1. Johdanto

“Yhteismaan tragediaa” ei koskaan ollutkaan: Garrett Hardinin laidunmaata liikaa kuluttavat maanviljelijät olivat itsehillinnän tragedian uhreja, sillä he epäonnistuivat kollektiivisesti sääntelemään yhdenvertaisina yhteistä laidunmaata. Kun Elinor Oström sai taloustieteen Nobel-palkinnon vuonna 2009, ikuinen käsitys siitä, että maailmassa on vain kahdenlaisia hyödykkeitä — yksityisiä ja julkisia, markkinoiden tai valtion koordinoimia — viimeinkin pantiin syrjään. Kaikkein yleisemmässä mielessä vertaistuottajat ovat ihmisiä, jotka luovat ja hallinnoivat yhteisiä resursseja yhdessä. Joskus se tulkitaan kuin “vertaistuotanto” ja “digitaalinen yhteisvauraus” voisivat olla käytössä saman käsitteen nimenä. Digitaaliyhteiset eivät ole kilpailullisia (niitä voidaan tuottaa vähäisin tai nollakustannuksin) eivätkä toisensa poissulkevia (yksikään ei voi estää toista käyttämästä niitä, esimerkiksi omistusoikeuksien kautta). Joten käytännössä yksityisomisteiset asiat voitaisiin tuottaa samanarvoisten “vertaisten” kesken, mutta me tässä esitämme, että vertaistuotannolla on normatiivinen dimensio: tätä tuotantomuotoa kuvaa parhaiten “tuotoksen suuntaaminen kohti yhteismaan jatkuvaa laajentamista; samalla kun yhteismaa, rekursiivisesti, on tämän tuotantomuodon tärkein resurssi” (Söderberg & O’Neil, 2014, p. 2). Vaikka historiallisia edeltäjiä löytyy lukuisia, termin “vertaistuotanto” julkinen ja tieteellinen kiinnostus sijoittuu historiallisesti varhaiselle 2000-luvulle. [1] Merkitys, joka assosioituu termiin, joka on syvässä yhteydessä internetiin 20 vuotta sitten, tulee varmasti muuttumaan. Nykypäivänä “vertaistuotanto” kuvaa itseorganisoitujen yhteistyöprojektien ja hajautetun työnjaon laajaa skaalaa lähtien vertaisten kollektiivisesta toiminnasta jonkin ongelman parissa työskentelystä ja sosiaalisen median häshtägeistä tai ravintoloiden ja hotellien arvioista verkkosivuilla aina hacklabeihin ja harrastetilojen toimintaan osallistumiseen. Tämä Handbook of Peer Productionin johdantoluku keskittyy vertaistuotannon alkuperäisiin inkarnaatioihin kuten vapaiden ja ilmaisten lähdekoodien ohjelmistoihin ja Wikipediaan, joka oli riippuvainen avoimen internetin tarjoamista hajautetusta kommunikaatiosta, tuotannosta ja järjestäytymisestä. Internettiä käyttämättömiä muotoja kuten yhteiskonepajoja tai mesh-verkkojen kehitystö käsitellään laajemmin muissa tämän käsikirjan luvuissa. ME viittaamme niihin jos tarpeellista, mutta ne eivät ole meidän päähuolenaiheitamme tässä. Osittain tämä johtuu siitä, että vertaistuotannon alkuperäismuodot ja -käsitykset ovat kaikkein relevanteimpia mediassa ja viestinnässä. Mutta me keskitymme internetpohjaiseen vertaistuotantoon tutkiaksemme termin syntyperää: minkälaista “tuotantoa”? Ja miksi sitä kutsutaan “vertaiseksi”?

Näihin kysymyksiin vastataksemme tämä luku tarkastelee tuotantojännitteitä, jotka keskittyvät vertaistuotannon ympärille. Me aloitamme toisen osion tarkastelmalla infrastruktuurin merkitystä vertaistuotantomalleissa, ja huomaamme, että jotkin vertaistuotannon muodot ovat menestyneet kun taas toiset ovat käytännössä kiellettyjä. Sitten käsittelemme Yochai Benklerin vaikutusvaltaista “yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon” teoriaa ja kysymme missä määrin se perustuu länsimaisiin ensimmäisen maailman oletuksiin. Neljäs osiomme tarkastelee vertaistuotannon ja dominantin talouden välistä suhdetta. Se lähtee käyntiin esittelemällä väitteitä vertaistuotannon transformatiivisesta potentiaalista, mitä inspiroi Benklerin malli ja jolle usein annetaan teknoutopistisia äänensävyjä. Sitten keskitymme organisaatioiden ja kulttuurien piirteisiin, jotka ovat mahdollistaneet yritysten ottaa ne käyttöön ja hyödyntää niitä. Me päätämme tämän osion vertaistuotannon poliittisen talouden analyysiin käymällä läpi kirjallisuutta, jonka mukaan vertaistuotanto on, huolimatta sen väitetystä utopistisesta potentiaalista, tullut kapitalismin elvyttämäksi ja mahdollistanut uudenlaisia työvoiman riiston muotoja. Viides ja viimeinen osiomme selittää tämän käsikirjan tavoitteet ja tiivistää sen rakenteen ja sisällön.

2. Peer‐to‐Peer -infrastruktuuri

2000-luvun alkuvuosina sana “vertais-” tuli laajalti tunnetuksi sen yhteyksistä kahteen käsitykseen, tieteelliseen ja kansanomaiseen. Tieteen puolella lakioppinut Yochai Benkler (2002) esitti artikkelissaan “Coase’s Penguin, or Linux and the Nature of the Firm” uraauurtavan käsityksen vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoista (free and open source software, FOSS) eräänlaisen “yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon” muotona, jonka tuotantotehokkuus perustui tuotannossa useiden kontribuutioiden sisällyttämisnopeuteen ja -helppouteen, mikä ylitti markkinoiden ja yritysten kyvyt. Tuolloin globaalissa pohjoisessa “peer‐to‐peer”-käsite sai paljon huomiota. Tämä johtui varhaisen internetin ei-keskusjohtoisesta, hajautetusta luonteesta ja sen varhaisten käytäntöjen suosiosta paljon ennen kuin yritykset aitasivat sen (kts. Birkinbine tässä julkaisussa; Kostakis & Bauwens tässä julkaisussa). Sellaiset käytänteet, joiden arkkityyppinä oli Napsterin kaltainen tiedostonjakopalvelu, sisälsivät mm. torrentit ja tiedostojen jakamisen internetissä ilmaiseksi. Napster oli todella alkuperäinen siinä mielessä, että ladattaviksi tarjotut tiedostot eivät sijainneet keskuspalvelimella: nämä tiedostot sijaitsivat suoraan käyttäjien koneilla, jotka tekivät ne saataviksi muille Napsterin ohjelmistoa käyttäen. Jokainen solmukohta, missä se sitten sijaitsikin maailmassa, oli saatavilla ja antoi oman panoksensa vertaisverkkojärjestelmään. Tässä sisällön, tiedon ja systeemien yhteistuotannossa ja vaihdannassa oli mukana osallistujia vaihtelevilla tuotantovälineiden omistajuuden ja kontrollin asteilla. Napsterin kaltainen systeemi toimi sen pohjalta, että osallistujat toimivat keskenään, ja he osaltaan voisivat käyttää palvelua ilmaiseksi, mutta Napsterista tuli nopeasti voittoa tavoittelematon yritys (Alderman, 2001). Nyt kolmannen vuosituhannen kolmannella vuosikymmenellä meillä on vastassamme hieman erilainen tilanne. P2P-käytänteet kuten torrentit ovat melkein kokonaan kriminalisoitu, mutta Napsterin mallinen verkkopalveluun osallistuminen ja kontribuointi ilmaiseksi yleistyi nopeasti 2000-luvun puolivälissä, tästä nimekkäänä esimerkkinä mainittakoon Facebook. Arkkitehtuurista puhuttaessa monille ihmisille interneti on tällä hetkellä suljettujen alustojen sisällä toimiva sisällönvälitysmalli (sosiaalinen media, viihdestriimauspalvelut), ei niinkään järjestelmä, joka mahdollistaa käyttäjien toimia tehokkaasti vertaisverkoissa. Vertaistuotanto kuitenkin syntyi 1990- ja 2000-luvuilla huolimatta verkon fyysisestä infrastruktuurista — vedenalainen kuituoptiikka, maanpäälliset kaapelit, datakeskukset, pilvitallennus ja Internet of Things — joka oli yksityisomistuksessa. Samanlainen paradoksi koettiin verkkoneutraaliuden periaatteen kanssa, idea siitä että internetpalveluntarjoajien (ISP:t) ja valtioiden tulisi kohdella kaikkea dataa samanarvoisena — sen sijaan, että veloitettaisiin käyttäjiltä eri tavalla tai rajattaisiin pääsyä tietyille alustoille tai tiettyihin sovelluksiin. On vähemmän yllättävää, että verkkoneutraalius on kestänyt näin kauan, jos ymmärrämme sen esimerkkinä vapaata ja vääristymätöntä kilpailua koskevasta uusliberalistisesta periaatteesta (Cohen, 2019).

Nyt on tarpeen erottaa infrastruktuurin laaja määritelmä, joka tarkoittaa kaikkialla läsnä olevia digitaalisia järjestelyjä, suppeasta määritelmästä, jossa keskitytään vain fyysisiin ja aineellisiin puitteisiin. Kun kyse on fyysisestä vertaisverkkoinfrastruktuurista tai ”rakennetuista verkoista, jotka helpottavat tavaroiden, ihmisten tai ideoiden kulkua ja mahdollistavat niiden vaihdon tilassa” (Larkin, 2013), muiden kuin yritysten käyttäjien mahdollisuus omistaa ja hallita itsenäisesti maailmanlaajuista verkkoa on neutralisoitu. Sen sijaan laajemman määritelmän osalta tilanne on päinvastainen. On huomattava, että ”infrastruktuuri” ei rajoitu pelkästään aineellisiin komponentteihin: ”Tiilien, laastin, putkien tai johtojen lisäksi infrastruktuuri kattaa myös abstraktimpia kokonaisuuksia, kuten (ihmisten ja tietokoneiden) protokollat, standardit ja muistin” (Bowker et al., 2010, s. 97).

Vertaisten tuottama digitaalinen infrastruktuuri, toisin sanoen vapaat ja avoimen lähdekoodin ohjelmistot, ovat kaikkialla verkossa. Tarkastellaanpa perustavanlaatuista LAMP-lyhennettä (Linux, Apache, MySQL, Perl/PHP/Python): Apache pyörittää 40 prosenttia Internetin verkkopalvelimista; ilman MySQL-tietokantaa ei olisi verkkokauppaa (Paypal, Amazon), sosiaalista mediaa (Facebook, Twitter, LinkedIn) tai ”jakamistaloutta” (Uber, Yelp); Perl/PHP/Python ovat myös erittäin suosittuja ohjelmointikieliä. Mitä tulee Wikipediaan, se ei ole enää epäluotettava vitsi vaan oikeutettu oikeellisuuden lähde verkottuneen disinformaation aikakaudella — itse asiassa se on yksi maailman suosituimmista verkkosivustoista (van Dijck, 2013). Vertaistuotetun infrastruktuurin kapea määritelmä, kuten torrentointi, kiellettiin käytännössä; laaja määritelmä, kuten Linux-ytimen päivittäminen, sallittiin, ja se otettiin käyttöön maailmanlaajuisen viestintäverkon hyväksi.

Mikä voisi olla mahdollista tulevaisuudessa Internetin alustamaisuudesta ja mielivaltaisista sääntelymekanismeista huolimatta? Millaiset joustavat infrastruktuurit edistävät ihmisten kykyä osallistua vertaistuotantoon kuluttamatta liikaa luonnonvaroja ja edistämättä biosfäärin tuhoutumista?

3. Yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon ainutlaatuinen vetovoima

Tarkastelemme ensin sitä, mitä vertaistuottajat rakentavat juuri nyt. Monet keskittyvät edelleen autonomiseen infrastruktuuriin vastustaakseen teknologisia jättiläisiä ja tarjotakseen vaihtoehdon kansalaisyhteiskunnalle. Esimerkkeinä voidaan mainita paikallistason hajautettu fyysinen infrastruktuuri mesh- tai langattomien yhteisöverkkojen muodossa (kuten Guifi [2] Kataloniassa, Freifunk [3] Berliinissä ja monet muut; ks. Shaffer, tässä tekstissä), vertaisverkkoon perustuva salattu viestinvälitys ja foorumit (kuten Briar [4]; ks. myös Velasco Gonzáles & Tkacz, tässä tekstissä), hakkeritilat (hackerspaces), hacklabit (hacklabs) ja biohacklabit (biohacklabit) (ks; Meyer, samassa julkaisussa); yhteisöllinen televiestintäinfrastruktuuri, kuten Rhizomatica Meksikossa, Kolumbiassa ja Brasiliassa (ks. Bloomin haastattelu, samassa julkaisussa; Shaffer, samassa julkaisussa); ilmaiset digitaaliset kirjastot, joissa tekijänoikeudellisesti suojattua aineistoa voi löytää ja ladata, kuten Memory of the World, [5] Library Genesis, [6] ja Monoskop; [7] teknologiakollektiivit, jotka tuottavat vertaisina aktivisteille suunnattuja palveluita, kuten VPN:iä, tiedostojen jakamista, palvelintilaa, ja monia muita. Laitteistotasolla vertaistuotantohankkeet ovat kehittäneet avoimen lähdekoodin koneita, työkaluja ja infrastruktuuria, joilla torjutaan saasteiden, kuten Precious Plastic, [8] ja jotka tuovat saataville piirustuksia, joissa näytetään, miten muovin kierrätyskoneet rakennetaan (ks. myös Braybrooke & Smith, samassa julkaisussa).

Monet muut ovat omaksuneet infrastruktuurin laajan määritelmän osallistumalla Wikipediaan (ks. Haider & Sundin, samassa julkaisussa), Gutenberg-projektiin (vapaaehtoisvoimin toteutettu tekstin digitointiprojekti) tai lataamalla koodin GitHubiin (koodin jakamis- ja julkaisupalvelu sekä sosiaalinen verkostoitumissivusto ohjelmoijille, jonka ”sosiaalinen koodaaminen” on osoittautunut erittäin suosituksi FOSS-yhteisön keskuudessa). Miksi vapaaehtoisten hajautettu yhteistyö on osoittautunut niin menestyksekkääksi? Lupaus siitä, että vertaistuotanto on aina radikaalisti hajautettua, yhteistoiminnallista ja omistusoikeudetonta (Benkler, 2006, s. 60), ei ole toteutunut: teknologisesti edistyneimmät vertaistuotannon muodot ovat hybridisoituneet markkinoiden kanssa, kuten seuraavassa osiossa kerrotaan. Benkler ei kuitenkaan määritellyt pelkästään vertaistuotannon infrastruktuurin ominaisuuksia: hän käsitteli myös resurssien jakamisen ja itsemääräämisoikeuden moraalisia etuja. Vertaistuotanto, joka on tapa työskennellä yhteistyössä vertaisten kanssa, voi menestyä vain, jos ihmiset kohtelevat toisiaan kunnioittavasti ja arvokkaasti. Ei-taloudellisten mikrotoimien kumulatiivinen vaikutus on syvällinen; syntyy normatiivinen malli, joka perustuu autonomiaan ja yhteisten resurssien jakamiseen ihmiskunnan parhaaksi (ks. Borschke, samassa julkaisussa; Nissenbaum & Benkler, samassa julkaisussa). Lisäksi pohdintojen on tarkoitus perustua ”paremman argumentin auktoriteettiin”. Stephen Levy ([1984]2010) osoitti, miten tämä on käännetty hakkerikielelle kirjassaan Hackers: Heroes of the Computer Revolution, kun hän määritteli hakkerien eettiset periaatteet, kuten sitoutuminen tietokoneiden ja tiedon vapaaseen saatavuuteen, epäluottamus keskitettyä auktoriteettia kohtaan ja vaatimus siitä, että hakkereita arvioidaan meritokraattisesti eikä ”valheellisten” kriteerien (ikä, tutkinnot jne.) perusteella vaan pikemminkin sen perusteella, miten hyvin he osaavat hakkeroida (Levy, [1984]2010). Maailmassa, jota hallitsevat riistäminen ja hyväksikäyttö, nämä ”tekokraattiset” (engl. do-ocratic) ominaisuudet osoittautuivat houkutteleviksi. Tämä selittää, miksi vertaistuotetun infrastruktuurin laajasta määritelmästä on kasvanut 1 000 kukkaa, mukaan lukien vertaisoppiminen (ks. Antoniadis & Pantazis, samassa julkaisussa), kartografia (Fish, samassa julkaisussa) ja kollektiivinen toiminta (Milan, samassa julkaisussa). Handbook of Peer Production esittelee tätä vertaistuotantohankkeiden suurta monimuotoisuutta. Niitä yhdistää yhteinen käytäntö: tuotanto- ja luomisprosessien kollektiivinen hallinta, joka kietoutuu rekursiivisesti tämän itsehallinnollisen toimintatavan keinoihin ja päämääriin, yhteisöllisyyteen.

Emme kuitenkaan halua väittää, että vertaistuotanto olisi todella osallistavaa. Levyn vaikutusvaltaisesta periaatteesta huolimatta ”valheelliset” kriteerit ovat historiallisesti sulkeneet oven naisilta ja värillisiltä ihmisiltä, jotka puolestaan ovat puhuneet sen puolesta, että on tärkeää tunnustaa, että koodaamisen oppimisessa ja valkoisten ja miesten hallitsemissa teknokulttuureissa hyväksymisen esteet ovat olemassa. Lisäksi rasistiset oletukset poikkeavasta käyttäytymisestä (kuten huijaamisesta tai spämmäämisestä) ovat johtaneet siihen, että useat instituutiot ovat estäneet useissa Afrikan maissa pääsyn sekä yritysten että muiden kuin yritysten verkkoalustoille, kuten Wikipediaan (Burrell, 2012), mikä on vähentänyt paikallisten mahdollisuuksia osallistua tällaisiin hankkeisiin (Burrell väittää kirjassaan Invisible Users, että rasistinen vuorovaikutus, jota afrikkalaiset kokivat internetissä 2000-luvun puolivälissä, johti osittain huijaamisen kaltaisiin toimintatapoihin). Tämän historian tunteminen auttaa ymmärtämään, miten vertaistuotanto on kehittynyt ja kenellä on mahdollisuus osallistua ilman merkittäviä esteitä. Verrips ja Meyer (2001) kuvaavat autojen kaltaisten teknologioiden kollektiivista ylläpitoa kaikin käytettävissä olevin keinoin Ghanan kaltaisessa maassa: vaikka vertaistuotantoa voi esiintyä autonomian haluna hyödykkeiden ja käytettävissä olevien tulojen vaurauden yhteydessä, työn ja teknologian uudelleenkäyttöönotto voi johtua myös selviytymistarpeesta etelässä tai pohjoisen heikommassa asemassa olevilla aloilla. Niin vaikutusvaltainen kuin Benklerin määritelmä yhteisvaurausperustaisesta vertaistuotannosta olikin, se näyttää heijastavan uudisasukkaiden kolonialististen maailmojen olettamuksia (ks. Deka, samassa julkaisussa; Toupin, samassa julkaisussa). Yhteiskunnallista osallistumista käsiteltäessä on aina järkevää kysyä: kuka voi osallistua? Tässä tapauksessa olisi pohdittava, keitä ovat vertaistuottajat, tai toisin sanoen: missä he voivat menestyä; mitkä ovat aineelliset edellytykset? Erityisesti on pohdittava, millaisessa kontekstissa ja millaisissa olosuhteissa vertaistuotanto tapahtuu pohjoisessa ja miten ne saattavat poiketa globaalissa etelässä, erityisesti eliittipiirien ulkopuolella. Esimerkkejä näistä oletuksista ovat jatkuva sähkövirta, minimaalinen infrastruktuurin hajoaminen ja tietokoneiden helppo saatavuus (sen sijaan, että suurin osa etelän ihmisistä käyttää Internetiä matkapuhelinten tai kännyköiden kautta). Pohjoisessa on olemassa esteitä, jotka estävät pääsyn vertaistuotantohankkeisiin — erityisesti naisten ja värillisten ihmisten osalta — mutta digitaalisen infrastruktuurin, Internetin ja tietokoneiden saatavuuden osalta esteet ovat yleensä vähäisiä, lukuun ottamatta alkuperäiskansojen asukkaita reservaatissa ja jossain määrin syrjäisillä maaseutualueilla. Maailmanlaajuisessa etelässä pääsy voi olla rajoitettu luokkien mukaan eliittiin ja keskiluokkaan, Intiassa kastien mukaan. Konfliktit voivat tulla mukaan kuvioon myös silloin, kun hallitus päättää katkaista Internet-yhteyden, kuten tapahtui Kashmirissa, Baluchistanissa, Ambazoniassa (Kamerunin englanninkielinen osa) tai monilla muilla alueilla, joissa vaalien yhteydessä käydään kiistoja. Tarkoitus ei ole iloita kriittisestä itseruoskinnasta (The Handbookin toimittajat ja monet sen kirjoittajat ovat globaalissa pohjoisessa), vaan tiedostaa tuotetun tiedon sijainti. Teknologinen kehitys on yksi globaalin Pohjoisen pysyvistä ideologioista, ja se on omiaan luonnollistamaan ylivaltaa. Teollinen vallankumous ei tapahtunut pelkästään orjakaupan jälkeen vaan sen ansiosta (James, [1938]1989; Robinson, [1980]2000).

Teknologinen valta on siis historiallisesti sekoittunut pakkolunastusprosesseihin. Viimeaikaisissa tapauksissa — joka on The Handbookin aiheena — teknologisesti kehittyneiden hankkeiden voidaan katsoa muodostavan globaalissa pohjoisessa etuoikeuksien mikroklaaveja. Sen lisäksi, että sosiaalinen ylivalta uusinnetaan rajoittamalla vertaistuotantoon osallistumiseen tarvittavan vapaa-ajan, kulttuuripääoman ja sosiaalisten verkostojen saatavuutta, millainen rooli digitaalisyhteisillä on kapitalistisessa kehitysprosessissa? Vertaistuotannon suhde markkinavoimiin on seuraavan jakson aiheena.

4. Digitaaliyhteiset ja kapitalistinen tuotanto

4.1 Jälkikapitalistiset mielikuvat

Vertaistuotannon asema laajemmassa poliittisessa taloudessa on ristiriitainen: De Angelis ja Harvie (2014) huomauttavat, että ”yhteisvauraus-pääoman-sisällä-ja-sitä-varten” ja yhteistekeminen-pääoman-ulkopuolella ovat kaksijakoisia. Tämä pätee erityisesti vertaistuotannon historiallisesti merkittävimpään esimerkkiin, vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen (FOSS) tuotantoon. FOSS-ohjelmilla on nyt keskeinen asema digitaalisessa taloudessa, koska avoimen yhteistyön kautta tapahtuva innovointi on uusi standardi ja koska vapaaehtoisten ilmaisen työvoiman käyttö vähentää tuotantokustannuksia. Siitä lähtien, kun vuonna 1989 otettiin käyttöön ovelasti kumouksellinen General Public License (GPL) tai ”copyleft”, analyytikot ja puolestapuhujat ovat kuvailleet FOSS-ohjelmistoa postkapitalistisen tulevaisuuden enteeksi tai ennakkoluuloksi (ks. Birkinbine, samassa julkaisussa; Couture, samassa julkaisussa; Dafermos, samassa julkaisussa; Dulong de Rosnay, samassa julkaisussa; O’Neil & Broca, samassa julkaisussa).

