Yhteiskuntamme ilmiselvästikään ei ole demokraattinen missään samassa mielessä kuin Ateenan itseään hallitseva ἐκκλησία vuonna 450 eaa. Mutta se ei ole yleisesti miten me näemme maailman. Me tuppaamme uskomaan, että me olemme niin vapaita kuin mahdollista. Me elämme vapaina kukkulan laella olevassa kaupungissa, joka on tuskallisesti rakennettu vuosituhantisen tyrannian ja mielivaltaisen auktoriteetin tuolle puolen Valistuksen sankarien maksamalla hinnalla, vapauden alttarin uhreilla.

Se on myytti. Meitä hallitaan edelleen, ja kuitenkin varsin rationaalisin ja teknisesti tehokkain keinoin. Teolliset yhteiskunnat ovat massiivisten hallintobyrokratioiden, kurinpidollisten instituutioiden ja mediatalojen ylivallan alla, jotka eri keinoin tuottavat kansan hyväksyntää ja yhteistoimintaa poliittisiin päätöksiin, jotka sitten heijastelevat loppujen lopuksi johtavien hierarkioiden intressejä.

Se ei ole mikään salaliitto. Se on vain se tapa, jolla monimutkaiset, hierarkiset yhteiskunnat rakentuvat ajan kuluessa.

Kollaboratiivista propagandaa

Selvästikään kaiken sortin sosiaalinen organisointi pyrkii sekä saamaan alamaisten suostumuksen että heidät aktiivisesti mukaan osallistumaan. Tämä on totta niin egalitaarisissa metsästäjä-keräilijäyhteiöissä kuin myös Natsi-Saksassa. Ja horisontaalisen propagandan ilmiö, jossa ihmiset yksinkertaisesti ohjeistavat toisiaan dominanteilla narratiiveilla ja sopivilla käytösmalleilla voidaan, yleisesti ottaen, havaita sosiaalisen todellisuuden monissa eri tilanteissa.

Mutta nykyään suostumuksen viljelyn peli on noussut kokonaan toisenlaiselle tasolle. Nykypäivän mediatilanne eroaa kvalitatiivisesti tärkeällä tavalla mistään opintopiiristä, tiimin kehityspalaverista tai keskusteluryhmästä, ja tästä seuraa sille etuja, jotka ovat mielestäni täysin uudenlaisia kaikenlaisille ihmisyhteisöille.

Sanoisin, että sosiaalisen median universumi on niin perustavanlaatuisella tavalla muuttanut peliä, että perinteiset propagandan muodot ovat lähestulkoon muuttuneet epärelevanteiksi minään muuna kuin somen jatkeena.

Meillä on nyt tilanne, jossa meilkein kaikki informaatio jollain tavalla suodatetaan sosiaalisen median läpi. Joko nämä verkostot välittävät sitä meille suoraan tai epäsuorasti, tai se räätälöidään ja muokataan maksimoimaan sen leviävyys ja interaktiivisuus näissä kanavissa.

Mutta tärkeä seikka on se miten sosiaalinen media painostaa meitä kaikki palvelemaan palkattomina propagandanlevittäjinä. Me sekä jaamme eteenpäin uutisartikkeleita tai kommentoimme niitä, että jokaikinen “like” ja interaktio itse asiassa vahvistaa ilmiötä, tuottaa dataa välitetyn informaation vaikutuksesta. Eräs aspekti tähän liittyen on sosiaalisten suhteiden ja viestinnän radikaali oheneminen. Arkipäivän sosiaalisessa kontekstissa meidät on periaatteessa redusoitu persooniksemme. Me emme todella ole enää tekemisissä toisten ihmisten kanssa yksilöinä, vaan sen sijaan heidän persoonabrändiensä kanssa, heidän rakennetun identiteettinsä kanssa, jota käytetään esittämään heitä, ja joka syntyy sosiaalisen median settingin rakenteesta.

Algoritmit periaatteessa luovat keskimääräisen kohtaamisen feedilläsi, eli siis ne tavat, joilla ne kohtaamiset sinulle esitetään, minkälaista informaatiota ne tuottavat, mitä sinun puolellasi vahvistetaan jne. Tämä osittain liittyy siihen miten interaktion osapuolten persoona on rakentunut, ja minkälaista interaktiodataa kukin systeemiin syöttää.

Sinun relaatioista puolestaan tulee keinotekoisia. Ne ovat jo nyt systeemin sisäänrakennettujen prioriteettien rakentamia, kun näiden persoonien taustalla olevat orgaaniset interaktiot minimoidaan.

