Niinkuin kirjoitin aikaisemmassa postauksessani, me voimme pystyttää alustaosuuskuntia pääosin perustuen löyhiin suhteisiin, joita syntyy yksilön oman edun maksimoinnista, tai perustuen vahvoihin suhteisiin, joita syntyy sosiaalisen ja emotionaalisen kanssakäymisen seurauksena. Vaikka hallinto ei ole ainoa tällaisia suhteita muokkaava tekijä, se on kuitenkin kaikkein tärkeimmässä asemassa. Hallinto määrittää sen kuka sanelee vertaisena olon ehdot, eli toisin sanoen, kuka on “vertainen” ja keitä ovat muuntyyppiset “sidosryhmät”, sekä seuraukset näistä. Alustaosuuskuntien tapauksessa suoraviivainen hallinnointimalli määrittää omistajien (vertaisten) joukon, sekä hallituksen jonka jäsenien tulee edustaa eri sidosryhmiä. Omistajat olisivat niitä, jotka ovat investoineet aikaa ja rahaa alustaan pääasiallisena tulonlähteenä, ja sen seurauksena elinkeinona. Se on helpoin hallinnointimalli ottaa käyttöön, sillä se ei haasta tällä hetkellä valloillaan olevia ideoita ja narratiiveja siitä mitä hyvä liiketoiminta on. Kaikkein mielenkiintoisimmassa versiossa vertaiset voivat rakentaa vahvoja suhteita, niinkuin Fairmondon tapauksessa josta mainitsin aiemmin. Ja älkää ymmärtäkö minua väärin: kyse ei ole siitä että en suosisi alustaosuuskuntia tavallisten osuuskuntien sijaan. Voi olla, että se on lopulta toimiva keino saada aikaan se asiat, joita yritysvastuu (Corporate Social Responsibility, CSR) on luvannut kapitalismille mutta epäonnistunut toimittamaan. Silti, jopa alustaosuuskuntien tapauksessa, jolloin työntekijät omistavat alustan, vain työntekijät kykenevät pääsemään niistä voimista, jotka aikaansaavat CSR:n epäonnistumisen, minkä tulkitsen olevan tilanne jolloin he eivät kykene suoriutumaan P2P-taloudelle tekemistään lupauksista. Ongelma on, nähdäkseni, kolmitahoinen.

Alustaosuuskuntien kolme ongelmaa

Ensinnäkin, alustaosuuskunnat eivät edistä tarpeeksi uudenlaisia kiinnostavia subjektiviteettejä ja suhteita, jotka vastaavat emergenttiin yhteistyöhön, jakamiseen, yhteistekemiseen ja P2P-dynamiikkaan, jollaiset ovat osoittautuneet transformationaalisiksi. Juuri siksi, koska niiden päälle rakennetaan jo konsolidoituja, ohuita omaa-etua-tavoittelevia suhteita, jotka maailmaamme hallitsevat modernina aikana. Eli, ne vahvistavat niitä suhteita antamalla niille uusia keinoja olla olemassa. Mutta mietitään sen sijaan tapaamistani Ana Manzanedon kanssa. Hän on Ouisharen yhteyshenkilö Barcelonassa, joka otti minuun yhteyttä sen jälkeen kun aloi bloggaamaan yhteisistä ongelmista. Ensimmäisessä tapaamisessamme kerroin sekä henkilökohtaisista kannoistani että tavallaan mentoroin meitä molempia yhteisistä tiedoista ja ideoista, jotka voisivat auttaa meitä luomaan arvoa nykyhetkessä, sekä myös valmistelemaan kenttää (yhteisökäytänteiden jne. Muodossa) avoimen arvon luontiin lähitulevaisuudessa. Kyse ei ollut siitä, että emme olisi kyenneet vaalimaan omaa etuamme, vaan että me molemmat olimme valmiita antamaan enemmän kuin ottamaan, nyt ja tulevaisuudessa. Hän ei ole siinä mielessä keskivertosuhteen toinen osapuoli, jollaisia minulla on liike-elämässä, vaan hän on joku jollaista todellakin etsin. Alustaosuuskunnan, joka ei kannata yhteyshenkilöitä, urbaaneja yrittäjiä, tekijöitä, teknopoliittisia kansalaisia, teknopoliittisia virkamiehiä tai teknopoliittisia edustajia, rakentaminen on vaikutuksiltaan paljon kapeampi kuin kollektiivit kuten Enspiral, Ouishare, Las Indias Electrónicas, jne. joilla on tämä uuden disruptiivisen subjektiivin tuottamiskyky (Ouishare pitää itseään etenkin “kansan inkubaattorina”; Las Indias tarjoaa erilaisia tapoja kokea kommuunimuotoista runsaudessa eloa; jne). Alustaosuuskunta kannattaa ainoastaan “vastuullisen kuluttajuuden” näkökantaa käyttäen enemmän tai vähemmän samanlaista lähestymistapaa kuin kilpailevat organisaatiomuodot, jotka eivät ole P2P-hallinnoituja. Kannatan alustaosuuskuntia samalla tavalla kuin olisin minkä tahansa muunkin osuuskunnan puolella. Kuitenkin, minulle ei ole selvää missä mielessä ne kykenevät voittamaan kilpailussa alustat, jotka eivät ole osuuskuntamuotoisia. Siksipä peräänkuulutan valtion väliintuloa sääntelyviitekehysten ja rahallisen tuen muodossa. Kuitenkin vahva kansalaisliike olisi tarpeen, jotta sellainen tapahtuisi… mikä tuskin tulee tapahtumaan, jos uudenlaisia näkökantoja ei mainosteta. Poliitikot ainoastaan haastavat olemassaolevia intressejä, jos mitään, kun he käyttävät tilaisuutta hyväksi kerätäkseen ääniä.

Toiseksi (ja tämä liittyy ensimmäiseen ongelmaan), tässä mallissa verkostossa tuotetun arvon pyynti on keskitettyä. Me haluamme, että lopulliset hyödyt ja haitat vaikuttavat arvoa ja riskiä alustalla lisääviin tahoihin. Se seikka, että alustaosuuskunta tekee sen eettisemmin ja että se jakaa arvoa jälkikäteen, ei muuta sitä että se heikentää osuuskunnan jäseniä, jotka eivät ole sen omistajia. Ei-omistajat voivat tulkita asian niin, että he ovat enemmän tai vähemmän jaettavan arvon virran keskellä, mutta eivät ole tuottamassa tai hallinnoimassa sitä. Suoraviivainen lähestymistapa olisi käyttää uusia teknologioita, jotka perustuvat lohkoketjuun (tai joitain vieläkin kiinnostavampia teknologioita) jakelun muuttamiseksi reilummaksi, jotta omaa etua tavoittelevat pelurit mukana pelissä. Mutta jos me suunnittelemme alustan, jossa suhteiden jokainen aspekti pitää kirjoittaa algoritmiksi ja koodata älysopimukseen, silloin me olemme taas konsolidoimassa ja tekemässä tilaa jo valmiiksi olemassaoleville näkökannoille. Se rapauttaa reaalimaailman luottamusta vahvoissa suhteissa. Täysin toisenlainen tapa olisi käyttää lohkoketjua tylsään kirjanpitoon, jota P2P-organisaatiossa pitää tehdä vahvoista suhteista, tai P2P-organisaatioiden välillä joilla on vahva suhde. Niinkuin sentralisoidussakin tapauksessa, löyhiin suhteisiin perustuva desentralisoitu arkkitehtuuri voisi olla parhaassa tapauksessa ohimenevä askel kohti jotain paljon kiinnostavampaa, kun mallin rajoitteet saavutetaan ja uusia mahdollisuuksia aletaan tutkailemaan.

Kolmas ongelma on, että alustaosuuskunnat, jotta ne voisivat kilpailla markkinoilla tavallisten alustojen kanssa, voivat joutua siirtämään riskiä sidosryhmilleen. Syy sille miksi useimmat normaalit alustat menestyvät on, että ne välttävät normaalien hyötyjen antamista joita työntekijät saavat perinteisessä taloudessa (eläke, sosiaaliturva, maksetut lomat jne.), ja lisäksi pakottavat työntekijät kantamaan suurimman osan riskistä (onnettomuudet, sairaudet jne.). Mikäli asiakkaat eivät ole tietoisia ja huolestuneita työntekijöiden oloista – joka on havaittavissa oleva, mutta ei vielä peliä täysin muuttava trendi – markkinat tekevät tällä tavoin kustannuksia leikkaavista alustoista kilpailukykyisempiä, puhumattakaan siitä että useimmat niistä saavat sijoittajilta rahaa pitääkseen oikeudenkäynnit viranomaisten ja työntekijöiden kanssa pyörimässä, ja ne operoivat vuosia tappiolla. Jotta alustaosuuskunnat kykenisivät pysymään markkinoilla ja pitämään markkinaosuutensa, ne saattavat harkita selviytymiskeinona vähemmän aggressiivisia riskien ja etujen siirtämiskäytänteitä työntekijöiden niskoille.

Postauksen toisessa osassa tutkailen operatiivisia toimia näihin ongelmiin.

Lähde:

Platform Coops’ Governance (I): Challenges

]]> /osuusalustojen-hallinta-i-haasteita/feed/ 0 /yhteisotehdastuotanto-kohti-personoituja-valmistusmenetelmia/ /yhteisotehdastuotanto-kohti-personoituja-valmistusmenetelmia/#respond Sun, 25 Dec 2022 11:11:41 +0000 https://kapitaali.com/?p=2365 Lue lisää ...]]>

Teoksessa: The Handbook of Peer Production

Luku 2 – The Grammar of Peer Production

Vasilis Kostakis, Tallinn University of Technology, Estonia / Harvard University, USA

&

Michel Bauwens, P2P Foundation

1. Johdanto

Michel Bauwens julkaisi vuonna 2005 teoksen ”The Political Economy of Peer Production”. Tässä uraauurtavassa artikkelissa hän käsitteli vertaistuotannon tuolloin syntymässä olleen ekosysteemin periaatteita, ominaisuuksia, perusrakenteita ja tulevaisuutta. Minä (Vasilis) törmäsin tähän artikkeliin ja Micheliin vuonna 2007 Amsterdamin yliopiston jatko-opiskelijana. ”The Political Economy of Peer Production” sekä Yochai Benklerin työ ovat vaikuttaneet suuresti ymmärrykseeni vertaistuotannosta. Benkler oli ensimmäisen kerran havainnut kehittyvän tuotantotavan siemenet vuonna 2002 julkaistussa artikkelissaan “Coase’s Penguin, or, Linux and ‘The Nature of the Firm’”. Hän loi sanaston uudelle tieteenalalle. Kolme vuotta myöhemmin Michel kehitti näitä näkemyksiä Benklerin työn pohjalta artikkelissaan.

Tässä luvussa tarkastelen uudelleen Michelin vuonna 2005 julkaistua artikkelia, jossa omaksun, laajennan ja tarkennan hänen käyttämiään toiminnallisia käsitteitä – tai ”kielioppia” – määritelläkseni vertaistuotantohankkeita ja niitä ylläpitäviä institutionaalisia ekosysteemejä. Tämä luku sijoittuu näin ollen, kuten suuri osa Michelin vuonna 2005 perustaman P2P-säätiön työstä, aktivismin ja akateemisen tutkimuksen välimaastoon. Lähes 15 vuoden jälkeen on haastavaa nähdä, mikä on muuttunut ja mikä pysynyt samana. Vuonna 2005 Wikipedia oli neljä vuotta vanha, Mozilla Firefox oli kolme vuotta vanha, Apache HTTP Server Project oli kymmenen vuotta vanha, eikä useimpia nykyisin tunnettuja avoimia laitteistohankkeita ollut olemassa. Michel mainitaan tämän luvun yhtenä kirjoittajana, koska huomattava osa luvusta perustuu hänen työhönsä. Hän myös tarkisti lopullisen version. Lisäksi tämä luku pohjautuu vuonna 2019 julkaistuun uusimpaan kirjaamme, jonka olemme kirjoittaneet yhdessä Alex Pazaitisin kanssa. Totuus on kuitenkin se, että jokainen henkinen tuote ei ole yhden ihmisen työtä, vaan pikemminkin sosiaalisen tuotannon tulos; kollektiivinen artefakti. Yksinkertaisuuden vuoksi olemme kuitenkin tehneet kompromissin ja mainitsemme kirjoittajina kaksi nimeä, vaikka olemme kiitollisuudenvelassa harjoittajien, aktivistien ja tutkijoiden maailmanlaajuiselle vertaisverkostoyhteisölle.

2. Peer-to-Peer

Kun kapitalismi kohtaa useita rakenteellisia kriisejä, sen tuhkasta on syntymässä uusi sosiotekninen dynamiikka: vertaisverkko (P2P). P2P on ensinnäkin eräänlainen sosiaalinen suhde ihmisverkostoissa, joissa osallistujilla on mahdollisimman suuri vapaus luoda yhteyksiä. Toiseksi P2P on teknologinen infrastruktuuri, joka mahdollistaa tällaisten suhteiden yleistymisen ja laajenemisen. P2P synnyttää siis tuotantotavan eli vertaistuotannon, joka sisältää uusia hallintomekanismeja ja omistusoikeudellisia puitteita.

P2P ei ole mitään uutta. Sitä on ollut olemassa ihmiskunnan alusta lähtien, ja alun perin se oli vallitseva suhteiden muoto nomadisissa metsästäjä-keräilijä-yhteiskunnissa. Teollisessa kapitalismissa (ja myöhemmin valtiososialistisissa järjestelmissä) P2P-dynamiikka ajautui marginaaliin. P2P-pohjaisten teknologioiden ansiosta P2P-dynamiikka voi kuitenkin nyt laajentua globaalille tasolle ja luoda monimutkaisia artefakteja, jotka ylittävät sekä valtio- että markkinapohjaisten mallien mahdollisuudet.

Mitkä ovat siis ne infrastruktuurivaatimukset, jotka helpottavat vertaistuotannon uudelleen syntymistä? Alkuperäisessä artikkelissaan Michel Bauwens (2005) esitti, että ensimmäinen vaatimus on pääsy teknologiseen infrastruktuuriin eli yksittäisiin tietokoneisiin, jotka on liitetty toisiinsa ja jotka mahdollistavat siten universaalin koneen, joka kykenee suorittamaan minkä tahansa loogisen tehtävän. Internet on pisteestä pisteeseen toimiva verkko, joka on suunniteltu siten, että siihen voidaan osallistua ”reunojen kautta” ilman pakollisia solmukohtia, kuten puhelinkeskuksia. Vaikka Internet ei olekaan täysin osallistujiensa käsissä, sitä hallitaan hajautetun hallinnon avulla ja tiettyjen yksityisten tai valtiollisten toimijoiden täydellisen hegemonian ulkopuolella.

Toisaalta nykyinen Internet saattaa olla neljän tai viiden vuosikymmenen takaisten päätösten tulos. Toisaalta kaupalliset intressit ovat muokanneet sitä Webin ja selaimen keksimisen jälkeen, ja hallitukset ovat pyrkineet valvomaan sitä. Mutta myös hakkeri- ja käyttäjäyhteisöt ovat ottaneet sen käyttöönsä ja muokanneet ja muuttaneet sitä omaksi hyödykseen. Yhteisöllinen wi-fi-liike, avoimen taajuuskaistan puolustaminen ja vaihtoehtoiset verkkopohjaiset televiestintäinfrastruktuurit ovat esimerkkejä näistä pyrkimyksistä. Internetin ja Internetissä toimivan verkon tulevaisuus on kuitenkin kamppailun maaperä, jossa eri intressit pyrkivät etulyöntiasemaan.

