Inflaation selittäminen olisi yksinkertaisempaa jos ei olisi tarvetta ensin kuluttaa niin paljon aikaa kumoamassa suosittua näkökantaa. Mutta tämä on se miten se on. Ja niin, aloitan väitteestä ”rahamäärän kasvu => inflaatio”. Tämä perustuu vaihdantayhtälöön:

MV = Py

jossa M on yhtä suuri kuin rahan tarjonta, V on rahan kiertonopeus (tai keskimääräinen määrä kertoja kun yksi dollari kulutetaan), P on keskimääräinen hyödykkeiden ja palvelujen hinta ja y on kaikkien myytyjen hyödykkeiden ja palvelujen kokonaismäärä tarkasteltavalla aikavälillä. Täten, jos olisi 100 tavaraa ja palvelua jotka jokainen myytäisiin 10 dollarilla kukin (keskimäärin), se tarkoittaa sitä että yhteensä tapahtui $1000 arvosta transaktioita. Jos taloudessa on 200 kappaletta yhden dollarin seteleitä, silloin jokaista kappaletta on käytetty 5 kertaa (josta johtuu rahan ”kiertonopeus”).

MV = Py

200 x 5 = 10 x 100

On tärkeää huomata, että yllä esitetty ei ole yhtään ristiriitainen. Yksikään ekonomisti ei ole eri mieltä perusyhtälöstä MV=Py. Vastaväitteet syntyvät, kun tehdään lisäoletuksia siitä mitä yksittäiset muuttujat tarkoittavat. Esimerkiksi, tätä oletetaan ”rahan kasvu => inflaatio”-näkökulmassa:

M: Se mikä on rahaa, on helposti määritelty ja identifioitu ja ainoastaan keskuspankki voi vaikuttaa sen tarjontaan, minkä se voi tehdä autonomisesti ja tarkasti.

V: Rahan kiertonopeus liittyy ihmisten käyttäytymiseen ja rahoitusjärjestelmän rakenteeseen. Se on, täten, suhteellisen muuttumaton.

P: Talous on niin kilpailukykyinen, että eivät yritykset eivätkä työntekijät ole vapaita muuttamaan sitä mitä he veloittavat tuotteistaan ja palveluistaan ilman, että on tapahtunut muutos kysynnän ja tarjonnan voimissa markkinoilla.

y: Talous automaattisesti pyrkii kohti täystyöllisyyttä ja näin y (olemassaoleva tuotteiden ja palvelujen volyymi) on suuri ja se voi olla mitä tahansa tiettynä hetkenä (vaikka se kasvaakin ajan mittaan).

MV = Py

200 x 5 = 10 x 100

Tarkastellaan jokaista muuttujaa koskevia tehtyjä oletuksia. P ei voi muuttua itsestään, y on jo niin suuri kuin se voi olla ottaen huomioon nykyteknologian ja resurssit, ja V on vakio. Ainoastaan M voi muuttua lyhyessä juoksussa ja sen tulee näin olla minkä tahansa käsittelemämme fluktuaation alkupiste. Lisäksi, oletuksemme mukaan, keskuspankilla on valta (esimerkiksi) tuplata rahan tarjonta halutessaan. Milton Friedmanin esimerkissä teoksestaan “The Optimum Quantity of Money” käytetään helikopteria tämän aikaansaamiseksi. Mitä nyt tapahtuu?

MV = Py

400 x 5 > 10 x 100

Tässä on selkeästi ongelma ratkaistavana yhdellä tavalla kolmesta (olettaen, että emme vain madalla M:ää takaisin 200:n): 1) y voi nousta 200:n, mutta totta kai se ei voi, sillä se on jo maksimissaan; 2) V voisi tippua 2,5:n, mutta se on vakio (jotain mitä Friedman perusteellisesti painottaa alkuperäisessä artikkelissaan); tai 3) P voisi nousta 20:n. Tottakai kolmas on se mitä ”rahan kasvu ==> inflaatio”-näkökulman edustajat sanovat, että tapahtuu.

MV = Py

400 x 5 = 20 x 100

Jälleen yhtä suuria!

