Lokalismin lupaus ja sudenkuopat

Nykyään näemme innostavaa edistyksellisen toiminnan elpymistä paikallistasolla, vaikka taantumukselliset kansallismieliset liikkeet Euroopassa ja muualla pyrkivät asettumaan uudistuneen paikallisuuden todellisiksi ääniksi. Mitkä ovat tällaisen paikallisen poliittisen sitoutumisen näkymät aikana, jolloin poliittinen polarisaatio ja konfliktit lisääntyvät? Miten paikallinen toiminta voi edistää henkilökohtaista vapautumista ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta? Laajemmin ajateltuna, miten se voi edistää globaalin muutoksen tavoitteita?

Sekä edistysmielisten että radikaalien kunnallismielisten nykyistä paikallistoiminnan nousua ruokkivat useat toisiaan täydentävät impulssit. Ensinnäkin kansallisen politiikan ja nykyisten kansainvälisten instituutioiden rajoitukset ovat aiheuttaneet kasvavaa turhautumista. Yritysvaikutteiden — fossiilisten polttoaineiden ja rahoitusalan etujen — kuristusote kansallisista ja ylikansallisista instituutioista on usein ylivoimainen, olipa kyse sitten Yhdysvaltain hallituksesta, Euroopan unionista tai vastaavista rakenteista eri puolilla maailmaa. Ihmisille, jotka haluavat toimia mielekkäästi maailmanlaajuisen ilmastokriisin, kasvavan taloudellisen epätasa-arvon tai erilaisten ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin kohdistuvien välittömien uhkien torjumiseksi, paikalliset toimet ovat usein helpoimmin saavutettavissa olevia ensiaskeleita kohti tavoittelemiamme laajempia muutoksia. Turhautuminen kansallisen tai ylikansallisen politiikan rajoituksiin voidaan näin kanavoida pragmaattiseen pyrkimykseen saavuttaa saavutettavissa olevia askeleita kohti oikeudenmukaisuutta ja yhteisön uudistumista.

Muut motivaatiotekijät ovat luonteeltaan enemmän tavoitteellisia. Pyrkimys tuoda tärkeät päätökset lähemmäs kotia kuvastaa halua olla keskenään tekemisissä anonymiteetin sijaan, oikeaa suhdetta polarisoivan konfliktin sijaan ja toivoa merkityksellisestä roolista elämäämme vaikuttavissa päätöksissä. Vetoomuksella ”demokratia alkaa kotoa” on syvät historialliset juuret, muun muassa osallistavissa raatihuonekokousrakenteissa, jotka muovasivat siirtomaiden kansannousua Britannian hallintoa vastaan 1700-luvun lopun Pohjois-Amerikassa. Vaikka sosiaali-, ympäristö- ja teknologiapolitiikkaa koskevat tärkeät valinnat vaikuttavat luonteeltaan globaaleilta, toissijaisuusperiaate, joka on kirjattu muun muassa EU:n lainsäädäntöön, kertoo laajasta halusta saada päätöksenteko mahdollisimman lähelle paikallistasoa.

Parhaimmillaan paikalliset ratkaisut sosiaalisiin ja ympäristöongelmiin voivat olla helpommin sovellettavissa avoimiin ja helposti lähestyttäviin demokraattisiin prosesseihin, ja niiden toteuttaminen voi olla vastuullisempaa niille, joihin tulokset eniten vaikuttavat. Paikalliset toimenpiteet voivat auttaa luomaan läheisempiä suhteita naapureiden välille ja vahvistamaan valmiuksia omavaraisuuteen yhä äärimmäisempien ilmastohäiriöiden aikana. Paikalliset toimet antavat meille mahdollisuuden nähdä, että elämäämme usein hallitsevat instituutiot voivat olla paljon vähemmän keskeisiä kuin ihmiset yleensä uskovat, ja että voimme tehokkaasti haastaa taantumukselliset politiikat kansallisella ja ylikansallisella tasolla, jotka suosivat voimakkaita ulkopuolisia etuja. Samalla paikalliset aloitteet herättävät usein kysymyksen siitä, miten saada aikaan laajempi yhteiskunnallinen muutos, joka voi tarjota systeemistä muutosta, joka on suurempi kuin sen hajanaisten paikallisten ilmentymien summa.

Populismin nostalgisten ja syvästi taantumuksellisten muotojen nousu eri puolilla maailmaa on nimittäin osoittanut miten rajallista paikallisuuspolitiikka sen itsensä vuoksi on. Joitakin vuosia ennen kansallisen Brexit-kampanjan aloittamista taantumuksellinen Yhdistyneen kuningaskunnan itsenäisyyspuolue julisti, että ”todellinen päätöksenteko pitäisi antaa paikallisyhteisöille” — vain ohuesti peittäen alleen agendan, jolla pyrittiin marginalisoimaan maahanmuuttajat ja vastustamaan uusiutuvaa energiaa ja jopa kieltämään ilmastonmuutosta koskevat keskustelut paikallisissa kouluissa. Yhdysvaltain etelävaltioiden rasistiset järjestöt ovat jo pitkään piiloutuneet lokalistisen retoriikan taakse, samoin kuin miliisiliike ja muut äärioikeistolaiset uuspopulistiset ryhmittymät. Detroitin esikaupunkien asukkaat sekä Yhdysvaltain eteläisten kaupunkien asukkaat ovat perustaneet uusia paikallisia hallintoalueita sulkemaan värilliset ihmiset päätöksenteon ulkopuolelle ja luomaan uusia segregoituja koulupiirejä. Kalifornian suurimpien kaupunkien varakkaat asunnonomistajat ovat rahoittaneet pyrkimyksiä pysäyttää asuntotarjonnan kasvu lieventämällä osavaltion laajuisesti kaavoitussääntöjä. Äskettäisten Euroopan parlamentin vaalien alla oikeistopopulistiset ryhmät kokoontuivat uuteen poliittiseen ryhmittymään, joka kutsui itseään ”vapaudeksi ja suoraksi demokratiaksi” ja otti suoraan käyttöön joitakin uuden radikaalin kunnallismielisyyden kehittyneimpiä ilmaisuja.

Miten sitten voimme välttää tällaisen hyväksikäytön — ja miten voimme parhaiten hyödyntää paikallisen toiminnan vapauttavaa potentiaalia?

Transformaatioteorioita

Syyrian ja Turkin kurditaistelijoista Pohjois-Amerikan dynaamisiin nuoriin järjestäjiin monet nykyiset aktivistit mainitsevat sosiaaliekologian poliittisen näkemyksensä keskeisenä innoittajana. Sosiaaliekologia tarjoaa ainutlaatuisen synteesin utopistisesta yhteiskuntakritiikistä, historiallisesta ja antropologisesta tutkimuksesta, dialektisesta filosofiasta ja poliittisesta strategiasta.

Sosiaaliekologian perustavaa laatua olevat tekstit kirjoitti vermonttilainen yhteiskuntateoreetikko Murray Bookchin 1970-luvulta 1990-luvulle. Ensimmäisten länsimaisten ajattelijoiden joukossa, jotka tunnistivat kapitalismin kasvun välttämättömyyden perustavanlaatuisena uhkana elävien ekosysteemien eheydelle, Bookchin väitti johdonmukaisesti, että sosiaaliset ja ekologiset kysymykset ovat pohjimmiltaan erottamattomia. Hän kuvasi poliittista strategiaa koskevaa lähestymistapaansa libertaristiseksi (tai konfederatiiviseksi) kunnallisuudeksi ja toisinaan kommunalismiksi korostaen keskeisten ajatustensa juuria vuoden 1871 Pariisin kommuunin perinnöstä. Bookchin kannatti vapautettuja kaupunkeja, taajamia ja naapurustoja, joita hallitsevat avoimet kansankokoukset, jotka aktiivisesti konfederoituvat haastaakseen nurkkakuntaisuuden, rohkaistakseen keskinäistä riippuvuutta ja rakentaakseen todellisen vastavoiman vallitseville instituutioille.¹ Myös sosiaaliekologit uskovat, että paikallisen toiminnan rajat sekä paikallisuuden ja taantumuksellisen nationalismin ongelmat voidaan voittaa kaupunkien, taajamien ja naapurustojen konfederaatioilla, jotka yhdistyvät edistääkseen laajaa vapauttavaa ohjelmaa.

Vaikka kapitalismin ja kansallisvaltion instituutioilla on usein taipumus lisätä sosiaalista stratifikaatiota ja käyttää hyväkseen ihmisten välisiä jakolinjoja, sosiaaliekologit korostavat, että suoran demokratian eletty kokemus voi edistää yleisen yhteiskunnallisen edun ilmaisemista, joka vahvistaa ihmisten välistä solidaarisuutta ja edistää muuttuvaa sosiaalista ja ekologista ohjelmaa. ”Kunnasta käsin”, kirjoitti Bookchin, ”ihmiset voivat muodostaa itsensä uudelleen eristetyistä monadeista luovaksi poliittiseksi ruumiiksi ja luoda eksistentiaalisesti elinvoimaisen… kansalaiselämän, jolla on sekä institutionaalinen muoto että kansalaissisältö: korttelikomiteat, yleiskokoukset, naapurusto-organisaatiot, osuuskunnat, kansalaisten toimintaryhmät ja julkiset keskustelufoorumit, jotka ylittävät mielenosoitusten kaltaiset episodimaiset teot ja säilyttävät eletyn sekä organisoidun yhteisön.”² Kansalaisvaikuttaminen kasvokkain tapahtuvan keskustelun kautta voi auttaa ylittämään jakolinjat ja rakentamaan solidaarisuutta. Silti fyysinen hajauttaminen ei sinänsä voi taata edistyksellistä yhteiskunnallista muutosta, jos ei ole olemassa osallistavaa kansalaisetiikkaa, osallistavaa itsehallintoa ja kokonaisvaltaista ekologista näkemystä.

