Inflaation selittäminen olisi yksinkertaisempaa jos ei olisi tarvetta ensin kuluttaa niin paljon aikaa kumoamassa suosittua näkökantaa. Mutta tämä on se miten se on. Ja niin, aloitan väitteestä ”rahamäärän kasvu => inflaatio”. Tämä perustuu vaihdantayhtälöön:

MV = Py

jossa M on yhtä suuri kuin rahan tarjonta, V on rahan kiertonopeus (tai keskimääräinen määrä kertoja kun yksi dollari kulutetaan), P on keskimääräinen hyödykkeiden ja palvelujen hinta ja y on kaikkien myytyjen hyödykkeiden ja palvelujen kokonaismäärä tarkasteltavalla aikavälillä. Täten, jos olisi 100 tavaraa ja palvelua jotka jokainen myytäisiin 10 dollarilla kukin (keskimäärin), se tarkoittaa sitä että yhteensä tapahtui $1000 arvosta transaktioita. Jos taloudessa on 200 kappaletta yhden dollarin seteleitä, silloin jokaista kappaletta on käytetty 5 kertaa (josta johtuu rahan ”kiertonopeus”).

MV = Py

200 x 5 = 10 x 100

On tärkeää huomata, että yllä esitetty ei ole yhtään ristiriitainen. Yksikään ekonomisti ei ole eri mieltä perusyhtälöstä MV=Py. Vastaväitteet syntyvät, kun tehdään lisäoletuksia siitä mitä yksittäiset muuttujat tarkoittavat. Esimerkiksi, tätä oletetaan ”rahan kasvu => inflaatio”-näkökulmassa:

M: Se mikä on rahaa, on helposti määritelty ja identifioitu ja ainoastaan keskuspankki voi vaikuttaa sen tarjontaan, minkä se voi tehdä autonomisesti ja tarkasti.

V: Rahan kiertonopeus liittyy ihmisten käyttäytymiseen ja rahoitusjärjestelmän rakenteeseen. Se on, täten, suhteellisen muuttumaton.

P: Talous on niin kilpailukykyinen, että eivät yritykset eivätkä työntekijät ole vapaita muuttamaan sitä mitä he veloittavat tuotteistaan ja palveluistaan ilman, että on tapahtunut muutos kysynnän ja tarjonnan voimissa markkinoilla.

y: Talous automaattisesti pyrkii kohti täystyöllisyyttä ja näin y (olemassaoleva tuotteiden ja palvelujen volyymi) on suuri ja se voi olla mitä tahansa tiettynä hetkenä (vaikka se kasvaakin ajan mittaan).

MV = Py

200 x 5 = 10 x 100

Tarkastellaan jokaista muuttujaa koskevia tehtyjä oletuksia. P ei voi muuttua itsestään, y on jo niin suuri kuin se voi olla ottaen huomioon nykyteknologian ja resurssit, ja V on vakio. Ainoastaan M voi muuttua lyhyessä juoksussa ja sen tulee näin olla minkä tahansa käsittelemämme fluktuaation alkupiste. Lisäksi, oletuksemme mukaan, keskuspankilla on valta (esimerkiksi) tuplata rahan tarjonta halutessaan. Milton Friedmanin esimerkissä teoksestaan “The Optimum Quantity of Money” käytetään helikopteria tämän aikaansaamiseksi. Mitä nyt tapahtuu?

MV = Py

400 x 5 > 10 x 100

Tässä on selkeästi ongelma ratkaistavana yhdellä tavalla kolmesta (olettaen, että emme vain madalla M:ää takaisin 200:n): 1) y voi nousta 200:n, mutta totta kai se ei voi, sillä se on jo maksimissaan; 2) V voisi tippua 2,5:n, mutta se on vakio (jotain mitä Friedman perusteellisesti painottaa alkuperäisessä artikkelissaan); tai 3) P voisi nousta 20:n. Tottakai kolmas on se mitä ”rahan kasvu ==> inflaatio”-näkökulman edustajat sanovat, että tapahtuu.

