Muutama kuukausi sitten mahdottomilta tuntuneet asiat tuntuvat nyt mahdollisilta ja tarpeellisilta. Tämä historiallinen hetki kutsuu meitä puskemaan yhä kovempaa ja tuon oven läpi rakentamaan maailmaa, joka keskittyy ihmisiin ja planeettaan. Niin tehdäksemme meidän tulee olla tarkkoja siinä mitä me haluamme jättää taaksemme (kapitalismin) ja vielä tarkempia siinä mitä eteenpäin meno tarkoittaa (postkapitalismi ja solidaarisuustalous).

Vaihtoehdot kapitalismille ovat saaneet uusia kannattajia. Tuore gallup kertoo, että 43 prosenttia vastaajista ilmaisi tukensa sosialismille, jota Bernie Sandersin presidenttiehdokkuus ja hänen demokraattisen sosialismin ideansa tekivät tunnetuiksi.

Ja kuitenkin paljon on hämmennystä sen suhteen mitä sosialismi ja kapitalismi tarkoittavat. Tässä me tarkastelemme eri sosialismin, kapitalismin ja solidaarisuustalouden systeemejä.

Systeemimuutoksen parissa työskenteleville selkeys on tärkeintä. Sen puuttuminen tarkoittaa todennäköisesti kapitalismin “reformointia”, ilman että edes mietitään mahdollisuutta talouden ja maailman rakentamiselle ilman niitä. Me kunnioitamme niitä, jotka pyrkivät kestävämpään maailmaan reformoimalla kapitalismia. Me olemme vain eri mieltä siitä että reformaatio olisi mahdollista.

Taulukko 1 kuvaa viitekehystä, jossa näkyy kapitalismi ja postkapitalismi. Se identifioi pääasialliset modernin kapitalismin ja postkapitalismin talousjärjestelmät, joista me puhumme alempana. Postkapitalistisessa järjestelmässä solidaarisuustalous, joka on myös kuvattu alla, ei ota mukaan epädemokraattisia järjestelmiä kuten autoritääristä valtionsosialismia.

Table 1

Mutta mitä me tarkoitamme kun puhumme kapitalismista?

On liian tavallista sanoa, että kapitalismi on niin monimutkainen järjestelmä ettei sitä voida määritellä. Tämä ei ole totta. Tässä on yksinkertainen kapitalismin määritelmä, jota käyttää mm. Center for Popular Economics, radikaalien/edistysmielisten taloustieteilijöiden kollektiivi, joka pyrkii demystifioimaan sitä miten talous toimii (tai ei toimi), joka on kestänyt ajan hampaan yli 40 vuoden ajan.

Nämä ovat viisi toisiinsa liittyvää ominaisuutta, jotka määrittävät kapitalismia:

Yksi ominaisuus yksinään ei tee taloudesta kapitalistista. Esimerkiksi markkinat edeltävät kapitalismia tuhansia vuosia ja ne voivat olla olemassa myös sosialismissa. Sama pätee myös hyödykkeiden tuotantoon — myytävien tuotteiden tuottamiseen, eikä niinkään käytettävien tuotteiden tuottamiseen.

Kapitalismin tuotantomallin erikoisuus on sen jaossa tuotantovälineiden (maat, rakennukset, koneet, työkalut) omistajiin (kapitalistit) ja työntekijöihin, jotka tuottavat tuotteet ja palvelut. Kapitalistit maksimoivat tuotot monin eri tavoin, mutta usein puristamalla ne ulos työntekijöistä — ja tässä on luokkataistelun ydin. Työntekijäomisteinen osuuskunta voi tuottaa hyödykkeitä myyntiin markkinoille, mutta se ei ole kapitalistinen yritys, koska työntekijät ovat sen omistajia, mikä näin eliminoi luokkajaon.

On olemassa, tottakai, paljon mitä voidaan sanoa kapitalismista — sen taipumuksesta keskittää varallisuus ja valta, sen oman edun tavoittelun ylistyksestä sosiaalisena hyveenä, sen taipumuksesta kriisiytyä, sen lakkaamattomasta halusta kasvaa,

Lisäksi, huomaa että tämä kapitalismin määritelmä keskittyy luokkaan, Mutta kapitalistiset taloudet todellisessa maailmassa menevät päällekkäin monen muun laisen ylivallan kanssa, mikä tuottaa ja uusintaa sukupuolien, rodun, ihmisen ja luonnon välistä eriarvoisuutta ja hyväksikäyttöä, sekä myös luokkia.

Kapitalismin tyypit

Ei ole olemassa vain yhtä kapitalistista järjestelmää. Taulukko 1 identifioi kolmenlaista mallia: neoliberalismi, New Deal -kapitalismi ja sosiaalidemokratia. Nämä on asetettu spektrille, jossa oikea reuna esittää vapaita markkinoita, pientä hallintoa, kapitalismin kilpailullisia muotoja, ja vasen reuna esittää aktiivista hallintoa joka sääntelee ja uudelleenjakaa kansan ja planeetan suojelemiseksi, sisältäen mm. feministiset, rasisminvastaiset ja ekologiset periaatteet ja politiikat.

Neoliberalismi, mikä tällä hetkellä on dominantti talousparadigma USA:ssa ja monessa muussa maassa, laajalti edistää visiota valtiosta, joka on tarpeeksi pieni “hukkumaan ammeeseen” niinkuin Grover Norquist asian ilmaisi. Toki sitä tuskin tapahtuu, mutta neoliberalismia ideologiana on käytetty oikeuttamaan leikkauksia (eli leikkaamaan koulutuksesta, terveydenhuollosta ja sosiaaliturvasta), luomaan korporaatiomielisiä sääntöjä ja yksityistämiseen; verotaakan siirtoon yhdeltä prosentilta työläisille; sekä lisäämään investointeja poliisiin ja armeijaan (minkä johdosta valtio kasvaa). Kaikki tämä tehdään “vapaiden” markkinoiden nimissä, sivuuttaen sen faktan että valtio rakentaa nämä markkinat pääoman omistajia puoltaakseen ja ne ovat kaukana vapaista.

Ennen neoliberalismia kapitalismia dominoi New Deal -kapitalismi (jota joskus kutsutaan keynesiläisyydeksi) jossa valtio pyrkii rakentamaan yhteiskunnallista turvaverkkoa, korjaamaan markkinahäiriöitä, sääntelemään häikäilemätöntä liiketoimintaa, hajottamaan monopoleja ja ainakin nimellisesti ajamaan suurempaa taloudellista tasa-arvoa.

New Deal -kapitalismi syntyi presidentti Herbert Hooverin politiikan epäonnistumisesta toimia vuoden 1929 Suuressa Lamassa. Vuosi toisensa jälkeen lama syveni, kunnes Rooseveltin hallinto aloitti vuonna 1933 New Dealin ajamisen (idea joka varastettiin Eugene Debsilta ja sosialistipuolueelta), mikä, sosiaaliturvan, työttömyysvakuutuksen, antitrust-toimien, liittoon liittymisoikeuden ja monen muun asian lisäksi loi suuren mittakaavan ohjelmat kuten Works Progress Administration. Nämä toimet alkoivat nostaa taloutta lamasta, mutta vaadittiin vieläkin suuremmat toisen maailmansodan investoinnit ennenkuin talous pääsi jälleen täystyöllisyyteen ja nopean kasvun uralle.

New Deal -kapitalismi jatkui 1970-luvulle. Kuitenkin miljardöörit ja muut konservatiiviset voimat asteittain söivät maata sen jalkojen alta. Paradigmanmuutos tapahtui, jonka myötä neoliberalismista tuli dominantti diskurssi, ja veroleikkaukset rikkaille (ja asia josta vähemmän on puhuttu, veronkorotukset työläisille) muuttuivat normiksi. Viime vuosina New Deal -kapitalismi on tehnyt tuloaan takaisin, kun monet näkevät Bernie Sandersin presidenttikampanjan vuonna 2016 lumipalloefektin alkusysäyksenä takaisin New Dealin kaltaiseen paradigmaan.

