Ovatko nämä pelkkiä provokatiivisia analogioita vai onko näiden tapahtumien taustalla yhteinen prosessi?

Perustasolla nämä ovat väitteitä ihmistuottavuuden luonteesta, menetelmistämme organisoida tuo tuotanto, ja työkaluista jotka auttavat meitä organisaation strukturoinnissa. Sellaisten väitteiden arviointi täytyy siis perustua ymmärrykseen organisaatiorakenteiden evoluutiosta.

Nichen rakentaminen

Lorenzin mielestä maailma oli tiedettävissä, mutta tiedettävissä tietäjän kategorioiden avulla, joita evoluutio muokkaa. Joten luonnonvalinnan kautta tapahtuva evoluution adaptaatio johtaa osittaiseen vastaavuuteen, eräänlaiseen isomorfismiin maailman rakenteen ja tietäjän organisaation välillä. Tämän perusteella organismit eivät muodosta teorioita maailmasta, ne ovat teorioita maailmasta. [oma korostus] — Sam Bowles lainaa Conrad Lorenzia

Ekologinen ympäristö ei ole läheskään yhtä luonnollinen kuin me luulemme. Todellisuudessa se on yhdistelmä aktiivisia toimia useilta organisaatioilta, joilla rakennetaan nichejä millä parantaa heidän omia näkymiään selviytyä ja lisääntyä.

Nichen rakennus ei ole ekologiaan rajoittunut ilmiö. Organismi itsessään on rakennettu niche. Se on geneettisen materiaalin rakentama niche itselleen. Biologiset organismit ovat kirjaimellisesti ekologisia ympäristöjä, jotka ovat kehittyneet DNA:n ympärille.

Ihmisorganismin tapauksessa nichen rakennus tapahtuu ympärillämme näkemämme yhteiskunnan muodossa, ja tuo yhteiskunta ilmentää samanlaista isomorfismia joka ylläolevassa lainauksessa kuvailtiin. Ihmiskunta on emergentti ja siihen liittyy teoria, joka kytkee yhteen ihmisorganismin ja ulkoisen maailman.

Ihmisorganismin tapauksessa nichen rakentaminen saa ympärillämme näkemämme yhteiskunnan muodon, ja että yhteiskunta esittää samaa isomorfismia josta yllämainitussa lainauksessa puhuttiin. Ihmissivilisaatio on emergentti ja ilmentää teoriaa, joka kytkee ihmisorganismin sen ulkoiseen maailmaan. Missä määrin ihmisyhteisö sitten ilmaiseekin uskottavaa maailman teoriaa, siten se kukoistaa.

Nichen rakentaminen edistää selviytymistä bufferoimalla organismin ympäristöstään. Aivan kuten DNA käyttää biologista kehoa eristämään itsensä ulkoiselta selektiopaineelta, niin myös ihmissivilisaatio palvelee puskurina ihmisorganismille ympäristön selektiopaineelta.

Kuitenkin, jos/kun jokainen kehittyy kohti suurempaa kompleksiivisutta ja kyvykkyyttä, jokainen luo uusia paineita — sekä sisäisiä että ulkoisia. Ulkoisesti kyvykkäämpi evoluution kone vaatii hedelmällisempää ympäristöä itsensä elättämiseksi. Sisäisesti monimutkaisemmat evoluution koneet vaativat kehittyneempiä tapoja sovitella omaa monimutkaisuuttaan.

…

Tästä perspektiivistä me voimme tulkita tämän tekstin alussa olevia väitteitä viittauksina rakennettuun nicheen, joka kehittyy kohti suurempaa monimutkaisuutta. DNA kehitti T-solut, punasolut ja aivojen välittäjäaineet. Ihmiset ovat kehittäneet kielen, rahan ja informaatioteknologian.

Loppuosa tästä tekstistä käsittelee yhteisiä teemoja, jotka ovat käyneet ilmi näiden mekanismien viimeaikaisessa evoluutiohistoriassa, mm.:

• miten ne vaikuttavat itseorganisoituvien yhteiskunnallisten rakenteiden muodostukseen
• miten nuo strukturoidut yhteiskunnat kehittyvät kohti niiden sisäisiä ja ulkoisia rajoja
• dynaaminen tasapaino muutoksen ja stabiiliuden välillä, innovaation ja konservatismin välillä, sopeutumisen ja selviämiskyvyn välillä
• miten tuo dynaaminen tasapaino vastaa organisaation kyvykkyyksien ja rajoitteiden väliseen epäsuhtaan

Eri koordinointimekanismille yhteisien dynamiikkojen ymmärtämisen tulisi sallia meille paremmin ymmärtää nykyistä siirtymää asianmukaisessa kontekstissa, ja näin paremmin ennustaa sitä suuntaa jonne nykyinen siirtymä meidät saattaa viedä.

Selvennyksiä

Ennen kuin hyppään syvään päätyyn, hieman selvennystä:

Käytän ympäri tätä tekstiä usein termiä “yhteiskunta”. Käyttöni ei oleta minkäänlaista määritelmää. Meidän tarkoituksiimme, yhteiskunta viittaa toisiinsa kytkeytyneeseen ja dynaamisesti kytkeytyneeseen populaatioon.

Toiseksi, tässä seuraa hahmontunnistusharjoitus. Taroivte on kehittää viitekehys, jonka avulla organisoida tulevaa tarkastelua. Tätä tekstiä ei ole tarkoitettu lopulliseksi selitykseksi kaikesta ihmishistoriasta. Sen verran tulisi olla selvää. En halua rohkaista kommenttejanne tai kritiikkiänne. Kuitenkin toivon, että pidätte mielessä tekstin aiotun tarkoituksen ja säädätte palautettanne sen mukaan.

Jatkakaamme…

Neljä koordinaatioparadigmaa

Sarjassa aiempia postauksia minä kehitin (teidän palautteenne avulla) viitekehyksen, jossa luonnostellaan neljä taloudellisen vaihdannan muotoa (ĺue: arvoa luovaa vaihdantaa):

On olemassa selkeä historiallinen trendi näiden neljän koordinaatiomuodon suhteen, joka sallii meidän käyttää uudelleen mallia omiin tarkoituksiimme…

Suhdetalous

Esihistoriallinen ihminen olisi hahmottanut vain suhdetalouden. Ennen maanviljelyn tuloa ja paikallaan pysyvien sivilisaatioiden muodostumista kaikki ”taloudellinen” käyttäytyminen oli järjestetty suhteellisesti.

Suhdetaloudelle oli ominaista suhteellinen tasa-arvo ja yleinen rakenteen puute.

Esihistoriallisen ihmisen käytettävissä olleet koordinointitavat olivat täysin epävirallisia. Pienissä heimoryhmissä kaikilla yksilöillä oli vastavuoroiset suhteet toisiinsa. Tuotannollinen toiminta organisoitiin yhteistyössä, ja tuotannollisen toiminnan hedelmät jaettiin sosiaalisten normien ja tapojen mukaisesti.

Poliittinen talous

Kun paimentolaisheimot alkoivat maatalouden vallankumouksen aikoihin muodostaa paikallaan pysyviä sivilisaatioita, syntyi uusia organisatorisia periaatteita.

Poliittinen talous on se, jonka tunnemme historiankirjoissa kuvattujen ”suursivilisaatioiden” perusteella. Suurimman osan kirjatusta historiasta ihmisyhteiskunta oli järjestäytynyt pääasiassa poliittisen koordinoinnin avulla. Näille yhteiskunnille oli ominaista hierarkkisten instituutioiden kautta projisoitu todellinen valta. Yksilöt saivat valtaa nimenomaisen aseman kautta virallisissa byrokratioissa.

Vaikka suuri osa tuotannosta säilyi edelleen suhteellisissa yksiköissä (suurperheet, pienet yhteisöt), suhteellinen yksikkö oli nyt upotettu uuteen todellisuuteen, joka oli kasvanut sen ympärille. Suuremmissa sivilisaatioissa — jotka maatalous mahdollisti — yksilöt eivät enää voineet luottaa yksinomaan jaettuihin normeihin sosiaalisen käyttäytymisen välittäjinä. Välittömän yhteisön ulkopuolelle ulottuvaa toimintaa välittivät virallisten instituutioiden määrittelemät käyttäytymissäännöt. Tuotannollista toimintaa ja resurssien jakamista välitti myös hierarkkinen sosiaalinen rakenne.

Transaktiotalous

Poliittiset taloudet hallitsivat maailmaa tuhansia vuosia. Vasta parinsadan viime vuoden aikana transaktioparadigma on noussut vallitsevaksi talouden koordinointitavaksi.

Transaktiotaloudelle on ominaista hajautettu itseorganisoituva rakenne. Valta ja vaikutusvalta riippuvat resurssien, pääasiassa rahoituspääoman, saatavuudesta.

Suurin osa taloudellisesta toiminnasta koordinoidaan persoonattomien markkinoiden kautta. Resurssien tuotanto ja jakelu on hajautettua ja sitä välittävät itsesäätyvät hinnoittelumekanismit.

Korrelaatioita

Myönnettäköön, että kaikki edellä mainitut asiat on kuvattu hyvin karkeasti. Niille, jotka ovat kiinnostuneita yksityiskohtaisista historiallisista esimerkeistä kustakin paradigmasta, suosittelen David Graeberin teosta Debt – The First 5000 Years, josta olen kirjoittanut arvion. Erotteluni relationaalisen, poliittisen ja transaktiotalouden välillä ovat suunnilleen samansuuntaista kuin Graeberin erottelut kommunismin, hierarkian ja vaihdon välillä.

Valitettavasti Graeber ei koskaan rakenna käsitteellistä arkkitehtuuria tuon perusluonnoksen ympärille, vaan jättää lukijoiden tehtäväksi poimia omat mallinsa hänen esittelemästään laajasta historiallisesta todistusaineistosta. Tämän postauksen loppuosassa alan hahmottelemaan käsitteellisen telineen ensimmäisiä kerroksia, niin kuin minä ne näen. Kuten olette varmasti arvanneet, aion lopulta sisällyttää neljännen kategorian (huomiotalous), jolle Graeber ei tarjoa rinnakkaista käsitettä. Tämän neljännen paradigman tunnustamatta jättäminen on todennäköisesti tärkein syy sille, miksi Graeber näyttää suosivan näin anakronistista kantaa.

Sen jälkeen, kun olen luonut yleisen mallin tässä postauksessa, käsittelen tulevissa postauksissa paradigmojen välisessä kilpailussa ilmenevää kilpailudynamiikkaa, joka osoittautuu erityisen mielenkiintoiseksi, kun sitä sovelletaan nykyiseen siirtymään kohti huomiotaloutta.

Evoluution kehitys

Alla on havainnollistettu tähän mennessä kuvattua mallia (rationalisointia ja erikoistumista koskevia nuolia käsitellään myöhemmin):

Ihmissivilisaatio muotoutuu ensin suhteisiin perustuvissa heimoissa, ja se pysyy siinä tilassa melko pitkään. Siirtyminen poliittiseen talouteen alkaa samoihin aikoihin kuin maanviljelysvallankumous ja paikallaan pysyvien väestöjen syntyminen. Molemmat näistä ominaisuuksista — maantieteellinen kiinteys ja maanviljelyn kehittyminen — synnyttivät väestönkasvun, joka oli mahdollista nomadisen elämäntavan avulla:

 Siirtyminen maatalouden elintarviketuotantoon tuki tiheämpää väestöä, mikä puolestaan tuki suurempia paikallaan pysyviä yhteisöjä, tavaroiden ja työkalujen kerääntymistä ja erikoistumista uuden työn eri muotoihin. Suurempien yhteisöjen kehittyminen johti erilaisten päätöksentekokeinojen ja valtiollisen organisaation kehittymiseen. Elintarvikeylijäämät mahdollistivat sellaisen yhteiskunnallisen eliitin kehittymisen, joka ei muuten harjoittanut maataloutta, teollisuutta tai kauppaa, vaan hallitsi yhteisöjään muilla keinoin ja monopolisoi päätöksenteon. [wikipedia]

Vaikka ihmiskunnan sivilisaatiot alkoivat kokeilla velkaa ja rahaa jo tuhansia vuosia ennen teollista vallankumousta, suuri osa näistä varhaisista kokeiluista oli pelkkiä umpikujaan johtaneita kokeiluja. Transaktiomarkkinat saavuttivat itseään jatkavan ja ylläpitävän käännekohdan vasta parinsadan viime vuoden aikana. Tämä siirtymävaihe vastaa suunnilleen teollista vallankumousta.

On myönnettävä, että kriteerit ”itseään jatkava” ja ”itseään ylläpitävä” ovat subjektiivisia. On kuitenkin perusteltua sanoa, että teollinen vallankumous merkitsi siirtymistä pois markkinoista, jotka olivat ensisijaisesti poliittisesti suuntautuneen vuokran kiskonnan välineitä, kohti markkinoita, joita ohjaavat ensisijaisesti markkinavoimat. Poliittisesti motivoituneita markkinainterventioita on varmasti edelleen olemassa myös nykyään, mutta hallitusten kyky manipuloida markkinoita aiheuttamatta massiivisia tahattomia seurauksia on jatkuvasti vähentynyt. Toisin sanoen hallituksista on tullut vähemmistötoimijoita.

Stimulus

Mikä saa aikaan yksittäisten paradigmojen välillä tapahtuvat vaihemuutokset?

Kussakin paradigmassa saavutettavissa oleva mittakaava ja monimutkaisuus on toiminnallisesti rajoitettu. Kussassakin paradigmassa käytettävissä olevat koordinointimekanismit ovat rajalliset:

• niiden kyky välittää sisäistä monimutkaisuutta
• niiden kyky edistää teknologisia ratkaisuja ympäristön asettamiin rajoituksiin.

Kun kasvu ja kehitys etenevät tietyssä paradigmassa, paine olemassa oleviin koordinointimekanismeihin kasvaa ja vikoja alkaa muodostua. Ilman uusia välineitä toinen kahdesta lopputuloksesta on väistämätön:

1. Sisäisen koordinoinnin epäonnistuminen sabotoi tulevaa kasvua.
2. Hallitsemattomasta laajenemisesta tulee syöpä ja se törmää ympäristön asettamiin rajoihin.

