Poliittisen Autonomia (1972)

Alla oleviin, vuodelta 1972 peräisin oleviin aineistoihin on liitetty Andrew Anastasin ja Matteo Mandarinin kirjoittama uusi johdanto, joka on julkaistu myös Viewpointissa.

Johdanto

Tronti: Olen valinnut tämän tutkimusprojektin monien tutkimuskohteiden joukosta tämän aiheen, en siksi, että se olisi yleisesti ottaen etuoikeutettu muihin nähden. Pikemminkin olen valinnut sen, koska se on mielestäni aihe, joka vaatii kiireellistä ja tarkkaa tarkastelua juuri tällä hetkellä. Kyseinen kohde kulkee nimellä ”poliittisen autonomia”. On heti todettava, että kyseessä on ilmaus, määritelmä, joka on vallalla nykyisessä politiikan tutkimuksessa; mutta se osoittautuu uudeksi ja jopa hieman oudoksi siinä, mitä voisimme kutsua marxilaiseksi kentäksi kokonaisuudessaan. Erityisesti siksi, että tässä ei ole kyse vallan yhden osan autonomiasta suhteessa muihin osiin, vaan pikemminkin koko vallan autonomiasta suhteessa siihen, mikä ei ole valtaa — sanotaanko, suhteessa muuhun yhteiskuntaan. Kyse on siis vallan autonomiasta suhteessa siihen, mikä on — tai paremmin sanottuna siihen, mitä on ollut tai mitä yleisesti pidettiin — vallan perustana.

Nyt on heti todettava, että niin sanotun vallankumouksellisen marxilaisuuden perinteessä tämän autonomian hylkääminen oli yksiselitteistä. Toisin sanoen se oli yksiselitteinen; poliittisen vallan ja muun yhteiskunnan välinen suhde — sanokaamme yksinkertaisesti valtion ja talouden välinen suhde — oli yksiselitteinen. On kuitenkin myös totta, että tämä suhde muuttui sitten historiallisesti, kapitalistisen yhteiskunnan historian kuluessa, ilman että marxilainen ajattelu kiinnitti huomiota näihin muutoksiin. Tämän seurauksena on käynyt niin, että poliittisen autonomian käsitteen on ottanut haltuunsa työväenliikkeen osa, jolla on erityinen politiikka, se osa, joka määritellään yleisesti sosialidemokratian ”oikeisto-revisionismiksi”. Nyt meidän on nähtävä, onko tästä käsitteen omimisesta huolimatta olemassa jokin pelastamisen arvoinen osa tästä ongelmasta. Sitä varten meidän ei pidä pelätä, että myös meidän puoleltamme mahdollisesti käytetään tätä samaa käsitettä, varsinkin tämänkaltaisessa keskustelussa, jotta marxilaista käsitteistöä voitaisiin mahdollisesti uudistaa ”vasemmalta”. Tämä on se, mitä minulla on sanottavana aiheesta ”autonomia”.

Kuitenkin itse termi ”poliittinen” on yhtä epätavallinen marxilaisessa perinteessä. Tämä johtuu siitä, että emme ole tuomassa diskurssiimme ainoastaan uutta nimeä vaan myös, sanoisin, uutta kategoriaa. Mitä tämä kategoria pitää sisällään? Se sisältää yhtäältä poliittisen vallan instituutioiden objektiivisen tason ja toisaalta poliittisen kerrostuman [ceto politico] eli subjektiivisen toiminnan, politiikan tekemisen. Poliittinen pitää sisällään kaksi asiaa: valtion sekä poliittisen luokan [classe politica]. Mikä suhde tällä termillä, tällä käsitteellistämisellä on ”sosiaaliseen”, muuhun yhteiskuntaan? Tässä yhteydessä on heti varoitettava, että tämä tutkimus ja sen taustalla oleva ongelma ulottuvat huomattavasti 60-luvun italialaista kapitalismia laajemmalle, vaikka juuri siellä kiinnostuksen kipinä tätä ongelmaa kohtaan saattoi syntyä. Tosiasia on, että kapitalismin edistyneeseen vaiheeseen päästyämme olemme huomanneet ennen kaikkea yhden asian, erityisesti yhden asian, josta meidän on keskusteltava, jotta voimme selvittää, onko se oikea, onko se oikea vai ei.

Huomasimme, että poliittinen, kuten yleensä sanotaan teknistä jargonia käyttäen, on viivästynyt [ritarda]. Jos menemme syvemmälle, huomaamme, että tämä poliittisen viivästyminen suhteessa sosiaaliseen ei johdu, ei aina johdu pääoman epätäydellisestä — taloudellisesta ja sosiaalisesta — kehityksestä. Tämän viivästyksen syy ei aina ole pääoman riittämätön kehitys. Joskus se on viivästys itsessään. Toisin sanoen kyse on viivytyksestä valtiokoneiston sopeutumisessa, ja selitykset tähän, sen syyt, ovat juuri tämän koneiston toiminnassa: poliittisen ja sosiaalisen välinen epäsynkronia, niiden erilainen kehitysrytmi, osoittautuu nykyään kiistattomaksi sekä ensi silmäyksellä että puhtaasti empiirisen analyysin jälkeen. Nykyisin tälle annettu selitys on kuitenkin mielestäni epätyydyttävä. Hyvin usein selitys tälle viiveelle on niin sanotusti historiallis-materialistinen yksinkertaistaminen. Tässä näkökulmassa kaikki, mitä tapahtuu tietyllä tasolla, niin sanotulla korkeammalla tasolla, perustuu siihen, mitä on alempana, alemmalla tasolla — niin sanottujen rakenteellisten tasojen näkymättömän käden varassa.

Se on toisaalta kätevä selitys, koska se on helppo ymmärtää ja käyttää, mutta toisaalta se on tutkimuksen ja käytännön toimien kannalta lamaannuttava. Meidän on tämän keskustelun puitteissa opittava toistaiseksi luopumaan tästä selityksestä. Tarkastellaan esimerkiksi tämän niin sanotun poliittisen viivyttelyn luonnetta. Ja pohtikaamme sitten, että politiikan alalla, siinä, mitä yleisesti kutsutaan poliittiseksi alaksi, on riittämätön rationalisointi, poliittisen koneiston tehokkuus on riittämätön, tuottavuus on alhainen, yrittäjyys puuttuu, poliittinen aloitteellisuus puuttuu; sanokaamme, että valtiolla ei ole suunnitelmaa sillä tavalla kuin on — kaikesta huolimatta ja vaikka joskus näyttääkin siltä, että se ei toimi hyvin — pääoman suunnitelma. Toisin sanoen nykyaikaisessa valtiossa on puutetta kapitalismista ja tarkemmin sanottuna suuren mittakaavan kapitalismista. Miksi näin on? Tässä yhteydessä on luonnollisesti selvitettävä koko poliittisen vallan ja taloudellisen vallan välisen suhteen historiaa kapitalismissa.

Tässä historiassa välttäisin esimerkiksi porvarillisen valtion ja kapitalistisen valtion välistä eroa. Tämä johtuu siitä, että tässä vaiheessa on sanottava, että kapitalistinen valtio — toisin sanoen pääoman valtio, suurpääoman moderni valtio — ei ole vielä historiallisesti esiintynyt missään maailman kolkassa. Samasta syystä välttäisin erottelua porvarillisen yhteiskunnan ja kapitalistisen yhteiskunnan välillä, koska tällä erottelulla päädymme yksinkertaistamaan pääoman kokonaishistoriaa ja rakentamaan kaksi vaihetta, jotka muka tyhjentäisivät koko sen historian. Yhtäältä pienten tavarantuottajien liberaalin kilpailun yhteiskunta, toisaalta suurten monopolien yhteiskunta — jonka jälkeen pääoman historia on päättynyt. Ja mitä sen jälkeen tulisi? Joko jälkikapitalistinen yhteiskunta, kuten nykyään sanotaan, tai sosialistinen yhteiskunta.

Mielestäni on parempi ajatella pääoman historiaa sen sijaan yhtäältä loogisena jatkumona — loogisena jatkuvuutena ja siten taloudellisena jatkuvuutena — ja toisaalta käytännöllisenä epäjatkuvuutena ja siten poliittisena epäjatkuvuutena. Tässä yhteydessä tekisin juuri tämän erottelun: jatkuvuus/epäjatkuvuus, edellinen taloudellisessa kehityksessä, jälkimmäinen poliittisissa harppauksissa. Jatkuvuus ja hyppäykset yhdessä: tämä on pääoman historiaa. Enkä usko, että on mahdollista nopeasti luetella, mitkä hetket olivat hyppäyksiä ja mitkä olivat jatkuvuutta, koska se, toistan, edellyttäisi koko tapahtumaketjun historiallista rekonstruktiota, joka on loppujen lopuksi vielä kesken. Viime aikoihin asti kriisi — sanotaanpa talouskriisi, klassinen kriisin käsite — osoittautui sopeutumismekanismiksi, mekanismiksi, jolla talouskehitys käynnistetään uudelleen. Poliittiset jännitteet purettiin kriisiin ja ratkaistiin kriisin sisällä. Nykyään kuitenkin tapahtuu ehkä juuri päinvastoin. Toisin sanoen meillä on valtiokoneisto, joka puutteellisessa ja vajavaisessa kapitalistisessa toiminnassaan imee ja estää niiden kriittisten ristiriitojen räjähdyksen, joita kehitysliike ja erityisesti taloudellinen kehitys synnyttää. Tällä maastolla kaksi havaintoa tulee mahdolliseksi: ensinnäkin, valtion nykyinen viivyttely suhteessa yhteiskuntaan on olemassa olevan kehitysmekanismin kannalta funktionaalinen. Toisin sanoen tämä viive, jos se on olemassa, on joskus jotain, joka palvelee järjestelmän omaa kehityskykyä. Ehkäpä talouskriisin mahdollinen kapitalistinen hallinta koostuu juuri tästä: kapitalistisesta kyvystä manipuloida poliittista viivytystä suhteessa taloudelliseen sfääriin. Ehkä tässä on kyse siitä, että tässä vaiheessa historiaa suuri kriisi klassisessa mielessä on mahdoton. Korostaisin tätä seikkaa: on nähtävä, miten tämä viive toimii subjektiivisesti tietyn kapitalistisen kehityspolitiikan puitteissa, osana ohjauspaneelia, jota pääoma käyttää yhteiskuntansa hallintaan.

Toinen löytö on mielestäni pääoman poliittisen syklin olemassaolo, toisin sanoen se, että sen poliittinen kehitys on luonteeltaan syklistä, ja sillä on oma erityispiirteensä suhteessa pääoman klassiseen taloudelliseen sykliin. Mielestäni on mahdollista puhua poliittisesta syklistä, aivan kuten olemme puhuneet, marxilaisessa mielessä oikein, pääoman taloudellisesta syklistä. Mitä tulee ensimmäiseen kohtaan, eli siihen, että viive on toiminnallinen, meidän ei todellakaan pidä uskoa, että poliittinen kerrostuma on subjektiivisesti valinnut tämän viiveen. Älkäämme päätykö omaksumaan tätä kantaa; muuten palaisimme väitteisiin pääoman pirullisista kyvyistä keksiä jatkuvasti uusia ja ennen näkemättömiä välineitä yhteiskuntansa hallintaan. Jos poliittinen kerrostuma kykenisi tähän tietoisuuteen, se ei olisi mielestäni jälkeen jäänyt poliittinen kerrostuma [un ceto politico arretrato]¹; vaan se olisi hyvin edistynyt, jos se kykenisi leikkimään subjektiivisesti näillä asioilla. Tosiasia on tosiasia itsessään; toisin sanoen tosiasia on politiikan ja talouden välinen poliittinen kahtiajako, joka saa aikaan juuri ne vaikutukset, jotka mainitsin, järjestelmän selviytymisen — joka siis pidentää järjestelmän elinikää. Se on tilanteen objektiivinen tosiasia, jotain, joka syntyy itse pääoman kehitysmekanismissa. Kyseessä on muodollisesti yhtenäinen järjestelmä, kuten tiedämme. Kapitalistinen järjestelmä on muodollisesti yhtenäinen järjestelmä, jolla on niin sanotusti dualistinen sisältö: se on siis yksi ainoa kahden luokan järjestelmä. Tämä on pohjimmiltaan pääoman luonne, ja tämä luonne, kun se on eletty historiallisesti loppuun asti — toisin sanoen kun se on täysin ja poliittisesti avautunut — juuri sen piti johtaa sen loppuun Marxin laatiman kaavion mukaan. Marxilaisten myöhemmin esittämät muunnelmat sivuuttaen, Marxin oma skeema oli juuri tämä. Jos tekisimme sen niin, että kaksiluokkajärjestelmä nousisi puhtaasti taloudellisesta yhteentörmäyksestä yhteentörmäykseksi, poliittisen kamppailun tosiasiaksi, tämä merkitsisi sitä, että järjestelmä olisi saavuttanut syklinsä päätepisteen; ja silloin olisi mahdollista mennä tämän syklin yli. Tämä poliittinen avautuminen — Marxin kaaviossa luokkavastakkaisuuden poliittinen avautuminen, prosessin täydellinen läpivienti tuotantosuhteista valtaan, sen katkeamaton läpivienti tehtaasta valtioon — on se historiallinen tosiasia (tai pikemminkin poliittinen tosiasia), jonka piti johtaa kapitalistinen järjestelmä kuolemaan. Ja se on tietysti historiallinen tosiasia, jota ei todellisuudessa ole tapahtunut.

Miksi sitä ei ole tapahtunut? Mielestäni järjestelmän itsepuolustusmekanismit, järjestelmän itsekorjausmekanismit, ovat lähteneet liikkeelle. Tästä näemme, että tunnetut kehityksen rajat ovat joskus pääoman itserajoituksia. Toistan, että kapitalistinen poliittinen kerrostuma ei ole subjektiivisesti valinnut niitä, vaan järjestelmä tarjoaa ne objektiivisesti. Siksi, toistan vielä kerran, ne ovat itsekorjauksen mekanismeja, järjestelmän itsepuolustusta. Tältä pohjalta huomaamme, että pääomassa on eräänlaista automatiikkaa, jopa yhteiskunnallisena suhteena. Näemme, että suuri pääoma ja suuret koneet ovat hyvin läheisiä sukulaisia. Toisin sanoen monimutkaisten koneistojen tasolla sanoisin, että pääoma ei enää anna itsesäätelyään yhden ainoan mekanismin tehtäväksi (kuten aikoinaan tapahtui esimerkiksi markkinoiden kohdalla). Päinvastoin, se antaa itsesääntelynsä monien mekanismien tehtäväksi. Nämä mekanismit ovat toisinaan vastakkaisia. Yhtäältä voi olla valtion kehittynyt väliintulo kehityksen moottorina ja tukena, ja toisaalta voi olla myös poliittisen kentän taantuminen [arretramento] luokkataistelun jarruna ja hillitsijänä, joka on kehittynyt itse kehitystä vastaan. Nämä kaksi asiaa — valtion kehittynyt puuttuminen talouteen ja poliittisen kentän taantuminen — voivat joskus elää rinnakkain, yhdessä poliittisessa ulottuvuudessa. Kummassakin tapauksessa, toisin sanoen, meillä on poliittisen autonomia. Ensimmäisessä tapauksessa, sanokaamme, meillä on pääoman valloittama autonomia itselleen; toisessa tapauksessa meillä on myönnytys, jonka pääoma tekee tietyillä hetkillä paetakseen tiettyä kriittistä hetkeä. Näin päästään siihen, mitä voidaan kutsua poliittisen erityispiirteeksi [lo specifico politico], toisin sanoen poliittisen syklin erityispiirteeksi suhteessa taloudelliseen sykliin. Edessämme on ongelma, miksi Marxin kaavio jatkuvasta kehityksestä taloudesta poliittiseen ei ole historiallisesti toiminut ja miksi päinvastoin on tapahtunut päinvastoin, mikä ilmenee esimerkiksi siinä, että talouskriisi — toisin sanoen juuri se hetki, jolloin talousjärjestelmä oli lähes romahtamassa — tuotti pääoman poliittisen kehityksen. Vuoden 1929 esimerkki Yhdysvalloissa ja sitä seurannut New Deal on todellakin vakuuttava osoitus tästä teesistä.² Toisinaan on tapahtunut päinvastoin: nopea taloudellinen kehitys, nopea kasvu, aiheutti poliittisen maaston taantumisen. Näin on käynyt pienessä mittakaavassa 60-luvun Italian tapahtumissa.

Kun tarkastelemme, miksi Marxin kaavio ei toiminut — kaavio, toistan, kaavio tästä jatkuvuudesta, jonka piti kulkea taloudesta poliittiseen — kohtaamme selityksen, joka on ollut ajankohtainen täällä Italiassa ja joka jossain määrin muokkaa sitä, mitä on kutsuttu 60-luvun marxilaisuudeksi tai ”vallankumoukselliseksi” marxilaisuudeksi 60-luvulla. Tämän selityksen mukaan työväenluokan organisatorisella tasolla oli subjektiivinen vika,³ eli vika työväenliikkeen maastossa. Juuri tämän subjektiivisen virheen oletetaan estäneen taloudellisen ja poliittisen välisen yhteyden. Toisin sanoen, koska työväenluokka on järjestelmän sarana, työläisten kamppailujen poliittisen ulospääsyn puute johti lopulta siihen, että pääoman suuri poliittinen aloite jäi vajaaksi. Tämä on selitys, jolla on tällä tavalla esitettynä oma oikeutuksensa. Silti se esitettiin karkeammin, puhumalla järjestöjen pettämisestä, johtajien pettämisestä ja niin edelleen. Sanoisin kuitenkin, että tämä selitys, joka näkee kapitalistisen poliittisen taantuman syynä työläisten taistelun poliittisen ulospääsyn puutteen, on jopa hienostuneimmassa muodossaan riittämätön, koska se ei anna vastausta ongelmaan. Syntyy uusi kysymys, johon on annettava vastaus: Miksi tämä puute?

Meidän on tarkasteltava, miten Marxin skeema objektiivisesti toimii. Varhainen kapitalismi, alkukapitalismi — joka ei ole 1500-luvun kapitalismi vaan 1800-luvun, 1800-luvun ensimmäisen puoliskon, kapitalismi — tarjosi tehokkaasti niin sanotusti dokumentaatiota Marxin teesille, joka koski hallitusta ”porvariston yhteisiä asioita hoitavana komiteana”. Toisin sanoen ei voida sanoa, että Marx olisi Poliittisen taloustieteen kritiikissä tulkinnut pienten tavarantuottajien yhteiskuntaa, kuten jotkut hänen vastustajistaan ovat sanoneet. Tarvitsee vain avata Pääoma tai Grundrisse nähdäkseen, että tämä ei pidä paikkaansa. Askeleet, joilla Marx etenee hänen aikansa pääoman tilannetta pidemmälle, askeleet, joilla hän tunnistaa pääoman tulevan kehityksen aina nykyhetkeen asti — ne ovat kaikkien nähtävissä. On kuitenkin sanottava, että ”politiikan kritiikissä” — jos jätämme hetkeksi sivuun poliittisen taloustieteen kritiikin — Marx ei onnistu menemään kapitalismin syntykautta pidemmälle. Vuonna 1858, kuten kaikki tiedätte, poliittisen taloustieteen kritiikin piti sisältää kuuluisat kuusi kirjaa: pääoma, maaomaisuus, palkkatyö, valtio, kansainvälinen kauppa ja maailmanmarkkinat, kuten tunnetussa kirjeessä Lassallelle helmikuun 22. päivänä 1858 hahmotellaan. Tämä oli Marxin työsuunnitelma. Mutta silloin pelkästään pääoma vei neljä kirjaa. Mitä muuhun tulee, mitään maaomaisuudesta lähtien, mukaan lukien työn analyysi, ei ole tarkasteltu kovin perusteellisesti, kuten on jo sanottu. Näiden jäännösten joukossa on myös valtion ongelma. Sanoisin, että aiheesta ”politiikka”, aiheesta ”poliittinen”, Marxin nuoruuden teokset sanovat ehkä enemmän kuin hänen kypsät teoksensa. Hegelin oikeusfilosofian kritiikin kaltainen teos sanoo ehkä enemmän kuin kaikki muut pienet kohdat, pienet lauseet, jotka on poimittu eri yhteyksistä ja Marxin historiallisista teoksista ja yhdistetty muodostamaan mielestäni virheellisesti Marxille liitettyä poliittista ajattelua. Toistan, Marxin diskurssi pääomasta näyttää minusta täysin eteenpäin projisoidulta, toisin sanoen koko keskustelu tarkastelee pääoman todellista kehitystä; Marxin diskurssi valtiosta sen sijaan katsoo taaksepäin, sitä näennäistä kehitystä, jonka tämä poliittinen ongelma on kokenut. Kun Marx harjoittaa politiikan kritiikkiä, hän ei mielestäni onnistu tehokkaasti harjoittamaan politiikan kritiikkiä; sen sijaan hän harjoittaa aina ideologiakritiikkiä, joka, kuten kaikki tiedätte, on jotain muuta. Teesi, jonka mukaan ensin on olemassa taloudellinen valta ja sitten poliittinen valta ja että nämä vallan muodot ovat pohjimmiltaan yhteneväisiä — mikä on itse asiassa Marxin teesi (ne ovat todellisuudessa yhteneväisiä ja vain muodollisesti erillisiä, eli todellinen yhteneväisyys ja puhtaasti muodollinen erottelu) — on ymmärrettävissä nimenomaan varhaiskapitalismin valossa. Kun ymmärrämme tämän kapitalismin olevan lähempänä esikapitalistisia yhteiskuntia kuin yhteiskuntia, joita kutsumme suurpääomaksi, ja kun puhumme jatkuvuudesta ja hyppäyksistä, huomaamme, että pohjimmiltaan pääoman kehityksen yhden ja toisen vaiheen välillä on suurempi etäisyys kuin historiallisen materialismin havaitseman ja toisinaan keksimän taloudellisen ja yhteiskunnallisen muodostelman välillä. Totuus on se, että historiallinen materialismi on mielestäni itse varhaiskapitalismin tuote; toisin sanoen se on tämän varhaiskapitalismin tuote, joka on tehnyt tiliä entisen poliittisen tietoisuutensa kanssa. Tämän jälkeen marxilaiset, aivan kuten he yleistivät Marxin taloudellisen diskurssin, yleistivät hänen poliittisen diskurssinsa vielä suuremmassa määrin; jälleen kerran he ottivat hänen analyysinsä kapitalistisen järjestelmän eräästä osasta, joka koski poliittisen taloustieteen kritiikkiä, kapitalistisen yhteiskunnan kaikkien näkökohtien kokonaisvaltaiseksi järjestykseksi — mikä ei luultavasti päinvastoin ollut läsnä Marxin diskurssissa.

Jos kuitenkin palaamme siihen tosiasiaan tai teesiin, että poliittinen on viivästynyt kaikkeen muuhun nähden, huomaamme myös, että Marxin käsittelemä poliittinen sfääri on vaiheessa, joka edeltää hänen pääomansa vaihetta, sen pääoman vaihetta, joka hänellä oli edessään. Viime kädessä sen vaiheen yleistäminen, jota Marx kehitti poliittisesti ja jota hän tarkasteli poliittisesti — tämä tarkoittaa viiveen yleistämistä. Nyt: viiveen yleistäminen on nähdäkseni Marxin poliittisen ajattelun, siis nimenomaan Marxin ajattelun, kodifiointia. Mutta katsotaanpa sen sijaan, onko todella kyse viiveestä. Se, että meillä on aina edessämme niin sanottu uusi talous ja toisaalta niin sanottu vanha politiikka, on indikaattori, jonka pitäisi auttaa meitä ymmärtämään, että viime kädessä perusta-ylärakenne-suhde — juuri tällä maaperällä — ei toimi. On totta, että tässä vaiheessa, jotta pääsisimme eroon tästä ongelmasta, meidän on palattava modernin valtion historiaan kokonaisuudessaan: valtion (hyvin pitkästä) muodostumisprosessista niihin erilaisiin syklisiin muutoksiin, jotka ovat sijoittuneet siihen ja jotka ovat kerta toisensa jälkeen mullistaneet sen sisäiset rakenteet, sen suhteet yhteiskunnan ulkopuolisiin tahoihin. Tämän historian kautta, tätä historiaa jäljittämällä voimme nähdä, että kapitalististen poliittisten instituutioiden kehityksessä on sisäinen logiikka, logiikka, joka on mielestäni ymmärrettävä pääoman historiasta riippumatta.

Emme voi sulkea pois sitä mahdollisuutta, että meidän on ehkä tulevaisuudessa sitouduttava löytämään modernin valtion liikelait, aivan kuten Marx löysi pääoman liikelait. Pääoma ja sen valtio ovat melkein kuin kaksi rinnakkaista historiaa: kaksi rinnakkaista historiaa, jotka eivät aina ole yhteneväisiä ja jotka ovat joskus jopa ristiriidassa keskenään. Nyt on selvää, että kyse ei ole yhdestä ainoasta historiasta, kuten ortodoksinen marxilaisuus on tähän asti väittänyt. Meidän on lähdettävä liikkeelle joistakin hypoteeseista: esimerkiksi valtion ja kansalaisyhteiskunnan välinen ero tai erottelu ei ole puhtaasti muodollinen. Toisin sanoen sitä ei pidä käsittää porvariston ideologisena temppuna, eikä sitä pidä pitää pelkästään luokkaherruuden funktiona. Tässäkin tapauksessa on kyse prosessin uudelleenrakentamisesta, eron ja erottelun prosessista, joka ei pääty, vaan syventää historiallisesti olemassaolonsa syitä. Lisäksi se on prosessi, jonka pääoma vain osittain sallii, ja osittain se myös käy sen läpi. Jotta voisimme seurata tätä valtion ja kansalaisyhteiskunnan välistä erotteluprosessia tai erottelua, meidän on lähestyttävä yhtä aihetta käytännössä, joka vaatii varmasti syvällisempää tarkastelua, joka ylittää sen, mitä tässä voidaan sanoa. Kun pääoman taloushistorian aikana pääoman omistus ja hallinta erosivat toisistaan, omistus ja vallan hallinta olivat jo erillään. Toisin sanoen talouden laki ensisijaisena syynä on tässä yhteydessä pätemätön; voisimme melkein sanoa, että on tapahtunut päinvastoin. Poliittisten instituutioiden järjestys tarjosi mallin, jota sitten, muilla tavoin, muilla perusteilla, sovellettiin juuri taloudessa.

Tässä nähdään, että valtion johtaminen [la direzione] tarjosi opetuksen, joka oli hyödyllinen suuryrityksen johtamisessa. Toistan, että tämä on vaikea aihe, jota on vaikea kehittää, ja sen muotoilu on hankalaa. On selvää, että valta pysyy pääoman käsissä, että se pysyy sen omaisuutena. Suurpääoma ei kuitenkaan ole koskaan yksin kapitalistisessa yhteiskunnassa: sen oikealla puolella sen on taisteltava sitä vastaan, mitä yleensä kutsutaan sen jälkeenjääneiksi elementeiksi [arretratezze]. Suurpääoman suuren koneiston osat vanhenevat nopeasti; ne vanhenevat hyvin nopeasti. Toisaalta nämä jälkeenjääneet elementit vastustavat poliittisesti omaa kuolemaansa, eikä pääoma ole halukas eliminoimaan niitä väkivallalla lopullisesti, koska se saattaa vielä tarvita niitä poliittisesti. Näin ollen on aina olemassa tämä pääoman suhde siihen, mikä ei ole vielä suurpääoman tasolla. Toistan, näitä asioita ei pidä nähdä, kuten usein yksinkertaisesti sanotaan, esikapitalistisina tai jopa feodaalisina jäänteinä. Pikemminkin ne ovat itse pääoman osia, jotka ovat vanhentuneet pääoman pitkän historian aikana. Ne ovat osa itse pääomaa, joka vanhenee suhteessa suurpääoman kehitykseen. Tämän pääoman vasemmalla puolella on aina työväenluokka, joka ajaa sitä eteenpäin, pakottaa sen kehittymään ja uhkaa sitä, jos se ei kehity, ja siten se saa sen keskeisen aseman, jonka jokainen vakaa kapitalistisen vallan poliittinen asema omaksuu. Tämä keskeisyysratkaisu osoittaa, että on historiallisesti välttämätöntä luoda poliittinen kerros, ammatillinen poliittinen kerros, jolle vallan hallinta on annettu. Tämän ammattipoliittisen kerrostuman on kyettävä sovittelemaan näiden pääoman sisäisten osatekijöiden välillä, mukaan lukien se, joka on vastakkainen keskustelukumppani, joka on todellakin työväenluokan työvoima, työväenluokka yleensä. Tästä keskeisen aseman vaatimuksesta ja tästä ammattipoliittisen kerrostuman, sovittelijan, vaatimuksesta seuraa niin sanotusti yhtä lailla historiallinen välttämättömyys poliittisen taidon, toisin sanoen vallan hankkimisen ja säilyttämisen erityisten tekniikoiden välttämättömyys, kollektiivisen käytännön toiminnan tieteen välttämättömyys, joka on erillinen yksilön tai ryhmien toiminnan analyysistä. Käytännöllisen kollektiivisen toiminnan tiede; nimenomaan politiikan tiede. Tästä seuraa siis ihmisten käyttäytymisen, organisaatioiden ja poliittisten instituutioiden sosiologisen analyysin välttämättömyys. Kaikki nämä asiat — subjektiivinen politiikka, poliittiset tekniikat, poliittinen tiede, poliittinen sosiologia — muodostavat yhdessä modernin poliittisen ajattelun historian.

Tässä yhteydessä on myös tarpeen antaa erityinen varoitus, nimittäin se, että kyse ei missään nimessä ole poliittisen ja taloudellisen välisen suhteen kääntämisestä niin, että poliittinen asetetaan suoraan ensimmäiseksi. Kyse on pikemminkin siitä, että ymmärrämme, että kapitalistisen yhteiskunnan eri kamppailualueiden joukossa on myös pääoman ja sen valtion välinen kamppailu.

Viive voi johtua joko siitä, että tämä valtio on liian kaukana jäljessä kapitalistisista tarpeista, tai päinvastaisesta syystä, koska se on joskus liian kaukana edellä. Toisin sanoen pääoman historian dramaattiset siirtymät ovat saaneet alkunsa juuri tästä pisteestä, siitä, mitä kutsuisin poliittisen vallan instituutioiden epätäydellisen välittämisen vaiheeksi. Tästä, tästä epätäydellisen välittämisen tilasta, on joskus avautunut tilaa myös työläisten yksittäisille vallankumouksellisille toimille. Se, että aika on osoittanut nämä vallankumoukselliset tilaisuudet niin sanotusti näennäisiksi (tämän puutteen vuoksi — toisin sanoen valtion kyvyttömyyden vuoksi poliittiseen välitykseen), johtaa meidät palaamaan pääoman poliittisen kehityksen tämän hetken käytön kritiikkiin. Toisin sanoen kyse ei liene valtion riittämättömän poliittisen välittämisen käyttämisestä, vaan jostain muusta: eri asiasta, johon siirrymme nyt. Äkillisen hyökkäyksen aikakausi, jossa hyökätään vastustajan virheisiin, näyttää tässä vaiheessa todella olevan ohi. Nyt on siis manööverisodan hetki — toisin sanoen sodan, joka koostuu peräkkäisistä liikkeistä, jotka kaikki on tieteellisesti ennakoitu ja taktisesti valmisteltu.

Pääoman ja modernin valtion rinnakkaiset historiat näyttävät tässä vaiheessa pikemminkin eroavan toisistaan kuin sulautuvan yhteen, kuten Marxin kaaviossa oli tarkoitus tehdä. Tässä kohdassa on jotain, mikä ei toiminut tietyissä analyyseissä, joita teimme aiempina vuosina. Kuusikymmenluvun alussa tekemässämme pelkistyksessä, jossa koko yhteiskunta redusoitiin tehtaaksi, ymmärsimme periaatteessa tämän prosessin sisältävän poliittisten instituutioiden suoran palautumisen pääomaksi. On sanottava, että kuusikymmenluvun alku tarjosi empiiristä dokumentaatiota tällaiselle ongelman ratkaisulle. Samalla kuusikymmenluvun alku tarjosi mielestäni mystifioidun, toisin sanoen virheellisen näkemyksen. Myöhemmin tämän näkymän objektiivinen kriisi — kriisi, joka ei ollut vain italialainen vaan kansainvälinen kriisi, kapitalistisen poliittisen aloitteen kriisi kansainvälisellä tasolla — sai aikaan muutoksen tähän teoretisointiin. Näin avautui tilaa sellaisen teorian kehittämiselle, joka on mielestäni poliittisesti hyvin rikas, mutta jota ei ole vielä juurikaan tutkittu: nimittäin teorian, jota kutsuttiin nimellä kehitys ja valta — kaksi tehtävää molemmille luokille, kehitys kuuluu pääomalle ja valta työväenluokalle.

Mielestäni meidän pitäisi edetä pidemmälle tällä tiellä ja päätyä hypoteesiin, jonka mukaan pääoma on pohjimmiltaan taloudellinen kategoria ja palkkatyö pohjimmiltaan poliittinen kategoria. Tämä on luonnollisesti käytännöllinen hypoteesi, joka on vielä tarkistettava ja testattava poliittisesti. Siihen on vielä pitkä matka. Mutta sen saavuttamiseksi on mielestäni ensin laadittava keskipitkän aikavälin strategia, jotta päästään ohjaamaan prosessia, jossa valtiokoneisto sovitetaan yhteen pääoman tuotantokoneiston kanssa. Sen sijaan, että luotetaan niihin hetkiin, jolloin poliittisen vallan instituutiot tarjoavat pääomalle riittämättömän poliittisen välityksen (ja sen sijaan, että tartutaan vallankumoukselliseen tilaisuuteen ja otetaan itsellemme valta-asemat, vallan hallinta — mikä on mielestäni 1800-luvun näkemys poliittisesta kamppailusta), on sen sijaan kyse siitä, että tietoisesti tartutaan tähän prosessiin valtiokoneiston nykyaikaistamiseksi, että päästään jopa hallitsemaan, ei niinkään uudistuksia yleensä (kuten teknisessä jargonissa sanotaan), vaan nimenomaan sitä tiettyä uudistustyyppiä, joka on kapitalistinen valtionuudistus.

Tässä näkökulmassa työväenluokka osoittautuu ainoaksi todelliseksi rationaalisuudeksi, joka on mahdollista modernille valtiolle. Pääoman irrationaalisuus ei ole taloudellista irrationaalisuutta vaan ennen kaikkea poliittista irrationaalisuutta. Tämä on käsite, joka voisi jopa korvata Marxin kaavion poliittisen taloustieteen kritiikistä. Kyse on luonnollisesti siitä, että otetaan laskelmoitu riski valtion ja pääoman orgaanisemmasta toiminnasta, uhka mahtavasta valtablokista, joka osoittautuisi silloin itse asiassa voittamattomaksi. Viime kädessä uskon kuitenkin, että pitkällä tähtäimellä tämän tien kulkeminen ei johda kapitalistisen blokin vahvistumiseen vaan pikemminkin sen murtumiseen ratkaisevassa vaiheessa. Mielestäni on ennen kaikkea välttämätöntä syrjäyttää pääoma poliittisesti keskeisestä asemastaan. Suurpääomalla ei saa olla vihollisia oikealla puolellaan — enkä tarkoita tätä tyypillisessä, karkeassa merkityksessä, jossa sen oikealla puolella on niin sanottuja fasistisia poliittisia kantoja, mikä edellyttää, että teemme pääomasta demokraattisen ennen kuin kohtaamme pääoman itse. Tarkoitan tätä pikemminkin siinä merkityksessä, jossa käytimme sanaa aiemmin: nimittäin, että pääomalla ei ole autoritaarisia houkutuksia oikealla puolellaan, vaan pikemminkin jälkeenjääneitä elementtejä, jotka ovat, toistan vielä kerran, luonteeltaan kapitalistisia eikä esikapitalistisia. Juuri tämä pääoman kapitalistinen alikehittyneisyys [arretratezza capitalistica del capitale] on poistettava sekoituksesta. Pääoma on eristettävä tiettyyn asemaan; se on poistettava nykyisestä mukavasta asemastaan, jossa sillä ei ole erityisiä poliittisia kantoja vaan yhteiskunnallisia kantoja, joilla se voi vuorotellen leikkiä — milloin yhtä, milloin toista. Tavoitteena on luoda uudelleen tehokas vallan kahtiajako, mutta laajassa mittakaavassa: ei enää tehtaassa, toisin sanoen ei enää tuotantosuhteissa, eikä edes yhteiskunnassa, vaan nyt yhteiskunnan ja valtion välillä.

Yhteenvetona: poliittisen autonomia osoittautuu utopiaksi, jos sitä pidetään suoraan kapitalistisena poliittisena projektina; siitä tulee itse asiassa viimeinen porvarillisista ideologioista; siitä tulee toteutettavissa oleva, ehkä vain työväenluokan vaatimuksena. Nykyaikainen valtio osoittautuu tässä vaiheessa ei muuksi kuin työväenluokan autonomisen järjestäytymisen nykyaikaiseksi muodoksi. Työväenluokka ei enää perusta autonomista organisaatiotaan pelkästään puolueen muodossa, kuten marxilaisessa skeemassa, Leninin ja bolshevikkien kodifioimassa perinteessä, todellakin tapahtui. Mutta todella, jos se on mahdollista — ja jos se ei myöskään lopulta osoittautuisi jälleen yhdeksi utopiaksi, mitä se todennäköisesti on — meidän on tehtävä valtiosta itsestään hallitsevaksi luokaksi järjestäytyneen työväenluokan moderni muoto osana pääoman historiaa, joka sitten luonnollisesti jatkuu, joka ei hetkeksi vielä lopu.

Keskustelu

Bobbio: Minusta näyttää siltä, että jotkut Trontin esittämät aiheet ansaitsevat tarkan huomiomme ja vaativat meitä ainakin aloittamaan keskustelun. Uskon, että poliittinen on aina jollakin tavalla jälkijunassa, eli tietyssä mielessä se jää jälkeen taloudellisesta. Vaihtoehtoisesti — ja minusta tämä näyttää olevan se näkökohta, jota Tronti korostaa eniten — voidaanko poliittista pitää myös tietyissä historiallisissa olosuhteissa edistyneempänä? Minusta vaikuttaa siltä, että kaikki annetut esimerkit ja erityisesti Italian nykyistä poliittista järjestelmää koskevat esimerkit, jotka ovat meille erityisen tärkeitä, koskevat pikemminkin poliittisen järjestelmän jälkeenjääneisyyttä kuin sitä, että poliittinen järjestelmä olisi kehittyneempi. Se, mitä Tronti alussa totesi, on hyvin mielenkiintoista: toimielinten ja poliittisten kerrosten välinen jakautuminen poliittisen alalla. Hän ei kuitenkaan palaa tähän erotteluun puheessaan. Haluaisin esittää tähän liittyvän kysymyksen. Kun puhutaan viiveestä, koskeeko viive kerrostumaa vai instituutioita vai molempia? Kun puhumme instituutioista, puhumme esimerkiksi parlamentaarisesta järjestelmästä tai byrokratiasta. Kun puhumme poliittisesta kerrostumasta, puhumme puolueista: esimerkiksi Italiassa puhumme kristillisdemokraattisesta puolueesta, hallitusjärjestelmän keskustalaisesta muodosta. Miten toimielimet ja poliittinen kerrostuma on todellisuudessa istutettu toisiinsa? Ja kun puhumme viivytyksestä, puhummeko molempien viivytyksestä vai emme?

Tronti: Tämä ongelma on varmasti olemassa. Nämä kaksi asiaa riippuvat luonnollisesti yksittäistapauksesta, sillä kumpikaan ei toimi aina samalla tavalla. Toisin sanoen on selvää, että institutionaalinen taso on hitaampi ja että sen sisällä on menneisyyden jäänteitä, jotka on murrettava, joskus väkivaltaisesti, kun taas poliittinen kerrostuma on ehkä ketterämpi siinä mielessä, että sitä voidaan ehkä muuttaa nopeammin, ja joka tapauksessa se ”hyppää” enemmän kuin instituutiot. Joissakin tapauksissa poliittisen autonomian sisällä voi jopa käydä kamppailua siinä mielessä, että esimerkiksi poliittinen kerrostuma, joka saavuttaa edistyneen tietoisuuden tason, joutuu kamppailemaan omien instituutioidensa jälkeenjääneisyyttä vastaan. Joskus on käynyt niin, että kapitalistista alkuperää oleva poliittinen kerrostuma ei ole kyennyt määräämään tiettyä aloitetta, koska sen käytettävissä olevat poliittiset instituutiot ovat olleet viivästyneitä. Näin on osittain myös täällä Italiassa. Puhumme joskus siitä, miten innovaation ja poliittisen aloitteen osatekijät ovat törmänneet esteeseen valtiokoneistossa. Sitten kun pääoma laajentaa poliittista kerrostumaa siinä mielessä, että se tuo hallituksen henkilöstöön elementtejä, joita on aiemmin pidetty perinteisen poliittisen kerrostuman ulkopuolisina — esimerkiksi puhumalla niin sanotusta vasemmiston avautumisesta ja muusta vastaavasta — tämä uusi poliittinen kerrostuma joutuu taistelemaan jälkijoukkojen kanssa. Lisäksi jotkut keskusta-vasemmiston kokemuksiin osallistuneet henkilöt, eräät sosialistiministerit, ovat sanoneet, että he huomasivat subjektiivisesti haluavansa tietynlaista politiikkaa, mutta samaan aikaan he joutuivat kohtaamaan sen toteuttamisen mahdottomuuden, koska byrokraattiset kuoret, hidas ja vaivalloinen lainsäädäntörutiini, poliittisen vallan läpinäkymättömät instituutiot… Mutta tämä on keskustelu, jota olisi tutkittava tarkemmin. Kyse ei ole siitä, että poliittinen olisi tämä kokonainen, absoluuttinen asia, vaan sen sisällä on eri puolia, joita on tutkittava…

Interventio: Haluaisin tietää, vastaako ilmaisu ”poliittinen kerrostuma” [ceto politico] ilmaisua ”poliittinen luokka” [classe politica], ja jos ei vastaa, mitä eroja näiden kahden ilmaisun välillä on.