Sosiaalidemokratia, josta skandinaaviset talousalueet ovat toimineet malliesimerkkinä, on vahvempi ja anteliaampi versio New Deal -kapitalismista (tai ehkäpä skandinaavit sanoisivat, että New Deal on laimennettu versio sosiaalidemokratiasta). Vaikka sosiaalidemokratia voi toimia siirtymävaiheena jälkikapitalismiin, se on edelleen kapitalismia, sillä kapitalistiset korporaatiot dominoivat taloutta ja poliittista kenttää.

On tärkeää huomata, että olipa dominantti talousparadigma mikä hyvänsä, siinä on aina elementtejä muista järjestelmistä. Joten neoliberaalissa kapitalismissa on myös elementtejä esikapitalistiselta ajalta (esim. ihmikauppa, joka on orjuuden muoto) sekä jälkikapitalismista (esim. työntekijäosuuskunnat).

Miltä “jälkikapitalismi” näyttää?

Kun olemme määritelleet kapitalismin, miltä sitten näyttää jälkikapitalismi? Se kirjaimellisesti tarkoittaa “kapitalismin jälkeen tulevaa”. Jälkikapitalistisen viitekehyksen mukaan, huolimatta siitä miten me “kesytämme” tai “humanisoimme” kapitalismin, sen peruslogiikka tekee mahdottomaksi harmonisen elämän toistemme ja luonnon kanssa. Kapitalismin kehitys on erottamattomasti kietoutunut rasismiin ja patriarkaattiin ja se jatkaa molempien riistoa. Kapitalismin halu “akkumuloida tai kuolla” vimmaisesti riistää lakkaamatta luonnonvaroja. Jälkikapitalismi pyrkii rakentamaan kapitalismin saavutuksille samalla transformoiden ja päästen yli sen ilmiselvistä vioista.

Autoritaariset jälkikapitalistiset järjestelmät

Varhaiset jälkikapitalistiset kokeilut, kuten Neuvostoliitto (1922-1991) ja Kiina (1949-1978), korvasivat feodaaliset ja nousevat kapitalistiset järjestlemät elitistisen kommunistipuolueen suunnitelmatalouksilla. Me nimitämme tämäntyyppistä taloutta autoritaariseksi valtionsosialismiksi. Talonpojat ja työntekijät saivat perusoikeudet, kuten koulutuksen, terveydenhuollon, asumisen ja oikeuden työpaikkaan, mutta poliittinen ja taloudellinen demokratia oli tukahdutettu. Lisäksi nämä taloudet usein uusintivat patriarkiaa ja rodullista eriarvoisuutta, ja ne olivat usein luonteeltaan erittäin riistäviä.

Demokraattiset jälkikapitalistiset järjestelmät ja solidaarisuustalous

Solidaarisuustalous (Solidarity Economy, SE) jälkikapitalistinen viitekehys, joka on syntynyt Etelä-Amerikassa ja Euroopassa 1990-luvulla. Se hylkää autoritaristiset, valtiojohtoiset sosialismin muodot ja sen sijaan vahvistaa sitoutumistaan osallistavaan demokratiaan. Lisäksi se on eksplisiittisesti feminististä, rasisminvastaista ja ekologista, ja se ajaa talouden transformaatiota joka ylittää kaikki sorron muodot, ei ainoastaan luokan.

SE on iso sateenvarjo, joka kattaa monia samanaikaisesti olemassaolevia visioita — liian monia jotta niitä tässä voitaisiin kaikkia listata — demokraattisesta jälkikapitalistisesta talousjärjestelmästä. Systeemimuutoksen SE-viitekehys keskittyy prosessiin, jolla rakentaa talouskäytänteet ja instituutiot oikeudenmukaisuuden arvoille kaikissa dimensioissa (rotu, luokka, sukupuoli, seksuaalisuus jne.), yhteistyölle ja solidaarisuudelle, taloudelliselle ja poliittiselle demokratialle, kestävyydelle ja pluralismille.

Meidän ei tarvitse “odottaa vallankumousta” koska SE-käytänteet ovat jo olemassa meidän ympärillämme tällä hetkellä. Tehtävämme on tehdä näistä käytänteistä näkyviä, kasvattaa niitä ja yhdistää ne. SE-instituutioihin kuuluu osuuskunnat (työntekijäomisteiset, kuluttajien ja tuottajien), julkisomisteiset pankit, yhteisöllinen maanomistus, vaihtoehtovaluutat ja aikapankit.

SE-sektorit ja esimerkkejä SE-toiminnasta

Kapean omanedun tavoittelun, kilpailun ja muiden ylivallasta kamppailun, jotka ovat rasistisen, patriarkaalisen kapitalismin ytimessä, vastapainoksi solidaarisuustalous keskittyy solidaarisuuden, mutualismin, hoivan ja yhteistyön kulttuuriin, johon kuuluu yhteiskuntavastuu, taloudelliset ihmisoikeudet ja Maaemon oikeudet.

Onko Bernien alusta sosialistinen?

Senaattori Bernie Sanders (I-VT) ajaa kovin paisunutta julkista sektoria, jolla varmistetaan, että kaikilla on pääsy terveydenhuoltoon, korkeakoulutukseen ja työhön, sekä myös suitsitaan ilmastonmuutosta.

Onko tämä sosialismia? Meidän mielestämme se ei ole sosialismia. Bernie kommunikoi osittaisen vision sosialismista, mutta jättää pois keskeisen opinkappaleen: tarpeen siirtää tuotantovälineiden (maat, rakennukset, työkalut, koneet jne.) omistus työntekijöille, yhteisölle tai valtiolle.

Vaikka laajempi julkinen sektori, joka tuottaa terveyspalveluita, korkeakoulutusta, työpaikkoja ja halpaa asumista, on ansiokas tavoite, näistä kaikista ei synny sosialismia. Tämä on sosiaalidemokratiaa. Se on paljon parempaa kuin neoliberaali kapitalismi. Kuitenkin se on edelleen kapitalismia — yksityisomisteiset korporaatiot pitävät otteessaan maan taloutta, politiikkaa ja yhteiskuntaa. Omistuksen siirtäminen työntekijöille, yhteisöille ja/tai valtiolle mahdollistaa siirtää talouden koko fokus voitontavoittelusta palvelemaan kaikkia ihmisiä.

Onko systeemimuutos epärealistista?

Monet liberaalit ja sosiaalidemokraatit kinaavat siitä tulisiko edistysmielisten hylätä kapitalismista pois siirtymisen tavoite. Kapitalismi, he sanovat, on tullut tänne jäädäkseen.

Me olemme eri mieltä. Ensinnäkin, me uskomme, että kapitalismin viat — sokeasta kasvusta korruptoituneisiin hallitukseen ympäri maailman ja ympäristön tuhoutumiseen — ovat muuttumassa näkyvämmäksi. Nämä viat luovat ruohonjuuritason energiaa, jota tarvitaan kapitalismin tuolle puolen siirtymiseen kohti jotain parempaa.

Toiseksi, me uskomme kapitalistisessa järjestelmässä reformista kamppailemisen vahvistuvan jos New Deal -kapitalismi ja sosiaalidemokratia voidaan ymmärtää ohimenevinä — osana asteittaista kamppailua systeemimuutoksesta pois kapitalismista kohti jälkikapitalismia. Kamppailut auttavat meitä siirtymään kohti parempaa järjestelmää, mutta ne eivät saa sitä aikaan.

Kuten Rosa Luxemburg kuuluisalla tavalla esitti kirjassaan Reform or Revolution, reformit ovat tarpeen sosialismista kamppailtaessa, mutta ilman sosialismin tavoitetta ne ovat parhaimmillaankin vain väliaikavoittoja, ja pahimmillaan ottaa koko systeemin haltuunsa. Näin meidän tulee olla varovaisia reformiesityksissä joiden puolesta kamppailla osana suurempaa systeemimuutoksen prosessia. Tämä tarkoittaa, että aina pyritään sijoittamaan kamppailut reformien puolesta suurempaan, monisyisempään systeemimuutoksen strategiaan.