Romahdus

Molemmat tapaukset kuvaavat eräänlaista romahdusta. Joseph Tainter on kuvannut ensimmäistä tyyppiä ja väittänyt, että yhteiskunnat romahtavat, kun ne kohtaavat ongelmia, joita ne eivät pysty ratkaisemaan:

Tainter väittää, että yhteiskuntien kestävyys tai romahdus on seurausta ongelmanratkaisuinstituutioiden menestyksestä tai epäonnistumisesta ja että yhteiskunnat romahtavat, kun niiden investoinnit sosiaaliseen monimutkaisuuteen ja niiden ”energiasubventiot” saavuttavat pisteen, jossa marginaalituotto vähenee. Hänen mukaansa yhteiskunta romahtaa, kun se menettää nopeasti merkittävän osan monimutkaisuudestaan. [wikipedia]

Romahdus on tässä tapauksessa pysähtyneisyyttä tai hajoamista. Kun sosiaalinen infrastruktuuri on ylittänyt tietyt rajat, se tuottaa enemmän kustannuksia kuin hyötyjä ja alkaa hajota. Dramaattisissa tapauksissa seuraa kaaoksen kausi, ja väestö palaa yksinkertaisempaan elämäntapaan, kunnes uusi paradigma kehittyy.

Jared Diamond on käsitellyt toista tilannetta, romahdusta ympäristön ehtymisen seurauksena. Vaikka en olekaan tutustunut Diamondin koko työhön, vaikutelmani on, että hänen tutkimansa romahdukset ovat vielä tuhoisampia. Kun ympäristörajoitteet ylittyvät, seuraa yleensä täydellinen romahdus, joka johtaa kokonaisten populaatioiden kuolemaan.

Tämä toisenlainen romahdus voi johtua epäsuorasti ensimmäisenlaisen romahduksen puutteista. Esimerkiksi resurssien ehtyminen voidaan välttää, jos on olemassa asianmukaiset säännöstelymekanismit. Vastaavasti tehokkaita signaalimekanismeja voidaan käyttää hälyttämiseen ja ratkaisujen etsimiseen. Kun valmiuksia ei ole, väestöt ryntäävät holtittomasti kohti ympäristön romahdusta.

Vallankumous

Onneksi romahdus ei ole ainoa mahdollisuus. Jos seuraavan paradigman siemeniä voidaan kylvää etukäteen, teknologiset ja sosioekonomiset vallankumoukset voivat saada vauhtia reaktioina nykyisessä paradigmassa ilmeneviin säröihin. Kuten edellä todettiin, siirtyminen relationaalisesta taloudesta poliittiseen talouteen tapahtui samanaikaisesti maatalouden vallankumouksen kanssa. Samoin siirtyminen poliittisesta taloudesta transaktiotalouteen tapahtui samanaikaisesti teollisen vallankumouksen kanssa (kehittyneissä maissa). Molemmissa tapauksissa parin kumpikin osapuoli vaatii toista. Uudet koordinointiteknologiat mahdollistavat uudet sosioekonomiset paradigmat, ja niiden käyttöönottoa edistää uusien teknologioiden tuoma lisääntyvä monimutkaisuus. Vastaavasti uusien teknologioiden keksimistä ja levittämistä helpottavat kehittyvät sosioekonomiset paradigmat.

Sosiaalisen teknologian stäkki

Tässä vaiheessa on syytä käsitellä erästä hienovaraista väärinkäsitystä. Olisi helppoa lukea ”vallankumous” aikaisemman kumoamiseksi. Itse asiassa käytämme termiä geopoliittisessa kontekstissa juuri näin. Esimerkiksi Ranskan vallankumous ja Amerikan vallankumous olivat väkivaltaisia konflikteja, joihin liittyi vanhojen järjestelmien kaataminen ja täysin uusien järjestelmien syntyminen.

Sosiaaliset vallankumoukset ovat luonteeltaan erilaisia. Huomattakoon, että edellisessä jaksossa vallankumousta tarjotaan vastakohtana romahdukselle.

Poliittisen talouden syntyminen ei (välttämättä) merkinnyt suhteellisten yhteisöjen väkivaltaista hajoamista. Päinvastoin, hierarkkisten rakenteiden on alun perin täytynyt muodostua relationaalisissa yhteisöissä. Samoin transaktiomarkkinoiden syntyminen ei ole tapahtunut samaan aikaan poliittisten instituutioiden väkivaltaisen kaatumisen kanssa. Pikemminkin olemassa olevat poliittiset byrokratiat loivat markkinat keinona lisätä vaikutusvaltaansa.

Vierekkäisten paradigmojen välille lopulta kehittyvää vastakkainasettelua luonnehtii pikemminkin häiriön moderni määritelmä kuin vallankumouksen perinteinen merkitys.

Siirtymät

Näin ollen siirtyminen yhdestä paradigmasta ei merkitse laajamittaista muutosta, vaan pikemminkin kiihtyvää muutosta marginaalissa. Aikaisemmat organisointitavat saattavat vähitellen menettää vaikutusvaltaansa, mutta pysyvät silti yhä heikentyneessä määrin vallalla. Historialliset tapahtumat, jotka määrittelemme siirtymävaiheiden rajaksi, ovat oikeastaan vain käännekohtia. John Hagelin terminologiaa lainatakseni: tällaiset tapahtumat ovat vain merkkejä siitä, että ydintä ollaan vetämässä kohti reunaa.

Jos havainnollistaisimme evoluutiokaaren kolmiulotteisesti, se saattaisi näyttää jotakuinkin vaeltavalta hiekkadyyniltä — pyrstö kutistuu vähitellen, kun taas etureuna kasvaa, kun se pyyhkäistään eteenpäin neitseelliselle alueelle.

Dialektinen kilpailu syntyy vasta, kun lapsen paradigma kasvaa niin suureksi, että se uhkaa vanhempaa. Lisäksi dialektiikka itsessään on viime kädessä ontto. Riippumatta siitä, millaista kilpailua kehittyy, lapsi ei voi tuhota vanhempaa murskaamatta omaa perustaansa…

Perusta

Jokainen peräkkäinen paradigma rakentuu edellisillä kausilla rakennetulle perustalle. Poliittisten instituutioiden ideologiset pilarit rakentuvat sosiaalisille normeille, jotka on alun perin luotu relationaalisessa kontekstissa. Transaktiomarkkinat versovat vain poliittisten hierarkioiden valmistelemalla maaperällä.

Ilman tarvittavaa perustaa myöhemmät paradigmat eivät ole saavutettavissa. Kuten Graeber huomauttaa, rahan spontaani syntyminen alkukantaisesta vaihtokaupasta on myytti. Yhteisölliset metsästäjä-keräilijät olisivat olleet hämmentyneitä — ja todennäköisesti vastustaneet rajusti — ajatusta taloudellisesta vaihdosta tapojen ja rituaalien ulkopuolella.

Tämä on todellisuus, jonka kehitysyhteistyön taloustieteilijät, ylifilantroopit ja kunnianhimoiset teknokraatit havaitsevat aivan liian usein. Hyvää tarkoittavat pyrkimykset luoda markkinasuuntautuneita instituutioita kehitysmaihin ovat jatkuvasti tuottaneet pettymyksen. Tehokkaat markkinat edellyttävät paitsi hyvin kehittyneitä instituutioita myös yhteensopivien normien ja etiikan kulttuuria. Ilman näitä perusteita markkinat tuottavat vain entistä tehokkaampaa korruptiota [ks. lisää tästä tuoreesta Econtalk-podcastista].

Sosioekonomiset paradigmanmuutokset

Tutustutaanpa syvällisemmin tähän mennessä käsiteltyjen kahden siirtymävaiheen erityispiirteisiin. Yllä olevassa kuvassa nimesin ne rationalisoinniksi ja erikoistumiseksi. Huomaamme, että kumpikin on reaktio erityisiin paineisiin — yltäkylläisyyteen ja niukkuuteen — jotka syntyivät aikaisemmassa paradigmassa.

Rationalisointi

Määritelmä: tehdä järkeväksi tai järjen mukaiseksi.

Rationalisointi tarkoittaa tässä yhteydessä prosessia, jossa aiemmin epäviralliseen yhteiskuntaan tuodaan selkeä rakenne. Se, mitä suhteellisista heimoista puuttui, oli yksinkertaisesti vakaus. Muodollisuuden puuttumisessa on tiettyä utopistista vetovoimaa, mutta se myös heikentää edistystä. Nomadiheimot pystyivät tuottamaan vain niin paljon teknologiaa kuin ne pystyivät kuljettamaan. Lisäksi riippuvuus implisiittisistä normeista rajoitti relationaaliset ryhmät mittakaavaan, jossa ubiikkisuhteita voitiin ylläpitää (Dunbarin luku +/-).

Rationalisointi edellytti implisiittisten sosiaalisten normien virallistamista ja siten eksplisiittisten normien tuottamista. Tällaisen käyttäytymissäännön ansiosta yksilöt voisivat odottaa muilta johdonmukaista käyttäytymistä kontekstista riippumatta. Juuri tämä kontekstista riippumaton normi olisi mahdollistanut sen, että populaatiot olisivat voineet kasvaa aiempia rajoja suuremmiksi.

Tuhansien vuosien kuluessa yhä suurempi mittakaava ja monimutkaisuus olisi vaatinut yhä selkeämpää rakennetta, mikä puolestaan olisi mahdollistanut yhä suuremman mittakaavan. Ja juuri vakaa, jäsennelty ja väkirikas sivilisaatio muodosti perustan seuraavalle muutokselle.

Erikoistuminen

Erikoistumisella tarkoitetaan työvoiman jakamista ja sitä, että eri ryhmät voivat keskittyä kehittämään asiantuntemusta tietyissä tehtävissä.

Erikoistuminen voi syntyä vain rationaalisen yhteiskuntarakenteen sisällä. Ennen vakaiden poliittisten talouksien syntymistä erikoistuminen olisi ollut vaarallista. Jos erikoistuu — luopuu omavaraisuudestaan — ja yhteiskuntarakenne osoittautuu epäluotettavaksi, voi nähdä nälkää. Mitä suuremmassa määrin olet riippuvainen eloonjäämisesi kannalta toisistaan riippumattomista tahoista, sitä enemmän vaadit varmuutta siitä, että vallitseva status quo ei yhtäkkiä häiriinny.

Jos voit luottaa siihen, että lähipiirisi ulkopuoliset ihmiset toimivat ennakoitavasti, tuottavien toimintojen maailma laajenee huomattavasti. Erikoistuminen tuo kuitenkin myös kiilan hierarkkiseen yhteiskuntaan. Kun yksilöt erikoistuvat, heistä tulee valitsemillaan aloilla asiantuntijoita, jotka ovat hierarkiassa heidän yläpuolellaan olevia ihmisiä pätevämpiä. Mitä enemmän erikoistuminen lisääntyy, sitä hankalammaksi tämä ongelma muuttuu. Taloudet, jotka ovat sekä pitkälle erikoistuneita että hyvin erilaisia (syviä ja laajoja), muuttuvat lopulta hallitsemattomiksi. Hierarkiasta tulee parhaimmillaan voimaton ja pahimmillaan tuhoisa.

Tässä vaiheessa hajautetuista markkinoista tulee välttämättömyys.

Lähde:

http://onthespiral.com/charting-course-of-socioeconomic-evolution

kirjoittaja: Gary Chartier

Individualistinen anarkistinen suuntaus elää ja voi hyvin. Markets Not Capitalism tarjoaa ikkunan tämän suuntauksen historiaan ja korostaa sen mahdollista panosta maailmanlaajuiseen antikapitalistiseen liikkeeseen. Pyrimme tällä kirjalla herättämään kukoistavan keskustelun kaikenlaisten libertaarien ja muiden poliittisesti sitoutuneiden keskuudessa hedelmällisimmästä polusta kohti ihmisen vapautumista. Olemme vakuuttuneita siitä, että individualisti-anarkistien näkemykset markkinoiden vapauttavasta potentiaalista ilman kapitalismia voivat rikastuttaa tätä keskustelua, ja rohkaisemme teitä osallistumaan siihen.

Johdanto

Markkina-anarkistit uskovat markkinavaihtoon, eivät taloudellisiin etuoikeuksiin. He uskovat vapaisiin markkinoihin, eivät kapitalismiin. Anarkisteiksi heidät tekee heidän uskonsa täysin vapaaseen ja yhteisymmärrykseen perustuvaan yhteiskuntaan — yhteiskuntaan, jossa järjestystä ei saavuteta laillisella voimalla tai poliittisella hallinnolla vaan vapailla sopimuksilla ja vapaaehtoisella yhteistyöllä tasa-arvon pohjalta. Markkina-anarkistit ovat markkina-anarkisteja siksi, että he tunnustavat vapaan markkinavaihdon olevan elintärkeä väline rauhanomaisen anarkistisen yhteiskuntajärjestyksen kannalta. Heidän kuvittelemansa markkinat eivät kuitenkaan ole samanlaisia kuin ne etuoikeuksia täynnä olevat ”markkinat”, joita näemme nykyään ympärillämme. Hallituksen ja kapitalismin alaisuudessa toimivat markkinat ovat täynnä jatkuvaa köyhyyttä, ekologista tuhoa, radikaalia vaurauden eriarvoisuutta ja keskittynyttä valtaa yhtiöiden, pomojen ja maanomistajien käsissä. Yksimielinen näkemys on, että riisto — olipa kyse sitten ihmisten tai luonnon riistosta — on yksinkertaisesti luonnollinen seuraus siitä, että markkinat jätetään valloilleen. Konsensusnäkemyksen mukaan yksityisomistus, kilpailupaine ja voiton tavoittelu johtavat — hyvässä ja pahassa — väistämättä kapitalistiseen palkkatyöhön, vaurauden ja yhteiskunnallisen vallan keskittymiseen valikoituneen luokan käsiin tai liiketoimintatapoihin, jotka perustuvat kasvuun hinnalla millä hyvänsä ja siihen, että piru saa kaiken.

Markkina-anarkistit ovat eri mieltä. Heidän mukaansa taloudelliset etuoikeudet ovat todellinen ja laajalle levinnyt sosiaalinen ongelma, mutta ongelma ei ole yksityisomistukseen, kilpailuun tai voittoihin sinänsä liittyvä ongelma. Kyse ei ole markkinamuodon ongelmasta vaan vääristyneistä markkinoista, jotka ovat vääristyneet historiallisten epäoikeudenmukaisuuksien pitkän varjon ja pääoman puolesta tapahtuvan jatkuvan  juridisen etuoikeuden käytön vuoksi. Markkina-anarkistinen perinne on radikaalisti markkinamyönteinen ja antikapitalistinen — se heijastaa sen johdonmukaista huolta yritysvallan syvästi poliittisesta luonteesta, taloudellisen eliitin riippuvuudesta valtion suvaitsevaisuudesta tai aktiivisesta tuesta, poliittisen ja taloudellisen eliitin välisistä läpäisevistä rajoista sekä valtion harjoittaman ja hyväksymän väkivallan avulla luotujen ja ylläpidettyjen hierarkioiden kulttuurisesta juurtuneisuudesta.

