Ovatko nämä pelkkiä provokatiivisia analogioita vai onko näiden tapahtumien taustalla yhteinen prosessi?

Perustasolla nämä ovat väitteitä ihmistuottavuuden luonteesta, menetelmistämme organisoida tuo tuotanto, ja työkaluista jotka auttavat meitä organisaation strukturoinnissa. Sellaisten väitteiden arviointi täytyy siis perustua ymmärrykseen organisaatiorakenteiden evoluutiosta.

Nichen rakentaminen

Lorenzin mielestä maailma oli tiedettävissä, mutta tiedettävissä tietäjän kategorioiden avulla, joita evoluutio muokkaa. Joten luonnonvalinnan kautta tapahtuva evoluution adaptaatio johtaa osittaiseen vastaavuuteen, eräänlaiseen isomorfismiin maailman rakenteen ja tietäjän organisaation välillä. Tämän perusteella organismit eivät muodosta teorioita maailmasta, ne ovat teorioita maailmasta. [oma korostus] — Sam Bowles lainaa Conrad Lorenzia

Ekologinen ympäristö ei ole läheskään yhtä luonnollinen kuin me luulemme. Todellisuudessa se on yhdistelmä aktiivisia toimia useilta organisaatioilta, joilla rakennetaan nichejä millä parantaa heidän omia näkymiään selviytyä ja lisääntyä.

Nichen rakennus ei ole ekologiaan rajoittunut ilmiö. Organismi itsessään on rakennettu niche. Se on geneettisen materiaalin rakentama niche itselleen. Biologiset organismit ovat kirjaimellisesti ekologisia ympäristöjä, jotka ovat kehittyneet DNA:n ympärille.

Ihmisorganismin tapauksessa nichen rakennus tapahtuu ympärillämme näkemämme yhteiskunnan muodossa, ja tuo yhteiskunta ilmentää samanlaista isomorfismia joka ylläolevassa lainauksessa kuvailtiin. Ihmiskunta on emergentti ja siihen liittyy teoria, joka kytkee yhteen ihmisorganismin ja ulkoisen maailman.

Ihmisorganismin tapauksessa nichen rakentaminen saa ympärillämme näkemämme yhteiskunnan muodon, ja että yhteiskunta esittää samaa isomorfismia josta yllämainitussa lainauksessa puhuttiin. Ihmissivilisaatio on emergentti ja ilmentää teoriaa, joka kytkee ihmisorganismin sen ulkoiseen maailmaan. Missä määrin ihmisyhteisö sitten ilmaiseekin uskottavaa maailman teoriaa, siten se kukoistaa.

Nichen rakentaminen edistää selviytymistä bufferoimalla organismin ympäristöstään. Aivan kuten DNA käyttää biologista kehoa eristämään itsensä ulkoiselta selektiopaineelta, niin myös ihmissivilisaatio palvelee puskurina ihmisorganismille ympäristön selektiopaineelta.

Kuitenkin, jos/kun jokainen kehittyy kohti suurempaa kompleksiivisutta ja kyvykkyyttä, jokainen luo uusia paineita — sekä sisäisiä että ulkoisia. Ulkoisesti kyvykkäämpi evoluution kone vaatii hedelmällisempää ympäristöä itsensä elättämiseksi. Sisäisesti monimutkaisemmat evoluution koneet vaativat kehittyneempiä tapoja sovitella omaa monimutkaisuuttaan.

…

Tästä perspektiivistä me voimme tulkita tämän tekstin alussa olevia väitteitä viittauksina rakennettuun nicheen, joka kehittyy kohti suurempaa monimutkaisuutta. DNA kehitti T-solut, punasolut ja aivojen välittäjäaineet. Ihmiset ovat kehittäneet kielen, rahan ja informaatioteknologian.

