Kohti Partnerivaltiota

Voisimmeko me, sitten, kuvitella uudenlaisen valtion? Nyt kuvioon astuu mukaan Partnerivaltion käsite! Partnerivaltio, jonka ensimmäisenä teoretisoi italialainen poliitiikan tutkija Cosma Orsi, on valtiomuoto joka mahdollistaa ja voimauttaa sen kansalaistensa tekemän yhteiskunnallisen arvonluonnin. Se suojelee yhteistyön infrastruktuuria, joka koko yhteiskunta itsessään on.

Partnerivaltio voi olla olemassa millä tahansa territoriaalisella tasolla joukkona instituutioita, jotka suojelevat yhteistä hyvää ja mahdollistavat kansalaisten arvonluonnin. Se tekee alueellisella skaalalla sen mitä voittoa tavoittelemattomat instituutiot tekevät projektiskaalalla. Vaikka voittoa tavoittelemattomat yhdistykset työskentelevät kommonereiden hyväksi kontribuuttoreina ja tiettyihin projekteihin osallistujina, Partnerivaltio työskentelee sen kansalaisille.

Tätä tarvitaan, sillä aivan kuten markkinoiden Näkymätön Käsi on myytti, samoin olisi yhteisvaurauden näkymätön käsi. Kommonerit tuppaavat välittämään yhteisvauraudestaan, ei yhteiskunnasta kokonaisuutena. Tämä tietty kiinnostus kokonaisuutta kohtaan vaatii omanlaisensa instituutiot!

Hyvä uutinen on, että sellainen Partnerivaltio on jo olemassa, me olemme nähneet sen toiminnassa, ainakin paikallisella tasolla sikiömuodossa. Muutama vuosi sitten vierailin Ranskan Bretagnessa, Brestin kaupungissa. Brest ei ole kaunis kaupunki, vaikka se on upotettu alueelle kauniin luonnon keskelle. Sitä pommitettiin toisen maailmansodan aikana, ja paljon rumia asuintaloja rakennettiin, mikä johti sosiaaliseen vieraantumiseen. Michel Briand, pormestarin assistentti, ja hänen tiiminsä saivat loistavan idean: miksei käyttää virtuaalista hyödyksi fyysisen läsnäolon ehostamiseen kaupungissa?

Tiimi loi paikallisen version Facebookista, Youtubesta ja Flickristä, auttoi paikallisyhdistyksiä kehittämään läsnäoloaan verkossa, investoi vahvasti koulutukseen, ja sillä oli jopa fyysinen kirjasto josta kansalaiset voivat lainata tuotantomateriaalia. Eräs heidän projekteistaan oli vanhan ”salakuljetusreitin” uudelleen henkiinherättäminen, jotta paikalle saataisiin houkuteltua vaellusporukoita. Joten he päättivät ”virtuaalisesti rikastaa” vaellusreittejä.

Ja tässä kohtaa heidän sosiaalinen innovaationsa astuu kuvioihin: kaupunginvaltuusto ei tehnyt tätä maksamalla itse kuntalaisille, eivätkä he pyytäneet yksityistä sektoria toteuttamaan tätä (yksityistäminen tai julkis-yksityiset kumppanuudet). Se mitä he tekivät, oli paikallisten kansalaisten muodostamien tiimien voimaannuttaminen luomaan lisäarvoa.

Tämä tapahtui eri muodoissa, kuten kuvagallerioiden luominen tunnetuista maamerkeistä, suullisen historian kerääminen ja paljon muuta. Jopa ”lintujen kuvaaminen” oli listalla! Tämä oli Partnerivaltio, eli siis julkishallinnon virkamiehet, jotka luovat oikeat olosuhteet ja tukirakenteet niin, että kansalaiset voivat vertaistuottaa arvoa niin että koko yhteiskunta hyötyy siitä.

Se stimuloi kukoistavaa paikallistaloutta sekä paikallisyrityksiä luomaan markkinoille lisäarvoa ja houkuttelemaan lisää turisteja. Michel Briand ja hänen tiiminsä työskentelivät väsymättä ”kansalaisten hyödyksi”, parantaen heidän kykyään luoda kansalaisarvoa. Selvästikin tieto ja kulttuuri luovat yhdessä eloisan yhteisvaurauden. Jos me laajennamme tätä kansalliselle tai jopa ylikansalliselle tasolle, me saamme valtiomuodon joka harjoittaa ”yhteismenestystä”, eli vaalii yhteisvaurautta ja arvoa luovia kommonereja.

Tottakai on myös muita esimerkkejä, joita mainita. Itävaltalainen Linzin alue on julkistautunut Yhteisvaurausalueeksi; Napolin kaupunki on luonut ”Pormestarin yhteisvauraus-assistentin” paikan, ja San Francisco on luonut jakamistaloutta edistävän työryhmän.

Eräs vaara vaanii tässä, ja se näkyi esimerkiksi Big Society -ohjelmassa Britanniassa, joka käyttää pintapuolisesti samanlaista autonomian ja toiminnan kieltä, mutta piilottaa täysin toisenlaisen toiminnan, eli sen joka perustuu strategiaan jolla heikennetään hyvinvointivaltiota ja sen tukiverkkoa. Partnerivaltio ei voi perustua julkisen yhteistyön infrastruktuurin tuhoamiseen.

Tämä ei välttämättä ollut Phillip Blondin ja hänen siviiliyhteiskuntasuuntautuneen “Red Tories“-ryhmänsä alkuperäinen aikomus, mutta se on varmastikin se mitä David Cameronin hallitus pani täytäntöön Big Societyssa. Yhteisen arvon vertaistuotanto vaatii siviilivaurautta ja vahvoja siviiliyhteiskunnan instituutioita! Toisin sanoen, partnerivaltion käsite ylittää ja ottaa mukaan hyvinvointivaltion parhaat puolet, eli yhteiskunnallisen solidaarisuuden mekanismit, korkean koulutustason ja eloisan, julkisesti tueton kulttuurielämän.

Britannien Toryjen tekosia oli käyttää Big Society -retoriikkaa yrityksessä yhä vain heikentää yhteiskunnallisen solidaarisuuden jäänteitä, ja heittää ihmiset takaisin omilleen ilman minkäänlaista tukea. Ei ollut voimaannuttamista tai mahdollistamista, vaan lähinnä kaiken tuon vastakohtia.

Vaikka vertaistuotanto epäilemättä syntyy resilienssin tarpeesta huonoina aikoina, todella kukoistava yhteisvaurauspohjainen yhteiskunta vaatii Partnerivaltiota, eli demokraattisia yhteistä hyvää tavoittelevia instituutioita, jotka suojelevat yhteistä hyvää alueellisella skaalalla.

Kapitalistisen talouden arvokriisi

Vertaistuotanto on olemassa suhteessa yrittäjäkoalitioon, joka luo markkina-arvoa yhteisvaurauden päälle. Kuitenkin, tuottavan kansan, eli Axel Brunsin sanoin, “tuottajien” luoman käyttöarvon eksponentiaalinen kasvu ei ole ongelmatonta ja se luo ristiriitoja nykyiseen poliittiseen talouteen.

Todellakin, se luo suuren ongelman kapitalistiselle järjestelmälle, mutta myös työläisille niin kuin me olemme heidät perinteisesti käsittäneet, koska markkinat määritellään tapoina allokoida resursseja. Lisäksi, kapitalismi ei ole ainoastaan niukkuuden allokointijärjestelmä, vaan todellisuudessa niukkuutta luova järjestelmä. Se voi akkumuloida pääomaa ainoastaan jatkuvasti uusintamalla ja laajentamalla niukkuuden olosuhteita. Kun kysynnän ja tarjonnan välillä ei ole jännitettä, ei voi olla markkinoita eikä pääoman akkumulaatiota.

