Monia aikamme kriisejä ratkoessamme, meillä on vastassamme pulma, johon ei ole olemassa helppoa ratkaisua: Miten voimme kuvitella ja rakentaa radikaalisti erilaista järjestelmää samalla, kun elämme sellaisen vallitsevan järjestelmän asettamissa rajoitteissa, joka vastustaa aggressiivisesti muutosta? Haasteemme ei ole ainoastaan houkuttelevien vaihtoehtojen artikulointi, vaan myös uskottavien strategioiden identifiointi, joilla ne toteutetaan.

Uskon, että yhteisvauraudella — joka joskus oli paradigma, diskurssi, etiikka ja joukko sosiaalisia käytänteitä — on suuri lupaus tästä pulmasta yli pääsemiseksi. Yhteismaa on enemmän kuin poliittinen filosofia tai agenda, yhteismaa on aktiivinen, elävä prosessi. Se on vähemmän substantiivi kuin verbi, koska kyse on pääosin yhteistekemisen sosiaalisista käytänteistä — keskinäisen tuen, konfliktin, neuvottelun, kommunikoinnin ja kokeilemisen teoista, joita tarvitaan luomaan systeemit, joilla hallinnoidaan yhteisiä resursseja. Tämä prosessi sekoittaa tuotantoa (omatoiminen käyttöönotto), hallinnointia, kulttuuria ja henkilökohtaisia intressejä yhdeksi integroiduksi järjestelmäksi.

Tämä essee tarjoaa karkean yleissilmäyksen yhteisvaurauteen, yhteistekemiseen ja niiden suureen potentiaaliin uuden yhteiskunnan rakentamiseksi. Selitän muutoksen teorian, joka liikuttaa niin monia kommonereja, erityisesti heidän yrittäessään toppuutella kapitalistisia markkinoita, muuttua luonnonjärjestelmien isänniksi ja keskinäistää yhteisten resurssien hyötyjä. Tässä artikkelissa kuvataan yhteismaaperustainen neoliberaalin talouden ja politiikan kritiikki; visio sille miten yhteisvauraus voi saada aikaan ekologisesti kestävämmän, humaanimman yhteiskunnan; ne suuret ekonomiset ja poliittiset muutokset, joita kommonerit tavoittelevat; sekä pääasialliset keinot, joilla niitä tavoitella.

Viimeisenä tarkastelen spekulatiivisesti joitain yhteisvaurauskeskeisen yhteiskunnan implikaatioita markkina/valtioliitolle, josta tällä hetkellä “systeemi” koostuu. Miten yhteisvaurauden jakamisen ja hallinnoinnin maailma muuttaa politiikkaa?  Miten se voisi puuttua toisiinsa kytkeytyviin patologioihin, joita ovat hellittämätön talouskasvu, yritysten keskittynyt valta, kulutushakuisuus, kestämätön velkaantuminen ja ekologisen tuhon kärjistyminen?

Commons-liikkeen tavoitteet

Ennen yhteismaan systemaattisempaa esittelyä, sanon tässä selvästi mitä yhteisvaurausliike pyrkii saamaan aikaan. Kommonerit keskittyvät saamaan takaisin “yhteisen varallisuutensa”, sekä aineellisessa että poliittisessa mielessä. He haluavat kumota valloillaan olevan yhteisten resurssien yksityistämisen ja marketisaation — joka ulottuu maista ja vesistöistä aina tietoon ja urbaaneihin tiloihin — ja ottaa uudelleen kontrolliin suuremmalla osallisuudella nuo resurssit ja yhteisön elämä. He haluavat tehdä tietyistä resursseista luovuttamattomia — suojattuja markkinoilla myynniltä ja tuleville sukupolville säilytettyjä- Tämä projekti, markkinoiden aitaamisten kääntäminen ja yhteismaan keksiminen uudelleen, pyrkii saamaan aikaan sen missä valtionsääntely on yleisesti ottaen epäonnistunut: kestämättömän markkinakäyttäytymisen väärinkäytösten tehokkaassa sosiaalisessa kontrollissa.

Vaikka sitoutumisen ehdot vaihtelevat, lukemattomat aktivistiyhteisöt ympäri maailman ovat näyttelemässä tätä neoliberaalillle taloudelle kohdistetun vastarinnan draamaa ja yhteisvaurausperustaisten vaihtoehtojen luomista. Vastarinnan ja yhteistekemisen olennainen samankaltaisuus ei ole aina ilmiselvä, koska konflikteja esiintyy monilla eri tasoilla (eli paikallisella, alueellisella, kansallisella ja ylikansallisella); monimuotoisissa resurssialueilla ja omaa toimintaa koskevissa selosteissa, jotka saattavat käyttää tai sitten ei commons-liikkeen kieltä. Kuitenkin on olemassa toisinajattelua suuria narratiiveja vastaan, jotka puhuvat vapaan markkinan ideologiasta ja sen lähes teologisesta uskomuksesta “itse tehtyyn” individualismiin, laajentuviin yksityisomistuksen oikeuksiin, jatkuvaan talouskasvuun, valtion sääntelyn purkamiseen, pääomavetoiseen teknologiseen innovaatioon ja konsumerismiin. Kommonerit pitävät tätä uskomusjärjestelmää välistävetävän markkinatalouden koneistona, systeeminä joka tuhoaa ekosysteemit, vaarantaa demokratian, vie vallan pois yhteisöiltä ja riistää yksilöitä, erityisesti köyhiä ja haavoittuvaisia.

