisin vastalahjaksi. Ystävät odottavat toisilta ystäviltä huomionosoituksia vastineeksi heidän ystävällisistä teoistaan; lahjoittajat odottavat jonkinlaista arvostusta; ja ne jotka antavat joululahjoja odottavat saavansa lahjoja takaisin. Lahjan antamisen ilmiön ymmärtäminen tapahtuu vastavuoroisuuden luonnetta ymmärtämällä.

Ekonomistit erityisesti voivat olla halukkaita pitämään lahjojen vaihtamista markkinavaihdantana, vastasuorituksineen. Kuitenkin lahja eroaa perustavanlaatuisella tavalla päittäisestä markkinavaihdannasta. Markkinavaihdantaa mitataan sillä, että kaupan ehdot ovat selkeästi määritetyt ja kauppa tapahtuu yhdellä kertaa. Vaihdettava hyödyke on hinnoiteltu ja vaihtaa omistajaa rahaa tai velkakirjaa vastaan. Osapuolet voivat sopia myöhemmästä maksusta tai myöhemmästä toimituksesta, mutta he asettavat ehdot vaihdannan hetkellä, eksplisiittisen tai implisiittisen sopimuksen muodossa. Tätä vastoin lahjan arvoa ei yleensä hinnoitella tai eksplisiittisesti mitata millään tavalla — annan aikaani ja me emme puhu siitä miten arvokasta se on — ja, kun esiintyy odotuksia vastavuoroisuudesta, vaihdannan olosuhteet pysyvät määrittelemättöminä ja ympäripyöreinä. Odotan jotain takaisin lahjastani, mutta me emme puhu siitä mitä, milloin ja miten. Kiinnitän nyt huomioni sinun avio-ongelmiisi ja sinä, toivottavasti, teet vastapalveluksen myöhemmin, ehkä auttamalla minua muuttamaan, tai tarjoamalla minulle illallisen ensi viikolla, tai antamalla minulle alennuksen taide-esineestä.

Antelias lahjan antamisen tulkinta pitää lahjaa minä tahansa ’hyvänä’, mukaanlukien rahaa, joka siirretään, välitetään tai kuljetetaan yhdeltä taholta toiselle. Vastineen arvoa, ajoitusta tai palautusta ei ole määritelty. Tuon määritelmän avulla tulkittuna lahjat muodostavat suurimman osan kirjatuista taloudellisista transaktioista. Palkansaajat voivat vuokrata ja ostaa elintarvikkeita ja muita esineitä kaupasta tarjotakseen asumuksen, ruokaa ja lomia muille kotitalouden jäsenille (kuten lapsilleen), sekä perheelle ja ystävilleen. Suurin osa joulun kulutuksesta on kohdistettu lahjoihin joulukuusen alle. Mutta osa veroista voidaan pitää lahjoina, mitä tulee siihen että ne ovat siirtoja tukea tarvitseville.  Vaikka nämä jälkimmäiset lahjat eivät ole voluntaarisia, ne täyttävät määritelmän: vastalahjalle ei anneta mitään määritettä.

Kaikkein tärkeimmät lahjat, kuitenkin, eivät jää kirjoihin. Mieti erityisesti äitien lapsien edestä tekemää palkatonta työtä, sitä kun lapset hoivaavat vanhempiaan, ja sitä miten vapaaehtoiset antavat omaa aikaansa hyväntekeväisyyteen, kirkoille ja kulttuurijärjestöille. On olemassa myös tyypillisiä rahamuotoisia lahjoja organisaatioille. Maassa kuten USA kaikkein tärkeimmät edunsaajat ovat kirkot. Muita tärkeitä edunsaajia ovat hyväntekeväisyysjärjestöt, tieteelliset instituutiot ja kulttuuri-instituutiot.

Taiteellisen (tai minkä tahansa muun) aktiviteetin sponsorointi viittaa lahjaan vain kun diili ei määrittele vaihdannan ehtoja. Kun sponsori tulkitsee diilistä aiheutuvan kuluja liiketoiminnalle, se on markkinavaihdantaa. Tuossa tapauksessa sponsori odottaa julkisuutta, erityispalveluksia asiakkailleen tai työntekijöilleen, tai muunlaisia etuja vaihdannasta. Käytännössä vaihdannan osapuoli ei ole aina helppoa erottaa lahjasta, sillä yritykset saattavat odottaa jotain takaisin mutta ei diilin koon suhteessa. Ja usein vaihdannan ehdot eivät ole hyvin määriteltyjä, ja ne ovat verhottu epävarmuuteen. Kuka tietää saako yritys mainetta ja hyvää, kun sen nimi kytketään oopperaan tai näyttelyyn museossa?

Joten lahjoja on kaikkialla. Ihmiset antavat omastaan toimistolla. He tekevät enemmän tunteja pomolleen kuin sopimuksessaan lukee, jonkin määrittelemättömän hyödyn toivossa. Lahjat ovat erityisen kokonaisvaltaisia tietyillä aloilla: mieti kirkkoja, sosiaalipalveluja, tiedettä ja taidetta. Jälkimmäiseen keskittyäksemme, monet taidemuodot elävät lahjoista. Metropolitan Opera ei selviäisi suorilla maksuilla sen palveluksista, samalla tavalla kuin vaihdannassa lippukassalla. Noin 70% kustannuksista täytyy kattaa lahjoilla, kuten valtion apurahoilla, yritysten lahjoituksilla (silloinkin niitä voitaisiin myös pitää maksuina mainonnasta ja maineesta), ja, kaikkein tärkeimpänä kaikista, yksilöiden lahjoilla. Ihmiset, ja erityisesti hyvin toimeentulevat ihmiset, antavat avokätiesesti oopperan toimintaan. Amerikkalaiset museot saavat apurahoja ja yksityisiä lahjoituksia, sekä lisäksi paljon ilmaista työvoimaa vapaaehtoistyönä. Britanniassa kulttuuriperintöorganisaatiot ja -rahastot ovat kaikkein nimekkäimpiä yksittäisten lahjojen saajista. Länsi-Euroopan maissa, kuitenkin, yksityislahjoittaminen kulttuuri-instituutioille on yleistä. Perinteisesti taiteet menestyivät parhaiten hoveissa ja uskonnollisissa ympäristöissä, ja tämän takia niitä pääosin rahoittivat hovit ja uskonnolliset henkilöt ja instituutiot. Vain muutamissa maissa kuten Alankomaat, 1500-luvun puolesta välistä alkaen, yksityiset kansalaiset — erityisesti kauppiaat — alkoivat näyttää kiinnostusta ja rahoituksellista vastuuta taiteilijoista ja heidän työstään. Kuitenkin, tuo maa liittyisi muiden eurooppalaisten maiden seuraan toisen maailmansodan jälkeen ja siirtäisi vastuun taiteen rahoittamisesta. Teatteriryhmät, museot, oopperat ja orkesterit odottavat valtion kattavan jopa 85% kuluista. Vaihdossa tästä he joutuvat antautumaan byrokraattisten sääntöjen alaisuuteen, mm. taideneuvostojen ylistävien arvioiden pakkokierroksille. Valtiot eivät anna vapaasti!

Kun me tutkimme lahjan antamisen ilmiötä, meidän tulisi tarkastella sen monia muotoja, rahasta huomioon, sekä lisäksi mukana olevia osapuolia. Kahden osapuolen välillä voi esiintyä vastavuoroisuutta. Kun ystävät antavat toisileen, he odottavat jotain vastalahjaksi toisiltaan. Piiri on kytketty yhtenäiseksi. Siinä tapauksessa tutkimus voi keskittyä lahjojen rooliin, joka niillä on tuossa suhteessa. Perheissä voi esiintyä myös suhteellisen suljettua lahjojen antamista. Lahjat kiertävät vanhemmilta lapsille, sediltä ja tädeiltä vanhemmille ja takaisin, sediltä ja tädeiltä lapsille, ja lapsilta vanhemmille. Vastavuoroiset suhteet eivät ole ainoita, mutta esiintyvät perheen kontekstissa. Tässä tapauksessa lahja toimii perhesuhteiden tuen elementtinä. Taideinstituutioiden lahjojen tapauksessa piiri voi sulkeutua, kun on selkeä ymmärrys osapuolten välillä vastavuoroisesta suhteesta. Usein tämä ei ole asian laita. Lahjoittaja voi antaa hyväntekeväisyyteen, museolle tai yliopistolle ilman odotusta vastapalveluksesta, mikä se sitten onkin, instituutiolta. Instituutio ei välttämättä edes tunne lahjoittajan identiteettiä. Sellaisessa tapauksessa kysymys kuuluu: miksi ihmiset tekevät sellaisia lahjoituksia? Mikä on tässä vastavuoroinen suhde? Samalla tavalla, kun ihmiset antavat omaa aikaansa tai rahaa hyvään tarkoitukseen, ei välttämättä ole mitään toista osapuolta joka voi antaa takaisin. Sotilaat saattavat antaa elämänsä maalleen, mutta miten tuo maa voi antaa vastalahjan? Perheen saama mitali ei todellakaan ole muuta kuin poletti. Mitä muuta tähän ilmiöön kuuluu?

Me yleensä pidämme lahjoja vapaaehtoisina, mutta lahjat voivat olla pakotettujakin. Jos veroja pidetään lahjoina, ne todellakin ovat kaikki pakotettuja. Toisissa tapauksissa yhteiskunnallinen paine on on niin suuri, että on tekopyhää puhua lahjan antamisesta. Kirkolle lahjoittaminen, esimerkiksi, voi olla velvollisuus, josta ei pääse irti. Bill Gates, josta tuli eräs Amerikan rikkaimmista ihmisistä, painostettiin muuttumaan anteliaaksi, ja hän myöntyi. Hänelle aiheutunut riski oli, että hänet eristettäisiin yhteiskunnallisesti. Lahjan antaminen suljetussa piirissä on usein pakotetun luonteista. Jos et anna lahjoja jouluna tai muina perhehetkinä, saatat ajautua marginaaliin perheessä, ellet jopa ulkopuolelle. Jos et elä osaasi vastavuoroisessa suhteessa ystäväsi kanssa, riskinä on, että menetät ystävyyden.

Taloudellisesta näkökulmasta lahja on poikkeama. Kun tarkoitus on kasvattaa hyötyä, lahjojen antaminen esim. jouluna on varsin tehotonta. Loppujen lopuksi, sinä tiedät paremmin mikä sinun hyvääsi parantaa kuin tätisi. Talouskontekstissa sitä muuttuu epäileväksi lahjoittamisen altruistisesta elementistä. ”Mikä hyöty?” kuuluu kysymys. ”Mitä se hyödyttää lahjan antajaa?” Jopa pyhimyksellisen äiti Teresan, joka omisti elämänsä köyhälle Intialle, täytyy saada jotain siitä, kuten esim. odotus pelastuksesta ja pyhyydestä, mahdollisesti. Tästä perspektiivistä analyysin painopiste tulee olemaan vaihtotapahtumassa. Ensimmäinen vakavasti otettava lahjoittamisen selonteko, jonka on kirjoittanut Marcel Maus, antaa paljon syytä keskittyä tähän painopisteeseen. Kyllä, antropologi Maus selkiyttää tutkimuksensa johdannossa hänen aikeitaan ”erottaa eräs tärkeä ilmiöiden joukko: nimittäin maksut, jotka teoriassa ovat vapaaehtoisia, epäsidonnaisia ja spontaaneja, mutta ovatkin itse asiassa pakollisia ja sidonnaisia.” Hän jatkaa: ”Yleensä lahjan muodossa annettu on tarjottu avokätisesti; mutta sen mukana tuleva käyttäytyminen on muodollista teeskentelyä ja yhteiskunnallista sumutusta, kun taas itse transaktio perustuu pakkoon ja taloudelliseen etuun” (Maus, 1925, 1960, p.1). Kaikki hänen esimerkkinsä ovat peräisin arkaaisten yhteiskuntien tutkimuksista, tunnetuimpina Pohjois-Amerikan heimojen nyyttikestit. Nyyttikesteissä heimon hyvin toimeentulevat jäsenet jakavat omasta rikkaudestaan toisten heimon jäsenten kanssa aterialla. Analyysi näyttää, että tähän anteliaisuuteen painostettiin sosiaalisesti, ja sosiaalinen status heimossa edellytti sitä.

Viimeaikaisemmat tutkimukset tuovat esiin vastavuoroisten suhteiden kompleksisuudet, mihin lahjan antamisen ilmiö viittaa (ks. Komter, 1996). Lahja ei ole taloudellista vaihdantaa johtuen sen avoimesta luonteesta. Vastavuoroisuus viittaa siihen, että vastalahjan mitä, miten ja milloin (näin myös keneltä) ei ole lahjan antamisen hetkellä tiedossa. Tähän liittyvä epävarmuus on kriittistä ja vaatii kontekstia, joka on erilainen verrattuna taloudelliseen vaihdantaan. Ihmisten täytyy pärjätä tämän epävarmuuden kanssa, ja yleensä he tekevät niin sosiaalisesti.  Ystävyyden ylläpitämiseksi molempien ystävien tulee kehittää tunne siitä, mitä vastavuoroisuuteen kuuluu. Kun kalliilla matkustan auttamaan ystävää, en odota ’kiitosta’ (maksun tarjoaminen olisi ystävyyden pettämistä). Kysymys kuuluu ennemminkin mitä odottaisin häneltä vastalahjana, miten ylläpitäisimme tätä vastavuoroisuuden tunnetta yllä ystävyydessä. Onko se kiva lahja, kuten digitaalikamera, syntymäpäiväkseni? Vai voisiko se olla muutama tärkeä keskustelu, jotka auttaisivat minua vaikeassa paikassa? Kukaan ei voi sanoa, ainoastaan ystävät voivat. Heidän ymmärryksensä vastavuoroisuudesta määrittää ystävyyden.

Esimerkki viittaa johonkin tärkeään: lahjan arvo ei välttämättä ole lahjan (rahallinen) arvo vaan jokin muu arvo, jota lahja tukee tai vahvistaa, kuten ystävyyden arvo. Lahjoitus taiteelle ei välttämättä tue juuri tiettyä edunsaajaa, vaan se voi tukea taidetta yleisesti. Lahja, täten, tulkitaan haavoittuvaisten arvojen ylläpitämiseksi, eli arvojen jotka eivät helposti syntyisi markkinoilla tai kolmannen sektorin keinoin. Näihin arvoihin kuuluu henkilökohtaiset suhteet, rakkaus, ystävyys, arvostus, sekä myös tieteet (totuus), uskonto (henkisyys) ja taiteet (estetiikka ja paljon muuta).

Lahjat palvelevat myös arvon siirtäjinä, kuitenkin ilman eksplisiittistä mittaa kuten markkinat hinnoittelevat (kts. Klamer, 1996). Antamalla rahaa taiteilijoille mesenaatit tukevat taiteilijoita ilman markkinoita tai kaupallisia suhteita. Taiteilijat saattavat tarjota myös jotain töitä vastalahjaksi, tai sitten ei. Jos he hinnoittelisivat transaktiot suoraan, suhteen luonne muuttuisi.

On huomattava, että suhteilla, joita ylläpidetään lahjoin, on etuja ja haittoja, positiivisia ja negatiivisia arvoja, verrattuna markkinoiden välineellisiin suhteisiin. Vaikka ne luovat riippuvuuden, ne mahdollistavat intimiteetin ja jonkinlaisen yhteyden. Lahja on yleensä sosiaalisempaa toimintaa kaikkine plussineen ja miinuksineen, jotka tulevat sosiaalisuuden mukana. Taiteet eivät todennäköisesti selviäisi ilman sitä.

Viitteet

Klamer, Arjo (ed.) (1996), The Value of Culture: on the relationship between economics and art, Amsterdam: Amsterdam University Press.

Komter, Aafke (ed.) (1996), The Gift. An Interdisciplinary Perspective, Amsterdam:Amsterdam University Press.

Maus, Marcel (1960 [1925]), The Gift: Forms and Functions of Exchange in Archaic Societies, New York: W.W. Norton.

Lähde: http://citeseerx.ist.psu.edu/viewdoc/download?doi=10.1.1.180.7725&rep=rep1&type=pdf

Kun ottaa linnun ilmanäkökulman joka sallii kaikkien detaljien sumeutua merkityksettömyyteen, suurin osa poliittisista argumenteistamme liittyy kahteen visioon siitä miten talous saattaisi toimia. Meillä saattaa olla kapitalistinen markkinatalous, jossa hyvät asiat ovat niukkoja ja ihmiset kilpailevat niiden hankkimisesta (ja mahdollisesti epäonnistuvat saamaan välttämättömyyksiä kuten ruoka tai terveydenhuolto). Tai meillä saattaa olla sosialistinen komentotalous, jossa keskussuunnittelijat miettivät sitä miten meidän tekemä työmme tuottaa tarvitsemamme tuotteet ja palvelut.

Nykyinen taloutemme on näiden kahden sekoite — suurimmaksi osaksi kapitalistinen talous, joka lepää sosialistisen turvaverkon päällä, jota ylläpidetään verorahoilla pyörivällä keskushallinnolla — ja kiistelemme loputtomasti poliittisesti siitä missä näiden kahden välinen raja tulisi mennä. Haluammeko me korkeampia veroja ja vahvempaa turvaverkkoa, vaiko matalampia veroja ja heikompaa turvaverkkoa?

On kuitenkin olemassa täydellisen erilainen kolmas visio, jonka mielestä suurin osa ihmiskunnan historiasta on kuulostanut hieman hulluulta: anarkistinen lahjatalous, jossa ihmiset eivät kilpaile niukoista hyödykkeistä, vaan siitä kuka antaa vaikuttavimmat lahjat.

Jouluateria. Lahjataloudet ovat jo olemassa pienissä nicheissä, erittäin pienessä mittakaavassa. Esimerkiksi: muistan pienempänä perheen jouluateriat. Jos ateriaa mietti niinkuin kapitalistisen teorian homo economicus, toisit tarjolle pienimmän mahdollisen annoksen ja sikailla pöydästä itselle eniten. Selkeä lopputulema, kuten kuka tahansa ekonomisti voisi ennustaa, olisi yhteismaan tragedia: Kaikki toisivat vähemmän joka vuosi ja vuosien kuluessa niukkuus vallitsisi yltäkylläisyyden sijaan.

Jos sellainen lopputulema ei lopettaisi joulun viettoa kokonaan, se johtaisi todennäköisesti sosialistiseen vallankumoukseen: Keskussuunnittelijoiden komitea varmistaisi, että me saisimme kaikki syödäksemme sanomalla kaikille tasan tarkkaan mitä tuodaan, erittelisi määrät ja laadut erittäin tarkkaan, ja tarkastaisi ettei kukaan huijaa. Joten ruokaa olisi taas paljon, mutta silloin joulun henki varmasti katoaisi.

