kirjoittaja: @anarchosolarpunk

Tulee usein kirjoitettua projekteista, joissa käytetään huipputeknisiä vempaimia, laitteita ja menetelmiä, mutta samalla suhtaudun niihin erittäin kriittisesti. Niiden tuotantomenetelmät ovat kestämättömiä, tuhoisia ja vaativat valtavia määriä riistoa. Tähän kaikkeen on syy: liikevoitto.

Mitä jos katsoisimme teknologiaa eri näkökulmasta ja muuttaisimme perusteellisesti suhdettamme teknologiaan ja tietokoneisiin yleensä? Mitä jos sen sijaan, että tekisimme sitä, mikä on halvinta voiton maksimoimiseksi, keskittyisimme tekemään ja uudistamaan asioita, joilla on mahdollisimman vähän ekologisia vaikutuksia ja mahdollisimman paljon myönteistä sosiaalista hyötyä?

Käytän huipputeknologiaa, koska minulla on sitä, ja koska löydän sitä, kierrätän sitä, elvytän sitä ja sekoitan sitä uudelleen. En myöskään etsi huipputeknisiä ratkaisuja sieltä, minne ne eivät kuulu, tai lähde ostamaan jotain ratkaisemaan olemattomia ongelmia.

Maailma on täynnä yhden koon ”ratkaisuja”, jotka painostavat ihmisiä, jotka tietävät, mikä ongelma on ja miten siihen pitäisi puuttua, eivätkä tarvitse tyranneja pakottamaan heitä tekemään asioita tietyllä tavalla. Se on siirtomaavallan tapa — ”luulen tietäväni paremmin kuin te villit, joten noudattakaa vain, mitä minulla on sanottavana”. Ei, vitut siitä.

Aivan kuten ihmiset, jotka tekevät työtä, tietävät parhaiten, miten työ tehdään, myös ihmiset, jotka ovat erityisolosuhteissa, tietävät ratkaisut, jotka toimivat heidän kohdallaan.

Teknologia-aloilla on vallalla ajatus, että aikamme ongelmat ovat puhtaasti teknologisia, eikä koskaan ymmärretä, että sosiaaliset ja poliittiset järjestelmämme vaikuttavat suoraan siihen, miten ja miksi teknologiaa tehdään. Teknologian perusteet määräytyvät sitä ympäröivien sosiaalisten olosuhteiden mukaan. Jos globaalin viestinnän teknologiaa ympäröivät sosioekonomiset järjestelmät, jotka arvostavat yli kaiken muun liikevoittoa, jatkuvaa talouskasvua (tällä tarkoitan abstraktia taloustiedettä, kuten BKT:tä, joka ei mittaa mitään todella arvokasta ihmisille ja ekologialle) ja suljettua lähdekoodia ja portinvartiointia, saadaan teknologian aloja, jotka muistuttavat nykyistä teknologia-alaa, jossa elämme. Kääntöpuolena on, että sama teknologia voi olla olemassa radikaalisti oikeudenmukaisessa maailmassa, jossa arvostetaan muuta kuin liikevoittoa ja jossa arvostetaan vapaata tiedon avointa jakamista saman maailmanlaajuisen viestintäverkon avulla — silloin alkaa näkyä ero. Ympäröivä maailma muokkaa järjestelmiämme, ja nämä järjestelmät vaikuttavat näiden järjestelmien mekanismeihin (teknologioihin, joita käytämme jokapäiväisessä elämässä).

Ekomodernistien näkemys on, että voimme teknisesti selviytyä ilmastokatastrofista. Että voimme innovoida tien ulos sosiaalisesta ja taloudellisesta tuhosta. Tarvitsemme vain uuden maagisen ilmastonkaappausjärjestelmän (jota mahdollisesti rahoittavat ilmastokriisistä suoraan vastuussa olevat yritykset), joka pelastaa tilanteen ja kääntää kaiken päinvastaiseksi. Tarvitsemme vain uuden digitaalisen valuutan, jolla rahoitetaan yksilajikkeisia puunviljelytiloja, jotka istuttavat vierasperäisiä puita katastrofeille alttiisiin ympäristöihin ja tuhlaavat samalla energiaa ja laskentatehoa, mikä vain kompensoi hiilidioksidipäästöjä. Kyse on ajatuksesta, että voimme saada loputtoman ja eksponentiaalisen talouskasvun ikuisesti, jolloin kapitalistinen koneisto pysyy käynnissä — kunhan se saa virtansa aurinkopaneeleista ja merituulivoimasta (ei sillä, että olisin niitä vastaan). Se on vihreää siinä mielessä, että uusiutuvaa energiaa käytetään kestämättömän paskan tekemisen jatkamiseen. Se on ”vihreää”, mutta ei ole mietitty hetkeäkään, miksi käytämme tiettyjä materiaaleja uusiutuvan energian tuotannossa. Se on ajatus siitä, että odotamme, että joku nero keksii meille tien ulos lopusta.

Keskeistä on, että meidän on ajateltava radikaalisti uudelleen miten suunnittelemme, valmistamme, käytämme, huollamme, korjaamme ja käytämme uudelleen teknologiaa — ja missä ja miksi käytämme sitä, jotta paikalliset kulttuuriset ja ekologiset tarpeet määrittelevät sen. Meidän on tarkasteltava petrokemian tuotantokeskeisen maailman todellisuutta ja kysyttävä: ”Millä muilla tavoin voimme tuottaa asioita mahdollisimman vähän ympäristöä kuormittaen?”. Sen sijaan, että kaivamme uutta alumiinia aurinkopaneeleja varten, voimmeko löytää tapoja louhia metallit muista lähteistä, käyttää uudelleen tai kierrättää maailmassa jo olemassa olevia materiaaleja? Juuri nyt sitä ei tehdä, koska se ei ole kannattavaa. Mutta maailmassa, jossa voitot eivät merkitse paskaakaan, mutta vaikutukset meihin ja ekosysteemiin merkitsevät, voimme todella tehdä asioita, jotka ovat kannattavia. Entä jos voisimme ottaa muoviroskan ja muokata sitä korvaamaan metalleja, jotka vaativat kaivantaprosesseja?

Tai luoda tarvitsemamme tavarat biologisista materiaaleista, biomuoveista, jotka todella hajoavat ympäristössä eivätkä säily satoja vuosia, valmistaa vaatteita kasveista ja kuolla ne muiden kasvien kanssa.

Tarkoituksenmukainen teknologia valjastaa teknologiaa eri puolilta, passiivisesta matalaan teknologiaan, DIY-askeleista korkean teknologian maailmoihin, ja se on ajatus siitä, että asioiden ei tarvitse olla samasta muotista — Piilaaksossa suunniteltuja — petrokemiasta riippuvaisia, ja se voi sisältää sekä vanhoja että moderneja tekniikoita. Se voi tulla muinaisten viljelytekniikoiden, kuten waru warun, elvyttämisen muodossa. Waru waru on muinainen istutustekniikka, jossa hyödynnetään tulvivat sateet sitomalla vettä ja luomalla luonnollisia sadeveden keräyskanavia. Joissakin paikoissa saatetaan kierrättää kaatopaikalle päätyneet vanhat tietokoneet ja käyttää niitä ilmastomallien ajamiseen ja säätietojen keräämiseen, jotta ne voidaan jakaa avoimelle DIY-ilmastotutkijoiden kollektiiville. Tämä on permalaskennan ydinajatus.

Permacomputing eli permalaskenta on permakulttuurin innoittama kestävämpi lähestymistapa tietokone- ja verkkoteknologiaan. Permacomputing on sekä käsite että käytäntöyhteisö, joka keskittyy digitaaliteknologian kestävyyteen ja uusiutumiskykyyn liittyviin kysymyksiin.

Aikana, jolloin tietotekniikka on teollisen jätteen ruumiillistuma, permacomputing kannustaa kestävämpään lähestymistapaan, jossa maksimoidaan laitteistojen käyttöikä, minimoidaan energiankäyttö ja keskitytään jo käytettävissä olevien laskentaresurssien käyttöön. Teemme näin, koska ihminen on osa luontoa ja teknologia on ihmisen jatke, ja tunnustamme, että teknologiaa on käytetty vahingoittamaan luontoa. Haluamme selvittää, miten voimme harjoittaa hyviä suhteita Maapalloon oppimalla ekologisista järjestelmistä ja hyödyntämällä ja keskittämällä uudelleen olemassa olevia teknologioita ja käytäntöjä. Olemme myös kiinnostuneita tutkimaan, mitä permacomputing-elämäntapa voisi olla ja millaista transformatiivista tietokonekulttuuria ja -estetiikkaa se voisi tuoda esiin.

https://permacomputing.net/

Sen sijaan, että tuottaisimme jätettä, opimme yhdeltä parhaista opettajista, äiti Maalta, että kaikkea voidaan käyttää uudelleen loputtomiin. Järjestelmämme voivat muuttua vastaamaan luonnollista luomisen ja hajoamisen virtaa, joka ei tuhoa planeettaamme tai meitä itseämme. Se on tapa olla vuorovaikutuksessa sen kanssa, miten elämme elämäämme perustavanlaatuisella tasolla.

Haluan tehdä selväksi, että tämä ei onnistu vain kuluttamalla eri tavalla yksilötasolla. Kyse on massojen vallankumouksesta, jossa vallankäytön ja riiston järjestelmät kaadetaan ja valta annetaan takaisin ihmisille ja planeetalle. Muutetaan perusteellisesti talous, tuotanto, teknologia, jätekierto ja sosiaaliset järjestelmät, jotta voimme sopeutua villisti muuttuvaan maailmaan.

Lähde: https://anarchosolarpunk.substack.com/p/postgrowthtech

Muutama kuukausi sitten mahdottomilta tuntuneet asiat tuntuvat nyt mahdollisilta ja tarpeellisilta. Tämä historiallinen hetki kutsuu meitä puskemaan yhä kovempaa ja tuon oven läpi rakentamaan maailmaa, joka keskittyy ihmisiin ja planeettaan. Niin tehdäksemme meidän tulee olla tarkkoja siinä mitä me haluamme jättää taaksemme (kapitalismin) ja vielä tarkempia siinä mitä eteenpäin meno tarkoittaa (postkapitalismi ja solidaarisuustalous).

Vaihtoehdot kapitalismille ovat saaneet uusia kannattajia. Tuore gallup kertoo, että 43 prosenttia vastaajista ilmaisi tukensa sosialismille, jota Bernie Sandersin presidenttiehdokkuus ja hänen demokraattisen sosialismin ideansa tekivät tunnetuiksi.

Ja kuitenkin paljon on hämmennystä sen suhteen mitä sosialismi ja kapitalismi tarkoittavat. Tässä me tarkastelemme eri sosialismin, kapitalismin ja solidaarisuustalouden systeemejä.

Systeemimuutoksen parissa työskenteleville selkeys on tärkeintä. Sen puuttuminen tarkoittaa todennäköisesti kapitalismin “reformointia”, ilman että edes mietitään mahdollisuutta talouden ja maailman rakentamiselle ilman niitä. Me kunnioitamme niitä, jotka pyrkivät kestävämpään maailmaan reformoimalla kapitalismia. Me olemme vain eri mieltä siitä että reformaatio olisi mahdollista.

Taulukko 1 kuvaa viitekehystä, jossa näkyy kapitalismi ja postkapitalismi. Se identifioi pääasialliset modernin kapitalismin ja postkapitalismin talousjärjestelmät, joista me puhumme alempana. Postkapitalistisessa järjestelmässä solidaarisuustalous, joka on myös kuvattu alla, ei ota mukaan epädemokraattisia järjestelmiä kuten autoritääristä valtionsosialismia.

Table 1

Mutta mitä me tarkoitamme kun puhumme kapitalismista?

On liian tavallista sanoa, että kapitalismi on niin monimutkainen järjestelmä ettei sitä voida määritellä. Tämä ei ole totta. Tässä on yksinkertainen kapitalismin määritelmä, jota käyttää mm. Center for Popular Economics, radikaalien/edistysmielisten taloustieteilijöiden kollektiivi, joka pyrkii demystifioimaan sitä miten talous toimii (tai ei toimi), joka on kestänyt ajan hampaan yli 40 vuoden ajan.