Markkinamuoto

Tämä kirja on tarkoitettu laajemmaksi johdannoksi vasemmistolaisen markkina-anarkismin talous- ja yhteiskuntateoriaan. Markkina-anarkismi on radikaalisti individualistinen ja antikapitalistinen yhteiskunnallinen liike. Muiden anarkistien tavoin markkina-anarkistit kannattavat radikaalisti yksilönvapautta ja keskinäistä suostumusta yhteiskuntaelämän kaikilla osa-alueilla ja torjuvat näin ollen kaikenlaisen vallan ja hallinnon vapauden loukkauksina ja ihmisarvon loukkauksina. Markkina-anarkistien selkeä panos anarkistiseen ajatteluun on heidän analyysinsä markkinamuodosta täysin vapaan ja tasa-arvoisen yhteiskunnan keskeisenä osana — heidän ymmärryksensä vallankumouksellisista mahdollisuuksista, jotka ovat luontaisia hallituksesta ja kapitalistisesta etuoikeudesta vapautetuissa markkinasuhteissa, sekä heidän näkemyksensä poliittisen etuoikeuden ja valvonnan rakenteista, jotka vääristävät tosiasiassa olemassa olevia markkinoita ja pitävät yllä riistoa markkinaprosessien luonnollisista tasapainottavista taipumuksista huolimatta. Koska he vaativat niin jyrkkää eroa markkinamuodon sinänsä ja todellisuudessa vallitsevan kapitalismin taloudellisten piirteiden välillä, on tärkeää erottaa huolellisesti markkinoiden keskeiset piirteet sellaisina kuin markkina-anarkistit ne ymmärtävät. Sosiaaliset suhteet, joita markkina-anarkistit nimenomaisesti puolustavat ja jotka he toivovat vapauttavansa kaikenlaisesta valtiollisesta valvonnasta, ovat suhteita, jotka perustuvat:

1. yksityisomaisuuden omistukseen, erityisesti desentralisoituun yksityisomistukseen, ei ainoastaan henkilökohtaisessa omaisuudessa, vaan myös maan, asuntojen, luonnonvarojen, työkalujen ja pääomahyödykkeiden tapauksessa;
2. hyödykkeiden ja palvelujen sopimukselliseen ja vapaaehtoiseen vaihdantaan yksilöiden ja ryhmien kesken, perustuen kaikkien osapuolten keskinäisen hyödyn odotukseen;
3. vapaaseen kilpailuun kaikkien myyjien ja ostajien kesken — hinnoissa, laadussa ja kaikissa muissa vaihdannan aspekteissa — ilman ex ante rajoitteita tai rasittavia markkinoille pääsyn esteitä;
4. yrittäjämäisiin keksintöihin, joita kehitetään sekä nykyisillä markkinoilla kilpailuun että uusien taloudellisten ja yhteiskunnallisten hyötyjen kehittämiseksi; sekä
5. spontaaniin järjestykseen, joka tunnustetaan merkittävänä ja positiivisena koordinaatiovoimana — jossa hajautetut neuvottelut, vaihdanta ja yrittäjyys konvergoivat tuottamaan suuren mittakaavan koordinaatiota ilman minkäänlaisia harkittuja suunnitelmia yhteiskunnalliselle tai taloudelliselle kehitykselle, tai ylittäen sellaisten suunnitelmien kapasiteetin.

Markkina-anarkistit eivät rajoita omistusta hallussapitoon tai yhteis- tai kollektiiviseen omistukseen, vaikka he eivät sulje pois näitäkään omistusmuotoja; he korostavat sopimuksen ja markkinavaihdon merkitystä sekä voittoon perustuvaa vapaata kilpailua ja yrittäjyyttä; ja he eivät ainoastaan suvaitse vaan jopa ylistävät suunnittelematonta, spontaania koordinointia, jota marxilaiset pilkkaavat ”tuotannon sosiaalisena anarkiana”. Vasemmistolaiset markkina-anarkistit ovat kuitenkin myös radikaalisti antikapitalisteja, ja he torjuvat ehdottomasti sekä markkinavasemmistolle että kapitalismia kannattaville oikeistolaisille yhteisen uskomuksen, jonka mukaan nämä viisi markkinamuodon piirrettä merkitsevät yhteiskunnallista järjestystä, jossa on pomoja, maanomistajia, keskitettyjä yrityksiä, luokkien riistoa, kurkunleikkausyrityksiä, kurjistettuja työntekijöitä, rakenteellista köyhyyttä tai laajamittaista taloudellista epätasa-arvoa. Sen sijaan he pitävät kiinni viidestä erityisestä väitteestä, jotka koskevat markkinoita, vapautta ja etuoikeuksia:

• Markkinoiden keskipakoistaipumus: markkina-anarkistit näkevät vapaan kilpailun markkinoiden pyrkivän hajauttamaan varallisuutta ja hajottamaan omaisuuksia — mikä vaikuttaa keskipakoistavasti tuloihin, omistusoikeuksiin, maahan ja pääoman saatavuuteen — sen sijaan, että ne keskittyisivät sosioekonomisen eliitin käsiin. Markkina-anarkistit eivät tunnusta oikeudellisia rajoituksia sille, kuinka paljon tai millaista varallisuutta kuka tahansa henkilö voi kerätä, mutta he uskovat, että markkinat ja sosiaaliset realiteetit asettavat paljon tiukempia tosiasiallisia paineita massiivista varallisuuseroja vastaan kuin mitä oikeudelliset rajoitukset voisivat saavuttaa.
• Markkinoiden yhteiskunnallisen aktivismin radikaalit mahdollisuudet: markkina-anarkistit näkevät vapautetut markkinat myös tilana paitsi voittoa tavoittelevalle kaupankäynnille myös yhteiskunnallisille kokeiluille ja ruohonjuuritason aktivismille. He näkevät ”markkinavoimien” sisältävän kapea-alaisen taloudellisen voiton tavoittelun tai sijoittajien tuottojen maksimoinnin lisäksi myös solidaarisuuden, vastavuoroisuuden ja kestävyyden vetovoiman. ”Markkinaprosesseihin” voi — ja pitäisi — kuulua tietoisia ja koordinoituja ponnisteluja tietoisuuden lisäämiseksi, taloudellisen käyttäytymisen muuttamiseksi sekä taloudellisen tasa-arvon ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kysymysten käsittelemiseksi väkivallattoman suoran toiminnan avulla.
• Valtiollisten taloussuhteiden hylkääminen: markkina-anarkistit erottavat jyrkästi toisistaan markkinamuodon puolustamisen ja tosiasiassa vallitsevien rikkauksien ja luokkaerojen puolustamisen, sillä nämä jakaumat ja luokkaerot ovat tuskin syntyneet rajoittamattomien markkinoiden tuloksena, vaan pikemminkin nykyisin vallitsevien säänneltyjen, säännösteltyjen ja etuoikeuksia nauttivien markkinoiden tuloksena; he näkevät tosiasiassa vallitsevat vaurauden ja luokkaerojen jakaumat vakavina ja aitoina yhteiskunnallisina ongelmina, mutta eivät ongelmina, jotka liittyvät markkinamuotoon sinänsä; ne eivät ole markkinaongelmia vaan omistusongelmia ja koordinointiongelmia.
• Sääntelyn taantumuksellisuus: markkina-anarkistit näkevät koordinaatio-ongelmat — ongelmat, jotka aiheutuvat vapaan vaihdannan ja kilpailun epäluonnollisesta, tuhoisasta ja poliittisesti määrätystä keskeyttämisestä — tuloksena jatkuvasta juridisesta etuoikeudesta, joka on annettu vakiintuneille kapitalisteille sekä muille vakiintuneille talousintresseille pienten kilpailijoiden ja työväenluokan kustannuksella.
• Riistäminen ja sen hyvittäminen: markkina-anarkistit näkevät taloudellisten etuoikeuksien olevan osittain seurausta vakavista omistusongelmista — ongelmista, jotka johtuvat luonnottomasta, tuhoisasta ja poliittisesti pakotetusta omistusoikeuksien vääränlaisesta jakautumisesta — ja jotka ovat seurausta poliittisen riistämisen ja pakkolunastuksen historiasta, jota on aiheutettu maailmanlaajuisesti sodan, kolonialismin, segregaation, kansallistamisen ja kleptokratian keinoin. Markkinoita ei pidetä mahdollisimman vapaina niin kauan kuin niitä varjostaa massaryöstön varjo tai omistusoikeuden kieltäminen; ja niissä korostetaan menneisyyden vääryyksien kohtuullisen korjaamisen merkitystä — mukaan lukien ruohonjuuritason yritystenvastaiset ja uusliberalistiset lähestymistavat valtion hallitsemien resurssien ”yksityistämiseen”, prosessit, joilla hyvitetään vääryys tunnistettaville uhreille, sekä valtion ja sen monopolien vilpillisesti vaatiman omaisuuden vallankumouksellinen pakkolunastus.

Markkina-anarkistiperinne

Varhaiset anarkistiset ajattelijat, kuten Josiah Warren ja Pierre-Joseph Proudhon, korostivat markkinasuhteiden myönteisiä, sosiaalisesti harmonisoivia piirteitä, kun ne toteutettiin tasa-arvon puitteissa — Proudhon esimerkiksi kirjoitti, että yhteiskunnallinen vallankumous poistaisi ”lakijärjestelmän” ja ”auktoriteettiperiaatteen” ja korvaisi ne ”sopimusjärjestelmällä”. [1]

Warrenin ja Proudhonin sopimuksen ja vaihdon käytöstä sosiaalisen vastavuoroisuuden malleihin nojautuen markkina-anarkismin erityiset suuntaukset ovat nousseet toistuvasti esiin laajassa anarkistisessa perinteessä, ja niitä ovat vaivanneet kriisit, romahdukset, välikausien tauot ja uudelleennousut. Historia on monitahoinen, mutta se voidaan karkeasti jakaa kolmeen pääkauteen, joita tässä tekstissä esitellään: i) ”ensimmäinen aalto”, jota edustivat pääasiassa ”individualistiset anarkistit” ja ”mutualistit”, kuten Benjamin Tucker, Voltairine de Cleyre ja Dyer Lum, ja joka ulottui suunnilleen Amerikan sisällissodasta vuoteen 1917; [2] ii) ”toinen aalto”, joka osui yksiin aiemmin kapitalismia kannattavien amerikkalaisten libertaarien radikalisoitumisen kanssa ja anarkismin nousun kanssa yhteiskunnallisten liikkeiden perheeksi 1960- ja 1970-lukujen radikalismin aikana; ja iii) ”kolmas aalto”, joka kehittyi toisinajattelijoiden suuntauksena 1990-luvun anarkistisessa miljöössä ja uuden vuosituhannen Seattle-liikkeen jälkeisessä liikkeessä.

Epäjatkuvuuksista ja eroista huolimatta kukin aalto on tyypillisesti elvyttänyt aiempien aaltojen kirjallisuutta ja tukeutunut nimenomaisesti niiden teemoihin; yleisesti ottaen niitä on yhdistänyt se, että ne ovat puolustaneet markkinasuhteita ja korostaneet erityisesti markkinamuotoon sisältyviä vallankumouksellisia mahdollisuuksia silloin, kun se on — siinä määrin kuin se on — vapautettu oikeudellisista ja yhteiskunnallisista etuoikeusinstituutioista.

”Ensimmäisen aallon” individualistien kapitalisminvastaisuus oli heille ja monille heidän aikalaisilleen ilmeistä. Benjamin Tucker väitti tunnetusti, että neljä monopolia tai valtion takaamien etuoikeuksien ryhmää olivat vastuussa yrityseliitin vallasta: patenttimonopoli, tosiasiallinen monopoli, jonka valtio loi jakamalla mielivaltaisesti haltuunsa saamaa maata poliittisesti suosimilleen ja suojelemalla epäoikeudenmukaisia maanomistuksia, raha- ja luottomonopoli sekä tullien antamat monopolistiset etuoikeudet. Taloudellisesti voimakkaat olivat riippuvaisia näistä monopoleista; jos ne poistettaisiin, eliitin valta häviäisi.

Tucker oli sitoutunut ajamaan oikeudenmukaisuutta työläisille, jotka olivat konfliktissa nykykapitalistien kanssa, ja hän samaistui selvästi orastavaan sosialistiseen liikkeeseen. Hän kuitenkin väitti Marxia ja muita sosialisteja vastaan, että markkinasuhteet voisivat olla hedelmällisiä ja riistämättömiä edellyttäen, että neljän monopolin markkinoita vääristävät etuoikeudet poistettaisiin.

Tuckerin ja hänen maanmiestensä radikalismi ja heidän synnyttämänsä anarkismin suuntaus eivät olleet ensimmäisen aallon puhkeamisen jälkeen yhtä ilmeisiä kuin heidän aikalaisilleen. Ehkä tämä johtuu osittain siitä, että he kiistelivät muiden anarkismin suuntausten edustajien kanssa, joiden kritiikki heidän näkemyksiään kohtaan on vaikuttanut myöhempien anarkistien käsityksiin. Se on myös väistämättä seurausta siitä, että monet heidän 1900-luvun jälkeläisistään samaistuvat libertaristisen liikkeen oikeaan siipeen ja siten yrityseliitin ja sen yhteiskunnallisen ylivallan puolustajiksi.

Vaikka kunniakkaita poikkeuksia olikin, 1900-luvun markkinasuuntautuneet vapaamieliset libertaristit usein ylistivät suuryrityksiä, jättivät huomiotta työntekijöiden hyväksikäytön tai järkeistivät sen ja vähättelivät tai hyväksyivät taloudellisen ja sosiaalisen hierarkian. Vaikka monet kannattivat Tuckerin ja hänen individualistitovereidensa esittämää kritiikkiä valtiota ja valtion turvaamia etuoikeuksia kohtaan, he usein jättivät huomiotta tai hylkäsivät aikaisempien individualistien luokkaperusteisen analyysin radikaalit seuraukset rakenteellisesta epäoikeudenmukaisuudesta. Lyhyesti sanottuna individualistien antikapitalismille oli 1900-luvun alkupuolella ja puolivälissä vain vähän äänekkäitä kannattajia.