Itse asiassa, noista asioista kumpikaan ei tapahtunut. Sen sijaan, tätini kilpailivat keskenään siitä kuka toisi näyttävimpiä ruokalajeja, mahdollisesti salaa toivoen että kaikki söisivät heidän ruokaansa ensiksi, ja vasta myöhemmin kiertäisi maistelemassa sitä mitä muut tädit toivat. Tapa voittaa joulu ei ollut tehdä paras diili kotitaloutesi puolesta, se oli antaa paras lahja. Tämän seurauksena yhteinen pöytä oli kaikkea muuta kuin traaginen: me kaikki söimme itsemme täyteen ja jäi vielä paljon ylikin.

Hiki ja skaala. Kriitikot kysyvät miten esimerkit skaalautuvat, ja heillä on ihan hyvä pointti. Yleinen ihmisten tila luotiin tuhansia vuosia sitten Mooseksen kirjassa: “Sinun leipäs pitä sinun syömän odzas hies sijhen asti cuins maaxi jällens tulet, jostas otettu olet: sillä sinä olet maa, ja maaxi pitä sinun tuleman.” Aina siitä lähtien kun meidät potkittiin pois Eedenin puutarhasta, hyvät teot ovat vaatineet paljon vaivaa, ja työ on ollut epämieluisaa. Jouluateriat ovat yksi asia, mutta yleisesti kukaan ei halua tehdä maailmalle työtä omasta halustaan, niin että muilla voi olla kivoja juttuja.

Kuvittele, esimerkiksi, olevasi newyorkilainen herrasmies, joka ostaa paitaa joskus vuonna 1850: raakapuuvilla tulee orjilta, jotka työskentelevät ruoskan alla, ja se on kehrätty langaksi ja lopulta kudottu paidaksi tehtaissa, joissa teini-ikäiset irlantilaistytöt saavat hengitysvaurioita suurten koneiden tuottamasta pölystä. Kukaan heistä ei olisi halunnut tehdä kaikkea tuota antaakseen sinulle vain tuon paidan.

Ja kuitenkin, teknologian kehittyessä yhä suuremman osan talouden perustyöstä tekee kone, lahjatalouden nichet kasvavat, erityisesti millä tahansa alalla missä on mukana internet tai informaatio. Wikipedia on erittäin hyvä sanakirja. Linux on huippukäyttöjärjestelmä. Ne molemmat vaativat suuria määriä ihmistyötä, mutta ne ovat lahjoja; ne ovat olemassa (ja niitä ylläpidetään jatkuvasti) koska ihmiset haluavat tehdä itsensä hyödyllisiksi, jopa silloinkin kun heille ei makseta siitä. [1]

Facebook ja muut sosiaalisen median alustat ovat mielenkiintoisia hybridejä talousmalleista: Mark Zuckerberg rikastui laittamalla kapitalistisen käyttöjärjestelmän lahjatalouden ympärille. Kukaan (muu kuin muutamat hänen henkilökohtaiset ystävänsä) ei käytä Facebookkia sen takia että he olisivat yhteydessä Zuckerbergiin. Me käytämme sitä nähdäksemme kiinnostavia, välkkyjä ja viihdyttäviä juttuja mitä muut postaavat ilmaiseksi. Kuten tätini jouluna, me kisailemme toistemme kanssa tarjotaksemme enemmän ja parempaa sisältöä. Mainokset, jotka ovat tehneet Markista rahamiehen, ovat kitka jota siedämme mahdollisuudesta antaa ja vastaanottaa toisten lahjoja.

Tuotteet ja palvelut. Silti, Linux-ohjelmointinörtit ovat erikoistapaus, ja reaalitalous on enemmän kuin pelkkiä hassuja twiittejä ja kissavideoita. Entäpä palvelu joka vaatii aikaa ja energiaa tässä ja nyt? Tarjoavatko ihmiset sellaista ilmaiseksi?

Kyllä he tarjoavat. Katso eläköityneitä, erityisesti ammattilaisia jotka tekivät jotain kiinnostavampaa kuin puhdas fyysinen työ. Usein he jatkavat jonkin samanlaisen tekemistä pienemmällä skaalalla ilmaiseksi. Eläköityneet koulunopettajat opettavat taidetunteja kunnantalolla, tai mentoroivat ongelmaoppilaita kasvotusten. Eläköityneet johtajat antavat ilmaisia vinkkejä startupeille. Eläköityneet tohtorit ja hoitajat auttavat ilmaisilla naapuriklinikoilla, tai menevät onnettomuusalueille kuten Haiti maanjäristyksen jälkeen, tai Puerto Ricoon hurrikaanin jälkeen.

Kun kysyt ihmisiltä miksi he lopettivat työnteon palkkaa vastaan, vastaus yleensä ei ole, että he eivät halunneet tehdä mitään; tarjolla olevat työt olivat vain yleensä liian kuluttavia ja rajoittavia. Työpaikka halusi liian paljon heiltä, tai jätti liian vähän tilaa kaikkein nautinnollisimmille työtehtäville. Nuoret kertovat samasta tilanteesta toisella puolella: Heille ei ole vaikeaa miettiä tapoja käyttää osaamistaan ihmisten auttamiseen ja tavaroiden tuottamiseen, tai edes innostua sellaisen aikeesta. Se mikä on vaikeaa, on keksiä tapa miten saada siitä rahaa.

Kuka tahansa vapaaehtoisorganisaatiossa mukana ollut tietää, että ihmiset tekevät jopa fyysistä työtä kunhan sitä ei ole liikaa. Jos vaadit pitkiä tunteja raatamista joka päivä, silloin täytyy maksaa. Mutta jos haluat joukon ihmisiä maalaamaan uuden koulun tai siivoamaan kirkon kellarin, voit yleensä saada siihen vapaaehtoisia. Jos ei ajateltaisi niin, että isot korporaatiot tekevät meillä rahaa, voisin kuvitella ihmisten tekevän vapaaehtoistyötä postille vieden lahjapaketteja jouluna, omilla ehdoillaan.

Materiaaliset hyödykkeet. OK, mutta entäs oikea tavara? Fyysiset tavarat ovat eri asia kuin informaatio tai palvelut.

Mutta ei niin erillaista kuin ennen. 3D-tulostus on silti lapsenkengissään, mutta näyttää siltä kuin se olisi silta internetin informaatio-haluaa-vapaaksi -maailman ja fyysisten esineiden hiki-naamassa-työtä -maailman välillä. Suurin osa siitä mitä voit tehdä menee kategoriaan “halpa muovipaska“, mutta täytyy siristää silmiään vain vähän nähdäkseen printterien olevan tulevaisuudessa yleiskoneita: Ne käyttävät useita eri materiaaleja, ja kutovat ne yhteen pienemmässä ja pienemmässä mittakaavassa, kunnes meillä on jotain sellaista kuin Star Trek:n replikaattorit.

Tulevaisuudessa saatat hankkia paidan niin, että torsosi skannataan, valitset joukosta designeja jotka joku on ladannut nettiin ilmaiseksi, ja yleiskotikoneesi kasaa paidan osat molekyylitasolla, käyttäen yhtä tai kahta kulunutta paitaa raakamateriaalina. Ei orjia. Ei yskiviä punatukkaisia tyttöjä. Pelkkää energiaa (jonka olet saattanut saada tuulesta tai auringosta), laskentatehoa (niin halpaa että se ei ole melkein kirjaamisen arvoista) ja lahjoja muilta ihmisiltä.

Tuonne pitää vielä venyä, mutta voit kuvitella ruoan parissa työskentelyn tulevaisuudessa: Heitetään replikaattoriin leikattua ruohoa ja ulos tulee stroganoffia — tai ainakin jotain syötävää ainetta joka on maukasta ja ravitsevaa. Sillä aikaa ihmiset rakastavat puutarhurointia ja kanojen kasvattamista sekä mehiläistenhoitoa. Monet heistä antavat iloisesti ylijäämänsä pois. Tällä hetkellä se vain ei riitä ruokkimaan koko maailmaa. Mutta sellainen pienen mittakaavan tuotanto tulee lähemmäksi mikäli ei tarvitse olla töitä tai myydä tuotteita rahaa vastaan. Jos tarvitsee perinteistä ruokaa pelkästään koristeeksi, ja saa perusravintonsa muualta, lahjakulttuuri saattaa tarjota sen.

Lyhyesti, jotkut haluttavat asiat — koti rannalla, alkuperäiskopiot Action #1:sta — saattavat aina olla niukkoja ja pysyä osana markkinataloutta. Mutta on mahdollista kuvitella markkinat ja lahjatalous vaihtavan paikkaa: markkinoista tulee nichejä niinkuin lahjataloudet ovat nyt.

Kapitalismi ja ylimääräinen populaatio. Vertaa lahjatalouden trendejä siihen mitä teknologia tekee kapitalistisessa taloudessa. Kuvittele kapitalistinen talous joukkona samankeskisiä ympyröitä: Sisin ympyrä koostuu suhteellisen pienestä määrästä ihmisiä jotka omistavat yhä enemmän. Heillä on varaa saada mitä vain he haluavatkin, joten täytyy olla seuraava ulompi ympyrä, joka koostuu ihmisistä jotka tuottavat tuotteita ja palveluja rikkaille: ruokaa ja vaatteita, selvästikin, mutta myös jahtisuunnittelijat, sydänspesialistit, kiinteistöjen kaavoittajat, personal trainerit, opettajat heidän lapsilleen, turvamiehet jne.

Vaatii monta ihmistä passaamaan oligarkkia, mutta jos keskeinen ympyrä on tarpeeksi pieni, seuraava on silti koko populaatiosta vain murto-osa. Nuo toisen ympyrän ihmiset eivät välttämättä ole rikkaita niin kuin keskiympyrä, mutta heille maksetaan tarpeeksi jotta he saavat kaiken haluamansa. Joten, kolmas, vielä suurempi ympyrä tarvitaan tuottamaan tuotteita ja palveluja heille.

Ja niin edelleen.

Olisi miellyttävää kuvitella näiden ympyröiden laajenevan ikuisesti, aina uuden levittäessään vaurautta seuraavalle, kunnes kaikki saavat palkkansa jonkin hyödyllisen työn tekemisestä. Mutta sisäpiirin pienentyessä ja pienentyessä, ja yhä useamman ihmisen työn joutuessa robottien hommiksi, mahdollisesti prosessi päättyy ennen pitkää ennen kuin se ottaa mukaan kaikki. Joten viimeinen uloin ympyrä koostuu ylimääräisistä ihmisistä: ne joille taloudella ei ole reaalista käyttöä. Ei sillä etteikö heillä olisi osaamista tai etteivätkö he haluaisi tehdä töitä tai että heillä olisi jokin moraalinen puutos mikä tekee heistä ei-työllistettäviä. Kyse on vain matematiikasta. Ihmiset, joilla on rahaa, voivat saada kaiken haluamansa ilman, että he työllistävät jokaisen, joten moni ihminen jää ilman. [2]

Jos sydämesi vuotaa verta, saatat vetistellä ylijäämäihmisten kohtalosta. Mutta aseta itsesi oligarkin asemaan: Valloillaan oleva moraalinen koodi ei siedä ylimääräisten ihmisten nälkiintymään jättöä, joten jonkin täytyy elättää heitä joko veroilla tai hyväntekeväisyydellä, vaikka he ovat täysin hyödyttömiä. Kuvittele miten inhoat noita parasiitteja, joilla ei ole mitään yhteyttä tuottavaan talouteesi, mutta silti haluavat olla sen tukemia! [3]

Nyt olemme Cory Doctorowin Walkawayn maailmassa.

Walkaway. Romaanin paikka ja aika on 21. ja 22. vuosisadan vaihde, jolloin moni nyt näkemistämme trendeistä on edennyt paljon pidemmälle. Suuret määrät ihmisiä kilpailevat suhteellisen pienestä määrästä työpaikkoja, ja ihmiset jotka saavat nuo työpaikat ovat yhä enemmän ja enemmän epätoivoisia saadakseen sellaisen. Jos et syntynyt rikkaana, saadaksesi tarpeeksi treeniä kilpailuun hyvistä työpaikoista tarkoittaa velkaantumista, ja et välttämättä ole koskaan tarpeeksi hyvä maksaaksesi niitä pois. Talous on kutistunut muutaman talouskeskuksen ympärille, ja jättänyt suuria osia USA:sta ja Kanadasta käytännössä tyhjäksi.

Yhä suurempi määrä ihmisiä, jotka ovat kyllästyneitä tilanteeseen, ”menevät pois” (walkaway): He muuttavat tyhjille alueille, toivovat keksivänsä tavan elättää itsensä “oletuskulttuurin” ulkopuolella, jota Walkawayt kutsuvat nimellä Default. Satunnaisesti YK on vastannut useisiin pakolaiskriiseihin vuosikymmenien aikana kehittämällä teknologioita, jotka mahdollistavat leirien pystyttämisen nopeasti: halpaa tuuli- ja aurinkovoimaa, pieniä koneita joilla voi valmistaa isompia koneita, suojamalleja jotka eivät vaadi rakennustaitoa, ja niin edelleen. Laskentateho ja internet-yhteys ovat helppo pystyttää, ja siitä eteenpäin voi tehdä mitä tahansa mitä asiantuntijat, jotka ovat kyllästyneet Default-työpaikkaansa, ohjeistavat.

Walkaway-settlementti esittää uniikkia kombinaatiota kaaoksesta ja järjestyksestä, jonka saatat tunnistaa jos olet viettänyt aikaa Burning Manissa tai Occupy-leirissä tai open source -projektissa työskennellen. Konsensuksen tähtääviä sosiaalisia prosesseja on useita, mutta jos ei voi ratkaista konfliktia, siitä on käveltävä pois: Ota kopio lähdekoodista ja luo vaikka oma versio Linuxista jos haluat; ehkä toiset ohjelmoijat ja käyttäjät pitävät versiostasi enemmän, tai sitten ei.

Walkaway-lifestyle on sekoitus taakkaa ja yltäkylläisyyttä. Valloillaan oleva estetiikka on minimalistinen, mutta kaikki mitä oikeasti tarvitset on vapaasti saatavilla. Jos joku todella haluaa sinun tavarasi, anna ne niille ja mene valmistamaan uutta. Jos ryhmä persnaamoja astuu esiin ja haluaa ottaa leirin haltuun, lähde pois ja rakenna uusi.

Doctorow’n kaikkein kiinnostavin oivallus liittyy arvoihin, joita Default ja Walkaway ilmentävät. Default perustuu niukkuuteen, ja henkilön reklamaatio niukkoihin hyödykkeisiin pyörii erityisen meriitin ympärillä. [4] Joten kaikki Defaultissa jatkuvasti pyrkivät olemaan erikoisia, vakuuttelemaan itselleen että he ovat erikoisia, ja osoittamaan erikoisuutensa muille. Vaikein asia sopeutua Walkawayssa on se, että et ole erikoinen; olet kuin kuka tahansa muukin. Mutta se on OK, koska kaikki ansaitsevat tsäänssin elää ja olla onnellisia.

Ilman että spoilataan mitään, voin kertoa näiden kolmen asian vievän juonta eteenpäin:

• Oligarkin tytär ryhtyy walkawayhyn, ja garkki haluaisi hänet takaisin ja ohjelmoida hänen ajatuksensa uudelleen.
• Tutkijat ”Walkaway-yliopistossa” (löyhä tiedemiesten yhteenliittymä, joka pääosin tarvitsee laskentatehoa ja ei halua heidän tutkimuksensa ajautuvan oligarkkien hallitsemaksi) ratkaisivat ongelman simuloimalla aivoja ja lataamalla henkilön tietoisuuden softaan, näin luoden erään version kuolemattomuudesta. Oligarkit haluavat tämän teknologian — se olisi helppoa sillä kukaan ei ole estämässä — he haluavat sen olevan kallista aineetonta pääomaa johon ainoastaan heillä on varaa.
• Default-kulttuuri on hajoamispisteessä, ja yhä useampi lakkaa uskomasta siihen. [5]

Default oli yrittänyt painaa Walkawayn villasella, ja sen jälkeen pilata sen maineen vaarallisena paikkana joka on täynnä hylkiöitä ja kriminaaleja. [6] Mutta juonijat saavat Defaultin näkemään Walkawayn uhkana.

Pohdintaa niukkuudesta. Eräs asia joka jää käteen romaanista on se, että niukkuutta kohtaan tulee olla skeptisempi. Systeemi pyrkii oikeuttamaan itsensä, joten ei ole yllättävää, että systeemi joka perustuu hallittuun niukkuuteen keksisi tapoja luota tarpeetonta niukkuutta. Suurin osa nykykulttuurista, mielestäni, pyörii sen ympärillä että meidät koitetaan saada haluamaan asioita, joita vain muutamat voivat saada. [7] Enemmistö, joka epäonnistuu näiden hankkimisessa, määritellään luusereiksi, ja he/me ansaitsevat minkä tahansa katkeran lopputuloksen jonka he/me saamme.

Samoin sen idean kanssa, että työ on epämieluisaa. Ehkä me teemme työstä epämieluisaa. Koska hyvät työpaikat ovat niukassa, työnantajat voivat vaatia paljon ja kohdella työntekijöitä huonosti. Jos, sen sijaan, me voisimme täysillä ottaa mukaan kaikkien kyvyt ja energiat, ehkä meidän jokaisen tarvitsema työ ei olisi niin vaativaa. Me saattaisimme jopa nauttia siitä.

Joten käsiini jää kasa provokatiivisia kysymyksiä: Mitä jos niukkuus ei ole talousjärjestelmän perusperiaate enää, tai ei tule olemaan jossain kohtaa lähitulevaisuudessa? Mitä jos Jumalan Eedenin jälkeinen kirous — Sinun leipäs pitä sinun syömän odzas hies” — oli annettu jonkinlaisen aikarajan kanssa? Mitä jos tuomiomme on päättynyt?

[1] Tämä blogi on lahja: Ei tilauspakkoa, ei mainoksia, ei lahjoita-nappeja, ei edes tapaa kerätä dataa. Se on todella näin yksinkertaista: haluan kirjoittaa siihen ja toivon että nautitte sen lukemisesta. Jos haluatte antaa vastalahjan, levittäkää lahjaani ystävillenne.