Toinen vaatimus on Bauwensin (2005) mukaan ”ohjelmistoinfrastruktuurin” olemassaolo itsenäistä maailmanlaajuista yhteistyötä varten. Yhä useammat yhteistyövälineet, kuten wikit, helpottavat luottamuksen ja sosiaalisen pääoman luomista, mikä mahdollistaa sellaisten maailmanlaajuisten ryhmien perustamisen, jotka voivat luoda käyttöarvoa ilman voittoa tavoittelevien yritysten välitystä.

Kolmas vaatimus on juridinen infrastruktuuri, joka mahdollistaa käyttöarvon luomisen ja suojaa sitä yksityiseltä anastamiselta. Esimerkiksi General Public License (joka kieltää ohjelmistokoodin omaksumisen) ja tietyt versiot Creative Commons -lisenssistä täyttävät tämän tehtävän. Ne mahdollistavat yhteisen käyttöarvon suojelun ja käyttävät virusmaisia ominaisuuksia leviämiseen. Yleistä julkista lisenssiä ja siihen liittyvää aineistoa voidaan käyttää vain hankkeissa, jotka puolestaan asettavat lähdekoodinsa julkiseksi. Neljäs vaatimus on kulttuurinen. Massaintellektuaalisuuden leviäminen (eli ihmisten älykkyyden leviäminen) ja siihen liittyvät muutokset tunteissa ja olemisen tavoissa (ontologia), tietämisen tavoissa (epistemologia) ja arvomaailmoissa (aksiologia) ovat olleet keskeisiä tekijöitä luotaessa sellaista yhteistoiminnallista autonomiaa, jota tarvitaan vertaistuotannon mahdollistavan eetoksen ylläpitämiseksi (Bauwens, 2007).

3. Vertaistuotannon periaatteet ja ominaisuudet

Bauwensin (2005, 2007) mukaan P2P-dynamiikka on mahdollistanut:

• käyttöarvon tuottamisen tuottajien vapaalla yhteistyöllä, joilla on pääsy jaettuun pääomaan: tämä on vertaistuotantoa, joka eroaa liikevoittoa maksimoivasta tuotannosta tai valtion omistamien instituutioiden tuotannosta. (Yhteisvaurausperustaisen) Vertaistuotannon tuotteet, niinkuin Benkler (2002, 2006) on määritellyt, eivät ole vaihtoarvoa markkinoille, vaan käyttöarvoa käyttäjien yhteisölle, jotka voivat myös olla tuottajia.
• yhteisölähtöiset hallinnointimekanismit: tämä on vertaishallintoa, joka eroaa markkinoiden allokaatiosta tai korporaatioiden hierarkiasta.
• käyttöarvon saattamisen vapaasti kaikkien saataville uudenlaisilla yhteisvaurausperustaisilla omistusjärjestelmillä: tämä on vertaisomistusta, joka eroaa yksityisomistuksesta tai (valtion) julkisomistuksesta.

Vertaistuotanto eroaa näin ollen olennaisesti teollisen kapitalismin vakiintuneista arvonluontimalleista. Jälkimmäisessä tuotantovälineiden omistajat palkkaavat työntekijöitä, ohjaavat työprosessia ja myyvät tuotteita voiton maksimoimiseksi. Tällainen tuotanto organisoidaan jakamalla resursseja hintasignaalien avulla tai hierarkkisen komennon avulla, jossa nämä hintasignaalit otetaan huomioon.

Sitä vastoin vertaistuotanto on periaatteessa avoin kaikille, joilla on taitoja (ja pääsy asianmukaiseen tekniseen infrastruktuuriin), osallistua yhteiseen hankkeeseen: jokaisen osallistujan tietämys on yhdistetty. [1] Osallistujille voidaan maksaa, mutta ei välttämättä, sillä tämä tuotantojärjestelmä on avoin omaehtoiselle osallistumiselle. Juuri siksi, että vertaistuotantohankkeet ovat avoimia järjestelmiä, joissa tietoa voidaan jakaa ja jakaa vapaasti, kuka tahansa, jolla on oikeat tiedot ja taidot, voi osallistua, joko yritysten tai asiakkaiden maksamana tai ilman palkkaa. Näissä avoimissa järjestelmissä on monia syitä osallistua toimintaan rahallisen korvauksen saamisen lisäksi tai sijasta. Vertaistuotanto mahdollistaa osallistumisen, joka perustuu monenlaisiin motiiveihin, mutta ennen kaikkea haluun luoda jotakin, josta on molemminpuolista hyötyä osallistujille. Näin ollen ihmiset osallistuvat, koska pitävät sitä mielekkäänä ja arvokkaana. Seuraavaksi tarkastelemme vertaistuotannon tärkeimpiä periaatteita ja ominaisuuksia.

3.1. Hajautetut verkot

Vertaistuotanto tapahtuu hajautetuissa verkoissa. Hajautetut verkot ovat verkkoja, joissa autonomiset toimijat voivat vapaasti määrittää käyttäytymisensä ja yhteytensä ilman pakollisia keskuksia. Kuten Alexander Galloway korostaa kirjassaan Protocol: How Control Exists After Decentralization (2004), hajautetut verkot eivät ole sama asia kuin desentralisoidut verkot, joissa keskukset ovat pakollisia. Vertaistuotanto perustuu hajautettuun valtaan ja resurssien hajautettuun saatavuuteen. Desentralisoidussa verkossa, kuten Yhdysvaltojen lentoasemajärjestelmässä, lentokoneiden on kuljettava määrättyjen solmukohtien kautta. Sen sijaan hajautetuissa tai osittain hajautetuissa järjestelmissä, kuten Internetissä (van Steen & Tanenbaum, 2016) tai valtatiejärjestelmissä, solmukohtia voi olla olemassa, mutta ne eivät ole pakollisia, ja agentit voivat aina kiertää ne. Ei pidä unohtaa, että merkittävä osa Internetin runkoverkosta on langallista ja siten myös keskitettyä (Starosielski, 2015). Vaikka olemme nyt ehkä kaukana varhaisesta visiosta, jonka mukaan Internet on pitkälle hajautettu verkko, hajautetut elementit mahdollistavat kuitenkin edelleen vertaistuotannon, joka ylittää joitakin ajan ja paikan asettamia rajoituksia. Vertaistuotanto, kuten jäljempänä käsitellään, on ”kosmo-lokaalia”.

3.2. Yhteisvauraus

Vertaistuotanto ei ole ”lahjatalous” eikä se perustu täysin vastavuoroisuuteen. Vertaistuotannossa noudatetaan sanontaa: kukin osallistuu kykyjensä ja halukkuutensa mukaan ja kukin ottaa tarpeidensa mukaan. Näin ollen kaikki ”lahjoittaminen” on useimmiten ei-vastavuoroista lahjoittamista, eli vertaistuotetun käyttöarvon käyttö ei luo vastavuoroisia velvoitteita. Vertaistuotantoon ei yleensä liity vastavuoroisuutta yksilöiden välillä, vaan ainoastaan yksilöiden ja kollektiivisen resurssin välillä. Ihmiset saavat esimerkiksi kehittää ohjelmistonsa olemassa olevan ohjelmiston pohjalta, joka on jaettu laajalti käytetyn GNU General Public License -lisenssin alla, vain jos heidän lopputuotteensa on saatavilla samanlaisen vapaan ja avoimen lähdekoodin lisenssin alla (tässä tapauksessa GNU General Public License).

Vertaistuotanto toimii helpoimmin digitaalisten hyödykkeiden alalla, jossa tärkeimmät panokset ovat vapaa-aika ja käytettävissä oleva ylijäämä laskentaresursseja. Vastavuoroisuuteen perustuvat järjestelmät ovat välttämättömiä aineellisella alalla, jossa pääoman korkeammat kustannukset vaikuttavat. Tällä hetkellä vertaistuotanto ei tarjoa johdonmukaista ratkaisua osallistujiensa aineelliseen selviytymiseen, vaikka kuten jäljempänä käsitellään, tällaisiin haasteisiin on olemassa joitakin lupaavia ratkaisuja. Siksi monet tasa-arvoisen eetoksen innoittamat ihmiset turvautuvat osuustoiminnalliseen tuotantoon, yhteisötalouteen ja muihin järjestelmiin, joista he voivat saada tuloja kunnioittaen samalla arvojaan. Tässä mielessä nämä järjestelmät täydentävät toisiaan. Avoin osuuskunta- ja alustayhteisöliike kuitenkin osoittavat, miten vertaistuottajat voivat saada kestävän toimeentulon (Bauwens et al., 2019; Scholz & Schneider, 2016).

Vertaistuotannossa ihmiset rakentavat vapaaehtoisesti ja yhteistyössä jaettavia resursseja, joita hallitaan tuotantoyhteisön periaatteiden ja normien mukaisesti, eli yhteismaata. Vertaistuotantohankkeiden luoma käyttöarvo syntyy vapaan yhteistyön tuloksena ilman tuottajiin kohdistuvaa pakkoa, ja käyttäjillä on vapaa pääsy syntyneeseen käyttöarvoon. Edellä kuvaamamme oikeudellinen infrastruktuuri luo tiedon, ohjelmistojen, muotoilun ja kulttuurin digitaalisia yhteismaita. Nämä uudet yhteiset ovat sukua vanhemmille yhteisvaurauden muodoille (erityisesti talonpoikien yhteismaille keskiajalla ja työläisten alkuperäisille keskinäisille yhteisöille teollistumisen aikakaudella), mutta ne myös eroavat niistä lähinnä aineettomien ominaisuuksiensa vuoksi. Vanhemmat yhteiset hyödykkeet olivat paikallisia, niitä käyttivät ja joskus myös säätelivät tietyt yhteisöt (Ostrom, 1990); uudet yhteiset hyödykkeet ovat maailmanlaajuisten kyberkollektiivien, yleensä affiniteettiryhmien, käytettävissä ja niitä säätelevät. Vanhemmat fyysiset yhteiset (ilma, vesi jne.) toimivat yhä useammin niukkuuden vallitessa ja ovat siten entistä säännellympiä, kun taas digitaaliset yhteiset ovat kilpailemattomia resursseja, jotka rikastuvat käytön myötä (niitä voitaisiin siis pitää jopa ”kilpailemattomina”).

3.3. Ekvipotentiaalisuus

Michel Bauwens (2005) ehdotti, että P2P-prosessien tavoitteena on lisätä mahdollisimman laajasti samanpotentiaalisten (”samanarvoisten” + ”potentiaalisten”) osallistujien osallistumista. Vertaistuotantoprosesseille on ominaista, että tasavertaisuus otetaan järjestämisperiaatteeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että jokainen voi potentiaalisesti tehdä yhteistyötä hankkeessa, eikä mikään viranomainen voi periaatteessa ennakolta arvioida yhteistyökykyä. Yhteistyön laatua arvioi tällöin vertaisyhteisö eli yhteisöllinen validointi. Ekvipotentiaalisissa hankkeissa osallistujat itse lajittelevat itsensä moduuliin, johon he kokevat voivansa osallistua.

Jimmy Walesin (2014) Wikipedia-projektissa käyttämä vastaava termi on anti-kredentialismi, joka viittaa siihen, että mitään suosituksia ei kysytä etukäteen. Tämä tarkoittaa sitä, että osallistumiseen ei ole mitään a priori-valintaa. Ratkaisevaa on kyky suoriutua tietystä tehtävästä, ei mikään muodollinen a priori suositus. Kyky yhteistyöhön todennetaan itse yhteistyöprosessissa. Näin ollen hankkeet ovat usein avoimia kaikille osallistujille, kunhan heillä on tarvittavat taidot osallistua hankkeeseen. Nämä taidot todennetaan ja vahvistetaan yhteisöllisesti itse tuotantoprosessissa. Yhteisölliseen validointiin voidaan käyttää myös mainejärjestelmiä. Suodatus on jälkikäteistä, ei a priori. Antikredentialismi on siis vastakohtana perinteiselle vertaisarvioinnille, jossa pätevyys on olennainen edellytys osallistumiselle. ”Asiantuntija” ei kuitenkaan ole persona non grata vertaistuotannossa (O’Neil, 2010). Pikemminkin tasavertaisuus mahdollistaa sen, että joukot voivat virheettömän prosessin avulla sitoutua asiantuntijoiden kanssa tuottamaan sisältöä, suunnittelua, koodia ja paljon muuta.

3.4. Holoptismi

Toinen vertaistuotannon kieliopin elementti on se, että hankkeille on ominaista holoptismi, toisin kuin panoptisismi (Foucault, 1977), jossa vain keskitetty valta voi nähdä kokonaisuuden. Holoptismi, joka tulee kreikan ολο (’kokonaisuus’) ja οπτικος (’näkeminen’) sanoista, on vertaistuotantoprosessien implisiittinen kyky ja suunnittelu, joka antaa osallistujille vapaan pääsyn kaikkeen tietoa muista osallistujista; ei yksityisyyden mielessä vaan heidän olemassaolonsa ja panoksensa (eli horisontaalinen tieto) sekä pääsyn koko projektin tavoitteisiin, mittareihin ja dokumentointiin (eli vertikaalinen ulottuvuus). Tätä voidaan verrata perinteisesti hierarkkisille hankkeille ominaiseen panoptisismiin: prosessit on suunniteltu niin, että ”täydellinen” tieto on varattu eliitille, kun taas osallistujilla on pääsy vain ”tarpeen mukaan”. Vertaistuotannossa viestintä ei ole ylhäältä alaspäin suuntautuvaa ja perustu tiukasti määriteltyihin raportointisääntöihin, vaan palaute on systeemistä ja integroitu yhteistyöjärjestelmän protokollaan.

3.5. Stigmerginen yhteistyö

Vertaistuotannossa osa tuottajista voi olla palkkatyöntekijöitä tai työskennellä markkinoilla freelancereina, mutta ei välttämättä. Kaikki heistä tuottavat yhteisvaurautta. Työtä eivät ohjaa yrityshierarkiat vaan tuotantoyhteisön keskinäiset koordinointimekanismit, joihin yrityshierarkioiden on alistuttava, jos ne haluavat osallistua tämäntyyppiseen tuotantoon. Vertaistuotanto perustuu avoimiin ja läpinäkyviin järjestelmiin, joissa jokainen voi nähdä muiden tekemän työn signaalit ja näin ollen mukauttaa panoksensa koko järjestelmän tarpeisiin.

Vertaistuotanto perustuu usein ”stigmergiseen”, kreikan στίγμα (”merkki, merkki”) ja έργον (”työ”), yhteistyöhön. Yleisimmässä muotoilussaan stigmergia on ilmiö, joka liittyy epäsuoraan viestintään toimijoiden ja toimien välillä (Marsh & Onof, 2007, s. 1). Ajattele, miten muurahaiset tai termiitit vaihtavat tietoa laskemalla feromoneja (kemiallisia jälkiä). Tämän epäsuoran viestintämuodon avulla nämä sosiaaliset hyönteiset onnistuvat rakentamaan monimutkaisia rakenteita, kuten polkuja ja pesiä. Toiminta jättää jäljen, joka stimuloi saman tai eri toimijan (muurahaisen, termiitin tai vertaistuotannon tapauksessa tavallisen ihmisen) suorittamaa seuraavaa toimintaa. Vertaistuotannon yhteydessä stigmerginen yhteistyö on siis ”kollektiivista, hajautettua toimintaa, jossa sosiaalista neuvottelua välitetään stigmergisesti Internet-pohjaisten teknologioiden avulla” (Elliott, 2006). Katso esimerkiksi, miten vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen koodirivejä ja Wikipedian merkintöjä tuotetaan hajautetusti ja tilapäisesti suurten ihmisjoukkojen panoksilla.