Tronti: Voin vastata lyhyesti. ”Poliittinen luokka” on termi, joka on jo kodifioitu politiikkatieteissä; sillä on tarkka viitekohta, on olemassa erityisiä nimiä, jotka ovat teoretisoineet sitä. Sen käyttäminen tarkoittaisi siis lähes välttämättä viittaamista tiettyihin teoreetikoihin. ”Poliittinen kerrostuma” taas on nykyjournalismissa käytetty termi. Tästä syystä olemme tänään todistamassa jotain outoa: ”Poliittinen luokka” on saanut lähes halventavan merkityksen siinä mielessä, että kun sanomme ‘poliittinen luokka’, viittaamme niin sanottuihin puolueen työntekijöihin, kun taas ‘poliittisella kerrostumalla’ on joskus objektiivisempi merkitys siinä mielessä, että tätä ilmaisua käytetään osoittamaan vallan todellisia ylläpitäjiä, niitä, joilla juuri tällä hetkellä on valtaa.

Bobbio: Mielestäni sana ”kerrostuma” on nykyään parempi kuin ”luokka”. Mutta en tiedä syytä tähän kysymykseen.

Interventio: (Joku pyytää selvennystä käsitteeseen ”poliittinen kehitys” [italialainen toimituksellinen huomautus].)

Tronti: Kun puhun poliittisesta kehityksestä, on totta, että sen pitäisi olla johdanto kunnon keskusteluun; on totta, että todelliset ongelmat alkavat siitä, mihin keskusteluni päättyy. Mutta jos tämä jätetään sivuun, poliittinen kehitys voi mielestäni tarkoittaa esimerkiksi prosessia, jota olen kutsunut valtiokoneiston sopeutumiseksi pääoman tuotantokoneistoon, suuren, teollisen pääoman lakeihin. Emme sano tällä mitään uutta, koska se kuuluu itse suurpääoman merkittävän osan ohjelmaan, ei ehkä niinkään Italiassa, mutta varmasti muissa maissa. On kuitenkin jotakin muutakin: poliittinen kehitys vastaa mielestäni kapitalistista poliittista aloitetta, toisin sanoen sitä, mitä olemme joskus kutsuneet pääoman suureksi poliittiseksi aloitteeksi, joka valitsee strategian, joka ei ole vain taloudellisen kehityksen strategia — joka on implisiittinen, melkein objektiivisesti toteutunut sen teollisessa kehityksessä; sen sijaan se tekee perustavanlaatuisen strategisen valinnan, sanotaanko avoimesti luokkapolitiikkaa, joka on strategisesti pitkäaikaista, taktisesti käytettyä ja konkreettisesti edistettyä. Poliittinen kehitys tarkoittaa myös sitä, että pääoma luopuu vanhan ideologisen koneiston käytöstä, jolla on pohjimmiltaan taipumus peittää luokkapolitiikkansa, luokkaluonteensa. Ja näin ollen poliittinen kehitys tarkoittaa nimenomaan suhteen luomista uudelleen erityisesti luokkien perusvastustajaan, palkkatyöhön; suhteen, joka on avointa taistelua. Se on jotain, mitä on tehty, toistan, hyvin harvoissa tapauksissa. Ehkä Rooseveltin aikana oli jotain sellaista, ei niinkään Rooseveltin itsensä vaan hänen älymystönsä keskuudessa, jotain sellaista, jota esiintyy tiettyinä aikoina tiettyjen vallan ympärillä pyörivien älymystön jäsenten keskuudessa. Mutta pääoma ei ole koskaan tehnyt tällaista perustavanlaatuista valintaa, ja mielestäni tätä perustavanlaatuista valintaa ei kaiken kaikkiaan koskaan tulla tekemään. Jotta tällainen valinta voitaisiin tehdä, tämän strategisesti selkeän luokkapolitiikan on oltava työväenluokan toteuttamaa, ja työväenluokan on toteutettava se nimenomaan valta-asemasta käsin. Näin ollen näen poliittisen kehityksen jälleen kerran rajoillaan strategisen valinnan tuotteena, mutta työläisten strategisena valintana, johon pääoma on osittain alistettu, riippuen siitä, että kahden luokan välille luodaan erilainen voimasuhde.

Interventio: Poliittinen kehitys olisi näin ollen hyvin yksinkertaisesti sanottuna tiettyjen ylärakenteiden sopeutumista tiettyyn rakenteeseen. En kuitenkaan ymmärrä Trontin vastauksesta, miten työväenluokka liittyy tähän, koska kyse on kapitalistisesta poliittisesta kehityksestä. Haluaisin tietää, mitkä muuttujat ovat ominaisia tälle kapitalistisen poliittisen kehityksen ilmiölle.

Tronti: Sanoin, että tämä valtiokoneiston mukauttaminen on se, mitä nykyisin yleisesti ottaen määritellään poliittiseksi kehitykseksi. Sanoin myös, että voisimme tarjota poliittiselle kehitykselle toisenlaisen määritelmän, jossa luokkasuhde, poliittinen eikä ideologinen suhde, tehdään selväksi. Luokkakonflikti saatetaan siis, sanotaanko, puhtaalle tasolle, mitä pääoma ei tee, koska poliittisesti se on ehkä viivästynyt. Jotta tämä tapahtuisi, on välttämätöntä, että työväenluokka tekee tämän valinnan. Uskon, että työväenluokka osallistuu tähän, koska on sen edun mukaista valita avoin poliittinen suhde, avoin poliittinen konflikti, ei ideologinen, ei naamioitu, vaan sellainen, jossa kukin luokka kantaa luokkansa edun ja kantaa sen avoimesti. Jotta näin voisi tapahtua, on oltava tietynlainen valtiokoneisto. Tästä syystä meidän ei tarvitse sanoa ”ei” prosessille, jossa myös valtiokoneisto mukautetaan kapitalistisen tuotannon nykyaikaisiin tasoihin. Koska se edistää tätä erityistä poliittisen kehityksen muotoa.

Bobbio: Poliittinen kehitys on aina sidoksissa määrättyihin instituutioihin. Mitä instituutioita voidaan tietyn ajanjakson aikana pitää muita kehittyneempinä tietyn ongelman kannalta? Kun puhutaan poliittisesta kehityksestä, sanotaan esimerkiksi, että yleinen äänioikeus on kehittyneempi instituutio kuin rajoitettu äänioikeus. Poliittinen kehitys tarkoittaa siis tiettyjen instituutioiden käyttöönottoa, jotka näyttävät vastaavan paremmin koko yhteiskunnan kehitystä kyseisenä historiallisena ajanjaksona. Klassinen esimerkki on yleinen äänioikeus, joka edustaa kehittynyttä instituutiota siinä mielessä, että se vastaa koko yhteiskunnan tiettyä kehitystä tietyllä historiallisella hetkellä. Näin ollen voitaisiin sanoa, että parlamentaarinen järjestelmä on poliittisen kehityksen vaihe absoluuttiseen monarkiaan ja jopa perustuslailliseen järjestelmään nähden. Tämä on tavanomainen tapa, jolla puhumme poliittisesta kehityksestä. Mielestäni emme voi puhua poliittisesta kehityksestä sanomatta, mitkä toimielimet ovat sille ominaisia. Kun puhumme työväenliikkeen poliittisesta kehityksestä, mitkä ovat sille ominaisia poliittisia instituutioita? Ovatko ne niitä instituutioita, jotka pystyvät edustamaan tätä kehityksen hetkeä suhteessa porvarilliseen valtioon? Jos näin on, niin mitä instituutioita ne ovat? On olemassa suoran demokratian ongelma, on olemassa työläisneuvostojen ongelma. Toisin sanoen sanotaan, että kyseessä on poliittisen kehityksen vaihe, joka vastaa määrättyä yhteiskunnallista kehitystä, jota työväenluokka on vienyt eteenpäin määrätyissä historiallisissa olosuhteissa.

Interventio: Esitelmänsä lopuksi Tronti totesi, että nykyään työväenluokan sopiva järjestäytymismuoto on valtio. En ymmärrä, pitääkö työväenluokan tämän vuoksi valloittaa olemassa oleva valtio vai pitääkö sen organisoida itsensä valtioksi ja missä määrin jälkimmäinen — jos nämä olivat itse asiassa vaihtoehtoja — riippuu ensimmäisestä.

Tronti: Esityksen lopussa käyttämäni lause oli pikemminkin vitsi kuin tulevaisuudennäkymä. Tuon lauseen tarkoituksena oli vain palauttaa huomio takaisin työväenluokan ja valtion väliseen suhteeseen, tällä kertaa myönteisellä tavalla; toisin sanoen tätä suhdetta on tähän asti tarkasteltu kielteisesti, kun otetaan huomioon, että me kaikki olemme Leninin — samoin kuin Marxin, Marxin parhaimmillaan — teoretisoinnin lapsia valtiokoneiston murskaamisesta. Tämän teoretisoinnin mukaan työläisten kamppailun ensimmäinen tavoite on pääoman valtiokoneiston murskaaminen. Mielestäni tämän terminologian esittäminen uudelleen tänään ei edistä tutkimusta, koska kuten tiedämme, vaihtoehto, joko murskata koneisto tai käyttää sitä sellaisenaan, on historiallinen: toisaalta kommunistinen liike, toisaalta sosialidemokratia. Tämä vaihtoehto ei lopulta ole tuottanut kovinkaan paljon; se ei ole johtanut työväenliikkeen erityisen poliittisen tematiikan syventämiseen eikä johdonmukaisiin, historiallisesti arvokkaisiin tuloksiin. Olisi siis parempi voittaa tämä vaihtoehto pitämällä sitä historiallisena vaihtoehtona, jonka tapahtumien kulku on itse voittanut. Olisi ensinnäkin parempi asettaa samanaikaisesti työväenluokan ja valtion välisten suhteiden ongelma pääoman ja valtion välisten suhteiden ongelman lisäksi. Olisi toisin sanoen parempi tarkastella näitä toisiinsa kietoutuneita suhteita yhdessä, koska tähän asti ratkaisu on ollut yksinkertaistettu — siinä mielessä, että toisaalta oli olemassa pääoma valtioineen ja toisaalta työväenluokka, joka tunsi tämän sortokoneiston painostavan sitä, tämän koneiston, joka sen oli ennen kaikkea murskattava.

Ongelma osoittautuu kuitenkin monimutkaisemmaksi siinä mielessä, että huomaamme, että tämä niin sanottu valtiokoneisto, sen lisäksi, että se on tukahduttamisen paikka termin perinteisessä merkityksessä, on ennen kaikkea luokkien välisten erilaisten suhteiden välittäjä, ja tähän välitykseen sisältyy työväenluokan ja pääoman välinen suhde. Nyt, kun näemme pääoman käyttävän valtiota välitysmuotona omien sisäisten osiensa välillä, syntyy toinen ongelma: se, onko tämä välityspaikka jätettävä kokonaan pääoman käsiin vai eikö ennen tämän koneiston murskaamista ole ensin otettava tämä välityspaikka kokonaan tai osittain pois pääoman käsistä. Se, missä määrin tämäntyyppinen tulevaisuudennäkymä on nykyään mahdollinen, missä määrin se on mahdollinen joutumatta jo mainittuun tilanteeseen (eli sosialidemokratian klassiseen ratkaisuun) — nimittäin yritykseen soluttautua salaa valtiokoneistoon ja yrittää muuttaa sitä asteittain — kaikki tämä on varmasti ongelma. Mielestäni edes tämä ei kuitenkaan ole ratkaisu, joka olisi lopulta otettava vakavasti, koska sekin osoittautuu vanhaksi ratkaisuksi. Sen sijaan kyse on jälleen kerran luokkasuhteiden ongelman palauttamisesta poliittiseen kontekstiin, sen vallan kaksinaisuuden kannalta, joka on olemassa tehtaassa, yhteiskunnassa ja valtiossa mutta jota ei vielä ole olemassa valtion ja kaiken muun välillä. Tässä on ongelma: on katsottava, onko mahdollista nostaa tämä kaksinaisuus tälle tasolle; on pohdittava, onko mahdollista tehokkaasti levittää tämä kasvu — yhtäältä valtion ja toisaalta pääoman — siihen pisteeseen, että nämä kaksi tulevat edustamaan kahta eri luokkavaatimusta.

Bobbio: Minusta näyttää kuitenkin siltä, että jäljelle jää instituutioiden ongelma, ongelma siitä, millaisia instituutioita poliittiseksi luokaksi korotetulla työväenluokalla on. Nykyiset valtion instituutiot ovat mitä ovat. Jos ne todella jäävät jälkeen kapitalistisesta kehityksestä, miten niitä voidaan käyttää jatkokehitykseen? Ongelmana on uusien instituutioiden etsiminen. Tämä on siis uusien demokratiamuotojen, uusien demokraattisten instituutioiden ongelma. Periaatteessa työläisliikkeen pitkässä perinteessä syntyneet perustuslakiehdotukset ovat ehdotuksia tietyistä instituutioista: neuvostojärjestelmästä, suorasta demokratiasta, tietynlaisesta suhteesta talousneuvostojen ja poliittisten puolueiden välillä. Nämä kaikki ovat ongelmia, jotka mielestäni on otettava uudelleen keskusteluun, kun puhumme työväenluokasta poliittisena luokkana. Tätä kutsutaan uudeksi demokratiaksi. Tämä on myös vastaus kysymykseen poliittisesta kehityksestä. Tämä olisi edistyksellistä poliittista kehitystä, toisin sanoen kiistatonta poliittista kehitystä siinä mielessä, että uudet instituutiot parantaisivat nykyistä poliittista järjestelmää.

Intervention: Miten työväenluokan ja sen omien järjestöjen väliset suhteet muodostuvat tässä työväenluokan projektissa, jossa pyritään avaamaan tilaa yhtäältä valtion ja toisaalta pääoman välille?

Tronti: Ongelma on luonnollisesti vakava siinä mielessä, että emme todellakaan voi ajatella työväenluokan poliittista kasvua valtion tasolle ilman, että työväenluokka kehittää oman poliittisen organisaationsa ammattiyhdistysjärjestönsä lisäksi. Sanokaamme järjestäytyminen yleensä, kunnioituksesta perinteitä kohtaan. Mielestäni tämä ylimääräinen välitys — joka puuttuu tähän ongelmaan työväenluokan siirtymisestä kohti valtiota — on olennainen siinä mielessä, että tässä yhteydessä työväenluokan spontaaniuden on taipumus pienentyä. Toisin sanoen työväenluokan spontaaniksi kutsutun toiminnan, sen kamppailujen ja etujen merkitys ja panos vähenee laadullisesti riippumatta sen määrällisestä vähenemisestä. Tarvitsemme ylimääräisen välitystoiminnan, joka tietoisesti tuo tämän ongelman, ei työväenluokkaan, kuten kerran sanottiin, eli välitystoiminnan, joka vie puoluetietoisuuden työväenluokkaan, vaan tarvitsemme välitystoiminnan, joka vie sen ulos työväenluokasta, joka ottaa sen pois työväenluokasta, jotta se voidaan viedä kapitalistisiin instituutioihin. Ja tämä välitys on jälleen kerran välitys, joka on laajemmin poliittinen. Ja menisin vielä pidemmälle, vaikka se, mitä sanon, saattaa tuntua oudolta. Olemme tänään tämän keskustelun yhteydessä periaatteessa arvottaneet ”poliittisen autonomian” teemaa siinä mielessä, että sanomme: tämä on jotain, mikä kiinnostaa meitä myös luokkataistelun näkökulmasta, ja ajattelemme, että voimme käyttää sitä tavalla, joka integroi myös tiettyjä kapitalistisen puolen etuja. Sanoisin, että tämä poliittisen autonomia — ja tämä koskee esimerkiksi valtiota suhteessa pääomaan — on ulotettava koskemaan myös työväenluokan poliittisen järjestäytymisen muotoja suhteessa työväenluokkaan itseensä. Meidän on käytävä keskustelua — vaikka, toistan, se on meille hieman outoa — tuon puolueen poliittisen autonomian hetken arvottamisesta myös suhteessa työväenluokkaan, jopa suhteessa työläisten etuun. Miksi? Juuri siksi, toistan vielä kerran, että työväenluokan spontaaniuden merkitys vähenee laadullisesti tämän toisenlaisen poliittisen vallan valloitusprojektin edessä. Ja niinpä on entistäkin välttämättömämpi uusi välitys, välitys, joka ei ole enää kapitalistisen poliittisen kerroksen välitys, vaan jälleen kerran työläisten puolueen välitys, jopa suhteessa omaan alkuperäluokkaansa. Tarkoittaako tämä, että meidän on toistettava sama argumentti, jonka esitimme valtiosta suhteessa pääomaan, kun tulemme keskustelemaan puolueen ja työväenluokan välisestä suhteesta? Osittain kyllä. Mielestäni puolueen nykyaikaistaminen on todellinen ongelma, aivan kuten valtion nykyaikaistaminenkin. Toistan samat asiat, jotka olemme sanoneet valtiosta: tehokkuus, tuottavuus, yrittäjyys. Kaikki nämä asiat ovat nykyään asioita, joita meidän on vaadittava työväenluokan historiallisilta puolueilta. Ensimmäinen prosessi on puolueen nykyaikaistaminen, joka sitten korostaisi juuri sen kykyä emansipaatioon jopa työväenluokasta. Te sanotte: ei ole tarvetta, se on jo riittävästi emansipoitunut. On kuitenkin olemassa ongelma. On olemassa tämä myyttis-ideologinen viittaus, josta tulee joskus este. Tarvitaan sen sijaan sellaista liikkumisen vapautta, joka mahdollistaa kaiken mahdollisen aloitteen tekemisen tietynlaisen kapitalistisen vallan saattamiseksi kriisiin, vaikka ei aina viitattaisi rituaalisesti tiettyyn luokkatodellisuuteen.

Interventio: Uskon, että voimme olla yhtä mieltä polemiikista sitä käsitystä vastaan, jonka mukaan poliittisten instituutioiden kehittäminen annetaan ”lisäyksenä”, ”asteittaisena demokratisoitumisena”. Mutta en ymmärrä, miten voitte esittää tänään uudelleen sen, mikä minusta kuulosti ”pitkältä marssilta instituutioiden läpi”, pohjimmiltaan gramscilaisen projektin valtion valloittamisesta, joka on tarkoitus toteuttaa ”pitkän sodan” avulla. En myöskään ymmärrä, miten voitte jälleen ehdottaa keskustelua rakenteellisista uudistuksista juuri nyt, kun tämä projekti on kriisissä ja kun kukaan ei enää näytä uskovan siihen. Jopa Tronti puhuu Agnellille vastatessaan tarpeesta perustaa tämän päivän keskustelu ratkaisevaan kohtaan siitä, miten työvoimaa käytetään.⁴ Ja Tronti sanoo myös, että Agnelli, teollisuusmiehet ja heitä tukevat tahot eivät taistele näitä edistyksellisiä, asteittaisia valtion uudistamisprojekteja vastaan. Toisin sanoen haluan ymmärtää, miten Trontin kanta liittyy tuotantosuhteiden sisällä vallitsevaan todelliseen luokkakonfliktin tilaan.

Tronti: Tämä on mielestäni oikea vastalause. Oikein siinä mielessä, että olemme eristäneet ongelman, joka oli päähuolenaiheemme, ja viittaukset kaikkeen muuhun tehtiin satunnaisesti. En käynyt läpi kaikkien näiden ongelmien ja suhteiden historiaa. Kukaan ei ole minua vakuuttuneempi siitä, että tuotantosuhteet ovat pääoman sielu sen historian kaikissa vaiheissa. Ja juuri siksi olen aina pitänyt kiinni tästä aiheesta ja asettanut sen koko joukon tutkimusprojekteja keskiöön. Tänään yritin kohdata jotakin, jota meidän puoleltamme on aliarvioitu ja joka on likvidoitu liian nopeasti. Tämä tapahtui siinä muodossa, jossa me yleensä käsittelemme näitä asioita polemiikkimaisesti, eli kun muotoillaan ongelma, se muotoillaan terävimmässä muodossaan, yksipuolisesti. Ei yritetä laittaa kaikkia välitystapoja takaisin peliin, vaan ongelma otetaan esiin polemisesti, ja mitä raskaammaksi tehtävä muodostuu, mitä vaikeampi se on ratkaista, sitä parempi se on. Tällä tavalla me kohtasimme tämän ongelman. Syyt siihen, miksi käsittelimme sitä juuri tällä hetkellä, ovat toisenlaisia syitä.

Palautetaan mieleen luokan konflikti tällä hetkellä. Tutkimus, johon osallistuimme, alkoi kuusikymmenluvulla. Sen jälkeen on tapahtunut monia muutoksia. Mielestäni olemme nykyään luokkakonfliktin hetkellä, jolloin asian ydin on kaikkien kannalta — tässä vaiheessa sekä työläisten että kapitalistien kannalta — juuri se, mitä olemme tässä korostaneet. Olemme siirtymässä ajanjaksosta, jolloin luokkasuhde koettiin ennen kaikkea tuotantosuhteiden tasolla. Italiassa 60-luku oli pohjimmiltaan ja juuri tätä: suoranaista, ”puhdasta” luokkataistelua, epäpoliittista tai esipoliittista sanan perinteisessä merkityksessä; vaikka taistelu olikin poliittista saman sanan syvällisessä merkityksessä, siinä mielessä, että siinä otettiin uudelleen käyttöön kahden luokan väliset voimasuhteet ja muutettiin taistelevien luokkien välisiä voimasuhteita mielestäni työväenluokan eduksi. Ja mitä sitten tapahtui? Kapitalistinen reaktio esti liikkeen kasvun, ja se esti sen juuri siksi, ettemme kyenneet ymmärtämään tai käyttämään tätä kapitalistisen aloitteen tuona hetkenä omaksumaa maaston muutosta. Toisin sanoen, kun voimasuhteita tuotantosuhteiden tasolla muutettiin työväenluokan hyväksi, kapitalistinen osapuoli käytti tarkasti ja nimenomaisesti valtion poliittista tasoa niillä termeillä, joista olemme keskustelleet tässä: eli käyttämällä poliittista viivytystä valtiokoneiston instituutioissa, jotka olivat viivästyneitä, toisin sanoen suhteessa muuhun yhteiskuntaan. Tämä poliittisen viiveen käyttö toi uudelleen esiin kysymyksen niin sanotusta muodollisesta politiikasta, joka, kuten olemme nähneet ja väittäneet, ei itse asiassa ole lainkaan muodollista, koska havaitsemme jälleen kerran, että sillä on vaikutusta tuotantosuhteiden tasolla. Tämä kapitalistisen puolen toteuttama poliittisen kentän taantuminen, joka sitten merkitsee myös taantumista itse tuotantosuhteiden luokkataistelujen tasolla — mihin tämä on johtanut? Mielestäni se on johtanut nyt vastakkaisen reaktion olemassaoloon; toisin sanoen se panee jälleen liikkeelle jotain, joka oli väliaikaisesti jäänyt taka-alalle. Niin kutsutun suurpääoman tekemä aloite nousee jälleen kerran esiin poliittisten instituutioiden tasolla. Tämä poliittisen kentän taantuminen on jo periaatteessa täyttänyt tarkoituksensa: se on estänyt luokkataistelun kehittymisen, ja se on saattanut myös palauttaa luokkien väliset voimasuhteet sille tasolle, jolla ne olivat ennen 60-luvun suurta yhteenottoa. Juuri tästä syystä suurpääoman tasolla on jo nyt syntymässä uusi vaatimus: on luovuttava tästä poliittisen kentän viivyttelystä ja ryhdyttävä uudelleen poliittiseen kehitykseen. Toisin sanoen, tässä vaiheessa pääoman sisällä, kapitalistisella puolella, näemme, että pääoman edistyneiden ja jälkeenjääneiden osien välillä käydään taistelua niiden valtion luonteesta ja sisällöstä. Ja tämä on se ratkaiseva kohta, joka heidän on nyt ratkaistava. On todellakin hetkiä, jolloin pääoma joutuu jälleen kerran ratkaisemaan valtio-ongelman alusta alkaen, melkein alusta alkaen. Tässä vaiheessa kysyn itseltäni: pitääkö työläispuolen jatkaa tämän pääoman sisäisen ongelman huomiotta jättämistä ja jatkaa omanlaistaan kamppailua riippumatta siitä, mitä vastapuolen puolella tapahtuu? Miksi huolehtia tästä ja vaihtaa päämäärää, miksi muuttaa kantaansa? Olen aina pitänyt työväenluokan poliittista kamppailua ketteränä, joka on valmis jatkuvasti muuttamaan omia kantojaan ja hyppäämään maastosta toiseen. Meidän ei pitäisi koskaan, ei koskaan antaa itsemme sulkeutua yhteen maastoon, käydä jatkuvasti taistelua tuotannon tasolla — palkoista, työajoista, työoloista — aikana, jolloin pääoma on ratkaisemassa, ja sen on ratkaistava tavalla tai toisella, valtio-ongelma. Tämän ongelman jättäminen heille, koska se on heidän ongelmansa: tämä on poliittinen virhe!

Jotta emme aina antaisi muiden ehdottaa kamppailun teemoja ja maastoja, meidän on pystyttävä siirtymään ketterästi niille maastoille, jotka tulevat ratkaiseviksi tietyllä hetkellä. Mielestäni tänään on ratkaiseva kysymys, joka on tavalla tai toisella ratkaistava, jos haluamme elvyttää tietynlaisen edistyneen luokkataistelun myös tuotantosuhteiden tasolla. Kyse on muodollisluonteisesta poliittisesta ongelmasta, joka ei, toistan vielä kerran, ole se, mitä yksinkertaistettuna esitetään taantumuksellisena tai autoritaarisena vaarana. Sen sijaan on olemassa ongelma, joka kapitalistien on ratkaistava sen suhteen, miten heidän valtiokoneistonsa toimii. Työväenluokan on puututtava aktiivisesti tähän prosessiin. Sen on ehdotettava ja valittava yksi tai toinen ratkaisu; sen on esitettävä, jos mahdollista, toinen ratkaisu. Mielestäni sen on valittava päättäväisesti ja avoimesti modernisointiratkaisu, valtion poliittisten rakenteiden harppaus eteenpäin. Tämä on meidän huolemme täällä. Sitä, että tämä argumentti voi olla gramscilainen, en sulje pois mitä suurimmalla mahdollisella syyllä, mutta minusta ei vaikuta siltä, että tällainen viittaus olisi oikea. Kyseessä on täysin erilainen aihepiiri, täysin erilainen keskustelun taso, jota ei selvästikään ollut olemassa tuolloin, jota ei olisi voinut olla olemassa tuolloin. Varmistetaan, ettemme ole sulkeutuneet yhteen tiettyyn kamppailun maastoon, joka ei silloin olisi tietty maasto vaan pysyvä. Tiettyinä hetkinä on välttämätöntä osata poistua tuotantosuhteiden ympärillä käytävän kamppailun maastosta, osata poistua siitä, jotta voidaan tarttua ratkaisevaan poliittiseen ongelmaan, joka on sillä hetkellä kaikkein olennaisin. Muussa tapauksessa kärsimme tappion, ja kohtalokkaasti, koska emme joudu kohtaamaan valtion poliisin harjoittamaa sortoa vaan valtion, joka on ehkä erilainen kuin nykyinen, modernin valtion, jossa työväenluokalla ei ole ollut mitään sananvaltaa, jossa modernisaatioprosessia on johtanut, hallinnoinut ja vienyt eteenpäin yksinomaan kapitalistinen puoli, yksinomaan pääoman edistynyt osa. Tässä tilanteessa työläispuolen on määrä kestää tämä modernisaatioprosessi samalla tavalla kuin muissa suurissa, kehittyneissä, kapitalistisissa maissa. Juuri näin on käynyt: työväenluokka on eräissä tapauksissa tehnyt sen virheen, että se on antanut sulkeutua erityiseen kamppailuunsa, luonnolliseen kamppailuunsa, joka on tuotantosuhteiden kamppailu. Se ei ole osannut käyttää muodollista poliittista kenttää, ja se on luovuttanut itsensä tämän tappion varaan pitkällä aikavälillä; se on sallinut itsensä hävitä strategisesti, koska tappio tällä kentällä on strateginen tappio. Kun edessämme on uusi ja erilainen pääoman johtama valtio, emme puhu tappiosta palkkataistelussa (”hävisimme tämän sopimuksen, yritetään uudestaan kahden vuoden kuluttua”). Kyse on strategisesta, pitkän aikavälin tappiosta, koska se sulkee poliittisen taistelun mahdollisuuden pitkällä aikavälillä. Tämä on virhe, jota emme saa missään nimessä tehdä.

Interventio: Tämä väite johtaa paradoksaaliseen johtopäätökseen. Alussa polemisoit pääoman instituutioiden progressiivisen kohtalon käsitettä vastaan. Lopulta sanot sen sijaan, että järjestäytyneen työväenluokan tehtävänä on ehdottaa tätä samaa poliittisten instituutioiden edistyksellistä kehitystä. Näin päädyt ottamaan uudelleen käyttöön vanhan lähestymistavan, joka on porvariston hylkäämän demokratian lipun nostaminen. Jos tällä kannalla oli aiemmin oikeutusta, nykyään se on selvästi absurdi.

Tronti: Jätetään liput sikseen; liput ovat olleet poissa tästä koko keskustelusta jo jonkin aikaa. Epäröin edes keskustella tämän uuden poliittisen vallan sisällöstä, koska pelkään tuoda keskusteluun työväenluokan ”ikuiset arvot”. En halua laskeutua tälle maastolle, koska jo näiden asioiden sanomisen aloittaminen (”me kannatamme suoraa demokratiaa edustuksellisen demokratian sijasta; me kannatamme kaikkien valtaa”) tuntuu minusta väärältä — joten jätän mieluummin puhumatta niistä. Tämä tarkoittaa sitä, että ajatus porvariston hylkäämien vanhojen aatteiden palauttamisesta on täysin vieras tässä keskustelussa. Toistan kuitenkin sen, mitä sanoin aiemmin. Myönnän, että pääoma on taipuvainen hyväksymään työväenluokan panoksen tähän pääoman modernisointiin. En kuitenkaan ole tästä lainkaan pöyristynyt. Pikemminkin se ilahduttaa minua, koska se tarkoittaa, että työläispuolella on tilaa liikkeelle, joka on todellinen eikä utopistinen. Silloin kun pääoma ei ole taipuvainen antamaan tätä tilaa työläisille, se tarkoittaa, että tietty kapitalistinen yhteiskunta ei tarjoa mahdollisuuksia liikkeelle. Se, että tämä tila voi olla olemassa, ei tarkoita sitä, että kun pääoma antaa pienen aukon, on vältettävä menemästä siihen, koska pääoma on pirullisen ovela: hyväksytään kamppailu tuolla määrätyllä maastolla. Se tarkoittaa, että on olemassa mahdollisuus eräänlaiseen pakotettuun sisäänpääsyyn deterministiseen prosessiin. Viime kädessä kaikki poliittisen kamppailun lajit on johdettu tästä siinä mielessä, että mielestäni ainoa poliittisen kamppailun laji, joka on tehokas ja johtaa myönteisiin tuloksiin, on sellainen, jossa kahden luokan edut ovat tietyllä hetkellä avoimia siinä mielessä, että molemmat luokat voivat tietyssä vaiheessa olla kiinnostuneita tilanteen tietystä ratkaisusta. Tällöin tilanteen määrätietoinen ratkaisu tulee konkreettisesti mahdolliseksi. Kyse on voimasuhteiden käyttämisestä siten, että nähdään, kuka voittaa. Mutta vain tällaisissa tapauksissa poliittinen ratkaisu on todella saavutettavissa. Suljetuissa tilanteissa sitä on turha tavoitella. Ensimmäinen välttämättömyys on pitää tilanne avoimena ja liikkeessä. Jos kapitalistisen valtion nykyaikaistamisen ongelmaa ei olisi olemassa, en asettaisi sitä työläisten ongelmaksi. Esitän ongelman juuri siksi, että se on olemassa myös heille, ja siksi meidän on käytettävä tätä pääoman tarvetta sen kumoamiseksi. Tämä on normaali poliittinen kamppailu, jota käydään kapitalistisessa yhteiskunnassa. Vastakkaisia poliittisia tarpeita on kohdattava, ja määrätietoinen tavoite voidaan saavuttaa, kun sen ratkaisua haetaan kahta eri tietä. Kyse on siitä, kuka saavuttaa sen parhaiten ja kuka ensin.

Interventio: Tässä koko keskustelussa on kaikkein vaikeinta ymmärtää kahden keskeisen termin määritelmää. Eli kuka on Trontille työväenluokka ja, mikä vielä tärkeämpää, kuka on pääoma? En halua pyytää, että puhuisimme reaalisesta yleisesti; yleistämme jo liikaa. Haluan esittää kysymyksen, joka viittaa erityisesti nykytilanteeseen. Onko suurpääoma tällä hetkellä hallitus vai Giovanni Agnelli? Jos suurpääoma on hallitus, en ymmärrä, miten voimme puhua poliittisen autonomiasta, ja ennen kaikkea en ymmärrä, miten voimme puhua pääoman riistämisestä valtiolta, sillä se merkitsisi pääoman riistämistä itseltään. Jos sen sijaan suurpääoma on Giovanni Agnelli, voimme käydä tämän keskustelun: poliittinen autonomia on olemassa. Kuitenkin vain sillä edellytyksellä, että sanomme, että poliittisen autonomia on olemassa, koska se on jäljessä pääoman kehityksestä sen yleisten valmiuksien osalta. Jos suurpääoma on Giovanni Agnelli, se voi olla olemassa, koska hallitus on kauempana kuin Giovanni Agnelli. Tässä vaiheessa kamppailu valtion, poliittisen ja autonomian poistamiseksi pääomasta tulee täysin toissijaiseksi kysymykseksi verrattuna suhteeseen, joka työväenluokan on luotava Giovanni Agnellin kanssa. Se on suhde, johon voi sisältyä sekä aiemmin mainittu tunnettu ja rajoitettu kamppailu tuotannon sisällä että Agnellin tarjoaman yhteiskuntasopimuksen hyväksyminen. Tällä hetkellä on nimittäin kyse puuttumisesta pääoman edistyneemmällä tasolla, jotta voidaan estää tiettyjen asioiden tapahtuminen ilman työväenluokan väliintuloa. Minusta näyttää siltä, että jos lähdemme liikkeelle siitä lähtökohdasta, että kyse on pääoman riistämisestä valtiolta, joudumme kohtaamaan tämän dilemman, jota on tärkeää selventää.

Tronti: Tämä esimerkki on nykyään klassinen esimerkki, ja se kuuluu hyvin keskustelumme puitteisiin. On selvää, että nykyään emme voi sanoa, että suurpääoma on Andreotti-Malagodin hallitus; en usko, että kukaan voi sanoa niin.⁵ Toisaalta uskon, että se, mitä voisimme kutsua Agnellin ”poliittiseksi poistumiseksi”, johtuu juuri siitä, että Andreotti-Malagodin hallitus on olemassa. Toisin sanoen se on suurpääoman poistuminen, joka sanoo: ”Katsokaa, tämä poliittisen viivyttely, joka tähän asti oli meille hyödyllistä” — ja jota suurpääoma on itse käyttänyt omiin luokkatarkoituksiinsa — ”on karannut käsistä”. Siksi on aika ottaa esiin erilainen argumentti, erilainen poliittinen linja: on otettava esiin ongelma, joka koskee hallitustason mukauttamista suurpääoman välittömiin, strategisiin ja taustalla oleviin etuihin. Tämä on nyt se argumentti. Kun sanomme, että valtion ja pääoman välillä on kitkaa, eripuraa, tämä voi olla esimerkki, toistan, joka koskee paikallisia italialaisia kokemuksiamme. Se on kuitenkin myös klassinen esimerkki, juuri siksi, että se esitetään kaikkein elävimmin. On selvää, että työväenluokka kohtaa ennen kaikkea itse suurpääoman, toisin sanoen sen suora ja perustavanlaatuinen suhde suurpääomaan. Sattumalta suurpääoma joutuu kuitenkin tekemään poliittisen ehdotuksen valtion edistämiseksi, mukauttamaan valtiokoneiston omien, puolueellisten etujensa mukaiseksi, mikä sitten on sen mukauttamista tuotantokoneistoon yleensä. Kysyn: onko tämä ehdotus työväenluokan hylättävä vai hyväksyttävä? Puhun tässä samasta työväenluokasta, joka taistelee Agnellia vastaan, Agnellin työväenluokasta. Tässä näemme mielestäni työväenluokan ketteryyden, jonka ei missään nimessä pitäisi luopua kamppailusuhteestaan, ei missään nimessä pitäisi luopua antagonismisuhteestaan tuotantosuhteiden tasolla. Itse asiassa juuri näin tapahtuu tänään — toistan, klassisella tavalla, koska sattumoisin juuri tällä hetkellä käymme sopimuksellista, ammattiyhdistysten välistä kamppailua tuotannon tasolla. Toisaalta työväenluokan on, en sanoisi, että sen on hyväksyttävä, mutta sen on rohkaistava sellaista poliittista aloitetta, jota Agnelli ehdottaa tänään. Sen ketteryys perustuu juuri tähän, ja tästä syystä puhuin aiemmin poliittisen ja luokan järjestäytymisen välisestä riippumattomuudesta. Tässä on kyse erityistapauksesta, jossa luokan poliittisen organisaation pitäisi omaksua autonomia itse luokan edusta, työväenluokan edusta, ja tukea sellaisia poliittisia ehdotuksia, jotka tällä hetkellä tuottavat työväenluokassa vastakkainasettelua ruohonjuuritasolla. Toisin sanoen nämä kaksi etua ovat yhteneväiset siinä mielessä, että nykyään työväenluokan on tärkeää saada aikaan suotuisa sopimus, toisin sanoen muuttaa voimasuhteet jälleen kerran edukseen. Samaan aikaan työväenluokalle ei ole tärkeää vain se, että Andreotti-Malagodin hallitus kaatuu (koska ongelma ei ole vain tämä), vaan sen on myös käynnistettävä, toistan, valtion nykyaikaistamisprosessi, valtiokoneiston mukauttaminen, taistelun poliittisen kentän edistäminen, koska sekin on työläisten etujen mukaista – hyvä sopimus ei ole ainoa asia, joka on heidän etujensa mukaista. Ja niinpä tällä poliittisesti kypsällä ja poliittisesti ketterällä työväenluokalla pitäisi olla kyky taistella näillä eri alueilla. Haluammeko sanoa, että puolueen on saavutettava autonomia luokasta, että luokan on myönnettävä puolueelleen autonomia, jota se tarvitsee tehdäkseen tätä tukityötä suurpääoman hyväksi juuri tällä hetkellä? Sanokaamme – skandalisoiden kaikkia – jopa näin. Minun mielestäni on ehkä vielä oikeampaa sanoa näin. Tänään on kuitenkin oikeastaan oikein viitata tähän esimerkkiin juuri siksi, että sen avulla voimme konkreettisesti nähdä, miten tietynlainen poliittinen kamppailu kehittyy, miten tietynlaisen poliittisen kamppailun pitäisi itse asiassa kehittyä. Kyse on siitä, että pelataan eri tasoilla, eri pöydillä, ja sitten on oltava kyky pitää ne kaikki yhdessä. Kuten sanoimme aiemmin. Mikä on vaihtoehto tälle ratkaisulle? Toisaalta työväenluokka puolestaan jatkaa taisteluaan perustasolla, taisteluaan tuotantosuhteissa, palkkataisteluaan. Samaan aikaan me kaikki jätämme huomiotta poliittisen järjestyksen ongelmat, eli sen, että Agnelli sanoo, että tarvitsemme nykyaikaisen valtion, ja että tietty poliittinen kerrostuma, joka on tällä hetkellä vallassa, sanoo, että sen hetki ei ole vielä koittanut. Onko meidän jätettävä tämä huomiotta, vai onko meidän sitouduttava myös tämäntyyppiseen poliittiseen kamppailuun? Uskon, että jos emme sitoudu tämäntyyppiseen poliittiseen kamppailuun, niin löydämme itsemme yleisestä poliittisesta ratkaisusta, johon meillä ei ole mitään vaikutusvaltaa, johon työväenluokalla ei ole vaikutusvaltaa, ja näin ollen poliittisesta ratkaisusta, joka on varmasti tapahtunut työläisten etujen vastaisesti. Vaihtoehtona on, että sitoudumme täysin kamppailuun palkoista ja työehdoista ja sen jälkeen ehkä viemme taistelun Andreotti-Malagodin hallitukseen unohtaen, että suurpääomalla on vastaava aloite samantyyppistä hallitusratkaisua vastaan. Voisimme tehdä myös näin. Mielestäni tällä ei kuitenkaan saavuteta konkreettista poliittista tulosta, vaan jatkamme sellaista kamppailua, joka on parhaillaan käynnissä, nimittäin taistelua Andreotti-Malagodin hallitusta vastaan, joka sanoo: ”Ei, emme edes halua kuulla, mitä Agnelli sanoo, koska se ei ole tämän päivän ongelma; ongelma on suurten kansallisten ongelmien, Mezzogiornon ongelman ja muiden ongelmien ratkaiseminen”, vaihtoehtona suurpääoman aloitteelle tai sen puuttuessa.”⁶ Ongelma on esitetty, ja esitän sen vakavana: voiko kapitalistisessa yhteiskunnassa taistelu onnistua ilman myönteistä, käytännöllistä viittausta ainoaan politiikkaan, jolla voidaan saavuttaa konkreettisia tuloksia, eli suurpääoman johtamaan politiikkaan?