[2] Kun tämä prosessi on saanut alkunsa, noidankehä pahentaa sitä: Mitä suurempi on ylijäämäpopulaatio, ja mitä kyvykkäämpiä ihmisiä siihen kuuluu, sitä enemmän on kilpailua olemassaolevista työpaikoista. Tämä ajaa palkat alas, ja kutistaa ympyröitä lisää. Esimerkki: Mitä vähemmän palkkaa seuraava ympyrä saa, sitä vähemmän tuotteita ja palveluja se voi ostaa. Tämän seurauksena kolmas ympyrä ei tarvitse olla niin suuri. Ja niin edelleen.

[3] Jos kamppailet tämän asian kanssa, minäkin tein jo niin: Virhe on olettaa, että oligarkit omistaisivat maailman, ja että köyhyyteen syntyvällä lapsella ei ole saamaoikeutta luonnolliseen planeetan tuottavuuteen eikä ihmisperintöön  joka loi teknologiayhteiskunnan. Oligarkit olettavat, että he ovat ainoita perijöitä sekä Luojalle että aiemmin tulleille keksijöiden sukupolville.

[4] Hahmot romaanissa ovat hylänneet ”meritokraattisen” näkemyksen kapitalistisesta yhteiskunnasta erittäin nopeasti: Näkemys perustuu kehäpäätelmään, koska ”meriitti” määrittyy millä tahansa palkkiojärjestelmällä. Joten Donald Trump on huipulla koska hänellä on meriittiä, mutta ainoa havaittava evidenssi hänen meriitistään on se seikka, että hän on huipulla.

[5] Neuvostokommunismin romahdus on mahdollisesti malli tässä. Neuvostojärjestelmä ylläpiti kulissia suuresta vallasta viimeiseen hetkeen asti. Kun ihmiset kunnioittavat sinua pääosin vallan takia, ensimmäinen merkki heikkoudesta lähtee rullaamaan todella nopeasti kehitykseksi.

[6] Muistathan valtavirran reaktion Occupy Wall Streetia kohtaan.

[7] Arkketyyppinen esimerkki tästä on Hinta elokuvassa Highlander: “Lopussa voi olla vain yksi.” Reality-TV kertoo meille tämän tarinan yhä uudestaan: Unelmien Poikamies valitsee vain yhden naisen. Vain yhdestä voi tulla seuraava Amerikan Idoli. Ja niin edelleen.

Lähde:

http://weeklysift.com/2018/01/08/visions-of-a-future-gift-economy/

“Jos 100% ihmisistä viljelisi maata, se olisi ideaalista.”
—Masanobu Fukuoka

Kasvatan puolisen tusinaa hedelmäpuuta kadun reunallani. Antelias viikunapuu on juuri valmistunut, kaksi nuorta omenapuuta ja granaattiomena ovat täynnä hedelmiä, ja kumkvatti ja persimoni ovat kypsymässä. Niin paljon kun rakastankin puutarhurointia, minulla on myös radikaali visio ruoasta ja taloudesta losangelesilaisessa Altadenan yhteisössä. Mitä jos kaikki naapurini myös kasvattaisivat ruokaa pihoillaan? Mitä jos jakaisimme satomme keskenämme? Mitä jos voisit syödä herkullisen, vaihtelevan ja terveellisen aterian yltäkylläisistä naapurustosi puista?

40% tuotetusta ruoasta USA:ssa menee haaskuun. Suuri osa tästä päätyy kaatopaikalle, missä se tuottaa metaania, vahvaa kasvihuonekaasua. Ruoka-ilmasto -neksus on ikkuna erittäin rikkinäiseen systeemiin; sen tutkiminen — ja kokeilut vaihtoehtotalouksilla yhteisöissämme — voivat paljastaa ratkaisuja jotka hyödyttävät kaikkia.

Tarkastellaan lahjataloutta, joka on loistavasti esillä joka sunnuntai Fruitvalen naapurustossa Kalifornian Oaklandissa. Pancho Ramos-Stierle on eteenpäinvievä voima tässä projektissa, FrutaGift, joka on maalattu kaikissa syksyn väreissä.

Kuuden vuoden ajan Ramos-Stierle ja hänen ystävänsä ovat menneet paikalliselle torille sen sulkeuduttua auttamaan viljelijöitä siivoamaan ja pakkaamaan. Viljelijät alkoivat tarjota myymättä jääneitä luomuhedelmiä ja kasviksia Ramos-Stierlelle jotta hän voisi viedä ne naapurustonsa ihmisille. Näiden vihannesten ja hedelmien avulla hän ja hänen ystävänsä saattoivat kokata ylellisen vegaaniaterian jonka he toivat joka viikko jaettavaksi väsyneille työläisille. Tästä syntyi piiri; kaikki hyötyivät. Oli satoa ja kiitosta.

Ja kuitenkin FrutaGift on vain yksi osa suurempaa lahjataloutta. Ramos-Stierlen inspiraatio oli San Fransiscon Mission Districtin Free Farm Stand, jonka perusti vuosia sitten mies nimeltä Tree. Ramos-Stierle kertoo, “Muistan edelleen sen ihmetyksen ja kiitollisuuden tunteen jonka hän sai aikaan minussa kun hänet tapasin ensi kerran. Kuin jättiläispunapuut, Treen jättiläismäinen sydän oli täynnä pyyteetöntä palvelusta ja rakkautta kaikkia kohtaan.”

Paikalliset nostelevat hedelmiä ja vihanneksia Free Farm Standilta. Joskus naapurit tuovat omia kasvattamiaan jaettavaksi. Kuva: YES! photo, Federica Armstrong.

Ramos-Stierle yrittää tuoda mukanaan samaa kiitollisuutta ruokaa ja yhteisöä kohtaan Oaklandin FrutaGiftiin.  “Ennen kuin alamme jakaa ruokaa, muodostamme kiitollisuuspiirin. Me pidämme kädestä kiinni, ja joku lausuu siunauksen omaan tapaansa kunnioittaakseen kaikkea joka teki mahdolliseksi kokoontua ja tulla ravituksi sillä tavoin.” FrutaGiftin ja Free Farm Standin vierailijat ovat jatkaneet samaa omissa yhteisöissään.

Kapitalismi ja rahatalous tuntuvat johtavan vääjäämättä hyväksikäyttöön ja eriarvoisuuteen, muutamien yltäkylläisyyteen ja suurten massojen niukkuuteen. Mutta ehkäpä ruoka voi johdattaa meidät kohti kestävää, resilienttiä yltäkylläisyyden taloutta.

Toisin kuin monet kapitalismin erikoistavarat ja -palvelut, ruokaa on käytännöllistä vaihtaa päittäin, tai vielä parempaa, antaa lahjaksi. Täällä Altadenassa olen osa ryhmää joka vaihtaa keskenään kotona kasvatettua ruokaa. Me tapaamme kerran kuussa paikallisessa puistossa, jokainen tuo mitä tahansa on sattunutkin jäämään yli. Me luomme yhteisön ja vaihdamme yltäkylläisesti rahatalouden ulkopuolella. Kuvittele jos vain yhden kotitalouden sijaan meillä olisi jokaisessa korttelissa kaikki kotitaloudet kasvattamassa ja vaihtamassa ruokaa. Tuoreiden hedelmien ja vihannesten määrä olisi niin suuri (poislukien ehkä jotkin satukasvit jotka kasvavat vain suuremmilla tiloilla kaupunkikeskusten ulkopuolella) että me tyydyttäisimme toistemme tarpeet, ja loisimme paikallisen, jätteettömän, rahattoman ruokajärjestelmän.

Lähde:

http://www.yesmagazine.org/issues/solidarity/a-radical-vision-for-food-everyone-growing-it-for-each-other-20171225

Kirjoittanut George Price

Tämä on uudistettu versio kauan aikaa sitten julkaistusta postauksesta otsikolla “The Problem With Money,” ja siihen on otettu mukaan myös ”kakkososa” aidoista vaihtoehdoista rahapohjaisille järjestelmille (jotka ovat nyt jo käytössä), kuten myös joitain muita mitkä voisivat olla mahdollisia. Toivon että nämä lisäykset tähän esseeseen antavat ihmisille paremman kuvan siitä mikä on todella mahdollista liittyen ympäristöystävälliseen, kestävään systeemiseen muutokseen. Jos ykkösosan kuvaus nykyisestä kriisistä ja sen juurista alkaa vaikuttaa liian häiritsevältä, suosittelen skippaamaan suoraan osaan 2 ja löytämään helpotuksen positiivisten vaihtoehtojen kuvauksista elämästä kestävissä, elämää tukevissa yhteiskunnissa. Mutta ykkösosa selittää miksi meidän todella tulee luoda tällaisia kakkososassa kuvattuja yhteiskuntia. Tämä on edelleen käynnissä oleva työm sillä mahdollisesti lisään lisää materiaalia ja jatkan sen oikaisua kun tutkimukseni tämän elintärkeän aiheen ympärillä jatkuu ja kun olen yhteyksissä muiden samanmielisten aktivistien kanssa ja vastaan muiden ihmisten kommentteihin, kysymyksiin ja ideoihin. Jätin myös vanhemman version blogiin säilyttääkseni siitä aiheutuneen keskustelun. Toivon että tämä saa aikaan vieläkin enemmän keskustelua, ja ehkä positiivista vallankumouksellista toimintaa.

Loppu Rahalle: Tarve paikallisille, kestäville ja rahattomille vaihtoehtotalouksille

Osa 1: Mikä on ongelmana?

Erittäin suositun kirjan katkelmassa sanotaan “Sillä rahan himo on kaiken pahan juuri; sitä haluten monet ovat eksyneet pois uskosta ja lävistäneet itsensä monella tuskalla.” Nyt ja tuolloin me kuulemme jonkun lainaavan väärin tuota kohtaa, tai tarkasti lainaavan jotain muuta henkilöä joka lainasi sitä väärin sanoen ”Raha on kaiken pahan alku ja juuri”. Omissa ei-niin-viisaissa, tai enemmän-naiveissa-kuin-nykyään, nuoruuden vuosissani joskus syöksyin korjaamaan väärinlainaukset ja kertomaan heille, hieman hurskastelevasti, “Ei se ole itse raha, vaan rahan himo joka on ongelma. Raha on arvoneutraali objekti ja se voi muuttua positiiviseksi tai negatiiviseksi riippuen siitä miten sitä käytämme.” Ehkä niin tai ei, mutta viime vuosina olen yhä enemmän alkanut olla sitä mieltä että ei. Tottakai, jos rahaa ei olisi ollenkaan, jos meillä olisi talous jossa me emme käyttäisi rahaa, silloin kukaan ei koskaan sitä rakastaisi (tai himoitsisi). Se ei ole täydellinen tai saumaton argumentti rahan lopettamiseksi, enkä usko että kukaan voi loogisesti väittää, että jos rahaa ei olisi olemassa, ei olisi ahneutta tai pahaa. Kuitenkin kun me tarkastelemme kaikkea haittaa jota ihmiskunnalle, muille lajeille ja planeetalle itsessään on aiheutunut johtuen moraalittomista, petomaisista ja joskus kamalista käytännöistä, jotka ovat rahan tavoittelusta syntyneet, saattaisi olla hyvä idea näihin ilmeisen vääjäämättömien vaaratilanteiden aikoihin vähintään vakavasti harkita joitain rahattomia tapoja olla mukana talouselämässä.

Mikä on idea keskustella maailmasta, tai edes pienestä paikallistaloudesta, ilman rahaa, erityisesti kun suurin osa ihmisistä nykyään eivät kykene kuvittelemaan sellaista maailmaa tai harkitsemaan valuttan käytön olevan yksi väistämättömimmistä, vääjäämättömimmistä todellisuuksista koko eksistenssissä? Vaikka suurimmasta osasta ihmisiä tuntuu siltä, että raha ”ona aina ollut kanssamme”, fakta on se, että raha on ollut homo sapiens sapiensin maailman osa noin 2.5% sen olemassaolosta (noin 5,000 200,000:sta vuodesta). [1]

Lajillamme on aina ollut talouskäytänteitä, tai tapoja hankkia aineellisia tavaroita joita elämässämme tarvitsemme, mutta 97.5% olemassaolostamme sosiaalisena lajina olemme tehneet niin suorien, kestävien interaktioiden kautta luonnon kanssa, ilman tarvetta valuutan käytölle. Vaihdon välineen keksiminen oli tulosta niukkuudesta jonka kotimaillaan kestämättömiksi muuttuvat yhteiskunnat saivat aikaan ylikansoituksella ja/tai korjaamalla satoa liikaa, näin menettäen taloudellisen riippumattomuutensa ja täten muuttuen pakotetuiksi riippumaan kaupasta ja muista yhteisöistä.

Ennenkuin saavuimme tuohon kriittiseen pisteeseen, osa ihmisyhteisöistä joskus kävi kauppaa luonnonvaroista ja/tai ihmisten käsin tekemistä tuotteista, mutta enemmänkin halusta kuin oikeasta tarpeesta. He halusivat ehostaa jo yltäkylläistä, tai, laihoina aikoina, vähintäänkin riittävää elämäntyyliä hieman suuremman valikoiman ylellisyydellä, samalla kun he tyydyttivät tarvetta ylläpitää harmonisia, vakaita suhteita naapurien heimoyhteisöihin. Näiden muinaisten yhteiskuntien taloudellinen fokus oli ylläpitää tasapainoisia, vastavuoroisia ja elämää ylläpitäviä suhteita ihmisyhteisöihin ja luonnollisiin ympäristöihin tai paikallisiin ekosysteemeihin. Jos populaatioista tuli liian suuria, tai kestämättömiä kotimaan kapasiteetille, heimoyhteisöt jakaantuivat ja siirsivät osan yhteisöstään toiseen paikkaan tarpeeksi kauas jotta pysyttäisiin kestävinä, samalla kun oltiin tarpeeksi lähellä pitää yhteyttä sukulaisiin. [2]

Joidenkin heimoyhteisöjen epäonnistuttua jakautumaan ja liikkumaan oli mahdollisesti pääsyy alkuaikojen kestämättömyyskokeiluille ja riippuvuudelle kaupasta. Kun kaupasta tuli välttämättömyys selviytymiselle, pikemminkin kuin että se olisi ota-tai-jätä -ylellisyys, pian syntyi rahajärjetelmiä, ja monet ihmisyhteisöt lopulta kiintyivät ja ihastuivat ennemminkin rahaan kuin siihen minkä me aina tiedämme olleen todellinen elämän ja hyvinvoinnin lähde: itse luontoon.

Kestämättömien megayhteiskuntien ja imperiumien synty toi meille suurimmat ja vakavimmat ongelmat ja kamalimmat olosuhteet joiden kanssa ihmiskunta on koskaan kamppaillut. Kun tuoreet imperiumit häipyivät aiemmasta alkuperäisestä elämäntyylistään, jotka perustuivat kunnioittavaan vastavuoroisuuteen luonnon kanssa, ja siirtyivät epäkunnioittavaan tapaan pyrkiä dominoimaan ja kontrolloimaan luontoa, mukaanlukien myös toisia ihmisiä, kuten myös toisia lajeja, ”vauraus” (hyvinvointi) muuttui yhä enemmän sekä valuuttaan että fyysiseen voimaan liitetyksi. Tämä ero heidän muinaisista, alkuperäisistä henkisistä ja fyysisistä perinteistään vaati heiltä ideologisten ja uskonnollisten oikeutusten keksimistä tälle suurelle muutokselle. Tästä dilemmasta nousi patriarkaalisia, väkivaltaisia jumalhahmoja ja uskontoja jotka korvasivat perinteiset maahan keskittyneet, matriarkaaliset, hoivaavat Äiti Maan uskomukset ja käytänteet. Tämän seurauksena naisten rooli ja status pienennettiin sellaisissa yhteisöissä ja johtajarooleista tuli miesten yksinoikeutta heidän viedessään mukanaan vaurauden ja voiman komentaa auktoriteetteja. [3]

Imperiumi toisensa jälkeen vahvisti tätä normia, vaikka joskus patriarkaalisen kuninkaan tai keisarin sallittiin hallita, yleensä sopivan miesjälkeläisen puuttuessa patriarkan paikan ottajan paikalta. Kestämättömistä imperiumeista syntyi seksismin ja naisvihan lisäksi kolonialismi, orjuus, etnosentrismi, rasismi, uskonnollinen eksklusionismi, antrosentrismi ja muita oikeutuksia luonnollisen maailman kaikkien ”muiden” tyyppien armottomalle hyväksikäytölle ja alistamiselle. Valta kohdella maailmaa tuolla tavoin on aina ollut rahan ja armeijoiden akkumulaation mahdollistama ja vahvistama, mikä myös kasvattaa painetta luoda voimakkaampia aseita ja pyrkiä rajattomasti vahvistamaan omia varastoja näistä esineistä.

Kolonialismin ja imperiumien rakentamisen siirtyessä Atlantin ja Tyynen valtameren tuolle puolelle, häikäilemättömän, petomaisen kilpailun määrä kasvoi eksponentiaalisesti, mikä loi nopean teknologisen ”edistyksen” joka kykeni tarjoamaan kilpailuedun ryöstelyssä, mikä johti moderniin teolliseen kapitalismiin 1800-luvun puoleen väliin tultaessa. Tämä on yhdenmukaista hiilidioksiditasojen sekä useiden maapallon maan ja vesien haavojen ja arpien kasvun kanssa. Kun kaikki nämä prosessit jatkuivat, ja niiden negatiiviset vaikutukset normalisoitiin ja hyväksyttiin kansalaisten massojen keskuudessa, syntyi myös muita maailmanlaajuisia ja suuria esteitä edistykselliselle muutokselle: monista ihmisistä tuli liian vieraantuneita ja eristäytyneitä Luonnosta jotta he olisivat tunnistaneet sen Elämän Lähteeksi, rooli ja nimike jonka raha on korvannut pitkän aikaa sitten. Auttaako tämä ymmärtämään sitä miksi meillä on nyt massoittain ihmisiä, jotka antavat rahalle ja luonnottomille sosiaalisille konstruktioille nimeltään ”työpaikka” (joka kauan aikaa sitten korvasi merkityksellisen, luonnollisen työn) suuremman arvon kuin ilmastolle ja biosfäärille?