Sosiaaliekologeille konfederaatio ja sisäinen käytännön kautta tapahtuva koulutus ovat olennainen vastakohta lokalistisille taipumuksille, jotka suuntautuvat provinsionalismiin ja eristäytymiseen. Kaupunkien lähiöiden järjestäytyjät voivat pyrkiä kirjoittamaan kaupungin peruskirjat uudelleen ja järjestämään kunnallisen hallinnon uudelleen suoraan demokraattisten lähiökokousten konfederaatioksi. Sen jälkeen samanmieliset naapurustot, kaupungit ja alueet voivat jatkaa liittoutumista laajemmilla maantieteellisillä tasoilla toteuttaakseen yhteisiä hankkeita, tyydyttääkseen paremmin perustarpeita ja luodakseen lopulta elinkelpoisen vastavoiman nykyisille vallitseville instituutioille.

Toinen nykyisten kunnallisliikkeiden keskeinen periaate on horisontaalisuus, joka on poliittinen käytäntö, jolla pyritään tasaamaan päätöksentekoa yhteiskunnan eri sektoreilla. Termi (espanjaksi horizontalidad) otettiin ensimmäisen kerran käyttöön Argentiinan kansannousun aikana vastauksena vuoden 2001 talousromahdukseen, mutta sillä on lukuisia historiallisia edeltäjiä. Prefiguratiiviset käytännöt, joilla pyritään purkamaan sosiaalisia hierarkioita ja nostamaan kansan ääni esiin, ovat syntyneet viime vuosikymmeninä kiihtyneiden yhteiskunnallisten kiistojen aikana lähes kaikilla mantereilla.

Lisää vihjeitä ”glokalismin” laaja-alaisesta käsitteellisestä kehyksestä voi löytyä bioregionalismin perinnöstä. Tämä liike, jonka suosio saavutti huippunsa 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa, auttoi ekologisesti suuntautuneita aktivisteja kuvittelemaan, miten hallintoa voitaisiin muuttaa niin, että se ylittäisi valtiolliset ja kansalliset rajat ja siirtyisi kohti maapallokeskeisempää visiota. Bioregionalismin ajatukset valuma-alueisiin poliittisten rajojen sijaan perustuvasta hallinnosta ovat muokanneet merkittävästi nykyisiä käytäntöjä esimerkiksi aluesuunnittelun ja vesivarojen hallinnan alalla. Bioregionalistit ovat myös omaksuneet liikkeistä liikkeisiin -lähestymistavan, jossa sosiaalisten ja ekologisten käytäntöjen eri alojen puolestapuhujat muodostivat komiteoita laatimaan ehdotuksia joka toinen vuosi pidettävissä maanosien kongresseissa, jotka sitten tulivat kokonaiskomitean käsiteltäviksi lopullista muuttamista ja hyväksymistä varten.

Lopuksi totean, että kasvavan nationalismin aikakaudella on tärkeää ottaa huomioon tunnetun antropologin Arturo Escobarin varoitukset. Maailmanlaajuisten globaalin oikeudenmukaisuuden ja globalisaation muutosta ajavien liikkeiden huipulla 2000-luvun alussa Escobar kannatti ekologista demokratiaa edistävien sosiaalisten liikkeiden ”paikkarakenteiden puolustamista” ja torjui samalla jyrkästi essentialismiin, nostalgiaan ja syrjäytymiseen liittyvät asenteet, jotka voivat yhdistää ”paikkojen rajaamisen… taantumukselliseen politiikkaan”.³

Skaalaaminen sivusuuntaan ja ylös

Dynaamiset, ihmisten voimin toimivat edistykselliset ruohonjuuritason liikkeet ovat nousussa monissa osissa maailmaa. Jotkut niistä taistelevat yritysten aiheuttamia uhkia vastaan, jotka kohdistuvat ihmisten terveyteen ja toimeentuloon, kuten fossiilisten polttoaineiden tuotannon kiihtyminen liuskeöljyn säröttämisen ja muiden uusien teknologioiden ansiosta. Globaalin etelän alkuperäiskansojen ja muiden maa-alueiden yhteisöt vastustavat aktiivisesti puu- ja mineraalivarojen louhintaa sekä vääränlaisia ilmastonmuutoksen hillitsemistoimia, kuten hiilensidontaohjelmia, joilla perinteiset yhteisöt korvaavat metsien kaukaisen byrokraattisen hallinnan. Ranskassa maaseudun työntekijät ovat avoimesti kapinoineet rikkaita suosivaa veropolitiikkaa vastaan ja täyttäneet kadut tuomitakseen kansallisen eliitin äärimmäisen eristäytyneisyyden. Irlannin kansalaiskokous, jonka edustajat valittiin sattumanvaraisesti, käynnisti kansallisen kansanäänestyksen, jossa lopulta äänestettiin alas pitkään voimassa ollut aborttikielto perustuslaissa. Täällä Yhdysvalloissa Pennsylvanian ja muiden osavaltioiden konservatiivisimmissa osissa sijaitsevat kaupungit ovat järjestäytyneet puolustaakseen yhteisön oikeuksia yritysten oikeuksien sijaan ja torjuneet menestyksekkäästi saastuttavan teollisuuden laajentumissuunnitelmia.

Näemme yhä rohkeampia julkisia osoituksia inhimillisestä myötätunnosta, kun perustetaan turvapaikkoja ja ”pakolaiskaupunkeja”, joissa suojellaan uhanalaisia maahanmuuttajia, tarjotaan suoraa apua ja toisinaan myönnetään paikallisia kansalaisoikeuksia syrjäyttävää kansallista politiikkaa uhmaten. Elintarvike- ja maatalousaktivistit elvyttävät kaupunkiviljelyä ja alueellisia elintarvikejärjestelmiä kaikkialla maailmassa, vaativat elintarvikeomavaraisuutta ja edistävät paikallisia vaihtoehtoja, jotka säästävät energiaa ja vettä, parantavat kansanterveyttä, antavat syrjäytyneille yhteisöille vaikutusmahdollisuuksia ja haastavat globaalin maatalousbisneksen hegemonian. Näkemykselliset suunnittelijat, muotoilijat ja kenttäaktivistit pyrkivät muokkaamaan kaupunkejaan niin, että työmatkaliikennettä vähennetään ja energiankäyttöä minimoidaan. Ammattiyhdistysten edustajien kansainvälinen liittouma on käynnistänyt maailmanlaajuisen kampanjan energiajärjestelmien demokratisoimiseksi lisäämällä niiden julkista omistusta, ja nuorten käynnistämä kapina nousevia kuljetusmaksuja vastaan Ruotsissa ja muissa Pohjoismaissa auttoi käynnistämään maailmanlaajuisen verkoston, joka puolustaa ilmaista julkista liikennettä, sekä lukemattomia muita viimeaikaisia esimerkkejä.⁴

Yli 2 500 kaupunkia Oslosta Sydneyyn on toimittanut YK:lle suunnitelmia kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi, usein uhmaten kansallisten hallitustensa paljon varovaisempia ehdotuksia. Yli 9 000 kuntaa on liittynyt kaupunginjohtajien maailmanlaajuiseen ilmastosopimukseen vahvistaakseen sitoumuksiaan ilmastotoimiin. Jotkin näistä suunnitelmista ovat melko vaatimattomia ja perustuvat kaupunkien nykyiseen toimivaltaan esimerkiksi kaavoituksen, rakennusmääräysten ja paikallisen infrastruktuurin osalta, mutta jotkin kaupungit ovat myös ryhtyneet rajoittamaan autojen käyttöä, laajentamaan julkista liikennettä ja nopeuttamaan siirtymistä uusiutuvaan energiaan.

Lisäksi on syntymässä ruohonjuuritason ”kunnallismielinen” liike, joka haastaa suoraan kansalliset valtakeskukset ja luo mahdollisuuksia perusteellisempaan poliittiseen muutokseen. Niinkin erilaisissa kaupungeissa kuin Barcelonassa Espanjassa ja Jacksonissa Mississippissä hyvin järjestäytyneisiin lähiöihin pohjautuvat kunnallisliikkeet ovat valinneet radikaaleja pormestareita ja kaupunginvaltuutettuja, joiden tehtävänä on puolustaa vuokralaisten oikeuksia, vahvistaa talouden julkista sektoria ja toteuttaa muutokseen tähtääviä lähestymistapoja yhteisöjen kehittämiseen.

Jacksonissa järjestö nimeltä Cooperation Jackson perusti naapurustokokouksia ja asetti menestyksekkäästi ehdokkaita virkoihin ohjelmalla, jossa korostettiin ihmisoikeuksia, paikallista demokratiaa ja naapurustopohjaista taloudellista ja ekologista uudistumista. Hankkeen juuret ovat mustien vapautustaistelujen historiallisessa perinnössä, ja se juhlii niiden inspiroimia liikkeitä kaikkialla globaalissa etelässä. Sodan runteleman Lähi-idän sydämessä Syyrian ja Turkin rajalla toimivat kurdiaktivistit ovat ottaneet käyttöön ainutlaatuisen kunnallisen hallintomallin, jossa keskitytään naisten tasa-arvoon ja uusiin ekologisen jälleenrakentamisen malleihin.⁵

Symbiosis-nimellä tunnettuun nuorisoverkostoon kuuluu nyt satoja yksilöitä ja kymmeniä paikallisia ryhmiä. Verkoston perustajat ovat järjestäneet viimeisten kahden vuoden aikana useita suuria Pohjois-Amerikan kunnallispoliittisia kokouksia, ja ryhmä suunnittelee nyt suoraan demokraattisten kunnallisliikkeiden kongressia. Kuten Symbiosis-järjestön perustajat selittävät: ”[E]mme voi itse asiassa tehdä välttämättä laajamittaisia muutoksia ilman, että otamme hallintaamme paikat, joissa asumme, ja luomme uuden järjestelmän edellyttämiä vaihtoehtoja.”⁶

