kirjoittaja: Dmytri Kleiner

Perustuloa mainostetaan usein ajatuksena, joka ratkaisee eriarvoisuuden ja vähentää ihmisten riippuvuutta kapitalistisesta työstä. Sen sijaan se kuitenkin pahentaa eriarvoisuutta ja vähentää sosiaalisia ohjelmia, jotka hyödyttävät ihmisten enemmistöä.

Kanadan liberaalipuolue hyväksyi Winnipegin vuoden 2016 kaksivuotiskokouksessaan päätöslauselman perustulon puolesta. Päätöslauselma, jonka nimi on ”Köyhyyden vähentäminen: Minimitulo”, sisältää seuraavat perustelut: ”Kanadassa jatkuvasti kasvava kuilu varakkaiden ja köyhien välillä johtaa sosiaalisiin levottomuuksiin, rikollisuuden ja väkivallan lisääntymiseen… Säästöt terveydenhuollossa, oikeuslaitoksessa, koulutuksessa ja sosiaalihuollossa sekä omatoimisten, veroa maksavien kansalaisten tuottaminen maksavat investoinnit takaisin enemmän kuin hyvin.”

Monet vasemmistolaiset ovat innostuneita yleisen perustulon kaltaisista ehdotuksista siksi, että niissä tunnustetaan taloudellinen eriarvoisuus ja sen sosiaaliset seuraukset. Kun kuitenkin tarkastellaan tarkemmin, miten perustulon odotetaan toimivan, käy ilmi, että sen tarkoituksena on tarjota poliittinen suoja sosiaaliohjelmien lakkauttamiselle ja sosiaalipalvelujen yksityistämiselle. Kanadan liberaalipuolueen päätöslauselma ei ole poikkeus. Maininta ”Säästöt terveydenhuollossa, oikeuslaitoksessa, koulutuksessa ja sosiaalihuollossa sekä omatoimisten, veronmaksajien kansalaisten tuottaminen” tarkoittaa selvästi sosiaalisia leikkauksia ja yksityistämistä.

Uusliberalistiset taloustieteilijät ovat kannattaneet perustuloa jo pitkään. Yksi sen varhaisista puolestapuhujista oli uusliberalismin suojeluspyhimys Milton Friedman. Kirjassaan Capitalism and Freedom Friedman kannattaa ”negatiivista tuloveroa” keinona tarjota perustulo. Väitettyään, että yksityinen hyväntekeväisyys on paras tapa lievittää köyhyyttä, ja ylistettyään ”yksityisiä … järjestöjä ja instituutioita”, jotka tarjosivat hyväntekeväisyyttä köyhille 1800-luvun kapitalismin kukoistuskaudella, Friedman syyttää sosiaalitukia yksityisten hyväntekeväisyysjärjestöjen katoamisesta: ”Yksi valtion hyvinvointitoimien laajentamisen suurimmista kustannuksista on ollut yksityisen hyväntekeväisyystoiminnan vastaava väheneminen.”

Friedmanin ja hänen monien vaikutusvaltaisten seuraajiensa mielestä köyhyyden syy ei ole riittävä kapitalismi. Niinpä heidän ratkaisunsa on tarjota ”perustulo” keinona poistaa sosiaalituet ja korvata ne yksityisillä organisaatioilla. Friedman väittää nimenomaan, että ”jos se otettaisiin käyttöön nykyisten samaan päämäärään tähtäävien toimenpiteiden räsypussin korvikkeena, hallinnollinen kokonaisrasitus varmasti vähenisi”.

Friedman luettelee edelleen ”räsypussin” verran toimenpiteitä, jotka hän toivoo poistettavan: suorat sosiaaliturvamaksut ja kaikenlaiset sosiaaliturvaohjelmat, vanhuusavustukset, huollettavana oleville lapsille myönnettävät tuet, julkinen asuntotuotanto, veteraanien etuudet, minimipalkkalainsäädäntö sekä julkiset terveydenhuolto-ohjelmat, sairaalat ja mielisairaalat.

Friedman käyttää myös muutaman kappaleen huoleen siitä, pitäisikö ”perustulosta” riippuvaisilla ihmisillä olla äänioikeus, koska poliittisesti äänioikeutetut riippuvaiset voisivat äänestää enemmän rahaa ja palveluja niiden kustannuksella, jotka eivät ole riippuvaisia niistä. Hän käyttää esimerkkinä eläkkeensaajia Britanniassa ja toteaa, että he ”eivät ole ainakaan vielä tuhonneet Britannian vapauksia tai sen pääosin kapitalistista järjestelmää”.

Charles Murray, toinen merkittävä perustulon libertaristinen puolestapuhuja, on Friedmanin kanssa samaa mieltä. PBS:n haastattelussa hän sanoi: PBS:lle: ”Amerikka on aina ollut erittäin hyvä auttamaan apua tarvitsevia ihmisiä. Se ei ole ollut täydellistä, mutta se on ollut erittäin hyvää. Näitä suhteita on viime vuosina heikentänyt hyvinvointivaltio, joka on mielestäni heikentänyt kansalaiskulttuuria.” Friedmanin tavoin Murray syyttää hyvinvointivaltiota ilmeisen tehokkaan yksityisen hyväntekeväisyyden katoamisesta.

Murray lisää: ”Ensimmäinen sääntö on, että taatun perustulon on korvattava kaikki muu — se ei ole lisä. Ei siis enää ruoka-apurahoja, ei enää Medicaidia, vaan koko lista on lopetettava. Mitään niistä ei jää jäljelle. Hallitus antaa rahaa; muista inhimillisistä tarpeista huolehtivat muut ihmiset naapurustossa, yhteisössä ja järjestöissä. Minusta se on hienoa.”

Cato Institute katsoo, että sosiaalitukien lakkauttaminen on osa yleisen perustulon merkitystä. Suomen pilottihanketta käsittelevässä artikkelissa instituutti määrittelee perustulon seuraavasti: ”Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä poistetaan käytöstä ja sama käteisetuus jaetaan jokaiselle aikuiselle kansalaiselle ilman lisäehtoja tai kelpoisuusehtoja”. Ja itse asiassa Suomen harkitsemissa vaihtoehdoissa rajoitutaan siihen, että perustulon määrä rajoitetaan niiden ohjelmien säästöihin, jotka se korvaisi.

“Perustulo” ei lievennä köyhyyttä

Sosiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta katsottuna sosiaaliohjelmien korvaaminen markkinapohjaisella ja hyväntekeväisyyteen perustuvalla tarjonnalla, joka kattaa kaiken terveydenhuollosta asumiseen, lapsilisistä vanhuusavustuksiin, luo selvästi moniportaisen järjestelmän, jossa köyhimmillä saattaa olla varaa jonkin verran asumiseen ja terveydenhuoltoon, mutta selvästi paljon vähemmän kuin rikkailla — ja ennen kaikkea ilman mitään takeita siitä, että tulot riittäisivät vastaamaan heidän todellisiin tarpeisiinsa terveydenhoidossa, lastenhoidossa, koulutuksessa, asumisessa ja muissa tarpeissa, joita olisi saatavilla vain voittoa tavoittelevien markkinoiden ja yksityisten hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta.

Hyman A. Minsky, itse tunnettu ja arvostettu taloustieteilijä, tutki erityisesti kysymystä siitä, parantaisiko Friedmanin ehdotus todella köyhien oloja, ja kirjoitti artikkelin ”The Macroeconomics of a Negative Income Tax”. Minsky tarkastelee ”yhteiskunnallisen osingon” tuloksia, joissa ”jokaiselle elossa olevalle henkilölle, rikkaalle tai köyhälle, työssä käyvälle tai työttömälle, nuorelle tai vanhalle, siirretään nimetty rahamääräinen tulo oikeuden mukaan”. Minsky osoittaa vakuuttavasti, että tällainen ohjelma ”aiheuttaisi inflaatiota, vaikka budjetit olisivat tasapainossa” ja että ”hintojen nousu nakertaisi köyhille myönnettävien etuuksien reaaliarvoa … ja saattaisi aiheuttaa tahattomia reaalikustannuksia perheille, joilla on vaatimattomat tulot”. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki kansalaisille perustulon kaltaisen välineen avulla tarjottu parempi ostovoima katoaa kokonaan välttämättömyyshyödykkeiden hintojen nousuun.