Tällä tasolla tämä on jo väkivaltaista.

Ja selvästikin tämä vaikuttaa siihen miten rakenteellisesti uusinnetaan virallisia narratiiveja. Sinä ja isoäitisi tuotatte näitä digitaalisia ihmissimulaatioita, joita sitten käytetään suuntaamaan huomio kohti digitaalisessa ekosysteemissä tapahtuvia markkinoitavia asioita. Ja systeemin yksinkertaisten filtterien priorisoinnilla tietynlaiset postaukset (tai digitaalisen informaation yksiköt) pääsevät pinnalle, joka sitten saa aikaan lisää interaktioita, uudelleenjakoja, ja täten käytännössä esiintyy tietynlainen mielipiteiden yhtenäisyys. Tämä myös määrittelee sisältöä sen impaktin suhteen, jota voidaan verrata evoluutioprosessiin. Miljoonista yhdessä iltapäivässä kasaan parsituista meemeistä kourallinen muuttuu viraaleiksi parin viikon ajaksi. Tämä menestyjäjoukko sitten vaikuttaa tulevaan sukupolveen, ja tämä iteratiivinen prosessi tuottaa maksimaalisen “vaikuttavaa” sisältöä (tai ainakin tukee kehitystä siihen suuntaan).

Sinä itse vuorostasi aktiivisesti pyrit osallistumaan vaikuttaviin narratiiveihin ja sisältöön, ja sinua painostetaan vahvistamaan niitä konformismin ja “tykkäysten” dopamiinipalkinnoilla. Tämä tekee sinusta palkattoman propagandanlevittäjän mille tahansa narratiiville, mikä tiettynä hetkenä on systeemisesti valloillaan.

Johtopäätökset

Kaikki tämä johtaa äärimmäisen potenttiin voimakertoimeen minkä tahansa tyyppiselle markkinoinnille ja propagandalle — erityisesti tilanteessa jossa yhä useampi sosiaalinen interaktio tapahtuu digitaalisissa tiloissa. Juuri yllä kuvaamani kaltainen pettävän yksinkertainen suodatinvaikutus saa aikaan varsin voimakkaita tuloksia. Siihen päälle kun lisätään hieman sofistikoituneita työkaluja käyttäjien “tuuppimiseksi” ja tiettyjen perspektiivien ja käyttäytymismallien promoamiseksi, on mahdollista arvostaa “uusmedian” äärimmäistä rakenteellista vaikutusvaltaa.

Erityisen katala vaikutus tässä systeemissä on sillä miten tehokkaasti se polarisoi diskurssia ja käyttää hyväksi toisinajattelijoita vahvistamaan dominantteja narratiiveja. Suodattimia priorisoimalla saadaan aikaan näennäinen konsensus, ja vastakkaiset mielipiteet hiljennetään. Mutta vastakkaisten mielipiteiden puolestapuhujat leimataan negatiivisilla vastauksilla ja heidät kontekstuaalisesti assosioidaan sosiaalisen synninteon eri muotoihin. Suurin osa heidän sisällölleen altistumisesta, vastauksista ja postauksista maalaa toisinajattelijat moraalipelin vihollisiksi (esim. rokotevastustajat, salaliittoilijat, natsit), eikä vuorovaikutuksen anneta olla puolueetonta ja heidän mielipiteidensä olla näkyvillä. Järjelliselle debatille jää todella vähän neutraalia tilaa.

Kulttuurissa, jota lähes yksinomaan määrittää tämäntyyppisiset interaktiot, se mitä vapaudesta ja ihmisten toiminnasta jää jäljelle katoaa nopeammin kuin silmänräpäyksessä. Hyvä asia on, että addiktiiviset digitaalisimulaatiot, jotka tällä hetkellä pakotetusti syrjäyttävät oikeita ihmiskontakteja ja oikean elämän vuorovaikutusta maailmassa, ovat niin uskomattoman surkeita ja epätyydyttäviä, että viiden minuutin kävely metsässä hajottaa heti kaiken illuusion ja teeskentelyn.

Kun kaikki on sanottu ja tehty, tuo on ainoa järkevät tapa joka jää jäljelle älypuhelimien käytöstä. Mene ulos, puhu naapureillesi.

Vittuun tämmöinen korviketodellisuus.

Mene katsomaan oikeaa ihmistä silmiin ja sano tälle rakastavasi häntä.