MV = Py

400 x 5 = 20 x 100

Jälleen yhtä suuria!

Painotan nyt sitä miksi tämä on ainoa looginen lopputulos. Me olemme olettaneet, että y ja V ovat vakioita. Friedman sanoo, että y on vakio sillä tasolla, joka liittyy luonnolliseen työttömyysasteeseen, kun V taas liittyy epäsuorasti agenttien rahantarpeeseen. Kun ihmiset haluavat holdata enemmän käteistä, V, se tahti jolla he voivat kuluttaa käteistä on suhteellisen vakio ja, täten, käteiselle on kysyntää. Täten, kun keskuspankki nosti käteisen tarjontaa 200:sta 400:n, se tarkoittaa että ihmiset holdaavat enemmän käteistä kuin he haluaisivat omissa portfolioissaan. FED on luonut tilanteen jossa rahan tarjonta (juuri kasvatettu) ylittää kysynnän (joka on edelleen vanhalla tasolla). Lopputulos on että ihmiset, näkökulman ”rahan kasvu ==> inflaatio” mukaan, hankkiutuvat eroon ylimääräisestä käteisestä kuluttamalla tuon rahan. He toivoivat kykenevänsä ostamaan enemmän tuotteita ja palveluita, mutta koska aggregaattina ei ollut olemassa enempää, he vain nostavat hintoja: rahan kasvu johti inflaatioon.

Tämä on perinteinen näkemys. Siitä saa hyvän johdatusluennon tai jopa vähän pidemmälle menneiden makrotalousluennon ja olen tehnyt sen monta kertaa (itse asiassa, tein sen juuri tällä viikolla kesäkurssilla). Mutta ongelma on, että kurssin jälkeen ihmiset muistavat vain tämän:

M kasvaa ==> P kasvaa

Se mitä he eivät muista on kaikki oletukset jotka tehtiin sinne pääsemiseksi! Ja jotkut niistä ovat kyseenalaisen lisäksi ihan suoraan epäyhdenmukaisia toisten luentojen kanssa jotka pidetään samalla kurssilla.

Otetaan esimerkiksi y. Ei tarvitse paljoakaan nähdä maailmaa huomatakseen että emme ole täystyöllisyydessä ja näin maksimitasolla. Täten, ottaen huomioon tämän skenaarion:

MV = Py

400 x 5 > 10 x 100

ei ole syytä, että tämä ei johtaisi kasvuun y:ssä kuten alla esitetään, sillä ne jotka kuluttavat ”ylimääräiset rahavaransa” itse asiassa saavat yrittäjät nostamaan tuotantoaan uuteen kysyntään vastaamiseksi:

MV = Py

400 x 5 = 10 x 200

Tämä on, tottakai, julkisen talouden alijäämän tavoite, jonka niin moni taloudellisesti tietämätön ihminen yrittää saada loppumaan.

Lisäksi on paljon viitteitä siitä, että rahan kiertonopeus EI OLE vakio. Niin kuin olettaisi, se pyrkii pienenemään taantuman aikana kun ihmiset, itse asiassa, haluavat holdata enemmän käteistä. Täten, jos me oletamme että keskuspankki ryhtyy tuollaisiin hommiin sellaisena aikana (niinkuin nykypäivänä näemme), lopullinen tulos saattaa olla tämännäköinen:

MV = Py

400 x 2.5 = 10 x 100

Voisiko olla kyse jostain yhdistelmästä y:n kasvun ja V:n pienenemisen välillä — tämä olisi taloudellisesti järkeenkäypää. Huomaa miten prosessi jolla saada tehtyä näistä alkuoletuksista realistisempia tekee siitä paljon epävarmempaa, etttä M:n kasvu johtaisi kasvuun P:ssä, erityisesti talouden taantuman aikana.

Mutta ei tässä vielä kaikki pahin. Näkökulman ”rahan määrä ==> inflaatio” kanssa on olemassa vielä perustavanlaatuisempi ongelma. Muistathan miten alkuperäisissä oletuksissa M:lle

M: Se mikä on rahaa, on helposti määritelty ja identifioitu ja ainoastaan keskuspankki voi vaikuttaa sen tarjontaan, minkä se voi tehdä autonomisesti ja tarkasti.