On voinut olla aikoja jolloin raha oli suhteellisen harmitonta tai neutraali eloton esine, ilman minkäänlaista sisäista olemusta (hyvä tai paha), mutta nyt — etenkin tänä aikana enemmän kuin koskaan aiemmin — asiat ovat muuttuneet. Ongelma rahan kanssa — nykyisessä vaikeassa dilemmassamme, kun maapallo ja kaikki jotka siellä asuvat kohtaavat historian pahimpia katastrofeja — on valta joka rahalle on annettu pitkittää hirviömäisen tuhokoneen olemassaoloa, joka itseasiassa on luonut meitä uhkaavan katastrofin. [4]

Talousjärjestelmä, jossa suurin osa ihmisistä nykyään elää, on riippuvainen jatkuvasta asioiden tuotannosta ja kulutuksesta jotka ovat itse asiassa myrkyllisiä omalle henkilökohtaiselle sekä ympäristön terveydelle. Henkilökohtaiset ihmisten terveysongelmat, joita roskaruoka, lääkkeet ja myrkylliset petrokemikaalit maataloudessa aiheuttavat, ovat tunnetumpia kuin ympäristön tuhoutumisongelmat. Mutta ilmasto-ongelma — maapallon biosfäärin tuhoutuminen — tulisi olla pääasiallinen huolenaiheemme, ilman vakavia muutoksia omaan teolliseen tai kulutustoimintaan, tulee lopulta johtamaan sekä terveet että sairaat sukupuuttoon. Tuo hirviömäinen kone, rahan ruokkima myrkyllinen teollisuustuotannon ja kuluttamisen järjestelmä, on tuonut ja jatkaa edelleen ilmiöiden tuomista kuten: jäävuorten ja napajäätiköiden katoaminen; kiihtyvät metaanipäästöt; useammin ilmenevät kuivuusongelmat ja muut ääripään ennustamattomat sääilmiöt; päivittäiset kasvi- ja eläinlajien massatuhot; nousevat merenpinnat jotka uhkaavat pieniä saaria ja tuhoavat ihmisasutuksen maailman rannikoilla; uusia ihmismassojen muuttoliikkeitä kuten ”ilmastopakolaiset”, ja monenlaiset muut todisteet ilmastokatastrofista jotka jatkavat kiihtymistä tiedemiesten muutama vuosi sitten ennustamia lukuja nopeammin. Valloilla oleva järjestelmä riippuu myös siitä että me pysymme itsemme orjuuttajina rahallisella velalla ja median aivopesulla, mihin kuuluu ihmisille vakuuttaminen että ei ole olemassa mahdollisesti parempaa järjestelmää, ja että paras toivomme on laimeasti säätää meidän järjestelmiämme, työskennellen ”oikeiden kanavien” kautta. Mutta nuo kanavat ovat korruptoituneita hallituksia jotka ovat itse monikansallisten teollisuuskorporaatioeliittien orjuuttamia. Tämä systeemi on suunniteltu, rakennettu ja tarkoituksella ylläpidetty jatkamaan itse itseään ja jatkuvasti tuomaan epäsuhteessa olevia materiaalisia etuja ja poliittista valtaa varsin pienelle osalle planeetan kansasta. [5] Näissä olosuhteissa jatkuva valuuttapohjaisten keinotekoisten talouksien ansaan joutumisemme puskee meidät poispäin mistään mahdollisesta kriisin ratkaisusta.

Raha itsessään on muuttunut teollisen korporaatiohirviön äärimmäiseksi aseeksi, kuten myös kahlitsevat ketjut jotka ”1%”:lla on meistä, samalla kun suurin osa ihmisistä istuu ja katselee ”avuttomana” kuinka he ryöstävät ja raiskaavat ainoan planeettamme joka meillä on. Monetaariset talousjärjestelmät (oli kyse sitten pseudo-sosialistisista järjestelmistä kuten Kiina tai kapitalistisesta järjestelmästä kuten USA tai mistä tahansa kestämättömästä megavaltiosta tai imperiuista) ja oma alistumisemme niille antaa näille korporaatioille, hallituksillee ja pankeille vipuvarren ja niiden voiman. Tämä seikka, että ne pakottavat meidät velkaantumaan fyysisesti ja juridisesti ja psykologisesti sitoutumaan näihin korruptoituneisiin, luonnottomiin, mielivaltaisiin ja tarpeettomiin rahajärjestelmiin, saa ihmiset työskentelemään myrkyllisissä paikoissa kuten Albertan öljyhiekka tai Bakkenin ”öljykentät”, Monsanton laboratoriot, tai Fukushiman ydinvoimala. Ihmiset eivät työskentele öljykentillä, myrkyllisissä kemikaalilaitoksissa tai hiilikaivoksissa koska he rakastavat niiden paikkojen lemia ja paskaisuutta sekä niiden negatiivista vaikutusta heidän terveydelle. Työntekijät, managerit ja toimitusjohtajat ovat kaikki siellä rahan takia. Raha ja rahajärjestelmien vipuvaikutus, erityisesti velan mutta myös psykologisesti pelon, joka stimuloi armotonta kilpailua (liikevoitosta tai työpaikoista), on se joka tekee jopa parhaasta poliitikosta tässä maailmassa täydellisen alamaisen korporaatioiden tahdolle, tai kykenemättömän pysäyttämään ne. Se on raha joka pitkittää kaupallista aivopesua suurimmaksi osaksi alistuvaisen, kyseenalaistamattoman, mielikuvituksettoman, tylsistyneen kulttuurin puolesta ja saa meidät uskomaan, että ”on pakko saada sitä”, ”ei voi elää ilman sitä” ja täten kaikkein armottomimmilla tavoilla kilpailla keskenämme ja alistua systeemille. Tämä jopa silloin kun se pakottaa meidät uhraamaan omatuntomme ja osallistumaan aktiviteetteihin jotka tiedämme vääriksi, tai jopa kuolettaviksi. Valuuttajärjestelmät, joissa kaikki tuotteet ja me ihmiset myös (ei ainoastaan työvoima, vaan aikamme, energiamme ja terveytemme) täytyy tulla ostetuksi ja myydyksi rahallisella hinnalla äärimmäisen kilpailullisilla markkinoilla, jotka pakottavat ihmiste valehtelemaan ja pettämään, tai suoraan jopa varastamaan, ja joskus jopa tappamaan. Rahamaailman vallat ja äet, erityisesti pomot ja pankit, ovat pitkittäneet pelkoa ja epävarmuutta mahdollisesta ”katastrofista” jossa meillä ei ole tarpeeksi rahaa, samalla kun uskotellaan ihmisille että ei voi olla toista tapaa elää kuin alistuminen heidän systeemiin ja heidän sääntöihinsä. Mutta jälleen kerran tärkeämpää kuin kaikki ylläoleva, nämä rahajärjestelmät myös vieraannuttavat meidät todellisesta vaurauden ja elämän lähteestä — luonnollisesta maailmasta — ja huijaavat meidät ajattelemaan että nämä ihmisten luomat omituiset esineet, joita nimitämme ”rahaksi”, ovat todellista vaurautta ja että meidän tulee ahnehtia ja tavoitella niitä loputtomasti, ja että vaihtoehtoa ei ole.

Ovatko jatkuva rahan käyttäminen sekä kuolettava, elämää imevä nykyisen talousjärjestelmän orjuutus todella väistämättömiä? Yksi asia jota suurin osa ihmisistä ei tajua, osittain koska rahan tavoittelu on niin normaalia ja kyseenalaistamatonta, ja osittain koska niin harva ihminen puhuu siitä tai opettaa sitä, on että me ihmiset elimme varsin hyvin, suurimmaksi osaksi, olemassaolomme 97,5%:na kun me elimme ilman rahaa. Se oli normaalia suurimman osan ihmiskunnan historian ajasta (mukaanlukien sen mitä useimmat eurosentriset eliitit kutsuvat ”esihistoriaksi”) [6] ihmisille ympäri maailman elää pienissä, kestävissä, ympäristöystävällisissä yhteisöissä joissa oli yltäkylläisesti luonnonvaroja ja syvä tietoisuus, sekä vastavuoroinen suhde, maapallon elävien järjestelmien luonnollisesta vauraudesta. Meillä oli monenlaista terveellistä luonnollista ruokaa, puhdasta vettä, teetä, mehua juotavaksi, ja suuri määrä tietoa luonnonlääkkeistä. Me elimme pienissä, hyvin eristetyissä, mukavissa ja ympäristöystävällisissä taloissa (miksi kutsua niitä ”majoiksi”?) kun tarvitsimme suojaa, ja iloiten käytimme suurimman osan ajastamme ulkona. Me tiesimme miten kerätä ja tehdä kaikki tarvitsemamme ilman luonnon vahingoittamista. Vastoin yleistä harhaanjohdettua mielipidettä, me emme ”eläneet kädestä suuhun”, aina nälkäkuoleman partaalla tai villieläinten hyökkäyksen uhan alla, tai jatkuvasti ”kiinni toistemme kurkuissa”, ryhtyen aina loputtomiin sotiin (joita paremmin voitaisiin kuvata nykyiseksi homo sapiens sapiensin tilaksi). Ensimmäisten ihmispopulaatioiden elinolojen tahallinen pilkkaaminen ja valheellisten tulkintojen esittäminen oli kolonialismin, massamurhan ja imperiumien rakentamisen oikeuttajien tahallista toimintaa, joihin lukeutui myös varhaiset akateemiset antropologit 1800-luvulla. Samana aikana jolloin planeettamme pinnan ja ilmakehän lämpötilat aloittivat dramaattisen ja vakaan kasvunsa, johtuen teollistumisesta, nämä ihmiset toivoivat ja ennustivat että alkuperäiskansat ja heidän ympäristöystävälliset tavat joutuisivat pian sukupuuttoon. Eräs selkein esimerkki tämäntyyppisestä ajattelusta ja sen pitkittämisestä oli St. Louisin maailmannäyttely vuonna 1904 (virallisesti nimeltään “The Louisiana Purchase Exposition”), jossa he panivat alkuperäiskansojen edustajia näytille, ja näiden mukana oli rasistisia ja imperialistisia valheita välittäviä kuvauksia. [7]

Ingorrot-alkuperäiskansa Filippiineiltä St. Louisin maailmannäyttelyssä (eli Louisiana Purchase Exhibitionissa St. Louisissa, Missourissa, 1904.

Vaikka näkökulma, jonka tässä esitän, onkin vastakkainen sen kanssa mitä suurimmalle osalle ihmisistä on kerrottu niinkutsutuista esihistoriallisista, tai itseasiassa, esi-kestämättömistä, alkuperäiskansojen ihmisyhteisöistä, monet antropologit viimeisen 40-50 vuoden aikana ovat varmentaneet tämän uuden maailmankuvan pitävän kutinsa. [8] Nämä tuoreemmat antropologit ovat raportoineet, perustuen omiin kenttätutkimuksiinsa sellaisissa yhteisöissä jotka edelleen ovat olemassa ja joilla on edelleen omistuksessaan riittävät määrät kotimaataan, että ihmiset niissä yhteisöissä tekevät vähemmän töitä, heillä on enemmän vapaa-aikaa ja he ovat terveellisempiä ja onnellisempia kuin monet modernissa teollisessa teknologiayhteiskunnassa asuvat. Jos me voimme oppia uudelleen joitain näistä muinaisista, elämää ylläpitävistä ja hoivaavista tavoista ja yhdistää ne mihin tahansa puhtaaseen, kestävään teknologiaan, jonka olemme luoneet siitä lähtien kun esi-isämme lakkasivat elämästä noilla tavoilla, me voimme myös uudelleenorganisoida itsemme pieniksi, yhteistyötä tekeviksi, luonto-orientoituneiksi ja kestäviksi yhteisöiksi (ja suuremmiksi tällaisten yhteisöjen verkostoiksi), ja vapauttaa itsemme mistään tarpeesta tai kiintymyksestä rahajärjestelmiin.

Se voi tuntua suurimmalle osalle epätodennäköiseltä, kun he eivät tiedä muusta kuin nykyisistä sosiaalisista konstruktioista, ja he ovat olleet suuresti harhaanjohdettuja oikean elämän tavoista ja pienen mittakaavan kestävien alkuperäiskansa-yhteisöjen olosuhteista (sekä menneisyydessä että nykyisyydessä). Tähän lisään yksinkertaisesti, että meillä kaikilla on opittavaa hyödyntämättömästä ihmispotentiaalista sekä siitä miten maapallo toimii, ja niin monesta muusta asiasta josta emme vielä tiedä mitään. Me olemme silti sama laji ja tämä on silti sama planeetta (kaikki muutokset huomioiden), joten jos me teimme niin ennen, miksi me emme voisi tehdä jotain samanlaista uudestaan? Tottakai on olemassa kysymys nykyisestä populaation koosta ja ekosysteemin kantokapasiteetista, että me mahdollisesti emme kykene ratkaisemaan ongelmaa ilman että ohjaamme itsemme kohti todellista kestävyyttä ja alamme (tai jatkamme, niille jotka jo ovat tällä polulla) oppimisprosessia. Me tarvitsemme myös monia vakavia, demokraattisia keskusteluja siitä mikä tunnettu moderni teknologia ja ”mukavuus” on sellainen josta joutuisimme luopumaan, joko väliaikaisesti tai lopullisesti. Mitä muita mahdollisia (pitkäaikaisia) vaihtoehtoja meillä on?

Se mistä puhun tässä on itseasiassa äärimmäinen “lakkoon menemisen” muoto ja äärimmäinen boikotti. Luomalla sellaisia vaihtoehtoisia talousjärjestelmiä harmoniassa maapallon järjestelmien kanssa, sekä saada tarpeeksi muita ihmisiä liittymään mukaan, maailmanlaajuisesti, näihin järjestelmiin, me voisimme tehokkaasti riisua aseista korporatiivisen/teollisen/rahoituksellisen kuolemankoneen ja lopettaa planeetan tuhoaminen. Riippuvuutemme kuolemankoneen megavaltioista, niiden valuutoista ja niiden myrkyllisistä tuotteista, joita me emme enää tarvitse, tekee niiden teollisuudenaloista kannattamattomia (pienentäen myyntiä paljon alle hyväksytyn voittomarginaalin ja sallittujen riskien), ja lopulta romahduttaen taloudet, poistaen kaiken niskassamme olevan velan ja samanaikaisesti tuhoten ketjut jotka ovat kahlinneet meitä niin pitkään! Se olisi todellinen itsenäisyysjulistus! Itsenäisyys, joka saadaan maailmanlaajuisesti boikotoimalla systeemiä, johtaisi palautuneeseen keskinäiseen riippuvuuteen, tai vastavuoroisuuteen, kaikkien Elämän luonnollisten järjestelmien kanssa, yhteiseksi kytkeytyneeksi hyödyksemme.

Me voimme ja meidän tulee liittää yhteen energiamme, mielemme ja kykymme kehittääksemme vaihtoehtoisia, luontoon perustuvia, rahattomia tapoja ja teknologioita, ja vieroittaa itsemme myrkyllisten koneiden ja tuotteiden käytöstä, siinä pienessä aikaikkunassa joka on jäljellä mikä meillä on edelleen maapallon elämän pelastamiseksi. Tekisin tämän mieluummin, ja ottaisin tulitikut näiden korporaatiotuhopolttajien käsistä, jotka polttavat loppuun planeettamme, kuin jatkaisin turhaa ja riittämätöntä yksittäisten tulipalojen sammuttamista jotka nyt planeetallamme riehuvat, monien eri protestien ja sääntelylakien läpiviemisten muodossa. Vaikka rauhalllinen asteittaisen muutoksen rauhallinen ajaminen, ”oikeiden kanavien kautta työskentely”, on ollut ennen muinoin järkevä, edistysmielisen yhteiskunnallisen evoluution pragmaattinen metodi, me elämme nyt aikaa jollaista mikään muu laji ei ole koskaan tuntenut, ja olemme kriisissä joka vaatii paljon välittömämpiä ja radikaalimpia toimenpiteitä. Vakavasti epäilen että globaalien ekologisten ja ekonomisten kriisien aikaansaajat, jotka jatkavat otteensa kiristämistä USA:sta ja muista kansallisvaltioiden hallituksista lakien kuten “Citizens United” sekä melkein ratifioitujen sopimusten kuten TPP avulla, sallisivat meidän äänestää heidät pois vallasta demokraattisen poliittisen prosessin avulla. Historiallisesti se ei ole mitä imperiumit tekevät. Niistä monista syistä jotka tähän nyt listaan, olen vakuuttunut että meidän tulee ”äänestää jaloillamme”, toimillamme ja sillä miten me valitsemme elää täällä maapallolla, ja että tässä esittämäni toimet, ja monet muut toimet jotka on jo pantu liikkeeseen ympäri maailman, todella olisivat sellaisia joilla on potentiaalia niille muutoksille jotka tulee tehdä. [9]

Tajusin että tämä polku voi tuntua aluksi liian musertavalta, ja jopa mahdottomalta monille meistä moderneista ihmisistä, ja myös ei-toivottavalta ja jopa tyrmistyttävältä monille lajimme edustajile, jotka ovat niin vieraantuneita luonnosta ja tottuneet luonnottomaan, ”moderniin elämäntyyliin”. Mutta yhä useampien ihmisten virittäytyessä vaihtoehtoisten informaatiolähteiden pariin ja muuttuen tietoisiksi maailmanlaajuisista ilmiöistä kuten ilmastonmuutoksen kiihtyvistä vaikutuksista, kuten aiemmin mainitsin, sekä kiihtyvästä vaurauden epätasa-arvosta, loputtomista sodista, poliisiväkivallasta ja joukosta kaikkia muita yhteiskunnallisia epäkohtia joita he pitävät huolestuttavina, he muuttuvat yhä avoimemmiksi idealle että radikaali yhteiskunnallinen muutos voi itse asiassa olla tarpeellista. Tiedän että eräs meidän ihmisten suurimmista peloista on tuntemattoman pelko ja pelko tunnetun senkä sellaisen mihin olemme sitoutuneet menettämisestä — lyhyesti sanottuna se ainoa elämäntyyli jonka me tunnemme. Tästä johtuen niiden keskuudessa joilla on eniten pelissä kiinni nykyjärjestelmän ”menestyksessä”, jotka näkevät oman henkilökohtaisen menestyksen syvästi kietoutuneen status quon ylläpitoon, ja monissa tapauksissa joiden mielestä heidän panoksensa systeemiin on itseasiassa palkinnut heidän huomattavalla tavalla, tulevat olemaan erityisen vaikeita saada kuulemaan mitään tästä. Ja sitten on suurin osa meistä, jotka eivät tunne merkittävän palkituiksi itseään tai juurikaan pidä systeemistä, mutta jotka on vakuutettu hyväksymään idea siitä ettei ole poispääsyä tai realistista vaihtoehtoa dominanteille, juurtuneille ”modernin elämän” tavoille. Kun tietoisuus globaalista elinolojen rappeutumisesta saavuttaa ihmiset, he alkavat etsiä mahdollisia vaihtoehtoja. On jotain vieläkin voimakkaampaa ja pakottavampaa kuin katastrofinpelko joka voi motivoida heidät tähän harjoitukseen. Kutsun sitä ”potentiaalisen hyvän vetovoimaksi”, tai suuren mielihyvän ja helpotuksen odotukseksi kun raskas, piinaava lasti nostetaan harteilta, jonka mukana tulee mahdollisuus elää oikeassa ilossa ja rauhassa. Tämä vetovoima manifestoituu ja kasvaa eniten kun ihmiset alkavat nähdä ja kokeilla todellisia vaihtoehtoisia, luontoon perustuvia ja kestäviä yhteisöjen malleja. Omistan nyt loput tästä esseestä kuvaamaan joitain näitä mallien tyyppejä jotka ovat jo olemassa, ympäri maailman.