Sen sijaan, että perustulo lievittäisi köyhyyttä, se todennäköisesti pahentaa sitä. Keskeinen perustelu on melko yksinkertainen: ihmisten asunnoista ja muista perustarpeista maksamat hinnat perustuvat siihen, kuinka paljon heillä on ylipäätään varaa maksaa. Jos kuvitellaan, miten asunnot jaetaan nykyaikaisessa kapitalistisessa yhteiskunnassa, köyhimmät saavat huonoimmat asunnot ja rikkaimmat parhaat. Jos kaikille, niin rikkaille kuin köyhillekin, annettaisiin enemmän rahaa, köyhimmät eivät saisi parempia asuntoja, vaan se vain nostaisi asuntojen hintaa.

Jos perustulo toteutettaisiin muiden sosiaalisten ohjelmien, kuten terveydenhuollon tai lastenhoidon kustannuksella, kuten Friedman aikoi, asumiskustannusten nousu veisi rahaa pois muilta aiemmin yhteiskunnan tarjoamilta palveluilta ja pakottaisi vaatimattomasti toimeentulevat perheet parantamaan huonokuntoisia asuntojaan hyväksymällä huonomman tai vähäisemmän lastenhoidon tai terveydenhuollon, tai päinvastoin. Vammaisella henkilöllä, jonka liikkumistarpeet edellyttävät lisämenoja esteettömään asumiseen, ei välttämättä ole riittävästi perustuloja jäljellä hänen tarvitsemaansa terveydenhoitoon. Perustulon suuri ajatus on kuitenkin korvata tarveharkinta ja erityistarpeisiin suunnatut erityisohjelmat.

Ajatus siitä, että voimme ratkaista eriarvoisuuden kapitalismissa antamalla ihmisille summittaisesti rahaa ja jättämällä kaikkien sosiaalisten tarpeiden tyydyttämisen yritysten tehtäväksi, on äärimmäisen kyseenalainen. Vaikka tämä näkemys on odotettavissa Murrayn ja Friedmanin kaltaisilta kapitalismia edistäviltä tahoilta, se ei sovi yhteen antikapitalismin kanssa. Perustulo päätyy kapitalistien käsiin. Olemme riippuvaisia näistä samoista kapitalisteista kaikessa, mitä tarvitsemme. Mutta jotta köyhyyttä voitaisiin todella lievittää, tuotantokapasiteetti on suunnattava todellisen arvon luomiseen yhteiskunnalle eikä voittoa tavoittelevien sijoittajien ”osakasarvon maksimointiin”.

Toisenlaiselle “perustulolle” ei ole mahdollisuutta

Monet ihmiset eivät kiistä sitä, että perustulon kannattajat pyrkivät vain poistamaan sosiaalisia ohjelmia, mutta he kuvittelevat, että toisenlainen perustulo on mahdollinen. He vaativat perustuloa, jossa ei oteta huomioon Charles Murrayn kannattamaa ”diiliä”, mutta haluavat perustulon lisäksi muita sosiaalisia ohjelmia, kuten tarveharkintaisia etuuksia, asumisen suojaa, takuita koulutuksesta ja lastenhoidosta ja niin edelleen. Tämä näkemys jättää huomiotta kysymyksen poliittisen ulottuvuuden. Perustulon ehdottaminen nykyisten ohjelmien lisäksi tekee virheitä, yleinen yksimielisyys sosiaalisten ohjelmien korvaamisesta taatulla tulotakuulla saa laajan tukipohjan sosiaalisten ohjelmien lisäämiselle. Tällaista laajaa pohjaa ei kuitenkaan ole olemassa.

Michal Kalecki kirjoitti vuonna 1943, kun ”täystyöllisyyspolitiikka” sai laajaa kannatusta sota-aikana, merkittävän esseen ”The Political Aspects of Full Employment”. Kalecki aloittaa kirjoittaessaan, että ”taloustieteilijöiden vankka enemmistö on nykyään sitä mieltä, että täystyöllisyys voidaan turvata jopa kapitalistisessa järjestelmässä valtion meno-ohjelmalla”. Vaikka hän puhuu täystyöllisyydestä, joka tarkoittaa ”riittävää suunnitelmaa kaiken olemassa olevan työvoiman työllistämiseksi”, sama pätee myös perustuloon. Suurin osa taloustieteilijöistä on samaa mieltä siitä, että suunnitelma tulojen takaamiseksi kaikille on mahdollinen.

Kelecki kuitenkin väittää lopulta, että täystyöllisyyspolitiikasta luovutaan: ”Täystyöllisyyden säilyttäminen aiheuttaisi yhteiskunnallisia ja poliittisia muutoksia, jotka antaisivat uutta pontta yritysjohtajien vastustukselle. Pysyvän täystyöllisyyden vallitessa ”potkut” eivät enää toimisi kurinpitokeinona. Pomojen yhteiskunnallinen asema heikkenisi, ja työväenluokan itsevarmuus ja luokkatietoisuus kasvaisi.”

Työntekijän ja kapitalistin tai rikkaiden ja köyhien välistä konfliktia ei voida välttää antamalla ihmisille rahaa, jos kapitalistien annetaan edelleen monopolisoida tavaroiden tarjonta. Tällainen käsitys jättää huomiotta poliittisen kamppailun työntekijöiden välillä, jotka pyrkivät säilyttämään (tai laajentamaan) ”perustulon”, ja kapitalistien välillä, jotka pyrkivät alentamaan sitä tai poistamaan sen vahvistaakseen yhteiskunnallista asemaansa työntekijöihin nähden ja suojellakseen ”säkkivaltaa”.

Yritysjohtajat taistelevat kynsin ja hampain työntekijöiden sosiaalietuuksien lisäämistä vastaan. Heidän vallassaan vain yhdenlainen perustulo on mahdollinen: Friedmanin ja Murrayn, Kanadan liberaalipuolueen ja kaikkien muiden, jotka haluavat alistaa työntekijät pomojen alaisuuteen, tukema perustulo. Perustulo on jatkuvan hyökkäyksen kohteena, ja toisin kuin vakiintuneet sosiaaliohjelmat, joilla on suunniteltuja tuloksia, jotka ovat sosiaalisesti vakiintuneita ja joita on vaikea poistaa, perustulo on vain numero, jota voidaan pienentää, poistaa tai yksinkertaisesti antaa sen jäädä jälkeen inflaatiosta.

Perustulo ei lievitä köyhyyttä, vaan se muuttaa sosiaaliset välttämättömyydet voittoa tuottaviksi tuotteiksi. Jotta eriarvoisuuteen voitaisiin todella puuttua, tarvitsemme riittäviä sosiaaliturvajärjestelmiä. Jos haluamme vähentää tarveharkintaa ja riippuvuutta kapitalistisesta työllisyydestä, voimme tehdä sen kapasiteettisuunnittelun avulla. Poliittisissa vaatimuksissamme olisi määrättävä riittävästä asumisesta, terveydenhuollosta, koulutuksesta, lastenhoidosta ja kaikista inhimillisistä perustarpeista kaikille. Perustulon sijaan meidän on vaadittava ja kamppailtava lopputuloksen puolesta: oikeuden elämään ja oikeudenmukaisuuden puolesta, ei vain kuluttamisoikeuden puolesta.

Lähde: https://blog.p2pfoundation.net/universal-basic-income-is-a-neoliberal-plot-to-make-you-poorer/2016/08/25

Liiketoiminnan howto-kirjallisuuden kirjoittajille se on täydellisen järkeenkäypää. Kukapa ei haluaisi kehua että Google ottaa häneltä vinkkejä miten tehdä bisnestä? Minulle homma oli hiukan eri. Throwing Rocks at the Google Bus kertoi digitalouden eriarvoisuudesta: miten digistartuppien kasvu rasitti reaalitaloutta ja teki arvonluontiin, rahan tekoon tai vuokrakustannusten hoitoon osallistumisesta vaikeampaa ihmisille.