Mutta sen sijaan, että keskityttäisiin perinteisiin poliittisiin kanaviin, jotka tuppaavat olemaan rakenteellisesti peukaloitu systeemistä muutosta vastaan, kommonerit keskittyvät enemmän luomaan omia vaihtoehtoisia järjestelmiä markkinoiden ja valtion ulkopuolelle. Ei sillä, että he olisivat hylänneet perinteisen politiikan ja sääntelyn itsepuolustuksen tai edistysmielisen muutoksen keinoina; kyse on vain siitä, että he tunnustavat vaalipolitiikan ja politiikkavetoisten ratkaisujen sisäänrakennetut heikkoudet, aikana jolloin nämä kaikki kanavat ovat niin korruptoituneita. Parhaimmissakaan olosuhteissa perinteiset poliittiset järjestelmät tuppaavat olemaan legalistisia, kalliita, asiantuntijavetoisia, byrokraattisen jäykkiä ja poliittisesti korruptoitavissa, mikä tekee niistä vihamielisiä välikappaleita vakavalle “ruohonjuuritasolta” lähtevälle muutokselle.

Sen sijaan kommonerit ovat keskittyneet kaivertamaan suojattuja tiloja omille aloitteilleen, ollen tekemisissä politiikan kanssa silloin, kun se on poliittisesti tarpeen tai mahdollista. Valtion auktoriteetteihin takaajina tai heidän intressien hoitajina vetoamisen sijaan kommonerit yleensä mieluummin tavoittelevat suoraa suvereniteettiä ja kontrollia elämän piireistä, jotka heille ovat merkityksellisiä: kaupungeistaan, naapurustoistaan, ruoasta, vedestä, maasta, informaatiosta, infrastruktuurista, luotosta ja rahasta, sosiaalipalveluista ja monesta muusta. Riippumattoman yhteistekemisen prosessilla itsessään on useita hyötyjä. Yhteisvaurauspohjaisten järjestelmien ylivertaisuutta esittelemällä (esim. avoimen lähdekoodin ohjelmistokehitys, paikallinen ruoantuotanto, osuuskunnat, vaihtoehtovaluutat) yhteistekeminen luo puoliriippumattomia, sosiaalisesti tyydyttäviä vaihtoehtoja pääomavetoisille markkinoille.

Yhteismaan perustavanlaatuisempi vaikutus saattaa olla kulttuurillinen. Yhteistekeminen elävöittää ihmisten sosiaalisia yhteyksiä toisiinsa ja “luontoon”. Se auttaa rakentamaan uusia toiveita ja identiteettejä. Antamalla ihmisille merkittäviä uusia henkilökohtaisia toimintamahdollisuuksia, jotka menevät paljon pidemmälle kuin kuluttajan, kansalaisen ja äänestäjän roolit, yhteisöllisyys tuo ihmisille uusia sosiaalisia rooleja, jotka ilmentävät terveitä kulttuurisia arvoja ja joihin liittyy sekä vastuuta että oikeutta. Aikana jolloin markkinakulttuuri on kaikkialla ja tungettelevaa, yhteistekeminen vaalii uusia sosiaalisia tiloja ja ruokkii sisäisiä, subjektiivisia kokemuksia, jotka liittyvät paljon enemmän ihmisten oloihin ja yhteiskunnalliseen muutokseen kuin manipuloiva brändäys tai markkinakulttuurin voimat vievät spektaakkelit. Yhteistekemisen todellinen merkitys ei välttämättä olekaan kiveenhakatussa filosofisessa näkökannassa tai poliittisessa agendassa, vaan menestyneen yhteismaan aktiivisessa rakentamisessa. Kommonerit olisivat samaa mieltä konseptuaalitaiteilija Jenny Holzerin kanssa: “Toiminta saa aikaan enemmän ongelmia kuin sanat.”

Yhteismaan idea on sekava monille nykypäivän tarkkailijoille, koska termi “yhteismaa” tuntuu merkitsevän niin montaa asiaa. Tämä on peräisin sekä historiallisesta pilkasta —  “yhteismaan tragedian” taru — sekä termin legitiimistä monimerkityksellisestä käytöstä. Ennen kuin jatkamme, on tärkeää selkiyttää yhteisten kieltä. Käyttämämme sanat eivät ainoastaan ole deskriptiivisiä, vaan myös evokatiivisia ja performatiivisia — eli, ne ovat identiteetin merkkejä, tapa ilmaista tunteita sekä työkalu ihmiskohortin määrittämiseksi kulttuurillisesti. Yhteismaan kumouksellisen, strategisen voiman ymmärtämiseksi täytyy ensin ymmärtää sanan “yhteismaa” sekavaa modernia käyttöä.

Yli 40 vuoden ajan koulutettu kansanosa on pitänyt yhteismaata epäonnistuneena hallintaregiiminä, joka on liitetty valtion pakkoon. Tämä idea voidaan jäljittää biologi Garrett Hardinin kuuluisaan esseeseen vuodelta 1968 “The Tragedy of the Commons”, lyhyeen Science-lehden tekstiin. Hardin esitteli yhteisen laidunmaan vertauskuvan, jossa yhdelläkään paimenella ei ole “rationaalista” insentiiviä rajoittaa karjansa laiduntamista. [1] Tästä seurannut väistämätön lopputulos oli, että jokainen paimen itsekkäästi käytti yhteistä resurssia niin paljon kuin mahdollista, mikä väistämättä johtaa sen ylikäyttöön ja loppumiseen — niinkutsuttuun “yhteismaan tragediaan”. Paras ratkaisu hänen mukaansa oli laittaa omistusoikeus resurssille.