Lähde:

https://shadowrunners.substack.com/p/crowdsourcing-propaganda?s=r

Johan Eddebon propagansa-sarjan ensimmäinen osa

Jotta voisimme todella ymmärtää propagandaa modernissa massayhteiskunnassa, ja erityisesti sen nykyisellä digitaalisella aikakaudella, täytyy saada kunnon käsitys ympäristöämme määrittävän viestinnän perusoloista. Ajatusmalleista ja käyttäytymismalleista, jotka tulevat esiin kun me muodostamme mielipiteitä ja teemme tietoista jaottelua siitä mikä on totta ja mikä ei.

Tämä voi olla omituinen asia johon keskittyä. Eivätkö ihmiset kuitenkin perustasolla ajattele samaan tapaa, aina ja kaikkialla? Me havainnoimme todellisuutta ja teemme siitä päätelmiä perustuen näkemiimme faktoihin, relaatioihin ja kaavoihin.

Tämä on toki totta kaikkein yleisimmällä tasolla. Mutta asiat eivät ole niin yksinkertaisia käytännössä. Arkipäivän kokemus selvästi näyttää meille, että voi olla merkittäviä eroja siinä miten me otamme vastaan, suodatamme ja koostamme informaatiota.

(kuva: Aaron Wood)

Minua ei esimerkiksi kiinnosta paljonkaan jalkapallo. En tajua pelikentällä näkemieni asioiden hienovaraisuuksia jalkapallopeliä katsoessani, koska en ole koskaan panostanut yksityiskohtien oppimiseen. Ymmärrän mikä tarkoitus on, ja tajuan mitä aloituspotkussa tapahtuu, mutta siinäpä se. Toisaalta, kun joku urheilusta kiinnostunut, joka on nähnyt monia pelejä ja pelannut itsekin, katsoo peliä, hän välittömästi havaitsee asioita, jotka minulta menevät ohitse. Asioita kuten punaisen tiimin strategiat rangaistuksissa, tai olisiko hyökkääjän pitänyt koittaa potkaista. Ehkäpä minä voisin päätellä tämän vartin verran pohdittuani ja katsottuani hidastettua kuvaa, mutta minua ei ole koulutettu havainnoimaan näitä asioita, ja varsinaisen pelin aikaan se on vaikeaa.

Sama asia pätee kaikkeen mahdolliseen viestintään, ja tämä oli Marshall McLuhanin keskeinen premissi hänen analyysissaan eri tyyppisen median yhteiskunnallisia vaikutuksia ja sitä miten ne vaikuttavat “kognitiiviseen järjestäytymiseen” (McLuhan, 1962).

Tämä yleisaihe kattaa todella laajan tutkimuskentän, joten me joudumme ainoastaan raapaisemaan pintaa tässä, mutta muutamia mielenkiintoisia relevantteja havaintoja voidaan silti tehdä nykypäivän tilastamme.

Eräs McLuhanin keskeisistä havainnoista (joista hän on lainannut Lewis Mumfordilta, erityisesti kun puhutaan suhteesta Mumfordin teokseen Technics and Civilization), oli että median rakenne vaikuttaa siihen miten informaatio otetaan vastaan ja tulkitaan yhteiskunnassa. Eri tyyppiset mediat ovat sekä enemmän tai vähemmän lämpimiä eri tyyppiselle sisällölle (joka itsessään on tärkeää) että myös ne suhtautuvat toisiinsa vaikuttaakseen siihen miten ihmiset sitä pohtivat ja miten ihmiset niistä puhuvat. Muokkaamalla käyttäytymistämme ja ajatuksiamme ne vaikuttavat siihen miten me teemme päätelmiä asioista, minkä tyyppisiin assosiaatioihin me pyrimme keskittymään ja minkälaisia asioita me pidämme mahdollisena tai todennäköisenä tulkitessamme vastaanotettua informaatiota. Se liittyy siihen miten kaikki näyttää naulalta kun kädessä on vasara, ja tätä voidaan kuvailla eräänlaisena kulttuurina, jossa ainoa musiikkityyli on muinaisella pentatonisella asteikolla. Uudet sävellykset kuulostavat silloin ylitsepääsemättömän paljon tältä muodolta, ja kappaleet jotka sopivat tähän muottiin ovat suositumpia kuin potentiaalisesti äärettömän monta muuta kappaletta jotka eivät sovi. Toisin sanoen, informaatiosisältö joka (musikaalisesti) kommunikoidaan tässä kulttuurissa määrittyy sen muodosta.