Nämä ovat viisi toisiinsa liittyvää ominaisuutta, jotka määrittävät kapitalismia:

Yksi ominaisuus yksinään ei tee taloudesta kapitalistista. Esimerkiksi markkinat edeltävät kapitalismia tuhansia vuosia ja ne voivat olla olemassa myös sosialismissa. Sama pätee myös hyödykkeiden tuotantoon — myytävien tuotteiden tuottamiseen, eikä niinkään käytettävien tuotteiden tuottamiseen.

Kapitalismin tuotantomallin erikoisuus on sen jaossa tuotantovälineiden (maat, rakennukset, koneet, työkalut) omistajiin (kapitalistit) ja työntekijöihin, jotka tuottavat tuotteet ja palvelut. Kapitalistit maksimoivat tuotot monin eri tavoin, mutta usein puristamalla ne ulos työntekijöistä — ja tässä on luokkataistelun ydin. Työntekijäomisteinen osuuskunta voi tuottaa hyödykkeitä myyntiin markkinoille, mutta se ei ole kapitalistinen yritys, koska työntekijät ovat sen omistajia, mikä näin eliminoi luokkajaon.

On olemassa, tottakai, paljon mitä voidaan sanoa kapitalismista — sen taipumuksesta keskittää varallisuus ja valta, sen oman edun tavoittelun ylistyksestä sosiaalisena hyveenä, sen taipumuksesta kriisiytyä, sen lakkaamattomasta halusta kasvaa,

Lisäksi, huomaa että tämä kapitalismin määritelmä keskittyy luokkaan, Mutta kapitalistiset taloudet todellisessa maailmassa menevät päällekkäin monen muun laisen ylivallan kanssa, mikä tuottaa ja uusintaa sukupuolien, rodun, ihmisen ja luonnon välistä eriarvoisuutta ja hyväksikäyttöä, sekä myös luokkia.

Kapitalismin tyypit

Ei ole olemassa vain yhtä kapitalistista järjestelmää. Taulukko 1 identifioi kolmenlaista mallia: neoliberalismi, New Deal -kapitalismi ja sosiaalidemokratia. Nämä on asetettu spektrille, jossa oikea reuna esittää vapaita markkinoita, pientä hallintoa, kapitalismin kilpailullisia muotoja, ja vasen reuna esittää aktiivista hallintoa joka sääntelee ja uudelleenjakaa kansan ja planeetan suojelemiseksi, sisältäen mm. feministiset, rasisminvastaiset ja ekologiset periaatteet ja politiikat.

Neoliberalismi, mikä tällä hetkellä on dominantti talousparadigma USA:ssa ja monessa muussa maassa, laajalti edistää visiota valtiosta, joka on tarpeeksi pieni “hukkumaan ammeeseen” niinkuin Grover Norquist asian ilmaisi. Toki sitä tuskin tapahtuu, mutta neoliberalismia ideologiana on käytetty oikeuttamaan leikkauksia (eli leikkaamaan koulutuksesta, terveydenhuollosta ja sosiaaliturvasta), luomaan korporaatiomielisiä sääntöjä ja yksityistämiseen; verotaakan siirtoon yhdeltä prosentilta työläisille; sekä lisäämään investointeja poliisiin ja armeijaan (minkä johdosta valtio kasvaa). Kaikki tämä tehdään “vapaiden” markkinoiden nimissä, sivuuttaen sen faktan että valtio rakentaa nämä markkinat pääoman omistajia puoltaakseen ja ne ovat kaukana vapaista.

Ennen neoliberalismia kapitalismia dominoi New Deal -kapitalismi (jota joskus kutsutaan keynesiläisyydeksi) jossa valtio pyrkii rakentamaan yhteiskunnallista turvaverkkoa, korjaamaan markkinahäiriöitä, sääntelemään häikäilemätöntä liiketoimintaa, hajottamaan monopoleja ja ainakin nimellisesti ajamaan suurempaa taloudellista tasa-arvoa.

New Deal -kapitalismi syntyi presidentti Herbert Hooverin politiikan epäonnistumisesta toimia vuoden 1929 Suuressa Lamassa. Vuosi toisensa jälkeen lama syveni, kunnes Rooseveltin hallinto aloitti vuonna 1933 New Dealin ajamisen (idea joka varastettiin Eugene Debsilta ja sosialistipuolueelta), mikä, sosiaaliturvan, työttömyysvakuutuksen, antitrust-toimien, liittoon liittymisoikeuden ja monen muun asian lisäksi loi suuren mittakaavan ohjelmat kuten Works Progress Administration. Nämä toimet alkoivat nostaa taloutta lamasta, mutta vaadittiin vieläkin suuremmat toisen maailmansodan investoinnit ennenkuin talous pääsi jälleen täystyöllisyyteen ja nopean kasvun uralle.

New Deal -kapitalismi jatkui 1970-luvulle. Kuitenkin miljardöörit ja muut konservatiiviset voimat asteittain söivät maata sen jalkojen alta. Paradigmanmuutos tapahtui, jonka myötä neoliberalismista tuli dominantti diskurssi, ja veroleikkaukset rikkaille (ja asia josta vähemmän on puhuttu, veronkorotukset työläisille) muuttuivat normiksi. Viime vuosina New Deal -kapitalismi on tehnyt tuloaan takaisin, kun monet näkevät Bernie Sandersin presidenttikampanjan vuonna 2016 lumipalloefektin alkusysäyksenä takaisin New Dealin kaltaiseen paradigmaan.

Sosiaalidemokratia, josta skandinaaviset talousalueet ovat toimineet malliesimerkkinä, on vahvempi ja anteliaampi versio New Deal -kapitalismista (tai ehkäpä skandinaavit sanoisivat, että New Deal on laimennettu versio sosiaalidemokratiasta). Vaikka sosiaalidemokratia voi toimia siirtymävaiheena jälkikapitalismiin, se on edelleen kapitalismia, sillä kapitalistiset korporaatiot dominoivat taloutta ja poliittista kenttää.

On tärkeää huomata, että olipa dominantti talousparadigma mikä hyvänsä, siinä on aina elementtejä muista järjestelmistä. Joten neoliberaalissa kapitalismissa on myös elementtejä esikapitalistiselta ajalta (esim. ihmikauppa, joka on orjuuden muoto) sekä jälkikapitalismista (esim. työntekijäosuuskunnat).

Miltä “jälkikapitalismi” näyttää?

Kun olemme määritelleet kapitalismin, miltä sitten näyttää jälkikapitalismi? Se kirjaimellisesti tarkoittaa “kapitalismin jälkeen tulevaa”. Jälkikapitalistisen viitekehyksen mukaan, huolimatta siitä miten me “kesytämme” tai “humanisoimme” kapitalismin, sen peruslogiikka tekee mahdottomaksi harmonisen elämän toistemme ja luonnon kanssa. Kapitalismin kehitys on erottamattomasti kietoutunut rasismiin ja patriarkaattiin ja se jatkaa molempien riistoa. Kapitalismin halu “akkumuloida tai kuolla” vimmaisesti riistää lakkaamatta luonnonvaroja. Jälkikapitalismi pyrkii rakentamaan kapitalismin saavutuksille samalla transformoiden ja päästen yli sen ilmiselvistä vioista.

Autoritaariset jälkikapitalistiset järjestelmät

Varhaiset jälkikapitalistiset kokeilut, kuten Neuvostoliitto (1922-1991) ja Kiina (1949-1978), korvasivat feodaaliset ja nousevat kapitalistiset järjestlemät elitistisen kommunistipuolueen suunnitelmatalouksilla. Me nimitämme tämäntyyppistä taloutta autoritaariseksi valtionsosialismiksi. Talonpojat ja työntekijät saivat perusoikeudet, kuten koulutuksen, terveydenhuollon, asumisen ja oikeuden työpaikkaan, mutta poliittinen ja taloudellinen demokratia oli tukahdutettu. Lisäksi nämä taloudet usein uusintivat patriarkiaa ja rodullista eriarvoisuutta, ja ne olivat usein luonteeltaan erittäin riistäviä.

Demokraattiset jälkikapitalistiset järjestelmät ja solidaarisuustalous

Solidaarisuustalous (Solidarity Economy, SE) jälkikapitalistinen viitekehys, joka on syntynyt Etelä-Amerikassa ja Euroopassa 1990-luvulla. Se hylkää autoritaristiset, valtiojohtoiset sosialismin muodot ja sen sijaan vahvistaa sitoutumistaan osallistavaan demokratiaan. Lisäksi se on eksplisiittisesti feminististä, rasisminvastaista ja ekologista, ja se ajaa talouden transformaatiota joka ylittää kaikki sorron muodot, ei ainoastaan luokan.

SE on iso sateenvarjo, joka kattaa monia samanaikaisesti olemassaolevia visioita — liian monia jotta niitä tässä voitaisiin kaikkia listata — demokraattisesta jälkikapitalistisesta talousjärjestelmästä. Systeemimuutoksen SE-viitekehys keskittyy prosessiin, jolla rakentaa talouskäytänteet ja instituutiot oikeudenmukaisuuden arvoille kaikissa dimensioissa (rotu, luokka, sukupuoli, seksuaalisuus jne.), yhteistyölle ja solidaarisuudelle, taloudelliselle ja poliittiselle demokratialle, kestävyydelle ja pluralismille.

Meidän ei tarvitse “odottaa vallankumousta” koska SE-käytänteet ovat jo olemassa meidän ympärillämme tällä hetkellä. Tehtävämme on tehdä näistä käytänteistä näkyviä, kasvattaa niitä ja yhdistää ne. SE-instituutioihin kuuluu osuuskunnat (työntekijäomisteiset, kuluttajien ja tuottajien), julkisomisteiset pankit, yhteisöllinen maanomistus, vaihtoehtovaluutat ja aikapankit.

SE-sektorit ja esimerkkejä SE-toiminnasta

Kapean omanedun tavoittelun, kilpailun ja muiden ylivallasta kamppailun, jotka ovat rasistisen, patriarkaalisen kapitalismin ytimessä, vastapainoksi solidaarisuustalous keskittyy solidaarisuuden, mutualismin, hoivan ja yhteistyön kulttuuriin, johon kuuluu yhteiskuntavastuu, taloudelliset ihmisoikeudet ja Maaemon oikeudet.

Onko Bernien alusta sosialistinen?

Senaattori Bernie Sanders (I-VT) ajaa kovin paisunutta julkista sektoria, jolla varmistetaan, että kaikilla on pääsy terveydenhuoltoon, korkeakoulutukseen ja työhön, sekä myös suitsitaan ilmastonmuutosta.

Onko tämä sosialismia? Meidän mielestämme se ei ole sosialismia. Bernie kommunikoi osittaisen vision sosialismista, mutta jättää pois keskeisen opinkappaleen: tarpeen siirtää tuotantovälineiden (maat, rakennukset, työkalut, koneet jne.) omistus työntekijöille, yhteisölle tai valtiolle.

Vaikka laajempi julkinen sektori, joka tuottaa terveyspalveluita, korkeakoulutusta, työpaikkoja ja halpaa asumista, on ansiokas tavoite, näistä kaikista ei synny sosialismia. Tämä on sosiaalidemokratiaa. Se on paljon parempaa kuin neoliberaali kapitalismi. Kuitenkin se on edelleen kapitalismia — yksityisomisteiset korporaatiot pitävät otteessaan maan taloutta, politiikkaa ja yhteiskuntaa. Omistuksen siirtäminen työntekijöille, yhteisöille ja/tai valtiolle mahdollistaa siirtää talouden koko fokus voitontavoittelusta palvelemaan kaikkia ihmisiä.

Onko systeemimuutos epärealistista?

Monet liberaalit ja sosiaalidemokraatit kinaavat siitä tulisiko edistysmielisten hylätä kapitalismista pois siirtymisen tavoite. Kapitalismi, he sanovat, on tullut tänne jäädäkseen.

Me olemme eri mieltä. Ensinnäkin, me uskomme, että kapitalismin viat — sokeasta kasvusta korruptoituneisiin hallitukseen ympäri maailman ja ympäristön tuhoutumiseen — ovat muuttumassa näkyvämmäksi. Nämä viat luovat ruohonjuuritason energiaa, jota tarvitaan kapitalismin tuolle puolen siirtymiseen kohti jotain parempaa.

