Silvio Gesell oli yksi harvoista anarkismin teoreetikoista, jotka käsittelivät talousaiheita. Hän oli eräänlaineen malli Keynesille, joka viittasi häneen eksplisiittisesti. Nykypäivänä rahoituskriisin jälkimainingeissa, monet ihmiset pohtivat hänen sanomisiaan. Tämä yksistään on jo syy esittää hänestä kriittinen tarkastelu.

Kuitenkin haluan, aivan ensinnäkin, puhua siitä mitä raha on.

1. Vaihdanta

Hyödykkeitä vaihdetaan markkinoilla. Se joka haluaa ostaa jotain markkinoilta — olipa kyseessä sitten pienet, paikalliset markkinat tai suuret maailmanmarkkinat tai e-Bay — tämän pitää antaa samaan aikaan jotain vastineeksi. Hänellä tulee olla myös jotain mitä hän voi vaihtaa. Jos hänellä ei ole mitään, hän ei voi myöskään saada mitään. Hän ei voi tyydyttää omia tarpeitaan.

Samaan aikaan meillä on yksityisomaisuuden järjestelmä, joka sulkee useimmat ihmiset ulos minkäänlaisesta mahdollisuudesta tuottaa jotain. Monilla ei ole omaa maata jossa he voisivat kasvattaa jotain. Heillä ei ole työpajaa jossa he voisivat tuottaa jotain. Heillä ei välttämättä ole edes taloa tai majaa metsässä jossa he voisivat elää. Saadakseen ruokaa, suojaa tai kuluttajatuotteita kaupallisesti, heidän pitää antaa jotain niiden vastineeksi — nykypäivänä se on raha. Kuitenkaan se ei olisi mitenkään parempaa jos kaikenlaiset vaihdannan kohteet sallittaisiin tai niiden perään kyseltäisiin markkinoilla, koska heillä ei olisi niitä. Useimmat ovat yksinkertaisesti suljettu ulos minkäänlaisesta mahdollisuudesta luoda mitään hyödyllistä.

On olemassa monenlaisia selityksiä sille miksi maailmassa on nälkää. Ne ovat kaikki vääriä. Muunmuassa, koska he sivuuttavat tämän perusyhtälön: saadakseen jotain, on pakko antaa jotain. He mainitsevat logistiset ja jakeluongelmat, luonnon ja sen oikut, ihmisten ahneuden ja korruptoituneet virkamiehet, taikka epäoikeudenmukaisen maailmanjärjestyksen jossa yksi taho ylensyö ja toisella ei näin ole edes vähää minimimäärää. Jos sellaiset syyt hyväksytään ja tunnustetaan, vaihdanta ja omistamisen periaate jätetään kohteliaasti pois: ne eivät voi olla syitä. Usein pelkkä parempi vaihdannan käytäntö, “reilumpi” pääsy näille globaaleille markkinoille on suositus ihmiskunnan ruokaongelmien ratkaisuksi.

Ei ole enää pakko katsoa kehitysmaiden, kaukaisten periferian maiden suuntaan löytääkseen nälkää. On olemassa, kuten voit nähdä mediasta, oman maailmanjärjestyksemme keskuksissa, jopa täällä Berliinissä, monia ihmisiä joilla on vaikeuksia ruokkia itsensä kunnolla. Esimerkiksi koululaiset, joilla ei ole kotonaan mitään syötävää ja joille annetaan ruokaa koulussa ja ruokapankista. Nämä yhteiskunnalliset olot eivät jää huomiotta, kaikki tietää niistä. Mutta on mahdollista rauhassa tuoda esiin myös sellaisia todella röyhkeitä olosuhteita, koska jokainen joka lukee tästä tai näkee sellaista televisiossa on vakuuttunut siitä, että vaihdanta ja yksityisomistaminen ovat tarpeellisia, ja että kukaan ei tuottaisi jos he eivät olisi jälkikäteen saaneet jotain vastalahjaksi. Media voi olla varma siitä, että kukaan ei ala epäillä talous- ja yhteiskuntajärjestelmäämme, vaan ainoastaan koittaa peräänkuuluttaa aloitteita joilla tehdä näistä olosuhteista siedettäviä.

Joten annan paljon painoarvoa sille seikalle, että vaihdanta on poissulkemisen muoto nykyään, ottaen huomioon, että raha on joutunut jonkin verran huonoon maineeseen, monet yhteiskuntajärjestyksemme kriitikot näkevät ratkaisun kaikkiin näihin ongelmiin paluussa eräänlaiseen vaihtotalouteen, tai vaihdannan välineeseen joka ei ole rahaa, vaan jonkinlainen muu hyödyllinen asia.

Huomautan myös, että ennen kolonialismia oli monia yhteiskuntia ja talousmuotoja, joilla ei ollut minkäänlaista vaihdannan käsitettä, ja joissa ihmiset jollain tavalla tulivat ruokituiksi ja vaatetetuiksi. Monet Latinalaisen Amerikan nykypäivän alkuperäiskansojen liikkeet, esimerkiksi, ovat asettaneet tavoitteekseen saada takaisin maat, jotka heiltä on anastettu vuosisatojen aikana, ja hallita niitä yhteisöllisesti. Ja heidän omat hallituksensa brutaalisti murhaavat heitä — myös Venezuelassa, esimerkiksi — johtuen heidän halustaan joka merkitsee perustavaa laatua olevaa kritiikkiä yksityisomaisuutta ja vaihdantaa kohtaan, ja näin asettaa kyseenalaiseksi valtioiden perustan, joissa he asuvat.

Kuitenkaan yhteiskuntajärjestyksemme puolustelijat eivät väsy huomauttamasta, että vaihdanta on hyvä asia ja että parhaiten se onnistuu rahalla. Tämä on se miten he haluavat luoda propagandaa rahan puolesta. He esittävät kaikenlaisia esimerkkejä, että on erittäin epäkäytännöllistä jos ihmiset menevät markkinoille perunoiden kanssa ja haluavat vaihtaa niitä kenkiin. Ja jos joku haluaa varmistua vaihdannasta ilman epäonnistumista, tämä on kuin onkin epäkäytännöllistä. Antaako joku, joka haluaa perunoita, ja jolla on myös kengät, heille kengät?

2. Universaali vastine: raha

Niinpä, sanovat vaihdantauskovaiset, on ihan ookoo että on olemassa universaali vaihdannan väline, sellainen jota kaikki haluavat. Marx nimitti sitä universaaliksi vastineeksi ilmaistakseen, että on olemassa ja tulee olla olemassa vaihdannan väline, jonka kaikki hyväksyvät ja jota kaikki haluavat.

Mitä tämä tarkoittaa vaihdannalle? Se tarkoittaa, että jokainen joka haluaa vaihtaa, haluaa tätä universaalia välinettä maksuksi, niin että he voivat saada mitä he haluavat markkinoilta. Joten he tarjoavat jotain, ja toivovat että jostain löytyy ostaja. Ja sitten he haluavat saada hyödykkeelleen sen minkä myyjät tunnustavat yhtäläiseksi arvoksi. Jokainen markkinoille menijä hyväksyy ja haluaa itselleen tätä universaalia vastinetta, koska sen avulla he ovat varmoja, että he itse, kun he käyttävät sitä tässä maassa, voivat käyttää sitä myös ostamiseen.

Muista: jokainen menee markkinoille omien hyödykkeidensä kanssa, koska hän haluaa päästä eroon omista tavaroistaan ensin, ja sen jälkeen haluaa saada jotain mitä hänellä itsellään ei ole ja jota hän ei itse kykene tuottamaan. Olipa kyseessä sitten ruoka mitä hän haluaaa syödä tai raaka-aineet joita hän tarvitsee omien hyödykkeidensä tuotantoa varten. Kaikki haluavat tämän universaalisti hyväksytyn vaihdantavälineen.

Aikaisemmin, yksinkertaisempien vaihtorakenteiden yhteiskunnissa, Euroopan keskiajalla, tämä universaali vastine oli jalometalli: kulta tai hopea ja kupari kolikoina. Ja oli myös se, joka antoi tälle universaalille vastineelle valtuudet: valtiovalta. Kullan ja hopean louhinta, vaikka sitä harjoitettiinkin yksityisesti, asetettiin valtion valvontaan, ja oikeus lyödä kolikoita oli valtion monopoli.

Jos joku hallitsee tätä yleismaailmallista vaihdantavälinettä, hänellä on valtaa hallita yhteiskuntaa: tämä auktoriteetti voi määritellä vaihtosuhteet ja pakottaa ne muille. Tällä auktoriteetilla on kyky määrittää, minkä arvoista jokin on ja minkä ei. Siksi feodaalihallitsijat — kuninkaat, keisarit, ruhtinaat — varmistivat itselleen monopolin jalometallien louhintaan ja oikeuden lyödä kolikoita.

Kaikki ne, jotka menevät markkinoille hankkiutuakseen eroon jostakin, haluavat saada siitä vastineeksi tämän universaalin vaihtovälineen, rahan. Niinpä he tietenkin hyväksyvät sen, että heidän hyödykkeensä arvo mitataan tässä arvossa, tässä kolikossa. Se tarkoittaa, että he tunnustavat universaalin arvomittarin, jolle heidän tuotteensa, heidän hyödykkeensä, on alistettava, koska se on ainoa tapa saada universaalisti tunnustettu arvo. Ja heidän tuotteensa, heidän hyödykkeensä voidaan muuttaa rahaksi vain, jos se voi saada tämän arvon, jos sillä todella on arvoa, jos se siis myydään.

Jos jonain päivänä ”arvon mitta” (myös Marxin ilmaus yhdelle rahan tehtävistä) on vakiintunut ja kaikki pyrkivät saamaan sen käteensä, metallisella rahalla on silloin puutteensa: sen saatavuus on rajallinen, sen tuotanto on monimutkaista ja kallista ja se kuluu käytössä, kun se vaihtaa omistajaa. On aika korvata se sopivammilla aineilla.

3. Valtion paperiraha

Valtiot suvereeneina, universaalin vastineen takaajina päättivät lopulta itse tuottaa sen ja käyttää siihen puhdasta valtaansa. Tämä oli pitkällinen prosessi.

Paperiset setelit rahan korvikkeina olivat tiennäyttäjiä. Kauppiaat asettivat vekseleitä ja pankit painattivat seteleitä. Nämä yksityiset arvoa korvaavat setelit olivat voimassa hyödykkeiden tai kolikoiden edustajina. Ne olivat luotettavia viitaten myytäviin hyödykkeisiin tai lupaamalla kolikoita. Valtio oppi tästä ja oman kolikkorahan kysynnästä, että tämä oli korvattavissa: valtion maksulupausten kautta, jotka se valtansa ansiosta takasi. Valtion paperiraha, jolla itsellään ei ole arvoa — tai yhtä paljon kuin muilla paperituotteilla, lautasliinoilla, vessapaperilla — saa erityisarvonsa yleismaailmallisena vastineena siitä, että valtio takaa sen arvon ja sanoo: tämä seteli on 50, tuo 100 markkaa tai nykyään euroa; nämä kaksi seteliä ovat tietysti sisällöltään samanlaisia. Ero niiden arvossa tulee vain ulkopuolelta, valtiolta, joka painaa niihin eri arvon.

Nykyään hyödykkeiden arvo, siis kaikki varallisuus, mitataan vain valtion paperirahassa. Se ei myöskään mene toisin. Rahan kierto jalometalleina ei ole mahdollista. Vaihtotaloutta ja rahan kiertoa ei lakkauteta, vaan se kyseenalaistetaan yhä enemmän, eikä tosiaankaan vaihtoa vaan arvoa kohtaan tunnetusta epäluulosta: jos minulla on jotain markkinoilla ja saan siitä universaalin vastineen — onko minulla yleensä hyödykkeeni arvo? Voinko ostaa sillä jotakin, jonka arvo on verrannollinen hyödykkeeseeni? Vaihtosuhde kyseenalaistetaan yleisesti, mutta ei sen sisällön vaan sen hallittavuuden perusteella.

Tämän myötä Silvio Gesell tulee jälleen kerran ajankohtaiseksi.

4. Gesellin kritiikki rahaa, omaisuutta ja korkoa vastaan

Geselliin kohdistuva kiinnostus on samanlaista kuin hänen ihailijansa Keynesin: häneen viitataan, mutta häntä ei juurikaan lueta. Gesellillä on siis muutama kohta, joilla hänellä on kannattajia, vaikka he eivät ehkä tunne hänen teorioitaan eivätkä siten ollenkaan tiedä olevansa samaa mieltä hänen kanssaan.