Se mitä vertaistuottajat tekevät, tällä hetkellä lähinnä immateriaalisessa tiedon, softan ja designin tuotannossa, on helposti uudelleen tuotettavan informaation ja hyödynnettävän tiedon tuottaminen, jota ei voida suoraan kääntää markkina-arvoksi, koska se ei ole ollenkaan niukkaa, vaan päinvastoin, yltäkylläistä. Ja tätä aktiviteettia suorittavat tietotyöläiset, joita tuotetaan tällä hetkellä niin massiivisesti, että heidän ylitarjontansa tekee heistä myös prekaareja työläisiä.

Täten tuotantokapasiteetti liikehtii yhä kasvavassa määrin, suoran arvontuotannon muodossa, olemassaolevan monetisaatiojärjestelmän ulkopuolella, joka toimii ainoastaan liikevoittomarginaalin avulla. Entisaikaan, aina kun sellaista liikehdintää tapahtuu — orjien poistuessa romahtavasta Rooman imperiumista, tai maaorjien lähtiessä liikkeelle keskiajalla — se on aina tasan tarkkaan aika jolloin olosuhteet on luotu jättiläismäisille, perustavanlaatuisille yhteiskunnallisten ja taloudellisten olosuhteiden muutoksille.

Todellakin, ilman keskeistä luottamusta pääomaan, hyödykkeisiin ja työvoimaan, on vaikeaa kuvitella kapitalistisen järjestelmän jatkuvuutta.

Käyttöarvon luonnin ongelma, jonka internetin yhteistyö on mahdollistanut, on se että se täysin ohittaa tämän normaalitoiminnan. Talousjärjestelmämme normaalitoiminta vaatisi, että tuottavuuden kasvua jotenkin palkittaisiin, ja että nämä palkkiot mahdollistaisivat kuluttajien saada lisätuloja ja ostaa tuotteita.

Mutta tätä ei tapahdu enää. Facebookin ja Googlen käyttäjät luovat kaupallista arvoa alustoilleen, mutta ainoastaan erittäin epäsuorasti, eikä heitä ollenkaan palkita omasta arvonluonnistaan. Koska se mitä he luovat ei ole hyödykkeellistetty niukkojen hyödykkeiden markkinoille, näille arvonluojille makseta takaisin tuloina. Tämä tarkoittaa, että sosiaalisen median alustat paljastavat systeemimme tärkeän epäkohdan.

Nykyinen niinkutsuttu tietotalous on täten kusetusta ja toiveunta, koska yltäkylläiset hyödykkeet eivät toimi hyvin markkinataloudessa. Lisääntyneen prekaariuden tähden, joka maailman työläisiä odottaa, onko tästä suosta tietä pois? Voimmeko me ehjätä rikkoutuneen takaisinkytkentä-luupin?

Uuden yhteiskuntamallin sisäänajo

Omituista kyllä, vastaus saattaa löytyä viimeaikaisesta poliittisesta liikkeestä nimeltä Occupy, sillä sen lisäksi että se vertaistuotti omaa poliittista yhteisvaurauttaan, he esimerkillistivät uutta liiketoimintaa ja arvokäytänteitä. Nämä käytänteet olivat itse asiassa uskomattoman samankaltaisia institutionaalisen ekologian kanssa, jota jo harjoitetaan vapaan ja avoimen softan ja raudan tuottajayhteisöissä. Tämä ei ole sattumaa.

Katsokaamme menneeseen Occupy Wall Streetin aikaansaannoksiin Zuccoti Parkissa. Sen keskellä oli tuottava kansa, joka pääsi konsensukseen Yleiskokouksessa ja joka tarjosi kaikenlaisia sapluunoita (protestileirit, työpajat jne.) jotka, todellisella open source -tavalla, oli mahdollista kopioida ja harjoittaa samankaltaisissa yhteisöissä ympäri maailman, mutta myös muokata vastaamaan paikallisia tarpeita (tätä kutsutaan forkkaamiseksi softakehityksessä). Jos et auttanut projektissa, sinulla ei ole sanavaltaa, joten mukanaolo on tarpeellista.

Tällä yhteisöllä oli kaikenlaisia tarpeita, kuten ruoka, suoja ja terveydenhuolto. Tyytyivätkö he markkinatalouteen näissä? Ei, mutta myös kyllä, vaikka pätevällä tavalla. Selitetään hieman.

OWS pystytti kaikenlaisia ryhmiä löytämään ratkaisuja fyysisille tarpeille. Toisin sanoen, taloutta pidettiin allokaatiojärjestelmänä, kuten on selitetty Marvin Brownin hienossa kirjassa Civilizing the Economy, ja sen kansalaiset ovat ne, järjestäytyneinä työryhmiin, jotka päättävät miten allokaatiosysteemille annetaan asianmukaiset eettiset arvot.

Esimerkiksi, Vermontin luomuviljelijät tarjoavat ilmaista ruokaa leiriläisille, jonka vapaaehtoiset ovat valmistaneet, mutta tällä oli negatiivinen sivuvaikutus. Paikalliset katukauppiaat, yleensä köyhiä maahanmuuttajia, eivät pärjänneet kauhean hyvin. Kun kaikki saivat ilmaista ruokaa, he eivät enää voineet myydä omiaan yhtä hyvin. Tähän draamaan vastaus oli, että Occupy-tyypit alkoivat pitää huolta myyjistä. He pystyttivät Occupy Wall Street Vendor Projectin jolla kerätä rahaa ruoan hankkimiseksi näiltä katukauppiailta.

Bingo, kertaheitolla OWS oli luonut hyvin toimivan eettisen talouden, jolla oli sekä markkinadynamiikka että sopusointu Occupy-liikkeen arv0järjestelmän kanssa. Se, mikä oli tärkeää tässä, oli että juuri kansalaiset päättivät siitä mikä oli kaikkein asianmukaisin allokaatiojärjestelmä, ei rahan ja omaisuuden omistajat taloudessa, joka on irtaantunut eettisistä arvoista.

Mitä me voimme oppia Occupy-mallista jos me yleistämme sen koko yhteiskunnan tasolle?

Nykyään me oletamme, että arvoa luodaan yksityisesti, ja että sitä luovat voittoa tavoittelevat yritykset, ja tunnustakaamme, että siviiliyhteiskunta on vain ylijäämäkategoria. Se on se mitä me teemme kun me tulemme kotiin, uupuneena palkkatyöstä. Tämä tunnustetaan siviiliyhteiskunnan organisaatioiden kielessä, kun me kutsumme niitä ”voittoa tavoittelemattomiksi” tai ”kansalaisjärjestöiksi”.

Systeemi kokonaisuudessaan on valtion hallinnoima, jossa sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio on yhä suuremmassa määrin muuttunut neoliberaaliksi hyvinvointivaltioksi, jossa voitot yksityisestään ja tappiot sosialisoidaan. Toisin sanoen, valtio itsessään on muuttunut korporaatioiden jatkeeksi, ja yhä vähemmässä määrin sen kansalaistensa palvelijaksi. Me voimme nähdä tämän mallin edistymisen siinä miten Troika toteutti leikkaa-ja-tuhoa -politiikkaa Euroopan ytimessä, eli Kreikassa, eikä se enää ole pelkästään heikkojen kehittyvien valtioiden heiniä.