Painotan nyt sitä miksi tämä on ainoa looginen lopputulos. Me olemme olettaneet, että y ja V ovat vakioita. Friedman sanoo, että y on vakio sillä tasolla, joka liittyy luonnolliseen työttömyysasteeseen, kun V taas liittyy epäsuorasti agenttien rahantarpeeseen. Kun ihmiset haluavat holdata enemmän käteistä, V, se tahti jolla he voivat kuluttaa käteistä on suhteellisen vakio ja, täten, käteiselle on kysyntää. Täten, kun keskuspankki nosti käteisen tarjontaa 200:sta 400:n, se tarkoittaa että ihmiset holdaavat enemmän käteistä kuin he haluaisivat omissa portfolioissaan. FED on luonut tilanteen jossa rahan tarjonta (juuri kasvatettu) ylittää kysynnän (joka on edelleen vanhalla tasolla). Lopputulos on että ihmiset, näkökulman ”rahan kasvu ==> inflaatio” mukaan, hankkiutuvat eroon ylimääräisestä käteisestä kuluttamalla tuon rahan. He toivoivat kykenevänsä ostamaan enemmän tuotteita ja palveluita, mutta koska aggregaattina ei ollut olemassa enempää, he vain nostavat hintoja: rahan kasvu johti inflaatioon.

Tämä on perinteinen näkemys. Siitä saa hyvän johdatusluennon tai jopa vähän pidemmälle menneiden makrotalousluennon ja olen tehnyt sen monta kertaa (itse asiassa, tein sen juuri tällä viikolla kesäkurssilla). Mutta ongelma on, että kurssin jälkeen ihmiset muistavat vain tämän:

M kasvaa ==> P kasvaa

Se mitä he eivät muista on kaikki oletukset jotka tehtiin sinne pääsemiseksi! Ja jotkut niistä ovat kyseenalaisen lisäksi ihan suoraan epäyhdenmukaisia toisten luentojen kanssa jotka pidetään samalla kurssilla.

Otetaan esimerkiksi y. Ei tarvitse paljoakaan nähdä maailmaa huomatakseen että emme ole täystyöllisyydessä ja näin maksimitasolla. Täten, ottaen huomioon tämän skenaarion:

MV = Py

400 x 5 > 10 x 100

ei ole syytä, että tämä ei johtaisi kasvuun y:ssä kuten alla esitetään, sillä ne jotka kuluttavat ”ylimääräiset rahavaransa” itse asiassa saavat yrittäjät nostamaan tuotantoaan uuteen kysyntään vastaamiseksi:

MV = Py

400 x 5 = 10 x 200

Tämä on, tottakai, julkisen talouden alijäämän tavoite, jonka niin moni taloudellisesti tietämätön ihminen yrittää saada loppumaan.

Lisäksi on paljon viitteitä siitä, että rahan kiertonopeus EI OLE vakio. Niin kuin olettaisi, se pyrkii pienenemään taantuman aikana kun ihmiset, itse asiassa, haluavat holdata enemmän käteistä. Täten, jos me oletamme että keskuspankki ryhtyy tuollaisiin hommiin sellaisena aikana (niinkuin nykypäivänä näemme), lopullinen tulos saattaa olla tämännäköinen:

MV = Py

400 x 2.5 = 10 x 100

Voisiko olla kyse jostain yhdistelmästä y:n kasvun ja V:n pienenemisen välillä — tämä olisi taloudellisesti järkeenkäypää. Huomaa miten prosessi jolla saada tehtyä näistä alkuoletuksista realistisempia tekee siitä paljon epävarmempaa, etttä M:n kasvu johtaisi kasvuun P:ssä, erityisesti talouden taantuman aikana.

Mutta ei tässä vielä kaikki pahin. Näkökulman ”rahan määrä ==> inflaatio” kanssa on olemassa vielä perustavanlaatuisempi ongelma. Muistathan miten alkuperäisissä oletuksissa M:lle

M: Se mikä on rahaa, on helposti määritelty ja identifioitu ja ainoastaan keskuspankki voi vaikuttaa sen tarjontaan, minkä se voi tehdä autonomisesti ja tarkasti.