4.1 Rahan arvon tae

Nykyaikaista valtion paperirahaa kritisoidaan siitä, että se on suojaamatonta ja voi siksi menettää äkillisesti arvonsa milloin tahansa. Tärkein vastalauseeni tällaista kritiikkiä vastaan on se, että raha ja arvontuotanto ovat itsessään asioita, joita vastaan on taisteltava ja jotka on lakkautettava. Mutta Gesellin kritiikissä on myös sisäisiä ristiriitoja.

a) Hyödykkeet rahan arvon takeena

Miten tämän pitäisi mennä? Jos seteleihin on painettu nimellisarvo ja rahakasa on vastakkain hyödykekasan kanssa, miten tässä pitäisi näkyä ”pohja”? Se, miten rahan arvoinen tuote on, näkyy tavallisesti ensin markkinoilla. Jotta tavoiteltu ”pohja” tai vastaavuus hyödykkeiden ja setelien välillä toteutuisi, on säädettävä jokaisen yksittäisen hyödykkeen arvo rahassa ja tehtävä hinnanmuutoksista rangaistavia. Silloin ei kuitenkaan ole enää markkinoita ja olemme todellisessa sosialismissa, ja se lopettaa myös yksityisen tuotannon.

b) Jalometallit rahan arvon takeena

Hopeaa tai kultaa säilytetään kansallisissa talletuslaitoksissa, joiden pitäisi taata liikkeeseen lasketun paperirahan arvo. Mutta: heti kun luottamus paperirahaan katoaa ja kansalaiset haluavat vaihtaa paperisetelit rahan pohjana olevaan hyödykkeeseen, sitä on tietenkin liian vähän, ja pariteetti on kumottava. Koska jokainen pankkiin varastoitu kultamäärä on kasa kuollutta pääomaa, sitä pidetään aina alhaalla ja se edustaa vain murto-osaa liikkeessä olevasta rahasta.

Tällainen tuki on voimassa vain niin kauan kuin siihen uskotaan. Rahan arvoa ei voi taata. Sanon tämän siksi, että nyt on jälleen tehty ehdotuksia kultakannan käyttöönotosta. Mutta miten sen pitäisi mennä? Heti kun valtio sanoo: 200 dirhamia on yhtä paljon kuin unssin kultaa – kuka uskoo tähän? Ja kultaa, jotta se voitaisiin vaihtaa mihin tahansa määrään paperirahaa, ei ole valtiossa, eikä sitä myöskään ole maailmassa kovin paljon.

4.2 Maanvuokraa, korkoa ja tuloja vastaan ilman työvoimaa

Ensinnäkin mielikuvat, joiden mukaan ihmisen, joka ei tee töitä, ei pitäisi myöskään saada mitään syötävää, ovat alusta alkaen epämiellyttäviä: mieleen tulevat työleirit ja eutanasia. Jotenkin ne muodostavat yhteiskunnan, jossa on vain terveitä ja työkykyisiä, ja kaikki muut jäävät ulkopuolelle.

Minulla on kuitenkin myös taloudellisia vastaväitteitä: Gesellin vapaa talous vastustaa kehittynyttä kapitalismia esikapitalistisella ihanteella: vastakohtana tuottajien erottamiselle tuotantovälineistä se kannattaa paluuta tilaan, jossa tuottajat ovat samanaikaisesti maanviljelijöitä ja käsityöläisiä ja myyvät tavaroitaan itse markkinoilla. Se on suosittu myös pudokkaiden keskuudessa, jotka etsivät pelastusta maatalouskommuunista.

Ensimmäisenä ja tärkeimpänä vastalauseena tälle vapaalle taloudelle on se, että se on todellisuuden vastainen. Tämä malli (ja se, että se on takapajuinen, on pienin vastalause sitä vastaan) teeskentelee, että talousjärjestelmämme perustuu vain virheisiin ja että pitäisi vain keksiä parempi malli, jotta kaikki olisivat tyytyväisiä. Miksi kyse on rahasta, rahan hankkimisesta ja voitosta, ja kenellä on intressi ylläpitää sitä — tällaiset kysymykset eivät kiinnosta, joten maalataan uljas uusi maailma.

Mallien rakentamisella ja malliajattelulla on käyttöä myös nykyaikaisessa taloustieteessä: siellä se tehdään aina niin kuin talous olisi kuitenkin olemassa täällä meitä kaikkia varten, ja tarvitaan vain oikea malli. Ja jos sellainen on jo olemassa, eikä se kelpaa mihinkään, niin sitten lähdetään rakentamaan seuraavaa. Maailmaa hallitsevat intressit ja niiden toimeenpanijat jäävät mukavasti sivuun tällaisten pilvilinnojen kanssa.

Gesellin vapaassa taloudessa maanvuokran ja koron poistaminen on myös hyvin tyylikästä: hän ei pohdi, miten ne tulevat maailmaan ja miksi ne molemmat ovat olemassa, vaan selittää niiden olevan rakennuspaketin ei-toivottuja elementtejä, jotka voidaan yksinkertaisesti poistaa — samalla kun säilytetään muut, paremmat elementit, kuten hyödykkeet tai raha. Tästä pääsemmekin hänen ideaalitalouteensa.

4.3 Hyödykkeiden tuotanto: perusihmisoikeus

Työ, jos se on rehellistä ja omaa, saa isoa kiitosta. Vain työtä tekevän pitäisi myös saada syödä. On mahdollista, että Gesell ei ajatellut näin, mutta tämä on joka tapauksessa seuraus.

Toiseksi, aivan kuten markkinatalouden vannoutuneet puolustajat, ikään kuin kaikki tarpeet voitaisiin tyydyttää markkinoilla. Jokainen tuottaa mitä pystyy ja haluaa, ja kaikelle löytyy ostaja. Ellei joku voi tarjota vastaavaa, hänen tarpeensa mitätöidään, kuten kapitalismissa.

Ehkä sananen siitä, miten suunnitelmatalous eroaa markkinataloudesta: suunnitelmatalous tarkoittaa ensinnäkin vain sitä, että ensin on luotava tarve ja sen jälkeen aloitetaan tuotanto. Suunnitelmalla varmistetaan, että tuotetaan juuri sitä, mitä tarvitaan. Nykyään, internetin myötä, tämä ei todellakaan olisi ongelma, että jokainen ilmoittaa toiveensa, ja tuotantomahdollisuudet selvitetään, ja sitten nämä kaksi yhdistetään jotenkin.

Suunnitelmataloutta vastaan hahmotellaan aina karikatyyri komissiosta, joka määrää tarpeet ja suunnittelee ne, ja toisaalta se pitää yksityistä oma-aloitteisuutta yksilönvapauden valtakuntana. Ja tällä tavoin vahvistetaan se absurdi tosiasia, että ensin tuotetaan ja sitten katsotaan, löytyykö ostaja, joka laittaa rahaa tuotteeseensa. Tämän seurauksena, jos ajatusta ajatellaan johdonmukaisesti läpi, tämä hyväksyy sen, että tarpeita ei tyydytetä — koska niistä ei pystytä maksamaan — ja köyhyys ja kurjuus selitetään luonnon välttämättömyyksiksi.

4.4 Raha käteisenä, hyödykkeenvaihdannan välikappaleena

Usein sanotaan, että Silvio Gesell halusi lakkauttaa rahan. Sen perusteella, mitä olen oppinut ja lukenut hänestä, tämä on virhe. Ei, hän oli kauppias ja ajatteli kuin liikemies: hän halusi tehdä rahasta toimivan hyödykevaihdon. Ja hänellä oli teoriansa siitä, mikä on rahan hallinnan tiellä. Hän halusi erityisesti estää rahan katoamisen liikkeestä, sen hamstraamisen ja muuttumisen erilliseksi hyödykkeeksi, jota sitten käytetään keinotteluun ja lainataan uudelleen korkoa vastaan. Hän halusi pitää sen kierrossa, siksi hänen kutistuvan rahan teoriansa: hamstraamisesta pitäisi rangaista rahan arvon alenemalla. Koska hän siis halusi luopua yleismaailmallisesta vastineesta, rahan pitäisi aina pysyä liikkeessä ja palvella hyödykevaihdon välittämistä. Hänen kutistuvan rahan opetuksensa juontaa juurensa siitä, että hän oli tavaran ja vaihdon ehdoton puolustaja.

Usein, kun esiin nostetaan kysymys paikallisesta rahasta ratkaisuna rahan kiertoon liittyviin ongelmiin, Gesellin teoriat tukevat tätä. Olen valinnut kaksi esimerkkiä osoittaakseni, miksi tällainen hätäraha — koska tällaisia rahoja syntyy poikkeuksetta hätätilanteissa, ja siksi niitä siedetään vain lyhyen aikaa — ilmestyy ja mitä se tekee.

5. Rahakkeet — paikallisraha “ratkaisuna”

a. Wörgl

1930-luvulla itävaltalainen Wörglin kaupunki ajautui maailmanlaajuisen talouskriisin vuoksi konkurssiin, eikä se pystynyt enää maksamaan työntekijöilleen. Niinpä Gesellin vapaata taloutta kannattanut pormestari päätti vuonna 1932 laskea liikkeeseen paikallisen valuutan, joka erilaisten manööverien avulla olisi tunnustettava rahan korvikkeeksi. Takaajina toimivat paikallinen pappi ja paikallinen luotto-osuuskunta. Kunnan työntekijöiden palkat maksettiin tässä paikallisessa rahassa, ja näin onnistuttiin itse asiassa luomaan alueellinen maksukyky ja siten elvyttämään tavaran kiertoa Wörglissä ja sen ympäristössä. Myös kolme muuta lähialueen kylää halusi laskea liikkeeseen paikallista rahaa. Wörglin alueellinen raha loi maksukyvyn alueelle aikana, jolloin alueella oli aiemmin vallinnut maksukyvyttömyys. Itävallan keskuspankki taisteli alusta alkaen Wörglin alueellista rahaa vastaan — se oli haaste valtion setelimonopolille — ja se lopetettiin vuonna 1933 sotatoimien uhalla, joten se kiellettiin valtion väliintulolla.

b. Argentiina

Vuonna 1991 Argentiina neuvotteli Kansainvälisen valuuttarahaston kanssa dollarin ja peson pariteetista, jotta maan inflaatio saataisiin pysäytettyä ja valuutta vakautettua. Yhtenä ehtona oli, että Argentiinan valtion oli pidättäydyttävä rahan liikkeeseenlaskusta. IMF kontrolloi Argentiinan rahapolitiikkaa.

Yksi seuraus oli, että Argentiinan vienti kallistui ja maa menetti vientimarkkinoitaan. Mutta myös kotimarkkinoilla argentiinalaiset tuotteet eivät enää olleet kilpailukykyisiä verrattuna halvempaan tuontiin. IMF kehotti Argentiinan hallitusta — joka halusi pitää kiinni dollaripariteetista — yksityistämään kannattamattomat yritykset. Valtio ei voinut tukea niitä. Yksityistämisellä oli useimmissa tapauksissa sama vaikutus kuin sulkemisella.

Näin Argentiina lakkautti vuosina 1991-2000 suuren osan Peronin hallituksen ajoilta peräisin olevasta teollisuudestaan. Siihen kuuluivat rautatieverkosto, lentokone-, auto- ja sotateollisuus, energia-ala ja kulutustavarateollisuus. Argentiinasta tuli nettotuoja. Sen oli tuotava yhä enemmän kaikkea sitä, mitä se ei enää tuottanut omassa maassaan. Niinpä sen kauppataseen alijäämä kasvoi. Argentiinalla oli yhä suurempia vaikeuksia sijoittaa joukkovelkakirjojaan maailmanmarkkinoille, sen oli tarjottava korkeampia korkoja, ja valtion velka kasvoi samalla kun talous supistui jatkuvasti. Kaikki tämä johti valtion konkurssiin vuosina 2001-2002.

Mutta jo 90-luvulla niukan rahan taloudella oli seurauksensa. Pohjoisen maakunnissa ei ollut rahaa. Kaikki se teollisuus, mitä siellä oli joskus ollut, oli kadonnut. Ainoa työnantaja oli valtio. Maataloustuotannon, joka oli osittain omavaraistuotantoa, lisäksi oli palkansaajia: opettajia, virkamiehiä, lääkäreitä. He eivät useinkaan saaneet palkkaa kuukausiin.

Rahan kierron ylläpitämiseksi maakunnat laskivat liikkeeseen omaa rahaa — rahakkeita kutsuttiin bonoiksi — joka tunnustettiin vain maakunnan sisällä. Kansainvälinen valuuttarahasto IMF sulki silmänsä tältä, eikä tätä rahaa sisällytetty Argentiinan valtion rahanluontipolitiikkaan. Se ei kuitenkaan riittänyt luomaan kitkatonta taloutta, ja 90-luvulla näissä maakunnissa oli nälkämellakoita, jotka poliisi ja armeija tukahduttivat.