Mitä on ”raha” modernissa luottoon perustuvassa rahoitusjärjestelmässä? Onko se sitä mitä kannat lompakossasi, ykkösiä ja nollia sähköisessä kirjanpidossa tililläsi, saatavilla oleva saldo luottokortissasi, chekkitilisi, vai säästötilisi? Käytännössä tähän kysymykseen on niin vaikeaa vastata, että ekonomistit tarjoavat useita mahdollisia määritelmiä, ollakseen varmoja! Riittää todeta, että nykyisiin tarkoituksiin idea siitä, että voimme tarkasti määritellä nykyisen ”rahan tarjonnan” taloudessamme on epäilyksen alaisena. Tämä itsessään aiheuttaa ongelmia yllä olevan yhtälön operationalisoinnille.

Jotta asioita mutkistettaisiin vielä enemmän, finanssisektori voi luoda ja tuhota rahaa ilman keskuspankin suoraa toimintaa. Joka kerta kun laina tehdään, rahamäärä kasvaa. Pankki luo rahaa tyhjästä, ja ainoastaan murto-osa kokonaismäärästä on reserveinä. Ja kun lainoja maksetaan takaisin tai tulee konkursseja, rahamäärä pienenee. Täten yksityisellä sektorilla on paljon sanomista M:n suhteen.

Mutta ehkäpä todellinen naula ”rahan kasvu ==> inflaatio”-näkökulman arkkuun on tämä: Milton Friedmanin identifioima keskeinen ilmiö koko prosessissa, eli rahan tarjonnan ylijäämä kysyntään nähden, ei voi toteutua reaalielämässä. Ironia tässä on se, että jonkin muu meidän makrokurssilla jo käymistämme asioista tekee tämän selväksi. Miten FED kasvattaa rahan tarjontaa? Muistathan, että Friedman käytti helikopteria — todellakin, hänen tarvitse, sillä ei ollut mitään muuta tapaa saada esimerkki toimimaan. Tämä ei ollut ainoastaan tapa yksinkertaistaa, se oli kriittistä, sillä se sallii keskuspankin kasvattaa rahan tarjontaa huolimatta yleisön toiveista. Kuitenkaan tämä ei voi tapahtua reaalimaailmassa, koska oikeat FEDille saatavilla olevat mekanismit ovat valtionvelan osto yleisöltä, FEDin lainat pankeille diskonttoikkunassa, tai FEDin säätämät reservivaatimukset niin että pankit voivat lainata ulos enemmän samalla säästöjen määrällä. Kaikki näistä nostavat M:ää, mutta, yksikään niistä ei voi esiintyä ilman yksityisen sektorin agentin tietoista ja tahdonvaraista osallistumista. Et voi pakottaa ketään myymään velkakirjaa vaihdossa uuteen rahaan; et voi pakottaa yksityispankkia hyväksymään lainaa FEDiltä; ja yksityiset pankit eivät voi pakottaa asiakkaitaan ottamaan lainaa. Rahan tarjoaminen on kuin parturointi: sitä ei voi tehdä ellei ole vastaavaa kysyntää.

Ratkaiseva tosiseikka on, että ”rahan kasvu ==> inflaatio”-näkökulma on täydellisen järkeenkäypä jossain rinnakkaisuniversumissa, jossa kaikki oletukset pätevät, mutta ei täällä, ei USA:ssa vuonna 2011. Se ei ole miten se toimii. Se on tosi harmi, tiedän, koska se on niin yksinkertainen ja intuitiivisesti vetoava ja se tekisi inflaation hallinnasta todella yksinkertaista. Mutta jos me aiomme kehittää käyttökelpoista rahapolitiikkaa, me tarvitsemme mallin, joka sopii paremmin siihen tapaan jolla moderni rahoitusjärjestelmä toimii.