Mitä on ”raha” modernissa luottoon perustuvassa rahoitusjärjestelmässä? Onko se sitä mitä kannat lompakossasi, ykkösiä ja nollia sähköisessä kirjanpidossa tililläsi, saatavilla oleva saldo luottokortissasi, chekkitilisi, vai säästötilisi? Käytännössä tähän kysymykseen on niin vaikeaa vastata, että ekonomistit tarjoavat useita mahdollisia määritelmiä, ollakseen varmoja! Riittää todeta, että nykyisiin tarkoituksiin idea siitä, että voimme tarkasti määritellä nykyisen ”rahan tarjonnan” taloudessamme on epäilyksen alaisena. Tämä itsessään aiheuttaa ongelmia yllä olevan yhtälön operationalisoinnille.

Jotta asioita mutkistettaisiin vielä enemmän, finanssisektori voi luoda ja tuhota rahaa ilman keskuspankin suoraa toimintaa. Joka kerta kun laina tehdään, rahamäärä kasvaa. Pankki luo rahaa tyhjästä, ja ainoastaan murto-osa kokonaismäärästä on reserveinä. Ja kun lainoja maksetaan takaisin tai tulee konkursseja, rahamäärä pienenee. Täten yksityisellä sektorilla on paljon sanomista M:n suhteen.

Mutta ehkäpä todellinen naula ”rahan kasvu ==> inflaatio”-näkökulman arkkuun on tämä: Milton Friedmanin identifioima keskeinen ilmiö koko prosessissa, eli rahan tarjonnan ylijäämä kysyntään nähden, ei voi toteutua reaalielämässä. Ironia tässä on se, että jonkin muu meidän makrokurssilla jo käymistämme asioista tekee tämän selväksi. Miten FED kasvattaa rahan tarjontaa? Muistathan, että Friedman käytti helikopteria — todellakin, hänen tarvitse, sillä ei ollut mitään muuta tapaa saada esimerkki toimimaan. Tämä ei ollut ainoastaan tapa yksinkertaistaa, se oli kriittistä, sillä se sallii keskuspankin kasvattaa rahan tarjontaa huolimatta yleisön toiveista. Kuitenkaan tämä ei voi tapahtua reaalimaailmassa, koska oikeat FEDille saatavilla olevat mekanismit ovat valtionvelan osto yleisöltä, FEDin lainat pankeille diskonttoikkunassa, tai FEDin säätämät reservivaatimukset niin että pankit voivat lainata ulos enemmän samalla säästöjen määrällä. Kaikki näistä nostavat M:ää, mutta, yksikään niistä ei voi esiintyä ilman yksityisen sektorin agentin tietoista ja tahdonvaraista osallistumista. Et voi pakottaa ketään myymään velkakirjaa vaihdossa uuteen rahaan; et voi pakottaa yksityispankkia hyväksymään lainaa FEDiltä; ja yksityiset pankit eivät voi pakottaa asiakkaitaan ottamaan lainaa. Rahan tarjoaminen on kuin parturointi: sitä ei voi tehdä ellei ole vastaavaa kysyntää.

Ratkaiseva tosiseikka on, että ”rahan kasvu ==> inflaatio”-näkökulma on täydellisen järkeenkäypä jossain rinnakkaisuniversumissa, jossa kaikki oletukset pätevät, mutta ei täällä, ei USA:ssa vuonna 2011. Se ei ole miten se toimii. Se on tosi harmi, tiedän, koska se on niin yksinkertainen ja intuitiivisesti vetoava ja se tekisi inflaation hallinnasta todella yksinkertaista. Mutta jos me aiomme kehittää käyttökelpoista rahapolitiikkaa, me tarvitsemme mallin, joka sopii paremmin siihen tapaan jolla moderni rahoitusjärjestelmä toimii.