Vuonna 1995 kirpputoreilla ja työttömien vaihtomarkkinoilla syntyi jopa koko maan kattava vaihtoehtoinen valuutta, Credito. Myös tätä rinnakkaisvaluuttaa suvaittiin, koska se esti talouden romahduksen. Tämä alueellinen ostokyvyn luominen johti tietysti myös väärinkäytöksiin. Ne, jotka laskivat liikkeeseen näitä rahakkeita, ottivat jotain itselleen. Lopulta näitä rahakkeita ei enää tunnustettu. Nykyään peso on yhtä vähän arvoinen kuin paikalliset valuutat, joita ei enää ole olemassa. Yksi seuraus valtion konkurssista vuonna 2001 oli paikallisvaluuttojen loppuminen.

Missä ne palvelivat?

1. Yleisesti ottaen valtion yhteenkuuluvuuden säilyttäminen. Jos me kaikki emme saa palkkaa valtion työntekijöinä: opettajat, virkamiehet, lääkärit – minkä vuoksi me vielä teemme työtä? Nämä ihmiset pidettiin palkkalistoilla ”bonoilla”, paikallisrahalla.
2. Infrastruktuurin ylläpitäminen. Linja-autojen oli kuljettava maakuntien ja kaupunkien välillä sekä pääkaupungin ja maakuntien välillä.

Nyt en halua tylsistyttää ketään enempää yksityiskohdilla 30-luvun Tirolista ja 90-luvun Argentiinasta. Olen antanut nämä esimerkit vain siksi, että tällaisiin paikallisiin rahoihin viitataan Gesellin teorioiden havainnollistamiseksi. Paikallisia rahoja luodaan aikoina ja alueilla, joissa kapitalismi on epäonnistunut arvontuotantona, mutta joissa kuitenkin arvontuotannon ja tavaranvaihdon periaate pitäisi säilyttää. Ne ovat väistämättä väliaikaisia: koska raha on vain yleinen vastine, jonka pitäisi edustaa arvoa.

Jos paikallisen rahan liikkeeseenlasku nähdään keinona päästä ulos kriisistä, ei ymmärretä, mitä raha on: ensinnäkin se on yleinen vastike, jonka kaikki tunnistavat ja siten hyväksyvät arvon edustajana. Toiseksi, ja juuri siksi arvon ilmentäjä, liiketoimintaväline: yritys ottaa raha käyttöön alueellisessa kontekstissa ja säilyttää se kiertovälineenä ei ole muuta kuin yritys selvitä kapitalismin kriisistä, jotta se voisi myöhemmin nousta uudelleen täyteen kukoistukseensa: hädänalaisten, omistusta vailla olevien, poissulkemisena maailman hyödykkeistä tai köyhien käyttämisenä omistajien liiketoimintaan.

Lähde:

https://theanarchistlibrary.org/library/amelie-lanier-a-critique-of-alternative-money-theories

Miksi kaikesta ei voi käydä vaihtokauppaa?

Vaikka ne luomme arvoa monin tavoin, ainoastaan monetisoituja transaktioita systeemisesti insentivisoidaan. Monetisoitujen transaktioiden ympärille on kehittynyt selkeä talous koska niitä voidaan helposti kirjata ylös ja kvantifioida. Ottaen huomioon rahallisten transaktioiden saaman tuen infrastruktuuritasolla, on houkuttelevaa nyt pakottaa nyt iso osa arvonluonnista tuon systeemin läpi.

Kuitenkin suuri osa arvon tuotannosta edelleen vastustaa monetisaatiota, ja erittäin hyvästä syystä — sillä monet arvovarauksen tavat eivät käytä varaa arvon välittämiseen. Tämä saattaa olla asian laita kun lupauksen arvoa on vaikea määrittää tai kun hinnan antamisen teko itsessään pienentää arvoa. Olen kuvannut näitä huolia aiemmassa lahjataloutta koskevissa postauksissani täällä, täällä, täällä & täällä.  Lisäksi arvon vaihdanta kahden osapuolen välillä ei välttämättä ole yhtä suurta, mikä täten ei mahdollista rahallista transaktiota.

Nähdäksemme miten tämä vääristää talouden käsitteitämme, tarkastellaan seuraavaa kysymystä: Onko huono neuvo yhtään vähemmän arvokas kun se tulee luotettavalta uskotulta verrattuna palkattuun ammattilaiseen? Muodollinen talous toimii niin kuin tämä pitäisi paikkansa. Rahallinen kompensaatio kvantifioidaan ja kirjataan, nämä sitten aggregoituvat tilastoihin ja kasaantuvat henkilön “nettoarvoksi”. Ilmaiseksi annetut neuvot katoavat… kuittia ei koskaan kirjata, sen arvoa ei koskaan mitata.

Asymmetrinen kirjanpito

Haluan esitellä käsitteen “asymmetrinen kirjanpito” kuvaamaan järjestelmiä, jotka kirjaavat ja seuraavat arvon välittämistä sen sijaan että mitattaisiin transaktioissa liikkunutta rahaa. Asymmetrisen kirjanpidon mekanismit ovat yhteneväisiä todellisuuden kanssa, jossa ilmaiseksi annettu neuvo tai tieto voi olla yhtä arvokas kuin ostettu tieto. Sellaiset järjestelmät eivät vaadi markkinahintaa tunnustaakseen arvonluonnon ja sen välittämisen. Tämän laajemman näkökulman valitseminen saa aikaan sen, että asymmetrinen kirjanpito täsmäyttää taloudelliset käsitteemme todellisuuden kanssa, jossa arvo on olemassa riippumatta siitä onko sen vastaanottaja velvoitettu tai kykenevä tarjoamaan yhtä suurta kompensaatiota.

Tulevaisuuden raha on sellainen jossa raha itse kuvitellaan uudelleen. Uudet työkalut ja alustat mahdollistavat levittää tietoamme, neuvojamme ja viisauttamme laajemmalle yleisölle kuin aiemmin on ollut mahdollista. Talouskäsitteemme tarvitsee kehittyä ottamaan mukaan näiden alustojen dynamiikka. Aivan kuten Twitter on innovoinut sosiaalisen verkoston mallin tunnustamalla sen todellisuuden, että yhteyksien ei välttämättä tarvitse olla symmetrisiä, niin myös kirjanpitojärjestelmämme tarvitsee tunnustaa todellisuus jossa arvon vaihdanta on yhä enemmässä määrin asymmetristä, ja täten sitä ei voida hinnoitella.

Esteitä…

Miten tämä kirjanpito toteutuisi? Haaste on kehittää epätunkeileva mekanismi arvon tunnustamiselle. “Epätunkeileva” viittaa siihen, että näiden mekanismien ei tulisi luoda odotusta kaksisuuntaisuudesta. Tarkastellaan esimerkiksi — miten reagoit siihen kun joku lähestyy sinua “ilmaisella” tarjouksella kaupan ovella tai täydellä kauppakadulla? Jos olet yhtään sellainen kuin minä, nopeasti alat välttelemään näitä avauksia. Tajuat, että tarjous ei oikeasti ole ilmainen, että siinä on sisäänrakennettu odotus. Vaikka alkutarjous on ilmainen, tavoite on luoda velvoite.

Kun raha on ainoa kirjanpitojärjestelmämme ja transaktiot ovat ainoa kaikkialla läsnäoleva vastavuoroisuuden keino, me olemme tuomittuja tähän maailman tilaan. Me välttelemme anteliaisuutta välttääksemme velvoitetta vastavuoroisuudelle. Sosiaaliset alustat luovat uusia mahdollisuuksia. Kuka tahansa voi painaa Tykkää-nappia, ryhtyä blogin tilaajaksi tai vahvistaa viestiä. Nämä toiminnot kirjaavat arvon tunnustuksen ilman, että vaaditaan minkään niukan valuutan vaihdantaa. Ajan mittaan akkumuloituneet tilastot alkavat määrittää sitä kuka on tuottanut arvoa aiemmin ja kuka todennäköisesti tuottaa arvoa tulevaisuudessa. Nämä ensikokeet sosiaalisen median avulla kehittyvät lopulta kattaviksi työkaluiksi jotka kirjaavat arvonluonnin ja välittämisen sen monissa muodoissaan.

Mielivaltaisten erottelujen eliminointi

Nämä työkalut määrittelevät uudelleen käsitteemme voittoa tavoitteleva ja voittoa tavoittelematon, mikä mahdollistaa hienovaraisemman erottelun joka paremmin kuvaa uusia bisnesmallejamme. Raaka linjaveto voittoa tavoittelevan ja voittoa tavoittelemattoman välillä on ainoastaaan tarpeellinen kun käsitteemme arvosta edeltää rahatonta arvoa. “Voittoa tavoitteleva” itsessään on muuttunut sanonnaksi; monet kannattavat bisnekset lahjoittavat rahaa hyväntekeväisyyskohteisiin kun taas monet epäonnistuneet firmat eivät kykene tekemään liikevaihtoa ja samalla epäonnistuvat tuottamaan mitään yhteiskunnallista hyötyä. Lopulta se mitä me tarkoitamme “voittoa tavoittelevalla” on:

Symmetrisen vaihdannan etsiminen. Pyrkiä saamaan kompensaatio siinä määrässä kuin on toimittanut arvoa tuotteilla tai palveluilla ja mitä ne ovat maksaneet.

Kun rahajärjestelmä olettaa, että kaikki vaihdanta on transaktionaalista ja symmetristä, silloin vaihtoehtoinen kategoria, “voittoa tavoittelematon”, vaaditaan projekteille jotka eivät täytä tätä määritelmää. Mutta nämä erot eivät ole niin selvät todellisuudessa kuin lakien kuvaamat erot antaisivat ymmärtää. Jotkut liiketoimet todellakin pyrkivät symmetriseen kompensaatioon kun taas toiset, vaihtelevassa määrin, suhteettomasti hyödyttävät eräitä sidosryhmiä enemmän kuin toisia:

• Google on voittoa tavoitteleva korporaatio, jota rahoittaa investoinnit ja liikevaihto, ja kuitenkin se tuottaa käyttäjilleen paljon enemmän arvoa kuin se tulee koskaan saamaan liikevaihtoa (monetary input)
• Valtion instituutiot eivät tavoittele voittoa, ja kuitenkin monessa tapauksessa ne tuottavat paljon vähemmän arvoa kuin niille allokoidaan rahallisesti panoksia
• Vapaaehtoisorganisaatiot yleensä käyttävät varsin vähän rahaa ja kuitenkin tuottavat suuria määriä arvoa

Nykyiset kirjanpitomenetelmät kohtelevat $1 miljoonan Google-työntekijän palkkaa samana kuin $1 miljoonan julkisen puolen työntekijän palkkaa, huolimatta siitä mitä nämä omissa hommissaan tuottavat. Toisaalta vapaaehtoisorganisaatiot, siinä määrin kuin ne välttelevät rahallisia transaktioita, kirjataan sellaisina kuin ne eivät tuottaisi taloudellista arvoa ollenkaan.

Asymmetriset mekanismit korjaisivat nämä anomaliat, ja tarjoaisivat hienovaraisemman ja rakeisemman tulkinnan arvosta. Niiden muuttuessa kokonaisvaltaisemmiksi talouden käsitteemme muuttuvat yhdenmukaisemmiksi todellisuuden kanssa ja markkinamme, laajassa merkityksessä, paremmin kannustavat arvonluontiin kaikissa sen muodoissaan.

Lähde: http://onthespiral.com/future-of-money-asymmetric-accounting

Britanniassa ei ole yllättävää lukea, että investointipankkiirin mielestä sata miljoonaa puntaa on paljon rahaa mutta “ei naurettavan paljon rahaa”. Guardianin raportista saatoimme myös lukea, että eräs pankkiiri on ”varsin itsevarma” että intohimoinen ja motivoitunut yksilö ”voisi aloittaa nollasta ja päästä sataan miljoonaan 20 vuodessa”.

Kuitenkin on olemassa toivoa. Tutkimusraportissa joka sai aikaan viimeisimmän uutistarinoiden sarjan Katharina Hecht London School of Economics and Political Science’sta havaitsi, että kolmasosa hänen otoksestaan äärimmäisen rikkaita Lontoo Cityn asukkaita oli samaa mieltä, että “hallituksen tulisi pienentää tuloeroja”. Otos on erittäin pieni ja tältä alijoukolta erittäin rikkaita ihmisiä ei ole kysytty samanlaisia kysymyksiä aiemmin, mutta heidän sanomisensa ovat samansuuntaisia kuin raportit USA:sta viime vuodelta joka kertoo erittäin rikkaiden asenteiden muutoksesta.