Libertaristisen liikkeen markkinalähtöisen suuntauksen radikaaleimmat ääriryhmät — joita edustivat Murray Rothbardin ja Roy Childsin kaltaiset ajattelijat — eivät yleensä kannattaneet individualismin ja mutualismin antikapitalistista taloustiedettä vaan kantaa, jota sen kannattajat kutsuivat ”anarkokapitalismiksi”. Heidän kuvittelemansa vapaa yhteiskunta oli markkinayhteiskunta — mutta sellainen, jossa markkinasuhteet eivät juurikaan muuttuneet tavanomaisesta liiketoiminnasta, ja valtion valvonnan loppumisen kuviteltiin vapauttavan liike-elämän tekemään pitkälti sitä, mitä se oli tehnyt ennenkin, sen sijaan, että se vapauttaisi kilpailevia taloudellisen organisoitumisen muotoja, jotka saattaisivat muuttaa markkinamuotoja radikaalisti alhaalta ylöspäin.

Mutta 1960-luvun ”toisessa aallossa” anarkististen sosiaalisten liikkeiden perhe — jonka elvyttivät uuden vasemmiston antiautoritaariset ja vastakulttuuriset suuntaukset — ja libertaristien joukossa olevat sodanvastaiset radikaalit alkoivat löytää ja julkaista uudelleen mutualistien ja muiden individualistien teoksia. Rothbardin ja Childsin kaltaiset ”anarkokapitalistit” alkoivat kyseenalaistaa libertarismin historiallista liittoa oikeiston kanssa ja luopua suuryritysten ja tosiasiallisesti olemassa olevan kapitalismin puolustamisesta johdonmukaisemman vasemmistolaisen markkina-anarkismin hyväksi. Ehkä näkyvin ja dramaattisin esimerkki oli Karl Hessin omaksuma uuden vasemmiston radikalismi ja hänen luopumisensa ”kapitalistisesta” taloustieteestä pienimuotoisten, yhteisöpohjaisten, ei-kapitalististen markkinoiden hyväksi. Vuonna 1975 entinen Goldwaterin puheenkirjoittaja julisti: ”Olen menettänyt uskoni kapitalismiin” ja ”vastustan tätä kapitalistista kansallisvaltiota” ja totesi, että hän oli ”kääntynyt pois kapitalismin uskonnosta”. [3]

”Toista aaltoa” seurasi anarkismin ja erityisesti markkina-anarkismin toinen alamäki. Myöhäisemmällä 1970- ja 1980-luvuilla markkinasuuntautuneiden libertaristien antikapitalistinen suuntaus oli suurelta osin haihtunut tai huudettu alas hyvin rahoitettujen ”libertarististen” instituutioiden, kuten Cato Instituten ja Libertarian Party -puolueen johdon, valtavirtaistuvan kapitalismimyönteisen politiikan vuoksi. Kylmän sodan päättymisen, pitkäaikaisten poliittisten koalitioiden uudelleenjärjestäytymisen ja kolmannen aallon anarkistisen liikkeen julkisen esiinmarssin myötä 1990-luvulla älylliset ja yhteiskunnalliset vaiheet olivat kuitenkin valmiit nykyiselle antikapitalistisen markkina-anarkismin uudelle nousulle.

2000-luvun alkuun mennessä individualistien antikapitalistiset jälkeläiset olivat kasvattaneet lukumääräänsä, vaikutusvaltaansa ja näkyvyyttään. He jakoivat varhaisten individualistien vakaumuksen siitä, että markkinoiden ei periaatteessa tarvitse olla riistävät. Samaan aikaan he kehittivät ja puolustivat luokka-analyysin selvästi liberalistista versiota, jossa laajennettiin Tuckerin monopolien luetteloa ja korostettiin valtion turvaamien etuoikeuksien ja systemaattisen menneisyyden ja jatkuvan riistämisen sekä ekologian, kulttuurin ja ihmisten välisten valtasuhteiden risteyskohtia. He korostivat, että vaikka aidosti vapautuneet — vapautetut — markkinat voivat olla voimaannuttavia, menneen ja jatkuvan epäoikeudenmukaisuuden muokkaamissa yhteyksissä tapahtuneet markkinatransaktiot olivat yllättäen heikentäviä ja alistavia. Uudet individualistit (kuten edeltäjänsä) korostivat, että ongelma ei kuitenkaan ollut markkinoilla vaan pikemminkin kapitalismissa — valtion turvaaman taloudellisen eliitin yhteiskunnallisessa ylivallassa. Ratkaisu oli siis kapitalismin lakkauttaminen poistamalla lailliset etuoikeudet, mukaan lukien etuoikeudet, joita tarvitaan varastetun ja haltuunotetun omaisuuden omistusoikeuden suojaamiseksi.

Uudet individualistit ovat suhtautuneet yhtä kriittisesti nimenomaisesti valtiojohtoisiin konservatiiveihin ja edistysmielisiin kuin markkinasuuntautuneisiin oikeistolaisiin libertaareihin, jotka käyttävät vapauden retoriikkaa yritysten etuoikeuksien oikeuttamiseen. Heidän aggressiivinen kritiikkinsä tällaista ”vulgaaria libertarismia” kohtaan on korostanut sitä, että nykyiset taloudelliset suhteet ovat täynnä epäoikeudenmukaisuutta ylhäältä alaspäin ja että vapauden vaatimusta voidaan helposti käyttää peittämään alleen pyrkimykset säilyttää eliitin vapaus säilyttää valtion suvaitsemalla tai harjoittamalla väkivallalla ja valtion takaamalla etuoikeudella hankittu vauraus.

Markkina-anarkistin luonnollinen elinympäristö

Tämä kirja ei olisi ollut mahdollinen ilman Internetiä. Markkinat eivät kapitalismia -kirjan lukija huomaa nopeasti, että monet sen artikkeleista eivät ole aivan tavallisen kirjan lukuja. Monet niistä ovat lyhyitä. Monet niistä alkavat keskellä vuoropuhelua — yksi yleisimmistä avauslauseista on ”Äskettäisessä tämän ja tämän lehden numerossa tämä ja tämä sanoi, että…”. Artikkelit ovat usein alun perin ilmestyneet verkossa, blogiviesteinä; niissä viitataan usein aiempiin viesteihin tai jo olemassa oleviin keskusteluihin, ja usein niissä kritisoidaan tai kehitellään toisten kirjoittajien muissa paikoissa esittämiä kommentteja. Vaikka artikkelit on muotoiltu uudelleen painokelpoisiksi, monet niistä ovat edelleen hyvin selvästi blogikirjoituksia, joita ne olivat aikoinaan.

Tämä ei kuitenkaan ole pelkästään Internet-pohjaisten sosiaalisten verkostojen tulosta. Individualistisen ja mutualistisen perinteen historia on suurelta osin lyhytaikaisten julkaisujen, lyhytikäisten painosten, itse julkaistujen pamflettien ja pienten radikaalilehtien historiaa. Tunnetuin niistä on varmasti Benjamin Tuckerin Liberty (1881-1908), mutta siihen kuuluvat myös sellaiset julkaisut kuin Hugh Pentecostin Twentieth Century (1888-1898) sekä ”toisen aallon” markkina-anarkistilehdet kuten Left and Right (1965-1968) ja Libertarian Forum (1969-1984). Kaikki nämä julkaisut olivat lyhyitä ja niitä julkaistiin usein; niiden artikkelit olivat tyypillisesti pikemminkin kriittisiä kuin kattavia ja lähestymistavaltaan ja sävyltään pikemminkin omintakeisia kuin teknisiä. Lehtien, kirjeenvaihtajien ja ympäröivän liikkeen väliset pitkäkestoiset ja kauaskantoiset keskustelut olivat jatkuvia aineiston lähteitä; jos joihinkin näistä artikkeleista ei ollut saatavilla tiettyä keskustelukumppania, kirjoittaja saattoi, kuten de Cleyren ja Slobodinskyn artikkelissa ”The Individualist and the Communist: A Dialogue”, jopa keksiä sellaisen. ”Ensimmäisen aallon” tunnetuin kirjan mittainen teos — Tuckerin teos Instead of a Book, by a Man Too Busy to Write One (1893) — on yksinkertaisesti kokoelma lyhyitä Libertyn artikkeleita, joista suurin osa on selvästi vastauksia kysymyksiin ja väitteisiin, joita Libertyn lukijat tai muut lehden päätoimittajat ovat esittäneet. Kriittiset keskustelut ovat hyvin samankaltaisia kuin ne, joihin nykyään voi törmätä Blogger- tai WordPress-sivustoilla — koska nykyään blogi on tietysti vain pieni, riippumaton lehdistö on ottanut käyttöönsä uuden teknologisen muodon.

Riippumaton, dialogiin perustuva pieni lehdistö on tarjonnut markkina-anarkistiselle kirjallisuudelle luonnollisen elinympäristön kukoistaa — kun taas liberaalit ja marxilaiset kirjoitukset ovat löytäneet omaleimaisimmat elinympäristönsä julistuksista, manifesteista ja monimutkaisista, kattavista traktaateista. Miksi näin on, on laaja kysymys, jota kannattaa tutkia paljon laajemmin kuin tämän esipuheen puitteissa on mahdollista. On kuitenkin ehkä syytä huomata, että markkina-anarkismi on enemmän tai vähemmän aina syntynyt kriittisenä ja kokeilevana hankkeena — yhteiskunnallisten liikkeiden radikaaleilla marginaaleilla (olipa kyse sitten oweniittiliikkeestä, vapaa-ajattelijaliikkeestä, työväenliikkeestä, amerikkalaisesta markkinasuuntautuneesta libertaristisesta liikkeestä tai globalisaation vastaisesta liikkeestä ja siihen liittyvästä yhteiskunnallisesta anarkistisesta miljööstä).

Markkina-anarkismilla ei pyritä löytämään yhteiskunnallisia totuuksia dogmatisoimalla tai säätämällä lakeja, vaan pikemminkin sallimalla mahdollisimman paljon ideoiden ja yhteiskunnallisten voimien vapaata vuorovaikutusta, etsimällä hyväksyttyjen ideoiden tahattomia seurauksia, sitoutumalla avoimeen kokeilu- ja löytämisprosessiin, joka mahdollistaa sekä ideoiden että instituutioiden jatkuvan testaamisen kilpailijoita ja todellisuutta vastaan.

Vallankumouksellinen anarkisti ja mutualisti Dyer D. Lum (1839-1893) kirjoitti teoksessaan ”The Economics of Anarchy” (Anarkian talous), että markkina-anarkian tunnusmerkki oli sosiaalisten ja taloudellisten järjestelyjen ”plastisuus” vastakohtana valtiojohtoisen hallinnan tai kommunististen talousjärjestelmien ”jäykkyydelle”. Markkina-anarkististen ajatusten sisältö on luultavasti muokannut sitä muotoa, jossa markkina-anarkistiset kirjoittajat tuntevat olonsa kotoisimmaksi ilmaistessaan niitä. Tai ehkäpä päinvastoin, kirjoitusmuoto on jopa usein tehnyt sisällön mahdolliseksi: markkina-anarkistiset ajatukset ovat ehkä luonnollisimmin muotoutuneet pikemminkin vuoropuhelussa kuin tutkielmassa, pikemminkin kriittisessä antamisessa ja ottamisessa kuin yksipuolisessa monologissa. Spontaanius, tutkiva sitoutuminen ja kilpailukokeen ankaruus saattavat olla yhtä tärkeitä markkina-anarkististen ajatusten muodostumiselle kirjallisesti kuin niiden toteuttamiselle maailmassa.

Jos näin on, näitä artikkeleita on luettava tietoisina siitä, että ne on tietyssä määrin nostettu pois niiden luonnollisesta ympäristöstä. Niissä käsiteltyjä aiheita käsitellään pidempään ja pitkäjänteisemmin, mutta suurin osa artikkeleista on alun perin osallistunut pitkäaikaisiin, käynnissä oleviin projekteihin, ja ne ovat syntyneet laaja-alaisten keskustelujen aikana. Olemme keränneet ne painettuun antologiaan tehdaksemme palveluksen opiskelijoille, tutkijoille ja kaikille muille, jotka ovat uteliaita vapaiden markkinoiden taloustieteen ja anarkistisen yhteiskunnallisen ajattelun vaihtoehtoisista lähestymistavoista. Parhaiten niitä ei kuitenkaan ymmärretä niin, että ne merkitsisivät aiheen loppua tai edes oikeastaan alkua, vaan pikemminkin niin, että ne tarjoavat kutsun sukeltaa in medias res, nähdä vasemmistolaisten markkina-anarkististen ajatusten nousevan esiin itse dialogisesta prosessista – ja osallistua jatkuvaan keskusteluun. […]

Lähdeviitteet:

1. Kts. “Organization of Economic Forces,” General Idea of the Revolution in the Nineteenth Century, luku 3 (37-58).

2. ”Individualistien” ja ‘mutualistien’ väliset tarkat erot ensimmäisen aallon aikana olivat tuskin koskaan selvät; monet kirjoittajat (kuten Tucker) käyttivät kumpaakin sanaa eri aikoina viitaten omaan kantaansa. Voidaan kuitenkin hahmotella muutamia eroja niiden välillä, joita useimmiten kutsuttiin ”individualisteiksi”, kuten Tucker tai Yarros, ja niiden välillä, joita useimmiten kutsuttiin ”mutualisteiksi”, kuten Dyer Lum, Clarence Swartz tai Proudhonin eurooppalaiset seuraajat — erityisesti se, että vaikka molemmat kannattivat työläisten emansipaatiota ja sen varmistamista, että kaikilla työläisillä oli pääsy pääomaan, ”mutualistit” korostivat yleensä työntekijöiden omistamien osuuskuntien ja tuotantovälineiden suoran omistuksen merkitystä, kun taas ‘individualistit’ korostivat, että yhtäläisen vapauden vallitessa työläiset sopivat siitä, millaiset omistusjärjestelyt olivat olosuhteisiin nähden järkevimpiä.

Asiaa mutkistaa se, että ”mutualismia” käytetään nyt 2000-luvulla jälkikäteen viittaamaan useimpiin antikapitalistisiin markkina-anarkisteihin tai erityisesti niihin (kuten Kevin Carsoniin), jotka poikkeavat niin sanotusta lokeilaisesta maanomistusta koskevasta kannasta — jotka uskovat, että maanomistus voi perustua vain henkilökohtaiseen käyttöön ja käyttöön, ja jotka sulkevat pois poissaolevat maanomistajat epätoivottavina ja oikeudellisen suojan arvottomina. ”Mutualisteihin” tässä merkityksessä kuuluvat sekä ne, joita ensimmäisen aallon aikana kutsuttiin useimmiten ‘individualisteiksi’ (kuten Tucker) että ne, joita kutsuttiin useimmiten ‘mutualisteiksi’ (kuten Lum).