Ei ole syytä heittää lasta pesuveden mukana, joten pidetään yhtälö kuvioissa. Kuitenkin, me tarvitsemme uusia oletuksia muuttujista M, V, P ja y:

M: Rahan tarkka ja täsmällinen määritelmä on epäselvä modernissa, luottoperustaisessa taloudessa, ja sen volyymi voi muuttua joko keskuspankin suoran intervention kautta tai sitten ilman sitä. Lisäksi, rahaviranomainen ei voi kasvattaa rahamäärää ilman yksityisen sektorin mukanaoloa. Koska keskuspankit lähes aina tähtäävät korkotasoon (rahan holdaamisen hinta) sen sijaan että he tähtäisivät rahan määrään, he pyrkivät yksinkertaisesti mukautumaan pankkien kysyntään. Kun yksityispankit kommunikoivat tarvitsevansa lisäreservejä lainoille ja tarjoavat valtionvelkaa FEDille, FED ostaa sen. Yksityinen sektori on se joka on ajajan penkillä tässä mielessä, ei keskuspankki. Keskuspankin vaikutus on epäsuora ja erittäin paljon riippuvainen siitä mitä muu talous on valmis tekemään (joka on, sattumalta, se syy miksi QE ja QE II -rahat ovat vain pankkien holveissa).

V: Rahan kiertonopeus liittyy, todellakin, ihmisten käyttäytymiseen ja rahoitusjärjestelmän rakenteeseen, mutta siitä on erotettavissa selkeitä kuvioita. Se ei ole edes vakio lyhyessä juoksussa.

P: Vaikka onkin totta, että tekijät kuten tuotannon pullonkaulat voivat olla hintojen liikkeiden syitä, talous ei ole niin kilpailullinen että ei olisi yrityksiä tai työntekijöitä, jotka huomaavat kykenevänsä manipuloimaan veloittamiaan hintoja ja palkkoja. Tärkein inflationaarinen episodi lähihistoriassa johtui suoraan kartellista, eli, OPECin pullistellessaan muskeleitaan. Omaisuuserien hintakuplat voivat myös aiheuttaa hintojen muutoksia (niin kuin nyt). Ydinasia tässä on, kuitenkin, että P VOI olla käynnistävä tekijä — itse asiassa, sen täytyy olla, sillä M ei voi.

y: Talous voi ja pysähtyykin vähemmällä kuin täystyöllisyydellä. Vaikka y:lle on mahdollista olla maksimissa, sen todellakaan ei tarvitse sitä olla.

Yllä kuvatut useat skenaariot voidaan kuvata myös tällä realistisemmalla vaihtoehdolla ja olisikin mukavaa käydä niistä jokainen läpi. Valitettavasti, kuten yllä jo esitin, iso ongelma tämän aiheen kanssa on, että kestää kauan pelkästään hylätä suosittu näkemys! Joten, välttelen houkutusta kirjoittaa tässä kirjaa ja tarjoan vain nopean esimerkin (ehkäpä tuleva postaus voi käydä läpi joitain kiinnostavia mahdollisuuksia).

Kuten jo mainittua, kiinnostavin inflaatioaikakausi sodanjälkeisessä historiassa oli 70-luvusta 80-luvun alkuun. Vuodesta 1968 vuoteen 1972 kuluttajahinnat nousivat keskimäärin 4.6%. Seuraavien kymmenen vuoden aikana se oli 7.5%. Mitä tapahtui? Mikä sai aikaan tämän yhtäkkisen ja dramaattisen kiihtyvyyden hinnoissa? Printtasiko FED yhtäkkiä liian paljon rahaa? Kuten jo selitin, se ei voi tapahtua — ei voi yksinkertaisesti nostaa rahamäärää yli kysynnän. M nousi kyllä, kuitenkin, suurelta osin suhteessa P:n kasvuun. On olemassa paljon realistisempi tarina noille tapauksille.

Öljyn hintojen raketoidessa tuotannon kustannukset kasvoivat monille, monille amerikkalaisille yrityksille. Koska ostopanosten ja myyntituotosten välillä on viive, suurimman osan yrityksistä tulee lainata rahaa (käyttöpääomaa) kuroakseen vaje umpeen. Taloudessa OPECin hintanostojen kerrannaisvaikutuksena kysyntä käteiselle kasvoi näillä yrityksillä. Varsin järkevästi yksityiset pankit ja FED tekivät mitä he kykenivät sopeutuakseen. Nämä olivat reiluja pyyntöjä USA:n yrittäjiltä. Lainoja annettiin ja yksityinen sektori myi valtion velkaa keskuspankille. Tämä kasvatti rahamäärää. Täten, hintojen nostaminen johti rahamäärän kasvuun eikä toisinpäin. QE ja QE II ja liittovaltion hallituksen vaje eivät itsessään aiheuttaa inflaatiota.