Ei ole syytä heittää lasta pesuveden mukana, joten pidetään yhtälö kuvioissa. Kuitenkin, me tarvitsemme uusia oletuksia muuttujista M, V, P ja y:

M: Rahan tarkka ja täsmällinen määritelmä on epäselvä modernissa, luottoperustaisessa taloudessa, ja sen volyymi voi muuttua joko keskuspankin suoran intervention kautta tai sitten ilman sitä. Lisäksi, rahaviranomainen ei voi kasvattaa rahamäärää ilman yksityisen sektorin mukanaoloa. Koska keskuspankit lähes aina tähtäävät korkotasoon (rahan holdaamisen hinta) sen sijaan että he tähtäisivät rahan määrään, he pyrkivät yksinkertaisesti mukautumaan pankkien kysyntään. Kun yksityispankit kommunikoivat tarvitsevansa lisäreservejä lainoille ja tarjoavat valtionvelkaa FEDille, FED ostaa sen. Yksityinen sektori on se joka on ajajan penkillä tässä mielessä, ei keskuspankki. Keskuspankin vaikutus on epäsuora ja erittäin paljon riippuvainen siitä mitä muu talous on valmis tekemään (joka on, sattumalta, se syy miksi QE ja QE II -rahat ovat vain pankkien holveissa).

V: Rahan kiertonopeus liittyy, todellakin, ihmisten käyttäytymiseen ja rahoitusjärjestelmän rakenteeseen, mutta siitä on erotettavissa selkeitä kuvioita. Se ei ole edes vakio lyhyessä juoksussa.

P: Vaikka onkin totta, että tekijät kuten tuotannon pullonkaulat voivat olla hintojen liikkeiden syitä, talous ei ole niin kilpailullinen että ei olisi yrityksiä tai työntekijöitä, jotka huomaavat kykenevänsä manipuloimaan veloittamiaan hintoja ja palkkoja. Tärkein inflationaarinen episodi lähihistoriassa johtui suoraan kartellista, eli, OPECin pullistellessaan muskeleitaan. Omaisuuserien hintakuplat voivat myös aiheuttaa hintojen muutoksia (niin kuin nyt). Ydinasia tässä on, kuitenkin, että P VOI olla käynnistävä tekijä — itse asiassa, sen täytyy olla, sillä M ei voi.

y: Talous voi ja pysähtyykin vähemmällä kuin täystyöllisyydellä. Vaikka y:lle on mahdollista olla maksimissa, sen todellakaan ei tarvitse sitä olla.

Yllä kuvatut useat skenaariot voidaan kuvata myös tällä realistisemmalla vaihtoehdolla ja olisikin mukavaa käydä niistä jokainen läpi. Valitettavasti, kuten yllä jo esitin, iso ongelma tämän aiheen kanssa on, että kestää kauan pelkästään hylätä suosittu näkemys! Joten, välttelen houkutusta kirjoittaa tässä kirjaa ja tarjoan vain nopean esimerkin (ehkäpä tuleva postaus voi käydä läpi joitain kiinnostavia mahdollisuuksia).

Kuten jo mainittua, kiinnostavin inflaatioaikakausi sodanjälkeisessä historiassa oli 70-luvusta 80-luvun alkuun. Vuodesta 1968 vuoteen 1972 kuluttajahinnat nousivat keskimäärin 4.6%. Seuraavien kymmenen vuoden aikana se oli 7.5%. Mitä tapahtui? Mikä sai aikaan tämän yhtäkkisen ja dramaattisen kiihtyvyyden hinnoissa? Printtasiko FED yhtäkkiä liian paljon rahaa? Kuten jo selitin, se ei voi tapahtua — ei voi yksinkertaisesti nostaa rahamäärää yli kysynnän. M nousi kyllä, kuitenkin, suurelta osin suhteessa P:n kasvuun. On olemassa paljon realistisempi tarina noille tapauksille.