3.6. Modulaarisuus, rakeisuus ja integraation pienet kustannukset

Muutkin kirjoittajat ovat luonnollisesti antaneet merkittävän panoksen vertaistuotannon kieliopin kehittämiseen. Stigmergisen yhteistyön mahdollistaa esimerkiksi Benklerin (2006) määrittelemät kolme ominaisuutta, jotka sisältyvät vertaistuotantohankkeen sosiaaliseen suunnitteluun: modulaarisuus, rakeisuus ja integraation alhaiset kustannukset. Aluksi hanke on pilkottava pienempiin osiin eli moduuleihin. Esimerkiksi Wikipediassa sisältö on jaettu merkintöihin, osioihin ja kappaleisiin. Ihmiset voivat osallistua yhdestä sanasta tuhansiin sanoihin (tai lukuihin). Moduulit mahdollistavat minkä tahansa kokoisen panoksen: on olemassa monia eri tasoja, jotka sopivat eriasteisesti osallistujien motivaatioon ja käytettävissä olevaan aikaan.

Tehtävät, tuotteet ja palvelut järjestetään siis moduuleiksi, jotka sopivat toisiin moduuleihin palapelissa, jota kootaan jatkuvasti uudelleen. Ja rakeisuus on ominaisuus, jolla luodaan mahdollisimman pieniä moduuleja, jotta osallistumiskynnys olisi matalampi (Benkler, 2006). Lisäksi eri osuudet (moduulit) pitäisi olla helppo liittää lopputuotteeseen. Lisäksi olisi oltava käytössä tehokkaat laadunvalvontamekanismit, joilla vältetään panosten heikko laatu.

3.7. Heterarkia

Tästä huolimatta vertaistuotantohankkeissa on laadunvalvontajärjestelmiä. Nämä ”ylläpitäjät” (vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoissa) tai ”toimittajat” (Wikipediassa) suojelevat koko järjestelmän eheyttä ja voivat kieltäytyä antamasta panoksia, jotka vaarantavat järjestelmän eheyden. He eivät kuitenkaan pakota työskentelemään. Vertaistuotanto perustuu vapaasti sitoutuneeseen ja intohimoiseen työhön. Lisäksi se poistaa joitakin pääomakustannuksia. Kuten seuraavassa käsitellään, myös voittoa tavoittelevat ja maksimoivat voimat voivat omaksua sen, mikä selittää vertaistuotannon massiivisen kasvun keinona tuottaa ohjelmistoja teollisuudelle.

Vertaistuotanto ei ole hierarkiatonta eikä rakenteetonta (Freeman, 1970; Bauwens in Kostakis, 2010), vaan sille ovat yleensä ominaisia joustavat ja dynaamiset hierarkiat ja ansioihin perustuvat rakenteet, joita käytetään osallistumisen mahdollistamiseksi. Heterarkioissa yhdistyvät verkostojen ja hierarkioiden elementit. Carole Crumley on tarjonnut yhden yleisimmistä määritelmistä (1979, s. 144), jonka mukaan heterarkia on ”elementtien suhde toisiinsa silloin, kun ne ovat järjestäytymättömiä tai kun niillä on potentiaalia järjestäytyä useilla eri tavoilla systeemisistä vaatimuksista riippuen”. Näin ollen on olemassa useita tasoja, joiden välinen viestintä on ratkaisevan tärkeää perinteisten, jäykkien hierarkioiden toimintahäiriöiden ylittämisessä.

Vertaistuotanto esittelee yhteistyökehyksen, joka ”sisältää sekä järjestettyjä ja sisäkkäisiä rakenteita että tasaisempia ja verkostomaisia rakenteita” (Crumley, 2015, s. 9). Vertaistuotannossa dynaamisten hierarkioiden syntyminen voimaannuttaa tietynlaista yhteistyötä ja autonomiaa. Hierarkian ainoa tehtävä on siis autonomisen yhteistyön käynnistäminen ja jatkuva kukoistus.

Johtaminen on myös ”hajautettua”. Vertaistuotantohankkeita johtaa usein perustajien ydin, joka ilmentää hankkeen alkuperäisiä tavoitteita ja joka koordinoi valtavaa määrää yksilöitä ja mikrotyöryhmiä, jotka työskentelevät yksittäisten tilkkujen parissa. Heidän auktoriteettinsa ja johtajuutensa perustuvat heidän panokseensa projektin perustamiseen (meritokratia) ja heidän jatkuvaan sitoutumiseensa. Vertaistuotantohankkeissa voi joskus olla kyse ”hyväntahtoisesta diktatuurista” (Kostakis, 2010); ei kuitenkaan pidä unohtaa, että koska yhteistyö on täysin vapaaehtoista, tällaisten hankkeiden jatkuminen perustuu tuottajayhteisön suostumukseen. Aina voi vapaasti ”forkata” eli kopioida ja muokata ja siten viedä hanketta toiseen, itsenäiseen suuntaan; todellisuudessa voi tosin olla melko vaikeaa houkutella riittävä määrä vapaaehtoisia aivan uuteen hankkeeseen.

3.8. Kosmolokalismi

Yksi P2P-teknologian keskeisistä piirteistä on vapautuminen ajan ja paikan rajoituksista. Yhä suurempi joukko ihmisiä ei ole sidottu paikallisiin olosuhteisiinsa, joihin kuuluu myös alue virtuaalisessa mielessä (esim. organisaatio tai yritys). Tämä on nyt mahdollista sekä digitaalisessa että aineellisessa tuotannossa. Työntekijät voivat kehittää maksullisia elämäntapoja ja lisätä ja vetäytyä palkallisista ja palkattomista projekteista koko elämänsä ajan.

Jos kosmopolitanismi on siis kapitalistisen tuotanto- ja kulutustavan ideologinen heijastus (Marx & Engels, 1848), kosmolokalismi (”kosmopolitanismi” + ”lokalismi”) on vertaistuotannon ideologinen heijastus (Ramos, 2016; Bauwens et al., 2019). Kosmolokalismi tulee kuitenkin osittain valistuksen aikaisesta käsityksestä kosmopolitanismista. Lyhyesti sanottuna kosmopolitanismi väittää, että kaikki ihmiset kuuluvat yhteen yhteisöön, joka perustuu yhteiseen moraaliin ja tulevaisuuteen (Corradetti, 2017; Taylor, 2010). Kosmolokalismi heijastaa tiedon, ohjelmistojen ja suunnittelun globaalien digitaalisten yhteisomistusten ja paikallisten valmistusteknologioiden lähentymistä. Tällaisia teknologioita löytyy yhteisölähtöisistä paikoista, kuten verstaat tai fablabit. Yksinkertaisesti sanottuna kevyestä (tieto) tulee globaalia yhteisvaurautta ja raskaasta (koneet) paikallista ja jaettua. Valmistus tapahtuu siis paikallisesti paikallisyhteisöjä ja erikoistarkoituksia varten. Katso esimerkiksi monenlaisten artefaktien tuotanto: pienimuotoiseen maanviljelyyn tarkoitetuista maatalouskoneista (Giotitsas, 2019), edullisiin ja räätälöityihin proteesikäsivarsiin ja verkon ulkopuolisiin tuuli- ja vesivoimageneraattoreihin (Kostakis et al., 2018). Yhteinen moraali syntyy yhteismaan kautta, eli luomalla ja hallinnoimalla yhdessä sekä globaalisti että paikallisesti jaettuja resursseja (digitaalisia ja fyysisiä).

Vertaistuotanto perustuu avoimeen panokseen, osallistavaan työn koordinointiprosessiin ja jaettuun resurssiin tuotoksena. Tämä on jyrkässä ristiriidassa kapitalistisen tuotantotavan kanssa, joka perustuu työvoimaan hyödykkeenä panosvaiheessa, hierarkkiseen komentoon hintasignaaleja seuraten tuotantovaiheessa ja myytäviin tuotteisiin ja palveluihin tuotosvaiheessa.

Olemme edellä esitelleet joitakin vertaistuotantohankkeiden osatekijöitä ja toimintasääntöjä, mutta emme väitä, että luettelo olisi tyhjentävä. Seuraavassa käsitellään joitakin näistä osatekijöistä ja säännöistä vertaistuotannon vanhempiin ja uudempiin ekosysteemeihin kuuluvien yksiköiden kolmijakoisen kokonaisuuden yhteydessä.

4. Uuden yhteisvaurauteen perustuvan ekosysteemin osa-alueet

Vertaistuotannon kautta havaitsemme uudenlaisen arvonluonnin ekosysteemin syntymisen, joka koostuu kolmesta kokonaisuudesta: tuottavista yhteisöistä, yhteisvauraussuuntautuneista yrittäjäkoalitioista ja yhteishyvää tavoittelevista järjestöistä. Kuvauksemme ei voi olla kaiken kattava, koska jokainen ekosysteemi on ainutlaatuinen. Se ei myöskään voi olla lopullinen, koska kyseessä on nopeasti kehittyvä tuotantotapa. Tavoitteena on tarjota lintuperspektiivi vertaistuotannon laajenevasta universumista. Seuraavassa taulukossa on vain viisi vanhinta ja tunnetuinta vertaistuotannon ekosysteemiä aineettoman tuotannon alalla.

Vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistohankkeiden sekä Wikipedian hyvin dokumentoitujen ekosysteemien lisäksi Enspiralin, Sensorican, Wikihousen ja Farm Hackin tapaukset tarjoavat uusia näkökulmia vertaistuotannon ekosysteemien kasvavaan määrään. Ne kaikki sopivat kuvauksemme parametreihin, jotka rakentavat uusia yhteisöpohjaisia arvonluonnin ekosysteemejä. Nämä esimerkit osoittavat myös siirtymän puhtaasti digitaalisesta ohjelmistotuotannosta ja tietämyksen tuottamisesta niiden käyttöön yksiköissä, jotka osallistuvat fyysisten tuotteiden ja kehittyneiden palvelujen tuottamiseen. Enspiral luo ohjelmistoja, Sensorica on hanke, jossa valmistetaan avoimeen lähdekoodiin perustuvia tieteellisiä lähteitä, Wikihouse tuottaa suunnitelmia kestävien asuntojen luomiseksi ja Farm Hack -yhteisö suunnittelee ja valmistaa avoimeen lähdekoodiin perustuvia koneita pienimuotoiseen maanviljelyyn. Näemme tässä digitaalisen tuotannon kolmikantaisen institutionaalisen rakenteen toistumisen. Tuore tutkimus Gentin urbaaneista commons-järjestelmistä (Bauwens & Onzia, 2017) osoittaa, että commons-pohjaiset urbaanit hankintajärjestelmät ovat myös esimerkki tästä uudesta rakenteesta.

Nykyinen kehittyvä infrastruktuuri koostuu seuraavista osista: Tuottava yhteisö koostuu kaikista vertaistuotantohankkeen osallistujista. Tämän yhteisön jäsenet voivat saada palkkaa tai he voivat antaa panoksensa vapaaehtoisesti, koska he ovat kiinnostuneita tämän tuotannon käyttöarvosta. Kaikki tuottavat kuitenkin yhteistä resurssia, yhteismaata. Tärkein ominaisuus palkkatyöhön perustuviin järjestelmiin verrattuna on se, että järjestelmän on pysyttävä avoimena panoksille (ekvipotentiaalisuus).

Toinen kokonaisuus on yhteisvauraussuuntautunut yrittäjäkoalitio, joka pyrkii tuottamaan joko liikevoittoa tai toimeentuloa tuottamalla lisäarvoa markkinoille yhteisten resurssien avulla. Osallistuvat yritykset voivat maksaa osallistujille. Digitaalinen yhteisvauraus ovat useimmiten markkinoiden ulkopuolella, koska sitä ei ole niukasti saatavilla, eikä se näin ollen ole kysynnän ja tarjonnan lakien alaista.

Yrittäjien, yhteisön ja yhteisresurssin, josta ne ovat riippuvaisia, välisessä suhteessa on ratkaisevan tärkeää, onko niiden suhde generatiivinen vai välistä vetävä. Voittoa tavoittelevien yritysten ja vertaistuotantoyhteisöjen välisestä suhteesta on runsaasti kirjallisuutta (ks. esim. Dahlander & Magnusson, 2008; Bonacorsi et al., 2006; O’Mahony & Bechky, 2008). Luonnollisesti välistäveto/tuottaminen ovat polariteetteja, ja jokaisen yhteisön odotetaan esittävän sekoitusta.

Marjorie Kelly (2012) esittelee ei-kapitalistiset/generatiiviset yritykset, mikä taas palaa markkinoiden ja kapitalismin erotteluun. Meillä voi siis olla osuuskuntia tai muita kollektiivisesti johdettuja organisaatioita (esim. voittoa tavoittelemattomat järjestöt, kansalaisjärjestöt), joilla on sosiaalisia ja ympäristötavoitteita ja jotka käyttävät ylijäämänsä näihin tavoitteisiin, ei niinkään akkumulaatioon. Välistä vetävän ja generatiivisen eron havainnollistamiseksi tarkastellaan teollista maataloutta ja permakulttuuria. Ensin mainitussa tapauksessa maaperä köyhtyy ja heikkenee, kun taas jälkimmäisessä tapauksessa maaperä rikastuu ja tervehtyy.

Viime vuosina uudentyyppiset alustapohjaiset kermankuorijayrittäjät ovat pyrkineet maksimoimaan voittonsa, eivätkä yleensä investoi riittävästi uudelleen tuottajayhteisöjen ylläpitoon. Facebookin tapaan ne eivät jaa voittojaan niiden kanssaluojayhteisöjen kanssa, joista niiden arvonluonti ja realisointi on riippuvainen. Uberin tai AirBnB:n tavoin ne verottavat vaihtoa, mutta eivät suoraan osallistu liikenne- tai majoitusinfrastruktuurien luomiseen. Ongelmana on siis se, että vaikka ne kehittävät hyödyllisiä palveluita, jotka perustuvat vajaakäytössä oleviin resursseihin, ne tekevät sen välistä vetämällä. Vaikka ne helpottavat näitä palveluja, ne myös luovat kilpailuhenkisyyttä, joka tuhoaa yhteisten resurssien vastavuoroisen hyödyntämisen yhteistyö- ja ympäristöedut. Lisäksi välistä vetävät yritykset voivat käyttää vapaamatkustajina koko joukkoa sosiaalisia tai julkisia infrastruktuureja (esim. teitä, kuten Uberin tapauksessa) ja heikentää hyvinvointisäännöksiä entisestään käyttämällä työntekijöiden kuvitteellista autonomiaa verojen ja sosiaalietuuksien kiertämiseksi.