Debatti (jatkuu)

Interventio: Minusta vaikuttaa siltä, että monien esitettyjen kysymysten taustalla on jotain muuta. Toisin sanoen, miksi ette usko, että täysin työntekijälähtöinen aloite valtion ongelmasta on mahdollinen? Miksi väitteessänne ei ole näköpiirissä suoraa yhteenottoa? Vai miksi uskotte, että se on tuomittu häviämään?

Interventio: Saanko vastata? On olemassa yksi ainoa raja tai yksi tapa, jolla Trontin väite ei vastaa todellisuutta. Toisessa määritelmässä, jonka hän on antanut työväenluokan ja sen järjestöjen välisestä suhteesta — että työväenluokka myöntää tietyn autonomian omalle järjestölleen — jopa tämän korjauksen jälkeen työväenluokan ja niiden järjestöjen välille, joita työväenluokka tällä hetkellä tukee, jää kuilu. Kun otetaan huomioon tämä lähtökohta, mikä on se, mikä ei kohtaa? Tronti sanoo, että työväenluokka voi hyväksyä myös tämän maaston ja voi taistella siellä; tai pikemminkin nyt hän sanoo, että työväenluokka hyväksyy avoimen vastakkainasettelun maaston. Sanoisin sen sijaan, että juuri näin ei tapahdu; siksi on perusteltua olla näkemättä tämän suoran, avoimen vastakkainasettelun mahdollisuutta. Emme ole enää vuonna 1969.⁷ Olemme vuonna 1972, jolloin tilanne on aivan toinen. Silloin jotkut ajattelivat, että yhteenoton hetki oli koittanut. Tänään näin ei todellakaan ole. Mutta vielä vähemmän voidaan sanoa, että työväenluokka olisi tänään valmis luopumaan välittömästä luokkaintressistään, joka on edelleen sopimus, koska työväenluokka ei tee niin. Se ei myöskään ole taipuvainen taistelemaan tämän puolueellisen kapitalistisen suunnitelman tukemiseksi valtion nykyaikaistamiseksi. Miksi? Koska siltä puuttuu jälleen kerran oma väline. Trontin väite edellyttää, että työväenluokka on saanut takaisin oman organisatorisen välineensä. Tällä hetkellä työväenluokalla ei ole omaa organisatorista välinettä. Ja niinpä on jälleen kerran olemassa epäselvä tilanne siitä, pitäisikö kapitalistinen provokaatio hyväksyä vai ei. Agnelli, pitäessään suuria puheita, provosoi suoraan työväenluokkaa avoimeen vastakkainasetteluun, koska hän tietää, miten nämä asiat tapahtuvat. Mutta FIATin työväenluokka vastaa hänelle ”ei”. Jos te kaikki olisitte kokeneet vuoden 1969 ilmapiirin, jolloin työväenluokka suoraan ennakoi rajoja, modaliteetteja ja määräaikoja, kun se teki kaiken sen, mitä se teki. Tänään näemme sen sijaan, että se ei hyväksy taistelua, ei uudistusten maastossa eikä sopimustasolla. Se ennakoi jo, jos niin sanotaan, näitä suhteita kaikkeen muuhun; se on jo luopumassa omista luokkansa eduista huolimatta siitä, mitä Tronti sanoi aiemmin siitä, että se ei pysty luopumaan niistä. Käytännössä se kuitenkin käyttäytyy näin. Työntekijöiden keskuudessa ei ole taistelutahtoa, ainakaan sen perusteella, millainen suhde minulla on FIATin työntekijöihin. Jos kapitalistinen viittaus on edelleen Agnelli, työväenluokan viittaus on edelleen FIATin työntekijät. Ei lähdetä etsimään muualta. Ja niinpä sanoisin, että aihe on otettava uudelleen esille näillä ehdoilla. Ei ole mitään mahdollisuutta yhteenottoon, ei ole edes mahdollisuutta työväenluokan käyttämään valtiota, koska ennen kuin työväenluokka voi ottaa valtion haltuunsa — ja tämän Tronti sanoi — ennen kuin se voi vaikuttaa valtion muutokseen, sen on muutettava omaa organisaatiotaan. Muuten tämä ei toimi.

Bobbio: Olen Trontin kutsuneen tutkijaryhmän kanssa erityisen kiinnostunut poliittisen autonomian aiheesta. Kysyn itseltäni, onko meillä kaikilla riittävän selkeä käsitys siitä, mitä tämä muotoilu tarkoittaa, muotoilu, jota nykyään lähes kaikki toistavat, vähän kuin iskulause. Se on yksinkertaisesti ilmaus, jolla polemisoidaan, jolla reagoidaan aiempaan muotoiluun, joka on peräisin yhdestä Marxin mahdollisista tulkinnoista, joita Tronti korosti: nimittäin poliittisen ei-autonomiasta, poliittisesta riippuvaisena. Tämä on ongelma, johon meidän on tavallaan vastattava: onko poliittinen riippumaton vai riippuvainen? En ole täysin vakuuttunut siitä, että voimme puhua poliittisen autonomiasta yksinkertaisesti siksi, että, kuten Tronti sanoi, taloudellisen rakenteen ja poliittisen järjestelmän välillä vallitsee eräänlainen lähes jatkuva epäsynkronia siinä mielessä, että poliittinen järjestelmä on joskus liian kaukana edellä ja yleensä liian kaukana jäljessä. Minusta näyttää pohjimmiltaan siltä, että jos haluamme palauttaa keskustelun Trontin ilmaisemaan asiaan, meidän on aloitettava tästä uudelleen. Meidän on selvitettävä, voidaanko autonomian käsitettä tulkita tässä mielessä, eli siinä mielessä, että on olemassa kaksi rinnakkaista historiaa, kuten Tronti sanoi, jotka eivät aina osu yksiin, jotka eivät ehkä melkein koskaan osu yksiin, koska poliittinen järjestelmä voi joskus olla edistyneempi ja joskus kauempana takana. Olisi mielenkiintoista tietää tarkalleen, mitä tarkoittaa, että poliittinen järjestelmä on kehittyneempi, ja missä tapauksissa voidaan sanoa, että poliittinen järjestelmä on kehittyneempi. Koska esimerkkinä käyttämämme tapaus — viittaus Italian poliittiseen järjestelmään — on tapaus, jossa poliittinen järjestelmä on jäljessä. Minkä historiallisten tapahtumien kohdalla voimme sanoa, että poliittinen järjestelmä on edistyneempi? Viittaammeko esimerkiksi suuriin poliittisiin persoonallisuuksiin, jotka jollain tavalla ennakoivat aikaa? Viittaammeko Cavouriin, Bismarckiin, bonapartistiseen järjestelmään? Jos emme anna esimerkkejä, on vaikea ymmärtää, mitä tarkalleen ottaen tarkoittaa se, että poliittinen järjestelmä on kehittyneempi kuin taloudellinen järjestelmä. Toisaalta on suhteellisen selvää, mitä tarkoittaa, että poliittinen järjestelmä on jäljessä taloudellisesta järjestelmästä. Mietin nyt, voimmeko ratkaista tämän poliittisen autonomian ongelman näissä viivästymissä, näissä eroavaisuuksissa. Minusta näyttää siltä, että näitä eroavaisuuksia voitaisiin pitää myös pelkkänä todisteena poliittisen järjestelmän mahdollisesta riippumattomuudesta talousjärjestelmästä. Mutta puhtaana ja yksinkertaisena todisteena se ei selitä meille miksi.

Esitän juuri tämän kysymyksen. Jos emme hyväksyisi mitään eroavaisuuksia, jos olettaisimme, että poliittisen järjestelmän ja taloudellisen järjestelmän välillä on sattumaa, sopeutumista ja vastaavuutta, sanoisimmeko tässä tapauksessa, että poliittinen järjestelmä on itsenäinen vai että se ei ole? Kysyn itseltäni, annetaanko todiste autonomiasta pelkästään eroavaisuuksien avulla vai oletetaanko, että sopeutumista ei tapahdu koskaan. Mutta jos sopeutumista tapahtuu, tarkoittaako se, että poliittinen järjestelmä ei ole autonominen? Minulla ei tietenkään ole vastausta. Minulle tämä lähestymistapa ongelmaan antaa vain aihetta esittää useita kysymyksiä, jotka vaikuttavat erittäin mielenkiintoisilta, mutta joita on samalla syvennettävä ja selvennettävä. Historiallisesta näkökulmasta katsottuna ihmettelen, eikö ilmaisu ”autonomia” ole lopulta liian voimakas, jos olemme varmoja vain siitä, että kyseessä on kuilu, eroavaisuus ja joskus jopa sattuman mahdollisuus. Näin voi olla erityisesti silloin, kun väitämme, että jopa poliittisen järjestelmän jälkeenjääneisyys suhteessa taloudelliseen järjestelmään on taloudellisen järjestelmän kannalta funktionaalista. Jos näin on, tämä tarkoittaa sitten, että poliittinen järjestelmä ei koskaan ole itsenäinen, siinä mielessä, että se olisi riippumaton: jos ”se palvelee”, jos se on ‘funktio’, niin tämä tarkoittaa, että se on riippuvainen.

Mistä tämä teoria poliittisen autonomiasta on peräisin? Se syntyy liberaalin valtion kriisistä, siirtymästä liberaalista valtiosta hyvinvointivaltioon, sosiaalivaltioon ja keynesiläiseen valtioon.⁸ Toisin sanoen se syntyy sellaisen valtion kriisistä, jota pidetään jonkinlaisena välineenä suhteessa kansalaisyhteiskuntaan, sen ideologian kriisistä, jonka mukaan kansalaisyhteiskunta on ensisijainen valtioon nähden — ideologian, jonka kaikki edellisen vuosisadan poliittinen filosofia jakoi, sekä kapitalistisen yhteiskunnan arvostelijat, kuten Marx, että kapitalistisen yhteiskunnan apologeetat, mukaan lukien erityisesti Spencer. Spencerille valtio on vain hyvin pieni väline, jonka on varmistettava, että kansalaisyhteiskunta voi toimia mahdollisimman hyvin taloudellisten lakien avulla. Näin ollen liberaalin valtion muodostumisen aikana tämän tilanteen ideologinen vaikutus sekä tämän valtion kriitikoille että puolustajille oli, että valtio oli kansalaisyhteiskunnan väline eikä siksi autonominen. Voimme siten selvästi ymmärtää Marxin kannan tuona nimenomaisena ajanjaksona. Marxin muotoilu on selvästi reaktio sen täydelliseen vastakohtaan. Koska Marxiin, toisin sanoen Hegeliin asti, vallitseva poliittinen teoria oli poliittisen ensisijaisuuden teoria: kaikki poliittinen teoria, kaikki klassinen poliittinen filosofia Hobbesista Marxiin on poliittisen ensisijaisuuden teoriaa. Käänne tapahtuu 1800-luvun alussa, kun porvarillinen yhteiskunta alkaa vapautua valtiosta. Mutta Hegeliin asti valtio on ensisijainen: kansalaisyhteiskunta ei ole muuta kuin luonteeltaan enemmän tai vähemmän ohimenevien suhteiden kokonaisuus, jonka yhdistäminen tapahtuu valtiossa. Siksi edellisen vuosisadan alussa tapahtuu tämä käänne: valtion ensisijaisuudesta siirrytään kansalaisyhteiskunnan ensisijaisuuteen valtioon nähden (Saint-Simon jne.). Nuoren Marxin teoria on upotettu tähän kontekstiin. Voimme siis myös ymmärtää, miksi Marx olisi korostanut tätä kumousta, jopa niin, että valtio marginalisoitui hieman liikaa. Ymmärrämme tämän juuri siksi, että tämä on tilanne, tämä on se hetki — sekä ideologian että todellisuuden kannalta — jolloin kansalaisyhteiskunta heittää kahleensa irti teollisen vallankumouksen alussa, ja tämä on se, mikä asettaa ongelman näillä ehdoilla. Valtio näyttäytyy yksinkertaisesti välineenä, jonka avulla kansalaisyhteiskunnassa kehittyvät voimat voidaan toteuttaa parhaalla mahdollisella tavalla.

Toisaalta teoria valtion autonomiasta nousee esiin siirryttäessä liberaalista valtiosta hyvinvointivaltioon, kun yleisen äänioikeuden ja massojen mobilisaation avulla valtiolta vaaditaan jotain enemmän kuin mitä liberaalilta valtiolta vaadittiin: puuttumista talouteen ja sosiaalisia toimenpiteitä, jotka edellyttävät valtavan hallintokoneiston kehittämistä. Klassisen liberaalin valtion tehtävä oli pelkästään rikosoikeudellinen (poliisivaltio jne.). Tarkkaan ottaen hallintokoneisto olisi voinut jopa kadota. Kun valtiolta alettiin vaatia koko joukko palveluja, jotka sitten ovat myös poliittisia välityksiä, syntyy poliittisen autonomian ideologia. Poliittisen autonomia voi siis tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että valtiolta vaadittu vaatimus on muuttunut ja siten myös valtiokoneisto on muuttunut.

Minusta on mielenkiintoista seuraava seikka: miten voidaan todistaa — koska väitän, että autonomia on nykyään pelkkä ideologia — että valtio on todella autonominen? Mitä se voi tarkoittaa konkreettisesti? Millaista konkreettista tutkimusta voimme tehdä tämän kaavan testaamiseksi, jotta se voidaan muuttaa ideologiasta teoriaksi? Uskon, että tätä ei voida tehdä muuten kuin tutkimalla konkreettisesti sitä, mitä kutsutaan järjestelmän tuotoksiksi, toisin sanoen järjestelmän päätöksiä.⁹ Toisin sanoen meidän on otettava tietty ajanjakso järjestelmästä — esimerkiksi Italian poliittinen järjestelmä 60-luvulla — ja katsottava, mitä poliittisia päätöksiä hallitus, parlamentti ja hallintojärjestelmä tekivät. Kyse on siitä, että katsotaan, mitä päätöksiä kukin näistä kolmesta valtakeskittymästä teki ja mikä suhde on näiden päätösten, puolueista tulevien tai niiden suodattamien vaatimusten ja niin sanotusti ruohonjuuritasolta tulevien vaatimusten välillä. Minusta tämä näyttää olevan olennainen seikka, kun ajatellaan empiirisen — jos haluamme, historiallisen — todistusaineiston antamista siitä, mitä voidaan nykyään pitää poliittisen autonomiana.

Interventio: Minulla on joitakin vastaväitteitä Trontin argumentaatiota vastaan, joka on itse asiassa erittäin kyvykäs yritys sanoa jotakin uutta ja johdonmukaista.¹⁰ Mielestäni hänen kunnioituksensa marxismi-leninismiä kohtaan estää häntä kuitenkin tekemästä harppausta kohti täysin uutta kantaa, uutta kantaa, jossa olisi ehkä teoreettisen seikkailun vaara, mutta joka päästäisi lopullisesti pois 1800-luvulta, tai paremmin sanottuna utopian valtakunnasta. Tarkoituksesta riippumatta, kun otetaan esille keskustelu vallan voittamisesta, nousee väistämättä esiin — ei meidän keskuudessamme vaan yhteiskunnallisesti, yleisellä tasolla — kysymys vaihtoehtoisesta valtiomallista, mikä avaa portit kaikille ideologioille, jotka ovat kerrostuneet työväenluokan ympärille. Halusimme tai emme, tilanne on tämä. Osoittautuu myös vaikeaksi erottaa tätä keskustelua kahdesta historiallisesti ehdotetusta valtiovallan voittamisen muodosta: sosialidemokraattisesta tyypistä (kuten Tronti sen määritteli, salakavalasti valtiokoneistoon tunkeutumisesta) ja Leninin valtiokoneiston murskaamisesta. En halua sanoa tertium non datur, että on hyödytöntä etsiä kolmatta tapaa. Ongelmana on kuitenkin nykyään tietää, pitäisikö tätä tietä jatkaa haarautumalla jommastakummasta klassisesta lähestymistavasta, yhdistämällä ne uudelleen vai etsimällä muualta. Tronti ehdottaa aivan oikein ”työväenluokan poliittista puoluetta” välineeksi tähän, jolloin työväenluokka antaa tälle puolueelle autonomian poliittisen vallan valloittamiseksi. Mutta juuri tämä puolue puuttuu. En sano tätä sen banaalin huomion vuoksi, että PCI ei vastaa tätä mallia.

Jos näin olisi, ongelma vain siirtyisi, koska silloin ongelmana olisi pakottaa kommunistinen puolue palaamaan tähän malliin. En halua nostaa esiin sellaisia vastaväitteitä, joita saattaa spontaanisti nousta esiin niille, joilla on minimaalinen tietämys PCI:n todellisuudesta ja mahdollisuuksista toteuttaa tämä tavoite, koska voisi vastata, että politiikan tekeminen tarkoittaa myös taistelua vaikeasti saavutettavien tavoitteiden puolesta — mitä järkeä siinä muuten olisi? Vastalause, jonka haluan kuitenkin esittää Trontin väitteestä — joka osittain ottaa vastaan Bolognan esityksen ehdot — tämä puolue-ehdotus ei voi toteutua sillä rannalla, jonne hänen oma teoreettinen matkansa oli hänet tuonut.¹¹ Tarkoitan siis, että Lenin Detroitissa ei ole edes etäisesti ajateltavissa.¹² Toisin sanoen huomasin Trontin argumentoinnissa seuraavan ristiriidan: pääoman ja valtion välisen suhteen tasolla hän on valinnut kaikkein edistyneimmän kansainvälisen ulottuvuuden, kun taas poliittisen ehdotuksen tasolla hän on valitettavasti pitäytynyt puhtaasti kansallisella tasolla. Joku voisi luonnollisesti vastata tähän sanomalla, että hän ja me huomaamme toimivamme tässä maassa tai tarvitsevamme tai haluavamme toimia poliittisesti tässä maassa. Mutta juuri tästä syystä uskon, että tiettyjä asioita aliarvioidaan keskustelussa poliittisen autonomiasta pääoman suhteen.

Erityisesti tässä keskustelussa aliarvioidaan kapitalistien selviytymistä ja niiden painoa valtiolle. En todellakaan halua antaa tässä yhteydessä uskottavuutta fasistista reaktiota koskevalle keskustelulle. On kuitenkin otettava huomioon, missä määrin näillä selviytymiskeinoilla on tietty painoarvo valtiollisten instituutioiden tasolla. Näin on Italiassa, mutta vielä enemmän näin on kansainvälisellä tasolla, jossa on rinnakkain erilaisia tuotantotapoja, aasialaisesta tuotantotavasta nomadismiin ja heimolaisuuteen. On totta, että voidaksemme täysin ymmärtää ristiriidan, meidän on tarkasteltava sitä siellä, missä se on täysin kehittynyt, ja näin ollen meidän on tarkasteltava poliittisen autonomiaa täysin pääoman sisäisenä ristiriitana. Tältä osin olisi ehkä hyödyllistä tarkastella uudelleen erästä elementtiä Bolognan kemianteollisuutta koskevasta kriittisestä keskustelusta. Kemianteollisuus, jossa pääoman orgaaninen koostumus on suuri, on osa pääomaa, jolla on taipumus vanhentua helposti, koska se on vastustuskykyinen teknologisia innovaatioita kohtaan. Kerran rakennettua kemiantehtaan rakennetta ei voida muuttaa asteittain, vaan se voidaan korvata kokonaan. Autotehtaassa sen sijaan tehtaan omia vanhentuneita koneita voidaan rakentaa jatkuvasti uudelleen, ja tekniikoita ja malleja voidaan muuttaa. Etyleenin tuotanto voi tuottaa vain etyleeniä. Koneiden osia voidaan korvata, mutta ei koko tuotantokiertoa. On totta, että näin ei voida tehdä myöskään mekaanisessa teollisuudessa. Voimme kuitenkin sanoa, että se on teknisten innovaatioiden suhteen kaikkein joustavin — emmekä missään tapauksessa ole kiinnostuneita keskustelemaan uusista tavoista valmistaa autoja.

Haluan tässä yhteydessä mainita lyhyesti myös toisen Bolognan esittämän väitteen, joka koskee työväenluokan gettoutumista passiivisen penkillä istumisen [dal panchinismo] aiheuttamana näkymänä. Enkä sano tätä ironisoidakseni, vaan ottaakseni selkeän askeleen kohti vanhojen skeemojen — tässä tapauksessa leniniläisen — kriisiytymistä. Eikö Bolognan väite ole kenties äärimmäisessä tapauksessa yritys pelastaa Leninin henki? Katsokaa, miten tämä kehys ymmärtää amerikkalaisen työväenluokan; siellä törmää jälleen kerran ”kansaan”. Ainoa tapa tuoda Lenin Detroitiin on hypoteesata työväenluokan muuttuminen kansaksi ja vallankumouksen muuttuminen ghetoksi. Todellakin, sanotaan, että ainoa paikka, johon Lenin on Amerikassa laskeutunut, on ollut ghetto, jossa tosiaan ei ole kyse luokkataistelusta vaan ainoastaan valkoisen imperialismin, rotuvähemmistöjen sortajan, vastaisesta taistelusta. Jos katsomme tarkkaan, huomaamme jälleen kerran, että puute ei ole typerissä epigoneissa, vaan mestarissa itsessään. Lenin ei kyennyt edes rantautumaan Englantiin, koska hän ei koskaan esittänyt argumentteja, jotka koskivat työväenluokkaa sellaisena kuin se oli olemassa, vaan hän keskittyi sen sijaan perusteluissaan luotavaan työväenluokkaan.

Lähdetään liikkeelle Kommunistisen Internationaalin kolmannen kongressin linjasta ja käydään läpi, miten Venäjän mallia vietiin — ei siinä huonossa merkityksessä, jossa ääriainekset sen tuohon aikaan ymmärsivät (kommunististen puolueiden bolsevisointina), vaan siinä merkityksessä, että esikapitalistisille maille tehtiin ehdotus nopeasta tai ainakin nopeammasta muuttumisesta kapitalistisiksi maiksi.¹³ Tämä argumentti ei tietenkään voi olla kiinnittämättä työväenluokkaa, sillä se koskee sen omaa kasvua. Mutta kun tämä argumentti kiinnitetään kuin pakkopaita jo kehittyneeseen työväenluokkaan, se yksinkertaisesti kieltäytyy siitä. On totta, että kehityksessä on keskipisteitä. Mutta juuri tässä kohtaa leniniläinen ehdotus on toiminut jarruna mahdollisimman tehokkaasti. Otan tässä yhteydessä uudelleen käyttöön kaavion, joka esitettiin jo Bolognan kanssa käydyssä keskustelussa. Poliittisen pääoman autonomia on toki kapitalistisen syklin uusi muoto, mutta nämä uuden pääoman sykliset kriisit johtuvat työväenluokan autonomiasta omista historiallisista organisaatioistaan. Pääoman on pakko omaksua poliittisia tehtäviä ensimmäisessä persoonassa (vrt. Agnelli), koska työväenluokka on jo onnistunut irtautumaan omista organisaatioistaan globaalilla tasolla; se liikkuu jo poliittisessa maastossa.

Emme voi olla huomaamatta, että maailmanlaajuinen työväenluokka on jo saavuttanut sen taktisen ketteryyden, jonka Tronti antaa uudelle puolueelle. Siirtymä palkkamaastosta työtä vastaan käytävään taisteluun tapahtui silmiemme edessä siitä hetkestä lähtien, kun palkkataistelu oli vallalla. FIATin työntekijät eivät nykyään kamppaile palkan puolesta vaan työtä vastaan. He eivät ole hylänneet palkkatyömaata, he ovat vain siirtäneet sen väliaikaisesti syrjään, koska he tietävät, että he eivät voi nykyään saada enempää kuin mitä pääoma on valmis antamaan — mikä muuten vastaa lähes täysin sitä, mitä työväenpuolue tänään vaatii. Poissaolo ei ole keino, jolla pääoma saadaan auki, vaan työväenluokan taistelun muoto, joka ei hajota sitä gettoutuneeksi, ei mitään tekeväksi proletariaatiksi, nimenomaan siksi, että se on työväenluokan taktinen valinta, joka siirtyy takaisin palkkamaastoon heti, kun tilaisuus tarjoutuu.

Tämän maaston avulla voimme paremmin nähdä, miten länsimainen työväenluokka on saavuttanut homogeenisuuden sosialististen maiden työväenluokan kanssa, joka on jo vuosia tehnyt tämäntyyppisen valinnan, jonka määrittelisin strategiseksi, kamppailla työtä vastaan. Tämä selittää suurten järjestelmien kohtaamisen ja neuvostovallan yrityksen siirtää oma työväenluokkansa palkkamaastoon. Näin voi myös tapahtua. Mutta työväenluokka tulee myös tuohon taktiseen ketteryyteen siirryttäessä kamppailumaastosta toiseen.

Mitä muuta tässä vaiheessa voidaan sanoa työväenluokan autonomiasta suhteessa sen omiin poliittisiin muotoihin kuin että tämä autonomia koskee myös meitä, kun ehdotamme ja ehdotamme uudelleen poliittisen järjestäytymisen malleja? Jääkö tässä vaiheessa siis jäljelle vain todellisen tarkastelu? Sanoisin ”ei” siinä mielessä, että ainoa todellinen tavoite, jonka voimme asettaa itsellemme, on vapauttaa työväenluokka lopullisesti sen päälle kertyneistä ideologisista ja poliittisista kuorista — myös työväenluokan ideologiasta puolueena. Meidän on toisin sanoen lopullisesti vapautettava itsemme tästä rajoittavasta parista ”poliittinen = puolue”. Meidän on lopullisesti poistettava tämä 1800-luvun puolueen selviytyminen. Mitä sitten jää jäljelle? Työväenluokka toisaalta ja pääoma toisaalta, molemmat riippumattomina omista instituutioistaan, vastakkain suoraan, ilman välityksiä tai vääristymiä. Entä valtio? Tässäkin asiassa meidän on vältettävä turvautumista vanhoihin marxilais-leninistisiin teorioihin, jos haluamme selkeyttä. Meidän on hyväksyttävä käänteinen vaihtoehto sille, että hylkäämme rakenteen ja ylärakenteen välisen mekanistisen identtisyyssuhteen; toisin sanoen meidän on hyväksyttävä puolueellinen kapitalistinen argumentti, joka koskee valtiota luokkaristiriitojen välittäjänä. Tämä ei tarkoita, että meidän on hyväksyttävä valtio sellaisena kuin se on, eikä varsinkaan sitä, että meidän pitäisi tarjota vaihtoehtoja. Sen sijaan meidän pitäisi nähdä, miten kahden luokan välinen konflikti voi muuttaa valtiota.

Interventio: Eilen esittelemänne yhteiskuntamallin kohta, joka vaikuttaa minusta kaikkein vaikeimmalta, kaikkein pakollisimmalta, koskee työväenluokan ja työväenliikkeen välistä suhdetta ja sitä millainen autonomia työväenliikkeen (puolueen ja ammattiyhdistyksen) ja työväenluokan itsensä välillä pitäisi olla. Sanomasi mukaan, kun työväenluokan pitäisi tehtaan tasolla — eli tuotantosuhteiden tasolla — säilyttää konfliktivaikutteinen voimansa ja antikapitalistinen aggressiivisuutensa muuttumattomana, niin poliittisen järjestelmän tasolla, poliittisen autonomian tasolla, työväenluokan pitäisi saavuttaa järjestäytymisensä autonomia ja antaa järjestöilleen riittävästi tilaa valtion työläisjohtamisen projektille. Minulle on todella vaikea sovittaa yhteen tätä pitkää välitysketjua, jonka kautta työväenluokka toisaalta taistelee pääomaa vastaan — ei takapajuista pääomaa vastaan vaan historiallisesti ajanmukaista pääomaa vastaan — ja toisaalta välitysketjun toisessa päässä se valvoo operaatiota, jonka tarkoituksena on funktionalisoida itse pääoma, joka on samantyyppinen poliittinen elin, jota vastaan se kamppailee tuotantosuhteissa.

Jos työväenliikkeen ja valtion välisestä suhteesta tulee hallinnollinen, järkeistävä, kapitalistisia viivytyksiä poistava suhde, minusta näyttää siltä, että välitysketju on todella aivan liian pitkä ja että sen ääripäissä on kaksi toisiinsa nähden ristiriitaista tosiasiaa, joita ei siis voida ratkaista yksinkertaisesti tällä muotoilulla työväenluokan autonomiasta järjestöihinsä. Tässä vaiheessa en kykene ymmärtämään, mikä suhde työväenluokan ja työväenliikkeen välillä on, jos sellaista ylipäätään on olemassa; se on aivan liian pitkä välitysketju.

Interventio: On vaikea puhua kysymättä kysymyksiä, mutta yritetään. Kohta, jonka ympärillä koko keskustelu pyörii, on tämä, nimittäin työläispuolen poliittisen autonomia työväenluokasta [l’autonomia del politico di parte operaia dalla classe operaia]. Mielestäni tämä on melko looginen seuraus eräästä erityisestä seikasta, joka esitettiin, aivan oikein, työväenliikkeen aiemmista kokemuksista. Leninistä kirjoitettaessa sanotaan, että hän ei varsinaisesti lähde liikkeelle luokkaintresseistä, että hän ei lähde liikkeelle kamppailuista eikä halua lähteä liikkeelle taisteluista, vaan että hän kamppailee jos jonkinlaisella niin molemmille luokille yhteisessä maastossa — tämä, jos olen ymmärtänyt oikein, saattaa olla analoginen tilanteelle, johon voisimme sijoittaa työväenliikkeen nykyään, aikana, jolloin on meneillään tietynlainen kapitalistisen valtion uudistus, valtion kapitalistisen päivittämisen merkityksessä. Tässä tapauksessa on ehkä totta, että työväenliike voi viedä eteenpäin tämäntyyppistä mallia riippumatta sen yhteydestä taisteluihin.

Mutta asia on toinen: tämä työväenliikkeen aloite valtion uudistamiseksi herättää kaksi epäilystä. Ensinnäkin, näemmekö tämän päivän työväenliikkeessä erityisen historiallisen muodostelman, joka kykenee kantamaan tämän painon? Toiseksi, kykenevätkö nykyiset kokoonpanot viemään tätä eteenpäin estämättä tai lykkäämättä työläisten kamppailun tasoa? Onko Italiassa nykyään olemassa kokoonpanoja, jotka voivat taata, että ne pystyvät kulkemaan tätä tietä mahdollisimman pienin sitoumuksin ja takaamaan työväenluokalle tuoton?

Jos näin ei ole, kysymykseni kuuluu: millaista poliittista työtä täällä voidaan tehdä tämänkaltaisten tulevaisuudennäkymien edistämiseksi — jotka voivat olla sellaisia, jotka voimme hyväksyä, ja sellaisia, jotka ovat taktisesti oikeita? Tässä olen pitkälti samaa mieltä sen kanssa, mitä Gobbi sanoi aiemmin, eli että ainoa poliittisen työn tyyppi, jota tässä vaiheessa voidaan tehdä, voi olla sellainen, jossa poistetaan kuoppia, jossa käydään väkivaltaista taistelua ideologiaa vastaan näiden historiallisten organisaatioiden osalta.¹⁴ Ja sitten kaikki nämä keskustelut — luokka-autonomiasta, poissaoloista ja teollistamisesta — voitaisiin ottaa uudelleen esille sen jälkeen. Jotta tällainen hanke olisi käytännöllinen, meille tänä päivänä, sen on edettävä tätä tietä, koska en löydä tapaa jatkaa tätä keskustelua sillä minimaalisella, vaadittavalla varmuudella, että se sitten palaisi takaisin, luokan pariin.

Interventio: Minusta näyttää kiistattomalta, että paitsi Italiassa myös kansainvälisesti työväenluokan järjestöjen ja työväenluokan itsensä välillä on eroja, jotka kasvavat. Jätetään Italian tapaus hetkeksi sivuun. Jos tarkastelemme kansainvälistä tasoa, huomaamme, että nyt enemmän kuin koskaan on totta, että työväenliikkeen järjestöt ovat todella välityshihnoja, jotka välittävät pääoman tarpeet työväenluokan kautta.

Kommunistisen puolueen toiminta Italiassa ei kuitenkaan ole viime vuosina, ja nykyään enemmän kuin koskaan, erilaista; kommunistisen puolueen ongelmana on pohjimmiltaan työväenluokan jatkuva vähentäminen poliittisesta luokasta taloudelliseksi luokaksi, jopa rakenneuudistusten ja itse valtion uudistamisen kautta. Lisäksi voimme keskustella siitä, missä määrin kommunistinen puolue edustaa työväenluokkaa kokonaisuudessaan. Mielestäni työläismassan ja PCI:n edustaman työläisryhmän tarpeiden välillä on kasvava ero. PCI ei enää edusta toimistotyöntekijöiden todellisuutta. Tai paremminkin kaikki pyrkimykset rationalisoida PCI:tä — ja tässä yhteydessä haluaisin kysyä Trontilta, miten hänen ehdotuksensa eroaa konkreettisesti PCI:n sisällä käynnissä olevasta rationalisoinnista — törmäävät lopulta seuraavaan ristiriitaan: Tästä näkökulmasta katsottuna meidän on mielestäni kysyttävä, mitä sitten tarkoittaa se, että työväenluokka delegoi tehtäviä omalle organisaatiolleen (edellyttäen, että se on oma organisaationsa), ja missä määrin sen sijaan voi olla totta, että pääoma delegoi PCI:lle, puolueelle, joka kerran oli työväen puolue, tehtävän edustaa pääomaa itseään, olla siirtovyö, olla osa valtiota.

Interventio: Lähdetään liikkeelle olettamuksesta, että kehittynyt pääoma käy nykyään kamppailua järkeistääkseen valtiota, joka on yhteneväinen työväenluokan etujen kanssa. Ennen kaikkea on oltava selvää, että tämä lähentyminen, jos se on olemassa, ei merkitse sitä, että työväenluokka luopuu taistelunsa maaperästä siirtyäkseen toiselle maaperälle — jos se on jotain muuta, se on jotain enemmän. Toiseksi meidän on lisättävä, että kysymyksessä pääoman valtiorationalisoinnista on monia asioita, joista työväenluokka ei varmasti saa välitöntä hyötyä. Tämä rationalisointivaatimus esitetään, jotta voidaan poistaa joukko kansalaisyhteiskunnan tasolla esiintyviä toimintahäiriöitä, joilla on vaikutuksia tehtaan tuottavuuteen.

Jos haluamme löytää kiinnostuksen kohteiden yhteneväisyyden, meidän on etsittävä sitä toisenlaisesta maastosta. Toisin sanoen kysymys valtion rationalisoinnista tarkoittaa ennen kaikkea kiltojen ja etuoikeuksien poistamista valtiokoneiston sisältä. Se tarkoittaisi siis palkkatyön tuomista valtioon ja siten työväenluokan kamppailun muotojen, menetelmien ja joskus jopa sisällönkin tuloa. Kaikki tämä voisi olla uutta maastoa — mutta pitkällä aikavälillä, koska lyhyellä aikavälillä en näe, miten tämä rationalisoinnin vaatimus voi johtaa välittömästi todennettaviin tuloksiin.

Toisenlainen yhteensattuma saattaa löytyä vaatimuksesta teollistumisen uudelleen käynnistämisestä, jota eri ryhmät esittävät — toisin sanoen teollistumisen uudelleen käynnistämisestä ensisijaisesti työväenluokan laajentuneena lisääntymisenä ja siten myös sen työväenluokan vastakkainasettelun laajentuneena lisääntymisenä, joka nykyään vallitsee suurissa yrityksissä. Ehkäpä juuri tällä maastolla voimme löytää muodon, joka on yhteneväinen työväenluokan edun kanssa. Pohjimmiltaan meillä on vaatimus valtiosta, poliittisesta kerrostumasta, joka on pitkälle kehittyneen pääoman tasolla ja siten, jos niin haluatte, pisimmälle kehittyneiden työläisten taistelujen tasolla, pisimmälle kehittyneiden luokkasuhteiden tasolla. Minulle ei kuitenkaan ole selvää, miten voimme ottaa tämän pois pääomalta. Työväenluokan passiivisuuden pitäisi opettaa meille tässä asiassa jotakin: passiivisuus kannustaa pääomaa tekemään aloitteen tällä alueella, näyttämään kätensä.

Halusin kysyä jotakin muuta: Tronti puhui puheessaan vain pääoman itsensä välitystoiminnasta, pääoman vanhimpien kerrosten kanssa. Onko näin todella, vai eikö ole myös totta, että pääoma toimii usein myös esikapitalististen etujen välittäjänä? Tronti piti itsestään selvänä, että pohjimmiltaan esikapitalistisia kerroksia ei enää ole olemassa. Jos on totta, että kaikki on sisällytetty pääoman kiertokulkuun, on kuitenkin mahdotonta viitata kaikkeen takaisin pääomaan. Mitä tulee Italian poliittisen alikehittyneisyyden ongelmaan [sottosviluppo] yleensä, minulla on sellainen vaikutelma, että jopa pääoman edistyneimmälläkin osalla on taipumus ajatella, että tämä ei ehkä ole ongelma, jota voidaan ratkaista Italian mittakaavassa. Agnelli vaatii edelleen, että Italian alikehittyneisyyden ongelma — ei pelkästään taloudellinen alikehittyneisyys — voidaan ratkaista vain laajemmassa eurooppalaisessa kontekstissa, alueellisena ongelmana. Tämän pitäisi sitten johtaa meidät siirtämään keskustelu laajemmalle alueelle, jossa perinteisten työväenliikkeen instituutioiden välitystoiminta ei toimi yhtä hyvin, jos ammattiliittoja ei oteta huomioon.

Pyydän myös selvennystä: Tronti puhuu aina suurpääomasta. Onko kyse vain ulottuvuuksista vai tarkoittaako suurpääoma kehittynyttä pääomaa? Montedison on myös suurta pääomaa, mutta Montedisonilta ei ole tullut tiettyjä rationalisointivaatimuksia samalla tavalla kuin muilta suurpääoman aloilta, eikä se ole sattumaa.¹⁵

Interventio: Kysymys poliittisen autonomiasta, joka nousee esiin joka käänteessä — mitä se todella tarkoittaa? Se voi tarkoittaa monia asioita. Ensinnäkin yritän sanoa jotain hyvin ilmeistä, joka ei ole valkoista eikä mustaa, ei porvarillista eikä proletaarista: valtiolla on nykyään joitakin välitystehtäviä suhteessa pääoman eri tasoihin ja erityisesti suhteessa työväenluokkaan ja pääomaan, ja tämä johtaa poliittisen tiettyyn autonomiaan. Tämä vaikuttaa minusta avoimelta salaisuudelta. Tai se voi viitata johonkin muuhun, nimittäin siihen, että marxilaisten laatima vanha suhde rakenteen ja ylärakenteen välillä ei ole enää voimassa; siinä mielessä, että meillä ei ole enää yhtä rakennetta ja yhtä ylärakennetta vaan todellisuudessa kaksi rakennetta, jotka on käännetty päälaelleen, mikä tekee mahdolliseksi sen, että instituutiot valvovat pääomaa ja niin edelleen. Minusta tämä näyttää olevan argumentti, joka kulkee menshevikeistä Liu Shaoqiin ja aina PCI:hen asti — joten haluaisin hieman selvennystä tähän.