Loppuosa tästä tekstistä käsittelee yhteisiä teemoja, jotka ovat käyneet ilmi näiden mekanismien viimeaikaisessa evoluutiohistoriassa, mm.:

• miten ne vaikuttavat itseorganisoituvien yhteiskunnallisten rakenteiden muodostukseen
• miten nuo strukturoidut yhteiskunnat kehittyvät kohti niiden sisäisiä ja ulkoisia rajoja
• dynaaminen tasapaino muutoksen ja stabiiliuden välillä, innovaation ja konservatismin välillä, sopeutumisen ja selviämiskyvyn välillä
• miten tuo dynaaminen tasapaino vastaa organisaation kyvykkyyksien ja rajoitteiden väliseen epäsuhtaan

Eri koordinointimekanismille yhteisien dynamiikkojen ymmärtämisen tulisi sallia meille paremmin ymmärtää nykyistä siirtymää asianmukaisessa kontekstissa, ja näin paremmin ennustaa sitä suuntaa jonne nykyinen siirtymä meidät saattaa viedä.

Selvennyksiä

Ennen kuin hyppään syvään päätyyn, hieman selvennystä:

Käytän ympäri tätä tekstiä usein termiä “yhteiskunta”. Käyttöni ei oleta minkäänlaista määritelmää. Meidän tarkoituksiimme, yhteiskunta viittaa toisiinsa kytkeytyneeseen ja dynaamisesti kytkeytyneeseen populaatioon.

Toiseksi, tässä seuraa hahmontunnistusharjoitus. Taroivte on kehittää viitekehys, jonka avulla organisoida tulevaa tarkastelua. Tätä tekstiä ei ole tarkoitettu lopulliseksi selitykseksi kaikesta ihmishistoriasta. Sen verran tulisi olla selvää. En halua rohkaista kommenttejanne tai kritiikkiänne. Kuitenkin toivon, että pidätte mielessä tekstin aiotun tarkoituksen ja säädätte palautettanne sen mukaan.

Jatkakaamme…

Neljä koordinaatioparadigmaa

Sarjassa aiempia postauksia minä kehitin (teidän palautteenne avulla) viitekehyksen, jossa luonnostellaan neljä taloudellisen vaihdannan muotoa (ĺue: arvoa luovaa vaihdantaa):

On olemassa selkeä historiallinen trendi näiden neljän koordinaatiomuodon suhteen, joka sallii meidän käyttää uudelleen mallia omiin tarkoituksiimme…

Suhdetalous

Esihistoriallinen ihminen olisi hahmottanut vain suhdetalouden. Ennen maanviljelyn tuloa ja paikallaan pysyvien sivilisaatioiden muodostumista kaikki ”taloudellinen” käyttäytyminen oli järjestetty suhteellisesti.

Suhdetaloudelle oli ominaista suhteellinen tasa-arvo ja yleinen rakenteen puute.

Esihistoriallisen ihmisen käytettävissä olleet koordinointitavat olivat täysin epävirallisia. Pienissä heimoryhmissä kaikilla yksilöillä oli vastavuoroiset suhteet toisiinsa. Tuotannollinen toiminta organisoitiin yhteistyössä, ja tuotannollisen toiminnan hedelmät jaettiin sosiaalisten normien ja tapojen mukaisesti.

Poliittinen talous

Kun paimentolaisheimot alkoivat maatalouden vallankumouksen aikoihin muodostaa paikallaan pysyviä sivilisaatioita, syntyi uusia organisatorisia periaatteita.

Poliittinen talous on se, jonka tunnemme historiankirjoissa kuvattujen ”suursivilisaatioiden” perusteella. Suurimman osan kirjatusta historiasta ihmisyhteiskunta oli järjestäytynyt pääasiassa poliittisen koordinoinnin avulla. Näille yhteiskunnille oli ominaista hierarkkisten instituutioiden kautta projisoitu todellinen valta. Yksilöt saivat valtaa nimenomaisen aseman kautta virallisissa byrokratioissa.