Toinen syy miksi me haluamme systeemimuutokselle viitekehyksen on, että se mahdollistaa meidän keskustella niistä monista toisiinsa kytkeytyneistä tavoista joilla tämä muutos täytyy tapahtua meissä itsessämme sekä taloudessa, jotta me voisimme rakentaa todellisen solidaarisuuden kulttuurin, ja päästä yli rasismista ja patriarkiasta. Systeemimuutoksen perspektiivi mahdollistaa meidän sijoittaa kaikki rasismin vastaiset, feministiset, ekologiset, luokkavastaiset ja työntekijän puolesta tehtävät toimet tarpeelliseksi (mutta riittämättömäksi) osaksi aikakausien globaalia siirtymää kapitalismista jälkikapitalismiin.

Viimeisenä, systeemimuutoksen viitekehyksen käyttö — ja alleviivaten kapitalismin rajoitteita — on tarpeen naisten, värillisten, ja luonnon vapauttamiseksi. Kamppailut partiarkaattia ja valkoisten ylivaltaa vastaan tuppaavat kaventuvan kamppailuiksi tasa-arvosta kapitalismin sisällä — esimerkiksi, ponnistelut luoda mustien tai naisten omistamia kapitalistisia yrityksiä. Kuitenkin sellaiset kamppailut jättävät suurimman osan naisia ja värillisiä edelleen loukkuun talouteen ja valtioon, joita huipulla oleva prosentti johtaa. Joten esimerkkinä, Barack Obaman valinta ei eliminoinut mustien ja valkoisten välistä tulotason, köyhyyden tai varallisuuden eriarvoisuutta. Todellakin, varallisuuserot mustien ja valkoisten välillä kasvoivat Obaman kaudella: valkoisten mediaanivarallisuus kasvoi 7-kertaisesta yli 10-kertaiseksi verrattuna mustiin!

Samalla tavoin, ympäristön suojelemiseksi järjestäytyminen ilman, että haastetaan kapitalismin voiton ja kasvun tavoittelun motiivia tulee epäonnistumaan. Kapitalismin halu “akkumuloida tai kuolla” tuhoaa luonnon tasapainon ja edistää ympäristön tuhoutumista.

Tie eteenpäin

Solidaarisuustalouden visio systeemimuutokselle vaatii meiltä sekä “vastustamista” että “rakentamista” — eli, vastustetaan kaikkia riiston muotoja, ja rakennetaan SE-arvoja ja -kulttuuria, -käytänteitä ja -instituutioita. Jotta päästäisiin yli kapitalismista, neljä päällekkäistä ja toisiinsa kytkeytynyttä ympyrää tulee olla mukana: yhteiskunnalliset liikkeet; vaalipolitiikka; kulttuuri ja henkilösuhteet; sekä solidaarisuustalouden instituutiot ja toimet.

SE-liike käyttää perhosen metaforaa esittämään rasistisen patriarkaatin ympäristöä tuhoavan kapitalismin muuttamista solidaarisuustaloudeksi. Kun toukka koteloituu, se alkaa muodostaa kuvitteellisia soluja, joista jokainen potentiaalisesti tulee osaksi syntyvää perhosta. Alussa toukan immuunijärjestelmä näkee solut vieraina ja tuhoaa ne. Mutta kun ne löytävät toisensa ja kiinnittyvät toisiinsa, ne saavat voimaa toisistaan ja yhdessä ne rakentavat perhosen.

Ottaen huomioon monet kriisit, vastustus on luonnollinen taipumus. Yhteiskunnalliset liikkeet yrittävät pitää toukan elossa ja terveenä, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. SE-liikkeet pyytävät kaikkia meitä etsimään toisemme ja yhdessä luomaan perhosen. Ei kukaan meistä eikä yksikään organisaatioistamme tai liikkeistämme voi rakentaa uutta taloutta yksin. Mutta yhdessä yhteisten arvojen ja visioiden kera me tulemme niin tekemään.

Viitteet ja lisälukemistoa

• Center for Popular Economics, “Economics for the 99%.” 2012, updated.
• Dubb, Steve, “After the Next Recession: The search for an economic path forward,” Nonprofit Quarterly, February 19, 2020.
• Kawano, Emily, “Solidarity Economy: Building an Economy for People and Planet,” Democracy Collaborative, Next System Project. May 1, 2018
• Luxemburg, Rosa. Reform or Revolution. 1900.
• Matthaei, Julie, Feminism and Revolution: Looking Back, Looking Ahead. Tellus Institute, Great Transition Initiative. 2018

Lähde:

https://nonprofitquarterly.org/system-change-a-basic-primer-to-the-solidarity-economy/

“Neoliberaali kapitalismi” on termi jota käytetään kuvaamaan sitä kapitalismin vaihetta jossa rajoitteet globaalille hyödykkeiden ja pääoman liikkeille, mukaanlukien rahoituspääomalle, ovat suurimmaksi osaksi poistuneet. Koska sellainen poistaminen tapahtuu globaalisti liikkuvaisen (tai kansainvälisen) rahoituspääoman painostuksen alaisuudessa, neoliberaalia kapitalismia karakterisoi kansainvälisen finanssipääoman hegemonia, jonka myötä maailman suuret pääkaupungit integroituvat, ja mikä varmistaa sen, että yhteisiä ”neoliberaaleja” lakeja ajetaan kaikissa maailman maissa. Sellaisen kansainvälisen finanssipääoman esiintulo on itsessään pääoman keskittymisen aikaansaama, mikä oli aiempina päivinä, niinkuin Lenin argumentoi, saanut tuoduksi yhteen finanssipääoman, eli pankki- ja teollisuuspääoman finanssioligarkian kontrollin alle, hegemoniapositioon jokaisen kehittyneen valtion sisällä. Pääoman keskittyminen nykypäivänä on kuitenkin edistynyt paljon enemmän Leninin ajoista, mikä on luonut tällaisen uuden entiteetin nimeltään kansainvälinen finanssipääoma ja tuonut sen hegemoniapaikalle. Kun talous on imeytynyt globaalien rahavirtojen vorteksiin, sen valtionulinoiden on ollut pakko alistua kansainvälisen finanssipääoman oikkuihin ja edistää sen ajamaa politiikkaa. Tällä seikalla on useita seuraamuksia, ja nämä seuraamukset muodostavat neoliberaalin kapitalismin keskeiset piirteet.

Ensinnäkin, neoliberaalia kapitalismia määrittää, toisin kuin menneiden aikojen kapitalismia, metropolialueiden pääomien toimintojen uudelleensiirto kehittyneestä maailmasta kehittyvään maailmaan, jotta hyödynnettäisiin jälkimmäisten matalia palkkoja, maailmanmarkkinoiden tuottamiseksi.

Toiseksi, se muuttaa Valtion olemusta kaikkialla, niin että Valtio, sen sijaan että se näennäisesti olisi luokkien yläpuolella ja pitäisi kaikkien puolta, mukaanlukien sorrettujen luokkien, huolimatta kapitalistisesta kehityksestä, muuttuu avoimemmin ja suoremmin linkitetyksi korporaatiorahoituksen finanssioligarkian intresseihin jotka taas omalta osaltaan ovat yhteydessä kansainväliseen finanssipääomaan. Tämä tarkoittaa inter alia valtion tuen pois vetämistä perinteisestä pikkutuotannosta ja maajussien maanviljelystä, ja näin aiemman siirtomaa-ajan primitiivisen pääoman akkumulaation prosessin jatkamista.