Poliittisen autonomia tarkoittaa kuitenkin jotain muuta, koska minusta näyttää siltä, että on olemassa historiallisia vaiheita, joissa poliittisen autonomia vahvistuu, eli voimakkaan muutoksen vaiheita, vallankumouksellisia vaiheita. Leninismi, maolaisuus — mitä ne ovat, jos eivät vahvistuksia poliittisen autonomiasta suhteessa taloudelliseen, massojen subjektiivisen tahdon noususta todellisuuteen? Tästä näkökulmasta katsottuna poliittisen autonomia on vallankumous. Ja tämä on ainoa merkitys, jossa voin hyväksyä tämän käsitteen poliittisen autonomiasta. Itse asiassa menisin vielä pidemmälle: ainoa Leninin näkökulma, joka tuntuu minusta nykyään hyväksyttävältä, on juuri tämä poliittisen autonomian näkökulma, politiikan ensisijaisuuden näkökulma. Mistään muusta — ja olen samaa mieltä Gobbin kanssa — ei ole enää hyötyä. Gobbi sanoi kuitenkin jotain mielenkiintoista, josta kannattaa keskustella: minusta vaikuttaa siltä, että Gobbi ei puhunut niinkään poliittisen autonomiasta vaan autonomiasta irti poliittisesta siinä mielessä, että kun kapitalismi tunnustaa instituutioiden riittämättömyyden, se ottaa tehtäväkseen tehdä politiikkaa ensimmäisessä persoonassa. Gobbi lisäsi myös, että on olemassa työväenluokan autonomia irti poliittisesta, eli työväenluokan vetäytyminen [ritrarsi] poliittisesta ymmärtäen poliittisen olemassa olevan yhteiskunnan kytkentäkeskukseksi. Tämä työväenluokan vetäytyminen poliittisesta on ilmeisesti uusi tapa, jolla työväenluokka tekee politiikkaa. Mielestäni tämä on peruskäsite koko lähihistorian ymmärtämiselle ja käsite, josta meidän on aloitettava analyysimme.

Vielä yksi viimeinen asia, ja mielestäni tämä on kysymys, joka on esitettävä suoraan Trontille. Trontin on selitettävä, onko hänen sanomisillaan eroa vai ei — ja ehkä en ole ymmärtänyt mitään, ja sitten hän voi kutsua minua kretiiniksi ja kertoa minulle sen — miten hänen sanomansa liittyy tai ei liity menshevikkien, Liu Shaoqin, Berlinguerin jne. teorioihin. Luulen todellakin, että olen ymmärtänyt hänet vakavasti väärin, koska nämä asiat vaikuttivat minusta lähes erottamattomilta.

Yhteenveto

Tronti: Meidän on otettava uudelleen käyttöön tämä tunnettu ja nykyään hieman väärinkäytetty termi ”poliittisen autonomia”. Meidän on tässä vaiheessa otettava se uudelleen esiin hyvin kriittisesti, kun tarkastelemme myös kaikkien täällä läsnäolijoiden panosta.

Toistaiseksi todettakoon tämä: tämän asiakirjan otsikko — ”poliittisen autonomia” — on yhden tähän nuorten tutkijoiden ryhmään kuuluvan opinnäytetyön otsikko, joten se on peräisin tästä tekstistä, jota kaikki teistä eivät tunne. Tässä vaiheessa sanoisin: alistetaan tämä termi kritiikin kohteeksi — eikä vain termi, vaan käsite. Tämä kritiikki ehdottaa mielestäni viime kädessä, että luovumme termistä. Miksi? Koska se on termi, joka on vaarassa pelastaa vanhan teeman, kun taas koko sen taustalla oleva ja siihen sisältyvä argumentti kallistuu — jos yleensäkään jotain — päinvastaiseen suuntaan. Sen tavoitteena oli tunnistaa uusia tutkimuspolkuja — ei kuitenkaan vielä uusia polkuja käytännön toimintaa varten (ja tähän asiaan palaamme vielä) — tutkimuspolkuja, jotka ovat uusia suhteessa tiettyyn perinteeseen, perinteeseen, jota olemme kiistanalaisesti kutsuneet ortodoksiseksi marxismiksi ja johon sisällytämme jopa niin sanotun vallankumouksellisen marxismin. Luulen, että olemme kaikki enemmän tai vähemmän samaa mieltä tästä: koska nykyaikaistamisesta puhutaan niin paljon, joudumme kohtaamaan tarpeen nykyaikaistaa myös tiettyjä analyysivälineitä, jotka meille on periytynyt siitä, mikä on nyt valitettavasti myös kulttuurinen perinne. Ja tämä perinne, jonka yhä useammat ihmiset nykyään hyväksyvät (jopa niin, että he pääsevät akatemioihin ja yliopistoihin täydellä kunnialla) — tämä kulttuurinen perinne on itse marxilainen perinne kaikkine terminologioineen ja koko käsitteellisine puitteineen.

Joskus analyysia työstäessämme huomaamme, että tämä terminologia, tämä käsitteellinen kehys ei auta meitä, vaan pikemminkin vahingoittaa meitä. Huomaamme, että se on tutkimuksen este, este, joka meidän on aika ajoin ylitettävä. Lähdetään siis uudistumisen tielle ja uudistetaan myös tietyt analyyttiset ja käsitteelliset välineet sillä uhalla, että kyseenalaistetaan ne, joihin olemme eniten kiintyneitä — ei niinkään marxilainen traditio, vaan tämän perinteen klassinen isyys: nimittäin itse Marxin hahmo ja työ. Puheenvuorossamme teimme tämän selväksi ehkä ensimmäistä kertaa, vaikka näitä esi-isiä vastaan oli tehty muutama, tuskin tunnustettu kaiverrus (parricide, kuten te kaikki muistatte); ensimmäistä kertaa täsmensimme, miten joistakin näistä käsitteistä voitaisiin luopua. Löysimme näiden käsitteellistysten heikon kohdan juuri politiikan teoriasta — toisin sanoen marxilaisen politiikan kritiikistä. Siellä näimme juuret sille, mitä myöhemmin tapahtui tässä poliittisen tutkimuksen perinteessä, sillä siihen, mikä oli mielestäni Marxissa varsin ohutta, ei lisätty paljon muuta niin sanotun politiikan kritiikin osalta.

Tästä hyppääminen päinvastaiseen suuntaan, toisin sanoen terminologian käyttäminen, joka on täysin päinvastainen kuin tämä — kuten juuri termi ”autonomia” — on vaarallista. Nämä riskit olivat ilmeisiä keskustelussamme. Termi vie koko aiheemme — koko ongelmamme — ja vääristää sen jossain määrin, johtaa meidät järjestämään koko päättelymme käsitteiden ja teemojen ympärille, jotka eivät ole omiamme, teemojen, jotka tunnistamme vastustajamme teemoiksi — vaikka sijoittaisimmekin ne vaihtoehtoiseen kulttuuriin, vaihtoehtoisiin terminologioihin ja käsitteellisiin kehyksiin. Mielestäni voimme helposti luopua tästä termistä ja tunnustaa, että siinä saattaa olla myös ideologinen muoto, sen ideologisoituminen porvarillisen kulttuurin ja ideologian käsissä; tunnustaa, että tässä käsitteessä saattaa olla myös jälki poliittisesta utopiasta. Ja tämä on jotakin sellaista, joka on vierasta politiikan kritiikille sellaisena kuin me sen ymmärrämme, kritiikille, joka todellakin vastustaa kahta asiaa: ideologista prosessia ja utopistista ratkaisua.

Meidän on aina varottava tällaisia tutkimustuloksia, koska ne ovat samoja, joihin työväenluokan ajattelu on niin usein langennut, samoja, joilla on ollut niin kohtalokas vaikutus työväenluokan käytännön toimintatapoihin.

Voidaanko tälle poliittisen autonomian käsitteelle kuitenkin antaa teoreettinen määritelmä? Tässä kohtaa heräävät ensimmäiset epäilyt. Ongelma on: onko tämä autonomia aina olemassa, vai onko se olemassa vain tietyissä tapauksissa? Onko poliittista autonomiaa olemassa silloin, kun instituutiot ovat jäljessä vai silloin, kun ne ovat edistyneet kaikkeen muuhun nähden? Vaihtoehtoisesti, voimmeko puhua autonomiasta silloinkin, kun kaksi, hyvin tunnettua, rinnakkaista historiaa osuvat yksiin? Jos jätämme termin ”autonomia” syrjään, mielestäni näiden kahden alueen välinen erityinen ero — niiden eroavaisuus, niiden erillisyys — johtuu kapitalistisesta yhteiskunnasta, ja minun silmissäni näyttää siltä, että sen pitäisi olla olemassa joka tapauksessa. Toisin sanoen, ei ole kyse vain poliittisen viivästymisestä tai etääntymisestä suhteessa yhteiskunnalliseen, mikä korostaa sen erityisyyttä; pikemminkin sen erityisyys on, sanoisin, luonnollinen tosiasia — aineellinen tosiasia — joka historiallisesti luonnehtii porvarillisia poliittisia instituutioita ja niiden sisällä toimivaa poliittista kerrostumaa. Tämä on kvalifikaatio, jonka haluaisin esittää. Voimme joka tapauksessa ymmärtää tämän erityisyyden, joka todellakin selittää sekä sen, että on olemassa viivytys, että sen, että on olemassa pulttaaminen eteenpäin. Se voi selittää sen, mikä sitten kiinnostaa meitä edelleen, nimittäin sen, että tätä erityisyyttä voidaan käyttää käytännölliseen, vaihtoehtoiseen hankkeeseen: poliittisten instituutioiden käyttöön, joka on erillinen siitä käytöstä, jota pääoma tavallisesti käyttää yhteiskunnassaan, yhteiskunnallisissa suhteissaan, tuotantosuhteissaan — joita me emme joka tapauksessa voisi ottaa pääomalta.

Merkittävä piirre, jota mielestäni on korostettava, on seuraava: tuotantosuhteiden, yhteiskunnallisten suhteiden tasolla emme voi ajatella työväenluokan olevan hallitsevassa asemassa; vaikka kyllä, meillä voi olla tapauksia — historiallisesti meillä on ollut tapauksia — joissa kahden luokan väliset voimasuhteet tuotantosuhteissa ovat työväenluokalle suotuisia. (Meillä on ollut joitakin tämäntyyppisiä historiallisia tapauksia, eikä ollut sattumaa, että nämä olivat niitä, joita tarkastelimme, joita jatkoimme paljastamaan; joissakin tapauksissa luimme uudelleen tietyistä amerikkalaisen työväenluokan kamppailumuodoista, käymme niitä uudelleen läpi tietyssä mittakaavassa — ja tietty italialainen työväenluokka 60-luvulla voi myös olla tässä avuksi). Joissakin historiallisesti erityisissä tapauksissa meillä on siis työväenluokalle suotuisa voimasuhde tuotantosuhteissa ja siten myös yleisissä yhteiskunnallisissa suhteissa. Nämä ovat kuitenkin täysin erityisiä historiallisia tapauksia. Emme voi sanoa, että tuotantosuhteissa olisi erityinen mahdollisuus työväenluokan herruudelle, koska nimenomaan ja historiallisesti koko kapitalistisen yhteiskunnan kehitysprosessissa olemme nähneet, että tuotantosuhteita hallitsee yksi puoli: niitä hallitsee pääoma. Mielestäni työväenluokka ei voi hallita näitä suhteita pitkällä aikavälillä, historiallisesti ja strategisesti. Työväenluokka voi voittaa tuotantosuhteiden sisällä käytävän kamppailun vain satunnaisesti; strategisesti se ei voita, ja strategisesti se on joka tapauksessa alistettu luokka.

On totta, että tästä näkökulmasta voimme luoda uuden tuotantosuhteiden historian, niin että voimme sanoa, että kapitalistisen yhteiskunnan historiassa ei ole yhtä luokkaa, joka aina hallitsee, ja toista luokkaa, jota aina hallitaan. Tämä yksinkertainen näkemys kapitalistisesta yhteiskunnasta, jossa työväenluokka, sikäli kuin sitä aina riistetään, on aina alistettu luokka, on mielestäni väärä historia. Meidän on tarkasteltava myös niitä hetkiä kapitalistisen yhteiskunnan historiassa, joissa näin ei ole ollut.

Näin syntyy käsitys kapitalistisesta yhteiskunnasta, joka poikkeaa siitä, mitä on osittain oletettu, myös tässä tapauksessa perinteen perusteella. Syntyy käsitys kapitalistisesta yhteiskunnasta, joka liikkuu myös poliittisesti perustavanlaatuisella tasolla, toisin sanoen tehtaan tasolla — tieteellisen tehdaskäsityksen mukaisesti. Toistan kuitenkin, että emme voi missään tapauksessa ajatella strategista, työväenluokan hallintaa tuotantosuhteista. Meidän on siis väistämättä jälleen kerran siirrettävä keskustelun maastoa.

Keskustelu kapitalistisen yhteiskunnan poliittisen kentän erityispiirteistä tavoittelee teoreettisesti (koska valitettavasti keskustelemme teoreettisella tasolla); voimme valitettavasti vain manipuloida käsitteitä – vaikka haluaisimmekin, emme voisi manipuloida ja liikuttaa luokkia, sillä olemme täällä, rajoittuneet näihin rooleihin) ymmärrystä siitä, miten kapitalistisessa yhteiskunnassa tämä poliittisen maaston erityisyys, jos sallimme sen, voi tarjota mahdollisuuden poliittiseen hallintaan tietyllä ajanjaksolla, pitkällä ajanjaksolla — siis aidosti strategisen suunnitelman mukaisesti — ei vain ja aina pääomalle, vaan myös sen välittömälle vastapuolelle. Ei ole sattumaa, että vallankumouksellinen marxilaisuus on siirtynyt tälle alueelle.

Se, mitä edellinen toveri sanoi, on oikein: jos voidaan sanoa, että poliittisen autonomiaa ei vain teoretisoitu vaan että sitä myös harjoitettiin, se tapahtui niissä vallankumouksellisten murtumishetkissä, jotka todella tapahtuivat ja onnistuivat, vaikkakin vain välittömästi, vaikkakin strategisesti ne koottiin uudelleen joksikin muuksi. Toisin sanoen se, mitä kutsumme poliittisen maaston erityisyydeksi, on tietyissä tapauksissa osunut yhteen vallankumouksellisen teon kanssa. Ja tämä johtuu siitä, että aina kun asetamme kapitalististen tuotantosuhteiden todellisen ja tehokkaan muutoksen ongelman, toisin sanoen todellisen muutoksen, ja otamme siten kumouksellisen, vallankumouksellisen aseman – sillä hetkellä esiin nousee jälleen kerran ja väistämättä poliittinen maaperä. Koska tuolloin meidän on tartuttava ainoaan maastoon, jossa voimme luoda voimasuhteen, ei hetkellisesti sopimusneuvotteluissa, vaan strategisen, pitkän aikavälin vision pohjalta.

Voimme strategisesti suunnitella pitkän aikavälin hallintaa vain tällä poliittisella maaperällä, toisin sanoen vain, jos otamme pääomalta sen todellisen valtakoneiston, toisin sanoen sen valtion. Tämän ongelman korostaminen, tämän poliittisen erityisyyden korostaminen niissä tapauksissa, joissa se toimii — tai paremminkin niissä tapauksissa, joissa se on toiminut — tarkoittaa myös sitä, että poliittisesti suhteutetaan historialliset tapahtumat, jotka ovat osuneet yhteen välittömästi voitokkaan, vallankumouksellisen toiminnan kanssa.

Missä mielessä tällaista terminologiaa — poliittisen maaston käyttöä — pitäisi sitten vaatia takaisin? Mielestäni se on otettava käyttöön tietyssä mielessä. Jos me tänään valitsemme tämän nimenomaan poliittisen maaston, voimme tehdä sen vain, jos aiomme tehdä siitä pitkäaikaisen ja kestävän, kun jätämme sivuun kaiken ideologian, kaikki mahdolliset vallankumoukselliset ideologiset koneistot. Toisin sanoen emme voi ottaa ongelmaa uudelleen käyttöön sellaisena kuin se on esitetty tietyissä menneisyyden vallankumousmalleissa. Miksi? Koska nykytilanne ei ole enää sama ja koska historialliset kokemukset ovat opettaneet meille, että niissä paikoissa, joissa vallankumous on omaksunut poliittisen erityispiirteen varsinaisessa merkityksessä — mutta erityisten hukattujen tilaisuuksien perusteella, kapitalistisen poliittisen kerrostuman epätäydellisen välittämisen perusteella, joka juuri tästä syystä on tarvinnut korvaamista — juuri näissä tapauksissa on ollut välitöntä vallankumouksellista menestystä, taktisia voittoja, mutta pitkällä tähtäimellä strategisia tappioita. Jälleen kerran, näissä tapauksissa he olivat tulleet toimeen vain tämän poliittisen erityispiirteen kanssa. Toisin sanoen ne eivät olleet päässeet uusiin sopusointuihin niiden suhteiden kanssa, jotka kykenevät toimimaan pääoman ja tämän poliittisen erityisyyden välillä, toisin sanoen pääoman ja sen valtion välillä. Ehkä näissä tapauksissa politiikan autonomiaa oli liioiteltu. Ehkä sitä liioiteltiin niiden pelatessa vain yhdellä maastolla. Toisin sanoen he eivät nähneet, miten tämä poliittisen maaston käyttö voisi olla pitkällä aikavälillä voitokasta, koska se oli samanaikaisesti yhteneväinen kapitalistisen edun kanssa ja toisaalta taas toisaalta työväenluokan edun kanssa. Tässä päästään ongelmien solmuun, joka on mielestäni hyvin sekava, mutta joka, kun se on kerran avattu, voi auttaa meitä ymmärtämään asioita paremmin.

Meidän on ensin lähdettävä liikkeelle tosiasioista. Tähän asti tutkimuksessamme meillä on ollut kapitalistisesta yhteiskunnasta käsitys, jota kutsuisin monoteistiseksi. Teimme siis vain vähän uudistaaksemme marxilaista perinnettä, jota nykyään väitämme kritisoivamme. Marxilainen skeema nimittäin sanoi, että kaiken liikkeelle paneva voima on rakenteen, rakenteellisten liikkeiden, taloudellisten suhteiden, tuotantosuhteiden näkymätön käsi; tämä oli ainoa moottori, joka ajaa kaikkea muuta. Mitä me siis teimme? Seurasimme tuotantosuhteiden merkkiä, ja sen sijaan, että olisimme sanoneet tuotantosuhteet, sanoimme, että tuotantosuhteissa on yksi asia, joka ohjaa niitä ja joka siten ohjaa kaikkea muuta; ja että se, mikä ohjaa kaikkea, on nimenomaan palkkatyö, työväenluokka. Korvasimme siis subjektin, koneen moottorin; mutta säilytimme käsitteen yhdestä ainoasta moottorista, kapitalistisen yhteiskunnan yhdestä jumalasta, joka meille ei ollut tuotantosuhteet yleensä vaan työväenluokka erityisesti.

Mitä pidemmälle kapitalistinen yhteiskunta etenee ja mitä enemmän se kypsyy, sitä monimutkaisemmaksi todellisuus muuttuu. Ei ole sattumaa, että puhuimme koneista, suurpääomasta suurten koneiden tasolla. Emme tehneet niin ehdottaaksemme tiettyjä ideologioita, moniarvoisuutta ja muuta vastaavaa, vaan siksi, että kapitalistinen yhteiskunta on itse asiassa jotakin entistä monimutkaisempaa — ei vain ulkonäöltään vaan nimenomaan liikkuvassa todellisuudessaan. Se on jotakin, joka sisältää itsessään erilaisia maastoja ja joka ei koskaan ratkaise lopullisesti yhden maaston ylivaltaa muihin nähden.

Voimme jopa sanoa, että luokkaherruus ei ole koskaan yksiselitteinen, ei edes kapitalistisessa yhteiskunnassa. Toisin sanoen ei ole totta, että kapitalistiluokka hallitsee aina ja muut ovat aina hallittuja. On hetkiä ja tilaisuuksia, jolloin tämä prosessi voidaan kumota. Meidän on siis ajateltava kapitalistista yhteiskuntaa siten, että siinä on useita moottoreita käynnissä samanaikaisesti, ja meidän on otettava ne kaikki huomioon, jos haluamme poliittista toimintaa, jolla on konkreettinen merkitys, toisin sanoen jos haluamme mahdollisuuden toteuttaa käytännössä tavoittelemamme tavoitteet. Tästä me puhuimme eilen: poliittisesta kyvystä pelata useammalla kuin yhdellä pöydällä ja ymmärtää, että vaikka tuotantosuhteet ovat varmasti perustavanlaatuisen tärkeitä ja vaikka ne osoittautuvat tietyinä hetkinä ja tietyissä historiallisissa vaiheissa ensisijaiseksi ratkaistavaksi kysymykseksi, toisissa vaiheissa huomaamme, että näin ei ole. Toisissa vaiheissa huomaamme, että tuotantosuhteissa itsessään on esteitä, jotka estävät niitä tuhoutumasta sellaisella tavalla, jolla ne mielestämme voisivat ja pitäisi tuhoutua. Nämä kysymykset, nämä esteet, ovat peräisin muilta alueilta.

Näin ollen pääoman ja sen valtion välinen suhde on toinen alue, joka meidän on aina otettava huomioon, koska tietyissä erityistapauksissa se voi olla hallitseva ongelma, poliittinen alue, joka on asetettava etusijalle, ei vain välittömän repeämän aikaansaamiseksi vaan nimenomaan koko liikkeemme strategisen uudelleenjärjestelyn aikaansaamiseksi. Mielestäni tämä erityinen hetki — ei ainoastaan italialainen vaan myös kansainvälinen (selvitämme vielä tämänkin) — kertoo meille, että poliittinen kenttä siirtyy nykyään yhdestä pisteestä toiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että olisi suosittava erilaista maastoa verrattuna siihen, mitä suosimme aiemmassa tutkimuksessamme sekä joissakin aiemmissa poliittisissa toimissamme. Kun teoretisoimme tiettyjä asioita — strategista kumoamista, työvoiman ajamista kaikessa — mitä teimme? Kyse ei ole siitä, että keksimme asioita. Näimme vain heijastuksen määrätystä todellisuudesta, joka ei ollut mitään muuta kuin empiirinen ja materiaalinen todellisuus, jonka pätevyys kasvoi sitä enemmän, mitä enemmän se ilmaisi luokkataistelun määrättyä hetkeä nimenomaan Italiassa. Tämä oli noiden teoreettisten löytöjen vahvuus. Se oli kuitenkin samalla myös niiden rajoite, sillä ne olivat abstraktioita, jotka johdimme ehkä liian välittömästi siitä erityisestä todellisuudesta, joka oli silmiemme edessä. Välittäminen oli siinä tapauksessa toisin sanoen liian heikkoa; välitysketju oli liian lyhyt.

On tiettyjä hetkiä, jolloin sen sijaan pidentää välitysketjua, nimenomaan saadakseen todellisuudesta oikeanlaisemman abstraktion, joka vastaa paremmin paitsi luokkataistelun tiettyä hetkeä, myös strategisesti pidempää ajanjaksoa. Ero on siinä, että kun tuolloin heijastimme vain tämäntyyppistä todellisuutta, tänään olemme teorian tekijän, tutkijan kannalta erilaisen tilanteen edessä — eli tämän keskustelun avulla yritämme ennakoida tietynlaista todellisuutta. Tästä on kyse: nykyään emme ole vielä siinä vaiheessa, että poliittinen kenttä olisi todella etuoikeutettu muihin verrattuna. Emme ole vielä sellaisessa hetkessä, ja monet tämän keskustelun ymmärtämiseen liittyvät vaikeudet johtuvat juuri tästä tosiasiasta: siitä, että olemme vielä hetkessä, jolloin kamppailun luokkamaasto, tuotantosuhteiden valinta, on edelleen ratkaiseva todellisuus.

Mielestäni menneisyydestä on jäänyt jäänteitä, jotka jatkuvat tänäkin päivänä. En tiedä, olisiko tämän sanominen virheellistä tai epätarkkaa, mutta se työväenluokan kamppailu, jota näemme tänään, on jäänne tietyntyyppisestä työväenluokan kamppailusta, joka oli tyypillistä Italiassa erityisesti 60-luvun alussa. Tämä on niin totta, että voimme havaita työväenluokan kamppailun pikemminkin laskevan kuin nousevan paraabelin. Kuitenkin — luottaen siihen yhteen asiaan, joka meillä ehkä on, tähän enemmän tai vähemmän arvokkaaseen teoreettiseen abstraktiokykyyn — voimme sen sijaan ennustaa jotain muuta: pian, ei kovin kaukaisessa tulevaisuudessa, ”poliittisesta” maastosta, niin sanotusta muodollisesta maastosta, tulee itse luokkataistelun etuoikeutettu maasto. Koska, kuten olemme sanoneet, pääoman on ehdottomasti ratkaistava valtio-ongelmansa tässä kehitysvaiheessa. Tämä on se tosiasia, johon viittasimme. He ovat joutuneet talouskehityksen poliittisen pullonkaulan eteen, joka on jotenkin voitettava. He viivyttelevät niin kauan kuin haluavat; lykkääminen on ensiluokkainen poliittinen taito, erityisesti Italian poliittisessa kerrostumassa — vaikkakaan ei vain siellä. Sanoisin, että kun tekee politiikkaa muodollisessa mielessä, oppii lykkäämään ongelmia, oppii olemaan kohtaamatta niitä suoraan ja niin edelleen. He pystyvät siis lykkäämään ja viivästyttämään tätä ratkaisua niin kauan kuin se on heille mahdollista ja sopivaa. Mutta he joutuvat tämän poliittisen pullonkaulan eteen: tämänkaltainen kapitalistinen kehitys ei voi edetä ilman, että sen edessä oleva valtiokoneisto, joka ei enää vastaa kapitalistisen taloudellisen kehityksen nykyistä tasoa, poistetaan.

Tämä on ennusteemme. Se kertoo meille, että kun pääoma päättää siirtää toimintansa tälle alueelle, koko luokkataistelun peli siirtyy väistämättä myös tälle alueelle. Minulle kyse on jopa siitä, että ennakoidaan pääoman siirtyminen tälle maastolle, että kohdataan poliittisen pullonkaulan kysymys ja näin ollen valtiojärjestyksen uudistaminen ja että tehdään tämä ennen kuin pääoma tulee tietoiseksi siitä ja laatii suunnitelmansa tämän uudistuksen toteuttamiseksi tehokkaasti ja konkreettisesti. Näin ollen prosessi — en sanoisi uudistuksen vaan kapitalistisen valtion poliittisen vallankumouksen sellaisena kuin se on — on hanke, jota työväenluokan on tänään ennakoitava, jopa kapitalistien omaan tarpeeseen nähden. Ja tämä voidaan tehdä; se voidaan tehdä konkreettisesti, koska se ei ole puhtaasti ja yksinomaan työväenluokan tarve, koska se on myös kapitalistien tarve. Juuri siksi, että se on kapitalistien tarve, se on olennainen, todellinen tosiasia kapitalistisessa yhteiskunnassa; se on tarve, joka toimii aineellisesti, jota voidaan tavoitella aineellisesti. Jos pääoma ei kokisi tätä ongelmaa — joku sanoi tämän eilen myös — mahdollisuutta kohdata se ei olisi olemassa. Ja silloin me todella palaisimme utopistiseen poliittiseen viitekehykseen. Mitä tämän ennakointi tarkoittaa? Se tarkoittaa, että toimitaan siten, että poliittisen pullonkaulan ylittämisprosessissa työväenluokkaa ei pidetä kapitalistiselle aloitteelle alisteisena vaan hegemonisena (jos haluamme käyttää tätä sanaa), että sillä on niin sanottu hallitseva luokkarooli poliittisella kentällä.

Mielestäni mitä enemmän tämä työväenluokan siirtyminen hallitsevaksi luokaksi poliittisella kentällä toteutuu, sitä enemmän työväenluokka työntää poliittista kenttää eteenpäin luopumalla ”vallankumouksellisesta” ideologisesta koneistosta. Toisin sanoen, jos me tänään sanomme, että emme kannata valtion modernisointihanketta tai valtion sopeuttamista tuotantokoneistoon, meidän on pidettävä kiinni täysin päinvastaisesta teesistä. Meidän olisi jälleen kerran sanottava, että kannatamme valtiokoneiston murskaamista. Meidän olisi ehdotettava, että järjestämme — ruohonjuuritasolla, tuotantosuhteissa ja todellakin tehokkaasti — edellytykset kuuluisalle suoralle yhteenotolle. Tämä on vaihtoehto. Nyt kysyn teiltä: missä ovat organisaation välineet tällaisen harppauksen saavuttamiseksi? Täältä ja vain täältä puuttuu organisatorinen väline, organisatorinen instrumentti, ja syystä, jonka me kaikki ymmärrämme: työväenliikkeen organisaatiota ei ole käytettävissä tämänkaltaiseen toimintaan; sitä ei voi olla olemassa lyhyellä aikavälillä, ja on oikein, että sitä ei ole olemassa. Juuri tässä työväenluokka joutuu alttiiksi, juuri tässä se on vailla aseita. Ja te kaikki tiedätte, mitä suoranainen yhteenotto ilman järjestäytymistä merkitsisi työväenluokalle tänä päivänä. Luulen, että voitte kaikki kuvitella sen: se merkitsisi strategista tappiota pitkällä aikavälillä, tappiota, josta toipuminen veisi vuosikymmeniä; historiallinen vallankumousnäkymä sulkeutuisi, aivan kuten se on sulkeutunut joissakin maissa.

Mitä tapahtuu, kun otamme toisen näkökulman? Kun tarkastelemme poliittista erityispiirrettä valtion uudistusohjelmassa (mutta tässäkin yhteydessä on valitettavasti käytettävä sanoja, jotka eivät ole asianmukaisia — kun puhutaan valtion uudistamisesta, ajatellaan hajauttamista, alueita¹⁶; Sanon sen siinä mielessä, että valtiosta on tehtävä tuottava kone, että byrokraattiset kiinnikkeet on poistettava valtion sisältä, että siitä on tehtävä ketterä kone, jota työväenluokka voi käyttää — aivan kuten olen aina ajatellut työväenluokan puoluetta käsiaseena, kuten kerran sanoin, eli rakenteena, jota voidaan käyttää poliittiseen kamppailuun), kun hyväksymme tämän poliittisen kamppailun maaston, näemme jotain outoa — mitä te kaikki sanotte paradoksaaliseksi — jotain, joka on suotuisa tämäntyyppiselle projektille. Löydämme työväenliikkeen yhden tason — eli työväenliikkeen historiallisen organisaation — joka on käytettävissä tämäntyyppiselle toiminnalle. Jos asiaa miettii tarkkaan, huomaa, että nykyisen työväenliikkeen rakenne on todellakin rakenne, joka vastaa tämäntyyppistä poliittista hanketta. Jos meillä itsellämme ei olisi minkäänlaista puoluetta, ei reformistista eikä vallankumouksellista, olisimme vaatineet uuden puolueen perustamista (kuten on tehty muina aikoina), vallankumouksellisen puolueen perustamista, joka vastaisi luokan määrätietoisia, ruohonjuuritason instansseja. Sen sijaan tämäntyyppistä projektia varten meillä on edessämme organisatorisia välineitä, jotka ovat aikaisemman politiikan ja niiden sisäisen rakenteen vuoksi käytettävissä tämäntyyppistä toimintaa varten. Kyseessä on paradoksaalinen historiallinen tilanne, mutta se on paradoksi, jota on hyödynnettävä.

Olette kaikki tuoneet esiin — ja olen samaa mieltä — sen korkean tason, jonka luokka on saavuttanut Italiassa ja Euroopassa yleensä. Tasolle, jonka on saavuttanut työväenluokka, joka ei ole riisuttu aseista, vaan joka on ketterä, valpas ja joka taistelee jatkuvasti huolenaiheistaan — joka ei ole alisteinen eikä halua tulla alisteiseksi. Toisaalta meillä on edessämme poliittinen projekti, jota työväenluokka ei selvästikään ole halukas toteuttamaan, ennen kuin tämä projekti pannaan tehokkaasti täytäntöön ohjelmana. Emme voi odottaa työväenluokalta ennustuskykyjä siinä mielessä, että emme voi odottaa työväenluokan mystisestä povestaan ennakoivan pääoma-alan määrätietoisia mahdollisia kehityskulkuja. Olen vakuuttunut siitä, että kun kapitalistinen osapuoli panee tämän hyökkäysprosessin täytäntöön poliittisella tasolla, jotta se voisi muuttaa sitä, toisin sanoen ylittääkseen tämän poliittisen pullonkaulan — samalla hetkellä ja samoista syistä työväenluokan ja sen järjestöjen välinen suhde tulee jälleen peliin — suhde, joka koostuu niin ikään sopeutuksista ja harppauksista. Nämä asiat liittyvät toisiinsa, koska tämä kapitalistinen yhteiskunta on täynnä artikulaatioita — artikulaatioita, jotka meidän on hallittava kokonaisuudessaan.

Meidän ei pitäisi ajatella, että historialliset järjestöt siirtyisivät tuolloin valtavasti niin sanottuihin vallankumouksellisiin kantoihin; älkäämme sortuko tällaiseen uudenlaiseen ideologiaan, joka on vallankumouksellinen vain nimellisesti. Tämä ei ole tavoite; ongelma on toinen. Kyse on siitä, että työväenluokka saa takaisin tietynlaisen suhteen, joka ei ole niinkään kriittinen tai polemisoiva vaan käyttökelpoinen, jossa järjestöjä käytetään siihen, mitä ne todellisuudessa ovat. Ei siksi, mitä niiden pitäisi olla työväenluokan vallankumoukseen suuntautuvan ”historiallisen kohtalon” mukaan, vaan siksi, mitä ne ovat: tämä rakenne, joka tällä hetkellä voi palvella tätä poliittista siirtymää. Siirtymä, jossa nähdään tarve voittaa tämä poliittinen pullonkaula asiana, joka hyödyttää pääomaa siinä mielessä, että pääoma tarvitsee sitä, mutta joka hyödyttää myös työväenluokkaa, koska se antaa sille mahdollisuuden irtautua pohjimmiltaan toistuvasta taisteluprosessista, joka toistuu samalla tasolla muuttamatta voimasuhteita siten, että työväenluokka uuvuttaa itsensä onnistumatta uhkaamaan kapitalistisen yhteiskunnan yleistä uudelleenkokoonpanomekanismia taloudellisella ja poliittisella tasolla. Tämä on sellainen monimutkainen argumentti, jonka voimme esittää tästä asiasta.

Tässä on tullut esiin erittäin tärkeä ongelma: voimmeko tehdä kaiken ikään kuin se tapahtuisi täällä ja ikään kuin kaikki voisi tapahtua vain täällä? Toisin sanoen, onko tämä todella italialainen prosessi tällä hetkellä, tässä tilanteessa, jossa kapitalistisessa yhteiskunnassa tai kapitalistisen kansakunnan käsitteessä ei enää ole erityisyyttä? On selvää, että prosessi on luonteeltaan kansainvälinen. Sanoisin, että tämä poliittinen pullonkaula on olemassa pääoman kannalta kansainvälisellä tasolla; en usko, että se on puhtaasti italialainen asia. Täällä koemme sen erityisenä ilmiönä, nimittäin poliittisen kerrostuman makroskooppisena jälkeenjääneisyytenä suhteessa sen tuotantokoneistoon. Mutta tätä pääoman poliittista pullonkaulaa esiintyy enemmän tai vähemmän myös muissa maissa.

Pääomalta on liian pitkään puuttunut poliittinen aloite kansainvälisellä tasolla. Liian kauan siltä on puuttunut se, mitä voisimme kutsua ”suureksi aloitteeksi”, toisin sanoen ne nopeat sysäykset eteenpäin, joita kapitalistisella tasolla silloin tällöin syntyy. Viimeinen näistä oli rooseveltilainen kokemus. Tämä on pohjimmiltaan se historiallinen esimerkki, jota ajattelemme puhuessamme ”poliittisen maaston etenemisestä suhteessa yhteiskuntaan”. Kyse ei niinkään ole historiallisesta ennakkotapauksesta, vaan erityisestä viitekehyksestä, jossa pääoma joutui jatkuvien työväenluokan taistelujen (jotka sielläkin toistuvat ja uupuvat tuotannon tasolla) verkoston pohjalta tekemään yleisluonteisen poliittisen aloitteen. Tuo poliittinen aloite tilanteen vakauttamiseksi — erityisesti suuren kriisin ollessa käynnissä — oli kapitalistisesta näkökulmasta menestyksekäs juuri siksi, että se ei uhannut koko tilanteen puitteita, juuri siksi, että työväestöltä puuttui tuolla hetkellä olemassa oleva organisatorinen väline, joka olisi kyennyt ennakoimaan kapitalistisen aloitteen, muuttamaan sitä sisältäpäin, ehdollistamaan sen. Tämän jälkeen prosessi suljettiin jälleen siinä mielessä, että kapitalistien aloite ei pysynyt tällä tasolla eikä työväenluokan aloite hypännyt eteenpäin. Tapahtui kapitalistisen poliittisen maaston kääntyminen taaksepäin, itse luokkataistelun lohko, joka palasi kriisiä edeltäville, vallankumousta edeltäville poluille — haluamme käsittää tämänkin yhtenä monista vallankumouksista, joita tapahtuu kapitalististen rakenteiden sisällä. Tämä pääoman suuri poliittinen aloite on puuttunut liian kauan. Mielestäni tämä ongelma tulee esiin, sen on esiinnyttävä jossain vaiheessa. Kyse ei ole ennustamisesta, vaan siitä, että tehdään joitakin hypoteeseja, joita vasten tilannetta voidaan mitata. Kaikki hypoteesit ovat usein vedonlyöntejä, koska johdamme kehityssuunnan muutamista tapahtumista. Ei ole itsestään selvää, että nämä hypoteesit sitten vahvistuvat. Tilannetta voivat muuttaa muuttavat tekijät, ja voi olla, että mikään niistä ei toteudu.

Minusta tämänpäiväisen keskustelumme on perustuttava tälle maaperälle ja ennustettava, että pääoma ottaa poliittisen aloitteen haltuunsa myös kansainvälisellä tasolla, millä on tiettyjä vaikutuksia, joilla voi olla merkittäviä vaikutuksia täällä Italiassa. Emme voi sulkea pois sitä, että jotkin maat siirtyvät ensin ja toiset myöhemmin. Pääoman kansainvälistymistä ei tarvitse liioitella. Kyse ei ole siitä, että pääoman kansainvälisellä tasolla vallitsisi poliittinen homogeenisuus. Esimerkkinä voidaan kuitenkin mainita, että eurooppalainen rakenne on jo nyt jotakin, joka tarjoaa pääomalle määrämuotoisen poliittisen rakenteen.^{17 17} On todennäköistä, että jatkamme jollain tavalla tällä tiellä. On todennäköistä, että emme ole enää niinkään rakenteen tai yleisen kansainvälisen liikkeen, vaan määrämuotoisten maaryhmien edessä. Meidän on pidettävä silmällä tätä kansainvälistä tilannetta. Meidän on otettava huomioon Saksan sosialidemokratian liikkumisaste, joka pystyy siirtymään tällaiseen poliittiseen aloitteeseen kotimaassa sen jälkeen, kun se on vahvistanut valtaansa joidenkin ulospäin suuntautuvien aloitteiden avulla. Ranskassa tällaista kehitystä ei voida sulkea pois (en halua sanoa, että vasemmiston yhtenäisyyden varaan pitäisi luottaa liikaa). Lyhyesti sanottuna on mahdollista, että tämäntyyppinen kehitys käynnistyy uudelleen, että koko tämä monimutkainen prosessi käynnistyy uudelleen.