Mutta tämän lisäksi, sellaisessa mediaympäristössä koulutuksensa saanut ihminen pitää vaikeana ymmärtää sisältöä, joka ei ole välittömästi yhteensopiva sen muodon kanssa, johon hän on tottunut. Sävellykset, jotka eivät mahdu pentatoniselle asteikolle, kuulostavat epävireisiltä, koska nyt musiikkia pitää lähestyä eri tavalla kuin mihin on tottunut, jotta oikeasti voi kokea harmoniat… harmonisesti. Sama asia pätee maalaustyylien eroihin. Joku joka on nähnyt ainoastaan realistista taidetta joutuu mahdollisesti pinnistelemään ymmärtääkseen impressionistista taidetta kuten Monet. Hän saattaa jopa epäonnistua tekemään niin, johtuen taideteoksen virheistä verattuna realismin kriteereihin ja tarkoitukseen, tai koska hän ei ole saanut koulutusta ruohonjuuritasolta ylöspäin kokea taidetta hienovaraisten mielialojen kautta, joita impressionismi yrittää kuvata — niin että viestintä menee ohi syystä, johon hänellä ei ole osaa eikä arpaa.

Monet, Weeping Willow, 1918

Hieman samaan tapaan venäläislapset näkevät helpommin tiettyjä värisävyjä, joita amerikkalaislapset eivät välttämättä kykene niin helposti, koska venäjänkielessä on käsitteet näille nyansseille, jotka painottavat niitä havainnoissa, jotka ajan mittaan opettavat henkilön näkemään niitä helpommin.

Neil Postman, amerikkalainen kouluttaja ja yhteiskuntafilosofi, käytti McLuhanin havaintoja erittäin tuottavasti ja painotti tätä tiettyä printtimedian ja television visuaalisen kulttuurin välillä olevaa konfliktia (Postman, 1985). Hänen peruspointtinsa oli, että yksinomaan televisioon painottuvassa kulttuurissa kasvaneella tulee olemaan vaikeaa identifioida ja ymmärtää usein monimutkaisia ja monikerroksisia pitkälle viedyn kirjallisen ilmaisun argumentteja. Me emme tässä syvenny tämän hypoteesin empiiriseen näyttöön (Mark Bauerleinin The Dumbest Generation on hyvä lähde), mutta luotan siihen että yllä esitetyt asiat ovat ainakin tehneet siitä uskottavaa. Joten Postmanin kuvaama tilanne viittaa siihen, että altistuneen populaation kyvyssä tehokkaasti ja oikein arvioida monitahoista ja epäselvää dataa on haavoittuvaisuus. Toisin sanoen, he eivät ole tottuneet tekemään monimutkaisia ja abstrakteja päätelmiä, joita kirjallinen ilmaisu (tai eläväinen kulttuuri tai oraalinen traditio) opettaa tekemään, kun taas passiivinen TV:n edessä oleminen ja siihen liittyvät kommunikaation muodot johtavat aivan toisenlaisiin tapoihin osallistua.

Miksi tämä on ongelma? No, populaatio joka keskimääräisesti ei kykene käsittelemään monimutkaisia abstraktioita ei tule kykenemään luovaan organisaatioon. Sitä tullaan hallitsemaan helposti, jopa siihen pisteeseen että siltä puuttuu kyky kritisoida sen johtajien näkemyksiä tai opinkappaleita ja ymmärtää yhteiskunnallisia ja poliittisia prosesseja, joita niiden ympärille kehittyy.

Propaganda tulee menemään läpi helposti.

Propaganda itsessään on laaja aihe, ja me kehitämme yksityiskohtaisemman kuvan tästä ilmiöstä meidän edetessä, mutta olettakaamme tälle käsitteelle yleistason määritelmä. Jacques Ellul, ranskalainen filosofi ja sosiologi, lähestyy propagandaa määritelmällä, että se on joukko tekniikoita, jotka erityisesti liittyvät massayhteiskuntaan, joilla vaikutetaan psykologisesti ja yhteiskunnallisesti, ja se on myös organisaatiotekniikoiden joukko, jotka jollain tavalla pyrkivät muokkaamaan ihmisten käyttäytymistä. Populaatio jolta puuttuu asianmukaiset kriittiset työkalut tulee olemaan heikommassa asemassa tämän sortin vaikuttamiselta suojauduttaessa — populaatiolla on vaikeampaa havaita sitä, ja sillä on vaikeampaa kehittää sitä vastaan mitään vastatoimia.