Vuonna 2016 New Yorkissa 50 miljonääriä kirjoitti osavaltion kuvernöörille Andrew Cuomolle ja pyysi häntä nostamaan heidän verojaan koska heidän mielestä taloudellinen eriarvoisuus oli kasvanut liian suureksi. Ryhmään kuului Abigail Disney, Walt Disneyn tyttärentytär, ja Steven Rockefeller, neljännen sukupolven jäsen kyseisessä erittäin rikkaassa perheessä. Rikkaiden jälkikasvu ainakin tietää että he eivät ole vaurauttaan tienanneet, puhumattakaan siitä että olisivat luoneet sen tyhjästä.

Totta puhuen kukaan ei luo vaurautta tyhjästä niinkuin myyttinen lausahdus ”vaurauden luoja” viittaa. Suurin osa vauraudesta on anastettu muilta, ei luotu. Vauraus voi kasvaa mutta vain kun se on kunnolla jaettu, ei kaapattu harvojen käsiin. Vaurauden kasvuluvut ovat suurimmillaan maissa jotka ovat tasa-arvoisempia kuin naapurinsa.

Neljä vuotta suuren talousromahduksen jälkeen Michael Lewis, eräs kaikkein menestyksekkäimmistä ihmisistä joka on koskaan kirjoittanut rahoitusmaailmasta, yritti selittää ryhmälle Princetonin yliopiston maistereita miksi useimmat hänen tai hänen yleisön menestyksistä johtuvat tuurista. Big Shortin ja Moneyballin kirjoittaja kertoi heille todennäköisyyksien olevan hieman heidän puolellaan mikäli he olisivat syntyneet kultalusikka suussaan:

Ihmiset eivät todellakaan halua kuulla menestystään selitettävän onnella — erityisesti menestyksekkäiden ihmisten. Heidän ikääntyessään ihmiset tuntevat heidän menestyksensä olevan jotenkin väistämätöntä. He eivät halua tunnustaa vahingon roolia heidän elämässään. Tälle on syynsä: maailma ei halua tunnustaa sitä myöskään.

Nyt kävi munkki

Lewiksen kuvaama maailma ei ole koko maailma, vaan maailma eliitin näkökulmasta eriarvoisissa maissa. ”Maailmalla” hän oikeasti tarkoitti ”Amerikkaa”, ja erityisesti hän puhui ”amerikkalaisesta unelmasta” — ideasta että kuka tahansa voi menestyä jos he yrittävät tarpeeksi kovaa ja ovat tarpeeksi lahjakkaita, huolimatta siitä miten taloudellisesti eriarvoisessa yhteiskunnassa kilpaillaan.

Amerikkalainen unelma on myytti, kuin lontoolaisen investointipankkiirin fantasia. Ne jotka tekevät rahaa, eivät usein ole yhtään lahjakkaita. He olivat vain tarpeeksi onnekkaita oikeissa kohtaa elämässään. He ovat ehkä työskennelleet tarpeeksi kovaa ja usein ovat motivoituneita ja ahneita, mutta tuhannet muut ovat työskennelleet yhtä kovaa kuin he, olleet yhtä ahneita kuin he, eikä heille ole käynyt samanlainen tuuri yhtä johdonmukaisesti. Useimmiten niillä, jotka tekevät sahaa, oli rahaa alun alkaenkin, perinnön kautta joka paransi heidän tuuriaan, mutta se riippuu aina tuurista. Älä usko myyttiä kiltistä, lahjakkaasta, menestyksekkäästä yrittäjästä.

Me elämme maailmassa, jossa ne, jotka ovat päässeet huipulle, eivät ole päässeet sinne meriiteillään, vaan siksi että he usein saivat epäreiluja etuja alunperinkin, kuten että he ovat syntyneet miehiksi, valkoihoisiksi ja rikkaiksi, koska heillä oli monia onnenkantamoisia matkalla ylöspäin, ja usein koska he olivat halukkaita murskaamaan muitten tsäänssit heidän edistyessään. Ihmismaailma ei koostu vain muutamasta ylivertaisesta olennosta, jotka kykenevät tekemään olennaisia asioita joita tarvitsee, ja suuresta massasta heikompaa ainesta joka ei koskaan tee näitä asioita niin, että heitä pitäisi siitä rangaista.

Lähde: theconversation.com

Kolme käytännöllistä open source -työkalua rahan uudelleenkeksimiseksi erilaisilla arvopohjilla.

Työskentelen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden tilassa, jossa ihmisiä yhdistää halu saada aikana positiivinen vaikutus, sekä arvot kuten yhteistyö ja välittävät ihmissuhteet. Tässä tilassa raha joskus saa huonon maineen, koska ihmisistä tuntuu ettei se edusta heidän arvojaan. Raha tuo mukanaan paljon painolastia individualistisesta, kapitalistisesta yhteiskunnastamme. Se voi tuntua epämukavalta.

Mutta olen kiinnostunut siitä mitä tapahtuu, kun me pysymme siinä epämukavuusalueella sen sijaan, että välttelisimme sitä tai kavahtaisimme sitä. Voimmeko purkaa sen mikä tämä rahajuttu on ja miksi se on niin voimallinen? Mitä se voisi olla eri arvopohjalla?

Olen ollut mukana muutamissa projekteissa jotka kertovat toisenlaista tarinaa rahasta, luottamuksen luomisesta, yhteisvaurauden kartuttamisesta ja yhteisön vahvistamisesta.

Katso video tai lue tekstiversio.

Yhteisbudjetointi

Aloin työstää Cobudgetia Enspiralilla, yhteiskunnallisten yrittäjien verkostolla joka saa aikaan paljon rahoituksellisella riippumattomuudella, yhteisillä resurssivarannoilla ja tulonjaolla. Me tarvitsemme tavan jolla osallistaa paljon erilaisia ihmisiä budjetointiin.

Se alkoi periaatteessa rumasta taulukosta. Laitan kaikki rahoituskontribuutiot yhdeltä kuulta sivuun ja kaikki projektit, jotka tarvitsevat rahoitusta, yläreunaan. Ihmiset voivat tulla ja laittaa oman osuutensa budjetista projekteihin, joita he haluavat tukea.

Cobudget kasvoi taulukosta hienoksi open source -ohjelmistoksi, jota nyt käyttää moni ryhmä ympäri maailman. Esimerkiksi Edmund Hillary Fellowship käytti Cobudgetia mahdollistamaan sen, että tutkijat voisivat tukea haluamiaan projekteja yhteisössä.

Olen huomannut, että ryhmät jotka käyttävät Cobudgetia, heillä on suurempi sitoutuneisuus, tunteet siitä että budjettiin on sanavaltaa, ja tunne siitä että me voimme lyödä rahamme yhteen, rakentaa asioita yhdessä ja jakaa lopputulosten omistusoikeus keskenään. Se on tavallaan kuin sisäistä joukkorahoittamista, käyttäen yhteisiä resursseja, ja se todella auttaa luomaan luottamusta ja vahvistamaan yhteisöä itseään.

Avoin Kollektiivi

Avoin Kollektiivi sai alkunsa open source -ohjelmistojen maailman ongelmien ratkaisusta. Hajautetut, kollaboratiiviset yhteisöt tulevat yhteen tuottamaan arvokkaita avoimen lähdekoodin ohjelmistoja jotka tekevät tärkeitä asioita. Ihmiset ovat alkaneet luottaa tähän ohjelmistoon ja rakentaa liiketoimintaa sen päälle. Aina on ollut tapoja kontribuoida takaisin koodia näihin projekteihin, mutta ei kunnollista tapaa kontribuoida rahaa. Ihmiset halusivat rahallisesti tukea projekteja, auttaa niitä kestävämmäksi tai päästä vain seuraavalle tasolle.

Kukaan ei omista hajautettua kollaboraatiota, määritelmän mukaisesti. Siitä ei ole yksittäisen henkilön nimeä. Ei ole pankkitiliä omaavaa yritystä joka voi lähettää laskuja tai kuitteja, joita tarvitaan rahalliseen kanssakäymiseen maailmassa. Avoin Kollektiivi ratkaisi tämän ongelman, olennaisesti, fiskaalisen sponsoroinnin hakkeroinnilla.

Projekti voi syntyä ja perustaa Avoimen Kollektiivin, joka näyttää hiukan samalta kuin joukkorahoitussivu lahjoita-nappeineen, joka selittää keitä he ovat ja mitä he tekevät. He voivat alkaa hyväksyä ja käyttää rahaa täydellä läpinäkyvyydellä, niin että jokainen näkee mistä rahat tulevat ja minne ne menevät. Se on tilivelvollisuutta koko yhteisölle.

Se miten fiskaalinen sponsorointiosuus on toteutettu on taustalla olevan sateenvarjo-organisaation kautta, joka on rekisteröity, jolla on pankkitili, jolla on kirjanpitäjä ja joka maksaa veroja. Monet Kollektiivit voivat olla saman sateenvarjon alla, käyttäen sitä juridisena ja rahoituksellisena yhteisvaurautena.

Avoin Kollektiivi on kasvanut open source -ohjelmistoista moniin muunlaisiin projekteihin. Kuka tahansa voi perustaa minkä tahansa näistä kattojärjestöistä, luoda laillista ja rahoituksellista yhteisvaurautta Kollektiiville joka halutaan ottaa omaksi.

Tässä on hieman konkreettisempi esimerkki. Women Who Code on organisaatio, jolla on tehtävänään tukea naisia ohjelmointialalla. Heillä on organisaatio, joka on oikeushenkilö ja jolla on pankkitili. Kaikki Women Who Coden paikallisjärjestöt kaupungeissa ympäri maailman voivat perustaa oman Avoimen Kollektiivinsa omalla läpinäkyvällä budjetilla.

Paikallisjärjestöt voivat kerätä varoja paikallisyhteisöjensä piirissä ja pitää tapahtumia Avoimen Kollektiivin kautta (lipputulot menevät suoraan heidän budjettiinsa). He voivat tukea yhteisöään tekemällä kivoja juttuja, kuten ostamalla 3D-printterin tai järjestää lastenhoidon tapahtumien ajaksi.

Nyt on myös kokonainen verkosto näitä Avoimen Kollektiivin kattojärjestöjä, jotka tukevat eri yhteisöjä, jokainen pitää sisällään useita Kollektiiveja.

Dark Crystal

Tässä me ylitämme rajan, nykyisestä internetistä joka meillä tänä päivänä on hajautettuun webbiin, kryptoilla pyörivään webbiin, web3:n, miksi tahansa haluatkin sitä kutsua. (Nyt vaihdetaan mustalle taustalle ja monospace-fonttiin.)

Dark Crystal syntyi kysymyksestä:

Kuka saa olla vertainen P2P:ssä?

Hajautettu web on siintää tulevaisuudessa, joten on todella tärkeää, että kaikki pääsevät mukaan. Mutta kun katsot väestötietoja siitä kuka vertaisverkkoja ja -teknologiaa (P2P) rakentaa ja kenellä on kryptorahaa, valitettavasti monet ihmiset näyttävät samoilta ja heillä on samanlaiset taustat. Samaan aikaan toiset ihmiset eivät pääse osallistumaan tähän maailmaan.

Meitä kiinnostaa se miksi näin on. Mitkä ovat ihmisiä kohtaavat esteet? Mikä heitä lannistaa?

Liiketoimintakumppanini tässä projektissa päätti antaa bitcoinia 50 hänen erilaiselle ystävälleen — ihmisille jotka muuten eivät olisi lähteneet mukaan kryptovaluuttaan — ymmärtääkseen heidän kokemuksiaan ja mitä haasteita he kohtaavat.

Me opimme paljon tästä kokemuksesta. Eräs vahvimmista teemoista oli yksityisen avaimen hallinnassa, eli salasanat ja kaikki salaisuudet.

P2P-järjestelmien hyvä puoli on se, että otat yhteyden suoraan ihmisiin joiden kanssa haluat olla yhteydessä. Ei ole pankkia tai yritystä tai keskitettyä serveriä teidän välillänne, joka toimisi välikätenä teidän suhteellenne.

Vaikea asia P2P-järjestelmissä on se, että sinä olet vastuussa omasta turvallisuudestasi. Ei ole välittäjäpankkia jonne voi kävellä ja sanoa, “Hei, hävitin salasanani. Voisitteko päästää minut takaisin tililleni?”