En tiedä, missä määrin tämä koko väite on menshevistinen. Ehkä siinä on joitakin yhtäläisyyksiä. Kuitenkin se, että jotkut pitivät tätä menshevikkien argumenttina, toiset stalinistien, toiset gramscilaisten jne. argumenttina, tarkoittaa, että siinä on paljon ristiriitaisia asioita — mikä luultavasti tarkoittaa, että ajatukset ovat muotoutumassa. En tiedä, mitä nämä erot ovat. Minusta se ei karkeasti sanottuna näytä olevan menshevikkien argumentti. Mielestäni on oikeampaa sanoa, että olemme saaneet takaisin poliittisen bolshevistisen autonomian. Toistan kuitenkin, että kyse on muotoutumassa olevista ajatuksista, jotka meidän on vielä laitettava mahdollisen uudelleentarkastelun sulatusuuniin, jota meidän kaikkien on todellakin toivottava.

joulukuun 5–6, 1972

Kääntäjät Andrew Anastasi, Sara R. Farris ja Peter D. Thomas kiittävät Matteo Mandarinia huolellisesta käsikirjoituksen tarkistuksesta ja monista arvokkaista kontribuutioista englanninkieliseen versioon. PDF

Lähdeviitteet

1. Kääntäjän huomautus: Adjektiivi arretrato voi viitata ”jälkeenjääneisyyden” lisäksi myös alikehittyneisyyteen ja ”takapajuisuuteen” sekä taaksepäin suuntautuvaan liikkeeseen, taantumiseen tai taantumiseen. Olemme lisänneet termin sulkuihin tässä ja jäljempänä olevissa tapauksissa, joissa käännös muuttuu asiayhteyden mukaan. ︎
2. K.huom: Tronti oli äskettäin analysoinut New Dealin kapitalistista poliittista aloitetta teoksen Workers and Capital toisen painoksen jälkikirjoituksessa. Ks. ”Postscript of Problems” [1970], teoksessa Workers and Capital, käännös David Broder (London: Verso, 2019), 277-326. ︎
3. K.huom: On huomattava, että italialainen termi classe operaia viittaa nimenomaan teolliseen työväenluokkaan. ︎
4. K.huom: Bruno Trentin oli metallityöntekijöiden ammattiliiton Federazione Impiegati Operai Metallurgici (FIOM) johtaja. Giovanni ”Gianni” Agnelli oli autonvalmistaja FIATin johtaja. ︎
5. K.huom: Toinen kristillisdemokraatti Giulio Andreottin johtama hallitus muodostettiin kesäkuussa 1972, ja valtiovarainministerinä toimi liberaalipuolueen Giovanni Malagodi. ︎
6. K.huom: ”Mezzogiorno” (kirjaimellisesti ”keskipäivä”) viittaa Etelä-Italiaan. ︎
7. K.huom: Vuonna 1969 työläiset ja opiskelijat kävivät laajoja kamppailuja, jotka tunnetaan nimellä ”kuuma syksy”. ︎
8. K.huom: ”Welfare state” englanniksi alkuperäisessä tekstissä. ︎
9. K.huom: ”Outputs” englanniksi alkuperäisessä tekstissä. ︎
10. K.huom: Tämän panoksen on todennäköisesti antanut Romolo Gobbi, ks. huomautus 14 jäljempänä. ︎
11. Italian toimituksen huomautus: Sergio Bologna oli aiemmin pitänyt samassa koulussa esitelmän kemianteollisuuden teollista sykliä käsittelevässä konferenssissa. ︎
12. K.huom: Yksi Trontin vuoden 1970 ”Postscriptin” osioista oli otsikoitu ”Marx Detroitissa”. ︎
13. K.huom: Ks. Kominternin kolmas kongressi, ”Teesit kommunististen puolueiden organisatoorisesta rakenteesta, niiden työtavoista ja työn sisällöstä.” (1921). ︎
14. K.huom: Tämä viittaa lähes varmasti Romolo Gobbiin, militanttiin, joka oli mukana Quaderni Rossin ja Classe Operaian kokemuksissa ja johti työntekijöiden tutkimuksia Torinon FIATilla. ︎
15. K.huom: Montedison oli Italian suurin kemikaalien teollisuustuottaja. ︎
16. K.huom: Vuonna 1970 Italian alueista tuli hallinnollisia yksiköitä, joilla on jonkin verran hajautettua valtaa ja edustusta. Näin ollen le regioni -kysymys oli hyvin ajankohtainen tämän seminaarin aikaan. ︎
17. K.huom: Tronti viittaa Euroopan talousyhteisöön (ETY), myöhemmän Euroopan unionin edeltäjään. ︎

Lähde: https://viewpointmag.com/2020/02/26/the-autonomy-of-the-political/

Hei, kiitos kaikille. Hienoa olla täällä. Haluan ottaa kantaa johonkin mitä Tom juuri sanoi, joka on väite, että ”woken pitäisi edistää oikeudenmukaisuutta Euroopassa.”

Tässä on oikeudenmukaisuuden (engl. equity, tarkoittaa myös omaa pääomaa), miettikää vaikuttaako tämä jonkin muun sellaisen määritelmältä, josta olette joskus kuullut. Oikeudenmukaisuuden määritelmä tulee julkisen hallinnon kirjallisuudesta. Sen on kirjoittanut mies nimeltä George Frederickson, ja määritelmä kuuluu ”hallittu poliittinen talous, jossa osuudet säädetään niin, että kansalaisista tulee samanveroisia”. Kuulostaako tuo yhtään sellaiselta, josta olette kuulleet aiemmin, kuten sosialismilta?

He tulevat hallitsemaan taloutta tehdäkseeen osuuksista samanveroisia. Ainoa ero oikeudenmukaisuuden ja sosialismin välillä on omaisuuden tyyppi, jonka he jakavat uudelleen, osuuksien tyyppi. He tulevat jakamaan uudelleen yhteiskunnallisen ja kulttuurillisen pääoman taloudellisen ja aineellisen pääoman lisäksi, ja tämä on teesini kun kysymme ”mitä on woke?”.

Woke on maolaisuutta amerikkalaisilla piirteillä, jos lainaan itse Maoa sanoessani, että hänen filosofiansa oli marxismi-leninismiä kiinalaisilla piirteillä. Mikä tarkoittaa sitä, että woke on marxismia ja se on erittäin provokatiivinen lausunto. Se on jotain mitä varmasti kuulet ettei se ole, että se on jotain muuta ja että professorit ja filosofit käyttävät paljon aikaa selittämään miksi se ei ole sama asia. ”Ei, ei, silloin kun puhutaan marxilaisuudesta, puhutaan taloudesta. Tämä on yhteiskunnallista, tämä on kulttuuria. Tämä on eri asia.” Se ei ole eri asia. Haluan, että ajattelette biologisesti hetken, enkä tarkoita nyt kehoanne. Voisimme kyllä tehdä niin, mutta se on eri aihe.

Haluan teidän ajattelevan sitä, miten me luokittelemme kasvit ja eläimet, kun me tutkimme niitä. On lajeja, mutta niiden yläpuolella on eläinten heimot. On kissoja, kaikki kissaeläimet, on tiikerit, leijonat, kotikissat, leopardit, monenlaisia kissaeläimiä. Jos me ajattelemme marxilaisuutta ideologioiden heimona, silloin klassinen taloudellinen marxilaisuus on saman suvun laji. Kriittinen teoria on heimo, anteeksi laji tässä heimossa. Queer-teoria on laji tässä heimossa. Postkoloniaalinen teoria, joka piinaa Eurooppaa, on laji tässä heimossa, ja näillä kaikilla on jotain yhteistä, joka sitoo ne toisiinsa, nimeltään intersektionaalisuus, joka tekee niiden kohtelusta sellaisen, kuin ne olisivat yksi ja sama asia. Mutta itse logiikka on marxilainen.

Ja haluan vakuuttaa teidät tästä, koska Marxilla oli erittäin yksinkertainen ehdotus, mutta me eksyimme. Me luulemme Marxin puhuneen taloudesta, koska hän usein puhui taloudesta. Hän kirjoitti kirjan nimeltään ”Pääoma”. Se on erittäin kuuluisa kirja ja me ajattelemme, että no, tämä on taloustieedettä, mutta se ei ole totta. Se on totta ainoastaan pinnalta. Jos me menemmee pintaa syvemmälle, se mistä Marx puhui oli jotain muuta. Me tiedämme mikä Marxin hypoteesi oli; että meidän tulee ottaa tuotantovälineet haltuun jos me aiomme saada tuotua sosialismin kaikille kansoille, koko maailmalle.

Meidän tulee ottaa tuotantovälineet haltuun, joten tulee kysyä ”mitä hän tarkoittaa?” ja liittyykö se pääomaan. Silloin meiltä menee ohi se mitä hän tarkoittaa. Jos ajattelet, että se liittyy tuotantovälineisiin, vasaroihin tehtaissa ja sirppeihin pelloilla, silloin sinulta menee ohi se mitä Marx tarkoittaa, koska Marx selitti sen, mikä tekee ihmisistä erityisen, hänen varhaisissa kirjoituksissaan. Mikä tekee ihmisistä erityisen on, että ihminen on vaillinainen ja hän tietää olevansa vaillinainen. Hän on ihminen, jonka todellinen luonne on häneltä unohtunut, jonka todellinen luonne on sosiaalinen olento.

Ihminen on sydämessään sosialisti, joka ei tajua sitä. Ja syy siihen miksi hän ei tajua sitä on, koska talouden olosuhteet, jotka toimivat tuotannon välineiden kautta, eivät tuota tai rakenna ainoastaan taloutta, vaan hänet itsensä. Sosiaalista ihmistä ja erityisesti historiallista. Marx sanoi, että hän oli ensimmäisenä tutkinut historiaa tieteellisesti. Miten historiaa tehdään? Ihminen tekee ihmisen toimintaa, ja ihmisen keskeisintä toimintaa on taloudellinen toiminta, niinkuin hän sen näki. Ja taloudellinen tuotanto ei ainoastaan tuota talouden tuotteita ja palveluja. Se tuottaa yhteiskunnan itsensä ja yhteiskunta taas puolestaan tuottaa ihmisen. Tätä hän nimitti praksiksen kääntämiseksi. (suom. huom. Marx kutsui yhteiskunnan luomista “käytännöksi” (praksis) ja ihmisen luomista yhteiskunnan toimesta “käytännön nurinpäin kääntymiseksi”. )

Ja siten kun hän sanoo, että meidän tulee ottaa haltuun tuotantovälineet ja kun hän puhuu tehtaista ja pelloista, hän itse asiassa puhuu siitä miten me rakennamme sen mitä me olemme ihmisolentoina niin, että me voimme täydentää itsemme, jotta me voisimme saattaa historian loppuun. Ja historian lopussa ihmiskunta muistaa, että ihminen on sosiaalinen olento ja silloin meillä on sosiaalinen yhteiskunta. ”Täydellinen kommunismi, joka ylittää yksityisomistuksen”, kuten hän sen itse ilmaisi. Hän itse asiassa sanoi, että ”kommunismi kumoaa positiivisesti yksityisomistuksen inhimillisenä itsevieraantumisena”. Se on lainaus Taloudellis-filosofisista käsikirjoituksista (1844).

Joten Marx oli kiinnostunut sen kontrolloinnista, tai ymmärtämisestä ja kontrolloinnista, miten ihminen tuottaa itsensä. Hän kirjoittaa tästä yksinomaan 1840-luvulla. Erittäin syvällisesti. Miten me sen teemme? Ja hän tarkastelee taloudellisia oloja ja hän sanoo ”tässä se on”. Ja siitä me saamme taloudellisen marxilaisuuden. Ja siksi me pidämme Marxia taloustieteilijänä. Mutta Marx ei koskaan ollut taloustieteilijä. Hän oli teologi. Hän halusi tuottaa uskonnon ihmiskunnallee, joka ylittäisi kaikki ihmiskunnan muut uskonnot ja toisi ihmisen takaisin todellisen sosiaalisen luonteensa pariin. Ja tämä on Marxin todelliset kasvot.

Ja tavoitteena oli, kuten sanoin, täydentää ihminen. Joten hän sanoi, ”miten me rakennamme ihmisen tällä hetkellä?” Kaikki tämä talousanalyysi liittyy siihen, ”miten me rakennamme ihmisen tällä hetkellä?”, niinkutsutun materiaalisen determinismin avulla. Ja hän sanoi, ”No, meillä on yksityisomistuksen erityinen muoto yhteiskunnassamme. Yhteiskuntamme on järjestäytynyt yksityisomistuksen ympärille. Joten kaikki ajatuksemme on järjestetty yksityisomistuksen ympärille.” Toisin sanoen, on aivan tietynlainen yksityisomaisuuden muoto, johon porvarieliitillä on pääsy, ja sitten he järjestävät yhteiskunnan sulkeakseen kaikki muut tuohon omaisuuteen käsiksi pääsyn ulkopuolelle riistämällä, vieraannuttamalla, hyväksikäyttämällä.

Ja niin se mitä Karl Marx ehdotti oli, että taloudesta tulee välikappale, jonka avulla erottaa yhteiskunta porvariluokkaan, jolla on pääsy yksityisomaisuuden erityiseen muotoon. Ihmiset, joilla on pääsy johonkin, he haluavat pitää sen itsellään. Joten he riistävät ihmisiä ja pitävät muut poissa pääsyn ääreltä tuohon omaisuuden erityiseen muotoon. He pystyttävät luokkajärjestelmän tekemään sen. Sitä pakotetaan ideologialla nimeltä kapitalismi, joka uskoo, että tämä on oikea tapa tehdä asioita maailmassa. Ja se, mitä meidän on tehtävä, on herättää pohjalla oleva luokka, proletariaatti, maailman todellisiin oloihin sekä siihen seikkaan, että he ovat historiallisia muutoksentekijöitä. Ja saada heidät suorittamaan vallankumous ja muuttaa yhteiskuntaa niin, että meillä olisi oikeudenmukaisuus tai sosialismi. Kumpaa sanaa haluatkin käyttää, niillä on sama määritelmä.

Ottakaamme nyt askel taaksepäin. Otamme askeleen taaksepäin tästä lajista, tästä talouden lajista, ”Homo Economicus”, ja otamme askeleen taaksepäin heimoon ja tarkastelemme tätä ideaa, yksityisomaisuuden erityistä muotoa, joka erottelee yhteiskunnan ihmisiin, joilla on (porvarit), ja ihmisiin, joilla ei ole, jotka ovat luokkakonfliktissa ideologian kanssa, joka pitää heitä tässä asemassa. Ja altavastaajaluokan tulee herätä tietoisuuteen, jolla taistella tätä vastaan ja ottaa tuotantovälineet haltuun, välineet joilla tuotetaan tuota determinististä yksityisomaisuutta.

Sanotaan nyt, että muutamme luokan käsitettä, laitetaan tilalle rotu. Ja katso, saamme kriittisen rotuteorian, joka tippuu hatusta kuin tilauksesta. Erittäin yksinkertaista. Vuonna 1993 Cheryl Harris kirjoitti pitkän artikkelin Harvard Law Reviewiin nimeltä ”Whiteness As Property”. Hän selitti, että valkoisuus tai valkoinen etuoikeus on eräänlaista kulttuurillista yksityisomaisuutta. Hän sanoo, että se pitää lakkauttaa, jotta meillä voisi olla rodullinen oikeudenmukaisuus. Aivan kuten Karl Marx sanoi kommunistisessa manifestissa, jossa hän kirjoitti ”Tässä mielessä kommunistit voivat ilmaista oppinsa kahdella sanalla: yksityisomistuksen lakkauttaminen”.

Tämän takia kriittinen rotuteoria haluaa lakkauttaa valkoisuuden, koska valkoisuus on yksityisomistuksen muoto. Ihmiset, joilla on pääsy tähän yksityisomaisuuteen, ovat valkoisia, lähellä valkoisia, tai he käyttäytyvät valkoisen tavoin. Nämä ovat sanoja amerikkalaisten sanakirjoista, joilla he kuvaavat sitä miten ihmiset saavat pääsyn yksityisomaisuuteen. Ihmiset vailla sitä ovat värillisiä ja systeeminen rasismi riistää heitä. Systeemistä rasismia pakotetaan valkoisen ylivallan ideologialla kapitalismin sijaan.

Jos pidät valkoisuutta kulttuurillisen pääoman muotona, valkoista ylivaltaa siten kuin he sen määrittelevät, identtisenä kapitalismin kanssa, se on heidän uskomuksensa. He eivät usko, että valkoiset ihmiset ovat parempia. He uskovat, että valkoisilla on pääsy yhteiskunnan kontrolliin, ja että sen pitäisi pysyä valkoisilla. Vaikka et edes uskoisi siiheen, jos pelkästään tuet ajatusta idean tasolla, olet päästänyt valkoisen ylivallan ideologian ajatuksiisi.

Ja niin meillä on täysin sama järjestelmä ja tavoite: herättää rodullinen tietoisuus ihmisissä niin, että he voisivat liittyä yhteen luokkana ja ottaa kulttuurin tuotannon välineet haltuun, jotta valkoisen kulttuurin tuotanto ei enää ole dominantti tuotantotapa. Se on Euroopassa iso ihmetyksen aihe, läpi Euroopan ja Britannian kuulee kysymyksen kerta toisensa jälkeen: ”Mikä ihme on tämä amerikkalainen ilmiö orjuudesta ja sensellaisesta, joka ei sovellu maahamme. Miksi se on täällä niin suosittua?” Se johtuu siitä, että se ei liity histporiaan mitenkään. Ne ovat kaikki heidän käyttämiään tekosyitä. Se liittyy luokkatietoisuuden luomiseen, joka on valkoisuutena tunnetun yksityisomaisuuden muotoa vastaan, joka on dominanttia kulttuuria vastaan, joka voi olla tosiasia, jos olet Euroopassa.

Se on se syy. Koska siitä tulee tila, jossa ihmiset voivat liittyä yhteen ja he voivat kanavoida vittuuntumisensa ja yrittää anastaa vallan. Kirjoitin kirjan nimeltä Race Marxism ja määrittelin kriittisen rotuteorian sellaisena kuin se oikeasti on, heti kirjan ensimmäisellä sivulla. Sanoin kriittisen rotuteorian ”kutsuvan kaikkea sitä mitä haluat hallita ’rasistiseksi’ niin kauan, kunnes kontrolloit sitä”. Mutta emmekö me sanoisi samaa marxilaisuudestakin? Kaiken kutsumista ”porvarilliseksi”, kunnes se on omassa hallinnassa. Mutta nuo tarkoittavat samaa asiaa. Ne tarkoittavat täysin samaa asiaa.

Entäpä sitten queer-teoria? Miten se on marxilaista? Se on erittäin omituista. Kaikki tuo, sukupuoli, seksuaalisuus ja niin edelleen. Tom sanoi ”mikä on woke-hyökkäys? Normaalina olemisen idea”. No, queer-teoria ajattelee, että on olemassa tiettyjä ihmisiä, jotka saavat asettaa normit yhteiskunnassa. He ovat etuoikeutettuja. He kutsuvat itseään normaaleiksi. He sanovat, että tämä on normaalia. On normaalia pitää itseään miehenä ja näyttää mieheltä ja käyttäytyä miehen lailla ja pukeutua kuin mies ja syödä lihaa kuin mies ja sitten on naisia, joiden tulisi olla feminiinisiä ja kauniita ja kaikkea tätä.

Ja niin he saavat määritellä sen, mikä on normaalia. He ovat heteroseksuaaleja, joten he saavat määritellä, että heteroseksuaalisuus on normaalia ja muut seksuaalisuuden muodot epänormaalia. Ja täten on konflikti kulttuurillisessa pääomassa siitä, ketä saadaan pitää normaalina ja kuka on pervertikko tai friikki tai jokin muu termi, joka heidän kirjallisuudessaan mainitaan. Mutta teknisesti ottaen, kuka on queer, joka siis kuulostaa slurrilta, mutta he ovat ottaneet termin käyttöön ja se on nyt tekninen akateeminen termi. Se tarkoittaa identiteettiä ilman olemusta, identiteettiä, joka on tiukalla tavalla normaaliuden käsitettä vastaan, niinkuin queer-teoreetikko David Halperin määritteli vuonna 1995 ilmestyneessä kirjassaan Saint Foucault: Towards a Gay Hagiography. Minä en sitä keksinyt. En ole ekstrapoloimassa mitään. Näette, että queer-teoria on vain yksi laji marxilaisuuden heimossa.

Entäpä sitten postkoloniaalinen teoria, joka riivaa Eurooppaa kiitos Frantz Fanonin ja hänen suurimman eurooppalaisfaninsa Jean-Paul Sartren? Entäpä sitten tämä? No, se on samaa. Siinä länsi on riistäjä. Heillä on pääsy materiaaliseen ja kulttuurilliseen vaurauteen maailmassa, koska he ovat päättäneet, että heidän kulttuurinsa on oletus ja menneet ja kolonisoineet maailman ”tuodakseen muualle maailmaan kulttuuria”, niinkuin he sanovat. Ja näin riistetyt, alkuperäiskansat ympäri maailman, ihmiset joutuvat liittymään yhteen ja heidän toimintaansa nimitetään dekolonialisaatioksi. He joutuvat poistamaan jokaisen läntisen kulttuurin aspektin. Kun he tulevat Belgiaan tai Ranskaan tai Britanniaan ja sanovat ”me aiomme dekolonisoida opetussuunnitelman”, tai kun he tulevat Britanniaan ja sanovat ”me aiomme dekolonisoida Shakespearen”.

Sitä he tarkoittavat. Me joudumme poistamaan kulttuurisen merkityksen kulttuuriartifakteiltanne, koska nuo kulttuuriartifaktit itsessään ovat meitä riistäviä. Tämä on sama järjestelmä, sama laji samassa heimossa. Ja tuo heimo on marxilaisuus, joka on tapa ajatella maailmasta. Ja tavoite on aina ollut ottaa haltuun välineet, joilla tuotetaan ihmisiä, historiaa ja yhteiskuntaa. Marx uskoi vain, että tämä tapahtuisi talouden välinein. Nyt se on sosiokulttuurisin välinein.

Kehitys tähän tilanteeseen, jota joskus nimitetään länsimaiseksi marxilaisuudeksi, alkoi 1920-luvulla. Meillä oli Venäjän vallankumous vuonna 1917. Mutta vallankumousta ei tapahtunut Euroopassa ja marxilaiset hämmentyivät. Ja sitten Antonio Gramsci istui alas ja kirjoitti joitain juttuja ja Georg Lukács istui alas ja kirjoitti teoksensa ’Historia ja luokkatietoisuus’ vallankumouksen epäonnistuttua Unkarissa. Ja he kirjoittivat tekstejä, joista myöhemmin tuli kulttuurimarxilaisuus, idea siitä, että pitää tunkeutua kulttuuri-instituutioihin niiden muuttamiseksi sisältäpäin, koska länsimaisessa kulttuurissa on jotain, mikä hylkii sosialismia.

Joten meidän pitää mennä sisälle ja muuttaa kulttuuri tehdäksemme siitä sosialistista. Nykyään ei ole sallittua puhua kulttuurimarxilaisuudesta. He ovat luokitelleet sen salaliittoteoriaksi. He sanovat sen olevan antisemitististä. Se ei ole totta. Antonio Gramsci kirjoitti kirjoja. Georg Lukács kirjoitti kirjoja. Voit lukea nuo kirjat. Heillä on filosofia. Jos he eivät pidä kulttuurimarxilaisuus-nimestä, voimme käyttää nimeä, jota muut ihmiset tuohon aikaan käyttivät, länsimainen marxilaisuus. Ikäänkuin virus sopeutuisi olosuhteisiin, joissa se yrittää tartuttaa isäntää.

Se toimi maaorjayhteiskunnissa. Marxilaisuus sai vallan Venäjällä. Se sai vallan myöhemmin Kiinassa, se sai vallan ympäriinsä monenlaisissa maatalousvetoisissa feudaaliyhteiskunnissa, mutta se ei toiminut varsinaisissa kapitalistivaltioissa, koska Marx oli väärässä. Sitten useat saksalaiset Frankfurtin koulukunnasta alkoivat tutkia tätä ilmiötä syvällisemmin ja he kehittelivät ideaa pidemmälle. He kehittelivät sitä kriittisen marxilaisuuden ideaksi. He kehittelivät sen Kriittiseksi Teoriaksi.

Ja Max Horkheimer, joka kehitti Kriittisen Teorian, selitti teoriansa, ja mitä se sanoi? Se sanoi, ”Me tajusimme, että Marx oli väärässä yhdessä asiassa. Kapitalismi ei tee työläisistä kurjia. Se sallii heidän rakentaa parempaa elämää. Joten kehitin Kriittisen Teorian, koska hyvän yhteiskunnan ideaa ei ole mahdollista kommunikoida olemassaolevan yhteiskunnan termeillä”. Kriittinen marxilaisuus kritisoi olemassaolevan yhteiskunnan kokonaisuutta. Kaikki jollain tavalla tulee alistaa marxilaisen konfliktianalyysin alaisuuteen. Mutta miten sellainen suoritetaan?

He etsivät vastausta 1900-luvun puolivälissä ja syttyi toinen maailmansota. Frankfurtin koulukunta saapui Amerikkaan, joka tässä metaforassa on Wuhanin virologinen instituutti, koska marxilaiselle virukselle alettiin tehdä ”gain-of-function”-tutkimusta Amerikassa. Ja Amerikan yliopistot ottivat nämä saksalaiset professorit ja Herbert Marcuse kirjoitti 1960-luvulla äärimmäisen selvästi, vuonna 1969, että kapitalismi toimittaa tuotteet ja antaa hyvän elämän ihmisille, tekee heistä vauraita ja onnellisia ja heidän olonsa mukaviksi. Hän sanoi myös, että työväenluokka ei enää tule olemaan vallankumouksen perusta johtuen näistä asioista.

Toisin sanoen, meidän ei enää tarvitse olla vastuullisia työväenluokalle, mikä avaa ovet valtaa tavoitteleville marxilaisille ystävystyä korporaatioiden kanssa. Pomot eivät enää ole vihollinen, he ovat mahdollisuus. Koska työväenluokka ei ole relevantti. Hän sanoi, että energia on jossain muualla. Jän sanoi, että energia on rotuvähemmistöissä, seksuaalivähemmistöissä, feministeissä, ulkopuolisissa. Siellä on energiaa marxilaiselle vallankumoukselle lännessä, ei työväenluokassa.

Ja marxilaisuus kykeni näin jättämään työväenluokan taakseen. Ja mitä he tekivät? He olivat tutkineet 30 vuotta niinkutsuttua kulttuuriteollisuutta, teollisuudenalaa joka hyödykkeellistää ja paketoi kulttuuria ja myy sitä takaisin ihmisille, joilta oletetusti on riistetty se mitä se oikeasti on, nyt se on vain tyhjää ja abstraktia. Ja niin, mitä he sitten tekivät? He ottivat haltuun kulttuuriteollisuuden tuotantovälineet, koska sitä he tekevät. Ja niin he alkoivat transformoida kulttuuriteollisuutta myymään rotuun, seksuaalisuuteen, sukupuoleen perustuvaa agit proppia niinkuin se olisi oikeaa kulttuuria. Tällä tavoin me saamme käsitteet kuten kulttuurillinen omiminen, kulttuurillinen relevanssi, kulttuuri sitä, kulttuuri tätä, kulttuuri mitä vain.

Ja se kaikki tarjotaan pastissina, se tarjoillaan pilkkana siitä mitä oikeasti tapahtuu. Tämä kaikki on kehittynyt Amerikassa äärimmäisen rodullistetussa kontekstissa. Ja se kehittyi woke-muotoiseksi identiteettiperustaiseksi marxilaisuudeksi, kokoelmaksi marxilaisia lajeja. Tämä kaikki toimii samalla toimintaperiaatteella, mutta sijoittuu erilaisiin… ja käytän tässä saksalaista termiä, ”volkeihin”. LGBTQ on volk. Siihen perustuu volk-identiteetti ja heistä tulee aktivisteja.

Mustien yhteisö on volk. Mistä tiedän? Koska niin W. E. B. Du Bois sanoi sen olevan, kun hän loi perustan kriittiselle teorialle. He ajattelevat itseään kansallisvaltioina. Eikö heillä kaikilla ole liputkin? Eivätkö he kanna niitä lippuja kuin siirtomaavallat? Eivätkö he ripustakin niitä kaduille? He pitävät itseään valloittajavaltioina, mutta liitossa keskenään samalla tavoin kuin eri siirtomaavaltojen uhreiksi joutuneet siirtokunnat, jotka pyrkivät vapauttamaan itsensä länsimaiselta sivistykseltä.

Ja näin meillä on länsimainen marxilaisuus, joka saa monia muotoja, mutta jolla on yksi kaiken ylittävä tulokulma. Ja heidän käyttämänsä tulokulma, aloitin sanomalla, on maoistinen, ei pelkästään marxilainen. Tiedätte, että teoria on marxilainen. Se on vain kehittynyt eri lajeiksi, jotka hyökkäävät länttä vastaan sen heikoimpiin kohtiin meidän suvaitsevaisuuden, hyväksynnän, avoimuuden, anteliaisuuden kautta, parhaimpien piirteidemme kautta. Ne asiat, joista meidän tulisi olla ylpeitä, ne asiat joista me olemme ylpeitä.

Mao Zedong tiesi miten käyttää identiteettipolitiikkaa. En tiedä miten te opiskelette Euroopassa, mutta Amerikassa meillä on erittäin punaiseksi pesty koulujärjestelmä. Voitaisiin sanoa, että kommunistit ovat repineet koulujärjestelmästä pois kaiken kommunismin. Siitä ei Amerikassa kuule yhtään mitään. Joten me emme koskaan saa oppia Maosta ja ehkäpä ette tiedä tätä, mutta sanon tämän amerikkalaisille yleisöille ja he ovat järkyttyneitä. Mao käytti identiteettipolitiikkaa, hän loi Kiinaan kymmenen identiteettiä, viisi niistä hän nimesi punaisiksi kommunismin puolustajiksi. Viisi hän nimesi mustiksi fasisteiksi.

Ja hän luokitteli ihmiset näihin identiteettikategorioihin. Sillä ei ole väliä mitä ne luokat ovat. Tottakai, kun he olivat kommunisteja, siellä oli asioita kuten vuokraisännät ja rikkaat maanviljelijät ja tällaista. Oikeisto oli paha kategoria jo itsessään, konservatiivi, kaikki nämä olivat pahoja. Pahat vaikutteet. Saatoit olla paha vaikute jollekin pelkästään ajattelemalla vääriä asioita tai sanomalla vääriä asioita milloin tahansa, tai koska valtio vain päätti, että se ei pidä sinusta. Nämä ovat pahoja kategorioita. Ja jos olet pahassa kategoriassa, tärkeää on tajuta, että lapsesi ovat myös pahassa kategoriassa oletuksena. Joten he luovat sosiaalista painetta lapsille identifioitua vallankumouksellisiksi, jolloin he saavat punaisen identiteetin, kommunistisen identiteetin, hyvän identiteetin ja sitten heidät palkitaan siitä.

Ja nuoret johtivat vallankumousta Kiinassa, koska Mao käytti identiteettipolitiikkaa lapsiin kouluissa. Tämän pitäisi tuntua teistä todella epämukavalta, koska ainakin meillä USA:ssa kerromme lapsillemme, että valkoinen on paha, valkoinen on riistoa. Automaattisesti satutat muita olemassaolollasi. Mutta jos muutut queeriksi, me juhlimme sinua.

Ja sitten luodaan radikaali armeija, joka identifioituu sukupuolivähemmistöihin ja seksuaalivähemmistöihin seitsenvuotiaana. Heitä voi johdatella lääketieteelliseen sukupuolenvaihdokseen antamalla heille murrosiänestolääkitystä, mistä tottakai lääketeollisuus hyötyy. Seitsenvuotiaana, vanhempien selän takana. Tälle kaikelle on syynsä. Se on sama ohjelma, jota Mao Tsetung käytti radikalisoimaan nuoria Kiinassa. Ainoana erona on, että identiteettikategoriat ovat muuttuneet. Se on maolainen kulttuurivallankumous amerikkalaisilla piirteillä, jota viedään maasta Eurooppaan.

Ja samalla tavalla kuin kriittinen rotuteoria on saapunut Eurooppaan, vaikka se ei käy järkeen, se tulee Eurooppaan siitä huolimatta. Ja teilläkin tulee olemaan kulttuurivallankumous. Teillä oli eräänlainen oma versionne vuonna 2020. George Floyd kuoli Minnesotassa, mikä ei liittynyt mitenkään teihin ja teidän patsaitanne revittiin alas Euroopassa. Täyttä sekoilua. Sillä ei kuitenkaan ole väliä. Pointti on tuhota länsimainen sivilisaatio sisältä käsin. Käyttäen maolaisia tekniikoita. Viiminen pointti Maosta, jotta saan tuon pointin ajettua läpi.

Mao sanoi vuonna 1942, että tämä Kiinan muuttamisen kaava oli nimeltään Yhdistä Kritisoi Yhdistä. Ensin yrität luoda halun yhdistää kansa. Sitten kritisoit ihmisiä siitä, että he eivät saa sitä aikaan. Sitten tuot heidät yhteen uuden standardin alaisuuteen. Kuulostaako se yhtään siltä, mitä teille ollaan tekemässä? Mutta käytetyt sanat ovat erit. Me käytämme sanoja kuten inkluusio ja joukkoon kuuluminen, että on jokin mihin kuulua. Me vain haluamme inklusiivisia tiloja, mutta valitettavasti teillä on rasistisia ideoita ja meidän tulee kritisoida teitä siitä, te joudutte kritisoimaan itseänne siitä. Teidän pitää opiskella, shui shei, niinkuin mandariiniksi sanotaan, juuri niinkuin Mao sen sanoi. Ja sitten me voimme yhdistää teidät uuden standardin alle, jota Mao kutsui sosialistiseksi kuriksi, jota me emme lännessä niele. Lännessä me kutsumme sitä inkluusioksi.

Ja niin meillä on tämä uusi ohjelma ja inkluusion sisällä, tai oikeastaan inkluusion yläpuolella meillä on kestävyys. Meillä on kestävä ja inklusiivinen tulevaisuus. Näen Agenda 2030:n täällä, ja sen päällä on ruksi. Kestävä ja inklusiivineen tulevaisuus on uusi sosialistinen standardi, että meillä olisi vapaus sosialistisen kurin alaisuudessa. Ja Mao sanoi, että se tapa, jolla tämä tulee toimimaan, sitä hän kutsuu demokraattiseksi sentralismiksi. Me kutsumme sitä sidosryhmäkapitalismiksi.

Ja otan Maailman Talousfoorumin kohteekseni, koska se on se joka tätä kaikkea koordinoi. Otan YK:n kohteekseni, koska se myös koordinoi tätä. Woke on siis marxilaisuutta. Sitä ajetaan maolaisella kulttuurivallankumouksella. Se käyttää amerikkalaisia identiteettikategorioita. Ja vaikka jotkut niistä eivät toimi Euroopassa, takaan teille, että koloniaalinen aspekti toimii. He tulevat löytämään teidän heikkoutenne, he tulevat sovittamaan teorian sille, koska se on kuin virus joka kehittyy isäntäänsä ja Eurooppa on suuressa vaarassa.

Viimeinen asia, jonka mainitsen on kaksiosainen. Kun siedätte marxilaisten provokaatiota, marxilainen strategia on aina samantyyppinen, sitä kutsutaan keskitason väkivallaksi. He eivät iske täysimittaisella bolshevikkihyökkäyksellä kovin usein. Se on keskitason väkivaltaa, mitä he yllyttävät. Mikä tarkoittaa, että jos annat periksi ja teet kuten Jean-Paul Sartre sanoi hänen esipuheessaan Frantz Fanonin jälkikolonialistiseen ’Sorron yöstä’-kirjaan. Hän sanoi, että väkivalta on tulossa. Euroopan on parasta antaa se pois niin, että he eivät tapa teitä. He murhaavat teidät ja vievät sen pois tai ehkäpä he antavat sen pois, antavat kulttuurinne pois, antavat pois maanne ja he antavat teidän elää. He ovat tulossa noutamaan teidät ja se Euroopan pitää oppia. Sitä hän sanoo ’Sorron yöstä’ esipuheessa. Voit lukea sen itse, mahdollisesti alkuperäisenä ranskalaisversiona, jota minä en osaa lukea.

Ja mielestäni tämä on se polku, jota Eurooppa on kulkenut. Joten voitte antaa periksi, se on eräs puoli, koska he ovat provosoineet keskeltä ja voitte reagoida ja ylireagoida, josta surullista kyllä Euroopalla on rankka historia viime vuosisadalta ylireagoinneissa, ja jos ylireagoitte, mitä he tekevät? He aseistavat ylireaktionne vuosisadaksi eteenpäin ja saavat moraalisen ylivallan niin, että te päädytte antamaan sen pois myöhemmin jokatapauksessa. Joten teidän pitää seistä selkä suorana periaatteidenne kanssa, mutta te joudutte tekemään niin viekkaasti. Te joudutte ymmärtämään sen, että teitä provosoidaan, mikä tarkoittaa että ette saa reagoida provokaattorin sitä halutessa. Te joudutte voittamaan heidät viekkaudessa, mikä ei ole mahdollista ellette tiedä diagnoosia ongelmaanne.

On olemassa puolalainen sananlasku, ”älä koskaan yritä parantaa sitä mitä et ymmärrä”. Woke on marxilaisuutta, joka on kehitetty hyökkäämään länttä vastaan. Jos et ymmärrä tuota, et toimi oikein, et paranna sitä ja se valloittaa maanne. Se valloittaa kaiken Euroopan ja meillä on erittäin, erittäin pitkä kestävä ja inklusiivineen tulevaisuus vailla minkäänlaista vapautta, koska tavoite on tehdä meistä niinkutsuttuja globaaleja kansalaisia. Oletteko kuulleet tätä termiä?

Se termi on hevonkukkua. Ei ole mitään globaalia suvereenia valtiota, joten ei ole mitään globaalia kansalaisuutta. Ei ole mitään suhdetta, koska ei ole johtajaa ja me emme halua maailmanvaltiasta. Se on höpöhöpötermi. Mutta he kertovat,  jos oikeasti luet heidän kirjallisuuttaan, mitä globaali kansalainen tarkoittaa. Se on joku, ja tämä ei ole vitsi, he sanovat sen itse, se on joku joka tukee YK:n  Agenda 2030:n seitsemäätoista kestävän kehityksen tavoitetta. Se on globaali kansalainen. Ja he sanovat, ”mitkä ovat globaalin kansalaisen oikeudet?” Tämä on kirjasta, joka kertoo globaalin kansalaisen koulutusjärjestelmästä, kahden vuoden takaa. Mitkä ovat globaalin kansalaisen oikeudet? Ja vastaus yhtä kappaletta myöhemmin on ”Globaalissa kansalaisuudessa me emme ole kiinnostuneita oikeuksista. Se liittyy enemmän globaaleihin velvollisuuksiin.” Toisin sanoen, se on orjuutta.

Tämä on länsimaisen maailman historian käännekohta. Malli, jota kohti he pakottavat, käyttäen tuon paikan keinoja ja mekanismeja, on se malli, jonka me näemme Kiinassa. Jos haluat tietää miltä tulevaisuus näyttää, jos me emme pysäytä wokea, katso Kiinaa! Katso sosiaalista luottopistejärjestelmää. Katso alistamista. Katso ihmisten katoamista väärien mielipiteiden vuoksi! Eräs suurimmista miljardööreistä, Jack Ma, sanoi väärän asian valtiosta ja hän katosi. Miljardööri.

Jos haluat tietää miltä Euroopan ja Amerikan ja minkä tahansa maan tulevaisuus näyttää, se on Kiina, se on se malli. Joten meidän on taisteltava wokea vastaan, mutta wokea vastaan taistellaksemme meidän tulee ymmärtää sitä, ja lopetan tähän esittämällä teesini uudelleen. Woke on marxilaisuutta, joka on kehitetty länttä vastaan, ja se on ollut tähän asti menestyksekäs, koska me emme tunne vihollistamme. Me emme voi nimetä vihollistamme, ja olen tullut tänne nimeämään vihollisemme. Joten kiitos teille ajastanne ja huomiostanne, kun sain niin tehdä.

“On selvää että kapitalismi sivilisaationa on ohi, ja se itsekin jo tietää sen. Aikamme johtava luokka tietää ettei se voi väittää hallitsevanda mitään muuta kuin itseäään. Siispä heidän vaistomainen tapa piiloutua meiltä, vakoilla meitä, aseistaa ja linnoittaa itsensä, ja varastaa ja ryöstellä kuin viimeistä päivää. Koska päivä on viimeinen. Joten meidän tulee ymmärtää, ja käsitellä se tunne, että elämme raunioiden keskellä. Mutta toisen sivilisaation rakentaminen on jo alkanut. Seuraava tulee olemaan pienempi, tietyillä tavoin.”

2.

“Tilanne on sellainen jossa sosiaalisen työn kokonaissumma kaivaa maata planetaarisen olemassaolonsa olosuhteiden alta. Ei ole enää olemassa ulkopuolta, marginaalia, toista paikkaa, jonne dumpata tuon työvoiman tuottamat roskatuotteet ja esittää että tämä aikaansaamamme epäjärjestys olisi kadonnut johonkin. Tuo epäjärjestys nyt ruokkii takaisinkytkentää koko planeetan aineenvaihdunnan läpi. Se on tehnyt niin jo jonkin aikaa, ja jatkaa niin tekemistä, ikuisesti. Ei ole olemassa ‘ympäristöä’ tai ‘luontoa’ joka on erillinen. Ei ole olemassa ‘ekologiaa’ joka voisi olla tasapainossa jos me vain vetäytyisimme siitä.”

Lainaus McKenzie Warkin teoksesta:

“Mikä sitten on antroposeenin teoria? Se voi olla teoria jota käytetään jollain tavalla tietyssä tilanteessa. Kutsu tätä tilannetta miksi haluat. Kutsu sitä Antroposeeniksi, tai Mantroposeeniksi, tai Misantroposeeniksi, tai  Chthuluseeniksi, tai Capitaloseeniksi. Kutsu sitä aineenvaihdunnan repeämäksi. Kunhan kutsut sitä joksikin. Ja kutsumalla sitä joksikin, tunnusta se että kyse on vain nimestä joka annetaan tilanteelle.

Tämä tilanne on sellainen jossa sosiaalisen työn kokonaissumma kaivaa maata planetaarisen olemassaolonsa olosuhteiden alta. Ei ole enää olemassa ulkopuolta, marginaalia, toista paikkaa, jonne dumpata tuon työvoiman tuottamat roskatuotteet ja esittää että tämä aikaansaamamme epäjärjestys olisi kadonnut johonkin. Tuo epäjärjestys nyt ruokkii takaisinkytkentää koko planeetan aineenvaihdunnan läpi. Se on tehnyt niin jo jonkin aikaa, ja jatkaa niin tekemistä, ikuisesti. Ei ole olemassa ‘ympäristöä’ tai ‘luontoa’ joka on erillinen. Ei ole olemassa ‘ekologiaa’ joka voisi olla tasapainossa jos me vain vetäytyisimme siitä.