Ja tämä on se miten se todella toimii, ainakin kunnes FED alkaa käyttää helikoptereita rahapolitiikassaan.

Lähde:

Kyvyttömyys ymmärtää tämä fakta hallitusten ja taloustieteilijöiden taholta — sillä sen sijaan he uskovat myyttiin että ihmiset tallettavat rahaa pankkiin ja tätä rahaa sitten lainataan eteenpäin — on suurin osasyy valloillaan olevaan epätasa-arvoon ja taloudellisiin ongelmiimme.

Mutta kuinka pankit käytännössä luovat lainoja vaikka niillä ei ole talletuksia käytettävänään?

Taloustieteen professori Richard Werner — QE:n luoja — huomautti syyskuussa että taloustieteen tutkimusala on mennyt päin mäntyä jo vuosisata sitten koska se ei ole kyennyt ymmärtämään sitä kuinka pankit oikeasti luovat rahaa.

Professori kirjoitti akateemisessa julkaisussaan vuonna 2014:

Se mitä pankit tekevät, on yksinkertaisesti uudelleenluokittelevat ostovelkansa, joka syntyy antolainauksen yhteydessä, yleisön ja ’asiakkaiden talletuksiksi’, ja kun he vastaanottavat talletuksia pankkisiirron muodossa, he uskovat että se mitä pankkiin on maksettu on rahaa.

***

’Lainaava’ pankki kirjaa uuden ’asiakkaan talletuksen’ ja ilmoittaa ’lainanantajalle’ että rahat on ’talletettu’ lainanantajan tilille. Koska sekä lainanantaja että pankki kumpikaan eivät oikeasti talleta mitään pankkiin — eikä, liittyen tähän transaktioon, myös kukaan muukaan, jää tarpeelliseksi analysoida pankkioperaatioiden laillisia puolia. Erityisesti pankkien vastattavien (ostovelat, accounts payable, velka ulos tallettajalle) uudelleenluokittelun tulkinta fiktiivisenä asiakkaiden talletuksena vaatii erillistä analyysia. Tämä etenkin siitä syystä, että mikään laki, asetus tai pankkisäännöstö ei oikeasti anna tätä oikeutta (yleensä sitä pidetään suvereenina etuoikeutena) luoda ja allokoida rahan tarjontaa. Lisäksi säännöt sallivat ainoastaan pankin luoda tällaisia tilejä (asiakasvaratilien säilyttämistä, Client Money Rules, koskeva erivapaus), jota potentiaalisesti käytetään väärin silloin kun ’uudelleennimetään’ pankkien vastattavat tilit ’asiakkaan talletuksiksi’ silloin kun varsinaista talletusta ei ole koskaan tehty, sillä tähän ei myöskään eksplisiittisesti viitata pankkien erivapaudessa koskien asiakasvaratilejä, eikä missään muussakaan laissa, asetuksessa tai säännöstössä.

Professori Werner selittää:

Vaikka pankkitoiminnan palveluiden toteuttaminen nojaa vahvasti kirjanpitoon, ei löydy melkein mitään akateemista kirjallisuutta joka selittäisi yksityiskohtaisesti kirjanpidon toiminnan pankkien luotonannossa sen miten pankkien kirjanpito eroaa ei-pankkikorporaatioiden kirjanpidosta.

***

Voidaan päätellä että tämä pankkien kyky on johdettu toiminnasta, eli siis pankkitoiminnan kirjanpitokäytännöistä ja säännöksistä. Nämä eroavat ei-pankkien käytännöistä, niin että vain pankeilla on kyky luoda rahaa, tai muuten kaikki ei-pankit ovat missanneet suuren mahdollisuuden luoda rahaa omaan käyttöönsä.

Jotta voitaisiin identifioida kirjanpitokäytäntöjen erot pankkien antolainausoperaatioissa, otamme käyttöön vertailevan kirjanpitotarkastelun.