Kolmanneksi, Valtion väliintuloa ”kysynnän hallinnassa”, mitä on pidetty sodanjälkeisen kapitalismin tunnusmerkkinä niinkutsuttuna “Kultaisena Aikana”, mutta mitä finanssipääoma on aina vastustanut sen vaarantaessa kapitalistisen luokan yhteiskunnallisen legitimiteetin, kartetaan kuin ruttoa globalisoidun rahoitusmaailman painostuksesta. “Fiskaalinen vastuulainsäädäntö” menee eteenpäin jokaisen maan lainvalmisteluissa, jotta varmistettaisiin että Valtion pyrkimys kasvattaa työllisyyttä ja aktiviteettia taloudessa tapahtuu pääoman “insentiivien” muodossa, sen sijaan että otettaisiin kulut omaan piikkiin. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että Valtio ei voi enää stimuloida systeemin kasvattamista (sillä kapitalistit yksinkertaisesti pistävät omiin taskuihinsa kaikki tuet ja tulonsiirrot jotka Valtio niille “insentiivien” muodossa tarjoaa ilman että kukaan investoi yhtään mitään). Kasvu riippuu olennaisesti hinta“kuplien” muodostumisesta (poislukien luottorahoitteinen kuluttaminen, jolla on varsin tarkat rajat).

Nämä neoliberaalin kapitalismin ominaisuudet vuorostaan saavat aikaan tärkeitä seuraamuksia. Yhtäältä vaikka systeemi kasvaisikin, tämä kasvu itsessään liittyy äärimmäiseen tulojen ja varallisuuden erojen kasvuun, eriarvoisuuteen maiden välillä. Työntekijät kehittyneissä maissa eivät kykene kasvattamaan palkkojaan, koska maailmassa jossa pääoma liikkuu helposti, ne kilpailevat massiivisia kolmannen maailman työvoimareservejä vastaan. Jopa maissa, jonne työntekijöiden ulkoistustoimet on kohdistettu, on vaikeaa kasvattaa palkkoja, sillä työvoimareservit näissä maissa, jotka eivät todellakaan lopu kesken tällaisen ulkoistuksen tuloksena, itse asiassa kasvavat suhteellisesti kooltaan johtuen perinteisten pientuottajien ja maajussien omaisuuden riistosta. Näin reaalipalkkojen vektori eri maissa, sekä kehittyneiden että kehittymättömien, ei kasva ajan mittaan, vaikka työn tuottavuuden vektori kasvaa. Tämä maajussien ja pientuottajien omaisuuden riisto ja heidän talouksiensa tuho aiheuttaa, kolmannen maailman maissa, aliravitsemuksen ja materiaalisen puutteen absoluuttisen kasvun.

Samalla kun kaikki tämä tapahtuu neoliberaalin kapitalismin oikeasti kasvaessa, se ei voi kasvaa kestävästi. Sen kasvuprosessi pysähtyy seuraavasta syystä. Työn tuottavuuden nopeampi kasvu suhteessa palkkoihin kaikkialla johtaa suhteellisen maailmantalouden ylijäämän kasvuun, mikä saa aikaan pyrkimyksen kohti ylituotantoa (sillä kulutuksen suhde tuloihin on suurempi johtuen palkoista kuin johtuen ylijäämästä) ; ja ainoa tekijä neoliberaalin kapitalismin regiimissä, joka voi tämän pyrkimyksen saada aikaan, nimittäin hintakuplista johtuvat noususuhdanteet, muuttuu toimimattomaksi kun nämä kuplat puhkeavat, niinkuin niiden vääjäämättä täytyy tehdä.

Tästä lähteestä syntyvä kriisi voi olla varsin pitkittynyt, sillä uusia kuplia ei pystytä luomaan asian korjaamiseksi. Ja kun sellaisia kriisejä syntyy, työtätekevän kansan olosuhteet muuttuvat vieläkin säälittävimmiksi kuin ne olivat kasvun aikaan. Kapitalistinen maailmantalous nykyään on keskellä sellaista pitkittynyttä kriisiä, jolla ei ole loppua näkyvissä. Ja jopa siinäkin tapauksessa kun jotain elpymistä olisi tarjolla uuden kuplan muodossa, tämä elpyminen on liian katoavaista laatua, kestäen vain siihen asti kunnes uusi kupla puhkeaa.

Tämä pitkittynyt kriisi, jossa neoliberaali kapitalismi uppoaa, on se joka on tuottanut nykyisen maailmanlaajuisen fasismin nousun. Koska pääoman globalisaatio ja liihen liittyvä julkisen sektorin yksityistämisen prosessi heikentää liittoja, ja yleisesti välitöntä työväenluokan lakkovoimaa, fasistiset “ylivaltaan” perustuvat liikkeet, järjettömyyksiin vetoavat eri sorttiset, pyrkivät kehittämään sellaisia aikakausia. Heillä ei ole minkäänlaista kriisin peittoamisen agendaa, muuta kuin syyttely ja “vihatun toisen osapuolen” viktimisaatio sekä “messiaan” odottaminen, joka ihmeen kautta tulisi ja parantaisi yhteiskunnan kaikista sen vaivoista.

Nämä liikkeet vetoavat kaikkein eniten pikkuporvaristoon, mutta äärimmäisinä työväenliikkeen heikkouden hetkinä ne saattavat saada riveihinsä myös tiettyjä työläissegmenttejä. Mutta nämä liikkeet väistämättä havaitaan, niitä mainostetaan ja tuetaan korporaatio-finanssioligarkian rahoilla, jotta torpattaisiin edes potentiaalinenkin työläisten vastavoima tälle hegemonialle. Todellakin, ne kasvavat voimassa ja liikkuvat keskinäyttämölle vain kun ne ovat saavuttaneet korporaatio-finanssioligarkian tuen. Tämä liikko korporaatio-finanssioligarkian ja fasististen “starttien” (Kaleckin ilmaisua käyttäen) välillä on eri muodostumisen vaiheissa eri maissa tällä hetkellä maailmassa. Mutta fasismin uhka kuumottelee joka puolella; ja jopa siellä missä fasistit eivät onnistu valtaannousussa, puhumattakaan puskemaan maita täysiksi fasistivaltioiksi, ne kuitenkin suuresti mitätöivät minkään demokraattisen hallinnon perustukset luomallaan myrkyllisellä ilmapiirillä.

On kuitenkin olemassa perusero nykyaikaisen fasismin ja 30-luvun fasismin välillä. Finanssipääoma, joka on ajanut fasismia 30-luvulla, oli kansallisvaltioperusteista finanssipääomaa joka oli ollut mukana katkerassa imperiumien välisessä kilvoittelussa ja joka oli ylistänyt “kansallisvaltiota” sen ideologisena pönkänä kilpailussa. Nykyajan fasismi on noussut kansainvälisen finanssipääoman hegemoniasta, ja hiljennetyistä imperialistisesta kilvoittelusta johtuen tämän saman hegemonian aikaansaannoksista (koska globalisoitunut pääoma ei halua pääomavirran maasta toiseen häiriintyvän maailmassa joka on rikkoutunut “talousalueisiin”); eikä sillä ole halua haastaa tätä hegemoniaa. Sen “nationalismilta” täten uupuu materiaalinen substanssi.

Samasta syystä kuitenkaan se ei voi tehdä paljoakaan neoliberaalin kapitalismin kriisille, vaikka se astuukin valtaan, mitä tahansa se tekeekin, lupaamalla korjata tämän kriisin. Saksassa vuonna 1933 ja Japanissa 1931 fasismi oli hoitanut kriisin omalla tavallaan. Uudelleenaseistus sai nämä taloudet pois Lamasta, jolloin oli lyhyt hetki jolloin, ennen sodan raskaita kustannuksia, saatiin aikaan noususuhdanne militarisoimalla, jolla oli suuri fasistien tuki. Mutta nykyajan olosuhteissa fasistihallitukset eivät voi tehdä paljoakaan kriisin ratkaisemiseksi.

Kysynnän kasvattamiseksi sellaiset hallitukset, vaikka ne joutuisivat investoimaan enemmän armeijaan, joutuvat rahoittamaan sellaisia investointeja joko fiskaalisella vajeella tai verottamalla kapitalisteja (koska hallinnon kulut ovat työntekijöiden verotuksella katettuja, jotka kuluttavat palkkansa joka tapauksessa, se ei johda mihinkään kysynnän nettokasvuun). Molemmat näistä tavoista rahoittaaa valtion kulutusta ovat kuitenkin kirous kansainväliselle finanssipääomalle. Nykyajan fasismi täten on yksinomaan kyvytön ratkaisemaan kapitalismin kriisiä edes fasistisin metodein.