Occupy ja open source -mallit näyttävät meille uudenlaisen mahdollisen todellisuuden, mallin jossa demokraattinen siviiliyhteiskunta, tuottava yhteisvauraus ja eloisat markkinat voivat olla olemassa rinta rinnan kaikkien hyödyksi:

1. Arvonluonnin ytimessä on erilainen yhteisvauraus, jossa innovaatiot jaetaan koko ihmiskunnan kesken kaikkien nautittavaksi ja niiden päälle rakennettavaksi
2. Tämän yhteisvaurauden mahdollistaa ja sitä suojelee erilaiset voittoa tavoittelemattomat kansalaisjärjestöt, joiden kansallinen verrokki on Partnerivaltio, joka voimaannuttaa ja mahdollistaa yhteiskunnallisen tuotannon
3. Yhteisvaurauden ympärille syntyy eloisa yhteisvauraussuuntautunut talous, jota ajaa erilaiset eettiset yritykset, joiden lailliset rakenteet sitovat ne yhteisvauraus-yhteisöjen arvoihin ja tavoitteisiin, ei poissaoleviin ja yksityisiin osakkeenomistajiin, jotka pyrkivät maksimoimaan liikevoiton hinnalla millä hyvänsä

Missä nämä kolme piiriä leikkaavat, siellä on kansalaisia päättämässä allokaatiojärjestelmänsä optimimuodosta.

Tämä malli voi olla olemassa kapitalismin alimallina, ja osittain jo nyt se tekeekin niin nykyjärjestelmässä, open source -ohjelmistoliiketoimintaekologiassa. Se voisi myös muuttua, tarpeellisten muutosten kautta, uuden sivilisaation ydinlogiikaksi. Occupy-liike näytti meille sekä häivähdyksen tulevasta politiikasta, sekä, itse asiassa, tulevasta taloudesta.

Eri kysymys on tottakai miten me pääsemme sinne? Osa vastausta on, että tämä vaatii meiltä ei ainoastaan vahvoja sosiaalisen median liikkeitä, jotka edistävät yhteiskuntareformeja ja transformaatiota, vaan myös itse vertaistuotantomallin lisätransformaatiota ja kypsymistä.

Nykyään se on tuotannon protomalli joka on täysin riippuvainen pääoman järjestelmästä. Mukana olevien työntekijöiden sosiaalista uusintamista ei olisi, jos ei olisi olemassa valtion tarjoamaa julkista infrastruktuuria, mutta vielä erityisemmin, kapitalistisen yrittäjyyden tuottaman tulon kautta.

Onko mitään mahdollisuutta luoda oikeasti autonomista vertaistuotannon mallia, joka voisi luoda sen oman uusintamissyklinsä? Tätä varten me ehdotamme ”hakkerointia”.

Ensimmäinen on uuden tyyppinen lisenssi, Vertaistuotantolisenssi, jonka on ehdottanut Dmytri Kleiner. Tämä jakamislisenssi antaa luvan kaikille yhteisvaurauteen kontribuoineille myös käyttää yhteisvaurautta. Toinen on riippumattoman yrittäjätahon luominen, joka ei ole voittoa tavoittelematon, vaan eettinen yritys, jonka jäsenet ovat kommonereita ja jonka missiona on yhteisvaurauden ja sen kontribuuttorien tukeminen.

Neal Stephensonia mukaillen hänen fiktionaalisessa teoksessaan The Diamond Age, ja yhteistyöverkosto Las Indiasin pioneerityötä muistaen, me ehdotamme että niitä kutsuttaisiin fyyleiksi. Fyylit ovat tehtäväorientoituneita, tarkoitushakuisia, yhteisöä tukevia olentoja, jotka operoivat markkinoilla, globaalilla skaalalla, mutta työskentelevät yhteisvaurauden hyväksi.

Tällä tavoin kommonerien yhteiskunnallinen uusintaminen ei enää riippuisi pääoman kierron akkumulaatiosta, vaan sen omasta arvonluonnin ja -realisaation kierrosta. Tämä yhdistettynä yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja poliittiseen edustukseen, me uskomme että nämä kolme kompinenttia olisivat uuden yhteiskunnallisen ja poliittisen hegemonian perusta, joka olisi yhteiskunnan perusvoima, puskien kohti yhteiskunnallista muutosta  siinä mielessä, että syvennetään ja laajennetaan vertaistuotannon malleja mikrotaloudesta makrotalouteen.

Pois skaalatalouksista, kohti skooppitalouksiin perustuvaa sivilisaatiota

Globalisaation pakottamasta kansainvälisen työvoiman jaosta johtuen kilpailun tavoite on kyetä tuottamaan enemmän tiettyä yksikköä, jotta saataisiin ajettua yksikköhintaa alaspäin, ja päästä niskan päälle kilpailussa. Monikansallisilla yrityksillä ja globaaleilla brändeillä on erittäin monimutkaiset arvoketjut, joissa tuotteen eri osat massatuotetaan eri puolilla maailmaa.

Tästä huolimatta systeemillä on ilmiselviä heikkouksia. Yksi heikkouksista on, että se johtaa monokulttuureihin, sekä maataloudessa että teollisuudessa, kuten riippuvuuteen Kiinan rannikkoalueiden talouksien viennistä. Ja jälkimmäinen esimerkki alleviivaa tähän liittyvää toista ongelmaa.

Kilpailu ajaa hintoja jatkuvasti alas, joten 1980-luvulla dominantti läntinen pelikenttä muutti strategiaansa. He jättivät kalliit länsityöntekijät prekaariuden keskelle, siirsivät matalan tuoton teollisuustuotannon matalapalkkamaihin, ja laajensivat immateriaalioikeusregiimiä kiskomaan maksuja ja voittoja patenttien, kopiosuojan ja tuotemerkkien avulla.

Kuten Thijs Markus kirjoittaa Nikesta Rick Falkvingen blogissa: jos haluat myydä $5 kengät $150 lännessä, on pakko olla käytössä jäätävä immateriaalioikeuskoneisto. Tämän takia SOPA, PIPA, ACTA ja muut haluavat kriminalisoida oikeuden jakaa omastaan.

Mutta on olemassa, totta kai, perustavanlaatuisempikin ongelma: koko skaalaetujen globalisoinnin järjestelmä perustavanlaatuisesti lepää globaalisti halvan kuljetuksen päällä, ja näin myös jatkuvasti yltäkylläisenä saatavissa olevien fossiilisten polttoaineiden päällä. Peak Oilin jälkeen, kun halpa öljy loppui, ja samaan aikaan BRIC-maiden kysyntä kasvoi eksponentiaalisesti, on paljon todennäköisempää että koko regiimi romahtaa — ei tietenkään yhdessä päivässä, vaan asteittain, vaikkakin epälineaariset alaspäin loikat ovat myös odotettavissa.

Toistuvasti katkastu tasapaino ei todellakaan ole pelkästään biologisten järjestelmien ominaisuus, vaan myös yhteiskunnallisten järjestelmien! Tämä tarkoittaa, että skaalaperustainen kilpailu, vaikka se olisikin nykyään tehokasta, lopulta on peli joka kadottaa merkityksensä ja lopulta vain ne voivat sitä pelata, joita ei kiinnosta planeettamme tuho. Mitä peliä muut voivat pelata? Fossiilisten polttoaineiden hintojen nosto tarkoittaa, että innovaatiot ja kilpailu tarvitsevat toisen kanavan. Itse asiassa, kyse on pelin keksimisestä kokonaan uudelleen.