***

Kun ei-rahoitusyhtiö, eli esimerkiksi tuotantoyhtiö, antaa lainan toiselle yritykselle, lainasopimus näkyy kasvaneina varoina: yrityksellä on nyt saamisoikeus velalliseen — eli siis lainanottajan lupaukseen maksaa laina. Lainanantaja ostaa lainasopimuksen, jota käsitellään vekselinä. Kun lainan antanut firma maksaa sopimuksen mukaisen summan (ja pääsee irti velvoitteestaan tarjota rahaa lainanottajalle), sen tili käteisreservien osalta pienenee pankissa. Tämän tuloksena yksi bruttomääräinen varan kasvu sovitetaan yhteen yhden bruttomääräisen varan pienenemisen kanssa, joka jättää kokonaisvarojen määrän nettona samansuuruisiksi.

Toisessa tapauksessa instituutio, joka ei ole pankki, esimerkiksi osakkeenvälittäjä toteuttaa osakkeenvälitystä velaksi position mennessä miinukselle, lainasopimus on lainanantajan saaminen joka lisätään taseeseen varaksi, ja kun laina maksetaan — esimerkiksi siirtämällä rahat asiakkaalle tai pörssiin asiakkaan velkaisen position sovittelemiseksi — yrityksen rahavarat pienenevät (jotka todennäköisesti ovat pankissa). Tästä johtuen kokonaisvarat ja kokonaisvelat eivät muutu.

Vaikka taseen kokonaissumma ei muutu lainanannosta tai sen maksamisesta muiden yritysten tapauksessa, kuva näyttää todella erilaiselta pankin tapauksessa. Lainasopimus näkyy kasvavina varoina kaikentyyppisillä yrityksillä, pankin tapauksessa lainan maksaminen… näkyy positiivisena vieraan pääoman kasvuna sen sijaan että se olisi varojen pieneneminen kuten ei-pankkien tapauksessa on. Tästä johtuen vastaava bruttomääräisten varojen kasvu ei mene tasan. Sen sijaan, sekä varat että velat kasvavat. Pankin tase kasvaa molemmilta puolilta lainan suuruisen määrän (empiiristä todistusaineistoa tutkimuksissa Werner, 2014a ja Werner, 2014c). Täten on selvää että pankit suorittavat kirjanpitonsa eri tavalla kuin toiset yritykset, jopa eri tavalla kuin lähisukulaisensa muut rahoitusinstituutiot.

***

Yllättävää kyllä, huomaamme että toisin kuten muut yritykset joiden tase kutistui kohdassa 2, pankkien tilit tuntuvat olevan paikallaan, muuttumattomia kohdasta 1. Kokonaistase on kasvanut. Miltään tililtä ei veloteta kun maksu tehdään lainanottajalle.

Kuinka on siis mahdollista että lainanottaja tuntee että pankin velvoite tuoda rahaa saataville on täytetty? (Jos se yleensäkään täyttyy.)

Tämä tapahtuu pienen, mutta kriittisen, kirjanpidon muutoksen avulla joka ilmenee pankin taseen vieraan pääoman puolella kohdassa 2: pankki pienentää sen ’ostovelkoja’ lainasummalla ja käyttäytyy kuin raha olisi maksettu asiakkaalle, ja samaan aikaan se esittää asiakkaalle tilityksen joka identifioidaan samaan pankin velvoitteeseen maksaa lainanottajalle, mutta nyt vain yksinkertaisesti uudelleenluokiteltuna lainanottajan ’asiakkaan talletukseksi’ pankissa.

Kun pankki on ’siirtänyt’ lainasumman, se on edelleen tilassa jossa se on pystyssä rahaa. Toisin sanoen, pankki ei oikeasti tarjoa rahaa lainanottajalle: mitään varojen siirtoa asiakkaalle tai asiakkaan tilille ei tapahdu. Vastaavaa siirtoa joka pienentäisi toista tiliä lainanottajan kustannusten kattamiseksi ei tapahdu. Sen sijaan, pankki yksinkertaisesti uudelleenluokittelee sen vastattavan vieraan pääoman, muuttaen sen ’ostovelan’ (accounts payable, velka ulos tallettajalle), velvoitteen joka syntyy pankin lainasopimuksesta, toiseksi vieraan pääoman nimikkeeksi ’asiakkaan talletukset’.