Öljyn hintojen raketoidessa tuotannon kustannukset kasvoivat monille, monille amerikkalaisille yrityksille. Koska ostopanosten ja myyntituotosten välillä on viive, suurimman osan yrityksistä tulee lainata rahaa (käyttöpääomaa) kuroakseen vaje umpeen. Taloudessa OPECin hintanostojen kerrannaisvaikutuksena kysyntä käteiselle kasvoi näillä yrityksillä. Varsin järkevästi yksityiset pankit ja FED tekivät mitä he kykenivät sopeutuakseen. Nämä olivat reiluja pyyntöjä USA:n yrittäjiltä. Lainoja annettiin ja yksityinen sektori myi valtion velkaa keskuspankille. Tämä kasvatti rahamäärää. Täten, hintojen nostaminen johti rahamäärän kasvuun eikä toisinpäin. QE ja QE II ja liittovaltion hallituksen vaje eivät itsessään aiheuttaa inflaatiota.

Ja tämä on se miten se todella toimii, ainakin kunnes FED alkaa käyttää helikoptereita rahapolitiikassaan.

Lähde:

Elokuussa 2018 Bloomberg haastatteli Karen Petrou:a  hänen setelirahoitusta ja FEDin vuoden 2008 kriisitoimia koskevasta tutkimuksestaan. Hän oli havainnut jotain joka ei ole ollut kauhean rohkaisevaa niille joilla ei ole suuret tulot, ja viimeaikaisessa New Yorkin FEDin tutkimuksessa hän tuli tulokseen”Kriisinjälkeinen rahapolitiikka on vaikuttanut tahattomasti mutta kuitenkin dramaattisesti tulo- ja varallisuuseroihin.”

Tämä arvio perustuu hänen omaan työhönsä, sekä Minneapoliksen FEDin vuoden 2018 raporttiin. [1] Raportissa näkyy sekä tulojen että varallisuuden kasvu USA:ssa, joka on ollut paljon suurempaa niille joilla tulot ovat jo valmiiksi suuret.

Kaikkein huomionarvoisimpana, kun vertailukohta on vuosi 1971 (jolloin Nixon lopetti viimeisenkin kytköksen kullan ja dollarin välillä), me voimme nähdä eroavaisuuksia kaikkein suurituloisimpien ja muiden ryhmien välillä:

 Petrou jatkaa:

Mitä opimme [Minneapoliksen FEDin raportista]? Tämä uusi datasetti näyttää selkeästi, että USA:n eriarvoisuus on pahinta koko toisen maailmansodan jälkeisenä aikana. Me myös tiedämme miten USA:n keskiluokka on yhä enemmän “tehty ontoksi” kuin mitä me luulimme tulojen suhteen, eikä alempi keskiluokka ole parantanut asemaansa melkein yhtään vuoden 2007 jälkeen.

Raportin loppukaneetti: ”… puolella amerikkalaisista kotitalouksista on vähemmän varallisuutta nykypäivänä reaalisesti kuin mediaanikotitaloudella oli vuonna 1970.”

Tarkempi tarkastelu tulodatalla näyttäisi siltä, että tulojen kasvu on ollut erityisen aneemista vuodesta 2007 eteenpäin. Käyttäen Census Bureaun vuoden 2017 tulo- ja köyhyysraportin dataa, huomaamme että tulot ylimmälle desiilille ovat yhä nopeammin erkanemassa mediaanista (5:s desiili) sekä toisen desiilin tuloista. [2]

 Ylimmän desiilin tulot kasvoivat 70 prosenttia vuodesta 1971, kun toiseksi alimman desiilin tulot kasvoivat vain 20 prosenttia.

Tottakai, me saatamme ajatella ”meidän tulisi olla onnellisia että toisen desiilin tulot nousivat 20 prosenttia!” Totta, mutta kuten voidaan nähdä silmäilemällä graafia, suurin osa tulojen kasvusta alemmilla desiileillä tapahtui ennen vuotta 2000. Tulot eivät ole liikahtaneet paljon sen jälkeen.