Sitä vastoin tuottavat yrittäjät luovat lisäarvoa näiden yhteisöjen ympärille. Yhteisvauraussuuntautuneiden yrittäjäkoalitioiden siemenmuodot luovat lisäarvoa niiden yhteistuotannossa olevien ja niistä riippuvaisten yhteisten hyödykkeiden päälle. Parhaimmissa tapauksissa yrittäjäyhteisö on sama kuin tuottava yhteisö. Osallistujat rakentavat välineitään luodakseen toimeentulon samalla kun he tuottavat yhteisvaurautta. He investoivat ylijäämänsä uudelleen omaan hyvinvointiinsa ja yhteisesti tuottamaansa yleiseen yhteiskuntajärjestelmään.

Kolmas taho on yhteishyvää tavoitteleva järjestö, joka voidaan nähdä myös yhteisiin infrastruktuureihin liittyvänä organisaationa, eli se hallinnoi yhteisiin infrastruktuureihin perustuvan yhteistyön infrastruktuureja. Monet vertaistuotannon ekosysteemit eivät nimittäin koostu pelkästään tuottajayhteisöistä ja yrittäjien yhteenliittymistä, vaan niillä on myös itsenäisiä hallintoinstituutioita, jotka tukevat (stigmergisen) yhteistyön infrastruktuuria. Ne mahdollistavat sen, että yhteistyö voi tapahtua itsenäisesti, eivätkä ne komenna ja valvo itse vertaistuotantoprosessia. Kaikkien commons-hankkeiden taustalla on aina jonkinlainen infrastruktuuriorganisaatio, sillä yhteisöllistä toimintaa ei voi olla ilman infrastruktuuria. Esimerkiksi Wikimedia Foundation Wikipedian yhteishyvää tavoittelevana järjestönä ei pakota Wikipedian tuottajia tuottamaan. Sama pätee myös vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistosäätiöihin, jotka usein hallinnoivat hankkeiden infrastruktuuria ja verkostoja.

Sen sijaan perinteiset valtiosta riippumattomat ja voittoa tavoittelemattomat järjestöt toimivat ”koetun” niukkuuden maailmassa. Ne tunnistavat ongelmia, etsivät resursseja ja kohdentavat nämä resurssit ohjeellisesti tunnistamiensa ongelmien ratkaisemiseen. Tämä lähestymistapa on kiistatta peilikuva voittoa tavoittelevalle toimintamallille.

Hyötyjärjestöt toimivat ”potentiaalisen” runsauden hyväksi. Ne tunnistavat ongelmat ja kysymykset, mutta uskovat, että on tarpeeksi osallistujia, jotka haluavat auttaa näiden kysymysten ratkaisemisessa, useimmiten holoptismiin perustuvan stigmergisen yhteistyön kautta. Näin ollen ne ylläpitävät yhteistyöinfrastruktuuria, jonka avulla myötävaikuttavat yhteisöt ja yrittäjäkoalitiot voivat osallistua vertaistuotantoprosesseihin, jotka ovat elintärkeitä näiden ongelmien ratkaisemiseksi, ilman että ne suoraan komentavat niitä. Sen lisäksi, että ne suojelevat näitä yhteisiä hyödykkeitä lisenssien avulla, ne voivat myös auttaa hallitsemaan osallistujien ja sidosryhmien välisiä konflikteja, kerätä varoja ja avustaa yleisessä valmiuksien kehittämisessä, jota yhteisvauraus edellyttää tietyillä toiminta-aloilla (esimerkiksi koulutuksen tai sertifioinnin avulla).

Seuraavaksi käsittelemme tällaisten uusien toisiinsa kytkeytyneiden yhteisiin hyödykkeisiin perustuvien ekosysteemien uusia näkökohtia.

5. Vertaistuotannon transsendenttiset näkökohdat

Merkittävistä eroista huolimatta vertaistuotanto ja kapitalismi ovat vahvasti sidoksissa toisiinsa. Vertaistuotanto on riippuvainen kapitalistisista markkinoista ja kapitalistiset markkinat ovat riippuvaisia vertaistuotannosta. Useimmat vertaistuottajat eivät voi elää vertaistuotannolla, vaikka he saavat siitä merkitystä ja arvoa ja vaikka se saattaa kilpailla markkinapohjaisten voittoa tavoittelevien vaihtoehtojen kanssa tehokkuuden ja tuottavuuden suhteen. Vertaistuotanto kattaa siis vain osan tuotannosta, kun taas markkinat tarjoavat paljon enemmän osia; vertaistuottajat ovat pääasiassa riippuvaisia kapitalististen markkinoiden tarjoamista tuloista. Vertaistuotanto on syntynyt kapitalististen markkinoiden välimaastoon.

On kuitenkin syntymässä uusi kapitalismin muoto, joka perustuu vertaistuotantoon: netarkkinen kapitalismi. ”Netarkkisuudella” tarkoitamme verkon sisäisiä hierarkioita, jotka omistavat ja valvovat osallistumisalustoja. Tälle kapitalismin versiolle ovat ominaisia digitaaliset alustat, joissa yhdistyvät P2P-elementit, joiden avulla ihmiset voivat olla suoraan vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, mutta alustan omistajat valvovat ja ohjaavat niitä. Muun infrastruktuurin täydellistä keskitettyä hallintaa käytetään arvon louhimiseen näistä vaihdoista.

Tämä uusi pääoman muoto hyödyntää suoraan verkostoitunutta sosiaalista yhteistyötä, joka koostuu usein palkattomista aktiviteeteista, jotka voidaan pyydystää ja rahoittaa omistettujen verkkoalustojen avulla. Se elää positiivisista ulkoisvaikutuksista, jotka syntyvät inhimillisen yhteistyön ja yhteisvaurauden kautta. Jos kapitalismin aiemmat versiot olivat vihamielisiä yhteisvaurautta kohtaan ja yrittivät tuhota sen, tämä uusi versio on oppinut ainakin väliaikaisesti ”kesyttämään” yhteisvaurauden. Tämä tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että siitä on tullut loismainen ja vuokrahakuinen. Netarkkinen kapitalismi on vuokraa tavoittelevaa pääomaa, joka on siirtänyt valvontamekanismejaan hallitsemaan koko verkkoa itseään ja toimii askeleen päässä todellisesta tuotannosta. Esimerkiksi Facebookin kaltaiset sosiaalisen median alustat kaappaavat lähes yksinomaan jäsentensä sosiaalisen vaihdon arvon rahanarvoiseksi tekemällä datasta ja myymällä käyttäjiensä ”huomion” mainostajille. Joukkoistamismallit perustuvat hajautettuun työhön, jolla on taipumus pienentää tuottajien keskimääräisiä tuloja (yleiskatsaus joukkoistamisen työmarkkinoihin ja digitaalisen työn pimeään puoleen yleensä löytyy Scholzin toimittamista kirjoista, 2012, ja Casilli, 2017). Yhteisöt eivät luo commonsia, vaan pikemminkin työntekijöiden ja tuottajien välisen kilpailun asiakkaiden saamiseksi kysyntäpuolelle. Uber, Airbnb, Kickstarter ja TaskRabbit ovat myös esimerkkejä netarkkisesta mallista.

Digitaalitalouden suuryritysten tuki avoimen lähdekoodin kehitykselle on toinen vertailukohta. Yleinen liiketoimintamalli näyttää olevan se, että yritykset ”surffaavat” P2P-infrastruktuurin päällä ja luovat lisäarvoa palveluilla, jotka voidaan paketoida vaihtoarvoa vastaan. Vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen massiivinen käyttö liike-elämässä, jota pääomasijoittajat ja IBM:n kaltaiset suuryritykset tukevat innokkaasti, on luomassa uusia liiketoimintamalleja. Tällaiset liiketoimintamallit menevät ”tuotteiden ulkopuolelle” ja keskittyvät sen sijaan palveluihin, jotka liittyvät nimellisesti vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistomalliin. Toimialat ovat vähitellen muuttumassa siten, että ne ottavat huomioon käyttäjien tuottaman innovaation ja sisällön. Useat tietotyöntekijät ovat valitsemassa muita kuin yrityspolkuja ja ryhtymässä mini-yrittäjiksi, jotka tukeutuvat yhä kehittyneempään osallistavaan infrastruktuuriin, eräänlaiseen digitaalisen yhteismaan käyttöön.

Näin ollen kapitalistiset voimat käyttävät enimmäkseen vertaistuotannon osittaisia toteutuksia. P2P-infrastruktuurin taktinen ja välineellinen käyttö on vain osa tarinaa. Nykyisen kapitalismin riippuvuus P2P:stä on systeeminen. Kun koko kapitalismin perusinfrastruktuurista tulee hajautettu, se luo vertaistuotantokäytäntöjä ja tulee riippuvaiseksi niistä.

Voittoa tavoittelevat voimat, jotka rakentavat ja mahdollistavat nämä uudet osallistumisalustat, edustavat uutta alaluokkaa, ”netarkkista” (Bauwens REF) tai ”vektorista” (Wark REF) luokkaa. Nämä uudet kapitalistit vaurastuvat osallistumisverkostojen mahdollistamisesta ja hyödyntämisestä. Edellä mainittujen esimerkkien lisäksi mainittakoon Amazon, joka on rakentunut käyttäjien arvostelujen varaan, eBay, joka elää maailmanlaajuisesti hajautettujen huutokauppojen alustalla, ja Google, joka rakentuu käyttäjien tuottaman sisällön varaan.

Laajemmin ajateltuna netarkkinen kapitalismi on vertaistuotantoa suosiva pääoman muoto. Se on vertaistuotannon immanenssin taustalla oleva voima. Sitä vastapäätä, vaikkakin siihen tilapäisesti liittyneinä, ovat yhteistekemisen voimat, ne, jotka uskovat yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon transsendenssiin, poliittisen talouden uudistamiseen markkinoiden hallinnan ulkopuolella.

Vertaistuotannolla on transsendenttisiä näkökohtia, jotka ylittävät voiton maksimointiin tähtäävän talouden asettamat rajoitukset. Vaikka korkeamman tuottavuuden voimat saattavat historiallisesti olla väliaikaisesti kiinni vanhassa tuotantojärjestelmässä, ne johtavat lopulta syviin mullistuksiin ja poliittisen talouden uudelleenjärjestelyihin. Esimerkkinä voidaan mainita kapitalististen tuotantotapojen syntyminen feodaalijärjestelmässä.

Vertaistuotannosta voi tulla uusien tuotanto- ja vaihtokokoonpanojen väline, joita pääoma ja valtio eivät enää hallitse. Tämä on vertaistuotannon ”transsendenttinen” aspekti, sillä se luo uuden kokonaisjärjestelmän, joka voi kattaa muut muodot (Bauwens, 2009). Yksi skenaario on, että pääoma ja valtio alistavat yhteismaan niiden ohjaukseen ja hallintaan, mikä johtaa uudenlaiseen ”yhteismaakeskeiseen” kapitalismiin. Toisessa skenaariossa yhteismaa, niiden yhteisöt ja instituutiot tulevat hallitseviksi ja voivat siten mukauttaa valtio- ja markkinamuotoja etujensa mukaisiksi.

Aikana, jolloin kapitalistisen tuotantotavan menestys vaarantaa biosfäärin ja aiheuttaa yhä enemmän psyykkistä (ja fyysistä) vahinkoa väestölle, tällaisen vaihtoehdon syntyminen on erityisen houkuttelevaa, ja se vastaa suurten väestöryhmien uusia kulttuurisia tarpeita. Se on pysyvä vaihtoehto vallitsevalle tilanteelle ja ilmaus uuden yhteiskunnallisen voiman, tietotyöntekijöiden, noususta.

6. Johtopäätösten sijaan: P2P-teoriaa kohti

P2P-teorian tavoitteena on siis antaa teoreettinen tuki vertaistuotannon transformatiivisille käytännöille. Sen avulla pyritään ymmärtämään miten uudenlainen yhteiskunta, joka perustuu yhteisomaisuuden keskeisyyteen ja uudistettuihin markkinoihin ja valtioon, on mahdollinen. Tällaisen teorian on selitettävä vertaistuotannon dynamiikan lisäksi myös sen yhteensopivuus muiden subjektien välisten dynamiikkojen kanssa. Esimerkiksi miten vertaistuotanto muovaa vastavuoroisuusmuotoja, markkinamuotoja ja hierarkiamuotoja, mihin ontologisiin, epistemologisiin ja aksiologisiin transformaatioihin tämä kehitys perustuu ja millainen mahdollinen vertaistuotannon eetos voi olla. Keskeinen osa tällaista P2P-teoriaa olisi taktiikoiden ja strategian kehittäminen tällaista transformatiivista käytäntöä varten.

Transformatiivisen käytännön on tunnustettava systeeminen sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus ja ympäristön pilaantuminen ja puututtava niihin. Vertaistuotanto ei kuitenkaan ratkaise monia näistä ongelmista, varsinkaan rotuun ja sukupuoleen liittyviä ongelmia. Se ei myöskään puutu suoraan digitaalitekniikan piilotettuihin ympäristö- ja sosiaalisiin kustannuksiin, sillä digitaalitekniikka on koko elinkaarensa ajan energiaintensiivistä. Lisäksi matalapalkkaiset työntekijät (usein myös lapset) työskentelevät epäinhimillisissä olosuhteissa, jotta yhä useammat ihmiset kehittyneissä talouksissa saisivat käyttöönsä halpaa digitaaliteknologiaa. P2P-teoriassa ja -käytännöissä keskustellaan kuitenkin uusista paradigmaattisista tavoista luoda arvoa, jotka voivat olla radikaalisti osallistavampia ja kestävämpiä.

References

Bauwens, M. (2005). The political economy of peer production. Ctheory Journal. http://www.ctheory.net/articles.aspx?id=499

Bauwens M. (2003). The next Buddha will be a collective: Spiritual expression in the peer-to-peer era. ReVision: A Journal of Consciousness and Transformation, 29 (4), 34-45.

Bauwens, M. (2009). Class and capital in peer production. Capital & Class, 33(1), 121-41.

Bauwens, M., Kostakis, V., Troncoso, S., & Utratel, A. (2017). Commons transition and

peer-to-peer: A primer. Amsterdam: Transnational Institute.

Bauwens, M., Kostakis, V., & Pazaitis, A. (2019). Peer to peer: The commons manifesto. London: Westminster University Press.

Bauwens, M. & Onzia, Y. (2017). Commons Transitie Plan voor de Stad Gent. In Opdracht van de Stad Gent. Retrieved from https://tinyurl.com/ybyj5qd4.

Benkler, Y. (2002). Coase’s penguin, or Linux and the nature of the firm. Yale Law Journal, 112(3), 369-446.

Benkler, Y. (2006). The wealth of networks: How social production transforms markets and freedom. New Haven, CT: Yale University Press.

Casilli, A. (2017). Digital labor studies go global: Toward a digital decolonial turn. International Journal of Communication, 11, 3934-3954.

Corradetti, C. (2017). Constructivism in cosmopolitan law: Kant’s right to visit. Global Constitutionalism, 6(3), 412-441.

Crumley, C. L. (1979). Three locational models: An epistemological assessment for anthropology and archaeology. In M. B. Schiffer (Ed.), Advances in archaeological method and theory (pp. 141-173). New York, NY: Academic Press.

Crumley, C. L. (2015). Heterachy. In R. Scott & S. Kosslyn (Eds.), Emerging trends in the social and behavioral sciences (pp. 1-15). New York, NY: John Wiley & Sons Inc.

Galloway, A. (2004). Protocol: How control exists after decentralization. Cambridge, MA: MIT Press.

Giotitsas, C. (2019). Open source agriculture: Grassroots technology in the digital era. Basingstoke, UK: Palgrave Macmillan.