Mutta aivan ensiksi, lyhyt katsaus historiaan, sillä tämä siirtymädraama on näytelty joskus aiemminkin….

Neljännen vuosisadan roomalaiset kamppailivat edelleen keisari Augustuksen kruunusta, saksalaiset ”barbaarit” olivat jo porteilla, ja kristityt yhteisöt olivat ennakoineet jo valmiiksi tulevan uudelleenlokalisaation ajan, joka ei perustu skaalatalouksiin vaan skooppitalouksiin.

Mitä ovat skooppitaloudet? Tässä lyhyt määritelmä: ”Skooppitalous on olemassa kahden tuotteen tuotannon välillä, kun kaksi tuotetta, joilla on yhteinen kustannus, tuotetaan yhdessä niin, että yhteinen kustannus pienenee.” Toisin sanoen, jotain joka tuo alas yhteisiä tuotannontekijän kustannuksia, ei tuottamalla lisää yksiköitä vaan jakamalla infrastruktuurikustannuksia keskenään.

Mutta palatkaamme historiakatsaukseen.

Rooman imperiumi ei enää kyennyt kantamaan sen koko skaalan ja monimutkaisuuden aiheuttamia kustannuksia, ja kultavarannot sekä orjat muuttuivat asteittain yhä ongelmallisemmiksi. Välkymmät maanomistajat alkoivat vapauttaa orjiaan, mutta pitivät heidät sopimuksin kiinni maassa ’coloneina’ (maaorjina). Toisaalta, yhä kireämmin verotetut ja konkurssin partaalla kärvistelevät vapaaomistajat etsivät suojaa samoilta maanomistajilta.

Näin yhtäältä kyse oli puhtaasta lokalisaatiosta, sillä järjestelmä ei enää kestänyt imperiumin globaalia skaalaa. Mutta uusi post-roomalainen järjestelmä keksi myös uuden innovaatiojärjestelmän, joka perustui skooppien etuihin, ei skaaloihin. Todellakin, kaupungit tyhjenivät — ja sen mukana tietovarastot kuten urbaanit kirjastot, eliittikotikoulut ja akatemiat — kristityt keksivät luostarit, uudenlaiset agraariset tietokeskukset.

Mutta tärkeä asia on, että vaikka fyysinen järjestelmä lokalisoitui, kristitty kirkko itse asiassa toimi globaalina avoimen designin yhteisönä. Munkit ja käsikirjoitukset matkasivat ja levittivät monia työläismunkkien innovaatioita. Vaikka Eurooppa alussa taantui imperiumin jäänteiden romahtaessa vuoden 975 ensimmäisen eurooppalaisen yhteiskuntavallankumouksen jälkeen, tämä uusi järjestelmä loi siemenet ensimmäiselle keskiaikaiselle teolliselle vallankumoukselle.

900- ja 1200-lukujen välissä Eurooppa jälleen kerran alkoi kukoistaa, perustuen tiedon yhteinäiskulttuuriin. Eurooppa otti uudelleen käyttöön negatiivisen koron rahan (joka piti eliitin akkumulaation rajoitettuna), tuplasi populaationsa, rakensi uudelleen kauniit kaupunkinsa — joista monia johdettiin demokraattisesti kiltaneuvostojen avulla — ja  keksi vertaisyliopistot Bolognassa (1000-luvulla). Ensimmäinen renessanssi perustui kaikki skooppitalouksiin, yhtenäistettyyn tietovarantoon josta Euroopan intellektuellit ja artisaanit ammensivat. Killoilla on voinut olla omat salaisuutensa, mutta ne otettiin mukaan sinne minne rakennettiin katedraaleja.

Sama kokemus toistui kansallisella skaalalla vuonna 1989, kaikkein kamalimmissa olosuhteissa, kun eristäytynyt Kuuba ei enää kyennyt luottamaan Neuvostoliiton skaalatalousjärjestelmään. Kuuban kriisi vuonna 1989 ennakoi nykyistä maailmantilannetta, sillä he kokivat oman Peak Oilinsa hetkiä ennen kuin Neuvostoliitto yhtäkkiä lakkasi toimittamasta öljyä alle markkinahinnan. Vaikka alunperin kuubalaiset palasivat takaisin käyttämään aaseja ja kansa alkoi laihtua, johtajat ottivat käyttöön useita eri mielenkiintoisia aloitteita.

Ensinnäkin, he vapauttivat paikallisen yrittäjyyden takaamalla paikallisille maanviljelysosakunnille enemmän autonomiaa; toiseksi he mobilisoivat ruohonjuuritason kansanviisautta, mukaanlukien urbaanien asukkaiden tietoa. Mutta kolmanneksi (ja ehkä kriittisimpänä) he loivat useita maatalousinstituutioita, joiden tehtävä oli emuloida ja levittää paikallisinnovaatioita. Mitkä olivatkaan ne muut Kuuban totalitaarisen systeemin viat, tämä avoimen designin kokeilu toimi yli kaikkien odotusten.

Kuten Bill McKibben on dokumentoinut, Kuuba nyt tuottaa yltäkylläisesti ravinteikasta ja luomua ruokaa vain murto-osalla fossiilisia polttoaineita, joita käytetään teollisessa maanviljelyssä. Ja he tekevät tämän samalla tavlla kuin aiempi esimerkki kristillisen kirkon toiminnasta keskiajalla: jakamalla tietoa siitä miten luoda skooppitalouksia. Maanviljelyinnovaatiot levisivät nopeasti ja jokainen otti ne käyttöön.

Todellakin, skaalataloudet toimivat hyvin energia”nousun” aikaan, jolloin enemmän ja enemmän energiaa on saatavilla, mutta ne toimivat huonosti energia”laskun” aikaan jolloin energian kokonaisvarannot ja resurssit ovat katoamassa. Se mitä tuolloin tarvitaan on skooppitalous, kun ei enää voi ”skaalata ylöspäin”, niin kuin nykypäivän kasvavan ”kysyntää luovan” infrastruktuurin tapauksessa.

Skooppitaloudet ovat tasan tarkkaan sitä mistä vertaistuotannossa (sen eri avoimen tiedon, vapaan kulttuurin, vapaiden ohjelmistojen, avoimien ja yhteisten designien, avoimen laitteiston ja hajautetun valmistuksen iteraatioissa) on kyse.

Kerrataanpa vielä mikä on vialla nykyisessä globaalissa järjestelmässä, joka perustuu täysin skaalatalouksiin, ja itse asiassa monissa tapauksissa tekee skooppitalouksista laittomia.

1. Nykyjärjestelmämme perustuu uskomukseen rajattomasta kasvusta ja ikuisesta resurssien saatavuudesta, huolimatta siitä että me elämme rajallisella planeetalla; kutsuttakoon tätä ominaisuutta vaikka lapasesta karanneeksi ”pseudo-yltäkylläisyydeksi”.
2. Nykyinen järjestelmä uskoo, että innovaatioiden tulisi olla yksityisiä ja saatavilla ainoastaan luvan kanssa tai suurta rahasummaa vastaan (immateriaalioikeudet), mikä tekee teknologian ja kulttuurin jakamisesta rikoksen; kutsuttakoon tätä ominaisuutta vaikka ”keinotekoiseksi niukkuudeksi”.

Vertaistuotannon metodologiat perustuvat täysin vastakkaiseen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen DNA:han. Vertaistuotannon yhteisöt uskovat, että tieto on yhteisvaurautta ja saatavilla kaikille, ja täten, yksikään innovaatio ei jää keneltäkään piiloon ihmispopulaatiossa kokonaisuutena.