Yhteismaa — samanaikaisesti paradigma, diskurssi, etiikka ja joukko sosiaalisia käytänteitä — tuntuu lupaavan paljon.

Oikeasti Hardin ei kuvannut yhteismaata, vaan avoimen pääsyn järjestelmää, jossa kaikki on vapaasti käytettävissä. Yhteismaassa on erillinen yhteisö, joka hallitsee resurssia ja sen käyttöä. Kommonerit neuvottelevat omista pääsy- ja käyttösäännöistään, jakavat vastuita ja oikeuksia, asettavat tarkkailujärjestelmiä identifioimaan ja rankaisemaan vapaamatkustajia kaiken muun toiminnan lisäksi yhteismaan ylläpidon parissa.

Yhteismaatutkija Lewis Hyde on kiehtovasti kutsunut Hardinin “tragediateesiä” seuraavasti: “Hallitsemattomien, Laissez-Faire, Yhteenniputettujen Resurssien Tragedia, Joihin on Pääsy Ei-kommunikoivilla, Omaa Etua Tavoittelevilla Henkilöillä” [2].

Professori Elinor Oström, Indianan yliopiston politiikantutkija auttoi pelastamaan yhteismaan unohdukselta, jonne valtavirran taloustieteilijät olivat sen upottaneet. Uransa aikana 1970-luvulta hänen kuolemaansa asti vuonna 2012 Oström on dokumentoinut monia tapoja, joilla sadat yhteisöt, suurimmaksi osaksi maaseudulla köyhemmissä maissa, voivat hallinnoida luonnonvaroja kestävästi. Empiirisenä huomiona yhteismaa voi toimia, ja toimiikin hyvin. Keskeinen ongelma, johon Oström kykeni ottamaan kantaa, oli “miten päämiesten ryhmä, jotka ovat toisistaan riippuvaisessa tilanteessa, voivat organisoida ja hallinnoida itsensä saamaan jatkuvaa yhteistä hyötyä, kun kaikkien riskinä on vapaamatkustaminen, vastuunpakoilu tai muuten vain opportunistinen käyttäytyminen.” [3]

Ostrom vuoden 1990 merkkipaaluteoksessaan Governing the Commons identifioi kahdeksan keskeistä “design-periaatetta” onnistuneelle yhteismaalle. Hänen muut kirjansa tutkivat muunmuassa tapoja monipuolistaa ja sisäkkäistää hallintoa (jota hän kutsui “polyarkiaksi”) voimaannuttamaan alhaalta-ylös -aloitteita ja -päätöksentekoa. [4] Tästä työstä Oström voitti taloustieteen Nobelin palkinnon vuonna 2009, ensimmäisenä palkinnon saaneena naisena. Heti finanssikriisin jälkimainingeissa Nobelin palkintokomitea on saattanut toivoa näyttävänsä miten sosiaaliset suhteet ovat merkittävässä roolissa taloustieteessä persoonattomina markkinoiden transaktioina. Oströmin tutkimus loi perustan hänen uudelleenkonseptualisoinnille sekä taloustieteen analyysista että yhteismaan roolista siinä — ottamatta seuraavaa askelta: poliittinen mukanaolo.

Tähän mennessä olen käsitellyt kahta erillistä diskurssin tasoa yhteismaahan liittyen — yhteismaa hallitsemattomana resurssina (Hardin) ja yhteismaa sosiaalisena instituutiona (Oström). Tähän päivään mennessä useimmat valtavirran poliitikot ja ekonomistit tuppaavat näkemään yhteismaan Hardinin tavoin, käyttämättömänä, omistamattomana resurssina. Mutta tämä muotoilu epäonnistuu tunnustamaan yhteismaan todellisuuden dynaamisena, kehittyvänä sosiaalisena toimintana: yhteistekemisenä. Käytännössä yhteismaa koostuu resurssin lisäksi yhteisöstä, joka hallinnoi resurssia keksimällä omat sääntönsä, perinteensä ja arvonsa. Kaikkia kolmea tarvitaan.

Yhteismaa tulee ymmärtää elävänä luovien agenttien sosiaalisena järjestelmänä. Tämä kolmas diskurssin taso on perinteisille akateemikoille levottomuutta herättävä, koska se siirtää koko keskustelun pois tutusta Homo economicukseen perustuvasta ekonomistiviitekehyksestä ja avaa oven antropologian, psykologian, sosiologian, maantieteen ja muiden ”pehmeiden” humanististen tieteiden oikuille. Tämä tekee siitä vaikeampaa rakentaa siistejä, numeerisia, mekaanisia malleja, joita ekonomistit ja lainsäätäjät niin kovin arvostavat. Kun on niin monia omaleimaisia paikallisia, historiallisia, kulttuurillisia ja intersubjektiivisia asiaan vaikuttavia tekijöitä, on lähes mahdotonta tarjota universaalia ja standardia yhteismaan typologiaa.