Elliott, M. (2006). Stigmergic collaboration: The evolution of group work. M/C Journal: A Journal of Media and Culture, 9(2). http://journal.media-culture.org.au/0605/03-elliott.php

Foucault, M. (1977). Discipline and punish: The birth of the prison. New York: Pantheon Books.

Freeman, J. (1970). The tyranny of structurelessness. Berkeley Journal of Sociology, 17, 151-165.

Kelly, M. (2012). Owning our future: The emerging ownership revolution – journeys to a generative economy. Oakland, CA: Berrett-Koehler Publishers.

Kostakis, V. (2010). Identifying and understanding the problems of Wikipedia’s peer governance. First Monday, 15(3). Retrieved from http://firstmonday.org/htbin/cgiwrap/bin/ojs/index.php/fm/article/view/2613/2479

Kostakis, V., Latoufis, K., Liarokapis, M., & Bauwens, M. (2018). The convergence of digital commons with local manufacturing from a degrowth perspective: Two illustrative cases. Journal of Cleaner Production , 197(2), 1684-1693.

Kostakis, V. & Bauwens, M. (2019). How to create a thriving global commons economy? The Next System Project. Retrieved from https://thenextsystem.org/learn/stories/how-create-thriving-global-commons-economy

Marsh, L. & Onof, C. (2007). Stigmergic epistemology, stigmergic cognition. Cognitive Systems Research, 9(1-2), 136-149.

Marx, K. & Engels, F. (1848). Manifesto of the communist party. New York: International.

O’ Neil, M. (2010). Shirky and Sanger, or the costs of crowdsourcing. Journal of Science Communication, 9(1). https://jcom.sissa.it/archive/09/01/Jcom0901%282010%29C01/Jcom0901%282010%29C04

Ostrom, E. (1990). Governing the commons: The evolution of institutions for collective action. Cambridge: Cambridge University Press.

Ramos, J. (2016). Cosmo-localism and the futures of material production. Retrieved from http://actionforesight.net/cosmo-localism-and-the-futures-of-material-production/

Reagle, J. (2010). Good faith collaboration: The culture of Wikipedia. Cambridge, MA: MIT Press.

Reagle, J. (2013). “Free as in sexist?” Free culture and the gender gap. First Monday, 18(1). https://firstmonday.org/article/view/4291/3381

Scholz, T. (2012). Digital labor: The Internet as playground and factory. New York, NY: Routledge.

Scholz, T. & Schneider, N. (2016). Ours to hack and to own: The rise of platform cooperativism, a new vision for the future of work and a fairer Internet. New York: OR books.

Starosielski, N. (2015). The undersea network. London: Duke University Press.

Taylor, R. (2010). Kant’s political religion: The transparency of perpetual peace and the highest good. Review of Politics, 72(1), 1-24. van Steen, M. & Tanenbaum, A. (2016). A brief introduction to distributed systems. Computing, 98(10), 967-1009.

Wales, J. (2014). Transcript: Jimmy Wales. Aljazeera. Retrieved from https://www.aljazeera.com/programmes/headtohead/2014/04/transcript-jimmy-wales-201446143728879415.html

Olet varmasti nähnyt joitain artikkeleita niinkutsutun ”jakamistalouden” vioista ja epäonnistumisista. Kriitikot usein siteeraavat petollista sanan ”jakaminen” käyttöä, ja käyttäjien sulkemista pois potentiaalisina välittäjäalustojen sidosryhminä tai omistajina. Iso osa julkisesta kritiikistä näiden ja muiden ongelmien suhteen on suunnattu korkean profiilin verkkoalustoja kohtaan, yleensä Airbnb ja Uber, ihan hyvästä syystä.

Kaksi osuuskuntaliikettä on tärkeää ottaa tässä esiin: Alustaosuuskunnat ja Avoimet osuuskunnat. Toinen voi olla enemmän näkyvillä tällä hetkellä, mutta niillä on paljon yhteistä. Nämä liikkeet naittavat digitaalisten verkostojen voiman osuustoimintaliikkeen rikkaan historian kanssa. Miten nämä lähestymistavat suhtautuvat toisiinsa? Ovatko ne redundantteja, toisiaan täydentäviä, toisensa poissulkevia? Mitä ongelmia ne tarkkaan ottaen ratkaisevat, ja mitä lopputulemia ne etsivät? Tässä artikkelissa me selitämme niiden alkuperän ja ominaisuudet, ja miten näiden liikkeiden esittämät toimet voivat toimia yhdessä ja auttaa meidä muodostamaan mukaumiskykyisiä elinkeinoja verkottumisen aikakaudella.

Alustaosuustoiminta ja P2P vs. “Jakamistalous”

Jakamistalous sai aikaan paljon hypeä alussa, kun se sanoi olevansa P2P (person to person, people to people, peer to peer) -luonteista, mutta ei kestänyt kauaakaan kun sen lupaama ihmisten pyörittämä disruptio paljastettiin olevan sitä samaa laimentamatonta kapitalismia, vain nopeampaa ja vähemmän säänneltyä. Mike Bulajewski esitti asian artikkelissaan The Cult of Sharing (2014):

Paljon siitä mikä lasketaan jakamiseksi ei olekaan mitään muuta kuin tavallista taloudellista vaihdantaa yksilöiden kesken digialustoilla, jotka omistaa välimiehinä toimivat riskipääomaa saaneet yritykset, mikä sallii niiden kuoria kermat”.

Oikeasta kulmasta katsottuna kuitenkin “jakamistalous” ja sen digitaaliset alustat voidaan nähdä Troijan hevosena, sekä hyvässä että pahassa. Mikä paha? Yhä enemmän sääntelyn purkamista ja kiihtyvää prekarisaatiota. Mutta hyvä voi edistää keskustelua sen ulkopuolelle miten ihmiset jakavat hyödykkeitä ja palveluja, että korjattaisiin sen talouden arkkitehtuuri jossa nämä suhteet tapahtuvat. Todellisuudessa meidän tulisi kysyä itseltämme “Minkälaisen talouden me haluamme?” Jos näin, miten mahdollisia ovat tasapainon palauttavat ehdotukset, joista keskustellaan verkossa ja konferensseissa? Miten kiinnostuneita ihmiset ovat ottamaan osaa, tekemään yhteistyötä, ottamaan vastuuta — ja miltä se näyttäisi? Nyt kuvioon tulevat osuustoiminnan seuraavat vaiheet: Alustaosuuskunnat ja Avoimet osuuskunnat.

Ensin hieman historiaa. Näitä digitaalisia “jakamisen” alustoja edeltävinä vuosina kiehui pinnan alla jotain muuta: verkkoyhteisöt, jotka kokeilevat erilaisilla vaihdannan, yhteistyön ja tuottamisen muodoilla. “Yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto”, termi jonka lainoppinut Yochai Benkler on ottanut käyttöön, kuvaa uutta tapaa luoda ja jakaa arvoa.

Internetperustaisissa P2P-infrastruktuureissa mahdollistetaan yksilöiden välinen kommunikaatio, järjestäytyminen ja runsaan, käytännöllisen arvon luonti digitaalisen yhteisvaurauden muodossa, joka usein on tietoa, softaa ja designia. Kaikkein tunnetuimpiin esimerkkeihin kuuluu mm. Wikipedia, open source -projektit kuten Linux, Apache HTTP-serveri, Mozilla Firefox ja WordPress, sekä avoimen designin yhteisöt kuten Wikihouse, RepRap ja Farm Hack.

Yhteisvaurausperustaisessa vertaistuotannossa tuottajayhteisöt luovat yhteisvaurautta. Niinkutsutut jakamistaloudet mahdollistavat prosessit, jotka lopulta päätyvät alustan omistajien käsiin, jotka vetävät välistä arvoa vuokrana tai maksuina P2P-interaktioista, jotka alustan kautta tapahtuvat. Yksinkertaisesti nämä interaktiot ovat P2P ainoastaan etupäässä. Tulisi olla selvää, että jakamisen konsepti tässä on pelkkää kuorrutusta, markkinointikikka.

Ei kuulosta hyvältä, mutta homma muuttuu vielä kauheammaksi ennen kuin se voi muuttua paremmaksi. Yhteismaan ja P2P:n sanastoa ja kuvitusta on otettu käyttöön välistä vetäville alustoille. Sanat ja konseptit (poislukien ”jakaminen”) ovat olleet laajalti ja petollisesti käytössä, mm.: yhteisö, vertaistoiminta ja access over property, muiden muassa. Näkymättömien sijoittajien ja osakkeenomistajien akkumulaation ajamina niinkutsuttu jakamistalous, kun sitä lähemmin tarkastellaan, paljastaa sääntelemättömän kartellin, joka uhkaa työväenliikkeen yli vuosisataista työn ja tuskan takana olevaa asemaa. Heidän asenteensa on epädemokraattinen ja isolationistinen kohti todellista arvonluontia alustoilla — tuottajat ja kuluttajat ovat kanssakäynnissä digitaalisen tullipuomin läpi. Tämä uhkaa kiihdyttää prekariaatin leviämistä kaikkialle, uudenlaista huono-osaisten yhteiskuntaluokkaa. Mutta vastatekona Piilaakson ajamalle ”keikkatalouden” normalisaatiolle on syntynyt Alustaosuuskuntaliike.

Vuoden 2014 lopulla Alustaosuustoiminta ilmaantui ensiksi kahdessa artikkelissa: Trebor Scholzin Platform Cooperativism vs. the Sharing Economy, ja Nathan Schneiderin Owning is the New Sharing. Liike pyrkii demokratisoimaan omistuksen ja hallinnoinnin alustoilla, jotka yhä enemmän ohjaavat elämäämme, mutta niiden fokus ei rajoitu ”jakamistalouteen”. Ne ovat kyseenalaistaneet välistä vetävät omistusmallit alustoilla kuten Twitter. Kaava on yksinkertainen: yhdistä tehokkuus ja matalammat transaktiokustannukset digitaalialustaan jolla on horisontaalinen omistusrakenne ja demokraattinen ohjaus joka työntekijäomisteisia osuuskuntia määrittää.

Siitä lähtien alustaosuustoiminta on ollut uskomattoman onnistunutta. On ollu kaksi korkean profiilin kansainvälistä konferenssia ja yhä suurempi määrä alustaosuuskuntia. Joitain esimerkkejä ovat Stocksy, artistien omistama valokuvayhteisö; FairMondo, eettinen verkkomarkkinapaikka; ja Loconomics, demokraattinen freelancerien palvelualusta.

Liike on myös saanut aikaan muutaman huomattavan julkaisun, etupäässä antropologinen kirja “Ours to Hack and to Own: the rise of platform cooperativism, a new vision for the future of work and fairer Internet”, Schneider ja Scholz päätoimittajina. Muihin kuuluisiin teksteihin lukeutuu “Platform Cooperativism: Challenging the corporate sharing economy”, johdanto joka on tuotettu ensimmäisen Trebor Scholzin konferenssin jälkimainingeissa, sekä hänen uudempi “Uberworked and Underpaid: How Workers Are Disrupting the Digital Economy”.

Liikkeellä on myös joitain tunnettuja verkkoresursseja kuten Internet of Ownership -lista, joka listaa olemassaolevat alustaosuuskunnat, sekä aiheeseen omistautunut verkkosivu. Toisen konferenssin jälkeen perustettiin Platform Cooperative Consortium, joka on tällä hetkellä työn alla.

Avoimen osuustoiminnan alkuperä

Alusta- ja avoin osuustoiminta menevät päällekkäin, mutta niillä on selkeitä eroja. Avoin osuustoiminta, sen lisäksi että se ehdottaa vaihtoehtoja keikkatalouden työntekijöille, keskittyy perinteisiin osuuskuntiin ja P2P/Commons-liikkeeseen.

Vuodesta 2014 lähtien useat avoimen osuustoiminnan edeltäjät sulautuivat yhteen tunnistettaviksi ehdotuksiksi. Pointti oli tutkia mahdollista yhteismaan ja yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon konvergenssia osuuskuntaliikkeessä. Josef Davies Coatesin artikkeli Open Co-ops: Inspiration, Legal Structures & Tools, Michel Bauwensin avoimen osuustoiminnan peräänkuulutus ja kolmipäiväinen Commons Strategies Groupin kokoontuminen (tässä David Bollierin ja Pat Conatyn raportti) olivat eräitä aiempia töitä.

Piilaakson tyylisen “jakamistalouden” kritisoinnin lisäksi avointen osuuskuntien liike kyseenalaistaa pääoman ylivallan vapaassa ja open source -taloudessa, ja se ehdottaa P2P-vahvisteisia digitaaliratkaisuja madaltamaan verkottuneen osuustuotannon transaktiokustannuksia. Alustaosuuskuntien esiin nostamien demokraattisen omistuksen ja hallinnoinnin ongelmien korollaarina avoin osuustoiminta kysyy suoraan kysymyksen: “Mitä me haluamme tuottaa?”

Se ottaa mukaan muutaman näkökulman, jossa yhtenä näkökantana on yhteismaa ja P2P-yhteisö, ja osuustoimintaliike toisella, ja sosaalisen ja solidaarisuustalouden näkökanta kolmantena. Sen sijaan että se olettaisia digitaalisen perustuksen toiminnalle, avoin osuustoiminta tutkii sitä miten avoin data, ekologinen isännöinti ja aktiivinen yhteisvaurauden tuottaminen saattaisivat laajentaa ja elävöittää olemassaolevaa osuustoiminnan perinnettä, ja jopa tuoda siihen mukaan idean osuustoiminnallisesta kansainyhteisöstä. Avoin osuustoiminta esittää, että ei riitä että Uber tai AirBnb muuttuvat demokraattisemmiksi; meidän tulee ratkaista ongelmat kuten asuminen tai joukkoliikenne suoraan sellaisinaan. Tuhoisan, vajaakuntoisen talouden juurisyyt eivät ole leikin asia.

Mitkä ovat avoimen osuustoiminnan toimintamuotoja?

Avoimen osuustoiminnan tavoitteet voidaan tiivistää neljään suositukseen, tai “kaavaan”, mutta nämä suositukset eivät ole tarkoitettu ohjaileviksi. Tavoitteena ei ole olla paras mahdollinen “avoin osuustoimijao”. Yksittäiset osuuskunnat ja kommonerien ryhmät joutuvat tarkastelemaan omia materiaalisia olosuhteitaan ja prioriteettejaan nähdäkseen sen mitkä näistä kaavoista saattavat sopia heidän tilanteeseensa.