3. Vaikka Hessin yhteiskunnalliset asenteet eivät näytä muuttuneen olennaisesti näiden lausuntojen jälkeen, hän ei kuitenkaan ollut enää yhtä kiintynyt kapitalisminvastaiseen kieleen; hän julkaisi Capitalism for Kids: Growing Up to Be Your Own Boss vuonna 1986. Ei ole kuitenkaan mitään syytä epäillä, että Hess tarkoitti ”kapitalismilla” tässä yhteydessä sitä, mitä nykyiset vasemmistolaiset markkina-anarkistit tarkoittavat puhuessaan rauhanomaisesta, vapaaehtoisesta vaihdosta aidosti vapautetuilla markkinoilla, eikä sitä, minkä hän oli torjunut vuonna 1975. Kuten kirjan alaotsikosta käy ilmi, hänellä ei todellakaan ollut aikomusta ohjata nuoria lukijoita uralle yritysten apureiksi.

Lähde: https://c4ss.org/content/41130

kirjoittaja: Peter Joseph

1. Johdanto

Markkinatalouden laajalti tunnustettu ja johdonmukainen seuraus on niin sanottujen monopolien yleisyys. Määriteltynä hyödykkeen tai palvelun tarjonnan tai kaupan yksinomaiseksi hallinnaksi, tällaisten markkinavoiman keskittymien toistuva esiintyminen ei itse asiassa ole markkinataloustieteen poikkeama tai sivuvaikutus, kuten monet klassiset taloustieteilijät mieluiten olettavat. Kyse on pikemminkin muuttumattomasta, väistämättömästä ja luonnollisesta vetovoimasta, jota ohjaavat itse kapitalismin kaikkein pyhimmät kannustimet ja menettelyt.

Tämän päivän uutisissa, erityisesti Yhdysvalloissa, esimerkkeinä ovat oikeusministeriön tutkimukset, jotka koskevat Live Nation/Ticketmasteria, joka on tapahtuma-alalla toimiva yritys, jolla on valtavasti valtaa elävän viihteen alalla; Googlen tapaus ja sen kehittymässä oleva kilpailuoikeudenkäynti, joka koskee sen hallitsevaa asemaa hakukoneissa ja mainonnassa; sekä Amazonia, Metaa, Applea ja monia muita yrityksiä uhkaava syynääminen.

Tällaiset nykyaikaiset esimerkit ovat vain pieni osa laajemmasta historiallisesta suuntauksesta, joka ulottuu aina John D. Rockefellerin vuonna 1911 perustamaan Standard Oil -yhtiöön, joka hallitsi yli 90 prosenttia Yhdysvaltojen öljynjalostusmarkkinoista, ja vielä kauemmas brittiläiseen East India Companyyn, jonka monopoli lakkautettiin vuonna 1813.

Kuten tässä artikkelissa selitetään, on olemassa valtava määrä myyttejä ja ristiriitoja siitä, miten ihmiset on ehdollistettu ajattelemaan markkinoihin liittyviä tuloksia, kuten monopolien syntymistä. Eräänlainen kognitiivinen dissonanssi jää suurelta osin tunnistamatta, ja sitä hämärtävät pinnalliset oletukset alati lisääntyvien ristiriitojen meressä.

Sen sijaan, että monopolien nousua pidettäisiin jonkin ”ahneen” yrityksen häijyn ja salakavalan päätöksenteon tuloksena — kuten yleensä väitetään — on aika tarkastella todellista systeemidynamiikkaa, joka määrittelee monopolit synnyttävän taloudellisen rakenteen. Valtaosa markkinakapitalismin järjestelmään uskovista ihmisistä turvautuu apologetiikassaan moraalisiin perusteluihin lähes kaikessa. Vakiintunut käsite monopoli on suurelta osin sekaannus tai vääränlainen nimitys, joka juontaa juurensa kilpailun roolia koskevaan harhakuvitelmalliseen romantiikkaan.

2. Kilpailullisen itsesääntelyn myytti

Aluksi tarkastellaan eräitä filosofisia ja taloudellisia oletuksia, jotka ovat edelleen harhaanjohtavasti kapitalismin yleisen puolustuksen perustana.

Valistusfilosofi Adam Smithiä (1723-1790) pidetään teoriassa yleisesti vapaan markkinatalouden isänä. Vaikka markkinat ovat kauan Smithiä vanhempia, sillä ne juontavat juurensa vähitellen neoliittiseen vallankumoukseen noin 12 000 vuotta sitten, hänen älylliset panoksensa ovat edelleen erittäin merkityksellisiä nykyaikaisen talousajattelun kannalta, erityisesti hänen passiivinen mutta erittäin vaikutusvaltainen käsityksensä näkymättömästä kädestä. Nykyään tätä ajatusta tulkitaan uudelleen yleisen tasapainoteorian alalla, jossa laajennettu lähtökohta liittyy markkinoiden itsesääntelyn (ja laajemmin markkinoiden itseorganisoitumisen) luonteeseen.

Tämä asiayhteys on kriittinen, koska kapitalistisen puolustuksen perustana on laajalti hyväksytty käsitys siitä, että kilpailu on keskeinen ja välttämätön mekanismi, joka ylläpitää markkinajärjestelmän tasapainoa ja eheyttä kilpailullisen itsesääntelyn avulla.

Tämä on yksi tärkeimmistä syistä siihen, että julkisessa keskustelussa puhutaan niin paljon monopolien ”pahuudesta”, sillä niiden katsotaan rajoittavan epäoikeudenmukaisesti ”vapaiden markkinoiden” kilpailua olemassaolollaan ja häiritsevän puolestaan oletettua taloudellista ja sosiaalista tasapainoa, joka saavutetaan vahvemmilla kilpailuvoimilla. Tämä ajatus sisältyy Smithin Näkymätön käsi -metaforaan, jonka mukaan ”todella vapaat” markkinat estävät luonnollisten monopolien syntymisen.

Adam Smith vahvistaa teoksessaan Kansojen varallisuus (1776), että kilpailu on kapitalismin liikkeellepaneva voima, joka hyödyttää yhteiskuntaa edistämällä tehokkuutta, innovointia ja oikeudenmukaista hinnoittelua. Hän väitti, että yksilöt, jotka ajavat omaa etuaan kilpailullisilla markkinoilla, edistävät tahattomasti yleistä etua, sillä kilpailu kannustaa yrityksiä parantamaan tuotteita, alentamaan kustannuksia ja estämään monopolikäytäntöjä, jotka voisivat vahingoittaa kuluttajia. Smithin näkökulmasta kilpailu luonnollisesti säätelee hintoja ja sovittaa yksityiset voittomotiivit yhteen yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kanssa, joten se on olennaisen tärkeää terveelle ja hyvinvoivalle taloudelle.

Yllä oleva kappale on perinteinen narratiivi, joka kiteyttää nykyäänkin vallitsevan uskomusjärjestelmän, jota opetetaan taloustieteen opiskelijoille kaikissa suurissa yliopistoissa. Jos tutkitaan ketä tahansa vaikutusvaltaista Nobel-palkittua taloustieteilijää, kuten Milton Friedmania tai F. A. Hayekia, voidaan havaita, että hän on syvästi kiinni näissä ajatuksissa, kun taas yleisö omaksuu saman ideologian hallitsevien tiedotusvälineiden ja konservatiivisen poliittisen propagandan kautta.

Totuus on se, että kaikki nämä kilpailumarkkinoiden avulla luodut käsitykset tasapainosta ja yhteiskunnallisesta eheydestä ovat pelkkiä puolitotuuksia. Tuloksia, kuten yhteisen hyvän lisääntyminen, innovointi, kustannusten aleneminen, hintatasapaino ja monopoleja muodostavien instituutioiden luontainen pelotevaikutus, esiintyy, mutta vain kapeissa yhteyksissä ja hyvin rajoitetusti, mikä voi olla vaarallisen harhaanjohtavaa.

Tämä lyhytnäköinen, pelkistävä analyysi jättää huomiotta laajan joukon järjestelmällisiä tuloksia ja tekijöitä, jotka eivät sovi tähän ihannoituun malliin, mikä on yhteiskunnan kannalta erittäin haitallista.

Vertauskuvana voi käyttää ihmisen tekemää digitaalista ohjelmaa, kuten tietokonepeliä. Peli on luonnostaan järjestelmä, joka organisoi informaatiovirtoja, joilla on dynaamisia tuloksia ja joihin pelaajat osallistuvat. Voimme analysoida näiden dynamiikan ja tulosten luonnetta ja luokitella niitä eri tavoin sen mukaan, miten hyvin tai tehokkaasti ne saavuttavat tietyt päämäärät. Peli ei kuitenkaan ole reaalimaailma. Se on olemassa digitaalisessa tyhjiössä.

Tämä on juuri se abstrakti tapa, jolla markkinataloustieteilijät on koulutettu tarkastelemaan markkinaohjelmaa, joka on eristetty suljettuun, itseensä viittaavaan maailmaan, jolla on vain vähän tai ei lainkaan todellista suhdetta siihen todelliseen, ulkoiseen maailmaan, jossa kapitalismi todellisuudessa esiintyy.

Tämän linssin kautta analyyttinen suuntaus ei ole se, että markkinoiden käyttäytymistä verrataan empiirisiin, reaalimaailman mittareihin, vaan päinvastoin. Sisäiset oletukset siitä, mitä markkinoilla pitäisi teoriassa tapahtua, asetetaan todellisten yhteiskunnallisten tulosten päälle, ja nämä tulokset pyritään sovittamaan markkinamallin sisälle. Kaikki reaalimaailmassa nähdyt esimerkit, jotka vahvistavat nämä oletukset, hyväksytään, kun taas kaikki muu hylätään poikkeamana.

Myös taloustieteilijä Ha-Joon Chang kritisoi tätä suuntausta sanomalla: ”Ihmiset ’tietävät’, että vapaat markkinat ovat parhaat. Taloustieteilijät uskovat siihen todisteista riippumatta, koska narratiivi on juurtunut niin syvälle.”

Otetaan klassinen kysynnän ja tarjonnan malli, jonka ytimenä on oletettu hintamekanismin kautta tapahtuva itsesääntely. Lähtökohta ja tekninen havainto ovat yksinkertaisia: jos kysyntä kasvaa ja tarjonta pysyy samana, kyseisten tuotteiden tai resurssien hinnat nousevat. Vastaavasti, jos tietystä aineesta tulee yhä harvinaisempi, myös hinta nousee. Myös päinvastoin. Jos jotakin tuotetta on liikaa tarjolla ja kysyntää liian vähän, kustannukset laskevat, kuten runsaiden resurssien kohdalla.

Vaikka tämä mekanismi on yleisesti ottaen ennakoiva markkinajärjestelmässä, meidän on kysyttävä, mitä muuta hyötyä tästä kehyksestä on kuin pelkkä markkinahinnan luominen, kuten sitä kutsutaan, jossa tarjonta ”kohtaa” kysynnän.

Ajatuksena on, että esimerkiksi suklaapatukan hinnan, vaikkapa 1,50 dollaria, uskotaan johtuvan markkinoiden kollektiivisesta älykkyydestä. Erilaisten tekijöiden — luonnonvaroista ja työvoimasta arvokäsityksiin ja moniin muihin tekijöihin — sanotaan ”lyövän yhteen” määrittääkseen ”tehokkaimman” hinnan. Tämä olettamus liittyy markkinoiden tehokkuuden ytimeen, joka perustuu itsesääntelyyn, joka tapahtuu massakaupan ja kilpailun kautta.

Mutta onko se tehokasta? Otetaanko tällaiset tekijät todella huomioon? Otetaanko tässä hinnassa kaikki huomioon asianmukaisesti? Mitä tämä 1,50 dollaria tarkoittaa todellisuudessa?

On sanomattakin selvää, että jotta voidaan päätellä, että tietyn tavaran tai resurssin hinta on todella tehokas, on otettava huomioon kaikki kyseiseen tuotteeseen tai resurssiin liittyvät merkitykselliset tekijät ja niihin liittyvät syy- ja seuraussuhteet, ja epämiellyttävä totuus on, että näiden mekaniikkojen avulla havaittu tehokkuus ei todellisuudessa ole missään suhteessa mihinkään, kun otetaan huomioon edes pieni murto-osa niistä merkityksellisistä tekijöistä, jotka liittyvät tuotteen tai resurssin luonteeseen ja vaikutukseen.

Tämän todistaa lopullisesti ”negatiivisten ulkoisvaikutusten” yleinen esiintyminen markkinoilla. Negatiivinen ulkoisvaikutus syntyy, kun tavaran tai palvelun tuotannosta tai kulutuksesta aiheutuu tuotantoketjun loppupäässä kustannuksia, jotka eivät näy tavaran tai palvelun markkinahinnassa, mutta joiden vaikutus voi olla valtava. Esimerkiksi Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) tutkimuksen mukaan fossiilisten polttoaineiden maailmanlaajuiset tuet, kun otetaan huomioon ulkoisvaikutukset, kuten ympäristövahingot ja kansanterveydelliset kustannukset, ovat vuosittain 5,2 biljoonaa dollaria eli 6,5 prosenttia maailman BKT:sta.

Vielä dramaattisempaa on, että jos kaikki planeetan yritykset koottaisiin yhteen ja laskettaisiin todellisen maailman kannattavuus verrattuna ”ulkoisten” vahinkojen kustannuksiin, yhtäkään yritystä maapallolla ei pidettäisi kannattavana kokonaisuutena tarkasteltuna. Näin ollen hintamekanismilla ei ole puolustettavaa yhteyttä reaalimaailman kirjanpitoon, mikä on todistettu sen omalla sisäisellä logiikalla.

Jos siis tämän hintamekanismin itsesääntelymekanismin, joka on jäsennelty ja jota ohjataan kilpailuun perustuvan markkinakaupan avulla, on tarkoitus pyrkiä kohti tasapainoa tai tasapainoa ja todellista tehokkuutta, se on täysin tehoton, kun on kyse monimutkaisesta reaalimaailman dynamiikasta, kuten kaikki markkinakäyttäytymisen synnyttämät seuraukset todistavat, joita ei ole otettu huomioon hinnoissa ja jotka ovat lukemattomia ja syvästi vahingollisia ympäristölle ja kansanterveydelle.

Epistemologisesti katsottuna markkinoiden itsesääntelyn teoriaan sisältyy pintapuolinen oletus, jonka mukaan vain siksi, että on olemassa joitakin palauteominaisuuksia, jotka johtavat tiettyihin tuloksiin, joita hinta tukee ja kilpailu ohjaa, sen on oltava kaiken kaikkiaan riittävää. Näin ei kuitenkaan ole.

Vertauskuvana voisi olla, että vain siksi, että henkilö käyttää jonkinlaista ruokatuotetta, hän on biologisesti terve. Todellisuudessa on otettava huomioon ruoan laatu ja sen ravitsemuksellinen luonne yksilön tarpeiden mukaan — ei vain yleinen oletus, että vain siksi, että joku syö jotakin, hän on terve.