Otin keikan vastaan. Mietin että oli minun mahikseni kertoa yleisölleni, mitenkään kiertelemättä, että Uber oli yksi pahimmista syyllisistä, joka tuhosi olemassaolevan taksimarkkinan, ei luovalla tuholla vaan tuhoavalla tuholla. He käyttivät pääomaansa leikkaamaan muiden voittoja kaikilta, vetämään kaiken välistä itselleen ja perustamaan monopolin poltetun maan taktiikalla. Avauduin ihan kunnolla.

Minun yllätyksekseni yleisöllä oli samanlaisia huolia. He eivät olleet idiootteja, ja heidän toimintansa negatiiviset vaiktutukset olivat näkyvissä kaikkialla minne he katsoivatkin. Sitten työntekijä esitti minulle yllättävän kysymyksen: “Entäs perustulo?”

Hetkinen, mietin. Se oli minun vuorosanani.

Tuohon hetkeen asti olin ollut vankkumaton perustulon kannattaja, eli valtion rahan maksun puolustaja ihmisille, joiden työtä ei enää tarvittu digitaloudessa. Vastoin odotuksia perustulo ei tee ihmisistä laiskoja. Tutkimus toisensa jälkeen näyttää, että lisääntynyt turvan tunne mahdollistaa ihmisille suuremman riskinoton, muuttumisen yrittäjämäisemmäksi tai antamaan enemmän aikaa ja energiaa heidän yhteisönsä parantamiseksi.

Mikä tässä olisi huonoa?

Eikö meidän tulisi ylistää Uberin kehittäjiä — sekä muiden Piilaakson nimekkäiden firmojen tyyppejä kuten Facebookin perustaja Chris Hughes, bondisijoittaja Bill Gross ja Y Combinatorin Sam Altman — siitä että he tulevat järkiinsä ja ehdottavat tarjoavansa rahaa massoille kulutettavaksi? Ehkä ei. Koska heille perustulo on vain yksi tapa lisää jatkaa entiseen malliin.

Uberin business plan, kuten niin monen muunkin digitaalisen jättiläisen, perustuu kaiken lisäarvon välistävetoon niiltä markkinoilta joille se astuu. Tämä lopulta tarkoittaa työntekijöiden, asiakkaiden ja toimittajien puun ja kuoren väliin asettamista kasvun nimissä. Kun ihmiset lopulta muuttuvat liian köyhiksi jatkaakseen työskentelyä kuskeina tai maksaakseen kyydeistä, perustulo antaa vaaditun rahan heille, jotta bisnes voi pysyä pyörimässä.

Kun tuota katsoo niinkuin koodari tekisi, on selvää miten perustulo ei tee muuta kuin paikkaa ohjelmaa joka on perustavanlaatuisesti rikki.

Digitaalisen kapitalismin todellinen tarkoitus on vetää välistä talouden lisäarvoa ja toimittaa sitä huipulla olijoille. Jos kuluttajat löytävät tavan säilöä osan arvosta itselleen, niinkuin ajatellaan, tekee jotain väärin tai “jättää rahaa pöydälle.”

1500-luvulla eri siirtokuntien asukkaat tekivät hyvää tiliä tuottamalla köyttä ja myymällä sitä vieraileville laivoille, jotka East India Company omisti. Silloin maailman voimakkaimman korporaation johtajat haistoivat rahan ja hankkivat luvan kuninkaalta valmistaa köyttä yksinoikeudella saarilla. Sitten he palkkasivat vähäosaiset työntekijät tekemään hommaa jota he ennen olivat tehneet. Firma edelleen kulutti rahaa köyteen — nyt maksoi palkkaa sen sijaan että ostaisi köyttä — mutta firma myös kontrolloi kauppaa, tuotantomuotoa ja markkinaa itsessään.

Walmart hioi huippuunsa kevyemmän version tästä mallista 1900-luvulla. He muuttivat kaupunkiin, hintakilpailivat paikalliset kauppiaat konkurssiin myymällä alle myyntihinnan, ja saatoivat kaikki muut kilometritehtaalle. Sitten ainoana myyjänä ja ainoana työnantajana he asettivat hinnat ja palkat niinkuin halusivat. Mitä väliä jos työntekijät joutuvat menemään sossun luukulle.

Nyt digifirmat tekevät saman, ainoastaan nopeammin ja täydellisemmin. Sen sijaan että he ainoastaan kirjoittaisivat lait uusiksi kuten siirtomaakorporaatiot tekivät tai käyttäisivät pääomaa kuten jälleenmyyntijättiläiset, digifirmat käyttävät hyväkseen koodia. Amazonin kontrolli yli puolesta jälleenmyyntimarkkinasta ja yhä enemmän myymiensä tuotteiden valmistuksesta on luonut automatisoidun vaurauden välistävetoalustan, jollaista Hollannin East India Company ei olisi koskaan voinut edes kuvitella.

Tottakai kaikki tulee jollain hinnalla: digitaalimonopolit imevät markkinansa kuiviin kerralla ja täydellisemmin kuin heidän analogiset edeltäjänsä. Pian kuluttajat yksinkertaisesti eivät voi kuluttaa tarpeeksi pitääkseen kassavirtaa liikkeessä. Edes idea kaikkien datan keruusta, niinkuin FB ja Google tekevät, alkaa menettää viehätysvoimansa jos kukaan datan takana ei kykene maksamaan rahaa.

Perustulo tulee avuksi. Politiikkaa ennen pidettiin tapana pyyhkiä äärimmäinen köyhyys pois maailmasta. Tässä uudessa inkarnaatiossa, kuitenkin, se pelkästään toimii tapana kaikkein rikkaimmille (ja heidän lojaaleille vasaaleilleen, softakehittäjille) jotka ovat norsunluutorneissaan talouden käyttöjärjestelmässä. Koska tottakai, kansalaisille valtion kassasta maksettu käteinen tulee lopulta vääjäämättä valumaan heille.

Mieti: valtio printtaa lisää rahaa tai ehkä — herra siunaa — verottaa korporaatioilta niiden liikevoittoa, sitten suitsuttaa fyrkat takaisin kansalle niin, että he voivat jatkaa kuluttamista. Tämän seurauksena yhä enemmän ja enemmän pääomaa akkumuloituu huipulle. Ja pääoman mukana tulee lisää valtaa sanella olemassaolon ehdot.

Samaan aikaan perustulo myös tekee tarpeettomaksi ihmisten pohtia todellisia vaihtoehtoja elämälleen passiivisina kuluttajina. Ratkaisut kuten alustaosuuskunnat, vaihtoehtorahat, aikapankit tai työntekijäomisteiset yritykset, jotka itse asiassa uhkaavat status quoa jossa nykyiset välistävetävät monopolit jylläävät, tulevat tuntumaan tarpeettomilta. Miksi ryhtyä vallankumpukseen jos maha on täynnä? Tai vain tarpeeksi täynnä?

Myötätunnon viitassa perustulo vain tekee meistä sidosryhminä tai edes kansalaisina pelkkiä kuluttajia. Entinen kyky luoda tai vaihtaa arvoa riistetään meiltä, ja kaikki mitä me voimme tehdä on antaa enemmän valtaa ihmisille, jotka voivat lopulta, liioittelematta, saada arvonimen korporaatiolääninherra.

Ei, tulot eivät ole muuta kuin lohdutuspalkinto. Jos me aiomme koskaan saada osaamme, meidän tulisi vaatia korvauksen sijaan omaisuuseriä. Juuri niin: osuutta omistuksesta.

Varallisuuserot Yhdysvalloissa liittyvät vähemmän eroihin ihmisten palkoissa ja enemmän eroihin omaisuudessa. Esimerkiksi afroamerikkalaiset perheet tienaavat puolet valkoisten perheiden keskipalkasta. Mutta se ei selitä massiivista varallisuuden epäsuhtaa valkoisten ja mustien välillä. Tärkeämpänä tässä on se seikka, että valkoisten kotitalouksien mediaanivarallisuus Amerikassa on 20-kertainen afroamerikkalaisiin verrattuna. Jopa hyvätuloisilta afroamerikkalaisilta puuttuu yleensä varallisuutta, jota vaaditaan säästötilien pitoon, investointiin tai osakemarkkinoille osallistumiseen.