Osa 2: Uusien, kestävien ja taloudellisten elämäntyylien mallit ja mahdollisuudet

Ehkäpä parhain ja kaikkein näkyvin esimerkki kestävästä, yhteisöperustaisesta talousteorian kehittämisestä, joka pystyy voimaannuttamaan riippumattomuutta kaupallisesta ja teollisesta markkinajärjestelmästä, on mahdollista löytää luomuviljelyyn perustuvasta ruoantuotannosta. Tämän liikkeen historia on suurimmaksi osaksi 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun ”takaisin maalle” ja ”kasvata oma ruokasi” -liikkeissä, mutta 2000-luvun puolellaa on nähty suuri hyppäys tämänkaltaisessa toiminnassa ja ajattelussa, ehkäpä jopa vakavampi tai rehellisempi kuin alkuvaiheessa. Oman ruokansa kasvattamista ostamisen sijaan ajava liike ei ole niin suuri kuin paikallisen ruoantuotannon liike, jossa ihmiset pyrkivät ostamaan niin suuren osan ruoastaan paikallisilta tuottajilta kuin mahdollista. Tämä johtuu mahdollisesti vaikeudesta löytää aikaa viljelylle, kun on niin paljon aikaa uhrattava rahan tienaamiselle nykyisessä yhä kasvavan kilpailullisessa ja epävarmassa markkinassa. Vuonna 2014 USA:ssa oli 8268 toria, luku on 180%:n kasvu vuodesta 2006. ”Vuonna 2012 163675 farmia (7.8% USA:n maatiloista) markkinoivat ruokaansa paikallisesti, mikä määriteltiin joko suorana tuottajalta kuluttajalle -myyntinä tai ihmiskulutukseen tarkoitetun ruoan jälleenmyyntinä, maantaloustutkimusdatan mukaan.” [10] “Jälleenmyynti” viittaa käytäntöihin kuten paikallinen vihannespuoti ja ravintolat, jotka ostavat ja myyvät paikallistuottajien kasvattamaa ruokaa.

USA:n maatalousministeriön raportin mukaan, josta ylläolevat luvut on otettu, varmentaa sen että paikallisruoan liike on saanut hallinnon huomion, mutta raportti ainoastaan käsittelee markkinoiden huolia liittyen liikkeeseen — ongelmia kuten kannattavuus ja rahoitustrendit — eikä se kiinnitä mitään huomiota kasvavaan määrään ihmisiä jotka kasvattavat itse oman ruokansa suoraan kulutukseen, sen sijaan että myisivät ruokaa eteenpäin. Oman kokemukseni mukaan, oltuani luomuruoan kasvattaja vuodesta 1970 ja permakultuurin harjoittaja 1980-luvun puolestavälistä (paljon ennenkuin kuulin sanan ”permakulttuuri”), minusta tuntuu että permakulttuurin harjoittajat ovat niitä ruoan kasvattajia ja villiruoan hoitajia joita vähiten kiinnostaa kasvattaa ruokaa rahan takia, ja jotka ovat eniten kiinnostuneita tekemään niin osana niitä toimia jotka vievät kohti vaihtoehtoista, kestävää elämäntyyliä. [11] Hyvänä kakkosena tulee jokin aika sitten muodostettu, ja monissa paikoissa edelleen muodostuva, useissa Amerikan intiaanien reservaateissa toimiva ”ruokasuvereniteetti”-liike. Lyhyesti, ruokasuvereniteetti on ruokasuvereniteetti on Amerikan alkuperäisasukaiden liike jolla he ottavat takaisin ruokansa lähteet sekä heidän oman terveytensä kasvattamalla oma ruokansa, sekä tulevat tutuiksi oman kulttuurinsa perinteisten villiruokien sekä lääkeyrttien kanssa omilla maillaan. Tuossa mielessä ruokasuvereniteetilla on suuri potentiaali muuttua osaksi, tai, vieläkin suurempi potentiaali, olla etulinjan esimerkki universaalista itsenäisyysjulistuksesta, jolla irrottaudutaan aiemmin mainituista korruptoituneista järjestelmistä. Kuitenkin koska useimmat reservaattiyhteisöt kamppailevat edelleen monien vakavien talous- ja terveysongelmien kanssa joita USA:n kolonialistit ovat heidän elämiinsä tuoneet, ruokasuvereniteettiliikkeen fokus on ollut yhteisön ja yksilöiden parantamisessa, johon kuuluu kamppailu köyhyyttä ja sairauksia vastaan. Rahajärjestelmästä irtipääsy ei siis täten ole agendalla suurimmalle osalle intiaanireservaattiyhteisöjä, vaikka jotkut keskustelut tällaisesta onkin aloitettu siellä ja täällä. [12]

Jos on tutustunut alkuperäiskansojen perspektiiveihin ja käytäntöihin liittyen hortoiluun (oman ruoan kasvattaminen omaan kulutukseen kaupallisten markkinoiden sijaan), ei ole vaikeaa nähdä alkuperäisjuuria permakulttuurille. Vaikka yksilöllisessä suhtautumisessamme onkin vaihtelua, määritelmän mukaisesti permakulttuurin harjoittajat ovat sitoutuneet sallimaan paikallisten ekosysteemien ohjata ja muokata interaktioitamme maan ja veden kanssa, sen sijaan että muokattaisiin niitä tiloja sellaisiksi kuin haluamme. Me olemme luonnollisen ruoan sekä lääkekasvien ja -puiden hoitajia ja säilyttäjiä mailla joissa elämme, ja kasvatamme vain niitä satokasveja jotka ovat yhteensopivia ekosysteemiemme kanssa. Me vaalimme biodiversiteettiä ja meillä on äärimmäinen kunnioitus kaikkea maahan ja veteen kuuluvaa khtaan. Kaikki elävät asiat jotka sinne kuuluvat [13] ovat yhtä oikeutettuja olemaan täällä ja niistä monista syistä joista ne ovat täällä. Ne sopivat yhteen ja elävät symbioosissa ja ovat tehneet sitä paljon ennenkuin me ihmiset olemme saapuneet tänne. On tavoitteemme sopia niiden elähdyttävien luonnonjärjestelmien joukkoon, olla symbioottinen osa tätä kaikkea — ei pakottaa ekosysteemiä mahtumaan luonnottomaan modernin ihmisen maailmaan ja heidän keinotekoisiin, rahaan perustuviin tapoihin elää. Me emme astuisi maa-vesijärjestelmään ja sanoisi ”tämä näyttää hyvältä paikalta kasvattaa ____________, ja meidän tulisi tehdä niin koska sen sato voi tuoda meille paljon rahaa.” Kun ensimmäisenä saavuimme tänne elämään maan ja veden äärelle, me pyrimme oppimaan mitä paikka vaati meiltä — mitä hyvää me voimme tehdä paikan hyväksi niin että se voi jatkaa vapaasti luonnon elinlahjojen jakamista meidän ja muiden lajien, jotka ovat osa tätä paikkaa, kanssa? Miten voimme muuttua hyödyllisiksi ja avuliaiksi osiksi tätä kaikkea? Kuinka voimme oikeutettuina kuulua tänne? Kun tiedämme näiden luonnon järjestelmien olevan suurempia, terveempiä ja oikeampaa elämää kuin mikään ihmisen luoma talousjärjestelmä, me kylvämme oman yhteensopivan sadon minkä tahansa natiivin sadon vierelle, missä sitten ikinä onkin tilaa ja vettä riittävästi. Vaikka me joskus siirrämme vettä satokasveille kasteluun, me tajuamme että paras on kylvää siemenet tai siirtää pistokkaat luonnollisesti kosteammille alueille, jossa luonto tuo kasveille vettä. On myös monia muita tapoja joilla permakulttuurin harmoniset metodit muodostuvat ja yhdistyvät eri ekosysteemeihin maailmanlaajuisesti. Nämä metodit ovat sekä muinaisia että nykyaikaisia, ja niiden juuret ovat aikojen alussa ennen megayhteiskuntia toimineiden ensimmäisten ihmisten tavoissa.

Joten jos suurin osa paikallisesta ruoantuotannon liikehdinnästä — poiskulien permakulttuuria harjoittavat, alkuperäiskansojen ruokasuvereniteettiaktivistit, kotipuutarhurit ja yhteisöpuutarhan sadon kanssa toteutettu ei-rahallinen vaihdanta — edelleen myyvät satoaan rahasta, mistä me löydämme esimerkkejä ihmisistä jotka tekevät muita asioita vapauttaakseen itsensä rahajärjestelmistä? Voisi kuvitella että jotkut hyvät mallit rahattomille paikallistalouksille voitaisiin löytää reilun kaupan liikkeestä. Vaihtokauppa on aina ollut osa ihmisten välistä interaktiota, mutta se alkoi leivitä laajemmalle aktiivisena teollista kapitalismia vastustavana keinona 1970-luvun alkupuolella, suurten ulkoilmakokoontumisten muodossa joilla oli nimet kuten “The Barter Faire” (sanan “Fair” kirjoitusmuoto peilaa aikaisempaa liikettä nimeltään “Renaissance Faires”). Barter fairit olivat eräänlaisen vastakulttuurin kirpputoreja, joissa tarkoituksena oli jakaa ja vaihtaa, ja välttää käyttämästä rahaa. Vuosien aikana sitoutuminen rahankäytön välttämiseen barter faireilla vaimeni ja niin teki myös koko barter fair -liike. Eräs ensimmäisistä ja suurimmista barter fair -vastakulttuuritapahtumista, Okanoganin “Barter Faire,” Washingtonissa perustettiin 1974, ja lopulta se pudotti sanan ”barter” nimensä edestä ja sitä kutsutaan nyt nimellä “Okanogan Family Faire.” Siinä missä alunperin kaikki oli (suurimmaksi osaksi) rahatonta ja ilmaista, nyt ”myyjät” maksavat myyntipaikoista ja asiakkaat maksavat sisäänpääsylipuista, jotta he pääsisivät sisään shoppailemaan, joka tekee tapahtumasta vielä enemmän rahaorientoituneen kuin suurin osa kirpputoreista ja taidefestivaaleista. Jotain vaihdantaa tapahtuu edelleen muutamilla jäljellä olevilla barter faireilla, mutta suurimmaksi osaksi myyjien kesken. Vanha barter fair -liike on saattanut hiipua, mutta hyvä uutinen on että vaihdanta ei millään muotoa ole kuollut. Se on itse asiassa kukoistava ja kasvava ala ja sen päätoimipaikka on internet. Nykyään on myös uusia kolmannen uosituhannen päivitettyjä barter fair -hengessä järjestettyjä ulkoilmatilaisuuksia (ilman vaihdantaa tai mitään transaktioita), kansainvälinen ilmiö nimeltään “Really, Really Free Market,” jossa on paljon suurempi potentiaali kasvaa talousjärjestelmän muutosliikkeeksi kuin mitä vanhat hippivaihdantatapauhtumat olivat.

Mutta ennen kuin kuvaan RRFM:t tarkemmin, ensin kommentoin enemmän verkossa tapahtuvaa rahatonta vaihdantaa. Lyhyessä Christopher Dollin, joka on tutkija YK:n Institute of Advanced Studiesissa, kirjoittamassa esseessä nimeltään “Can We Evolve Beyond Money?” Doll kuvaa kuinka internet on luonut infrastruktuurin suuremmalle ja laajemmalle taloudelliselle jakamiselle ja rahattomalle “yhteistyöhön perustuvalle kuluttamiselle”:

…internet on pienentänyt kustannuksia tarjonnan etsimiselle ja laajalti mahdollistanut vertaistransaktiot paljon suuremmassa mittakaavassa kuin on koskaan aiemmin tehty… Jos, kuten usein argumentoidaan, Y-sukupolvi on ensimmäinen diginatiivi sukupolvi ja jakaminen on heidän norminsa, voisiko olla että yhteistyöhön perustuva kulutus tulisi olemaan heidän norminsa kulutuskapitalismin sijaan? Jos kyllä, mitä seuraava sukupolvi tuo tullessaan? [14]

Tämä on erittäin innostavaa. Muistan kun internet tuli ensimmäistä kertaa laajaan käyttöön 1990-luvulla ja konservatiivi radiokommentaattori sekosi havainnostaan että internetissä annetaan liian paljon ilmaiseksi, ja hänen mielestään tarpeeksi moni ihminen ei tulisi käyttämään sitä rahan tekoon. Tuon kommentin kuuleminen, joka tuli todella vastenmieliseltä yksilöltä joka arvosti lähes kaikkea yhteiskuntajärjestelmässämme mitä minä vihasin, itse asiassa antoi minulle tarvitsemani sysäyksen astuakseni ulos hieman luddiittisesta skeptisismistäni uudelle kanavalle ja ryhtyä kokeilemaan sitä. Siitä lähtien internet on ollut korvaamattomin työkaluni kommunikointiin. Ideoiden ja informaation vapaa virtaaminen, niin monen ihmisen luodessa heidän omia ”lähetyskanavia” ja kyetessään tekemään niin he kykenivät olemaan interaktiossa suurten väkijoukkojen kanssa ilmaiseksi (poislukien tietysti laitekulut ja liittymäkulut), yleensä ilman minkäänlaista hallituksen sensuuria. Tämä on luonut mahdollisuuksia vallankumoukselliselle muutokselle mitä mikään aikaisempi olisi mahdollistanut. (Vaikka on olemassa muita ympäristö- ja terveyskustannuksia liittyen internetin ja sähkölaitteiden käyttöön, jotka meidän tulee jossain vaiheessa ottaa mukaan keskusteluun puhuttaessa siitä mitä teknologiaa jatkaa ja mikä jättää taaksemme.) Kaksi ihmissukupolvea, joilla on ollut tähän kaikkeen “vapaa” [15] pääsy — ideoihin, tavaroihin ja palveluihin — on tehnyt kaikille enemmän kuin koskaan mahdolliseksi mahdollistaa ja varustaa ihmisiä kaikenlaisiin systeemisiin muutoksiin, mm. maailmanlaajuiseen, väkivallattomaan taloudelliseen vallankumoukseen. David Quiltyn artikkelissa on kokoelma vaihdannan ja kirpputorien sivustoja, otsikolla “36 Bartering and Swapping Websites—Best Places to trade Stuff Online,” joka on julkaistu “Money Crashers.”-talousneuvontasivustolla. [16] Jotkut näistä saiteista sallivat rahankäytön, mutta suurin osa keskittyy vaihdantaan ja jakamiseen. Osalla saiteista on sosiopoliittinen agenda välttää rahankäyttöä (kuten “Freecycle” ja “Freegans,” joita kuvaan alla), kun taas moni muu tuntuu yrittävän säästää rahaa tai lieventää köyhyyttä. Sosiaalisen muutoksen puuhamiehet ovat kommunikoivat enemmän talouteen suuntautuneiden ihmisten kanssa näillä sivustoilla, ja vallankumouksellisen ajattelun siemeniä selkeästi kylvetään. Joka kerta kun henkilö kuvaa kokemuksiaan taloudellisesta hyödystä ilman rahankäyttöä, uudenlainen tunne siitä mikä voisi olla mahdollista kehittyy ja vahvistuu.

Minun näkökulmastani kaksi kaikkein kiinnostavinta sivua listassa, jotka ottavat kantaa kaikkein painavimpiin systeemisiin ongelmiin ja työskentelevät luodakseen kansainvälisen systeemiboikotin, ovat Freecycle ja Freegans. [17] Freecycle (http://www.freecycle.org) kuvaa organisaatiotaan “..täysin voittoa tavoittelemattomaksi ruohonjuuritason liikkeeksi jossa ihmiset antavat (ja saavat) tavaraa ilmaiseksi kotikaupungeissaan. Kyse on hyvän tavaran uudelleenkäyttämisestä ja pitämisestä poissa kaatopaikoilta.” Perustettu Arizonan Tusconissa vuonna 2003 Deron Beal -nimisen kierrättäjän aloitteesta, Freecycle on nyt erittäin suuri paikallisten, vapaaehtoisten vetämien ryhmien verkosto (5,289 ryhmää 32 maassa, 9,105,322 jäsentä). [18] Sivuilla luodaan yhteyksiä jakamiselle. Postauksille on kaksi kategoriaa, “Halutaan” tai “Tarjolla”. Käyttäjien tulee rekisteröityä voidakseen vastata postauksiin ja he voivat tehdä omia järjestelyjään toisiinsa yhteyden saamiseksi. Jäsenyys on ilmaista ja “kaikki mikä postataan tulee olla ilmaista, laillista ja sopivaa kaikenikäisille.”

Freegans-organisaatio on hieman suorempi ja selväsanaisempi heidän vallankumouksellisesta motivaatiostaan hylätä valloillaan oleva järjestelmä. Tässä hieman miten he ilmaisevat itseään sivuillaan:

Freeganit ovat ihmisiä jotka käyttävät vaihtoehtoisia strategioita elääkseen vain osittain osallistumalla sovinnaiseen talousjärjestelmään ja resurssienkäytön minimoiden.

Freeganit käyttävät yhteisöä, anteliaisuutta, yhteiskunnallista huolenpitoa, vapautta, yhteistyötä ja jakamista vastustaakseen materialismiin, moraaliseen apatiaan, kilpailuun, mukautumiseen ja ahneuteen perustuvaa yhteiskuntaa. Yrittäessään vuosia boikotoida epäeettisten korporaatioiden valmistamia tuotteita, jotka ovat vastuussa ihmisoikeusrikkomuksista, ympäristön tuhoutumisesta ja eläinten vahingoittamisesta, monet meistä havaitsivat että mitä tahansa ostimmekaan, päädyimme tukemaan jotain valitettavaa. Tajusimme että ongelma ei ole vain muutama paha korporaatio vaan koko systeemi itsessään.