1. Avoimet osuuskunnat tulee orientoida säännöillä (sisäisesti) kohti yhteistä hyvää

Tuotanto avoimissa osuuskunnissa määrittyy sosiaalisella ja ympäristöllisellä arvolla. Olemassaolevassa taloudessamme sosiaaliset oikeudet ja ympäristönsuojelu on tulkittu ulkoisvaikutuksiksi (jonkun muun kustannuksiksi tai ongelmaksi) ja niiden sääntely on oletettu olevan yhä vain enemmän poissaolevan valtion harteilla. Avoimessa osuuskunnassa nämä tekijät eivät ole ulkoistettu. Sen sijaan en on sisäänrakennettu operaatioiden lakimatriisiin tilivelvollisuuden ja generatiivisen talouden vaatimustenmukaisuuden varmistamiseksi. Nämä vastuulliset periaatteet voivat olla motivaattoreita aloittaa avoin osuuskunta, jopa kunnia-asia sen jäsenille. Yhteiseen hyvään suuntautuneet lakipykälät voivat myös laajentaa seitsemää osuustoiminnan periaatetta, niitä voidaan päivittää digiaikaan ja ne voivat auttaa tietyissä osuuskunnissa ilmenevien ongelmallisten taipumusten hoidossa.^[1]

2. Avoimien osuuskuntien tulee olla luonteeltaan moniosaisia

Uusi, eettinen ja kestävä open source -osuustoiminta tuo mukanaan sitoutumisen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen demokratiaan, joka on enemmän kuin osuuskunnan oma organisaatiorakenne. Ekosysteemin tavoin talous ei toimi siilona. Avoin osuustoiminta pyrkii antamaan äänen kaikille talouden arvoketjuun osallistujille, ei ainoastaan osuuskuntajäsenille. Tähän kuuluu affektiivinen ja uusintava työ, yhteisvaurauden luominen ja muut tällä hetkellä “näkymättömissä” olevat työn muodot. Äänen antamisprosessi voi tapahtua materiaalisesti, joko tukien ja insentiivien kautta, tai päätöksentekovaltana, luomalla foorumi useammalle äänelle. Kuten yhteismaan ja osallisuuden järjestelmissä, avoimet osuuskunnat kukoistavat jäsenistön ekologiasta.

Olemassaolevia esimerkkejä inklusiivisemmasta lähestymistavasta ovat Fairshares Model, Enspiral Network sekä hoivatyön osuuskunnat Japanissa, Quebecissa ja Emilia Romagna.

3. Avoimet osuuskunnat ja tarve aktiivisesti tuottaa yhdessä aineetonta ja aineellista yhteisvaurautta

Avoimet osuuskunnat eivät vain ammenna yhteisvauraudesta, ne myötäilevät sitä vastavuoroisesti, tuottavat siinä samalla uutta yhteisvaurautta. Tämä yhteisvauraus voi olla aineetonta ja/tai aineellista, ja se voi  auttaa rohkaisemaan osuuskunnan (eikä niinkään pääoman) akkumulaatiota käyttämällä vastavuoroisuuslisenssejä ^[2]. Aiheettomasta yhteisvauraudesta puhuessamme me viittaamme koodiin ja designiin, mutta pääosin sosiaalisesti hyödylliseen tuottavaan tietoon. Sitä ei koskaan tulisi yksityistää keinotekoisen niukkuuden tai voitonmaksimoinnin vuoksi.

Avoimet yhteiskunnat voivat kehittää ja ylläpitää tuottavaa aineellista infraa hajautetulla tuotannolla sekä keskinäistämällä tiloja yhteiskäyttötiloiksi, organisoimalla retriittejä ja tarjoamalla keskinäistä tukea. Toisin kuin suljetut designit voittoa tavoittelevissa yrityksissä ja heidän läpikotaisen kaupallisuuden ja suunnitellun vanhenemisen kanssa, yhteisvaurausperustainen valmistus on modulaarisuuteen, kestävyyteen ja kustomoitavuuteen, ja tehokkaampaan resurssien käyttöön (esim. yhteinen data, tuotantolaitokset). Siinä on resepti jolla luodaan todellinen jakamistalous: yhteisvaurausperustainen valmistus plus yhteisomistus ja yhteishallinnointi.

4. Avoimet osuuskunnat on organisoitava sosiaalisesti ja poliittisesti globaalilla tasolla, vaikkakin ne tuottavat paikallisesti

Avoimet osuuskunnat tavoittelevat globaalia designia ja paikallista valmistusta, tällä saadaan aikaan resilienttejä paikallistalouksia, eikä niinkään skaalatalouksia. Tämä kasvokkain toimiva talous ja metataloudellisten paikallisverkostojen luominen ^[3] vahvistuu globaalista dimensiosta. Kohtaamamme haasteet ovat luonteeltaan kansainvälisiä, ja usein globalistiset korporaatiot kärjistävät niitä, taivutellen kokonaisia talousalueita kannibalistisiin tarpeisiinsa. “Vihreiden” monikansallisten kapitalistifirmojen läpinäkyvyyden sijaan avoimet osuuskunnat ovat täysin läpinäkyviä omasta tuotannostaan. Tämä mahdollistaa niiden keskinäisesti koordinoida tuotantoa, jotta se olisi mahdollisimman mukautuva todellisiin olosuhteisiin. Tuloksena on verkottunut tuotanto, joka tuottaa oikeisiin tarpeisiin, ei pääoman tarpeisiin.

P2P ja Commonstalous joutuvat luomaan vastahegemonian ja vastavoiman haastamaan ihmiskuntaa mahdollisesti tuhoavat voimat. Kuvittele liike, jolla on yli yhden miljardin osuustoimintajäsenen voima ympäri maailman, yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon hypertuottavat kyvykkyydet.

Nämä neljä kuviota ovat avoimen osuustoiminnan merkkipaalut, mutta missä ovat olemassaolevat avoimet osuuskunnat? Vaikka ne eivät välttämättä itseään sellaisiksi kutsukaan (ja joissain tapauksissa niiden juridiset rakenteet menevät paljon osuuskunnan ulkopuolelle), Enspiral, Fairmondo, Sensorica, L’Atelier Paysan ja AnyShare sisältävät monia avoimen osuustoiminnan piirteitä. Sillä aikaa projektit kutenCatalan Integral Cooperative, Xarxa d’Economia Solidària ja Mutual Aid Network ovat erinomaisia esimerkkejä metataloudellisista verkostoista, joissa avoimen osuustoiminnan logiikka vuotaa muille bioalueellisen talouden ja vertaistuotannon solidaarisuuden alueille.

Alustoista avoimiin osuuskuntiin

Takaisin kysymykseen alustoista “versus” avoimet osuuskunnat. Ovatko ne toisiaan täydentäviä, vastaan vai reduntantteja? Onko tämä tilanne kuin Brianin elämästä?

Vitsit sikseen, selvästikään ne eivät ole ristiriidassa eivätkä myöskään redundantteja. Huolimatta niiden alkuperästä tai tarkoituksesta, ne täydentävät toisiaan. Molemmilla ehdotuksilla on yhteiset eettiset huolet ja ideaalit: reilumpi talous: Jos tämä on yhteinen tavoite, lähestymistavoilla on moninaiset taktiikat, pyritään välttämään monokulttuureja ja rohkaisemaan positiivista redundanssia, jokaisen resilientin systeemin merkkipaalua. Niiden erot itse asiassa antavat niille käytännön modulaarisuutta.

Paras tapa kuvailla tätä sopivuutta on laittaa alustat ja avoimet osuuskunnat jatkumolle. Kiireellisyyden kysymykseen (puolustuskeinot Piilaakson digitaalin neofeodalismin tuhoja vastaan), me sanomme alustaosuuskunnat. Laajempaan kysymykseen resilientin tulevaisuuden rakentamisesta, eli “millaisen talouden me haluamme?”, me sanomme avoin osuustoiminta. Yksi taktiikka puskee eteenpäin, jota tukee kukoistava ja kasvava yhteisö; toinen vetää puoleensa kohti humaania taloutta.

Mutta tämä ei ole sekventialistinen ehdotus tyyliin “Ensin me otamme Manhattanin, sitten Berliinin”, ei. Vaikka jokaisella liikkeellä olisi eri ideat painopisteistä ja kiireellisyydestä, niiden ei tulisi olla sekventiaalisia, itse asiassa ne tulisi laittaa töihin samanaikaisesti. Paljon kuten väärä vastakkainasettelu institutionaalisen (“hakkeroidaan systeemi ja tehdään siitä reilumpi!”) ja esikuvallisen (“aletaan elää uudesta systeemistä heti nyt!) politiikan välillä, alustat ja avoimet osuuskunnat toimivat paremmin yhdessä ja molemminpuolisella tietoisuudella toistensa vahvuuksista. Itse asiassa, kaikki kirjallisuudessa alustaosuuskunnista mainittu löytyy myös avoimista osuuskunnista puhuttaessa, ja päinvastoin. Kyse on tietyistä puolestapuhumisen alueista, joissa on uniikit nyanssit.

Miksi me tarvitsemme avointa osuustoimintaa?

Miksi me tarvitsemme avointa osuustoimintaa? Miksi se on tärkeää pitkällä tähtäimellä?

Me emme voi puhua tulevaisuudesta ilman nykyhetken läheistä tarkastelua. Nykyisellä taloudellamme on kaksi tietynlaista taipumusta: finansialisaatio ja dekommodifikaatio. Nämä yleensä nähdään toistensa vastakohtina, mutta ne ovat saman kolikon kaksi eri puolta.

Finansialisaatiosta te olettekin jo kuulleet: se vie taloudellista toimintaa pois todellisesta, konkreettisesta taloudesta ja kohti abstraktimpia arvopapereita. Tämä kiihdyttää aitaamisen prosessia, ^[4] muuttaa ihmissuhteet palveluiksi ja hyödykkeiksi ja tukahduttaa yhteistekemistä. Se myös ajaa keinotekoista niukkuutta ja pakottaa meidät siirtämään tuottavat kykymme ja vastuumme luonnosta vastoin omia intressejämme.

Dekommodifikaatio on digitaalivallankumouksen tuote, ja se kuvaa vastakkaisen prosessin: on koko ajan enemmän asioita, joita ei voi myydä. Elokuvat, digitaalisesti levitetty kulttuuri, tietosanakirjat, käyttöjärjestelmät jne. ^[5] Kun omavaraisuudesta tulee tarpeellista selviytymiselle (enemmän kuin pelkkä elämäntyylin valinta), ihmiset kääntyvät toistensa puoleen tarpeidensa tyydyttämiseksi. Esimerkkejä on paljon: aurinkoenergia, asunto-osuuskunnat, mesh-verkot, keskinäiset luottojärjestelmät, yhteisöjen tukema maatalous jne. Tässä prosessissa he saavat selville, että heidän pitää kyetä suhtautumaan toisiinsa, ei luottaa persoonattomiin rahatransaktioihin, ja ottaa vastuu omasta talousympäristöstä. Tämä käytäntö asteittain hajoittaa kategoriat, jotka erottavat tuottajat kuluttajista. Jos tämä organisoidaan kunnolla, se voi madaltaa kustannuksia dramaattisesti ja lisätä innovaatiota ja luovuutta.

Sen lisäksi, että ne luovat hybridihirviöitä, jotka käyvät kauppaa käyttäjiensä digitaalisilla jäljennöksillä, tämä ruohonjuuritason taipumus kohti dekommodifikaatiota korkeamman tason finansialisaation kontekstissa voi olla tuhoisa taloudelle siten kuin me sen tunnemme. Jos yhä useampi asia ei ole myytävissä ja palvelut asteittain muuttuvat takaisin vastuullisiksi suhteiksi, palkkatyön määrä tulee vähenemään. Jos palkat laskevat, tuloverot seuraavat perästä. Jos me oletamme, että yritysverotus ei nouse tämän vajeen kattamiseksi, ensimmäinen uhri on sosiaalidemokratian taustalla oleva keynesiläinen sopimus.

Tässä on hyvä kysymys: Mitä Hawksbillin kilpikonnalla, Jaavan sarvikuonolla ja työpaikoilla on yhteistä? Ne ovat kaikki uhanalaisia. Aivan — ei ole hauskaa. Kaksi tekijää, jotka ovat kadottaneet työpaikat maailmasta niinkuin salametsästäjät ja luontotyyppien häviäminen ovat: finansialisaatio ja dekommodifikaatio. Ensimmäinen ajaa julkisen omaisuuden yksityistä huutokauppaa — sekä itseorganisoitua palvelun tuottamista, teknologista työttömyyttä, resurssiniukkuutta ja ympäristön kovia rajoitteita — ja vähentää tarvetta palkatulle työvoimalle ja keinotekoiselle kysynnän luonnille. Maa järkkyy jalkojemme alla; ei ole turvallista olettaa vakaata talousympäristöä, jossa me olemme vapaita demokratisoimaan omistuksen ja työvoiman amalla kun nautimme digitaalisen vallankumouksen hyödyistä. Me joudumme kehittämään enemmän joustavuutta, opettelemaan sopeutumaan muutoksiin.

Dekommodifikaatio voi olla tuhoisaa nykytaloudelle, mutta miksi rajata itsemme tuolle pelikentälle? Ehkäpä me näemme muutoksen niukkuuteen perustuvista talousjärjestelmistä runsauteen perustuviin. Kuten espanjalainen taloustieteilijä Susana Martín Belmonte sanoo:

Runsaus on uusi talousviitekehys, jossa niukkuus ei jatku. Taloustiede ennen liittyi niukkojen resurssien hallinnointiin, mutta niukkuus on osoittautunut sekä olosuhteeksi josta ei tarvitse päästä yli että Pyhäksi Graaliksi jolla jotkut tienaavat rahaa. Samaan aikaan se kuitenkin sivuuttaa muun tyyppisen niukkuuden, kuten kykymme saastuttaa ilmaa tuhoamatta planeettaa. Taloudellista arvoa ei ole ilman niukkuutta. Niukkuus on katoamassa kaikkein korkeimmilta innovaation tasoilta, digitaalisen vallankumouksen sydämestä. Ensimmäistä kertaa talousjärjestelmän evoluutio ei johda suurempaan tuottavuuteen tai myynteihin, vaan juuri päinvastaiseen.”

Miten sopeutamme talouskäyttäytymisemme saadaksemme eniten irti tästä tilanteestsa? Avoimella osuustoiminnalla.

Avoin osuustoiminta keskittää taloudellisen toiminnan yhteisvaurauden ympärille. Yhteistekemisen käytäntö vähentää riippuvuuttamme palkoista, markkinoista ja valtiosta ja luo resilientimpiä ja kestävämpiä talouksia. Tämä ei tarkoita, että me pääsisimme eroon markkinoista tai että valtio “kuihtuisi pois”. Sen sijaan yhteisvaurausmallissa on olemassa ratkaisuja, joilla saada aikaan toisenlaisia, vieläkin radikaalimpia asetelmia markkinoille ja valtioille.

Yhteiseen hyvään, monikomponenttiseen hallintoon, aktiiviseen yhteisvaurauden tuottamiseen ja ylikansalliseen orientaatioon kannattaisi keskittyä. Nämä ominaisuudet määrittävät avointa osuustoimintaa, mutta mikä niiden potentiaali on? Sitä voisi kutsua digitalouden kotiinpaluuksi, joka on enemmän linjassa avoimen internetin visionäärisempien ideoiden kanssa, jotka kehittyivät 90-luvun alussa, joka on tapa edistää nimensä veroista yhteistaloutta.

Osallistavan ja resurssit yhteen tuovan logiikan yhdistäminen yhteisvaurausperustaisessa vertaistuotannossa kelvollisten markkinatoimijoiden avulla (esim. osuuskunnat) voi varmistaa käynnissä olevan yhteisresurssien tuotannon ja isännöinnin, joita me tarvitsemme selviämiseen ja kukoistamiseen, joita nykyisessä talousparadigmassa ylenkatsotaan. Tämä on narratiivi, joka ottaa huomioon monet mahdollisuudet, joita alustaosuustoiminnan nykypäivän tehokkuus tarjoaa, ja vahvistaa niitä laajemmalti poliittisessa taloudessa.