Joten vaikka afroamerikkalainen lapsi, joka on kasvanut köyhänä, saisi vapaan pääsyn collegeen, he silti todennäköisesti jäisivät taakse koska heiltä puuttuu varoja. Nuo varat ovat loppujen lopuksi se mikä mahdollistaa valkoisten luokkatoverien pitää välivuosi ja saada kokemusta ennen työmarkkinoille menoa tai ottaa palkattoman harjoittelupaikan tai päästä kivaan kämppään Williamsburgissa kirjoittamaan ensimmäistä aikuisromaania, kiertää bändin kanssa, avata reilun kaupan kahvila tai pyöriä hackathoneissa. Mikään määrä lyhytaikaisia etuja ei korvaa todellisia varoja, koska kun raha on kulutettu, se on mennyttä — suoraan niille ihmisille joilla on jo huomattavaa varojen ylijäämää.

Jos Andrew Johnson ei olisi kieltäytynyt alkuperäisestä ehdotuksesta antaa juuri vapautetuille orjille 40 eekkeriä ja muuli korvauksina, mahdollisuuden tienata leipänsä entisen orjaomistajan mailla, me saattaisimme nähdä huomattavasti vähemmän jakautuneen Amerikan nykypäivänä.

Samoin jos Piilaakson perustulofanit oikeasti haluaisivat korjata talouden käyttöjärjestelmän, heidän tulisi katsoa perustulon sijaan perusvaroja, jota on ehdottanut Institute for the Futuren Marina Gorbis.

Oman rikkautensa tuleville sukupolville vakuuttamiseen pyrkiville venturekapitalisteille sellainen taloudellinen eriarvoisuus kuulostaa painajaiselta ja lakkaamattomalta, häiritsevältä disruptiolta. Miksi luoda monopoli vain antaakseen muille mahdollisuuden rikkoa sen, tai vieläkin pahempaa, muuttaa kaikki nämä tuskallisesti yksityistetyt omaisuuserät takaisin yhteisvauraudeksi?

Vastaus on ehkä epäintuitiivisesti se, että koska kaikki nuo omaisuuserät ovat itse asiassa varsin arvottomia muutamalle ultrarikkaalle kapitalistille, jotka ovat ne itselleen keränneet. Amerikkalaisten korporaatioiden omaisuuserien tuotto on tasaisesti ollut laskussa viimeisen 75 vuotta. Se on kuin korporaation lihavuuden muoto. Rikkaat ovat olleet osaavia kerätessään kaiken omaisuuden pöydältä, mutta todella huonoja käyttämään niitä. He ovat niin huonoja investoimaan tai rakentamaan tai tekemään yhtään mitään sellaista joka tuo rahaa takaisin järjestelmään että he pyytävät valtioita tekemään tämän heille — vaikka korporaatiot ovat niitä joilla kaikki omaisuus on.

Kuten kuka tahansa ohjelmoija, ihmiset jotka pyörittävät digiyrityksiä arvostavat mitä tahansa temppua tai kikkaa jolla he kykenevät pitämään ohjelman pyörimässä. He eivät näe talouden käyttöjärjestelmää heidän ohjelmansa taustalla, ja niin he eivät ole asemassa jossa haastaa sen sisäänrakennettuja vinoumia puhumattakaan koodin uudelleenkirjoittamisesta.

Niin vetoavalta kuin se kuulostaakin, perustulo ei ole mitään muuta kuin tapa korporaatioille kasvattaa valtaansa meistä, kaikki meidän palkkaamisemme nimissä. Se on karkkia, jota namusetä tarjoaa lapselle saadakseen heidät autoonsa, tai palkankorotus, jonka limainen työnantaja tarjoaa työntekijälle, jota he ovat seksuaalisesti ahdistelleet. Se on vaitiolorahaa.

Jos Uberin hyvät tyypit tai minkään muunkaan välistä vetävän firman työntekijät todella haluavat uudelleenohjelmoida talouden kaikkien hyväksi ja taatakseen riittävän varakkaiden asiakkaiden virran itselleen, heidän tulisi aloittaa muokkamalla omaa käyttöjärjestelmäänsä. Sen sijaan että he pyytäisivät valtiota paikkaamaan palkkaa jolla ei elä, entäpä jos he tekisivät omista työntekijöistään yrityksensä omistajia? Sen sijaan että he antaisivat ylimääräisen 10% perustulorahastoon, mitä jos he tarjoaisivat 10%:n osuuden omasta firmastaan ihmisille jotka tekevät yrityksessä työtä? Tai toiset 10%:a kunnille jotka tarjoavat tiet ja liikennemerkit? Ei ainoastaan veroja vaan oikean omistusosuuden.

Olivatpa kannattajat sitten kyynisiä tai naiiveja, perustulo ei ole se laastari jota me kaipaamme. Viikkoraha ei paranna taloudellista tasa-arvoa — puhumattakaan voimaantumisesta. Ainoa merkittävä muutos jonka voimme tehdä talouden käyttöjärjestelmään on jakaa omistusta, kontrollia ja hallintoa todellisen maailman ihmisille, jotka siinä elävät.

Lähde:

https://blog.p2pfoundation.net/i-used-to-argue-for-ubi-then-i-gave-a-talk-at-uber/2018/11/26

Occupy-liike ehkä ensimmäisenä nostatti globaalia tietoisuutta kasvavasta epätyytyväisyydestä markkinaperusteiseen kapitalistiseen talouteen. Liian suuret kaatumattomat pankit, hallituksen bailoutit ja kasvava eriarvoisuus tuloissaon herättänyt närää miljoonien keskuudessa ympäri maailmaa. Siitä lähtien kutsuhuudot keksiä talousparadigmamme uudelleen ovat muuttuneet kovemmiksi. Eräs potentiaalinen tapa esittää asia, joka on saanut seuraajia, on Postkapitalismi, Paul Masonin popularisoima samannimisessä kirjassa Postcapitalism. Postkapitalismi ei ole paluuta marxismiin, vaan  sen sijaan se yrittää ymmärtää kolmatta tapaa joka ei keskity vahvasti hallituksen kontrolliin tai yksityisomisteisen venture-pääoman tukemiin ja julkisesti treidattuihin goljatteihin. Sen sijaan postkapitalistisessa taloudessa vetovastuu on enemmän kollektiivisilla, osuustoiminnallisilla tai jopa autonomisilla organisaatioilla, jotka usein käyttävät hallituksen tukemattomien (fiat) valuuttojen vipuvoimaa.

Tähän asti kuitenkin on ollut riittämättömästi keskustelua yrittäjyyden roolista postkapitalistisessa taloudessa. Vaikka se saattaa tuntua oksymoronilta keskustella yrittäjyydestä postkapitalismissa, esitän että tämä johtuu vain kapeasta näkökannastamme siihen mitä yrittäjyys on. Kirjassa Post-Capitalist Entrepreneurship alleviivaan useita nousevia yrittäjyyden muotoja, mukaanlukien yhteisvaurausperusteinen vertaistuotanto, alustaosuuskunnat, vaihtoehtoiset valuutat, initial coin offerings (ICO:t) ja lohkoketjuihin perustuvat hajautetut autonomiset organisaatiot, muiden muassa.

Kohti uutta, paikallista mutta globaalisti kytkeytynyttä, digitaalista, yhteistyöllistä, urbaania jaetun vaurauden talousmallia

Paikallishallinto ja postkapitalismi

Jotta PCE toimisi paikallistasolla, me tarvitsemme paikallishallintoa luomaan tämän mahdollistavat olosuhteet. Paikallishallinnon tulee miettiä uudestaan talouden kehityspolitiikka, hyvinvointipolitiikka ja kansalaiset osallistamisstrategiat. Uskon, että me näemme kaupunkien yhä enemmän siirtyvän pois yrittäjyyspolitiikasta ja keskittyvän työpaikkojen luontiin ja verovarojen kohdistamisen kansalais- ja PCE-keskeiseen toimintaan tukien suuremman nopeuden paikallisia transaktioita yhteisön sisällä.