Teknologia-ahdistuksen yhdistäminen (niille jotka eivät ole välttämättä teknologiaihmisiä) rahaan liittyvään ahdistukseen, plus tämä todella anteeksiantamaton turvallisuusympäristö todella lannisti monia.

Me ajattelimme että voisimme rakentaa paremman tavan.

Miten Dark Crystal toimii

Ensin otat salaisuuden, salasana tai jokin muu salainen asia, ja laitat sen kristalliin. Sitten, matematiikan ja kryptografian magian avulla, hajoitat kristallin sirpaleisiin.

Lähde: medium.com

Johdanto

Aina siitä asti kun ihminen on keksinyt rahan, on ollut mahdollisesti reformisteja, jotka ovat halunneet poistaa rahan käytöstä. [1] Kuin tulen tai pyörän keksiminen, rahan keksimisellä on ambivalentti maine: ”suurin vapauden työkalu, jonka ihminen on koskaan keksinyt” (Hayek) [2], mutta myös ”kaikkein pahin ihmiskunnan kirous”. (Sophodes) Radikaalit kohti vaihtotaloutta vievän reformin syntyhetket ovat suurelta osin ideologista tai uskonnollista perua.  On tunnettu tarina jossa saatana antaa ihmiselle rahaa hänen kontribuutionaan Luomakuntaan. [4] Apostoli Paavali piti rahanahneutta ”kaiken pahan alkuna ja juurena.” Täten ei ole ihmekään, että historian saatossa uskonnolliset kiihkoilijat kuten anabaptistit Munsterissa  (1533/34) lopettivat rahankäytön. Ortodoksiset marxistiset teoriat, joiden mukaan raha esittää kapitalismin keskushermostoa, ovat samassa linjassa. Tämä tekisi rahan tuhoutumisesta näin vaatimuksen sosialistivaltion viimeiselle asteelle. Nämä ”kivikauden sosialismin” kokeet Venäjällä Lokakuun Vallankumouksen jälkeen sekä Kambodzassa kertovat, että vastaus kysymykseen siitä voidaanko rahasta päästä eroon on edelleen ”ei”. Taloudessa, joka perustuu työnjakoon, raha on selkeästi tarpeeton vain pienissä, autonomisissa yksiköissä kuten luostareissa tai perheissä.

Kuitenkin vastaus riippuu rahan taustalla olevasta määritelmästä jokaisessa tapauksessa erikseen. G. F. Knappin mukaan rahasta päästäisiin eroon jos rahaa liikutteleva järjestelmä täysin syrjäyttäisi käteismaksut. [6] Jos mennään sen rahan määritelmän mukaan joka vuosisata sitten oli voimassa, nykypäivän maksujärjestelmää voitaisiin hyvin pitää rahattomana sen mukaan, sillä jopa pankkien seteleitä pidettiin rahan korvikkeina. Täten, kun rahattomasta taloudesta puhutaan, rahan määritelmän kysymys on tärkeä.

Useimmat rahatonta yhteiskuntaa ajavat eivät halua palata suoraan vaihtotalouteen — jota ei voida pitää vaihtoehtona nykyiselle monimutkaiselle talousjärjestelmälle muutenkaan — vaan sen sijaan ajavat rahareformia jolla puhdistetaan

a) tietyn tyyppiset rahat (käteinen tai kirjanpidossa oleva raha)

b) tietyt rahan funktiot (kirjanpitoyksikkö, maksuväline tai arvon mitta) [8]

c) tietyt rahan liikkeellelaskijat (hallitukset vs. yksityisomisteinen raha).

c-kohdan jälkimmäiset reformiehdotukset (erityisesti niinkutsuttu Hayekin suunnitelma) ovat tarkoitettu pääosin muokkaamaan rahajärjestelmää ja niitä ei tulisi tässä kontekstissa käsitellä sen enempää. [9] Jotta ei heitettäisi lasta pesuveden mukana, rahareformilaiset mietiskelevät (raha)järjestelmää jossa rahan haitat siirretään sivuun, mutta sen käyttökelpoisuutta ylläpidetään. Pääajatuksena tässä yhteydessä on, että rahan olemassaolosta saatava hyöty — erityisesti vaihdannan välineenä — voidaan hankkia käyttäen muita keinoja. Monet kokeilut rahalla ovat menneet mönkään niiden poliittisen tai teknis-organisationaalisen soveltuvuuden takia. Historiallisesti teknisen kehityksen aste on ollut eksogeeninen tekijä mitä rahan kehitykseen tulee. Kultavaluutta, esimerkiksi, ei tule kysymykseenkään ilman metallin työstämistä, eikä pankkiseteli ilman painokonetta. Nykyisellään kirjanpidossa olevan rahan määrän kasvu on ollut mahdollista ainoastaan tietokoneiden prosessoinnin seurauksena.

Toisessa osiossa, erityistä huomiota annetaan kahdelle nykyhetken kehityskululle rahajärjestelmässä, jotka muodostavat ensimmäisen askeleen kohti rahatonta taloutta. Vain nykypäivänä nämä kehityskulut, jotka ovat saaneet alkunsa 1930-luvun reformeista, voidaan realisoida kiitos EDP:n soveltamisen: yhtenäiset käteisettömät rahansiirtojärjestelmät ja vaihtopörssit.

Rahaa on se mitä raha tekee

Innovaatiot Amerikan pankkijärjestelmässä ovat, monien vuosien ajan, johtaneet yhä suurempaan säästötalletusten, aikarahan ja muiden rahastojen käyttöön maksutapahtumien selvittämisessä (niinkutsuttujen NOW-tilien, ATS-tilien jne. alaisuudessa), niin että käteinen ja sight depositit korvautuvat maksumedioina. Jos tämä trendi jatkuu, meillä olisi, ainakin nykyisen raha-aggregaattien MJ määritelmän mukaan, ”rahaton yhteiskunta”. Tämä kertoo, että selkeä rahan määritelmä, joko laillisesti tai volyymin suhteen, ei ole kauhean järkeenkäypää.

* Lyhennetty versio lakiseminaarin luennosta, jonka piti professori tri. Dieter Suhr, University of Augsburg (Dec. 1983). Haluan kiittää professori tri. Manfred Borchertia, Franz Kruthaupia ja Dieter Tillya, Barter Business Clubin johtajaa Wittenissa heidän arvokkaista neuvoistaan ja ehdotuksistaan.

[1] Tätä aihetta on erinomaisesti käsitellyt A. W. Cohn, Kann das Geld abgeschafft werden?, lena 1920. Cf. myös l. E. Hartl, Kann man das Geld abschaffen?, Osterreichisches BankArchiv, volume 26 (1978), pp. 244f.

[2] Cf F. A. Hayek, Der Weg zur Knechtschaft. 3 ed., Munich 1976, p.121.

[3] Sophocles teoksessa ”Antigone”, jota lainasi H.G.Schweppenhiiuser, Das kranke Geld, Vorschliige fUr eine soziale Geldordnung von morgen, Frankfurt am Main 1982, p. 26.

[4] Cf. l. Recht, Der Zukunftsstaat, Frankfurt am Main 1918, p. 38.

[5] 1 Tim. 6: 10.

[6] Cf. G. F. Knapp, Staatliche Theorie des Geldes, 2nd ed., Munich-Leipzig 1918, p.I44.

[7] Cf. K. Knies, Geld und Credit, sect. 1 (Das Geld), 2nd ed., Berlin 1885, pp. 252 ff.

[8] Cf. A. WCohn, loc. cit., pp.67ff. Cf. BFH-scheme for separating exchange media and account unit functions. Cf. also R L. Greenfield/L. B. Yeager, A Laissez-Faire Approach to Monetary Stability, Journal of Money, Credit and Banking, vol. 15, no.3 (1983), pp. 302-315 and M. Parkin, Price and Output Determination in an Economy with Two Media of Exchange and a Separate Unit of Account, Zeitschrift fUr Wirtschafts- und Sozialwissenschaften, no. 112 (1979), pp.95ff.

[9] As to this discussion cf. in particular R.Gerding/lStarbatty, Zur Entnationalisierung des Geldes, Eine Zwischenbilanz, Tiibingen 1980, and M. Neldner, Notenausgabemonopol oder Wiihrungswettbewerb?, Wirtschaftswissenschaftliches Studium (Wi St.), no.8 (1983), pp. 397-403.

[10] Cf. D. W Richardson, Electric Money: Evolution of an Electronic Funds Transfer System, Cambridge, MA 1970, p.141.

Lähde:

https://link.springer.com/content/pdf/10.1007%2F978-3-642-71196-1_4.pdf

Inflaation selittäminen olisi yksinkertaisempaa jos ei olisi tarvetta ensin kuluttaa niin paljon aikaa kumoamassa suosittua näkökantaa. Mutta tämä on se miten se on. Ja niin, aloitan väitteestä ”rahamäärän kasvu => inflaatio”. Tämä perustuu vaihdantayhtälöön:

MV = Py

jossa M on yhtä suuri kuin rahan tarjonta, V on rahan kiertonopeus (tai keskimääräinen määrä kertoja kun yksi dollari kulutetaan), P on keskimääräinen hyödykkeiden ja palvelujen hinta ja y on kaikkien myytyjen hyödykkeiden ja palvelujen kokonaismäärä tarkasteltavalla aikavälillä. Täten, jos olisi 100 tavaraa ja palvelua jotka jokainen myytäisiin 10 dollarilla kukin (keskimäärin), se tarkoittaa sitä että yhteensä tapahtui $1000 arvosta transaktioita. Jos taloudessa on 200 kappaletta yhden dollarin seteleitä, silloin jokaista kappaletta on käytetty 5 kertaa (josta johtuu rahan ”kiertonopeus”).

MV = Py

200 x 5 = 10 x 100

On tärkeää huomata, että yllä esitetty ei ole yhtään ristiriitainen. Yksikään ekonomisti ei ole eri mieltä perusyhtälöstä MV=Py. Vastaväitteet syntyvät, kun tehdään lisäoletuksia siitä mitä yksittäiset muuttujat tarkoittavat. Esimerkiksi, tätä oletetaan ”rahan kasvu => inflaatio”-näkökulmassa:

M: Se mikä on rahaa, on helposti määritelty ja identifioitu ja ainoastaan keskuspankki voi vaikuttaa sen tarjontaan, minkä se voi tehdä autonomisesti ja tarkasti.

V: Rahan kiertonopeus liittyy ihmisten käyttäytymiseen ja rahoitusjärjestelmän rakenteeseen. Se on, täten, suhteellisen muuttumaton.

P: Talous on niin kilpailukykyinen, että eivät yritykset eivätkä työntekijät ole vapaita muuttamaan sitä mitä he veloittavat tuotteistaan ja palveluistaan ilman, että on tapahtunut muutos kysynnän ja tarjonnan voimissa markkinoilla.

y: Talous automaattisesti pyrkii kohti täystyöllisyyttä ja näin y (olemassaoleva tuotteiden ja palvelujen volyymi) on suuri ja se voi olla mitä tahansa tiettynä hetkenä (vaikka se kasvaakin ajan mittaan).

MV = Py

200 x 5 = 10 x 100

Tarkastellaan jokaista muuttujaa koskevia tehtyjä oletuksia. P ei voi muuttua itsestään, y on jo niin suuri kuin se voi olla ottaen huomioon nykyteknologian ja resurssit, ja V on vakio. Ainoastaan M voi muuttua lyhyessä juoksussa ja sen tulee näin olla minkä tahansa käsittelemämme fluktuaation alkupiste. Lisäksi, oletuksemme mukaan, keskuspankilla on valta (esimerkiksi) tuplata rahan tarjonta halutessaan. Milton Friedmanin esimerkissä teoksestaan “The Optimum Quantity of Money” käytetään helikopteria tämän aikaansaamiseksi. Mitä nyt tapahtuu?

MV = Py

400 x 5 > 10 x 100

Tässä on selkeästi ongelma ratkaistavana yhdellä tavalla kolmesta (olettaen, että emme vain madalla M:ää takaisin 200:n): 1) y voi nousta 200:n, mutta totta kai se ei voi, sillä se on jo maksimissaan; 2) V voisi tippua 2,5:n, mutta se on vakio (jotain mitä Friedman perusteellisesti painottaa alkuperäisessä artikkelissaan); tai 3) P voisi nousta 20:n. Tottakai kolmas on se mitä ”rahan kasvu ==> inflaatio”-näkökulman edustajat sanovat, että tapahtuu.

MV = Py

400 x 5 = 20 x 100

Jälleen yhtä suuria!

