Teoksessa: The Handbook of Peer Production

Luku 2 – The Grammar of Peer Production

Vasilis Kostakis, Tallinn University of Technology, Estonia / Harvard University, USA

&

Michel Bauwens, P2P Foundation

1. Johdanto

Michel Bauwens julkaisi vuonna 2005 teoksen ”The Political Economy of Peer Production”. Tässä uraauurtavassa artikkelissa hän käsitteli vertaistuotannon tuolloin syntymässä olleen ekosysteemin periaatteita, ominaisuuksia, perusrakenteita ja tulevaisuutta. Minä (Vasilis) törmäsin tähän artikkeliin ja Micheliin vuonna 2007 Amsterdamin yliopiston jatko-opiskelijana. ”The Political Economy of Peer Production” sekä Yochai Benklerin työ ovat vaikuttaneet suuresti ymmärrykseeni vertaistuotannosta. Benkler oli ensimmäisen kerran havainnut kehittyvän tuotantotavan siemenet vuonna 2002 julkaistussa artikkelissaan “Coase’s Penguin, or, Linux and ‘The Nature of the Firm’”. Hän loi sanaston uudelle tieteenalalle. Kolme vuotta myöhemmin Michel kehitti näitä näkemyksiä Benklerin työn pohjalta artikkelissaan.

Tässä luvussa tarkastelen uudelleen Michelin vuonna 2005 julkaistua artikkelia, jossa omaksun, laajennan ja tarkennan hänen käyttämiään toiminnallisia käsitteitä – tai ”kielioppia” – määritelläkseni vertaistuotantohankkeita ja niitä ylläpitäviä institutionaalisia ekosysteemejä. Tämä luku sijoittuu näin ollen, kuten suuri osa Michelin vuonna 2005 perustaman P2P-säätiön työstä, aktivismin ja akateemisen tutkimuksen välimaastoon. Lähes 15 vuoden jälkeen on haastavaa nähdä, mikä on muuttunut ja mikä pysynyt samana. Vuonna 2005 Wikipedia oli neljä vuotta vanha, Mozilla Firefox oli kolme vuotta vanha, Apache HTTP Server Project oli kymmenen vuotta vanha, eikä useimpia nykyisin tunnettuja avoimia laitteistohankkeita ollut olemassa. Michel mainitaan tämän luvun yhtenä kirjoittajana, koska huomattava osa luvusta perustuu hänen työhönsä. Hän myös tarkisti lopullisen version. Lisäksi tämä luku pohjautuu vuonna 2019 julkaistuun uusimpaan kirjaamme, jonka olemme kirjoittaneet yhdessä Alex Pazaitisin kanssa. Totuus on kuitenkin se, että jokainen henkinen tuote ei ole yhden ihmisen työtä, vaan pikemminkin sosiaalisen tuotannon tulos; kollektiivinen artefakti. Yksinkertaisuuden vuoksi olemme kuitenkin tehneet kompromissin ja mainitsemme kirjoittajina kaksi nimeä, vaikka olemme kiitollisuudenvelassa harjoittajien, aktivistien ja tutkijoiden maailmanlaajuiselle vertaisverkostoyhteisölle.

2. Peer-to-Peer

Kun kapitalismi kohtaa useita rakenteellisia kriisejä, sen tuhkasta on syntymässä uusi sosiotekninen dynamiikka: vertaisverkko (P2P). P2P on ensinnäkin eräänlainen sosiaalinen suhde ihmisverkostoissa, joissa osallistujilla on mahdollisimman suuri vapaus luoda yhteyksiä. Toiseksi P2P on teknologinen infrastruktuuri, joka mahdollistaa tällaisten suhteiden yleistymisen ja laajenemisen. P2P synnyttää siis tuotantotavan eli vertaistuotannon, joka sisältää uusia hallintomekanismeja ja omistusoikeudellisia puitteita.

P2P ei ole mitään uutta. Sitä on ollut olemassa ihmiskunnan alusta lähtien, ja alun perin se oli vallitseva suhteiden muoto nomadisissa metsästäjä-keräilijä-yhteiskunnissa. Teollisessa kapitalismissa (ja myöhemmin valtiososialistisissa järjestelmissä) P2P-dynamiikka ajautui marginaaliin. P2P-pohjaisten teknologioiden ansiosta P2P-dynamiikka voi kuitenkin nyt laajentua globaalille tasolle ja luoda monimutkaisia artefakteja, jotka ylittävät sekä valtio- että markkinapohjaisten mallien mahdollisuudet.

Mitkä ovat siis ne infrastruktuurivaatimukset, jotka helpottavat vertaistuotannon uudelleen syntymistä? Alkuperäisessä artikkelissaan Michel Bauwens (2005) esitti, että ensimmäinen vaatimus on pääsy teknologiseen infrastruktuuriin eli yksittäisiin tietokoneisiin, jotka on liitetty toisiinsa ja jotka mahdollistavat siten universaalin koneen, joka kykenee suorittamaan minkä tahansa loogisen tehtävän. Internet on pisteestä pisteeseen toimiva verkko, joka on suunniteltu siten, että siihen voidaan osallistua ”reunojen kautta” ilman pakollisia solmukohtia, kuten puhelinkeskuksia. Vaikka Internet ei olekaan täysin osallistujiensa käsissä, sitä hallitaan hajautetun hallinnon avulla ja tiettyjen yksityisten tai valtiollisten toimijoiden täydellisen hegemonian ulkopuolella.

Toisaalta nykyinen Internet saattaa olla neljän tai viiden vuosikymmenen takaisten päätösten tulos. Toisaalta kaupalliset intressit ovat muokanneet sitä Webin ja selaimen keksimisen jälkeen, ja hallitukset ovat pyrkineet valvomaan sitä. Mutta myös hakkeri- ja käyttäjäyhteisöt ovat ottaneet sen käyttöönsä ja muokanneet ja muuttaneet sitä omaksi hyödykseen. Yhteisöllinen wi-fi-liike, avoimen taajuuskaistan puolustaminen ja vaihtoehtoiset verkkopohjaiset televiestintäinfrastruktuurit ovat esimerkkejä näistä pyrkimyksistä. Internetin ja Internetissä toimivan verkon tulevaisuus on kuitenkin kamppailun maaperä, jossa eri intressit pyrkivät etulyöntiasemaan.

Toinen vaatimus on Bauwensin (2005) mukaan ”ohjelmistoinfrastruktuurin” olemassaolo itsenäistä maailmanlaajuista yhteistyötä varten. Yhä useammat yhteistyövälineet, kuten wikit, helpottavat luottamuksen ja sosiaalisen pääoman luomista, mikä mahdollistaa sellaisten maailmanlaajuisten ryhmien perustamisen, jotka voivat luoda käyttöarvoa ilman voittoa tavoittelevien yritysten välitystä.

Kolmas vaatimus on juridinen infrastruktuuri, joka mahdollistaa käyttöarvon luomisen ja suojaa sitä yksityiseltä anastamiselta. Esimerkiksi General Public License (joka kieltää ohjelmistokoodin omaksumisen) ja tietyt versiot Creative Commons -lisenssistä täyttävät tämän tehtävän. Ne mahdollistavat yhteisen käyttöarvon suojelun ja käyttävät virusmaisia ominaisuuksia leviämiseen. Yleistä julkista lisenssiä ja siihen liittyvää aineistoa voidaan käyttää vain hankkeissa, jotka puolestaan asettavat lähdekoodinsa julkiseksi. Neljäs vaatimus on kulttuurinen. Massaintellektuaalisuuden leviäminen (eli ihmisten älykkyyden leviäminen) ja siihen liittyvät muutokset tunteissa ja olemisen tavoissa (ontologia), tietämisen tavoissa (epistemologia) ja arvomaailmoissa (aksiologia) ovat olleet keskeisiä tekijöitä luotaessa sellaista yhteistoiminnallista autonomiaa, jota tarvitaan vertaistuotannon mahdollistavan eetoksen ylläpitämiseksi (Bauwens, 2007).

3. Vertaistuotannon periaatteet ja ominaisuudet

Bauwensin (2005, 2007) mukaan P2P-dynamiikka on mahdollistanut:

• käyttöarvon tuottamisen tuottajien vapaalla yhteistyöllä, joilla on pääsy jaettuun pääomaan: tämä on vertaistuotantoa, joka eroaa liikevoittoa maksimoivasta tuotannosta tai valtion omistamien instituutioiden tuotannosta. (Yhteisvaurausperustaisen) Vertaistuotannon tuotteet, niinkuin Benkler (2002, 2006) on määritellyt, eivät ole vaihtoarvoa markkinoille, vaan käyttöarvoa käyttäjien yhteisölle, jotka voivat myös olla tuottajia.
• yhteisölähtöiset hallinnointimekanismit: tämä on vertaishallintoa, joka eroaa markkinoiden allokaatiosta tai korporaatioiden hierarkiasta.
• käyttöarvon saattamisen vapaasti kaikkien saataville uudenlaisilla yhteisvaurausperustaisilla omistusjärjestelmillä: tämä on vertaisomistusta, joka eroaa yksityisomistuksesta tai (valtion) julkisomistuksesta.

Vertaistuotanto eroaa näin ollen olennaisesti teollisen kapitalismin vakiintuneista arvonluontimalleista. Jälkimmäisessä tuotantovälineiden omistajat palkkaavat työntekijöitä, ohjaavat työprosessia ja myyvät tuotteita voiton maksimoimiseksi. Tällainen tuotanto organisoidaan jakamalla resursseja hintasignaalien avulla tai hierarkkisen komennon avulla, jossa nämä hintasignaalit otetaan huomioon.

Sitä vastoin vertaistuotanto on periaatteessa avoin kaikille, joilla on taitoja (ja pääsy asianmukaiseen tekniseen infrastruktuuriin), osallistua yhteiseen hankkeeseen: jokaisen osallistujan tietämys on yhdistetty. [1] Osallistujille voidaan maksaa, mutta ei välttämättä, sillä tämä tuotantojärjestelmä on avoin omaehtoiselle osallistumiselle. Juuri siksi, että vertaistuotantohankkeet ovat avoimia järjestelmiä, joissa tietoa voidaan jakaa ja jakaa vapaasti, kuka tahansa, jolla on oikeat tiedot ja taidot, voi osallistua, joko yritysten tai asiakkaiden maksamana tai ilman palkkaa. Näissä avoimissa järjestelmissä on monia syitä osallistua toimintaan rahallisen korvauksen saamisen lisäksi tai sijasta. Vertaistuotanto mahdollistaa osallistumisen, joka perustuu monenlaisiin motiiveihin, mutta ennen kaikkea haluun luoda jotakin, josta on molemminpuolista hyötyä osallistujille. Näin ollen ihmiset osallistuvat, koska pitävät sitä mielekkäänä ja arvokkaana. Seuraavaksi tarkastelemme vertaistuotannon tärkeimpiä periaatteita ja ominaisuuksia.

3.1. Hajautetut verkot

Vertaistuotanto tapahtuu hajautetuissa verkoissa. Hajautetut verkot ovat verkkoja, joissa autonomiset toimijat voivat vapaasti määrittää käyttäytymisensä ja yhteytensä ilman pakollisia keskuksia. Kuten Alexander Galloway korostaa kirjassaan Protocol: How Control Exists After Decentralization (2004), hajautetut verkot eivät ole sama asia kuin desentralisoidut verkot, joissa keskukset ovat pakollisia. Vertaistuotanto perustuu hajautettuun valtaan ja resurssien hajautettuun saatavuuteen. Desentralisoidussa verkossa, kuten Yhdysvaltojen lentoasemajärjestelmässä, lentokoneiden on kuljettava määrättyjen solmukohtien kautta. Sen sijaan hajautetuissa tai osittain hajautetuissa järjestelmissä, kuten Internetissä (van Steen & Tanenbaum, 2016) tai valtatiejärjestelmissä, solmukohtia voi olla olemassa, mutta ne eivät ole pakollisia, ja agentit voivat aina kiertää ne. Ei pidä unohtaa, että merkittävä osa Internetin runkoverkosta on langallista ja siten myös keskitettyä (Starosielski, 2015). Vaikka olemme nyt ehkä kaukana varhaisesta visiosta, jonka mukaan Internet on pitkälle hajautettu verkko, hajautetut elementit mahdollistavat kuitenkin edelleen vertaistuotannon, joka ylittää joitakin ajan ja paikan asettamia rajoituksia. Vertaistuotanto, kuten jäljempänä käsitellään, on ”kosmo-lokaalia”.

3.2. Yhteisvauraus

Vertaistuotanto ei ole ”lahjatalous” eikä se perustu täysin vastavuoroisuuteen. Vertaistuotannossa noudatetaan sanontaa: kukin osallistuu kykyjensä ja halukkuutensa mukaan ja kukin ottaa tarpeidensa mukaan. Näin ollen kaikki ”lahjoittaminen” on useimmiten ei-vastavuoroista lahjoittamista, eli vertaistuotetun käyttöarvon käyttö ei luo vastavuoroisia velvoitteita. Vertaistuotantoon ei yleensä liity vastavuoroisuutta yksilöiden välillä, vaan ainoastaan yksilöiden ja kollektiivisen resurssin välillä. Ihmiset saavat esimerkiksi kehittää ohjelmistonsa olemassa olevan ohjelmiston pohjalta, joka on jaettu laajalti käytetyn GNU General Public License -lisenssin alla, vain jos heidän lopputuotteensa on saatavilla samanlaisen vapaan ja avoimen lähdekoodin lisenssin alla (tässä tapauksessa GNU General Public License).