Toiseksi, me uskomme kapitalistisessa järjestelmässä reformista kamppailemisen vahvistuvan jos New Deal -kapitalismi ja sosiaalidemokratia voidaan ymmärtää ohimenevinä — osana asteittaista kamppailua systeemimuutoksesta pois kapitalismista kohti jälkikapitalismia. Kamppailut auttavat meitä siirtymään kohti parempaa järjestelmää, mutta ne eivät saa sitä aikaan.

Kuten Rosa Luxemburg kuuluisalla tavalla esitti kirjassaan Reform or Revolution, reformit ovat tarpeen sosialismista kamppailtaessa, mutta ilman sosialismin tavoitetta ne ovat parhaimmillaankin vain väliaikavoittoja, ja pahimmillaan ottaa koko systeemin haltuunsa. Näin meidän tulee olla varovaisia reformiesityksissä joiden puolesta kamppailla osana suurempaa systeemimuutoksen prosessia. Tämä tarkoittaa, että aina pyritään sijoittamaan kamppailut reformien puolesta suurempaan, monisyisempään systeemimuutoksen strategiaan.

Toinen syy miksi me haluamme systeemimuutokselle viitekehyksen on, että se mahdollistaa meidän keskustella niistä monista toisiinsa kytkeytyneistä tavoista joilla tämä muutos täytyy tapahtua meissä itsessämme sekä taloudessa, jotta me voisimme rakentaa todellisen solidaarisuuden kulttuurin, ja päästä yli rasismista ja patriarkiasta. Systeemimuutoksen perspektiivi mahdollistaa meidän sijoittaa kaikki rasismin vastaiset, feministiset, ekologiset, luokkavastaiset ja työntekijän puolesta tehtävät toimet tarpeelliseksi (mutta riittämättömäksi) osaksi aikakausien globaalia siirtymää kapitalismista jälkikapitalismiin.

Viimeisenä, systeemimuutoksen viitekehyksen käyttö — ja alleviivaten kapitalismin rajoitteita — on tarpeen naisten, värillisten, ja luonnon vapauttamiseksi. Kamppailut partiarkaattia ja valkoisten ylivaltaa vastaan tuppaavat kaventuvan kamppailuiksi tasa-arvosta kapitalismin sisällä — esimerkiksi, ponnistelut luoda mustien tai naisten omistamia kapitalistisia yrityksiä. Kuitenkin sellaiset kamppailut jättävät suurimman osan naisia ja värillisiä edelleen loukkuun talouteen ja valtioon, joita huipulla oleva prosentti johtaa. Joten esimerkkinä, Barack Obaman valinta ei eliminoinut mustien ja valkoisten välistä tulotason, köyhyyden tai varallisuuden eriarvoisuutta. Todellakin, varallisuuserot mustien ja valkoisten välillä kasvoivat Obaman kaudella: valkoisten mediaanivarallisuus kasvoi 7-kertaisesta yli 10-kertaiseksi verrattuna mustiin!

Samalla tavoin, ympäristön suojelemiseksi järjestäytyminen ilman, että haastetaan kapitalismin voiton ja kasvun tavoittelun motiivia tulee epäonnistumaan. Kapitalismin halu “akkumuloida tai kuolla” tuhoaa luonnon tasapainon ja edistää ympäristön tuhoutumista.

Tie eteenpäin

Solidaarisuustalouden visio systeemimuutokselle vaatii meiltä sekä “vastustamista” että “rakentamista” — eli, vastustetaan kaikkia riiston muotoja, ja rakennetaan SE-arvoja ja -kulttuuria, -käytänteitä ja -instituutioita. Jotta päästäisiin yli kapitalismista, neljä päällekkäistä ja toisiinsa kytkeytynyttä ympyrää tulee olla mukana: yhteiskunnalliset liikkeet; vaalipolitiikka; kulttuuri ja henkilösuhteet; sekä solidaarisuustalouden instituutiot ja toimet.

SE-liike käyttää perhosen metaforaa esittämään rasistisen patriarkaatin ympäristöä tuhoavan kapitalismin muuttamista solidaarisuustaloudeksi. Kun toukka koteloituu, se alkaa muodostaa kuvitteellisia soluja, joista jokainen potentiaalisesti tulee osaksi syntyvää perhosta. Alussa toukan immuunijärjestelmä näkee solut vieraina ja tuhoaa ne. Mutta kun ne löytävät toisensa ja kiinnittyvät toisiinsa, ne saavat voimaa toisistaan ja yhdessä ne rakentavat perhosen.

Ottaen huomioon monet kriisit, vastustus on luonnollinen taipumus. Yhteiskunnalliset liikkeet yrittävät pitää toukan elossa ja terveenä, vastoin kaikkia todennäköisyyksiä. SE-liikkeet pyytävät kaikkia meitä etsimään toisemme ja yhdessä luomaan perhosen. Ei kukaan meistä eikä yksikään organisaatioistamme tai liikkeistämme voi rakentaa uutta taloutta yksin. Mutta yhdessä yhteisten arvojen ja visioiden kera me tulemme niin tekemään.

Viitteet ja lisälukemistoa

• Center for Popular Economics, “Economics for the 99%.” 2012, updated.
• Dubb, Steve, “After the Next Recession: The search for an economic path forward,” Nonprofit Quarterly, February 19, 2020.
• Kawano, Emily, “Solidarity Economy: Building an Economy for People and Planet,” Democracy Collaborative, Next System Project. May 1, 2018
• Luxemburg, Rosa. Reform or Revolution. 1900.
• Matthaei, Julie, Feminism and Revolution: Looking Back, Looking Ahead. Tellus Institute, Great Transition Initiative. 2018

Lähde:

https://nonprofitquarterly.org/system-change-a-basic-primer-to-the-solidarity-economy/

Occupy-liike ehkä ensimmäisenä nostatti globaalia tietoisuutta kasvavasta epätyytyväisyydestä markkinaperusteiseen kapitalistiseen talouteen. Liian suuret kaatumattomat pankit, hallituksen bailoutit ja kasvava eriarvoisuus tuloissaon herättänyt närää miljoonien keskuudessa ympäri maailmaa. Siitä lähtien kutsuhuudot keksiä talousparadigmamme uudelleen ovat muuttuneet kovemmiksi. Eräs potentiaalinen tapa esittää asia, joka on saanut seuraajia, on Postkapitalismi, Paul Masonin popularisoima samannimisessä kirjassa Postcapitalism. Postkapitalismi ei ole paluuta marxismiin, vaan  sen sijaan se yrittää ymmärtää kolmatta tapaa joka ei keskity vahvasti hallituksen kontrolliin tai yksityisomisteisen venture-pääoman tukemiin ja julkisesti treidattuihin goljatteihin. Sen sijaan postkapitalistisessa taloudessa vetovastuu on enemmän kollektiivisilla, osuustoiminnallisilla tai jopa autonomisilla organisaatioilla, jotka usein käyttävät hallituksen tukemattomien (fiat) valuuttojen vipuvoimaa.

Tähän asti kuitenkin on ollut riittämättömästi keskustelua yrittäjyyden roolista postkapitalistisessa taloudessa. Vaikka se saattaa tuntua oksymoronilta keskustella yrittäjyydestä postkapitalismissa, esitän että tämä johtuu vain kapeasta näkökannastamme siihen mitä yrittäjyys on. Kirjassa Post-Capitalist Entrepreneurship alleviivaan useita nousevia yrittäjyyden muotoja, mukaanlukien yhteisvaurausperusteinen vertaistuotanto, alustaosuuskunnat, vaihtoehtoiset valuutat, initial coin offerings (ICO:t) ja lohkoketjuihin perustuvat hajautetut autonomiset organisaatiot, muiden muassa.

Kohti uutta, paikallista mutta globaalisti kytkeytynyttä, digitaalista, yhteistyöllistä, urbaania jaetun vaurauden talousmallia

Paikallishallinto ja postkapitalismi

Jotta PCE toimisi paikallistasolla, me tarvitsemme paikallishallintoa luomaan tämän mahdollistavat olosuhteet. Paikallishallinnon tulee miettiä uudestaan talouden kehityspolitiikka, hyvinvointipolitiikka ja kansalaiset osallistamisstrategiat. Uskon, että me näemme kaupunkien yhä enemmän siirtyvän pois yrittäjyyspolitiikasta ja keskittyvän työpaikkojen luontiin ja verovarojen kohdistamisen kansalais- ja PCE-keskeiseen toimintaan tukien suuremman nopeuden paikallisia transaktioita yhteisön sisällä.

Fab-kaupungit

Fab-lab -yhteisön keskeiset jäsenet tunnustavat todellisen Fab Lab -mallin vallan holistisempana resurssina paikallisille tuotantosysteemeille, joka on saanut aikaan uuden liikkeen Fab Labs -yhteisön sisällä: Fab Cities. Fab Cities -liikkeeseen mukaan tulevien kaupunkien uskalias päämäärä on tuottaa vähintään 50% kaikesta kaupungissa kulutetusta kaupungissa itsessään vuoteen 2054 mennessä, mikä pienentää riippuvuutta tuotteiden tuonnista ulkomailta. 16 kaupunkia ovat lähteneet mukaan tähän sitoumukseen, mm. Amsterdam, Barcelona, Boston, Detroit, Santiago ja Shenzhen. Jos nyt ei oteta huomioon sitä, että mahdollisesti saadaan aikaan kiertotalouskaupunki joka käytännössä kykenee eliminoimaan hukkajätteen, fab-kaupungit voivat tarjota vaihtoehtoja katoaville työntekomahdollisuuksille perinteisillä teollisuudenaloilla. Lisäksi visio fab-kaupungeista ylittää sen mitä voidaan printata fab labissa, ja se keskittää huomion kaiken kaupungissa tuotetun paikallistuotantoon, mukaanlukien ruoan ja energian.

Paikallisperustulo

Perustulo jossain muodossa tulee lähes varmasti olemaan osa kansallista päätöksentekoa kymmenissä ellei kaikissa tulevaisuuden maissa. Sen lisäksi uskon paikallishallintojen muuttuvan aktiivisiksi perustulo-ohjelmien kehittäjiksi. USA:ssa kansallisten voimien devoluutio valtioksi ja paikallisvalloiksi on ollut keskustelun aihe Ronald Reaganin presidenttikaudesta lähtien. Monista syistä keskitytään yhä enemmän paikallishallintoon ja niiden kykyyn ratkoa monimutkaisia ongelmia kuten ilmastonmuutos ja eriarvoisuus. Vaikka jotkut perustulosäädökset ovat olleet mietinnässä kansallisella tasolla (esim. vuoden 2015 äänestys Sveitsissä), useat perustulokokeilut tapahtuvat suurimmaksi osaksi paikallisesti.

2 vuoden minimitulokokeilu, joka starttaa lokakuussa Barcelonassa esittää yhden suunnan sellaiselle paikalliselle perustulomallille. Barcelonan kokeilussa 1000 matalatuloista perhettä saa tietyn suuruisen summan 24 kuukauden ajan. Jotkut saavat ehdottomasti tuloa kun taas toisille asetetaan ehtoja, esimerkiksi oppisopimuskoulutus, jolla pyritään tarkastelemaan sitä miten perustulon saajat käyttäytyvät erilaisten ohjelmien alaisuudessa. Mutta ehkäpä kaikkein mielenkiintoisimpana komponenttina Barcelonan kokeilulle on paikallisen, digitaalisen sosiaalivaluutan kehittäminen, jossa osa perustulosta maksetaan 250:sta 500:n perheelle. Eräs tavoista joilla me pystymme puuttumaan kansallisen hallinnon selvään kyvyttömyyteen rahoittaa perustuloa on maksaa osa perustulosta paikallisessa digitaalisessa valuutassa. Sen sijaan että maksettaisiin 1000 dollaria joka kuukausi jokaisen täysi-ikäisen kansalaisen tilille liittovaltion tasolla (Andy Sternin ehdotus kirjassa Raising the Floor), mahdollisesti 600 dollaria maksaa kansallinen hallinto ja 400 dollaria vaihtoehtoisessa valuutassa kaupunginhallinto.