Itse asiassa, elämän pelastavan tai maailman pelastavan innovaation panttaaminen nähdään epäeettisenä, ja tämä edustaa todellista arvojen käännettä. Ja vertaistuotanto suunnittelee hajautetusti ja inklusiivisesti, eli pienessä mittakaavassa, jopa henkilökohtaista tuotantoa. Suunniteltu vanheneminen, joka on ominaisuus eikä bugi nykyjärjestelmässä, on täysin tuntematon vertaistuotannon logiikalle. Toisin sanoen, kestävyys on avointen design-yhteisöjen ominaisuus, ei bugi.

Jälleen kerran, tällaisille arvojen kumoutumisille on historiallisia esimerkkejä. Kristittyjen yhteisöt Rooman imperiumissa eivät kilpailleet imperiumia vastaan, ne rakensivat omia instituutioitaan, perustuen täysin erilaiseen ja tuntemattomaan logiikkaan. Kun Rooman eliitti vihasi työntekoa, koska se oli vain alhaisille orjille, kristityt munkit ylistivät työntekoa ja yrittivät suunnitella Eedenin maallisiin Jumalan kaupunkeihin.

Samalla tavoin Ranskan Sans-Culottesit vuonna 1789 eivät kilpailleet maaorjien oikeuksista, he hävittivät ne kaikki yhdessä päivässä. Olisi täten väärin nähdä vertaistuotanto yksinkertaisena kilpailutekniikkana. Itse asiassa, nämä evoluutiot tapahtuvat täysin toisella tasolla. He elävät keskenään ja yhdessä samassa maailmassa, mutta eivät todella kuulu samaan maailmanlogiikkaan.

Joten, mitä ovat uuden P2P-ajan skooppitaloudet? Ne tulevat kahdenlaisina:

1. Tiedon ja immateriaalisten resurssien keskinäistäminen
2. Materiaalisten tuottavien resurssien keskinäistäminen

Kolmas periaate on helppo ymmärtää. Jos yksilöiltä puuttuu tietoa (eikä kukaan voi tietää kaikkea), yhteisönä (paikallinen tai virtuaalinen) on paljon todennäköisempää attä joku muu tietää. Siispä tiedon keskinäistäminen ja ”joukkojen kiihdyttämät innovaatiot”, jotka nyt ovat jo varsin tunnettuja yhteistyötalouden ominaisuuksia. Mutta skooppien edut syntyvät kun tietoa jaetaan, ja näin se on aina jonkun muun käytössä. Tämän yhteiskunnallisen innovaation myötä tuotannon yhteiskustannukset, jossa tieto on tuotannon tekijä, dramaattisesti pienenevät.

Otetaan pragmaattinen esimerkki: Nutrient Dense Project.

Tämä globaali maanviljelijätyöläisten ja kansalaistieteilijöiden yhteisö on kiinnostunut kokeilemaan parempia lannoitteita, jotta saataisiin parempilaatuista ruokaa. Täten voidaan suorittaa tutkimusta yhdessä ja testata erilaisia lannoitteita erilaisiin maaperiin ja eri ilmastoalueilla, ja näin se hyödyttää sekä kaikkia osallistuvia yhteisössä, mutta myös potentiaalisesti koko ihmiskuntaa. Strategiat, jotka perustuvat aineettoman omaisuuden yksityistämiseen, eivät voi saada skooppietua, ei ainakaan siinä mittakaavassa.

Tai otetaan esimerkiksi Dervaes-perheen urbaani viljely Los Angelesissa, joka onnistui tuottamaan 3000 kiloa ruokaa vuosittain pienellä maatilkulla. Koska he jakavat kaikki tuotantoinnovaationsa, sadat tuhannet ovat jo oppineet parantamaan omia maatilkkujaan, mutta kuvitelkaa innovaation nopeutta joka syntyisi jos Partnerivaltion instituutiot tukisivat heitä, jotka levittäisivät yhteiskunnallisia innovaatioita yhä laajemmalle!

Toinen periaate, fyysisten tuotantoresurssien keskinäistäminen, esimerkillistyy kollaboratiivisessa kulutuksessa. Yleisidea on sama. Yksin minulta saattaa puuttua jokin työkalu, taito taikka palvelu, mutta yhteisön näkökulmasta on todennäköistä että jollain muulla on se, ja että joku toinen voisi jakaa omastaan, vuokrata tai vaihtaa sen. Ei tarvitse omistaa samoja työkaluja jos meillä kaikilla on pääsy käsiksi niihin tarpeen vaatiessa. Siksi P2P-markkinapaikkojen nopea lisääntyminen.

Otetaan valaiseva esimerkki: autoilu. Autonlainausprojektit voidaan keskinäistää yksityisen yrityksen välityksellä, joka omistaa autot (kuten Zipcar), P2P-markkinapaikkojen avulla jotka yhdistävät käyttäjät toisiinsa (RelayRides ja Getaround), tai voittoa tavoittelemattomien tai julkisten tahojen kautta (Autolib Pariisissa).

Mutta ne kaikki voivat saavuttaa skooppitalouden. ZipCarin tutkimuksen mukaan jokaista vuokrattua autoa kohden on 15 vähemmän omistettua autoa tien päällä. Ja kyydinjakoa harrastavat jäsenet ajavat 31% vähemmän autoa heidän liityttyään mukaan. Joten vuonna 2009 pelkästään kyydinjako pienensi hiilidioksidipäästöjä lähes puolen miljoonaa tonnia.

Kuvittele samanlainen kehitys jokaiseen tuotannon sektoriin.

Joten se miltä uusi systeemi näyttää kun skooppitaloudet muuttuvat normiksi ja korvaavat skaalataloudet talouskasvun ja yhteiskuntajärjestyksen pääveturina? Me olemme jo maininneet globaalit avoimet design-yhteisöt, ja me ehdottaisimme että niihin tulisi mukaan globaali mikrotehtaiden verkosto, jotka kaikki tuottavat paikallisesti, kuten open source -autofirmat kuten Local Motors ja Wikispeed, joita jo nyt viedään eteenpäin hakkeritiloissa, fablabeissa ja yhteisissä työtiloissa.

Tämä tarkoittaa myös, että me tarvitsemme globaaleja materiaaliorganisaatioita, ei tuottamaan globaalilla skaalalla, vaan organisoimaan materiaalintuotannon minimoimaan eri verkostojen aiheuttamat ”yhteiset kulut”, ei ainoastaan tiedon jakamista varten. Toisin sanoen, kuka on katolisen kirkon ja haahuilevien munkkien roolissa nyt? Ei unohdeta, että avoimen designin yhteisöt ja niiden lisäksi tehokas materiaalien organisointi, joka auttoi koko mantereen laajuisen kulttuurin luomisessa. Onko meillä olemassa tästä potentiaalinen P2P-versio, joka voisi toimia globaalisti?

Vastaus on, tottakai, “fyylien” yleistys, niin kuin ylempänä jo ehdotettiin.

Ainoa tekemättä jäänyt asia on vastata kriittiseen kysymykseen: Miltä näyttää globaali hallinto P2P-sivilisaatiossa? Miten me voimme transformoida globaalin materiaalisen imperiumin, joka tällä hetkellä hallitsee maailman asioita vain muutaman eduksi, ja korvata tehottomat globaalit instituutiot, jotka tällä hetkellä ovat riittämättömiä ratkomaan maailman haasteita?

Tämä essee on alunperin julkaistu Shareable Magazinessa vuonna 2012. Se on sen jälkeen päivitetty Commons Transitioniin ja P2P Primeriin.