Vertaistuotanto toimii helpoimmin digitaalisten hyödykkeiden alalla, jossa tärkeimmät panokset ovat vapaa-aika ja käytettävissä oleva ylijäämä laskentaresursseja. Vastavuoroisuuteen perustuvat järjestelmät ovat välttämättömiä aineellisella alalla, jossa pääoman korkeammat kustannukset vaikuttavat. Tällä hetkellä vertaistuotanto ei tarjoa johdonmukaista ratkaisua osallistujiensa aineelliseen selviytymiseen, vaikka kuten jäljempänä käsitellään, tällaisiin haasteisiin on olemassa joitakin lupaavia ratkaisuja. Siksi monet tasa-arvoisen eetoksen innoittamat ihmiset turvautuvat osuustoiminnalliseen tuotantoon, yhteisötalouteen ja muihin järjestelmiin, joista he voivat saada tuloja kunnioittaen samalla arvojaan. Tässä mielessä nämä järjestelmät täydentävät toisiaan. Avoin osuuskunta- ja alustayhteisöliike kuitenkin osoittavat, miten vertaistuottajat voivat saada kestävän toimeentulon (Bauwens et al., 2019; Scholz & Schneider, 2016).

Vertaistuotannossa ihmiset rakentavat vapaaehtoisesti ja yhteistyössä jaettavia resursseja, joita hallitaan tuotantoyhteisön periaatteiden ja normien mukaisesti, eli yhteismaata. Vertaistuotantohankkeiden luoma käyttöarvo syntyy vapaan yhteistyön tuloksena ilman tuottajiin kohdistuvaa pakkoa, ja käyttäjillä on vapaa pääsy syntyneeseen käyttöarvoon. Edellä kuvaamamme oikeudellinen infrastruktuuri luo tiedon, ohjelmistojen, muotoilun ja kulttuurin digitaalisia yhteismaita. Nämä uudet yhteiset ovat sukua vanhemmille yhteisvaurauden muodoille (erityisesti talonpoikien yhteismaille keskiajalla ja työläisten alkuperäisille keskinäisille yhteisöille teollistumisen aikakaudella), mutta ne myös eroavat niistä lähinnä aineettomien ominaisuuksiensa vuoksi. Vanhemmat yhteiset hyödykkeet olivat paikallisia, niitä käyttivät ja joskus myös säätelivät tietyt yhteisöt (Ostrom, 1990); uudet yhteiset hyödykkeet ovat maailmanlaajuisten kyberkollektiivien, yleensä affiniteettiryhmien, käytettävissä ja niitä säätelevät. Vanhemmat fyysiset yhteiset (ilma, vesi jne.) toimivat yhä useammin niukkuuden vallitessa ja ovat siten entistä säännellympiä, kun taas digitaaliset yhteiset ovat kilpailemattomia resursseja, jotka rikastuvat käytön myötä (niitä voitaisiin siis pitää jopa ”kilpailemattomina”).

3.3. Ekvipotentiaalisuus

Michel Bauwens (2005) ehdotti, että P2P-prosessien tavoitteena on lisätä mahdollisimman laajasti samanpotentiaalisten (”samanarvoisten” + ”potentiaalisten”) osallistujien osallistumista. Vertaistuotantoprosesseille on ominaista, että tasavertaisuus otetaan järjestämisperiaatteeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että jokainen voi potentiaalisesti tehdä yhteistyötä hankkeessa, eikä mikään viranomainen voi periaatteessa ennakolta arvioida yhteistyökykyä. Yhteistyön laatua arvioi tällöin vertaisyhteisö eli yhteisöllinen validointi. Ekvipotentiaalisissa hankkeissa osallistujat itse lajittelevat itsensä moduuliin, johon he kokevat voivansa osallistua.

Jimmy Walesin (2014) Wikipedia-projektissa käyttämä vastaava termi on anti-kredentialismi, joka viittaa siihen, että mitään suosituksia ei kysytä etukäteen. Tämä tarkoittaa sitä, että osallistumiseen ei ole mitään a priori-valintaa. Ratkaisevaa on kyky suoriutua tietystä tehtävästä, ei mikään muodollinen a priori suositus. Kyky yhteistyöhön todennetaan itse yhteistyöprosessissa. Näin ollen hankkeet ovat usein avoimia kaikille osallistujille, kunhan heillä on tarvittavat taidot osallistua hankkeeseen. Nämä taidot todennetaan ja vahvistetaan yhteisöllisesti itse tuotantoprosessissa. Yhteisölliseen validointiin voidaan käyttää myös mainejärjestelmiä. Suodatus on jälkikäteistä, ei a priori. Antikredentialismi on siis vastakohtana perinteiselle vertaisarvioinnille, jossa pätevyys on olennainen edellytys osallistumiselle. ”Asiantuntija” ei kuitenkaan ole persona non grata vertaistuotannossa (O’Neil, 2010). Pikemminkin tasavertaisuus mahdollistaa sen, että joukot voivat virheettömän prosessin avulla sitoutua asiantuntijoiden kanssa tuottamaan sisältöä, suunnittelua, koodia ja paljon muuta.

3.4. Holoptismi

Toinen vertaistuotannon kieliopin elementti on se, että hankkeille on ominaista holoptismi, toisin kuin panoptisismi (Foucault, 1977), jossa vain keskitetty valta voi nähdä kokonaisuuden. Holoptismi, joka tulee kreikan ολο (’kokonaisuus’) ja οπτικος (’näkeminen’) sanoista, on vertaistuotantoprosessien implisiittinen kyky ja suunnittelu, joka antaa osallistujille vapaan pääsyn kaikkeen tietoa muista osallistujista; ei yksityisyyden mielessä vaan heidän olemassaolonsa ja panoksensa (eli horisontaalinen tieto) sekä pääsyn koko projektin tavoitteisiin, mittareihin ja dokumentointiin (eli vertikaalinen ulottuvuus). Tätä voidaan verrata perinteisesti hierarkkisille hankkeille ominaiseen panoptisismiin: prosessit on suunniteltu niin, että ”täydellinen” tieto on varattu eliitille, kun taas osallistujilla on pääsy vain ”tarpeen mukaan”. Vertaistuotannossa viestintä ei ole ylhäältä alaspäin suuntautuvaa ja perustu tiukasti määriteltyihin raportointisääntöihin, vaan palaute on systeemistä ja integroitu yhteistyöjärjestelmän protokollaan.

3.5. Stigmerginen yhteistyö

Vertaistuotannossa osa tuottajista voi olla palkkatyöntekijöitä tai työskennellä markkinoilla freelancereina, mutta ei välttämättä. Kaikki heistä tuottavat yhteisvaurautta. Työtä eivät ohjaa yrityshierarkiat vaan tuotantoyhteisön keskinäiset koordinointimekanismit, joihin yrityshierarkioiden on alistuttava, jos ne haluavat osallistua tämäntyyppiseen tuotantoon. Vertaistuotanto perustuu avoimiin ja läpinäkyviin järjestelmiin, joissa jokainen voi nähdä muiden tekemän työn signaalit ja näin ollen mukauttaa panoksensa koko järjestelmän tarpeisiin.

Vertaistuotanto perustuu usein ”stigmergiseen”, kreikan στίγμα (”merkki, merkki”) ja έργον (”työ”), yhteistyöhön. Yleisimmässä muotoilussaan stigmergia on ilmiö, joka liittyy epäsuoraan viestintään toimijoiden ja toimien välillä (Marsh & Onof, 2007, s. 1). Ajattele, miten muurahaiset tai termiitit vaihtavat tietoa laskemalla feromoneja (kemiallisia jälkiä). Tämän epäsuoran viestintämuodon avulla nämä sosiaaliset hyönteiset onnistuvat rakentamaan monimutkaisia rakenteita, kuten polkuja ja pesiä. Toiminta jättää jäljen, joka stimuloi saman tai eri toimijan (muurahaisen, termiitin tai vertaistuotannon tapauksessa tavallisen ihmisen) suorittamaa seuraavaa toimintaa. Vertaistuotannon yhteydessä stigmerginen yhteistyö on siis ”kollektiivista, hajautettua toimintaa, jossa sosiaalista neuvottelua välitetään stigmergisesti Internet-pohjaisten teknologioiden avulla” (Elliott, 2006). Katso esimerkiksi, miten vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen koodirivejä ja Wikipedian merkintöjä tuotetaan hajautetusti ja tilapäisesti suurten ihmisjoukkojen panoksilla.

3.6. Modulaarisuus, rakeisuus ja integraation pienet kustannukset

Muutkin kirjoittajat ovat luonnollisesti antaneet merkittävän panoksen vertaistuotannon kieliopin kehittämiseen. Stigmergisen yhteistyön mahdollistaa esimerkiksi Benklerin (2006) määrittelemät kolme ominaisuutta, jotka sisältyvät vertaistuotantohankkeen sosiaaliseen suunnitteluun: modulaarisuus, rakeisuus ja integraation alhaiset kustannukset. Aluksi hanke on pilkottava pienempiin osiin eli moduuleihin. Esimerkiksi Wikipediassa sisältö on jaettu merkintöihin, osioihin ja kappaleisiin. Ihmiset voivat osallistua yhdestä sanasta tuhansiin sanoihin (tai lukuihin). Moduulit mahdollistavat minkä tahansa kokoisen panoksen: on olemassa monia eri tasoja, jotka sopivat eriasteisesti osallistujien motivaatioon ja käytettävissä olevaan aikaan.

Tehtävät, tuotteet ja palvelut järjestetään siis moduuleiksi, jotka sopivat toisiin moduuleihin palapelissa, jota kootaan jatkuvasti uudelleen. Ja rakeisuus on ominaisuus, jolla luodaan mahdollisimman pieniä moduuleja, jotta osallistumiskynnys olisi matalampi (Benkler, 2006). Lisäksi eri osuudet (moduulit) pitäisi olla helppo liittää lopputuotteeseen. Lisäksi olisi oltava käytössä tehokkaat laadunvalvontamekanismit, joilla vältetään panosten heikko laatu.

3.7. Heterarkia

Tästä huolimatta vertaistuotantohankkeissa on laadunvalvontajärjestelmiä. Nämä ”ylläpitäjät” (vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoissa) tai ”toimittajat” (Wikipediassa) suojelevat koko järjestelmän eheyttä ja voivat kieltäytyä antamasta panoksia, jotka vaarantavat järjestelmän eheyden. He eivät kuitenkaan pakota työskentelemään. Vertaistuotanto perustuu vapaasti sitoutuneeseen ja intohimoiseen työhön. Lisäksi se poistaa joitakin pääomakustannuksia. Kuten seuraavassa käsitellään, myös voittoa tavoittelevat ja maksimoivat voimat voivat omaksua sen, mikä selittää vertaistuotannon massiivisen kasvun keinona tuottaa ohjelmistoja teollisuudelle.

Vertaistuotanto ei ole hierarkiatonta eikä rakenteetonta (Freeman, 1970; Bauwens in Kostakis, 2010), vaan sille ovat yleensä ominaisia joustavat ja dynaamiset hierarkiat ja ansioihin perustuvat rakenteet, joita käytetään osallistumisen mahdollistamiseksi. Heterarkioissa yhdistyvät verkostojen ja hierarkioiden elementit. Carole Crumley on tarjonnut yhden yleisimmistä määritelmistä (1979, s. 144), jonka mukaan heterarkia on ”elementtien suhde toisiinsa silloin, kun ne ovat järjestäytymättömiä tai kun niillä on potentiaalia järjestäytyä useilla eri tavoilla systeemisistä vaatimuksista riippuen”. Näin ollen on olemassa useita tasoja, joiden välinen viestintä on ratkaisevan tärkeää perinteisten, jäykkien hierarkioiden toimintahäiriöiden ylittämisessä.

Vertaistuotanto esittelee yhteistyökehyksen, joka ”sisältää sekä järjestettyjä ja sisäkkäisiä rakenteita että tasaisempia ja verkostomaisia rakenteita” (Crumley, 2015, s. 9). Vertaistuotannossa dynaamisten hierarkioiden syntyminen voimaannuttaa tietynlaista yhteistyötä ja autonomiaa. Hierarkian ainoa tehtävä on siis autonomisen yhteistyön käynnistäminen ja jatkuva kukoistus.

Johtaminen on myös ”hajautettua”. Vertaistuotantohankkeita johtaa usein perustajien ydin, joka ilmentää hankkeen alkuperäisiä tavoitteita ja joka koordinoi valtavaa määrää yksilöitä ja mikrotyöryhmiä, jotka työskentelevät yksittäisten tilkkujen parissa. Heidän auktoriteettinsa ja johtajuutensa perustuvat heidän panokseensa projektin perustamiseen (meritokratia) ja heidän jatkuvaan sitoutumiseensa. Vertaistuotantohankkeissa voi joskus olla kyse ”hyväntahtoisesta diktatuurista” (Kostakis, 2010); ei kuitenkaan pidä unohtaa, että koska yhteistyö on täysin vapaaehtoista, tällaisten hankkeiden jatkuminen perustuu tuottajayhteisön suostumukseen. Aina voi vapaasti ”forkata” eli kopioida ja muokata ja siten viedä hanketta toiseen, itsenäiseen suuntaan; todellisuudessa voi tosin olla melko vaikeaa houkutella riittävä määrä vapaaehtoisia aivan uuteen hankkeeseen.