Fab-kaupungit

Fab-lab -yhteisön keskeiset jäsenet tunnustavat todellisen Fab Lab -mallin vallan holistisempana resurssina paikallisille tuotantosysteemeille, joka on saanut aikaan uuden liikkeen Fab Labs -yhteisön sisällä: Fab Cities. Fab Cities -liikkeeseen mukaan tulevien kaupunkien uskalias päämäärä on tuottaa vähintään 50% kaikesta kaupungissa kulutetusta kaupungissa itsessään vuoteen 2054 mennessä, mikä pienentää riippuvuutta tuotteiden tuonnista ulkomailta. 16 kaupunkia ovat lähteneet mukaan tähän sitoumukseen, mm. Amsterdam, Barcelona, Boston, Detroit, Santiago ja Shenzhen. Jos nyt ei oteta huomioon sitä, että mahdollisesti saadaan aikaan kiertotalouskaupunki joka käytännössä kykenee eliminoimaan hukkajätteen, fab-kaupungit voivat tarjota vaihtoehtoja katoaville työntekomahdollisuuksille perinteisillä teollisuudenaloilla. Lisäksi visio fab-kaupungeista ylittää sen mitä voidaan printata fab labissa, ja se keskittää huomion kaiken kaupungissa tuotetun paikallistuotantoon, mukaanlukien ruoan ja energian.

Paikallisperustulo

Perustulo jossain muodossa tulee lähes varmasti olemaan osa kansallista päätöksentekoa kymmenissä ellei kaikissa tulevaisuuden maissa. Sen lisäksi uskon paikallishallintojen muuttuvan aktiivisiksi perustulo-ohjelmien kehittäjiksi. USA:ssa kansallisten voimien devoluutio valtioksi ja paikallisvalloiksi on ollut keskustelun aihe Ronald Reaganin presidenttikaudesta lähtien. Monista syistä keskitytään yhä enemmän paikallishallintoon ja niiden kykyyn ratkoa monimutkaisia ongelmia kuten ilmastonmuutos ja eriarvoisuus. Vaikka jotkut perustulosäädökset ovat olleet mietinnässä kansallisella tasolla (esim. vuoden 2015 äänestys Sveitsissä), useat perustulokokeilut tapahtuvat suurimmaksi osaksi paikallisesti.

2 vuoden minimitulokokeilu, joka starttaa lokakuussa Barcelonassa esittää yhden suunnan sellaiselle paikalliselle perustulomallille. Barcelonan kokeilussa 1000 matalatuloista perhettä saa tietyn suuruisen summan 24 kuukauden ajan. Jotkut saavat ehdottomasti tuloa kun taas toisille asetetaan ehtoja, esimerkiksi oppisopimuskoulutus, jolla pyritään tarkastelemaan sitä miten perustulon saajat käyttäytyvät erilaisten ohjelmien alaisuudessa. Mutta ehkäpä kaikkein mielenkiintoisimpana komponenttina Barcelonan kokeilulle on paikallisen, digitaalisen sosiaalivaluutan kehittäminen, jossa osa perustulosta maksetaan 250:sta 500:n perheelle. Eräs tavoista joilla me pystymme puuttumaan kansallisen hallinnon selvään kyvyttömyyteen rahoittaa perustuloa on maksaa osa perustulosta paikallisessa digitaalisessa valuutassa. Sen sijaan että maksettaisiin 1000 dollaria joka kuukausi jokaisen täysi-ikäisen kansalaisen tilille liittovaltion tasolla (Andy Sternin ehdotus kirjassa Raising the Floor), mahdollisesti 600 dollaria maksaa kansallinen hallinto ja 400 dollaria vaihtoehtoisessa valuutassa kaupunginhallinto.

Kiinnostavaa kyllä, Barcelonan kokeilussa kaupunki pyrkii asettamaan ehtoja paikallisvaluutalle, mm. vaatimalla joidenkin tai kaikkien varojen käyttöä itsensä työllistämiseen tai yhteiskunnalliseen yrittäjyyteen, ja vaatimalla työskentelemään paikallisten vähittäiskauppiaiden ja pienyritysten kanssa jotta nämä hyväksyisivät valuutan maksuksi itsensä työllistämiseen liittyvistä tarvikkeista.

Paikallisvaluutta

Vaikka Colu, israelilainen paikallisia digitaalisia valuutta-aloitteita tukeva startup, on usein päättänyt tehdä aloitteen paikallisvaluuttaprojektille ilman hallinnon tukea, toiset kaupungit ovat tehneet aloitteita omille paikallisvaluutoilleen. Yli 5000 paikallista valuuttaa toimii eri kaupungeissa ympäri maailman, monet näistä ilman suoraa kaupunginhallituksen tukea. Pariisi esimerkiksi pääsi otsikoihin vuonna 2016 kun he ilmoittivat aikeestaan kehittää paikallisvaluutan, nimeltään Siene, ”kannustaakseen kuluttajia ja yrittäjiä käyttämään paikallisia tuotteita ja palveluja, joilla parannetaan paikallista työtilannetta ja vähennetään joukkoliikenteen päästöjä.”

Vaihtoehtovaluutat voivat kannustaa PCE:n ja totta kai valuuttojen paikallinen luonne monissa tapauksissa tarkoittaa myös sitä, että valuutat voivat muodostaa osan siirtymästä kohti postkapitalistista taloutta paikallisella tasolla. Vaihtoehtovaluutat, ei ainoastaan digitaaliset valuutat, mutta myös aikapankit esimerkiksi, mahdollistavat nopeat transaktiot kansalaisten ja paikallistuottajien välillä. Paikallisvaluutat, niin kuin on asian laita Barcelonan kokeilussa, voivat olla jopa osa perustuloa (UBI) tai taattua minimituloa (GMI).

Lohkoketjukaupungit

Me olemme vasta varsin alkuvaiheessa siinä mitä lohkoketjut voivat tarkoittaa kaupungeille. Selvästikään älykaupunkien liike vahvalla IoT-fokuksella, big ja open datalla ja sensoriteknologioilla todennäköisesti hyödyttää lohkoketjuratkaisujen kasvua. Mutta kaikkein kiinnostavinta on se miten lohkoketjua voidaan käyttää tukemaan sosiaalista inkluusiota ja postkapitalistista taloutta. Jos nyt ei puhuta sen transformaatiopotentiaalista paikallisissa kryptovaluutoissa, lohkoketju voi tukea myös monia muita tärkeitä elämän ja hallinnon muutoksia kaupungeissa. Lohkoketju voi tukea vaihtoehtoisia jakamistalouden muotoja, jotka haastavat alustatalouden. Otetaan esimerkiksi Arcade City. Arcade City on lohkoketjulla (ethereum) toimiva organisaatio joka haluaa haastaa Uberin ja muut alustakapitalistit. Se on vertais-appi, joka on perustettu Texasin Austinissa vuonna 2016, joka aittaa ihmisiä saamaan kyytejä autolla ajajilta. Toisin kuin Uberin malli, Arcaden kuskit kykenevät veloittamaan omia maksujaan ja prosessoimaan transaktiot suoraan asiakkaiden kanssa. Sen julkaisun jälkeen kyytejä on ollut jaossa muissakin USA:n kaupungeissa, Euroopassa ja Afrikassa. Arcade City on julkistanut ICO:n vuonna 2016 luodakseen Arcade Tokenit, joita voidaan käyttää appin maksuvälineenä.

Loppusanat

Odotan tulevaisuudelta, ainakin siltä jonka toivon itse näkeväni, että me todistamme kaupunkien ottavan käyttöön kaikkea digitaalisista valuutoista kolmiportaisiin tekijäyhteisöihin (kotona, fab labissa, kaupunkitasolla), perustulon käyttöönottoon (mahdollisesti sidottuna kansalaisten kontribuutioihin), toivottavasti kaikille edullista asumista maan yhteisomistuksen ja muiden asumisen innovaatioiden kautta (esim. Vancouverin täyttöasuminen), lohkoketjujen mahdollistamat hajautetut jakamisalustat jotka kilpailevat, tai mahdollisesti korvaavat, alustakapitalistit, yrittäjien ja käsityöläisten koulutuksen kaikissa kouluissa ja saatavilla kaikille aikuisikäisille, sekä merkittäviä määriä kansalaisten joukkorahoittamia projekteja.