1990-luvulla vertaistuotannon politiikka ulottui viestintää ja harkintaa pidemmälle, sillä se kuvattiin erilliseksi kapitalistisesta tuotantotavasta, joka perustuu yksityisomistuksen yksinoikeuksiin. FOSS-lisensseillä luotiin oikeudellinen ympäristö, jossa osallistujat saattoivat antaa henkisen omaisuutensa sellaisten henkilöiden haltuun, joiden kanssa heillä ei ollut aiempaa henkilökohtaista kontaktia (Lee & Cole, 2003; ks. myös Spaeth & Niederhöfer, samassa julkaisussa). Toisin sanoen vertaistuotannossa työskentelevät luopuvat yksinoikeudestaan omistaa työnsä tuotos. Monet kirjoittajat ovat liittäneet tämän vertaistuottajien luopumisen hallinnasta tulevaisuuteen suuntautuvaan sosiotekniseen mielikuvitukseen sekä aikaisempiin inhimillisen yhteistyön malleihin, jotka olivat historiallisesti yhtä yleisiä kuin kilpailulliset markkinamallit. Merkittäviä esimerkkejä ovat Oekonux-verkoston ja Foundation for Peer to Peer Alternatives -säätiön aktivistit.

Oekonuxin tapauksessa vertaistuotantoa kaavailtiin ”kapitalismin jälkeisen uuden tuotantotavan itumuodoksi” (Meretz, 2012), mikä merkitsee, että syntymässä olevan uuden tuotanto- ja organisointitavan ja vanhan kapitalismin ja hierarkian mallin välillä vallitsee joustava vuorovaikutus: koska vertaistuotanto ymmärretään dialektisesti ”toisensa” kanssa yhteenkonstituoituneeksi (esim, kehittyi vastareaktiona kapitalismille ja osana sitä), se monissa iteraatioissaan, kuten vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoissa, edistää myös kapitalistisia intressejä (laajempi keskustelu Euler, 2016; ks. myös O’Neil & Broca, samassa julkaisussa).

Viime vuosina lukuisissa kirjoissa (Bauwens et al., 2019; Bollier & Helfrich, 2019; Mason, 2015; Srnicek & Williams, 2016) on myös väitetty, että vertaistuotanto ja vertaisverkkoinfrastruktuuri luovat digitaalisia ja ei-digitaalisia yhteisiä ja siten nykyisen talousjärjestelmän ylittävän postkapitalistisen talouden perustan. Bollierille ja Helfrichille (2019) yhteistyö on luonnollinen inhimillinen impulssi, jota yhteiskunta jarruttaa. He esittävät joukon periaatteita, joiden tarkoituksena on auttaa kehittämään kestäviä yrityksiä. Heidän kirjassaan Peer-to-Peer: The Commons Manifesto, Bauwens, Kostakis ja Pazaitis (2019) osoittavat, miten peer-to-peer on olennainen osa yhteisökeskeisen tulevaisuuden rakentamista. Vaikka he eivät viittaa jälkikapitalistiseen mielikuvitukseen, heidän commons-pohjainen tulevaisuutensa, jonka keskipisteenä ovat ihmiset ja luonto, osoittaa eleitä sitä kohti. He pyrkivät osoittamaan, että vertaistuotanto käsittää kerralla sosiaaliset suhteet, infrastruktuurin sekä uudet tuotanto- ja omistusmuodot ja että nämä elementit luovat edellytykset siirtymiselle ihmisiin ja luontoon suuntautuvaan talouteen (ks. myös Kostakis & Bauwens, tämä teos; Pazaitis & Drechsler, tämä teos).

Toimittaja Paul Mason (2015) on toinen kirjoittaja, joka havaitsee vertaistuotannossa (uudelleen)tuottavaa voimaa. Teoksessa PostCapitalism: A Guide to Our Future, hän määrittelee vertaistuotannon ”ilmaisen tavaran tuotannoksi, joka syrjäyttää kaupallisesti tuotetut hyödykkeet” (2015, s. 138). Mason mainitsee Wikipedian esimerkkinä vertaistuotetusta tilasta, jossa kaupalliset intressit eivät voi toimia. Hänen mukaansa yhteiskunnan on suunniteltava siirtyminen jälkikapitalismiin (2015, s. 140). Tämän siirtymän synnyttämiseksi hän ehdottaa, että kaikille maksetaan perustuloa ja samalla automatisoidaan mahdollisimman monia tehtäviä ja vapautetaan ihmiset osallistumaan vertaistuotantotalouteen. Samoilla linjoilla voidaan mainita Nick Srnicekin ja Alex Williamsin (2016) kirja Imagining Life After Capitalism. Heidän mukaansa jälkikapitalistinen talous vapauttaa meidät työstä; vapauksiamme laajennetaan teknologioiden kehittämisen kautta. Toinen samankaltaisia trooppeja ja argumentteja mobilisoiva tuore kirja on Aaron Bastanin (2018) Fully Automated Luxury Communism. Bastani ennakoi palkkatyöhön perustuvien yhteiskuntien loppua: vasemmistolaisen aktivistihallituksen teknologian käytön ansiosta yhteiskunta onnistuu hallitsemaan planeettamme kriisejä. Kaikki nämä kirjoittajat ennakoivat jälkikapitalistisen yhteiskunnan tuloa palkkatyön muutosten kautta. Useimmat heistä uskovat myös syvästi vertaistuotannon muutoskykyyn käytäntönä ja siihen, että teknologia, erityisesti automaatio, pelastaa ihmiskunnan. Lyhyesti sanottuna ne kaikki omaksuvat utopistisia sosio-teknisiä mielikuvia. Sheila Jasanoffin ja Sang-Hyun Kimin (2016) mukaan teknologinen kehitys, kuten tieteiskirjallisuuskin, toimii jatkuvassa vuorovaikutuksessa sen sosiaalisen kontekstin kanssa, joka innoittaa ja tukee sen tuottamista. Ja todellakin, vaikka edellä mainitut vertaistuotannon kuvaukset ovat postkapitalistisia, voidaan kysyä, ovatko talouskasvu ja jatkuvat teknologiset innovaatiot todella paras tapa ratkaista ympäristö- ja sosiaalisia kriisejä ja eikö vertaistuotantoa pitäisi käyttää paikallisemmalla ja yksinkertaisemmalla tavalla, esimerkiksi ”degrowth”-suuntautuneena (tähän liittyviä ajatuksia käsittelevää keskustelua varten lukijoita pyydetään tutustumaan tämän käsikirjan viimeiseen lukuun ”Be Your Own Peer! Principles and Policies for the Commons”).

Jotkut mustat tutkijat, jotka eivät viittaa vertaistuotannon viitekehykseen, kyseenalaistavat myös tekno-utopistiset olettamukset, joita monet näistä jälkikapitalistisen tulevaisuuden kuvauksista kannattavat (Benjamin, 2019; Noble, 2018). Esimerkiksi teoksessa Race after Technology, Ruha Benjamin (2019) kritisoi naiivia oletusta tietokoneiden ja internetin saatavuudesta ratkaisuna eriarvoisuuteen. Lisäksi on kyseenalaista, ottavatko jälkikapitalististen tulevaisuuksien kehittelyt riittävästi huomioon yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon roolin nykyisessä kapitalistisessa taloudessa. Tämä rooli on itsessään keskustelun aihe: onko se, että yritykset hyötyvät vapaaehtoisten koodinkehittäjien ilmaisesta työstä, asettanut FOSS- ja vertaistuotannon yleisemmin samaan riistoon johtavaan historialliseen kehitykseen, josta on esimerkkinä niin kutsutun jakamistalouden nousu (jossa lisääntyneen vapauden ja joustavuuden varjolla yksilöiden sosiaaliset oikeudet käytännössä poistetaan, koska Uber-kuskit ja muut ovat urakoitsijoita, joiden työolot ovat epävarmat, eivätkä työntekijöitä, jotka hyötyvät sosiaalisesta suojasta ja oikeuksista)? Tämä oli joka tapauksessa Kreissin ym. (2011) vertaistuotantoa koskevan kiihkeän kritiikin ydin, joka heidän mukaansa merkitsee askelta taaksepäin työntekijöiden oikeuksien kannalta. Selitämme tämän jakson loppuosassa, miksi kritiikki on vain osittain perusteltua, ja aloitamme vertaishankkeiden organisatorisesta rakenteesta. Sen jälkeen tarkastelemme prosessia, jossa vapaaehtoiseen osallistumiseen ja tehtävien itsevalintaan perustuva työsuhde on sulautunut kapitalistiseen talouteen.

4.2 Vertaistuotantoprojektien organisaatiorakenne

Itsehallinnan koukerot ovat olleet vertaistuotantoa koskevan tutkimuksen ensisijainen kohde (Arazy et al., 2019; Auray, 2005; Dafermos, 2012; O’Mahony & Ferraro, 2007; O’Neil, 2009, 2014; Pentzold, 2018). Esimerkiksi Wikipediaa on kuvattu eri tavoin ”anarkistiseksi” (Reagle, 2005), ”demokraattiseksi” (Descy, 2006), ”polysentriseksi” (Mindel et al., 2018) ja ”meritokraattiseksi” (Bruns, 2008). Sitä on kutsuttu myös ”eri hallintojärjestelmien hybridiksi” (Holloway et al., 2007), ”itsehallinnolliseksi instituutioksi” (Spek et al., 2006), ”kollektiivisen hallinnon” muodoksi (Aaltonen & Lanzara, 2015), ”adhokratiaksi” (Konieczny, 2010) ja ”eettis-modulaariseksi organisaatioksi” (O’Neil, 2015). Historiallisesta näkökulmasta vertaistuotantohankkeita voidaan verrata itseohjautuviin organisaatioihin, kuten osuuskuntiin ja kibbutseihin. Niiden selkeimmät edeltäjät ovat kuitenkin aiemmin ”vapaaehtoisiksi yhdistyksiksi” ja ”kollektivistisiksi organisaatioiksi” kutsuttuja organisaatioita. Perinteisten yhteiskunnallisten instituutioiden sekä kolonialismin ja imperialismin hylkääminen johti 1960-luvulla globaalissa pohjoisessa vastakulttuuristen ryhmien nousuun, jotka nimenomaisesti hylkäsivät sen, mitä Max Weber kutsui ”perinteisiksi” ja ”laillis-rationaalisiksi” auktoriteettimuodoiksi (Weber, 1947). Yhteiskuntatieteellinen kiinnostus kommuuneja ja osuuskuntia kohtaan lisääntyi vastaavasti. Kollektiivisten organisaatioiden toimintaa analysoi Rothschild-Whitt (1979), joka määritteli ne vaihtoehtoisiksi instituutioiksi, jotka ”itsetietoisesti hylkäävät rationaalibyrokratian normit” (s. 509). Kollektivistiset organisaatiot ovat ryhmiä, joissa päätöksistä tulee auktoriteetteja siinä määrin, että kaikilla jäsenillä on oikeus täyteen ja tasavertaiseen osallistumiseen. Organisaatioissa ei ole vakiintuneita järjestyssääntöjä, virallisia esityksiä ja tarkistuksia tai äänestyksiä, vaan ”konsensusprosessi, jossa kaikki jäsenet osallistuvat ongelmien kollektiiviseen muotoiluun ja päätöksistä neuvottelemiseen” (s. 511-512).

Kun 1960-luvulla alettiin pyrkiä osallistavampiin aktivismin ja politiikan muotoihin (Kaufman, 1969), tunnustettiin sääntöjen välttämättömyys kollektivistisissa ryhmissä, jotta vältettäisiin se, mitä feministiaktivisti Jo Freeman (1972) kutsui ”strukturoimattomuuden tyranniaksi”: nimenomaisten sääntöjen puuttuminen helpottaa epävirallisten klikkien valtaa, sillä ne manipuloivat viestintää (hyväksymällä toveriensa ilmoitukset ja jättämällä muiden ilmoitukset huomiotta tai väheksymällä niitä) ja päätöksiä (neuvottelemalla salaa). Tämän huolenaiheen mukaisesti — miten yhteistyö vapaaehtoisten kesken voidaan järjestää demokraattisesti — tutkijat ovat tutkineet sääntöjen laatimista itseorganisoituvissa vertaishankkeissa (Auray, 2005; O’Mahony & Ferraro, 2007; ks. myös Karp et al., samassa julkaisussa; Pentzold, samassa julkaisussa). Kirjoittajat, jotka ovat tutkineet Debianin (Coleman, 2012; O’Mahony & Ferraro, 2007; O’Neil, 2014) ja FreeBSD:n (Dafermos, 2012; Jørgensen, 2007) kaltaisten FOSS-yhteisöjen syntyä ja kehitystä, ovat keskittyneet ”seuraajuusongelmaan”, eli epävirallisen legitimiteettitavan kehitykseen, joka on järjestäytynyt karismaattisen perustajahahmon ympärille, virallisempaan ja demokraattisempaan muotoon.

Verkkokollektivistiset organisaatiot sisältävät tyypillisesti byrokraattisia mekanismeja, kuten arkistojen ylläpitämisen kaikista päätöksistä ja tarkat säännöt (O’Neil, 2009), jotka on nykyään yhä useammin virallistettu käytännesäännöiksi. Jotta byrokraattinen auktoriteettipohja saataisiin käyttöön yhteisömuodossa, jäsenten on suunniteltava demokraattisia mekanismeja, joilla tätä auktoriteettipohjaa voidaan rajoittaa (O’Mahony & Ferraro, 2007). Debianilla projektin johtajan valtaa on rajoitettu neljällä tavalla: johtajien on kuunneltava projektia, heillä on rajoitettu valta teknisissä asioissa, jäsenet voivat kutsua johtajat takaisin ja johtajien valtaa tasapainottaa teknisen komitean valta (ks. myös Zacchirolin haastattelu, samassa julkaisussa). Wikipedian toimittajista, jotka osoittavat halukkuutensa työskennellä yhteisen hyvän hyväksi, voi tulla ”ylläpitäjiä”, ”hallinnoijia” tai ”byrokraatteja”, ja he voivat siten käyttää eriasteista määräysvaltaa muihin osallistujiin nähden. Heidät voidaan korvata toisilla wikipedioitsijoilla: meritokratia sekä roolien ja henkilöiden erottaminen toisistaan ovat muita byrokraattisten järjestelmien keskeisiä piirteitä, toisin kuin karismaattinen ja perinteinen johtajuus (Weber, 1947). Erona perinteisiin byrokraattisiin järjestelmiin on se, että säännöt on tarkoitus tuottaa avoimesti ja demokraattisesti (O’Neil, 2009; Haider & Sundin, tämä teos). Wikipedia on siis sekä muodollinen byrokratia, jolla on jäsennelty sääntö- ja roolijärjestelmä, että ”neuvoa-antava byrokratia”, sillä päätökset tehdään ”konsensuksella, johon osallistuminen on yleistä ja tasavertaista, ja ajan mittaan huolehditaan keskinäisen ymmärryksen ja yhteisymmärryksen luomisesta” (Joyce, Pike, & Butler, 2013).

Yhteenvetona voidaan todeta, että vertaistuotannossa suojaa väärinkäytöksiltä tarjoaa yhteisö eikä niinkään valtion tukemat sopimukset, joten oikeussuojamenettelyt voivat olla epävakaita; siitä huolimatta Kreissin ja muiden (2011) arvio siitä, että vertaisorganisaatiot eivät tarjoa suojaa epäoikeudenmukaiselta vallankäytöltä, on virheellinen. On edelleen totta, että (esimerkiksi) GPL:n tarjoama oikeussuoja koskee työn tulosta, ei työntekijöitä itseään. Vertaisjärjestöt eivät ole oikeudellisesti vastuussa osallistujien hyvinvoinnista, joten ne eivät tarjoa samanlaista tukea kuin viralliset byrokratiat (O’Neil, 2015).

Miten nykyiset kollektivistiset organisaatiot sopivat laajempaan poliittiseen talouteen? Taulukossa 1.1 kartoitetaan nykyaikaisia työn kokoonpanoja niiden ulkoisen tai sisäisen logiikan mukaan (pystyakseli) ja sen mukaan, missä määrin työntekijät voivat hallita työtään (vaaka-akseli).

Organisaatiot, joissa työntekijät myyvät työvoimaansa palkkaa vastaan ja joissa päätöksenteko on rajallisella johdolla, sijoittuvat kvadranttiin A. Toisin kuin kapitalististen keskitettyjen yritysten työntekijöillä, itsenäisillä työntekijöillä, kuten kvadranttiin C kuuluvilla epävirallisilla kauppiasverkostoilla, on paljon suurempi liikkumavara sen suhteen, haluavatko he työskennellä tietyssä työssä. Kvadrantit B ja D käsittävät yhteisölliset työmuodot. Kotityön yhteisöllinen arvostus ja itsensä toteuttaminen ovat vähäisempiä kuin vapaaehtoisten/kollektiivisten yhdistysten osallistujien saama arvostus ja itsensä toteuttaminen, mutta ne ovat kuitenkin olemassa. Marxilainen feministitutkija Kylie Jarrett (2016) vertaa perinteisten kotiäitien affektiivista tai lisääntymistyötä ja digitaalisten alustojen avustajien tekemää palkatonta työtä toisiinsa. Mutta siinä missä D-kvadrantin työntekijät voivat valvoa tuotantoaan, B-kvadrantin työntekijät, jotka tekevät vapaasti kulutustyötä (tai sen vuorovaikutteisempia muunnelmia ”prosumption” ja ”co-creation”), joutuvat hyväksymään sen, että heidän panoksensa tuotekehitykseen tai verkostoituneeseen viestintään on riippuvainen ulkopuolisen viranomaisen hyväksynnästä tai paheksunnasta, eikä heillä ole mahdollisuutta hakea muutosta: tätä eroa ei ehkä tuoda riittävästi esiin Jarrettin (2016) muutoin mainiossa kirjassaan, jossa FOSS-työ ja esimerkiksi Facebookin käyttäjien työ rinnastetaan.

Taulukko 1.1 Typologia organisaation hallinnosta ja logiikasta

Lähde: O’Neil, M. (2015). Labour out of control. The political economy of capitalist and ethical organizations. Organization Studies, 36(12): 1627–1647. 2015 SAGE Publications.

Sen sijaan eettisten vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistohankkeiden ylläpitäjien on huolehdittava siitä, etteivät he suututa osallistujia, jotka saattavat paitsi äänestää jaloillaan ja poistua hankkeiden, myös käyttää kaikki tuotetut resurssit ja näin ollen monistaa ja ”haarukoida” hanketta toiseen suuntaan. Toimijat voivat siirtyä kvadrantista toiseen: harrastajat voivat menestyä ja kasvaa suuriksi keskitetyiksi yrityksiksi (D=>C=>A), kuten tietokoneiden käyttöjärjestelmien tai hakukoneiden kehittäjät. Kotimainen työvoima voidaan ulkoistaa (D=>A/C); yritykset voivat yrittää tarttua kuluttajien (B=>A) tai kollektivististen organisaatioiden (D=>A) energiaan ja luovuuteen edistääkseen innovointia ja alentaakseen kustannuksia.

4.3 Kuinka kapitalismi valtaa vertaistuotantoa: Case vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistot

Varhaisissa kriittisissä tulkinnoissa kalifornialaisesta internetkulttuurista (Barbrook & Cameron, 1996), verkkoyhteisöistä (Terranova, 2000) ja tietokonehakkeroinnista (Wark, 2004) pidettiin itsestään selvänä, että kapitalistiset intressit pyrkivät kaappaamaan autonomisen verkkotyön, vaikka nämä kuvaukset kirjoitettiin pääasiassa silloin, kun tämä aluevaltaus oli mielenkiintoinen uutuus eikä niinkään keskeinen osa IT-yritysten liiketoimintamallia, kuten nykyään. Mutta miten vertaistuottajayhteisöjen integroituminen yritysten ”ekosysteemeihin” tapahtui?

Boltanski ja Chiapello (2005) väittivät jo vuonna 1999 julkaistussa kirjassaan ”kapitalismin uudesta hengestä”, että kapitalismi käyttää kritiikkiä nuorentaakseen itseään ja integroimalla 1960-luvun vastakulttuurin kritiikin perinteitä, tylsyyttä ja hierarkiaa kohtaan. Tämä auttoi oikeuttamaan pääoman vapauttamisen, hyvinvointivaltion vastaisen ideologian käyttöönoton, valtion heikentämisen ja järjestäytyneen työn murentamisen korostamalla henkilökohtaista vapautumista riistoa lievittävän sosiaalisen emansipaation sijaan. Näihin oivalluksiin Fisher (2010) lisäsi teknologisen diskurssin legitimoivan funktion, jossa hakkerit ovat keskeinen tuotantovoima. Vastaavasti Barronille (2013) FOSS on esimerkki ”kapitalismin uuden hengen” erityisen puhtaasta muodosta: postfordistisesta kasautumisjärjestelmästä, joka on järjestetty lean-yritysten ympärille, jotka toimivat verkostoina, joissa on lukuisia osallistujia, jotka organisoivat työn tiimeinä tai projekteina, jotka pyrkivät asiakastyytyväisyyteen ja jotka johtajiensa näkemyksen ansiosta mobilisoivat yleisesti työntekijät.

Artikkelissa, jossa selvitetään yksityiskohtaisesti, miten yritykset ja poliittiset toimijat omaksuvat, muokkaavat ja käyttävät uudelleen hakkerikäytäntöjä ja -innovaatioita, Delfanti ja Söderberg (2018) toistavat käsityksen, jonka mukaan omaksutut kritiikit toimivat kapitalismin legitimoimiseksi, ja esittävät, että hakkerointia itsessään hakkeroidaan, sillä ”ajatuksesta, että puuhastelu tarjoaa keinon kumota valtaapitävien agendat, on tullut nykykapitalismin perustavanlaatuinen myytti” (s. 461). Uudelleenkäyttöönoton lisäksi tekniset innovaatiot, kuten modulaarinen tuotanto ja hajautetut mesh-verkot ja hakujärjestelmät, ovat nyt ”integroituneet kapitalismin materiaaliseen infrastruktuuriin” (s. 476), ja niihin liittyy epäluottamus vakiintuneita toimijoita kohtaan eli ”häiriötekijät”.