3.8. Kosmolokalismi

Yksi P2P-teknologian keskeisistä piirteistä on vapautuminen ajan ja paikan rajoituksista. Yhä suurempi joukko ihmisiä ei ole sidottu paikallisiin olosuhteisiinsa, joihin kuuluu myös alue virtuaalisessa mielessä (esim. organisaatio tai yritys). Tämä on nyt mahdollista sekä digitaalisessa että aineellisessa tuotannossa. Työntekijät voivat kehittää maksullisia elämäntapoja ja lisätä ja vetäytyä palkallisista ja palkattomista projekteista koko elämänsä ajan.

Jos kosmopolitanismi on siis kapitalistisen tuotanto- ja kulutustavan ideologinen heijastus (Marx & Engels, 1848), kosmolokalismi (”kosmopolitanismi” + ”lokalismi”) on vertaistuotannon ideologinen heijastus (Ramos, 2016; Bauwens et al., 2019). Kosmolokalismi tulee kuitenkin osittain valistuksen aikaisesta käsityksestä kosmopolitanismista. Lyhyesti sanottuna kosmopolitanismi väittää, että kaikki ihmiset kuuluvat yhteen yhteisöön, joka perustuu yhteiseen moraaliin ja tulevaisuuteen (Corradetti, 2017; Taylor, 2010). Kosmolokalismi heijastaa tiedon, ohjelmistojen ja suunnittelun globaalien digitaalisten yhteisomistusten ja paikallisten valmistusteknologioiden lähentymistä. Tällaisia teknologioita löytyy yhteisölähtöisistä paikoista, kuten verstaat tai fablabit. Yksinkertaisesti sanottuna kevyestä (tieto) tulee globaalia yhteisvaurautta ja raskaasta (koneet) paikallista ja jaettua. Valmistus tapahtuu siis paikallisesti paikallisyhteisöjä ja erikoistarkoituksia varten. Katso esimerkiksi monenlaisten artefaktien tuotanto: pienimuotoiseen maanviljelyyn tarkoitetuista maatalouskoneista (Giotitsas, 2019), edullisiin ja räätälöityihin proteesikäsivarsiin ja verkon ulkopuolisiin tuuli- ja vesivoimageneraattoreihin (Kostakis et al., 2018). Yhteinen moraali syntyy yhteismaan kautta, eli luomalla ja hallinnoimalla yhdessä sekä globaalisti että paikallisesti jaettuja resursseja (digitaalisia ja fyysisiä).

Vertaistuotanto perustuu avoimeen panokseen, osallistavaan työn koordinointiprosessiin ja jaettuun resurssiin tuotoksena. Tämä on jyrkässä ristiriidassa kapitalistisen tuotantotavan kanssa, joka perustuu työvoimaan hyödykkeenä panosvaiheessa, hierarkkiseen komentoon hintasignaaleja seuraten tuotantovaiheessa ja myytäviin tuotteisiin ja palveluihin tuotosvaiheessa.

Olemme edellä esitelleet joitakin vertaistuotantohankkeiden osatekijöitä ja toimintasääntöjä, mutta emme väitä, että luettelo olisi tyhjentävä. Seuraavassa käsitellään joitakin näistä osatekijöistä ja säännöistä vertaistuotannon vanhempiin ja uudempiin ekosysteemeihin kuuluvien yksiköiden kolmijakoisen kokonaisuuden yhteydessä.

4. Uuden yhteisvaurauteen perustuvan ekosysteemin osa-alueet

Vertaistuotannon kautta havaitsemme uudenlaisen arvonluonnin ekosysteemin syntymisen, joka koostuu kolmesta kokonaisuudesta: tuottavista yhteisöistä, yhteisvauraussuuntautuneista yrittäjäkoalitioista ja yhteishyvää tavoittelevista järjestöistä. Kuvauksemme ei voi olla kaiken kattava, koska jokainen ekosysteemi on ainutlaatuinen. Se ei myöskään voi olla lopullinen, koska kyseessä on nopeasti kehittyvä tuotantotapa. Tavoitteena on tarjota lintuperspektiivi vertaistuotannon laajenevasta universumista. Seuraavassa taulukossa on vain viisi vanhinta ja tunnetuinta vertaistuotannon ekosysteemiä aineettoman tuotannon alalla.

Vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistohankkeiden sekä Wikipedian hyvin dokumentoitujen ekosysteemien lisäksi Enspiralin, Sensorican, Wikihousen ja Farm Hackin tapaukset tarjoavat uusia näkökulmia vertaistuotannon ekosysteemien kasvavaan määrään. Ne kaikki sopivat kuvauksemme parametreihin, jotka rakentavat uusia yhteisöpohjaisia arvonluonnin ekosysteemejä. Nämä esimerkit osoittavat myös siirtymän puhtaasti digitaalisesta ohjelmistotuotannosta ja tietämyksen tuottamisesta niiden käyttöön yksiköissä, jotka osallistuvat fyysisten tuotteiden ja kehittyneiden palvelujen tuottamiseen. Enspiral luo ohjelmistoja, Sensorica on hanke, jossa valmistetaan avoimeen lähdekoodiin perustuvia tieteellisiä lähteitä, Wikihouse tuottaa suunnitelmia kestävien asuntojen luomiseksi ja Farm Hack -yhteisö suunnittelee ja valmistaa avoimeen lähdekoodiin perustuvia koneita pienimuotoiseen maanviljelyyn. Näemme tässä digitaalisen tuotannon kolmikantaisen institutionaalisen rakenteen toistumisen. Tuore tutkimus Gentin urbaaneista commons-järjestelmistä (Bauwens & Onzia, 2017) osoittaa, että commons-pohjaiset urbaanit hankintajärjestelmät ovat myös esimerkki tästä uudesta rakenteesta.

Nykyinen kehittyvä infrastruktuuri koostuu seuraavista osista: Tuottava yhteisö koostuu kaikista vertaistuotantohankkeen osallistujista. Tämän yhteisön jäsenet voivat saada palkkaa tai he voivat antaa panoksensa vapaaehtoisesti, koska he ovat kiinnostuneita tämän tuotannon käyttöarvosta. Kaikki tuottavat kuitenkin yhteistä resurssia, yhteismaata. Tärkein ominaisuus palkkatyöhön perustuviin järjestelmiin verrattuna on se, että järjestelmän on pysyttävä avoimena panoksille (ekvipotentiaalisuus).

Toinen kokonaisuus on yhteisvauraussuuntautunut yrittäjäkoalitio, joka pyrkii tuottamaan joko liikevoittoa tai toimeentuloa tuottamalla lisäarvoa markkinoille yhteisten resurssien avulla. Osallistuvat yritykset voivat maksaa osallistujille. Digitaalinen yhteisvauraus ovat useimmiten markkinoiden ulkopuolella, koska sitä ei ole niukasti saatavilla, eikä se näin ollen ole kysynnän ja tarjonnan lakien alaista.

Yrittäjien, yhteisön ja yhteisresurssin, josta ne ovat riippuvaisia, välisessä suhteessa on ratkaisevan tärkeää, onko niiden suhde generatiivinen vai välistä vetävä. Voittoa tavoittelevien yritysten ja vertaistuotantoyhteisöjen välisestä suhteesta on runsaasti kirjallisuutta (ks. esim. Dahlander & Magnusson, 2008; Bonacorsi et al., 2006; O’Mahony & Bechky, 2008). Luonnollisesti välistäveto/tuottaminen ovat polariteetteja, ja jokaisen yhteisön odotetaan esittävän sekoitusta.

Marjorie Kelly (2012) esittelee ei-kapitalistiset/generatiiviset yritykset, mikä taas palaa markkinoiden ja kapitalismin erotteluun. Meillä voi siis olla osuuskuntia tai muita kollektiivisesti johdettuja organisaatioita (esim. voittoa tavoittelemattomat järjestöt, kansalaisjärjestöt), joilla on sosiaalisia ja ympäristötavoitteita ja jotka käyttävät ylijäämänsä näihin tavoitteisiin, ei niinkään akkumulaatioon. Välistä vetävän ja generatiivisen eron havainnollistamiseksi tarkastellaan teollista maataloutta ja permakulttuuria. Ensin mainitussa tapauksessa maaperä köyhtyy ja heikkenee, kun taas jälkimmäisessä tapauksessa maaperä rikastuu ja tervehtyy.

Viime vuosina uudentyyppiset alustapohjaiset kermankuorijayrittäjät ovat pyrkineet maksimoimaan voittonsa, eivätkä yleensä investoi riittävästi uudelleen tuottajayhteisöjen ylläpitoon. Facebookin tapaan ne eivät jaa voittojaan niiden kanssaluojayhteisöjen kanssa, joista niiden arvonluonti ja realisointi on riippuvainen. Uberin tai AirBnB:n tavoin ne verottavat vaihtoa, mutta eivät suoraan osallistu liikenne- tai majoitusinfrastruktuurien luomiseen. Ongelmana on siis se, että vaikka ne kehittävät hyödyllisiä palveluita, jotka perustuvat vajaakäytössä oleviin resursseihin, ne tekevät sen välistä vetämällä. Vaikka ne helpottavat näitä palveluja, ne myös luovat kilpailuhenkisyyttä, joka tuhoaa yhteisten resurssien vastavuoroisen hyödyntämisen yhteistyö- ja ympäristöedut. Lisäksi välistä vetävät yritykset voivat käyttää vapaamatkustajina koko joukkoa sosiaalisia tai julkisia infrastruktuureja (esim. teitä, kuten Uberin tapauksessa) ja heikentää hyvinvointisäännöksiä entisestään käyttämällä työntekijöiden kuvitteellista autonomiaa verojen ja sosiaalietuuksien kiertämiseksi.

Sitä vastoin tuottavat yrittäjät luovat lisäarvoa näiden yhteisöjen ympärille. Yhteisvauraussuuntautuneiden yrittäjäkoalitioiden siemenmuodot luovat lisäarvoa niiden yhteistuotannossa olevien ja niistä riippuvaisten yhteisten hyödykkeiden päälle. Parhaimmissa tapauksissa yrittäjäyhteisö on sama kuin tuottava yhteisö. Osallistujat rakentavat välineitään luodakseen toimeentulon samalla kun he tuottavat yhteisvaurautta. He investoivat ylijäämänsä uudelleen omaan hyvinvointiinsa ja yhteisesti tuottamaansa yleiseen yhteiskuntajärjestelmään.

Kolmas taho on yhteishyvää tavoitteleva järjestö, joka voidaan nähdä myös yhteisiin infrastruktuureihin liittyvänä organisaationa, eli se hallinnoi yhteisiin infrastruktuureihin perustuvan yhteistyön infrastruktuureja. Monet vertaistuotannon ekosysteemit eivät nimittäin koostu pelkästään tuottajayhteisöistä ja yrittäjien yhteenliittymistä, vaan niillä on myös itsenäisiä hallintoinstituutioita, jotka tukevat (stigmergisen) yhteistyön infrastruktuuria. Ne mahdollistavat sen, että yhteistyö voi tapahtua itsenäisesti, eivätkä ne komenna ja valvo itse vertaistuotantoprosessia. Kaikkien commons-hankkeiden taustalla on aina jonkinlainen infrastruktuuriorganisaatio, sillä yhteisöllistä toimintaa ei voi olla ilman infrastruktuuria. Esimerkiksi Wikimedia Foundation Wikipedian yhteishyvää tavoittelevana järjestönä ei pakota Wikipedian tuottajia tuottamaan. Sama pätee myös vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistosäätiöihin, jotka usein hallinnoivat hankkeiden infrastruktuuria ja verkostoja.

Sen sijaan perinteiset valtiosta riippumattomat ja voittoa tavoittelemattomat järjestöt toimivat ”koetun” niukkuuden maailmassa. Ne tunnistavat ongelmia, etsivät resursseja ja kohdentavat nämä resurssit ohjeellisesti tunnistamiensa ongelmien ratkaisemiseen. Tämä lähestymistapa on kiistatta peilikuva voittoa tavoittelevalle toimintamallille.

Hyötyjärjestöt toimivat ”potentiaalisen” runsauden hyväksi. Ne tunnistavat ongelmat ja kysymykset, mutta uskovat, että on tarpeeksi osallistujia, jotka haluavat auttaa näiden kysymysten ratkaisemisessa, useimmiten holoptismiin perustuvan stigmergisen yhteistyön kautta. Näin ollen ne ylläpitävät yhteistyöinfrastruktuuria, jonka avulla myötävaikuttavat yhteisöt ja yrittäjäkoalitiot voivat osallistua vertaistuotantoprosesseihin, jotka ovat elintärkeitä näiden ongelmien ratkaisemiseksi, ilman että ne suoraan komentavat niitä. Sen lisäksi, että ne suojelevat näitä yhteisiä hyödykkeitä lisenssien avulla, ne voivat myös auttaa hallitsemaan osallistujien ja sidosryhmien välisiä konflikteja, kerätä varoja ja avustaa yleisessä valmiuksien kehittämisessä, jota yhteisvauraus edellyttää tietyillä toiminta-aloilla (esimerkiksi koulutuksen tai sertifioinnin avulla).