Paikallisesti juurtuneet edistykselliset liikkeet ovat jo pitkään osoittaneet kykynsä vaikuttaa laajempiin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin suuntauksiin joko esimerkin voimalla, yhteisellä poliittisella painostuksella tai aktiivisella keskitetyn vallan vastustamisella. Merkkipaalun muodostaneen kansallisen ympäristölainsäädännön hyväksyminen Yhdysvalloissa 1970-luvun alussa Richard Nixonin republikaanihallinnon aikana oli osittain vastaus ruohonjuuritason mobilisaatioiden yleistymiseen, joka johti paikallisiin saastumisen vastaisiin toimenpiteisiin ja oikeudenkäynteihin 1960-luvulla, jolloin yritysintressit valitsivat lopulta yhdenmukaiset kansalliset säädökset yhä rajoittavampien paikallisten toimenpiteiden tilkkutäkkimäisyyden sijaan.⁷ Paikalliset toimenpiteet eriarvoisuuden poistamiseksi, kuten kampanjat tuntikohtaisen vähimmäispalkan nostamiseksi 15 dollariin, ovat levinneet eri puolille Yhdysvaltoja, samoin kuin lukemattomat muut innovatiiviset toimintatavat, joiden toteutettavuus on ensin osoitettu paikallistasolla. Muissa tapauksissa paikallisten arvojen ja keskitettyjen valtarakenteiden välinen kärjistynyt ristiriita tuo mukanaan mahdollisuuksia pysyvään muutokseen. Ajatus demokraattisten kuntien yhteenliittymistä, jotka kapinoivat aktiivisesti keskitettyjä viranomaisia vastaan luodakseen vallankumouksellisia kaksoisvallan instituutioita, on keskeinen sosiaalisen ekologian kommunalistisessa poliittisessa strategiassa ja useiden nykyaikaisten kunnallisliikkeiden poliittisissa näkemyksissä.

Vaikuttaa selvältä, että paikallinen toiminta on usein paras keino korjata nykyisen järjestelmän puutteet ja ylilyönnit ja että se on todistetusti paras tapa käynnistää laajempia muutoksia. Mutta entä ongelmat, jotka ovat luonteeltaan maailmanlaajuisia? Miten paikalliset liikkeet voivat tarjota perustan tavoittelemillemme laajemmille globaaleille muutoksille? Voimmeko kuvitella paikallisesti juurtuneiden mantereenlaajuisten ja kenties maailmanlaajuisten rakenteiden verkostoja, jotka heijastavat kokonaisvaltaista näkemystä toisistaan riippuvaisista yhteisöistä ja jotka samanaikaisesti ilmentävät kokonaisvaltaista, kosmopoliittista näkemystä ja aidosti humanistista yleistä etua? Miten kuntapohjaisten liikkeiden yhteenliittymät voivat ryhtyä vastaamaan tarpeisiin jakaa vaurautta uudelleen, muuttaa talousjärjestelmiä tai hallita yhä enemmän ilmaston aiheuttamaa muuttoliikekriisiä eri puolilla maailmaa? Voivatko ne, kuten Bookchin vaati, puuttua perustavanlaatuiseen kysymykseen siitä, missä ja kenellä on poliittinen valta?

Meidän on vahvistettava kunnallisesta kontekstista nousevia koordinointimuotoja, jotta voimme tukea kasvavaa muutosverkostoa, joka on synkronissa solidaarisuuden, demokratian ja oikeudenmukaisuuden maailmanlaajuisen nousun kanssa. Vihreän politiikan viimeaikainen nousu eri puolilla Eurooppaa tarjoaa yhden toivon lähteen, mutta monet pitkäaikaiset vihreät aktivistit ovat tietoisia siitä, miten monissa maissa vihreän puolueen aikaisemman sukupolven toimihenkilöt sortuivat kapeisiin vaalitavoitteisiin ja menettivät orgaaniset yhteydet yhteisöihin ja yhteiskunnallisiin liikkeisiin, jotka viittasivat systeemisempään vaihtoehtoon.⁸ Demokraattisten kuntien ja alueiden liittojen on kehitettävä uusia mantereen laajuisia ja maailmanlaajuisia instituutioita, joita eivät enää vaivaa YK:n maailmanlaajuinen valtapolitiikka, WTO:n kapeat kaupalliset vaatimukset eivätkä EU:n teknokraattinen hallinto. Luovien kokeilujen, visionääristen toimintamuotojen ja elämää vahvistavan poliittisen kamppailun avulla voimme löytää keinoja vastustaa reaktion ja ilmastovetoisen romahduksen aaltoja ja viitoittaa tietä kohti toisenlaista maailmaa.

Nykyiset yhä vakavammat ilmastohäiriöt alkavat yleistää maapallon haavoittuvimpien kansojen jo pitkään kokemaa epävarmuuden tunnetta. Jos nykyiset suuntaukset jatkuvat, edessä on synkkä tulevaisuus, jossa tuotot pienenevät jatkuvasti ja kapitalistinen kilpajuoksu alaspäin jatkuu, mikä merkitsee yhä äärimmäisempää puutetta koko maailmassa. Mutta on olemassa parempi tie. Todennäköisyydet saattavat pienentyä vuosi vuodelta, kun ilmastotoimia ei tehdä, mutta on tärkeämpää kuin koskaan ylläpitää toivoa siitä, että ihmiskunta voi yhdistää voimansa ja hylätä autoritaariset valeratkaisut ilmastokriisiin ja sosiaaliseen epätasa-arvoon, hyväksyä mahdollisuudet parantaa elämänlaatua fossiilisten polttoaineiden avulla toimivan kapitalismin ulkopuolella ja ryhtyä toteuttamaan unelmaa vapautuneesta ja aidosti riippuvaisesta maailmanlaajuisesta yhteisöjen yhteisöstä.

1. Näitä ajatuksia tarkastellaan yksityiskohtaisesti teoksessa Murray Bookchin, The Next Revolution: Popular Assemblies and the Promise of Direct Democracy (London: Verso, 2015).
2. Bookchin, Urbanization Without Cities (Montreal: Black Rose Books, 1992), 283.
3. Arturo Escobar, “Culture Sits in Places: Reflections on Globalism and Subaltern Strategies of Localization”, Political Geography 20 (2001): 139, 149–150.
4. See http://unionsforenergydemocracy.org & https://freepublictransport.info/.
5. Kts., inter alia, Internationalist Commune of Rojava, Make Rojava Green Again (London: Dog Section Press, 2018), ja Meredith Tax, “The Revolution in Rojava,” Dissent, April 22, 2015, https://www.dissentmagazine.org/online_articles/the-revolution-in-rojava.
6. Symbiosis Research Collective, “How Radical Municipalism Can Go Beyond the Local,” The Ecologist, June 8, 2018, https://theecologist.org/2018/jun/08/how-radical-municipalism-can-go-beyond-local. Kts. myös https://www.symbiosis-revolution.org.
7. Tämä historia selitetään kirjani Earth for Sale: Reclaiming Ecology in the Age of Corporate Greenwash (Boston: South End Press, 1997) kolmannessa luvussa.
8. Kts. ”The Greens as a Social Movement: Values and Conflicts,” teoksessa Green Parties: Reflections on the First Three Decades, toim. Frank Zelko & Carolin Brinkmann, (Washington, DC: Heinrich Böll Foundation of North America, 2006).

Lähde: https://greattransition.org/gti-forum/global-local

1.

Jokainen vallankumous, todellakin, jopa jokainen pyrkimys saavuttaa perusmuutosta, tulee aina kohtaamaan vallassaolevan eliitin vastarinnan. Jokainen pyrkimys puolustaa vallankumousta vaatii vallan kerryttämistä — fyysisen sekä institutionaalisen ja hallinnollisen — joka tarkoittaa hallituksen luomista. Anarkistit saattavat peräänkuuluttaa valtion lakkauttamista, mutta jonkinlainen pakottaminen tulee aina olemaan tarpeellista porvarillisen valtion ehkäisemiseksi palaamasta takaisin täydellä voimalla ja rajattomalla terrorilla. Libertaarisen organisaation märehtiessä, johtuen ”valtion” luomisen turhasta pelosta, vallan ottamista kun se voi tehdä sen vallankumouksellisten massojen tuella, on parhaimmillaan hämmentävää ja pahimmillaan täydellinen hermoromahdus (Bookchin, 2014: 183).

2.

Meidän tulee pahoin vapauttaa itsemme siitä mitä Bookchin kutsuu ”proudhonistiseksi myytiksi jonka pienet tuottajien yhdistykset… voivat hitaasti nakertaa kapitalismissa” (2014: 59). Autonomistit, Luc Boltanskin ja Eve Chiapelin mukana kirjassa The New Spirit of Capitalism (2007), menevät jopa niin pitkälle, että he ehdottavat kyseessä olevan autonomistien ja anarkistien työväenluokkaisten käytäntöjen, jotka pääoma otti haltuunsa luodakseen uusia hallintamuotoja ja uusia verkottuneita organisaatiomuotoja 1970-luvulla.”

3.

Markkinat… “ovat osoittautuneet kaikkein menestyksekkäimmäksi hajautetun päätöksenteon muodoksi joka on koskaan keksitty — niinkuin Marx niin elegantisti Pääomassa kirjoitti — mutta myös valtavan rahan ja vallan keskittäväksi voimaksi yhä vain voimakkaamman oligarkian käsiin. Tämä dialektiikka desentralisaation ja sentralisaation välillä on yksi kaikkein tärkeimmistä pääoman ristiriidoista (katso kirjani Seventeen Contradictions and the End of Capitalism ) ja toivon kaikkien niiden, kuten Springerin, jotka ajavat desentralisaatiota niinkuin se olisi puhdas hyödyke, katsomaan tarkemmin sen seuraamuksia ja ristiriitoja. Kuten esitin kirjassa Rebel Cities (2013a), desentralisaatio ja autonomia ovat pääkeinoja suuremman eriarvoisuuden ja vallan keskittymisen aikaansaamiselle. Jälleen kerran, Bookchin tavallaan on samaa mieltä: ”silläkin uhalla että vaikutan ristiriitaiselta, koen velvollisuudekseni painottaa että desentralisaatio, lokalismi, omavaraisuus ja jopa liittoutuminen, kaikki yksittäisinä, eivät muodosta taetta siitä, että me saavuttaisimme rationaalis-ekologisen yhteiskunnan. Itse asiassa kaikki niistä on jonain aikana ollut nurkkakuntaisten yhteisöjen, oligarkioiden, ja jopa despoottisten hallitusten tukemia”

David Harvey, hän itse ”marxistinen” maantieteilijä, otti puheeksi allaolevan keskustelun Simon Springeriä, anarkistista maantieteilijää, vastaan kohdistuneessa polemiikissa.