Kiinnostavaa kyllä, Barcelonan kokeilussa kaupunki pyrkii asettamaan ehtoja paikallisvaluutalle, mm. vaatimalla joidenkin tai kaikkien varojen käyttöä itsensä työllistämiseen tai yhteiskunnalliseen yrittäjyyteen, ja vaatimalla työskentelemään paikallisten vähittäiskauppiaiden ja pienyritysten kanssa jotta nämä hyväksyisivät valuutan maksuksi itsensä työllistämiseen liittyvistä tarvikkeista.

Paikallisvaluutta

Vaikka Colu, israelilainen paikallisia digitaalisia valuutta-aloitteita tukeva startup, on usein päättänyt tehdä aloitteen paikallisvaluuttaprojektille ilman hallinnon tukea, toiset kaupungit ovat tehneet aloitteita omille paikallisvaluutoilleen. Yli 5000 paikallista valuuttaa toimii eri kaupungeissa ympäri maailman, monet näistä ilman suoraa kaupunginhallituksen tukea. Pariisi esimerkiksi pääsi otsikoihin vuonna 2016 kun he ilmoittivat aikeestaan kehittää paikallisvaluutan, nimeltään Siene, ”kannustaakseen kuluttajia ja yrittäjiä käyttämään paikallisia tuotteita ja palveluja, joilla parannetaan paikallista työtilannetta ja vähennetään joukkoliikenteen päästöjä.”

Vaihtoehtovaluutat voivat kannustaa PCE:n ja totta kai valuuttojen paikallinen luonne monissa tapauksissa tarkoittaa myös sitä, että valuutat voivat muodostaa osan siirtymästä kohti postkapitalistista taloutta paikallisella tasolla. Vaihtoehtovaluutat, ei ainoastaan digitaaliset valuutat, mutta myös aikapankit esimerkiksi, mahdollistavat nopeat transaktiot kansalaisten ja paikallistuottajien välillä. Paikallisvaluutat, niin kuin on asian laita Barcelonan kokeilussa, voivat olla jopa osa perustuloa (UBI) tai taattua minimituloa (GMI).

Lohkoketjukaupungit

Me olemme vasta varsin alkuvaiheessa siinä mitä lohkoketjut voivat tarkoittaa kaupungeille. Selvästikään älykaupunkien liike vahvalla IoT-fokuksella, big ja open datalla ja sensoriteknologioilla todennäköisesti hyödyttää lohkoketjuratkaisujen kasvua. Mutta kaikkein kiinnostavinta on se miten lohkoketjua voidaan käyttää tukemaan sosiaalista inkluusiota ja postkapitalistista taloutta. Jos nyt ei puhuta sen transformaatiopotentiaalista paikallisissa kryptovaluutoissa, lohkoketju voi tukea myös monia muita tärkeitä elämän ja hallinnon muutoksia kaupungeissa. Lohkoketju voi tukea vaihtoehtoisia jakamistalouden muotoja, jotka haastavat alustatalouden. Otetaan esimerkiksi Arcade City. Arcade City on lohkoketjulla (ethereum) toimiva organisaatio joka haluaa haastaa Uberin ja muut alustakapitalistit. Se on vertais-appi, joka on perustettu Texasin Austinissa vuonna 2016, joka aittaa ihmisiä saamaan kyytejä autolla ajajilta. Toisin kuin Uberin malli, Arcaden kuskit kykenevät veloittamaan omia maksujaan ja prosessoimaan transaktiot suoraan asiakkaiden kanssa. Sen julkaisun jälkeen kyytejä on ollut jaossa muissakin USA:n kaupungeissa, Euroopassa ja Afrikassa. Arcade City on julkistanut ICO:n vuonna 2016 luodakseen Arcade Tokenit, joita voidaan käyttää appin maksuvälineenä.

Loppusanat

Odotan tulevaisuudelta, ainakin siltä jonka toivon itse näkeväni, että me todistamme kaupunkien ottavan käyttöön kaikkea digitaalisista valuutoista kolmiportaisiin tekijäyhteisöihin (kotona, fab labissa, kaupunkitasolla), perustulon käyttöönottoon (mahdollisesti sidottuna kansalaisten kontribuutioihin), toivottavasti kaikille edullista asumista maan yhteisomistuksen ja muiden asumisen innovaatioiden kautta (esim. Vancouverin täyttöasuminen), lohkoketjujen mahdollistamat hajautetut jakamisalustat jotka kilpailevat, tai mahdollisesti korvaavat, alustakapitalistit, yrittäjien ja käsityöläisten koulutuksen kaikissa kouluissa ja saatavilla kaikille aikuisikäisille, sekä merkittäviä määriä kansalaisten joukkorahoittamia projekteja.

Se mistä olen varma, on että uudet yhteisvaurauteen perustuvat, avoimen yrittäjyyden muodot, jotka teknologia mahdollistaa, ja jotka ovat tukevasti jalat maassa paikallisyhteisöissä ovat tulleet jäädäkseen ja ne transformoivat kaupunkimme ja elämämme.

Lainaus kirjasta Post-Capitalist Entrepreneurship: Startups for the 99%.  Kirjoittanut Boyd Cohen, CRC PRESS

Vertaistuotannon kapasiteetti suhteutua toisiinsa internetin välityksellä tuo mukanaan sen mitä Yochai Benkler kirjassaan The Wealth of Networks kutsuu ’yhteisvaurauteen perustuvaksi vertaistuotannoksi’ (commons-based peer production, CBPP). CBPP on uusi polku arvonluontiin ja jakamiseen, missä vertaistuotannon infrastruktuurit sallivat yksilöiden kommunikoida, itseorganisoitua ja lopulta yhteisluoda ei-kilpailuun perustuvaa käyttöarvoa, digitaalisen tiedon yhteisvaurauden, softan ja designin muodossa. Mieti tietosanakirja Wikipediaa, monia erilaisia vapaita/avoimen lähdekoodin projekteja tai avoimen designin yhteisöjä kuten Wikihouse ja Farmhack. Näissä avoimissa järjestelmissä on monia syitä ottaa osaa enemmänkin kuin pelkän rahapalkkion takia.

CBPP eroaa perustavanlaatuisestivirkaa tekevistä arvonluonnin malleista teollisen kapitalismin alla. Jälkimmäisessä tuotantovälineiden omistajat palkkaavat työntekijöitä, vetävät työntekoprosessia ja myyvät tuotteita voitolla. Sellainen tuotanto järjestetään allokoimalla resursseja hintasignaalien avulla, tai hierarkisen komentamisen avulla. Se on järjestelmä joka perustuu alistuneeseen työvoimaan joka on pakotettu myymään työtään niiden yritysten omistajille, jotka ovat heidän työnantajiaan.

CBPPon avoin kenelle tahansa jolla on taitoja joita käyttää yhteisessä projektisssa: jokaisen osallistujan tietämys pannaan tietovarantoon. Osallistujille saatetaan maksaa, mutta ei välttämättä. Tarkalleen siksi koska CBPP-projektit ovat avoimia järjestelmiä joissa tietoa voidaan jakaa vapaasti, kuka tahansa jolla on riittävät tiedot ja taidot voivat ottaa osaa, joko yritysten tai asiakkaiden palkkalistoilla, tai sitten ilman palkkiota. Näissä avoimissa järjestelmissä on monia syitä ottaa osaa enemmän kuin pelkkä rahapalkka.

CBPP sallii kaikenlaisiin motivaatioihin perustuvat kontribuutiot, mutta kaikkein tärkein on halu luoda jotain kaikkia hyödyttävää. Tämä voi yleisesti tarkoittaa että ihmiset ottavat osaa koska he pitävät sitä merkityksellisenä ja käyttökelpoisena. Osaa ottavien yhteisöjen näkövinkkelistä, kuten myös yksittäisten käyttäjien, heidän työnsä orientaatio on useimmiten käyttöarvon luontia, ei vaihtoarvon.

Läpinäkyvä heterarkia

Tottakai CBPP:ssä monet ihmiset saavat palkkaa, joko yhteistyötä tekevien ryhmien kautta, ja yksilöt jotka eivät saa, he tuottavat yhteisvaurautta Tämä tarkoittaaa että työtä yleisesti ei voida valvoa korporaatiohierarkialla, vaan yhteisen tuottavan yhteisön koordinaatiomekanismin avulla. Tämä on mahdollista koska CBPP perustuu avoimiin ja läpinäkyviin järjestelmiin, joissa jokainen voi nähdä toisten työn signaalit ja näin sopeutua systeemin tarpeisiin kokonaisuutena.

CBPP-projekteilla on laadunvalvontajärjestelmiä jotka esittävät tietynlaista hyväntahtoisen heterarkian hierarkiaa. Nämä ”ylläpitäjät” tai ”toimittajat” suojelevat systeemin lahjomattomuutta kokonaisuudessaan ja he voivat kieltää kontribuutiot jotka vaarantavat systeemin suoraselkäisyyden. Kuitenkin, ja tämä on ratkaisevan tärkeää, he eivät pakota työtä. CBPP perustuu: avoimeen panokseen; osallistavaan työn koordinoinnin prosessiin; ja yhteisvaurauteen tuotoksena.

CBPP:n kautta voimme havaita uusien instituutioiden luomisen. Ensimmäiset instituutiot ovat ”tuottava yhteisö”, joka koostuu projektien kontribuutioista. Yhteisön jäsenet voivat saada palkkaa tai he voivat tehdä vapaaehtoistyötä johtuen jonkinlaisesta kiinnostuksestatämän käyttöarvon tuotantoon.

Missä liikevoitto tulee mukaan kuvioihin ja missä ei

Toinen instituutio on ”yrittäjäkoalitio”. joka pyrkii luomaan joko liikevoittoa tai elinkeinon luomalla lisäarvoa markkinoille, perustuen näihin yhteisiin resursseihin. Mukana olevat yrittäjät voivat maksaa kontribuutioita. Mikä on ratkaisevan tärkeää näiden yrittäjien, yhteisön ja yhteisvaurauden, josta he ovat riippuvaisia, välisissä suhteissa, on se onko heidän suhteensa tuottavaa vai välistä vetävää.

Välistä vetävät yrittäjät pyrkivät maksimoimaan liikevoittonsa, ja yleisesti eivät riittävästi investoi takaisin tuottavien yhteisöjen ylläpitoon. Kuten Facebook, he eivät jaa liikevoittoaan yhteisluovien yhteisöjen kanssa, joista he ovat riippuvaisia omassa arvonluonnissaan ja arvon realisoinnissaan. Kuten Uber ja AirBnN, ne verottavat vaihdantaa mutta eivät kontribuoi liikenteen tai majoituksen infrastruktuurien luomiseen. Myötävaikuttajat rakentavat omat kulkuvälineensä luodakseen elinkeinon samalla kun he tuottavat yhteisvaurautta.

Tuottavat yrittäjät luovat lisäarvoa näiden yhteisöjen ympärille. Yhteisvaurausperusteisten yrittäjäkoalitioiden siemenmuodot luovat lisäarvoa heidän yhteiluomansa yhteisvaurauden päälle, josta he ovat riippuvaisia. Parhaassa tapauksessa yrittäjäyhteisö usein yhtyy tuottavaan yhteisöön. Myötävaikuttajat rakentavat omia kulkuvälineitään luodakseen elinkeinon samalla kun he tuottavat yhteisvaurautta. He investoivat omaan hyvinvointiinsa sekä sen yhteisvaurausjärjestelmän hyvinvointiin, jota he ovat mukana tekemässä.

Hyötyä tavoittelevat yhdistykset

Kolmas CBPP:n mukana tuleva instituutiotyyppi on ”hyötyä tavoitteleva yhdistys”. Monet CBPP-ekosysteemit ovat olemassa tuottavissa yhteisöissä ja yrittäjäkoalitioissa, mutta myös erillisissä hallintoinstituutioissa jotka tukevat yhteistyön infrastruktuuria ja, täten, voimaannuttavat CBPP:n kapasiteettia. Vaikka ne usein ovat voittoa tavoittelemattomien tahojen muodossa, ne eivät hallitse CBPP-prosesseja itsessään. Esimerkiksi, Wikimedia Foundation, hyötyä tavoittelevana Wikipedia-CBPP-projektin yhdistyksenä, ei pakota Wikipedian tuottajia mihinkään. Samalla tavoin, vapaan ja avoimen lähdekoodin säätiöt usein hallinnoivat projektien verkostoja ja infrastruktuuria.