Se mistä olen varma, on että uudet yhteisvaurauteen perustuvat, avoimen yrittäjyyden muodot, jotka teknologia mahdollistaa, ja jotka ovat tukevasti jalat maassa paikallisyhteisöissä ovat tulleet jäädäkseen ja ne transformoivat kaupunkimme ja elämämme.

Lainaus kirjasta Post-Capitalist Entrepreneurship: Startups for the 99%.  Kirjoittanut Boyd Cohen, CRC PRESS

Journal of Peer Productionin päästessä kymmenenteen numeroonsa, on aika tarkastella mitä pyrittiin saamaan aikaan, mitä saatiin aikaan ja mitä tulisi tehdä seuraavaksi. The Journal of Peer Production esittää pyrkimyksen emuloida FOSS:ia kiertämällä akateemista julkaisujärjestelmää, jossa tutkijat tekevät kaiken työn — kehittäen ja levittäen kutsuja tutkimuksille, tuottaen ja dokumentoiden tutkimuksen, valiten kontribuutiot, kirjoittaen tutkimuksen jne. — ja heille ”maksetaan” voittoa tavoittelevan 60-päiväisen journalin ilmaisen tilauksen muodossa jonka heidän yliopistonsa kirjastot jo tilaavat, riistohinnoin. Tätä vastoin tarkastelkaamme tieteenteon ydinperiaatteita jotka Robert Merton on identifioinut vuonna 1942: universalimsi, esteettömyys, järjestelmällinen skeptisismi ja kommunismi (myöhemmin muutetty yhteisöllisyydeksi). ”Tieteellisen eetoksen kommunismi”, kiroittaa Merton, ”on epäyhteensopiva teknologian ’yksityisomaisuuden’ määritelmän kanssa kapitalistisessa taloudessa” (275).

Eräs kymmenennen julkaisun kirjoittajista sai kutsun jokin aika sitten editoimaan akateemisen journalin erikoisnumeroa ”avoimesta yhteistyöstä”. Tämä palveli hyödyllisenä muistuksena arvostelijoiden työn mielettömyydestä, joka hyödyttää vain kirjoittajia: olennainen osa tiedon tuottamisesta, alan asiantuntijoiden harkitut mielipiteet, tahallaan piilotetaan muiden silmiltä. Työskenneltyäni vuosia läpinäkyvämmissä olosuhteissa tämä tuntui todella omituiselta ja vanhentuneelta. Alkuperäisen artikkelin ja sen arvostelujen saataville tuomisen lisäksi olemme ottaneet käyttöön myös ”signalointi”-järjestelmän jossa arvostelijat voivat ilmaista arvonantonsa lopulliselle artikkelille. Tällä on se hyöty että julkaisuaika lyhenee ja julkaistavien artikkelien valikoima laajenee samalla kun suojellaan journalin mainetta. Silloin myös vältytään vertaisarvioinnin näkymättömiltä kustannuksilta artikkeleista jotka hylätään.

Vapaaehtoisten, jotka ovat kontribuoineet Journal of Peer Productioniin, tulisi saada onnitteluja: me olemme julkaisseet merkkipaalunumeron laajasta aihevalikoimasta. Me olemme luoneet omat sääntömme, ja toimineet niiden mukaan. Me olemme olleet resilienttejä ihmisten ja infrastruktuurin vastoinkäymisten kanssa. Me jatkamme uusien kontribuutioiden ja toimittajien houkuttelemista. Mutta tämän hyvin ansaitun selkääntaputuksen jälkeen me muistutamme itseämme ja kollegoitamme että työmme täytyy ulottua avoimen pääsyn journalien julkaisun ja tukemisen ulkopuolelle, niin käytännöllistä ja tarpeellista kuin tämä onkin. The Journal of Peer Production syntyi vuonna 2009 Oekonux ConferencessaManchesterissa, tilaisuudessa joka toi yhteen aktivisteja ja tutkijoita. Oekonux oli alkuperäinen toimija dynaamisessa Saksan yhteisvaurausliikkeessä, jonka ominaispiirre oli yrittää tuoda yhteen ”online ja offline, aineellinen ja aineeton, vanha ja uusi, vihreä ja sosiaalinen yhteisvauraus, jonka eksplisiittinen pyrkimys on transformoida yhteiskunta.” (Euler, 2016: 95). Journal of Peer Production oli tarkoitettu strategiatyökaluksi keskusteluun ”uusista perspektiiveistä liittyen sosiaalisen muutoksen vertaistuotannon vaikutuksiin”.

Maapallon jatkuvat teollisen tuhoamisen äärellä, sekä oligarkkien hyväksikäyttämä ja alistaman ihmiskunnan, meidän tulee kysyä tuttu kysymys: mitä tulisi tehdä (mitä me voimme tehdä)? Oekonuxin jalanjäljissä Nick Dyer-Witheford ilmaisi asian parhaiten: ”Jos kapitalismin solumuoto on hyödyke, yhteiskunnan solun (siemen)muoto pääoman ulkopuolella on yhteiset asiat. Hyödyke on tuote joka on tuotettu myytäväksi, yhteiset asiat ovat tuotettu, tai säilötty, jaettavaksi” (Dyer-Witheford 2007: 82).

Suurimmaksi osaksi Journal of Peer Production on karttanut visioita tulevaisuuden sosiaalisille järjestelyille ja keskittynyt konkretiaan ja käytännön kysymyksiin, kuten eettisten modulaaristen kokousten ja organisaatioiden tehokkuuteen, oikeudenmukaisuuteen ja kestävyyteen. Tulevat numerot keskittyvät vertaisurbanismiin (JoPP#11, lokakuu 2017) sekä jaettujen koepajojen institutionalisaatioon (JoPP#12, huhtikuu 2018). Nämä edustavat innostavia tämän näkökannan innostavia kehityskulkuja. Sellaisia tutkimuksia tulee viedä eteenpäin, sekä artikuloida uuden suunnan avulla.

Todellakin, me uskomme että nyt on aika Journal of Peer Productionin laajentaa kantamaansa, instituutioiden ja yhteisvaurauden eksklusiivisesta fokuksesta muualle. Meillä on keinot selkeästi artikuloida vakuuttavia ideoita. Journalina ja innostuneiden tutkijoiden ja aktivistien yhteisönä me olemme uniikissa asemassa tutkija ja kehittää ekologiaa, sääntelyä ja kulttuuria joka voi kasvaa yhteisvauraudeksi. Jos me olemme vakavissamme sosiaalisesta muutoksesta, meidän tulisi pyrkiä tekemään yhteisvauraudesta kollektiivin ydinosa jotta ymmärretään se mitä ihmisenä oleminen tarkoittaa.

Me luonnostelemme neljä päällekkäistä tutkimuksen ja aktivismin aluetta, lähtien kulttuuristen normien muutoksesta politiikkaan.

1. Yhteisvaurauden puolustaminen

Uusien kulttuurillisten standardien juurruttamiseksi meidän tulee popularisoida yhteisvaurauden puolustajat. Elinor Ostromin (1933-2012) keskittyminen sosiaalisiin ja institutionaalisiin muotoihin, jotka mahdollistavat yhteisten resurssien ja oikeuksien jakamisen, näyttäen kuinka tarpeellista oli suojella metsiä ja jokia, ovat selkeästi paljon relevantimpia nyt kuin koskaan. Perinteiset yhteisöt, monien vuosisatojen olemassaolon aikana, saattavat sopeutua Ostromin malliin, mutta rajata pääsyä resursseihin perustuen perhejäsenyyteen, johon pääsi osalliseksi avioliiton kautta: inklusiivinen, globaali dimensio tulisi aina ottaa mukaan. Ideologisin termein Ostrom asettaa vastakkaine sen miten ensimmäinen nykyaika (1500-1700 -luvut) hahmottivat maailman, näkökulma joka silti on valloillaan koulutusjärjestelmässämme. Sekoittamalla lakia, teknologiaa ja taloutta, ”tiede” normalisoitiin toiminnaksi joka hajottaa ei-uusiutuvia luonnonvaroja. Me elämme silti maailmassa, jossa yksityisomaisuus ona paremmin suojattu kuin yhteinen omaisuus: yksimielinen kulttuurinen muutos, pääosin koulujen ja populaarikulttuurin kautta levitetty, täytyy saada muuttamaan tätä arvojärjestelmää. Ostromin kontribuution tulisi informoida (ja lopulta ohjata) globaalin ympäristöyhteisvaurauden hallintaa. Yhteisvaurauden tunnistaminen ja tutkiminen ympärillämme, kuten rakennetty (koulut ja kirjastot), luonnollinen (ilma ja auringonvalo) sekä perhe-, ystäväpiiri- ja osallisuustalousyhteisöjen omistamat saaret meille osoittavat, että yhteisvauraus elää ja voi hyvin.