Se mikä tässä on huomionarvoista on seuraava:

1) vasemmistoanarkistinen visio käsittelee historiallista kokemusta Cataloniassa 1930-luvulla (ennen Espanjan sisällissotaa ja sen aikana), joka ei kyennyt luomaan minkäänlaista vastahegemonista voimaa joka olisi vastustanut yhtenä rintamana toimivaa vihollista, ja hän näkee tämän näiden lähestymistapojen arkketyyppisenä heikkoutena

2) anarkokapitalistisen oikeiston kritiikki, joka tarkastelee p2p:a verkottuneena markkinana, eikä hajautettuna yhteisvaurautena, kuten me teemme P2P Foudantionissa, haluaa heikentää kaikkea julkista ja valtiollista kontrollia petomaisista markkinakäytännöistä

David Harvey:

“Mikä sitten on keskeinen ongelma kaiken tämän positiivisen suitsutuksen keskellä yhteiskunta-anarkistisessa lähestymistavassa päivittäisen elämän kysymyksiin? Minulle vastaus sijaitsee siinä mitä Bookchin kutsuu ”anarkistiseksi vallan halveksunnaksi” (2014: 139; kuten esitetty, esimerkiksi, John Hollowayn kirjassa Change the World Without Taking Power (2010)). Tämän takana, tottakai, on ohdakkeinen ongelma siitä miten lähestyä valtion kysymystä yleisesti ja erityisesti kapitalistista valtiota.

Paras mitä voin tässä tehdä on omistautua kaikkein mukaansatempaavimmalle esimerkille, joka on tullut vastaan uskomattoman hyvin kehittyneen anarkistiliikkeen epäonnistumisena kollektiivisen vallan mobilisoinnissa, valtio haltuun ottamisessa silloin kun selkeästi siihen oli mahdollisuus. Nojaan tässä Ealhamin (2010) yksityiskohtaiseen ja myötämieliseen selontekoon anarkistiliikkeestä Barcelonassa vuosina 1898-1937 ja erityisesti sen kyvyttömyyteen lujittaa valtaa massaliikkeille vuosina 1936-7. Esitän tämän esimerkin havainnnollistaakseni sitä mikä tuntuu olevan yleinen ongelma anarkistisissa käytännöissä, myös niissä joita Springer ajaa.

Barcelonan liike perustui vaistomaisiin työväenluokkapopulaatioiden kollektiiveihin kaupungin lähialueilla, integroituneiden sosiaalisten verkostojen ja keskinäisen avunannon kautta, soppaan vielä mukaan otettuna syvä epäluottamus valtiokoneistoa kohtaan joka laiminlöi heidän sosiaaliset tarpeensa ja olennaisesti kriminalisoi, marginalisoi ja pelkästään pyrki tukahduttamaan heidän aspiraationsa. Ottaen huomioon nämä olosuhteet, suuria työväenluokan segmenttejä putosi samaan linjaan anarko-syndikalististen organisaatiomuotojen kanssa, joita edusti kansallinen työväen konfederaatti (Confederación Nacional del Trabajo, CNT), jolla sen huippuaikoina oli yli miljoona kannattajaa ympäri Cataloniaa. Tuolloin oli, kuitenkin, muita anarkistisia suuntauksia — radikaalit anarkistit erityisesti — jotka usein vastustivat syndikalisteja ja organisoituivat (usein salaa) hengenheimolaisryhmien ja naapurikomiteoiden kautta ajaakseen asiaansa. Mutta yleinen tämän työväenluokan liikkeen rakenne oli naapurustoperusteinen ja territoriaalisesti eristetty. CNT oli ”erittäin paljon paikallistilan ja sen sosiaalisten suhteiden tuote; sen liitot saivat naapuruston tuntemaan itsensä voimakkaaksi, ja työläiset tunsivat omistajuutta siitä mitä pidetään ’meidän’ liittona” (Ealham, 2010: 39). Mutta sillä oli suuria vaikeuksia ajatella kaupunkia kokonaisuutena niiden erillisten territorioiden sijaan joita se hallitsi. Militantit liittolaisryhmät, esimerkiksi, ”kykenivät konvertoimaan eristyineitä paikallistaisteluja hyökkäävämmäksi toiminnaksi joka voisi johtaa voimakkaaseen transformaatioon alueellisella tai valtion tasolla” (2010: 122). Liikkeen keskeinen heikkous yhtäkkisessä sisällissodassa, Ealham esittää, ”oli sen epäonnistuminen luoda kattavaa institutionaalista rakennetta joka olisi kyennyt koordinoimaan sotatoimia ja samaan aikaan harmonisoimaan monenlaisten työläiskollektiivien toimia. Poliittisin termein vallankumous oli alikehittynyt ja juuri alulle pantu… Barcelonan vallankumous epäonnistui luomaan minkäänlaisia vallankumouksellisia instituutioita… työläisten valta pysyi sirpaleisena kaduilla, hajaantuneena monenlaisiin komiteoihin ilman minkäänlaista koordinaatiota alueellisella tai kansallisella tasolla” (2010: 168; myös Bookchin, 2014: Kappale 8). Anarkistien haluttomuus minkäänlaiseen valtiovallan ottamiseen ideologisista syistä silloin kun selkeästi siihen oli mahdollisuus jätti valtion porvarillisten tasavaltalaisten ja heidän stalinististen/kommunististen liittolaisten käsiin, jotka sietivät aikansa toisiaan kunnes ne olivat tarpeeksi organisoituja väkivaltaisesti murskaamaan CNT-liikkeen tasavaltalaisen lain ja järjestyksen nimessä.

Vielä pahempaa, liike suurelta osin petti omat periaatteensa käytännöillä jotka jättivät huomiotta kansan tahdon. Radikaalit hengenheimolaisryhmät ajoivat omia kansannousutaktiikoitaan jotka saivat aikaan ”kasvavaa levottomuutta” heidän ”elitismistään” sekä epädemokraattisista tavoista joilla he käynnistäisivät jatkuvia kansannousutoimia. He kuvasivat toimiaan ”katalyytteinä” ennemminkin kuin ”edelläkävijämäisinä”, mutta suurin osa ihmisistä tunnisti tämän anarkistisen edelläkävijyyden toisella nimellä. Insurrektionistit odottivat ja vetosivat massan tukeen (jota harvoin nähtiin) toimista joista päätti vähemmän kuin sata henkeä useimmiten, mutta monissa tapauksissa vain kourallinen tietyn sisarjärjestön jäseniä. Tämä sai aikaan paljon ongelmia kaikille. Anarkosyndikalistit Madridissa ja Asturiasissa valittivat, että toinen toistaan seuraavat radikaalien anarkisti-”grupistojen” kansannousutoimet Barcelonassa olivat disruptiivisia, sen sijaan että neolisivat olleet rakentavia. ”Meidän vallankumous” he kirjoittivat päivälehteensä, ”vaatii enemmän kuin hyökkäyksen kansalliskaartin parakkeihin kun tilanne on oikea; kun me voimme ottaa haltuun tehtaat, kaivokset, sähkölaitokset, julkisen liikenteen ja tuotantovälineet” (lainaus Ealham, 2010: 144). Mikä on insurrektionistisen toiminnan idea, he sanoivat, jos ei ole ideaa ollenkaan puhumattakaan siitä että olisi konkreettista suunnitelmaa uudelleenorganisoida maailma sen jälkeen?

Ealhamin selonteossa on karkeasti kahdentyyppistä kritiikkiä tavanomaista anarkistien asemaa kohtaan jotka ovat relevantteja argumentilleni. Ensiksikin epäonnistuminen muodostaa ja mobilisoida poliittista valtaa riittävän tehokkaalla tavalla puskea läpi vallankumouksellinen transformaatio yhteiskunnalle kokonaisuutena. Jos, niin tuntuu asian laita olevan, maailmaa ei voitaisi muuttaa ilman että otetaan valta itselle, mikä silloin on liikkeen, joka kieltäytyy rakentamasta ja ottamasta tuota valtaa, pointti? Toiseksi, kyvyttömyys venyttää poliittisen aktivismin visiota paikallisesta paljon laajemmalle maantieteelliselle alueelle, jossa suuren infrastruktuurin suunnittelu ja ympäristöolosuhteiden hallinta sekä pitkän matkan kauppasuhteet muuttuvat kollektiiviseksi vastuuksi miljoonille ihmisille. Kuka hallinnoi liikenne- ja viestintäverkostoa on se kysymys. Anarkistiset kaupunkisuunnittelijat (Bookchin mukaanlukien) ymmärsivät tämän ongelman, mutta heidän työnsä suurilta osin on jätetty huomiotta anarkistisen liikkeen sisällä. Nämä dimensiot määrittelevät maaperän jolla anarkistit, mutta eivät marxistit, pelkäävät toimia (joka ei tarkoita että marxisteilla ei olisi epäonnistumisia tilillään). Ja se on tässä kohtaa kun koko keskitetyn kaupunkisuunnittelun anarkististen vaikutteiden historia ansaitsee herätä uudelleen henkiin. Tämä on monimutkainen aihepiiri jota en mahdollisesti voi syväluodata enempää tässä. Mutta tämä on selkeästi kaikkein itsestäänselvin kohta, jossa yhdistyy rakentavin tuloksin anarkistien huoli elämänlaadusta sekä marxilaiset näkökulmat globaaleista pääomavirroista ja fyysisen infrastruktuurin rakentamisesta pitkäaikaisilla investoinneilla.