Vastaesimerkkinä perinteiset kolmannen sektorin toimijat operoivat ”havaitun” niukkuuden maailmassa. Ne identifioivat ongelmia, etsivät resursseja ja allokoivat noita resursseja määräävällä tavalla heidän identifioimiensa ongelmien ratkaisuun. Tämä lähestymistapa luultavasti tarjoaa peilikuvan liikevoittoa maksimoivalle toimintatavalle.

Hyötyä tavoitteleva yhdistys toimii yltäkylläisyyden näkökulmasta. Ne tunnustavat ongelmat ja haasteet, mutta uskovat että on olemassa tarpeeksi myötävaikuttajia jotka haluavat auttaa näiden ongelmien ratkaisemisessa. Täten ne pitävät yllä yhteistyön infrastruktuuria joka sallii yhteistyötä tekevien yhteisöjen ja yrittäjäkoalitioiden olla mukana näiden haasteiden ratkaisuissa elintärkeissä CBPP-prosesseissa. Ne suojaavat tätä yhteisvaurautta lisenssien avulla, ja voivat myös auttaa sidosryhmien ja osallistujien välillä syntyvien konfliktien selvittelyssä, toimia varainhankinnassa, ja auttaa yleisen kapasiteetin rakentamisessa, jota tarvitaan yhteisvaurauden rakentamiseksi tietyillä toimialoilla (esimerkiksi koulutuksessa tai sertifioinnissa).

Joten tämä mikrotaloudellinen instituutioiden triarkia vastaa kolmeen sosiaalisen elämän alueeseen: siviiliyhteiskunta ja sen kansalais-myötävaikuttajat; markkinatoimijoiden taloudellinen yhteiskunta; ja valtion poliittinen yhteiskunta. Tässä kontekstissa hyötyä tavoittelevat yhdistykset ovat kuin poliisi tai jopa ”valtio” CBPP:lle, niin että teoria ja käytäntö palvelevat koko järjestelmän ”yhteistä hyvää”.

Enspiral

Esimerkkinä tällaisesta CBPP-ekosysteemistä me voimme ottaa Enspiral-verkoston. Laaja myötävaikuttajien yhteisö yhdistää kyvyt ja luovan energian varantoon ja luo yhteivaurautta, mm. tietoa ja softaa. Tämän yhteisvaurauden ympärille syntyy liiketoiminnan verkko joka luo elinkeinon myötävaikuttajille tarjoamalla työkaluja ja palveluita, jotka mahdollistavat luovat yhteisöt, kuten heidän omansa, vastaamaan tiettyihin demokraattisen hallinnoinnin haasteisiin. Esimerkiksi Loomio on osallistava alusta demokraattiselle päätöksenteolle, kun taas Enspiral Academy tarjoaa intensiivisikursseja verkkosivujen kehittämisestä.

Tätä kirjoitettaessa on noin 300 ihmistä jotka ottavat osaa yrittäjäkoalitioon ja palvelevat Enspiral Foundationia, joka koostuu yli 15 yhteiskunnallisesta yrityksestä. Nämä pyrkivät luomaan elinkeinoja ”tärkeiden asioiden” ympärille. Nämä yksilöt ja yritykset maksavat kontribuutioita säätiölle, joka on noin 40 jäsenen koko Enspiral-verkostoa ja sen infraa hallinnoiva osuuskunta. Lähes puolet varoista kattavat säätiön toimintakulut, kun taas loppu investoidaan projekteihin joita yhteisö ehdottaa, kollaboratiivisen rahoituksen avulla.

Selvästi Enspiral sopii hyvin kuvauksemme parametreihin, kuten myös monet muut avoimet/open source -softaprojektit sekä kasvava määrä avoimen designin projekteja jotka rakentavat heidän haluamaansa maailmaa, nykyisen maailman ympäröimänä josta ne haluavat päästä yli.

Lähde:

https://www.opendemocracy.net/michel-bauwens-vasilis-kostakis/new-post-capitalist-ecosystem-of-value-creation

* PhD-tutkielma: Making Sense of Rifkin’s Third Industrial Revolution: Towards a Collaborative Age. McAllum, Michael J C. Thesis submitted to The University of the Sunshine Coast. Under the supervision of Dr. Sohail Inayatullah & Dr. Marcus Bussey. Submitted: June 7, 2016.

McAllum ensin erottelee teoreettisen pohjan Rifkinin ajattelusta:

“

1. Rajojen teoria

Argumentti nykyisen sosioekonomisen järjestyksen entrooppisista vaikutuksista.

2. Epäjatkuvan muutoksen teoria

Muutoksen syyt, jotka perustuvat ideaan siitä, että merkittävät muutokset energiamuodoissa ja sen käytössä yhdistettynä erilaisiin kommunikaatioteknologioihin ovat disruptiivisia ja niillä on radikaalit vaikutukset yhteiskuntaan siellä missä tällaisia muutoksia tapahtuu.

3. Historian teoria

Historian kehys näille epäjatkuvuuksille sarjana tunnistettavia vallankumouksia on kulminoitunut kolmannessa teollisessa vallankumouksessa ja näin saa nimikkeen ”Historian vaiheet”.

4. Empaattisen tietoisuuden teoria

Sellaisen näkemyksen edistäminen, jossa ihmiskunnan biofyysisesti määritelty empaattisen tietoisuuden tunne kehystyy kollektiivisena ajan ja paikan tietoisuutena ja joka uudelleenkehystyy yksilön metafyysisina valintoina.

5. Johtajuuden teoria

Usean konseptin kehittäminen jotka limittäin luovat ”johtajuuden voimanlähteen”; sosiaalisen koodin joka mahdollistaa verkostojen toimia asianmukaisesti ja synergistisesti taoilla jotka voidaan jakaa laajalle ja jotka ovat monien toimijoiden saavutettavussa useissa paikoissa. Nämä toimijat toimivat valinnan — eivät asemasta aiheutuneen vallan — kautta, käyttävät tätä sosiaalista koodia edustajan kautta toimissaan, tuottavat ja palvelevat koko julkista ja yksityistä sektoria. Ajan kanssa ne jotka ymmärtävät tarpeen transformaatiolle leviävät laajalle olemassaolevan järjestyksen sisällä ja sen ulkopuolelle. Ne ottavat mukaan keskeisiä päätöksentekijöitä joita vaaditaan luomaan viitekehyksiä tulevaisuuden infrastruktuurille, tiedemiehiä ja teknologiaosaajia jotka tarjoavat toteutusmekanismit, ja viimeisenä tuottajakuluttajia jotka käyttävät hyväksi emergenttejä transformationaalisia vaikutuksia.

6. Postkapitalismin teoria

Tämä sanoo että nykysyteemillä on rajansa. Sen lisäksi se käy keskustelua siitä minkä etuoikeuksien kanssa kuhnilainen mekanistinen organisaationäkemys ja USA:n yhteiskunnassa toimiva perusyksikkö, individualismi, ovat molemmat epäsopivia ja riittämättömiä, se keskustelee nouseasta yhteistyötä tekevästä yhteiskunnasta sekä kapitalistisen mallin säilyttämisestä, jonka päällä nykysysteemi lepää. Jos nämä diskurssit ja niiden luoma hegemonia (mytologia) jatkuvat, silloin ei ole poispääsyä kumulatiivisista entropiavaikutuksista. Toisaalta uudenlaisen infrastruktuurin kehitys (Internet of Things) yhdessä postkapitalistisen yhteistyötalouden kanssa tarjoaa pohjan poispääsylle.

7. Transformaation teoria

Vain kaksi mahdollista tulevaisuuden skenaariota on vaihtoehtoja. Nämä ovat joko Transformoidu tai Romahda, mikäli ensinmainittu tapahtuu sopivassa aikataulussa.

Kuitenkin johdonmukaisuuden tunteen tarvitsee mennä pidemmälle kuin empiiriset selitykset tai sovelletut litaniat. Se vaatii ymmärrystä systeemisistä muutoksista jotka ovat joko eksplisiittisiä tai implisiittisiä näissä teorioissa; maailmankuvista jotka ovat etuoikeutettuja näissä systeemeissä; ja niistä identifioitavista mytologioista, metonyymeista ja metaforista jotka pönkittävät näitä maailmankuvia. Esimerkiksi mytologian keskeinen rooli ja metonyymisten ”hydraulisen yhteiskunnan” viittausten käyttö ymmärretään paremmin jos hyväksytään, kuten Rifkin uskoo, merkittävät siirtymät energian ja kommunikaatioteknologian hallinnassa jotka muotoilevat uudelleen ajan ja avaruuden tajumme, ja että ne ovat olleet ja ovat, tämän seurauksena, luonteeltaan transformativisia.”

Jeremy Rifkinin postkapitalismin teoria

“Kaksi Rifkinin tärkeintä kannanottoa — entropian vaikutus globaaliin ympäristöön ja energiatehokkuudet kasvun ajureina — ovat suurimmaksi osaksi jätetty huomiotta tavanomaisessa taloustieteen teoriassa. Kun hänen aiempi työnsä suurimmaksi osaksi antoi logiikan ja evidenssin näille ehdotuksille, hänen myöhemmät hengentuotteensa kertovat mahdollisista vasteista näiden kannanottojen esiintuomiin haasteisiin. Tällaisen ”haasta ja vastaa”-prosessin evoluutio on johtanut hänet siihen pisteeseen jossa hän on julistanut nykyisen talousjärjestelmän (kapitalismi) olemuksen olevan ”ohimenevä, ei nopeasti mutta väistämättömästi ja että sen tilalle tuleva uusi talousparadigma, kollaboratiivinen yhteisvauraus, on nousussa”.

Tämän julistuksen todeksi vahvistaminen vaatii Rifkiniltä: systeemisten rajoitteiden teoretisointia ja uusia vaihtoehtoja nykymallille; identifioida vaihtoehtoisia maailmankuvia niille jotka pönkittävät kapitalistista etiikkaa; ja vähintäänkin ryhtyä tarjoamaan joitain mahdollisuuksia tuleville metaforille ja mytologioille.

Heti kärkeen on tehtävä huomio että, vaikka jotkut voisivatkin pitää Rifkinin näkemyksiä ”vasemmistolaisina”, hän ei ole marxilainen taloustieteilijä, ainakaan termin hyväksytyssä merkityksessä. Marxisteille kysymys ei ole siitä tulisiko ”hyväksikäyttää, kasvattaa ja omistaa”, pikemminkin kyse on siitä kuka kontrolloi ja kenellä on oikeus ”väärinkäyttää, kasvattaa ja omistaa”. Vastakohtana tälle Rifkin kyseenalaistaa tuotannon käsitteen ja sen entrooppiset vaikutukset itsessään. Sellaisena hän ehkä on tarkemmin ”individualisti” eurooppalaiseen tapaan, jossa ”paino on inklusiivisuudella, diversiteetillä, elämänlaadulla, kestävyydellä, huvittelulla, kaikille yhtäläisillä ihmisoikeuksilla ja luonnonoikeuksilla”. Tässä nollamarginaalikustannustalouden kontekstissa hän panee merkille ristiriitaiset tunteet kapitalismin ajasta, ja hän on hieman yllättynytkin siitä että niukkuuden ja voitonmaksimoinnin ympärille järjestäytynyt talousjärjestelmä lähestulkoon epäintuitiivisesti saa aikaan lähes vapaiden hyödykkeiden, palvelujen ja yltäkylläisyyden järjestelmän, joka tulee koitumaan sen kohtaloksi. Rifkinille hänen aiemmissa teoksissaan kuvaamansa kollaboratiivisen aikakauden nousu on esitetty hajautettuna kapitalismina ja lateraalisena valtana, ja tämä tarjoaa mahdollisuuden muotoilla uudelleen maailmankuvat jotka, mikäli ne pysyisivät ennallaan, tarjoaisivat suurimmat haasteet ”lajimme selviytymiselle koko kirjoitetun historian aikana”.