Niin absurdilta kuin tämä analogia saattaakin vaikuttaa, näemme juuri tämän vapaiden markkinoiden kannattajien analytiikassa, kun kyse on markkinoiden käyttäytymisen havaitusta systeemidynamiikasta. Ajatusprosessi menee näin: ”Katsokaa, ympäristön kestävyyden on oltava väistämätöntä, koska hintamekanismi ja kysyntä ja tarjonta nostavat niukkojen resurssien hintoja!”. Siksi markkinatalous on ympäristön kestävyyden kanssa yhteensopiva järjestelmä!”

Ei.

Todellisuudessa markkinamekanismeilla ja karkeilla takaisinkytkentäsuhteilla on hyvin rajallinen sanavarasto ja kapasiteetti, ja kaikki käsitykset siitä, että kaupankäynnin dynamiikka, joka hallitsee maailmaamme ja jossa tapahtuu miljardeja ja taas miljardeja transaktioita joka päivä, johtaa kumulatiivisesti johonkin jota kutsuttaisiin systeemitieteessä homeostaasiksi, ovat täysin vailla minkäänlaista tukea paitsi empiirisen näytön (reaalimaailman tilastotietoja ja kehityssuuntia), myös muodollisen näytön (tietoon perustuva systeemimallinnus) perusteella.

Progressiivinen taloustieteilijä Joseph Stiglitz korostaa tätä tehottomuutta. Stiglitz totesi kerran: ”Uskomus siitä, että markkinat itsessään johtavat tehokkaisiin tuloksiin, perustuu oletuksiin — täydelliseen kilpailuun, täydelliseen tietoon, täydellisiin markkinoihin — jotka eivät yksinkertaisesti vastaa todellisuutta.”

Karkeammin sanottuna Adam Smithin näkymätön käsi (ja yleisen tasapainoteorian tarkoitus) ei toimi todellisessa maailmassa missään toteuttamiskelpoisessa ja hyväksyttävässä määrin. Se toimii vain siinä keksityssä, abstraktissa ohjelmamallissa, jonka klassiset markkinataloustieteilijät yrittävät asettaa reaalimaailman päälle.

Harvardin tutkija Jonathan Schlefer esittää asian vielä suoremmin teoksessaan The Assumptions Economists Make (2017):

”1870-luvulta alkaen teoreetikot pyrkivät rakentamaan näkymättömän käden mallin. He halusivat osoittaa, miten omaa etua ajavien yksilöiden ja voittoa maksimoivien yritysten välinen markkinakauppa johtaisi talouden vakaaseen ja optimaaliseen tasapainoon. Nämä teoreetikot eivät koskaan onnistuneet. Päinvastoin: 1970-luvun alussa, sata vuotta kestäneen työn jälkeen, he totesivat, että minkään mekanismin ei voida osoittaa johtavan hajautettuja markkinoita kohti tasapainoa, ellei tehdä oletuksia, joita he itse pitivät täysin epätodennäköisinä.”

3. Paradoksi vai tautologia?

Näin ollen sen väitteen järjettömyys, jonka mukaan markkinoiden kilpailutoiminta on taloudellisen tehokkuuden pelastaja ja tasapainon ylläpitäjä, käy selväksi, kun astutaan kauemmas perinteisen talousmallin lyhytnäköisestä linssistä. Lähes koominen todellisuus on, että juuri kilpailumekanismi, jonka oletetaan estävän monopolien syntymisen, on itse asiassa juuri se mekanismi, joka luo monopoleja alun perin.

Tämän seikan merkitys saattaa vaikuttaa vaikeasti ymmärrettävältä, koska havainto on ilmeinen.

Kuvittele viidakko, jossa väitetään, että monien petoeläinten olemassaolo pitää luonnon tasapainossa, koska se estää yhtä lajia hallitsemasta. Kun nämä pedot kilpailevat saaliista, vahvin niistä kasvaa kuitenkin suuremmaksi ja voimakkaammaksi, ja lopulta siitä tulee huippupetoja. Tasapainon sijasta meillä on nyt yksi hallitseva petoeläin, mikä muistuttaa monopolia, vaikka kilpailun piti estää se.

Luonnon ekosysteemit todellakin luovat tasapainoa kilpailevien voimien avulla (positiivisten ja negatiivisten takaisinkytkentöjen vuorovaikutus), kuten saaliin ja saalistajan kierros, jossa saaliin lisääntyminen johtaa saalistajien lisääntymiseen. Kun saalistajat syövät enemmän saalista, syntyy epätasapaino, joka vähentää saaliskantaa, mikä lopulta vähentää saalistajan kantaa ajan myötä, kun saalista on vähemmän, ja syntyy eräänlainen tasapaino.

Tämä kybernetiikan alalla yleinen havainto pitää varmasti paikkansa, vaikka saalistajien ja saaliseläinten välisten suhteiden reaalimaailman dynamiikkaan liittyy monia muitakin tekijöitä, aivan kuten taloudellisiin tekijöihinkin.

Perusero luonnollisten biologisten ekosysteemien, joilla on taipumus tasapainottaa vastakkaisia voimia, ja markkinatalouden välillä on se, että markkinat ovat ihmisen luomuksia, joiden järjestelmärakenne on jo lähtökohtaisesti syvästi rajoitettu. Biologiset järjestelmät reagoivat yleisesti ympäristöönsä. Ihmisen luoma talous on haavoittuvainen vain sille, mille se on suunniteltu haavoittuvaksi, minkä osoittaa jälleen kerran negatiivisten ulkoisvaikutusten olemassaolo markkinoilla. Vaikka taloustieteilijöistä ei ole puutetta, jotka vetoavat luontoon puolustaessaan markkinajärjestelmää, vertailukohtaa ei ole olemassa. Luonnon ekosysteemit ovat pitkän aikavälin evoluution tulos, ja jokaisella tunnustetulla ominaisuudella on oma funktionaalinen paikkansa.

Markkinatalouden ihmisen luoma järjestelmä on abstrahoitu joukko keskinäisiä suhteita, joissa kriittiset vaikutukset ja tulokset jätetään valtaosin huomiotta ja huomiotta. Vaikka klassiset taloustieteilijät rakastavatkin sitä, mitä voisi kutsua vetoamiseksi luontoon — yrittäen teeskennellä, että kapitalistinen ekosysteemi on yhtä luonnollinen kuin sademetsän ekosysteemin dynamiikka — se ei todistettavasti ole sitä. Itse asiassa on tärkeää myös huomauttaa, että taloudellisen ajattelun historiassa markkinoiden kannattajat ovat epätoivoisesti yrittäneet vahvistaa markkinoiden ja luonnollisen maailman välistä jatkuvuutta ja väittäneet näin ollen, että markkinataloustieteen tutkimus on tämän olettamuksen kautta legitiimi luonnontiede.

Markkinatalous ei kuitenkaan ole sen enempää luonnontiede kuin tietokonepelin käyttäytymisen tutkiminenkaan. Vaikka sillä saattaa olla pinnallisesti joitakin luonnollisen maailman piirteitä, sillä se on monimutkainen sopeutuva järjestelmä, sillä ei yksinkertaisesti ole tarvittavaa monimuotoisuutta, jotta se olisi yhteensopiva reaalimaailman ympäristön kanssa, jossa se toimii, eikä se pysty saavuttamaan symbioosia. Sitä ei yksinkertaisesti ole rakennettu asianmukaista kirjanpitoa varten.

Palatakseni kilpailuun perustuvien monopolien kontekstiin totean, että vaikka luonnolliset biologiset ekosysteemit ovat kehittyneet niin, että niillä on asianmukainen sanasto yhteisten epätasapainotilojen käsittelemiseksi, markkinatalouden rakenne ei ainoastaan pysty ottamaan huomioon sitä, mitä tarvitaan saman tavoitteen saavuttamiseksi, vaan se on itse asiassa suunniteltu niin, että se on perustoimintojensa luonteen vuoksi etääntynyt kaikenlaisesta todellisesta tasapainottamisesta. Kilpailumekanismi on epätasapainottava toiminto, joka on naamioitu tasapainottavaksi toiminnaksi.

Kun markkinoiden kilpailudynamiikka siirtää yrityksen kohti monopoliasemaa, nähdään, että vaikka voimakas kilpailu tietyllä toimialalla tai sektorilla saattaa joksikin aikaa estää tällaisten yksiköiden nousun, jossain vaiheessa tapahtuu aina väistämätön symmetrian katkeaminen, joka sallii monopoliasemassa olevan yksikön kukoistuksen muista kilpailuvoimista riippumatta. Tämän lopputulos on nähtävissä myös nykyään, kun hyvin pieni määrä yrityksiä johtaa kaikkea elintarviketeollisuudesta televiestintä- ja energiateollisuuteen. Joka vuosi kapitalistisen järjestelmän kypsyessä yhä harvemmat ja harvemmat yritykset hallitsevat yhä enemmän ja enemmän taloudellista toimintaa, jos niitä ei rajoiteta. Tämä on 100-prosenttisen luonnollista.

Vaikka klassiset markkinataloustieteilijät väittävät edelleen, että ”kunnollinen” tai ”vapaa” kilpailu luonnollisesti estää monopolit, markkinoiden kannustinrakenne — tehokkuuden maksimointi, kustannusten alentaminen ja kilpailijoiden päihittäminen — voi johtaa ja johtaa siihen, että yksi yritys voittaa lopulta kaikki muut tietyllä toimialalla ja kokonaisuutena. Tämä johtaa monopoliin ja markkinoiden keskittymiseen väistämättömänä järjestelmätason seurauksena. Tämä johtuu jälleen kerran juuri siitä samasta kilpailuvoimasta, jonka virheellisesti väitetään rajoittavan monopolivoiman kasvua.

4. Markkinoiden tyrannian systeemidynamiikka

Monopoli voidaan saavuttaa monilla mekanismeilla. Yksi yleinen keino on mittakaavaetujen käyttö, jossa suuremmat yritykset alentavat hintoja ja ajavat pienemmät kilpailijat pois markkinoilta, jolloin (näennäisesti) paradoksaalisesti itse kilpailuprosessia käytetään kilpailun vähentämiseen.

Chicagon yliopiston Booth School of Businessin tutkimuksessa todettiin, että vuosina 1997-2017 niiden yhdysvaltalaisten toimialojen osuus, joilla suurimmat yritykset hallitsevat yli 50 prosenttia markkinoista, kasvoi 25 prosentista 42 prosenttiin, mikä osoittaa, että toimialan keskittyminen ja monopolien muodostuminen tällaisten mekanismien avulla kiihtyy.

Ajatelkaa Amazon.comin luonnetta, joka on myös tällä hetkellä kilpailurajoitusten valvonnan kohteena. Valituksia tämän massiivisen instituution määräävästä asemasta ei varmasti puutu, sillä se käyttää erilaisia kilpailutekniikoita pitääkseen asiakkaat ostamassa, kuten strategisia ilmaistoimitusohjelmia ja teknologiapohjaista kustannustehokkuutta.

Amazonia on arvosteltu sen kohtelusta kolmansien osapuolten myyjiä kohtaan, jotka muodostavat valtaosan alustalla myyvistä myyjistä. Nämä myyjät joutuvat osallistumaan korkeiden maksujen ja yleiskustannusten vuoksi epäedulliseen asemaan Amazonin määräävän aseman vuoksi. Jos yritys ei myy Amazonissa, on todennäköistä, että sen kokonaismyynti vähenee huomattavasti. On kerrottu lukuisia tarinoita myyjistä, jotka ovat menettäneet pääsyn Amazon-tililleen ja nähneet kokonaismyyntinsä romahtavan, koska monet kuluttajat haluavat tehdä ostoksia yksinomaan Amazonin kautta.

Kun otetaan huomioon kaikki valitukset oikeudenmukaisuudesta, kun tarkastellaan kapitalismin kannustimia ja kaikkia strategioita, joita toimijat käyttävät varmistaakseen suuremman markkinaosuuden ja myyntivoiton, on järjetöntä teeskennellä, että nämä olosuhteet ovat jotakin muuta kuin järjestelmälle luonnollisia.

Kyse on vain asteesta. Järjestelmä on luonnostaan epäoikeudenmukainen, kun kyse on strategisesta kilpailuedusta. Ero monopolin ja monopoliaseman välillä on subjektiivisissa tekijöissä, kuten markkinoiden koko, yrityksen markkinaosuus, vaikutukset kilpailuun ja vaikutukset kuluttajiin.

Kaikki perustuu edelleen toimijoiden välisiin ”vapaaehtoisiin sopimuksiin” (tärkeä käsite libertaristisessa talousajattelussa), eikä ketään pakoteta välittömään liiketoimintaan. Amazon, kuten muutkaan monopoliasemassa olevat yksiköt, ei tee laittomia, salaisia takahuonekauppoja eikä käyttäydy avoimesti epäeettisesti.

Ajatus siitä, että tällaisissa perustavanlaatuisissa kilpailutuloksissa, joita juuri  kuluttajaviranomaisten kaltaiset sääntelyelimet etsivät ja väittävät, olisi jotakin todellista laittomuutta, voi jälleen kerran olla vain subjektiivinen. Missä on rikos, jos nämä yritykset harjoittavat vapaaehtoista liiketoimintaa molemminpuolisen hyödyn vuoksi ja noudattavat markkinoiden kilpailun peruslogiikkaa?

Toinen esimerkki: Google.

Yhdysvaltain oikeusministeriö (DOJ) ajaa parhaillaan Googlen monopolioikeudenkäyntiä, koska sen väitetään laittomasti säilyttäneen määräävän aseman verkkohaku- ja mainosmarkkinoilla. Keskeinen osa tapausta koskee Googlen sopimuksia Applen, Mozillan ja Samsungin kaltaisten yritysten kanssa, joissa Google maksaa huomattavia summia varmistaakseen, että sen hakukone on oletusarvoisesti käytössä selaimissa ja mobiililaitteissa.

Nämä sopimukset, jotka tuomioistuimen mukaan haittaavat kilpailua, estävät kilpailijoita saavuttamasta riittävää mittakaavaa ja haittaavat innovointia. Googlen väitetään luoneen 90 prosenttia hakumarkkinoista hallitsemalla esteitä, jotka vaikeuttavat kilpailijoiden pääsyä markkinoille tai tehokasta kilpailua, mikä vahingoittaa kuluttajia vähentämällä valinnanvaraa ja tukahduttamalla kilpailua.

Mietitäänpä tätä: mikä on rikos? Googlen hakukoneen esiasentaminen ohjelmistoalustoille tai laitteisiin on oppikirjamaista kaupallista edistämistä, joka toteutetaan taloudellisten toimijoiden välisillä vapaaehtoisilla liiketoimilla.