Neoliberaali kapitalismi täten on saavuttanut umpikujan. Perinteiset poliittiset puolueet eivät voi päästä neoliberalismin yli ja ovat syvästi samassa veneessä niiden päätösten kanssa jotka ovat luoneet kriisin; ja monet heistä, kuten Hillary Clinton USA:ssa, eivät edes halua tunnustaa kriisiä, ajatellen että talous selviää itse tästä notkahduksesta neoliberalismin viitekehyksessä. Fasistiset voimat toisaalta eivät aja mitään eksplisiittistä ohjelmaa kriisin voittamiseksi, eivätkä edes mitään implisiittistä agendaa joka voisi syntyä heidän mieltymyksensä pohjalta sotainvestointeihin. Näin ei Trump, eikä Marine Le Pen, ei UKIP eikä mikään muukaan nykyajan fasistinen elementti ole tuonut minkäänlaista talousohjelmaa julki jolla kriisi selätettäisiin.

Trump puhui protektionismista tienä ulos kriisistä USA:ssa. Mutta pelkkä protektionismi, ilman että kasvatetaan kotimarkkinoita suuremmalla valtion vajeilla tai kapitalistiveroilla rahoitetulla panoksella, ei voi luoda suurempaa työllisyyttä ilman että ulkovallat vastaisivat tähän jotenkin. Jos ne eivät vastaa, silloin kilpailullinen ”köyhdytetään naapuri”-politiikka seuraa tästä, mikä palvelee vain kärjistäjänä kapitalistisessa kriisissä, ja pahentaa kaikkien valtioiden oloja. Täten Trumpin protektionismi ei tule kasvattamaan työllisyyttä USA:ssa ilman että harjoitetaan ekspansionaarista rahapolitiikkaa.

Mutta fiskaalipolitiikan sijaan Trump ehdottaa toimia, joilla on vastakkainen vaikutus. Koska hän suunnittelee antavansa verohelpotuksia korporaatioille, ja tasapainottavansa leikkaukset valtion sosiaalitukien leikkauksilla, tämä vain pahentaa USA:n kriisiä, koska aggregaattikysyntä pienenee näillä fiskaalisilla toimilla. (Korporaatiosektori, joka säästää suurimman osan voittamistaan verohyödyistä yksinkertaisesti säästää myös tulevat verohelpotukset eikä kasvata kysyntää, mikä madaltaa hallituksen sosiaalitukien aikaansaamaa kulutusta, joka itse asiassa oikeasti vähentää kysyntää).

Globaalin finanssipääoman hegemonian alaisuudessa ei ole ratkaisua kapitalismin kriisiin. Ainoa mahdollinen ratkaisu, jota jokainen valtio voi yrittää, on että se ottaa aktiivisen toimijan roolin, ja jotta tuo voisi tapahtua, Valtion on päästettävä irti neoliberalismista.

Se voi tehdä näin vain jos talous vedetään pois globaalien finanssipääomien vorteksista, pääomarajoitteilla, ja lisäksi, siten kuin tilanne sitä vaatii, kaupparajoitteet; eli että talous irtoaisi globalisaatiosta. Koska korporaatio-finanssioligarkia, joka itse on integroitunut kansainväliseen finanssipääomaan, ei katso tätä hyvällä, ainoastaan Valtio, jolla on vaihtoehtoinen luokkapohja, kykenee saamaan aikaan sellaisen muutoksen, Valtio joka perustuu työläisten tukeen. Ja kun työläiset saavat aikaan sellaisen muutoksen, he eivät tyydy pelkän kapitalistisen talouden henkiinherättämiseen, vaan sen sijaan ryhtyvät rakentamaan kokonaan vaihtoehtoista taloutta, taloutta joka tekee siirtymän sosialismiin. Täten umpikujasta, jossa neoliberaali kapitalismi nyt vääntelehtii, voidaan murtaututa läpi; mutta sellainen läpimurto johtaa kapitalismin itsensä ohittamiseen.

Ollakseen varma, kuten Lenin sanoi, ei ole sellaista asiaa kuin absoluuttisen toivoton tilanne kapitalismille. Vaikka kapitalismi itsessään olisikin kykenemätön murtautumaan läpi umpikujasta, se tekee kaikkensa estääkseen työläisiä organisoitumasta saadakseen aikaan muutosta tilanteeseen. Se ottaa kaikki fasistiset ketkuilut käyttöön tätä varten. Se tekee kaikkensa puskeakseen ihmiskuntaa kohti barbarismia estääkseen sen ajatumisen sosialismiin. Lopputulos tottakai riippuu praxiksesta. Mutta nykyinen skenaario avaa työväelle mahdollisuuden tehdä aloite nostaa itsensä kriisistä ja samalla puolustaa ja syventää demokraattisia oikeuksia, ja viedä loppuun Lokakuun Vallankumouksen projekti.

Kuvittele jos Neuvostoliitto ei olisi koskaan syntynyt sen asukkaiden ollessa koskaan kuulematta kommunismista. Ideologia joka dominoi elämäämme on, suurimmalle osalle meistä, nimetön. Sen mainitseminen keskusteluissa saa aikaan olankohautuksen. Vaikka sinun kuulijasi olisivat kuulleetkin termin aiemmin, he eivät kykene määrittelemään sitä kunnolla. Neoliberalismi: tiedätkö mikä se on?

Sen anonyymius on samaan aikaan oire ja sen vallan lähde. Se  on ollut suuressa osassa uskomattoman monessa erilaisessa kriisissä: vuosien 2007-08 rahoituskriisissä, vallan ja vaurauden ulkoistamisessa josta Panaman Panaman Paperit tarjoavat meille murto-osan, hidas julkisen terveydenhuollon ja koulutuksen rapautuminen, lapsiköyhyyden räjähdysmäinen kasvu, epideeminen yksinäisyys, ekosysteemien romahdus, Donald Trumpin nousu.

Mutta me vastaamme kriiseihin kuin ne saisivat alkunsa eristyksissä, ilmeisen tietämättöminä siitä että ne ovat olleet saman koherentin filosofian joko aikaansaamia tai kärjistämiä; filosofian jolla on — tai on ollut — nimi. Mikä on suurempi voima kuin voima toimia nimettömästi?

Niin kokonaisvaltainen on neoliberalismista tullut, että me harvoin edes tunnistamme sitä ideologiaksi. Me näytämme hyväksyvän esityksen siitä, että tämä utopistinen, tuhatvuotista valtakuntaa odottava usko kuvaa neutraalia voimaa; tietynlaista biologista lakia, kuten Darwinin evoluutioteoria. Mutta filosofia nousi tietoisena yritykseä muokata ihmiselämää ja siirtää vallan keskusta muualle.

Neoliberalismi näkee kilpailun ihmissuhteiden määrittelevänä piirteenä. Se määrittelee uudelleen kansalaisen kuluttajana, joka harjoittaa parhaiten demokraattisia valintojaan ostamalla ja myymällä, prosessi joka palkitsee saavutukset ja rankaisee tehottomuudesta. Se ylläpitää sitä, että ”markkinat” toimittavat hyödyt joita ei koskaan voida saada aikaan suunnittelemalla.

Yritykset rajata kilpailua tulkitaan vihamielisiksi vapautta kohtaan. Verot ja sääntely tulisi minimoida, julkiset palvelut tulisi yksityistää. Työvoiman organisointi ja kollektiivinen liittojen neuvotteluvoima kuvataan markkinavääristyminä jotka haittaavat luonnollisen voittajien ja häviäjien hierarkian muodostumista. Eriarvoisuutta pidetään hyveenä: palkkiona hyödystä ja vaurauden luojana, joka varisee alaspäin kuin murut pöydältä rikastaakseen meitä kaikkia. Ponnistelut luoda tasa-arvoisempi yhteiskunta ovat sekä haitallisia että moraalisesti syövyttäviä. Markkinat varmistavat, että kaikki saavat sitä mitä he ansaitsevat.