Christopher Keltyn (2008) vaikutusvaltainen määritelmä FOSS-hankkeista ”rekursiivisina” on avainasemassa, kun halutaan ymmärtää, miten yksityistämistä vastustavana voimana pidetty hanke on integroitu hallitseviin pääomapiireihin. Hakkereiden poliittiset näkemykset eroavat toisistaan suuresti, mutta he kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että omistusoikeudelliset ohjelmistot ja immateriaalioikeudet sekä valvonta ja sensuuri on torjuttava. Tämä johtuu siitä, että tällainen vastustus muodostaa tekno-oikeudelliset edellytykset sille, että hakkeriyleisö voi olla olemassa sellaisenaan: ”Rekursiivisella politiikalla” pyritään vahvistamaan ja kasvattamaan tämän yleisön selviytymisen aineellisia edellytyksiä. Sen sijaan feminismin ja työntekijöiden oikeuksien kaltaiset kysymykset eivät ole ”rekursiivisia” siinä mielessä, että hakkerit ”kokevat ne irrallisiksi siitä, mikä heille todella merkitsee eniten, eli tietokoneet ja internetin vapaus” (Delfanti & Söderberg, 2018, s. 463). Tämä oli avain FOSS:n häiritsevän potentiaalin taltuttamiseen: yritysten oli vain hyväksyttävä hakkerien keskeinen vaatimus (koodin saatavuuden tarjoaminen ”avointen” lisenssien avulla), jotta osallistujat voisivat jatkossakin auttaa ympäristöjään kukoistamaan. Itsensä toteuttamisen eettinen logiikka ja keskittyminen tekniseen huippuosaamiseen tekivät loput, sillä ne saivat projektit hyväksymään minkä tahansa pätevän panoksen (riippumatta siitä, onko se peräisin kaupallisesta vai yhteisöllisestä ympäristöstä) ja välttämään keskustelua toimeentuloon liittyvistä kysymyksistä (”kenellä on varaa osallistua?”), sillä tällaiset keskustelut vaikeuttavat käsitystä, jonka mukaan panokset arvioidaan yksinomaan ansioiden perusteella.

Integroidussa yritys-hankkeen talousmallissa nousee esiin kysymys hankkeiden kestävyydestä. Kuten Nadia Eghbal totesi Roads and Bridges -raportissaan: ”digitaaliseen infrastruktuuriin liittyy pohjimmiltaan vapaamatkustajaongelma” (2016, s. 106). Tämä jännite oli havaittu FOSS-kehityksen alusta lähtien, jolloin yritysten kuvattiin keräävän satoa vapaaehtoisten kehittäjien altruismista (Haruvy et al., 2003), mikä johti altruististen yksilöiden ja itsekkäiden yritysten väliseen suhteeseen (Bonaccorsi & Rossi, 2004). Se, että yritykset hyötyvät vapaaehtoisten ilmaisesta työvoimasta, asettaa FOSS:n ja vertaistuotannon yleisemmin samaan riistoon tähtäävään historialliseen kehitykseen, josta kotityö on esimerkkinä. Tähän suuntaan siirtyy Kylie Jarrett (2016, 2019), joka aiempien feminististen kritiikkien (Dalla Costa & James, 1972) mukaisesti väittää, että palkaton kotityö on ratkaisevan tärkeää kapitalistisen tuotannon ja uusintamisen kannalta. Tuotanto- ja lisääntymistyön välinen kahtiajako tekee olennaiset työn muodot näkymättömiksi.

Lund ja Zukerfeld (2020) esittävät, että heidän mukaansa ”suljetusta mallista” saatava voitto pyrkii nostamaan tuotosten hintaa, kun taas ”avoimuusmallista” saatava voitto pyrkii laskemaan panosten hintaa mahdollisimman paljon. Tekijänoikeuksiin perustuvissa tuotantoprosesseissa hyödynnetään työaikana tapahtuvaa tuottavaa toimintaa, kun taas ”avoimuudesta saatava voitto perustuu suuremmassa määrin vapaa-aikana tapahtuvan tuottavan toiminnan hyödyntämiseen” (Lund & Zukerfeld, 2020, s. 23). Näille kirjoittajille FOSS-tietokannan omaksuminen yrityksissä on osa nousevaa ”avoimuusideologiaa”, joka edustaa siirtymistä ”voittoa suljetuista tiloista” -mallista (joka perustuu yksilöiden, omaisuuden ja poissulkemisen retoriikkaan) ”voittoa avoimuudesta” -malliin, jossa ylistetään yhteisöjen, osallisuuden ja vapauden hyveitä: ohjelmistojen vertaistuotanto avasi tien sille, että kaupalliset intressit voivat kaapata vapaan työn kokonaan. Tätä helpotti algoritmien käyttöönotto, jonka avulla sosiaalisen median alustat voivat poimia arvokasta käyttäytymistietoa osallistujien ”digitaalisesta työstä” eli työstä, jota ei pidetä työnä (Frayssé & O’Neil, 2015). Konkreettinen esimerkki prosessista, jossa yhteisvauraus muuttuu hyödykkeeksi, voidaan nähdä Schöpfin (2015) ”sohvan tuotteistamiseksi” kutsuman prosessin kautta: yhteisöpainotteinen Couchsurfing-alusta, joka mahdollisti yksityisten kotitalouksien muuttamisen jaettaviksi yhteiskäyttöön, houkutteli pääomasijoittajilta rahoitusta vuonna 2011 ja alkoi sittemmin kerätä ja myydä tietoja käyttäjiensä toiminnasta.

Tästä pääsemmekin takaisin Kreissin ym. (2011) esittämään kritiikkiin: vertaistuotanto on lopulta pelkkää ultrahyödyntämistä. Käsitystä siitä, että palkattomia osallistujia välttämättä aina käytetään hyväksi, olisi kuitenkin arvioitava uudelleen. Red Hatin Fedora-projektissa yhdistetään palkattua ja vapaaehtoista työvoimaa, ja sen liiketoimintamalli on mahdollinen vain siksi, että tuotteita luodaan paljon halvemmalla kuin täysin palkatun työvoiman avulla. Onko tämä hyväksikäyttöä? Red Hatin kaltaiset yritykset eivät ryövää FOSS-koodia, joka on kaikkien saatavilla. Benjamin J. Birkinbine (2020) esittää ”sisällyttämisen” käsitettä ”sulkemisen” sijaan, jolla tarkoitetaan yleensä sitä, että yhteiseen resurssiin kohdistetaan suurempi poissuljettavuus. Sen sijaan ”yritykset ovat kehittäneet ainutlaatuisia tapoja muuttaa yhteisöpohjaisen vertaistuotannon tuotteet ja prosessit kaupallisiksi tarjouksiksi asettamatta rajoituksia” (Birkinbine, 2020, s. 24) yhteisön pääsylle yhteisiin resursseihinsa. Kuten Sébastien Broca (2013) huomauttaa, tämä on aivan erilainen kuin proletaarien tilanne, jotka ovat riistäneet työnsä hedelmät. Täällä vaihto näyttää olevan molemminpuolisesti kannattavaa, vaikka vaihdettavat hyödykkeet — taloudelliset voitot yrityksille, itsensä toteuttaminen kehittäjille — ovat erilaisia. Voidaan jopa väittää, että Red Hat luo ympäristön, jossa kehittäjät voivat leikkiä intohimoisesti (Lessig, 2008).

Vertaistuotantohankkeet syntyvät niin sanotulla harrastusalueella, jolle on ominaista kaksi toisiinsa liittyvää piirrettä: toisin kuin palkkatyössä, aktiiviset käyttäjät — eivät vain toimitusjohtajat ja johtajat — voivat ottaa konkreettista strategista ja operatiivista määräysvaltaa hankkeissa, mutta nämä hankkeet eivät anna osallistujille mahdollisuutta ansaita elantoa vapaaehtoistyöstä. Poikkeuksen tähän sääntöön muodostavat tietenkin FOSS-projektit, joissa kehittäjien katsottiin joko pystyvän muuttamaan yhteisöissä hankitun kulttuurisen pääoman taloudelliseksi pääomaksi työsuhteen muodossa (Lerner & Tirole, 2002) tai — kun yritykset ovat ottaneet FOSS-ohjelmistot käyttöön — heidät on yksinkertaisesti palkattu tuottamaan vapaaehtoisten ohella yrityskohtaisia vapaita ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoja. Se, että yritykset maksavat FOSS-hankkeiden kehittäjien palkkoja, todettiin alun perin huomattavaksi (González-Barahona & Robles, 2013; Mansell & Berdou, 2010; Riehle et al., 2014), kun taas FOSS:n integroitumista hallitseviin teollisuuspiireihin tukkuhintaan, osittain palkkatyön kautta, pidetään nykyään täydellisenä (Eghbal, 2016; O’Neil et al., 2020a, 2020b).

Tämän kollektiivisen kehityksen hybridius (osa ihmisistä on palkattuja, osa vapaaehtoisia) on synnyttänyt uusia institutionaalisia muotoja. Organisaatiodynamiikkaa koskevat tutkimukset viittaavat siihen, että yritykset ja FOSS-hankkeet organisoituvat erilaisten institutionaalisten periaatteiden (tai ”logiikoiden”) ympärille: kaupalliset logiikat yrityksille, yhteisölliset logiikat hankkeille (O’Neil et al., 2020a). Jotta nämä organisaatiot voisivat tehdä yhteistyötä, tarvitaan diskursiivista legitimointia ja konkreettisia käytännön järjestelyjä. Debian-projektiin osallistujille tehdyssä verkkokyselyssä ja Debian-kehittäjien haastatteluissa havaittiin, että lisensseihin keskittyvän, 2000-luvun alusta lähtien voimassa olleen legitimoinnin ensimmäisen vaiheen tavoitteena oli poistaa ero yrityksissä ja projekteissa tehtävän työn välillä. Sitä vastoin palkkatyöhön keskittyvä legitimoinnin toinen vaihe esitti ajatuksen, että kehittäjille pitäisi maksaa palkkaa Debianissa tehdystä työstä. Toinen havainto oli, että yritykset pyrkivät yhä useammin konfiguroimaan ohjelmistoja keräämään analytiikkaa tilastojen muodossa siitä, mitä painikkeita käyttäjät painavat ja mitä tuoteominaisuuksia käytetään, mikä saattaa rikkoa FOSS:n yksityisyydensuojan periaatteita ja luoda pohjan tuleville konflikteille ja haarautumisille (O’Neil et al., 2020a).

Yrityksen ja projektin välisen integroidun koodinkehitysekosysteemin yleistyminen johtuu osittain GitHub-tietovaraston käytön yleistymisestä, vaikka jotkut projektit ovat aina olleet haluttomia käyttämään GitHubia sen omistusoikeudellisen aseman vuoksi. Tämä integroituminen näkyy tietotekniikkajättien liiketoimintakäytännöissä ja loppukäyttäjäyritysten – ei pelkästään tietotekniikkayritysten – lisääntyvässä taipumuksessa perustaa avoimen lähdekoodin toimistoja (Open Source Offices, OSPO), jotka toimivat avoimen lähdekoodin puolestapuhujina yrityksessä ja yrityksen yhteyshenkilöinä koodia tuottaviin avoimen lähdekoodin ”yhteisöihin” (O’Neil et al., 2020c).

5. The Handbook of Peer Production tavoittelee inklusiivisuutta ja poliittisuutta

Kuten kaikki muutkin arvokkaat akateemiset käsikirjat, tämäkin teos pyrkii kartoittamaan tietyn toiminta-alueen tutkimuksen nykytilaa, kartoittamaan alkuperää, ilmenemismuotoja, saavutuksia ja ristiriitoja sekä kokoamaan yhteen asiantuntevia ja intohimoisia kirjoittajia. Lisäksi lähestymistapamme on tarkoituksellisesti osallistava ja poliittinen.

Kun sanomme, että toivomme tämän käsikirjan olevan ”osallistava”, tarkoitamme, että yhteisöllisyyteen perustuva ja vertaistuotantoon suuntautunut lähestymistapa kaikenlaisten tietohyödykkeiden tuottamiseen ja levittämiseen, joka poikkeaa olennaisesti individualistisista malleista, kaikkien kilpailusta kaikkia vastaan, tapahtuu aikakaudella, jolloin käytössä on lukemattomia kollektiivisen digitaalisen työn organisoinnin ja hyödyntämisen muotoja. Tämän vuoksi on tarpeen määritellä tämän vaihtoehtoisen yhteistyö- ja hallintomallin keskeiset elementit, kuten yhteistyö ja luottamus, tuotannon avoimuus, kollektiivinen demokraattinen päätöksenteko ja vastaavat. Mielestämme on kuitenkin myös järkevää kartoittaa aloja, joilla joitakin, joskaan ei ehkä kaikkia, näistä periaatteista on omaksuttu. Vertaistuotannon tekeminen ”osallistavaksi” tarkoittaa siis sitä, että verkko heitetään laajemmalle ja siihen sisällytetään kattava valikoima samankaltaisia pyrkimyksiä. Näin ollen käsikirjassa seurataan vertaistuotannon vastakaikua useilla eri aloilla ja monista eri näkökulmista.

Kun sanomme, että käsikirja on ”poliittinen”, tarkoitamme, että luvuissa tutkitaan ja löydetään uusia mahdollisuuksia poliittiseen toimintaan ajattelemalla uudelleen sellaisia käsitteitä kuin joukkoistaminen, tekeminen, urbaanit yhteisöt ja kumppanivaltio tai käsitteellistämällä autonomisen tuotannon ristiriitoja. Joskin eri muodoissaan, kaikkia lukuja yhdistää huoli siitä, miten vertaistuotanto kietoutuu poliittisiin kysymyksiin, kuten hierarkkiseen valtaan, kapitalismiin, sukupuoleen ja rotuun. Kehystämällä vertaistuotantoa ”poliittiseksi” tämä käsikirja tarjoaa mahdollisuuden tutkia kriittisesti oletuksia ja ristiriitoja, joihin yhteisöpohjainen ja -suuntautunut vertaistuotanto perustuu, sekä ristiriitoja, jotka sitä elävöittävät; lisäksi se pyrkii siirtymään kritiikin ohi kohti praksista.

The Handbook of Peer Production on jaettu kuuteen osaan. Osa I on lyhin, sillä se koostuu tästä luvusta, jossa me (toimittajat Mathieu O’Neil, Sophie Toupin ja Christian Pentzold) esittelemme tilanteen. Osassa II (luvut 2-6) hahmotellaan keskeiset käsitteet, jotka auttavat ymmärtämään vertaistuotantoa: Vasilis Kostakis palaa kuuluisaan Michel Bauwensin artikkeliin ja määrittelee vertaistuotantohankkeiden ja -ekosysteemien keskeiset elementit eli kieliopin. Benjamin J. Birkinbine määrittelee vertaistuotannon poliittisen talouden, Christian Pentzold hahmottelee vertaistuotannon sosiaalisia normeja ja sääntöjä ja Michael Stevenson käsittelee vertaistuotannon kulttuureja. Päätämme tämän osan tämän teoksen ainoaan uusintapainokseen, Yochai Benklerin ja Helen Nissenbaumin vuonna 2006 julkaistuun artikkeliin Yhteisvaurausperustaisesta vertaistuotannosta ja hyveestä.

III osassa (luvut 7-11) määritellään vertaistuotannon edellytykset: George Dafermos määrittelee vertaistuotannon profeetat ja puolestapuhujat ja Margie Borschke tutkii hyveellisyyttä, tehokkuutta ja jakamistaloutta. Seuraavaksi Mélanie Dulong de Rosnay analysoi avoimuutta ja lisensointia, ja Sebastian Spaeth ja Sven Niederhöfer keskittyvät käyttäjien motivaatioon vertaistuotannossa. Päätämme tämän osan hankkeiden hallinnan ja laajuuden välistä suhdetta käsittelevään analyysiin Governing for Growth in Scope: Cultivating a Dynamic Understanding of How Peer Production Collectives Evolve, jonka ovat kirjoittaneet Rebecca Karp, Amisha Miller ja Siobhán O’Mahony.

Osassa IV (luvut 12-20) esitellään vertaistuotantokäytäntöjä, kuten Stéphane Couturen kirjoittama Free and Open Source Software, Jutta Haiderin ja Olof Sundinin kirjoittama Wikipedia & Wikis, Collective Cartography: Drones, Countermapping, and Technological Power, jonka on kirjoittanut Adam Fish, ja Peer Learning, jonka ovat kirjoittaneet Panayotis Antoniadis ja Alekos Pantazis. Morgan Meyer analysoi Biohackingia, Yana Boeva ja Peter Troxler esittelevät Makersia ja Pablo Velasco Gonzáles ja Nate Tkacz arvioivat kriittisesti Blockchainia eli vertaistuotantoa ilman takuita. Lopuksi Gwen Shaffer jäljittää yhteisön langattomien verkkojen historiaa ja Nicholas Anastasopoulos Commoning the Urban.

Osassa V (luvut 21-27) kartoitetaan alueita, joilla vertaistuotannon käytännöt ja hankkeet joutuvat konfliktiin sisäisten ja ulkoisten valtarakenteiden kanssa. Mathieu O’Neil ja Sébastien Broca käsittelevät vertaistuotantoa ja sosiaalista muutosta ja Stefania Milan vertaistuotantoa ja kollektiivista toimintaa. Sophie Toupin käsittelee feminististä vertaistuotantoa ja Maitrayee Deka postkoloniaalista vertaistuotantoa. Francesca Musiani arvioi vertaissuunnittelun puutteita, kun taas Kat Braybrooke ja Adrian Smith tutkivat Makerspaces- ja vertaistuotantoa: Mahdollisuuksien, jännitteiden, jälkiautomaation vai vapautumisen tilat? Päätämme tämän osion Alex Pazaitisin ja Wolfgang Drechslerin vertaistuotanto ja valtioteoria -tekstiin Envisioning a Cooperative Partner State.

Luettuaan tämän luettelon kirjoittajista ja luvuista luotamme siihen, että lukijamme ovat kanssamme samaa mieltä siitä, että vertaistuotannon käsikirja on onnistunut ottamaan huomioon vertaistuotannon historian, pyrkimysten, teorioiden ja ristiriitojen monimuotoisuuden. Mutta kun käsitellään tätä aihetta, jonka keskiössä ovat tee-se-itse-arvot, kuten yksilön voimaantuminen, yhteistyö tasavertaisten kesken sekä sitoutuminen ja osallistuminen, tämä ei riitä. Olisi mahdotonta kirjoittaa kattavaa teosta vertaistuotannosta ja olla vaikuttamatta siihen jollakin tavalla. Meidän on mentävä pidemmälle ja yhdistettävä vertaistuotanto edistykselliseen yhteiskunnalliseen ohjelmaan.

VI osassa (luvut 28-30) määritelläänkin muunnokset, jotka edistävät vertaistuotantoa. Making a Case for Peer Production -artikkelissa esitellään haastatteluja, joissa haastateltavina ovat Peter Bloom (Rhizomatica), Mariam Mecky (HarassMap), Ory Okolloh (Ushahidi), Abraham Taherivand (Wikimedia) ja Stefano Zacchiroli (Debian). Artikkelissa What’s Next? Peer Production Studies? hahmottelemme (toimittajat Mathieu O’Neil, Sophie Toupin ja Christian Pentzold) lupaavia uusia tutkimusvaihtoehtoja, jotka koskevat vertaistuotannon vaikutusta tuotannon tehokkuuteen ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Pohdimme myös sitä, sopiiko käsikirja ”vertaistuotannon tutkimuksen” alaan, mikä välttämättä edellyttää lyhyttä keskustelua akateemisen julkaisemisen poliittisesta taloudesta. Viimeisessä luvussa Be Your Own Peer! Principles and Policies for the Commons sijoitetaan vertaistuotannon osallistavat ja demokraattiset ominaisuudet laajempaan kontekstiin nykyisten poliittisten, terveydellisten ja ekologisten kriisien yhteydessä ja hahmottelee strategisia periaatteita ja poliittisia ehdotuksia, joilla pyritään lisäämään kestävyyttä ja oikeudenmukaisuutta.

Ensimmäisen vertaistuotannon käsikirjan laatiminen on ollut etuoikeus. Toivomme, että siitä on hyötyä.

Alaviitteet

1. Yhteisöpohjaisen vertaistuotannon syntyminen 1990-luvun lopulla on seurausta päällekkäisistä historiallisista, sosiaalisista, taloudellisista ja teknologisista tekijöistä, joita ovat muun muassa seuraavat:
   
   (a) Elinor Ostromin määrittelemä yhteisten resurssien perinteinen itsehallinta. Suurin osa Ostromin työstä koski rajallisia luonnonvaroja (kuten joen kalakantoja), joita paikallinen yhteisö hallinnoi. Tällaiset kilpailevat resurssit herättävät kysymyksiä, jotka liittyvät niiden pitkäaikaiseen säilyttämiseen; sen sijaan digitaaliset yhteisöt herättävät kysymyksiä, jotka liittyvät niiden tuottamiseen ja rikastuttamiseen (Coriat, 2011);
   
   b) käsitys, jonka mukaan tiedon jakaminen vapaasti, universalismin, epäitsekkyyden, organisoidun skeptisyyden ja kommunismin (myöhemmin muutettu kommunalismiksi) ohella ovat tieteen perustana: ”Tieteellisen eetoksen kommunismi”, kirjoitti Robert Merton, ‘on ristiriidassa sen kanssa, että teknologia määritellään ’yksityisomaisuudeksi’ kapitalistisessa taloudessa” (1942: 275);
   
   (c) vertaisarvioinnin periaate, jonka mukaan oikeellisuus tulee todennäköisemmin esiin, jos väite tai elegantti ratkaisu tekniseen ongelmaan (eli ”hakkerointi”) alistetaan saman pätevyyden omaavien kollegojen yhteisön tarkasteluun;
   
   (d) ainutlaatuisen ristiriitainen historiallinen hetki, jolloin Internet luotiin (1960-luvun loppu): Kylmän sodan aikainen uhka kahden supervallan välisestä ydinkonfliktista johti siihen, että Yhdysvaltain armeija pyysi hajautettua verkkoa, jossa digitaaliset paketit voisivat itsenäisesti kiertää tuhoutuneita solmuja, joten tiedustelu ja valvonta sijaitsivat reuna-alueilla, joissa paketit puretaan ja kootaan uudelleen, eikä keskitetyssä keskuksessa kuten perinteisessä puhelinkeskuksessa (Baran, 1964); Tämä oli myös vastakulttuurin huippuaikaa, jolloin se suhtautui epäluuloisesti perinteisiin auktoriteetteihin ja painotti henkilökohtaista vapautumista. Tämä usko kehittyi myöhemmin erilaisiksi haaroiksi, joista yksi oli ajatus, että henkilökohtaiset tietokoneet edustivat keinoja vapaan viestinnän ja uudenlaisten virtuaaliyhteisöjen luomiseen (Turner, 2006). Internetin tekniset protokollat perustettiin Internet Engineering Task Forcen kaltaisissa organisaatioissa; IETF:n ”hakkerit” olivat vastakulttuurin vaikutteita saaneita tietokoneinsinöörejä ja opiskelijoita, jotka vastustivat hierarkiaa. IETF otti käyttöön ei-autoritaarisen menetelmän, jolla ehdotettiin parannuksia Internet-protokolliin: RFC:t (request for comments) julkaistiin sähköisesti, joten innovaatiot eivät perustuneet auktoriteettien määräämiseen vaan vertaisyhteisöön vetoamiseen (O’Neil, 2009). IETF:n perustamisajatus oli, että auktoriteetin oikeutettu perusta oli itsenäinen tekninen huippuosaaminen: ”Hylkäämme kuninkaat, presidentit ja äänestykset. Uskomme karkeaan konsensukseen ja toimivaan koodiin”, sanoi Internetin pioneeri David Clark (Hoffman & Harris, 2009);
   
   (e) UNIX-tietokonejärjestelmä, jonka pohjalta Minix ja myöhemmin Linux mallinnettiin, on modulaarinen, mikä tarkoittaa, että kunhan yhteisiä protokollia noudatetaan, uusia komponentteja voidaan lisätä itsenäisesti; yleisemmällä tasolla Internet ja Web ovat klassisia esimerkkejä ”kombinatorisesta inno-vaatiosta” (Varian, 2010);
   
   (f) Henkilökohtaisten tietokoneiden yleistyminen kulutustavaroiksi ja sen myötä lisääntyneet omistusoikeudet ohjelmistojen ympärillä 1980-luvulla saivat MIT:n tietojenkäsittelytieteilijän Richard Stallmanin julistamaan, että hän ”kokoaisi riittävän määrän vapaita ohjelmistoja, jotta voisin tulla toimeen ilman mitään ohjelmistoja, jotka eivät ole vapaita” (Stallman, 1985), ja perustamaan GNU-käyttöjärjestelmän, General Public License -lisenssin eli ”copyleftin” ja Free Software Foundationin. Vaikka Stallmanin jatkuva puolustaminen oikeuden puolesta päästä vapaasti käsiksi koodiin ja muokata sitä parantaakseen sitä on osoittautunut inspiraatioksi monille, hän osoitti vuonna 2019 valitettavasti valitettavaa tunteettomuutta seksismiä kohtaan (Musil, 2019);
   
   (g) Internetin yleistyminen 1990-luvun alussa helpotti tietokonekoodin nopeaa maailmanlaajuista levittämistä (postitse lähetettävien levykkeiden vaihtamisen sijasta), mikä johti Linuxin ja 2000-luvulla kirjoitettavan Internetin (”Web 2.0”), kuten wikien, verkkopäiväkirjojen ja sosiaalisten verkostojen, syntyyn.