Seuraavaksi käsittelemme tällaisten uusien toisiinsa kytkeytyneiden yhteisiin hyödykkeisiin perustuvien ekosysteemien uusia näkökohtia.

5. Vertaistuotannon transsendenttiset näkökohdat

Merkittävistä eroista huolimatta vertaistuotanto ja kapitalismi ovat vahvasti sidoksissa toisiinsa. Vertaistuotanto on riippuvainen kapitalistisista markkinoista ja kapitalistiset markkinat ovat riippuvaisia vertaistuotannosta. Useimmat vertaistuottajat eivät voi elää vertaistuotannolla, vaikka he saavat siitä merkitystä ja arvoa ja vaikka se saattaa kilpailla markkinapohjaisten voittoa tavoittelevien vaihtoehtojen kanssa tehokkuuden ja tuottavuuden suhteen. Vertaistuotanto kattaa siis vain osan tuotannosta, kun taas markkinat tarjoavat paljon enemmän osia; vertaistuottajat ovat pääasiassa riippuvaisia kapitalististen markkinoiden tarjoamista tuloista. Vertaistuotanto on syntynyt kapitalististen markkinoiden välimaastoon.

On kuitenkin syntymässä uusi kapitalismin muoto, joka perustuu vertaistuotantoon: netarkkinen kapitalismi. ”Netarkkisuudella” tarkoitamme verkon sisäisiä hierarkioita, jotka omistavat ja valvovat osallistumisalustoja. Tälle kapitalismin versiolle ovat ominaisia digitaaliset alustat, joissa yhdistyvät P2P-elementit, joiden avulla ihmiset voivat olla suoraan vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, mutta alustan omistajat valvovat ja ohjaavat niitä. Muun infrastruktuurin täydellistä keskitettyä hallintaa käytetään arvon louhimiseen näistä vaihdoista.

Tämä uusi pääoman muoto hyödyntää suoraan verkostoitunutta sosiaalista yhteistyötä, joka koostuu usein palkattomista aktiviteeteista, jotka voidaan pyydystää ja rahoittaa omistettujen verkkoalustojen avulla. Se elää positiivisista ulkoisvaikutuksista, jotka syntyvät inhimillisen yhteistyön ja yhteisvaurauden kautta. Jos kapitalismin aiemmat versiot olivat vihamielisiä yhteisvaurautta kohtaan ja yrittivät tuhota sen, tämä uusi versio on oppinut ainakin väliaikaisesti ”kesyttämään” yhteisvaurauden. Tämä tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että siitä on tullut loismainen ja vuokrahakuinen. Netarkkinen kapitalismi on vuokraa tavoittelevaa pääomaa, joka on siirtänyt valvontamekanismejaan hallitsemaan koko verkkoa itseään ja toimii askeleen päässä todellisesta tuotannosta. Esimerkiksi Facebookin kaltaiset sosiaalisen median alustat kaappaavat lähes yksinomaan jäsentensä sosiaalisen vaihdon arvon rahanarvoiseksi tekemällä datasta ja myymällä käyttäjiensä ”huomion” mainostajille. Joukkoistamismallit perustuvat hajautettuun työhön, jolla on taipumus pienentää tuottajien keskimääräisiä tuloja (yleiskatsaus joukkoistamisen työmarkkinoihin ja digitaalisen työn pimeään puoleen yleensä löytyy Scholzin toimittamista kirjoista, 2012, ja Casilli, 2017). Yhteisöt eivät luo commonsia, vaan pikemminkin työntekijöiden ja tuottajien välisen kilpailun asiakkaiden saamiseksi kysyntäpuolelle. Uber, Airbnb, Kickstarter ja TaskRabbit ovat myös esimerkkejä netarkkisesta mallista.

Digitaalitalouden suuryritysten tuki avoimen lähdekoodin kehitykselle on toinen vertailukohta. Yleinen liiketoimintamalli näyttää olevan se, että yritykset ”surffaavat” P2P-infrastruktuurin päällä ja luovat lisäarvoa palveluilla, jotka voidaan paketoida vaihtoarvoa vastaan. Vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen massiivinen käyttö liike-elämässä, jota pääomasijoittajat ja IBM:n kaltaiset suuryritykset tukevat innokkaasti, on luomassa uusia liiketoimintamalleja. Tällaiset liiketoimintamallit menevät ”tuotteiden ulkopuolelle” ja keskittyvät sen sijaan palveluihin, jotka liittyvät nimellisesti vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistomalliin. Toimialat ovat vähitellen muuttumassa siten, että ne ottavat huomioon käyttäjien tuottaman innovaation ja sisällön. Useat tietotyöntekijät ovat valitsemassa muita kuin yrityspolkuja ja ryhtymässä mini-yrittäjiksi, jotka tukeutuvat yhä kehittyneempään osallistavaan infrastruktuuriin, eräänlaiseen digitaalisen yhteismaan käyttöön.

Näin ollen kapitalistiset voimat käyttävät enimmäkseen vertaistuotannon osittaisia toteutuksia. P2P-infrastruktuurin taktinen ja välineellinen käyttö on vain osa tarinaa. Nykyisen kapitalismin riippuvuus P2P:stä on systeeminen. Kun koko kapitalismin perusinfrastruktuurista tulee hajautettu, se luo vertaistuotantokäytäntöjä ja tulee riippuvaiseksi niistä.

Voittoa tavoittelevat voimat, jotka rakentavat ja mahdollistavat nämä uudet osallistumisalustat, edustavat uutta alaluokkaa, ”netarkkista” (Bauwens REF) tai ”vektorista” (Wark REF) luokkaa. Nämä uudet kapitalistit vaurastuvat osallistumisverkostojen mahdollistamisesta ja hyödyntämisestä. Edellä mainittujen esimerkkien lisäksi mainittakoon Amazon, joka on rakentunut käyttäjien arvostelujen varaan, eBay, joka elää maailmanlaajuisesti hajautettujen huutokauppojen alustalla, ja Google, joka rakentuu käyttäjien tuottaman sisällön varaan.

Laajemmin ajateltuna netarkkinen kapitalismi on vertaistuotantoa suosiva pääoman muoto. Se on vertaistuotannon immanenssin taustalla oleva voima. Sitä vastapäätä, vaikkakin siihen tilapäisesti liittyneinä, ovat yhteistekemisen voimat, ne, jotka uskovat yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon transsendenssiin, poliittisen talouden uudistamiseen markkinoiden hallinnan ulkopuolella.

Vertaistuotannolla on transsendenttisiä näkökohtia, jotka ylittävät voiton maksimointiin tähtäävän talouden asettamat rajoitukset. Vaikka korkeamman tuottavuuden voimat saattavat historiallisesti olla väliaikaisesti kiinni vanhassa tuotantojärjestelmässä, ne johtavat lopulta syviin mullistuksiin ja poliittisen talouden uudelleenjärjestelyihin. Esimerkkinä voidaan mainita kapitalististen tuotantotapojen syntyminen feodaalijärjestelmässä.

Vertaistuotannosta voi tulla uusien tuotanto- ja vaihtokokoonpanojen väline, joita pääoma ja valtio eivät enää hallitse. Tämä on vertaistuotannon ”transsendenttinen” aspekti, sillä se luo uuden kokonaisjärjestelmän, joka voi kattaa muut muodot (Bauwens, 2009). Yksi skenaario on, että pääoma ja valtio alistavat yhteismaan niiden ohjaukseen ja hallintaan, mikä johtaa uudenlaiseen ”yhteismaakeskeiseen” kapitalismiin. Toisessa skenaariossa yhteismaa, niiden yhteisöt ja instituutiot tulevat hallitseviksi ja voivat siten mukauttaa valtio- ja markkinamuotoja etujensa mukaisiksi.

Aikana, jolloin kapitalistisen tuotantotavan menestys vaarantaa biosfäärin ja aiheuttaa yhä enemmän psyykkistä (ja fyysistä) vahinkoa väestölle, tällaisen vaihtoehdon syntyminen on erityisen houkuttelevaa, ja se vastaa suurten väestöryhmien uusia kulttuurisia tarpeita. Se on pysyvä vaihtoehto vallitsevalle tilanteelle ja ilmaus uuden yhteiskunnallisen voiman, tietotyöntekijöiden, noususta.

6. Johtopäätösten sijaan: P2P-teoriaa kohti

P2P-teorian tavoitteena on siis antaa teoreettinen tuki vertaistuotannon transformatiivisille käytännöille. Sen avulla pyritään ymmärtämään miten uudenlainen yhteiskunta, joka perustuu yhteisomaisuuden keskeisyyteen ja uudistettuihin markkinoihin ja valtioon, on mahdollinen. Tällaisen teorian on selitettävä vertaistuotannon dynamiikan lisäksi myös sen yhteensopivuus muiden subjektien välisten dynamiikkojen kanssa. Esimerkiksi miten vertaistuotanto muovaa vastavuoroisuusmuotoja, markkinamuotoja ja hierarkiamuotoja, mihin ontologisiin, epistemologisiin ja aksiologisiin transformaatioihin tämä kehitys perustuu ja millainen mahdollinen vertaistuotannon eetos voi olla. Keskeinen osa tällaista P2P-teoriaa olisi taktiikoiden ja strategian kehittäminen tällaista transformatiivista käytäntöä varten.

Transformatiivisen käytännön on tunnustettava systeeminen sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus ja ympäristön pilaantuminen ja puututtava niihin. Vertaistuotanto ei kuitenkaan ratkaise monia näistä ongelmista, varsinkaan rotuun ja sukupuoleen liittyviä ongelmia. Se ei myöskään puutu suoraan digitaalitekniikan piilotettuihin ympäristö- ja sosiaalisiin kustannuksiin, sillä digitaalitekniikka on koko elinkaarensa ajan energiaintensiivistä. Lisäksi matalapalkkaiset työntekijät (usein myös lapset) työskentelevät epäinhimillisissä olosuhteissa, jotta yhä useammat ihmiset kehittyneissä talouksissa saisivat käyttöönsä halpaa digitaaliteknologiaa. P2P-teoriassa ja -käytännöissä keskustellaan kuitenkin uusista paradigmaattisista tavoista luoda arvoa, jotka voivat olla radikaalisti osallistavampia ja kestävämpiä.

References

Bauwens, M. (2005). The political economy of peer production. Ctheory Journal. http://www.ctheory.net/articles.aspx?id=499

Bauwens M. (2003). The next Buddha will be a collective: Spiritual expression in the peer-to-peer era. ReVision: A Journal of Consciousness and Transformation, 29 (4), 34-45.

Bauwens, M. (2009). Class and capital in peer production. Capital & Class, 33(1), 121-41.

Bauwens, M., Kostakis, V., Troncoso, S., & Utratel, A. (2017). Commons transition and

peer-to-peer: A primer. Amsterdam: Transnational Institute.

Bauwens, M., Kostakis, V., & Pazaitis, A. (2019). Peer to peer: The commons manifesto. London: Westminster University Press.

Bauwens, M. & Onzia, Y. (2017). Commons Transitie Plan voor de Stad Gent. In Opdracht van de Stad Gent. Retrieved from https://tinyurl.com/ybyj5qd4.

Benkler, Y. (2002). Coase’s penguin, or Linux and the nature of the firm. Yale Law Journal, 112(3), 369-446.

Benkler, Y. (2006). The wealth of networks: How social production transforms markets and freedom. New Haven, CT: Yale University Press.

Casilli, A. (2017). Digital labor studies go global: Toward a digital decolonial turn. International Journal of Communication, 11, 3934-3954.

Corradetti, C. (2017). Constructivism in cosmopolitan law: Kant’s right to visit. Global Constitutionalism, 6(3), 412-441.

Crumley, C. L. (1979). Three locational models: An epistemological assessment for anthropology and archaeology. In M. B. Schiffer (Ed.), Advances in archaeological method and theory (pp. 141-173). New York, NY: Academic Press.

Crumley, C. L. (2015). Heterachy. In R. Scott & S. Kosslyn (Eds.), Emerging trends in the social and behavioral sciences (pp. 1-15). New York, NY: John Wiley & Sons Inc.

Galloway, A. (2004). Protocol: How control exists after decentralization. Cambridge, MA: MIT Press.

Giotitsas, C. (2019). Open source agriculture: Grassroots technology in the digital era. Basingstoke, UK: Palgrave Macmillan.

Elliott, M. (2006). Stigmergic collaboration: The evolution of group work. M/C Journal: A Journal of Media and Culture, 9(2). http://journal.media-culture.org.au/0605/03-elliott.php

Foucault, M. (1977). Discipline and punish: The birth of the prison. New York: Pantheon Books.

Freeman, J. (1970). The tyranny of structurelessness. Berkeley Journal of Sociology, 17, 151-165.

Kelly, M. (2012). Owning our future: The emerging ownership revolution – journeys to a generative economy. Oakland, CA: Berrett-Koehler Publishers.

Kostakis, V. (2010). Identifying and understanding the problems of Wikipedia’s peer governance. First Monday, 15(3). Retrieved from http://firstmonday.org/htbin/cgiwrap/bin/ojs/index.php/fm/article/view/2613/2479

Kostakis, V., Latoufis, K., Liarokapis, M., & Bauwens, M. (2018). The convergence of digital commons with local manufacturing from a degrowth perspective: Two illustrative cases. Journal of Cleaner Production , 197(2), 1684-1693.