Me sisäistämme sen opinkappaleita. Rikkaat taivuttelevat itsensä uskomaan että he voivat hankkia valtansa ansioillaan, huomioimatta edut — kuten koulutus, perintö tai luokka — jotka ovat voineet auttaa heitä saavuttamaan sen. Köyhät syyttävät itseään omista epäonnistumisistaan, jopa silloin kun he eivät voi muuttaa olosuhteitaan.

Älä mieti rakenteellista työttömyyttä: jos sinulla ei ole töitä, se johtuu siitä koska et ole yritteliäs. Älä mieti asumisen kustannuksia: jos luottokorttisi on tapissa, olet vastuuntunnoton ja uhkarohkea. Älä mieti sitä että lapsillasi ei enää ole koulun leikkikenttää: jos heistä tulee läskejä, se on sinun vikasi. Kilpailun täyttämässä maailmassa ne jotka jäävät jälkeen, määritellään häviäjiksi (heidän itsensä ja muiden suulla).

Lopputulosten joukossa, kuten Paul Verhaeghe kuvaa kirjassaan What About Me?, ovat itsensävahingoittamisen, syömishäiriöiden, masennuksen, yksinäisyyden, suorittamisahdistuksen ja sosiaalisten fobioiden epidemiat. Ehkä se ei ole yllättävää että Britannia, jossa neoliberaalia ideologiaa on kaikkein ankarimmin ajettu, on Euroopan yksinäisin pääkaupunki. Me olemme kaikki neoliberaaleja nyt.

Termi neoliberalismi otettiin käyttöön kokouksessa Pariisissa vuonna 1938. Delegaattien joukossa oli kaksi miestä jotka tulisivat määrittelemään ideologian, Ludwig von Mises ja Friedrich Hayek. Molemmat Itävallan evakkoja, jotka näkivät sosiaalidemokratian, jonka esimerkkinä toimi Franklin Rooseveltin New Deal ja Britannian asteittainen hyvinvointivaltiokehitys, saman kollektivismin manifestaationa jota miehittävät myös natsismi ja kommunismi.

Kirjassaan The Road to Serfdom, julkaistu vuonna 1944, Hayek esitti, että hallituksen suunnittelu, murskaamalla individualismi, johtaisi järkähtämättömään totalitaariseen kontrolliin. Kuten Miseksen kirja Bureaucracy, The Road to Serfdom oli laajalti luettu. Se tuli muutaman erittäin vauraan ihmisen tietoisuuteen, jotka näkivät filosofian tilaisuutena vapauttaa itsensä sääntelystä ja veroista. Kun vuonna 1947 Hayek perusti ensimmäisen organisaation joka levittäisi neoliberalismin doktriinia — Mont Pelerin Society — miljonäärit ja heidän säätiönsä tukivat sitä rahallisesti.

Heidän avullaan hän alkoi luoda Daniel Stedman Jonesin elokuvassa Masters of the Universe ”neoliberaalia internationaalia”: transatlanttista akateemikkojen, bisnesmiesten, journalistien ja aktivistien verkostoa. Liikkeen rikkaat taustamiehet rahoittivat useaa think tankia jotka jalostaisivat ja kannattaisivat ideologiaa. Heidän joukossaan olivat American Enterprise Institute, Heritage Foundation, Cato Institute, Institute of Economic Affairs, Centre for Policy Studies ja Adam Smith Institute. He myös rahoittivat akateemisia pestejä ja osastoja, erityisesti Chicagon ja Virginian yliopistoissa.

Neoliberalismin kehittyessä siitä tuli vihlovampi. Hayekin kanta siitä että hallitusten tulisi säännellä kilpailua monopolien muodostumisen ehkäisemiseksi antoi jalansijaa — mm. Amerikan apostolien kuten Milton Friedman keskuudessa — uskolle siitä että monopolivoima voitaisiin nähdä tehokkuuden palkkiona.

Jotain muutakin tapahtui tämän siirtymän aikana: liike kadotti nimensä. Vuonna 19519 Friedman onnellisesti kuvasi itseään neoliberaaliksi. Mutta pian tuon jälkeen termi alkoi kadota. Vielä omituisempaa oli, kun ideologiasta tuli piirteiltään tarkempi ja liikkeestä sopusuhtaisempi, kadonnut nimi ei korvautunut millään tunnetulla vaihtoehdolla.

Aluksi huolimatta ylenpalttisesta rahoituksesta, neoliberalismi pysyi marginaalissa. Sodanjälkeinen konsensus oli lähes universaali: John Maynard Keynesin taloudelliset reseptit olivat laajalti käytössä ja köyhyyden vähentäminen, täystyöllisyys olivat yleisiä tavoitteita USA:ssa ja suurimmassa osassa läntistä Eurooppaa, suurten tulojen verotus oli korkeaa ja hallitukset pyrkivät etsimään sosiaalisia lopputulemia ilman nolostumista, kehittäen uusia julkisia palveluja ja turvaverkkoja.

Mutta 1970-luvulla jolloin keynesiläinen politiikka alkoi hajota palasiksi ja talouskriisit iskivät molemmilla puolin Atlanttia, neoliberaalit ideat alkoivat jälleen nousta valtavirtaan. Kuten Friedman huomautti, ”kun muutoksen hetki löi … vaihtoehto oli valmiina kerättäväksi”. Asiaa sympatiseeraavien toimittajien ja poliittisten neuvonantajien avulla neoliberalismin elementit, erityisesti rahapolitiikka, otettiin käyttöön Jimmy Carterin hallinnossa USA:ssa ja Jim Callaghanin hallituksessa Britanniassa.

Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin noustua valtaan, loppu oli pian historiaa: massiiviset veroleikkaukset rikkaille, liittojen murskaaminen, sääntelyn purku, yksityistäminen, ulkoistaminen ja julkisten palvelujen kilpailuttaminen. IMF:n, Maailmanpankin, WTO:n ja Maastrichtin sopimuksen avulla neoliberaali politiikka yleistyi — usein ilman demokratian hyväksyntää — suuressa osassa maailmaa. Kaikkein uskomattominta oli sen käyttöönotto vasemmistopuolueiden keskuudessa: Labour ja Demokraatit, esimerkiksi. Kuten Stedman Jones totesi, ”on vaikea ajatella toista utopiaa joka olisi yhtä paljon toteutunut.”

***

Voi olla omituista, että doktriinia joka lupaa (valinnan) vapautta olisi koskaan mainostettu sloganilla ”ei ole vaihtoehtoa”. Mutta, kuten Hayek kommentoi vierailullaan Pinochetin Chilessä — eräs ensimmäisistä valtioista jonka ohjelmassa sitä laajalti sovellettiin — “henkilökohtainen preferenssini kallistuu liberaalia diktatuuria kohti ennemminkin kuin kohti demokraattista hallitusta josta liberalismi puuttuu”. Vapaus jonka neoliberalismi tarjoaa, joka kuulostaa niin viekoittelevalta kun se ilmaistaan yleisin termein, osoittautuu tarkoittamaan vapautta keihäälle, mutta ei sinteille.

Vapaus ammattiyhdistysliikkeestä ja kollektiivisesta neuvottelusta tarakoittaa vapautta tukahduttaa palkkojen kasvu. Vapaus sääntelystä tarkoittaa vapautta myrkyttää jokia, vaarantaa työläisten henki, periä epäoikeudenmukaisia korkoja ja suunnitella eksoottisia rahoitusinstrumentteja. Vapaus veroista tarkoittaa vapautta kansaa köyhyydestä nostavasta vaurauden uudelleenjaosta.

Kuten Naomi Klein kuvaa kirjassaan The Shock Doctrine, neoliberaalit teoreetikot ajoivat kriisien käyttöä saadakseen läpi epäsuosittuja menettelytapoja samalla kun ihmiset ovat keskittyneet johonkin muuhun: esimerkiksi Pinochetin vallankaappauksen jälkipelien, Irakin sodan ja hurrikaani Katrinan aikaa, joista viimeistä Friedman kuvasi ”tilaisuutena radikaalisti reformoida koulutujsjärjestelmää” New Orleans.