2. https://guifi.net/

3. https://berlin.freifunk.net/

4. https://briarproject.org/

5. www.memoryoftheworld.org/

6. https://libgen.is/

7. https://monoskop.org/Monoskop

8. https://preciousplastic.com/

   
   

Lähteet

Aaltonen, A., & Lanzara, G. F. (2015). Building governance capability in online social production: Insights from Wikipedia. Organization Studies, 36(12), 1649–1673.

Alderman, J. (2001). Sonic boom: Napster, mp3, and the new pioneers of music. New York, NY: Basic Books.

Arazy, O., Lifshitz‐Assaf, H., & Balila, A. (2019). Neither a bazaar nor a cathedral: The interplay between structure and agency in Wikipedia’s role system. Journal of the Association for Information Science and Technology, 70(1), 3–15.

Auray, N. (2005). Le sens du juste dans un noyau d’experts: Debian et le puritanisme civique. In B. Conein, F. Massit‐Folléa, & S. Proulx (Eds), Internet, une utopie limitée: Nouvelles régulations, nouvelles solidarités (pp. 71–94). Laval, QC: Presses de l’Université Laval.

Baran, P. (1964). On distributed communication. Santa Monica, CA: Rand.

Barbrook, R., & Cameron, A. (1996). The Californian ideology. Science as Culture, 6(1), 44–72.

Barron, A. (2013). Free software production as critical social practice. Economy and Society, 42(4), 597–625.

Bastani, A. (2018). Fully automated luxury communism: A manifesto. New York, NY: Verso.

Bauwens, M., Kostakis, V., & Pazaitis, A. (2019). Peer to peer: The commons manifesto. London: University of Westminster Press.

Benjamin, R. (2019). Race after technology: Abolitionist tools for the new Jim Code. Cambridge: Polity.

Benkler, Y. (2002). Coase’s penguin, or, Linux and “The nature of the firm.” The Yale Law Journal, 112(3), 369–446. kts. https://kapitaali.com/yochai-benkler-coasen-pingviini-eli-linux-ja-yrityksen-luonne/

Benkler, Y. (2006). The wealth of networks: How social production transforms markets and freedom. New Haven, CT: Yale University Press.

Birkinbine, B. (2020). Incorporating the digital commons. Corporate involvement in free and open source software. London: University of Westminster Press.

Bollier, D., & Helfrich, S. (2019). Free, fair, and alive: The insurgent power of the commons. Gabriola Island, BC: New Society.

Boltanski, L., Chiapello, E., & Elliott, G. (trans.) (2005). The new spirit of capitalism. London: Verso.

Bonaccorsi, A., & Rossi, C. (2004). Altruistic individuals, selfish firms? The structure of motivation in open source software. First Monday 9 (1). https://doi.org/10.5210/fm.v9i1.1113

Bowker, G., Baker, K., Millerand, F., & Ribes, D. (2010). Toward information infrastructure studies: Ways of knowing in a networked environment. teoksessa J. Hunsinger et al. (Eds.), International handbook of internet research (pp. 97–117). Dordrecht: Springer.

Broca, S. (2013). Utopie du logiciel libre: du bricolage informatique à la réinvention sociale. Lyon: Le passager clandestin.

Burrell, J. (2012). Invisible users: Youth in the Internet cafés of urban Ghana (Acting with technology). Cambridge, MA: MIT Press.

Bruns, A. (2008). Blogs, Wikipedia, Second Life, and beyond: From production to produsage. New York, NY: Peter Lang.

Cohen, J. (2019). Between truth and power: The legal constructions of informational capitalism. New York, NY: Oxford University Press.

Coleman, E. (2012). Coding freedom: The ethics and aesthetics of hacking. Princeton, NJ: Princeton University Press.

Coriat, B. (2011). From Natural‐Resource Commons to Knowledge Commons: Common Traits and Differences, LEM Papers Series 2011/16, Laboratory of Economics and Management (LEM), Sant’ Anna School of Advanced Studies, Pisa, Italy.

Dafermos, G. (2012). Authority in peer production: The emergence of governance in the FreeBSD project. Journal of Peer Production, 1, 1–22. Noudettu http://peerproduction.net/issues/issue-1/peer-reviewed-papers/

Dalla Costa, M., & James, S. (1972). The power of women and the subversion of the community. Bristol: Falling Wall Press.

De Angelis, M., & Harvie, D. (2014). The commons. Teoksessa M. Parker, G. Cheney, V. Fournier, & C. Land (Eds.), The Routledge companion to alternative organizations (pp. 280–294). Abingdon: Routledge.

Delfanti, A., & Söderberg, J. (2018). Repurposing the hacker: Three cycles of recuperation in the evolution of hacking and capitalism. Ephemera, 18(3), 457–476.

Descy, D. (2006). The wiki: True web democracy, TechTrends, 50(1), 4–5.

Eghbal, N. (2016). Roads and bridges: The unseen labor behind our digital infrastructure. New York, NY: Ford Foundation.

Euler, J. (2016). Commons‐creating society: On the radical German commons discourse. Review of Radical Political Economics, 48(1), 93–110.

Fisher, E. (2010). Contemporary technology discourse and the legitimation of capitalism. European Journal of Social Theory, 13, 229–252.

Frayssé, O., & O’Neil, M. (2015). Hacked in the USA: Prosumption in the digital age. In M. Frayssé & M. O’Neil (Eds.), Digital labour and prosumer capitalism (pp. 1–20). Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Freeman, J. (1972). The tyranny of structurelessness. The Second Wave. Noudettu http://struggle.ws/hist_texts/structurelessness.html

González‐Barahona, J. M., & Robles, G. (2013). Trends in free, libre, open source software communities: From volunteers to companies. Information Technology, 55(5), 179–180.

Haruvy, E., Prasad, A., & Sethi, S. P. (2003). Harvesting altruism in open‐source software development. Journal of Optimization Theory and Applications, 118, 381–416.

Hoffman, P., & S. Harris. (2009). The Tao of the IETF: a novice’s guide to the Internet Engineering Task Force, RFC 4677, 30 November 2009. Noudettu www.ietf.org/tao.html

Holloway, T., Bozicevic, M., & Börner, K. (2007). Analyzing and visualizing the semantic coverage of Wikipedia and its authors. Complexity, 12(3), 30–40.

James, C. L. R. ([1938]1989). The Black Jacobins: Toussaint l’Ouverture and the San Domingo revolution. New York: Vintage.

Jarrett, K. (2016). Feminism, labour and digital media: The digital housewife. New York: Routledge.

Jarrett, K. (2019). Through the reproductive lens: Labour and struggle at the intersection of culture and economy. Teoksessa D. Chandler & C. Fuchs (toim.), Digital objects digital subjects: Interdisciplinary perspectives on capitalism, labour and politics in the age of big data (pp. 103–116). London: University of Westminster Press.

Jasanoff, S., & Kim, S. (Eds.). (2016). Dreamscapes of modernity: Sociotechnical imaginaries and the fabrication of power. Chicago: University of Chicago Press.

Jørgensen, N. (2007). Developer autonomy in the FreeBSD Open Source project. Journal of Management & Governance, 11(2), 119–128.

Joyce, E. J., Pike, C., & Butler, B. S. (2013). Rules and roles vs. consensus: Self‐governed deliberative mass collaboration bureaucracies. American Behavioral Scientist, 57, 576–594.

Kaufman, A. S. (1969). Human nature and participatory democracy: Ten years later. Teoksessa W. E. Connolly (toim.), The bias of pluralism (pp. 178–200). New York, NY: Atherton Press.

Kelty, C. M. (2008). Two bits: The cultural significance of free software. Durham, NC: Duke University Press.

Konieczny, P. (2010). Adhocratic governance in the Internet age: A case of Wikipedia, Journal of Information Technology & Politics, 7(4), 263–283.

Kreiss D., Finn, M., & Turner, F. (2011). The limits of peer production: Some reminders from Max Weber for the network society. New Media & Society, 13, 243–259.

Larkin, B. (2013). The politics and poetics of infrastructure. Annual Review of Anthropology, 42(1), 327–343.

Lee, G., & Cole, R. (2003). From a firm‐based to a community‐based model of knowledge creation: The case of the Linux kernel development. Organization Science, 14(6), 633–649.

Lerner J., & Tirole, J. (2002). Some simple economics of open source. The Journal of Industrial Economics, 50(2), 197–234.

Lessig, L. (2008). Remix: Making art and commerce thrive in the hybrid economy, New York, NY: Penguin.

Levy, S. ([1984]2010). Hackers: Heroes of the computer revolution. Newton: O’Reilly Media.

Lund, A., & Zukerfeld, M. (2020). Corporate capitalism’s use of openness. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Mansell, R., & Berdou, E. (2010). Political economy, the Internet and FL/OSS development. Teoksessa J. Hunsinger, M. Allen, & L. Klastrup (toim.), International handbook of internet research (pp. 341–362). Dordrecht: Springer.

Mason, P. (2015). Postcapitalism: A guide to our future. London: Allen Lane.

Meretz, S. (2012). Ten patterns developed by the Oekonux movement. Journal of Peer Production, 1. Noudettu http://peerproduction.net/issues/issue‐1/debate‐societal‐transformation/ten‐patterns‐developed‐by‐the‐oekonux‐project/

Merton, R. K. (1942). The normative structure of science. Teoksessa R. K. Merton, The sociology of science: Theoretical and empirical investigations (pp. 267–280). Chicago: University of Chicago Press.

Mindel, V., Mathiassen, L., & Rai, A. (2018). The sustainability of polycentric information commons. MIS Quarterly, 42(2), 607–632.

Musil, S. (2019, September 16). Computer scientist Richard Stallman resigns from MIT after Jeffrey Epstein comments. CNET. Noudettu https://www.cnet.com/news/computer-scientist-richard-stallman-resigns-from-mit-after-jeffrey-epstein-comments/

Noble, S. (2018). Algorithms of oppression: How search engines reinforce racism. New York: New York University Press.

O’Mahony, S., & Ferraro, F. (2007). The emergence of governance in an open source community. Academy of Management Journal, 50, 1079–1106.

O’Neil, M. (2009). Cyberchiefs. Autonomy and authority in online tribes. London: Pluto Press.

O’Neil, M. (2014). Hacking Weber: Legitimacy, critique and trust in peer production. Information, Communication & Society, 17(7), 872–888.

O’Neil, M. (2015). Labour out of control. The political economy of capitalist and ethical organizations. Organization Studies, 36(12), 1627–1647.

O’Neil, M., Muselli, L., Raissi, M., & Zacchiroli, S. (2020a). “Open source has won and lost the war”: Justifying commercial‐communal hybridization in a FOSS project. New Media & Society. https://doi.org/10.1177/1461444820907022.

O’Neil, M., Muselli, L., Cai, X., & Zacchiroli, S. (2020b). Mapping open source capitalism: The firm‐volunteer project co‐production network and its media representation. ASA Annual Meeting, San Francisco, CA.

O’Neil, M., Muselli, L., Cai, X., Pailler, F., & Zacchiroli, S. (2020c). Firm discourses and digital infrastructure projects. AOIR, Dublin.

Pentzold, C. (2018). Grounding peer production in practice: Editorial routines and everyday engagement in the “free encyclopedia anyone can edit.” Communication, Culture and Critique, 11(3), 455–474.

Reagle, J. (2005). A case of mutual aid: Wikipedia, politeness, and perspective taking, Wikimania 2005, Frankfurt, Germany. Duality of Peer Production 17

Riehle, D., Riemer, P., Kolassa, C., & Schmidt, M. (2014). Paid vs. volunteer work in open source. 47th Hawaii International Conference on System Sciences (HICSS). Waikoloa, HI (pp. 3286–3295). doi:10.1109/ HICSS.2014.407.

Robinson, C. J. ([1980] 2000). Black Marxism: The making of the Black radical tradition. Chapel Hill, NC: University of North Carolina Press.

Rothschild‐Whitt, J. (1979). The collectivist organization: An alternative to rational–bureaucratic models. American Sociological Review, 44, 509–527.

Schöpf, S. (2015). The commodification of the couch: A dialectical analysis of hospitality exchange platforms. tripleC, 13(1), 11–34.

Söderberg, J., & O’Neil, M. (2014). Introduction. Teoksessa J. Soderbergh & Maxigas (Eds.), Book of peer production (pp. 2–3). Göteborg: NSU Press. Noudettu http://peerproduction.net/projects/books/book‐of‐peer‐production/

Spek, S., Postma, E., & van den Herik, J. (2006). Wikipedia: Organisation from a bottom‐up approach, WikiSym 2006, Odense, Denmark (August).

Srnicek, N., & Williams, A. (2016). Inventing the future: Postcapitalism and a world without work. London: Verso.

Stallman, R. M. (1985). The GNU manifesto. Noudettu www.gnu.org/gnu/manifesto.en.html

Terranova, T. (2000). Free labor: Producing culture for the digital economy. Social Text, 18(2), 33–58.

Turner, F. (2006). From counterculture to cyberculture. Stewart Brand, the Whole Earth Network, and the rise of digital utopianism. Chicago: University of Chicago Press.

van Dijck, J. (2013). The culture of connectivity: A critical history of social media. Oxford: Oxford University Press.

Varian, H. (2010). Computer mediated transactions. American Economic Review: Papers & Proceedings, 100, 1–10.

Verrips, J., & Meyer, B. (2001). Kwaku’s car: The struggles and stories of a Ghanaian long‐distance taxi driver. Teoksessa D. Miller (toim.), Car cultures (pp. 153–184). Oxford: Berg.

Wark, M. (2004). A hacker manifesto. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Weber, M. (1947). The theory of social and economic organization. New York, NY: Free Press.

Lähde: https://onlinelibrary.wiley.com/doi/book/10.1002/9781119537151

Hei, olen Richard! Kirjoitan kirjaa hajautetusta järjestäytymisestä ja etsin oppeja erilaisista konteksteista.

Kysyin hiljattain Twitterissä ja postituslistalla hajautetuista organisaatioista, joilla on julkinen, avoin ja hyvin dokumentoitu käsikirja, jossa selitetään, miten ne toimivat (esim. päätöksenteko, roolit, viestintävälineet jne.). Vastauksia tuli paljon, joten olen koonnut ne tälle sivulle, jossa esitellään, miten nämä organisaatiot muuttavat tiimien työskentelytapaa.

Erityisiä esimerkkejä organisoinnin käsikirjoista

Pysyvät (esim. työpaikat, yritykset, kolmas sektori)

• Loomio on yksi monista Enspiral-verkoston yhteiskunnallisista yrityksistä. Enspiral-käsikirjassa kerrotaan miten me, noin 200 ihmistä, hallinnoimme itseämme.
• Crisp DNA on yli 35 itsenäisen konsultin itseorganisoituvan yrityksen käsikirja. He tekevät hienoja asioita rahalla ja omistajuudella!
• Gini on saksalainen teknologiayritys. Gini-käsikirja käsittelee erityisesti päätöksentekoa, ja siinä on hyödyllisiä osioita viestintätaidoista, henkilökohtaisesta kasvusta ja palautteesta.
• GitLabin käsikirja on erityisen tärkeä etäryhmissä työskenteleville — GitLabilla on yli 800 työntekijää yli 50:ssä maassa, eikä keskitettyä toimipistettä ole.
• OuiShare-käsikirja — hajautetun OuiShare-verkon rakenteet ja käytännöt.
• Hanno Playbook — 8 suunnittelijan itseohjautuva tiimi, jolla on erinomainen dokumentaatio yrityksen sisäisistä toiminnoista.
• Software Mill on yli 50 hengen yritys, joka toimii täysin etänä. Heidän käsikirjansa on erityisen hyvä päätöksenteosta ja viestinnästä etäryhmässä.
• Anonyymien Alkoholistien käsikirja on ajantasainen yhteenveto yli 80 vuoden ajalta hajautetusta järjestäytymisestä laajassa mittakaavassa.
• IETF on tärkein Internetin kehittämistä ohjaava elin. Sen avoimet, vapaaehtoiset ja itseorganisoituvat periaatteet on dokumentoitu IETF:n Taossa.
• A Feminist Organization’s Handbook on kaunis resurssi Los Angelesissa sijaitsevalta Women’s Center for Creative Work -järjestöltä. He selittävät, miten he työskentelevät, ja heidän tarkoituksenaan on auttaa muita oppimaan heidän kokemuksistaan.
• Public Interest Research Center on kansalaisyhteiskunnan aivoriihi, joka auttaa yhteiskunnallisia liikkeitä kertomaan parempia tarinoita. Se on hiljattain siirtynyt litteään organisaatiorakenteeseen. Käsikirjaa ei vielä ole, mutta he julkaisivat tämän erinomaisen tarinan siirtymisestä.
• Platform on taide-/opetus-/tutkimus-/aktivistijärjestö. Ei julkista käsikirjaa, mutta heidän Social Justice Waging System on vaikuttava.
• Kuinka perustaa työkalulainaamo on työkalupakki, jota isännöi ShareStarter.org, sivusto, jonka he pyrkivät kutsumaan koolle ”lainaamojen liittouman”, edistämään uusien esinelainaamojen ja työkalulainaamojen perustamista eri puolilla maata ja maailmaa levittämällä ajatusta, inspiroimalla uusien työkalulainaamojen luomista ja tarjoamalla tarvittavaa tietoa ja apua….
• Transition Townsin Essential Guide to doing Transition on saatavilla monilla kielillä.
• Valven työntekijöiden käsikirja — Valve on ohjelmistoyritys, joka työskentelee ilman pomoja. He julkaisivat käsikirjansa vuonna 2012.
• Edgeryders on ainutlaatuinen verkkoyhteisö ja -yritys, eräänlainen aivoriihi ja keskinäisen avun verkosto. Suuri osa heidän työstään tehdään julkisesti, ks. esim. heidän yhteistyö- ja toimintaperiaatteensa Edgerydersissä. ”Ei suunnitelmaa on se suunnitelma.”
• Borderland on yhteistyöyhteisö, joka on järjestetty vuosittaisen osallistavan tapahtuman ympärille. Se organisoituu kahden prosessin avulla: 
• Dream Prototyping and Consensual Do-ocracy, joka tunnetaan myös nimellä Advice Process, joka on saanut vaikutteita Frederic Laloux’n Reinventing Organizations -teoksesta.
• Outsetan toimintasopimus — Outseta on SaaS-yritys, jolla on täysin hajautettu tiimi, joka on ottanut käyttöön itseohjautuvuuden. Olemme julkistaneet toimintasopimuksemme: miten teemme toiminnallisia ja taloudellisia päätöksiä. Julkaisimme myös yleiskatsauksen siitä, mitä itseohjautuvuus on, yleiskatsauksen ihmisille, joille aihe on uusi.
• 350 Seattle — kampanjoivan organisaation rakenteelliset resurssit
• Avoimen osuuskunnan hallintomalli, joka on suunniteltu käytettäväksi Guerilla Translation -osuuskunnassa mallina, jota muut voivat remixata.
• DisCO Co-op Manifesti ja hallintomalli — tämä sivusto, jolla voi oppia kaiken hajautetuista osuustoiminnallisista organisaatioista (joka on edellä mainitun Open Coop Goverance Model -mallin evoluutio).
• Scaling Agile at Spotify: explaining how Spotify’s 250+ tech staff coordinate across tribes, squads, chapters and guilds.
• Ketterä skaalautuminen Spotifylla: miten Spotifyn yli 250 teknistä työntekijää koordinoi toimintaansa heimojen, ryhmien, osastojen ja kiltojen välillä.
• Bridge Foundry — verkosto itseorganisoituja ilmaisia ohjelmointityöpajoja aliedustetuille ihmisille eri kaupungeissa ja eri kielillä/ohjelmointikehyksillä. How to Organize a Railsbridge Workshop kannustaa ketä tahansa perustamaan työpajan, ja Workshop Cookbook sisältää yksityiskohtaiset ohjeet.
• Camplight — digitaalinen osuuskunta, joka luo kokemuksia verkkoon, mobiililaitteisiin ja muuallekin. Elokuussa 2019 he julkaisivat sisäisen ohjeensa. Lisää tarinoita löytyy Mediumista.
• Root Systems — pieni korkean luottamuksen omaava toimeentulotuki, joka tekee teknistä konsultointia ja ohjelmistokehitystä Enspiral-verkostossa.
• NeurodiVenture-toimintamalli — autististen ja muuten neuroepätyypillisten ihmisten varustaminen yhteistyöhön koko elämän ajan. NeurodiVenture on osallistava, ei-hierarkkinen organisaatio, jonka toiminnasta vastaavat neurodiagnostisesti poikkeavat ihmiset ja joka tarjoaa turvallisen ja kannustavan ympäristön poikkeavalle ajattelulle, luovuudelle, tutkimukselle ja yhteistoiminnalliselle kapeikkojen rakentamiselle.
• Datopian — on pieni digitaalinen yritys, joka liittyy Art / Earth / Tech. Heidän käsikirjansa kulttuuriosio on erityisen omaleimainen.
• CPI Playbook (Center For Public Impact). CPI on julkisen sektorin asiantuntijaryhmä, joka kehittää omaa itsehallintomalliaan. Löysin tämän resurssin OpenTeamsin kautta
• Round Sky Solutions — työntekijöiden osuuskunta, joka tarjoaa kehyksen iteratiiviselle ja mielekkäälle yhteistoiminnalliselle hallinnolle, ”Collab”. Collab-opaskirjasta löydät askel askeleelta resursseja.
• Kanadan Tkarontossa (Toronto) sijaitseva työosuuskunta Hypha, joka ”auttaa organisaatioita ja yhteisöjä suunnittelemaan uudelleen suhteensa digitaaliseen teknologiaan”, on julkaissut käsikirjansa.
• dOrg — kehityskollektiivi, joka rakentaa lohkoketjuohjelmistoja asiakkaille ja hallinnoi yhteistyössä omaa talouttaan lohkoketjuohjelmistojen avulla. Käsikirja
• We Are Open coop — jäsenomisteinen konsultointiyritys Iso-Britanniassa.
• Kaikki mitä tiedämme etätyöstä by Buffer. Katso myös heidän avoimuusjuttunsa.
• Greaterthanin käsikirja — opas siitä, miten Greaterthan toimii organisaationa. Siinä kerrotaan, miten heidän rakenteensa toimii, miten he tekevät päätöksiä ja työskentelevät yhdessä, keskeiset projektit, joiden parissa he työskentelevät, ja paljon muuta. Se on elävä arkisto, jota päivitetään sitä mukaa, kun heidän käytäntönsä ja tiimisopimukset kehittyvät.