Pääkuva: Graeme Law. Muut kuvat: Kate Ausburn, Timo Wagner, Miguel Orós, McDobbie Hu, Spencer Imbrock, Mimi Garcia ja nick hidalgo.

Partnerivaltio on käsite, jonka avulla julkishallinnon viranomaiset ovat kestävässä roolissa ”siviiliyhteiskunnan suorassa arvonluonnissa”, sellaisessa joka kestää ja joka ajaa yhteisvaurausperustaista Vertaistuotantoa.

On syntymässä uudenlainen tapa tuottaa. Tällä tarkoitan uutta tapaa tuottaa mitä tahansa ja kaikkea, olipa se sitten softaa, ruokaa tai kaupunkeja. Se mikä joskus vaati jäykkiä organisaatioita ja yhteiskuntaa jota määrittelee hierarkiamentaliteetti, me olemme löytämässä nyt (ja monissa tapauksissa löytämässä uudelleen) sen miten tehdä asioita vertaisten vapaiden yhteenliittymien kautta.

On myös muuttumassa selväksi, että vapaan assosiaation ja horisontaalisuuden eetoksen määrittämään aikakauteen astuminen ei välttämättä tarkoita institutionaalisuuden katoamista, mutta että se käy läpi kaikkein syvimpiä transformaatioita. Syntyvässä vertaistuotannon institutionaalisessa mallissa, vapaiden ohjelmistojen teollisuudessa kaikkein näkyvimmin, me voimme havaita kolmen partnerin välistä vuorovaikutusta:

1. Kontribuuttoriyhteisö, joka luo tiedon, softan tai designin yhteisvaurautta;
2. Yrittäjäkoalitio, joka luo markkina-arvoa yhteisvaurauden päälle; ja
3. Voittoa tavoittelemattomat yhteisöt, jotka hallinnoivat “yhteistyön infrastruktuuria”.

Näiden kolmen pelurin välillä on työvoiman selkeä institutionaalinen jako.

Kontribuuttorit luovat käyttöarvoa, joka talletetaan yhteiseen tiedon, designin ja koodin innovaatiovarantoon.

Voittoa tavoittelematon instituutio mahdollistaa ja puolustaa yleistä yhteistyön infrastruktuuria, mikä tekee projektin ”kollektiivisesti” kestäväksi. Esimerkiksi, Wikimedia Foundation kerää rahaa tukeakseen serveritilaa, jota ilman pääsy Wikipediaan ei olisi mahdollista.

Yrittäjäkoalitio tekee yksilöllisistä kontribuutioista ”kestäviä” tarjoamalla elinkeinon. Usein ne tarjoavat myös keinon jatkaa voittoa tavoittelemattomien yhdistysten olemassaoloa.

Voimmeko me myös oppia jotain tämän uuden arvontuotantomallin politiikasta, jotain joka olisi hyödyllistä ei ainoastaan tietyissä yhteisöissä, vaan hyödyllistä koko yhteiskunnalle? Onko olemassa, ehkäpä, uusi vallan ja demokratian malli, joka kehittyy samanaikaisesti näistä uusista sosiaalisista käytänteistä, joka voisi olla vastaus nykyiseen demokratian kriisiin? Vastaukseni on jyrkkä kyllä, ja vieläkin vahvempana esitän, että me todistamme uudenlaisen valtiomuodon syntyä. ”P2P”-valtion, jos tällainen ilmaisu sallitaan.

Tarkastellaanpa yhteisvauraussuuntautuneen vertaistuotannon vallan ja politiikan mekaniikkaa katsomalla uuden institutionaalisen kartan kolmea pelaajaa.

Yhteisön post-demokraattinen logiikka

Ensinnäkin, ja varsin ihmeellisesti, nämä yhteisöt eivät ole demokratioita. Miksi niin? Varsin yksinkertaisesti, koska demokratia, markkinat ja hierarkia ovat tapoja allokoida niukkoja resursseja.

Hierarkiassa meidän yläpuolella olijat päättävät; markkinoilla hinnat päättävät; demokratiassa ”me” päätämme. Mutta siellä missä resursseja on runsaasti, niinkuin immateriaalista tietoa, koodia ja designia, jota voidaan monistaa ja jakaa marginaalikustannuksin, nämä kolme elementtiä (hierarkia, hinnat, demokratia) eivät todellakaan ole tarpeellisia.

Sellaiset yhteisöt ovat todellisia polyarkioita ja sen tyypin valtaa, jota siellä käytetään, voidaan pitää meritokraattisena, hajautettuna ja ad hoc. Jokainen voi kontribuoida ilman lupaa, mutta sellainen a priori luvattomuus sovittuu ”a posteriori” -yhteisövalidaation mekanismien kanssa, joissa ne joiden osaaminen tunnustetaan, jotka ovat yhteisön hyväksymiä, niinkutsutut ”ylläpitäjät” ja ”päätoimittajat”, päättävät softan / designin hyväksytyistä päivityksistä. Nämä päätökset vaativat osaamista, ei yhteisön konsensusta.

Jännite osallisuuden inklusiivisuuden ja erinomaisuuden selektiivisyyden välillä on se jonka jokainen yhteiskunnallinen järjestelmä joutuu kohtaamaan, ja sen vertaistuotanto on ratkaissut varsin elegantilla tavalla. Välkkyys ei ole sellainen missä vältellään konfliktia, vaan sellainen missä tarpeeton konflikti on ”suunniteltu” pois ja jossa sallitaan maksimaalinen määrä inhimillistä vapautta, joka on yhteistyön tavoitteen kanssa yhteensopiva. Todellakin, vertaistuotanto on aina ”tavoiteorientoitunutta” yhteistyötä, ja sen tietty tavoite on se joka ajaa tiettyä valittua ”vertaishallinnon” mekanismin muotoa.

Pääallokaatiomekanismi sellaisessa projektissa, joka korvaa markkinat, hierarkian ja demokratian, on työtehtävien jakaminen. Toisin kuin teollisessa mallissa, ei ole enää työvoiman jakoa työpaikkoihin, ja keskinäinen koordinaatio toimii tavalla jota tiedemiehet kutsuvat stigmergiseksi signaloinniksi.

Koska työympäristö on suunniteltu täysin avoimeksi ja läpinäkyväksi (tätä kutsutaan holoptismiksi), jokainen osallistuva yksilö voi nähdä sen mikä on tarpeen ja mikä ei, ja päättää sen mukaan haluaako hän osallistua vaiko ei.

Se, mikä on merkittävää tässä uudessa mallissa, on että se on saavuttanut sekä globaalin koordinaation sekä pienen ryhmädynamiikan kyvyt, jotka ovat luonteenomaisia ihmisheimoille, ja se tekee tämän ilman ”komentamista”! Itse asiassa, me voimme sanoa että vertaistuotanto on mahdollistanut globaalin pienryhmädynamiikan skaalaamisen.

Totta kai voi olla konflikteja kontribuuttoreiden välillä heidän työskennellessään yhdessä, ja niitä tulee olemaan. Kuitenkin, näitä ei päätetä autoritaarisesti, vaan ”neuvottelukoordinaatiolla”. Erot ”heitetään roskiin” foorumeilla, maililistoilla ja chateissa, joita nämä yhteisöt käyttävät oman työnsä koordinointiin.