Huomaa kuitenkin, että tämä ei ole mitään elitististä ”kouluttamattomien” luokkien ylenkatsontaa. Nykyajan intellektuaaliluokka yleisesti on alttiimpi propagandalle verrattuna proletariaattiin, ja vaikka syyt ilmiölle ovat monimutkaiset, tämä fakta ei esiinny huolimatta intellektuaalien paremmasta kyvystä ymmärtää rationaalisen ajattelun hienovaraisuuksia. Koulutetut suurimmalta osalta ovat jääneet vaille monimutkaisten ilmiöiden terävää kriittistä analyysikykyä. He ovat useimmiten kapeakatseisia asiantuntijoita, kulutuskulttuuriin uppoutuneita niinkuin kaikki muutkin, ja heillä on pelissä samalla tavalla oma statuksensa ja omat etuoikeutensa. Toisin sanoen, koulutetut yleisesti identifioituvat systeemiin, sen narratiiveihin ja prioriteetteihin. Mitä tulee kompetenssiin, oman luokkani jäsenet parhaimmillaankin ”tietävät jotain”, eli he ovat kasanneet hyvät määrät faktuaalista informaatiota, mutta sekin alkaa olla nykyään harvinaista. Eräs tuttuni, joka tuohon aikaan oli journalisti eräässä kaikkein nimekkäimmistä instituutioistamme, huomautti että faktatiedon kartuttaminen oli muuttumassa yhä enemmän harvinaiseksi (koska kaikki on niin saatavilla internetistä), ja että korkeakoulutuksen pitäisi oikeasti antaa meille ”asenne” kaikkea informaatiota kohtaan. Eräänlainen heuristinen työkalu, jolla auttaa meitä jaottelemaan kohtaamamme informaatio.

Nämä molemmat asiat ovat käyttökelpoisia, mutta ei ilman kykyä kriittisesti arvioida kumpaakin informaatiota ja mitään jaottelumekanismeja, joita tulee vastaan tai joita voisi yleisesti hyödyntää. Kriittinen ”asenne” ei ole kovinkaan hyödyllinen jos ei oikeasti voi arvioida kohtaamaansa tietoa, ja se voi paradoksaalisesti tehdä sinusta vieläkin alttiimman propagandalle, koska olet ylpeästi tämän ”terveen skeptisismin” kannattaja, jossa todellisuus ei ole mitään muuta kuin preferenssi tietystä brändistä propagandan tai retoriikan tietyllä markkinasegmentillä. Sinä luet ainoastaan nimekkäitä julkaisuja, joilla on koristevaljaat ja auktoriteettisymbolit. Siksi sinä “tiedät juttuja”, toisin kuin tietämätön rahvas.

Mutta tätä taantumaa lukuunottamatta, Postmanin argumentin ydin oli modernin massamediakulttuurin aspekti, jota hän nimitti “kurkistelumaailmaksi”, ilmiöksi jossa informaatio dekontekstualisoituu yhä enemmän, kehityskulku jonka hän jäljitti aina sähkeen keksimiseen. Sähkeessä hän näki informaation massamarkkinoinnin kehityksen, jonka arvo liittyi yhä enemmän sen uutuuteen ja mitä tunteita se aiheutti, eikä niinkään sen funktioon, merkitykseen tai johdonmukaisuuteen. Kun teollinen yhteiskunta laajeni, ja markkinoinnin ja viihteen melu saturoi ympäristömme, Postmanin mukaan massamedian markkinapaikan informaatio oli yhä dekontekstuaalisempaa, mikä tarkoitti että se oli irti ihmisten elämän realiteeteista, tarpeista ja prioriteeteista — ja samalla muusta informaatiosta, premisseistä ja johtopäätöksistä. Ja tämä viimeinen lause on äärimmäisen tärkeä.

Kulttuuri, joka pääasiassa käsittelee informaatiota ilman kontekstia ja irrallaan monimutkaisen merkityksen kontekstista, on altis ottamaan kaiken todesta. Sitä johdetaan uutisotsikoin, meemein ja ennaltapureksituin twiitein, ilman että kokonaiskuvaa kyetään näkemään.

Heti kun puolue niin ilmoittaa, me olemme aina olleet sodassa Eurasiaa vastaan.