Kun lainanottajalle annetaan kuva että pankki on siirtänyt rahat sen pääomista, reserveistä tai muilta tileiltä lainanottajan tilille (kuten suuret pankkiteoriat, rahanvälitysteoriat ja vähimmäisvarantoteoriat virheellisesti väittävät), tämä ei ole se mitä todellisuudessa tapahtuu. Kumpikaan ei pankki eikä asiakas talleta mitään rahaa, eikä rahoja siirtynyt pankin ulkopuolelta pankkiin jotta asiakkaan talletustilisummaa voitaisiin kasvattaa. Mitään talletusta ei tapahtunut.

Kohdassa 1 pankilla oli maksuvelvoite. Kuinka pankki vapautui tästä velvoitteesta? Lakisanakirjassa lukee:

”Yleisin tapa vapautua velvoitteesta… on maksamalla.”

“The most common way to be discharged from liability … is through payment.” linkki

Ja kuitenkaan mitään maksua ei tapahdu kohdassa 2 (ja ei myöskään koko ’lainaus’prosessissa), joka on syy siihen miksi pankin tase on samassa tilassa kuin kohdassa 1 jolloin kaikki lainanantajat ovat edelleen velkaa rahaa lainanottajille. Pankin maksuvelvoite on vain nimetty uudestaan ’pankkitalletukseksi’. Kuitenkin pankkitalletukset määrittelee keskuspankki viralliseksi osaksi rahavarantoja (sellaisten virallisten rahan tarjonnan aggregaattien kuin M1, M2, M3 tai M4 kautta). Tämä vahvistaa sen että pankit luovat rahaa kun ne antavat lainoja: ne keksivät fiktiivisen asiakkaan talletuksen, jota keskuspankki ja muut rahajärjestelmän käyttäjät pitävät ’rahana’, jota ei voida erottaa ’todellisesta’ talletuksesta jota pankki ei ole luonut tyhjästä. Täten pankit eivät ainoastaan tarjoa luottoa, ne luovat luottoa, ja samalla luovat rahaa.

***

Sen sijaan että ne vapautuisivat velvoitteestaan siirtää laina tilille, pankit vain luokittelevat lainasopimuksista aiheutuvat vieraan pääoman velvoitteensa uudelleen ’asiakkaan talletuksiksi’ (ja täten käytännössä skippaavat kohdan 1 kokonaan ja näin eivät merkitse velvoitetta tilille). Pankki esittää tilityksen lainanottajalle joka kirjaa velvoitteen lainanottajan ’talletukseksi’ pankkiin.

***

Sen mikä sallii pankkien luoda luottoa ja täten rahaa on niiden asiakasvaratilien säilyttämistä koskeva erivapaus. Kiitos tämän erivapauden, pankkien sallitaan pitää asiakkaan talletukset omassa taseessaan. Tämä tarkoittaa sitä, että tallettajat jotka tallettavat rahaansa pankkiin eivät enää ole tämän rahan laillisia omistajia. Sen sijaan heitä pidetään vain yhtenä yleisenä luotottajana pankille jolle pankki on velkaa. Tämä tarkoittaa myös, että pankilla on pääsy talletuksiin joita se pitää hallussaan ja kehittää uusia ’asiakastalletuksia’ joita ei pankkiin ole alunperinkään maksettu, vaan luokiteltu uudelleen lainasopimusten maksuvelvoitteista.

Se mikä tekee pankeista uniikkeja ja selittää antolainauksen ja talletusten keräämisen saman katon alla on perustavanlaatuisempi fakta että niiden ei tarvitse erotella asiakkaiden tilejä, ja siten niiden on mahdollista uudelleennimetä tilejä ja sekoittaa velvoitteita keskenään.

***

Vaikuttaisi siltä että ne jotka argumentoivat pankkisääntelyn vapauttamisen puolesta jotta voitaisiin luoda pelikenttä ei-pankkien kanssa toimimiseen ovat jättäneet vaatimatta pankkien uniikin asiakasvaratilien säilyttämistä koskevan erivapauden — sääntöjen joka hyödyttää vain pankkeja — vapauttamista koskemaan myös kaikkia niin että pankkien tulisi myös noudattaa asiakasvarojen säilyttämistä koskevaa säännöstöä.