Rifkinin postkapitalismin teorian litanian säikeet ovat moninaiset. Ensinnäkin, kuten selitettiin rajojen teorian kohdalla, hän väittää että Adam Smithin talousmalli oli virheellinen kahdella tärkeällä tapaa. Näihin kuuluu Newtonin malli johon se perustuu, sekä huomion puute entropian vaikutuksia kohtaan jotka ovat merkittäviä kasva-ja-akkumuloi -imperatiiville joka malliin on sisäänrakennett. Toiseksi, hän väittää että tämä sama malli on saavuttanut ulkorajansa sille kuinka paljon kasvupyrkimyksiä voidaan laajentaa, talousjärjestelmän sisällä joka on pahoin riippuvainen öljystä ja muista fossiilisista polttoaineista. Hän sitten sanoo, että uuden energia- ja kommunikaatioinfran nousu keksii uudelleen tavan jolla maailma hoitaa liiketoimia. Suunnittelemalla, tuotannon maailmassa, se tulee siirtämään elintapaa äärimmäisen pääomitetuista, jättiläismäisistä, keskitetyistä tehtaista joissa on raskaista koneita kohti talousmalleja jotka ovat hajautettuja, modulaarisia ja tilaustyönä tehtyjä. Kaikkein tärkeimpänä se tapa jolla tämä on suunniteltu ja rakennettu, tämän prosessin tulee tapahtua vähemmillä entropian vaikutuksilla.

Tämä uudelleensuuntaus miten taloudellinen toiminta tapahtuu muuttaa myös suhteiden dynamiikkaa ja vallankäyttöä. Se suosii lateraalisia liiketoimia sekä sosiaalisessa yhteisvauraudessa että markkinoilla, sillä oletuksella että molempien intressien saavuttaminen yhdessä on paras reitti kestävään talouskehitykseen. Tämä on erityyppistä kapitalismia; sellaista joka on luonteeltaan hajautettua ja joka olennaisesti muuttaa ajallista ja avaruudellista yhteiskunnan suuntautumista. Se muuttaa transaktioiden luonnetta ja kustannuksia ja tarjoaa mahdollisuuden organisoida ja hallita uusilla tavoilla taloudellista toimintaa. Talousmallina se on systeemisesti erilainen tavassaan toimia ja siksi se vaatii toisenlaista teoretisointia. Lisäksi täytyy kysyä: voiko talousjärjestelmä, joka on systeemisesti erilainen, tulla ymmärretyksi saman linssin läpi jota käytettiin teoretisoimaan olemassaoleva systeemi?

Jos sitä tarkastellaan nykysysteemin linssin läpi, silloin se eroaa kolmella tärkeällä tapaa.

Ensimmäinen on että systeemin logiikkaa, joka on ehdollinen oleellisista marginaaleista sekä kysyntä- että tarjontapuolella — se mitä me kutsumme liikevoitoksi tai akkumulaatioksi — ei voida ylläpitää jos nuo marginaalit ovat lähes nolla.

Rifkinin maailmankuvan seuraus on, että:

…kapitalistiset markkinat jatkavat kutistumistaan kapeiksi markkinaraoiksi jossa voittoa maksimoivat yritykset selviävät vain talouden laitamilla… luottaen erittäin erikoistuneisiin tuotteisiin ja palveluihin.

Toinen on se, että markkinatoiminnan luonne, kuinka se sitten ilmaistaankaan, muuttuu tilaisuudesta akkumuloida tilaisuuteen vaihtaa. Tässä mallissa kapitalismi on ”hajautettu”, perustuen ideaan siitä että kuka tahansa voi käydä kauppaa ja vaihdantaa, ilman rajoitteita jotka ovat olemassa nykyisissä omistusoikeudellisissa malleissa. Tässä tulevaisuudenkuvassa, ottaen huomioon että markkinat ovat ainakin osittain jatke sosioekonomiselle identiteetille, me voimme olettaa että ymmärrys taloudellisesta identiteetistä sekä yksilöille että yhteisöille muokkautuu myös. Reaaliajassa lyhyellä aikavälillä tulevaisuuden maailmaan viedyt nykymaailman markkinamekanismit ovat liian hitaita ja ”uusi talousjärjestelmä tulee olemaan yhtä kaukana markkinakapitalismista kuin jälkimmäinen on aiemman ajan feodaalitaloudesta”.

Kolmanneksi, vähemmillä tilaisuuksilla akkumuloida pääomaa, kyky ”omistaa” omaisuutta ei ole enää yhtä mahdollista; ”minun vs. sinun” muuttuu vaikeammaksi ylläpitää ja fokus siirtyy jaettavien hyödykkeiden ja palvelujen käsiksipääsyyn.

Rifkinin myöhemmissä teoksissa siirtymä ”köyhyyden omistuksesta” ”pääsyyn” ja siitä hyödykkeisiin ja palveluihin on käsinkosketeltava ilmaisu kolmannen teollisen vallankumouksen asettamista haasteista taloustieteisiin juurtuneelle ajattelulle: maailmankuva joka on kiinteä osa kapitalismin konsepteja. Mikään ei hänen mielestään ole pyhempää ekonomistille kuin omistusoikeus, sillä se on eksplisiittinen representaatio talouskasvuun sitoutumisesta.

Jos harkitaan mahdollisuutta omaisuuden akkumulaation idean sivuun siirtämisestä, tämä Uusi Aika ”tuo mukanaan varsin erilaiset käsitykset ihmisten pyrkimyksistä ja oletuksista jotka ihmisten taloudellista toimintaa hallitsevat”. Nämä pohdinnat siitä mitä talous on ovat syvän problemaattisia nykyjärjestyksessä, kuitenkin niiden rajaaminen vain taloudellisen vallankumouksen komponenteiksi on liian kapea linssi jonka läpi ymmärtää sitä mikä on tai sitä mitä saattaa tapahtua. Tämän takia heidän vaikutuksensa on ja tulee olemaan toisenlaisten motivaatioiden ja identiteettien tutkiskelu.

Vaikka yksityisten omistusoikeuksien ja niistä johtuvien seurausten nousu ja vakiinnuttaminen onkin jäljitetty, jossain määrin, kaikissa hänen töissään sitten The European Dreamin, väittää että yhteistyöllisessä tulevaisuudessa sosiaalinen pääoma on yhä tärkeämmässä roolissa. Tämä johtuu siitä, että sosiaalinen pääoma mahdollistaa suuremman pääsyn, omistuksen sijaan, verkostoille joissa osallistumisen kustannus romahtaa kommunikaatioteknologioiden muuttuessa halvemmiksi. Tämän pääoman tasapainottamisen seuraus on ”siirtymä omaisuuden määrästä ja arvosta ihmissuhteisiin [ja se] vaatii muutoksen sekä spatiaalisessa että temporaalisessa orientaatiossa”. Sellaisenaan se on todennäköisesti paljon tärkeämmässä roolissa talouselämässä ja tulee tapahtumaan vielä enemmän kollaboratiivisessa yhteisvauraudessa.

Systeemisestä muutoksesta, ja maailmankuvasta joka palauttaa ennalleen omistusoikeuden käsiksipääsyn prosessina eikä omistuksen, nousee esiin uusi sarja tapaustutkimuksia ja metaforia yhteistyöstä ja yhteisistä ominaisuuksista jotka heijastelevat siirtymää niukkuudesta yltäkylläisyyden mielentilaan. Tämä uusi mielentila ei ole sellaista yltäkylläisyyttä joka, kuten Gandhi havainnoi, elättää jokaisen ihmisen ahneutta. Sen sijaan se on yltäkylläisyyttä joka ankkuroituna ekologiseen jalanjälkeemme tarjoaa tarpeeksi tyydyttääkseen jokaisen ihmisen tarpeet. Täten se on askel pois materialistisesta eetoksesta kohti kestävyyttä ja taloudellisuutta, jossa luonnosta tulee yhteisö joka tulee säilyttää, ei hyväksikäyttää.

Rifkin väittää, että niukkuuden pelon puuttuminen lieventää halua ylikuluttaa ja hamstrata, ja vaikka ihmisluonteen pimeää puolta ei voikaan nopeasti hävittää, se kannustaa kehittämän uusia kulttuurillisia sosiaalikoodeja. Tämän hän näkee kasvavan ainakin osassa nuorempia sukupolvia jotka ovat ”kasvaneet hajautettujen, yhteistyötä tekevien vertaistuotannon verkostojen avustamana”.

Rifkin täten väittää hänen postkapitalistisella teoriallaan olevan kolme premissiä.

Ensimmäinen on, että systeemin olosuhteet, jotka ovat jo olemassa nykyisessä kasvuun keskittyneessä rakennelmassa, tekevät sen jatkamisesta mahdottoman. Tässä merkityksessä nämä olosuhteet ovat heijastusta Sorokinin välittömän muutoksen periaatteista. Hän myös esittää, että uuden infrastruktuurin attribuutit, jotka tunnetaan nimellä Internet of Things (IoT), suunnitelman ja rakenteensa kautta heikentävät niitä ydinperiaatteita joille nykyinen kapitalistinen malli rakentuu.

Toiseksi hän väittää että nämä verkostoituneet, lateraaliset ja hajautetut järjestelyt etuoikeuttavat suhteet omistamisen yli, täten luoden olosuhteet taloudelliselle toiminnalle ja sosiaalisille järjestelyille jotka ovat systeemisesti epäyhteensopivia nykytalouden kulttuurin ja eetoksen kanssa. Tällä tavoin voimat jotka ovat on päästetty vapaiksi ovat ”sekä disruptiivisia että vapauttavia, eikä niitä todennäköisesti rajoiteta tai kumota”.

Kolmanneksi hän väittää että talousjärjestelmät sijaitsevat suuremmissa ihmisjärjestelmissä ja täten, kun talousjärjestelmä muuttuu, niin muuttuu filosofiat, niiden sisällä olevat instituutiot ja lopulta sosiaaliset ja kulttuurilliset sopimukset. Tällä tavoin Rifkinin postkapitalismi astuu tieteenalan rajojen ulkopuolelle ja se linkittyy toiseen ympäröivään teoriaan joka on kriittinen kolmatta teollisen vallankumouksen kiistaan.

McAllum tarjoaa makrohistoriallista kommentaaria:

Talousjärjestelmien kestämättömyys ja niiden rooli sivilisaation muutoksissa ovat pitäneet makrohistorioitsijat ja monen monet nykypäivän muutosteoreetikot kiireisinä. Toisin kuin Marx ja Gramsci, jotka teoretisoivat kapitalistisen järjestelmän omistusjärjestelyistä, ehkä ainoastaan Sarkar markohistorioitsijoiden joukossa pääsee lähimmäksi  vaihtoehtoista talousmallia joka on ”suunniteltu hajautetuksi”. Sarkarille, kuten Rifkinillekin, hellittämätön akkumulaatio ja vaurauden väärinkäyttö on keskeinen ongelma. Tavoite hänen narratiivissaan on hyvälle yhteiskunnalle tarjota kaikilleyksilöille elämän perustarpeet tavalla jonka Gandhin ”Swadeshi” määrittelee ne, ja taava että prosessissa vaurautta käytetään hyödyksi eikä hamstrata. Kuitenkin Sarkarille talous ja talouskasvu on alistetussa roolissa, sillä se on olemassa vain ”tarjotakseen fyysistä turvaa niin että naiset ja miehet voivat tavoitella intellektuaalista ja henkistä kehitystä”. Spengler myös asettuu ”raha-ajatusta” vastaan: ”suuri Faustilaisen Sielun perintö”. Hänen mielestään Humen ja Adam Smithin ajatusten alla oleville oletuksille on annettu vain vähän huomiota: että sen etuoikeuttava materialismi jättää ottamatta huomioon sielun joka on kulttuurin sydämessä.

Seuraus tästä on, että ”sankarit ja pyhimykset vetäytyvät pienempiin ja pienempiin piireihin ja coolit porvarit ottavat heidän paikkansa. [Täten] kaupungin erimielisyyksissä olemisen virta menettää rikkaan muotonsa” ja kulttuuri väistämättä taantuu. Ainoa polku ulos kriisistä on ”vallankumous toisella vallalla”. Tämän väitteen esittämä kysymys on: onko muutos systeemin olosuhteissa, kuten Rifkin kuvaa, riittävän voimallinen saamaan aikaan Spenglerin määräämän vallankumouksen, vai tarvitaanko jotain vielä selkeämpää välitystä? Linkki talouden ja ”sielun” välillä askarrutti myös Toynbeeta.