Painotan nyt sitä miksi tämä on ainoa looginen lopputulos. Me olemme olettaneet, että y ja V ovat vakioita. Friedman sanoo, että y on vakio sillä tasolla, joka liittyy luonnolliseen työttömyysasteeseen, kun V taas liittyy epäsuorasti agenttien rahantarpeeseen. Kun ihmiset haluavat holdata enemmän käteistä, V, se tahti jolla he voivat kuluttaa käteistä on suhteellisen vakio ja, täten, käteiselle on kysyntää. Täten, kun keskuspankki nosti käteisen tarjontaa 200:sta 400:n, se tarkoittaa että ihmiset holdaavat enemmän käteistä kuin he haluaisivat omissa portfolioissaan. FED on luonut tilanteen jossa rahan tarjonta (juuri kasvatettu) ylittää kysynnän (joka on edelleen vanhalla tasolla). Lopputulos on että ihmiset, näkökulman ”rahan kasvu ==> inflaatio” mukaan, hankkiutuvat eroon ylimääräisestä käteisestä kuluttamalla tuon rahan. He toivoivat kykenevänsä ostamaan enemmän tuotteita ja palveluita, mutta koska aggregaattina ei ollut olemassa enempää, he vain nostavat hintoja: rahan kasvu johti inflaatioon.

Tämä on perinteinen näkemys. Siitä saa hyvän johdatusluennon tai jopa vähän pidemmälle menneiden makrotalousluennon ja olen tehnyt sen monta kertaa (itse asiassa, tein sen juuri tällä viikolla kesäkurssilla). Mutta ongelma on, että kurssin jälkeen ihmiset muistavat vain tämän:

M kasvaa ==> P kasvaa

Se mitä he eivät muista on kaikki oletukset jotka tehtiin sinne pääsemiseksi! Ja jotkut niistä ovat kyseenalaisen lisäksi ihan suoraan epäyhdenmukaisia toisten luentojen kanssa jotka pidetään samalla kurssilla.

Otetaan esimerkiksi y. Ei tarvitse paljoakaan nähdä maailmaa huomatakseen että emme ole täystyöllisyydessä ja näin maksimitasolla. Täten, ottaen huomioon tämän skenaarion:

MV = Py

400 x 5 > 10 x 100

ei ole syytä, että tämä ei johtaisi kasvuun y:ssä kuten alla esitetään, sillä ne jotka kuluttavat ”ylimääräiset rahavaransa” itse asiassa saavat yrittäjät nostamaan tuotantoaan uuteen kysyntään vastaamiseksi:

MV = Py

400 x 5 = 10 x 200

Tämä on, tottakai, julkisen talouden alijäämän tavoite, jonka niin moni taloudellisesti tietämätön ihminen yrittää saada loppumaan.

Lisäksi on paljon viitteitä siitä, että rahan kiertonopeus EI OLE vakio. Niin kuin olettaisi, se pyrkii pienenemään taantuman aikana kun ihmiset, itse asiassa, haluavat holdata enemmän käteistä. Täten, jos me oletamme että keskuspankki ryhtyy tuollaisiin hommiin sellaisena aikana (niinkuin nykypäivänä näemme), lopullinen tulos saattaa olla tämännäköinen:

MV = Py

400 x 2.5 = 10 x 100

Voisiko olla kyse jostain yhdistelmästä y:n kasvun ja V:n pienenemisen välillä — tämä olisi taloudellisesti järkeenkäypää. Huomaa miten prosessi jolla saada tehtyä näistä alkuoletuksista realistisempia tekee siitä paljon epävarmempaa, etttä M:n kasvu johtaisi kasvuun P:ssä, erityisesti talouden taantuman aikana.

Mutta ei tässä vielä kaikki pahin. Näkökulman ”rahan määrä ==> inflaatio” kanssa on olemassa vielä perustavanlaatuisempi ongelma. Muistathan miten alkuperäisissä oletuksissa M:lle

M: Se mikä on rahaa, on helposti määritelty ja identifioitu ja ainoastaan keskuspankki voi vaikuttaa sen tarjontaan, minkä se voi tehdä autonomisesti ja tarkasti.

Mitä on ”raha” modernissa luottoon perustuvassa rahoitusjärjestelmässä? Onko se sitä mitä kannat lompakossasi, ykkösiä ja nollia sähköisessä kirjanpidossa tililläsi, saatavilla oleva saldo luottokortissasi, chekkitilisi, vai säästötilisi? Käytännössä tähän kysymykseen on niin vaikeaa vastata, että ekonomistit tarjoavat useita mahdollisia määritelmiä, ollakseen varmoja! Riittää todeta, että nykyisiin tarkoituksiin idea siitä, että voimme tarkasti määritellä nykyisen ”rahan tarjonnan” taloudessamme on epäilyksen alaisena. Tämä itsessään aiheuttaa ongelmia yllä olevan yhtälön operationalisoinnille.

Jotta asioita mutkistettaisiin vielä enemmän, finanssisektori voi luoda ja tuhota rahaa ilman keskuspankin suoraa toimintaa. Joka kerta kun laina tehdään, rahamäärä kasvaa. Pankki luo rahaa tyhjästä, ja ainoastaan murto-osa kokonaismäärästä on reserveinä. Ja kun lainoja maksetaan takaisin tai tulee konkursseja, rahamäärä pienenee. Täten yksityisellä sektorilla on paljon sanomista M:n suhteen.

Mutta ehkäpä todellinen naula ”rahan kasvu ==> inflaatio”-näkökulman arkkuun on tämä: Milton Friedmanin identifioima keskeinen ilmiö koko prosessissa, eli rahan tarjonnan ylijäämä kysyntään nähden, ei voi toteutua reaalielämässä. Ironia tässä on se, että jonkin muu meidän makrokurssilla jo käymistämme asioista tekee tämän selväksi. Miten FED kasvattaa rahan tarjontaa? Muistathan, että Friedman käytti helikopteria — todellakin, hänen tarvitse, sillä ei ollut mitään muuta tapaa saada esimerkki toimimaan. Tämä ei ollut ainoastaan tapa yksinkertaistaa, se oli kriittistä, sillä se sallii keskuspankin kasvattaa rahan tarjontaa huolimatta yleisön toiveista. Kuitenkaan tämä ei voi tapahtua reaalimaailmassa, koska oikeat FEDille saatavilla olevat mekanismit ovat valtionvelan osto yleisöltä, FEDin lainat pankeille diskonttoikkunassa, tai FEDin säätämät reservivaatimukset niin että pankit voivat lainata ulos enemmän samalla säästöjen määrällä. Kaikki näistä nostavat M:ää, mutta, yksikään niistä ei voi esiintyä ilman yksityisen sektorin agentin tietoista ja tahdonvaraista osallistumista. Et voi pakottaa ketään myymään velkakirjaa vaihdossa uuteen rahaan; et voi pakottaa yksityispankkia hyväksymään lainaa FEDiltä; ja yksityiset pankit eivät voi pakottaa asiakkaitaan ottamaan lainaa. Rahan tarjoaminen on kuin parturointi: sitä ei voi tehdä ellei ole vastaavaa kysyntää.

Ratkaiseva tosiseikka on, että ”rahan kasvu ==> inflaatio”-näkökulma on täydellisen järkeenkäypä jossain rinnakkaisuniversumissa, jossa kaikki oletukset pätevät, mutta ei täällä, ei USA:ssa vuonna 2011. Se ei ole miten se toimii. Se on tosi harmi, tiedän, koska se on niin yksinkertainen ja intuitiivisesti vetoava ja se tekisi inflaation hallinnasta todella yksinkertaista. Mutta jos me aiomme kehittää käyttökelpoista rahapolitiikkaa, me tarvitsemme mallin, joka sopii paremmin siihen tapaan jolla moderni rahoitusjärjestelmä toimii.

Ei ole syytä heittää lasta pesuveden mukana, joten pidetään yhtälö kuvioissa. Kuitenkin, me tarvitsemme uusia oletuksia muuttujista M, V, P ja y:

M: Rahan tarkka ja täsmällinen määritelmä on epäselvä modernissa, luottoperustaisessa taloudessa, ja sen volyymi voi muuttua joko keskuspankin suoran intervention kautta tai sitten ilman sitä. Lisäksi, rahaviranomainen ei voi kasvattaa rahamäärää ilman yksityisen sektorin mukanaoloa. Koska keskuspankit lähes aina tähtäävät korkotasoon (rahan holdaamisen hinta) sen sijaan että he tähtäisivät rahan määrään, he pyrkivät yksinkertaisesti mukautumaan pankkien kysyntään. Kun yksityispankit kommunikoivat tarvitsevansa lisäreservejä lainoille ja tarjoavat valtionvelkaa FEDille, FED ostaa sen. Yksityinen sektori on se joka on ajajan penkillä tässä mielessä, ei keskuspankki. Keskuspankin vaikutus on epäsuora ja erittäin paljon riippuvainen siitä mitä muu talous on valmis tekemään (joka on, sattumalta, se syy miksi QE ja QE II -rahat ovat vain pankkien holveissa).

V: Rahan kiertonopeus liittyy, todellakin, ihmisten käyttäytymiseen ja rahoitusjärjestelmän rakenteeseen, mutta siitä on erotettavissa selkeitä kuvioita. Se ei ole edes vakio lyhyessä juoksussa.

P: Vaikka onkin totta, että tekijät kuten tuotannon pullonkaulat voivat olla hintojen liikkeiden syitä, talous ei ole niin kilpailullinen että ei olisi yrityksiä tai työntekijöitä, jotka huomaavat kykenevänsä manipuloimaan veloittamiaan hintoja ja palkkoja. Tärkein inflationaarinen episodi lähihistoriassa johtui suoraan kartellista, eli, OPECin pullistellessaan muskeleitaan. Omaisuuserien hintakuplat voivat myös aiheuttaa hintojen muutoksia (niin kuin nyt). Ydinasia tässä on, kuitenkin, että P VOI olla käynnistävä tekijä — itse asiassa, sen täytyy olla, sillä M ei voi.

y: Talous voi ja pysähtyykin vähemmällä kuin täystyöllisyydellä. Vaikka y:lle on mahdollista olla maksimissa, sen todellakaan ei tarvitse sitä olla.

Yllä kuvatut useat skenaariot voidaan kuvata myös tällä realistisemmalla vaihtoehdolla ja olisikin mukavaa käydä niistä jokainen läpi. Valitettavasti, kuten yllä jo esitin, iso ongelma tämän aiheen kanssa on, että kestää kauan pelkästään hylätä suosittu näkemys! Joten, välttelen houkutusta kirjoittaa tässä kirjaa ja tarjoan vain nopean esimerkin (ehkäpä tuleva postaus voi käydä läpi joitain kiinnostavia mahdollisuuksia).

Kuten jo mainittua, kiinnostavin inflaatioaikakausi sodanjälkeisessä historiassa oli 70-luvusta 80-luvun alkuun. Vuodesta 1968 vuoteen 1972 kuluttajahinnat nousivat keskimäärin 4.6%. Seuraavien kymmenen vuoden aikana se oli 7.5%. Mitä tapahtui? Mikä sai aikaan tämän yhtäkkisen ja dramaattisen kiihtyvyyden hinnoissa? Printtasiko FED yhtäkkiä liian paljon rahaa? Kuten jo selitin, se ei voi tapahtua — ei voi yksinkertaisesti nostaa rahamäärää yli kysynnän. M nousi kyllä, kuitenkin, suurelta osin suhteessa P:n kasvuun. On olemassa paljon realistisempi tarina noille tapauksille.

Öljyn hintojen raketoidessa tuotannon kustannukset kasvoivat monille, monille amerikkalaisille yrityksille. Koska ostopanosten ja myyntituotosten välillä on viive, suurimman osan yrityksistä tulee lainata rahaa (käyttöpääomaa) kuroakseen vaje umpeen. Taloudessa OPECin hintanostojen kerrannaisvaikutuksena kysyntä käteiselle kasvoi näillä yrityksillä. Varsin järkevästi yksityiset pankit ja FED tekivät mitä he kykenivät sopeutuakseen. Nämä olivat reiluja pyyntöjä USA:n yrittäjiltä. Lainoja annettiin ja yksityinen sektori myi valtion velkaa keskuspankille. Tämä kasvatti rahamäärää. Täten, hintojen nostaminen johti rahamäärän kasvuun eikä toisinpäin. QE ja QE II ja liittovaltion hallituksen vaje eivät itsessään aiheuttaa inflaatiota.

Ja tämä on se miten se todella toimii, ainakin kunnes FED alkaa käyttää helikoptereita rahapolitiikassaan.