Still-kuva David Lynchin teoksesta Rabbits, 2002

Viitteet

Bauerlein, Mark, The Dumbest Generation, 2008

McLuhan, Marshall, The Gutenberg Galaxy, 1962

Mumford, Lewis, Technics and Civilization, 1934

Postman, Neil, Amusing Ourselves to Death: Public Discourse in the Age of Show Business, 1985

Lähde:

https://shadowrunners.substack.com/p/mcluhan-the-peek-a-boo-culture-and?s=r

“The past was alterable. The past never had been altered. Oceania was at war with Eastasia. Oceania had always been at war with Eastasia.”

― George Orwell, 1984

Se mitä nyt Ukrainassa tapahtuu on kamalaa. Viattomat ihmiset kärsivät ja sitä ei voi hyväksyä. Sota on ihmiskunnan hätähuuti ja sitä tulisi välttää kaikin keinoin. Valitettavasti kuitenkin fyysisen konfliktin tai sodan sattuessa, tilannetta edeltää ja sen aikana esiintyy psykologiset hyökkäykset propagandan muodossa, jotka auttavat konfliktin käyntiinsaattamisessa ja pitävät sitä käynnissä.

Propagandistit mukana Ukrainan kriisissä ovat olleet lehdistössä hommissa kauan ennen kuin yhtäkään ammusta on ammuttu tai rajaa suljettu. Amerikkalaisia on pommitettu salaliittoteorioilla Venäjän false flageista ennen maahantunkeutumista ja heitä on pommitettu false flag -tarinoilla koko sen ajan kun sotaa on käyty.

Cenk Uygur & Vaush on the Snake Island “massacre.” pic.twitter.com/BxRH9XALWl

— Jackson Hinkle (@jacksonhinklle) February 27, 2022

Sellaisen massiivisen propagandakampanjan lopputulos on uuden mccarthyismin ajan aikakausi. Yksinkertaisesti faktojen esittäminen siitä miten tämä sota oltaisiin voitu estää, sekä historiallisen kontekstin kuvaaminen joka on luonut olosuhteet sodalle tekee sinusta maanpetturin, jota uhataan väkivallalla.

Se mitä Tulsi Gabbard sanoo yllä on oikein. Viimeisen vuosikymmenen ajan Venäjä on pyytänyt Ukrainaa ja Georgiaa pysymään neutraaleina valtioina, jotka eivät liittyisi NATOon, ja vuosien ajan Yhdysvallat on kieltäytynyt kompromissista.

On myös tärkeää huomauttaa, että vaikka Yhdysvallat huijasikin Putinin aloittamaan sodan, se ei tee Venäjästä syyntakeetonta kaikkiin armeijan väkivaltaisuuksiin, joita Ukrainan rajoilla on tapahtunut. Tämä maahantunkeutuminen on rikollinen teko, ja siksi Venäjän kansa osoittaa mieltään sitä vastaan.

Kyllä, Vladimir Putin on tyranni ja hänen omasta mielestään samoin on Ukrainan hallitus, joka on hyökännyt Donbassin alueelle ja tappanut viattomia siviilejä 8 vuoden ajan vuoden 2014 vallankaappauksesta lähtien.

Jos hän olisi ollut huolissaan Donbassin alueesta, miksei Putin tullut väliin aiemmin? Mikseivät amerikkalaiset tuominneet hyökkäyksiä Donetskin siviilejä vastaan, joita heidän liittolaisensa ovat tehneet kaikki nämä vuodet?

Yhdysvallat on ollut sekä hiljaa Ukrainan pommittaessa viattomia siviilejä että aktiivisesti suunnitellut eskalaatiota alueelle, jotta “taistelu voitaisiin viedä Venäjälle”.

“Yhdysvallat avustaa UKrainaa ja sen kansaa, jotta he voisivat taistella Venäjää vastaan siellä, ja ettei meidän tarvitse itse taistella Venäjää vastaan siellä”, edustaja Adam Schiff sasanoi senaatissa vuonna 2020.

“The US aids Ukraine and her people so that they can fight Russia over there, and we don’t have to fight Russia here.” –@RepAdamSchiff

Schiff made it plain that US uses Ukraine to “fight Russia over there.” Don’t be surprised when Russia fights back.pic.twitter.com/6B4QVFSZvV

— Aaron Maté (@aaronjmate) February 25, 2022

Vaikka unohtaisit täysin sen, että Yhdysvallat on ollut tämän sodan yksi suurimmista taustapiruista, mikä oikeus Amerikalla ja 30 valtion NATO-armeijalla on sabotoida rauhansopimusneuvotteluja Venäjän ja Ukrainan välillä? Mikä oikeus Yhdysvalloilla on aseistaa kapinallisia alueella sodan yhden osapuolen tukemiseksi?