Nykyisen talousjärjestelmän, pääasiallinen motiivi on pimentänyt eettisen harkinnan ja sen massiivisen monimutkaiset tuotantojärjestelmät takaavat, että kaikki ostamamme tuotteet ovat meille vahingollisia, suurinta osaa näistä emme edes harkitsisi käyttävämme. Freeganismi on tällaisen talousjärjestelmän täydellinen boikotti. Joten sen sijaan että välttelisimme huonon yrityksen tuotteiden ostamista tukeaksemme toista, me vältämme ostamasta yhtään mitään niin paljon kuin vain pystymme. [19]

Näyttää siltä että freeganit ja minä ajattelemme samoin, mutta en ollut koskaan kuullutkaan heistä ennenkuin pari päivää ennen tämän esseen osion kirjoittamista. Ilmeisesti he ovat tunnettuja ”roskisdyykkaus”-strategian käyttäjiä, käytäntö jota myös itse olen harjoittanut, silloin kun kuuluin tiettyyn yhteisöön (jonka nimeä en tässä mainitse) 1970-luvun alkupuolella, kun olin kutakuinkin samanikäinen kuin monet freeganeista, joiden kuvia näin heidän sivuillaan. Mutta yhtä kaikki, freeganit ovat mukana paljon muussakin kuin roskisten dyykkaamisessa (eli ”urbaanissa keräilyssä”). Heidän toimintaansa kuuluu: roskiksista löydettyjen hyvänlaatuisten poisheitettyjen tuotteiden laaja ja vapaa jakelu ja kierrättäminen; vapaan luomumullan tuottaminen maanviljelijöille kompostoimalla pilaantunut ruoka ja muut luonnonmukaiset jätteet; biopolttoaineiden luominen ja jakelu ravintoloiden poisheittämistä öljyistä ja muista kasviöljyistä; rikkoutuneiden mekaanisten laitteiden ja tavaroiden korjaus ja uudelleenjakelu; hylättyjen ja ikäloppujen asuntojen asuttaminen ja kunnostaminen asunnottomien asuttamiseksi ja yhteisön luomiseksi; luomuviljelypuutarhojen luominen vapaisille tonteille; metsästä villiyrttien kerääminen ravinnoksi ja lääkkeeksi; paikallisten maanviljelijöiden tuottannon ylijäämäkasvisten, -hedelmien ja -pähkinöiden jakaminen; sekä monet muut eri aktiviteetit. Freeganit työskentelevät muiden kierrättäjien kanssa, sekä toisten samanmielisten organisaatioiden kanssa kuten Ruokaa Ei Aseita, asunnottomien yöpymispaikat sekä Really, Really Free Markets. Freeganien verkkosivut antavat paljon infoa ja linkkejä siitä mihin he uskovat ja mitä he tekevät, mutta mitään henkilökohtaista tietoa tai historiaa siitä miten heidän liikkeensä alkoi ei anneta. Tehdäkseni selväksi, vaikka freeganeilla on hieno verkkosivu, jonka kautta he saavat yhteyden moneen kestävyysaktivistiin, sekä nuoriin että vanhoihin, suurin osa siitä mitä he tekevät ei ole verkossa, se tapahtuu kaduilla ja eri julkisissa tiloissa. Freeganismi on levinnyt kansainvälisesti ja freegan-ryhmiä on ainakin USA:ssa, Ranskassa, Brasiliassa, Norjassa, Kreikassa ja Libanonissa.

Really, Really Free Markets eivät ole varsinaisia vaihdannan paikkoja, koska siellä ei sallita suoria transaktioita. Ei rahaa, ei kauppoja, ei vaihdantaa, ei myymistä, ainoastaan ”Ota mitä tarvitset, ja tuo se mitä et”. Liitutaulu eräässä RRFM:ssä sanoo ”Älä kilpaile esineestä. Tämä on rahaton markkina. Ei kauppaa, ei vaihdantaa tai myyntiä.” Osallistujat voivat tarjota taitonsa ja palvelunsa, kuten myös tavaroita, ja tapahtumia pidetään julkisissa puistoissa ja muissa julkisissa tiloissa. RRFM:t ovat hyvä esimerkki lahjataloudesta, [20] joissa jokainen materiaalinen tarve tyydytetään ilmaiseksi, perustuen perspektiiviin siitä että ”kaikille on oikeasti riittävästi”, jos me vain kunnolla huolehdimme ja hoidamme yltäkylläisiä resurssejamme. Tottakai sellainen perspektiivi voi onnistuneesti tulla sovelletuksi vain jos me eliminoimme resurssiepävarmuuden ja ahneuden, jotka tuovat esiin kysymyksen siitä mitä tapahtuu kun ahne, epävarma tai kapitalistisesti hyvin asennoitunut henkilö menee RRFM:n? (Jätän vastaamatta kysymykseen nyt, osittain siksi koska epäilen että siihen on olemassa monia kelpo vastauksia.) Yhteensopivuus freeganien ja RRFM:n välillä on niin ilmiselvä ja on niin helppo nähdä miksi he tekevät yhteistyötä niin hyvin ja miksi niin mone freegani on mukana RRFM:n järjestämisessä ja pyörittämisessä. Nämä toisiinsa kietoutuneet liikkeet sekä pyrkivät estämään tuhoisat ja haaskaavat kapitalistisen järjestelmän vaikutukset, että esittelemään ihmisille uudenlaisia ihmisten välisten interaktioiden ja talouden käytänteitä. Ensimmäinen RRFM pidettiin Uuden Seelannin Christchurhissa vuonna 2003, ja idea sai alkunsa tapaamisesta joka pidettiin ilmaisruoka/näläntorjuntaorganisaation Ruokaa Ei Aseita jäsenien kesken. Samana vuonna kaksi muuta RRFM:ää pidettiin, yksi Indonesian Jakartassa ja toinen Floridan Miamissa. Siitä lähtien RRFM:iä on pidetty kymmenissä USA:n kaupungeissa, sekä Kanadassa, Australiassa, Malesiassa, Taiwanissa, Englannissa, Etelä-Afrikassa ja Venäjällä. Liike on Venäjällä erittäin suosittu ja se on levinnyt moniin kaupunkeihin.

Vaikka onkin olemassa monia esimerkkejä rahattomista talouskäytänteistä ja tuota päämäärää kohti työskentelevistä järjestöistä, mainitsen tässä vain yhden lisää: aikapankit. Aikapankki-idean keksi ja kehitti 1980-luvun aalussa Edgar Cahn, professori University of the District of Columbia School of Law:ssa. Cahn kutsuu aikapankkitoimintaa ”vaihtoehtoiseksi valuuttajärjestelmäksi jossa palvelutunnit saavat rahan sijan”, ja hän tarjoaa lisäselityksen:

[Aikapankkitoiminta on] vaihdannan väline joka sallii ihmisten vaihtaa aikaa ja osaamistaan rahan sijaan. Konsepti on yksinkertainen: liittyessään aikapankkiin ihmiset hyväksyvät ottavansa osaa järjestelmään joka liittyy ”aikapolettien” ansaitsemiseen ja käyttämiseen. Kun he käyttävät tunnin aktiviteettiin joka auttaa muita, he saavat yhden aikapoletin. Kun he tarvitsevat muilta apua, he voivat käyttää tienaamiaan aikapoleetteja. [21]

Parikymmentä vuotta sitten Edgar Cahn perusti TimeBanks USA:n, aikapankin joka on levinnyt yli 30 maahan, mm. Kiinaan, Venäjälle, ja muihin Afrikan, Euroopan sekä Pohjois-Amerikan että Etelä-Amerikan maihin. USA:ssa on ”noin 500 rekisteröityä aikapankkia, ja yhdessä niillä on yli 37 tuhatta jäsentä. Pienimmissä on 15 jäsentä; suurimmassa noin 3 tuhatta.” Aikapankit ovat helposti toteutettavissa tietokantojen avulla jotka mahdollistavat jäsenten rekisteröidä osaamisensa tai tarjoamansa palvelut sekä löytää ihmisiä jotka oivat tarjota heidän haluamiaan tuotteita ja palveluja. Aikapolettien tunnit ja aikavelka pidetään myös tietokannassa ja jokainen paikallisyhteisön aikapankki pitää omaa tietokantaansa. ”Maailmanlaajuisesti aikapankkitietokannoissa on yli 4 miljoonaa tuntia palveluja”, Cahn kirjoittaa. (Ja tuo luku aliarvioi todellista aikapankkitoimintaan osallistumisen laajuutta: KYselydata osoittaa että vähintään 50 prosenttia aikapankkien jäsenistä ei merkkaatuntejaan ylös säännöllisesti) Viimeinen lause sulkeissa todistaa varsin voimakkaasta ilmiöstä joka usein ilmenee näissä rahattomissa yhteisöpohjaisissa paikallistalouden aktiviteeteissa: sisäiset palkkiot, kuten omien muiden ihmisten arvostamien omien taitojen löytäminen, ihmissuhteiden luominen jakamalla ja sosiaalisen luottamuksen (”sosiaalinen pääoma”) kehittäminen, muuttuvat arvokkaammiksi kuin ulkoiset palvelujen tai materiaalisen hyödyn vastaanottaminen. Esimerkkejä tästä perustavanlaatuisesta kokemuksesta voi kuulla freeganismin, RRFM:n, aikapankkien, Ruokaa Ei Aseita -vapaaehtoisten, Freecyclen ja monien muiden vaihtoehtoisen talouden harjoittajien suusta. Christopher Doll kuvaa ”sosiaalista pääomaa” erittäin hyvin:

Se mikä on yhteistyöhön perustuvassa kulutuksessa niin kiinnostavaa on se, että luottoluokitus, josta niin moneen tavaraan ja palveluun käsiksipääsymme riippuu, tulee tulevaisuudessa korvaantumaan oman henkilökohtaisen luotettavuutemme luokittelulla. Tämä tarkoittaa, että pääsymme hyödykkeisiin muuttuu, osittain, sosiaalisen pääoman funktioksi rahoituspääoman sijaan. Tämä on uskomattoman voimakas konsepti joka auttaa meitä ymmärtämään henkilökohtaista vaurautta laajemmin termein, ja todellakin sitä mitä me voisimme käyttää rahan tilalla. Sosiaalinen pääoma akkumuloituu ajan myötä: mitä enemmän jaat, sitä enemmän luokituksesi nousee, joka taas vuorostaan edistää hyvää sosiaalista käyttäytymistä. Tämä on kaikki hyvin teoriassa, sillä ehdolla että henkilökohtaisia vapauksia ja identiteettejä ei uhata prosessissa. [22]

Tästä ”sosiaalisen pääoman” kultivoinnin prosessista, tai siinä mitä yksinkertaisesti kutsuisin ”luottamussuhteiksi”, voimme löytää henkilökohtaisen tilivelvollisuuden rahattomassa yhteiskunnassa. Ihmiset luonnollisesti haluavat olla luotettuja ja hyväksyttyjä ja he haluavat olla yhteyksissä muihin ihmisiin joiden he voivat luottaa olevan ihmisiä jotka välittävät. Se mikä myös tulee selväksi, kun tarkastelee miten nämä systeemit oikeasti menestyvät, on että ne toimivat parhaiten paikallisella, pienen yhteisön tasolla suurten kestämättömien megayhteiskuntien sijaan. Toivottavasti paikallisten, rahattomien, elämässä kiinni oolevien talousjärjestelmien kehittäminen palauttaa suuren osan siitä mitä meillä oli 5000 vuotta sitten ennen imperiumien ja rahan keksimistä.

Vaikka elän farmilla Montana Missoulasta 37 mailia pohjoiseen, kuulun Missoulan aikapankkiin. Jokin aika sitten haastattelin kahta ystävääni, Susie Clarionia ja Carol Marshia, jotka olivat osa Missoulan aikapankin perustanutta pientä ydinryhmää keväällä 2013. Siinä on nyt 126 jäsentä ja tunteja on vaihdettu 2157, mutta Carol kertoi että hän ja muut joskus tekevät palveluksia mutta eivät kirjaa niitä tietokantaan, mikä taas kertoo siitä että transaktion tai interaktion kokemusta itsessään pidetään riittävänä palkkiona. Missoulan aikapankissa meillä on myös yhteisökassa, jonne me lahjoitamme joitain tunteja yhteisöprojekteihin, kuten Habitat for Humanityn talojen rakentaminen. Ystäväni huomauttivat myös toisen läksyn jonka olivat oppineet aikapankkikokemuksista: se on yhtä arvokasta pyytää ja saada palvelua kuin on antaa. Me levitimme sitä hyvää oloa joka tulee omien lahjojen ja osaamisen arvostuksesta olemalla vastaanottamassa muilta palveluksia. Keskinäinen hyöty ja vastavuoroisuus ovat suuria arvoja aikapankkijärjestelmässä, kuten tämä lainaus verkkosivulta kertoo: ”Kysymys, ’Miten voin auttaa sinua?’ muuttuu muotoon ’Miten voimme auttaa toisiamme rakentamaan maailman jossa molemmat haluammee elää?’ Aikapankkitoiminta perustuu yhtäsuureen vaihdantaan. Kuka tahansa voi hyötyä koska jokainen jäsen sekä antaa että vastaanottaa.” [23] Kuten Susie Clarion sanoi minulle, ”Palvelujen tarjoaminen aikapankin kautta ei ole vain työn tekemistä. Se on kanssakäymistä ja lähentymistä, kuuntelua ja opettamista jotka ovat aikapankkikokemuksen todeliset arvot. Se mistä ihmiset tuntuvat nauttivan eniten aikapankkikokemuksissaan on hyvien ystävien saaminen.” [24] Aikapankkien jäsenten keskuudessa on myös joskus tapahtumia. Edgar Cahn tarjoaa meille tämän selkeän tiivistelmän siitä mitä pankit voivat tehdä: ”Jokainen transaktio soljuu suhteesta, ja sellaiset suhteet luovat luottamuksen hengen joka sallii ihmisten kutoa yhteen yhteisön kudoksen. Caluutta joka kohtelee kaikkia tunteja yhtä arvokkaina tekee paljon enemmän kuin tarjoaa vaihtoehdon markkinahinnoille arvon mittana. Se voimaannuttaa ihmiset joita markkinat eivät arvosta, ja vahvistaa heidän kontribuutionsa yhteiskuntaan.”

Kun esitän tällaisia esimerkkejä vaihtoehtoisesta, ei-rahallisesta ja yhteisöön perustuvasta taloudesta, joka on jo valmiiksi olemassa ja leviää, tulen yhä luottavaisemmaksi siitä että nykyisen talousjärjestelmän kansainvälinen boikotti on mahdollinen. Me jo luomme infrastruktuusia sille mikä voi korvata tämän ja vauhti sen kuin kasvaa. Se voi olla inspiraationlähde tai jopa juhlan paikka, mutta varoitan kaikkia jotka haluavat viedä tätä liikettä eteenpäin, että on olemassa hyviä syitä hillitä halut ja toivottaa julkinen skeptisismi tervetulleeksi. Jos tämä vallankumouksellinen strategia kuulostaa epätodennäköiseltä tai mahdottomalta suurimmalle osalle ihmisiä, mieti tätä: sen täytyisi olla naurettava toimiakseen. Sen täytyy olla todella naurettava. Minkä tahansa väkivallattoman vallankumouksellisen strategian tulee olla naurettava, joka pyrkii pysäyttämään nykyisen poliittisen ja taloudellisen järjestelmämme tuhoavat voimat ja korvaamaan ne vastakkaisella — elämää tukevalla, kestävällä, maapallon biosfäärijohtoisella, inhimillisellä, oikeudenmukaisella, toisiinsa kytkeytyneellä ja keskinäisellä, tasa-arvoisesti kaikille eläville olennoille hyödyllisellä uudella paikallisten, ekologis-spesifien talousjärjestelmien verkostolla. Sille tullaan nauramaan ja se tullaan helposti sivuuttamaan oligarkkien ja heidän käsinukkiensa neuvottelupöydistä, jos me emme halua liikkeemme joutua brutaalisti liiskatuksi ja tuhotuksi.

Jos he kuulevat siitä mitä me teemme, me haluamme heidän nauravan ja pilkkaavan meitä, kutsuvan meitä ”hulluiksi”, kyseenalaistavan älykkyytemme, sivuuttamaan meidät typeryksinä ja sitten unohtavan että olemme olemassakaan. ”Ne luulevat että ne voivat kasvattaa kaikki ruokansa ja lääkkeensä itse, tehdä vaatteensa itse, rakentaa talonsa itse, siirtää itsensä ilman fossiilisia polttoaineita, tuottaa oman sähkönsä ja boikotoida kaikkia teollisia tuotteita! Seon hullua! Ja saada kaikki maailman ihmiset tekemään niin? Se on vielä hullumpaa!” Kyllä, se on mitä me haluamme heidän ajattelevan ja sanovan itselleen. Kyllä. Täällä ei ole mitään nähtävää. Menkää takaisin kuplaanne ja harhoihinne. Viihdyttäkää itseänne ja kuluttakaa rahanne kun se vielä on jonkin arvoista. Sitten, eräänä päivänä tulette luoksemme heiluttaen hassua, arvotonta valuuttaa käsissänne ja pyydätte meitä ruokkimaan ja vaatettamaan teidät ja antamaan teille suojaa ja me sanomme ”Se ei ole miten me teemme asiat täällä, tässä uudessa maailmassa. Me kuulumme Elämään ja toisillemme. Me pidämme huolta tästä maailmasta ja se antaa meille elämän yhdessä. Me teemme töitä yhdessä, leikimme yhdessä ja jaamme kaiken. Vapaasti me olemme vastaanottaneet ja vapaasti annamme. Jos olet valmis oppimaan ja kokemaan mitä tarkoittaa todella elää, liity meihin.” Me emme tiedä mikä on mahdollista ennenkuin annamme tälle vallankumoukselliselle transformaatiolle mitä suurimman (tai ainakin keskinäisesti toisiaan tukevan) huomiomme. Ympäri maailmaa saattaa olla enemmän ihmisiä, jotka ovat valmiita tähän (mukaankukien ne jotka eivät vielä tajua olevansa valmiita tähän!), kuin meille on uskoteltu. [25]

Lähde:

https://georgepriceblog.wordpress.com/2016/01/01/the-problem-with-money-2/

Kuva ‘A Hacker Manifesto’, 2004.

Mikä tahansa teos — taiteessa, kirjoituksissa — missä tahansa mediassa, jos kyse on vähänkään jostain kiinnostavasta, muuttuu jossain kohtaa seikkailuksi. Yleensä seikkailu tapahtuu tekemisvaiheessa, ennenkuin teos on valmis. ‘Teos on sen syntymän kuolemannaamio’, sanoo Walter Benjamin. Mutta joskus seikkailu alkaa, tai jatkuu, teoksen valmistuttua, joka elävöittää sen uusilla ongelmilla. Se oli mitä minulle tapahtui.