Lähde:

Raha ei syntynyt vaihdannasta

Mutta miten raha kehittyi vaihdannan välineeksi? Tavanomainen viisaus on, että ihmistaloudet perustuivat vaihdantaan. Jollain oli paljon munia, mutta ei hunajaa (esimerkiksi). Jos he halusivat hunajaa, heidän tarvitsi löytää joku jolla oli hunajaa, mutta joka halusi myös munia — muuten he joutuivat vaihtamaan munia johonkin jota hunajaa omistava haluaisi, ennenkuin tämä voitaisiin vaihtaa hunajaan.

Kaikki on monimutkaista, joten väistämättä jossain kohtaa joku sai älynväläyksen ehdottaa jotain jota käytettäisiin vaihdannan välineenä — toivottavasti kestävää, kuin metalli, kuoret tai arvokkaat kivet — tai jopa hyödyllistä itsessään, kuin karja tai maissi.

Taloustieteen kirjat tuntuvat toistelevan tätä tarinaa, mutta ongelma on, että se ei ole totta. Ei ole ehdottomasti yhtään historiallista todistusaineistoa siitä että talous olisi perustunut päittäiseen vaihdantaan.

Joten kuinka tämä myytti tuli hyväksytyksi? Se saattaa olla koska se oli Aristoteleen käyttöönottama, ja tuhansia vuosia Aristoteles nähtiin kaiken viisauden lähteenä eikä kukaan uskaltanut häntä haastaa. Aristoteles myös esitti, että maapallo oli kaiken universumin keskus, kämmätty uskomus joka pysyi valloillaan 1800 vuotta. Samalla tavoin hänen käsityksensä siitä että vaihdantataloudet synnyttivät rahataloudet pysyy edelleen suurelta osin haastamattomana, vaikka Aristoteleella ei ollut suoraa tietoa vaihdantataloudesta. Hänen ideansa päittäisestä vaihdannasta ja aurinkokunnan luonteesta olivat puhtaita otaksumia.

Aristoteles: ei aina oikeassa kaikesta

Adam Smith, modernin taloustieteen isä, toisti vaihdanta/rahatalousteorian ja näin vahvisti myyttiä edelleen. Toki päittäistä vaihdantaa tapahtui marginaalisesti (ja edelleen tapahtuu), mutta ei ole viitteitä siitä että päittäinen vaihdanta olisi ollut muuta kuin marginaalista.

Kuinka rahaa edeltävät taloudet toimivat?

Joten kuinka sitten taloudet toimivat ennen rahaa? Yksi teoria on ”lahjatalous”, joka perustui perheisiin ja ystävien ryhmiin. Perheen kesken kukaan ei laske työn arvoa — se on vain heidän kontribuutionsa perheelle. Tämä voi toimia myös tiiviissä ryhmissä kuin suurperheet tai pienet heimot, mutta voiko se toimia suurissa ryhmissä joilla ei ole yhteisiä tavoitteita (kuten itsensä ruokkiminen, asuttaminen tai puolustaminen)?

Maataloudellisen vallankumouksen ja kaupunkien kasvun jälkeen, kauan ennen rahan keksimistä, miten vaihdanta toimi, jos ei päittäin tai lahjoja antamalla? Vihje voidaan löytää ensimmäisestä muinaisten sumerialaisten nuolenpäätekstistä, yli 5000 vuoden takaa. Savitauluihin tehdyt raapustukset olivat itseasiassa tilikirjanpitoa, joihin kirjattiin se kuka oli velkaa ja kenellä oli saamisia. Rahan ei tarvinnut vaihtaa käsiä, sillä ihmisten kontribuutiot ja velvoitteet kirjattiin kaikkien nähtäville temppeliin, missä savitauluja säilytettiin.

Vanhin tunnettu kirjoitus, sumerilaisilla savitauluilla, on itse asiassa tilikirjanpito.

Kauan, kauan ennen kirjoitustaitoa, päiväpulkkia käytettiin samaan tarkoitukseen, ja nykyään uskotaan että pulkkajärjestelmät (merkit kepeissä tai luissa esittivät kredit ja debet -puolia) menevät yli 20 tuhannen vuoden taakse. Näitä olisi käytetty kirjanpitosysteeminä työskentelemään ihmisten kanssa, jotka ovat välittömän suurperheen/heimoyhteisön ulkopuolella, jossa lahjatalous olisi muuten ollut vallitseva.

Ensimmäiset oikeat rahat/kolikot esiintyivät noin 2700 vuotta sitten. Ihmiset ovat olleet olemassa noin 100-200 tuhatta vuotta, joten on virhe ajatella että raha on olennainen osa ihmistaloutta. David Graeber, kirjassa Debt: the First 5000 years, väitti että raha on kehittynyt luottona vaihdannan korvaamisen sijaan. Tämä tuli laajasti tarpeelliseksi ainoastaan maatalousvallankumouksen jälkeen, kun ihmisten päivittäinen elämä toi heidät kontaktiin toisten ihmisten kanssa joita he eivät tunteneet. Raha ei koskaan olisi voinut kehittyä heimoyhteiskunnassa, jossa varat ja velat pidettiin ihmisten päissä. Joko tunsit jonkun joka ”oli sinulle velkaa” tai henkisiä päiväpulkkia ei edes pidetty, kuten perheissä. Yhteisön paineet yleisesti olivat tarpeeksi varmistamaan että kaikki vetivät samaa köyttä. Elettyäni 13 vuotta tarkoituksellisessa yhteisössä, tiedän tämän todeksi.

Maatalousvallankumouksen jälkeen, ja heimoyhteiskunnan tullessa korvatuksi kaupungeilla ja ”kansalaisyhteiskunnalla”, jonkinsortin päiväpulkkajärjestelmää kaivattiin. Olivatpa nämä sitten savilaattoja tai päiväpulkkia, se mitä ne esittivät oli kirjanpito. Ihmisten tilit alkoivat nollasta, ja jos he tarjosivat hyödyllistä palvelua tai tuotetta jollekin toiselle, he saivat kredittiä, ja tuotteen tai palvelun saajalle tilitettiin debettiä.

Rahan ongelma

Uskon että ihmisyhteiskunnalle tämä keskinäisen luoton järjestelmä on mieluisampi kuin rahaan perustuva talous. Ongelma rahan kanssa on se, että se keskittyy. Ihmiset ottavat annettuna sen, että raha houkuttelee rahaa, ja uskon asian olevan niin koska se on totta. Jos yrität rikastua omalla työlläsi, huomaat että se on käytännössä mahdotonta, ellei sinulla ole sitten jotain uskomattoman harvinaista taitoa. Muuten tie rikkauksiin on päällystetty muitten ihmisten työllä. Voit joko työllistää useita ihmisiä ja vetää välistä liikevoittoa heidän tekemästä työstään; voit omistaa suuria maa-alueita ja periä niistä maanvuokraa; voit omistaa osakkeita, jotka lopulta palauttavat tuhansien, mahdollisesti miljoonien, ihmisten tekemästä työstä; tai (ja tämä on tärkein tapa jolla raha houkuttelee rahaa), voit lainata sitä korolla.

Tämän takia todellinen vauraus nykypäivänä sijaitsee pankkijärjestelmässä, ja sen mukana myös kontrolli taloudesta, sekä ennen kaikkea poliittisesta järjestelmästä. Ei ole yhteensattumaa että Trump on täyttänyt kabinettinsa Goldman Sachsin kavereilla kouluttajien, terveysammattilaisten tai akateemikkojen sijaan. Ja ei ole myöskään sattumaa, että pankeilla on hallituksen mandaatti laillisen maksuvälineen liikkeellelaskemiseen lainaamalla rahaa jota sillä ei ole, korkoa kasvattaen, lainaajan tarjotessa takauksia tälle (yleensä asuntojen muodossa). Kun ymmärrät tämän (ja nykyään onneksi virkistävän moni nykyään tajuaa), tajuat että kyseessä on ihmiskunnan suurin koskaan näkemä huijaus.

Itse asiassa rahan ja imperiumien kehitys sattui samaan aikaan, ja en usko tämän olevan sattumaa. Tottakai imperiumi on mahdollista perustaa valloittamiselle, mutta on paljon vaikeampaa saada maat pysymään itsellä kuin raha. Lisäksi jos haluaa kaiken valloittavan armeijan, se tulee ruokkia. Kyllä, maa on mahdollista vallata suoraan ja pakottaa paikalliset maanviljelijät antamaan ruoka — mutta kuinka paljon helpompaa on ostaa se? Se seikka, että imperiumia ylipäätään on edes olemassa, on mahdollista lakaista maton alle. Tämä pätee nykyään USA:n (tai tarkemmin korporaatio-) imperiumiin.

Rahan keskittyminen kiihtyy, ja ongelma ei ole että joillain on enemmän kuin toisilla (koska yksi ihminen voi kuluttaa vain niin paljon), ongelma on että vaurauden keskittyminen tuo mukanaan valtaa, ja niin myös demokratian tuhon (tai tarkemmin sen toteutumisen estymisen), ylijäämävaurauden valuessa poliittiseen prosessiin, lobbausteollisuuteen ja poliitikkojen työpaikkojen säilyttämisen kaikkien muiden poliittisen järjestelmän toiminnan heikentämisen metodien joukossa. Silloin sodasta tulee erittäin tuottoisaa bisnestä aseenvalmistajakorporaatioille, lähestulkoon valloittamisen väline — äärimmäisen vaarallinen skenaario, ja sellainen joka pitää valtion ikuisessa sotatilassa, sen sijaan että vallitsisi rauha.

Raha ympäristövahinkojen lähteenä

Rahan lainaaminen korolla, joka aiemmin oli kiellettyä kristinuskossa sekä islamissa — kielto joka on jätetty ensimmäisessä ja tällä hetkellä ollaan jättämässä jälkimmäisessä — tarkoittaa myös että talouden täytyy jatkuvasti kasvaa. Kun lainoja maksetaan takaisin, velka kuittaantuu, mutta ei korko. Tasapainoisessa taloudessa velkaa ei voida maksaa takaisin, minkä takia maailman hallitukset ajavat ikuista, mahdotonta kasvua. Tämä taistelu kasvusta on maapallon ekologian tuhoutumisen ytimessä joka on niin haitallista ihmisten selviytymiselle. Luonto on silti elämää ylläpitävä järjestelmä — me emme ole niin välkkyjä kuin luulemme olevamme.

1800-luvun alkupuolella William Greene ehdotti keskinäisen velkakirjanpidon käyttöönottoa — systeemi joka oli kuin päiväpulkat/savitaulut, mutta luottoa annettiin ihmisille jotka ovat yhteisössä luotettavia ja tunnettuja. Hän katsoi, että raha oli keskittymässä liian harvoihin käsiin, joka tarkoitti että vaikka oli paljon resursseja ja taidokkaita ihmisiä, suurin osa ihmisistä eli köyhyydessä. Köyhyys tarkemmin määriteltynä tarkoitti vaurauden keskittymistä harvojen käsiin, ja tämä on ainoastaan mahdollista rahataloudessa. Hänen luottojärjestelmäänsä oli sisäänrakennettu rajat sille miten paljon yksilö sai omistaa. Yksilöt saivat varoja ainoastaan omasta työstään, ei kenenkään muun työstä — eikö tämä ole sivistyneen yhteiskunnan merkki?

Uskon että keskinäinen luottojärjestelmä on ratkaisu köyhyyteen, luonnon tuhoutumiseen, sotaan ja jopa maahanmuuttoon (luottojärjestelmä on mahdollinen missäpäin maapalloa, joten kenenkään ei tarvitse muuttaa muualle löytääkseen työtä),  ja nykyisenä lohkoketjun ja internetin aikana on täysin mahdollista toteuttaa se globaalisti — ei teknologisen tumpelon kuten minä tekemänä, vaan teknisesti lahjakkaiden ja jo kryptovaluuttojen, alustatalouden ja vapaan/avoimen lähdekoodin kanssa työskentelevien tekemänä.

Tässä on eräs heistä, itseasiassa hän on myöntänyt olevansa luddiitti, mutta hänellä on visio toteutettavasta keskinäisestä ”raha”-järjestelmästä ja hän selittää miksi se on tarpeellinen, ja tässä on toinen (kannattaa todella lukea).

Kenellä tahansa voi olla tottakai hyviä ideoita, mutta toteutus on tärkein. Kuitenkin jos me emme ajattelisi systeemin olevan toteutettava, kolmannen sektorin kautta joka on jo tapahtumassa, en kirjoittaisi koko asiasta. Mutta uskon että se on saavutettavissa, vaikka vain muutama ihminen ymmärtäisi sitä (lisää tähän sopiva Margaret Mead -lainaus). Bloggaan aiheesta lisää sillä uskon sen olevan ainoa talousjärjestelmä joka voisi korvata kapitalismin — joka on olennaista jos me aiomme pysäyttää ekologisen tuhon.