2. Vähemmän työntekoa

André Gorz (1923-2007) on vähemmän tunnettu mutta ei yhtään vähäpätöisempi. Gorz, eräs poliittisen ekologian sekä ‘degrowthin’ (décroissance) käsitteen radikaaleista perustajista, painotti kasvattamaan eroa tuotetun ja tarvittavan välillä. Jotkut hänen ehdotuksistaan on jo osittain toteutettu: työnteon vähentäminen otettiin Ranskan sosialistihallituksessa käyttöön 1990-luvun lopulla 35-tuntisen työviikon muodossa. Tämä mitta on johtanut ongelmiin ylityökorvauksiin liittyen ja se on osoittautunut epäsuosituksi joidenkin työntekijöiden kategorioiden keskuudessa jotka haluavat tienata enemmän. Tästä huolimatta se pysyy, ja sosialistikandidaatti Ranskan presidentinvaaleissa on ehdottanut sen pienentämisen yhä lisää 32 tuntiin. Jotta vertaistuotanto voisi kasvaa, tämänkaltaisia aloitteita tulisi analysoida ja kritisoida.

3. Perustulo

Toinen Gorzin ehdotuksista, perustulo, menee pidemmälle. Automatisaation yleistyminen on tuonut mukanaa parlamentaaristen raporttien hyväksymisen perustulosta Ranskassa ja Australiassa; perustulo on jo kokeilussa Suomessa, Hollannissa ja Skotlannissa. Joidenkin korkean tason konservatiivipoliitikkojen ja teknologiayrittäjien perustulon hyväksyminen voi johtaa meidät epäilemään että perustulo on juonu jolla poistetaan sosiaaliturva kaikkein haavoittuvimmilta ja korvataan se yksittäisellä tulonsiirrolla. Toisaalta perustulo voisi toimia feministisenä edistysaskeleena sillä ”lastensaanti huomattavasti kärjistää sukupuolien välistä eriarvoisuutta kasvattamalla erikoistumista ja naisten työmäärää” (Craig, 2006). Todellakin perustulo olisi erittäin hyödyllinen yksinhuoltajaäitien tapauksessa, joiden tulovaikutus on kaikkein negatiivisin lapsen syntyessä. Tämä vastaisi pitkäaikaiseen marxilaisten feministien kuten Mariarosa Dalla Costaja Selma James (1972) huoleen, jotka identifioivat suuria määriä rahallisesti ei-tunnustettuja mutta taloudellisesti olennaisia kotitöitä jotka tehdään ilmaiseksi. Ilman (miesteoreetikoille) näkymätöntä palkatonta tai lisääntymiseen liittyvää työtä kuten lastenhoito, kokkaus jne., palkattu työvoima ei olisi valmiina töihin aamulla. Me kutsumme tutkailemaan perustulolausuntoja paikallisten, alueellisten ja kansallisten valuuttojen kautta.

4. Ilmaisten palveluiden hyvän käytön mainostaminen

Sääntelyn purkajien, jotka haluavat yksityisää julkisia palveluita kuten terveydenhuolto ja koulutus, toimia tulisi vastustaa: meidän tulisi myös dokumentoida ja tukea pyrkimyksiä tehdä palveluista kuten joukkoliikenne, kunnallinen asuminen ja julkinen terveydenhuolto sekä koulutus ilmaisia. Uudet institutionaaliset järjestelyt voivat tulla tarpeeseen. Suomi on vihkinyt julkisten palvelujen vertaistuotannon mm. koulutuksessa, asukasyhdistyksissä, huume- ja peliriippuvaisten tukemisessa, kotihoidossa, jne. (Botero et al., 2012). Täytyy myös tunnustaa että kaikki ilmaisten palvelujen käyttö tulisi olla tasa-arvoista. Esimerkiksi, miksi yksi kuutiometri vettä kotikäyttöön maksaa saman verran kuin kuutiometri jolla täytetään yksityinen uima-allas (Ariès, 2007)? Idea siitä, että yhteisvaurauden ”väärinkäytöstä” tulisi keskustella ja tehdä tunnetuksi. Hyvien käyttötarkoitusten tulisi olla ilmaisia, huonojen käyttötarkoitusten kalliita. Ja jotta estettäisiin se, että rikkaat yksinkertaisesti ostavat tuhlailevan väärinkäytö, tulisiko keskustella samalla maksimituloista perustulon lisäksi?

Me olemme luonnostelleet neljä tutkimuksen ja toiminnan aluetta: yhteisvaurauden kulttuurillisen konseptin levittäminen laajalle; työajan lyhentäminen; perustulon käyttöönotto; julkisten palvelujen muuttaminen ilmaiseksi sekä niiden oikein- ja väärinkäytön erottelu. Mitat kuten lyhennetyn työajan määrä ja maksetun perustulon määrä viittaavat työvoiman erottamiseen tehtävästä työstä. Ne edustavat vaihtoehtoa dominantille diskurssille joka näkee työpaikat, huolimatta siitä miten huonosti palkattuja ja/tai tarpeettomia ja/tai ympäristölle tuhoisia ja/tai tylsiä ne ovat, olennaisena vaatimuksena kehitykselle. Ilmaiset julkiset palvelut ja perustulo saattavat olla toisiaan täydentäviä; ne saattavat olla ristiriidassa. Pointtu ei ole kuvitella yhteiskuntaa jossa kaikki mitat elävät täydellisen sulassa sovussa, mutta tutkia, kehittää ja tehdä yhdestä tai useammasta julkisia, kun taktisia ja strategisia mahdollisuuksia ilmenee, niin että saadaan aikaan oikeaa edistystä.

Me kutsumme Journal of Peer Productionin tutkijat ja harjoittajat harkitsemaan, kritisoimaan, kehittämään tai syrjäyttämään nämä tutkimusalueet ja toimet, ja dokumentoimaan heidän artikulaationsa vertaisprojekteista.

Lähteet

Ariès, P. (2007) Le Mésusage : Essai sur l’hypercapitalisme. Parangon, Paris.
Botero, A., Paterson, A., & Saad-Sulonen, J. (2012). Towards peer production in public services: Cases from Finland. Helsinki: Aalto University publication series Crossover.

Craig, L. (2006) Children and the revolution. A time-diary analysis of the impact of motherhood on daily workload. Journal of Sociology, 42(2): 125-143.
Dalla Costa, M. & James, S. (1972) The power of women and the subversion of the community. Bristol: Falling Wall Press.

Dyer-Witheford, N. (2007) Commonism. Turbulence, 1: 81-87 (online).

Euler, J. (2015) Commons-creating Society On the Radical German Commons Discourse Review of Radical Political Economics Vol 48, Issue 1, pp. 93 – 110.

Merton, R. K. (1973) [1942], ‘The normative structure of science’, in Merton, R. K., The sociology of science: Theoretical and empirical investigations. Chicago: University of Chicago Press.

Lähde:

http://peerproduction.net/issues/issue-10-peer-production-and-work/now-the-commons/

Suurimmalla osalla rikkaista maista on miljoonia ”työssäkäyviä köyhiä” – ihmisiä joiden palkka ei ole tarpeeksi suuri jotta he pysyisivät köyhyysrajan yläpuolella, ja joiden palkka täten on valtion subventoima. Nämä subventiot tulevat verohelpotusten muodossa.

Idea on vanha. Englanti otti käyttöön sen “Speenhamland”-systeemin – ulkoisen avustuksen muodon jonka tarkoitus oli tasata leivän nousevia hintoja – Napoleonin sotien aikaan. Vuonna 1975 Speenhamlandin johtoporras, joka on kylä Berkshiressä, salli liukuvan palkkatuen käytön. Tuki jota perheet saivat vaihteli sen mukaan kuinka paljon lapsia perheellä oli ja kuinka paljon leipä maksoi.