Kirjoitin kerran kirjan immateriaalioikeuksista. Periaatteessa olen sitä vastaan. Kuten kirjoitin tähän kirjaan, nimeltään A Hacker Manifesto: ‘Informaatio haluaa olla vapaata mutta se on jokapuolella ketjuissa.’ Digitaalinen — ikuisuuksia vanha informaation ominaisuus — on idea jonka aika on vihdoin tullut. Relaatio digitaalisesti koodatun informaation ja materiaalin, josta se löytyy, välillä — sivu, ruutu, levy, asema — on nyt täydellisen vapaavalintainen. Kutakuinkin sama informaatio voisi olal tällä sivulla tai levyllä tai tuolla verkkosivulla. Omituinen ontologinen informaation ominaisuus, jotain sen syvimmässä olemuksessa, on nyt täysin aktivoitunut maailmassa — ja se aiheuttaa kaikenlaisia ongelmia. Ei vähintään kirjailijoille. Ei vähintään minulle.

Yhtäältä suuri yhteiskunnallinen liikehdintä on saanut alkunsa joka vaistoaa digitaalisen informaation merkityksen sosiaalisena faktana. Sen julkisemmissa ja itsetietoisimmissa muodoissaan tämä sosiaalinen liikehdintä käsittää mm. Creative Commonsin, Open Sourcen ja Free Software -liikkeen. Mutta tämä on vain jäävuoren huippu. Näkyviltä on kadonnut suuri tiedonjakamisen kulttuuri, käyttäen torrenteja tai pelkkiä muinaisia kädestä käteen liikkuvia CD-levyjä. Tämä yksityinen, kokonaisvaltainen uusi talous — lahjatalous jossa artefaktina ei ole mitään ja sen digitaalinen informaatio on kaikki kaikessa — saattaa olla jopa merkittävämpi osa tätä sosiaalista liikettä kuin sen julkisesti esiintuodut aspektit.

Toisaalla ovat korporaatiomaailman linnoittautuneet intressit, jotka erityisesti ‘ylikehittyneessä’ maailmassa nojaavat enemmän ja enemmän tavaramerkkien, patenttien ja kopiosuojien portfolioon sekä liikesalaisuuslakeihin pysyäkseen markkinoilla. A Hacker Manifestossa esitän että nämä korporaatiot ovat juridinen ilmaisu uudenlaisista luokkaintresseistä. Se ei enää ole kapitalistien luokka, vaan vektoralistien luokka. Avain heidän valta-asemaansa ei ole fyysinen pääoma kuin tehtaat tai varastot, vaan vektorit, joiden kautta he kontrolloivat tietoa kuten toimitusketjujen logistiikka, sekä brändit, patentit ja kopiosuojat, joiden alla yrityksen informaation vauraus on suojattu. Vektoralistien luokka ainoastaan sattumalta myy asioita. Se myy kuvia, ideoita, dataa, teipattua höttöä ostettaviin asioihin T-paidoista DVD:ihin, pillereistä iPodeihin.

Hakkerien Luokka

Vapaan kulttuurin ja korporaatiointresseihin puun ja kuoren väliin jäänyt vektoralistien luokka on se mitä minä kutsun hakkerien luokaksi. Ei ainoastaan tietokonehakkerit, vaan kuka tahansa joka luo uutta informaatiota, joko tiedemiehenä tai taiteilijana, joko kirjailijana tai muusikkona. Tällä hakkerien luokalla, tällä luovalla kohortilla, on intressinsä jotka ovat lähempänä vapaan kulttuurin yhteiskunnallista liikehdintää ja niitä uusia lahjatalouksia joita se spontaanisti luo. Immateriaalioikeudet esittävät itsensä ‘luojan’ intresseinä, mutta kyse on oikeasti vain ‘omistajan’ intresseistä. Käytännössä musiikin tai taiteen tai uuden lääkkeen tekeminen ei ole jotain jota voit tehdä yksin. Tarvitset apua niiden vektorien omistajilta jonne tuotantosi aiot levittää. Joten päädyt myymään oikeuksiasi luojana niille jotka omistavat keinot realisoida sen arvon — vektoralistien luokalle.

Niinpä kirjoitin kirjan tästä, A Hacker Manifesto, ja löysin itseni täysin samasta tilanteesta. Kirja on vain henkilökohtainen päiväkirja ellei joku muu lue sitä, mutta sen saaminen toisten ihmisten luettavaksi ei ole helppoa. Tottakai panin keskeneräisiä versioita siitä internetiin jakoon, erityisesti nettime.orgin postituslistojen kautta. Siitä keskustletiin, sitä pilkattiin, sitä vähäteltiin, mutta sitä myös jaettiin, pantiin esille muille verkkosivuille ja niin edelleen. Se silti on olemukseltaan varsin underground, kuten eräs niistä teksteistä johon verkon taide- ja teoriamaailma pääsi tutustumaan.

Se johti siihen että minut kutsuttiin paikkoihin. Matkustin ympäri maailmaa sen kanssa. Kirjasta oli ‘harrastelija’- (sekä hyviä) käännöksiä espanjaksi ja raskaksi. Se oli, pienessä mittakaavassa, uusi lahjatalous käytännössä. Tee jotain, anna se pois, anna ihmisten löytää se ja tehdä sillä mitä haluavat, ja ennemmin tai myöhemmin joku antaa vastalahjan. Joku tarjoaa jotain lahjajsi, vaikka se olisi edes heidän aikaansa ja huomiotaan sille mitä olet tehnyt.

Tässä lahjataloudessa ei ole mitään erityisen ylevää tai uhrautuvaista. Se ei nojaa kenenkään pyhimysluonteeseen. Kyse on digitaalisen omituisten ontologisten ominaisuuksien käytöstä jolla mahdollistetaan uusia sosiaalisten suhteiden ihmisen turhuudeta tuottamisen tapoja. Jokainen joka tekee jotain, taideteoksen, laulun, tekstin, haluaa ihmisten kiinnittävän huomiota niihin. Yksi tapa saada ihmisten huomio on antaa työsi heille. Kuin mikä tahansa lahja, sen mukana tulee velvoite — tässä tapauksessa varsin hienoinen — kohdella lahjaa jonain muunakin kuin asiana, muunakin kuin tavarana.

Kuvittele herääväsi joka aamu sen ajatuksen kanssa, että hallitset täydellisesti kaikkia toimiasi koko päivän, joka suoraan auttaa muita. Lisäksi, kuvittele olevasi sinut sen kanssa että tiedät tarjoamiesi tuotteiden ja palveluiden olevan täysin ilmaisia, ilman minkäänlaisia sopimuksia nykyisistä tai tulevista palkkioista.

Tämä lahjatalouden todellisuus on kaikkein idealistisin jakamistalousperheestä, joka itsessään käsittää monta termiä — Rachel Botsman hahmottelee muutaman päällekkäisistä termeistä täällä.

Lahjatalous haastaa perinteisen markkinakäyttäytymisen tarjoamalla tuotteita ja palveluja ilman rahallista palkkiota. Tämä lahjan antaminen voi tapahtua teknologian avulla kollaboratiivisena kuluttamisena. Se voi vastata haluihin ja tarpeisiin käyttämättömillä tai alikäytetyillä omaisuuserillä kollaboratiivisen talouden hajautettujen verkostojen ja markkinapaikkojen avulla. Tämä  laajenee vapaisiin osa-aspekteihin jakamistaloudessa ja tilattavissa palveluissa.

Lahjataloudet ennen internetiä

‘Dama’, lahjatalous Malissa, on menestynyt tuhansia vuosia. Se painottaa ihmisten välisiä suhteita ja yhteisöä liikevoiton ylitse. Ainoa odotus on, että vastaanottaja ”panee hyvän kiertämään” jotta systeemi voisi kukoistaa.

Moderni hyväntekeväisyys ja filantropia perinteisissä markkinatalouksissa osoittaa, että ihmiset ovat halukkaita jakamaan ja antamaan vapaasti omastaan ilman mitään odotuksia vastavuoroisuudesta niin kauan kuin heidän perustarpeensa on tyydytetty.

Teknologiaan perustuvat siemenet

Teknologia tarjoaa potentiaalia lahjatalouksille parantuneena tehokkuutena, skaalautuvuutena ja tiedostavuutena.

Älä osta mitään -projekti on kasvanut yli 10 tuhannella jäsenellä vain 18 kuukaudessa. Se mahdollistaa paikallisten lahjatalouksien luomisen siellä missä ihmiset liittyvät yhteen vähentääkseen tavaran määrää tai säästääkseen rahaa, ja nopeasti he tajuavat yhteisöön perustuvan tukijärjestelmän arvon.

Shareneeds, lahjatalous-aloite jota kehittää Digital Purpose, keskittyy luomaan lahjatalouksia olemassa olevien sosiaalisten ympyröiden sisälle. Ydintarkoitus työkalulla on luoda korostunut ”tiedostavuus” haluista ja tarpeista näissä verkostoissa.

Teollisuuden hajauttaminen

Moderni maatalous oli monimuodoinen ja kestävä muutama vuosikymmen sitten. Nyt siitä on tullut keskitetty ja ympäristöllisesti kestämätön. Se on syvästi integroitunut toimitusketjuihin kansallisella ja globaalilla tasolla. Mutta kuinka pitkä matka pitää ruoan tehdä päätyäkseen lautasellemme?

Tässä tapauksessa monet syyttävät markkinataloutta sekä sen luonnollista liikettä ja vääristymiä kohti ”havaittua” tehokkuuden kasvua. Mutta lahjatalous ei todennäköisesti ole ratkaisu. Sen sijaan, maatalous tulee hajauttaa ja asianmukaisesti säännellä nykyisen markkinatalouden piirissä.

Hyvä esimerkki hajautuksen vaihtoehdoista on Open Source -ekologian aloite: open source -liike, joka perustuu avoimien piirustusten teollisuuslaitteille, joita kuka tahansa voi tuottaa murto-osalla perinteisten kaupallisten tuotteiden hinnasta. Tämä mahdollistaa ihmisten rakentaa yrityksiä ja ryhtyä tuottajiksi ja maastaviejiksi, sen sijaan että he olisivat yrityslainahakemuksen hylkäämisen uhreja.

Kyseessä ei ole lahjatalous millään muotoa. Kuitenkin, se mahdollistaa hajautettuja valintoja yksilöille ja yhteisöille, joilla tehdä bisnestä ja rakentaa jopa paikallisia mikrotalouksia.

Valtavirran tasapaino

Jotkut väittävät, että lahjataloudet menestyvät pelkästään eloonjäämistaktiikkana maailman köyhimpien keskuudessa ja siksi ne eivät ole uhka markkinatalouksille. Voisivatko molemmat elää sulassa sovussa jonkinlaisessa tasapainotilassa?

Jos kilpailulliset markkinataloudet etsivät etupäässä jatkuvasti kasvavia tehokkuuksia marginalisoitujen kustannuksella, emmekö me voisi saavuttaa tasapainoa ottamalla lahjatalouksia mukaan kuvioon?

Muutaman lyhyen vuoden sisällä jakamistalousperheen aloitteet ovat merkittävästi alkaneet disruptoida perinteisia teollisuudenaloja kuten majoitus ja kuljetus. Onko näiden työkalujen laaja käyttöönotto ainoa lopputulema korkeasta tulojen eriarvoisuudesta?

Nämä hajautetut jakamistalouteen pohjautuvat liikkeet eivät suoraan noudata lahjatalouden määritelmää, sillä suurin osa niistä perustuu rahalliseen vaihdantaan.

Lahjataloudet saattavat olla liian idealistisia, kun taas nykyiset markkinataloudet ovat liian kestämättömiä. Ehkäpä uudenlaiset teknologiavetoiset jakamistaloudet ovat näiden kahden fuusioita. Jokainen yksilö voisi olla vapaa valitsemaan missä sijaita tällä asteikolla. Päätös voi riippua yksinkertaisesta kysymyksestä: ”Mitä tarkoittaa ihmisenä oleminen?”

Lähde: Triplepundit.com

Mitä lahjatalous itseasiassa on ja miten se toimii?

Tässä podcastissa lahjatalouden harrastaja Frederick Malouf keskustelee toisenlaisesta taloudesta, joka ei perustu rahaan. Lahjataloudet karttavat sekä vaihdantaan että rahaan perustuvia järjestelmiä, ja haluavat luoda järjestelmän joka perustuu yltäkylläisyyteen eikä niukkuuteen.

Lahjatalous ja luovuus

Lahjatalous perustuu olettamukseen, että kun tekee sitä mistä pitää, se hyödyttää itseä ja muita.

Kuten Frederick sanoo, raha voi ehkä olla niukassa, mutta luovuus on rajaton ja lahjan antaminen käyttää hyväksi tätä luovuutta.

Tämä konsepti voidaan ymmärtää niin, että lahjatalous pyörii sosiaalisella pääomalla. Kun annamme muille, rakennamme kiitollisuuden tuntoa ja halua vastata hyvään hyvällä. Tätä voidaan nimittää myös sosiaaliseksi pääomaksi. Ne, jotka antavat eniten, tuottavat eniten sosiaalista pääomaa ja tämä sosiaalinen pääoma mahdollistaa heidän tehdä ja saada niitä asioita joita he haluavat muilta yhteisön jäseniltä.

Frederick selittää miten systeemi skaalautuu suurempiin ja modernimpiin yhteisöihin.

Lahjatalousresursseja

Lähde:

What is a Gift Economy?

Sosioekonomisen potentiaalin realisointi tämän uuden teknologian avulla riippuu pääosin halustamme kuvitella uudelleen se mikä on mahdollista ihmisten välisessä interaktiossa ja järjestäytymisessä. Jotta voisimme innovoida meidän tulee arvioida nykyisten konseptien arvo talousajattelussa ja määrittää miten ne liittyvät verkon mahdollistamiin uusiin rakenteisiin.

Yksi tällainen potentiaali on siirtyminen nykyisen rahoitusjärjestelmän ulkopuolelle, joka perustuu vaihtoarvoon, kauppaan ja velkaan. Syy miksi uskon tämän olevan mahdollista, ja todellakin tarpeellista, on se että koska rahamarkkinajärjestelmän ydintoiminnot voidaan toteuttaa tehokkaammin, ja hajautetusti, vapaaehtoisvoimin sosiaalisissa verkostoissa.

Vaihtoarvo: Tarpeeton este

Nykyinen järjestelmämme perustuu liikevoittoon. Mutta mitä on liikevoitto? Liikevoitto on kirjanpidon mittari joka ei kuvaa mitään konkreettista maailmassa. Sitä luodaan enemmän tai vähemmän sosiaalisena konstruktiona tuotteiden ja palvelujen vaihdannan prosessin kautta. Tämä keskittyminen vaihtoarvoon ei liity suoraan käyttöarvoon, eli tuotteen tai palvelun itseasialliseen hyödyllisyyteen. On olemassa monia asioita jotka ovat tuottoisia, mutta ei välttämättä hyödyllisiä.

Esimerkiksi arvokkaan omaisuuden kuten maapläntin omistaminen voi tuottaa jollekulle merkittävät määrät rahaa ajan kanssa, pelkästään inflaation takia. Inflaatio on nettoarvoisesti negatiivinen taloudelle sillä ne jotka hyödyvät siitä, ovat yleensä jo valmiiksi vauraita, kun taas korkeat hinnat vaikuttavat kaikkiin. Kuitenkin hallitus, yhdessä spekulaattorien kanssa, on tukenut ja hyväksynyt käytäntöjä jotka mahdollistavat sellaisen vaurauden ylöspäin jakamisen olennaisesti monopolisoidun yksityisen rahanluonnin kautta. Tämä on vaihtoarvo käytännössä. Kykymme asuttaa kaikki (käyttöarvon tehtävä) on kasvanut, kuitenkin kykymme tarjota rahoituksellista apua sen aikaansaamiseksi on laskenut johtuen suhteettomasta kasvusta vaihtoarvossa (ellet sitten pidä aivan älyvapaita asuntolainan määriä ”ratkaisuna” tälle ristiriidalle).

Käyttääksemme toista esimerkkiä, pari vuotta sitten keskustelu BP:n öljyvuodosta piti sisällään myös sen olisiko tapaus nettovoitto taloudelle. JP Morgan ilmeisesti luuli niin. Tämä on esimerkki vaihtoarvon irtaantumisesta reaalimaailmasta niin pahasti ettemme enää tiedä onko positiivisen talousindikaattorin mittaaminen sopusuhdassa hyödyn minkään järkevän määritelmän kanssa.

Monia muita räikeitä esimerkkejä on olemassa, kuten esimerkiksi sodan tuottoisuus, sairaudet. onnettomuudet, planned obsolescence, jne.

Käyttöarvo on lopulta se mitä me haluamme luoda. Kun kasvattaa ruokaa takapihalla ja käyttää sitä ruokkimaan perheensä, on ruoan laatu tärkein asia. Kukaan ei halua tahallaan antaa perheelleen ruokaa joka tekee heistä sairaita. Mutta jos vaihtoarvo olisi määräävä seikka päätöksessä kasvattaa ruokaa ja tarjota sitä perheelle, ruoka saattaa tosi asiassa olla ryöstetty nettokäyttöarvostaan tilanteessa jossa perheelle pilaantuneen ruoan tarjoilu loisi vaihtoarvoa (liikevoittoa). Tämän tapainen ristiriita vaatii moraalista järkeilyä ja suuret korporaatiot sekä todellisuudesta irtaantuneet poliitikot ovat jatkuvasti osoittaneet kykenemättömyytensä käyttää eettisiä periaatteita päätöksentekoprosesseissaan. Joten mitä enemmän me voimme minimoida tai eliminoida konflikteja käyttöarvon ja minkä tahansa muun arvon välillä, sen paremmin meillä menee.

Epäjohdonmukaisuuden ja epärationaalisuuden minimimäärä ei ole välttämättä fataalia useimmille organisaatiojärjestelmille, ja se on oletettavaa. Mutta vuosisatojen vaihtoarvon dominoinnin jälkeen suurissa yhteiskunnissa nämä ristiriidat saattavat muuttua yhä vakavammiksi. Systeemi perustuu sokeaan uskoon siitä että voitonmaksimointi on nettopositiivinen lopputulema, kun kaikki toiminnon ulkoistetut kustannukset on kuitattu, huolimatta selkeästä todistusaineistosta että tämä on erittäin epätehokasta.

Vaihtoarvo on niin ylikorostettu että me olemme unohtaneet mitä todellinen talous on: summa kaikista tuotetuista ja jaetuista käyttöarvoista. Kasvatat reaalitaloutta aina kun luot tai levität mitään millä on reaaliarvoa yhteiskunnalle, itsellesi tai jollekin muulle. Mikä tahansa mikä estää käyttöarvon luomista tai jakelua on olennaisesti epätaloudellista.