Aivan kuten Galileo julisti julkisesti että maapallo kiertää aurinkoa tai kun Darwin ja Wallace julistivat julkisesti että kaikki lajit poikkeuksetta ovat evoluution tuotteita, luonnontieteillä oli jälleen kerran jotain millä haastaa olemassaoleva maailmankuva.

Tietyt perustavat saada tietää tällaisista asioista tulevat meille ainoastaan luonnontieteiden kautta. Paras esimerkki on hiili. Hiilen repiminen maasta ja sen päästäminen ilmakehään muuttaa ilmastoa. Tämä saattaa olla Antroposeenin yksi avainilmiöistä. Mutta tämä tiedetään vain massiivisen, globaalin mittakaavan, kommunikaatio-, laskenta, ja tieteellisen yhteistyömekanismin kautta.

Käynnissä on tietynlainen heijastetoiminta jossa teoria yrittää lunastaa korkeamman paikan kuin tieteet. Mutta en pidä sitä tyydyttävänä lähtökohtana teorialle Antroposeenissa. Me tiedämme ensinnäkään sen perusteiden olosuhteista vain luonnontieteiden kautta, tässä tapauksessa ennemminkin geotieteiden kuin kosmologian tai biologian.

Teorian täytyy miettiä uusiksi sen suhde tietämisen tapoihin jotka eivät ole sen omia. Mielestäni meidän tulee kieltäytyä kilpailemasta muitten tiedon muotojen kanssa siitä kuka määrää ja miettiä miten tehdä yhteistyötä. Ei vastusteta tieteiden voimaa eikä kuvitella korkeamman, henkisemmän voiman olevan teorian tie eteenpäin nykytilanteessa.

Paljon on tehtävää. On maailmankuvia jotka tulee syrjäyttää ja jollain tavalla korvata. Maailmamme ei ole vain heliosentrinen ja kehittyvä. Se on myös maailma jota ei voida kohdella erillään olevana asiana, tasapainona tai eroavaisuuden huippuna joka voi määrittää sen mikä on inhimillistä, tai historiallista tai sosiaalista. Omat tekomme muuttavat sitä, ovat muuttaneet sitä, peruuttamattomasti. Ja tavoilla jotka sabotoivat ja peruuttavat mahdollisuuksien olosuhteet tälle elämälle. Joten: me tarvitsemme toisia teorioita toisille elämille.

Omat pohdintani tässä ovat liittyneet työvoiman kysymykseen suhteessa luontoon, ja siihen mitä pidetään arvokkaana. Mitä jos me määrittelisimme ‘luonnon’ yksinkertaisesti siksi mitä työvoima kohtaa? Miten yhteistyötä tekevä työvoima, joka on sekoitettu epäinhimilliseen tekniseen laitteistoon, esittää ihmisille tietoa ja arvoa epäinhimillisestä maailmasta? Voiko tuo työvoiman ja laitteiden kokonaisuus arvostaa maailmaa eri tavalla? Nämä ovat kysymyksiä, joita olen pohtinut.

En halua ajatella Antroposeenia pääoman näkökulmasta. Mielestäni se johtaa ajatteluun, jossa pääoma on ikuista ja kaikkivoipainen totaliteetti. Mielestäni se on toimintakyvytöntä nykytilanteessa. Se myös johtaa fantasiaan, missä jos meillä vain olisi mahdollista mitätöidä pääoma, kaikki ongelmamme ratkeaisivat.

Tämä ilmiselvästikään ei pidä paikkaansa. Jos kapitalismi lakkautettaisiin huomenna, Antroposeeni jäisi jäljelle, ja tuhansiksi vuosiksi sen jälkeen. Ja meillä edelleen olisi käsillämme seitsemän miljardin ihmisen ruokkiminen ja vaatettaminen ja asuttaminen. Puhumattakaan saattohoidosta moninaisten elämän verkostojen keskellä, jotka ovat paineissa ja romahtamassa.

Jokatapauksessa, on selvää että kapitalismi sivilisaationa on jo ohi, ja se tietää sen itse. Aikamme johtava luokka tietää, että sillä ei ole saamisoikeutta kenenkään muun kuin itsensä hallitsijaksi. Siinä syy heidän vaistolleen piiloutua meiltä, vakoilla meitä, ja aseistautua ja linnoittautua, ja varastaa ja ryöstellä kuin viimeistä päivää. Koska huomista ei tule. Meidän on ymmärrettävä ja prosessoitava raunioiden keskellä elämisen tunnetta. Mutta toisen sivilisaation rakentamistyö on jo aloitettu. Seuraava tulee olemaan jossain määrin pienempi.

Jos me ymmärrämme, että me elämme raunioiden keskellä, silloin me voimme ymmärtää että meillä ei ole tietoperinnettä, jota me voisimme vain yksinkertaisesti jatkaa niinkuin se olisi jatkuva ja yhtenäinen ja joka kulkisi homogeenisen ajan läpi. Sen sijaan meillä on sirpaleita, ei menneisyydestä vaan mahdollisista tulevaisuuksista. Antroposeenin teoria tulee olemaan sirpaleiden tilkkutäkki, joka on otettu uusiokäyttöön nykytilanteeseen, sellainen joka kestää niin pitkälle tulevaisuuteen kuin länsimaisen tradition mielikuvitus riittää näkemään sen ulottuvan menneisyyteen. Filosofit ovat tulkinneet ainoastaan Antroposeenia. Pointti on kuitenkin – asettaaksemme aluksi vaatimattoman tavoitteen – ymmärtää miten Antroposeeni on mitätöinyt mahdollisuuden pelkästään jatkaa kurinpidollista ajattelua.

Este työn käynnistämiselle on kieltäymyksessä elävä laji. Toki on ilmastodenialisteja, joista jotkut saavat ylenpalttista rahoitusta fossiilisten polttoaineiden tuottajilta, ja niin edelleen. Mutta enemmän tarkoitan tässä arkipäiväisen denialismin muotoja, joita tulee vastaan puhuttaessa Antroposeenista suhteellisen valistuneelle yleisölle.

Ensinnäkin, on armoton taipuvaisuus kritisoida, sellainen jolla ei ole enää hajua siitä mitkä pääkäsitteet ovat joita pitäisi kritisoida. Tämä on kritiikkiä, jolta katoaa ajattelun agendan punainen lanka. Kaikki konseptit ovat särkyviä. Ne ovat vain osittain totta. Niiden (heikko) voima on niiden yleisyydessä.

Toiseksi, Antroposeenia kohdellaan trendikkäästi. Ensimmäiset olivat poststrukturalisteja, sitten oli postmodernisteja, sitten oli ontologinen vaihe jne. Antroposeeni ajattelun kohteena saattaa muuttua yhdeksi niistä hetkistä, mutta sen syyt ovat muualla. Tällä kertaa kyse on niiden tulosten käsittelystä, jotka ovat peräisin yhteiskuntatieteiden ja humanistisen ajattelun ulkopuolelta. Kyse on tieteiden tulosten käsittelystä, mutta sellaisten joilla on paljon painavampia ja välittömämpiä seuraamuksia kuin heliosentrisen universumin faktan kanssa pärjäily.

Kolmantena, on myös vastakkaista taipumusta: me aina tiedettiin että asia on näin, ei mitään uutta auringon alla, ja niin edelleen. Tämä on pääosin ongelma, kun assimiloidaan uusia asioita vanhoihin tutuilta kuulostaviin, mutta jotka eivät kuitenkaan ole tuttuja. Se ei ole sama kuin tietyt ekologiset ja ympäristöideat, vaikka nämä osoittautuvatkin käyttökelpoisiksi ja voimakkaiksi. Eikä se ole sama kuin perinteiset ympäristötuhojen, trauman tai kriisin kielikuvat.

Neljäntenä, variantti joka haluaa sanoa tämän tulleen jo kumotuksi. Esimerkiksi, Marx osoitti Malthusin olleen väärässä. Rajat eivät ole luonnollisia eivätkä ne ole yhteiskunnallisia tai historiallisia. Että koska menneinä aikoina oli tapoja päästä yli maanviljelyn rajoitteista, se ei tarkoita että nyt olisi tapoja päästä yli varsin systemaattisista rajoitteista, jotka ovat meidän aikana silminnähtäviä. Tämä tarkoittaa yhtäläisen asosiaalista ja epähistoriallista argumenttia, jossa rajoitteet ovat aina vain tilapäisiä. Että koska menneet rajoitteet ylitettiin, se ei tarkoita itsessään takeita siitä, että nykyiset voidaan ylittää.

Viimeisenä, vastaan tulee argumentteja tyyliin että koska poliittiset vastustajat puhuvat Antroposeenista, silloin sen on pakko olla pelkkä poliittinen idea joka kuuluu heidän agendaansa, ja se tulee hylätä heti kättelyssä. Ironista kyllä, sekä oikeisto että vasemmisto esittävät tämän saman argumentin. Oikeisto hylkää sen niille kuuluvana, jotka haluavat lakkauttaa kapitalismin, ja vasemmisto hylkää sen niille kuuluvana, jotka haluavat pitkittää kapitalismia.

Tiivistelmänä, täytyy kohdata monenlaisia strategioita, että pääsee edes puhumaan Antroposeenista. Mutta kohdata ne täytyy. Kysymys silloin kuuluu: miten eri yhteiskuntatieteet ja yhteiskunnallisten teorioiden perinteet saattavat perata omat resurssinsa ja löytää sirpaleet, jotka ottaa käyttöön nykytilanteessa. Todennäköisesti resursseja löytyy kaikista perinteistä, olitpa sitten weberiläinen tai ANT tai mitä vain. Ei ole kauhean kiinnostavaa yrittää saada etu omalle diskurssimaailmalle toisen suuren kysymyksen kustannuksella laajemmasta maailmasta.

Vaikka olen käynyt läpi marxistista perinnettä, mielestäni sillä ei ole mitään eksklusiivista sanottavaa, joka olisi käyttökelpoinen konsepti tai lopputulos. Mutta siltikin: John Bellamy Foster teki uraa miten ajatella Antroposeenista Marxin metabolisen kuilun käsitteellä.

Kirjassa Molecular Red I tulkitsin tämän hieman eri tavalla kuin mitä Foster, ja ammensin Donna Harawayn ja muiden työstä. Tähän kuuluu valikoima marxilaisesta arkistosta, joka eroaa hyväksytystä. Länsimaisten marxistien joukossa Sartren practico-inertin käsite vaikuttaa minusta voimakkaalta. Se on tapa ajatella yhteiskunnallisteknisten muotojen inertiaa, tai mitä hän kutsuu ‘sarjamuodoiksi’. Minusta tuo yksi esimerkki tuntuu käyttökelpoiselta konseptilta hyvin tunnetun kirjallisuuden joukossa.

Toisaalta jotain tulee sanoa arkiston perkaamisesta kun etsitään vähän käytettyjä resursseja. Fosterin mielestä marxilaiset ovat sivuuttaneet Engelsin yrityksen käydä keskustelua luonnontieteiden kanssa. Tuo yritys oli ongelmallinen, mutta ehkäpä mieluisampi kuin vetäytyä yhteiskunnan ja kulttuurin piiriin.

Tässä mielestäni Alexander Bogdanovin työ yhteistyömuodoista tieteen, tekniikan ja kaikenlaisen muun työn välillä voi olla käyttökelpoinen. Täytyy purkaa kielto ajattelulta, joka yhdistää muuten toisiinsa liittymättömät hahmot kuten Lukacs ja Althusser. Muihin huomiotta jääneisiin resursseihin kuuluu marxilaisen praksiksen tieteellinen ja tekninen puoli. Miksi Joseph Needham ja JD Bernal ovat niin sivuutettu valtavirran sosiaalitieteiden ajattelijoiden keskuudessa? Tai ennemminkin sosio-teknis-luonnontieteellisten ajattelijoiden?

Resursseja saattaa löytyä myös utopistisempaan suuntaan. Charles Fourierilla oli täysin happoinen idea siitä miten ilmasto saattaa muuttua, mutta ainakin hänellä oli idea. Verrataan sitä vaikka hänen realistista fiktiota kirjoittaneisiin aikalaisiinsa, hänen kirjoituksensa ovat jossain mielessä vieläkin ‘realistisempia’ siinä, että toisin kuin he, hän pohtii sitä kenen työtä on viedä roskat. Tässä mielestäni voidaan sivuuttaa Ernst Blochilta perua oleva traditio, joka näkee utopiat välähdyksenä messiaanista tai pelastustyötä, joka häiritsee arkipäiväistä. Utopiat voidaan nähdä sen sijaan spekulatiivisena diskurssina äärimmäisen käytännöllisistä asioista.

Tässä on muutamia resursseja joita tuli mieleen tuntemastani marxilaisesta perinteestä. Sellaisia resursseja on mahdollista löytää muualtakin. Mutta yhteiskuntateorioiden ulkopuolinen projekti Antroposeenille vaikuttaa minusta tuplatyöltä.

Ensinnäkin, saatavilla olevista intellektuaalisista resursseista valikointi, täysin perustuen käsillä olevan tilanteen vaateisiin. Toiseksi, yhteistyömuotojen rakentaminen tieteelliselle, tekniselle, intellektuaaliselle, organisationaaliselle, affektiiviselle ja manuaaliselle työlle Antroposeenin kohtaamiseen ja etsimään polkua sen ennustaman epävakaan ajan läpi. Kysymystä kenenkään haluamasta tulevaisuudesta täytyy pohtia edelleen mahdollisten tulevaisuuksien kontekstissa.”

Lähde:

A theory for living amongst the ruins after capitalism

Esimerkiksi, GE:n Artistry-sarjan markkinointimateriaaleissa halvoissa laitteissa on retro-design, jotka ilmestyvät tänä syksynä, ja niiden sanotaan keskittyvän “nykypäivän milleniaalisukupolven tarpeisiin ja heidän haluun uniikisti ilmaista itseään.”

Lindt USA jokin aika sitten toi markkinoille sarjan suklaita — niihin kuuluu Berry Affair ja Coconut Love -maut — jotka on pakattu hienoihin pakkauksiin ja joita mainostetaan sosiaalisessa mediassa.

Campbellin Go Soupin pakkauksessa, joka tulee mikrokestävässä pussissa ja jonka ainesosiin kuuluu kikherneet, quinoa ja savustettu Gouda, näkyy nuoria ihmisiä ajatuskuplien kanssa. Sanontoihin lukeutuu lentäviä lauseita kuten ”Tee äitisi ylpeäksi” ja ”Mikäs tilanne?”

Idea on koukuttaa milleniaalit nyt ja pysyä heidän kanssaan kontaktissa heidän edistyessään suurempiin ja kalliimpiin tuotteisiin.

Mutta markkinoinnin asiantuntijat ja kuluttajat kuten Volain kyseenalaistavat tämän tehokkuuden.

“Välitön reaktioni kohdennettuun markkinointiin on kuvitella joukko ihmisiä istumassa huoneessa sanoen ’Miten saamme näm ihmiset ostamaan tuotteita?’” [Anna] Volain [millenniaali] sanoo.

Vaikka symppaankin Volainin tuntoja tässä, mielestäni jotain syvempää on tekeillä. On virheellinen antropologinen oletus, että tietyt ihmiset tietystä geneerisestä ryhmästä ovat välttämättä tarpeeksi homogeenisia että heidän tarpeensa olisivat samat, niin että ainoa mitä tarvitsee tehdä on keksiä miten heidän herkkyyksiinsä vedotaan, ja he pitävät brändistä kiinni loppu elämänsä. Erityisesti, mielestäni ongelma on perimmältään marxistinen virhe: olettaa että ihmisryhmä on mahdollista täydellisesti kategorisoida ja sitten toimia heidän puolestaan.

Radikaalin individualismin virheiden kritiikki yhtäältä ja kollektivismi toisaalta, Venäjän ortodoksifilosofi Vladimir Solovjov (k. 1900) summaa jälkimmäisen virheen hyvin, kirjoituksessaan,

[A]jattelijat jotka ovat kollektivismin loitsun vaikutuksen alla pitävät ihmiskunnan elämää yksinkertaisesti ihmismassojen vuorovaikutuksena, ja pitävät yksilöä merkityksettömänä ja transienttina yhteiskunnan elementtinä, jolla ei ole omia oikeuksia, ja joka voidaan jättää niinkutsutun yhteisen hyvän nojalla oman onnensa nojaan. Mutta mitä me teemme yhteiskunnalla joka koostuu moraalisista nollista, oikeudettomista ja ei-yksilöllisistä olennoista? Olisiko se ihmisten yhteiskunta? Missä sen kunnianarvo ja sen sisäisestä olemassaolosta syntyvä arvo syntyvät, ja missä ne makaisivat? Ja miten sellainen yhteiskunta pysyisiä kasassa? On selvää, että tämä ei ole muuta kuin surullinen ja tyhjä unelma, jota ei voitu eikä tulisi toteuttaa.

Alle nelikymppiset ovat, tottakai, todellinen ja merkityksellinen demografia — en halua promota eristäytyneen individualismin vastakkaista virhettä — mutta idea että kukaan ei voida markkinoida ”Milleniaaleille” ilman sen suurempaa pätevyyttä pettää köyhtyneen antropologian. Milleniaalit, aivan kuten muutkin ihmisryhmät, eivät ole kasvottomia eivätkä homogeenisia.

Tämä jälkimmäinen pointti homogeenisuudesta muistuttaa minua reformiteologi Herman Bavinckin kannanottoa teoksessaan The Christian Family (1912), joka oli osoitettu erityisesti marxilaista käsitystä vastaan ihmiskunnan ”massoista”:

Viimeisen puolen vuosisadan historia on tuonut valoon niin kirkkaasti sen, että mikään ei ole yhtä vaarallista kuin yleistää ja lyödä kaikki joukot yhteen. Ei ole yksittäistä lakia joka kattaisi koko yhteiskunnan kehityksen; ei ole yksittäistä teoriaa joka sopii kaikkiin todellisuuden faktoihin; kaikki tapahtumat eivät liiku suoraa viivaa. Aivan niin kuin aiempina vuosisatoina, yhteiskunta on rikkaimmalla tavalla monimuotoinen; että monimuotoisuus itsessään on kasvanut paljolti tieteen ja teknologian edistymisen takia, maatalousteollisuuden, kaupan ja liikenteen. Asia ei ole niin, että kaksi luokkaa vastustavat toisiaan — rikkaat ja köyhät, yrittäjät ja työntekijät, johtajat ja alistetut. Sen sijaan, elämä on äärettömän monenkirjavaa. Jokaisessa yrityksessä on suuria ja pieniä, vahvoja ja heikkoja, joiden välillä ei ole juopaa vaan erojen asteita… Moderni yhteiskunta ei tee eroa tämän periaatteen kanssa aiemmista, eikä eroa radikaalisti tulevaisuuden yhteiskunnista.

Hän ei tarkoita karttaa minkään ryhmän tärkeyttä, sanoen ”Erot miesten ja naisten, vanhempien ja lasten, hallitusten ja kansalaisten, työntekijöiden ja työnantajien, rikkaiden ja köyhien, terveiden ja sairaiden välilä tulevat aina olemaan.” Kuitenkin hänen ydinpointtinsa pätee tässä myös.

En voi sanoa miten monta kertaa tässä kohtaa olen lukenut siitä miten alle neljäkymppisten tulisi oletetusti olla “koulutetumpia” tai “vähemmän uskonnollisia” tai “teknisempiä” ja niin edespäin. Jotkut näistä väitteistä saattavat perustua oikeisiin tutkimuksiin, mutta joitain tukee vain vaivoin enemmistö, jos ollenkaan, parhaimmillaankin jättävät välistä huomattavat vähemmistöt jotka eivät sopivasti mahdu muottiin. Lisäksi jokaisella sukupolvella on diversiteettinsä. Hieman mukaillaksemme Bavinckin lausuntoa, alle nelikymppisten sukupolvet “eivät eroa sen enempää aiemmista ja eivät eroa radikaalisti tulevaisuudessa [sukupolvista].”

Kuulen jatkuvasti siitä miten me olemme vähemmän perinteikkäitä X, Y ja Z tavoilla, ja sitten näen elokuvan hipeistä syömässä happoa ja tanssimassa alasti Woodstockissa vuonna 1969 ja muistan että ehkäpä me olemme vain yksinkertaisesti nuoria ja emme muuten eroa niin paljoa muista sukupolvista kun ne olivat saman ikäisiä. Tottakai kaikki sukupolvet muokkautuvat kontekstiensa kautta ja meidän omallamme on uniikit piirteet, mutta kuitenkin meillä on oma reisu osuutemme uskontojen kiinnipitäjistä ja ateisteista, yhteiskuntaliberaaleista ja konservatiiveista, avo- ja suljettujen mielisistä, narsisteista ja itsensä uhraajista, ja niin edelleen, aivan kuten millä tahansa muulla sukupolvella.

Toki, sukupolvet ovat tärkeitä demografisia ryhmiä jotka tulisi ottaa huomioon missä tahansa markkinointikampanjassa, mutta kokonaisen sukupolven redusointi yhdeksi helposti luokiteltavaksi massaksi tulee epäonnistumaan varmasti. Markkinoijat osaavat kyllä paremmin. Sellainen käsite ei ole sopusuhdassa todellisuuden kanssa, ja vielä pahempaa, on riski että kokonaisen sukupolven ”arvokkuus ja sisäinen arvo” pannaan villasella, mikä ei ole mikään pieni riski.

Lähde:

http://blog.acton.org/archives/58641-mass-marketing-to-millennials-a-marxist-paradigm.html

“There be no shelter here, the frontline is everywhere”
— Rage Against the Machine

Tämä jakaa aktivistit kahteen leiriin: niihin jotka pyrkivät parempaan medianäkyvyyteen, ja niihin jotka näkevät sen ainoastaan kapitalistisen luokan työkaluna. Se mikä on selvää molemmille leireille, on että massamediassa näkyy johtavan luokan alistaminen, tai hegemonia.

Noam Chomsky, kirjassaan Manufacturing Consent, on esittänyt että yritysten omistus johtaa johtavan luokan intressien esittämiseen massamediassa. Hänen teoriansa olettaa, että pelkkä kapitalistinen massamedian omistus määrittää median sisällön. Toki tässä on jotain perää. USA:ssa tänä päivänä suuri osa mediakanavista on kuuden korporaation omistuksessa: General Electric, Comcast, Disney, News Corp, CBS, ja Time Warner. Nämä yrityksen sekä kontrolloivat suurinta osaa TV:stä, radiosta ja sanomalehdistä, että lisäksi ne kontrolloivat suurinta osaa ulkomainonnasta, ja niillä on yhä kasvava osuus internetistä.

Lisäksi on muita suuria yrityksiä, jotka eivät välttämättä omista mediaosakkeita suoraan, mutta jotka ovat suuria osakkeenomistajia: mainostajat. Kuluttava yleisö, tai pikemminkin yleisön huomio, on kapitalismin alaisuudessa myytävä hyödyke jota median omistajat kauppaavat mainostajille. Huolimatta vasemmiston pitkästä perinteestä printti- ja vaihtoehtomedioissa (sanomalehdet, tiedelehdet, kirjat ja verkko), visuaaliseen massamediaan sisäänpääsyn esteet ovat olleet liian suuret. Joten on ilmeisesti korrelaatio median omistuksen sekä johtavan luokan hegemonian ideologisen välillä. Yhtä kaikki, huolimatta totuuden elementeistä Manufactured Consentin mallissa, tuollainen analyysi loppuviimein on anti-dialektinen ja anti-marxistinen. Dialektisina materialisteina meidän tulee tarkastella minkä tahansa ilmiön sisäisiä ristiriitoja. Mikään ei ole staattista ja muuttumatonta, ja sisäiset ristiriidat itsessään ovat muutoksen ja kehityksen eteenpäin vieviä voimia. Pienet kvantitatiiviset muutokset akkumuloituvat ajan mittaan ja johtavat kvalitatiivisiin hyppyihin, jotka muuttavat koko systeemin luonteen. Ensiaskel ymmärtää mediaa dialektiseen tapaan on ymmärtää, että sisältö itsessään ei ole suoraan johtajien käsittelemää.

Työtä tekevät journalistit ja mediatyöläiset — eivät johtajat — itse asiassa tuottavat median sisällön. Poislukien totalitääriset valtiot, pomo ei seiso uutishuoneessa mikromanageroimassa informaatiovirtaa. Journalistit, mukaanlukien päätoimittajina tunnetut journalismin etumiehet, huolehtivat uutisten ja muun sisällön tuotannon johtamisesta. Pääoman omistajien suoraa kontrollia käytetään siihen miten mediaa jaellaan. Toisin sanoen, pomot suoraan kontrolloivat tekijöitä kuten markkinointi, positiointi ja median laaja suunta.

Kuitenkin, tämä laaja suunta on rajoittunut, monessa tapauksessa median omistajiin ja johtajiin, jotka määrittävät organisaation yleisen orientaation. Esimerkiksi, termin ”työpaikkojen luoja” käyttö termin ”kapitalisti” tilalla; termin ”juutalainen naapurusto” käyttö termin ”Israelin siirtokunta miehitetyllä Länsirannalla” tilalla jne. Tietty tarina valitaan, ja kokonaiskäsittely ja tarinan balanssi on melkein aina työtä tekevien journalistien käsialaa.

Tämä laaja suunta ei millään muotoa ole merkityksetöntä kontrollia; sillä on suuri vaikutus sisältöön. Tietyissä tapauksissa, kuten Fox Newsin potkujen antaminen journalisteille jotka raportoivat Monsanton geenimanipuloitujen tuotteiden ja syövän välisestä yhteydestä, näkyy että työtä tekevien journalistien oikeudet ovat usein porvariston vahvasti rajoittamat. Kuitenkin yhdeksässä tapauksessa kymmenestä lopputuotteen kontrolli lopulta pysyy työntekijöillä. Yksisuuntainen salaliittoilija Chomsky ei mallissaan kykene selittämään tilannetta asianmukaisesti.

Media on epätavallinen hyödyke kapitalismissa, sillä se pitää sisällään joitain ominaisuuksia esikapitalistisesta käsityöstä, ja muita modernin hyödykkeentuotannon ominaisuuksia. Toisin kuin käsityöt, työntekijöiden välinen monimutkainen ja sosiaalinen yhteistyö on vaatimus massamedian tuottamiseksi. Tässä mielessä se muistuttaa tehdasta. Kuitenkin se on varsin erilainen verrattuna keskimääräiseen hyödykkeeseen siinä mielessä, että jokainen median tuotannon instanssi — tietty uutistarina, tietty elokuva, tietty musiikkivideo — on uniikki. Uutistarina eiliseltä ei saa media-aikaa tänään, ellei se ole kuvattu uudestaan tai uudelleeneditoitu ja saanut uuden kuvakulman.

Tässä hyödykkeessä on paljon muutakin epätavallista. Kun joku ostaa sanomalehden, hän uskoo ostaneensa hyödykkeen. Mutta todellisuudessa todellinen hyödyke tässä transaktiossa ei ole sanomalehti, vaan lukija. Kaikki mediauutiset — elektroniset tai muunlaiset — toimivat tällä tavoin. Suurin osa tuloista tässä transaktiossa ei tule kaapelikanavan tilaamisesta tai ”kuluttajan” kuluttamista pienistä rahasummista hyödykkeen ostossa. Sen sijaan suuret mainostajat, jotka rahoittavat mediaa, ovat niitä jotka ostavat hyödykkeen. Tuo hyödyke on yleisön keskittymiskyky. Tämä luo voimasuhteen jossa mikä tahansa omistajien halu hallita mediasisältöä jää yleisön maun ja preferenssien jalkoihin.

Lisäksi, toisin kuten muut massatuotetut hyödykkeet, kuten kahvikuppi, pääoman omistajilla on paljon rajatumpi kontrolli siitä miten mikäkin tuote tuotetaan. Kahvikupin tapauksessa pääoman omistaja voi suoraan määrätä yksityiskohtaisesti hyödykkeen koostumuksen maksimoidakseen voiton. Koko, paino, dimensiot, materiaalit, värit, tekstuuri, graafinen design voidaan kaikki päättää etukäteen. Kuitenkin, mitä mediaan tulee, pääoman omistajat voivat tarjota vain yleisimpiä ohjeita, samalla kun mediatyöläiset itse ovat ”luovasti vallassa” siitä miten lopputuote tuotetaan ja esitetään. Lisäksi, erityisesti uutismediassa, mutta myös mediassa yleensä, deadlinet estävät johdon harkitun kontrollin, ja tiettyyn pisteeseen asti myös päätoimittajien vastaavan. Siinä vaiheessa kun juttu saapuu päätoimittajan pöydälle, on yleensä liian myöhäistä yrittää mikromanageroida sisältöä. Parhaassakin tapauksessa päätoimittajan vaihtoehdot ovat ei päästää juttua eetteriin ollenkaan tai antaa sen mennä läpi, tai ehdottaa pieniä muutoksia.

Poislukien tietyt huomionarvoiset poikkeukset, kuten Fox News, suurin osa kapitalistisesta mediasta on kiinni standardeissa kuten ”ammattimaisuus” ja ”objektiivisuus”. Kaikkein hyvämaineisimmissa organisaatioissa ”päätoimituksen ja johdon välinen seinä” on olemassa, joka estää päivittäisen pomojen väliintulon. Jälleen kerran, se mitä pomot hallinnoivat on käsiksipääsy ja jakelu.

Kyllä, on kiistämätön tosiseikka että massamediassa käsitellyt ideat eivät ole niitä tuottaneiden työntekijöiden ideoita. Kuinka selittäisimme tämän hämmentävän tilanteen? Marxistille selitys voidaan löytää Karl Marxin perustan ja päällirakenteen arkkitehtonisesta analogiasta. Minkä tahansa yhteiskunnan perusta on työvälineet ja tuotantorelaatiot jotka vastaavat yhteiskuntaa. Tällä taloudellisella perustalla, ja siitä riippuen, lepää yhteiskunnan päällirakenne. Minkä tahansa yhteiskunnan ideologia, lait, perinteet, tila ja muut instituutiot riippuvat sen taloudellisen perustan lopullisesta analyysista.

Kuten Marx selitti teoksessaan The German Ideology: “Johtavan luokan ideat eivät ole mitään muuta kuin dominanttien materiaalisten suhteiden, ideoina ymmärrettyjen dominanttien materiaalisten suhteiden ideaali-ilmaisu; suhteet jotka tekevät yhdestä luokasta johtavan, siispä ideat sen dominanssista.” Täten porvarillinen yhteiskunta luo instituutioita, jotka tukevat kapitalismia ja vastaavia ideoita kuten “liberalismi,” “konservatismi,” ja abstrakti  “vapauden” käsite, joka saa paljon enemmän palstamillimetrejä mediassa kuin näitä vastaan olevat ideat. Kapitalistinen ideologia on dominantti mediassa koska kapitalismi on dominantti kaikkialla. Toisin kuin Chomskyn mekaaninen käsitys, meidän ei tarvitse tarkastella mediaa salaliittona tarjotaksemme selityksen.

Marxisteina me ymmärrämme pääristiriidat kapitalistisen yhteiskunnan perustassa. Jotta voisi tehdä lisää liikevoittoa, kapitalistien tulee luoda lisää ja lisää järjestelmänsä ”haudankaivajia”: proletariaattia. Kamppailu näiden kahden luokan välillä on sovittelematon. Proletariaatilla on sen omat intressit ja arvot, jotka ovat ristiriidassa kapitalistisen perustan ja päällirakenteen kanssa. Avainkysymys on onko proletariaatti tietoinen itsestään luokkana, ja voiko se näin kamppailla luokkana intressiensä puolesta.

Kamppailu näiden kahden luokan maailmankuvien välillä, sekä ilmiselvä porvarillisten ideoiden ykkösasema ansaitsee syvemmän analyysin. Kaksi ajattelijaa erityisesti tarjoavat malleja ymmärtää miten ja miksi mediatyöläiset tuottavat mediaa joka asemoi itsensä omien luokkaintressien vastaisesti.

Ensimmäinen on ”marxistinen” filosofi Louis Althusser. Hän on kuuluisa ”Ideologisen valtiokoneiston” teoriastaan. Althusser nousi länsimaisen akateemisen marxismin perinteestä. Vaikka hän teki varsin merkittäviä poliittisia harharetkiä, ja hänen ideansa ovat loppuviimein masentunutta ja tappiomielialaan taipuvaista ajattelua, hän tarjoaa joitain ideoita siihen miten kapitalistinen ideologia läpäisee yhteiskunnan.

Althusser ymmärsi valtion olevan pelkän ”erityisen aseistetun joukon”, jota hän nimittää ”Alistavaksi Valtiokoneistoksi”, lisäksi ”Ideologinen Valtiokoneisto”, johon kuuluu konseptit kuten perhe, media, uskonto, kansallisuus, sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen jne. Althusserin mukaan nämä luovat olosuhteet joissa kapitalismi uusintaa itseään. Toisin sanoen, jokainen näistä instituutioista nykyisessä muodossaan vahvistaa kapitalismin ideologiaa.

Althusser uskoi ideologiasta olevan mahdotonta paeta. Kuuluisassa esimerkissään hän kertoo poliisista joka pysäyttää kansalaisen kadulla. Hetkellä jolloin poliisi huutaa ”Hei, sinä!” merkitsee enää hyvin vähän mitä kansalainen valitsee tehdä. Huolimatta siitä valitseeko kansalainen vastata vaiko jättää huomiotta poliisi, häntä pidetään rikoksesta epäiltynä. Toisin sanoen, ideologinen valtiokoneisto astuu kuvioihin ja määrittelee kansalaisen tuolla hetkellä rikolliseksi.

Laajentaaksemme teoriaansa mediatyöläiseen, aina kun journalisti yrittää haastaa johtavan luokan hegemonian mediassa, ”ammattimaisuuden” ja ”objektiivisuuden” auktoriteetit vedetään hihasta ja journalistin ponnisteluja pidetään ”aktivismina” tai ”subjektiivisuutena”. Toisin sanoen, jos kerrot tarinan johtavan luokan näkökulmasta, olet ”objektiivinen”, mutta jos otat jonkin muun näkökannan, olet ”subjektiivinen” tai ”aktivisti”. Vaikka tämä teoria lopulta johtaa tappiomielialaan, se alleviivaa erästä yhtä tärkeää seikkaa: meidän ei tarvitse kuvitella pomojen olevan suoraa median kontrollissa jotta ymmärtäisimme miksi mediaa tuottavat työläiset ovat vieraan (kapitalistisen) ideologian saastuttamia. Meidän ei tarvitse katsoa empiiristä tai mekaanista Manufacturing Consentin mallia ymmärtääksemme miten media tukee johtavaa luokkaa.

Toinen, joustavampi, marxistinen ajattelija on Italian kommunistipuolueen perustaja Antonio Gramsci. Hän on usein akateemisissa piireissä väärinymmärretty jonkinlaiseksi reformistiksi. Suurin osa hänen hengentuotteistaan kirjoitettiin hänen ollessa fasistihallinnon vankina Italiassa 1920-luvulla, ja täten hänen näkökantansa ovat värittyneitä, ottaen huomioon tilanteen jossa ne on kirjoitettu. Gramscin ymmärryksessä yhteiskunnasta on päällirakenteellinen ilmiö joka tunnetaan nimellä ”hegemonia”. Se luo olosuhteet joissa kapitalistinen yhteiskunta ylläpitää kontrollia työläisistä, ei ainoastaan pakkokeinoin vaan myös kulttuurin avulla. Laajentamalla Marxin dialektisen ymmärryksen kapitalistisesta yhteiskunnasta hän näytti miten ideat ja arvot kahden pääluokan välillä ovat jatkuvassa konfliktissa.

Gramscin mukaan porvarillisten kulttuuriarvojen esittäminen neutraalina tarkoitti sitä, että johtava luokka esittää intressinsä kansan intresseinä ja arvonsa ”maalaisjärkisinä” arvoina. Toisin sanoen, koska porvarilliset ideat ovat hyvin kehittyneet ja hyvin mainostettuja, kaikki yhteiskuntaluokat kannustetaan hyväksymään nämä ideat kyseenalaistamatta. Joten esimerkiksi, kun työläiset — mukaanlukien journalistit — ajavat ”vapaita markkinoita”, he tekevät sen omia intressejään vastaan johtuen vieraan, johtavan luokan ”hegemoniasta”.

Radikaali ero tämän idean, sekä Althusserin ja Chomskyn idean välillä on, että Gramsci piti työväenluokkaa kykeneväisenä kumoamaan tämän hegemonian esittämällä vastahegemonista kulttuuria ja arvoja. Hän uskoi, kapitalistisen riiston normalisaation haastaminen oli käänteentekevää poliittiselle kamppailulle.

Tärkeä pointti huomata tässä on, että Gramscille kapitalistisen ideologian dominointi on todellisuus josta pääsee pois; se ei ole automaattisesti materiaalisen perustan määrittämä, eli mediatalojen yksityisomistuksen sanelema. Täten porvarillisten ideoiden ja arvojen hävittäminen voi alkaa vain työläisten massakamppailulla kapitalistista yhteiskuntaa vastaan, ja se voidaan saattaa päätökseen, lopullisessa analyysissa, tuon yhteiskunnan lakkauttamisella.

Aivan kuten on asian laita muittenkin hyödykkeiden tuotantopaikkojen kanssa, mediatuotannon paikat ovat samaan aikaan myös kamppailun areenoita. Journalistit ja muut mediatyöläiset voivat ja heidän tulee kamppailla pääoman otetta vastaan heidän ammatistaan ja ihmiskunnasta yleisesti. Mediatyöläisten kamppailu kytkeytyy kaikkien työläisten kamppailuun kapitalismia vastaan. Massakamppailun kautta työläiset voivat taistella vastaan ja voittaa. Monet mediatyöläiset ovat liitoissa, esimerkiksi Communications Workers of American jäseniä.

Aivan kuten ihmisyhteisö transformoituu sosialismissa, niin tekee myös media. Pääoman alistamisesta vapautuneena median ei enää tarvitse olla keskinkertaisuuden, roskakulttuurin ja törkeän konsumerismin airut. Ilman tarvetta myydä ihmisten huomiokykyä hyödykkeenä vaihdossa mainosdollareille, media tulee kukoistamaan taiteissa, viihteessä ja aidosti vallankumouksellisessa journalismissa osana työntekijöiden demokratiaa.

”Ammattimaisuuden” ja ”objektiivisen journalismin” nykysysteemissä on sisäänrakennettu vinouma kapitalistisen systeemin suuntaan. Kun reportterille opetetaan ”objektiivisuutta”, se mitä hänelle opetetaan on katsomista kohteen yli. Tämä on eri asia kuin olla ”reilu”, jos sellainen on edes mahdollista. Vetoaminen objektiivisuuteen, eli todellisuuteen joka on olemassa subjektiivisuuden tuolla puolen on itse asiassa yksinkertainen alistuminen porvarillisen maailmankuvan hegemoniaan. Journalismi ei ole olemassa vakuumissa. Jos journalisti ei ota käyttöön marxilaista luokka-analyysia vallankumouksellisena praksiksena, he esittävät kapitalistisen maailmankuvan oletuksena.

Jotkut voisivat väittää, että ”sosialistiset” median muodot ovat jo olemassa instituutioiden kuten PBS ja NPR muodossa USA:ssa. Kuitenkin on suuri ero näiden julkisten&valtiollisten ja aidosti sosialisoidun median välillä. Nämä mediatalot ovat kapitalistisen ideologian velvoittamia ”objektiivisuuden” leiman alla. Lisäksi ne ovat täysin epädemokraattisia instituutioita, jotka on mallinnettu korporaatio-Amerikan mukaan. Sekä NPR että PBS riippuvat suuresti samojen korporaatioiden lahjoituksista kuin jotka ovat kaupallisen median asiakkaita. Yhä suuremmassa määrin ”kaupallisuudesta vapaa” julkinen ohjelmisto on ”epäkaupallisten” korporaatiotukien ”sponsoroimaa”.

Sosialismissa demokraattinen hallinto korvaisi pääoman diktatuurin median tuotannossa. Useita näkökulmia esitettäisiin avoimesti eikä valheellisen ”tasapuolisuuden” nimissä. Meillä olisi aidosti ”julkinen” media, jossa pääsy median tuotantovälineisiin (studiot, kamerat, painokoneet, lähettimet jne.) on allokoitu demokraattisesti perustuen siihen tuen määrään jonka tietty näkökulma saa yhteiskunnassa. Liiketoimintamotiivista vapaana ja julkisessa omistuksessa se olisi monipuolisempi, joustavampi ja sen informaatiovirta, raportointi ja journalismi olisi laajempaa.