Vaikka suuri osa tuotannosta säilyi edelleen suhteellisissa yksiköissä (suurperheet, pienet yhteisöt), suhteellinen yksikkö oli nyt upotettu uuteen todellisuuteen, joka oli kasvanut sen ympärille. Suuremmissa sivilisaatioissa — jotka maatalous mahdollisti — yksilöt eivät enää voineet luottaa yksinomaan jaettuihin normeihin sosiaalisen käyttäytymisen välittäjinä. Välittömän yhteisön ulkopuolelle ulottuvaa toimintaa välittivät virallisten instituutioiden määrittelemät käyttäytymissäännöt. Tuotannollista toimintaa ja resurssien jakamista välitti myös hierarkkinen sosiaalinen rakenne.

Transaktiotalous

Poliittiset taloudet hallitsivat maailmaa tuhansia vuosia. Vasta parinsadan viime vuoden aikana transaktioparadigma on noussut vallitsevaksi talouden koordinointitavaksi.

Transaktiotaloudelle on ominaista hajautettu itseorganisoituva rakenne. Valta ja vaikutusvalta riippuvat resurssien, pääasiassa rahoituspääoman, saatavuudesta.

Suurin osa taloudellisesta toiminnasta koordinoidaan persoonattomien markkinoiden kautta. Resurssien tuotanto ja jakelu on hajautettua ja sitä välittävät itsesäätyvät hinnoittelumekanismit.

Korrelaatioita

Myönnettäköön, että kaikki edellä mainitut asiat on kuvattu hyvin karkeasti. Niille, jotka ovat kiinnostuneita yksityiskohtaisista historiallisista esimerkeistä kustakin paradigmasta, suosittelen David Graeberin teosta Debt – The First 5000 Years, josta olen kirjoittanut arvion. Erotteluni relationaalisen, poliittisen ja transaktiotalouden välillä ovat suunnilleen samansuuntaista kuin Graeberin erottelut kommunismin, hierarkian ja vaihdon välillä.

Valitettavasti Graeber ei koskaan rakenna käsitteellistä arkkitehtuuria tuon perusluonnoksen ympärille, vaan jättää lukijoiden tehtäväksi poimia omat mallinsa hänen esittelemästään laajasta historiallisesta todistusaineistosta. Tämän postauksen loppuosassa alan hahmottelemaan käsitteellisen telineen ensimmäisiä kerroksia, niin kuin minä ne näen. Kuten olette varmasti arvanneet, aion lopulta sisällyttää neljännen kategorian (huomiotalous), jolle Graeber ei tarjoa rinnakkaista käsitettä. Tämän neljännen paradigman tunnustamatta jättäminen on todennäköisesti tärkein syy sille, miksi Graeber näyttää suosivan näin anakronistista kantaa.

Sen jälkeen, kun olen luonut yleisen mallin tässä postauksessa, käsittelen tulevissa postauksissa paradigmojen välisessä kilpailussa ilmenevää kilpailudynamiikkaa, joka osoittautuu erityisen mielenkiintoiseksi, kun sitä sovelletaan nykyiseen siirtymään kohti huomiotaloutta.

Evoluution kehitys

Alla on havainnollistettu tähän mennessä kuvattua mallia (rationalisointia ja erikoistumista koskevia nuolia käsitellään myöhemmin):

Ihmissivilisaatio muotoutuu ensin suhteisiin perustuvissa heimoissa, ja se pysyy siinä tilassa melko pitkään. Siirtyminen poliittiseen talouteen alkaa samoihin aikoihin kuin maanviljelysvallankumous ja paikallaan pysyvien väestöjen syntyminen. Molemmat näistä ominaisuuksista — maantieteellinen kiinteys ja maanviljelyn kehittyminen — synnyttivät väestönkasvun, joka oli mahdollista nomadisen elämäntavan avulla:

 Siirtyminen maatalouden elintarviketuotantoon tuki tiheämpää väestöä, mikä puolestaan tuki suurempia paikallaan pysyviä yhteisöjä, tavaroiden ja työkalujen kerääntymistä ja erikoistumista uuden työn eri muotoihin. Suurempien yhteisöjen kehittyminen johti erilaisten päätöksentekokeinojen ja valtiollisen organisaation kehittymiseen. Elintarvikeylijäämät mahdollistivat sellaisen yhteiskunnallisen eliitin kehittymisen, joka ei muuten harjoittanut maataloutta, teollisuutta tai kauppaa, vaan hallitsi yhteisöjään muilla keinoin ja monopolisoi päätöksenteon. [wikipedia]

Vaikka ihmiskunnan sivilisaatiot alkoivat kokeilla velkaa ja rahaa jo tuhansia vuosia ennen teollista vallankumousta, suuri osa näistä varhaisista kokeiluista oli pelkkiä umpikujaan johtaneita kokeiluja. Transaktiomarkkinat saavuttivat itseään jatkavan ja ylläpitävän käännekohdan vasta parinsadan viime vuoden aikana. Tämä siirtymävaihe vastaa suunnilleen teollista vallankumousta.

On myönnettävä, että kriteerit ”itseään jatkava” ja ”itseään ylläpitävä” ovat subjektiivisia. On kuitenkin perusteltua sanoa, että teollinen vallankumous merkitsi siirtymistä pois markkinoista, jotka olivat ensisijaisesti poliittisesti suuntautuneen vuokran kiskonnan välineitä, kohti markkinoita, joita ohjaavat ensisijaisesti markkinavoimat. Poliittisesti motivoituneita markkinainterventioita on varmasti edelleen olemassa myös nykyään, mutta hallitusten kyky manipuloida markkinoita aiheuttamatta massiivisia tahattomia seurauksia on jatkuvasti vähentynyt. Toisin sanoen hallituksista on tullut vähemmistötoimijoita.

Stimulus

Mikä saa aikaan yksittäisten paradigmojen välillä tapahtuvat vaihemuutokset?

Kussakin paradigmassa saavutettavissa oleva mittakaava ja monimutkaisuus on toiminnallisesti rajoitettu. Kussassakin paradigmassa käytettävissä olevat koordinointimekanismit ovat rajalliset:

• niiden kyky välittää sisäistä monimutkaisuutta
• niiden kyky edistää teknologisia ratkaisuja ympäristön asettamiin rajoituksiin.

Kun kasvu ja kehitys etenevät tietyssä paradigmassa, paine olemassa oleviin koordinointimekanismeihin kasvaa ja vikoja alkaa muodostua. Ilman uusia välineitä toinen kahdesta lopputuloksesta on väistämätön:

1. Sisäisen koordinoinnin epäonnistuminen sabotoi tulevaa kasvua.
2. Hallitsemattomasta laajenemisesta tulee syöpä ja se törmää ympäristön asettamiin rajoihin.

Romahdus

Molemmat tapaukset kuvaavat eräänlaista romahdusta. Joseph Tainter on kuvannut ensimmäistä tyyppiä ja väittänyt, että yhteiskunnat romahtavat, kun ne kohtaavat ongelmia, joita ne eivät pysty ratkaisemaan:

Tainter väittää, että yhteiskuntien kestävyys tai romahdus on seurausta ongelmanratkaisuinstituutioiden menestyksestä tai epäonnistumisesta ja että yhteiskunnat romahtavat, kun niiden investoinnit sosiaaliseen monimutkaisuuteen ja niiden ”energiasubventiot” saavuttavat pisteen, jossa marginaalituotto vähenee. Hänen mukaansa yhteiskunta romahtaa, kun se menettää nopeasti merkittävän osan monimutkaisuudestaan. [wikipedia]

Romahdus on tässä tapauksessa pysähtyneisyyttä tai hajoamista. Kun sosiaalinen infrastruktuuri on ylittänyt tietyt rajat, se tuottaa enemmän kustannuksia kuin hyötyjä ja alkaa hajota. Dramaattisissa tapauksissa seuraa kaaoksen kausi, ja väestö palaa yksinkertaisempaan elämäntapaan, kunnes uusi paradigma kehittyy.