Kostakis, V. & Bauwens, M. (2019). How to create a thriving global commons economy? The Next System Project. Retrieved from https://thenextsystem.org/learn/stories/how-create-thriving-global-commons-economy

Marsh, L. & Onof, C. (2007). Stigmergic epistemology, stigmergic cognition. Cognitive Systems Research, 9(1-2), 136-149.

Marx, K. & Engels, F. (1848). Manifesto of the communist party. New York: International.

O’ Neil, M. (2010). Shirky and Sanger, or the costs of crowdsourcing. Journal of Science Communication, 9(1). https://jcom.sissa.it/archive/09/01/Jcom0901%282010%29C01/Jcom0901%282010%29C04

Ostrom, E. (1990). Governing the commons: The evolution of institutions for collective action. Cambridge: Cambridge University Press.

Ramos, J. (2016). Cosmo-localism and the futures of material production. Retrieved from http://actionforesight.net/cosmo-localism-and-the-futures-of-material-production/

Reagle, J. (2010). Good faith collaboration: The culture of Wikipedia. Cambridge, MA: MIT Press.

Reagle, J. (2013). “Free as in sexist?” Free culture and the gender gap. First Monday, 18(1). https://firstmonday.org/article/view/4291/3381

Scholz, T. (2012). Digital labor: The Internet as playground and factory. New York, NY: Routledge.

Scholz, T. & Schneider, N. (2016). Ours to hack and to own: The rise of platform cooperativism, a new vision for the future of work and a fairer Internet. New York: OR books.

Starosielski, N. (2015). The undersea network. London: Duke University Press.

Taylor, R. (2010). Kant’s political religion: The transparency of perpetual peace and the highest good. Review of Politics, 72(1), 1-24. van Steen, M. & Tanenbaum, A. (2016). A brief introduction to distributed systems. Computing, 98(10), 967-1009.

Wales, J. (2014). Transcript: Jimmy Wales. Aljazeera. Retrieved from https://www.aljazeera.com/programmes/headtohead/2014/04/transcript-jimmy-wales-201446143728879415.html

https://primer.commonstransition.org/1-short-articles/1-2-what-are-p2p-and-the-commons-and-how-do-they-relate#1503573876192-372b50ea-87b1

Tämä on DGML:n arvio, ‘fyysisestä’, ‘kosmo-lokaalista’ vertaistuotannosta; jonka Source Network on tuottanut, (verkosto joka tuo yhteen akateemikot, lainsäädännön ammattilaiset ja siviiliyhteiskunnan organisaattorit ympäri Eurooppaa), kirjoittanut Chris Giotitsas ja Jose Ramos P2P Foundationista/P2P Lab.

Lataa raportti täältä: A New Model of Production for a New Economy.

Tiivistelmä

Chris Giotitsas ja Jose Ramos: “DG-ML:n perusperiaatteet perustuvat open sourcen / avoimen designin tuotantologiikan yhteenliittymään globaalilla skaalalla, mihin liittyy tuotanto paikallisverkoston avulla alueellisella skaalalla. Perinteisesti korporaatioyritykset ovat yksinään omistaneet aineettoman pääoman joka heillä on käytössä tavaroiden tuotannossa. He saavat materiaalit tavaroihin kansallisten tai globaalien toimitusketjujen kautta. He tuottavat nuo tavarat käyttäen skaalaetuja valmistuskeskuksissa, joista valmiit tavarat toimitetaan kansallisesti tai globaalisti. DG-ML on tämän tuotantologiikan inversio.

Ensinnäkin, aineeton pääoma on avointa, joko open source tai creative commons tai copyfair, joten sitä voi kuka tahansa käyttää. Toiseksi, valmistus ja tuotanto voidaan tehdä aineettomasta pääomasta riippumatta, missä tahansa yhteisössä tai yrityksessä ympäri maailmaa vain halutaankin. Yhä vahvempien valmistusteknologioiden demokratisointi, kuten 3D-printterien, laserleikkurien, CNC-reitittimien ja automatisoitujen järjestelmien/robottien,  auttaa tätä. Tämän ei tarvitse mennä skaalaekonomian logiikan mkaan, vaan se keskittyy tuottamaan arvoa kriittiselle referenssiryhmälle (CRG), yhteisölle joka vaatii sellaisia tavaroita. Kolmanneksi, jakelu on lokalisoitu CRG:lle, tai CRG:n affiliaateille.

DG-MLei ole ainoastaan voittokulkua uusille teknologioille, joita voidaan yksinkertaisesti teipata neoliberaaliin globalisaatiokoneeseen. DG-ML itse asiassa esittää uuden talousjärjestelmän toteutusta ja toiminnallistusta, joka ammentaa nousevasta maailmankuvasta. DG-ML:ssa mukanaolleiden ihmisten välisistä suhteista ja heidän kokemuksistaan ammentaen me uskomme, että se esittää olennaista kulttuurillista siirtymää materiaalisessa tuottaja/kuluttajaorientaatiossa. Se hylkää tavan jolla teollistuminen on kontekstualisoinut panokset ja tuotokset ja niihin liittyvät ulkoisvaikutukset. Se näin liittyy visioon kiertotalouden rakentamisesta.

Idea on, että tuotantomateiraalit, joita käytetään DG-ML -prosessissa, ovat niin pitkälle paikallisesti hankittuja kuin mahdollista, ja jätevirtoja ulospäin käytetään joidenkin muoden syötteinä, mikä eliminoi tarpeettomien tuotantoketjujen kustannukset ja vaikutukset. Se on kytkeytynyt myös kutsuhuutoihin kasvun jälkeisista talousmalleista, hyvinvointimittareihin perustuvista kestävistä elinkeinoista korporaatioiden ja talouden kasvun sijaan. [10]

Se on nivoutunut open source -liikkeeseen, visioon digitaalisesta yhteisvauraudesta jossa ihmisluovuuden perintö on jaettavissa. Se ammentaa planetaarisesta kuvitelmasta jossa paikallishallitukset työskentelevät vastaten kohtaamiimme planeetan haasteisiin. [11] Se on itse asiassa osa liikettä, jolla luodaan vaihtoehtoinen globalisaatio, [12] ja emergentin maailmankuvan ilmaisu: globaali ekologinen integriteetti versus ylikulutus, vertaistyöntekijän solidaarius versus kansallinen kilpailukyky, moniarvoisuus versus BKT-monokulttuuri.”

Lainauksia

Loppulauselmasta: “Nämä kaksi tapausta tarjoavat ikkunan syntyvään talousmalliin, jota me vasta alamme ymmärtää. Nämä tapaukset demonstroivat yhteisen arvon ja yhteisten resurssien vertaistuotantoa. Kuitenkin, toisin kuin avoimen softan liike, vertaistuotanto näissä tapauksissa on erittäin paikallista, jäsenet yhteistyössä prototyyppaavat, suunnittelevat ja kokeilevat koneita. Nämä tapaukset voidaan tulkita olevan auttavasti aiheeseen liittyviä, ne ovat potentiaalisia indikaattoreita tulevaisuuden tapahtumista. Vertaistuotannon logiikka on osunut tärkeään rajaan, nyt sitä esiintyy fyysisenä/materiaalisena tuotantona. Kuitenkin tapaukset demonstroivat myös kasvukipuja. Farm Hackille jää edelleen kysymys rahoituksen toteuttamiskelpoisuudesta ja tuotantoyhteisöjen ylläpidon haasteista. Onko heikko ei-voittoa-tavoitteleva organisaatio riittävä fasilitoimaan vertaistuottajien verkoston tervettä kasvua? L’Atelier Paysansilla on vähemmän ongelmia toiminnan rahoittamisessa, mutta enemmän ongelmia siinä miten yrittäjäkoalitiota aktivoidaan. Tulevaisuudessa saatamme oppia näistä tapauksista niin, että saatamme nähdä heikkoja tulevaisuuden linjauksia poliittiselle taloudelle. Verkostomuodon ja DG-ML -käytäntöjen yhteistekemisen logiikan syntyminen on osoitettu näissä caseissa, ja ne antavat meille joitain siemeniä joita kylvää vaihtoehtoisen poliittisen talouden tulevaisuuden kasvattamiseksi.

DG-ML haastaa kilpailutoiminnan nollasummapelilogiikan, joka löytyy kansallisten (ja globaalisti kytkeytyneiden) kapitalististen järjestelmiemme ytimestä. Nykyjärjestelmässä me olemme tottuneet kansallisiin hallituksiin, jotka tukevat kansallisia teollisuudenaloja globaalissa kilpailussa, voittavat markkina-alaa ja ottavat johtoaseman teknologiassa ja innovaatioissa. DG-ML -malli on osa globaalin yhteistoiminnallisen järjestelmän syntymää, jossa design-innovaatioita yhdestä yhteisöstä jossain päin maailmaa voidaan käyttää ja soveltaa yhteisöön aivan toisella puolella maailmaa. Kilpailuetuun ja markkinaosuuksien kaappaukseen perustuvien järjestelmien sijaan teknologinen adaptaatio on yhteisöpohjaista ja sen on tarkoitus tukea kriittisten referenssiryhmien elinkeinoja. Vaikka DG-ML:lle on olemassa suurempi teoreettinen kehys, joka kykenee tuottamaan alueellisille markkinoille (noin 4-20 miljoonan ihmisen kaupungeille esimerkiksi), esimerkit tässä raportissa osoittavat sitoutumista designin ja teknologian mukautumiseen kriittisille paikallisille viiteryhmille, sen sijaan että puhuttaisiin kilpailullisista markkinointistrategioista.

Tämä voi auttaa meitä miettimään myös valtion roolia teollisuudessa ja materian tuotannossa. Jos DG-ML auttaa alueita irtautumaan kilpailun nollasummapelilogiikasta, valtiot voivat kehittää politiikkaa jossa tuki on taattu DG-ML:n vertaistuotantojärjestelmän molemmille mittasuhteille — globaalille ja paikalliselle. Globaalissa mittakaavassa kansallinen politiikka voi ohjata tiedon tuotantoa avoimeksi tavalla, joka mahdollistaa materiaalintuotantoteollisuuden yhteiskunnan laajuisesti ja todellakin maailmanlaajuisesti. Paikallisella skaalalla valtion politiikka voi tukea yhteisöjä ja paikallishallintoa bootsrappaamaan yrityksiä ja tuotantoyhteisöjä, jotka voisivat ottaa käyttöön DG-ML -prosessien potentiaalin ja arvon, osallistavan tutkimustoiminnan prosessien avulla. Tähän on viitattu partnerivaltiomallina. [24]

Viimeisenä, koska DG-ML kasvaa dominantissa kapitalistisessa taloudessa, on tärkeää että globaalin design-yhteisvaurauden arvo ei tule kapitalistisen teollisuuden riistämäksi keinona madaltaa sen toimintakuluja, ilman että tarvitsee myötäillä lähtemällä mukaan yhteisvaurauden yhteistuotantoon. Täten on tärkeää aloittaa miettimään miten luoda hyveellisiä syklejä arvon vaihdannassa eri toimijoiden välillä globaalissa DG-ML -metasysteemissä. Joitain tämänsuuntaisia ideoita on kehitetty copyfair-lisenssien parissa (commons-pohjainen vastavuoroinen lisenssi), [25] joka on hyödyllinen kun tehdään generatiivisesta yhteisvaurausaloitteiden arvon kierrättämisestä kansainvälistä — Dzopen osuustoiminnan muoto [26] — ja jonka kautta kapitalistinen/korporaatiosektori joutuisi olemaan vastavuoroinen jos se haluaa hyödyntää sitä alunperinkään. Tämä vaatisi selvästikin uusia globaaleja instituutioita jotka kykenisivät tarjoamaan laillista ja hallinnollista voimaa avoimen osuustoiminnallisen tiedon ja arvon vaihdannan regiimin tukea, lakien säätämistä tai suojaamista. DG-ML:n potentiaali on vapauttaa tiedon ihmisperintö ja -design, niin että yhteisöt ja ihmiset kaikkialla pääsevät käsiksi kaikkiin mahdollisiin teknologioihin ja kyvykkyyksiin joilla vastata elämän taloudellisiin ja ekonomisiin haasteisiin. Jos me haluamme kiihdyttää ihmisten kykyä säätää kestävän kehityksen strategioita ympäri maailman, oikeus globaaleihin designeihin ja käytännön tukeen paikallisten elinkeinojen kehittämiseksi ovat perustavia pilareita. Case-tapaukset tässä tarjoavat käytäntöön perustuvaa toivoa. Näiden rohkeiden pioneerien vaivannäön perustalle rakentaminen tulee olemaan seuraava haaste.”

Visualisaatio

Vertailu perinteisen ja DGML-pohjaisen vertaistuotannon välillä

• Kuvat: L’Atelier Paysan.
• Lataa koko raportti täältä: A New Model of Production for a New Economy.

Lähde:

A New Model of Production for a New Economy

Yhteisvauraus, ideana ja käytänteenä, on noussut uutena sosiaalisena, poliittisena ja taloudellisena dynamiikkana. Markkinoiden ja valtion rinnalla yhteisvauraus on kolmas yhteiskunnallisen järjestäytymisen väline. Yhteisvauraus ja vertaistuotanto (Peer to Peer, P2P) yhdessä muodostavat järjestelmän, joka perustuu siviiliyhteiskunnan ja sen ympärillä olevan ympäristön käytäntöihin ja tarpeisiin, kehittyen pois vanhentuneista, keskusjohtoisista järjestelmistä ja markkinatalouksien kilpailun saneluista. Mutta mitä ovat yhteisvauraus ja P2P ja miten ne suhtautuvat toisiinsa? Tämä johdanto tutkii näitä käsitteitä.