Yhdysvaltain pakotteille Venäjää vastaan ei ole mitään perustetta, ja vielä vähemmän on syytä aiheuttaa ihmishenkien menetystä. Ja kuitenkin kaikki tämä tapahtuu nyt ja se tuntuu olevan hyväksyttävää, kiitos korporaatiomedian ja valtion toimijoiden psykologisen manipulaation, jotka kehittelevät puhtaasti heidän intresseihinsä sopivaa narratiivia — totuudesta ja viattomien ihmisten elämistä piittaamatta.

Se mitä me näemme nyt on uudenlainen propagandan taso, joka on verrattavissa siihen mitä 9/11:n jälkeen tapahtui, kun sadat miljoonat ihmiset jekutettiin tukemaan mielettömiä sotia — mm. tämän tekstin kirjoittaja. Valitettavasti me näemme nyt sellaisten holtittomien pyrkimysten täysin katastrofaalisen luonteen, jotka jäävät valtavirrassa täysin vaille huomiota. Meidän ei tulisi enää tehdä näin.

Kuten Glenn Greenwald meitä muistutti, “Taaskin, huolimatta siitä mikä on kunkin moraalinen lopputulema tästä sodasta, nämä ovat kiireellisiä kysymyksiä joita ei ole ratkaistu eikä moraalinen ja emotionaalinen panostus tiettyyn narratiiviin välttämättä vaikuta siihen. Ja kuitenkin kun on jumissa täydellisen konsensuksen systeemissä, jota pidetään yllä lakkaamattomilla propagandan aalloilla, ja kun kaikki kyseenalaistus tai toisinajattelu nähdään maanpetturuutena tai “vihollisen puolelle asettumisena”, silloin ei ole tilaa keskustelulle, erityisesti omassa mielessämme. Kun on pakotettu — emotionaalisilla keinoilla ja yhteiskunnan insentiivein — noudattamaan ainoastaan yhtä käsikirjoitusta, mikään tuon käsikirjoituksen ulkopuolinen ei saa huomiota. Ja se on kaikki suunniteltua.”

Tämä vastakkainasettelu ja propaganda ei ole mitenkään uutta. Vuosien ajan kaikki sodat on aloitettu totuutta vääristelemällä ja tunteisiin vetoamalla. Valtion hyväksymät silmälasit laitetaan valtiomiesten päähän ja valheet ja propaganda kaikuvat heidän mielissään, vahvistaen valheellisia narratiiveja siihen pisteeseen asti, että kokonaisia viattomien ihmisten ryhmiä dehumanisoidaan.

Miten valtio voisi päästä pälkähästä viattomien vuosien ajan kestäneestä lastenmurhasta ilman tällaista manipulaatiotaktiikkaa? Miten on, että miljoonat ihmiset heiluttelvat sinikeltaisia lippuja ja emojeita Ukrainan tueksi, kun samaan aikaan täysin jätetään huomiotta Yhdysvaltain teot Jemenissä?

Jemen on tuhottu yli kuusi vuotta kestäneellä sisällissodalla, jota Saudi-Arabian hallitus on pitänyt yllä ja jota Yhdysvaltain sotavoimat tukee, ja kuitenkaan Twitter ei täyty miljoonista Jemenin lipuista ihmisten profiileissa.

“Maaliskuusta 2015 eteenpäin koalitio on tehnyt yli 23 000 ilmahyökkäystä Jemenissä, tappaen tai vammauttaen yli 18 000 siviiliä. Sellaisessa maassa eläminen, jossa tehdään keskimäärin 10 ilmahyökkäystä päivässä, on kaikkea muuta kuin turvallista miljoonille siviileille”, kirjoittaa  YK:n nimekkäiden Jemen-asiantuntijoiden ryhmä raportissaan.

Vaikka amerikkalaisten tukemat ilmaiskut ovat teurastaneet tuhansia, Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten pakotteet saavat aikaan enemmän vahinkoa. Kuten Antiwar.com raportoi, humanitaariset ryhmät ovat samaa mieltä siitä, että Saudien ja Arabiemiraattien ilmasota on aiheuttanut eniten vahinkoa siviileille ja eniten siviilikuolonuhreja. Kuningaskuntien ja heidän ostamiensa “koalitiokumppaneiden” de facto kauppasaarron myötä tulokset ovat olleet karmaisevia. Lähes 400 000 siviiliä, huikean 70 prosenttia heistä lapsia, on kuollut, joista suurin osa sairauksiin tai aliravitsemukseen.