Jared Diamond on käsitellyt toista tilannetta, romahdusta ympäristön ehtymisen seurauksena. Vaikka en olekaan tutustunut Diamondin koko työhön, vaikutelmani on, että hänen tutkimansa romahdukset ovat vielä tuhoisampia. Kun ympäristörajoitteet ylittyvät, seuraa yleensä täydellinen romahdus, joka johtaa kokonaisten populaatioiden kuolemaan.

Tämä toisenlainen romahdus voi johtua epäsuorasti ensimmäisenlaisen romahduksen puutteista. Esimerkiksi resurssien ehtyminen voidaan välttää, jos on olemassa asianmukaiset säännöstelymekanismit. Vastaavasti tehokkaita signaalimekanismeja voidaan käyttää hälyttämiseen ja ratkaisujen etsimiseen. Kun valmiuksia ei ole, väestöt ryntäävät holtittomasti kohti ympäristön romahdusta.

Vallankumous

Onneksi romahdus ei ole ainoa mahdollisuus. Jos seuraavan paradigman siemeniä voidaan kylvää etukäteen, teknologiset ja sosioekonomiset vallankumoukset voivat saada vauhtia reaktioina nykyisessä paradigmassa ilmeneviin säröihin. Kuten edellä todettiin, siirtyminen relationaalisesta taloudesta poliittiseen talouteen tapahtui samanaikaisesti maatalouden vallankumouksen kanssa. Samoin siirtyminen poliittisesta taloudesta transaktiotalouteen tapahtui samanaikaisesti teollisen vallankumouksen kanssa (kehittyneissä maissa). Molemmissa tapauksissa parin kumpikin osapuoli vaatii toista. Uudet koordinointiteknologiat mahdollistavat uudet sosioekonomiset paradigmat, ja niiden käyttöönottoa edistää uusien teknologioiden tuoma lisääntyvä monimutkaisuus. Vastaavasti uusien teknologioiden keksimistä ja levittämistä helpottavat kehittyvät sosioekonomiset paradigmat.

Sosiaalisen teknologian stäkki

Tässä vaiheessa on syytä käsitellä erästä hienovaraista väärinkäsitystä. Olisi helppoa lukea ”vallankumous” aikaisemman kumoamiseksi. Itse asiassa käytämme termiä geopoliittisessa kontekstissa juuri näin. Esimerkiksi Ranskan vallankumous ja Amerikan vallankumous olivat väkivaltaisia konflikteja, joihin liittyi vanhojen järjestelmien kaataminen ja täysin uusien järjestelmien syntyminen.

Sosiaaliset vallankumoukset ovat luonteeltaan erilaisia. Huomattakoon, että edellisessä jaksossa vallankumousta tarjotaan vastakohtana romahdukselle.

Poliittisen talouden syntyminen ei (välttämättä) merkinnyt suhteellisten yhteisöjen väkivaltaista hajoamista. Päinvastoin, hierarkkisten rakenteiden on alun perin täytynyt muodostua relationaalisissa yhteisöissä. Samoin transaktiomarkkinoiden syntyminen ei ole tapahtunut samaan aikaan poliittisten instituutioiden väkivaltaisen kaatumisen kanssa. Pikemminkin olemassa olevat poliittiset byrokratiat loivat markkinat keinona lisätä vaikutusvaltaansa.

Vierekkäisten paradigmojen välille lopulta kehittyvää vastakkainasettelua luonnehtii pikemminkin häiriön moderni määritelmä kuin vallankumouksen perinteinen merkitys.

Siirtymät

Näin ollen siirtyminen yhdestä paradigmasta ei merkitse laajamittaista muutosta, vaan pikemminkin kiihtyvää muutosta marginaalissa. Aikaisemmat organisointitavat saattavat vähitellen menettää vaikutusvaltaansa, mutta pysyvät silti yhä heikentyneessä määrin vallalla. Historialliset tapahtumat, jotka määrittelemme siirtymävaiheiden rajaksi, ovat oikeastaan vain käännekohtia. John Hagelin terminologiaa lainatakseni: tällaiset tapahtumat ovat vain merkkejä siitä, että ydintä ollaan vetämässä kohti reunaa.