Springer pitää enemmän insurrektionistisesta kuin vallankumouksellisesta politiikasta. Hän tekee niin sillä verukkeella, että vallankumoukselliset tyypillisesti istuvat ikuisesti ”historian odotushuoneessa” ikuisesti suunnitellen vallankumusta joka ei koskaan tule, kun taas insurrektionistit ”tekevät sen nyt”. No, joskus ne tekevät niin ja joskus taas eivät. Mutta iso osa nykypäivän ”tulevan kansannousun” retoriikasta (joita The Invisible Committee on julkaissut, sekä Ranskassa vuonna 2007 on suunniteltu julkaistavan mutta ei vielä olla päästy niin pitkälle) on juuri sitä: retoriikkaa. Toivon että Springerin versio perustuu demokratiaan eikä elitismiin, ja että hän organisoi yksityiskohtaisesti jotta sähkö virtaa, metrot kulkevat ja roskat kerätään myös tulevina päivinä. Henkilökohtaisesti en luota jatkuviin kansannousuihin jotka syntyvät spontaanisti omatoiminnasta, jota pidetään ”keinona ilman tarkoitusta” ja joka perustuu ideaan, että ”me emme voi vapauttaa toisiamme, me voimme vapauttaa vain itsemme” (Springer, 2014: 262-263). Itsensä vapauttaminen kansannousulla on ihan ok, mutta entäpä kaikki muut sitten?

Mielestäni Bookchinin linjaus kaikesta tästä on mielenkiintoinen, vaikkakin keskeneräinen. Niin päättäväisesti kuin hän vastustikin valtiota ja hierarkioita reformoimattomina alistamisen instrumentteina ja ihmisten vapauden kieltäjinä, hän ei ollut naiivi vallan haltuunottamisen suhteen:

Jokainen vallankumous, todellakin, jopa jokainen pyrkimys saavuttaa perusmuutosta, tulee aina kohtaamaan vallassaolevan eliitin vastarinnan. Jokainen pyrkimys puolustaa vallankumousta vaatii vallan kerryttämistä — fyysisen sekä institutionaalisen ja hallinnollisen — joka tarkoittaa hallituksen luomista. Anarkistit saattavat peräänkuuluttaa valtion lakkauttamista, mutta jonkinlainen pakottaminen tulee aina olemaan tarpeellista porvarillisen valtion ehkäisemiseksi palaamasta takaisin täydellä voimalla ja rajattomalla terrorilla. Libertaarisen organisaation märehtiessä, johtuen ”valtion” luomisen turhasta pelosta, vallan ottamista kun se voi tehdä sen vallankumouksellisten massojen tuella, on parhaimmillaan hämmentävää ja pahimmillaan täydellinen hermoromahdus (Bookchin, 2014: 183).

Graeberin vastine oli vaatia että anarkistinen strategia ”liittyy vähemmän valtiovallan haltuunottoon kuin hallintomekanismien paljastamiseen, delegitimoimiseen ja purkamiseen osiin” (2002: 73). Vain sellaisissa autonomisissa tiloissa voivat olla todella demokraattiset käytännöt mahdollisia. Minun katsantokannastani tämä tarkoittaa rinnakkaisvaltion (kuten Zapatistat ovat tehneet) luomista kapitalistisen valtion sisään. Sellaiset kokeilut harvoin toimivat, ja kun ne toimivat, niinkuin Kolumbiaa hallinnoivien paramilitaaristen organisaatioiden tapauksessa, ne ovat harvoin hyväntahtoisia (itseasiassa ne ovat usein korruption, väkivallan ja kiristyksen mehiläispesiä). Jopa vallankumoukselliset vasemmistosissiliikkeet (kuten FARC Kolumbiassa) ovat kokeneet tämänkaltaisia tapauksia, eikä ole takeita että minkäänlainen anarkistien kehittämä rinnakkainen valtarakenne ei kärsisi samanlaisista ongelmista. Jokatapauksessa nykyinen mieltymys ”kolmannen sektorin hallitukseen” tarjoaa klassisen esimerkin siitä kuinka hallitsevat vallat voivat ottaa käyttöön ja tehdä harmittomaksi radikaalin autonomian idean omiin tarkoituksiinsa.

Anarkistien ja autonomistien haluttomuus ottaa haltuun ja konsolidoida valtaa on juurtunut, mielestäni, ”vapaan yksilön” käsitteeseen jonka päällä suuri osa anarkistisesta ja autonomisesta ajattelusta lepäää. Radikaalin individualismin kritiikki kuuluu seuraavasti. Vapaan yksilön käsite on leimattu liberaalisten juridisten organisaatioiden leimalla (jopa oman kehon ja itsen yksityisomaisuus) ja sitä on maustettu roimalla satsilla yksilöllistettyä protestanttista uskontoa, jonka Weber liitti kapitalismin nousuun. Reclus teki ylpeästi sanoessaan, että hän oli elänyt elämänsä vapaana yksilönä on sama kuin asettaisi itsensä vakaasti liberaaliin ja protestanttiseen perinteeseen (Recluksen isä oli protestanttipappi ja hetken aikaa Reclus sai oppia papistolta; katso Chardak, 1997). Hänen tyylisensä anarkismilla on juurensa liberaalissa teoriassa ja judeokristillisessä perinteessa vaikka se rakentaakin antikapitalistista kritiikkiä markkinoiden negaation kautta sekä liberaalin teorian ja kapitalististen käytäntöjen luokka- sekä ympäristöseuraamuksien kritiikkiä. Tässä ei ole mitään väärää (Marx rakentaa myös suurelta osin klassisen poliittisen taloustieteensä sekä sen liberaalit ja judeokristilliset juuret negaation kautta). Mutta lopputulos on kiusallinen päällekkäisyys ajoittain, joka esiintyy sekä Marxilla että Proudhonilla, jossa kritiikki ottaa mukaan ja peilaa liian paljon sitä mitä se kritisoi. Springer välttää oikean olemassaolevan ongelman haukkumalla ”oksymoroniseksi” kenet tahansa joka asettaa anarkistisen ajattelun liian lähelle sen liberaaleja (ja tästä johdettuna neoliberaaleja) juuria, kuten on määritellyt, muun muassa, Nozickin Anarchy, State, and Utopia (1974). Tämä on ongelma joka perinteisesti tulee käsitellä rationaalisesti, koska sillä on ollut ja potentiaalisesti on yhä edelleen todellisia seuraamuksia.

Vuonna 1984 kaksi MIT:n professoria, Michael Piore ja Charles Sabel, julkaisivat kirjan nimeltä The Second Industrial Divide (1984). Joskus vuonna 1848, heidän mukaansa, teollinen kapitalismi kohtasi hetken jolloin teknologiset mahdollisuudet sen järjestäytymisessä voisivat liikkua joko kohti tehtaissa tapahtuvaa massatuotantoa, tai ottaa polun jota Proudhon ajoi, joka oli liittää yhteen pieniä, itsenäisiä työpajoja joissa yhteenliittyneet työntekijät kykenisivät demokraattisesti hallinnoimaan työtään ja elämäänsä. Vuoden 1848 jälkeen tehtiin väärä valinta, heidän mukaansa, ja siitä eteenpäin massiivinen tehdastuotanto kaikkine sen paheineen on dominoinut teollista kapitalismia. Mutta 1970-luvulla syntyi uusia teknologioita ja organisationaalisia muotoja, jotka tulivat saman valinnan eteen uudestaan. Taipuisilla erikoistumisilla, pienillä erillä ja niche-tuotannolla Proudhonin unelma oli jälleen kerran mahdollisuus. Piore ja Sabel muuttuivat hurjiksi uusien tuotantomallien asiamiehiksi — he kutsuivat tätä “joustavaksi erikoistumiseksi” — suurin osa esitettiin klassisesti tuohon aikaan Kolmannen Italian nousevina teollisalueina. Sekä Piore että Sabel, maineisiinsa varustautuneina, MacArthur-apurahoineen ja niinkutsuttujen edistysmielisten ajattelijoiden sekä aikansa instituutioiden tukemina, pyrkivät taivuttelemaan liitot ottamaan proudhonilaisen vision vastaan sen sijaan että vastustaisivat uusia teknologioita. Sabelista tuli ILO:n vaikutusvaltainen neuvonantaja. Monet meistä marxistisesta vasemmistosta olimme tästä muutoksesta syvästi lirissä. Liityin kriitikoihin esittämällä kirjassa The Condition of Postmodernity (1989, sekä AAG:n kokouksessa Baltimoressa 1987 kun Sabel ja minä olimme napit vastakkain), että joustava erikoistuminen ei ollut mitään muuta kuin joustavan pääoman akkumuloitumisen taktiikka. Kampanja jolla vakuuttaa tai suostutella (IMF:n kautta) maita ottamaan käyttöön käytänteitä työn joustattamiselle oli merkki tästä pyrkimyksestä (ja edelleen se jatkuu IMF:n vaatimusten kautta, esim. Kreikassa). Jälkikäteen tarkasteltuna on selvää, että tämä hanke, jota Piore ja Sabel tukivat, ja jolle oli annettu edistysmielisen radikalismin aura Proudhonin nimessä, oli neoliberalisaation ydinelementti, jolla saatiin aikaan kaikki työvoiman epävoimaannuttavat seuraamukset ja työvoiman kutistuva osuus tuottavuuden kasvusta. Tämä jätti lähes kaikki uuden tuotetun vaurauden yhden prosentin käsiin. Me tarvitsemme kovasti parannusta siitä mitä Bookchin kutsuu ”proudhonistiseksi myytiksi jonka pienet tuottajien yhdistykset… voivat hitaasti nakertaa kapitalismissa” (2014: 59). Autonomistit, Luc Boltanskin ja Eve Chiapelin mukana kirjassa The New Spirit of Capitalism (2007), menevät jopa niin pitkälle, että he ehdottavat kyseessä olevan autonomistien ja anarkistien työväenluokkaisten käytäntöjen, jotka pääoma otti haltuunsa luodakseen uusia hallintamuotoja ja uusia verkottuneita organisaatiomuotoja 1970-luvulla.