Mutta tätä kritisoitiin koska työnantajat maksoivat palkkoja joilla ei elänyt, sillä erotus tuen määrän ja palkan välillä tulisi veronmaksajien maksettavaksi. Vuonna 1834 Speenhamlandin järjestelmä korvattiin New Poor Law’lla, joka rajasi tuet työntekijöihin sellaisissa olosuhteissa jotka olivat riittävän vastenmieliset pakottamaan ihmiset takaisin työmarkkinoille.

1900-luvulla Speenhamlandin periaate herätettiin uudestaan henkiin – itse markkinaliberaalin Milton Friedmanin aloitteesta. Vuonna 1962 Friedman ehdotti ”negatiivista tuloveroa” jossa ihminen joka tienaa tietyn määrän alle saisi tukia valtiolta, sen sijaan että maksaisi veroja tuloistaan. Idea oli saada ihmiset nostamaan persiinsä ja menemään töihin. Se toteutettiin USA:ssa nimellä Earned Income Tax Credit ja Britanniassa nimellä Working Families Tax Credit.

Samaan aikaan on ollut pyrkimyksiä nostaa pienintä ansaittua tulomäärää asettamalla minimipalkkalaki. Mutta minimipalkat eivät koskaan ole riittänyt tulotasoon jolla elää ja se ei täten myöskään ole pienentänyt palkkasubventioiden aiheuttamia kuluja.

Vuonna 2008 noin 5,5 miljoonaa työtätekevää perhettä Britanniassa sai tukia, mm. lapsilisiä, asumistukia ja paikallisia verotukia. Leikkauspolitiikka on pienentänyt tätä määrää 4,3 miljoonaan. Ottaen huomioon että tuolloin oli 11,4 miljoonaa työtätekevää perhettä Britanniassa vuonna 2012, tämä on uskomattomat 38% perheistä jotka eivät tulleet toimeen palkallaan. Tai toisin ilmaistuna: kysynnän ja tarjonnan taasapainottava palkka ei kyennyt tarjoamaan palkkaa jolla elää 38%:lle työtätekevistä perheistä. Nämä ovat ”työtätekeviä köyhiä”.

Hänen heinäkuun 8. päivän budjetti-ilmoituksessaan, kansleri George Osborne ehdotti leikkauksia 12 miljardin punnan edestä sosiaalitukilaskuun seuraavien neljän vuoden aikana osana hänen vajeiden tasapainottamissuunnitelmaansa. Tästä noin 9 miljardia puntaa tulee työtätekevien perheiden tukemisen leikkaamisesta.

Jotta nämä leikkaukset saataisiin ajettua läpi, Osborne ehdotti minimipalkan nostamista 6,50 punnasta tunnilta 9 puntaan tunnilta samalle ajalle. Tämä nousu lankeaa työnantajien maksettavaksi, ei julkisista varoista, ja näin tukien leikkaus ja palkkojen nostaminen on nettovoitto kruunun kassaan. Institute for Fiscal Studiesin analyysi tuli tulokseen että vaikka valtionkonttori säästää 12 miljardia, bruttokasvu palkoissa minimin noustessa maksaa vain 4 miljardia. Kuten Paul Johnson, IFS:n johtaja, sen ilmaisi: “Rahaa uusiin minimipalkkoihin ei yksinkertaisesti ole liikkumassa tarpeeksi jotta tukien varassa elävät ihmiset tulisivat kompensoiduiksi.”

Mutta vaikka minimipalkkaa nostettaisiin tarpeeksi jotta tulonsiirtoja ei enää tarvittaisi, työvoimakustannuksista veronmaksajilta työnantajille siirtäminen olisi väärä strategia. Syy on, että monille – ehkäpä suurimmalle osalle – ihmisiä, työ on yhä kutistuva tulonlähde.

Loppujen lopuksi ennuste johon voimme varmasti luottaa on että automaatio tekee itseään yhä enemmän tykö ihmistyön maailmaan. Yli 50% olemassaolevista töistä voi olla uhattuna seuraavien 20 vuoden aikana. Se on ainakin avoin kysymys miten luodaan tarpeeksi uusia työpaikkoja korvaamaan menetetyt, tai miten on haluttavaa jatkaa tuottaa enemmän ja enemmän tuotteita yksinkertaisesti siksi että saataisiin tarjottua työpaikkoja ihmisille yhä vain kutistuvilla palkoilla.

Kun robotit yhä enenevässä määrin korvaavat ihmistyön, ihmiset tarvitsevat tuloja joilla korvataan palkkatyö. Onko tulonsiirrot sitten se suunta jolla saadaan korvaavia tuloja aikaiseksi, vaiko minimipalkan nostaminen, joka on päinvastainen suunta, sillä se saa tulot yhä riippuvaisemmaksi palkkatyöstä. Itseasiassa keskittymällä minimipalkkaan kiihdytettäisiin lähestulkoon varmasti automaatioprosessia. Aikaisempi todistusaineisto siitä että minimipalkkalainsäädäntö ei pienennä työvoiman tarvetta ei kestä yhä nopeammin putoavien tuotteiden ja palvelun tuotannon automatisoimisen kustannuksia.

Lyhyesti, jos Osborne on vakavissaan hänen aikeidensa kanssa tarjota ”palkan jolla elää” kaikille, hänen tulisi liikkua kohti perustulon ideaa joka ei riipu työmarkkinoista. Yksinkertainen askel eteenpäin olisi tarjota kaikille kansalaisille ehdoton tulonsiirto jota voisi kasvattaa asteittain kun työstä saatavat palkkiot pienenevät.

Molemmat sekä vapaiden markkinoiden kannattajat että sosialistit ovat pitkään puhuneet perustulon puolesta. Mutta idea on aina kaatunut kahteen vastalauseeseen: yhteiskunnat ovat liian köyhiä ja se ei kannustaisi tekemään töitä.

Ensimmäinen vastalause ei enää pidä paikkaansa edistyksellisissä talouksissa, kun taas toinen on irrelevantti ottaen huomioon että tavoite ei ole vahvistaa insentiiviä tehdä töitä vaan mahdollistaa ihmisten eläminen pallolla ilman töitä. Perustulo tekisi osa-aikatyöstä mahdollisuuden monille jotka nyt joutuvat tekemään kokoaikaista työtä palkalla jolla ei elä. Ja kaikki työntekijät saisivat vapauden tehdä samoja valintoja koskien sitä kuinka paljon he haluavat tehdä töitä, ja missä olosuhteissa, samoja mitkä suurpääoman omistajilla nykyään on.

Lähde:

https://www.weforum.org/agenda/2015/07/should-we-replace-the-minimum-wage-with-a-basic-income/

“Arvostettu sosiologi selittää miksi perustulo ei olisi ”epäkannustavaa” työlle (niinkuin monet köyhyyttä vastaan taistelevat tulonjako-ohjelmat). Hänen mielestä perustulo ei ”subventoi matalapalkkaa” moraalisesti ongelmallisella tavalla. Hän puhuu myös perustulon mahdollisesta vaikutuksesta liittoihin ja edistykselliseen politiikkaan.”

via Against the Grain -podcast.

Miksi tämä on tärkeää? Koska eri ihmiset kyseenalaistavat sn että perustulo olisi hyvä juttu työssäkäyvälle ihmiselle ja työväenliikkeelle. Tässä edistyksellisempi näkökanta marxistisosiologi Erik Wrightilta vastaa kysymykseen kyllä, ja se tulisi lukea samaan aikaan USA:n työväenliikkeen johtajan kirjoittaman kirjan kanssa, joka sanoo samaa.

Wrightia haastateltiin huhtikuun 5. päivänä Berkeleyläisessä radio-ohjelmasssa nimeltä Against the Grain. 50 minuutin mittaisessa podcastissa Wright esittää vakuuttavan casen siitä kuinka radikaalin vasemmiston täytyy ottaa perustulo vakavasti, samalla kun se vaientaa yleiset huolet siitä että käytäntö loukkaisi työntekijöitä sekä torjua vastaväitteet sen ehdottomuudesta.

Lähde: P2P Foundation