Jos havainnollistaisimme evoluutiokaaren kolmiulotteisesti, se saattaisi näyttää jotakuinkin vaeltavalta hiekkadyyniltä — pyrstö kutistuu vähitellen, kun taas etureuna kasvaa, kun se pyyhkäistään eteenpäin neitseelliselle alueelle.

Dialektinen kilpailu syntyy vasta, kun lapsen paradigma kasvaa niin suureksi, että se uhkaa vanhempaa. Lisäksi dialektiikka itsessään on viime kädessä ontto. Riippumatta siitä, millaista kilpailua kehittyy, lapsi ei voi tuhota vanhempaa murskaamatta omaa perustaansa…

Perusta

Jokainen peräkkäinen paradigma rakentuu edellisillä kausilla rakennetulle perustalle. Poliittisten instituutioiden ideologiset pilarit rakentuvat sosiaalisille normeille, jotka on alun perin luotu relationaalisessa kontekstissa. Transaktiomarkkinat versovat vain poliittisten hierarkioiden valmistelemalla maaperällä.

Ilman tarvittavaa perustaa myöhemmät paradigmat eivät ole saavutettavissa. Kuten Graeber huomauttaa, rahan spontaani syntyminen alkukantaisesta vaihtokaupasta on myytti. Yhteisölliset metsästäjä-keräilijät olisivat olleet hämmentyneitä — ja todennäköisesti vastustaneet rajusti — ajatusta taloudellisesta vaihdosta tapojen ja rituaalien ulkopuolella.

Tämä on todellisuus, jonka kehitysyhteistyön taloustieteilijät, ylifilantroopit ja kunnianhimoiset teknokraatit havaitsevat aivan liian usein. Hyvää tarkoittavat pyrkimykset luoda markkinasuuntautuneita instituutioita kehitysmaihin ovat jatkuvasti tuottaneet pettymyksen. Tehokkaat markkinat edellyttävät paitsi hyvin kehittyneitä instituutioita myös yhteensopivien normien ja etiikan kulttuuria. Ilman näitä perusteita markkinat tuottavat vain entistä tehokkaampaa korruptiota [ks. lisää tästä tuoreesta Econtalk-podcastista].

Sosioekonomiset paradigmanmuutokset

Tutustutaanpa syvällisemmin tähän mennessä käsiteltyjen kahden siirtymävaiheen erityispiirteisiin. Yllä olevassa kuvassa nimesin ne rationalisoinniksi ja erikoistumiseksi. Huomaamme, että kumpikin on reaktio erityisiin paineisiin — yltäkylläisyyteen ja niukkuuteen — jotka syntyivät aikaisemmassa paradigmassa.

Rationalisointi

Määritelmä: tehdä järkeväksi tai järjen mukaiseksi.

Rationalisointi tarkoittaa tässä yhteydessä prosessia, jossa aiemmin epäviralliseen yhteiskuntaan tuodaan selkeä rakenne. Se, mitä suhteellisista heimoista puuttui, oli yksinkertaisesti vakaus. Muodollisuuden puuttumisessa on tiettyä utopistista vetovoimaa, mutta se myös heikentää edistystä. Nomadiheimot pystyivät tuottamaan vain niin paljon teknologiaa kuin ne pystyivät kuljettamaan. Lisäksi riippuvuus implisiittisistä normeista rajoitti relationaaliset ryhmät mittakaavaan, jossa ubiikkisuhteita voitiin ylläpitää (Dunbarin luku +/-).

Rationalisointi edellytti implisiittisten sosiaalisten normien virallistamista ja siten eksplisiittisten normien tuottamista. Tällaisen käyttäytymissäännön ansiosta yksilöt voisivat odottaa muilta johdonmukaista käyttäytymistä kontekstista riippumatta. Juuri tämä kontekstista riippumaton normi olisi mahdollistanut sen, että populaatiot olisivat voineet kasvaa aiempia rajoja suuremmiksi.