Jäljelle jäävät hierarkiset päätökset, eli päätös hyväksyä tai hylätä päivittää ohjelma, se joka on tarpeellista suojella tuotteen laatua ja erinomaisuutta, tasapainottuu vapaudella forkata lähdekoodi. Tämä tarkoittaa sitä, että eri mieltä olevat osallistujat voivat aina ottaa lähdekoodin mukanaan ja luoda toisen version missä heidän valintansa säilyvät. Tämä ei ole mikään kevyt päätös, mutta se antaa mahdollisuuden vastavoimalle. Ylläpitäjät tietävät, että epäoikeudenmukaiset ja yksisuuntaiset päätökset johtavat jäsenien poistumiseen ja/tai forkkauksiin.

Yhteisön ja yrittäjäkoalitioiden välinen suhde

Mikä suhde on yrittäjäkoalitioiden ja sen yhteisvaurauden välillä, josta nämä johtavat arvonlisänsä? Koalitio tukee yksilöllisiä kommonereja elinkeinoissaan, ja saattavat myös kontribuoida voittoa tavoittelemattomien instituutioiden toimintaan. Esimerkiksi, IBM maksaa palkkaa devaajille/kommonereille Linux-varannon eteen työskentelemisestä, ja tukee voittoa tavoittelemattomia (esim. Linux-säätiö) tahoja subventioilla. Tällä tavoin he yhteisluovat ja ylläpitävät yhteisvaurautta, jonka päälle heidän menestyksensä rakentuu.

Varmasti näin tekemällä he muuttavat myös Linuxin sellaiseksi joka on osittain ”korporaatioyhteisvaurautta”, kuten Doc Searls on sanonut:

Linux Journalin päätoimittaja selittää, että “Linux on muuttunut taloudelliseksi yhteisprojektiksi suurelle joukolle yrityksiä, samalla tavoin kuin Visa on taloudellinen yhteisprojekti joukolle rahoitusalan yrityksiä. Linux-säätiön raportti tekee selväksi, että yritykset ovat mukana monen monista kaupallisista syistä.”

Linux-säätiön raportti Linux-kernelin eteen tehdystä työstä tekee tämän erittäin selväksi:

“Yli 70% kaikesta kernel-kehityksestä on sellaisten kehittäjien tekemää, joiden työstä on maksettu. Yli 14% on sellaista työtä, jonka on kontribuoinut riippumaton devaaja tai jolle ei ole maksettu mitään, ja 13% ihmisistä on sellaisia joille on saatettu tai sitten ei maksaa (ei tiedossa), joten se määrä työtä joka on palkkaa saaneiden tekemää on niinkin korkea kuin 85%. Linux-kernel on siis suurimmaksi osaksi ammattilaisten tuote, ei vapaaehtoisten.”

Mutta tässä ei ole vielä kaikki. Timothy Lee selittää, että Linuxin korporatisaatio ei ole muuttanut allaolevaa organisaatiomallia:

“…se mikä merkitsee, on se tapa jolla open source -projektit ovat sisäisesti rakentuneet. Perinteisessä softaprojektissa on projektinjohtaja, joka päättää mitä ominaisuuksia tuotteeseen tulee ja joka allokoi työntekijät tekemään eri ominaisuuksia. Tätä vastoin Linux-kernelin kehitystä ei ohjaa ketään. Kyllä, Linus Torvalds ja hänen luutnanttinsa päättävät mitkä patchit pääsevät kerneliin, mutta Red Hatin, IBM:n, ja Novellin työntekijät, jotka työskentelevät Linux-kernelin parissa, eivät ota heiltä käskyjä. He työskentelevät sen parissa minkä he (ja heidän asiakkaansa) ovat päättäneet tärkeäksi, ja Torvaldsin ainoa auktoriteetti on päättää mitkä patchit ovat tarpeeksi hyviä kerneliin.”

Clay Shirky, kirjan Here Comes Everybody: The Power of Organizing Without Organizations kirjoittaja, painottaa sitä että yritykset, jotka työskentelevät Linuxin kanssa, kuten esim. IBM, “ovat luopuneet oikeudestaan hallita projekteja joista he maksavat, ja heidän kilpailijoillaan on välitön pääsy kiinni kaikkeen siihen mitä he tekevät. Se ei ole IBM:n tuote.”

Tämä on se pointti jonka haluan saada läpi, että jopa osakeyhtiöt lyöttäytyvät yhteen vertaistuotantoon, ja niiden yhteisön arvonluonti on siltikin niiden ydinprosessi, ja että yrittäjäkoalitio, olennaisen paljon, jo seuraa tätä uutta logiikkaa, jossa yhteisö on pääosassa, ja liiketoiminta tulee vasta sen jälkeen. Tässä mallissa liiketoimintalogiikan tulee sopeutua sosiaaliseen logiikkaan. Se on, toisin sanoen, jo valmiiksi “eettinen talous”.

Voittoa tavoittelemattomien instituutioiden demokraattinen logiikka

Vertaistuotanto lepää myös joskus kalliin yhteistyön infrastruktuurin päällä. Ei olisi olemassa Wikipediaa ilman sen serverien saamaa rahoitusta, ei ilmaista softaa tai avointa rautaa ilman samanlaisia tukimekanismeja. Tämän takia open source -yhteisöt ovat luoneet uudenlaisen yhteiskunnallisen instituution: voittoa tavoittelematon yhdistys.

Jälleen kerran tärkeä yhteiskunnallinen innovaatio, koska toisin kuin klassiset kansalaisjärjestöt, ne eivät operoi niukkuuden uskomuksella. Klassiset kansalaisjärjestöt edelleen toimivat paljon samalla tavalla kuin muut teolliset instituutiot, kuten korporaatiot ja markkinavaltio, niiden uskoessa että resursseja tulee haalia ja hallita.

Tätä vastoin uudet voittoa tavoittelemattomat instituutiot ovat aktiivisessa roolissa ainoastaan mahdollistamassa ja voimaannuttamassa yhteisöä yhteistyöhön, tarjoamalla infrastruktuurin, ei komentamalla sen tuotantoprosesseja. Nämä yhdistykset ovat olemassa ainoastaan yhtä tarkoitusta varten, hyödyttääkseen yhteisöä jonka ilmaisu ne ovat, ja tämä on hyvä uutinen, ne ovat yleisesti demokraattisin tavoin hallittuja. Niiden tulee olla, koska epädemokraattinen instituutio myös lannistaisi yhteisön osallistujia.

Tässä tulee nyt se todellinen pointti: millä nimellä kutsuttaisiin instituutiota, joka on vastuussa kaikkien osallistujien yhteisestä hyvästä — tässä tapauksessa ei siis alueen asukkaat, vaan ihmiset jotka ottavat osaa samanlaisiin projekteihin? Sanoisin, että tämän tyyppiset yhteistä hyvää tuottavat instituutiot ovat toiminnaltaan paljon samanlaisia kuin minkälaisena me pidämme valtiota.

Vaikka valtiomuoto on aina myös instituutioluokka, joka puolustaa tiettyjä yhteiskunnallisten etujen sommitelmia, se ei voi koskaan olla pelkästään yksinkertainen etuoikeutetun vallan instrumentti, vaan sen tulee hallita myös yhteisiä. Johonkin pisteeseen asti sen myös nähdään tekevän näin, suurin osa näkisi tämän olevan hyväksyttävää tai jopa hyvä valtiomuoto. Toisaalta, tiettyyn pisteeseen asti se epäonnistuu tämän tekemisessä, se menettää legitimiteetin ja se on yhä suuremmassa määrin vähemmistön alistamisen lähde.