Todellakin, vuoden 2000 jälkeen tulot ovat kasvaneet 12 prosenttia korkeimmalle desiilille, mutta vain 2.4 prosenttia mediaanikotitaloudelle. Ne pienenivät 3.7 prosenttia toiselle desiilille.

 Lisäksi, Petrou huomauttaa,

viimeisin väestödata näyttää, että USA:n mediaanikotitalouden tulot nousivat vuonna 2016 osittain sen takia, että oli enemmän palkkatyöläisiä. Kaksi matalapalkkatyötä saattaa tuntua suuremmalta määrältä työtä, mutta se kertoo vain yhä suuremmasta kamppailusta matalatuloisten amerikkalaisten leivän pöytään saamisessa.

Samalla tavoin, kokonaisvarallisuusdata tarjoaa aika vähän mistä innostua. Kuten mises.orgissa mainittiin, mediaanivauraus USA:ssa on edelleen alle vuotta 2007 ennen olleiden huippuarvojen.

 Tuo on siis Edward Wolffin vuoden 2007 raportin mukaan. Fedin vuoden 2017 kuluttajan rahatilannetta käsittelevän tutkimuksen mukaan mediaanivarallisuus saavutti $97,300 joka on edelleen alle vuoden 2007 tason $139,700. Ne jotka ovat ylimmässä desiilissä kokivat paljon suurempaa kasvua varallisuudessa, ja heillä se nousi summasta $1,054,000 vuonna 2007 määrään $1,186,000 vuonna 2016. [3]

Mikä on FEDin rooli kaikessa tässä?

FEDin muuttuessa interventionistisemmaksi, inflaatiota aiheuttavammaksi ja sen taipuvaisemmaksi säännellä yksityistä sektoria, tulot ovat stagnoituneet. Esimerkiksi varallisuuden ja tulojen erot ovat kasvaneet 1980-luvulta, mutta ne ovat pahentuneet huomattavasti viimeisen vuosikymmenen aikana rahapolitiikan muuttuessa inflationaarisemmaksi ja aktiiviseksiö.

Petrou lisää:

On yleistietoa että tuloeriarvoisuus USA:ssa on pahentunut sitten 1980-luvun. Mutta se mitä minä olen koittanut sanoa joissain blogipostauksissani on, että se on muuttunut jättiläismäisen paljon pahemmaksi finanssikriisin jälkeen. Oliko pinnan alla ongelmia ennen vuotta 2008? Aivan varmasti. Mutta meillä oli enemmän keskiluokkaa jopa vuonna 2006 kuin nyt. … Jos katsot Minneapoliksen FEDin dataa, sekä monia muita analyyseja, [eriarvoisuuden kasvu] tapahtui asteittain ennen vuotta 2008. Sitten se itse asiassa tasoittuu vuonna 2008 koska rikkaat menettivät rahaa rommauksessa, joka pienensi varallisuuseroja. Mutta vuodesta 2010 ero kasvaa dramaattisesti.

FED muuttui paljon aktiivisemmaksi interventioissaan vuoden 2008 jälkeen, mikä johti useisiin seuraamuksiin:

FED teki kaksi asiaa, joilla oli suuria vaikutuksia eriarvoisuuteen. Ensinnäkin, suurella rahan painamisellaan se imi $4.5 biljoonan edestä omaisuuseriä pois pankkijärjestelmästä. Idea oli, että se tyhjentäisi pankkien taseita niin, että ne voisivat alkaa myöntämään lainoja. Ja se ei tapahtunut — alussa pankit olivat heikkoja, niiden tilanteen parantuessa säännöt saivat aikaan merkittäviä esteitä. Jos katsot sitä kuka saa lainaa, se on suuret korporaatiot, ei pikkufirmat. Toiseksi, FEDin matalan korkotason politiikka on synnyttänyt tuotonjahtaamisen. Ja mitä osakemarkkinat on tehnyt sitten vuoden 2010? Jokainen jolla on rahaa on nähnyt omaisuuseriensä arvon dramaattisen kasvun. Kaikki ne joilla ei ole rahaa, joka on pohjalla oleva 90 prosenttia, mikä on heidän varallisuutensa päälähde? Asunnot? Asuntojen hinnat ovat nousseet arvotaloilla huomattavasti sitten vuoden 2012. Mutta kokonaisuutena reaaliset USA:n asuntojen hinnat ovat laskeneet 10 prosenttia.