Tilapäiset (esim. kampanjat, tapahtumat)

• Barcelona en Comú julkaisi How To Win Back The Cityn vuosi sen jälkeen, kun ruohonjuuritason aktivistien yhteenliittymä oli voittanut kunnallisvaalit.
• Miten järjestämme yhteisen mediakonferenssin (vuoden 2017 versio). Tämän zinen kasasivat vuonna 2013 Allied Media Projects -järjestöt, jotta ne voisivat avata menetelmänsä, joilla ne kutsuvat koolle yli 3000 hengen konferenssin, jonka teemana on ”mediapohjainen järjestäytyminen” Detroitissa, Yhdysvalloissa. Tämä konferenssi järjestetään nyt 20. kerran. Konferenssin sisältö tuotetaan, koordinoidaan ja valitaan vaikuttavan hajautetusti.
• HOFFNUNG 3000 — itse järjestetty festivaali. Miten järjestäydymme sosiaalisissa, taiteellisissa ja teoreettisissa yhteisöissämme? HOFFNUNG 3000 ei ollut pelkkä festivaali vaan pikemminkin festivaalin järjestämisprosessi, festivaali, joka luo itsensä. Jokaisen osallistujan kautta.
• How to Create a Rent Strike
• Repair Cafe on paikka, jossa tavataan ja korjataan asioita yhdessä. Heidän käsikirjansa on saatavilla ”maksa mitä haluat” -periaatteella.
• TEDx järjestäjän opas
• Awesome Foundation Wiki. Awesome Foundation on itsenäisten ryhmien verkosto, joka myöntää mikroapurahoja mahtavien projektien parissa työskenteleville ihmisille.
• Miten aloittaa SOUP: mikroavustusillallinen, jossa juhlitaan ja tuetaan luovia hankkeita.
• Ruokaa Ei Aseita -ryhmän perustaminen: hajautettu ruohonjuuritason rauhanliike, joka jakaa ilmaista (vegaanista) ruokaa nälkäisille ihmisille.
• Cosecha on yhdysvaltalaisten maahanmuuttajien liike. He toimivat läpinäkyvän strategian ja rakenteen mukaisesti.
• Ruotsin piraattipuolueen taktinen opas Swarmwise, kirjoittanut Rick Falkvinge.
• Ouishare Fest Toolkit — opas osallistavan festivaalin järjestämiseen.
• Opas Extinction Rebellion UK:n itseorganisoituvaan järjestelmään (englanniksi)

Enemmän bisnestyyppiset

• Better Work Together — tarinoita ja työkaluja Enspiralilta (itseohjautuvien sosiaalisten yritysten verkosto).
• The Toolbox Toolbox: kuratoitu luettelo yritysten, instituutioiden ja ajattelijoiden parhaista analogisista ja digitaalisista työkaluista ja menetelmistä.
• Re-humanizing the Workplace — 12 työkalua hajautettuun päätöksentekoon osallistumisen aikakaudella; Chuck Blakeman.
• Frederic Laloux’n kirjoittama Reinventing Organisations on todella vaikutusvaltainen kirja, jossa jaetaan tapaustutkimuksia eri alojen suurista organisaatioista, jotka toimivat menestyksekkäästi ilman keskitettyjä johtamisjärjestelmiä. Myös hyvä wiki.
• Insights for the Journey — videosarja, joka liittyy Laloux’n Reinventing Organizations -kirjaan.
• Rebuild: the Economy, Leadership, and You — kirja ja työkalupakki paremman maailman rakentajille, jossa käsitellään oikeudellista yhtiöittämistä, rooleja ja tehtäviä, kehityskäytäntöjä ja uuden talouden rakentamista.
• Going Horizontal by Samantha Slade: käytäntöjä organisaatiohierarkioiden madaltamiseksi.
• Ed Elementsin Responsive Org Playbook — Holacracy, Design Thinking, Lean, Agile jne. yhdistelmä. Sisältää ”käytännön” malleja.
• 12 Principles for Prototyping a Feminist Business
• Remote Only -manifesti yrityksille, jotka työskentelevät ilman keskustoimistoa.
• Remote Starter Kit — digitaaliset työkalut etäyhteistyön tueksi
• Atlassian Team Playbook — työkalupakki tehokkaisiin itseohjautuviin tiimeihin Trellon tekijöiltä.
• Itseohjautuvat organisaatiot: Amy C. Edmondsonin ja Michael Y. Leen tutkimusraportti: Vähemmän hierarkkisen organisoinnin rajoja tutkimassa.
• Googlen tiimien tehokkuusopas, Psykologinen turvallisuus > luotettavuus > rakenteellinen selkeys > merkitys > vaikuttavuus
• Yritysten organisaatiokehityskonsultit The Ready julkaisivat OS Canvas -työkalun, jonka avulla voit kartoittaa organisaatiosi nykytilan ja suunnitella tulevia muutoksia.
• Miksi työntekijät ovat aina huono idea — Chuck Blakemanin kirjoittama bisneskirja
• HyperIsland Toolbox — yhteistyön työkalupakki innovointiin ja tiimien kehittämiseen.
• Liberating Structures — 33 kokousmuotoa osallisuuden ja luovuuden edistämiseksi
• Työn tulevaisuus on inhimillinen — kokonaisvaltaisten kokousten, kollektiivisen oppimisen ja innovoinnin käytännöt.
• Core Protocols for Effective Communication
• Beyond Empowerment: The Age of Self-Managed Organization Doug Kirkpatrickin bisneskirja Morningstarilta: uraauurtava itseohjautuva yritys & maailman suurin tomaatinjalostaja
• Dee Hock: One from many (VISA)
• Dennis Bakke: Joy at work
  
• Zobrist: La belle histoire de FAVI
  
• Lars Kolind: The second cycle
  
• Ricardo Semler: Maverick
  
• Stanley McChrsytal: Team of Teams — miten Yhdysvaltain armeija kehitti verkottuneen hallintorakenteen vastatakseen kaupunkisodankäyntiin Irakissa.
• Ari Weinzweig: A Lapsed Anarchist’s Approach to Building a Great Business
  
• Yangfeng Cao: The Haier Model
  
• Brian M Carney & Isaac Getz: Freedom, Inc.: How Corporate Liberation Unleashes Employee Potential and Business
  
• Gary Hamel: Future of Management
  
• The Holacracy Constitution 4.1
• Greater Than’s Guide to Collaborative Funding
• The Decider App: vertailee 9 erilaista ryhmäpäätöksentekomenetelmää.
  
• Brave New Work Aaron Dignanin (The Ready) kirja siitä, miten organisaation toimintajärjestelmä voidaan muuttaa.
• Remodel: ilmainen työkalupakki, jonka avulla voit tutkia ja kehittää uusia liiketoimintamalleja fyysisille tuotteille — avoimen lähdekoodin periaatteiden pohjalta.
• Adam Kahanen Transformatiivinen skenaariosuunnittelu
• Creating Breakthrough Innovation sisältää viisi käytäntöä läpimurtoinnovaatioita varten, ja sen yleisenä teemana on ”yhteiskehittämisen” tuominen voittoa tavoittelemattomiin järjestöihin, hyväntekeväisyyteen ja yhteisöryhmiin.
• Autonomistinen johtajuus — Autonomistinen johtajuus on nimitys ei-hierarkkisille, epävirallisille ja hajautetuille johtajuuden muodoille, joita esiintyy emansipatorisissa yhteiskuntaliikkeissä ja erityisesti verkottuneissa yhteiskunnallisissa liikkeissä. Tässä tutkielmassa… esitetään viisi periaatetta, jotka tekevät siitä omanlaisensa johtamisen muodon.
• BOSSA nova: Yrityksen laajuinen ketteryys budjetoinnin, avoimen tilan ja sosiokratian avulla.
• Inviting Leadership: Kutsuun perustuva muutos uudessa työelämässä.
• Open Space Beta: Beta-muunnos muuttui juuri helvetin paljon yksinkertaisemmaksi…
• Team Tempo: NOBL Collectiven kirja
• Prototyping.Work: Yhteistyöalusta täynnä käytäntöjä, vinkkejä ja oppaita, joiden avulla voimme keksiä työtapamme uudelleen.
• Reinventing Work – resurssiopas: artikkeleita, videoita, kirjoja, podcasteja ja työkaluja itseorganisoituvia työpaikkoja varten. Katso myös Reinventing Work -käsikirja.
• Equal Expertsin Tasa-arvoasiantuntijoiden neuvontaprosessin pelikirja
• Membership Puzzle Project
• L. David Marquet: Turn the Ship Around!: A True Story of Building Leaders by Breaking the Rules. — palvelevan johtajuuden voima
  
• Peerdom Showcase: Tutustu yritysten muutosmatkoihin niiden organisaatiomuotoilukartan avulla, jonka ne ovat suostuneet jakamaan.
  
• Future Togetherness Handbook — wiki, joka on täynnä yhteisön sietokykyä ja visiota edistäviä käytäntöjä ja jonka on kuratoinut Human Systems
• Reinvent organization map — Työkalu organisaation teal-tietoisuuden tason arvioimiseksi.
  
• Planet Centric Design Toolkit — Työkalupakki sellaisten kestävien ja vastuullisten tuotteiden ja palvelujen luomiseen, jotka tekevät hyvää sekä planeetalle että liiketoiminnalle.
  
• [Community Building Canvas] Koska monet organisaatiot ovat siirtymässä kohti verkostomaista tyyliä uudella työaikakaudella, tästä työkalusta voi olla apua siinä, miten suunnitella yhteisö ideoiden ympärille.
  
• The Empowerment Manual: A guide for collaborative groups — ekofeministisen järjestäjän Starhawkin erinomainen kirja
• New Economy Organisers Network jakaa työkalupakkinsa kampanjoijille, aktivisteille ja järjestäjille.
• Code for Canadan Civic Tech Community Organizer Toolkit sisältää neuvoja siitä, miten voit perustaa, ylläpitää ja kasvattaa kansalaisteknologiayhteisön ryhmää omalla alueellasi.
• Konsensuksen jälkeinen yhteistoiminnallinen päätöksenteko, erinomainen diaesitys Doug Webbiltä, jossa selitetään joitakin konsensuksen rajoja ja sitä, mihin voit sen sijaan mennä.
• Rules for Radicals on legendaarisen yhteisöaktivistin ja kirjailijan Saul D. Alinskyn viimeinen kirja siitä, miten muutosliikettä johdetaan menestyksekkäästi.
• Horizontalism: Voices of popular power in Argentina, Marina Sitrinin kokoama suullinen historia, jonka ovat kertoneet autonomisten yhteiskunnallisten liikkeiden, vallattujen tehtaiden, naapurustokokousten, taide- ja riippumattomien mediakollektiivien, alkuperäisyhteisöjen ja työttömien työläisliikkeiden edustajat.
• Minun kirjani Patterns for Decentralised Organising.
• Adrienne Maree Brownin Emergent Strategy: ”radikaalia itseapua, yhteiskunta-apua ja planeetta-apua, jonka tarkoituksena on muokata tulevaisuutta, jota haluamme elää”.
• The Tyranny of Structurelessness — Jo Freemanin klassinen essee, jossa hän selittää, miksi järjestäytyminen ”ilman rakennetta” voi olla pahempaa kuin pahin pomo.
• Beautiful Trouble — luovia taktiikoita väkivallattomaan suoraan toimintaan
• 350.orgin koulutussivustolla on resursseja järjestäjille.
• Networked Change raportoi ”strategioista ja käytännöistä, joiden ansiosta 47 nykypäivän menestyksekkäintä edunvalvontakampanjaa toimi… koska ne kykenivät avautumaan uusille kulttuurivoimille, jotka suosivat avoimuutta ja ruohonjuuritason voimaa.”.
• Campaign Bootcamp, resursseja kampanjoijille
• Jackson Rising: The Struggle for Economic Democracy and Black Self-Determination in Jackson, Mississippi. Kronikka yhdestä Yhdysvaltojen nykyajan mielenkiintoisimmista yhteiskunnallisista muutoksista.
• Earth First! Suoran toiminnan käsikirja (saatavilla myös painettuna)
• Email Etiquette for Virtual Collectives
• Sosiokratia 3.0 — ilmainen ja avoin opas ketterien, joustavien ja suostumukseen perustuvien organisaatioiden kehittämiseen.
• How To: Distributed Organizing opas kampanjoijille
• Mobilisation Lab resources: verkkokursseja, artikkeleita, videoita, podcasteja, raportteja ja oppaita kampanjoijille.
• Danny Spitzberg: How to Welcome & Engage People in Community Spaces
  
• Skessa: Collaborative Toolkit for Diverse and Inclusive Organisations
• Art of Hosting (Conversations That Matter)
• The Viable System Model, Jon Walker. Miten suunnitella terve yritys: Elinkelpoisen järjestelmän mallin käyttö osuuskuntien ja muiden osuus- ja yhteisötalouden yritysten organisaatiorakenteiden diagnosoinnissa ja suunnittelussa.
  
• Many Voices One Song: esittely, oppeja ja soveltamisapua sosiokratian perusteisiin Sociocracy for All -hankkeesta.
• Otto Scharmer: The Essentials of Theory U: Core Principles and Applications
  
• It’s vacant, take it! (zine) — 3. painos (syksy 2013) Homes Not Jails -lehden valtauszinestä. Vaikka opas on San Franciscossa toimivalta ryhmältä, monet vinkit ovat hyödyllisiä kaikille valtaajille sijainnista riippumatta. Se sisältää vinkkejä toverien/ystävien löytämiseen, rakennuksen löytämiseen, asunnon varmistamiseen, lain ja/tai kiinteistönomistajien kanssa toimimiseen ja paljon muuta.
• Miten järjestää piraattipäiväkoti naapurustossasi. Pieni käsikirja kollektiivisesta hoidosta ja vanhemmuudesta, jonka lähtökohtana on Milanossa sijaitsevan itse hallinnoidun Soprasotto-pesän erityiskokemus.
• Yhteistyöverkkojen ja -yhdistysten mallit. Osuustoiminnallisten yhdistysten rakenteiden typologia.
• P2P Foundation Wiki. Kansainvälinen järjestö, joka keskittyy vertaisverkkokäytäntöjen tutkimiseen, dokumentointiin ja edistämiseen hyvin laajassa merkityksessä.
• Nesta Collective Intelligence Design Playbook — työkaluja, taktiikoita ja menetelmiä ihmisten, datan ja teknologian voiman valjastamiseksi maailmanlaajuisten haasteiden ratkaisemiseen.
  
• Recipes for Wellbeing — massiivinen kokoelma käytäntöjä, joiden avulla voit viljellä hyvinvointia yksin ja työtiimeissä.
  
• CommunityRule — suurten yhteisöjen hallintotyökalupakki, joka sisältää malleja moniin erilaisiin päätöksentekotapoihin.
  
• Wise Democracy Patterns — luettelo designperiaatteista kollektiivista viisautta ja terveitä eläviä järjestelmiä varten, sekä ihmisten että luonnon järjestelmiä varten.
  
• Marta Harnecker: Planning from Below: A Decentralized Participatory Planning Proposal — Kirja on kaksiosainen ja osoittaa ensin, miten tärkeää on, että yhteisön osallistujat työskentelevät hierarkian ulkopuolella, jotta hajauttaminen olisi mahdollisimman pitkälle mahdollista. Kirjan toisessa osassa keskitytään tämän prosessin metodologiaan: osallistujien ottamiin erilaisiin tehtäviin ja siihen, miten ne toteutetaan vuosien mittaisissa suunnitteluprosesseissa.
  

Lakitekniset

• Mark Simmonds (Britannian lainsäädäntö): The Do-Ocracy Handbook: organisational types and legal structures
  
• Sustainable Economies Law Center (SELC)
• Purpose Economy: Steward Ownership model. Katso Sharetriben esimerkki
• FairShares monen sidosryhmän osakeyhtiöiden, osuuskuntien ja yhdistysten mallisäännöt.
  
• FairShares Commons Laajennetaan FairShares-järjestelmää siten, että siitä tulee täydellinen Stewardship-pohjainen monipääomayhtiö uudistuvia ekosysteemejä varten.
  

Kouluttajia

• The Hum antaa käytännön ohjeita hajautetuille organisaatioille. (Huom: Richard Bartlettin yritys aloitti tämän kirjaston.)
  
• AORTA — Anti-Oppression Resource and Training Alliance on työntekijöiden omistama osuuskunta, joka tukee ruohonjuuritason ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ryhmiä kasvattamaan valmiuksiaan.
  
• Ayni Institute — sosiaalisten liikkeiden järjestäjien koulutus. Suuri osa heidän koulutussisällöstään on saatavilla verkkovideoina, esimerkiksi sosiaalisten liikkeiden tiedettä käsittelevä Momentum Webinar Series ja hajautettua järjestäytymistä käsittelevä SWARM-koulutus.
• Momentum ”antaa ruohonjuuritason järjestäjille välineet rakentaa massiivisia, hajautettuja yhteiskunnallisia liikkeitä, joiden tavoitteena on muuttaa maastoa poliittisten päättäjien jalkojen alla”.
• Ulex-projekti — asuinpaikkakoulutuskeskus Kataloniassa. He harjoittavat ”kokonaisvaltaista aktivistikoulutusta”, jossa käsitellään yksilöiden, organisaatioiden ja kulttuurien välisiä riippuvaisia yhteyksiä.
• Organisational Misbehaviourists — psykologiseen turvallisuuteen ja kollektiiviseen viisauteen keskittyvät yrityskouluttajat.
• PowerLabs kampanjakouluttajat
• RAD.cat — Research Action Design (RAD) käyttää yhteisölähtöistä tutkimusta, teknologian ja median yhteissuunnittelua sekä turvallisia digitaalisia strategioita ruohonjuuritason sosiaalisten liikkeiden voiman lisäämiseksi.
  
• NetChange — hajautetun järjestäytymiskampanjan kouluttajat
  
• Tripod Training — Koulutusta, kokousten fasilitointia ja konfliktien sovittelua ryhmien tukemiseksi, jotta ne voisivat työskennellä paremmin linjassa visioidensa ja arvojensa kanssa.
  
• Round Sky Solutions — työntekijöiden omistama osuuskunta, joka tarjoaa verkkokoulutusta tai henkilökohtaista koulutusta ja tukea yhteistoiminnallisiin kokouksiin, päätöksentekoon, roolien selkeyttämiseen, strategiseen suunnitteluun ja innovatiivisiin ratkaisuihin itseorganisoitumisen haasteisiin.
  
• Evolutesix — Ohjelmat startup-yrityksille ja vakiintuneille yrityksille integroidun oikeudellisen järjestelmän käyttöönotosta + roolit ja tehtävät + kehityskäytännöt, jotka perustuvat edellä mainittuun kirjaan Rebuild. Keskitytään uudistuviin startup-yrityksiin.
• Effective Collective — Kavana Tree Bressen on kokenut kouluttaja ja fasilitaattori monenlaisille horisontaaliseen voimaan suuntautuneille ryhmille; verkkosivustolla on laaja kirjasto artikkeleita ja käsiohjelmia.
  

Miksi?

Mielestäni minkä tahansa järjestäytymispyrkimyksen paras rakenne on sovitettava paikalliseen kontekstiin. En usko ”kaikille sopiviin” ratkaisuihin, mutta meidän ei myöskään tarvitse aloittaa tyhjältä pöydältä. Kirjani on kokoelma ”malleja”, kokemuksia, jotka ovat yhteisiä kaikille yhteistyöryhmille. Jokaisessa kuviossa mainitaan yleinen toimintahäiriö (esim. hoitotyön epäoikeudenmukainen jakautuminen) ja vastatoimi (esim. hoitotyön huomioon ottaminen samalla tavalla kuin muunkin työn kohdalla).

Lähestymistapani organisaation kehittämiseen:

1. ymmärtää tämän elimen paikallista kontekstia: historiaa, suhteita, aikomuksia, vahvuuksia, esteitä jne.
2. zoomata globaaliin näkymään sopivan viitekehyksen löytämiseksi (esim. #agile, #teal, #sociocracy, #coops, #designthinking, #artofhosting).
3. zoomata viereiseen paikalliseen kontekstiin (eli toiseen organisaatioon, jolla on jotain yhteistä tämän organisaation kanssa).
4.  palata kotiin ja oppien kanssa seuraavaa kokeilua varten.

Tässä luetellut ”käsikirjat” ovat siis esimerkkejä paikallisesta kontekstista (kiitokset kirjoittajille, jotka tekevät kokemuksensa avoimiksi, jotta muut voivat oppia niistä). ”Työkalupakit ja kirjat” ovat paikallisista kokemuksista poimittuja maailmanlaajuisia opetuksia.

Lähde: https://hackmd.io/@yHk1snI9T9SNpiFu2o17oA/Skh_dXNbE?type=view

1.