Hän kirjoittaa:

– Länsimainen ihmiskunta on asettanut itsensä vaaraan menettää sielunsa keskittymällä havaittavan menestyksekkääseen ponnisteluun kasvattaa materiaalista hyvinvointia. Jos he aikovat löytää pelastuksen, heidän löytäsivät sen ainoastaan jakamalla materiaalisen menestyksen hedelmät vähemmän materiaalisesti menestyksekkään ihmiskunnan enemmistön kanssa.

Tämä ei ole Toynbeen argumentti jonkinlaisen sosialismin puolesta; mitä ilmeisimmin sitä vastaan. Sen sijaan että kysyttäisiin ”minne seuraavaksi” ohjataan psyykkinen energia joka on ollut kapitalismin motivaattori ja joka sai aikaan teollisen vallankumouksen, kuten Schumpeter antaa ymmärtää ”tasapainoinen kapitalismi on ristiriitainen määritelmä”.

Samanlaiset teemat kuin Rifkinin postkapitalistisessa teoriassa esitetään ovat tällä hetkellä muodissa joidenkin modernien transformaatioteoreetikkojen keskuudessa. Heillä on tottakai nykyhetken olosuhteiden pohdiskelun etu tavoilla, joita aiemmilla makrohistorioitsijoilla ei ollut. Vaikka heidän näkökulmiaan suhteessa Rifkinin ymmärrykseen käytetäänkin väärin myöhemmin tässä väitöskirjassa, monet pohdiskelevat kapitalismin loppua, hajautetun tai yhteistyötalouden nousua ja pääsyn, ei omistamisen, tulevaisuutta. Tämä viittaa siihen että Rifkinin postkapitalismin teorialla on sekä intellektuaalinen edeltäjänsä että nykyhetken tukijansa.”

Lähde:

What to think of Rifkin’s Post-Capitalist Approach? (part one)

Bauwens on kirjoittanut useita esseitä, mm. The Political Economy of Peer Production, ja opettanut Payap University:ssa sekä Dhurakij Pandit University’s International College:ssa, sekä IBICT:ssa, Rio de Janeirossa. Hänen puheessaan hän kuvaa tärkeän tällä hetkellä tapahtuvan siirtymän pääkohdat yhteiskunnassamme. Bauwensin mukaan käänteentekevä muutos liittyy siihen miten arvoa luodaan:

”Olemme sellaisessa historian vaiheessa jossa arvon marginaalijärjestelmä liikkuu kohti arvonluonnin keskiötä.”

1. tasa-arvon täsmääminen. Tämän tyyppisissä suhteissa ei ole auktoriteettia ihmisten välillä, eikä ole myöskään syvempää vastuullosuutta toista kohtaan yhteisön jakamismallissa. Ihmiset tekevät yhteistyötä yhteisten tavoitteiden eteen ja auttavat toisiaan peruslähtökohdista ja löyhän palvelusten vaihdannan perusteella. Hyvä esimerkki tämän typpisestä suhteista ovat työtoverit ja urheilujoukkueen toverit.
2. auktoriteetin etuoikeusjärjestys vastaa yhteiskuntaa joka jakaa asiat uudelleen esikapitalistisen hierarkisen yhteiskunnan malliin
3. markkinahinnoittelu. markkinahinnoittelumallissa suhteet perustuvat transaktioihin, jossa osapuolet vaihtavat oleellisia esineitä, rahan usein ollessa osa transaktiota. Sellaiset suhteet voivat olla lyhyempiä kuin toiset ja muodollisempia, jopa erikseen kirjoitetuilla sopimuksilla joilla virallistetaan vaihdanta. Markkinahinnoittelu on se missä elämme nykyään.
4. yhteisöllinen jakaminen on kyseessä silloin, kun ei odoteta mitään suoraan keneltäkään. Hyvä esimerkki yhteisöllisestä jakamisesta ovat perheet ja suvut, kun ne nähdään kokonaisuutena. Yhteisöllinen jakaminen on ollut tapa jolla yhteiskuntamme on toiminut ensimmäiset 2000 vuotta.

Bauwens mainitsee myös Kojin Kataranin viimeisimmän kirjan The Structure of World History: From Modes of Production to Modes of Exchange, jota hän pitää paradugmaa muuttavana teoksena.

Tuossa kirjassa Kojin Karatani lukee Marxin version maailmanhistoriasta uudelleen, siirtäen kritiikin fokuksen tuotantomalleista vaihdannan malleihin. Karatani pyrkii ymmärtämään sekä Pääoma-Kansallisvaltiota, lomittaista järjestelmää joka on globaalin yhteiskunnan dominantti järjestelmä, sekä mahdollisuuksia päästä siitä yli. Kirja jäljittää eri vaihdannan mallit, mm. resurssien poolauksen joka on ominaista nomadiheimoille, lahjojen vaihtojärjestelmät jotka kehittyivät maatalouden alkuvaiheessa, kuuliaisuuden vaihdanta turvallisuuteen joka syntyy valtion mukana, hyödykkeiden vaihdanta joka luonnehtii kapitalismia, ja viimeisenä tulevat vaihdannan mallit jotka perustuvat lahjatalouden paluuseen, olkoonkin muokattuina sopimaan nykyhetkeen. Hän esittää, että tämä viimeisin vaihe — joka kuvaa pääomasta ja kansallisvaltiosta selviytymistä — on parhaiten ymmärrettävissä Kantin kirjoitusten valossa, jotka kertovat ikuisesta rauhasta.

The Structure of World History on monilla tavoin Karatanin loistavan uran huippukohta, kuitenkin se signaloi uusia suuntauksia vaihdantamalleille. Japanilaisen filosofin mukaan on olemassa neljä vaihdantamallia:

• Malli A: Vastavuoroinen lahja
• Malli B: Johtaminen ja suojelu
• Malli C: Hyödykkeiden vaihdanta
• Malli D: Malli joka ylittää ja yhdistää kaikki kolme aiempaa mallia

“Arvostettu sosiologi selittää miksi perustulo ei olisi ”epäkannustavaa” työlle (niinkuin monet köyhyyttä vastaan taistelevat tulonjako-ohjelmat). Hänen mielestä perustulo ei ”subventoi matalapalkkaa” moraalisesti ongelmallisella tavalla. Hän puhuu myös perustulon mahdollisesta vaikutuksesta liittoihin ja edistykselliseen politiikkaan.”

via Against the Grain -podcast.

Miksi tämä on tärkeää? Koska eri ihmiset kyseenalaistavat sn että perustulo olisi hyvä juttu työssäkäyvälle ihmiselle ja työväenliikkeelle. Tässä edistyksellisempi näkökanta marxistisosiologi Erik Wrightilta vastaa kysymykseen kyllä, ja se tulisi lukea samaan aikaan USA:n työväenliikkeen johtajan kirjoittaman kirjan kanssa, joka sanoo samaa.

Wrightia haastateltiin huhtikuun 5. päivänä Berkeleyläisessä radio-ohjelmasssa nimeltä Against the Grain. 50 minuutin mittaisessa podcastissa Wright esittää vakuuttavan casen siitä kuinka radikaalin vasemmiston täytyy ottaa perustulo vakavasti, samalla kun se vaientaa yleiset huolet siitä että käytäntö loukkaisi työntekijöitä sekä torjua vastaväitteet sen ehdottomuudesta.

Lähde: P2P Foundation

http://capitalinstitute.org/wp-content/uploads/2015/04/2015-Regenerative-Capitalism-4-20-15-final.pdf

Ei-partisaani think tank väittää, että molemmat järjestelmät ovat kestämättömiä, jopa silloin kun ne toteutetaan täydellisesti, ja että ekonomistien tulee katsoa ”holismin kovan tieteen” tuloksia osoittaakseen vääriksi vasemmiston ja oikeiston vanhentuneet näkökulmat.

Jan Smuts, joka otti käyttöön termin ”holismi” vuoden 1926 kirjassaan Holism and Evolution, määritteli sen ”luonnon taipumukseksi muodostaa kokonaisuuksia jotka ovat suurempia kuin osiensa summat”. Esimerkiksi kasvin tapauksessa, koko organismi on enemmän kuin kokoelma lehtiä, oksia ja juuria. Keskittymällä liian läheisesti jokaiseen näistä osista, teoria sanoo, voi olla esteenä organismin ymmärtämisessä kokonaisuutena.

Tästä näkökulmasta kapitalistien taipumus eristää ekonominen prosessi sen tekijöistä ja vaikutuksista on perustavalla tavalla virheellinen. Capital Institute, jonka on luonut entinen JP Morganin johtaja John Fullerton, sanoo yhteiskunnan taloudellisen maailmankuvan luottavan kompleksien järjestelmien yksinkertaistamiseen jotta niitä voitaisiin hallita ja ymmärtää.

Esimerkiksi tämä perinteinen talousnäkökulma saattaa nähdä autonvalmistamisen erillään mineraalien louhimisesta, bensantuotannosta ja työntekijöistä joiden päällä koko prosessi lepää. Lisäksi tämä näkökulma saattaa myös jättää tunnustamatta autonvalmistuksen vaikutuksia jonkin alueen ympäristöön, politiikkaan ja talouteen. Holismi sen sijaan katsoisi koko syiden ja seurausten ketjua joka johtaa — ja vie pois — autonvalmistuksesta.

Capital Instituten raportti, nimeltään Regenerative Capitalism, painottaa sitä että maailman talousjärjestelmä läheisesti liittyy, ja on riippuvainen, ympäristöstä. ”Modernin talousteorian kyvyttömyys tunnustaa tätä todellisuutta on johtanut perustavanlaatuisiin vaikutuksiin, joista ei edes vähäisimpänä on globaali ilmastonmuutos.”

PITKÄ SYYN JA SEURAUKSEN KETJU

Capital Instituten mukaan tämän näkökannan seuraamukset ovat laajat ja kauaskantoiset, ja ne kattavat kasan haasteita ilmastonmuutoksesta poliittiseen epätasapainoon.

Esimerkiksi nykyinen kapitalistinen järjestelmä on luonut äärimmäisiä määriä epätasa-arvoa, raportti sanoo. Tämä taas on johtanut moniin oireisiin, kuten työntekijöiden hyväksikäyttöön, seksismiin, taloudelliseen stagnaatioon ja moneen muuhun ilmiöön. Sitä voitaisiin pitää osittain vastuullisena myös terrorismiin ympäri maailman, raportti sanoo. Toisin sanoen, epätasa-arvosta on tullut uhka sille systeemille joka sen on luonut. Ilman radikaalia muutosta, raportti varoittaa, ”nykyinen valtavirran kapitalistinen järjestelmä joutuu eksistentiaalisen uhan alaiseksi.

Se mitä nyt tarvitaan, Capital Institute väittää, on uusi systeemiajatteluun perustuva ajatusmalli joka on rakennettu regeneratiivisen talouden ympärille, ”joka tunnustaa että oikein toimivat kompleksit kokonaisuudet, kuten talous, ei voi tulla ymmärretyiksi ilman dynaamisia suhteita niiden osien välillä, joista kokonaisuudet koostuvat”.
Käytännössä tämä voi johtaa läheiseen toimitusketjujen analyysiin, vedenkulutuksen vaikutusten analyysiin, kiertotalouden aloitteisiin, yhteisön talouskehitystyöhön tai muihin kestäviin toimiin.

Vaikka joku assosioikin holistisen ajattelun mystiikkaan tai hippitouhuun, maailmankuva syntyy tavalla joka on mitattava, eksakti ja empiirinen. ”Universaalit periaatteet systeemiselle terveydelle ja kehitykselle ovat olemassa, ja niiden tiedetään ohjaavan elävien järjestelmien käyttäytymistä bakteereista ihmisiin”, raportti sanoo.