Ideat ja näkökulmat uppoaisivat yleisöön perustuen siihen tukeeko yleisö niitä oikeasti sen sijaan että epädemokraattinen vähemmistö päättäisi sen mitä ”yleisö haluaa”. Nykypäivänä pienten vähemmistöjen näkökulmat saavat enemmistön osan palstamillimetreissä ja lähetysajassa. Lisäksi uutishuoneita johdettaisiin demokraattisesti, valvojat ja toimittajat valittaisiin vaaleilla työtä tekevien journalistien äänillä. Kapitalismin rajoitteista vapaana journalistit voisivat todella realisoida aksioomat heidän ammatistaan ja ”lohduttaa koeteltuja ja koetella lohdullisia.”

Nykyiset tuotantomuodot, jotka kahlitsevat journalismin, tulevat vaipumaan pois valtion mukana kun ihmiskunta edistyy sosialismissa. Erikoistumisen muuttuessa menneiden aikojen reliikiksi, koko ihmiskunta kykenee palvelemaan journalismin yleviä funktioita. Kaikki jotka niin haluavat, voivat osallistua viihteen tuotannon, tarinan kerronnan, raportoinnin taiteellisiin meriitteihin. Voitaisiin väittää, että sosiaalinen media jo tekee tätä jokseenkin; mutta kuka omistaa nämä yritykset? Verkkosivut kuten Facebook ovat jo valmiiksi suurkorporaatioita jotka toimivat samalla tavoin kuin massamedia, myyden huomiotamme hyödykkeenä. Twitter valitsi blokata tietyt Occypy Wall Street -sisällöt ja #hashtagit. Tämän takia me vaadimme median julkista omistusta  demokraattisen työläiskontrollin alla.

Et voi rationaalisesti suunnitella sitä mitä et hallitse, ja et voi hallita sitä mitä et omista. Niin kauan kun nämä lafkat ovat yksityisessä omistuksessa, niillä on ”oikeus” tehdä mitä ne ja niiden rahoittajat haluavat. Lisäksi nämä ”sosiaaliset” mediatalot ovat tuskin sosiaalisia siinä miten niitä tuotetaan. Median tuottajat näissä välineissä ovat yksittäisiä ja eristäytyneitä. Ihmiset istuvat kotonaan tietokoneella tai tsekkailevat puhelintaan, ja tämä tuskin on asema mistä haastaa kapitalismi siellä missä todellinen työläisten valta sijaitsee: tuotantopaikassa. Vain kommunismin korkeammilla asteilla, joissa yhteiskunta on organisoitunut periaatteen “kaikilta kykyjensä mukaan ja kaikille tarpeittensa mukaan” ympärille voi sosiaalisella medialla olla todellinen vaikutus.

Vaihtoehtoiset mediatalot ovat tärkeitä siinä, että ne usein ovat ilmaisuja proletariaatin luokkaintresseistä. Workers International Leaguen ja International Marxist Tendencyn julkaisut, esimerkiksi, johdonmukaisesti puskevat näkökulmaa ihmiskunnan vapauttamisesta pääoman viheliäisestä otteesta. Kuitenkin vaihtoehtomedia on juuri sitä, vaihtoehto nykyiselle massamedialle, joka on kapitalistisen luokan työkalu. Itsessään nämä pienet vaihtoehdot eivät voi korvata tai ”päästä yli” massamediaa. Me emme voi olla tyytyväisiä pelkkään massamedian haastamiseen sosiaalisilla tai vaihtoehtoisilla alustoilla. Meidän tulee tähdätä siihen että otetaan media demokraattiseen julkiseen omistukseen, jotta sitä käytettäisiin puolustamaan enemmistön intressejä.

Sosialismissa mediaa johdettaisiin demokraattisesti, mediatyöläisten ja ammattiliittojen johtamina.

Lähde:

http://socialistappeal.org/history-theory/102-theory/1076-marxism-and-the-media.html

Jokaisella sosiaalisella ilmiöllä on suuri määrä määrääviä tekijöitä, jotka liittyvät toisiinsa monimutkaisella tavalla, ja niiden joukossa on joitain joiden analyysi voi johtaa parhaaseen ymmärrykseen tietystä ilmiöstä. Jotkut tekijät ovat merkittävämpiä tutkimuskohteen selittäjiä, mutta se ei tarkoita sitä, että lopuilla ei ole merkitystä, tai että valittujen tekijöiden hierarkia on epähistoriallinen ja täten universaali ja pätevä kaikissa yhteiskuntajärjestyksissä.

Vaikka tunnustammekin, että kaksi ensimmäistä näkökulmaa ovat tärkeitä joidenkin mainonnan aspektien ymmärtämiselle, ja vaikka hyväksymmekin, että mainonta on poliittisesti ja ideologisesti ”ylimäärittynyttä”, me tarkastelemme taloutta määräävänä elementtinä mainonnan analyysissa. Täten me sijoitamme mainonnan tutkimuksen marxilaisen poliittisen taloustieteen viitekehykseen. Tämän voi tehdä kahdella tavalla.

Ensimmäinen omistaa mainonnan analyysin massaviestinnän poliittiselle taloudelle, joka tutkii tiettyä kulttuurintuotannon välinettä ja uusintamista yhteiskuntajärjestyksessä. Toinen sijoittaa mainonnan koko poliittisen taloustieteen viitekehykseen, jossa tutkimuskohde on kapitalistinen tuotanto ja uusintaminen. Tässä suoritettu analyysi seuraa jälkimmäistä näkökulmaa: aikeemme on ymmärtää eri tapoja joilla mainonta muuttuu käytännölliseksi pääomalle ja joilla se alistetaan pääoman uusintamisen ja akkumulaation yleiselle logiikalle.

Muualla on esitetty, että mainonta on monopolikapitalismin jälkeläinen, että se on saanut tärkeimmän kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen roolin ja että sitä käytetään tuotteiden ja palveluiden promootioon. Mutta tämä määritelmä vaatii lisämäärittelyä.

Ensiksikin, vuonna 1979 kolmetoista maata kattoivat 90% maailman mainontapanoksista, USA itse vastasi 55% kokonaispanoksesta. Kun USA:n mainontapanokset olivat 50 miljardia dollaria, Iso-Britanniassa, jossa kapitalismi syntyi, se oli vain 5 miljardia, kun taas Sveitsin panos oli vain 1,3 miljardia dollaria, pienempi kuin Brasilian panostus. [1]

Toiseksi, vaikka mainontapanostus on kasvanut absoluuttisin termein vaikuttavasti, se on ollut enemmän tai vähemmän tasaisesti 2% bruttokansantuotteesta USA:ssa. Kvalitatiivisen roolin suhteen on totta, että mainonnan rahoittama massamedia muuttaa muotoaan ja sisältöään, mutta vaikka tämä pitää paikkansa USA:ssa ja suuressa osassa latinalaista Amerikkaa, massamedian järjestelmät muualla maailmassa ovat pääosin valtion rahoittamia tai sekajärjestelmiä.

Kolmanneksi, mainostetut tuotteet eivät ole vain tuotteita tai palveluja vaan kuluttajatuotteita ja -palveluja, pääosin epäolennaisia tuotteita, jotka vuonna 1979 muodostivat noin 80% mainontakakusta USA:ssa. Lisäksi näistä mainostetuista tuotteista, yli 50% oli suurimpien, yleensä monikansallisten, korporaatioiden (MNC) tuottamia, jotka ovat myös vastuussa tämän tyypin hyödykkeiden mainonnasta muuallakin päin maailmaa.

Me voisimme siis määrittää mainonnan kapitalismin jälkeläiseksi, mutta vain amerikkalaisen kapitalismin käyttämänä kuluttajatuotteiden ja -palveluiden menekin edistämiseen.

Taloudellinen prosessi muodostuu kolmesta eri liikkeestä: hyödykkeiden tuotanto, kierto ja kuluttaminen, ja kahdesta pääsektorista: tuotantohyödykkeet ja -palvelut (osio 1) ja kuluttajahyödykkeet ja -palvelut (osio 2). Tarkastelemalla ylläolevaa mainonnan määritelmää, voidaan nähdä että se jättää välistä useita prosesseja:

(a) Mainonnalla ei ole mitään tekemistä minkään hyödykkeen tuotannon piirin kanssa. [2]

(b) Mainonnalla ei ole mitään tekemistä minkään mainostetun hyödykkeen varsinaisen kulutustapahtuman kanssa.

(c) Mainonta rajoittuu joidenkin kulutushyödykkeiden ja -palvelujen kierron prosessiin, jättäen pois kaikki osion 1 hyödykkeet ja kulutushyödykkeet joita ei mainosteta.

Joten kun me analysoimme mainontaa, me analysoimme erittäin rajallista ilmiötä joka ei käy läpi kaikki eri talousprosessin hetkiä ja kaikkia eri hyödykkeitä. Siksi ei voi vetää johtopäätöksiä jostain tietystä ilmiöstä, joka tapahtuu pääoman kierron tasolla, ja vielä tarkemmin ilmaistuna joidenkin kulutushyödykkeiden kierron tasolla, koskien kapitalistisen talouden yleistä toimintaa.

Mainonnan taloudellisesta analyysista

Viime vuosina huomio on suuntautunut mainonnan taloudellisiin seikkoihin [3], vaikka tämä on ollutkin positiivinen muutos, marxilainen mainonnan talousanalyysi on vahvasti postkeynesiläisyyden ja post-marxisen ajan (jota esittää pääosin Baran ja Sweezy) kapitalismin monopolivaiheen vaikutuksen alla, mutta jonka pääideat kehitettiin vuosisadan alussa Hobsonin, Hilferdingin ja Leninin työn kautta.

Vaikka tämän tutkimuksen tarkoitus ei ole kehittää läpikotaista monopolikapitalistisen koulukunnan (MKS) kritiikkiä, haluaisin kritisoida kahta sen pääteesiä, joita on käytetty mainonnan analyysin viitekehyksinä.

Ensimmäinen on kilpailun ja markkinoillepääsyn esteiden käsitteet, joita MKS käyttää. Tämä koulukunta on sitä mieltä, että talouden monopolisaation jatkuva kasvu tuo mukanaan kilpailun vähenemistä ja muutoksen sen muodossa, lähtien hintakilpailusta kilpailuun muullakin kuin hinnalla, eli mainontaan ja tuotedifferointiin.

Hintakilpailu on suureksi osaksi vetäytynyt pois keinona houkutella yleisöä ja on saanut aikaan uudenlaista menekin edistämistä: mainonnan; tuotteen, ulkomuodon ja pakkauksen variointi; suunniteltu vanhentuminen; mallimuutokset; luottojärjestelyt ja kaikki tämänkaltainen (Baran and Sweezy, 1976: 115).

Kilpailun käsite perustuu neoklassisen teorian oletukseen kilpailun voimakkuuden mittaamisesta alalla toimivien yritysten määrän avulla. Suuri määrä yrityksiä oletetaan niin, että yhdelläkään yrityksellä ei ole merkittävää määräysasemaa markkinoilla. Kilpailu liittyy ainoastaan markkinoihin, kierron piiriin, jossa hinnat muodostuvat kysyntä- ja tarjontakäyrien avulla. On todella vahva oletus, että hinnat ja määrät konvergoivat kohti tasapainoa kilpailun avulla, mikä tahansa poikkeama kysynnän ja tarjonnan välisestä tasapainosta eliminoituu hintojen ja määrien sulavan konvergenssin kautta. Tätä kutsutaan täydelliseksi kilpailuksi. Mikä tahansa poikkeama oletetuista olosuhteista johtaa ”epätäydelliseen” tai ”monopolistiseen” kilpailuun, mikä tarkoittaa johtavien yritysten kykyä vaikuttaa hintaan ja määrään markkinoilla.

MKS:n mielestä jatkuva talouden monopolisaatio liittyy ”markkinoille pääsyn esteisiin”. Bain (1956) on listannut tuotedifferoinnin, mitattuna yrityksen mainontapanoksen määrällä, yhdeksi neljästä markkinoillepääsyn ja pääoman liikkuvuuden pääesteestä. Keskittyminen taloudessa mahdollistaa kolluusion kun markkinoillepääsyn esteet estävät uusia kilpailijoita pääsemästä markkinoille, mikä johtaa potentiaalisen kilpailun laskuun ja keskimääräistä korkeampiin hintoihin ja liikevoittoihin. [5]

”Mainonta on voima kohti monopolia. Se asettaa mainonnan määrän niin korkealle, että vain kaikkein menestyneimmillä firmoilla on varaa kilpailla… Täten mainonta auttaa monia firmoja myymään tuotteita keskimääräistä korkeammalla liikevoittomarginaalilla ja estämään pienempiä… firmoja pääsemästä markkinoille.” (Janus, 1982: 4-6.)

Tämän tutkimuksen tarkoitus ei ole viedä eteenpäin Marxin kilpailuteoriaa [6], mutta on tärkeää painottaa, että Marxille kilpailu ei ole itsetarkoituksellinen lähtöpiste ja se ei päde yksinomaan kierron piirissä. Kilpailu on tulosta pääoman itsensä laajentamisesta. Tuotannossa kilpailu on tulosta jatkuvasta työvoiman tuottavuuden kasvusta. Kierrossa se tähtää parantamaan olosuhteita tuotettujen hyödykkeiden realisaatiolle. Kilpailu täten ei määrity kilpailevien pääomien määrällä eikä sitä eliminoida tai pienennetä jos kilpailevien firmojen lukumäärä pienenee. Ei ole täydellistä tai epätäydellistä kilpailua, kulpailu on jatkuva taisto joka menee kaiken taloudellisen elämän luihin ja ytimiin.

Marxilaisessa järjestelmässä kilpailu ei ole ainoastaan tasapainottava voima, vaan myös voima joka tuottaa epätasapainoa, ja täten hintojen, liikevoiton ja arvojen painovoimakeskipisteet ovat liukuvia keskiarvoja, jatkuvat fluktuaatiot ovat talouden normaali tila. [7]

Toinen MKS:n teesi, jota haluan käsitellä, liittyy kysynnän ongelmaan. Koulukunta on sitä mieltä, että on olemassa endogeeninen taipumus kohti stagnaatiota monopolivaiheessa ja siten on olemassa keinotekoisia tapoja stimuloida kysyntää. Sitten ehdotetaan, että mainonta, stimuloimalla aggregaattikysyntää, voi neutralisoida monopolien taipumuksen stagnaatioon ja näin mahdollistaa systeemin kokonaisuudessaan välttää realisaatiokriisit.

Kritisoidaksemme tätä argumenttia on tarpeellista erottaa yrityksen kysyntäkäyrä yhteiskunnan aggregaattikysynnästä, eli mikrotaloudellinen kysyntä makrotaloudellisesta.

Kysyntäkäyrät yritykselle — kysyntä tietylle hyödykkeelle — voi muuttua mainonnan vaikutuksesta. Kierrossa kilpailu pääomien välillä käsittelee markkinaosuuden kasvattamista ja parempien olosuhteiden luomista hyödykkeiden realisaatiolle. Kun mainonta auttaa allokoimaan uudelleen kysynnän hyödykkeeltä A hyödykkeelle B, kaikki muut asiat edelleen samoina (ceteris paribus), silloin kuluttajien rahankäyttö siirtyy ja tämä voi selvästikin vaikuttaa liikevoittoihin, mutta aggregaatti yhteiskunnallinen kysyntä pysyy muuttumattomana.

Baranin ja Sweezyn mukaan mainonta kasvattaa aggregaattikysyntää maksamalla palkkoja tuottamattomille työntekijöille mainonta-alalla, mutta kuten me näemme myöhemmin, mainontapääoman on itse  asiassa mahdollista auttaa pienentämään tuottamattomia palkkoja. Mainonnan tulisi myös kasvattaa kulutusta säästämisen kustannuksella ja kasvattaa investointeja tehtaisiin ja koneisiin luomalla kysyntää mainostetuille hyödykkeille.

Yhdessä hallituksen kulutuksen ja militarismin kanssa mainonta nähdään tärkeänä mekanismina monopolikapitalismin taistelussa stagnaatiota vastaan.

Tämän koulukunnan vaikutusvalta näkyy Januksen tiivistelmässä mainonnan taloudellisesta funktiosta:

Mainonta on toimittanut useaa tärkeän toiminnon virkaa monopolikapitalismin olosuhteissa: (1) se sallii kilpailun tapahtua markkinoinnin tasolla sen sijaan että se tapahtuisi tuotannon tasolla; (2) se auttaa kasvattamaan (sic) pääoman kiertonopeuden aikaa, joka johtaa korkeampiin liikevoittoihin; (3) se keinotekoisesti stimuloi kysyntää mahdollistamalla systeemin kokonaisuutena välttää realisaatiokriisit. (Janus, 1982: 3.)

Näin on tarpeellista selventää Marxin efektiivisen kysynnän luonnetta ja yhteiskunnallisen tarpeen käsitettä.

Marx jakaa yhteiskunnallisen tuotannon kahteen: tuotantovälineet tai osio 1, ja kulutuksen välineet tai osio 2. Tämä tehdään sillä perusteella että on mahdollista analysoida tuottavaa ja yksilön kulutusta, eli kysyntää.

Osion 1 kysyntä on aina kapitalistin kysyntää, tuottajan kysyntää. Osion 2 kysyntä on aina kuluttajan kysyntää, ja nämä vuorostaan voidaan jakaa työläisiin ja kapitalisteihin. Mutta työläisten kulutus ei määrity eksogeenisesti, työläisten kysyntä määrittyy kapitalistien investoinnilla palkkoihin tai muuttuvaan pääomaan.

Kapitalistit ostavat koneet tuotantoa varten, palkkaavat työntekjät jotka sitten ostavat takaisin tarpeisiinsa hyödykkeitä kapitalisteilta, ja kapitalistit ostavat kulutushyödykkeitä kapitalistien luokalta itseltään. Täten yhteiskunnallinen kysyntä saa alkunsa täysin kapitalistisen luokan piirissä sen investoidessa tuotantohyödykkeisiin ja palkkoihin ja sen oman kulutuksen kautta. Tämä on se mitä Marx tarkoittaa kun hän puhuu yhteiskunnallisen kysynnän olevan

alisteinen eri luokkien ja niiden kunkin taloudellisen aseman keskinäiselle suhteelle, huomionarvoisimpana, ensinnäkin, kokonaisylijäämän suhteelle palkkoihin, ja toiseksi, eri osien suhteille joihin ylijäämä jaetaan (liikevoitto, korko, maankorko, verot jne.) (Marx, 1977: 181.)

Mutta sosiaalisen kysynnän ollakseen toimiva se tulee ilmaista rahassa, työntekijät vastaavat niin paljon kysynnästä kuin heidän palkkansa sallii ja kapitalistit niin paljon kuin heidän liikevoittonsa sallii. Kapitalistien luokalle, yleisesti ottaen, efektiivinen kysyntä on suurempi kuin sen reaaliset tarpeet. Työväenluokalle epäjohdonmukaisuus on efektiivisen kysynnän ja heidän todellisten tarpeidensa välissä, jälkimmäinen ylittää kvalitatiivisesti ensimmäisen ja lisäksi se sisältää eri laatuisia kvalitatiivisesti konkreettisia tarpeita.

Mainonta, täten, voisi yrittää kasvattaa kapitalistien kulutusta: he voivat kuluttaa V-8 mehua ja kokista ja maitoa, mutta se voi muokata vain työväenluokan kuluttajakäyttäytymistä: työläiset juovat joko V-8 mehua tai kokista tai maitoa.

Niin kauan kun hyödykkeet ovat pääoman tuotteita, niiden kysyntä ja tarjonta riippuu kapitalistisista tuotantosuhteista. Täten on varsin epätodennäköistä että mainonta voisi merkittävästi vaikuttaa yhteiskunnan aggregattikysyntään ja tuottaviin investointeihin, ottaen huomioon sen että molemmat määrittyvät:

(1) Eri luokkien ja niiden osioiden avulla jotka jakavat yhteiskunnan kokonaistulot ja kattavat liikevaihdon aikaansaaman kysynnän.

(2) Kapitalistisen tuotantoprosessin kokonaisrakenteen avulla jossa tarjonta ja kysyntä ovat molemmat tuottajien luomia.

Ja on vähemmän todennäköistä, että mainonta voisi ehläistä realisaatiokriisin uudelleenallokoimalla jonkin epäolennaisen kulutushyödykkeen kysynnän lyhyellä aikavälillä. Mainonta voi ”sijoittaa” kysynnän mainostetulle hyödykkeelle mutta se ei mitenkään voi luoda kysyntää.

Täten MKS-viitekehyksessä, vaikka pinnallisesti saattaisi olla riittävää tulkita mainonnan taloudellista funktiota, kun me menemme tämän ilmiön tuolle puolelle se jättää liian monta kysymystä avoimiksi. Esimerkiksi, tulisiko meidän olettaa, että koska tuotantohyödykkeitä ei mainosteta, tällä alueella ei ole kilpailua? Miksi mainonta keskittyy kuluttajahyödykkeisiin ja palveluihin? Miksi suuret korporaatiot investoivat niin paljon mainontaan? Miksi mainonta on niin suurta USA:ssa ja sen vaikutuspiirissä verrattuna muihin maailman mihin? Mitä sitten mainonta on ja mitä viitekehystä tulis käyttää sen analysointiin?

Kaupallinen pääoma ja kierron kustannukset

Mainonnan tutkimukseen tulee ryhtyä Marxin kaupallisen pääoman analyysin viitekehyksessä. Mainonta on kierron kustannus, se tulee sijoittaa tuottavaa ja tuottamatonta työvoimaa koskevaan keskusteluun, ja se täytyy ymmärtää pääoman uusintamisen prosessin näkökulmasta.

Tuottavan ja tuottamattoman työvoiman analyysissa on kolme erillaista abstraktiotasoa, kyvyttömyys erottaa nämä toisistaan on johtanut jotkut tutkijat ehdottamaan, että mainonta on tuottavaa työvoimaa (Hunt, 1980).

Ensimmäisellä tasolla Marx käsittelee tuotantoprosessia missä työvoima esiintyy joko tuottavana tai tuottamattomana. Tuottava työvoima on työvoimaa joka luo lisäarvoa.

Toisella abstraktion tasolla Marx käsittelee kierron prosessia ja tässä hän näyttää miten kaikki kierron piirissä toimiva työvoima ei ole tuottamatonta.  Toisaalta hän näyttää että tuottamattomat toimet voivat olla lisäksi eroteltu uusintaviin (tai epäsuorasti tuottaviin) ja epäuusintaviin.

Viimeisenä on yhteiskunnallisen uusintamisen piiri jossa valtion rahankäyttö ja tuottamaton työvoima voidaan edelleen erotella toisistaan tarkemmin.

Meidän analyysissamme keskitymme toiseen tasoon, mutta päästäksemme sinne meidän tulee lyhyesti käsitellä tuottavan ja tuottamattoman työvoiman eroa.

Tuottava työ on työtä joka luo lisäarvoa. Työntekijän tulee olla palkkatyöläinen ja hänen työvoimansa tulee suoraan olla sisällytetty pääoman tuotantoprosessiin jolla ylläpidetään, uusinnetaan ja kasvatetaan investoitua pääomaa.

Työvoiman määritelmän tärkeys tuottavana on se, että kapitalistisessa tuotannossa on yhteiskuntasuhteita työvoiman ja pääoman välillä. Työvoimaa vaihdetaan muuttuvaan pääomaan. Tämä uusintaa työläiselle hänen työvoimansa arvon samalla kun arvonluontitoimintana se arvottaa pääomaa ja asettuu työläistä vastaan näin luoduilla ja pääomaksi muutetuilla hyödykkeillä.

Mitä tuottavan ja tuottamattoman työvoiman määritelmään tulee, se pitää hyödykkeiden luontoa, johon työvoima materialisoituu, täysin irrelevanttina. Ne voivat olla ”materiaalisia” käyttöarvoja tai palveluja ja ne voi olla valmistettu uusintavaa tai epäuusintavaa kulutusta varten. Työvoiman nimittäminen tuottavaksi tai epätuottavaksi ei ole työvoiman tai tuotettujen hyödykkeiden luonnossa, vaan työvoima-pääoma -yhteiskuntasuhteen luonnossa.

Tähän mennessä Marx on tehnyt selväksi, että tuotantoprosessissa me voimme erotella tuottavan ja tuottamattoman työvoiman ja että tuottava pääoma on näin määritelty pääomaksi, jonka tarkoitus on arvon itselaajentaminen, joka saavutetaan tuottavan työn riistolla. Mutta toistuva tuottavan pääoman uusintaminen tarkoittaa myös, että tässä kohtaa kierron prosessi on Marxin integroima tarkasteltavaan kohteeseenm ja analyysi siirtyy kierron piiriin…

Tässä me olemme käsitelleet ainoastaan tuottavaa pääomaa, eli pääomaa joka on käytössä ainoastaan suorassa tuotantoprosessissa. Me tulemme myöhemmin pääomaan, joka on kierron prosessissa. Ja vasta sen jälkeen, tarkastellessamme pääoman erikoismuotoja jotka se ottaa kauppiaan pääomana, voidaan vastata kysymykseen miten pitkälle sen leipiin työskentelevä työvoima on tuottavaa tai tuottamatonta. (Marx, 1977: 413, Marx’s emphasis )

Marx jakaa kierron kustannukset kahteen tyyppiin:

(a) Niihin kustannuksiin jotka syntyvät tuotantoprosesseista jotka jatkuvat vain kierrossa, eli varastointi, kuljetus jne. Näiden toimien tuottava ominaisuus on piilotettu kierron prosessiin ja ne voivat muodostaa lisän tuotettujen hyödykkeiden myyntihintoihin, vaikka näissä toimissa kulutettu työvoima ei välttämättä lisää mitään niiden käyttöarvoon. Nämä toiminnot ovat kaksiluonteisia, ne esiintyvät tuotantoprosessin jatkeina kierron prosessin sisällä ja sen hyväksi, ja toiseksi, ne voivat muodostaa itsenäisiä tuotannon haaroja ja näin erottaa investoinnin piirin tuottavasta pääomasta.

(b) Ne kustannukset, jotka liittyvät toimintaan joka on seurausta pelkästä arvon muutoksesta, eli ostamiseen ja myymiseen, kirjanpitoon, varastointiin jne. käytetystä ajasta. Näihin toimiin käytetty työaika ei luo mitään arvoa tai lisäarvoa ja näin ollen niitä toteuttaa tuottamattomat työläiset.

Nämä toimet ovat kierron kustannuksia, jotka eivät lisää mitään arvonmuutokseen. Ne muodostavat poiston lisäarvoon ja johtuen siitä, että osa kokonaispääomasta täytyy toimia pelkästään kierrossa, se vähentää suhteessa ulottuvuutta jossa kehittynyt pääoma toimii tuottavasti.

Tiivistääksemme: tuotantoprosesseista johtuvien kierron kustannusten ja kierron ”puhtaiden” kustannusten välinen ero on se, että ensiksikin koska ne ovat seurausta tuotantoprosessista, ne lisäävät hyödykkeiden arvoa vaikka ne eivät ”fyysisesti” vaikuta käyttöarvoon, ja erillään ja itsenäisinä ne muuttuvat tuottavan pääoman investointihaaraksi. Toisen tyyppiset kustannukset eivät lisää mitään arvoa hyödykkeiden hintaan ja pysyvät tuottamattomina toimina silloinkin kun ne muuttuvat itsenäisiksi piireiksi investointipääomalle. Ensimmäisessä tapauksessa työvoima on tuottavaa koska se tuottaa ylijäämäarvoa kapitalistille, kun taas toisessa uuden riippumattoman pääoman ostama työvoima pysyy tuottamattomana. Tässä on kaupallisen pääoman syntytarina.

On tärkeää alleviivata, että vaikka tuottamattomia, nämä aktiviteetit ovat tarpeellisia elementtejä pääoman uusintamiselle ja työnjaon avulla ne pyrkivät muuttumaan riiippumattomiksi ja toisten kapitalistien päätoimisesti jatkamiksi. Näiden toimintojen erottelu ei muuta niitä tuottaviksi jos ne eivät olleet sitä aiemminkaan.

Tuotantoprosessin tason kautta analysoituna tuottamaton työvoima näyttää tarpeettomalta ja rasitteelta lisäarvolle koska se muodostaa poiston siitä. Mutta hyödykkeiden muuntaminen rahaksi ja rahan muuntaminen hyödykkeiksi on tarpeellinen teollisen pääoman toiminto uusintamisen prosessin jatkamiselle.

Marx analysoi kierron kustannuksia kiertoprosessin kautta… ”Kaikkia näitä kustannuksia ei synny hyödykkeiden käyttöarvoa tuotettaessa, vaan niiden arvoa realisoitaessa. Ne ovat kierron puhtaita kustannuksia. Ne eivät astu välittömään tuotantoprosessiin, mutta koska ne ovat osa kiertoprosessia, ne ovat myös osa uusintamisen kokonaisprosessia.” (Marx, 1977: 289).

Mainonta on täten kierron ”puhdas” kustannus, se on pääomaa joka toimii kierron piirissä, kiertoprosessin ollessa uusintamisen kokonaisprosessin vaihe. Ja vaikka se onkin tarpeellinen uusintamiselle, hyödykkeiden mainontaan käytetty työaika ei luo yhtään lisäarvoa. Mainostava kapitalisti, joka vetää välistä liikevoittoa, on vain osa tuottavan kokonaispääoman lisäarvoa. [10]

Mainonta

Eräs kapitalistisen kilpailun aikaansaamista kierron pääkustannuksista on niinkutsuttu ”myyntipanos” jolla on kaksi pääasiallista manifestaatiota: mainonta ja myyntihenkilöstö (vaikka näiden välinen ero on pääosin muotoseikka eikä sisällöllinen). Me haluamme alleviivata kolme mainontaan liittyvää ilmiötä:

(1) Ensimmäinen liittyy kuluttajatuotteiden ja -palvelujen mainontaan. Tuotantohyödykesektorilla, johtuen markkinoiden rajatusta luonteesta ja jokaisen tuotetun hyödykkeen korkeasta hinnasta, suoramyyntipanokset ovat tehokkaampia. Kuluttajatuotteiden tapauksessa tilanne on eri. Tuottajat joutuvat tavoittelemaan miljoonia kuluttajia, se on massamarkkina ja jokaisen tuotetun hyödykkeen hinta on matala, täten he vaativat tehokkaampia ja halvempia myyntimenetelmiä kuin ovelta-ovelle -myynti. Selvästikin, kuten myöhemmin näemme, massamedia sopii tähän mainiosti.

Toisaalta, pääoman akkumulaation prosessi ja tarve kasvattaa tuottavuutta kilpailun takia tuotannon piirissä molemmissa osioissa luo suhteellisen kasvavan markkinan osiolle 1 mutta ei välttämättä osiolle 2. Tämä näin kasvattaa kilpailua kuluttajatuotesektorilla (katso Mandel 1974, Arriaga 1980).

Tämä ilmiö manifestoituu suhteellisen suurina mainonnan määrinä kuluttahyödykkeisiin verrattuna tuotantohyödykkeisiin. Täten, jotta kykenisimme ymmärtämään riittävällä tasolla kilpailun luonnetta kierron piirissä koko taloudessa, on tärkeää kvantifioida kaikki myyntipanokset: mainontakulut, myyntihenkilöstön palkat, propaganda, lahjonta jne. Pelkkään mainontaan keskittyminen vääristää ymmärrystämme todellisuudesta. [11]

(2) Toinen ilmiö liittyy mainonnan tasoon eri yrityksissä. Jotta olisi mahdollista mainostaa paljon, hyödykkeiden tulee olla saatavilla. Tuottamaton työvoima kierron piirissä on Marxin mielestä välioperaatio, joka liittyy arvon laskentaan ja realisointiin.

Työvoima jonka suuruus näin riippuu tuotetun arvon suuruudesta täytyy realisoida, ja se ei toimi syynä, niin kuin suoraan tuottava työvoima, vaan pikemminkin seurauksena näiden arvojen massoihin ja suuruuksiin. Sama pätee toisiin kierron kustannuksiin. Jotta mittaaminen, punnitseminen, pakkaus, kuljetus olisi mahdollista tehdä, hyödykkeet tulee olla saatavilla. Pakkauksen, kuljetuksen jne. määrä riippuu hyödykkeiden määrästä jotka ovat tämän toiminnan kohteina, ei toisin päin. (Marx, 1977: 300. )

On siis täysin epärationaalista odottaa pieniltä korporaatioilta, jotka tuottavat vain paikallisille markkinoille, investoida huomattavia summia rahaa sen hyödykkeiden mainontaan. Tuotoksien määrä ja markkinoiden luonne määräävät vaaditun mainonnan tason ja hyödykkeiden massamarkkinoinnin. Näin on siis mahdollista selittää miksi suuret korporaatiot tarvitsevat ja niillä on varaa suuriin mainoskuluihin: se on kustannustehokasta.

(3) Kolmas pointti liittyy mainonnan kokonaiskuluihin. Mitä suurempi tuotannon skaala, sitä suurempi määrä hyödykkeitä tulee saada myydyksi, sitä suuremmat ovat tuottamattomat kulut johtuen työvoiman erikoistumisen kasvusta. Niin kauan kun tuotanto on suhteellisen pienessä mittakaavassa, teollisuuskapitalistit itse voivat olla vastuussa myynnistä ja markkinoinnista. Tuotannon skaalan kasvaessa on tehokkaampaa olla eri investoinnin haaroja hyödykkeiden realisointia suorittamassa. Täten, pääosin johtuen skaalatalouksista, mainonta sysätään sivuun investointipääoman eri piirinä.

Tämä vie meidät mainontapääomaan. Mainostava kapitalisti, uhraamalla kaiken aikansa näille toimille ja koska hän suorittaa tätä tointa useille yksittäisille kapitalisteille samaan aikaan, vähentää yhteiskunnan hyödykkeiden realisointiin kuluttamaa aikaa ja pääomaa verrattuna siihen mitä olisi kulunut jos jokainen yksittäinen kapitalisti olisi ollut vastuussa omasta myynnistä ja markkinoinnistaan.

Mainontapääomalla on useita etuja teolliseen kapitalismiin:

(a) Pääoma joka on omistettu yksinomaan tälle piirille on pienempi kuin mitä se olisi jos teollinen kapitalisti jatkaisi omien hyödykkeidensä mainostamista.

(b) Vähemmän aikaa pitää uhrata kiertoprosessiin.

(c) Vähemmän pääomaa tarvitsee maksaa tuottamattomille työntekijöille. Koska nämä työntekijät eivät tuota yhtään lisäarvoa, se mitä teollisuuskapitalisti haluaa tehdä on leikata kierron kulut minimiin.

Vaikka on totta, että mainontakulut ovat kasvaneet huomattavasti viimeisen 30 vuoden aikana, se mitä ylläoleva tarkoittaa on, että mikäli mainontapääomaa ei olisi, mainonta- tai myyntikulut olisivat huomattavasti korkeammalla kuin mitä ne ovat. On turhaa tuomita mainontakuluja itsessään, mainonta tulee ymmärtää koko pääoman kierron termein jossa tuotanto on määrittävä hetki. Jos mainontakulut ovat korkeat, se johtuu siitä että  tuotettujen hyödykkeiden kierto niin vaatii.

On tärkeää huomauttaa, että matalat mainoskulut eivät välttämättä tarkoita että hyödykkeiden kiertoon on osoitettu vähemmän resursseja. Jotta mainontakulut olisivat korkeat, täytyy olla valtion toimintapolitiikka, joka on suotuisa massamedian rahoittamiselle mainonnalla kuten USA:n ja melkein kaikkien latinalaisen Amerikan tapauksissa on ollut. Maissa joissa massamedia on kokonaan tai osittain valtion rahoittama niin kuin useimmissa Euroopan maissa, mainonnan kulut tuntuvat pienemmiltä verrattuna USA:n lukemiin. Näin muuttuu tärkeäksi laskea sekä mainonnan että muun myyntitoiminnan kulut jotta saadaan todellinen estimaatti siitä määrästä pääomaa joka on osoitettu hyödykkeiden kiertoon tietyssä yhteiskuntajärjestyksessä.

Baran ja Sweezy esittävät, että heidän ”myyntipanos”-kategoriansa monopolikapitalismissa on konseptuaalisesti identtinnen Marxin kiertokuluihin, poislukien se seikka että he ovat hankkineet kvantitatiivisen ja kvalitatiivisen roolin jota Marx ei koskaan voinut kuvitella. Ongelma heidän analyysissaan on Baranin ja Sweezyn antamassa roolissa näille kiertokuluille. Marx ei koskaan esittänyt, että kiertokulut olisivat aggregaattikysyntää, tulotasoa, ammattia, investointeja, säästöjä tai kulutusta määrittävä tekijä. Missään kohtaa Marx ei ehdottanut, että nämä kiertokulut liittyisivät pääoman akkumulaatioon tai keskittymiseen, kilpailevien pääomien määrään tai tarpeeseen kuluttaa tuotettu ylijäämä. [12]

Mainontaa tulee analysoida pääoman uusintamisen termein; se tulee ymmärtää kilpailun ilmiönä pääoman kierron tasolla, joka liittyy kulutushyödykkeiden kierron piiriin. Marxille kilpailu on kilpailua pääomien kesken tuotannossa, realisaatiossa ja ylijäämäarvon jakamisessa. Tuotanto, kierto ja kulutus eivät ole toisiaan seuraavia ja riippumattomia prosesseja, ne ovat eri hetkien ristiriitainen yksikkö, joista yksi — tuotanto — on muita määräävä tekijä kapitalistisessa tuotannossa. Siksi ei voi tehdä yleistystä kapitalistisen talouden toiminnasta minkään tietyn ilmiön pohjalta joka tapahtuu jonkin hyödykkeen kierron tasolla.

Mainonta ja massaviestintä

Tähän mennessä olemme voineet selventää tavan jolla mainonta muuttuu funktionaaliseksi pääomalle ja alistuu sen logiikkaan: kaupallistamisprosessin muotona kulutushyödyketeollisuudelle. Mutta tehokkaasti tämän saavuttaaksemme mainonta tarvitsee massamediaa.

Tässä kohtaa on tärkeää selventää, että median yksityisomistusta eikä sen rahoittamista mainonnalla voi pitää yhtäläisenä kapitalistisen tuotannon kanssa. Siinä mielessä on mahdollista löytää yksityisen pääoman omistuksessa olevaa mediaa joka ei toimi pääoman laajentamiseksi, tai mainosrahoitteisia julkisia yleisradioita jotka eivät ole lisäarvon tuotannon lähteitä. Kapitalistien tuottavan työvoiman riisto pääoman itsearvottamiseksi on ainoa mahdollinen lähde lisäarvon välistävedolle. Pääoman ja työvoiman väliset suhteet ovat ne jotka määrittävät tämän tuotantoprosessin luonteen massamediassa.

Jos mainonta on muuttunut niin tärkeäksi ilmiöksi viimeisen 15 vuoden aikana, se ei johdu sen taloudellisista seuraamuksista — jotka ovat lähes merkityksettömiä koko talouden mittakaavassa — vaan koska joidenkin kulutushyödykkeiden ja palveluiden tuottajien tarpeet on sallittu, heidän mainoskulujensa kautta, määrittää massamediajärjestelmien kehitys, kasvu, sisältö ja muoto. Mediajärjestelmien, jotka ovat osa jokaisen yhteiskuntajärjestyksen kulttuuria.

Yhteiskunnissa joissa massamedia on valtion rahoittamaa, huolimatta talouden monopolisaation asteesta tai monikansallisten yritysten läsnäolosta, mainonta on sekä taloudellisesti merkityksetöntä että sen vaikutus kulttuuriin on melkein mitätön verrattuna massamediajärjestelmiin joita mainonta rahoittaa.

Se mitä me näemme on, että kun mainonta rahoittaa massamediaa, kulttuurintuotanto suhteessa siihen löytää itsensä pakkoraosta.

Toisaalta, mediakapitalistit ostamalla tai tuottamalla kulttuurihyödykkeitä (kuten musiikkia, uutisia, filmejä jne.) jotka ovat syötteitä bisnespalvelun tuottamisen prosessille, alistavat kulttuurihyödykkeet mainostajan tarpeiden tyydyttämiselle markkinoidakseen heidän omia hyödykkeitään. Toisaalta, mainosrahoittaminen, takaamalla tasaisen tai kasvavan kanavan joillekin kulttuurihyödykeille, auttavat muuntamaan ne mediaan liittyvät kulttuurielämän haarat tuottaviksi piireiksi kapitalistiselle investoinnille, joka edistää toisella tapaa kulttuurintuotannon pääoman logiikalle.

Mainonta sekä suorittaa tiettyjä tehtäviä kulutushyödykkeiden pääomalle että on analysoitavissa niiden seurausten suhteen jotka sillä on kulttuurintuotantoon ja ratkaisuna ongelmiin jotka massamedian itsensä sisällä syntyvät. Mainontarahoitteisuus on joskus aktiivisesti peräänkuulutettu massamediassa jotta saavutettaisiin skaalaekonomia ja työvoiman tuottavuuden kasvu joka mahdollistaa paremman kannattavuuden. Lähes yhtä suuri liikevoittoaste kuin millä tahansa muulla teollisuudenalalla on edellytys pääomalle jotta se voisi riistää yhtäkään talouselämän piiriä.