Tuhansien vuosien kuluessa yhä suurempi mittakaava ja monimutkaisuus olisi vaatinut yhä selkeämpää rakennetta, mikä puolestaan olisi mahdollistanut yhä suuremman mittakaavan. Ja juuri vakaa, jäsennelty ja väkirikas sivilisaatio muodosti perustan seuraavalle muutokselle.

Erikoistuminen

Erikoistumisella tarkoitetaan työvoiman jakamista ja sitä, että eri ryhmät voivat keskittyä kehittämään asiantuntemusta tietyissä tehtävissä.

Erikoistuminen voi syntyä vain rationaalisen yhteiskuntarakenteen sisällä. Ennen vakaiden poliittisten talouksien syntymistä erikoistuminen olisi ollut vaarallista. Jos erikoistuu — luopuu omavaraisuudestaan — ja yhteiskuntarakenne osoittautuu epäluotettavaksi, voi nähdä nälkää. Mitä suuremmassa määrin olet riippuvainen eloonjäämisesi kannalta toisistaan riippumattomista tahoista, sitä enemmän vaadit varmuutta siitä, että vallitseva status quo ei yhtäkkiä häiriinny.

Jos voit luottaa siihen, että lähipiirisi ulkopuoliset ihmiset toimivat ennakoitavasti, tuottavien toimintojen maailma laajenee huomattavasti. Erikoistuminen tuo kuitenkin myös kiilan hierarkkiseen yhteiskuntaan. Kun yksilöt erikoistuvat, heistä tulee valitsemillaan aloilla asiantuntijoita, jotka ovat hierarkiassa heidän yläpuolellaan olevia ihmisiä pätevämpiä. Mitä enemmän erikoistuminen lisääntyy, sitä hankalammaksi tämä ongelma muuttuu. Taloudet, jotka ovat sekä pitkälle erikoistuneita että hyvin erilaisia (syviä ja laajoja), muuttuvat lopulta hallitsemattomiksi. Hierarkiasta tulee parhaimmillaan voimaton ja pahimmillaan tuhoisa.

Tässä vaiheessa hajautetuista markkinoista tulee välttämättömyys.

Lähde:

http://onthespiral.com/charting-course-of-socioeconomic-evolution

Jälkimmäisen esimerkkinä Akerlof ja Shiller ovat sitä mieltä, että ”vapaiden markkinoiden järjestelmämme” sen luontonsa mukaisesti ”pyrkii lisäämään manipulaatiota ja harhautusta”. Ja heidän kuvauksensa — ”jos liikemiehet käyttäytyisivät täysin puhtaasti itsekkäin tarkoitusperin niinkuin talousteoria olettaa” — on taloustiedettä jossa talouden toimijat ovat abstrakteja ”talousmiehiä” ja suurin osa tuottavista ja distributiivisista funktioista toimii käteisellä.

Mutta markkinoita on ollut koko ihmiskunnan ajan. Ja monet yhteiskunnista joissa markkinavaihdanta on ollut olemasa, ovat kiistämättä olleet vapaampia kuin se missä elämme nyt. Mutta yhteiskunnat joissa kaikki toimii käteisellä, ja joissa talouden funktiot toimivat voittoa tuottavien yritysten kautta, ovat suhteellisen uusi ilmiö kapitalismin ajanjaksolla. Antropologi David Graeberin mukaan voittoa tavoittelevat yritykset ovat täysin modernin kansalisvaltion luomus. Joten se mitä Akerlof ja Shiller kuvaavat on itseasiassa systeemi joka on saatu aikaan massiivisella valtion väkivallalla, ja ylläpidetty valtion pakottamana, joka suuresti vääristää spontaaneja ihmistenvälisiä suhteita. Mikä heidän osansa ”vapaista markkinoista” on?