Jokainen vallankumous, todellakin, jopa jokainen pyrkimys saavuttaa perusmuutosta, tulee aina kohtaamaan vallassaolevan eliitin vastarinnan. Jokainen pyrkimys puolustaa vallankumousta vaatii vallan kerryttämistä — fyysisen sekä institutionaalisen ja hallinnollisen — joka tarkoittaa hallituksen luomista. Anarkistit saattavat peräänkuuluttaa valtion lakkauttamista, mutta jonkinlainen pakottaminen tulee aina olemaan tarpeellista porvarillisen valtion ehkäisemiseksi palaamasta takaisin täydellä voimalla ja rajattomalla terrorilla. Libertaarisen organisaation märehtiessä, johtuen ”valtion” luomisen turhasta pelosta, vallan ottamista kun se voi tehdä sen vallankumouksellisten massojen tuella, on parhaimmillaan hämmentävää ja pahimmillaan täydellinen hermoromahdus (Bookchin, 2014: 183).

2.

Meidän tulee pahoin vapauttaa itsemme siitä mitä Bookchin kutsuu ”proudhonistiseksi myytiksi jonka pienet tuottajien yhdistykset… voivat hitaasti nakertaa kapitalismissa” (2014: 59). Autonomistit, Luc Boltanskin ja Eve Chiapelin mukana kirjassa The New Spirit of Capitalism (2007), menevät jopa niin pitkälle, että he ehdottavat kyseessä olevan autonomistien ja anarkistien työväenluokkaisten käytäntöjen, jotka pääoma otti haltuunsa luodakseen uusia hallintamuotoja ja uusia verkottuneita organisaatiomuotoja 1970-luvulla.”

3.

Markkinat… “ovat osoittautuneet kaikkein menestyksekkäimmäksi hajautetun päätöksenteon muodoksi joka on koskaan keksitty — niinkuin Marx niin elegantisti Pääomassa kirjoitti — mutta myös valtavan rahan ja vallan keskittäväksi voimaksi yhä vain voimakkaamman oligarkian käsiin. Tämä dialektiikka desentralisaation ja sentralisaation välillä on yksi kaikkein tärkeimmistä pääoman ristiriidoista (katso kirjani Seventeen Contradictions and the End of Capitalism ) ja toivon kaikkien niiden, kuten Springerin, jotka ajavat desentralisaatiota niinkuin se olisi puhdas hyödyke, katsomaan tarkemmin sen seuraamuksia ja ristiriitoja. Kuten esitin kirjassa Rebel Cities (2013a), desentralisaatio ja autonomia ovat pääkeinoja suuremman eriarvoisuuden ja vallan keskittymisen aikaansaamiselle. Jälleen kerran, Bookchin tavallaan on samaa mieltä: ”silläkin uhalla että vaikutan ristiriitaiselta, koen velvollisuudekseni painottaa että desentralisaatio, lokalismi, omavaraisuus ja jopa liittoutuminen, kaikki yksittäisinä, eivät muodosta taetta siitä, että me saavuttaisimme rationaalis-ekologisen yhteiskunnan. Itse asiassa kaikki niistä on jonain aikana ollut nurkkakuntaisten yhteisöjen, oligarkioiden, ja jopa despoottisten hallitusten tukemia”

David Harvey, hän itse ”marxistinen” maantieteilijä, otti puheeksi allaolevan keskustelun Simon Springeriä, anarkistista maantieteilijää, vastaan kohdistuneessa polemiikissa.

Se mikä tässä on huomionarvoista on seuraava:

1) vasemmistoanarkistinen visio käsittelee historiallista kokemusta Cataloniassa 1930-luvulla (ennen Espanjan sisällissotaa ja sen aikana), joka ei kyennyt luomaan minkäänlaista vastahegemonista voimaa joka olisi vastustanut yhtenä rintamana toimivaa vihollista, ja hän näkee tämän näiden lähestymistapojen arkketyyppisenä heikkoutena

2) anarkokapitalistisen oikeiston kritiikki, joka tarkastelee p2p:a verkottuneena markkinana, eikä hajautettuna yhteisvaurautena, kuten me teemme P2P Foudantionissa, haluaa heikentää kaikkea julkista ja valtiollista kontrollia petomaisista markkinakäytännöistä

David Harvey:

“Mikä sitten on keskeinen ongelma kaiken tämän positiivisen suitsutuksen keskellä yhteiskunta-anarkistisessa lähestymistavassa päivittäisen elämän kysymyksiin? Minulle vastaus sijaitsee siinä mitä Bookchin kutsuu ”anarkistiseksi vallan halveksunnaksi” (2014: 139; kuten esitetty, esimerkiksi, John Hollowayn kirjassa Change the World Without Taking Power (2010)). Tämän takana, tottakai, on ohdakkeinen ongelma siitä miten lähestyä valtion kysymystä yleisesti ja erityisesti kapitalistista valtiota.

Paras mitä voin tässä tehdä on omistautua kaikkein mukaansatempaavimmalle esimerkille, joka on tullut vastaan uskomattoman hyvin kehittyneen anarkistiliikkeen epäonnistumisena kollektiivisen vallan mobilisoinnissa, valtio haltuun ottamisessa silloin kun selkeästi siihen oli mahdollisuus. Nojaan tässä Ealhamin (2010) yksityiskohtaiseen ja myötämieliseen selontekoon anarkistiliikkeestä Barcelonassa vuosina 1898-1937 ja erityisesti sen kyvyttömyyteen lujittaa valtaa massaliikkeille vuosina 1936-7. Esitän tämän esimerkin havainnnollistaakseni sitä mikä tuntuu olevan yleinen ongelma anarkistisissa käytännöissä, myös niissä joita Springer ajaa.

Barcelonan liike perustui vaistomaisiin työväenluokkapopulaatioiden kollektiiveihin kaupungin lähialueilla, integroituneiden sosiaalisten verkostojen ja keskinäisen avunannon kautta, soppaan vielä mukaan otettuna syvä epäluottamus valtiokoneistoa kohtaan joka laiminlöi heidän sosiaaliset tarpeensa ja olennaisesti kriminalisoi, marginalisoi ja pelkästään pyrki tukahduttamaan heidän aspiraationsa. Ottaen huomioon nämä olosuhteet, suuria työväenluokan segmenttejä putosi samaan linjaan anarko-syndikalististen organisaatiomuotojen kanssa, joita edusti kansallinen työväen konfederaatti (Confederación Nacional del Trabajo, CNT), jolla sen huippuaikoina oli yli miljoona kannattajaa ympäri Cataloniaa. Tuolloin oli, kuitenkin, muita anarkistisia suuntauksia — radikaalit anarkistit erityisesti — jotka usein vastustivat syndikalisteja ja organisoituivat (usein salaa) hengenheimolaisryhmien ja naapurikomiteoiden kautta ajaakseen asiaansa. Mutta yleinen tämän työväenluokan liikkeen rakenne oli naapurustoperusteinen ja territoriaalisesti eristetty. CNT oli ”erittäin paljon paikallistilan ja sen sosiaalisten suhteiden tuote; sen liitot saivat naapuruston tuntemaan itsensä voimakkaaksi, ja työläiset tunsivat omistajuutta siitä mitä pidetään ’meidän’ liittona” (Ealham, 2010: 39). Mutta sillä oli suuria vaikeuksia ajatella kaupunkia kokonaisuutena niiden erillisten territorioiden sijaan joita se hallitsi. Militantit liittolaisryhmät, esimerkiksi, ”kykenivät konvertoimaan eristyineitä paikallistaisteluja hyökkäävämmäksi toiminnaksi joka voisi johtaa voimakkaaseen transformaatioon alueellisella tai valtion tasolla” (2010: 122). Liikkeen keskeinen heikkous yhtäkkisessä sisällissodassa, Ealham esittää, ”oli sen epäonnistuminen luoda kattavaa institutionaalista rakennetta joka olisi kyennyt koordinoimaan sotatoimia ja samaan aikaan harmonisoimaan monenlaisten työläiskollektiivien toimia. Poliittisin termein vallankumous oli alikehittynyt ja juuri alulle pantu… Barcelonan vallankumous epäonnistui luomaan minkäänlaisia vallankumouksellisia instituutioita… työläisten valta pysyi sirpaleisena kaduilla, hajaantuneena monenlaisiin komiteoihin ilman minkäänlaista koordinaatiota alueellisella tai kansallisella tasolla” (2010: 168; myös Bookchin, 2014: Kappale 8). Anarkistien haluttomuus minkäänlaiseen valtiovallan ottamiseen ideologisista syistä silloin kun selkeästi siihen oli mahdollisuus jätti valtion porvarillisten tasavaltalaisten ja heidän stalinististen/kommunististen liittolaisten käsiin, jotka sietivät aikansa toisiaan kunnes ne olivat tarpeeksi organisoituja väkivaltaisesti murskaamaan CNT-liikkeen tasavaltalaisen lain ja järjestyksen nimessä.

Vielä pahempaa, liike suurelta osin petti omat periaatteensa käytännöillä jotka jättivät huomiotta kansan tahdon. Radikaalit hengenheimolaisryhmät ajoivat omia kansannousutaktiikoitaan jotka saivat aikaan ”kasvavaa levottomuutta” heidän ”elitismistään” sekä epädemokraattisista tavoista joilla he käynnistäisivät jatkuvia kansannousutoimia. He kuvasivat toimiaan ”katalyytteinä” ennemminkin kuin ”edelläkävijämäisinä”, mutta suurin osa ihmisistä tunnisti tämän anarkistisen edelläkävijyyden toisella nimellä. Insurrektionistit odottivat ja vetosivat massan tukeen (jota harvoin nähtiin) toimista joista päätti vähemmän kuin sata henkeä useimmiten, mutta monissa tapauksissa vain kourallinen tietyn sisarjärjestön jäseniä. Tämä sai aikaan paljon ongelmia kaikille. Anarkosyndikalistit Madridissa ja Asturiasissa valittivat, että toinen toistaan seuraavat radikaalien anarkisti-”grupistojen” kansannousutoimet Barcelonassa olivat disruptiivisia, sen sijaan että neolisivat olleet rakentavia. ”Meidän vallankumous” he kirjoittivat päivälehteensä, ”vaatii enemmän kuin hyökkäyksen kansalliskaartin parakkeihin kun tilanne on oikea; kun me voimme ottaa haltuun tehtaat, kaivokset, sähkölaitokset, julkisen liikenteen ja tuotantovälineet” (lainaus Ealham, 2010: 144). Mikä on insurrektionistisen toiminnan idea, he sanoivat, jos ei ole ideaa ollenkaan puhumattakaan siitä että olisi konkreettista suunnitelmaa uudelleenorganisoida maailma sen jälkeen?

Ealhamin selonteossa on karkeasti kahdentyyppistä kritiikkiä tavanomaista anarkistien asemaa kohtaan jotka ovat relevantteja argumentilleni. Ensiksikin epäonnistuminen muodostaa ja mobilisoida poliittista valtaa riittävän tehokkaalla tavalla puskea läpi vallankumouksellinen transformaatio yhteiskunnalle kokonaisuutena. Jos, niin tuntuu asian laita olevan, maailmaa ei voitaisi muuttaa ilman että otetaan valta itselle, mikä silloin on liikkeen, joka kieltäytyy rakentamasta ja ottamasta tuota valtaa, pointti? Toiseksi, kyvyttömyys venyttää poliittisen aktivismin visiota paikallisesta paljon laajemmalle maantieteelliselle alueelle, jossa suuren infrastruktuurin suunnittelu ja ympäristöolosuhteiden hallinta sekä pitkän matkan kauppasuhteet muuttuvat kollektiiviseksi vastuuksi miljoonille ihmisille. Kuka hallinnoi liikenne- ja viestintäverkostoa on se kysymys. Anarkistiset kaupunkisuunnittelijat (Bookchin mukaanlukien) ymmärsivät tämän ongelman, mutta heidän työnsä suurilta osin on jätetty huomiotta anarkistisen liikkeen sisällä. Nämä dimensiot määrittelevät maaperän jolla anarkistit, mutta eivät marxistit, pelkäävät toimia (joka ei tarkoita että marxisteilla ei olisi epäonnistumisia tilillään). Ja se on tässä kohtaa kun koko keskitetyn kaupunkisuunnittelun anarkististen vaikutteiden historia ansaitsee herätä uudelleen henkiin. Tämä on monimutkainen aihepiiri jota en mahdollisesti voi syväluodata enempää tässä. Mutta tämä on selkeästi kaikkein itsestäänselvin kohta, jossa yhdistyy rakentavin tuloksin anarkistien huoli elämänlaadusta sekä marxilaiset näkökulmat globaaleista pääomavirroista ja fyysisen infrastruktuurin rakentamisesta pitkäaikaisilla investoinneilla.

Springer pitää enemmän insurrektionistisesta kuin vallankumouksellisesta politiikasta. Hän tekee niin sillä verukkeella, että vallankumoukselliset tyypillisesti istuvat ikuisesti ”historian odotushuoneessa” ikuisesti suunnitellen vallankumusta joka ei koskaan tule, kun taas insurrektionistit ”tekevät sen nyt”. No, joskus ne tekevät niin ja joskus taas eivät. Mutta iso osa nykypäivän ”tulevan kansannousun” retoriikasta (joita The Invisible Committee on julkaissut, sekä Ranskassa vuonna 2007 on suunniteltu julkaistavan mutta ei vielä olla päästy niin pitkälle) on juuri sitä: retoriikkaa. Toivon että Springerin versio perustuu demokratiaan eikä elitismiin, ja että hän organisoi yksityiskohtaisesti jotta sähkö virtaa, metrot kulkevat ja roskat kerätään myös tulevina päivinä. Henkilökohtaisesti en luota jatkuviin kansannousuihin jotka syntyvät spontaanisti omatoiminnasta, jota pidetään ”keinona ilman tarkoitusta” ja joka perustuu ideaan, että ”me emme voi vapauttaa toisiamme, me voimme vapauttaa vain itsemme” (Springer, 2014: 262-263). Itsensä vapauttaminen kansannousulla on ihan ok, mutta entäpä kaikki muut sitten?

Mielestäni Bookchinin linjaus kaikesta tästä on mielenkiintoinen, vaikkakin keskeneräinen. Niin päättäväisesti kuin hän vastustikin valtiota ja hierarkioita reformoimattomina alistamisen instrumentteina ja ihmisten vapauden kieltäjinä, hän ei ollut naiivi vallan haltuunottamisen suhteen:

Jokainen vallankumous, todellakin, jopa jokainen pyrkimys saavuttaa perusmuutosta, tulee aina kohtaamaan vallassaolevan eliitin vastarinnan. Jokainen pyrkimys puolustaa vallankumousta vaatii vallan kerryttämistä — fyysisen sekä institutionaalisen ja hallinnollisen — joka tarkoittaa hallituksen luomista. Anarkistit saattavat peräänkuuluttaa valtion lakkauttamista, mutta jonkinlainen pakottaminen tulee aina olemaan tarpeellista porvarillisen valtion ehkäisemiseksi palaamasta takaisin täydellä voimalla ja rajattomalla terrorilla. Libertaarisen organisaation märehtiessä, johtuen ”valtion” luomisen turhasta pelosta, vallan ottamista kun se voi tehdä sen vallankumouksellisten massojen tuella, on parhaimmillaan hämmentävää ja pahimmillaan täydellinen hermoromahdus (Bookchin, 2014: 183).

Graeberin vastine oli vaatia että anarkistinen strategia ”liittyy vähemmän valtiovallan haltuunottoon kuin hallintomekanismien paljastamiseen, delegitimoimiseen ja purkamiseen osiin” (2002: 73). Vain sellaisissa autonomisissa tiloissa voivat olla todella demokraattiset käytännöt mahdollisia. Minun katsantokannastani tämä tarkoittaa rinnakkaisvaltion (kuten Zapatistat ovat tehneet) luomista kapitalistisen valtion sisään. Sellaiset kokeilut harvoin toimivat, ja kun ne toimivat, niinkuin Kolumbiaa hallinnoivien paramilitaaristen organisaatioiden tapauksessa, ne ovat harvoin hyväntahtoisia (itseasiassa ne ovat usein korruption, väkivallan ja kiristyksen mehiläispesiä). Jopa vallankumoukselliset vasemmistosissiliikkeet (kuten FARC Kolumbiassa) ovat kokeneet tämänkaltaisia tapauksia, eikä ole takeita että minkäänlainen anarkistien kehittämä rinnakkainen valtarakenne ei kärsisi samanlaisista ongelmista. Jokatapauksessa nykyinen mieltymys ”kolmannen sektorin hallitukseen” tarjoaa klassisen esimerkin siitä kuinka hallitsevat vallat voivat ottaa käyttöön ja tehdä harmittomaksi radikaalin autonomian idean omiin tarkoituksiinsa.

Anarkistien ja autonomistien haluttomuus ottaa haltuun ja konsolidoida valtaa on juurtunut, mielestäni, ”vapaan yksilön” käsitteeseen jonka päällä suuri osa anarkistisesta ja autonomisesta ajattelusta lepäää. Radikaalin individualismin kritiikki kuuluu seuraavasti. Vapaan yksilön käsite on leimattu liberaalisten juridisten organisaatioiden leimalla (jopa oman kehon ja itsen yksityisomaisuus) ja sitä on maustettu roimalla satsilla yksilöllistettyä protestanttista uskontoa, jonka Weber liitti kapitalismin nousuun. Reclus teki ylpeästi sanoessaan, että hän oli elänyt elämänsä vapaana yksilönä on sama kuin asettaisi itsensä vakaasti liberaaliin ja protestanttiseen perinteeseen (Recluksen isä oli protestanttipappi ja hetken aikaa Reclus sai oppia papistolta; katso Chardak, 1997). Hänen tyylisensä anarkismilla on juurensa liberaalissa teoriassa ja judeokristillisessä perinteessa vaikka se rakentaakin antikapitalistista kritiikkiä markkinoiden negaation kautta sekä liberaalin teorian ja kapitalististen käytäntöjen luokka- sekä ympäristöseuraamuksien kritiikkiä. Tässä ei ole mitään väärää (Marx rakentaa myös suurelta osin klassisen poliittisen taloustieteensä sekä sen liberaalit ja judeokristilliset juuret negaation kautta). Mutta lopputulos on kiusallinen päällekkäisyys ajoittain, joka esiintyy sekä Marxilla että Proudhonilla, jossa kritiikki ottaa mukaan ja peilaa liian paljon sitä mitä se kritisoi. Springer välttää oikean olemassaolevan ongelman haukkumalla ”oksymoroniseksi” kenet tahansa joka asettaa anarkistisen ajattelun liian lähelle sen liberaaleja (ja tästä johdettuna neoliberaaleja) juuria, kuten on määritellyt, muun muassa, Nozickin Anarchy, State, and Utopia (1974). Tämä on ongelma joka perinteisesti tulee käsitellä rationaalisesti, koska sillä on ollut ja potentiaalisesti on yhä edelleen todellisia seuraamuksia.

Vuonna 1984 kaksi MIT:n professoria, Michael Piore ja Charles Sabel, julkaisivat kirjan nimeltä The Second Industrial Divide (1984). Joskus vuonna 1848, heidän mukaansa, teollinen kapitalismi kohtasi hetken jolloin teknologiset mahdollisuudet sen järjestäytymisessä voisivat liikkua joko kohti tehtaissa tapahtuvaa massatuotantoa, tai ottaa polun jota Proudhon ajoi, joka oli liittää yhteen pieniä, itsenäisiä työpajoja joissa yhteenliittyneet työntekijät kykenisivät demokraattisesti hallinnoimaan työtään ja elämäänsä. Vuoden 1848 jälkeen tehtiin väärä valinta, heidän mukaansa, ja siitä eteenpäin massiivinen tehdastuotanto kaikkine sen paheineen on dominoinut teollista kapitalismia. Mutta 1970-luvulla syntyi uusia teknologioita ja organisationaalisia muotoja, jotka tulivat saman valinnan eteen uudestaan. Taipuisilla erikoistumisilla, pienillä erillä ja niche-tuotannolla Proudhonin unelma oli jälleen kerran mahdollisuus. Piore ja Sabel muuttuivat hurjiksi uusien tuotantomallien asiamiehiksi — he kutsuivat tätä “joustavaksi erikoistumiseksi” — suurin osa esitettiin klassisesti tuohon aikaan Kolmannen Italian nousevina teollisalueina. Sekä Piore että Sabel, maineisiinsa varustautuneina, MacArthur-apurahoineen ja niinkutsuttujen edistysmielisten ajattelijoiden sekä aikansa instituutioiden tukemina, pyrkivät taivuttelemaan liitot ottamaan proudhonilaisen vision vastaan sen sijaan että vastustaisivat uusia teknologioita. Sabelista tuli ILO:n vaikutusvaltainen neuvonantaja. Monet meistä marxistisesta vasemmistosta olimme tästä muutoksesta syvästi lirissä. Liityin kriitikoihin esittämällä kirjassa The Condition of Postmodernity (1989, sekä AAG:n kokouksessa Baltimoressa 1987 kun Sabel ja minä olimme napit vastakkain), että joustava erikoistuminen ei ollut mitään muuta kuin joustavan pääoman akkumuloitumisen taktiikka. Kampanja jolla vakuuttaa tai suostutella (IMF:n kautta) maita ottamaan käyttöön käytänteitä työn joustattamiselle oli merkki tästä pyrkimyksestä (ja edelleen se jatkuu IMF:n vaatimusten kautta, esim. Kreikassa). Jälkikäteen tarkasteltuna on selvää, että tämä hanke, jota Piore ja Sabel tukivat, ja jolle oli annettu edistysmielisen radikalismin aura Proudhonin nimessä, oli neoliberalisaation ydinelementti, jolla saatiin aikaan kaikki työvoiman epävoimaannuttavat seuraamukset ja työvoiman kutistuva osuus tuottavuuden kasvusta. Tämä jätti lähes kaikki uuden tuotetun vaurauden yhden prosentin käsiin. Me tarvitsemme kovasti parannusta siitä mitä Bookchin kutsuu ”proudhonistiseksi myytiksi jonka pienet tuottajien yhdistykset… voivat hitaasti nakertaa kapitalismissa” (2014: 59). Autonomistit, Luc Boltanskin ja Eve Chiapelin mukana kirjassa The New Spirit of Capitalism (2007), menevät jopa niin pitkälle, että he ehdottavat kyseessä olevan autonomistien ja anarkistien työväenluokkaisten käytäntöjen, jotka pääoma otti haltuunsa luodakseen uusia hallintamuotoja ja uusia verkottuneita organisaatiomuotoja 1970-luvulla.