Nämä ovat kaikki tärkeitä ongelmia jotka jäävät tämän tutkimuksen ulkopuolelle, mutta että kulttuurin poliittinen talous tulee ottaa huomioon: mainonta vaikuttaa kulttuurin tuotantoon enemmän kuin yhdellä tavalla.

Monissa mainosalaa ja kulttuuriteollisuutta koskevissa tutkimuksissa tuntuu niinkuin pääoma tunkeutuisi kulttuuritoimien läpi, tai että pääoma vain sattuu rahoittamaan massamediaa. On tärkeää painottaa, että historiallisesti valtio on ollut rahoituksen päälähde yhteiskuntajärjestyksen kulttuurielämälle, joko suoraan tukemalla taidetta, tai subventoimalla massamediaa, tai julkisen koululaitoksen kautta.

Mikä määrittää valtion politiikan mainonnalle myönteiseksi, kuten asian laita on USA:ssa ja lähes kaikissa latinalaisen Amerikan maissa? Mikä määrittää siirtymät valtion käytänteissä niin kuin on ollut asian laita joissain Euroopan maissa? Onko se valtiontasolla oleva ristiriita? Onko se ristiriita akkumulaatioprosessissa? Vaiko molemmissa? Onko se ulkopuolelta pakotettu vai syntyykö se sisäisesti jokaisessa yhteiskuntajärjestyksessä? Vai onko se molempia? Mikä on dominantti napa jokaisessa ristiriidassa ja miten se on siirtynyt yhteiskuntajärjestyksen kehittyessä?

Nämä ovat kysymyksiä jotka meidän tulee kysyä poliittisen taloustieteen näkökulmasta ja, toivottavasti, vastata niihin tulevaisuudessa.

Tekstin lähde, lähdeviitteet ja huomautukset allaolevassa linkissä:

— Arriaga, Patricia. ”On advertising. A Marxist critique.” Media, Culture & Society 6.1 (1984): 53-64.

Kommunistinen Manifesti näki ennalta 2000-luvun petomaisen ja polarisoituneen globaalin kapitalismin. Mutta Marx ja Engels ovat myös näyttäneet meille, että meillä on valta luoda parempi maailma.

Kirjoittanut Yanis Varoufakis

---

Jotta manifesti olisi menestyksekäs, sen tulee soitella sydämiemme sulosäveliä niin kuin runo, samalla kun se tartuttaa mieliimme häikäisevän uusia kuvia ja ideoita. Sen tulee avata silmämme tyrmistyttävien, järkyttävien, innostavien ympärillämme tapahtuvien muutosten todellisille syille, paljastaen niiden mahdollisuudet joita nykytodellisuutemme on täynnä. Sen tulisi saada meidät tuntemaan itsemme toivottoman riittämättömiksi kun emme ole tunnustaneet näitä totuuksia itsellemme, ja sen tulee nostaa verho pois huolestuttavan totuuden edeltä, että me olemme olemme toimineet mitättöminä rikostovereina, toisintaneet menneiden aikojen umpikujaa. Viimeisenä, sillä tulee olla Beethovenin sinfonian valta, kannustaen meitä muuttumaan tulevaisuuden vaikuttajiksi, jotka lopettavat tarpeettomat joukkokärsimykset ja inspiroivat ihmiskuntaa tekemään todeksi todellisen autenttisen vapauden potentiaalinsa.

Mikään manifesti ei ole onnistunut yhtä hyvin tässä kaikessa kuin se, joka julkaistiin helmikuussa 1848 Lontoon Liberpool Street 46:ssa. Englantilaisten vallankumouksellisten toimeksiantona Kommunistinen Manifesti (tai Kommunistisen Puolueen Manifesti, jollaisena se alunperin julkaistiin) oli kahden nuoren saksalaisen käsialaa – Karl Marx, 29-vuotias filosofi, joka osasi ymmärtää epikuurisen hedonismin ja hegeliläisen rationaalisuuden päälle, ja Friedrich Engels, 28-vuotias Manchesterin myllyn perillinen.

Poliittisena kirjallisena teoksena manifesti on vertaansa vailla. Sen kaikkein kuuluisimmat sanat, mukaanlukien alkulause (“Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave”), ovat shakespearilaista laatua. Kuin Hamlet kohdatessaan murhatun isänsä aaveen, lukijaa kehotetaan ihmettelemään: “Tulisiko minun kohdata olemassaoleva järjestys, kärsiä historian vastustamattomien voimien minun päälleni lähettämästä järkyttävistä kohtalon nuolista? Vai tulisiko minun liittyä näihin voimiin, tarttua aseisiin status quoa vastaan ja, sitä vastustamalla, tuoda esiin uusi maailma?

Marxin ja Engelsin välittömälle lukijakunnalle tämä ei ollut akateeminen dilemma, josta kinattaisiin Euroopan salongeissa. Heidän manifestinsa oli taistelukutsu, ja tämän aaveen invokaation noudattaminen usein tarkoitti vainoamista, tai joissain tapauksissa pitkää vankilatuomiota. Nykypäivänä samanlainen dilemma on nuoria vastassa: mukautua vakiintuneeseen, romahtavaan ja itseään uusintamaan kykenemättömään yhteiskuntajärjestykseen, tai vastustaa sitä, huomattavilla henkilökohtaisilla kustannuksilla, etsien uusia tapoja työskennellä, leikkiä ja elää yhdessä? Vaikka kommunistiset puolueet ovat kadonneet lähes kokonaan politiikasta, manifestia eteenpäin vievä kommunismin henki on osoittautunut vaikeaksi hiljentää.

Horisontin taakse näkeminen on jokaisen manifestin ambitio. Mutta siinä onnistuminen, missä Marx ja Engels tekivät kuvatessaan aikaa joka saapuisi puolitoista vuosisataa myöhemmin, sekä analysoidessaan meitä tänä päivänä odottavia ristiriitoja ja valintoja,  on todellakin ällistyttävää. 1840-luvun lopulla kapitalismi oli häilyvä, paikallinen, sirpaleinen ja arka. Ja kuitenkin Marx ja Engels tarkastelivat sitä hyvin ja näkivät ennalta globalisoituneen, finansialisoituneen, rautaisen kapitalismin. Tämä oli luomus joka syntyi vuoden 1991 jälkeen, samaan aikaan kun järjestelmä julisti Marxin kuolemaa ja historian loppua.

Totta kai, Kommunistisen Manifestin ennustevirheitä on kauan aikaa jo paisuteltu. Muistan miten jopa vasemmistoekonomistit 1970-luvun laussa haastoivat käänteentekevää manifestin ennustetta pääomasta, että ”Kaikkialle sen täytyy pesiytyä, kaikkialle kotiutua, kaikkialla soimia suhteita”. Siitä surullisesta todellisuudesta ammentaen, jota tuolloin nimitettiin kolmannen maailman maiksi, he esittivät, että pääoma on menettänyt makunsa ennen laajentumistaan pois sen ”metropolialueelta” Euroopasta, Amerikasta ja Japanista.

Empiirisesti he olivat oikeassa: eurooppalaiset, amerikkalaiset ja japanilaiset monikansalliset korporaatiot Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan ”periferioissa” rajoittuivat siirtomaavallan aikaisiksi resurssien kaivajiksi ja epäonnistuivat levittämään kapitalismia sinne. Sen sijaan että ne olisivat tuoneet kapitalistisen kehityksen näihin maihin (tuoneet mukanaan “kaikille, jopa barbaarisimmille kansakunnille sivilisaation”), he esittivät, että ulkomainen pääoma uusintaa alikehittyneisyyttä kolmannessa maailmassa. Se oli kuin manifesti olisi uskonut liiaksi pääoman kykyyn levittäytyä jokaiseen niemeen, notkoon ja saarelmaan. Suurin osa ekonomisteista, mukaan lukien Marxille myötämieliset, epäilivät manifestin ennustetta siitä, että  “maailmanmarkkinoiden hyväksikäyttö” antaisi “kulutukselle ja tuotannolle kosmopoliitin luonteen jokaisessa maassa”.

Kuten osoittautui, manifesti oli oikeassa, vaikkakin myöhään. Se vaati Neuvostoliiton romahtamisen ja kaksi miljardia kiinalaista ja intialaista työläistä kapitalistisille työmarkkinoille ennen kuin ennuste osoittautui oikeaksi. Todellakin, pääoman täydelliseksi globalisoitumiseksi niiden regiimien, jotka olivat osoittaneet kuuliaisuuttaan manifestille, tuli ensin repeytyä kappaleiksi. Onko historia saanut aikaan herkullisempaa ironiaa?

Manifestia nykypäivänä lukeva yllättyy löytäessään kuvan maailmasta, joka on varsin meidän omamme kaltainen, huojuen pelokkaasti teknologisen innovaation reunalla. Manifestin aikaan höyrykone oli se joka uhkasi enuten talonpoikaiselämän rytmejä ja rutiineja. Torpparit ajautuivat tämän koneiston rattaisiin ja uusi herrojen luokka, tehtaiden omistajat ja kauppiaat, anastivat säätyläisten otteen yhteiskunnasta. Nyt se on tekoäly ja automaatio jotka väijyvät disruptiivisina uhkina, luvaten pyyhkiä pois ”kaikki kiinteät, jähmettyneet relaatiot”. “Porvaristo ei voi tulla toimeen suorittamatta jatkuvasti mullistuksia tuotantovälineissä, siis tuotantosuhteissa ja niin ollen kaikissa yhteiskunnallisissa suhteissa” manifesti julistaa, ja näin saadaan aikaan “jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituinen järkkyminen, iänikuinen epävarmuus ja liikkeellä oleminen”.

 

Marxille ja Engelsille kuitenkin tämä disruptio on juhlan paikka. Se toimii katalyyttina viimeiselle ponnistukselle, jonka ihmiskunta tarvitsee hankkiutuakseen eroon jäljellä olevista ennakkoluuloista, jotka pönkittävät suurta juopaa koneiden omistajien ja niitä suunnittelevien, käyttävien ja niiden parissa työskentelevien välillä.  “Kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu pois, kaikki pyhä häväistään” he kirjoittavat manifestissaan teknologian vaikutuksesta, “ja ihmisten on lopulta pakko katsella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin”. Julmasti romuttamalla ennakkoluulomme ja väärät varmuudet, teknologinen muutos pakottaa meidät, potkien ja huutaen, kohtaamaan sen miten pateettisia suhteemme toisiimme ovat.

Tänään me näemme tämän tilinteon miljoonissa sanoissa, painettuina ja verkossa, joita käytetään väittelyyn globalisaation aiheuttamasta tyytymättömyydestä. Samalla kun he juhlivat sitä miten globalisaatio on siirtänyt miljardeja viheliäisestä kurjuudesta suhteelliseen köyhyyteen, kunnianarvoisat länsimaiset sanomalehdet, Hollywood-persoonat, Piilaakson yrittäjät, piispat ja jopa multimiljonääripankkiirit kaikki valittavat joistain sen vähemmän toivottavista seuraamuksista: sietämättömästä eriarvoisuudesta, julkeasta ahneudesta, ilmastonmuutoksesta, ja siitä miten parlamentaariset demokratiat ovat tulleet kaapatuiksi pankkiirien ja ultrarikkaiden rasvaisiin näppeihin.

Mikään tästä ei pitäisi tulla manifestin lukijalle yllätyksenä. “Koko yhteiskunta”, se esittää, “jakautuu yhä enemmän kahteen suureen vihollisleiriin, kahteen suureen, vastakkaiseen luokkaan: porvaristoon ja proletariaattiin.” Tuotannon mekanisoituessa ja koneenomistajien liikevoittomarginaalien muuttuessa sivilisaatiomme eteenpäin vieväksi motiiviksi, yhteiskunta hajoaa työtä tekemättömiksi osakkeenomistajiksi ja omistamattomiksi palkkatyöläisiksi. Mitä keskiluokkaan tulee, se on dinosaurus huoneessa, joka on kohtaava sukupuuton.

Samaan aikaan ultrarikkaat ovat syyllisyyden vaivaamia ja stressaantuneita katsellessaan kaikkien muiden elämän vaipuvan epävarman palkkaorjuuden prekaariuteen. Marx ja Engels näkivät ennalta, että tämä äärimmäisen voimakas vähemmistö ”on kykenemätön pysymään kauemmin yhteiskunnan hallitsevana luokkana” sellaisissa polarisoiduissa yhteiskunnissa, sillä he eivät kykenisi olemaan asemassa joka takaa palkkaorjille luotettavan olemassaolon. Barrikoituina aidattuihin yhteisöihinsä he havaitsevat olevansa ahdistuksen riivaamia ja kykenemättömiä nauttimaan rikkauksistaan. Jotkut heistä, ne jotka ovat tarpeeksi älykkäitä tajuamaan heidän todellisen pitkän aikavälin parhaan etunsa, tunnustavat hyvinvointivaltion parhaimmaksi saatavilla olevaksi vakuutukseksi. Mutta oi voi, selittää manifesti, yhteiskuntaluokkana tulee olemaan heidän luonteessaan pihistellä vakuutuspreemiossa, ja he työskentelevät väsymättä ollakseen maksamatta tarvittavia veroja.

Eikö tämä ole se mitä on käynyt? Ultrarikkaat ovat turvaton, jatkuvasti närkästynyt klikki, koko ajan menossa detox-klinikalle, sinnikkäästi etsien turvaa selvänäkijöiltä, psykiatreilta ja yrittäjäguruilta. Me käyttäydymme kuin elämämme olisi huoletonta, väittäen että pidämme siitä mitä teemme ja teemme sitä mistä pidämme. Kuitenkin todellisuudessa me itkemme itsemme uneen.

Hyväntekijät, valtaapitävät poliitikot ja toipuvat akateemiset ekonomistit kaikki vastaavat tähän ahdinkoon samalla tavoin, tulisesti tuomiten oireet (taloudellinen epätasa-arvo) samalla kn he ummistavat silmänsä syille (hyväksikäyttö, joka johtuu eriarvoisista omistusoikeudesta koneisiin, maahan ja resursseihin). Onko ihmekään että me olemme umpikujassa, velloen toivottomuudessa joka palvelee vain massojen pahimpien vaistoja liehitteleviä populisteja?

Kehittyneen teknologian nopealla yleistymisellä meidät tuodaan lähemmäksi hetkeä, jolloin meidän tulee päättää miten suhtautua toisiimme rationaalisella, sivistyneellä tavalla. Me emme voi enää piilotella työn väistämättömyyden ja sen vaatimien yhteiskuntanormien takana. Manifesti antaa 21. vuosisadan lukijalleen mahdollsuuden nähdä kaiken tämän läpi ja tunnustaa se mitä tulee tehdä niin, että suurin osa voi paeta tyytymättömyyttä uusiin yhteiskuntasuhteisiin, joissa “jokaisen itsensä vapaa kehittäminen on ehtona kaikkien vapaalle kehittämiselle”. Vaikka se ei pidäkään sisällään karttaa miten päästä sinne, manifesti pysyy toivon lähteenä jota ei tule sivuuttaa.

Jos manifestilla on yhtään samaa voimaa innostaa, sytyttää ja häpäistä meitä niin kuin se teki vuonna 1848, se johtuu sosiaaliluokkien kamppailusta, joka on yhtä vanha kuin aika itse. Marx ja Engels summasivat tämän kahdeksaan sanaan seuraavasti: “Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa.”

Aina maaorjuuden aristokratioista teollistuneisiin imperiumeihin asti, historian koneistona on aina toiminut konflikti jatkuvasti mullistuvien teknologioiden ja hallitsevien luokkakäytäntöjen välillä. Jokaisen yhteiskunnan teknologian disruption mukana meidän keskinäinen konfliktimme muuttaa muotoa. Vanhat luokat kuolevat pois ja lopulta vain kaksi jää jäljelle: luokka joka omistaa kaiken ja luokka joka ei omista mitään — porvaristo ja proletariaatti.

Tämän ongelman keskeltä löydämme itsemme nykyään. Vaikka me olemme veloissa kapitalismille siitä, että kaikki luokkaerot ovat pienentyneet omistajien ja ei-omistajien välillä, Marx ja Engels haluavat meidän tajuavan, että kapitalismi on riittämättömästi kehittynyt selviämään niistä teknologioista, jotka se on saanut aikaan. On velvollisuutemme repiä pois vanhat käsitykset yksityisomisteisista tuotantovälineistä ja pakottaa metamorfoosi, jossa tulee olla mukana koneiden, maan ja resurssien yhteiskunnallinen omistus. Nyt kun uusia teknologioita vapautetaan yhteiskunnissa joita velvoittavat primitiiviset työsopimukset, seuraa koko lailla kurjuutta. Manifestin unohtumattomin sanoin: “Nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta porvarillisine tuotanto ja vaihtosuhteineen ja porvarillisine omistussuhteineen, joka on loihtinut esiin niin valtavat tuotannon ja vaihdon välineet, on kuin taikuri, joka ei enää itse kykene hallitsemaan esiinloihtimiaan maanalaisia mahteja.”

Taikuri tulee aina kuvittelemaan, että heidän appinsa, hakukoneensa, robottinsa ja geneettisesti manipuloidut siemenensä tuovat vaurautta ja onnea kaikille. Mutta, kun ne päästetään vapaiksi palkkatyöläisiin ja omistajiin jakautuneisiin yhteiskuntiin, nämä teknologiset ihmeet puskevat palkkoja ja hintoja tasoille, jotka tuottavat matalia liikevoittoja suurimmalle osalle yrityksiä. Ainoastaan teknologian ja lääketeollisuuden suuryritykset ja muutama muu korporaatio kykenee käyttämään poikkeuksellisen laajaa poliittista ja taloudellista valtaa meihin. Jos me jatkamme työnantajan ja työntekijän välisiin työsopimuksiin luottamista, silloin yksityiset omistusoikeudet hallitsevat ja käyttävät pääomaa epäinhimillisiin tarkoituksiin. Ainoastaan massatuotannon instrumenttien yksityisomistuksen lakkauttamalla ja korvaamalla sen uuden tyyppisellä yhteisomistuksella, joka toimii synkassa uusien teknologioiden kanssa, me voimme pienentää eriarvoisuutta ja löytää kollektiivinen onni.

Marxin ja Engelsin 8:n sanan historian teorian mukaan nykyinen pattitilanne työntekijöiden ja omistajien välillä on aina taattu. “Porvariston häviö”, manifesti esittää, “ja proletariaatin voitto ovat molemmat yhtä väistämättömiä.” Tähän mennessä historia ei ole mennyt tämän ennusteen mukaan, mutta kriitikot unohtavat, että manifesti, kuten mikä tahansa arvokas propagandaesitys, esittää toivon varmuuden muodossa. Niin kuin Lordi Nelson sai sotilaansa kokoomaan rivinsä ennen Trafalgarin taistelua ilmoittamalla, että Englanti “odotti” heidän tekevän hommansa (vaikka hänella olisi ollut suuria epäilyksiä siitä että he niin olisivat tehneet), manifesti langetti proletariaatin päälle odotuksen siitä, että he tekisivät hommansa itse, inspiroiden heitä liittymään yhteen ja vapauttamaan toinen toisensa palkkaorjuuden kahleista.

Aikovatko he tehdä niin? Nykymuodossaan se tuntuu epätodennäköiseltä. Mutta, jälleen kerran, meidän piti odottaa globalisaation ilmestymistä 1990-luvulle ennen kuin manifestin ennuste pääoman potentiaalista kyettiin täysin puhdistamaan epäilyksistä. Josko ei olisikaan niin että uusi, globaali, yhä prekaarimpi proletariaatti tarvitsee enemmän aikaa ennen kuin se voi näytellä manifeston ennustamaa osaansa? Vaikka lopputulos ei ole vielä selvillä, Marx ja Engels kertovat meille, että jos me pelkäämme vallankumouksen retoriikkaa, tai yritämme viedä ajatuksemme johonkin muuhun velvollisuuksista toisiamme kohtaan, me löydämme itsemme pyörryttävästä spiraalista, jossa pääoma saturoituu ja valkaisee ihmisen hengen. Ainoa asia, josta voimme olla varmoja, manifestin mukaan, on että jos pääomaa ei sosialisoida, meitä odottaa dystooppinen kehityskulku.

Dystopiasta puheen ollen, skeptinen lukija tässä kohtaa piristyy: entäpä manifestin osallisuus legitimoidessaan autoritaarisia regiimejä ja nostaessaan gulagien vartijoiden henkeä? Puolustuspuheenvuoron sijaan, että huomautettaisiin siitä ettei ketään syytä Adam Smithia Wall Streetin kohtuuttomuudesta, tai Uutta Testamenttia Espanjan inkvisitiosta, me voimme spekuloida miten manifestin kirjoittajat olisivat saattaneet vastata tähän väitteeseen. Uskon, että jälkiviisauden avulla Marx ja Engels olisivat myöntäneet tärkeän virheen analyysissaan: riittämättömän joustavuuden. Tämä tarkoittaa, että he epäonnistuivat ajattelemaan riittävästi, ja pysyivät suut visusti supussa, heidän omien analyysiensa vaikutuksista maailmaan jota he analysoivat. Manifesti kertoi voimakkaan tarinan virheettömällä kielellä, jonka tarkoitus oli herättää lukijat apatiastaan. Se, minkä Marx ja Engels olivat kykenemättömiä näkemään ennalta, oli voimakkaiden, ohjailevien tekstien taipumus hankkia opetuslapsia, uskovaisia — papisto, jopa — ja että tämä uskovaisten joukko saattaisi käyttää niille manifestin suomaa valtaa omaksi edukseen. Sen myötä he saattaisivat väärinkäyttää toisia tovereita, rakentaa omat valta-asemansa, saada vaikutusvaltaisia asemia, maata vaikutusalttiiden oppilaiden kanssa, ottaa haltuunsa politbyroo ja vangita sinne kaikki heitä vastustavat.

Samalla tavoin Marx ja Engels epäonnistuivat estimoimaan heidän omien kirjoitustensa vaikutuksen kapitalismiin itseensä. Siinä laajuudessa kun manifesti auttoi saamaan aikaan Neuvostoliiton, sen itäisen Euroopan satelliitit, Castron Kuuban, Titon Jugoslavian ja useita muita demokraattisia hallintoja lännessä, eivätkö nämä kehityskulut saaneet aikaan ketjureaktiota, joka tekisi tyhjäksi manifestin ennusteet ja analyysin? Venäjän vallankumouksen ja toisen maailmansodan jälkeen kommunismin pelko pakotti kapitalistiset regiimit ottamaan käyttöön eläkejärjestelmät, kansanterveyspalvelut, jopa idean siitä että rikkaat maksavat köyhille ja pikkuporvarillisille opiskelijoille liberaalien yliopistojen opinnoista. Samanaikaisesti raivokas vihamielisyys Neuvostoliittoa kohtaan herätti paranoiaa ja loi pelon ilmapiirin, joka osoittautui varsin hedelmälliseksi maaperäksi hahmoille kuten Josif Stalin ja Pol Pot.

Uskon, että Marx ja Engels olisivat katuneet sitä, että he eivät ennustaneet manifestin vaikutusta sen ennakoimiin kommunistisiin puolueisiin. He potkisivat itseään siitä, että he ylenkatsoivat sellaisen dialektiikan jota he rakastivat analysoida: miten työläisten valtiot muuttuisivat yhä enemmän totalitaarisiksi vastauksenaan kapitalististen valtioiden aggressioon, ja miten, niiden kommunismin pelossa, nämä kapitalistiset valtiot muuttuisivat yhä vain enemmän sivistyneiksi.

Siunattuja, totta kai, ovat kirjailijat joiden virheet johtuvat omien sanojensa vallasta. Vielä enemmän siunattuja ovat ne joiden virheet ovat itsensä korjaavaa laatua. Nykypäivänä manifestin inspiroivat työläisvaltiot ovat lähestulkoon kadonneet, ja kommunistiset puolueet lakkautettu tai hajallaan. Vapautettuina kilpailusta manifestin inspiroimia regiimejä vastaan, globalisoitunut kapitalismi käyttäytyy kuin se olisi määrätietoisesti luomassa maailman, jonka manifesti parhaiten kuvasi.

Mikä tekee manifestista todella inspiroivan nykypäivänä on sen ehdotus meille tässä ja nyt, maailma jossa elämämme jatkuvasti muokkautuu Marxin Taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissa kuvaaman kansantaloustieteen mukaan, joka “kehittää siis kosmopoliittisen, yleisen, kaikki esteet, kaikki siteet kaatavan energian asettaakseen tilalle itsensä ainoana politiikkana, yleisyytenä, esteenä ja siteenä.” Uber-kuskeista pankinjohtajiin ja viheliäisen köyhiin, me kaikki saamme tekosyyn tuntiessamme itsemme häkeltyneiksi tästä ”energiasta”. Kapitalismin peitto on niin kokonaisvaltainen että voi joskus tuntua mahdottomalta kuvitella maailmaa ilman sitä. Se on vain pieni askel voimattomuuden tunteesta sen väitteen uhriksi joutumiselle, että ei ole minkäänlaista vaihtoehtoa. Mutta hämmästyttävää kyllä (väittää manifesti), se on juuri se milloin me alamme alistua tälle idealle kun vaihtoehtoja on runsaasti.

Se, mitä me emme tarvitse tässä kriittisessä kohtaa, ovat seremoniat sen kaiken epäoikeudenmukaisuudesta, julistukset kasvavasta eriarvoisuudesta tai hiljaiset mielenosoitukset katoavasta demokraattisesta itsemääräämisoikeudestamme. Eikä meidän tulisi sietää regressiivisen eskapismin epätoivoisia tekoja: itkunsekainen vetoomus paluusta johonkin esimoderniin, esiteknologiseen valtioon jossa me voimme kaikki tarrautua nationalismin poveen. Se mitä manifesti kannattaa alistumisen ja epäuskon hetkinä on selväpäinen, objektiivinen arviointi kapitalismista ja sen paheista, nähtynä kylmän, kovan rationaalisuuden valon lävitse.

Manifesti esittää, että kapitalismin ongelma ei ole se, että se tuottaa liian paljon teknologiaa, tai että se on epäreilua. Kapitalismin ongelma on, että se on irrationaalista. Pääoman menestys sen kantaman levittämisessä akkumulaatiolla akkumulaation itsensä takia pakottaa ihmistyöläiset työskentelemään kuin koneet mitättömien summien tähden, kun robotit ovat ohjelmoituja tuottamaan tavaraa johon työläisillä ei enää ole varaa ja mitä robotit eivät tarvitse. Pääoma epäonnistuu järkevästi käyttämään sen aikaansaamia suurenmoisia koneita, tuomiten kokonaisia sukupolvia puutteeseen, raihnaiseen ympäristöön, työttömyyteen ja nollaan todelliseen vapaa-aikaan työn ja yleisen selviytymisen tavoittelusta. Jopa kapitalistit muuttuvat angstin riivaamiksi automaateiksi. He elävät jatkuvassa pelossa siitä, että elleivät he hyödykkeellistä heidän kanssaihmisiään, he lakkaavat olemasta kapitalisteja — liittyen jatkuvasti kasvavan prekariaatti-proletariaatin syrjäytyviin riveihin.

Jos kapitalismi näyttää epäoikeudenmukaiselta, se johtuu siitä että se orjuuttaa jokaisen, rikkaan ja köyhän, haaskaten ihmis- ja luonnonvaroja. Sama ”tuotantolinja” joka pumppaa ulos määräämättömiä rikkauksia tuottaa myös syvää onnettomuutta ja tyytymättömyyttä teollisuuden mittakaavassa. Joten, ensimmäinen tehtävämme — manifestin mukaan — on tunnustaa tämän kaiken valloittavan ”energian” pyrkimys itsensä sabotoimiseen.

Kun journalistit kysyivät kuka tai ketkä ovat nykypäivän kapitalismille suurin uhka, minä uhmasin heidän odotuksiaan vastaamalla: pääoma! Totta kai, tämä on idea jonka olen plagioinut vuosikymmeniä manifestista. Ottaen huomioon, että se ei ole mahdollista eikä haluttavaa mitätöidä kapitalismin ”energiaa”, jutun juoni onkin nopeuttaa pääoman kehitystä (niin että se palaa loppuun kuin meteori kiitää ilmakehässä) samalla kun, toisaalta, vastustetaan (rationaalisen, kollektiivisen toiminnan kautta) sen pyrkimystä jyrätä inhimillinen henkemme. Lyhyesti sanottuna, manifestin suositus on, että me puskemme pääoman sen rajoille samalla kun rajoitamme sen seuraamuksia ja valmistaudumme sosialisoimaan sen.

Me tarvitsemme enemmän robotteja, parempia aurinkopaneeleja, pikaviestintää ja kehittynyttä vihreää joukkoliikennettä. Mutta yhtä lailla meidän tulee organisoitua poliittisesti puolustamaan heikkoja, voimaannuttamaan monia ja valmistelemaan etukäteen kapitalismin absurditeettien kumoamista. Käytännön tasolla ilmaistuna, tämä tarkoittaa sen idean, että ei ole vaihtoehtoa, käsittelyä sillä halveksunnalla jonka se ansaitsee samalla kun hylätään kaikki peräänkuulutukset ”paluusta” vähemmän moderniin olemassaoloon. Aiempien kapitalismin muotojen alaisuudessa elämisessä ei ollut mitään eettistä. TV-ohjelmien, jotka massiivisesti investoivat laskelmoituun nostalgiaan, kuten Downton Abbey, tulisi tehdä meidät iloisiksi siitä että saamme elää nykyaikana. Samaan aikaan, ne saattavat myös rohkaista meitä lamaannuttamaan muutoksen kiihdyttämisen.

Manifesti on yksi niistä tunteisiin vetoavista teksteistä, jotka puhuvat suoraan jokaiselle meistä eri tavalla eri aikoina, heijastellen omia olosuhteitamme. Joitain vuosia sitten kutsuin itseäni ailahtelevaksi libertaariksi marxilaiseksi ja minua pilkattiin sekä ei-marxilaisten että marxilaisten suunnalta. Pian tuon jälkeen löysin itseni jonkin verran merkittävästä poliittisesta tehtävästä, aikana jolloin oli käynnissä intensiivinen konflikti Kreikan silloisen hallituksen ja kapitalismin eräiden voimakkaimpien agenttien välillä. Manifestin lukeminen uudelleen tämän johdannon kirjoittamista varten on ollut kuin Marxin ja Engelsin haamut olisi kutsuttu huutelemaan korvaani syytöksien ja tuen sekamelskaa.

Adults in the Room, muistelmani ajalta kun palvelin Kreikan valtiovarainministerinä vuonna 2015, kertoo tarinan siitä miten Kreikan kevät murskattiin (Kreikan luotottajien taholta tulevan) raa’an väkivallan ja oman hallitukseni sisällä hajallaan olevan rintaman kombinaatiolla. Se on niin rehellinen ja tarkka kuin siitä sain tehtyä. Manifestin perspektiivistä, kuitenkin, todelliset historialliset agentit esiintyivät vain cameo-rooleissa tai quasi-passiivisina uhreina. “Missä proletariaatti on tarinassasi?” Voin jo melkein kuulla Marxin ja Engelsin huutavan minulle. “Eikö heidän tulisi olla kohtaamassa kapitalismin voimakkaimmat, sinun tukien heitä laitamilta?”

Onneksi manifestin uudelleen lukeminen on tarjonnut myös jotain lohdutusta, tukien näkemystäni tekstistä liberaalina — libertaarina, jopa. Missä manifesti läksyttää porvarillis-liberaaleja hyveitä, se tekee sen omistautumisesta ja jopa rakkaudesta niitä kohtaan. Vapaus, onnellisuus, autonomia, yksilöllisyys, henkisyys, itse ohjattu kehitys ovat ideaaleja, joita Marx ja Engels arvostivat kaiken yläpuolelle. Jos he ovat vihaisia porvaristolle, se johtuu porvariston kieltämisestä enemmistöltä mahdollisuuden olla vapaa. Ottaen huomioon Marxin ja Engelsin pitäytymisen Hegelin fantastisessa ideassa, että kukaan ei ole vapaa niin kauan kun yhdelläkään ihmisellä on kahleita, heidän nahistelunsa porvariston kanssa johtuu siitä, että he uhraavat jokaisen vapauden ja yksilöllisyyden kapitalismin akkumulaation alttarille.

Vaikka Marx ja Engels eivät olleet anarkisteja, he vihasivat valtiota ja sen potentiaalia tulla yhden luokan manipuloimaksi toisen alistamistarkoituksessa. Parhaimmillaankin he näkivät sen välttämättömänä pahana joka eläisi hyvässä, post-kapitalistisessa tulevaisuudessa koordinoiden luokatonta yhteiskuntaa. Jos tämä manifestin tulkinta kestää, silloin ainoa tapa olla kommunisti on olla liertaari. Manifestin kutsuhuutoon ”Liittykää yhteen!” vastaaminen on itse asiassa epäjohdonmukaista sen kanssa, että ryhtyisi puoluekirjaa heiluttelevaksi stalinistiksi tai että pyrkisi tekemään maailmasta nyt lopetettujen kommunistiregiimien näköisen.

Kun kaikki on jo sanottu ja tehty, silloin, mikä on manifestin ratkaiseva tosiseikka? Ja miksi kenenkään, etenkään nykypäivän nuorten, tulisi välittää historiasta, politiikasta ja sensellaisesta?

Marx ja Engels pohjasivat manifestinsa koskettavan yksinkertaiselle vastaukselle: autenttiseen ihmisen onnellisuuteen ja aitoon vapauteen joiden tulee tulla sen mukana. Heille nämä ovat ainoat asiat jotka oikeasti ovat merkitseviä. Heidän manifestinsa ei nojaa tiukkoihin saksalaisiin velvollisuuden kutsuhuutoihin, tai historiallisisten vastuiden vetoomuksiin inspiroidakseen meitä toimintaan. Se ei moralisoi, tai osoittele sormella. Marx ja Engels pyrkivät saamaan niskalenkin Saksan moraalifilosofiasta ja kapitalistisista liikevoittomotiiveista, rationaalisella mutta kuitenkin mukaansatempaavasti liehittelemällä yhteisen ihmisluontomme perusteita.

Avain heidän analyysiinsa on aina laajentuva juopa niiden, jotka tuottavat, ja niiden, jotka omistavat tuotantovälineet, välillä. Pääoman ja palkkatyön problemaattinen neksus estää meitä nauttimasta työstämme ja sen hedelmistä, ja muuttaa työnantajat ja työntekijät, rikkaat ja köyhät, mielettömiksi, vapiseviksi pelinappuloiksi, joita juoksuttavat kohti tarkoituksetonta olemassaoloa voimat, jotka eivät ole hallinnassamme.

Mutta miksi me tarvitsemme politiikkaa tämän hoitamiseksi? Eikö politiikka ole lannistavaa, erityisesti sosiaalipolitiikka, josta Oscar Wilde joskus sanoi sen ”vievän liian monta iltaa”? Marxin ja Engelsin vastaus on: koska me emme voi lopettaa tätä idiotismia yksittäin; koska yhdetkäämn markkinat eivät voi syntyä, jotka tuottavat vastalääkkeen tähän typeryyteen. Kollektiivinen, demokraattinen, poliittinen toiminta on ainoa vaihtoehtomme vapauteen ja nautintaan. Ja siitä pitkät illat tuntuvat pieneltä hinnalta maksaa.

Ihmiskunta saattaa onnistua turvaamaan yhteiskunnalliset järjestelyt, jotka mahdollistavat ”jokaisen vapaan kehittämisen” ”ehtona kaikkien vapaalle kehittämiselle”. Mutta, jälleen kerran, saatamme päätyä ydinsodan, ympäristötuhon tai tuskallisen tyytymättömyyden ”yhtäläisille raunioille”. Nykyhetkessämme ei ole takeita. Me voimme kääntyä manifestin puoleen etsiessämme inspiraatiota, viisautta ja energiaa, mutta loppujen lopuksi se mikä jää jäljelle riippuu meistä.

 

Ote teoksesta Yanis Varoufakis’s introduction to The Communist Manifesto,  julkaissut Vintage Classics huhtikuun 26.

 

Lähde:

https://www.theguardian.com/news/2018/apr/20/yanis-varoufakis-marx-crisis-communist-manifesto

Imperiumin viimeaikaiset peukaloidut presidentinvaalit ovat Bernie Sandersin, vannoutuneen sosialistin, miljoonien seuraajien häiritsemät. Jotta saisimme selvyyden siitä, miksi Marxin suosio on kestänyt ajan hampaan, Abby Martin haastattelee tunnettua marxistiekonomistia Richard Wolffia, taloustieteen emeritusprofessoia Massachusettsin Amherstin yliopistosta, joka on vierailevana professorina New Yorkin New Schoolissa.

Professori Wolff tutustuttaa sekä aloittelijat että varttuneemmat marxistit aiheeseen, ja läpikotaisin selityksin käy läpi marxismin avainasiat, joihin kuuluu dialektinen ja historialllinen materialismi, ylijäämäarvo, ylituotannon kriisi, kapitalismin sisäiset ristiriidat, ja paljon muuta.

https://www.youtube.com/watch?v=6P97r9Ci5Kg

Lähde: http://www.filmsforaction.org/watch/marxism-101-how-capitalism-is-killing-itself-with-dr-richard-wolff/

Kapitalismin kriitikot näkevät hyväksikäytön olevan systeemin luonne. Taloudellisesti ajateltuna hyväksikäyttö liittyy usein työvoiman pakkolunastukseen voittoa vastaan. Se perustuu Marxin versioon työvoiman arvoteoriasta. Työvoiman arvoteoriaa tukivat klassiset taloustieteilijät kuten David Ricardo ja Adam Smith, jotka uskoivat että ”hyödykkeen arvo riippuu suhteellisesti sen tuottamiseen vaaditusta työpanoksesta.”

Pääoma-teoksessaan Karl Marx identifioi hyödykkeen kapitalistisen järjestelmän perusyksikkönä. Marx kuvasi ”yhteistä nimittäjää” hyödykkeiden välillä, erityisesti sitä että hyödykkeet ovat työvoiman tuottamia ja liittyvät toisiinsa niiden vaihtoarvon kautta (eli hinta). Käyttämällä työvoiman arvoteoriaa marxistit näkevät yhteyden työvoiman ja vaihdanta-arvon välillä niin, että hyödykkeitä vaihdetaan riippuen sosiaalisesti tarpeellisesta aikamäärästä joka tarvitaan niiden tuottamiseen. Kuitenkin johtuen teollisuuden järjestäytymisen tuotantovoimista työntekijät nähdään tuottavan enemmän vaihtoarvoa työpäivän aikana kuin heidän selviytymisensä kustannukset (ruoka, asuminen, vaatetus jne) ovat. Marxistit sanovat että kapitalistit näin kykenevät maksamaan selviytymisen kustannukset samalla kun he hyväksikäyttävät ylijäävää työvoimaa (eli lisäarvoa).

Marxistit sanovat myös että taloudellisesta epätasa-arvosta johtuen työvoiman osto ei voi syntyä ”vapaissa” olosuhteissa. Koska kapitalistit hallitsevat tuotantovälineita (eli tehtaita, bisneksiä, koneita) ja työntekijät hallitsevat ainoastaan työvoimaansa, työntekijät luonnollisesti kiristetään tilanteeseen jossa heitä käytetään hyväksi.

Kriitikot sanovat hyväksikäyttöä ilmenevän myös jos hyväksikäyttäjä niin sallii, sillä hyväksikäytön määritelmä ei riipu sallimisesta. Olennaisesti työntekijöiden täytyy antaa työvoimansa hyväkikäytettäväksi tai nähdä nälkää. Sillä johonkin asti työttömyys on tyypillistä moderneille talouksille, marxistit sanovat että tämä ajaa palkat alas vapaiden markkinoiden talouksissa. Täten jos työntekijä kyseenalaistaa saamansa palkan, kapitalisti löytää jonkun työvoimareservistä joka on vielä epätoivoisempi.

Liitot ovat ”perinteinen tapa” työntekijöille hankkia lisää neuvotteluvoimaa markkinoilla. Lakko (tai sen uhka) on historiallisesti ollut järjestäytynyttä toimintaa työvoiman epäämiseksi kapitalisteilta, ilman pelkoa henkilökohtaisesta kostosta. Jotkut kapitalistikriitikot, samalla kun he huomioivat liittojen tarpeellisuuden, uskovat että liitot vain reformoivat jo valmiiksi hyväksikäyttävää systeemiä, joka jättää hyväksikäytön mekanismit ennalleen.

Lysander Spooner sanoi, että ”lähes kaikki rikkaudet ovat syntyneet muitten ihmisten pääomasta ja työvoimasta, jotka ne tuottavat”. Todellakin, suuret rikkaudet harvoin saa aikaan yksi ihminen, paitsi imemällä pääomaa ja työtä muilta.

Työhistorioitsija Immanuel Wallerstein on sanonut että epävapaa työvoima — orjat, palvelijat, vangit ja muut pakolla työllistetyt henkilöt — on yhteensopivaa kapitalistisuhteiden kanssa.

Akateemikot, kuten Howard Gardner, ovat ehdottaneet yksittäisen henkilön omaisuuden ylärajaa ”ratkaisuna joka tekee maailmasta paremman paikan”.

Lähde