Tämä vaihtoarvon määritelmä ei ole ainoastaan tarpeeton, mutta epätaloudellista monilla tavoin kun se hidastaa käyttöarvon tuotantoa ja jakelua yhteiskunnassa. Tämä on ero markkinoiden tehokkuudella ja teknisellä tehokkuudella, kuten Peter Joseph myös huomauttaa. Meillä on tekninen kyky ratkaista lähes mikä tahansa ongelma, mutta me olemme estyneitä niin tekemästä vanhanaikaisten sosioekonomisten järjestelmien ja rahajärjestelmän vaihtoarvon tyrannian takia.

Holistisempi kuva siitä mitä reaalitalous oikeasti on saattaa olla liian laaja. Mutta todellisuudessa meidät on ehdollistettu kapeaan järjestelmään joka kertoo meille että arvon luonti, materiaalisen tai immateriaalisen, jota ei voida mitata ja myydä vaihtoarvon luomiseksi, on joko epätuottavaa tai vähintäänkin erittäin epätaloudellista.

Vaihtoarvolla on käyttöarvoa vain silloin kun se helpottaa käyttöarvon tuottamista. Jotkut tulevat epäilemättä väittämään että se tekee niin, ja että liikevoitto ja raha ja pääoma ovat tarvittavia asioita yhteiskunnan organisoimisessa, mutta toivon pääseväni näyttämään että hajautettu ja desentralisoitu informaatioteknologia on se jolla on potentiaalia eliminoida tarve sellaisille muinaisjäännekäsitteille.

Kauppa: Ei niin tarpeellista kuin me oletamme

Yhden tuotteen tai palvelun vaihtamisen tarkoitus toiseen tuotteeseen tai palveluun on tyydyttää yhteiset tarpeet. Mutta vaihtoarvon dominoimassa systeemissä kaupankäynnistä tulee riistoa. Siitä muodostuu pakko saada vaihdossa enemmän kuin itse transaktiossa antaa. Siitä tulee mielivaltaista kun sofistikoidut keinotekoisen vaihtoarvon pumppaamismenetelmät keksitään. Ja ennenkuin huomaatkaan ollaan jo kehittyneissä uhkapelaamisen muodoissa jossa voitot on yksityistetty ja tappiot sosialisoitu, kuten Wall Street osoittaa.

Systeemissä ilman vaihtoarvoa tavaroita voidaan vaihtaa keskinäisesti. Mutta vaihtotalous on työteliästä johtuen tietyistä olosuhteista joita transaktiot vaativat (kaksi ihmistä joutuu yhdessä haluamaan että vaihdetaan tiettyjä asioita). Raha on yleensä käytännöllisempää, sillä se sallii tietyn asian arvottamisen universaalisti yhteiskunnallisen sopimuksen kautta. Täten kykenet lähes aina kaupankäyntiin lähes kenen tahansa kanssa.

Ensimmäinen ongelma tämän lähestymistavan kanssa on, että raha nopeasti aiheuttaa vaihtoarvon. Rahan itsensä tavoittelusta tulee tavoite tasan tarkkaan sen vaihtoarvon takia. Ja fiat-rahan tapauksessa ei ole mitään allaolevaa arvoa joka siihen olisi liitetty poislukien sen oletettu käytettävyys kaupankäynnin helpottajana.

Toinen ongelma on, että pieni oligarkkien vähemmistä vääjäämättömästi päätyy luomaan ja kontrolloimaan suuria määriä sitä. Tämä johtaa epätasapainoisiin valtarakennelmiin ja riistoon. Velkaraha on, johtuen sen universaalista hyväksyttävyydestä, muuttunut väärissä käsissä aseeksi.

Lahjat verrattuna vaihdataan pohjauviin järjestelmiin

Miksi vaihtaa mieluummin kuin antaa? Ilmeisesti syy on pääosin pelko siitä että ei saisi omiaan takaisin vaihtokaupassa; pelko siitä että antaminen olisi ajan ja energian haaskausta jos antajaa ei kompensoida muodollisesti ja välittömästi. Tämä ajatusmalli menestyy luottamuksen puuttuessa ja helposti saa aikaan pakottavia juridisia ja hallinnollisia rakennelmia joilla valvotaan kaupan sääntöjä. Kauppa perustuu kompensaation varmuuteen, ja sellainen varmuus ei voi olla olemassa ilman pakottavia välimiehiä.

Pelon syy on niukkuudessa. Jos kaikille ei riitä tarpeeksi tuotteita ja palveluja, ruvetaan kiinnittämään yhä suurempaa huomiota kompensaatioon. Se on luonnollista ja rationaalinen vaste sellaisessa skenaariossa.

Kuitenkin, se mitä kovinkaan monet eivät tajua on että me elämme tällä hetkellä suurimaksi osaksi niukkuuden jälkeistä aikaa siinä mielessä että kykenemme tyydyttämään kaikkien perustarpeet. Meillä yhteiskuntana on tarpeeksi tuotantokapasiteettia kaikille jos me toimimme älyllisesti ja myötätuntoisesti. Joten niukkuuden elementti on vähemmän relevantti nykyään kuin mitä se ennen oli, ainakin kun tarkastelemme taloudellista potentiaaliamme.

Tämä ei tarkoita että antaminen ei olisi tehokasta niukkuuden ympäristössä, vaan että psykologisesti metä kiinnostaa enemmän varma kompensaatio sellaisissa tilanteissa, joka johtaa pakkokeinojen eri muotoihin. Pakkokeinot ovat myös suhteellisen rationaalisia silloin kun kaikille ei riitä tarpeeksi.

Hyvä analogia tässä on perheen rakenne. Tyypillinen perhe suurilta osin on hierarkinen mikrotason lahjatalous johtuen läheisistä tunnesiteistä ja luottamuksesta. Mutta se on suurimmaksi osaksi rakentunut totalitaariseksi, rahoituksellisen niukkuuden pakosta, kuten myös kehitykselliset ongelmat johtuen lasten kyvyttömyydestä toimia rationaalisesti ja itsenäisesti. Tietyssä mielessä perherakenne on samankaltainen valtionkommunismin kanssa yhteiskunnan tasolla.

Perherakenne ja historiallinen valtionkommunismi molemmat tuntuvat heijastelevan niukkuuteen pohjautuvia jakamismalleja ja pakottavia käytäntöjä. Niukkuuden jälkeiset trendit, toisaalta, kun ne vapautetaan, saavat aikaan suuremman vapauden riippumattoman viitekehyksen sisällä. Tämä on tärkeää ymmärtää mikä erottaa libertaarin niukkuuden jälkeisen vision yhteiskunnasta perinteisestä valtionsosialismista ja muista paternalististen rakenteiden muodoista.

Edesmennyt itävaltalainen ekonomisti Ludwig von Mises on kuuluisa sosialistisen keskussuunnittelun kritiikistään. Hän väitti että ryhmälle keskussuunnittelijoita olisi mahdotonta ohjata taloutta. Huolimatta siitä onko se sitten mahdollista vai ei, jaan von Miseksen mielipiteen siitä että se ei ole haluttavaa. Uskon että taloudellisen suunnittelun tarkoitus, mikäli voimme kutsua sitä siksi, tulisi olla vapaaehtoisen käyttöarvon tuotannon ja jakelun helpottaminen vapaiden ja voimaantuneiden kansalaisten kesken. Tämä on ristiriidassa voimaantumattomien kansalaisten kanssa jotka ovat riippuvaisia kollektiivisesta taloudesta jota johtaa joko nimellisesti tai käytännössä suhteellisen pieni plutokraattien joukko. Sekä sosialistiset että kapitalistiset taloudet, sikäli kun ne ovat olleet olemassa historiallisesti, ovat noin jokaisessa tapauksessa sopineet tähän määritelmän kuvaukseen. Ja selkeästi on joitain jotka haluavat nähdä tämän trendin jatkuvan globaalin statismin aikaan: jotain jota vahvasti vastustan.

Markkinoihin perustuvaa kapitalistista järjestelmää ovat monet ideologiat ylistäneet post-paternalistiseksi, desentralisoiduksi, vapaaehtoiseksi järjestelmäksi, mutta käytännössä erilaiset valtakeskittymät (valtio, media, osakemarkkinat, korporaatioiden johtoryhmät jne) käyttävät hyväkseen korkean tason keskitettyä ja pakottavaa valtaa. Valtionkommunismi toisaalta anteeksipyytelemättömästi keskittää kaikki nämä erilaiset elementit keskenään yhdeksi olennoksi: valtioksi. Molemmat ovat keskitetyn vallan lamaannuttavia järjestelmiä.

Raha on mahdollisesti kaikkein hienoin kollektivismin työkalu joka on koskaan luotu. Yhdessä työnjaon, talonpoikien maiden kaappaamisen, olennaisten tuotteiden ja palveluiden markkinoiden monopolisoinnin, sekä globalisoitujen jakelu- ja toimitusketjujen kanssa ei ole ihmekään että katselemme Valkoista Taloa kohden ongelmiemme ratkaisemiseksi. Olemme sanoneet itsellemme että me emme enää ole kykeneväisiä ratkaisemaan niitä itse. Työntekijöiden uudelleenkouluttamisen prosessi tulee olemaan olennaisen tärkeää todellisen vapauden saavuttamiseksi. Yhteistoimintaverkostot voivat tarjota suojamuurin talouden infrastruktuurin romahtamisen vaikutuksia vastaan.

Ihmisluonne?

Kauppa on persoonattomampaa ja egoistisempaa kuin lahjojen antaminen. Kuitenkin antaminen voi olla myös itsekästä, kun antaja saattaa odottaa jotain sanatonta palkkiota vastineeksi myöhemmin. Yleensä jonkinlainen emotionaalinen yhteys on olemassa, joka saa transaktion toimimaan henkilökohtaisessa kahdenvälisessä skenaariossa alunalkaenkaan, mikä tekee siitä uniikin.

Motivaatiokysymys on aina relevantti. Jotkut uskovat että vain itsekkäät motiivit motivoivat ihmisiä tekemään töitä. Mutta uskon ongelman olevan se miten kapeasti itsekkyys määritellään. Jos saan positiivisen tunteen työn tekemisen jälkeen ja sitten työn hedelmieni jakamisesta, eikö se ole jokseenkin itsekästä minulle etsiä tuota tunnetta? Jos annan sympatian takia, yritänkö lievittää syyllisyyden tai surun tunnetta? Tuntuu siltä että ”itsekkäitä” haluja on valtava määrä itsekkyyden kapean määritelmän ulkopuolella. Ihmisluonteen argumentti on voinut olla vakuuttava ennen kuin me tiesimme peilineuroneista, mutta nykyaikana suurin osa ihmisistä kykenee näkemään että kyseessä on yksiulotteinen yliyksinkertaistus ihmisten käyttäytymisestä.

Dauphin-koe perustulolla 1970-luvulla viittaisi siihen että me olemme valmiita tekemään töitä jos perustarpeemme on tyydytetty. Ja primatologisti Frans de Waal on väittänyt perustuen hänen omiin tutkimuksiinsa että ihmiset tekevät yhteistyötä, ja että sellaisia moraalisia suuntauksia on mahdollista havaita muillakin kädellisillä.

Selkeästi ihmiset haluavat olla mukana projekteissa sekä tekemässä vapaaehtoistyötä. Corporation for National and Community Servicen (CNCS) ja National Conference on Citizenship:n (NCoC) mukaan amerikkalaiset tekivät vapaaehtoistyötä lähes 7.7 miljardia tuntia vuonna 2014. Tämän vapaaehtoisen työn arvo on lähes $173 miljardia, perustuen kolmannen sektorin arvioon keskimääräisestä vapaaehtoistyötunnin hinnasta. Vapaaehtoistyön olemassaolo, erityisesti ottaen huomioon keskivertoamerikkalaiseen kohdistuvat paineet nykyään on testamentti taipumuksillemme tehdä yhteistyötä ja antaa lahjoja.

Henkilökohtaisesti tuntuu siltä että yhteiskuntamme kaipaa solidaarisuutta ja ystävällisyyttä joka liittyy antamisen etiikkaan. Me haluamme myötävaikuttaa projekteihin jotka oikeasti auttavat ihmisiä ja saavat aikaan jotain konkreettista. Kuitenkin ”talous” on niin kaukana reaalisista ihmisten tarpeista, ja monesti tuntee itsensä henkisesti vieraantuneeksi kun kaikki aika ja energia menee haaskuun.

Toinen tärkeä seikka on että ihmiset ovat uskomattoman paljon sosiaalisten odotusten motivoimia. Ihmiset tyypillisesti itsesääntelevät käyttäytymistään sosiaalisissa tilanteissa pitääkseen yllä kunnioitusta ja statusta yhteisössä. joka auttaa heitä pitkällä aikavälillä.

Velvollisuus on hyvä esimerkki sosiaalisesta motivaattorista. Katso kuinka paljon ihmiset ovat valmiita uhraamaan heidän maansa puolesta asepalveluksessa. Jos tämä kanavoitaisiin talouden maailmaan, velvollisuus ja sosiaaliset odotukset voivat tarjota positiivisen vahvikkeen sosiaaliselle käyttäytymiselle.

Lahjatalouden suunnitteleminen sosiaalisten verkostojen kautta

Kuinka me suunnittelemme lahjatalouden?

Lahjatalous toimisi vain kun sosiaalinen etiikka heijastelee antamisen ja luottamuksen arvoja, kuten myös keskinäistä riippuvuutta. Sellainen etiikka parhaiten kehittyy vapaaehtoisessa suorassa kokemuksessa mikrotalouksien kanssa, jotka ovat rakenteellisesti suunniteltu edistämään antamista ja vastaanottamista vapaasti liittyneessä mikroyhteisössä. Minkä tahansa yksittäisen projektin vaikutukset ovat epätodennäköisesti vallankumouksellisia, todennäköisemmin toisiaan täydentäviä, mutta evolutiiviset vaikutukset sellaisilla mutaatioilla metaforiseen yhteiskunnan geenipooliin ovat se aines josta kestävä muutos on tehty.

Minä ehdotan konkreettisesti, että rakentaisimme informaatioon perustuvia järjestelmiä jotta voisimme helpottaa vapaaehtoisen peer-to-peer/osuustuotantoa sekä käyttöarvon jakamista minimaalisella vaihtoarvolla. Kaikki se mitä talousjärjestelmä on, on sen ytimessään luottamukseen perustuva tuotannon ja jakelun järjestelmä. Kuten mainittua, nykyisessä rahamarkkinajärjestelmässämme on paljon ylenpalttista kuorrutusta joka voidaan ja tulisi ja voitaisiin heittää yli laidan paremmin toimivan suunnitelman tieltä.

En usko tämän lähestymistavan olevan ainoa tapa luoda positiivista muutosta yhteiskuntaan, mutta uskon sen olevan yksi tehokkaimmista strategioista jonka voimme toteuttaa. On tärkeää olla antamatta periksi tai luoda dogmaattisia ideologioita sillä nämä usein jakavat meidät vaikka meillä on niin paljon yhteistä ihmisinä jotka haluavat menestyä parhaansa mukaan. Mitä enemmän me voimme yhdistyä yhteisön perusarvojen ja -periaatteiden ympärille, sitä todennäköisempää on että me luomme positiivista muutosta.

Joten pidemmittä puheitta tässä on alustava visio lokalisoidulle sosiaaliselle verkostodesignille joka kykenee enemmän tai vähemmän täyttää ylläolevat vaatimukset. Niile jotka ovat sinut LETSin kanssa, tässä on olennaisesti lahjatalouden versio siitä:

1. Jäsenet voivat postata ”halujaan” ja ”tarpeitaan” jos he niin haluavat. Tämä funktio on suurimmaksi osaksi kysyntäpuolella talouden yhtälössä, ja se kehoittaa vastaamaan tarpeisiin. Tälle ei ole rajoitteita poislukien rahoitukselliset pyynnöt. Sivusto on ratkaisevan post-rahoituksellinen, ja se on suunniteltu toimimaan ei-rahallisesti. Jäsenet saavat vapaasti vaihtaa rahaa tai mitä tahansa muuta, sillä sivusto on ainoastaan verkostoitumistyökalu, mutta sivusto itse ei tue rahan vaihtamista.
2. Jäsenet voivat postata saatavilla olevia hyödykkeitä tai palveluja joita he haluavat tarjota, kuten myös mitä tahansa henkilökohtaista omaisuutta jota he haluavat antaa pois. Sivusto itsessään on keskittynyt antamiseen, mutta jakaminen on myös tervetullut käytäntö. Aivan kuten mikä tahansa muukin markkinapaikka (eBayn ja Cragslistin ristisiitos) sinulla on mahdollisuus virtuaaliseen kioskiin, mutta arvo joka on luotu ei ole vaihtoarvoa vaan yhteisöarvoa, jota sinulle annetaan sen mukaan miten paljon olet tehnyt yhteisön hyväksi. Tämä toimii yhtälön tarjontapuolena. Hyödykkeet ei ole pakko olla sinun itsensä tuottamia, mutta jos sinulla on mahdollisuus luoda ja jakaa jotain, siihen kannustetaan.
3. Rahan jättämän tyhjiön täyttäminen julkisesti saatavilla olevalla juoksevalla kirjanpidolla henkilön teoista mikrotaloudessa (yhteisvauraus) dollareissa (raaka estimaatti) on antajan ja vastaanottajan kirjaama ja se merkitään sivustolle. Tätä ei voi kuluttaa, vaan se toimii samalla tavoin kuin foorumien pistejärjstelmät. Se on tilasto, ja sen tarkoitus on kannustaa vastavuoroisia asenteita yhteisössä. Niukkuuden tai tarjontashokkien yllättäessä nämä numerot voivat toimia helpottavana työkaluna kun halutaan tietää kuka tekee yhteisvaurauden eteen eniten. Se palvelee myös egon pönkittäjänä sillä suurempi määrä pisteitä voi tarjota positiivisen vaikutuksen henkilön statukseen yhteisön ”hyvänä jäsenenä”.
4. Transaktiot ovat antajan ja vastaanottajan vastuulla. Sivusto ei vastaa mistään sekaannuksista jotka voivat aiheutua transaktioista. Sivusto on olemassa vain yhteisön sisäisen antamisen ja jakamisen helpottamiseksi, ja täten se ei toimi välimiehenä.

Jos jollain on ehdotuksia, kommentteja tai kritiikkiä, haluaisin mieluusti kuulla palautetta. Tämä on julkista brainstormausta, ja ideani jäävät vajaiksi ilman muiden mielipiteitä.

Kiitos kun luit ideoistani ja tilaa blogini mikäli haluat vastaanottaa tulevia viestejä.

Lähde:

https://zachvanhouten.wordpress.com/2016/04/13/social-networking-and-the-gift-economy/