Yhteisvauraus on käsite ja käytäntö joka on saanut tasaisesti lisää huomiota ja kannattajia. Se on hyvästi juurtunut ihmiskunnan historiaan, ja on vaikeaa sopia yksittäisestä määritelmästä joka kattaisi sen laajan potentiaalin sosiaaliselle, taloudelliselle, kulttuuriselle ja poliittiselle muutokselle. Yhteisvauraus demonstroi nyt valtansa ”keskeisenä aineksena” muutokselle useissa paikoissa ja konteksteissa ympäri maailman.

P2P Foundation sen erityisellä fokuksella yhteisvaurauden ja P2P-käytäntöjen välisiin suhteisiin tukee tätä siirtymää yhteivaurauteen auttamalla jakamaan tietoa ja kehittämään työkaluja avointen, osallistavien panosten fasilitoimiseksi ja yhteisen arvon luomiseksi koko yhteiskunnassa. Tämä lyhyt johdatus selittää yhteisvaurauden ja P2P:n, miten ne suhtautuvat toisiinsa, niiden liikkeet ja trendit, sekä miten siirtymä yhteisvaurauteen luontevasti virkistää työtä, politiikkaa, tuotantoa ja huolentpitoa, sekä yksilöistä että ympäristöstä.

Bisnesmallin suunnittelu kaupalliselle palvelulle on melko yksinkertaista. Täytyy olla liiketoimintasuunnitelma joka tuottaa voittoa. On olemassa työkaluja kuten business model canvas jotka auttavat suunnittelemaan tuote-markkina -sopivuuden, lisäksi on tuhansia olemassaolevia yrityksiä jotka voivat toimia inspiraationa tarjoaman hinnoittelulle. Kun suunnitellaan yhteisvaurauteen suuntautuvaa projektia, hommat muuttuvat sameiksi. Mikä on projektin käyttöarvo ja miksi kukaan osallistuisi tuotantoon? Vertaisosallistuminen on kriittinen elementti yhteisvaurausprojektissa, sillä monia projekteja pyöritetään voittoa tavoittelemattomista organisaatioista ja täten lahjoitukset, hyväntekeväisyys ja vapaaehtoistyö ovat olennaisia tuotannolle. Nämä altruistiset panokset ovat hyviä, mutta ne eivät luo itseään ylläpitävää ekosysteemiä, johon yksilöt voisivat ottaa osaa. Kuten Michel Bauwens on jo aiemmin huomauttanut kymmenen vuotta sitten, monet yhteisvaurausprojektit ovat kestäviä projekteina, mutta eivät niihin osallistuvien yksilöiden tasolla. Organisaatioiden perustaminen hyväntekeväisyydelle luo ympäristön jolla ei ole autonomiaa. Vaikka yhteisvaurausprojektit eivät olekaan samanlaisia kuin kaupalliset liiketoimet, ne ovat silti taloudellisia tiloja omilla arvoillaan, missioillaan, tavoitteillaan, panoksillaan, tuotoksillaan, interaktiomalleillaan ja niin edespäin. Nämä organisaation toimintaperiaatteet ovat läsnä yhteisvaurausorganisaatioissa samalla tavoin kuin kaupallisissa vastineissaankin, vaikka ne eivät ole välttämättä yhtä hyvin kartoitettuja.

Yhteiset taloudelliset näkökohdat

Eräs syy taloudellisten struktuurien artikulaation puutteeseen yhteisvaurausprojekteissa voi olla yksinkertaisesti kassavirtojen pienuus, niin että käsitteet kuten ”kustannustehokkuus”, sidosryhmä tai muut talouden logiikan elementit eivät ole uurtuneet. Lisäksi yksityisomistuksen poissaolo voi olla konseptuaalinen seinä olemassaolevan talousajattelun ja yhteisvaurauden välillä. Yhteisvaurausprojektit ovat myös todennäköisesti innovaatioon tai yksilöiden innostukseen tukeutuvia, ja voi olla vaikeaa pakottaa niitä mihinkään tiettyyn talousmalliin heti alusta lähtien. Kuitenkin jotkut kaupallisella puolella käytössä olevat liiketoimintamallit voidaan toki miettiä uudelleen talouden interaktio”protokollina” yhteisvaurausprojekteille. Firmat ovat esimerkiksi abstrahoineet arvon tuotannon ”työpaikoiksi” joihin ihmiset voivat mennä ja tuottaa arvonlisää yritykselle joka myös näkyy arvona (palkka) työntekijälle. Kuitenkin tämä malli tarjoaa prekaarit olosuhteet ihmisille jotka suostuvat tämän palkkatyönäkin tunnetun tarjouksen hyväksymään. Kaupallisilla yrityksillä on tapoja tarjota yhteisiä osuuksia (osakkeet) ihmisille tai yrityksille jotka uskovat heidän missioonsa tai rahoitukselliseen tuottavuuteen niin että näiden osuuksien omistajat jakavat sekä liiketoiminnan riskit että voitot. Yrityksillä on myös rahoitustyökaluja kuten lainat, velvoitteita tarjota tai ostaa raaka-aineita toisiltaan tietyllä hinnalla tiettynä päivänä (futuurit) ja niin edelleen. Näitä ja muita rahoituksen sekä talouden instrumentteja käytetään  ekologisina/systeemisinä suhteina joiden kautta organisaatiot voivat tehdä yhteistyötä toisten organisaatioiden ja verkostojen kanssa. Uusien hajautettujen teknologioiden avulla nämä instrumentit ja suhteet muuttuvat design-kysymyksiksi cyber-organisaatioille ja niitä voidaan vivuttaa yhteisvaurauden tuotannossa.

Tuotannon tarjoaminen

Joitain lähtökohtia yhteisvauraussuuntaiselle tuotannolle voisivat olla:

1. Visio/ideaali yhteisvauraudesta jota tuotetaan
2. Idea P2P-interaktiosta joka tuottaa kyseisen yhteisvaurauden

Taloudellisen tilan suunnittelu tuotannon ympärille voi alkaa organisaation rakentamisesta tuotannon ympärille tarjoamalla tuotannon arvoa. Tämä periaatteessa tarkoittaa, ett sen sijaan että tavoiteltaisiin ”lopputulosta” (tuotettua yhteisvaurautta) tarjottuna arvona, projekti tarjoaa yhteiset osuudet organisaatiosta joka luo tuota arvoa — paljon samaan tyyliin kuin tarjottaisiin ihmiselle mahdollisuutta tulla mukaan kalastusretkelle sen sijaan että tarjottaisiin valmiiksi pyydettyä kalaa. Tarjous liittyä mukaan tuotantoon sen sijaan että käytettäisiin tai kulutettaisiin tuotetta. Tämän tyyppinen logiikka on, tottakai, soveltumaton kaikkiin tuotoksiin, mutta varmasti monet tuotokset ovat lopulta sekä tuotteen käyttäjien että tuottajien arvostamia. ”Tuottaja” ja ”käyttäjä” voivat olla eri rooleja samallakin yksilöllä.

Esimerkiksi, Wikipedialla ei olisi arvoa jos ihmiset eivät lukisi sitä ja luottaisi siihen, tai jos siinä ei olisi siältöä ollenkaan, ainoastaan tyhjä interaktion viitekehys kirjoitusten tuottamiselle. Jos tuotteen arvon tunnustaminen on linkittynyt tuotteen jakeluun, silloin molemmat teot, tuottaminen ja käyttö, ovat arvokkaita. Tämä syntyvän arvon linkittäminen organisaation rakentamiseen arvon ympärille saattaa olla kiinnostavaa yrityksille jotka ovat a) yhteisomistuksessa ja b) epäkaupallisia. Näitä malleja suunnittelavat horisontaaliset organisaatiot jotka toimivat alustoina tuotannolle. Nämä organisaatiot voivat myös olla hajautettujen bisnesmallien avulla kuvattuja, missä vertaistuotannon arvo jaetaan osuuksina organisaatiossa. Projektien näkeminen organisaatioina joilla on omat talousmallinsa (taloudelliset tilat) avaa uudenlaisia mahdollisuuksia rahoitukselle, tuotannolle ja käytölle — kaikki perustuvat ylläpidettyihin suhteisiin lahjoitusten sijaan, oli kyseessä sitten voluntaariset tai transaktionaaliset lahjoitukset (osto & myynti).

Oman pääoman kaltainen valuutta

Tuotettu arvo tunnustetaan interaktioprosessin kautta. Organisaatio fasilitoi vertaisinteraktiota jakamalla projektin sidosryhmille poletteja jotka esittävät heidän luomaansa arvoa. Nämä poletit esittävät sekä a) valuuttaa (organisaation sisällä sekä laajemmassa verkostossa) ja b) projektin omaa pääomaa. Poletit eivät ole maksuja palveluista tai yrityksen osakkeista, vaan suvereeneja mielikuvia organisaation sisällä sekä muiden kanssa yhdessä tuotetusta arvosta. Arvo voi olla mitä tahansa käyttö/pääsyoikeuksista ja ääni/kuraattorioikeuksista likviditeettiin. Lisäksi likviditeettiä voidaan luoda toisten organisaatioiden tarjoaman arvon kautta tai projektin luoman FIAT-arvon avulla. Kuten Fred Ehrsam huomautti, arvon tunnustaminen poletteina on yksi tapa jolla taloudellisia tiloja voidaan luoda. Tämä sallii sosiaalisen arvon kuten vapaan informaation tai koulutuksen saada organisaation muoto jonka ympärille yksilöt ja instituutiot voivat liittyä (antaa arvoa). Esimerkiksi, jos Wikipedia organisoituisi tällä tavoin, se voisi käyttää wikin interaktioprosessia jossa avointa tietoa tuotetaan, vastaanotetaan ja ylläpidetään, ja tunnustaa niissä kaikissa oleva arvo ja tuottaa insentiivejä yhteistyölle jaettujen osuuksien muodossa. Nämä osuudet voisivat olla sen arvoisia osakkeita jonka muut organisaatiot tai yksilöt antavat Wikipedialle ja/tai sisällön ylläpito-oikeuksille. Sellainen valuuttajärjestelmä voisi myös laajentua niin että wikivaluutta voisi olla myös käytössä uusien artikkelien ”rahoittamisessa” sijoittamalla se uusien artikkelien tuotantoesityksiin. Tämä antaa itse liikkeeseenlasketuille poleteille kaksi funktiota:

1. Arvon säilyttäminen projektissa itsessään
2. Likviditeetti kolmannen osapuolen arvon tunnustamisen kautta

Arvonluonti

Itse liikkeeseenlaskettujen polettien muuttuminen arvokkaaksi edellyttää, että täytyy olla kolmas osapuoli joka tunnustaa niiden arvon. Kolmas osapuoli voi olla kuka tahansa (henkilö tai organisaatio) joka tarjoaa jotain ei-natiivia (ulkoisesti tuotettua) arvoa organisaatiolle. Tämä voi tapahtua kahdella tapaa:

1. Etukäteen annettu arvo (bootstrapping)
2. Kasvava arvostus (tuotanto)

Bootstrapping-malli on käyttökelpoinen silloin kun merkittävä määrä omaisuuseriä vaaditaan organisaation pystyttämiseen ennenkuin sen kanssa voidaan olla interaktiossa. Etukäteen antamisessa organisaatio yksinkertaisesti myy poletteja kolmansille osapuolille sillä odotuksella että kolmansien osapuolien antama investointi/likviditeetti saa katetta käyttöarvona ja/tai liikkeeseenlasketun poletin arvon kasvuna. Bootstrappingia voidaan käyttää, esimerkiksi, hankkimaan yhteinen auto (jakamistalous), hankkimaan interaktioalusta (#buytwitter) tai rahoittamaan älysopimusalustan tuottamine (Ethereum).

Toisaalta organisaatio voi hypätä takaisin tuotantoon jos alkuvaiheen omaisuuseriä ei tarvita. Tässä tapauksessa arvo syntyy ajan mittaan ja se perustuu kontribuutioiden arvoon. Esimerkiksi, projekti kuten Ethereum olisi voinut olla bootstrapattu Github-projektina joka olisi laskenut liikkeelle Ethereitä koodereille heidän kontribuutioistaan. Myös jos Twitter olisi ollut yhteisvaurausprojekti joka olisi laskenut liikkeelle poletteja alustan koodereille sekä käyttäjille kommenttien twiittailusta, silloin noilla ihmisillä olisi nyt yhteistä arvoa jota Twitter tuottaa.

Arvonanto

Ennakkoon antaminen tai bootstrapping voidaan toteuttaa P2P-verkon tai -instituution avulla. Vastaanottaessa tarjousta nouseva verkko tarjoaa alkuvaiheen likviditeetin poleteille. Kehittämis/alullepanopyrkimykset voidaan palkita laskemalla ennakkoon liikkeelle poletteja joilla on ennakkomyyntiin perustuva alkuarvo. Eräs taho luo alkumarkkinat DPO-poletille, poletti saa myös markkinahinnan, ja näin tarjotaan likviditeettiä ensimmäisille tuottajille.