Kapitalistinen anarkismi on oikea ongelma. Sillä on koherentti ydinteoria, jonka ovat muun muassa luoneet Nozick, Hayek ja muut, sekä markkinoiden vapauden doktriini. Markkinat ovat osoittautuneet kaikkein menestyksekkäimmäksi hajautetun päätöksenteon muodoksi joka on koskaan keksitty — niinkuin Marx niin elegantisti Pääomassa kirjoitti — mutta myös valtavan rahan ja vallan keskittäväksi voimaksi yhä vain voimakkaamman oligarkian käsiin. Tämä dialektiikka desentralisaation ja sentralisaation välillä on yksi kaikkein tärkeimmistä pääoman ristiriidoista (katso kirjani Seventeen Contradictions and the End of Capitalism ) ja toivon kaikkien niiden, kuten Springerin, jotka ajavat desentralisaatiota niinkuin se olisi puhdas hyödyke, katsomaan tarkemmin sen seuraamuksia ja ristiriitoja. Kuten esitin kirjassa Rebel Cities (2013a), desentralisaatio ja autonomia ovat pääkeinoja suuremman eriarvoisuuden ja vallan keskittymisen aikaansaamiselle. Jälleen kerran, Bookchin tavallaan on samaa mieltä: ”silläkin uhalla että vaikutan ristiriitaiselta, koen velvollisuudekseni painottaa että desentralisaatio, lokalismi, omavaraisuus ja jopa liittoutuminen, kaikki yksittäisinä, eivät muodosta taetta siitä, että me saavuttaisimme rationaalis-ekologisen yhteiskunnan. Itse asiassa kaikki niistä on jonain aikana ollut nurkkakuntaisten yhteisöjen, oligarkioiden, ja jopa despoottisten hallitusten tukemia” (2014: 73-74). Tämä oli, muuten, pääongelmani Gibson-Grahamin ottamassa asemassa heidän pyrkiessään täysin desentralisoituun antikapitalistiseen vaihtoehtoon.

Vaikka Proudhonin vasemmistoanarkismilla ei tavallaan ole johdonmukaista teoriaa, oikeiston kapitalistisella anarkismilla on koherentti teoriarakenne joka lepää viettelevän utopistisen ihmisen vapauden vision päällä. Vaadittiin Marxin älynlahjoja purkamaan tämä teoria Pääomassa. On pieni ihme, että Marx purkaessaan sitä piti Proudhonin visiota niin tahattoman reaktionaarisena.

Mikä tuo minut takaisin kysymykseen Marxin ja Proudhonin välisistä suhteista. Olen vapaasti tunnustanut (esim. Marxin Pääoman lisäosissa, 2010: 6, 2013b: 189) että Marx ammensi paljon enemmän ranskalaisesta sosialistisesta perinteestä (mukaanlukien Proudhon) kuin hän tunnusti, ja että hän oli usein epäreilu kritiikissään Proudhonia kohtaan (mutta toisaalta hän oli yhtä epäreilu kritiikissään Milliä, Malthusia tai jopa Ricardoa kohtaan — tämä oli vain Marxin tapa). Mutta Marx ammensi yhtä paljon jakobiiniläiseltä Auguste Blanquilta (joka mielestäni otti käyttöön termin “proletariaatin diktatuuri”, jota Marx harvoin käytti ja joka olisi pitänyt panna lainausmerkkeihin, täten säästäen meidät suurelta vaivalta), kuten myös Fourierilta (Pääoman avauskappale työvoiman prosessista on piilotettu dialogi hänen kanssaan), Saint-Simonilta (jota Marx ihannoi niin paljon että hän näki pääomayhdistysten muodostavan yhteisen osakeyhtiön ja mahdollisesti edistysmielisen liikkeen), Cabet’lta, kuten myös Robert Owenilta (Blanquin puolustuspuheenvuoro oikeudessa vuonna 1832 on ällistyttävä lausunto; Corcoran, 1983). Mutta Marxin riippuvuus näistä ajattelijoista, kuten oli myös asian laita hänen riippuvuudestaan klassisesta poliittisesta taloustieteestä, oli suurilta osin suuren kriittisen kuulustelun alla Marxin pyrkiessä rakentamaan maa teoreettista mekanismia ymmärtääkseen miten kapitaali akkumuloitui. Mitä Marx hyväksyi ja miten hän tuli päätelmään negaatiolla hänen kuulustellessaan näitä ihmisiä on monimutkainen kysymys.

Mutta päästäksemme tästä tunnustuksesta siihen että ehdotettaisiin Marxin plagioineen kaikkea erityisesti Proudhonilta on täysin absurdia. Idea pääoman työvoiman hyväksikäytöstä, esimerkiksi, oli paljon artikuloitu Blanquin teksteissä kuin Proudhonin, ja se oli sosialististen ricardolaisten täysin hyväksymä. Se oli ilmiselvää kutakuinkin kaikille ja Marx ei pyrkinyt esittämään väitteen alkuperäisyyttä niin väittäessään. Sen mitä Marx teki, oli että hän näytti miten hyväksikäyttö voidaan toteuttaa ilman että rikotaan markkinoiden vaihdantalakeja jotka teoreettisesti (ja klassisen poliittisen talouden utopiassa) lepäsivät tasa-arvon, vapauden ja vastavuoroisuuden päällä. Noiden lakien ajaminen tasa-arvon perustana oli sama kuin olisi luonut olosuhteet kapitalistisen luokkavallan keskittymiselle. Tämän Proudhon missasi. Kun Marx osoitti työvoiman hyödykkeellistämisen tärkeyttä hän on hyvin saattanut ammentaa Blanquilta ilman että tunnusti tätä, mutta siltikin se oli Marx eikä Blanqui joka tunnnusti sen tärkeyden pääoman teorialle. Marxin kritiikki proudhonilaisesta rahakäsitteestä sekä ideasta, että kaikki mitä tarvittiin rauhalliseen siirtymään sosialismiin oli rahajärjestelmän reformi, oli paikkansapitävä (ja tottakai Proudhonin vapaan luoton pankki oli välitön onnettomuus vaikka se on saattanutkin tulla porvariston sabotoima idea). Marxin Proudhonin ikuisen oikeudenmukaisuuden teorian kritiikki on myös syvällistä. Juuri tässä kohtaa Marx osoittaa kuinka oikeudenmukaisuuden teoriat eivät ole universaaleja vaan spesifejä, ja porvariston tapauksessa spesifejä liberaalin kapitalismin nousulle. Universaalin oikeudenmukaisuuden tavoittelussa vallankumouksellisena strategiana oli riskinä ottaa sosialismin lakien sisään porvariston laki. Tämä on tuttu ongelma, kuten kaikki ihmisoikeuksien kriittisten käsitysten kanssa työskentelevät voivat tunnistaa. Kun Marx vetosi, niinkuin hän usein teki, yhdistysten ideaan, hän lähes aina ammensi enemmän Saint-Simonilta kuin Proudhonilta.

Vaikka Proudhonilla epäilemättä on ollut tärkeitä asioita sanottavana, hänen näkeminen jonkinlaisen täydellisen yhteiskunta-anarkismin edustajana on vaarallista. Hänellä oli heikko käsitys poliittisesta taloudesta, eikä hän tukenut työntekijöitä vuoden 1848 vallankumouksessa, hän oli littoja ja lakkoja vastaan ja hänellä oli kapea määritelmä sosialismista ei minään muuna kuin liittotyöläisten keskenään toisiaan tukemisena. Hän oli vihamielinen naisten työntekoa kohtaan ja hänen tukijansa kampanjoivat raivokkaasti työntekijäkomissioissa 1960-luvun Ranskassa jotta naisten työnteko saataisiin kiellettyä Pariisin käsityöpajoissa. Pääasiallinen vastarinta tuli Kansainvälisen Miesten Työväenyhdistyksen Pariisin toimistolta, jota veti Eugene Varlin joka vaati naisten tasa-arvoa ja oikeutta tehdä töitä (Harvey, 2003). Proudhonin kirja Pornography: The Situation of Women, on, elämänkertakirjoittajansa Edward Hyamsin mukaan, täynnä “jokaista epäliberaalia, jokaista julman reaktionaarista tapaa jota on koskaan käytetty naisten emansipaatiota vastaan kaikkien äärimmäisten anti-feministien suulla” (1979: 274). OK, eli Marx ei ollut mikään puhdas pulmunen itsekään näissä asioissa. Sekä anarkismi että marxismi ovat jatkaneet vaikeaa sukupuolikysymysten historiaa, mutta tässä aiheessa Proudhon on äärimmäinen ja likainen poikkeava havainto.

Se mikä on omituista, on että ennen kommuunia, 1860-luvulla, marxistit ja anarkistit eivät olleet napit vastakkain samalla tavoin kuin mitä myöhemmin. Reclus ja monet proudhonilaiset osallistuivat Kansainvälisen Miesten Työväenyhdistyksen kokouksiin ja muistan lukeneeni jostain että Marx kysyi Reclusilta jos hän olisi halukas kääntämään Pääoman saksasta ranskaksi. Reclus ei tehnyt niin. Aistin kuitenkin, että Marxin mielestä Proudhon oli hänen pääkilpailijansa Ranskan vallankumouksellisen työväenluokan huomiosta ja osittain suuntasi hänen kriittiset ammuksensa häntä vastaan tuosta syystä. Mutta ideologioiden törmäys Pariisin kommuunissa tapahtui monien eri faktioiden välillä, kuten keskusvaltalaisten ja usein väkivaltaisten jakobiinien blankistien sekä eri proudhonilaisten desentralisaatiota ajavien liittomiesten välillä. Kommunistit kuten Varlin olivat vähemmistössä. Marx, Engels ja Lenin tämän jälkeen nimittivät kommuunia sankarilliseksi, joskokin fataalisti erheelliseksi, kansannousuksi työväenluokan osalta, mutta tämä ei kestä historiallista tarkastelua sen enempää kuin tarina siitä, että kommuuni oli puhtaan urbaanin yhteiskuntaliikkeen tuotos, jolla ei ole mitään tekemistä luokkakäsitteen kanssa. Minä pidän kommuunia luokkatapahtumana, josko vain siksi koska se oli kapina porvarillisia valtarakenteita ja ylivaltaa vastaan sekä elintilassa että työpaikalla kaupungissa (Harvey, 2003). Kommuunin “menettäneet” muuttuivat, kuitenkin, isoksi ongelmaksi ja Marxin ja Bakuninin välillä tapahtunut sormella osoittelu oli tässä tärkeässä roolissa, mikä sai aikaan suuren juovan anarkistien ja marxilaisen perinteen välille (juopa jota Springer näyttää haluavan pahentaa parhaansa mukaan).