Commons-diskurssi pyrkii suoraan sanottuna pelastamaan inhimillisen olemassaolon ja sosiaalisen järjestäytymisen sotkuisen todellisuuden tavanomaisen taloustieteen, byrokraattisten järjestelmien ja koko nykyajan valheellisilta säännönmukaisuuksilta ja maailmankuvalta. Monimutkainen todellisuus on, että yhteismaa syntyy aina kun tietty yhteisö päättää, että se haluaa hallinnoida resurssia kollektiivisesti, painottaen vapaata pääsyä, käyttöä ja pitkäaikaista kestävyyttä. Tämä voi tapahtua lukemattomin ennustamattomin tavoin. Olen hämmästyneenä havainnut esimerkiksi yhteisöllisen teatterin, avoimen lähdekoodin mikroskopian, avoimen lähdekoodin kartoituksen humanitaarisen pelastustoiminnan ja maahanmuuttajien vieraanvaraisuuden ympärillä pyöriviä yhteisöjä. Jokainen näistä “maailman luovasta” yhteisöstä pyörii omilla arvoillaan, perinteillään, historiallaan ja intersubjektiivisuudellaan. Kun ne “nähdään sisältäpäin”, jokainen yhteismaa tulee nähdä sosiaalisesti omintakeisena.

Kun me tunnustamme, että yhteismaan ontologiset premissit merkkaavat ja että nuo premissit saattavat vaihdella suurestikin, me astumme yhteiskunnallisten ilmiöiden uudenlaiseen kosmologiana. Yhteismaan ja kontekstin välillä olevat rajat alkavat häilyä (niinkuin voisi olettaa sosioekologisissa järjetelmissä, esimerkiksi). Yhteiskuntatieteilijät kohtaavat hankalia metodologisia haasteita määritellessään, mitkä tekijät määrittelevät tiettyä yhteisöä ja mitkä ovat satunnaisia. Uskon, että yhteismaata voidaan ymmärtää vain holistisena elävänä järjestelmänä, ja se vaatii uudenlaisia heuristisia metodeja ja muotteja, kuten Christopher Alexanderin idea mallien kielestä. [5]

Yhteisten ontologinen vaihtelevuus on huikean raivostuttavaa ja käsittämätöntä ekonomisteille ja muille, jotka elävät modernistisessa maailmankuvassa, minkä takia useimmat heistä jankkaavat yhteismaan olevan yksinkertaisesti pelkkä resurssi. Aivan kuin he eivät kykenisi suodattamaan ideaa siitä, että kaikkea ei voi kivasti luokitella standardeihin, universaaleihin kategorioihin, mikä on neoliberaalin markkinakulttuurin sine qua non.

Mutta yhteismaan maailmassa tuo on juuri kaiken pointti — rakentaa ihmistiloja, joissa paikalliset, erilaiset ja historialliset merkkaavat. Uniikit kokemukset, kansanomaiset traditiot, kulttuurilliset arvot ja maantieteet tulee tunnustaa ja etuoikeuttaa. Yhteismaa on siten kieli ja sosiopoliittistaloudellinen projekti, jolla kunnioitetaan eletyn kokemuksen erikoisuutta — ja kunnioitetaan sellaisen erikoisuuden generatiivista ja inhimillistä arvoa. Alkuperäiskansojen yhteismaa on varsin erilainen urbaaniin yhteismaahan verrattuna, ja molemmat niistä eroavat esim. Wikihousen design-yhteisöstä. Ja kuitenkin ne ovat kaikki yhteismaata. Yhteisvauraus, Arturo Escobarin sanoin, osoittaa “pluriversumiin”. [6] Kuten uusi evoluutiotieteilijöiden sukupolvi on tajuamassa, tämä on ihmislajin perustodellisuus: yhteinen DNA, joka ilmentää itseään monien eri paikallisten adaptaatioiden avulla. Poislukien neoliberalismi, mikseivät taloudelliset ja poliittiset instituutiomme voi heijastella tätä faktaa?

Voitaisiin sanoa, että yhteismaan paradigma pyytää meitä ylittämään tärkeän ontologisen rajapinnan — mutta valtavirran poliittiset ja taloudelliset toimijat lännen teollisissa yhteiskunnissa vimmatusti kieltäytyvät niin tekemästä. Me näemme tämän lännen haluttomuudessa tunnustaa “luonnon oikeuksia”, “biokulttuurillisia protokollia” ja paikallisyhteisöjen itsemääräämisoikeutta (ja jopa kansallisvaltioille kauppasopimukset pyrkivät asettamaan demokraattisia rajoja markkinoiden investoinneille). Yhteismaa nimeää joukon sosiaalisia arvoja, jotka sijaitsevat markkinahinnan ja yksityistämisen ulkopuolella. Ne kunnioittavat epämuodollisia, sukupolvien välisiä, ekologisia ja jopa kosmisia todellisuuksia, joita rationaalisen toiminnan teoria taloustieteessä tai esimerkiksi neodarwinistiset vain-vahvin-selviää -narratiivit, jotka neoliberaalia taloustiedettä värittävät, eivät voi ymmärtää.

Tässä mielessä yhteismaa haastaa liberaalin byrokraattisen valtion ja perinteisen tieteen maailmankuvan, jotka molemmat pitävät ekosysteemejä ja ihmisiä enemmän tai vähemmän vaihdettavissa olevana ja hyödykkeellistettävänä resurssina. Työtämme pidetään “ihmisresurssina”, sitä pitää ostaa ja hallita; mehiläisen pölyttämistä pidetään hinnoiteltavissa olevana “luonnon palveluna”; jopa elämänmuodot voidaan patentoida ja omistaa.