Selvästikään me emme yritä painaa villasella Ukrainan kansalaisten kärsimyksiä tai tilanteen vakavuutta. Heidän kärsimyksensä ovat todellisia, järjettömiä ja määritettävissä olevia. Pointti tässä on se valikoitu paheksunta, jota niin monet kärsimystä vastaan omasta mielestään ovat ilmaisevat, kun he suurelta osin jättävät nämä muut konfliktit ja niiden kärsimykset huomiotta.

Huolimatta enimmäkseen lasten kärsimyksistä, valtavirta on ollut Jemenin asiasta kovin hiljaa. Sen seurauksena Amerikan kansa ja länsimaalaiset ovat myös olleet hiljaa. Tämä on suunniteltua.

Niinkuin Noam Chomsky ja Edward Herman huomauttivat kirjassaan Manufacturing Consent, tämä propagandamalli toimii, koska establishment on riippuvainen sen kyvystä vakuutella populaatiolle ketkä uhrit ovat tuen arvoisia ja ketkä eivät.

Chomsky ja Herman hypotetisoivat, että “arvolliset uhrit esitetään suureellisesti ja dramaattisesti, että heidät humanisoidaan ja että heidän uhriutumisensa saa tarinan rakentamisessa yksityiskohtia ja kontekstin niin, että se saa lukijassa aikaan kiinnostusta ja sympatiaa. (Ukrainalaiset) Sitä vastoin arvottomat uhrit mainitaan ainoastaan sivulauseessa, pikkuisena yksityiskohtana, heidän ihmisyytensä on monimaalista ja tilanteelle annetaan vain vähän kontekstia, joka ei saa aikaan innostusta eikä raivoa. (Jemenin lapset)”

Surullista kyllä, heidän hypoteesinsa on osoittautunut oikeaksi monta kertaa kirjan julkaisun jälkeen vuonna 1988.

Meillä on työkalut, joilla kyetä näkemään totuus ja voittamaan propaganda, ja kuitenkin yhä vain harvempi ja harvempi valitsee käyttää niitä. Jos tämä meininki jatkuu, katastrofaalisten seuraamusten mahdollisuus kasvaa. Me emme saa antaa niin tapahtua.

Please read https://t.co/2O25s01h61 pic.twitter.com/CkPSUxZ4VW

— Maajid أبو عمّار (@MaajidNawaz) February 28, 2022

Ainoa hyödyllinen lopputulema tälle skenaariolle tulee rauhanomaisesta diskurssista, minkä takia suurimmat mekkaloitsijat sotajoukoissa ovat jo tekemässä siirtojaan tämän lopettamiseksi.

Tämä ei tarkoita sitä, että yksi osapuoli on oikeassa ja toinen väärässä mitä tulee Ukrainan sotaan, kun Venäjä selvästikin tuuttaa ulos omaa sotapropagandaansa kotimaassaan. Se mitä se tarkoittaa on, että rauhan aikaansaamiseen vaaditaan ainakin kaksi osapuolta ja jos suurin propagandan suoltaja voittaa, silloin tilanteeseen ei löydy ratkaisua.

Kuten Greenwald huomauttaa, meidän tulisi into piukassa “tunnustaa mitä vaikutuksia yksipuoliselle, intensiiviselle ja erittäin emotionalisoidulle sotapropagandalle altistumisesta on — vaikutukset sinun ajatuksiin, järkeilyyn, omaan halukkuuteen antaa tuki tietyille väitteille tai käytänteille, ja siihen kuinka sinut olet sen kanssa mitä eriäville mielipiteille tehdään. Tasan siksi, koska propagandaa on kultivoitu satoja vuosia niin voimakkaaksi ja se niin onnistuneesti manipuloi kaikkein syvimpiä reaktioitamme, sitä tulee vastustaa silloinkin jos — ehkäpä aivan erityisesti jos — se tulee siltä osapuolelta tai siitä katsantokannasta jota sinä itse tuet.”

Lähde:

https://thefreethoughtproject.com/if-youre-suddenly-yelling-about-ukraine-and-have-been-silent-on-yemen-youre-being-manipulated/