Tämä on ennen kuin projekti on toiminnassa ja siksi se siirtää suurimman osan spekulaatiosta bootstrapping-verkoston puolelle. Bootstrapping-verkosto voi koostua spekulaattoreista, sovelluskehittäjistä ja muista agenteista jotka näkevät arvoa toimivassa organisaatiossa, mutta todennäköisimmin bootstrappaajat ovat ihmisiä kjotka haluavat mahdollistaa tuotannon perustuen sen arvotarjoomaan ja saada likviditeettiä osalle tai kaikille tulevaisuuden investoinneille. Polettien haltijat, jotka päättävät olla likvidoimatta omaisuuseriään, pysyvät organisaation sidosryhminä niin kauan kuin heillä on poletteja. Tämä tarkoittaa, että he myös jakavat mahdolliset arvonnousut organisaation arvostuksessa.

Likviditeetin bootstrapping

1. Projekti suunnittelee ja toteuttaa DPO:n
2. Projekti tekee ennakkomyynnin projektin kumppanuudesta
3. Partnerit antavat rahaa tai resursseja kolmannen osapuolen haltuun uskottujen asiakirjojen varantoon
4. Rahoituskumppaneista tulee projektin sidosryhmiä
5. Varanto tarjoaa alkuvaiheen likviditeettiä projektipoleteille
6. Poletit lasketaan liikkeelle tuotantoon osallistujille
7. Osallistujista tulee projektin sidosryhmiä
8. Sidosryhmät voivat:
   1. Likvidoida poletit (markkinoilla joka on varannon takaama)
   2. Pitää poletteja hallussa

Kasvava likviditeetti

1. Projekti suunnittelee ja toteuttaa DPO:n
2. Poletit lasketaan liikkeelle projektiin osallistuville
3. Osallistujista tulee projektin sidosryhmiä
4. Sidosryhmät voivat:
   1. Pitää poletteja hallussa

Likviditeetti

Likviditeetin tarjoaminen yhteisvaurausprojektiin eroaa projektista toiseen, mutta joitain todennäköisiä vaihtoehtoja ovat seuraavat. Poletti voi saada likviditeettiä:

1. Organisaatioiden tai yksilöiden lahjoitusten, stipendien tai sitoumusten (altruistisella aikomuksella) kautta, jotka ovat osoitettu kaikkien poletinhaltijoiden yhteiseen likviditeettivarantoon. Tämä malli voi olla merkittävä työkalu julkisten instituutioiden tekemään takautuvaan arvostukseen, jotka arvostavat läpinäkyvää omistusrakennetta ja voidaan taata että kontribuuttorit ovat tunnustettuja ja sidosryhmästatus on pätevä. Lahjoitusten, stipendien tai sitoumusten rooli voi olla merkittävä, sillä projektin tuloksia todennäköisesti saa käyttää vapaasti tai epäkaupallisesti. Useimmat yhteisvaurausprojektit alkavat pienestä ja saavat muotonsa ajan mittaan kun sopeutuminen kasvaa, joka tekee minkä tahansa projektin bootstrappingista vaikeaa, mutta se sallii takautuvan arvon tunnustamisen.
2. Kolmannen osapuolen käyttöön luodun FIAT-rahan kautta tai sekoittamalla projektin tuloksia (kaupallinen tarkoitus). Vaihtoehtoiset kaupalliset lisenssit (esimerkiksi vertaistuotantolisenssi) voivat luoda käyttöliittymän eri talouksien yhteistyölle.
3. Toisen organisaation antaman likviditeetin kautta niiden oman arvotarjoaman muodossa. Esimerkiksi, projekt A:n arvo voi olla projekti B:n tunnustama hyväksymällä projekt A:n poletteja vaihdossa projekti B:n arvotarjoamasta. Tämä mallin ovat käyneet hyvin läpi Primavera De Filippi & Samer Hassan moneylab reader #10:ssa (s.84 “arvon mittaaminen yhteisvaurauteen perustuvassa ekosysteemissä”). Malli on erityisen kiinnostava kolmannen sektorin toimijoille sekä julkisille ja yksityisille instituutioille miettivät yhteisvaurauden tuottamisen rahoittamista. Se mahdollistaa interaktion yhteisvaurauden kanssa tekemällä vastatarjouksen. Esimerkiksi, kaupungit voivat hyväksyä (tarjota likviditeettiä) cDPO:n poletteja hyväksymällä ne joukkoliikenteen lippuina.

Lähde:

https://medium.com/@ecsa_team/programmed-decentralised-commons-production-2b1fac7cf9a8

Yhteisvauraus on jaettu resurssi jota hallinnoi yhdessä sen käyttäjäyhteisö, kyseisen yhteisön luomien sääntöjen ja normien mukaan. Yhteisvaurauteen kuuluu luonnonlahjojen, kuten veden ja maan, lisäksi myös yhteiset varat tai luova työ, kuten kulttuuri ja tieto. Yhteisvauraus on käsite ja käytänne joka on tasaisesti kasvattanut huomiotaan. Yhteisvaurauden juuret ovat syvällä ihmiskunnan historiassa, ja on vaikeaa päästä yksittäiseen määritelmään joka kattaisi laajan kirjon potentiaalia yhteiskunnalliselle, taloudelliselle ja poliittiselle muutokselle.

Yhteisvauraus ei ole resurssi, sen ympärille kokoontuva yhteisö eikä sen hallinnoinnin protokollat, vaan dynaaminen interaktio kaikkien näiden elementtien välillä. Wikipedia toimii esimerkkinä, sillä on resurssi (yleistieto), yhteisö (kirjoittajat ja toimittajat) sekä joukko yhteisön luomia sääntöjä ja protokollia (Wikipedian sisältö- ja editointiohjeet).

Joten miten saavutamme siirtymän yhteisvaurauteen?

1) Yhdistä resursseja varantoon silloin kun mahdollista

Yhteisvaurauteen perustuvan vertaistuotannon yhteisöt ja niiden myötävaikuttamiseen perustuvat tekniset tuotantojärjestelmät voidaan kuvata avoimiksi myötävaikuttaviksi järjestelmiksi, joita välitetään useiden filttereiden läpi korkeatasoisten kontribuutioiden takaamiseksi. Tämä sallii kommonerien vapaasti myötävaikuttaa yhteen tai useampaan heidän haluamaansa yhteisvaurauteen.

Sekä materiaalisten että immateriaalisten resurssien poolaaminen on ykkösprioriteetti. Tämä kapasiteetti poolata tuottavaa tietoa on olennainen ominaisuus ”kilpailullisen” ja ”osuustoiminnallisen” edun saamiseksi. Varantoon yhdistäminen — tai toisin sanoen “yhteisvauraus”  — tulisi olla tuottavan ja yhteiskunnallisen järjestelmän keskiössä.

2) Ota vastavuoroisuus käyttöön

Keskinäisen koordinaation ominaisuudet yhteisvaurauteen perustuvalla vertaistuotannolla ovat osoittautuneet varsin menestyksekkäiksi digitaalisen yhteisvaurauden tuottamisessa, mutta niiden luontainen ei-kilpailijastatus (eli ei-loppuunkulutettavissa, helppo toisintaa ja jaella) ei jaksa kantaa fyysiseen tuotantoon asti, jota karakterisoi loppuun kuluvat varat, mm. ihmistyö. Jotta taattaisiin näille varoille hyvinvointi ja jatkuvuus, materiaalinen tuotanto vaatii vastavuoroisuuden periaatetta, ja tapa jolla se varmistetaan on edistää Avointa Osuustoimintaa. Aivan kuin ekosysteemi, talous ei ole eristetty systeemi. Avoin Osuustoiminta pyrkii vapauttamaan kaikki osallistujat taloudellisessa arvoketjussa, ei ainoastaan ne jotka ovat osuuskunnan jäseniä. Tähän kuuluu affektiivinen ja lastensaantiin ja -hoitoon liittyvä työ, yhteisvaurauden luonti ja muut tällä hetkellä ”näkymättömäksi tehdyt” työn muodot. Tämä voidaan saavuttaa avoimilla myötävaikuttavilla kirjanpitojärjestelmillä, avoimilla toimitusketjuilla ja yhteistyösuunnittelulla, sekä fyysisten resurssien yhdistämisellä varannoiksi, erityisten omaisuuden hallintojärjestelmien kautta (jossa kaikki myötävaikuttajat ovat mukana jäseninä sekä omistajina).

3) Siirry uudelleenjakelusta esijakeluun ja voimaannuttamiseen

Me tarvitsemme jotain hyvinvointivaltion uudelleenjakelulogiikan yli menevää; me tarvitsemme valtion joka loisi sen myötävaikuttaville kansalaisille olosuhteet luovalle autonomialle. Tämä vaatisi resurssien esijakelua tapahtuneen uudellenjakelun sijaan. Yhteisvaurauteen perustuvan vertaistuotannon ekosysteemi, kuten yllä on kuvattu, koostuu tuotantoyhteisöistä, yrittäjäkoalitioista ja ”johtavina” instituutioina toimivista yleishyödyllisistä yhdistyksistä. Laajemmalle yhteiskuntaan laajennettuna tämä struktuuri antaa tuottavalle kansalaisyhteiskunnalle vision joka kontribuoi yhteisvaurauteen. Tätä tukisi pääasiallisesti generatiivinen yhteisvaurauden ympärille lisäarvoa luova markkina ja sitä suojaisi partnerivaltio, jossa julkishallinnon viranomaiset ovat ylläpitävässä roolissa suoran kansalaisarvon luonnissa.

Partnerivaltio kansalaisoikeuksien myöntäjänä fasilitoisi myös kaikkien kansalaisten myötävaikuttamiskykyjä. Se voimaannuttaisi ja mahdollistaisi suoran arvonluonnin kansalaisyhteiskunnassa luomalla ja ylläpitämällä infrastruktuuria yhteisvaurauteen pohjautuville vertaistuotannon ekosysteemeille. Sellainen valtiomuoto tulisi olla se joka asteittain kuroisi umpeen juovan kansalaisyhteiskunnassa ottamalla käyttöön radikaalin demokraattisia ja jopa rotationaalisia käytänteitä.

Kapitalismin pitäessä eriarvoisuutta bisneksen teon hintana ja jättäen sen lieventämisen epätehokkaalle valtiolle, yhteisvaurauslähestymistapa perustuu alunalkaenkin reiluuteen. Tavoite on sisällyttää distributiivisia tekoja generatiivisten yritysten toimintatapaan ja niiden suoran yhteisvauraussuhteen kautta.

Partnerivaltiolähestymistapa ottaisi hyvinvointivaltiomallin mukaan, ha ylittäisi sen eikä vastustaisi sitä. Se säilyttäisi solidaariset hyvinvointivaltion toiminnot, mutta eliminoisi niiden kansalaisille toimittamisesta syntyvän byrokratian. Yhteiskuntalogiikka siirtyisi omistuskeskeisyydestä kansalaiskeskeisyyteen, ja valtion byrokratiaa purettaisiin julkisten palveluiden sekä julkishallinnon ja yhteisvaurauden välisten kumppanuuksien kautta.

4) Alista kapitalismi

Kapitalismin alla markkinat ovat vallitsevina ja kaikki tuntuu olevan hyödykkeellistettyä. Kapitalismi on välistä vetävä, liikevoittoa maksimoiva suhde. Se hyväksikäyttää työntekijöitä ja ahmii vapaiden ja avointen ohjelmistojen sekä avoimen designin työntekijöiden vapaata työvoimaa, samalla kun se kannibalisoi luonnon antimia. Mutta onko tavoite päästä markkinoista eroon kokonaan? Markkinat jatkaisivat olemassaoloa yhteisvaurauteen perustuvassa yhteiskunnassa, mutta ne olisivat pääosin generatiivisia nykyisen välistävedon sijaan. Tällä me tarkoitamme, että markkinat palvelisivat kommonereja. Yhteisvaurauteen perustuvaan vertaistuotantoon osallistuvat kamppailevat nykypäivänä elannosta heidän tuottaessaan yhteisvaurautta. Samalla kun partnerivaltio voisi tukea heitä perustulon ja tukien avulla, kommonerit voisivat luoda myös uusia markkinatoimijoita fasilitoimaan heidän kontribuutioidensa kestävyyttä, ja sallia heidän jatkaa yhteisvaurauteen myötävaikuttamista.

Yksi tapa saavuttaa tämä on CopyFair-lisenssejä käyttämällä. Tässä lähestymistavassa tiedon vapaa jakaminen — immateriaalisen yhteisvaurauden universaali saatavuus — säilytetään, mutta kaupallistaminen tapahtuu vastavuoroisuuden ehdolla kapitalististen markkinoiden ja yhteisvaurauden piirien välillä. Tämä lähestymistapa mahdollistaa yhteisvaurauteen suuntautuneiden ekosysteemien yrittäjäkoalitioiden tuoda immateriaalisia (ja lopulta materiaalisia)  resursseja yhteen varantoihi kaikkien osallistujien hyödyksi.