Emotionaalisena perustana toimiva individualismi ei tokikaan saa yhteiskunnallista anarkismia sivuuttamaan kollektiivisten aktiviteettien, solidaarisuuden rakentamisen tai erilaisten organisaatiomuotojen rakentamisen tärkeyttä. Niinkuin Springer asian esittää, “Anarkistinen järjestäytyminen rajoittuu ainoastaan mielikuvituksella, jossa ainoa olemassaoleva kriteeri on se, että he toimivat ilman hierarkiaa ja vapaina ulkoisista auktoriteeteista…..Tähän voi kuulua melkein minkä tahansa muotoinen organisaatio, vapaapalokunnat turvaa tuomaan, yhteisöpuutarhat ruokaa tuottamaan, osuuskunnat asuinrakennuksia tuottamaan, neulontakollektiivit vaatteita tuottamaan” (2014: 253). Sellaisissa listoissa on kuitenkin jotain hämäräperäistä. Kun on kokenut New York Cityssa asunto-osuuskunnassa elämisen “ilot”, voin vakuuttaa kaikille, että siinä ei ole mitään erityisen vapauttavaa tai edistysmielistä. Standardi anarkistien vastine tähän on sanoa, että asia ei olisi niin mikäli anarkistit olisivat vallankahvassa. Tämä toki tuo esiin kysymyksen mitkä organisaatiomuodot ovat todella anarkistisia verrattuna perinteisiin hegemonisen vallan muotoihin (joihin voi myös lukea mukaan anarkistit). Sääntö tässä tuntuu olevan, että kaikki sosiaalisen organisaation muodot ovat mahdollisia, paitsi valtio.

Tästä syystä anarkistit usein taipuvat ottamaan alkuperäiskansojen yhteisöt suosimakseen yhteenliittymisen muodoksi, johtuen heidän kyvystään tavoitella yhteisöllisiä toimintamuotoja ilman, että he luovat mitään valtiota muistuttavaa. Tämä on myös Chomskyn Etelä-Chilen Mapuchejen suosimisen taustalla (Mapuchet pitivät espanjalaiset valloittajat ja Chilen hallituksen poissa satoja vuosia) ja James Scottin luonnehdinta alkuperäiskansoista Kaakkois-Aasian Ylämailla prototyyppisenä anarkistisena muotona. Jossain mielessä tämä on omituinen rinnastus koska useimmilla alkuperäiskansoilla radikaali individualismi, joka on länsimaisen anarkismin taustalla suurimmaksi osaksi, on merkityksetöntä kun otetaan huomioon suhteellinen kollektivismi ja yleinen harmonian ja henkisen jäsenyyden arvostus kulttuurin ydinarvoina. Valitettavasti Mapuche-kansan tapauksessa, hyödykkeellistämisen, rahan ja kauppakapitalismin läpitunkeminen tekee tällä hetkellä paljon enemmän vahinkoa kuin Espanjan tai Chilen kolonialismi koskaan sai aikaan heidän kulttuurinsa ydinarvoille. Niinkuin Marx asian esitti, “kun raha hajottaa yhteisön, siitä tulee yhteisö” ja se mitä monille alkuperäiskansojen yhteisöille on nyt tapahtumassa on juuri tuo. Vaikka nämä yhteiskuntajärjestykset ja niiden arvojärjestelmänsä ovat ansioituneita, pelkään että poliittinen ohjelma jota Pohjois-Amerikan ja Euroopan kansoille esitettiin, että elää kuin Mapuchet, Aasian ylämaiden heimot tai Zapatistat, ei veisi meitä kovinkaan pitkälle ja jokatapauksessa se ei saisi paljoakaan aikaan pääoman akkumulaation riettaiden käytäntöjen suitsimiseksi, niinkuin se nyt toimii Amatsoniassa ja muilla suhteellisen koskemattomilla alueilla maailmassa ja riistää alkuperäisasukkailta omaisuutensa. Ja joissain tapauksissa, kuten Otavalot Ecuadorissa tai vieläkin huikeammin Bolivian El Altossa (yli miljoona ihmistä, lähinnä Almaran alkuperäisasukkaita), markkinoiden käyttöönotto tuottaa eläväisen alkuperäiskulttuurin ja markkinakapitalistisia ominaisuuksia alueen yrittäjille.

Tämä on kuitenkin hyvä hetki ottaa esiin kysymys valtiosta ehkäpä konseptuaalisena otsakkeena, jota kumpikaan osapuoli ei ole valmis ylittämään. Useimmille anarkisteille ja monille ei-anarkisteille valtion ja sitä tukevien ja ympäröivien hierarkisten instituutioiden vastustaminen ja hylkääminen (kuten parlamentaarinen demokratia ja poliittiset puolueet) on ideologinen kanta josta ei neuvotella. Tämä ei tarkoita, että anarkistit eivät joskus olisi tekemisissä valtion kanssa (he joutuvat usein pakosta, esimerkiksi poliisin sortotoimien seurauksena) tai jopa äänestäisi (niinkuin monet tekivät Kreikan vaaleissa 2015 esimerkiksi). Mutta laittaessaan välit poikki anarkismiin, Bookchin jatkoi valtion pitämistä rakenteena, joka on saanut alkunsa ensimmäisestä hierarkisen ylivallan, hyväksikäytön ja ihmisten sortamisen kuvasta, ja täten sitä ei ole mahdollista reformoida.

En ole samaa mieltä tuon näkemyksen kanssa. Valtio oli suuren ja eripuraa tuottavan debatin kohteena (jossa Holloway oli keskeinen päähenkilö) marxismissa kahden vuosikymmenen ajan ja ylikin. Edelleen olen sitä mieltä, että Gramsci ja Poulantzas kannattaa lukea läpi mitä he sanovat asiasta ja Jessop ylevästi jatkaa kamppailua sovitellakseen marxilaisen kannan nykyisiin realiteetteihin. Minun oma yksinkertaistettu näkemykseni on, että valtio on rähjäinen instituutioiden joukko, joka on olemassa eri maantieteellisillä skaaloilla, joka internalisoi paljon ristiriitoja, joista joitain voidaan potentiaalisesti käyttää hyväksi emansipatorisesti eikä niinkään hämmentämis- tai sortotarkoituksiin (sen rooli kansanterveyden hoidossa on ollut esimerkiksi keskeinen elinajan odotteen pidentäjä), vaikka suurimmalta osin kyse onkin hierarkisesta kontrollista, luokkajaon ja joukkoon sopeuttamisen pahentamisesta ja ei-kapitalististen emansipatoristen ihmispyrkimyksien tukahduttamisesta (jopa väkivalloin jos tarpeen). Monopolivalta oikeuslaitoksessa (ja yksityisomaisuuden suojelu) rahasta ja vaihdantavälineistä ja väkivallan, valvonnan ja sorron keinoista ovat sen ainoat koherentit funktiot, jotka ovat olennaisia pääoman jatkuvuudelle samalla kun kaikki muu on tavallaan vapaaehtoista suhteessa sen eri intressiryhmien valtaan (joista kapitalistit ja nationalistit ovat kaikkein vaikutusvaltaisimpia). Mutta valtiolla on ja tulee olemaan kriittinen rooli suuren mittakaavan fyysisen ja sosiaalisen infrastruktuurin tarjoajana. Jokainen vallankumouksellinen (tai kapinallinen) liike joutuu tunnustamaan ongelman miten tarjota sellaisia infrastruktuureja. Yhteiskunta (huolimatta siitä oliko se kapitalistinen tai ei) tarvitsee uusintaa ja valtiolla on keskeinen rooli juuri siinä. Viime aikoina valtiosta on tullut enemmän ja enemmän pääoman työkalu ja paljon vähemmän vastaanottavainen minkäänlaiselle demokraattiselle kontrollille (muulle kuin karkealle rahavallan demokratialle). Tämä on johtanut suoran demokratian kysynnän radikaaliin kasvuun (jota minä tuen). Kuitenkin nytkin on edelleen tarpeeksi esimerkkejä esitysmielisestä valtiovallan käytöstä emansipatorisiin tarkoituksiin (esimerkiksi, latinalaisessa Amerikassa viime vuosina) että emme saa luopua valtiosta vasemmistolaisten edistysmielisten voimien sitoutumis- ja taistelualueena.