Vaatimalla elävien järjestelmien luovuttamattomuutta ja niiden luontaista (ei-kaupattavaa, jaettua) arvoa yhteismaa esittää radikaaleja järjestelmämuutoksia koskevia vaatimuksia, jotka eivät ole vain poliittisia ja taloudellisia vaan myös kulttuurisia ja ontologisia.

Miksi yhteismaadiskurssilla on merkitystä

Olen läpikäynyt yhteismaadiskurssin modernia historiaa, koska se auttaa meitä ymmärtämään “muutoksen teoriaa”, jota yhteismaaliike pyrkii saamaan aikaan. Yhteismaan kieli on, ensinnäkin, väline, jolla suunnataan ihmisten huomio ja ymmärrys uudelleen. Se auttaa nimeämään ja valaisemaan markkinoiden aitaamisen todellisuutta ja yhteistekemisen arvoa. Ilman yhteismaakieltä nämä kaksi yhteiskunnallista todellisuutta pystvät kulttuurillisesti näkymättöminä ja vähintäänkin marginalisoituina — ja täten poliittisesti merkityksettöminä.

Yhteismaadiskurssi tarjoaa tapoja esittää moraalisia ja poliittisia väitteitä, jotka perinteinen politiikan diskurssi tuppaa sivuuttamaan tai hiljentämään. Käyttäen yhteismaan konsepteja ja logiikkaa voidaan tuoda esiin uudenlainen kommonerien kohortti, jotka pystyvät tunnistamaan keskinäiset yhtäläisyytensä ja yhteisen agendan. He voivat helpommin esittää omat suvereenit arvonsa ja prioriteettinsa systeemin termein. Koherentti filosofinen yhteismaan narratiivi on enemmän kuin intellektuaalinen mukavuus, se auttaa estämään pääomaa asettamasta intressejä vastakkain: luonto vastaan työvoima, työvoima vastaan kuluttajat, kuluttajat vastaan yhteisö. Yhteismaan kielen ja kokemuksien avulla ihmiset voivat alkaa liikkua pois rajoittavista yhteiskunnallisista “työntekijän” ja “kuluttajan” rooleista ja elää integroidumpaa elämää kokonaisena ihmisolentona. Sen sijaan, että alistuttaisiin hajoita-ja-hallitse -taktiikoille, joita pääoma käyttää neutraloimaan muutosvaatimukset, yhteismaan kieli tarjoaa holistisen vision, joka auttaa monenlaisia markkinoiden väärinkäytösten uhreja tunnustamaan yhteisen uhriutumisen, kehittämään uudenlaista narratiivia, vaalimaan uusia solidaarisuuden linkkejä ja — toivottavasti — rakentamaan toimivien vaihtoehtojen kokoonpanoja, jotka toimivat erilaisella logiikalla.

Yhteismaadiskurssin potentiaalia vaikuttaa muutokseen ei tulisi aliarvioida. Näen surullisen kirkkaan vastaesimerkin kustannushyötydiskurssissa, jonka amerikkalainen teollisuus onnistui 1980-luvulla tekemään alan oletusmetodologiaksi ympäristö-, terveydenhuolto- ja turvallisuusmääräysasioissa. Tämä juoni kuohitsi joukon yhteiskunnallisia, eettisiä ja ympäristöllisiä lakeja mädättämälllä ne markkinatalouden ja kvantifikaation kielellä. Diskurssi käytännössä peitti alleen monia lainsäädännön elementtejä ja muutti lainsäädännön yleistä kuvaa. Näen yhteisvaurausdiskurssin samanlaisena epistemologisena väliintulona: systeeemisenä tapana saada haltuun yhteiskunnalliset, ekologiset ja eettiset arvot, joilla hallinnoida yhteistä varallisuuttamme.

Kuten yllä esitetystä käy ilmi, yhteismaaliike pyrkii muuttamaan koko tapamme käsittää “talouden”. Sen sijaan, että “markkinoita” pidettäisiin autonomisena, “luonnollisena” piirinä yhteiskunnassa, joka jollain tavalla on olemassa Maapallon luonnonsysteeemien ja sosiaalisten tarpeidemme ulkopuolella, kommonerit pyrkivät integroimaan sosiaalisen, ekologisen ja taloudellisen. Karl Polanyi merkkipaaluteoksessaan The Great Transformation selitti kuinka markkinakulttuuri 1600-1800 -luvuilla syrjäytti vähitellen sukulaisuuden, tavat, uskonnon, moraalin ja yhteisön ja siitä tuli yhteiskunnan ensisijainen järjestysperiaate. [7] Tuo muutos tulee kääntää; suitsimaton pääoma ja markkinat tulee upottaa yhteiskuntaan uudelleen ja tehdä vastuunalaiseksi sille. Meidän tulee tehdä pääomasijoituksista, rahoituksesta, tuotannosta, korporaatiovallasta, kansainvälisestä kaupasta jne. alisteisia yhteiskunnan tarpeille.