Yleisesti ottaen valtio heijastelee voimien tasapainoa tietyssä yhteiskunnassa. Hyvinvointivaltio oli hyväksyttävä muoto koska se perustui yhteiskunnalliseen kompromissiin ja voimakkaan työväenliikkeen voimaan, samaan aikaan kun ”Jumalan pelko” istutettiin etuoikeutetuista kerroksista vaihtoehtoisen valtiomuodon avulla, joka olisi voinut viedä pois sen kansalaisten uskollisuuden.

Tämä vaihtoehto romahti vuonna 1989 läntisten yhteikuntaliikkeiden mukana. Sitä myöhemmin heikensi sosiaalinen, poliittinen ja taloudellinen valinta purkaa teollistuminen pohjoispuolella 1980-luvulta lähtien. Siitä eteenpäin hyvinvointivaltio on hitaasti antanut tietä nykymalliselle korporaatiohyvinvointivaltiolle (jota joskus nimitetään ’markkinavaltioksi’), joka auttaa ainoastaan etuoikeutettuja, tuhoaa sosiaalisen solidaarisuuden mekanismit ja köyhdyttää enemmistön kansasta, kuolettavasti heikentäen keskiluokkaa.

Epäonneksi sellaisella järjestelmällä ei voi olla pitkäikäistä legitimiteettiä, ja se rikkoo kaikki mahdolliset yhteiskuntasopimukset jotka voisivat taata yhteiskuntarauhan. On vaikeaa rakentaa lojaaliutta lupaukselle yhä suuremmasta kivusta ja tuskasta!

Tämä tarkoittaa sitä, että me todistamme sekä yhteiskunnallisen hyvinvointivaltion oikeaa kuolemaa, että neoliberaalin korporaatiohyvinvointivaltion kuolemaa ja loogista mahdottomuutta. Meidän tulisi myös lisätä, että jopa hyvinvointivaltio itsessään on muuttunut ongelmaksi. Pääsyy sille on, että sen yhteiskunnallinen perusta, länsimainen teollinen työväenluokka ja sen yhteiskunnalliset liikkeet, ovat muuttuneet lännessä demografisiksi vähemmistöiksi, ja että sen mekanismit, jopa silloin kun ne toimivat, eivät tehneet niin paljoa auttaakseen nykyistä yhteiskunnallista enemmistöä, eli usein freelancereina ja prekaareina työskenteleviä palvelutyöntekijöitä.

Lisäksi paternalistinen ja byrokraattinen monien hyvinvointivaltion instituutioiden toiminta on muuttumassa epähyväksyttäväksi kasvavalle vaatimukselle henkilökohtaisesta ja yhteiskunnallisesta autonomiasta, joka on eräs uuden tietotyöläisten luokan pääasiallinen yhteiskunnallinen toive. Monet muut positiiviset yhteiskunnalliset hyvinvointivaltion funktiot ovat neoliberaalin ”Uuden Työn” reformien heikentämiä, jotka ovat suunnattu ottamaan käyttöön yksityisen sektorin logiikka julkiselle sektorille.

Tämän vuoden heinäkuun 10 – 21 Synergia Institute kerääntyy Italian Toscanaan etsimään käytännön polkuja sosiaaliselle muutokselle.

Ensimmäinen kaltaistaan oleva kurssi on Synergian kehittämä, ja se tarjoaa uniikin mahdollisuuden tuoda yhteen tutoreita jakamaan kokemuksiaan erilaisten lähestymistapojen toteuttamisesta, joita ovat inspiroineet yhteiskunnallisen muutoksen liikkeet kuten P2P, yhteisvauraus, solidaarisuustalous ja munisipalismi.

2 viikon intensiiviohjelman paikat ovat nyt avoinna. Yksityiskohdat saat lataamalla kurssiesitteen. Voit myös seurata Synergia Institutea Twitterissa ja Facebookissa.

Partnerina tulevassa Synergian kesätapahtumassa P2P Foundation postaa uudelleen haastattelut, artikkelit ja videot kurssin tutoreilta avainteemoista.

Tämänkertainen artikkeli “Kansalaisvalta ja Partnerivaltio” on John Restakiksen kirjoittama, hän on Community Evolution Foundationin johtaja; Simon Fraser Universityn professori; kirjan Humanizing the Economy: Co-operatives in the Age of Capital kirjoittaja.

Kansalaisvalta ja Partnerivaltio

kirjoittanut John Restakis
– Keynote-puhe, Good Economy Conference, Zagreb 2015

Haluan tänään puhua kriisistä joka on kurittanut Eurooppaa ja länsimaisia demokratioita viimeisen 30 vuoden ajan.

Kuvaan kriisiä hallitustemme kyvyttömyytenä suojella kansalaisiensa intressejä. Se on legitimiteetin kriisi joka uhkaa liberaalin demokratian perustuksia. Sen kaikkein viimeaikaisimmassa manifestaatiossa on leikkausten doktriini, ja nopea demokraattisen kansalaistoiminnan tuho.

Nämä realiteetit — leikkausten pakottaminen, kansallisen itsemääräämisen loppu ja demokraattisen tilivelvollisuuden tuhoaminen ovat väistämättömiä seurauksia neoliberalismista joka alkoi Thatcherin aikana yli 35 vuotta sitten. Neoliberalismi on paluu vapaiden markkinoiden ideologiaan joka dominoi talousajattelua 1800-luvun lopulla. Sen mukana ovat palanneet tuon ajan asenteet talouteen ja yhteiskunnalliset epäoikeudenmukaisuudet.  Erityisesti luokkaviha köyhiä vastaan.

Neoliberalismin ytimessä on vaatimus siitä, että hallitus poistaa itsensä markkinoilta. Hallitusten vetäytyminen sääntelevästä roolista taloudessa oli keynesiläisen kokeen loppu ja paluu sotia edeltävän ajan vapaiden markkinoiden aikaan. Ja, jos otamme pitkän aikavälin, voimme nähdä nyt että hyvinvointivaltio, ja sen mahdollistaneet julkiset investoinnit — olivat poikkeus ja hetkellinen sivupolku matkalla korporaatiokapitalismiin jota nykypäivänä todistamme.

Yhteiskuntien hallitseminen velalla — leikkausten pakottaminen, julkisen vaurauden yksityistäminen, demokraattisten instituutioiden tuho ja näitä aiheita vastustavan toisinajattelun kriminalisointi ovat kaikki olennaisia uuden järjestelmän aspekteja jotka ovat levittäytyneet yli Euroopan, ja yhä enemmän ympäri maailman. Se ei ole tapahtunut esteettömästi.

Mutta kuinka tehokasta vastustus on ollut?

Tänään tulen Kreikasta jossa olen elänyt viime kesästä lähtien. Minut kutsuttiin sinne kehittämään kansallista strategiaa sosiaaliselle ja solidaarisuustaloudelle vaihtoehdoksi neoliberaalille paradigmalle jota olen kuvannut.

Kreikka on klassinen esimerkki velkakratiasta. Velkakriisi Kreikassa ja Kreikan yritys haastaa tämän kriisin juuret ja perusteet ovat varsin näkyvää draamaa jota näytellään Euroopan näyttämöillä — mutta sen vaikutukset ovat globaalit.

Esimerkiksi, mitä merkitsevätkään tämän kamppailun lopputulokset poliittisen taloustieteen vaihtoehtoisten visioiden luomiselle? Mitä rooleja näyttelee sosiaalinen/solidaarisuustalous? Mikä on valtion rooli? Voivatko valtio ja kansalaisyhteiskunta löytää yhteisen tarkoituksen, vai pitääkö niiden olla aina sodassa? Ehkäiseekö Euroopan realiteetti tänä päivänä sellaisen mahdollisuuden?