Holismia voidaan käyttää tutkimaan ”ei-eläviä järjestelmiä hurrikaaneista liikennevälineisiin ja internetiin, yhteiskunnan järjestelmiin kuten rahajärjestelmä”. Ei niin kauhean yllättävästi teorian allaolevat tieteelliset ja sosiaaliset työkalut ovat systeemiteoria ja kaaosteoria.

RADIKAALI MUUTOS

Tämä holistinen lähestymistapa paukauttaa aikansa eläneitä uskomuksia kasvoille. Esimerkiksi vaikka päätöksentekijät yleensä keskittyvät löytämään yhden ”oikean” vastauksen, holismi keskittyy löytämään tasapainoisia vastauksia jotka ottavat kantaa päällepäin ristiriitaisiin tavoitteisiin kuten tehokkuus ja joustavuus, yhteistyö ja kilpailu, monimuotoisuus ja yhdenmukaisuus. Tämän perspektiivin kautta holismi ei lähestyisi globaalia taloutta kapitalismi-vaiko-sosialismi -katsantokannan kautta, vaan ennemminkin kapitalismi-sekä-sosialismi -katsantokannan kautta.

Raportti painottaa innovaation ja sopeutumisen tärkeyttä jäykkien rakenteiden ja uskomusten yli. Se myös pitää monimuotoisuutta hyvänä asiana, ja sanoo että sen sijaan että yrittäisimme löytää globalisoituja yksi-koko-mahtuu-kaikille -ratkaisuja muutokseen, on tärkeää tunnustaa että jokainen yhteisö koostuu ”ihmisten, perinteiden ja instituutioiden mosaiikista, jotka ovat uniikilla tavalla pitkäaikaisten geologisten, historiallisten, kulttuurillisten paineiden ja ihmisten tarpeiden muovaamia”.

Loppujenlopuksi, raportti snaoo, holistinen lähestymistapa painottaa sitä, että me olemme kaikki yhteydessä toisiimme ja planeettaan, ja siksi meidän tulee tunnustaa, että vahingoittamalla yhtä osaa verkosta, saatamme vahingoittaa myös kaikkia muita.

Liiketoiminnan termein, miltä sitten tällainen vallankumouksellinen muutos näyttäisi? Capital Institute julkaisi white paperin Yalen yliopiston Center for Business and the Environmentissa, sanoo että innovaattorit ja yrittäjät ympäri maailman ovat jo luoneet tuhansia kestävän kehityksen aloitteita ja liikkeitä jotka auttavat muuttamaan kapitalismin. Näihin kuuluu mm. B-Corps, sosiaaliset yritykset, eettinen sijoittaminen, hidas ruoka ja lokalismi.

Raportti sanoo, että vaikka jotkut kriitikot näkevätkin nämä ”feel-good -toimintana joka on kapitalistisen järjestelmän ulkopuolella”, he ovat itseasiassa ”regeneratiivisen talouden viitekehyksen kanssa linjassa”. Kollektiivisesti ”nämä voimat tarjoavat elävän todisteen uudesta regeneratiivisesta taloudesta”.

Muutosliikkeiden ulkopuolelta instituutti poimii useiden ihmisten aloitteita, jotka näyttävät maailmalle kuinka se voisi muuttua paremmaksi paikaksi. Esimerkiksi Meksikon Grupo Ecologico on työskennellyt rahoittaakseen köyhiä maanviljelijöitä, ja näin antaen heille enemmän taloudellista vapautta säilyttää omat maansa.

Samalla tavoin Australian Bendigo Community Bank jakaa nettotulot paikallisille yrityksille. Se suuntaa osan yhteisön tuotoista rahoitukseen ja näin antaa paikallisillle tilaisuuden muuttua aktiivisiksi toimijoiksi yhteisössään. Yhteisökehitys on myös Chicagon Manufacturin Renaissancen yksi pääteemoista.

Fullerton sanoo että paljon potentiaalia on edessämme mikäli yhteiskunta kykenee muuttamaan sen kollektiivisen mielentilan: ”Tämä on monumentaalinen muutos joka pitää sisällään lupauksen sukupolvemme yhdistämisestä yhden tarkoituksen alle. Meillä on nyt paljon laajempi ymmärrys siitä mikä tekee ihmisverkostoista terveitä — tämä yksin on jo uskomaton tilaisuus. On aika toimia. Toimintamme nyt tulee varmasti määrittämään perintömme tuleville sukupolville. Tämä on aikamme suuri työ.”

Lähde: The Guardian

Pyrkiessään tyydyttämään omia tarpeitaan ja halujaan kuluttajat toimivat niin, että tietyn tyytyväisyyden tason saavuttaminen rasittaa yhteiskunnan resursseja mahdollisimman vähän.

Täydellistä informaatiota ei ole olemassakaan, mutta tietoa tuotteiden tuotantoprosesseista alkaa olemaan internetin ansiosta niin paljon jaossa, että periaatteessa sitä täydellisyyttä kohti ollaan singulariteettia lähestyttäessä puskemassa päivä päivältä. Kuluttajainformaatioon keskittyviä järjestöjä on pilvin pimein, joista on tottakai pakko mainita muutama mikäli haluatte markkinatalouden perusteorioihin uskoa. Sillä jos niihin uskotte, syöksytte välittömästi ostamaan reilun kaupan kahvia ja siirrytte tukemaan maksimaalisen ekologisia (kiertotalouden) vaihtoehtoja. Ne todellakin rasittavat yhteiskunnan resursseja mahdollisimman vähän, sillä ympäristö voidaan myös laskea yhteiskunnan resurssiksi, ja sen tila tällä hetkellä on vakava.

http://www.ethicalconsumer.org/
http://www.fairtrade.net/
http://www.unesco.org/education/tlsf/mods/theme_b/mod09.html
https://www.facingthefuture.org/GlobalIssuesResources/GlobalIssueResources/ConsumptionFootprint/tabid/242/Default.aspx
http://sustainablescale.org/ConceptualFramework/UnderstandingScale/MeasuringScale/EcologicalFootprint.aspx

Pyrkiessään maksimoimaan hyvinvointiaan työntekijät valitsevat yhteiskunnan kannalta optimaalisen koulutuksen ja uran.

Tässä voisi olla avuksi vihreän puolueen visio 200 tuhannesta työpaikasta, jotka kohdennettaisiin uusiin ekologisiin yritystoimiin.

http://www.kaleva.fi/uutiset/eduskuntavaalit-2015/vihreat-tahtovat-200-000-uutta-tyopaikkaa-vuoteen-2020-mennessa/689568/

Vihreiden puheenjohtajan Ville Niinistön mukaan esimerkiksi uusiutuvan energian käytöllä luotaisiin 50 000 uutta työpaikkaa. Niinistö esitteli puolueen vaaliohjelmaa Kouvolassa pidettävässä puoluevaltuuskunnan kokouksessa.

Jos uskot taloustieteen teorioihin, tulee sinunkin hakeutua uusiutuvan energian alalle, sillä uusiutuva energia niinkuin muutkin ekologiset tuotantomuodot ja -menetelmät sekä kestävän kehityksen bisnesmallit ovat yhteiskunnan kannalta optimaalisia.

http://www.ym.fi/sitoumus2050
http://www.ykliitto.fi/vaikuttamistyo/pallonkutistajat-kestavamman-tulevaisuuden-puolesta/mika-kestava-kehitys
http://tyopiste.ttl.fi/Uutiset/Sivut/Jatkuva_talouskasvu_ei_valttamatta_tuo_toita.aspx

Mahdollisimman suuriin voittoihin pyrkiessään yritykset tuottavat pienimmällä mahdollisella kustannuksella sellaisia hyödykkeitä ja palveluita, joita kuluttajat haluavat.

Kun kuluttajilla alkaa olla tietoa siitä mitä kestävä kehitys tarkoittaa ja minkälaisia kulutusvalintoja heidän tulee tehdä (tietysti on mahdollista yksinkertaisesti lainsäädännöllä KIELTÄÄ kaikki epäympäristöystävälliset tuotteet ja prosessit), alkavat yritykset suunnata voimavarojaan niihin kohteisiin, joiden he tajuavat olevan kuluttajien preferenssien mukaista.

Kuitenkin käsite pienin mahdollinen kustannus tarkoittaa myös kustannusta luonnolle ja ympäristölle, joka on siis osa jo aiemmin mainittua ympäristökustannuslaskentaa. Jos kustannukset luonnolle ja ympäristölle todella olisi otettu huomioon hinnoissa, ei mikään tuotanto olisi nykymallillaan kannattavaa. Mikäli firmat uskovat taloustieteeseen, tulisi niiden tämä väittämän perusteella maksimoida oma luonnonmukaisuutensa ja ekologisuutensa.

https://en.wikipedia.org/wiki/Environmental_full_cost_accounting
http://www.microempowering.org/external-blog/what-are-environmental-costs-part-1
http://environment.transportation.org/pdf/proj_delivery_stream/nchrp25-25task%2039guidance.pdf

Maksimoidessaan varallisuuttaan pääoman ja maan omistajat sijoittavat ja järjestelevät omaisuuttaan sosiaalisesti tuottavimmalla tavalla.

Siinä missä valistuksellisia organisaatioita on syntynyt pilvin pimein toimimaan konsulttitaloina yrityksille ja tiedottajana kuluttajille, sijoittajat eivät välttämättä ajattele samalla tavoin. Kovin monesti sijoittaja haluaa viivan alle jäävän numeron maksimoituvan kaiken muun kustannuksella.

http://www.investopedia.com/tags/green_investing/
http://www.sustainablebusiness.com/index.cfm/go/progressiveinvestor.main
http://www.greenchipstocks.com/
http://www.greenamerica.org/socialinvesting/
http://www.treehugger.com/htgg/how-to-go-green-investing.html
http://wiki.fool.com/Green_Investing

Eihän siihen tarvita kuin yksi ekologinen katastrofi ja ollaan sen luokan kansallisessa hätätilassa että ihmisillä tulee pakon edessä tarve muuttaa toimintatapojaan. Kaikenlaiset tsunamit, hurrikaanit, tulivuorenpurkaukset, tulvat, maanjäristykset ja muut luonnonilmiöt yleistyvät kun ilmastonmuutos kiihtyy ja ääri-ilmiöt valtaavat pelikentän. Ellemme siis tee jotain asian eteen.

Jokainen ekoteko auttaa, se on teistä jokaisesta kiinni millaisia valintoja ja päätöksiä teette jokapäiväisessä elämässänne.

Atwoodin esseessä käsitellään tulevaisuuden skenaarioita. Ensimmäinen kertomus on dystooppinen, niin kaamea visio että Hollywoodkaan ei pärjäisi. Kertomus ihmiskunnan epäonnistumisesta: lyhytnäköisistä päätöksistä jotka perustuvat fataaliin business-as-usual -addiktioon ja vuosisatoja juurtuneeseen egoismiin.

Tässä skenaariossa jätämme huomioimatta ilmastonmuutoksen todistusaineiston ja lopputuloksena teollinen sivilisaatio astuu hitaan romahtamisen aikaan, jota siivittävät kiihtyvät sodat, nälkävuodet ja luonnonkatastrofit.

Toinen versio on utopia, kollektiivinen unelmamaailma jossa kaikki työskentelevät saman asian eteen yhdessä, jossa ihmisen innovaatiokyky valjastetaan koko yhteiskunnan tasolla käyttöön niin taloudessa, politiikassa kuin teknologiassakin jotta saadaan aikaiseksi ihmiselon fundamenttien rauhallinen uudelleenstrukturointi. Tässä Atwood kertoo tarinan onnistumisesta: kauaskantoisista päätöksista jotka perustuvat business-as-usual -ajattelun järjettömyyden vastustamiseen ja ihmislajin yhteyden kunnioittamiseen.

http://www.filmsforaction.org/articles/beyond-extinction-transition-to-postcapitalism-is-inevitable/

Artikkelissa käydään paljon läpi todistusaineistoa siitä mihin ollaan nykyminingillä menossa. Kannattaa tutustua. Nyt on aika liittyä kaikenmaailman tonyblairien kelkkaan ja kääriä hihat ilmastonmuutoksen vastustamiseksi ja globaalin (luonnon)raiskaajakapitalismin muuttamiseksi kaikille mukavampaan muotoon.

Pienetkin teot auttavat!