Vaikka neoliberaaleja menettelytapoja ei ole mahdollista säätää kotimaan sisältä, ne säädetään kansainvälisesti, kauppasopimuksilla jotka sisältävät “sijoittaja-valtio -riitojen sovittelun”: ulkomaisissa tuomioistuimissa korporaatiot voivat ajaa sosiaalisten ja ympäristöllisten protektionismin purkua. Kun parlamentit ovat äänestäneet savukkeiden myynnin rajoittamisesta, pohjavesien suojelusta kaivosyhtiöiltä, sähkölaskun jäädyttämisestä tai lääkeyhtiöiden hinnoitteluvoiman rajaamisesta, korporaatiot ovat haastaneet oikeuteen valtion, usein menestyksekkäästi. Demokratia redusoituu teatteriksi.

Toinen neoliberalismin paradoksi on universaali kilpailu, joka perustuu määrittämiseen ja vertailuun. Tästä johtuen työläiset, työnhakijat ja kaikenlaiset julkiset palvelut ovat nipottavan ja tukahduttavan arvioinnin ja jatkuvan monitoroinnin alaisia, joka on suunniteltu identifioimaan voittajat ja rankaisemaan häviäjiä. Von Miseksen ajama doktriini, jonka piti vapauttaa meidät byrokraattisesta keskussuunnittelun helvetistä, on sen sijaan luonut sellaisen.

Neoliberalismi ei ole syntynyt itsekkääksi vedätykseksi, mutta se nopeasti muuttui sellaiseksi. Talouskasvu on ollut huomattavan hidasta neoliberalismin aikana (vuodesta 1980 eteenpäin USA:ssa ja Britanniassa) kuin aiempina vuosikymmeninä; mutta ei kaikkein rikkaimmille. Eriarvoisuus sekä tulojen että varallisuuden jakautumisessa, 60 vuoden laskun jälkeen, kasvoi nopeasti tänä aikana, johtuen ay-liikkeen romutuksesta, veroalennuksista, kasvavista vuokrista, yksityistämisestä ja sääntelyn purkamisesta.

Julkisten palvelujen, kuten energian, veden, junien, koulutuksen ja vankiloiden yksityistäminen tai markkinoillistaminen on mahdollistanut korporaatioiden tullimakasiinien pystyttämisen olennaisten varojen eteen ja periä niistä vuokraa, joko kansalaisislta tai hallitukselta niiden käytöstä. Vuokra on toinen termi ansaitsemattomalle tulolle. Kun maksat inflatoitunutta hintaa junalipusta, vain osa kyytimaksusta kompensoi operaattoreita heidän kuluistaan jotka ovat aiheutuneet bensasta, palkoista, varastosta ja muista kustannuksista. Loput kuvaavat sitä seikkaa, että he vetävät röyhkeästi välistä.

Ne, jotka omistavat Britannian yksityistetyn tai puoliksi yksityistetyn palvelusektorin, tienaavat omaisuuksia sijoittamalla vähän ja veloittamalla paljon. Venäjällä ja Intiassa oligarkit ovat ostaneet valtion varat alennusmyynneistä. Meksikossa Carlos Slim sai hallintaansa melkein koko maapinta-alan ja matkapuhelinpalvelut, ja hänestä tuli pian maailman rikkain mies.

Finansialisaatiolla, kuten Andrew Sayer huomauttaa kirjassa Why We Can’t Afford the Rich, on ollut samanlainen vaikutus. ”Kuten vuokra”, hän esittää, ”korko on… ansaitsematonta tuloa joka kerääntyy ilman minkäänlaista vaivaa.” Köyhien köyhtyessä ja rikkaiden rikastuessa rikkaat saavat hallintaansa yhä suuremman osan eräästä toisesta kriittisestä varasta: rahasta. Korkomaksut, häkellyttävästi, ovat varainsiirtoja köyhiltä rikkaille. Asuntojen hintojen ja valtion rahoituksen poisveto kuormittaa ihmisiä velalla (ajattele siirtymää stipendeistä opintolainaan), pankit ja niiden johtajat pesevät kätensä.

Sayer esittää, että viimeistä neljää vuosikymmentä luonnehtii vaurauden siirto ei ainoastaan köyhiltä rikkaille, vaan myös rikkaiden kesken: niiltä jotka tekevät rahaa tuomalla markkinoille uusia tuotteita tai palveluita niille jotka tekevät rahaa hallitsemalla olemassaolevia varoja ja keräämällä vuokria, korkoja tai pääomatuloja. Ansaitut tulot ovat tulleet ansaitsemattomien tulojen korvaamiksi.

Neoliberaali politiikka on kaikkialla markkinavikojen ympäröimänä. Pankit ovat liian suuria romahtamaan, ja niin nykyään myös korporaatioille lyödään lasku julkisista palveluista. Tony Judt kirjoittaa kirjassaan Ill Fares the Land, että Hayek unohti ettei tärkeimpien kansallisten palveluiden saa antaa romahtaa, joka tarkoittaa että niitä ei voi pyörittää kilpailulla. Liiketoimet vievät voitot, valtio kantaa riskin.

Mitä suurempi epäonnistuminen, sitä äärimmäiseksi ideologia muuttuu. Hallitukset käyttävät neoliberaaleja kriisejä sekä tekosyinä että mahdollisuuksina leikata veroja, yksityistää jäljellä olevat palvelut, repiä reikiä sosiaalisiin turvaverkkoihin, vähentää korporaatioiden sääntelyä ja lisätä kansalaisten sääntelyä. Itseään vihaava valtio upottaa hampaansa jokaiseen julkisen sektorin elimeen.

Ehkäpä kaikkein vaarallisin neoliberalismin vaikutus ei ole sen aiheuttamat talouskriisit, vaan poliittiset kriisit. Kun valtion piiri pienenee, kykymme muuttaa elämämme kulkusuuntaa äänestämällä myös pienenee. Neoliberaali teoria sen sijaan vakuuttaa, että ihmiset saavat käyttää valtaansa kuluttamalla. Mutta joillain on enemmän kulutettavaa kuin toisilla: suuressa kuluttajien ja osakkeenomistajien demokratiassa äänet eivät jakaudu tasan. Lopputulos on köyhien ja keskiluokkaisten heikentäminen. Kun puolueet oikealla ja entisellä vasemmalla ottavat käyttöön neoliberaalin politiikan, heikentäminen muuttuu äänioikeuden riistämiseksi. Suuret ihmismassat suljetaan pois politiikasta.

Chris Hedges huomauttaa, että ”fasistiset liikkeet perustuvat poliittiseen epäaktiivisuuteen, ei poliittiseen aktiivisuuteen, ’häviäjiin’ jotka tuntevat, usein ihan oikein, että heillä ei ole ääntä tai roolia poliittisessa järjestelmässä”. Kun poliittinen debatti ei enää puhu puolestamme, ihmiset alkavat vastaamaan sen sijaan  sloganeihin, symboleihin ja tunteisiin. Trumpin ihailijoille faktat ja argumentit ovat irrelevantteja.

Judt selittää että kun ihmisten ja valtion välinen paksu kanssakäymisen verkko redusoituu auktoriteetiksi ja tottelemiseksi, ainoa jäljelle jäävä voima joka sitoo meitä toisiimme on valtiovalta. Hayekin pelkäämä totalitarismi nousee todennäköisemmin kun hallitukset, menetettyään moraalisen auktoriteetin julkisten palveluiden toteuttamisessa, redusoituvat ”ihmisiä heitä tottelemaan houkutteleviksi, uhkaileviksi ja lopulta pakottaviksi”.

***

Kuten kommunismi, neoliberalismi on Jumala joka epäonnistui. Mutta zombiedoktriini hoipertelee edelleen, ja se on yksi syy sen anonymiteetille. Tai lähinnä anonymiteettien joukolle.