Yhteisvaurauspohjaiset vastavuoroiset lisenssit (Commons Based Reciprocity Licenses, “CopyFair” licenses) tarjoavat lisensoidun materiaalin vapaan ja rajoittamattoman käytön yhteisvaurauden sisällä samalla kun vastustetaan liikevoittoa maksimoivien toimijoiden vastavuorotonta anastamista, elleivät nuo toimijat sitten kontribuoi yhteisvaurauteen lisenssimaksuin tai muilla tavoin. Ensimmäinen toimiva esimerkki CopyFair-lisenssistä on Peer Production License, joka käytännössä on haarauma Creative Commons Non-Commercial License’sta joka sallii työntekijäomisteisten osuuskuntien ja muiden ei-hyväksikäyttävien tahojen kaupallistaa lisensoitua sisältöä samalla kun kielletään tämän käyttö välistä vetäviltä korporaatioilta.

5) Organisoidu paikallisella ja globaalilla tasolla

Edistysmieliset koalitiot urbaaneilla, alueellisilla ja kansallisilla tasoilla tulisi kehittää käytänteitä ja lakeja jotka kasvattavat kansalaisten autonomian kapasiteettia ja uusia taloudellisia yhteisvaurauteen suuntautuneita voimia. Nämä yhteisvaurausmyönteiset käytänteet tulisi keskittää paikallistalouden lisäksi valtioiden välisten ja translokaalien kapasiteettien luomiseen, linkittäen kansalaistensa ponnistelut globaaliin yhteisvaurauskeskeeiseen yrittäjäverkostoon jota tällä hetkellä ollaan rakentamassa.

Historiallisesti yhteisvauraudella on ollut ongelmallinen suhde tavanomaiseen lainsäädäntöön, joka yleisesti heijastelee itsevaltiaan (monarkki, kansallisvaltio, korporaatio) prioriteetteja eikä kommonerien elämiä kokemuksia tai käytäntöjä. Siltikin kommonerit löytävät muita tapoja turvata kontrolli yhteisestä vauraudesta, elinkeinoista ja yhteistekemisen välineistä muilla tavoilla, kamppaillessaan poliittisten, taloudellisten ja juridisten realiteettien kanssa. Se on myös sitä mikä on kannustimena monille tämän päivän kommonereille keksiä uusia luovia lakien ja käytänteiden tyyppejä — muodollisia, sosiaalisia, teknologisia — jotta suojataan heidän yhteisiä intressejä, varoja ja sosiaalisia suhteitaan.

Kansalais- ja osuustoiminta-aloitteet valtion ja korporaatiomaailman ulkopuolella ovat lukumäärältään nopeasti kasvamassa. Monet näistä ovat paikallisesti keskittyneitä, ja tämä on ehdottomasti tarpeellista.

Nykypäivänä nämä liikkeet toimivat paikallisuuden tuolla puolen, käyttäen globaaleja verkostoja organisoimaan itsensä. Hyvä esimerkki on Transition Town -liike, ja sen tapa käyttää verkostoja voimaannuttamaan paikallisryhmiä. Mutta tämä ei riitä. Jatkoehdotus on luoda translokaaleja ja transnationaalisia rakenteita jotka tähtäävät globaaleihin aikaansaannoksiin ja muutokseen planeetan valtatasapainossa. Ainoa tapa saavuttaa systeeminen muutos planetaarisella tasolla on rakentaa vastavoima, toisin sanoen vaihtoehtoinen hallinto. Transnationaalisen kapitalistiluokan tulee tuta että sen valta rajoittuu, ei ainoastaan kansallisvaltioiden taholta jotka organisoituvat kansainvälisesti, vaan myös transnationaalisten voimien kautta, jotka edustavat globaalisti kommonereja ja heidän elinkeino-organisaatioitaan.

Yhteisvauraus demonstroi nyt kykynsä muutoksen “avaintekijänä” useissa eri lokaatioissa ja konteksteissa maailmassa.

Tämä artikkeli perustuu julkaisuun  A Commons Transition and P2P Primer, jonka tekijöinä ovat P2P Foundation sekä Transnational Institute ja joka tutkii yhteisvaurauteen pohjautuvan vertaistuotannon potentiaalia talousjärjestelmämme, politiikkamme ja luontosuhteemme uudelleentoteuttamisessa. Se on alunperin julkaist TNI:n Medium-blogissa.

Yhteisvauraudesta voi oppia lisää seuraavilta kirjoittajilta: Ferananda Ibarra, Andy Williamson, Mike Essig, Keith Parkins, Tíscar Lara, Ksenia Chabanenko, Alina Siegfried, ja Creative Commons

Tämä käytännemuistio käsittelee uuden työn muotojen, jotka ovat organisoitu hajautettujen digitaalisten verkostojen kautta internetin välityksellä, vaikutusta työvoimalle ja ammattiliitoille.

Kirjoittajat keskittyvät ’yhteisvaurauteen perustuvaan vertaistuotantoon’, mutta käsittelevät myös kiistanalaisempia aiheita kuten ’alustakapitalismia’ (kuten Uber ja AirBnB). Nämä uudet tuotannon ja työn muodot ovat todella vaaraksi ammattiyhdistysliikkeelle ja työntekijöille. Tutkimustulosten mukaan on olemasa näyttöä suorasta yhteydestä prekaarin työn, uudenlaisen työttömyyden ja näiden nousevien tuotannon ja työn muotojen välillä.

Tämän muistion tarkoitus on alleviivata myös mahdollisuuksia joita vertaistuotannon nousu tarjoaa työväenliikkeelle ja työntekijöille uuden aallon osuuskuntajärjestöjen muodossa, jotka voivat luoda ”ei-alisteisen työvoiman”. Voit lukea täyden raportin alla, tai katsella otsikot läpi ja kommentoida Commons Transition Wikissa.

The Emergence of Peer Production Challenges and Opportunities for Labour and Unions by P2P Foundation on Scribd

Lähde:

The Emergence of Peer Production: Challenges and Opportunities for Labour and Unions

Katso myös Vertaistuotanto

Kuvaus

1. Wikipediasta [Commons-based peer production]:

”Yhteisvaurauteen perustuva vertaistuotanto on Harvard Law Schoolin professorin Yochai Benklerin käyttöön ottama termi kuvaamaan uutta taloudellisen tuotannon mallia, jossa suurten ihmisjoukkojen luova energia ohjataan (Internetin avulla) isoihin, merkityksellisiin projekteihin, yleensä ilman perinteistä hierarkista organisaatiota tai rahallista korvausta. Hän vertaa yhteisvaurauteen perustuvaa vertaistuotantoa yrityksen tuotantoon (jossa keskitetyt päätösprosessit päättävät mitä täytyy tehdä ja kuka tekee) ja markkinoihin perustuvaan tuotantoon (eri hintojen leimaaminen eri työpaikkoihin palvelee houkuttimena kenelle tahansa työstä kiinnostuneelle).”

Termiä ensimmäisenä käytettiin Benklerin uraauurtavassa julkaisussa Coase’s Penguin. Hänen vuoden 2006 kirjansa, The Wealth of Networks laajentaa huomattavasti näitä ideoita.

”Ihmiset osallistuvat vertaistuotantoyhteisöihin monista sisäisistä ja omaa etua ajavista syistä… periaatteessa ihmiset jotka osallistuvat vertaistuotantoyhteisöihin rakastavat sitä. He ovat intohimoisia osaamisalastaan ja juhlivat luodessaan jotain uutta ja parempaa. .”

Toinen määritelmä tulee Free Software Magazinen Aaron Krownelta:

– ”viittaa mihin tahansa koordinoituun, (pääosin) internetpohjaiseen pyrkimykseen jossa vapaaehtoiset tekevät projektin komponentit, ja on olemassa jonkinlainen prosessi jolla ne yhdistetään yhtenäisen intellektuaalisen teoksen aikaansaamiseksi. CBPP kattaa monentyyppistä tietotyötä, ohjelmistoista kvantitatiivisen datan kirjastoihin, ihmisluettaviin dokumentteihin (manuaalit, kirjat, tietosanakirjat, arvostelut, blogit, kausijulkaisut ja muuta)”.” (http://en.wikipedia.org/wiki/Commons-based_peer_production)

Lähde: Krowne, Aaron (March 1, 2005). ”The FUD based encyclopedia: Dismantling the Fear, Uncertainty and Doubt aimed at Wikipedia and other free knowledge sources”. Free Software Magazine. [2]

2. Yochai Benkler:
Termi ”yhteisvaurauteen perustuva” on tarkoitettu alleviivaamaan sitä, että mikä on ominaista osuuskunnille joita kuvaan tässä kappaleessa on, että ne eivät ole rakennettu omaisuudelle tyypilliselle asymmetriselle poissulkemiselle. Pikemminkin panokset ja tuotokset prosessista jaetaan, vapaasti tai ehdollisesti, institutionaalisessa muodossa joka jättää ne yhtäläisesti tarjolle kaikkien käytettäväksi kun he valitsevat oman harkintansa mukaan. (Benkler, 2005:62)

3.

”Ero yhteisvaurauteen perustuvan vertaistuotannon ja pelkän vertaistuotannon välillä on yhteisomistus tai yhteisön rooli resurssien ja alustan ohjauksessa.

Tuotantoväline joka on avoin (pääsy osallistumaan mukaan), läpinäkyvä (pääsy informaatioon), hajautettu (resurssiallokaatio) ja horisontaalinen (autonomia), ja siinä on mukana monia toimijoita jotka käyttävät P2P-viestintää (esim. internetiä) koordinointiiin. Nämä toimijat ovat sekä itsenäisiä että toisistaan riippuvaisia. He voivat vapaasti jakaa materiaalisia resursseja ja alustan (infrastruktuuri), niiden tiedon, ja tehdä yhdessä työtä ratkaisujen tarjoamiseksi ongelmiin.” (http://valuenetwork.referata.com/wiki/Commons-based_peer_production)

Syventävä osio

Mathieu O’Neill:

”Kuten päätekstissä on selitetty, näiden tuotantoprosessien syötteiden ja ulostulojen pitäminen samana asiana ei ole täysin oikein, sillä monissa tapauksissa — ellei lähes kaikissa — yhteisvaurauteen perustuvan vertaistuotannon syötteet eivät ole ”yhteisvaurauteen perustuvia”. Kuten Benkler osoittaa, vertaistuotanto esittää vain yhtä vaihtoehtoa.

Termi ”vertaistuotanto” luonnehtii yhteisvautauteen perustuvien tuotantokäytänteiden alijoukkoa. Se viittaa tuotantojärjestelmiin jotka riippuvat yksilöllisistä toimista jotka ovat itse valittuja ja hajautettuja, sen sijaan että ne määrättäisiin hierarkisesti. (Benkler, 2005:74)

Lisäksi Benkler nimeää kaksi ominaisuutta, jotka liittyvät yhteisvaurauteen perustuvaan vertaistuotannon järjestelyyn, jotka ovat mainittu: “Modulaarisuus” ja “Granulaarisuus”.

“Modulaarisuus” on projektin ominaisuus joka kuvaa sitä laajuutta miten se voidaan hajottaa pienemmiksi komponenteiksi, tai moduuleiksi, jotka voidaan itsenäisesti tuottaa ennen kuin ne kasataan kokonaisuudeksi. Jos moduulit ovat itsenäisiä, yksittäiset tekijät voivat valita mitä ja miten ottavat osaa riippumatta toisistaaan. Tämä maksimoi heidän autonomiansa ja joustavuutensa määritellä heidän mukanaolonsa projektissa sekä sen luonne, laajuus että ajoitus.

“Granulaarisuus” viittaa moduulien kokoon, perustuen siihen määrään aikaa ja vaivaa joka yksilön täytyy investoida niiden tuottamiseen. Viisi minuuttia joka kuluu kommentin moderoimiseen Slashdotissa tai moderaattorin metamoderoimiseen on paljon hienojakoisempaa kuin tunnit jotka vaaditaan open source -projektin bugin korjaukseen. (Benkler, 2005: 100-101)

Nämä kaksi ominaisuutta ovat epäilemättä erittäin tärkeitä yhteistuotannon ymmärtämisessä. Kuitenkin meidän tulee painottaa sitä että ne eivät tule esiin puhtaasti organisationaalisista piirteistä, vaan suurelta osin internetin ja digitaalisen informaation potentiaalista.” (http://cspp.oekonux.org/scientific-committee/latest-submissions/regular-issue-p2p-theory/Collaborative%20production.pdf/at_download/file)

Lisätietoja

1. Wealth of Networks – Yochai Benklerin vuoden 2006 kirja yhteisvaurauteen perustuvasta vertaistuotannosta.

Aiheeseen liittyviä määritelmiä:

1. Eric Raymondin Basaarimalli
2. Mode of Production of Intellectual Commons, Vercelli

Katso myös:

1. Fyysisten tuotteiden yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto
2. Koulutus ja yhteisvaurauteen perustuva vertaistuotanto

Yhteisvaurauteen perustuva vertaistuotanto (Commons-based peer production, CBPP) on uusi ja jatkuvasti tärkeämpi yhteiskunnallisen innovaation malli joka perustuu kansalaisten yhteistuotantoon Internetin kautta. Tämä projekti vaalii CBPP-ilmiötä tarjoamalla teknososiaalisen ohjelmistoalustan joka on erityisesti suunniteltu helpottamaan resilienttejä ja kestäviä CBPP-yhteisöjä.

Osana P2Pvalue.eu-projektia me toimeksiannoimme tämän lyhytelokuvan Shoestring Videosille Commons Based Peer Production to the wilder public. Now that P2Pvalue is over, we are glad to share it again with our blog readership.

The P2P Value Project – Promoting the Tech Commons from Shoestring Videos on Vimeo.