Sääntelypuolella FED on tehnyt pienten yritysten ja muiden lainanottajien, jotka ovat tuntemattomampia ja suuririskisempiä, tarpeisiin vastaamisen vaikeammaksi. Samaan aikaan FED on tehnyt niin, että lainaajien ei tarvitse huolehtia suuren määrän erilaisia lainanottajia huolista tasan tarkkaan siksi että FEDin säännöt ja sen too-big-to-fail -doktriini madaltavan suhteellista vaihtoehtoiskustannusta, joka syntyy vähempituloisten lainanottajien huomiotta jättämisestä.

Samaan aikaan ultramatalien korkojen politiikka johtaa tuotontavoitteluun joka suosii jo varakkaita vähätuloisemman kotitalouden kustannuksella. Tuotontavoittelu imee pois rahaa turvallisista, konservatiivisemmista investoinneista — joita pienituloisemmat suosivat — ja ajaa investointeja kohti riskikkäämpiä ja vaikeammin saatavilla olevia instrumentteja.

Petrou kuvaa joitain tuotontavoittelun vaikutuksia:

Kuten tutkimuksemme kertoo, QE kärjistää eriarvoisuutta koska se vie turvallisia omaisuuseriä pois USA:n rahoitusmarkkinoilta, ajaa sijoittajia osakemarkkinoille sekä muihin rahoitusinstrumentteihin sekä rahastosijoitusmielessä että etsiessään suurempia tuottoja muin mitä ultramatalien korkojen aikana on mahdollista saada. FED toivoi, että maailman hukuttaminen $4.5 biljoonaan helppoa rahaa edistäisi lainaamista, ja vähäisessä määrin se niin tekikin. Kuitenkin, uusi luottu suurelta osin menee yrityksille ja muille lainanottajille jotka ovat sitä käyttäneet esim. velalla sijoittamiseen ja osakkeiden takaisinostoihin, eivät investointeihin jotka tukisivat vahvaa kasvua. Kasvava kotitalouksien velkaantuneisuus USA:ssa pääosin kulutuksen tai kalliin asumisen ansiosta lisää — ei vähennä — eriarvoisuutta.

Ja sitten on toki omaisuuserien hintainflaation ongelma. Tämä edistää taloudellista eriarvoisuutta useammalla kuin yhdellä tavalla.

Omaisuuserien hintainflaatio on suurelta osin inflationaarisen rahapolitiikan tulosta, jossa juuri luotu raha puskee talouteen. Tämä, osittain, lisää taloudellista eriarvoisuutta Cantillon-efektien kautta. Kun uusi raha saapuu talouteen, se hyödyttää joitain — yleensä suurituloisia — ihmisiä enemmän kuin toisia. Uusi raha ei hyödytä taloutta tasaisesti yhtä paljon kaikkia, vaan tiettyjä poliittisesti kytkeytyneitä firmoja, instituutioita ja henkilöitä ensiksi. Nämä ihmiset ja organisaatiot voivat sitten käyttää uutta rahaa ennen kuin taloudessa hinnat mukautuvat heijastamaan uutta, suurempaa rahamäärää.

[TÄHÄN LIITTYEN:  Jörg Guido Hülsmann – ” How Money Production Can Worsen Income Inequality”]

Mutta omaisuuserien hintojen nousuun liittyy muutakin.

Kuten Petrou osoittaa yllä, ”Kaikki joilla on rahaa ovat nähneet heidän rahoitusomaisuutensa arvostuksen nousevan dramaattisesti.” Niillä joilla on jo huomattavia summia osakkeita, esimerkiksi, ei tule olemaan ongelmaa. Sama pätee ihmisiin jotka omistavat kiinteistöjä halutuilla ja kalliilla markkinoilla.