Onko se kiellettyä, kilpailunvastaista aluetta, kun ravintola tekee Coca-Colan tai Pepsin kanssa sopimuksen, jonka mukaan se tarjoilee vain yhtä juomamerkkiä? Entä jos autonvalmistaja, kuten Ford, tekee yksinoikeussopimuksen renkaiden hankkimisesta vain Goodyearilta saadakseen paremman hinnan? Entä Krogerin kaltainen supermarketketju, jolla on yksinoikeussopimus omien tuotemerkkituotteidensa myynnistä myymälöissään ja joka estää muita myymälöitä myymästä samaa tuotemerkkiä?

Nämä eivät ole epäsäännöllisiä aloitteita. Kyseessä on jatkumo, jossa väärää kahtiajakoa luodaan subjektiivisten tulkintojen perusteella siitä, mikä on ”liikaa valtaa”. Sitä se vain on.

Ja koko tilanteen juju on se, että jokainen yritys tai yrittäjä planeetalla pyrkii monopoliin tai markkinoiden konsolidointiin, koska muuten ne menettäisivät kilpailuetunsa kilpailijoiden pyrkiessä samaan tavoitteeseen. Monopoliaseman tavoittelu, joka on yksinkertaisesti kilpailullisen määräävän aseman tavoittelua, on kaikkien yritysten perustavoitteena, ja siihen kannustetaan perusteellisesti.

Satiirisesti voi kuvitella Harvardin liiketalouden kurssin, jossa opettaja esittelee kaikki menetelmät, joilla voidaan tarjota ylivoimaista sitä tai tätä, pyrkiä kustannustehokkuuteen, käyttää mainontaa myynninedistämiseen, kehittää suunnittelua ja teknologiaa tehokkuuden lisäämiseksi, ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja sitten aivan kurssin lopussa he sanovat: ”Ai niin, muuten, varmistakaa, ettette mene liian pitkälle kaikessa tässä strategiassa, jolla pyritään olemaan kilpailullisesti ylivoimainen, koska tietyn pisteen jälkeen yrityksenne määräävää asemaa pidetään laittomana!”

Tämä kaikki on loogisesti virheellistä ja osoittaa, että itse markkinajärjestelmä on ongelma, jos kyse on markkinoiden keskittymisestä (monopoli) ja siihen liittyvistä ongelmista.

Kaikki yritykset pyrkivät maksimoimaan voittonsa kuluttajia vastaan. Kaikki yritykset pyrkivät vähentämään kilpailijoidensa valtaa. Liikkuminen kohti oikeudenmukaisuuden puutetta ei ole mikään kehitys, vaan se on jatkuva tila, jonka voimakkuus vaihtelee. (Muuten, tämä markkinaseuraus ylittää reilun kaupan käsitteet huomattavasti. Oxfam Internationalin raportti paljastaa, että vuonna 2023 yksi prosentti maailman väestöstä omistaa lähes 50 prosenttia maailman varallisuudesta, kun taas 50 prosenttia maailman köyhimmistä hallitsee alle kahta prosenttia. Oikeudenmukaisuus on harhakuvitelma, kun otetaan huomioon markkinoiden dynamiikka ja tulokset.).

Jos kaksi ihmistä pannaan nyrkkeilykehään ja toinen lopulta satuttaa toista vakavasti, se ei tarkoita, että toinen olisi tehnyt jotain väärää. He kirjaimellisesti tappelevat. Mitä sinä odotit?

Samalla saattaisimme tunnistaa tuomarin, joka seisoo näiden nyrkkeilijöiden ympärillä yrittäen myös valvoa asioita, mikä johtaa meidät nyt sääntelyvaltion rooliin tässä sotkussa.

5. Valtio ja kontrolloinnissa epäonnistuminen

Kuten on esitetty, ajatus siitä, että kapitalistiset markkinat kilpailutoiminnan kautta luonnollisesti sääntelevät itseään kohti taloudellista tasapainoa, olipa se mikä tahansa, on vaarallinen puolitotuus, joka on pohjimmiltaan väärä.

Maailma on nykyään hautautunut litaniaan negatiivisia markkinoiden ulkoisvaikutuksia, jotka ulottuvat köyhyydestä kestävyyden puutteeseen, syvään epätasa-arvoon, markkinavoiman epätasapainoon, kartellien ja monopolien toimintaan, järjettömän epäsuhtaisiin palkkoihin, korkeaan työttömyyteen ja kaikkeen muuhun. Tasapainomekanismeja, joita markkinoiden kannattajat ajavat, ei yksinkertaisesti ole olemassa millään todella merkityksellisellä tasolla.

Mitä sitten tehdään, jos järjestelmä on riistäytynyt hallinnasta ja se ei selvästikään pysty itsesäätelyyn kunnolla? On löydettävä keinoja, joilla sitä voidaan säädellä ulkoisesti.

Tässä vaiheessa mukaan tulevat kilpailuoikeudenkäynnit, kaupan sääntelyvirastot ja näin ollen osavaltioiden hallitusten rooli. Älkää käsittäkö väärin. On empiirinen ja muodollinen tosiasia, että ainoa syy siihen, että markkinavoimien tasapainottamisessa saavutetaan tällä hetkellä minkäänlaista vakautta, on demokraattisen valtion puuttuminen asiaan. Sanokaa mitä tahansa: köyhyys, ympäristönsuojelu, kuluttajien turvallisuus — kaikkiin tällaisiin ulkoisvaikutuksiin puututaan valtion väliintulon vuoksi, mikä tarkoittaa monissa tapauksissa myös demokraattista väliintuloa.

Vivahde on kuitenkin myös tässä yhteydessä hyvin tärkeä: kuten selitetään alempana, samat kilpailulliset markkinavoimat sabotoivat myös tätä interventiota syvästi, siinä traagisessa määrin, että kapitalismin aiheuttaman epävakauden ratkaisemisen sijasta se kykenee vain hidastamaan sitä.

Kun markkinavoima vakiintuu monopolin muodossa, ulkoisen sääntelykoneiston tehtävänä on määrittää, milloin asiat ovat menneet liian pitkälle. Sen jälkeen se puuttuu asiaan pyrkimällä palauttamaan jonkinlaisen kilpailullisen tasapainon, yleensä lainsäädännön avulla.

Vaikka näemme varmasti historiallisia toimia kokonaisuuksia vastaan, kuten yritysten hajottaminen tasapainon palauttamiseksi, meidän on tunnustettava myös toinen tekijä: yritysten jatkuva vaikutusvalta poliittiseen järjestelmään, jolla ne pyrkivät suistamaan sääntelyn raiteiltaan kampanjalahjoitusten, lobbauksen ja muiden rahallisen vaikutusvallan muotojen avulla.

Markkinat nimittäin sääntelevät itseään tehokkaasti tietyin tavoin, mutta suurelta osin väärään suuntaan, jatkuvan sääntelyn sabotoinnin kautta. Jos jotain puuttuu Adam Smithin näkymättömästä kädestä ja yleisen tasapainoteorian analytiikasta, se on se, että siitä puuttuu kokonaan yksi kilpailullisten markkinavoimien voimakkaimmista taantumuksellisista taipumuksista: kannustin vastustaa kaikenlaista ulkoista sääntelyä rahan voimalla. Tämä ei ole poikkeama tai korruptiota.

Poisjättö kuvastaa lyhytnäköistä ennakkoluuloa siinä narratiivissa, joka ihmisille on opetettu siitä mitä markkinakapitalismin pitäisi tehdä, jolloin kaikki mikä ei sovi määrättyyn malliin hylätään sivuvaikutuksena tai poikkeavuutena. Ajatusta siitä, että poliitikot ja lainsäädäntö ovat rahanarvoisten etujen vaikutuksen alaisia, ei pidetä järjestelmän luonnollisena osana, vaikka sen pitäisi olla. Sen sijaan sitä pidetään poikkeamana tai sivuvaikutuksena, mikä korostaa sitä, miten markkinateoreetikot yrittävät edelleen sovittaa neliön muotoisen tapin pyöreään reikään ja nähdä vain sen, mitä he haluavat nähdä.

Tosiasia on, että yritykset vähentää sääntelyelinten valtaa ovat yhtä lailla markkinoiden kilpailullisen luonteen kuin kysyntään ja tarjontaan liittyvän dynamiikan seurausta. Keskeinen ero on siinä, että sen sijaan, että yritykset kilpailisivat suoraan muita yrityksiä vastaan markkinoilla voitosta ja määräävästä asemasta, ne kilpailevat valtion väliintulon kautta.

Lopputavoite on kuitenkin sama: luoda olosuhteet, jotka parantavat yrityksen tulosta, pyrkimällä poistamaan lainsäädännölliset tai sääntelyyn liittyvät esteet. Tätä motivoi lyhyen aikavälin liiketaloudellinen patologia. (Palatakseni erotuomari-analogiaan, kilpailullinen näkökulma on maksaa erotuomarille, jotta tämä rajoittaisi hänen vaikutusvaltaansa jollakin alalla tai vahvistaisi sitä jollakin toisella.)

Tämä lyhytnäköisyys on markkinakannustimien ja yritysrakenteen ohjaava voima. Kilpailutaloudessa yhdelläkään yrityksellä ei ole varaa miettiä ilmastonmuutoksen kaltaisia ongelmia etukäteen. Jos tällainen huoli uhkaa yrityksen, toimialan, sektorin tai jopa kansallisen tai maailmanlaajuisen talouden kannattavuutta, kaikki paineet kohdistuvat uhan tukahduttamiseen lyhyen aikavälin voittojen vuoksi. Lyhytnäköisyys on kapitalismin todellisuutta. Kyse on neljännesvuosittaisten voittojen säilyttämisestä, osakkeenomistajien tyytyväisyydestä, toimitusjohtajan ylistyksestä ja niin edelleen. Yksikään yritys ei uhraa lyhyen aikavälin kannattavuutta pitkän aikavälin sosiaalisen eheyden vuoksi.

Näin ollen poliittiseen koneistoon ”sijoitetaan” miljardeja dollareita vuodessa ”markkinoiden vapauden” lisäämiseksi, ja samaan aikaan sama rahavalta käyttää hallitusta välineenä tiettyjen taloudellisten instituutioiden valikoivaan estämiseen täsmälleen samaan tarkoitukseen.

Ajatellaanpa vaikka tulleja, jotka on laajalti hyväksytty tavanomaiseksi keinoksi ”suojella kansallisia taloudellisia etuja”. Tullit ovat ulkoisen kilpailun estäjiä, joiden tarkoituksena on säilyttää kotimaisten teollisuudenalojen kannattavuus, ja tähän tarkoitukseen on olemassa valtavat lobbaajat yritysten etujen mukaisesti. Tällainen valtiokoneiston käyttö kilpailuedun saamiseksi on yleistä, eikä sillä ole väliä, sovelletaanko sitä kansainvälisesti vai kotimaassa.

Ratkaisevaa tässä on se, että jos talous perustuu ”vapaan” kilpailun lähtökohtaan, on vain naiivia ja naurettavaa olettaa, että tarvittava kilpailukykykannuste ei ulotu kaikkiin muihin oheisalueisiin, joilla pyritään samoihin tavoitteisiin eli yritysten kannattavuuteen ja suojeluun. Politiikka on ja pysyy täysin ”korruptoituneena”, kuten sanotaan.

6. Todellisen tehokkuuden ymmärtäminen

On aika ymmärtää täysin se tosiasia, että taloudellinen kilpailu ei ole tasapainottava, tasapainoa etsivä voima, jollaisena se meille esitetään. Tehokkuuden yhdistäminen taloudelliseen kilpailuun on harhaluulo, kun sitä tarkastellaan tarkemmin, ja esitän muutamia kriittisiä esimerkkejä.

Monopolia koskevan tapaustutkimuksemme osalta palataanpa esimerkkinä Googlen nykyisiin kilpailuongelmiin. Oikeusministeriön tähän tapaukseen liittyvissä asiakirjoissa Googlea kuvataan ylivoimaiseksi hakukoneeksi sen määräävän aseman vuoksi. Tämä määräävä asema johtuu siitä, että hakukoneet vahvistavat itseään joka kerta, kun joku tekee hakuja. Google hyödyntää käyttäjien tietoja ja palautetta koneoppimisen ja muiden kehittyneiden algoritmien avulla.

Tätä pidetään osana Googlen hallitsevan aseman ongelmaa, sillä se maksaa siitä, että se on oletushakukone Applen laitteissa, verkkoselaimissa ja vastaavissa alustoissa. On väitetty, että tämä luo epäreilun tilanteen muille hakukoneille, koska ne eivät pysty saavuttamaan samaa hakutehokkuutta kuin Google on saavuttanut suhteettoman suuren massaosallistumisen ansiosta.

Mutta hetkinen. Jos yksi hakukone pystyy optimoimaan yleishyödyllisyyden massakäyttöön osallistumisen avulla, eikö ole haitallista vähentää Googlen määräävää asemaa? Miten se palvelee suurta yleisöä? On toki muitakin huolenaiheita, kuten se, miten Google veloittaa mainostajilta markkina-asemansa vuoksi, mutta se on erillinen asia. Keskivertokäyttäjä ei tee kaupallisia sopimuksia Googlen kanssa — hän haluaa vain hyvän hakutuloksen.

Tässä tapauksessa Googlen vastaiset kartellitoimenpiteet ovat karhunpalvelus yleisölle hakujen tehokkuuden kannalta. Tuhansien hakukoneiden olemassaolo saattaa tasoittaa mainostuloja ja luoda jonkin verran monimuotoisuutta hakutuloksiin (jos väitetään, että Google esimerkiksi sensuroi hakutuloksia, mutta se on eri asia). Kaiken kaikkiaan tämä luo kuitenkin vain tarpeetonta vaihtelua ja päällekkäisyyttä, mikä rajoittaa optimointia hajauttamalla osallistumista.

Sama päättely pätee Amazoniin. Teknologiselta kannalta Amazon on kehittänyt yhden kaikkien aikojen tehokkaimmista tuotteiden organisointi- ja jakojärjestelmistä. Jos tarkastelisimme tätä instituutiota markkinatalouden myrkyllisen dynamiikan ulkopuolella — keskittyen vain teknisiin puitteisiin, jotka ulottuvat julkisesta vuorovaikutuksesta tavaroiden vastaanottamiseen ja joita kehittynyt verkkotakaisinkytkentä ruokkii — tunnistaisimme sen yhdeksi ihmiskunnan historian tehokkaimmista talouden organisointijärjestelmistä erityisesti jakelun osalta.