Yhdessä liittolaisliikkeiden kanssa yhteismaaliike pyrkii kehittämään instituutioita ja normeja jälkikapitalistiselle, kasvun jälkeiselle yhteiskuntajärjestykselle. Tämä tarkoittaa markkinaperustaisten vaihtoehtojen monokulttuurin uhmaamista rikkaammalla, elinvoimaisemmalla tunteella ihmisten mahdollisuuksista kuin ne, joita tuottaja/kuluttaja kaksikko tarjoaa. Silke Helfrichin kanssa kirjoittamani kirja Patterns of Commoning läpikäy useita kymmeniä kiinnostavia, onnistuneita yhteismaita, jotka ammentavat eri ihmiskyvyistä ja yhteiskuntamuodoista. Näihin kuuluu yhteismetsät, paikallisrahat, Fab Labit, kunnalliset vesikomiteat, paikallista perhemaataloutta tukevat viljelymaaomaisuuden säätiöt, alkuperäiskansojen biodiversiteettiä isännöivät “biokulttuuriperintöalueet”, permakulttuuri, yhteisvaurausperustaisille yrityksille administratiivista/juridista tukea tarjoavat “omni-commons” -rakenteet ja paljon muuta. [8]

Sellaisia keskitettyjä elinkeinojärjestelmiä tulee kehittää ja laajentaa. Ne edustavat sosiaalisesti ja ekologisesti hyväntahtoisia vaihtoehtoja velkavetoiselle taloudelle, joka perustuu loputtomaan markkinakysyntään. (Lyhyt sivuhuomio: juridiset ja organisatoriset muodot eivät takaa kapitalismin logiikan rikkomista — ei tarvitse kuin katsoa monien osuuskuntien romahtamista managerialismiin ja korporaatiotoiminnaksi. Silti sellaiset muodot voivat tarjota potentiaalin siirtyä hyväntahtoisempiin kulutusmuotoihin, jos ei suoraan kulutuksen jälkeisiin yhteiskunnan tapoihin.) Toivoa on myös monen sidosryhmän osuustoimintamallissa, joka menestyksekkäästi tarjoaa sosiaalipalveluja ihmisille Quebecissa, Italiassa ja Japanissa. Osuustoiminnan muotoja tulee ottaa mukaan täydentämään yksityisomisteisia digitaalialustoja, joita nyt dominoi Facebook, Uber, Lyft, Airbnb, Task Rabbit, Mechanical Turk ja muut “jakamistalouden” firmat (eli mikrovuokraus ja mikrotyön markkinat), jotka yksityistävät ja monetisoivat sosiaalisen yhteistyön hedelmiä. Suuri uusi projekti keksiä yhteistyömallit uudelleen verkkoalustoille julkaistiin “Platform Cooperativism”-konferenssissa New York Cityssa marraskuussa 2015. [9]

Kommonerit ympäri maailman ovat kehityksen kärjessä ajamassa useita tärkeitä institutionaalisia innovaatioita, jotka pyrkivät korvaamaan välistävetävät yksityisomisteiset markkina-alustat ja korporaatiorakenteet. Näihin kuuluu:

• Avoimen arvon verkostot kuten Sensorica ja Enspiral, jotka toimivat yhteistyöperustaisina digitaalisina “kiltoina” yrittäjille ja sosiaalisesti samanmielisille kommonereille.
• Ostoklubit ja tuotanto-/toimitusketjujen uudelleenjärjestelyt molempia osapuolia hyödyttävällä tavalla. Esimerkkeihin kuuluu Italian solidaarisuustalouden kehittämä vaatetuotantojärjestelmä ja Fresno [California] Commons, joka keksii uudelleen alueellisen ruoantuotantoketjun yhteisvaurausperustaisella säätiöllä.
• Valtion rekisteröimät sidosryhmäsäätiöt, jotka keskinäistävät valtion omistamien resurssien tulovirrat (Alaska Permanent Fund ja uudet Peter Barnesin ehdottamat mallit).
• Avoimen lähdekoodin ohjelmointiyhteisöt, jotka jakavat lähdekoodia vapaasti ja joita joskus johtaa alan säätiöt, joiden johdossa on yhteisön kunnioittamat vanhimmat.
• Globaali vertaistuotannon design ja paikalliset valmistusyhteisöt, jotka luovat modulaarisia, matalan budjetin autoja, maatalouskoneita, huonekaluja ja muita aineellisia tuotteita.

Tulevaisuudessa monet teknoalan toimijat odottavat avoimissa verkostoissa toimivien hajautettujen autonomisten organisaatioiden olevan mahdollisia, kiitos “lohkoketjutilikirjan”, Bitcoinin mahdollistavan softainnovaation. Lohkoketjuteknologia mahdollistaa ihmisten validoida yksittäisen digitaalisen tiedon (esim. bitcoin, dokumentti, digitaalinen identiteetti) ilman tarvetta kolmannelle osapuolelle kuten pankille tai valtion virastolle. Demokratisoimalla itseorganisoituneiden ryhmien kyky autentikoida digitaalinen identiteetti (sen sijaan että olisi pakko luottaa esim. Facebookkiin tai Twitteriin) kommonerit voivat käyttää lohkoketjuteknologiaa antamaan tiettyjä oikeuksia jäsenilleen, mikä johtaa uudenlaiseen hajautettuun, itsehallinnoituun järjestäytymiseen. Lohkoketju voi antaa alkeellisen (tai myöhemmin hienostuneen) viitekehyksen verkostoperustaisille “älysopimuksille”, jotka voivat mahdollistaa monenlaiset eri kollektiivisen hallinnon muodot. Se voi toimia myös kirjanpitoinfrastruktuurina arvon jakamiselle digitaaliseen yhteismaahan osallistuneiden kesken. [10]