***

Vaihtoehtoisesti voitaisiin argumentoida että pelikenttä muuttuisi jos pankkien nykyinen erivapaus asiakasvaratilien säilyttämisestä annettaisiin myös muille yrityksille — toisin sanoen että asiakasvaratilien säilyttämistä koskevat säännöt purettaisiin. Tämä mahdollistaisi myös muiden yritysten kaikenlaiset luovat kirjanpitomenettelyt jotka ovat nykyään pankkien käytäntöjä. Se ainakin varmistaisi että kilpailu pankkien ja rahalaitosten jotka eivät ole pankkeja välillä olisi tarkoituksenmukaisempaa, sillä erivapaus asiakasvaratilien säilyttämisestä, yhdessä pankkien velvoitteiden uudelleennimeämiskäytännön kanssa  on antanut pankeille merkittävää kilpailuetua toisenlaisiin yrityksiin nähden: pankeilla on ollut kyky luoda ja allokoida rahaa — virtuaalisesti koko money supplyn verran taloudessa — kun muilla yrityksillä ei ole mahdollisuutta tehdä samoin.

***

Basel-säännöt oli tuomittu epäonnistumaan, sillä ne pitävät pankkeja rahoituksen välittäjinä, vaikka oikeasti pankit ovat rahan luojia. Koska pankit taikovat rahaa fiktiivisinä talletuksina, voidaan osoittaa että pääomavaatimukseen perustuva pankkien regulointi ei rajoita pankkitoimintaa millään tavalla: pankit voivat luoda rahaa ja täten järjestellä luotavaa rahaa saataville ostaakseen juuri markkinoille tuotuja osakkeita jotka kasvattavat niiden pääomaa. Toisin sanoen, pankit voivat keksiä rahaa jota sitten käytetään niiden oman pääoman kasvattamiseen.

Tämä on itseasiassa se mitä Barclays teki vuonna 2008 välttääkseen käyttämästä verorahoja pankin pääomittamiseen: Barclays ”hankki” £5.8 miljardin pääomituksen Persianlahden suvereeneilta sijoittajilta — lainaamalla heille lisää rahaa! Kuten selitetään Werner 2014a -tutkimuksessa, Barclays käytti standardilainaoperaatiota, ja täten se keksi tyhjästä £5.8 miljardin ”talletuksen” joka ”lainattiin” sijoittajille. Tätä talletusta sen jälkeen käytettiin hankkimaan juuri myytäväksi asetettuja osakkeita. Täten tässä tapauksessa pankin velvoite joka oli peräisin Persianlahden sijoittajille tehtävästä lainasta muuttui (1) vastattavaa-puolen maksuvelvoitteesta (2) asiakkaan talletusvastattavaksi, ja siitä edelleen (3) omaksi pääomaksi – taseen vastattavaa-puolen toiseen kategoriaan.

Barclays käytännössä keksi tyhjästä oman pääomansa. Tämä oli selvästi halvempaa kuin Britannian veronmaksjien pussilla käyminen. Julkisesti listatuista yrityksistä yleensä mikään muu ei saa lainata rahaa muille yrityksille siinä tarkoituksessa että ostaisi omia osakkeitaan, se ei ole sallittua Britannian vuoden 2006 yrityslain (Companies Act 2006 Section 678, Prohibition of assistance for acquisition of shares in public company) mukaan. Mutta valvovat viranomaiset katsoivat tätä läpi sormien. Kuten Werner (2014b) kuvaa, keskuspankkien tai pankkien luoton luominen on eräs tapa puhdistaa pankkijärjestelmä ja taata pankkien luottokannan nopea eheytyminen. Barclaysin tapauksessa todistusaineisto viittaisi siihen että tiukemmat pääomavaatimukset eivät välttämättä estä pankkien luoton ja rahan luontia, sillä niiden talletusten luominen luo lisää ostovoimaa jolla voidaan sitten edelleen rahoittaa pankkien pääomittamista.

Toisin sanoen, pankeille on annettu porsaanreikä — joka ei ole olemassa muulle liiketoiminnalle — käyttää fiktiota siitä että pankin velat ovatkin varoja, mikä antaa niille suuren kilpailuedun muihin nähden.