Kapitalistinen anarkismi on oikea ongelma. Sillä on koherentti ydinteoria, jonka ovat muun muassa luoneet Nozick, Hayek ja muut, sekä markkinoiden vapauden doktriini. Markkinat ovat osoittautuneet kaikkein menestyksekkäimmäksi hajautetun päätöksenteon muodoksi joka on koskaan keksitty — niinkuin Marx niin elegantisti Pääomassa kirjoitti — mutta myös valtavan rahan ja vallan keskittäväksi voimaksi yhä vain voimakkaamman oligarkian käsiin. Tämä dialektiikka desentralisaation ja sentralisaation välillä on yksi kaikkein tärkeimmistä pääoman ristiriidoista (katso kirjani Seventeen Contradictions and the End of Capitalism ) ja toivon kaikkien niiden, kuten Springerin, jotka ajavat desentralisaatiota niinkuin se olisi puhdas hyödyke, katsomaan tarkemmin sen seuraamuksia ja ristiriitoja. Kuten esitin kirjassa Rebel Cities (2013a), desentralisaatio ja autonomia ovat pääkeinoja suuremman eriarvoisuuden ja vallan keskittymisen aikaansaamiselle. Jälleen kerran, Bookchin tavallaan on samaa mieltä: ”silläkin uhalla että vaikutan ristiriitaiselta, koen velvollisuudekseni painottaa että desentralisaatio, lokalismi, omavaraisuus ja jopa liittoutuminen, kaikki yksittäisinä, eivät muodosta taetta siitä, että me saavuttaisimme rationaalis-ekologisen yhteiskunnan. Itse asiassa kaikki niistä on jonain aikana ollut nurkkakuntaisten yhteisöjen, oligarkioiden, ja jopa despoottisten hallitusten tukemia” (2014: 73-74). Tämä oli, muuten, pääongelmani Gibson-Grahamin ottamassa asemassa heidän pyrkiessään täysin desentralisoituun antikapitalistiseen vaihtoehtoon.

Vaikka Proudhonin vasemmistoanarkismilla ei tavallaan ole johdonmukaista teoriaa, oikeiston kapitalistisella anarkismilla on koherentti teoriarakenne joka lepää viettelevän utopistisen ihmisen vapauden vision päällä. Vaadittiin Marxin älynlahjoja purkamaan tämä teoria Pääomassa. On pieni ihme, että Marx purkaessaan sitä piti Proudhonin visiota niin tahattoman reaktionaarisena.

Mikä tuo minut takaisin kysymykseen Marxin ja Proudhonin välisistä suhteista. Olen vapaasti tunnustanut (esim. Marxin Pääoman lisäosissa, 2010: 6, 2013b: 189) että Marx ammensi paljon enemmän ranskalaisesta sosialistisesta perinteestä (mukaanlukien Proudhon) kuin hän tunnusti, ja että hän oli usein epäreilu kritiikissään Proudhonia kohtaan (mutta toisaalta hän oli yhtä epäreilu kritiikissään Milliä, Malthusia tai jopa Ricardoa kohtaan — tämä oli vain Marxin tapa). Mutta Marx ammensi yhtä paljon jakobiiniläiseltä Auguste Blanquilta (joka mielestäni otti käyttöön termin “proletariaatin diktatuuri”, jota Marx harvoin käytti ja joka olisi pitänyt panna lainausmerkkeihin, täten säästäen meidät suurelta vaivalta), kuten myös Fourierilta (Pääoman avauskappale työvoiman prosessista on piilotettu dialogi hänen kanssaan), Saint-Simonilta (jota Marx ihannoi niin paljon että hän näki pääomayhdistysten muodostavan yhteisen osakeyhtiön ja mahdollisesti edistysmielisen liikkeen), Cabet’lta, kuten myös Robert Owenilta (Blanquin puolustuspuheenvuoro oikeudessa vuonna 1832 on ällistyttävä lausunto; Corcoran, 1983). Mutta Marxin riippuvuus näistä ajattelijoista, kuten oli myös asian laita hänen riippuvuudestaan klassisesta poliittisesta taloustieteestä, oli suurilta osin suuren kriittisen kuulustelun alla Marxin pyrkiessä rakentamaan maa teoreettista mekanismia ymmärtääkseen miten kapitaali akkumuloitui. Mitä Marx hyväksyi ja miten hän tuli päätelmään negaatiolla hänen kuulustellessaan näitä ihmisiä on monimutkainen kysymys.

Mutta päästäksemme tästä tunnustuksesta siihen että ehdotettaisiin Marxin plagioineen kaikkea erityisesti Proudhonilta on täysin absurdia. Idea pääoman työvoiman hyväksikäytöstä, esimerkiksi, oli paljon artikuloitu Blanquin teksteissä kuin Proudhonin, ja se oli sosialististen ricardolaisten täysin hyväksymä. Se oli ilmiselvää kutakuinkin kaikille ja Marx ei pyrkinyt esittämään väitteen alkuperäisyyttä niin väittäessään. Sen mitä Marx teki, oli että hän näytti miten hyväksikäyttö voidaan toteuttaa ilman että rikotaan markkinoiden vaihdantalakeja jotka teoreettisesti (ja klassisen poliittisen talouden utopiassa) lepäsivät tasa-arvon, vapauden ja vastavuoroisuuden päällä. Noiden lakien ajaminen tasa-arvon perustana oli sama kuin olisi luonut olosuhteet kapitalistisen luokkavallan keskittymiselle. Tämän Proudhon missasi. Kun Marx osoitti työvoiman hyödykkeellistämisen tärkeyttä hän on hyvin saattanut ammentaa Blanquilta ilman että tunnusti tätä, mutta siltikin se oli Marx eikä Blanqui joka tunnnusti sen tärkeyden pääoman teorialle. Marxin kritiikki proudhonilaisesta rahakäsitteestä sekä ideasta, että kaikki mitä tarvittiin rauhalliseen siirtymään sosialismiin oli rahajärjestelmän reformi, oli paikkansapitävä (ja tottakai Proudhonin vapaan luoton pankki oli välitön onnettomuus vaikka se on saattanutkin tulla porvariston sabotoima idea). Marxin Proudhonin ikuisen oikeudenmukaisuuden teorian kritiikki on myös syvällistä. Juuri tässä kohtaa Marx osoittaa kuinka oikeudenmukaisuuden teoriat eivät ole universaaleja vaan spesifejä, ja porvariston tapauksessa spesifejä liberaalin kapitalismin nousulle. Universaalin oikeudenmukaisuuden tavoittelussa vallankumouksellisena strategiana oli riskinä ottaa sosialismin lakien sisään porvariston laki. Tämä on tuttu ongelma, kuten kaikki ihmisoikeuksien kriittisten käsitysten kanssa työskentelevät voivat tunnistaa. Kun Marx vetosi, niinkuin hän usein teki, yhdistysten ideaan, hän lähes aina ammensi enemmän Saint-Simonilta kuin Proudhonilta.

Vaikka Proudhonilla epäilemättä on ollut tärkeitä asioita sanottavana, hänen näkeminen jonkinlaisen täydellisen yhteiskunta-anarkismin edustajana on vaarallista. Hänellä oli heikko käsitys poliittisesta taloudesta, eikä hän tukenut työntekijöitä vuoden 1848 vallankumouksessa, hän oli littoja ja lakkoja vastaan ja hänellä oli kapea määritelmä sosialismista ei minään muuna kuin liittotyöläisten keskenään toisiaan tukemisena. Hän oli vihamielinen naisten työntekoa kohtaan ja hänen tukijansa kampanjoivat raivokkaasti työntekijäkomissioissa 1960-luvun Ranskassa jotta naisten työnteko saataisiin kiellettyä Pariisin käsityöpajoissa. Pääasiallinen vastarinta tuli Kansainvälisen Miesten Työväenyhdistyksen Pariisin toimistolta, jota veti Eugene Varlin joka vaati naisten tasa-arvoa ja oikeutta tehdä töitä (Harvey, 2003). Proudhonin kirja Pornography: The Situation of Women, on, elämänkertakirjoittajansa Edward Hyamsin mukaan, täynnä “jokaista epäliberaalia, jokaista julman reaktionaarista tapaa jota on koskaan käytetty naisten emansipaatiota vastaan kaikkien äärimmäisten anti-feministien suulla” (1979: 274). OK, eli Marx ei ollut mikään puhdas pulmunen itsekään näissä asioissa. Sekä anarkismi että marxismi ovat jatkaneet vaikeaa sukupuolikysymysten historiaa, mutta tässä aiheessa Proudhon on äärimmäinen ja likainen poikkeava havainto.

Se mikä on omituista, on että ennen kommuunia, 1860-luvulla, marxistit ja anarkistit eivät olleet napit vastakkain samalla tavoin kuin mitä myöhemmin. Reclus ja monet proudhonilaiset osallistuivat Kansainvälisen Miesten Työväenyhdistyksen kokouksiin ja muistan lukeneeni jostain että Marx kysyi Reclusilta jos hän olisi halukas kääntämään Pääoman saksasta ranskaksi. Reclus ei tehnyt niin. Aistin kuitenkin, että Marxin mielestä Proudhon oli hänen pääkilpailijansa Ranskan vallankumouksellisen työväenluokan huomiosta ja osittain suuntasi hänen kriittiset ammuksensa häntä vastaan tuosta syystä. Mutta ideologioiden törmäys Pariisin kommuunissa tapahtui monien eri faktioiden välillä, kuten keskusvaltalaisten ja usein väkivaltaisten jakobiinien blankistien sekä eri proudhonilaisten desentralisaatiota ajavien liittomiesten välillä. Kommunistit kuten Varlin olivat vähemmistössä. Marx, Engels ja Lenin tämän jälkeen nimittivät kommuunia sankarilliseksi, joskokin fataalisti erheelliseksi, kansannousuksi työväenluokan osalta, mutta tämä ei kestä historiallista tarkastelua sen enempää kuin tarina siitä, että kommuuni oli puhtaan urbaanin yhteiskuntaliikkeen tuotos, jolla ei ole mitään tekemistä luokkakäsitteen kanssa. Minä pidän kommuunia luokkatapahtumana, josko vain siksi koska se oli kapina porvarillisia valtarakenteita ja ylivaltaa vastaan sekä elintilassa että työpaikalla kaupungissa (Harvey, 2003). Kommuunin “menettäneet” muuttuivat, kuitenkin, isoksi ongelmaksi ja Marxin ja Bakuninin välillä tapahtunut sormella osoittelu oli tässä tärkeässä roolissa, mikä sai aikaan suuren juovan anarkistien ja marxilaisen perinteen välille (juopa jota Springer näyttää haluavan pahentaa parhaansa mukaan).

Emotionaalisena perustana toimiva individualismi ei tokikaan saa yhteiskunnallista anarkismia sivuuttamaan kollektiivisten aktiviteettien, solidaarisuuden rakentamisen tai erilaisten organisaatiomuotojen rakentamisen tärkeyttä. Niinkuin Springer asian esittää, “Anarkistinen järjestäytyminen rajoittuu ainoastaan mielikuvituksella, jossa ainoa olemassaoleva kriteeri on se, että he toimivat ilman hierarkiaa ja vapaina ulkoisista auktoriteeteista…..Tähän voi kuulua melkein minkä tahansa muotoinen organisaatio, vapaapalokunnat turvaa tuomaan, yhteisöpuutarhat ruokaa tuottamaan, osuuskunnat asuinrakennuksia tuottamaan, neulontakollektiivit vaatteita tuottamaan” (2014: 253). Sellaisissa listoissa on kuitenkin jotain hämäräperäistä. Kun on kokenut New York Cityssa asunto-osuuskunnassa elämisen “ilot”, voin vakuuttaa kaikille, että siinä ei ole mitään erityisen vapauttavaa tai edistysmielistä. Standardi anarkistien vastine tähän on sanoa, että asia ei olisi niin mikäli anarkistit olisivat vallankahvassa. Tämä toki tuo esiin kysymyksen mitkä organisaatiomuodot ovat todella anarkistisia verrattuna perinteisiin hegemonisen vallan muotoihin (joihin voi myös lukea mukaan anarkistit). Sääntö tässä tuntuu olevan, että kaikki sosiaalisen organisaation muodot ovat mahdollisia, paitsi valtio.

Tästä syystä anarkistit usein taipuvat ottamaan alkuperäiskansojen yhteisöt suosimakseen yhteenliittymisen muodoksi, johtuen heidän kyvystään tavoitella yhteisöllisiä toimintamuotoja ilman, että he luovat mitään valtiota muistuttavaa. Tämä on myös Chomskyn Etelä-Chilen Mapuchejen suosimisen taustalla (Mapuchet pitivät espanjalaiset valloittajat ja Chilen hallituksen poissa satoja vuosia) ja James Scottin luonnehdinta alkuperäiskansoista Kaakkois-Aasian Ylämailla prototyyppisenä anarkistisena muotona. Jossain mielessä tämä on omituinen rinnastus koska useimmilla alkuperäiskansoilla radikaali individualismi, joka on länsimaisen anarkismin taustalla suurimmaksi osaksi, on merkityksetöntä kun otetaan huomioon suhteellinen kollektivismi ja yleinen harmonian ja henkisen jäsenyyden arvostus kulttuurin ydinarvoina. Valitettavasti Mapuche-kansan tapauksessa, hyödykkeellistämisen, rahan ja kauppakapitalismin läpitunkeminen tekee tällä hetkellä paljon enemmän vahinkoa kuin Espanjan tai Chilen kolonialismi koskaan sai aikaan heidän kulttuurinsa ydinarvoille. Niinkuin Marx asian esitti, “kun raha hajottaa yhteisön, siitä tulee yhteisö” ja se mitä monille alkuperäiskansojen yhteisöille on nyt tapahtumassa on juuri tuo. Vaikka nämä yhteiskuntajärjestykset ja niiden arvojärjestelmänsä ovat ansioituneita, pelkään että poliittinen ohjelma jota Pohjois-Amerikan ja Euroopan kansoille esitettiin, että elää kuin Mapuchet, Aasian ylämaiden heimot tai Zapatistat, ei veisi meitä kovinkaan pitkälle ja jokatapauksessa se ei saisi paljoakaan aikaan pääoman akkumulaation riettaiden käytäntöjen suitsimiseksi, niinkuin se nyt toimii Amatsoniassa ja muilla suhteellisen koskemattomilla alueilla maailmassa ja riistää alkuperäisasukkailta omaisuutensa. Ja joissain tapauksissa, kuten Otavalot Ecuadorissa tai vieläkin huikeammin Bolivian El Altossa (yli miljoona ihmistä, lähinnä Almaran alkuperäisasukkaita), markkinoiden käyttöönotto tuottaa eläväisen alkuperäiskulttuurin ja markkinakapitalistisia ominaisuuksia alueen yrittäjille.

Tämä on kuitenkin hyvä hetki ottaa esiin kysymys valtiosta ehkäpä konseptuaalisena otsakkeena, jota kumpikaan osapuoli ei ole valmis ylittämään. Useimmille anarkisteille ja monille ei-anarkisteille valtion ja sitä tukevien ja ympäröivien hierarkisten instituutioiden vastustaminen ja hylkääminen (kuten parlamentaarinen demokratia ja poliittiset puolueet) on ideologinen kanta josta ei neuvotella. Tämä ei tarkoita, että anarkistit eivät joskus olisi tekemisissä valtion kanssa (he joutuvat usein pakosta, esimerkiksi poliisin sortotoimien seurauksena) tai jopa äänestäisi (niinkuin monet tekivät Kreikan vaaleissa 2015 esimerkiksi). Mutta laittaessaan välit poikki anarkismiin, Bookchin jatkoi valtion pitämistä rakenteena, joka on saanut alkunsa ensimmäisestä hierarkisen ylivallan, hyväksikäytön ja ihmisten sortamisen kuvasta, ja täten sitä ei ole mahdollista reformoida.

En ole samaa mieltä tuon näkemyksen kanssa. Valtio oli suuren ja eripuraa tuottavan debatin kohteena (jossa Holloway oli keskeinen päähenkilö) marxismissa kahden vuosikymmenen ajan ja ylikin. Edelleen olen sitä mieltä, että Gramsci ja Poulantzas kannattaa lukea läpi mitä he sanovat asiasta ja Jessop ylevästi jatkaa kamppailua sovitellakseen marxilaisen kannan nykyisiin realiteetteihin. Minun oma yksinkertaistettu näkemykseni on, että valtio on rähjäinen instituutioiden joukko, joka on olemassa eri maantieteellisillä skaaloilla, joka internalisoi paljon ristiriitoja, joista joitain voidaan potentiaalisesti käyttää hyväksi emansipatorisesti eikä niinkään hämmentämis- tai sortotarkoituksiin (sen rooli kansanterveyden hoidossa on ollut esimerkiksi keskeinen elinajan odotteen pidentäjä), vaikka suurimmalta osin kyse onkin hierarkisesta kontrollista, luokkajaon ja joukkoon sopeuttamisen pahentamisesta ja ei-kapitalististen emansipatoristen ihmispyrkimyksien tukahduttamisesta (jopa väkivalloin jos tarpeen). Monopolivalta oikeuslaitoksessa (ja yksityisomaisuuden suojelu) rahasta ja vaihdantavälineistä ja väkivallan, valvonnan ja sorron keinoista ovat sen ainoat koherentit funktiot, jotka ovat olennaisia pääoman jatkuvuudelle samalla kun kaikki muu on tavallaan vapaaehtoista suhteessa sen eri intressiryhmien valtaan (joista kapitalistit ja nationalistit ovat kaikkein vaikutusvaltaisimpia). Mutta valtiolla on ja tulee olemaan kriittinen rooli suuren mittakaavan fyysisen ja sosiaalisen infrastruktuurin tarjoajana. Jokainen vallankumouksellinen (tai kapinallinen) liike joutuu tunnustamaan ongelman miten tarjota sellaisia infrastruktuureja. Yhteiskunta (huolimatta siitä oliko se kapitalistinen tai ei) tarvitsee uusintaa ja valtiolla on keskeinen rooli juuri siinä. Viime aikoina valtiosta on tullut enemmän ja enemmän pääoman työkalu ja paljon vähemmän vastaanottavainen minkäänlaiselle demokraattiselle kontrollille (muulle kuin karkealle rahavallan demokratialle). Tämä on johtanut suoran demokratian kysynnän radikaaliin kasvuun (jota minä tuen). Kuitenkin nytkin on edelleen tarpeeksi esimerkkejä esitysmielisestä valtiovallan käytöstä emansipatorisiin tarkoituksiin (esimerkiksi, latinalaisessa Amerikassa viime vuosina) että emme saa luopua valtiosta vasemmistolaisten edistysmielisten voimien sitoutumis- ja taistelualueena.

Omituinen asia tässä on, että mitä enemmän autonomit ja anarkistit kamppailevat tarpeen kanssa rakentaa organisaatioita ja kapasiteettia hätistellä pois porvarilliset voimat ja rakentaa vaadittava suuren mittakaavan infrastruktuuri vallankumoukselliselle transformaatiolle, sitä enemmän he lopulta päätyvät rakentamaan jotain sellaista mikä näyttää jonkinlaiselta valtiolta. Tämä on asian laita Zapatistojen kanssa, esimerkiksi, vaikka he pidättäytyvät kaikista yrityksistä ottaa valta Meksikon valtiossa. Bookchinin kanta tähän kaikkeen on mielenkiintoinen. Yhtäältä hän esittää, että se että “ihmisvapaus voitaisiin saavuttaa, ja vielä vähemmän pitää, minkäänlaisen valtion avulla on hirviömäinen oksymoroni” (2014: 39). Toisaalta hän myös on sitä mieltä, että anarkistit ovat väärin “pitkään pitäneet kaikkea hallintoa valtiona ja tuominneet sen – näkemys joka takaa kaikenlaisen organisoidun yhteiskunnallisen elämän tuhoutumisen”. “Hallinto on kokoelma instituutioita, jotka on suunniteltu käsittelemään yhdistyselämän ongelmia hallitusti ja toivottavasti oikeudenmukaisesti.” Valtion vastustaminen ei saa levitä hallinnon vastustamiseksi: “Libertaari lain vastustaminen, puhumattakaan hallinnon vastustamisesta, on ollut yhtä typerää kuin kuva omaa häntäänsä nielevästä käärmeestä” (2014: 13). Konsensuspäätöksenteko, hänen mielestään, “uhkaa hävittää yhteiskunnan sellaisenaan.” Yksinkertainen enemmistöäänestys riittää. Tulee myös olla “vakava sitoutuminen” “muodolliseen perustuslakiin ja asianmukaisiin säännöstöihin” koska “ilman demokraattisesti luonnosteltua ja hyväksyttyä instituutioviitekehystä, jonka jäsenet ja johtajat voidaan vaatia tilille teoistaan, selvästi artikuloidut vastuullisuuden standardit lakkaavat olemasta…..Vapaus autoritarismista voidaan parhaiten taata ainoastaan selkeällä, tiiviillä ja yksityiskohtaisella vallan allokoinnilla, ei teeskentelemällä, että valta ja johtajuus ovat ”hallinnan” muotoja, tai libertaristisilla metaforilla jotka peittävät heidän todellisuutensa” (2014: 27). Kaikki tämä minusta vaikuttaa jonkinlaisen valtion uudelleenkonstruoimiselta (mutta se ei ole välttämättä mitään muuta kuin pelkkää semantiikkaa). Hardt ja Negri ovat myös hiljattain tunnustaneet horisontaalisuuden rajoitteet, johtajuuden tärkeyden, jopa vihjaillen että aika voi olla kypsä ottaa uudelleen harkintaan valtion vallan haltuunoton kysymys. Tämän edetessä Negri on julkisesti puhunut tietynlaisesta evoluutiosta ja konvergenssistä hänen ja minun näkemysten välillä joissain näissä kysymyksissä (2015).

Lopetan kommentaariin siitä miten Springer esittää väärin kritiikkini tietyistä organisoinnin muodoista, joiden puolesta anarkistit tällä hetkellä puhuvat. “Harvey,” hän kirjoittaa,

halveksii hajautetun ajattelun ”naiiveja” ja ”toiveikkaita eleitä” ja pahoittelee, että termi ”hierarkia” on ”nykyään erittäin epäsuosittu suuressa osassa vasemmistoa”. Viesti kuulostaa kovalta ja selkeältä. Kuinka anarkistit (ja autonomistit) kehtaavat yrittää keksiä jotakin erilaista ja uutta, kun meidän pitäisi polkea vettä eilisen kuluttamien ideoiden meressä (2014: 265).

Keskeinen valituksen aiheeni Rebel Citiesissä, josta hänen alkuperäinen sitaattinsa on otettu, on että “vasemmisto kokonaisuudessaan on vaikeuksissa kaiken kuluttavan ‘järjestäytymismuotojen fetishismin’ kanssa” (2013a: 125). Olen tässä asiassa samaa mieltä Bookchinin kanssa, joka kirjoittaa seuraavasti: “Yhtäkään organisaatiomallia ei kuitenkaan tulisi fetisoida siihen pisteeseen asti, että se suoraan on ristiriidassa reaalielämän imperatiivien kanssa” (2014: 183). Springer ja monet muut anarkistit ja autonomit pitävät ainoana legitiiminä järjestäytymisen muotona horisontaalista, desentroitua, avointa, konsensukseen perustuvaa ja ei-hierarkista muotoa. “Tehdäkseni asian selväksi”, kirjoitin, “en sano että horistonaalisuus olisi pahasta – todellakin mielestäni se on erinomainen tavoite – mutta että meidän tulisi tunnustaa sen rajoitteet hegemonisena organisaatioperiaatteena ja valmistautua menemään siitä paljon pidemmälle mikäli tarpeen” (2013a: 70). Yhteismaan hoidon tapauksessa, esimerkiksi, on vaikeaa ellei jopa mahdotonta (kuten Elinor Ostromin työ on näyttänyt) viedä horisontaalinen konsensus laajempaan mittakaavaan kuten metropolialue, bioalue ja varsinkin koko pallo (kuten esim. Ilmaston lämpenemisen tapauksessa). Noilla skaaloilla oli mahdotonta edistyä ilman, että tulee rakentaneeksi “liittovaltiollisia” tai “sisäkkäisiä” (mikä tarkoittaa väistämättä hierarkista minun mielestäni, vaikka tämä voi myös olla pelkkää semantiikkaa) päätöksenteon rakenteita, jotka saavat aikaan vakavia muutoksia organisoidussa ajattelussa sekä instituution hallinnan muodoissa.