Merkittävä ratkaisematon ongelma monille näistä yhteisvaurausperustaisista instituutioista on kuitenkin pääsy luottoon ja tulovirtoihin. Perinteiset pankit ja rahoitusinstituutiot, jopa yhteiskunnalliset ja eettiset pankit pitävät vaikeana antaa lainoja yhteisvauraudelle, joka ei tavoittele voittoa kaupallisen yrityksen muodossa. Designin ja valmistuksen open source -ekosysteemi, esimerkiksi, ei voi tarjota mitään aineetonta omaisuutta pankille lainan vastineeksi, ja niin heidän “tuotteensa” — polttoainetehokkaat, kaikille saatavilla olevat autot tai halvat, paikallisesti hankittavat maatalouskoneet — eivät voi saada pääomaa, jolla laajentaa toimintaa. Onneksi monet lähes unohdetut historialliset osuustoimintarahoituksen mallit ollaan jälleen löytämässä uudelleen ja sekoittamassa uuteen teknologiaan yhteismaan tueksi. Näihin kuuluu uudenlaiset tee-se-itse -luottojärjestelmät, vaihtoehtovaluutat ja joukkorahoitusalustat kuten Goteo Espanjassa. Nollakorkoinen luotto, jollaista JAK Bank on kehitellyt Ruotsissa, otetaan käyttöön paikallisiin siirtymätalouksiin, kun taas toiset kokeilevat uuden tyyppisillä yhteisvaurauden joukkorahoitusjärjestelyillä. [11]

Pointti tässä on, että on syntymässä jälkikapitalistinen visio rahoitukselle ja rahalle. Itseorganisoitunut yhteismaa tulee luomaan oman arvokirjanpito- ja vaihdantajärjestelmänsä, mm. valuutat ja luoton, jotka mahdollistavat niiden ohittaa monet perinteisen velkavetoisen lainaamisen ja markkinatuotannon patologiat. Meidän tulee tehdä pääomasijoittamisesta, rahoituksesta, tuotannosta, korporaatiovallasta, kansainvälisestä kaupasta ja muusta alisteisia yhteiskunnan tarpeille.

Samanaikaisesti monet olemassaolevat rahoitusinstituutiot voitaisiin laajentaa täydentämään ja tukemaan tätä nousevaa sektoria. Kansallispankit, kuten sellaiset kuin Pohjois-Dakotan osavaltiossa on perustettu, voivat tarjota halpaa luottoa erilaisiin sosiaalisiin ja ekologisiin tarpeisiin. Yhteisökehitysrahoituksen instituutiot ja sosiaaliset ja eettiset pankit kuten Banca Populare Etica Espanjassa ja Italiassa voivat myös tarjota rahoitusta yhteismaataloudelle. On vielä paljon tehtävää tämän yritysten hajanaisen sekamelskan yhteennitomiseksi integroidummaksi ja kehittyneemmäksi yhteisvauraussuuntautuneeksi rahoitusinfrastruktuuriksi. Mutta perinteiset pankki- ja rahalaitokset alkavat hajota kapitalismin ristiriitojen painosta, ja kun uudet digitaaliteknologiat ja yhteisvaurauteen perustuvat yhteisöt esittelevät uusia yhteistyövaihtoehtoja, uuden sukupolven keskinäistetty rahoitus lupaa paljon. [12]

Erillinen, mutta asiaan liittyvä poliittinen linjaus on kommonerien näkemä tarve kaapata uudelleen yksityiseltä puolelta julkinen (valtion) kontrolloima kyky luoda rahaa niin, että raha on käytössä kansaa palvelemassa demokraattisesti määritettyihin tarpeisiin eikä niinkään kaupallisten lainaajien varsin kapeakatseisiin liikevoiton tuottotavoitteisiin. [13]

On syytä painottaa suuren, monipuolisen yhteisvaurausperustaisen tuotannon roolia, joka perustuu epäsuoraan vastavuoroisuuteen markkinoiden sijaan. Aikapankkeihin, open source -verkostoihin, oppimisyhteisöihin ja taideyhteismaahan osallistuminen (vain muutama esimerkki mainitaksemme) yleensä ei perustu 1:1-vaihdantaan, vaan henkilökohtaisiin sitoumuksiin yhteisötasolla — “niputa yhteen ja jaa”-lähestymistapaan. Näitä viihtyisiä yhteisöjä (kuten Ivan Illich niitä kutsuu) usein holhotaan “kolmantena sektorina” tai “hyväntekemisenä”, vaikka ne ovat itse asiassa tuottavia työhevosia. [14] Ne tuottavat monenlaista palvelua hoivaavilla, inhimillisillä ja ei-kalliilla tavoilla, jotain mitä valtion ohjelmat ja markkinat eivät selvästikään osaa tehdä.

“Uusi talous”, jota kommonerit pyrkivät rakentamaan, ei ole niinkään talous sosiaalisen, taloudellisen ja itsehallinnollisen puolen hybridi. Useista esimerkeistä on nähtävässä, että siitä syntyvä talous on paljon enemmän läpinäkyvä ja yhteisöjen hallinnassa, joustava, paikallisesti reagointikykyinen ja pidetty luottamuksen arvoisena ja yhteiskunnallisesti huolehtivainen. Nämä yhteismaat ovat myös vähemmän taipuvaisia luomaan negatiivisia ulkoisvaikutuksia, joita markkinat rutiininomaisesti luovat.