Osakkeet — ei asunnot — ovat uuden 2008-jälkeisen inflationaarisen politiikan suosiossa

Keski- ja pienituloisilla tuppaa olemaan suurin osa varallisuudestaan kiinni asunnoissa osakemarkkinoiden sijaan.

Tämä näkyy Minneapoliksen FEDin raportista, joka tarkastelee sitä miten suurituloisemmat kotitaloudet ovat saaneet lisää varallisuutta osakkeissa kuin asunnoissa:

Vuodesta 2007 varallisuuden kasvu asunnoissa on ollut negatiivista, kun taas kasvu osakkeissa on ollut positiivista:

Kokonaisvaikutus tässä on ollut se, että suurituloisemmat sijoittajat, joilla on vähemmän varallisuutta kiinni kodeissaan — ja enemmän osakkeissa — ovat hyötyneet enemmän omaisuuserien hintainflaatiosta viime vuosikymmenen aikana. Vaikutus on ollut kasvava eriarvoisuus.

Joten voimme kysyä itseltämme: ”miksi eivät pieni- ja keskituloiset ihmiset osta vain enemmän osakkeita?”

Osa tästä johtuu verohelpotuksista, jotka palkitsevat rahojen kiinnittämistä asuntoihin osakkeiden sijaan. Lisäksi monet sijoittavat enemmän asuntoonsa osakkeiden sijaan koska asunnoilla on lisäetuna paikka jossa elää.

Vaikka se voi olla viisasta ostaa vähemmän asuntoja kuin osakkeita, FEDin ultramatalien korkojen politiikka tekee asunnoista suhteellisesti houkuttelevampia sijoituskohteita.

Ja viimeisenä, osakkeisiin sijoittaminen pysyy edukkaana vain niille joilla on ylimääräisiä varoja. Harvoinpa sitä on mahdollisuus vain huvin vuoksi jättää laittamatta minkäänlaista rahaa asumiseen. On kuitenkin helppoa jättää osakkeet ostamatta. Useimmissa tapauksissa asumiseen on pakko käyttää rahaa jossain muodossa. Ja monet päättävät ostaa asunnon koska monissa tapauksissa asuntoja pidetään — usein hyvästä syystä — varsin turvallisena ja vakaana investointina.

Jos me lisäämme tähän sekä FEDin että liittovaltion hallituksen monet yritykset kasvattaa asunnonomistamisen astetta, ei ole vaikeaa nähdä miksi niin moni on päätynyt sijoittamaan ison osan varallisuudestaan asuntoihin.

Vaikka keskuspankkia ei todellakaan voida syyttää kaikista tämän ongelman tekijöistä, se on silti keskeisessä roolissa. Inflaatiorahapolitiikan, sääntelyn ja omaisuuserien ostojen kombinaation avulla FED on tehnyt huomattavan kontribuution talouteen, joka suosii tietyn tyyppisiä investointeja, tiettyjä instituutioita ja tiettyjä ostomalleja. [1] FEDin politiikka nyt suosii suurituloisia ihmisiä ja sijoittajia yli pieni- ja keskituloisten ihmisten ja sijoittajien. Tulos on ollut nopeasti kasvavat tulo- ja varallisuuserot viimeisen vuosikymmenen aikana.

• 1.a. b. ”Income and Wealth Inequality in America, 1949-2016” by Moritz Kuhn. Institute Working Paper 9, June 2018.
• 2.”Income and Poverty in the United States”: 2017, Current Population Reports. Released September 2018.
• 3.”Changes in U.S. Family Finances from 2013 to 2016: Evidence from the Survey of Consumer Finances.” Federal Reserve Bulletin. September 2017 Vol. 103, No. 3

Kirjoittanut Richard Vague

Ei luo myöskään nopea valtion velan kasvaminen eikä laskevat korot eikä nopeasti kasvava keskuspankkien tase.

Lähde:

https://www.ineteconomics.org/perspectives/blog/rapid-money-supply-growth-does-not-cause-inflation