Näkymättömän käden näkymätön doktriini on näkymättömien tukijoiden edistämä. Hitaasti, todella hitaasti, olemme alkaneet löytää muutamien heistä nimiä. Havaitsemme, että Institute of Economic Affairs, joka on mediassa puhunut kovasti tupakan kieltämistä vastaan, on ollut salaa British American Tobaccon rahoittama vuodesta 1963. Havaitsemme, että Charles ja David Koch, kaksi maailman rikkaimpiin miehiin lukeutuvaa henkilöä, perusti instituutin joka laittoi Tea Party -liikkeen käyntiin. Havaitsemme, että Charles Koch, perustaessaan erästä hänen ajatuspajoistaan, huomautti että “välttääksemme ei-toivotun kritisismin, se miten organisaatiota johdetaan ei tulisi olla kaikkien tiedossa”.

Neoliberalismin käyttämät sanat useimmiten peittävät enemmän kuin valaisevat. ”Markkinat” kuulostaa luonnolliselta  järjestelmältä joka saattaa olla meille kaikille yhtä relevantti, kuten painovoima tai ilmanpaine. Mutta se on täynnä valtasuhteita. Se mitä ”markkinat haluavat” tarkoittaa, on mitä korporaatiot ja heidän johtajansa haluavat. ”Sijoitus”, Sayerin mukaan, tarkoittaa kahta varsin eri asiaa. Toinen on tuottavien ja sosiaalisesti hyödyllisten toimintojen rahoittamista, toinen taas olemassaolevien varojen ostoa jotta niistä voidaan periä vuokraa, korkoa, osinkoja ja pääomatuloja. Saman sanan käyttäminen eri toiminnoille ”piilottaa vaurauden lähteen”, joka johtaa meidät sekoittamaan vaurauden välistävedon vaurauden luomiseen.

Vuosisata sitten uusrikkaat tulivat heidän perijöidensä halventamiksi. Yrittäjät etsivät sosiaalista hyväksyntää esittämällä koroillaeläjiä. Nykyään suhde on kääntynyt: koroillaeläjät ja perijät esittävät yrittäjiä. He väittävät ansainneensa heidän ansaitsemattomat tulonsa.

Nämä anonymiteetit ja sekavuudet verkottuvat nykykapitalismin nimettömyyteen ja paikattomuuteen: franchising-malli joka takaa että työntekijät eivät tiedä kenen leipiin he puurtavat; yritykset on rekisteröity offshore-yritysten verkoston salamyhkäisen hallinnon kautta, joka on niin monimutkainen että edes poliisi ei kykene löytämään etuja nauttivia omistajia; verojärjestelyt huijaavat hallituksia; finanssituotteita ei ymmärrä kukaan.

Neoliberaalin anonyymiytta vaalitaan ankarasti. Ne jotka ovat Hayekin, Miseksen ja Friedmanin vaikutuksen alaisia pyrkivät hylkäämään termin, pitäen kiinni — ihan oikeutetusti — siitä että sitä käytetään nykyään ainoastaan halventavasti. Mutta he eivät tarjoa vaihtoehtoa. Jotkut kuvaavat itseään klassisena liberaalina tai libertaarina, mutta nämä kuvaukset ovat sekä harhaanjohtavia että mielenkiintoisen pyyhkiytyviä, sillä ne eivät viittaa siihen että Hayekin tai Friedmanin teoksissa olisi mitään uutta.

***

Yhtä kaikki, neoliberaalissa projektissa on on jotain ihailtavaa, ainakin sen varhaisimmissa vaiheissa. Se oli selkeästi erottuva, innovatiivinen filosofia jotai ajoi johdonmukainen ajattelijoiden ja aktivistien verkosto ja joilla oli selkeä toimintasuunnitelma. Se oli kärsivällinen ja sinnikäs. The Road to Serfdom muuttui poluksi valtaan.

Jokainen Keynesin kutsuhuuto on portti epäonnistumiseen. Keynesiläisten ratkaisujen ehdottaminen kriiseihin 2000-luvulla tarkoittaa kolmen selvän ongelman sivuuttamista. On vaikea saada ihmisiä vanhojen ideoiden mukaan; valuviat jotka 1970-luvulla paljastuivat eivät ole menneet pois; ja kaikkein tärkeimpänä, heillä ei ole mitään sanottavaa vakavimmasta ahdingosta: ympäristökriisistä. Keynesiläisyys toimii stimuloimalla kulutuskysyntää jotta edistettäisiin talouskasvua. Kuluttajien kysyntä ja talouskasvu ovat ympäristön tuhoamisen moottoreita.

Mitä historia sanoo sekä keynesiläisyydestä että neoliberalismista näyttää, että ei riitä että vastustaa rikkinäistä järjestelmää. Johdonmukainen vaihtoehto täytyy olla. Työväenpuolueelle, demokraateille ja laajemmalti vasemmistolle ydintoimintaan tulisi kuulua taloudellisen Apollo-ohjelman kehittäminen, joka on tietoinen yritys suunnitella uusi järjestelmä, joka on räätälöity 2000-luvun tarpeisiin.

Lähde: The Guardian

Ne ovat kaikki saman sairauden oireita: neoliberaalin kapitalismin.

Tämä ei ole tarina jota meille aina kerrotaan, meitä kannustetaan näkemään erillisinä ja toisiinsa liittymättöminä monet taloudelliset, poliittiset, ympäristölliset ja yhteiskunnalliset kriisit joita yhteisöt kohtaavat ympäri maailman. Tässä tarinassa Kenian nousevilla ruoan hinnoilla ei ole mitään tekemistä amerikkalaisen opintolainan kanssa. Mutta tämä ei yksinkertaisesti ole totta. Molemmat ovat väistämättömiä seurauksia samasta neoliberaalista logiikasta joka sanoo, että elämän täytyy lopulta palvella suurpääomaa ennemminkin kuin että asia olisi toisinpäin.

Saamalla vain tarpeeksi hyvä kokonaiskuva on mahdollista paljastaa allaoleva logiikka ja säännöt jotka hallitsevat maailmantaloutta. Säännot kuten ”materiaalinen kasvu, joka paikassa, hinnalla millä hyvänsä”; naurettava idea rajallisten resurssien planeetalla. Ja siksi kun otamme selvää kokonaiskuvasta, näemme että ihmiset, joilla on eniten valtaa systeemissä, eivät ole kaikkein syvällisimpiä, kyvykkäimpiä tai arvokkaimpia, vaan he ovat niitä jotka tehokkaimmin noudattavat näitä sääntöjä.

Kuten kaikki tarinat, tämän vallan heikentäminen tapahtuu tulemalla siitä tietoiseksi. Ymmärtämällä sitä ja sitten paljastamalla syvä logiikka ja säännöt joilla globaali maailma pelaa on yksi tärkeimpiä poliittisia toimia jonka voimme koskaan tehdä. Se on oman ohjelmointimme purkamisen alku, ja se johtaa vaihtoehtoisiin ratkaisuihin näille kokonaisvaltaisille ongelmille. Vaihtoehdot kuten vahvat paikallistaloudet, jotka voivat ohittaa velkavetoiset valuutat, ja ruoan omavaraisuus lähestyvät tätä neoliberaalin monokulttuurimallin aikaansaamaa ongelmaa. Vaihtoehdot jotka ovat olemassa jo ympärillämme; Brixtonin punnasta Meksikon Zapatistoihin, Rojavaan, Kurdien vapaaseen valtioon pohjoisessa Syyriassa.

Valtamedia ei ole valmis näkemään näitä muutoksia ja niinpä se jatkaa vanhan tarinan syöttämistä, ”kasvua hinnalla millä hyvänsä”. On meidän tehtävä nähdä laajempi kuva. Paljastaa kuinka oppressiot ympäri maailmaa liittyvät toisiinsa. Ja tunnustaa että jotain ihmeellistä ja voimakasta on nousemassa ympärillämme, joka kasvaa yli raaoista neoliberalistisen kapitalismin rajoitteista hyväksymällä elämän kaikessa diversiteetissään.

Haluatko auttaa meitä näkemään suuremman kuvan ja rakentamaan vaihtoehtoja ennenkuin on liian myöhäistä?

#ConnectingDots

Lähde: P2P Foundation