Lähde:

http://www.lowimpact.org/money-causes-poverty-plus-war-ecological-destruction-replace/

Sacred Economics -dokumentti määrittää rahan historian muinaisista lahjatalouksista moderniin nykykapitalismiin. Se paljastaa kuinka rahajärjestelmä on edistänyt alienaatiota, kilpailua ja niukkuutta, tuhonnut yhteisön ja vaatinut loputonta kasvua.

Ohjaus Ian MacKenzie. Tuotanto: Velcrow Ripper, Gregg Hill, & Ian MacKenzie.

Lähde: Films for Action

Ostovoiman hallinta, toisin sanoen rahalähteen luominen, on tällä hetkellä puoliyksityisten keskuspankkien käsissä, mutta joka on pääosin yksityisten pankkien kontrolloima. Bank of Englandin jokin aika sitten julkaiseman julkaisun mukaan, yksityiset pankit luovat 97% rahan tarjonnasta antamalla lainoja.

”Tämä vahvistaa sen että pankit luovat rahaa kun ne antolainaavat, jota keskuspankki ja kaikki rahajärjestelmän käyttäjät pitävät ’rahana’, jota ei voida erottaa ’reaalisista’ talletuksista joita ei juuri ole luotu tyhjästä. Täten pankit eivät ainoastaan anna luottoa, ne luovat sitä, ja samaan aikaan luovat rahaa” (Warner, 2014, p. 74).

”Keskuspankit kasvattavat rahan tarjontaa ostamalla valtion velkakirjoja rahalla joka on luotu sitä varten” (Fairley et al. 2013)

Niinkutsuttu velan monetisaatio on nimetty myös ”vertikaaliseksi rahaksi”, kun taas pankkijärjestelmän luoma raha on ”horisontaalista rahaa”. Koko rahajärjestelmä on olennaisesti markkinoiden hallussa, jonka Polanyi ilmaisi olevan markkinayhteiskunnan vaatimus. Rahan tarjonta on suhteellisen joustavaa ja sen määrää luoton kysyntä, mutta jokainen luotu dollari luo myös korkosaatavan pankille, joka kasvattaa ostettavien asioiden, kuten kämppien, hintaa ja pienentää kuluttajien hyvinvointia.

Rahan tarjonnan ja muiden rahoitustuotteiden oleminen markkinoiden käsissä rikkoo kuluttajan hyvinvoinnin teorian, näkymättömän käden ja markkinoiden taianomaisuuden. Mitä suurempi kysyntä on luotolle ja finanssituotteille, sitä enemmän varojen hinnat nousevat ennenkuin kupla räjähtää. Hyman Minsky kutsui finanssikapitalismin loppuvaihetta ”Ponzi-vaiheeksi”, jossa taloudessa ei ole enää tuottavia investointeja tarjolla, joten finanssitoiminta muuttuu spekulatiiviseksi, ja se ajaa varojen hinnat ylös (Minsky, 1992, p. 9). Kun varojen hinnat nousevat, pankit laajentavat luotonantoaan ja kasvattavat rahan tarjontaa, mutta kun varojen hinnat rommaavat takaisin, pankit kutsuvat lainat sisään ja vähentävät lainanantoa, täten kutistaen rahan tarjontaa. Tämä on pro-syklisen rahapolitiikan idea, joka kärjistää taantumia ja työttömyyttä kun rommaavien varojen arvostuksien aikana niiden kysyntä rommaa myös. Se mitä kaivataan on vastasyklinen politiikka. Jotain kontrollia keskuspankeilla voi olla korkojen säätämisen ja avomarkkinaoperaatioiden kautta, mutta ne eivät suoraan kontrolloi rahan tarjontaa.

Koska rahapolitiikka on annettu pois hallitusten käsistä, jotta voitaisiin vastata rahan tarjonnan supistumiseen niiden täytyy usein vastata keynesiläisellä finanssipolitiikalla. Tämä on ainoa työkalu joka niillä on käytössään. Kuluttamalla lisää tai leikkaamalla veroja, hallitukset kykenevät injektoimaan talouteen lisää rahaa, ja vastatoimimaan pankkirahan pro-syklisyyttä kohtaan. Tämä on suoraan ostovoiman hallinnan periaatetta vastaan, ja se on esimerkki yhdestä puhtaan neoliberaalin, laissez-faire -politiikan lievennystoimista joita Polanyi laajalti käsittelee kirjassaan. ”Tällä tavoin saadaan aikaan paljon pahaa ellei markkinainstituutioissa piilevät sisäiset tendenssit laiteta kuriin lainsäädännön tietoisella sosiaalisella ohjaamisella” (Polanyi, 1944, p. 129).

On olemassa myös biofyysisiä rajoitteita yksityisten pankkien äärettömälle luotonlaajennukselle. Kaikki pankkien luotto lainataan ulos jatkuvasti kasvavalla korolla. Siksi rahan tarjonta tulee jatkuvasti laajentua ja talouden tulee kasvaa jotta voitaisiin saada takaisin korkoineen lainatut rahat koko rahan tarjonnan osalta. Tämä luo jatkuvan kasvun imperatiivin, joka on johtanut vuonna 2014 mitatun ekologisen jalanjäljen 50-prosenttiseen ylikäyttöön planeetan biokapasiteetista. ”Sosiaalisten instituutioiden tarjoama suojakerros on ryöstetty… Luonto pienentyy alkutekijöihinsä, ympäristö ja maisemat on raiskattu, joet saastutettu, valta tuottaa ruokaa ja raaka-aineita tuhottu” (Polanyi, 1944, p. 73). Ja täten tänä päivänä planeetan biodiversiteetin ja typpikierron rajojen ylittyessä (Rockström 2009, p. 472) ilmasto epästabiloituu liiasta määrästä kasvihuonekaasuja.

Marion King Hubbert (M.K.) identifioi perusongelman nykyisessä velkaan ja korkoon perustuvassa rahajärjestelmässämme esseessään “Exponential Growth as a Transient Phenomenon in Human History”.

Ajan kanssa, johtuen velka-korko -pohjaisesta rahajärjestelmämme, rahan arvo rommaa, joka tekee tuotteista kalliimpia. Tämä jatkuva rommaus rahan arvossa on johtanut yhden vuoden 2014 dollarin arvoon, joka on vuoden 1913 dollarin arvossa neljä senttiä (bls.gov). Kokonaispoistot sadassa vuodessa ovat 25-kertaiset arvoon nähden, tai -3.16% vuodessa. Vakain valuutta maailmassa tällä hetkellä, Saksan markka, oli arvoltaan 20 penniä vuonna 2001, verrattaen vuoden 1950 markan arvoon. Tämä jatkuva rommaaminen rahan arvossa, johtuen velka-korko -järjestelmästä, johtaa jatkuvaan hintainflaatioon, joka otetaan talousmalleissa huomioon vuosittaisena 2-3%:n inflaationa. Kuluttajien hyvinvoinnin parhaaksi hintojen tulisi laskea, ei nousta. Jatkuva valuutan poistaminen johtaa hintoihin jotka nousevat ikuisesti ja työvoiman tarvitsee jatkuvasti myydä itseään korkeammilla palkoilla työmarkkinoilla.

Koska maa kasvaa arvossaan nopeammin kuin palkat, tämä luo oravanpyörän keskivertotyöläiselle joka yrittää pysyä kuluttajahinnoissa ja maan inflaatiossa mukana. Jos rahan arvo olisi vakio, silloin kilpailu reaalihyödykkeistä laskisi hintoja ja hyödyttäisi kuluttajia. Todellisuudessa ekonomistit katsovat inflaatiota kauhuissaan kun se laskee kysyntää ja johtaa taantumaan, ja tekee lainoista vaikeampia maksaa takaisin johtuen kasvavasta rahan arvosta verrattuna tuloihin. Koska lähestulkoon koko rahan tarjonta on kaupallisina lainoina, se loisi maksukyvyttömyyden ja monetaarisen kriisin jos hintadeflaatio olisi jatkuvaa. Käyttämällä ”reaalisten” hintojen käsitettä jotka on inflaatiotasoitettu, me voimme erotella sen hintojen osuuden joka johtuu kasvaneista tuotekustannuksista, ja sen osan joka johtuu valuutan arvonalenemisesta. Koska nominaalihinnat mikroelektroniikalle ovat laskeneet ilman ”reaalihintojen” tasoitusta, tämä on jopa vieläkin ällistyttävämpi saavutus. Se tarkoittaa, että mikrosirujen hinnat ovat tulleet alas nopeammin kuin hinnat ovat nousseet valuutan deflaation takia. Joten jos hinnat inflatoituvat 3.16% vuodessa johtuen valuutan arvon rommaamisesta, tämä tarkoittaa että mikrosirujen hinnat laskevat reaalisesti nopeammin kuin 3.16% vuodessa.

Ratkaisuja hyödykerahaan

Se seikka, että 97% rahan taronnasta luodaan korkoa kasvavina lainoina, on ongelman ydin. Se lisää korkokulut kaikkeen, ja aiheuttaa kasvuvaatimuksen johtuen taloudellisen kasvun tarpeesta jotta voitaisiin saada rahat velkojen maksuun. Monet ekonomistit ja kirjailijat vuosien aikana ovat suositelleet 100% reservivaatimusta, kaikkein viimeisimpänä IMF:n working paper jonka on kirjoittanut Jaromir Benes ja Michael Kumhof. Sen otsikko on “The Chicago Plan revisited”. Tämä viittaa Chicagon yliopiston ekonomistiryhmään, jota johti Frank Knight 1930-luvulla, ja jota tuki myös Irving Fisher ja Henry Simons. Ryhmä penäsi 100% reservivaatimusta kaikkiin pankkilainoihin, jotka siirtäisivät hallitukselle takaisin rahan luonnin funktion 100% vertikaalisen rahan kautta, joka ideaalitapauksessa on korotonta. Tämä tapahtuisi käyttämällä rahat julkishyödykkeisiin. Lincolnin Greenbackit olivat onnistunut esimerkki korottomasta valtion ulos pukkaamasta rahasta. Greenbackit luotiin korottomasti, jotta niillä voitaisiin maksaa sisällissodan sotilaiden palkat. 100% reservit pitävillä pankeilla olisi vain välittäjän rooli säästäjien ja lainaajien välillä.

Useita välivaiheen askelia on ehdotettu. JAK-pankki Ruotsissa antaa lainaa korottomasti, joka pienentäisi jatkuvan kasvun vaatimusta, ja jatkuvaa inflaatiota. Kuitenkin JAK-pankki lainaa rahaa ulos vain silloin kun sillä sitä on, eikä se lisää rahaa kiertoon. Sattumalta JAK tulee sanoista Jord, Arbete, Kapital eli Maa, Työ, Pääoma. Julkiset pankit kuten Bank of North Dakota ovat ehdottaneet tapaa siirtää osa seignioragesta julkiselle sektorille. Pankit voivat luoda luottoja kun taas osavaltiot ovat perustuslain estämiä. Bank of North Dakota saa kaikki talletukset osavaltion tuloista, ja käyttää niitä useiden lainaohjelmien, jotka toimivat maataloudessa, teollisuudessa, kaupan alalla ja opiskelijoiden keskuudessa, edistämiseen. Vieläkin hajautetumpi järjestelmä olisi kunnallisten julkisten pankkien järjestelmä joka loisi luottoa infratarpeisiin minimikorolla ja joka olisi verovaroin rahoitettu. Tällöin tulot menisivät kunnille sen sijaan että ne menisivät pankeille. Vapaaehtoinen hajautus olisi myös mahdollista.

Noin 70-80% kaikista pankkilainoista USA:ssa on asuntolainoja. Jos voittoa tavoittelematon finanssi-instituutio muodostettaisiin ottaakseen haltuun myymättömän maan rahoittamisen yhteisöomisteissa maarahastoissa, silloin voisimme päästä irti Polanyin matrixista. Nämä pankit voisivat antaa luottoa samoin perustein kuin JAK joka ottaa vastaan pääomaa omaisuutena eikä korkoina, ja näin voidaan alkaa pitää rahaa ihan tavallisena hyödykkeenä.

Rahan spekulaation ongelmaan on ehdotettu Tobinin veroa. Tämä tarkoittaisi rahoitusinstrumenteilla spekuloimisen vähentämistä, mutta se ei muuttaisi rahan luontia. Jotta eliminoitaisiin rahan hyödykeolemus, rahan tarjonnan luonti tulisi siirtää takasin hallinnolle, ja sen tulisi ylläpitää hintavakautta.

Lähde: P2P Foundation