Ja mikä, käytännön termein, on yleensäkään ”vapaiden markkinoiden” merkitys? Onko poliittis-taloudellis-sosiaalinen järjestelmä, jossa suurin osa maaomaisuudesta voidaan johtaa takaisin maaluovutuksiin etuoikeutetulle luokalle, ja käyttämättömästä maasta tulojen kiskominen näiden oikeilta omistajilta (käyttäjiltä ja viljelijöiltä), ”vapaa markkina”? Onko järjestelmä jossa suurin osa maailman mineraaleista ja energiareserveistä on peräisin kolonialististen aikojen ryöstöstä ”vapaa markkina”? Onko järjestelmä jossa suurin osa liikevoitosta riippuu patenteista ja kopiosuojauksista — eli valtion rajoittamisesta oikeuteen kopioida informaatiota tai suunnitelmia — ”vapaa markkina”? Onko järjestelmä jossa valtio rajoittaa kilpailua ja suurinta osaa teollisuudesta dominoi kourallinen korporaatioita, jotka määrittävät hinnat ja kartelleineen pyyhkivät pois kilpailun ja innovaation, ”vapaa markkina”? Onko järjestelmä jossa suurin osa korporaatioista olisi miinuksella jos valtio ei sosialisoisi suurinta osaa niiden operaatiokustannuksista ja riskeistä ”vapaa markkina”?

Jos se on, silloin termi ”vapaa markkina” ei merkkaa paljoakaan. Toisaalta, jos ”vapaa markkina” merkitsee jotain, nykysysteemi ei ole vapaa markkina. Se on järjestelmä jossa kapitalistit ja maanomistajat kontrolloivat valtiota, ja valtion pääasiallinen funktio on taata liikevoittojen ja vuokrien kilahtaminen näiden tilille.

Ainoa johtopäätös joka tästä voidaan vetää, on että ”vapaat markkinat”, siinä merkityksessä kun suurin osa ihmisistä valtavirran diskurssissa sitä käyttävät, yksinkertaisesti tarkoittaa ”nykysysteemiä”, verrattuna esim. sosiaalidemokratiaan tai idealisoituun New Deal -talouteen. Mutta se mitä meillä on nyt on vähintäänkin yhtä statistinen kuin New Deal -talous tai länsieurooppalainen sosiaalidemokratia on koskaan ollutkaan — siinä on vain vähemmän valtion väliintuloa työmarkkinajärjestöjen ja köyhien tapauksissa.

Jotkut vasemmiston tyypit kuten Naomi Klein ja Dean Baker tunnustavat mikä ero on ”korporatismilla”, tai ”korporaatiohyvinvoinnilla” ja ”vapailla markkinoilla”. Ja jotkut oikeistossa tykkäävät vastata vasemmistolle sanomalla ”se on korporatismia (tai cronyismia), ei kapitalismia”. Mutta jälkimmäiset tekevät vähintäänkin käsienheilutteluliikkeitä tunnustaakseen muutaman syrjäisen ilmiön kuten Export-Import Bank ja jotain tämänkaltaisia, samalla kun he puolustelevat olemassaolevan systeemin legitiimiyttä.

Se on puppua. Ei ole olemassa ”vapaiden markkinoiden järjestelmää”. Ei ole koskaan ollutkaan. Huolimatta kaikesta vaivannäöstä jota oikeisto yrittää esittää, että jokin aika historiassa on approksimoinut laissez-faire -kapitalismia — systeemiä joka korvasi säätylaitoksen noin 500 vuotta sitten — se perustui massiiviselle ryöstölle, väkivallalle ja orjuuttamiselle, ja on ollut luonteeltaan läpeensä statistinen siitä lähtien.

Jos poliitikot ja puhuvat päät, tai akateemiset intellektuellit, haluavat puhua korporaatiokapitalismista, annetaan heidän se tehdä. Mutta lopettakaa puhuminen niinkuin nykysysteemillä jossa elämme olisi jotain tekemistä vapauden kanssa.

Lähde: P2P Foundation