Osana suurempaa siirtymää kohti voimaannuttavaa siviiliyhteiskuntaa suurimpana poliittisena ja tuottavana sidosryhmänä, avoin osuustoiminta voi avata ovet runsauden ja riittävyyden taloudelle, joka toimii yhteiskunnan kaikkien jäsenten, tulevien sukupolvien ja koko planeetan hyväksi. Tietoisuus tästä potentiaalista voi voimaannuttaa luovuuttamme osuustoimijoina, kommonereina ja kansalaisina käynnissä olevassa demokratisaatiossa.

Päätämme Yochai Benklerin sanoihin, hänen lopetuspuheenvuorostaan vuoden 2016 OuiShare Festeilla, kontekstina on luoda elinkelpo, eettisesti koherentti, yhteistoiminnallinen ja yhteisvauraussuuntautunut vaihtoehto:

Jos tämän haluaa rakentaa yhdessä, täytyy kiinnittää huomiota kaikkiin niihin jännitteisiin ja epäonnistumisen tapoihin, ja työskennellä niiden yhdessä ratkaisun puolesta, eikä sanoa, ‘Optimoin nyt tämän, optimoin tämän toisen jututn…’; kyse on monisysteemiogelmasta ja sille täytyy löytää monisysteemiratkaisu.”

Osia tästä artikkelista on käsitelty laajemmin tekstissä Commons Transition and P2P: a Primer, joka on P2P Foundationin ja Transnational Instituten lyhyt julkaisu, joka tarkastelee yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon potentiaalia, jolla radikaalisti suunniteltaisiin uusiksi talousjärjestelmä, politiikka ja luontosuhde. Voit ladata sen täältä.

Alaviitteet

^[1] Näihin kuuluu kapitalististen käytäntöjen käyttöönotto, millä varmistetaan kilpailukyky siten kuin markkinalogiikka sen määrittelee; eristäytynyt johtajien luokka, joka ei tiedä mitään yhteistoiminnallisista käytänteistä ja etiikasta; ja pahimmassa tapauksessa, osuuskuntien demutualisaatio. Nämä trendit ovat näkyvillä suuremmissa osuuskunnissa, mutta jotta hajautettu liike kykenisi skaalautumaan ja kohtaamaan “isot kalat”, yksinkertainen yhteisen hyvän artikulointi saattaa ehkäistä monia näistä ongelmista.

^[2] Yhteisvaurausperustaiset vastavuoroisuuslisenssit (eli “CopyFair”-lisenssit) antavat luvan vapaasti käyttää ja rajoittamasti kaupallistaa lisensoitua materiaalia yhteismaan sisällä, ja samalla vastustetaan liikevoittoa tavoittelevien tahojen ei-vastavuoroista omaan käyttöön omimista, elleivät sitten nämä tahot kontribuoi yhteismaahan lisensointimaksuilla tai muilla keinoin. Copyleft-lisenssit sallivat kaikkien käyttää mitä tahansa yhteismaan tietoa sillä ehdolla, että yhteismaahan annetaan vastineeksi takaisin parannuksia ja muutoksia. Tämä on hyvä idea, mutta sitä ei pitäisi abstrahoida reiluuden tarpeesta. Fyysiseen tuotantoon liittyy resurssien tai raaka-aineiden löytäminen ja kontribuuttoreille maksaminen. Välistä vetävät mallit hyötyvät tämän yhteisvaurauden rajoittamattomasa hyödyntämisestä. Siksipä, vaikka tiedonjakoa tulisi aina olla, meidän tulisi myös vaatia vastavuoroisuutta yhteisvaurauden kaupallisesta hyödyntämisestä. Tämä loisi pelikentän eettisille toimijoille, jotka tällä hetkellä itse maksavat kulut yhteiskunnalle ja ympäristölle.  CopyFair-lisenssien käyttö, joka mahdollistaa tiedonjaon, samalla kun edellytetään vastavuoroisuutta vaihdannassa kaupallistamisoikeuksista, auttaisi tämän tasapainon saavuttamisessa. Ensimmäinen toimiva esimerkki CopyFair-lisenssistä on Peer Production License, joka on käytännössä muunnos Creative Commons Non-Commercial Licensesta, mikä sallii työntekijäomisteisten osuuskuntien ja muiden ei-hyväksikäyttävien organisaatioiden kaupallistaa lisensoitua sisältöä, samalla kun he kieltävät tämän saman voittoa tavoittelevilta yrityksiltä.

^[3] Yhteisösuunteutuneesta liiketoiminnasta liiketoiminnalla parannettuihin yhteisöihin, metataloudelliset verkosot ovat affiniteettiperustaisia verkostoja, jotka yhdistelevät uudenlaisia työvoiman muotoja yhteismaata uusintaviin solidaarisuusrakenteisiin. Kuvittele yhteisjärjestelmä johon on kytketty keskinäiset luottojärjestelmät, lastenhoito-osuuskunnat, yhteisöpankki, ruokavarojen jakelukeskukset, koulutus ja juridinen neuvonanto, ja paljon muuta. Joitain tunnettuja esimerkkejä yhteistoiminnallisista projekteista ovat mm. Catalán Integral Cooperative eli CIC (Catalonia, Spain), Mutual Aid Network, (Madison, Wisconsin USA, joka nyt laajenee osavaltioiden yli), sekä Enspiral (New Zealand, jota kopioidaan nyt muuallekin).

^[4] Vuosina 1776-1825 Englannin parlamentti hyväksyi yli 4,000 lakia jotka pyrkivät viemään yhteismaan pois kommonereilta, pääosin maanomistajien hyväksi joilla oli poliittisia kytköksiä. Nämä yhteismaan aitaamiset ottivat haltuun arviolta neljänneksen kaikesta viljellystä maasta Englannissa, sanoo historioitsija Raymond Williams, ja keskittivät omistuksen pienelle vähemmistölle. Nämä “lailliset” aitaamiset veivät omaisuuden miljoonilta kansalaisilta, pyyhkivät pois perinteisen elämäntyylin ja pakolla ottivat käyttöön uuden teollisuustalouden, ammattinimikkeet ja suuren mittakaavan tuotannon. Nykyään me käytämme termiä “aitaaminen” (engl. enclosure) irtisanoutuakseen hirviömäisistä teoista kuten käynnissä olevan aineettoman omaisuuden yksityistäminen, maa-alueiden haltuunotto Afrikassa ja muissa maanosissa, digitaalisen omistusoikeuden pakottaminen digitaaliselle sisällölle, siemenien ja ihmisgeenien patentointi ja paljon muuta. Tämä moderni taipumus kohti aitaamista ja ihmissuhteiden muuttamista palveluiksi ja yhteismaan muuttaminen hyödykkeeksi on commonstutkija David Bollierin mukaan “Aikamme suuri näkymätön tragedia”.

^[5] Tämä on johtanut monenmoisiin DRM-pohjaisiin paniikkireaktioihin ja monimutkaisempiin monetisaatioskeemoihin, joilla varmistetaan välimiehen selviäminen, ja kuitenkin taipumus pysyy. Kysymys kuuluukin onko digitaalinen itsevaltius voimaannuttavaa ja voiko se tuoda elannon sisällöntuottajille vai käyttävätkö portinvartijat heitä edelleen hyväkseen. Tämä taas on yksi niistä syistä miksi alustaosuustoiminta on niin ratkaisevan tärkeää nykyaikana.

Lähde: commonstransition.org

https://primer.commonstransition.org/1-short-articles/1-2-what-are-p2p-and-the-commons-and-how-do-they-relate#1503573876192-372b50ea-87b1

Tämä on DGML:n arvio, ‘fyysisestä’, ‘kosmo-lokaalista’ vertaistuotannosta; jonka Source Network on tuottanut, (verkosto joka tuo yhteen akateemikot, lainsäädännön ammattilaiset ja siviiliyhteiskunnan organisaattorit ympäri Eurooppaa), kirjoittanut Chris Giotitsas ja Jose Ramos P2P Foundationista/P2P Lab.

Lataa raportti täältä: A New Model of Production for a New Economy.

Tiivistelmä

Chris Giotitsas ja Jose Ramos: “DG-ML:n perusperiaatteet perustuvat open sourcen / avoimen designin tuotantologiikan yhteenliittymään globaalilla skaalalla, mihin liittyy tuotanto paikallisverkoston avulla alueellisella skaalalla. Perinteisesti korporaatioyritykset ovat yksinään omistaneet aineettoman pääoman joka heillä on käytössä tavaroiden tuotannossa. He saavat materiaalit tavaroihin kansallisten tai globaalien toimitusketjujen kautta. He tuottavat nuo tavarat käyttäen skaalaetuja valmistuskeskuksissa, joista valmiit tavarat toimitetaan kansallisesti tai globaalisti. DG-ML on tämän tuotantologiikan inversio.

Ensinnäkin, aineeton pääoma on avointa, joko open source tai creative commons tai copyfair, joten sitä voi kuka tahansa käyttää. Toiseksi, valmistus ja tuotanto voidaan tehdä aineettomasta pääomasta riippumatta, missä tahansa yhteisössä tai yrityksessä ympäri maailmaa vain halutaankin. Yhä vahvempien valmistusteknologioiden demokratisointi, kuten 3D-printterien, laserleikkurien, CNC-reitittimien ja automatisoitujen järjestelmien/robottien,  auttaa tätä. Tämän ei tarvitse mennä skaalaekonomian logiikan mkaan, vaan se keskittyy tuottamaan arvoa kriittiselle referenssiryhmälle (CRG), yhteisölle joka vaatii sellaisia tavaroita. Kolmanneksi, jakelu on lokalisoitu CRG:lle, tai CRG:n affiliaateille.

DG-MLei ole ainoastaan voittokulkua uusille teknologioille, joita voidaan yksinkertaisesti teipata neoliberaaliin globalisaatiokoneeseen. DG-ML itse asiassa esittää uuden talousjärjestelmän toteutusta ja toiminnallistusta, joka ammentaa nousevasta maailmankuvasta. DG-ML:ssa mukanaolleiden ihmisten välisistä suhteista ja heidän kokemuksistaan ammentaen me uskomme, että se esittää olennaista kulttuurillista siirtymää materiaalisessa tuottaja/kuluttajaorientaatiossa. Se hylkää tavan jolla teollistuminen on kontekstualisoinut panokset ja tuotokset ja niihin liittyvät ulkoisvaikutukset. Se näin liittyy visioon kiertotalouden rakentamisesta.

Idea on, että tuotantomateiraalit, joita käytetään DG-ML -prosessissa, ovat niin pitkälle paikallisesti hankittuja kuin mahdollista, ja jätevirtoja ulospäin käytetään joidenkin muoden syötteinä, mikä eliminoi tarpeettomien tuotantoketjujen kustannukset ja vaikutukset. Se on kytkeytynyt myös kutsuhuutoihin kasvun jälkeisista talousmalleista, hyvinvointimittareihin perustuvista kestävistä elinkeinoista korporaatioiden ja talouden kasvun sijaan. [10]

Se on nivoutunut open source -liikkeeseen, visioon digitaalisesta yhteisvauraudesta jossa ihmisluovuuden perintö on jaettavissa. Se ammentaa planetaarisesta kuvitelmasta jossa paikallishallitukset työskentelevät vastaten kohtaamiimme planeetan haasteisiin. [11] Se on itse asiassa osa liikettä, jolla luodaan vaihtoehtoinen globalisaatio, [12] ja emergentin maailmankuvan ilmaisu: globaali ekologinen integriteetti versus ylikulutus, vertaistyöntekijän solidaarius versus kansallinen kilpailukyky, moniarvoisuus versus BKT-monokulttuuri.”

Lainauksia

Loppulauselmasta: “Nämä kaksi tapausta tarjoavat ikkunan syntyvään talousmalliin, jota me vasta alamme ymmärtää. Nämä tapaukset demonstroivat yhteisen arvon ja yhteisten resurssien vertaistuotantoa. Kuitenkin, toisin kuin avoimen softan liike, vertaistuotanto näissä tapauksissa on erittäin paikallista, jäsenet yhteistyössä prototyyppaavat, suunnittelevat ja kokeilevat koneita. Nämä tapaukset voidaan tulkita olevan auttavasti aiheeseen liittyviä, ne ovat potentiaalisia indikaattoreita tulevaisuuden tapahtumista. Vertaistuotannon logiikka on osunut tärkeään rajaan, nyt sitä esiintyy fyysisenä/materiaalisena tuotantona. Kuitenkin tapaukset demonstroivat myös kasvukipuja. Farm Hackille jää edelleen kysymys rahoituksen toteuttamiskelpoisuudesta ja tuotantoyhteisöjen ylläpidon haasteista. Onko heikko ei-voittoa-tavoitteleva organisaatio riittävä fasilitoimaan vertaistuottajien verkoston tervettä kasvua? L’Atelier Paysansilla on vähemmän ongelmia toiminnan rahoittamisessa, mutta enemmän ongelmia siinä miten yrittäjäkoalitiota aktivoidaan. Tulevaisuudessa saatamme oppia näistä tapauksista niin, että saatamme nähdä heikkoja tulevaisuuden linjauksia poliittiselle taloudelle. Verkostomuodon ja DG-ML -käytäntöjen yhteistekemisen logiikan syntyminen on osoitettu näissä caseissa, ja ne antavat meille joitain siemeniä joita kylvää vaihtoehtoisen poliittisen talouden tulevaisuuden kasvattamiseksi.

DG-ML haastaa kilpailutoiminnan nollasummapelilogiikan, joka löytyy kansallisten (ja globaalisti kytkeytyneiden) kapitalististen järjestelmiemme ytimestä. Nykyjärjestelmässä me olemme tottuneet kansallisiin hallituksiin, jotka tukevat kansallisia teollisuudenaloja globaalissa kilpailussa, voittavat markkina-alaa ja ottavat johtoaseman teknologiassa ja innovaatioissa. DG-ML -malli on osa globaalin yhteistoiminnallisen järjestelmän syntymää, jossa design-innovaatioita yhdestä yhteisöstä jossain päin maailmaa voidaan käyttää ja soveltaa yhteisöön aivan toisella puolella maailmaa. Kilpailuetuun ja markkinaosuuksien kaappaukseen perustuvien järjestelmien sijaan teknologinen adaptaatio on yhteisöpohjaista ja sen on tarkoitus tukea kriittisten referenssiryhmien elinkeinoja. Vaikka DG-ML:lle on olemassa suurempi teoreettinen kehys, joka kykenee tuottamaan alueellisille markkinoille (noin 4-20 miljoonan ihmisen kaupungeille esimerkiksi), esimerkit tässä raportissa osoittavat sitoutumista designin ja teknologian mukautumiseen kriittisille paikallisille viiteryhmille, sen sijaan että puhuttaisiin kilpailullisista markkinointistrategioista.