Mutta kuten Googlen tapauksessa, ”reilun” markkinakilpailun tavoittelu heikentää Amazonin teknisen rakenteen ilmeistä tehokkuutta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö näiden instituutioiden mittakaavaan ja valtaan liittyisi merkittäviä ongelmia. Kun kuitenkin poistetaan markkinakilpailuelementti ja keskitytään pelkästään tekniseen tehokkuuteen, käy selväksi, että kilpailuun perustuvat taloudet ovat luonnostaan tehottomia.

7. Kilpailullisen vapauden myytti

Kuten todettiin, kaikkea tätä järjettömyyttä tukee hajamielinen, arkaainen ja mytologinen talousfilosofia, joka on juurtunut useimpiin nykyihmisiin: ilman taloudellista kilpailua kaikki hajoaa ja ilman tätä voimaa yhteiskunta ajautuu jonkinlaiseen vapautta rajoittavaan totalitarismiin.

F.A. Hayek ilmaisee kuuluisassa kirjassaan The Road to Serfdom  nimenomaisesti uskollisuutensa kilpailutoiminnalle ja väittää, että ilman tämän ihannoidun kilpailutilanteen säilyttämistä väistämätön seuraus on komento- tai keskusjohtoinen suunnitelmatalous, joka johtaa lopulta tyranniaan, ja se herättää usein mielleyhtymiä ”sosialismiin” tai ”kommunismiin”.

Hän kirjoitti: ”Valinnanvapautemme kilpailuyhteiskunnassa perustuu siihen, että jos yksi henkilö kieltäytyy tyydyttämästä toiveitamme, voimme kääntyä toisen henkilön puoleen”. Mutta jos kohtaamme monopolistin, olemme hänen armoillaan.

Hänen mukaansa niin sanottu komento- tai keskusjohtoinen suunnitelmatalous on käytännössä monopoli, joka perustuu oletukseen, että kun vallan keskittyminen on saavutettu, se johtaa väistämättä väärinkäytöksiin. Nykyään, vuosikymmeniä myöhemmin, tämä oletus on edelleen keskeinen osa konservatiivisen taloudellisen ja poliittisen ajattelun levittämiä pelkokampanjoita, jotka ehdollistavat yleisön pelkäämään kaikkea, mikä poikkeaa kapitalismista.

Ongelmana on, että tämä kaikki on anekdoottisiin kokemuksiin ja käsityksiin perustuvaa arvailua, jolla ei ole mitään pohjaa todellisessa systeemidynamiikassa, sosiaalipsykologiassa tai asiaankuuluvassa empiirisessä historiassa.

Väite, jonka mukaan ei-kilpailullinen talousrakenne voi johtaa vain tyrannimaisiin tuloksiin, on todellisuudessa niiden psykologinen projektio, jotka ovat olleet vuosisatojen ajan niin syvällä kilpailudynamiikassa, että he olettavat kaikenlaisen yhteistyöorganisaation johtavan hierarkkiseen väärinkäyttöön. Miksi? Koska kapitalismin voima johtaa juuri siihen!

Jos sinut on koulutettu uskomaan, että markkinavetoinen monopolistinen kehitys johtaa väistämättä väärinkäytöksiin, riippumatta siitä, miten tämä todellisuus ilmenee vain markkinatalouden ekosysteemissä, olet todennäköisesti päätellyt tämän johtopäätöksen mihin tahansa muuhun keskitetyn toiminnan muotoon. Näin tapahtuu, vaikka olisi olemassa vivahteikkaita lähestymistapoja, kuten demokratian todellinen soveltaminen taloudelliseen toimivuuteen.
Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana tekemässäni tutkimuksessa ja työssäni sekä monien muiden aikalaisten teorian ja järjestelmän kehittämisessä on ollut kyse sen totuuden vahvistamisesta, että voimme todellakin rakentaa demokraattisen talouden, joka sallii nykyaikaisen tieteen ja teknologian todellisen teknisen tehokkuuden vallitsevan — täydellisesti niin sanotun ihmisluonnon mukaisesti — ilman kilpailutoimintoa.

Tämä paljastus on varmasti tutkimisen arvoinen, kun otetaan huomioon, miten vaaralliseksi kilpailutodellisuutemme on muuttunut. Se ei ole ainoastaan tuonut esiin negatiivisia ulkoisvaikutuksia, jotka uhkaavat itse sivilisaatiota, vaan myös peittänyt alleen ne uskomattomat kansanterveydelliset edut, joita on saatu, kun eletään yhteiskunnassa, joka ei ole rakentunut kilpailullisen etiikan ja ajattelutavan ympärille. Nykyaikaiset tieteelliset tutkimukset osoittavat, että tämä ajattelutapa on paljon myrkyllisempi kuin ihmisten hyvinvointia tukeva.

Laajimmalla sosiologisella tasolla kilpailu ei ole myönteinen voima henkilökohtaisen kehityksen tai sosiaalisen vakauden ja eheyden kannalta. Se on luonteeltaan pohjimmiltaan pakkokeino. Se saa yksilöt mittaamaan itsearvostustaan vertaamalla sitä muihin, mikä edistää syvää epätasa-arvon tunnetta, joka johtaa poikkeavaan, epärehelliseen ja väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Kilpailu vahingoittaa myös perustavanlaatuisesti ihmissuhteita ja heikentää luottamusta ja aidosti yhteistyöhön perustuvaa käyttäytymistä — käyttäytymistä, joka on ollut paljon tärkeämpää ihmisen evoluution etenemisessä kuin kilpailu. Vaikka kilpailulla on todellakin ollut evolutiivinen merkitys, se on luonnossa toissijainen ominaisuus verrattuna yhteistyöhön. Koko talouden rakentaminen kilpailun varaan on itse asiassa syvästi luonnotonta.

Samoin, vaikka kilpailu ja keskinäinen vihamielisyys voivat tuottaa jonkinasteista tuottavuutta jännitteiden kautta, syntyvää tuottavuutta varjostavat suuresti siihen liittyvät vahingot.

Innovaatioita, joita usein pidetään taloustieteen kilpailuhengen tuotteena, on tutkittava tarkemmin. Jatkuva pyrkimys myydä jotakin ei välttämättä tarkoita, että kyseessä olisi todellinen yleishyödyllinen innovaatio. Tämä oletus on pelkästään teoreettinen.

Esimerkiksi lääkeyhtiöt asettavat usein etusijalle niin sanotut ”me-too-lääkkeet”, jotka ovat pieniä muunnelmia olemassa olevista hoitomuodoista, aidosti uraauurtavien innovaatioiden sijaan. JAMA-lehdessä julkaistussa tutkimuksessa todettiin, että vuosina 2000-2018 FDA:n uusista lääkehyväksynnöistä 73 prosenttia koski olemassa olevien hoitojen kaltaisia lääkkeitä, mikä osoittaa, että kilpailu voi pikemminkin tukahduttaa kuin edistää mielekästä innovointia, koska tällaisissa ”peilihankkeissa” oli enemmän rahaa ja vähemmän riskejä. Tosiasiassa ne loivat/luovat käytännössä merkityksettömiä muunnelmia vain päästäkseen jo olemassa oleville markkinoille tulojen saamiseksi.

Ajatus siitä, että eettisyyttä ja moraalia voitaisiin pohtia taloudellisessa pelissä, jonka juuret ovat muuttumattomasti armottomassa kilpailussa — koska markkinoita ohjaa niukkuuden hyväksikäytön peruslähtökohta — on naurettava. Aina tulee olemaan merkittävä osa ihmisistä, jotka aiheuttavat valtavaa vahinkoa ekosysteemille ja muille sosiologisena ”sivuvaikutuksena” riippumatta siitä, mikä on yhteiskunnassa vallitseva yhteinen moraali. Jälleen kerran, poikkeuksia ei ole.

Yhteenvetona voidaan todeta, että riippumatta siitä, ymmärretäänkö kilpailu taloudellisessa tai institutionaalisessa kontekstissa, jopa kansainväliseen sodankäyntiin asti, on aika hyväksyä täysin se tosiasia, että riippumatta siitä, millaisia oletuksia luonnossa esiintyvästä kilpailusta tehdään, ihmiselämän järjestäminen tämän peruslähtökohdan ympärille ei ole ainoastaan tehotonta, vaan myös äärimmäisen vaarallista sivilisaation tulevaisuuden kannalta. Julkista keskustelua muokkaavat dogmaattiset narratiivit vain vahvistavat kilpailujärjestelmästä hyötyvän eliitin arvoja, sillä se saa hegemonisen taloudellisen hallinnan lisäksi myös poliittisen hallinnan. Tämän kilpailurakenteen luomilla hierarkioilla ei ole mitään pitkän aikavälin myönteistä arvoa.

On aika alkaa miettiä maailmaa, jossa yhteiskunnallisen edistyksen perusmekanismi ei ole kilpailusodankäynti ja suhteettoman edun tavoittelu muiden kustannuksella. Meidän on nyt tunnustettava, että meidän on rakennettava paitsi uusi talousjärjestelmä, joka perustuu yhteistyöhön, myös uusi arvojärjestelmä.

Kuten Carl Sagan totesi globaalista yhteiskunnasta yhtenä organismina: ”Organismi, joka sotii itseään vastaan, on tuhoon tuomittu”.

Lähde: https://peterjoseph.substack.com/p/the-competitive-illusion

Jälkimmäisen esimerkkinä Akerlof ja Shiller ovat sitä mieltä, että ”vapaiden markkinoiden järjestelmämme” sen luontonsa mukaisesti ”pyrkii lisäämään manipulaatiota ja harhautusta”. Ja heidän kuvauksensa — ”jos liikemiehet käyttäytyisivät täysin puhtaasti itsekkäin tarkoitusperin niinkuin talousteoria olettaa” — on taloustiedettä jossa talouden toimijat ovat abstrakteja ”talousmiehiä” ja suurin osa tuottavista ja distributiivisista funktioista toimii käteisellä.

Mutta markkinoita on ollut koko ihmiskunnan ajan. Ja monet yhteiskunnista joissa markkinavaihdanta on ollut olemasa, ovat kiistämättä olleet vapaampia kuin se missä elämme nyt. Mutta yhteiskunnat joissa kaikki toimii käteisellä, ja joissa talouden funktiot toimivat voittoa tuottavien yritysten kautta, ovat suhteellisen uusi ilmiö kapitalismin ajanjaksolla. Antropologi David Graeberin mukaan voittoa tavoittelevat yritykset ovat täysin modernin kansalisvaltion luomus. Joten se mitä Akerlof ja Shiller kuvaavat on itseasiassa systeemi joka on saatu aikaan massiivisella valtion väkivallalla, ja ylläpidetty valtion pakottamana, joka suuresti vääristää spontaaneja ihmistenvälisiä suhteita. Mikä heidän osansa ”vapaista markkinoista” on?

Ja mikä, käytännön termein, on yleensäkään ”vapaiden markkinoiden” merkitys? Onko poliittis-taloudellis-sosiaalinen järjestelmä, jossa suurin osa maaomaisuudesta voidaan johtaa takaisin maaluovutuksiin etuoikeutetulle luokalle, ja käyttämättömästä maasta tulojen kiskominen näiden oikeilta omistajilta (käyttäjiltä ja viljelijöiltä), ”vapaa markkina”? Onko järjestelmä jossa suurin osa maailman mineraaleista ja energiareserveistä on peräisin kolonialististen aikojen ryöstöstä ”vapaa markkina”? Onko järjestelmä jossa suurin osa liikevoitosta riippuu patenteista ja kopiosuojauksista — eli valtion rajoittamisesta oikeuteen kopioida informaatiota tai suunnitelmia — ”vapaa markkina”? Onko järjestelmä jossa valtio rajoittaa kilpailua ja suurinta osaa teollisuudesta dominoi kourallinen korporaatioita, jotka määrittävät hinnat ja kartelleineen pyyhkivät pois kilpailun ja innovaation, ”vapaa markkina”? Onko järjestelmä jossa suurin osa korporaatioista olisi miinuksella jos valtio ei sosialisoisi suurinta osaa niiden operaatiokustannuksista ja riskeistä ”vapaa markkina”?

Jos se on, silloin termi ”vapaa markkina” ei merkkaa paljoakaan. Toisaalta, jos ”vapaa markkina” merkitsee jotain, nykysysteemi ei ole vapaa markkina. Se on järjestelmä jossa kapitalistit ja maanomistajat kontrolloivat valtiota, ja valtion pääasiallinen funktio on taata liikevoittojen ja vuokrien kilahtaminen näiden tilille.

Ainoa johtopäätös joka tästä voidaan vetää, on että ”vapaat markkinat”, siinä merkityksessä kun suurin osa ihmisistä valtavirran diskurssissa sitä käyttävät, yksinkertaisesti tarkoittaa ”nykysysteemiä”, verrattuna esim. sosiaalidemokratiaan tai idealisoituun New Deal -talouteen. Mutta se mitä meillä on nyt on vähintäänkin yhtä statistinen kuin New Deal -talous tai länsieurooppalainen sosiaalidemokratia on koskaan ollutkaan — siinä on vain vähemmän valtion väliintuloa työmarkkinajärjestöjen ja köyhien tapauksissa.

Jotkut vasemmiston tyypit kuten Naomi Klein ja Dean Baker tunnustavat mikä ero on ”korporatismilla”, tai ”korporaatiohyvinvoinnilla” ja ”vapailla markkinoilla”. Ja jotkut oikeistossa tykkäävät vastata vasemmistolle sanomalla ”se on korporatismia (tai cronyismia), ei kapitalismia”. Mutta jälkimmäiset tekevät vähintäänkin käsienheilutteluliikkeitä tunnustaakseen muutaman syrjäisen ilmiön kuten Export-Import Bank ja jotain tämänkaltaisia, samalla kun he puolustelevat olemassaolevan systeemin legitiimiyttä.

Se on puppua. Ei ole olemassa ”vapaiden markkinoiden järjestelmää”. Ei ole koskaan ollutkaan. Huolimatta kaikesta vaivannäöstä jota oikeisto yrittää esittää, että jokin aika historiassa on approksimoinut laissez-faire -kapitalismia — systeemiä joka korvasi säätylaitoksen noin 500 vuotta sitten — se perustui massiiviselle ryöstölle, väkivallalle ja orjuuttamiselle, ja on ollut luonteeltaan läpeensä statistinen siitä lähtien.

Jos poliitikot ja puhuvat päät, tai akateemiset intellektuellit, haluavat puhua korporaatiokapitalismista, annetaan heidän se tehdä. Mutta lopettakaa puhuminen niinkuin nykysysteemillä jossa elämme olisi jotain tekemistä vapauden kanssa.

Lähde: P2P Foundation