Omituinen asia tässä on, että mitä enemmän autonomit ja anarkistit kamppailevat tarpeen kanssa rakentaa organisaatioita ja kapasiteettia hätistellä pois porvarilliset voimat ja rakentaa vaadittava suuren mittakaavan infrastruktuuri vallankumoukselliselle transformaatiolle, sitä enemmän he lopulta päätyvät rakentamaan jotain sellaista mikä näyttää jonkinlaiselta valtiolta. Tämä on asian laita Zapatistojen kanssa, esimerkiksi, vaikka he pidättäytyvät kaikista yrityksistä ottaa valta Meksikon valtiossa. Bookchinin kanta tähän kaikkeen on mielenkiintoinen. Yhtäältä hän esittää, että se että “ihmisvapaus voitaisiin saavuttaa, ja vielä vähemmän pitää, minkäänlaisen valtion avulla on hirviömäinen oksymoroni” (2014: 39). Toisaalta hän myös on sitä mieltä, että anarkistit ovat väärin “pitkään pitäneet kaikkea hallintoa valtiona ja tuominneet sen – näkemys joka takaa kaikenlaisen organisoidun yhteiskunnallisen elämän tuhoutumisen”. “Hallinto on kokoelma instituutioita, jotka on suunniteltu käsittelemään yhdistyselämän ongelmia hallitusti ja toivottavasti oikeudenmukaisesti.” Valtion vastustaminen ei saa levitä hallinnon vastustamiseksi: “Libertaari lain vastustaminen, puhumattakaan hallinnon vastustamisesta, on ollut yhtä typerää kuin kuva omaa häntäänsä nielevästä käärmeestä” (2014: 13). Konsensuspäätöksenteko, hänen mielestään, “uhkaa hävittää yhteiskunnan sellaisenaan.” Yksinkertainen enemmistöäänestys riittää. Tulee myös olla “vakava sitoutuminen” “muodolliseen perustuslakiin ja asianmukaisiin säännöstöihin” koska “ilman demokraattisesti luonnosteltua ja hyväksyttyä instituutioviitekehystä, jonka jäsenet ja johtajat voidaan vaatia tilille teoistaan, selvästi artikuloidut vastuullisuuden standardit lakkaavat olemasta…..Vapaus autoritarismista voidaan parhaiten taata ainoastaan selkeällä, tiiviillä ja yksityiskohtaisella vallan allokoinnilla, ei teeskentelemällä, että valta ja johtajuus ovat ”hallinnan” muotoja, tai libertaristisilla metaforilla jotka peittävät heidän todellisuutensa” (2014: 27). Kaikki tämä minusta vaikuttaa jonkinlaisen valtion uudelleenkonstruoimiselta (mutta se ei ole välttämättä mitään muuta kuin pelkkää semantiikkaa). Hardt ja Negri ovat myös hiljattain tunnustaneet horisontaalisuuden rajoitteet, johtajuuden tärkeyden, jopa vihjaillen että aika voi olla kypsä ottaa uudelleen harkintaan valtion vallan haltuunoton kysymys. Tämän edetessä Negri on julkisesti puhunut tietynlaisesta evoluutiosta ja konvergenssistä hänen ja minun näkemysten välillä joissain näissä kysymyksissä (2015).

Lopetan kommentaariin siitä miten Springer esittää väärin kritiikkini tietyistä organisoinnin muodoista, joiden puolesta anarkistit tällä hetkellä puhuvat. “Harvey,” hän kirjoittaa,

halveksii hajautetun ajattelun ”naiiveja” ja ”toiveikkaita eleitä” ja pahoittelee, että termi ”hierarkia” on ”nykyään erittäin epäsuosittu suuressa osassa vasemmistoa”. Viesti kuulostaa kovalta ja selkeältä. Kuinka anarkistit (ja autonomistit) kehtaavat yrittää keksiä jotakin erilaista ja uutta, kun meidän pitäisi polkea vettä eilisen kuluttamien ideoiden meressä (2014: 265).

Keskeinen valituksen aiheeni Rebel Citiesissä, josta hänen alkuperäinen sitaattinsa on otettu, on että “vasemmisto kokonaisuudessaan on vaikeuksissa kaiken kuluttavan ‘järjestäytymismuotojen fetishismin’ kanssa” (2013a: 125). Olen tässä asiassa samaa mieltä Bookchinin kanssa, joka kirjoittaa seuraavasti: “Yhtäkään organisaatiomallia ei kuitenkaan tulisi fetisoida siihen pisteeseen asti, että se suoraan on ristiriidassa reaalielämän imperatiivien kanssa” (2014: 183). Springer ja monet muut anarkistit ja autonomit pitävät ainoana legitiiminä järjestäytymisen muotona horisontaalista, desentroitua, avointa, konsensukseen perustuvaa ja ei-hierarkista muotoa. “Tehdäkseni asian selväksi”, kirjoitin, “en sano että horistonaalisuus olisi pahasta – todellakin mielestäni se on erinomainen tavoite – mutta että meidän tulisi tunnustaa sen rajoitteet hegemonisena organisaatioperiaatteena ja valmistautua menemään siitä paljon pidemmälle mikäli tarpeen” (2013a: 70). Yhteismaan hoidon tapauksessa, esimerkiksi, on vaikeaa ellei jopa mahdotonta (kuten Elinor Ostromin työ on näyttänyt) viedä horisontaalinen konsensus laajempaan mittakaavaan kuten metropolialue, bioalue ja varsinkin koko pallo (kuten esim. Ilmaston lämpenemisen tapauksessa). Noilla skaaloilla oli mahdotonta edistyä ilman, että tulee rakentaneeksi “liittovaltiollisia” tai “sisäkkäisiä” (mikä tarkoittaa väistämättä hierarkista minun mielestäni, vaikka tämä voi myös olla pelkkää semantiikkaa) päätöksenteon rakenteita, jotka saavat aikaan vakavia muutoksia organisoidussa ajattelussa sekä instituution hallinnan muodoissa.

Lainasin sekä Murray Bookchinia että David Graeberia tämän pointin tueksi. Jälkimmäinen oli huomannut, että desentralisoiduilla yhteisöillä “on pakko olla jonkinlainen tapa toimia ympäröivien laajempien taloudellisten, yhteiskunnallisten tai poliittisten järjestelmien kanssaha. Tämä on vaikein kysymys, koska se on osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi niille, jotka ovat järjestäytyneet radikaalisti erilaisella tavalla integroituakseen jollain merkitsevällä tavalla laajempiin rakenteisiin ilman, että niiden tulee tehdä jatkuvasti kompromisseja perusperiaatteisiinsa” (Graeber, 2009: 239). Minua kiinnosti tutkia mitä jotkut noista loputtomista kompromisseista saattaisivat olla. Sitten menin ja ehdotin, että Bookchinin ehdotus liittovaltiollisesti järjestetystä kunnallisesta libertarianismista oli “kaikkein sofistikoitunein radikaali ehdotus, joka käsitteli yhteismaan luomista ja kollektiivista käyttöä eri mittakaavoissa” (2013a: 85). Minä tuin Bookchinin ehdotusta “‘kunnallisesta libertarianismista’ joka perustuu bioalueelliseen käsitykseen assosioituneista kuntayhtymistä, jotka sääntelevät rationaalisesti vuorovaikutustaan toistensa ja luonnon kanssa. Tässä kohtaa,” ehdotin, “että käytännön politiikan maailma hedelmällisesti leikkaa kaupunkeihin liittyvän utopistisen ajattelun ja kirjallisuuden suurelta osin anarkismin inspiroiman pitkän historian kanssa” (2013a: 138). Bookchinin organisaatioideoiden laajentamisessa pidemmälle ilmeni kuitenkin joitain rajoitteita (vaikka ilmeisesti tällä hetkellä on olemassa pyrkimyksiä niin tehdä kurdilaisen PKK:n nimissä vapautetulle Kobanelle; kts. TATORT, 2013).

Ja pidin sitä tärkeänä sanoa mitä ne voisivat olla. Lähemmin tarkastellessani organisaatiomuotoja, joita pystytettiin El Alton vallankumouksellisissa kansannousuissa 2000-luvun alussa, ehdotin että meidän pitäisi käydä läpi erilaisia toisensa leikkaavia järjestäytymisen muotoja, mm. “horisontalistien” suosimia, jotka läpileikkaavat toisia liittovaltiollisempia ja joissain tapauksissa vertikaalisia rakenteita. Päädyin varsin utopistiseen suunnitelmaan, jossa organisaatiomuodot leikkaavat toisiaan – sekä pystyyn että vaakaan – joka saattaisi toimia suuren metropolialueen kuten New York City hallinnoinnissa (2013a: 151-153).

Tätä Springer pitää “veden polkemisena eilispäivän ideoiden meressä” (2014: 265)!! Ongelma tässä, myönnän, on Springerin suostumuksellisen vaakatasoisuuden fetisointi ainoana mahdollisena organisaatiomuotona. Tämä eksklusiivinen ja poissulkeva dogma on tehokkaiden ja asianmukaisten ratkaisujen tutkimisen esteenä. Hyväksyn Graeberin sanoin “organisaatioinstrumenttien rikkaan ja kasvavan tarjonnan” joita eri sortin anarkistit ovat ottaneet käyttöön (tai joissain tapauksissa lainanneet alkuperäiskansojen käytänteistä) viime vuosina. Nämä ovat merkittävästi kontribuoineet mahdollisten vasemmistopoliittisten organisaatiomuotojen repertuaariin ja tottakai olen yhtä mieltä (kukapa ei olisi) siitä, että demokratian uudelleen keksimisen kriittinen tavoite tulisi olla keskeinen huolenaihe. Mutta näyttö on selkeää siitä, että me tarvitsemme järjestäytymisen muotoja, jotka menevät pidemmälle kuin minkä sisään monet anarkistit ja autonomit nyt rajaavat itsensä, jos me haluamme keksiä demokratian uudelleen ja samalla tavoitella koherenttia kapitalisminvastaista politiikkaa. Tuen Syrizaa, esimerkiksi, niinkuin teki myös Negri ja useat tuntemani kreikkalaiset anarkistit, ja Podemosta myös, ei sen takia että he ovat vallankumouksellisia, vaan koska he auttavat tekemään tilaa uudenlaiselle politiikalle ja erilaiselle keskustelulle. Poliittisen vallan mobilisaatio on olennaista ja valtiota ei tule sivuuttaa potentiaalisena radikalisaation tilana. Kaikista näistä pointeista olen eri mieltä kuin autonomiset ja anarkistiset kollegani.

Mutta tämä ei kuitenkaan sulje pois yhteistyötä ja keskinäistä avunantoa monien yhteisten kapitalisminvastaisten kamppailujen tapauksessa, joissa me olemme mukana.”

Lähde:

A critique of the (left and right) Anarchist Vision of Power, by David Harvey