Tämä voi auttaa meitä miettimään myös valtion roolia teollisuudessa ja materian tuotannossa. Jos DG-ML auttaa alueita irtautumaan kilpailun nollasummapelilogiikasta, valtiot voivat kehittää politiikkaa jossa tuki on taattu DG-ML:n vertaistuotantojärjestelmän molemmille mittasuhteille — globaalille ja paikalliselle. Globaalissa mittakaavassa kansallinen politiikka voi ohjata tiedon tuotantoa avoimeksi tavalla, joka mahdollistaa materiaalintuotantoteollisuuden yhteiskunnan laajuisesti ja todellakin maailmanlaajuisesti. Paikallisella skaalalla valtion politiikka voi tukea yhteisöjä ja paikallishallintoa bootsrappaamaan yrityksiä ja tuotantoyhteisöjä, jotka voisivat ottaa käyttöön DG-ML -prosessien potentiaalin ja arvon, osallistavan tutkimustoiminnan prosessien avulla. Tähän on viitattu partnerivaltiomallina. [24]

Viimeisenä, koska DG-ML kasvaa dominantissa kapitalistisessa taloudessa, on tärkeää että globaalin design-yhteisvaurauden arvo ei tule kapitalistisen teollisuuden riistämäksi keinona madaltaa sen toimintakuluja, ilman että tarvitsee myötäillä lähtemällä mukaan yhteisvaurauden yhteistuotantoon. Täten on tärkeää aloittaa miettimään miten luoda hyveellisiä syklejä arvon vaihdannassa eri toimijoiden välillä globaalissa DG-ML -metasysteemissä. Joitain tämänsuuntaisia ideoita on kehitetty copyfair-lisenssien parissa (commons-pohjainen vastavuoroinen lisenssi), [25] joka on hyödyllinen kun tehdään generatiivisesta yhteisvaurausaloitteiden arvon kierrättämisestä kansainvälistä — Dzopen osuustoiminnan muoto [26] — ja jonka kautta kapitalistinen/korporaatiosektori joutuisi olemaan vastavuoroinen jos se haluaa hyödyntää sitä alunperinkään. Tämä vaatisi selvästikin uusia globaaleja instituutioita jotka kykenisivät tarjoamaan laillista ja hallinnollista voimaa avoimen osuustoiminnallisen tiedon ja arvon vaihdannan regiimin tukea, lakien säätämistä tai suojaamista. DG-ML:n potentiaali on vapauttaa tiedon ihmisperintö ja -design, niin että yhteisöt ja ihmiset kaikkialla pääsevät käsiksi kaikkiin mahdollisiin teknologioihin ja kyvykkyyksiin joilla vastata elämän taloudellisiin ja ekonomisiin haasteisiin. Jos me haluamme kiihdyttää ihmisten kykyä säätää kestävän kehityksen strategioita ympäri maailman, oikeus globaaleihin designeihin ja käytännön tukeen paikallisten elinkeinojen kehittämiseksi ovat perustavia pilareita. Case-tapaukset tässä tarjoavat käytäntöön perustuvaa toivoa. Näiden rohkeiden pioneerien vaivannäön perustalle rakentaminen tulee olemaan seuraava haaste.”

Visualisaatio

Vertailu perinteisen ja DGML-pohjaisen vertaistuotannon välillä

• Kuvat: L’Atelier Paysan.
• Lataa koko raportti täältä: A New Model of Production for a New Economy.

Lähde:

A New Model of Production for a New Economy

Eräs tapa voimaannuttaa paikallisyhteisöjä ja näiden alueellisia talouksia paremman tulevaisuuden esiintuomiseksi on uudelleenlokalisoida tuotanto ja kulutus ja näin vahvistaa alueellisia talouksia.

Tärkeä rooli on kansainvälisellä kaupalla ja globaalilla tavaroiden ja palveluiden vaihdannalla, mutta ei silloin mitä tulee alueellisten perustapeiden tyydyttämiseen. Milloin se on toteuttamiskelpoista, meidän tulisi tyydyttää perustarpeemme niin paikallisesti tai alueellisesti kuin mahdollista, ja rajoittaa globaalia tavaroiden vaihdantaa niihin joita ei voida tuottaa tietyssä paikassa.

Avoin innovaatio ja tiedonjako globaalilla skaalalla tulee olemaan tärkeässä roolissa tuotannon uudelleenlokalisoinnin prosessissa ja jotkin globaalit yritykset ovat jo aloittaneet sen tutkimisen miten keksiä itsensä uudelleen fasilitaattoreina siirtymässä kohti ”hajautettua tuotantoa” ja ”kiertotaloutta”.

Vuodesta 2013 lähtien, yhdessä Forum for the Futuren kanssa olen ollut mukana kehittämässä ja toteuttamassa pitkän aikavälin innovaatioprojektia ekologisten siivoustuotteiden belgialaiselle valmistajalle Ecoverille. Projekti käyttää Mallorcan uniikkia saarta testikenttänä sen tutkimiseen miten globaali yritys kuten Ecover voi auttaa siirtymässä kohti paikallista tuotantoa lokalisoitua kulutusta varten, joka perustuu paikallisiin materiaaleihin ja energialähteisiin ja yhteistyöhön paikallisten bisnespartnerien kanssa. Prosessissa tutkimme Mallorcan biotalouden mahdollisuuksia toimittaa — regeneratiivisella tavalla — tarpeeksi biologisia raaka-aineita (jätevirroista) siivoustuotteiden tuottamiseksi paikallismarkkinoille.

Saari on erityisen riippuvainen kulutustuotteiden ja ruoan tuonnista, johtuen 16 miljoonan turistin joka vuosi mukanaan tuomasta kasvaneesta kysynnästä. Vaikka tällaisen massaturismin pitkän aikavälin kestävyys on enemmän kuin kyseenalaista, nämä vierailijaluvut tuovat taloudellisen moottorin joka voi rahoittaa siirtymän ruoan, energian ja infrastruktuurin paikallistuotantoon.

Ecover ja ‘Forum for the Future’ tekivät yhteistyötä saaren usean sektorin verkoston kanssa näyttäkseen että, mikäli he onnistuvat, tämä voi toimia siirrettävänä esimerkkinä ja mallina aluekeskeiselle siirtymälle kohti uusiutuvaa energiaa ja materiaalipohjaista kiertotaloutta (katso Glocal, 2015).

Me opimme joitain tärkeitä läksyjä. Yksinkertaisesti tämänkaltaisen inspiroivan kokeen yhteisluomisen prosessiin ryhtyminen ja moninaisten sidosryhmien mukaan ottaminen auttoi laajempaa transformaatiota kohti regeneratiivista kulttuuria. Keskustelu tuotannon ja kulutuksen uudelleenlokalisoinnista Mallorcalla on alkanut.

Alueellisen kokeen tarkoitus on ottaa askel kohti tuotannon ja kulutuksen uudelleenalueellistamiseen perustuvaa kiertotaloutta. Sitä ei motivoinut niinkään lyhyen aikavälin taloudellinen menestys vaan enemmänkin kokeilun voima tapana varmistaa että me kysymme oikeita kysymyksiä. Se käynnisti paikallisen design-keskustelun samalla kun Ecover tutkii sitä miten se voisi keksiä itsensä globaalin tiedon ja liiketoiminnan kumppanina laajassa paikallisten toimijoiden verkostossa, joka käyttää hyväksi hajautettua tuotantoa ja edistää alueellista taloudellista kehitystä.

Tuotannon ja kulutuksen nykysysteemeistä siirtyminen on luova design-haaste joka vaatii holistista systeemiajattelua ja transformatiivista innovaatiota parhaimmillaan. Tästä seuraavat disruptiiviset innovaatiot lopulta tekevät olemassaolevasta systeemistä turhan.

Me yritämme tosi asiassa suunnitella uudelleen kemiallisten tuotteiden tuotannon ja kulutuksen, ja luoda paikallinen tuote toimimalla enemmän ekosysteemimäisesti. Ekosysteemissä materiaalit hankitaan paikallisesti ja kasataan myrkyttömissä prosesseissa, jotka perustuvat uusiutuviin energialähteisiin.

Tämän alueellisen tuotantojärjestelmän lupaus on monimuotoisempi alueellinen talous joka luo työpaikkoja, kannustaa tehokkaaseen alueelliseen jätevirtojen käyttöön tuotannon resursseina, auttaa paikallisia maanviljelijöitä saamaan hyvän hinnan heidän kasvattamastaan ruoasta ja biomateriaaleista, luomaan sinnikkyyttä kasvattamalla omavaraisuusastetta, vähentää riippuvuutta kalliista tuontitavaroista ja tuo oman panoksensa kasvihuonekaasujen vähentämiseen vähentämällä ruoan ja viimeisteltyjen tuotteiden kuljetusta.

Ensimmäiset askeleet kohti tämän saavuttamista ovat jo otettu monissa teollisen ekologian projekteissa ympäri maailman (katso kappale 6). Vaikka jotkut näistä projekteista ovatkin hybridijärjestelmiä jotka silti riippuvat fossiilisesta energiasta ja uusiutumattomista materiaalisista resursseista, ne saavat aikaan kasvua materiaalisessa ja energiatehokkuudessa yhdistämällä aiemmin  erillään olleita teollisuusprosesseja tavoilla jotka muuttavat yhden teollisuudenalan jätteen (olipa kyseessä materiaalivirtoja tai hukkalämpöä) toisen alan tuotannon resursseiksi. Ne ovat toisen horisontin (H2) askelmia uusiutuvan energian pyörittämiin regeneratiivisiin järjestelmiin.

Tällaisten integratiivisten teollisuudenalojen designiin peustuvien tuotannon ja kulutuksen ekosysteemien täyden potentiaalin vapauttaminen vaatii alueellista yhteistyötä kaikilla teollisuudenaloilla. Synergiat, joita voidaan saada aikaan aiemmin erillisiltä teollisuudenaloilta, kaikki linkittyvät yhteen ekologisen designin kautta. Tällainen ajattelu on olennaista.

Kirja The Blue Economytiivistää useita uraauurtavia design-ratkaisuja jotka toteutetaan tai jotka ovat pitkällä kehityksessä (Pauli, 2010). Se tarjoaa inspiraatiota vihreille yrittäjille päästä mukaan H2+ transformatiiviseen innovaatioon. Kokonaissiirtymä on pois fossiilisiin polttoaineisiin perustuvasta talousjärjestelmästä, jossa keskitetyt tuotantolaitokset nojaavat raaka-aineiden tuomiseen kaikista maailmankolkista sinne ja jotka sitten jaellaan uudelleen muualle valmiina tuotteina. Tämä haaskaava järjestelmä perustuu vanhanaikaiseen teolliseen designiin, joka kehitettiin ensimmäisessä teollisessa vallankumouksessa, jossa massatuotannon ekonomia tarkoitti sitä että suurempi on enemmän, ja halpa yltäkylläinen fossiilinen polttoaine ja uusiutumattomat raaka-aineet olivat itsestäänselvyyksiä.

Tllä hetkellä suurin osa kulutustuotteistamme sisältää öljyperusteisia materiaaleja. 2000-luvun ensimmäisen vuosisadan ensimmäisellä puoliskolla tulemme näkemään tämän globaalin tuotantojärjestelmän siirtymän. Me alamme luoda yhdessä materiaalisen kulttuurin, joka riippuu paikallisesti saatavilla olevista materiaaleista, vihreästä (kasviperäisestä) kemiasta ja paikallisen tuotannon ja kulutuksen uusiutuvista energianlähteistä.

Interaktiivinen, holistiseen systeemiajatteluun perustuva ja eräällä tavalla luonnon inspiroima design on se mitä käsitellään seuraavassa kahdessa kappaleessa, ja se auttaa meitä luomaan ”paikan uniikkiuteen perustuvia elegantteja ratkaisuja”. Tämä on se miten mentorini, professori John Todd, oman alansa pioneeri, määrittelee ekologisen designin. Sellaiset ratkaisut ovat elegantti sekoitus parhaita moderneja teknologioita ja ne ovat herkkiä paikalle, kulttuurille ja perinteiselle viisaudelle. Uudet teknologiat avaavat 21. vuosisadan designvetoisen uudelleenlokalisaation, jota siivittää globaali resurssien jakaminen ja yhteistyö.

Hajautettu tuotanto on muuttumassa todellisuudeksi, kun uusi pienen mittakaavan additiivisen tuotannon mahdollistava 3D-tulostinteknologia kehittyy nopeasti vallankumouksellisten avoimeen innovaatioon perustuvien peer-to-peer -yhteistyön innovaatioiden, FabLabien leviämisen ja tekijäkulttuurin, materiaalitieteen läpimurtojen sekä biotalouden projektien kanssa. Paljon työtä on vielä tehtävänä, jos halutaan kehittää paikallisesti kasvatettuja ja regeneroituja raaka-aineita 3D-tulostinteknologioille.

Marcin Jakubowskin aloittama Open Source Ecology -projekti näyttää kuinka keksijät ja teknologistit tekevät jo yhteistyötä globaalisti korvatakseen alueellisia tuotantovälineitä, jotka ovat yhä enemmän riippuvaisia monikansallisten yritysten keskitetyistä massatuotantojärjestelmistä.

Projektin tarkoitus on luoda ”Globaalin Kylän Rakennuspalikat”, open source -tyylin design- ja tekniikkakirjasto jossa on yksityiskohtaisia suunnitelmia, jotka mahdollistavat perus teknisen osaamistason ihmisten luoda 50 kaikkein tärkeintä konetta, joita tarvitaan kestävän sivilisaation rakentamisessa. Me alamme kysyä:

Miten voimme toteuttaa globaalin siirtymän kohti suurempaa alueellista tuotantoa vastaamaan alueelliseen kulutukseen?

Miten voimme luoda tehokkaita open source -innovaatiojärjestelmiä jotka mahdollistavat ihmisten jakaa globaalisti tietotaitoa ja design-innovaatioita?

Miten varmistetaan se, että tuotannon ja kulutuksen uudelleenalueellistaminen tapahtuu biotuottavuuden rajoissa jokaisella alueella, ja saadaan aikaan tasapaino ruoan kasvattamisen ja teollisten resurssien kasvattamisen välillä alueellisesti?

Miten voimme tehdä 3D-tulostusteknologioista kestäviä varmistamalla, että ne käyttävät paikallisesti tuotettuja, uusiutuvia ja kierrätettäviä raaka-aineita ympäristöystävällisillä tavoilla, ja jota pyörittää hajautettu uusiutuva energia?

Miten voimme käyttää biojalostamoita ja kehittyneitä fermentaatioteknologioita auttamaan siirtymässä fossiilisisperäisestä orgaanisesta kemiasta aurinkovoimaan perustuvaan kasviperäiseen ja ei-myrkylliseen kemiaan materiaalisen kulttuurimme uudelleenkeksimiseksi?

Aikainen oppiläksy jonka opimme Mallorcalla oli, että menestynyt biotalous vaatii laajalle levinnyttä yhteistyötä eri sektorien välillä. Lainsäädännön väliintuloa tarvitaan sääntelemään pääsyä biologisiin resursseihin ja niiden kestävään (regeneroivaan) tuotantoon ja käyttöön. Koska tietyillä alueilla on rajoitettu biotuotannon potentiaalia, meidän tulee löytää tapoja luoda yhteistyön ekosysteemejä jotka optimoivat saatavilla olevien resurssien käyttöä.

Regeneroivat design-ratkaisut vaativat kokonaista systeemidesign-keskustelua kaikkien yhteiskuntasektorien saralla. Näistä keskusteluista syntyy eteenpäin vievä visio. Visiosta voi tehdä todellisuutta, yksi paikka kerrallaan, jokainen meistä. [Tämän kirjoituksen aikaan Ecover Glocal -projekti ei edisty, johtuen rahoituksen puutteesta. Se sai aikaan mukanaolleiden verkoston ja istutti vision jota todennäköisesti edistetään tulevaisuudessa.]

[Tämä on lainaus kirjasta Designing Regenerative Cultures, julkaissut Triarchy Press, 2016.]

Kuva: POC21 – Proof of Concept 

Lähde:

The resurgence of a culture of makers: re-localizing production