Lainasin sekä Murray Bookchinia että David Graeberia tämän pointin tueksi. Jälkimmäinen oli huomannut, että desentralisoiduilla yhteisöillä “on pakko olla jonkinlainen tapa toimia ympäröivien laajempien taloudellisten, yhteiskunnallisten tai poliittisten järjestelmien kanssaha. Tämä on vaikein kysymys, koska se on osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi niille, jotka ovat järjestäytyneet radikaalisti erilaisella tavalla integroituakseen jollain merkitsevällä tavalla laajempiin rakenteisiin ilman, että niiden tulee tehdä jatkuvasti kompromisseja perusperiaatteisiinsa” (Graeber, 2009: 239). Minua kiinnosti tutkia mitä jotkut noista loputtomista kompromisseista saattaisivat olla. Sitten menin ja ehdotin, että Bookchinin ehdotus liittovaltiollisesti järjestetystä kunnallisesta libertarianismista oli “kaikkein sofistikoitunein radikaali ehdotus, joka käsitteli yhteismaan luomista ja kollektiivista käyttöä eri mittakaavoissa” (2013a: 85). Minä tuin Bookchinin ehdotusta “‘kunnallisesta libertarianismista’ joka perustuu bioalueelliseen käsitykseen assosioituneista kuntayhtymistä, jotka sääntelevät rationaalisesti vuorovaikutustaan toistensa ja luonnon kanssa. Tässä kohtaa,” ehdotin, “että käytännön politiikan maailma hedelmällisesti leikkaa kaupunkeihin liittyvän utopistisen ajattelun ja kirjallisuuden suurelta osin anarkismin inspiroiman pitkän historian kanssa” (2013a: 138). Bookchinin organisaatioideoiden laajentamisessa pidemmälle ilmeni kuitenkin joitain rajoitteita (vaikka ilmeisesti tällä hetkellä on olemassa pyrkimyksiä niin tehdä kurdilaisen PKK:n nimissä vapautetulle Kobanelle; kts. TATORT, 2013).

Ja pidin sitä tärkeänä sanoa mitä ne voisivat olla. Lähemmin tarkastellessani organisaatiomuotoja, joita pystytettiin El Alton vallankumouksellisissa kansannousuissa 2000-luvun alussa, ehdotin että meidän pitäisi käydä läpi erilaisia toisensa leikkaavia järjestäytymisen muotoja, mm. “horisontalistien” suosimia, jotka läpileikkaavat toisia liittovaltiollisempia ja joissain tapauksissa vertikaalisia rakenteita. Päädyin varsin utopistiseen suunnitelmaan, jossa organisaatiomuodot leikkaavat toisiaan – sekä pystyyn että vaakaan – joka saattaisi toimia suuren metropolialueen kuten New York City hallinnoinnissa (2013a: 151-153).

Tätä Springer pitää “veden polkemisena eilispäivän ideoiden meressä” (2014: 265)!! Ongelma tässä, myönnän, on Springerin suostumuksellisen vaakatasoisuuden fetisointi ainoana mahdollisena organisaatiomuotona. Tämä eksklusiivinen ja poissulkeva dogma on tehokkaiden ja asianmukaisten ratkaisujen tutkimisen esteenä. Hyväksyn Graeberin sanoin “organisaatioinstrumenttien rikkaan ja kasvavan tarjonnan” joita eri sortin anarkistit ovat ottaneet käyttöön (tai joissain tapauksissa lainanneet alkuperäiskansojen käytänteistä) viime vuosina. Nämä ovat merkittävästi kontribuoineet mahdollisten vasemmistopoliittisten organisaatiomuotojen repertuaariin ja tottakai olen yhtä mieltä (kukapa ei olisi) siitä, että demokratian uudelleen keksimisen kriittinen tavoite tulisi olla keskeinen huolenaihe. Mutta näyttö on selkeää siitä, että me tarvitsemme järjestäytymisen muotoja, jotka menevät pidemmälle kuin minkä sisään monet anarkistit ja autonomit nyt rajaavat itsensä, jos me haluamme keksiä demokratian uudelleen ja samalla tavoitella koherenttia kapitalisminvastaista politiikkaa. Tuen Syrizaa, esimerkiksi, niinkuin teki myös Negri ja useat tuntemani kreikkalaiset anarkistit, ja Podemosta myös, ei sen takia että he ovat vallankumouksellisia, vaan koska he auttavat tekemään tilaa uudenlaiselle politiikalle ja erilaiselle keskustelulle. Poliittisen vallan mobilisaatio on olennaista ja valtiota ei tule sivuuttaa potentiaalisena radikalisaation tilana. Kaikista näistä pointeista olen eri mieltä kuin autonomiset ja anarkistiset kollegani.

Mutta tämä ei kuitenkaan sulje pois yhteistyötä ja keskinäistä avunantoa monien yhteisten kapitalisminvastaisten kamppailujen tapauksessa, joissa me olemme mukana.”

Lähde:

A critique of the (left and right) Anarchist Vision of Power, by David Harvey

Tämä artikkeli on osa sarjaa : ‘Binding Chaos’.

Stigmergia on epäsuoran agenttien tai toimintojen välisen koordinaation mekanismi. Periaate on, että ympäristöön toiminnan seurauksena jäänyt jälki stimuloi seuraavan teon suoritusta, jonka sama tai eri agentti suorittaa. Tällä tavoin toimien sarja pyrkii vahvistumaan ja rakentamaan jo tehtyjen tekojen päälle, mikä johtaa koherentin, ilmeisen systeeemisen toiminnan syntymiseen spontaanisti. Stigmergia on itseorganisaation muoto. Se tuottaa monimutkaisia, älykkäältä näyttäviä rakenteita, ilman tarvetta suunnittelulle, kontrollille tai edes suoralle kommunikaatiolle agenttien välillä. — Wikipedia

Persoonapohjainen järjestelmä ei koskaan mahdollista yhteistyötä globaalissa mittakaavassa ilman representaatiota, joka näkyy organisaatoissa kuten Yhdistyneet Kansakunnat. Jos maailman täytyy siirtyä pois representaatiosta ja sallia kaikkien äänten tulla kuuluville, me joudumme etsimään keinoja tehdä yhteistyötä, joka perustuu ideoihin ja tekoihin. Keskitetyt käyttäjäryhmät, joilla on episteemisiä yhteisöjä ja tietosiltoja, saattavat työskennellä ideajärjestelmien avulla; tekoihin keskittyvissä järjestelmissä stigmergia voi olla paras vaihtoehto.

Tällä hetkellä yleinen vastaus tilanteeseen, joka vaatii toimintaa, on luoda substantiivi, komitean, komission, organisaation, järjestön, valtion viraston tai vastaavan muodossa. Liian usein itse tekoa ei koskaan tehdä, kun keskitytään aina vain organisaatioon ja mukanaolijoiden persoonaan.

Useimmat järjestelmät tällä hetkellä ovat kilpailuorganisaatioiden pyörittämiä. Kilpailu luo redundanssia, on hidasta ja haaskaa resursseja suojelun, mainonnan ja muun sellaisen muodossa. Kilpailu vaatii myös salailua, joka hidastaa kehitystä ja auditointia ja haaskaa mahdollisuuksia ja ideoita. Patentit ja kopiosuojat hidastavat toimintaa ja ideoiden kommunikointia suurissa määrissä. Suurimman asiantuntijuuden omaavien ihmisten välinen yhteistyö ei tapahdu ellei heitä palkata samaan projektiin.

Vaihtoehto kilpailulle on perinteisesti ollut yhteistoiminta. Tämä on kaikkein tehokkainta ryhmissä, joissa on kahdesta kahdeksaan ihmistä. Suuremmat kuin 25 ihmisen ryhmät ovat erittäin hitaita yhteistyössä, ja ne joutuvat harjoittelemaan persoonallisuuden hallintaa joka nopeasti taantuu lakkaamattomaksi diskuteeraamiseksi ja riitojen sovitteluksi, ne ovat äärimmäisen herkkiä soluttautujille ja suurissa ryhmissä erittäin harvoin saadaan aikaan mitään arvokasta. Yhteistyö perinteisesti toimii demokratian pohjalta, jossa jokaisen ääni on tärkeä, joten sellaisessa ei voi toimia johtajia tai käyttäjiä joilla on suurempi asiantuntijuus, enemmän energiaa tai ymmärrystä vaikuttaa asioihin kuin reunalla olijoilla. Yhteistoiminta haaskaa paljon aikaa ja resursseja sekä keskusteluihin että keskusteluihin käydyistä keskusteluista. Toimintaan perustuvissa järjestelmissä keskustelut ovat harvoin tarpeen, sillä niiden mielipide jotka eivät toiminnallaan osallistu on tuskin arvossaan, ellei sitten kysytä mielipidettä joltain luotettavalta ja asioista perillä olevalta taholta.

Ekstrovertit persoonat ovat yleensä yhteistyöhön ja konsensukseen perustuvien järjestelmien keskiössä, jotka tekevät päätöksiä muiden työn kontrolloimiseksi ja joita kohtaan oikeasti työtä tekevät kantavat kaunaa. Useimmat työtä tekevät eivät nauti hierarkisista järjestelmistä, mikä käy ilmi alla olevasta kaaviosta, sillä hierarkiassa he menettävät autonomiansa, mestaruutensa ja luovan kontrollin omasta työstään; pohjalla olijan tunteella ei ole eroa oltiinpa sitten vaakatason rakenteessa tai hierarkisessa rakenteessa kun puhutaan päätöksistä. Yhteistyöjärjestelmät usein käyttävät konsensusta tai äänestystä tekemään päätöksiä koko ryhmän puolesta; nämä menetelmät eivät välttämättä tuota parasta tulosta, sillä monet eivät ymmärrä työn luonnetta mikäli he eivät ole sitä itse tekemässä, ja he saattavat vaatia asioita joita he eivät koskaan haluaisi itse tehdä.  Konsensukseen perustuvat järjestelmät ovat myös alttiita ‘joukkomielen’ kunnian omimiselle yksittäisistä ideoista ja työstä, mikä saattaa aiheuttaa lisäkaunaa.

Hierarkinen järjestelmä

Konsensushierarkia

Alla olevassa stigmergiakaaviossa kaikilla työntekijöillä on täysi autonomia luoda asioita kuten he parhaaksi katsovat; käyttäjäryhmän valta on kyvysssä hyväksyä tai hylätä tehty työ. Koska virallista vastuuhenkilöä ei ole nimitetty tietyn asian tekemiseen, käyttäjät voivat vapaasti luoda vaihtoehtoja jos he eivät pidä siitä mitä on tarjottu. Työntekijät ovat vapaita luomaan huolimatta siitä hyväksytäänkö vai hylätäänkö työ; alla olevassa kaaviossa jokin työ saattaa tulla suurimman ryhmän hyväksymäksi, jotkut käyttäjäryhmät taas hyväksyvät vaihtoehtoja, joissain tapauksissa ainoastaan pieni ryhmä hyväksyy, ja joskus työntekijä on yksin visionsa kanssa. Kaikissa tapauksissa työntekijä on vapaa luomaan miten haluaa. Historia on näyttänyt, että mikään oikeasti innovatiivinen idea ei ole välittömästi ollut kaikkien hyväksymä, ja historia on myös näyttänyt että radikaalisti uudenlaiset ideat ovat myös usein yksinäisen vision seurausta; ryhmäkonsensukselle kontrollin antaminen työstä tarkoittaa innovaation vammauttamista.

Stigmergia

Kilpailuympäristössä uutta ideaa varjellaan mustasukkaisesti, suojellaan juridisesti ja verhoillaan salaisuuteen. Kovasti nähdään vaivaa idean tukijoiden etsimiseksi, samalla kun varmistetaan että idea pysyy juridisten suojien kuten salassapitosopimusten suojassa. Idea pysyy erottamattomasti kiinni sen luojassa kunnes se on juridisesti siirretty toiselle omistajalle ja kaikki kontribuuttorit työskentelevät omistajan leipiin, ei idean.. Kontribuuttorien tulee sitten saada palkkioita omistajalta, mikä yhä vain enemmän rajaa kehityspotentiaalia ja haaskaa enemmän resursseja juridisiin sopimuksiin, oikeusjuttuihin jne. Kontribuuttoreilla ei ole intressiä siinä onnistuuko projekti vaiko ei, eikä heillä ole motivaatiota antaa omaa panostaan enempää kuin mistä heitä palkitaan.

Sen sijaan jos ideaa kehitetään yhteistyössä, ensin idean saajan pitää ensin esittää se muille, joka yrittää taivutella muut ryhmäläiset mukaan ideaan. Ryhmän tulee olla yhtä mieltä ideasta itsestään sekä jokaisesta idean kehitysvaiheesta. Suurin osa energiasta ja resursseista käytetään kommunikaatioon, taivutteluun ja persoonallisuuden hallintaan, ja työympäristö on täynnä kiistoja ja valtakamppailuja. Koska projektia ajetaan ryhmässä, vaikkakin yhteistyötä tekevässä, ryhmä käy silti kilpailua muiden samanlaisten ulkoisten projektien kanssa, ja edelleen haaskaa resursseja ja energiaa salailuun, kilpailulliseen evankeliointiin jne. Sekä kilpailulliset että yhteistyölliset projektit kuolevat jos projektia vetävä ryhmä lähtee menemään ja molemmat vetävät puoleensa ja hylkivät kontribuuttoreita perustuen olemassa olevan ryhmän persooniin. Molemmat ovat hierarkisia järjestelmiä, joissa yksilöt joutuvat pyytämään lupaa antaa oma panoksensa. Molemmat keskittyvät persoonallisuuden auktoriteettiin hyväksymään päätökset, sen sijaan että keskityttäisiin ideaan tai toimintaan itsessään.

Stigmergia ei ole kilpailullista eikä perinteisessä mielessä yhteistoiminnallista.

Stigmergiassa alkuidea annetaan vapaasti, ja idea vie projektia eteenpäin, ei yksittäinen persoona tai niiden ryhmä. Kukaan yksilö ei tarvitse lupaa (kilpailu) tai konsensusta (yhteistoiminta) ehdottaakseen ideoita tai aloittaakseen projektia. Ei ole tarvetta keskustella tai äänestää ideasta, jos idea on innostava tai tarpeellinen, se tulee saamaan huomiota. Huomio idealle tulee ihmisiltä, jotka ovat aktiivisesti mukana systeemissä ja halukkaita näkemään vaivaa projektin eteenpäin viemiseksi, ei äänestämään tyhjää ihmisten kanssa, joilla on vain vähän kiinnostusta tai jotka eivät aio olla mukana. Koska projektia kannatetaan tai se hylätään kontribuutioihin perustuen, ei tyhjiin ääniin perustuen, idean eteen enemmän vaivaa nähneiden ihmisten mielipiteet painavat enemmän. Stigmergia asettaa ihmiset myös kontrolliin omasta työstään, he eivät tarvitse ryhmän lupaa tai ryhmältä mielipidettä siihen minkä systeemin parissa työskennellä tai mihin ottaa osaa.

Alkuidean kommunikoinut henkilö voi tai sitten ei viedä asiaa eteenpäin. Evankelisaatio ideasta muille on vapaaehtoista, sitä tekee ryhmä joka ideasta on innostunut; he joko toteuttavat sen tai sitten ei. Ei ole tarpeen etsiä siemenrahoitusta tai tukijoita; jos idea on hyvä, se saa tarvitsemansa tuen. (Käytännössä tämä ei ole vielä totta, sillä joidenkin täytyy panostaa vapaaehtoisprojektiin koska useimmat ovat kiinni nykyiseen rahajärjestelmään sidotuissa muissa töissä. Lisäksi me edelleen elämme persoonavetoisessa järjestelmässä, jossa voimakkaita persoonallisuuksia kuunnellaan enemmän.) Salailu ja kilpailu eivät ole tarpeen, koska kun idea on annetti, se ja kaikki muukin kehitys kuuluu kaikille niille jotka tekevät asialle jotain. Kuka tahansa voi lähettää töitä hyväksyttäväksi, idea ei voi kuolla tai kaatua henkilökohtaisuuksiin; hyväksyntä tai hylkäys koskee kontribuoitua työtä, se ei koske kontribuution tekijää. Kaikki ideat joko hyväksytään tai hylätään perustuen systeemin tarpeisiin.

Systeemin vastuu ja oikeudet lepäävät koko käyttäjäryhmän harteilla, ei ainoastaan luojien. Ihmisten ei ole tarpeen jättää systeemiä taakseen persoonakonfliktien takia kun ei ole tarvetta kommunikoida työtehtävän loppuunsaattamisen ulkopuolella, ja yleensä on paljon hommaa jotka voi suorittaa täysin autonomisesti. Koska kukaan ei omista systeemiä, ei ole tarvetta kilpailevalle ryhmälle jolle omistus annettaisiin.

Stigmergia ei tarjoa paljoakaan skooppia soluttautuville provokaattoreille, sillä  ainoastaan systeemin tarpeet ovat huomion kohteina. Systeemin toiminnallisuutta vastaan toimiva on paljon helpommin näkyvillä ja estettävissä kuin joku joka koittaa estää toimintaa jatkuvalla keskusteluvänkäämisellä ja persoonakonflikteja luomalla. Koska kaikki omistavat systeemin, ei ole olemassa yhtä johtajaa joka valittaisiin kohteeksi.

Solmukohdat

Työn edistyessä, ydintiimin kasvaessa ja jäsenmäärän lisääntyessä lisää kiinnostuneita ja asialle omistautuneita persoonia nousee esiin, jotka alkavat ohjata kehityksen kulkua. Erikoisosaamista muotoutuu ydintiimin kiinnostuksenkohteiden ympärille kun ydintiimi tekee suurimman osan työstä ja loppu ryhmä arvostaa työtä eniten. Tietyn kompleksisuuden ylittäviltä ryhmiltä alkaa puuttua koherenssia kun ryhmän energia ja fokus laajenevat kapeasta leveäksi, ydintiimin kiinnostusten  ja saatavilla olevien resurssien mukaan; osia alkuperäisestä järjestelmästä saatetaan jättää tekemättä.

Kun jäseniä tulee mukaan lisää ja lisää, useammat alkavat kokea turhautumista käyttökelpoisuuden tai autonomian ollessa rajoittunutta. Jotkut näistä jäsenistä tulevat kiinnostumaan tekemättä jätetyistä asioista ja he luovat uusia samanmielisten jäsenien ja uusien tulokkaiden solmukohtia, joissa tehdään tekemättä jätettyä työtä. Vaihtoehtoisesti peruskäyttäjät ja systeemin tarkkailijat, joilta puuttuu halua tai asiantuntemusta olla enemmän aktiivinen osa alkuperäistä järjestelmää, tulevat näkemään toisenlaisia luotuja tarpeita ja he aloittavat uuden solmukohdan. Perinteisten lakkaamattoman hankinnan ja laajentumisen korporaatiomallien sijaan, stigmergia rohkaisee uusiksi solmukohdiksi irtaantumista. Koska yksilö on vastuussa omasta työstään, eikä kukaan voi ohjata työntekijöiden ryhmää, laajentuminen tarkoittaa lisätyötä yksilölle, mikä rajoittaa toimintaa. Systeemin kasvaessa lisätyö vaatii joko lisäresursseja tai irtaantumista; pienissä ryhmissä kommunikointi on helpompaa ja on enemmän autonomiaa, ja irtaantuminen on todennäköisempi kasvun seuraus.

Solmukohtien välinen kommunikaatio systeemissä tapahtuu yksittäisten tarpeiden pohjalta. Läpinäkyvyys mahdollistaa informaation kulun vapaasti eri solmukohtien väälillä, mutta muodolliset suhteet tai kommunikaatiomenetelmät eivät ole tarpeen eivätkä haluttavia. Informaation jakamista edistää informaatio itsessään, ei henkilökohtaiset suhteet. Jos data on relevanttia useille solmukohdille, se tullaan heti välittämään kaikille, eikä muodollisia tapaamisia virallisten persoonien välillä tarvita.

Jokainen solmukohta voi kadota ilman, että se vaikuttaa verkoston toimintaan, ja solmukohdan jäljelle jäävät toiminnallisuudet voidaan antaa toisille solmuille. Solmukohdat, jotka huomaavat tekevänsä päällekkäisiä asioita, liittyvät yhteen tai huomaavat tekevänsä turhaa työtä. Uusia solmukohtia luodaan ainoastaan tyydyttämään uusi tarve tai tarjoamaan parempaa toiminnallisuutta; on epätehokasta tehdä sama asia kahteen kertaan, ja se tapahtuu ainoastaan jos toinen ryhmä keksii vaihtoehtoisen menetelmän jota ensimmäinen ryhmä ei suostu ottamaan käyttöön. Sellaisessa tapauksessa paras järjestelmä tulee voittamaan suurimman tuen käyttäjäryhmältä, toinen vaipuu pois tai pysyy arvostettuna vaihtoehtona. Jokainen käyttäjä voi antaa panoksensa solmukohdalle, joka parhaiten sopii heidän kiinnostuksiinsa ja kykyihinsä, tai antaa panoksensa usealle eri solmukohdalle.

Tulevaisuus

Uusi järjestelmä hallintoa tai yhteistyötä varten, joka ei noudattele kilpailullista hierarkiamallia, joutuu soveltamaan stigmergiaa useimmissa sen toimintaan perustuvissa järjestelmissä. Ei ole järkevää eikä haluttavaa, että yksilön ajatukset ja toimet alistettaisiin ryhmäkonsensukselle asioissa, jotka eivät vaikuta ryhmän toimintaan, ja itse asiassa on mahdotonta saada aikaan monimutkaisia työtehtäviä jos jokainen päätös pitää hyväksyttää; se on hierarkisen mallin suurin heikkous. Niin monien internetprojektien uskomaton menestys on seurausta stigmergiasta, ei yhteistoiminnasta, ja stigmergia on se joka auttaa meitä rakentamaan nopeasti ja tehokkaasti ja saamaan aikaan paljon parempia tuloksia kuin kukaan meistä kykenee ennalta näkemään.

Lähde:

Stigmergy