Kommonerien suuri haaste on ottaa mallinsa käyttöön laajemmissa yhteistyötä tekevissä sosiaalisissa ekosysteemeissä. Niille on myös tärkeää listata valtio partnerinaan, jotta ne voivat tarjota juridisia viitekehyksiä yhteistekemiselle, tekniselle tuelle ja jopa epäsuorille subventioille. Koska olemassaolevat kansallisvaltiot saattavat olla haluttomia lähtemään tälle polulle (johtuen niiden historiallisista liitoista korporaatioeliittien kanssa), on varsin todennäköistä, että kaupungeista tulee keskeisiä toimijoita yhteismaaperustaisten innovaatioiden parissa — tämän vahvisti hyvin äskettäin pidettyyn kansainväliseen “The City as a Commons”-konferenssiin osallistuneiden kaupunkien tavallisten asukkaiden vankka monimuotoisuus. [15]

Sallikaa minun esittää menettelyyn liittyvä huomautus, jolla on strategisia vaikutuksia: monilla edistysmielisillä on taipumus olettaa, että valtion laki ja julkinen politiikka — ylhäältä alaspäin suuntautuvat järjestelmät — ovat tehokkain ja nopein tapa saada aikaan “järjestelmämuutos”. Olen eri mieltä. Nämä välineet ovat usein välttämättömiä, mutta niiden tehokkuus heikkenee nykyisessä verkottuneessa maailmassa. On erittäin vaikeaa saada aikaan muutosvoimaista muutosta perinteisten poliittisten instituutioiden avulla, joita nyt lamauttaa puolueiden umpikuja ja korkeat oikeuskäytännölliset esteet.

Näiden realiteettien ulkopuolella valtioiden välineellisyys on itse usein tehotonta, hidasta ja monesti se koetaan epälegitiiminä. Vuoden 2014 kirjassaan The Utopia of Rules, antropologiaktivisti David Graeber luetteloi keskitettyjen komentobyrokratioiden rajoitteita verkottuneena aikana. [16] Vasemmiston suurin epäonnistuminen on ollut sen kyvyttömyys esittää funktionaalisia, inhimillisen mittakaavan vaihtoehtoja, jotka voivat vaalia kansalaistoimintaa, osallisuutta ja innovaatioita: “vahvaa demokratiaa”, jolla on arkipäivän merkitystä ja vaikutusta. Pidän tätä läpitunkevana oivalluksena.

Yksi polku eteenpäin: “Seuraava systeemi” joutuu syleilemään vertaisten yhteistyötä hajautetuissa verkostoissa tehdäkseen työt, joita byrokratia ei onnistu hyvin tekemään. Kyse ei ole “valtionhallinnon uudelleenkeksimisestä”, vaan tuotannon, hallinnon ja ruohonjuuritason osallisuuden integroinnista uudenlaiseksi yhteisvaurausinstituutioiksi. Taloudelliset ja teknologiset trendit ovat selvästi menossa tähän suuntaan, todellisuus jonka on kuvannut Yochai Benkler kirjassa The Wealth of Networks; Jeremy Rifkin kirjassa Zero Marginal Cost Society; ja Michel Bauwens hänen monissa P2P Foundationin teksteissään wikissä ja blogissa [17] Verkostoperustainen tai sen avulla toimiva yhteismaa voi tarjota elintärkeää infrastruktuuria uuden osallistavan kontrollin ja keskinäistetyn hyödyn sosiaaliselle taloudelle. Miten koordinoida byrokraattisia järjestelmiä verkostopohjaisella yhteismaalla pysyy edelleen vaikeana haasteena, mutta monet “Valtio 2.0”-kokeilut tutkivat jo eri mahdollisuuksia.

Tässä kuvattu monien yhteismaapohjaisten innovaatioiden suuri hyve on, että ne eivät välttämättä vaadi valtion tai politiikan eteenpäinmenoa — ja täten ne voivat ohittaa perinteiset poliittiset tilat. Laki, politiikka ja hankintatoimi voivat varmasti edistää Yhteismaasektorin kasvua, ja joitain olemasssaolevia valtion politiikkatoimia, jotka etuoikeuttavat markkinavaihtoehdon ja kriminalisoivat yhteistekemisen, yksinkertaisesti pitää eliminoida. Ja rahoituksellinen tuki yhteismaalle pysyy tärkeänä ratkaisemattomana haasteena. Silti yhteismaaperustaisilla toimitus- ja palvelujärjestelmillä on suuria kyvykkyyksiä, joilla vastataan tarpeisiin innovatiivisilla tavoilla, joilla ei kasveta hierarkisesti skaalautumalla vaan pienemmän mittakaavan replikoi-ja-liittoudu -taktiikalla.

Yllä esitetyllä visiolla taloudellisesta toiminnasta selvästikin on pitkälle meneviä vaikutuksia eriarvoisuuteen, ekosysteemeihin, sukupuoli- ja rotusuhteisiin ja politiikkaan. Loput tästä esseestä käytetään esittämään miten yhteismaakeskinen yhteiskunta ratkaisisi nämä ongelmat.

Tulojen ja varallisuuden eriarvoisuus.Kun ihmisten perustarpeet on tyydytetty järjestelmällä, joka ei ole velkavetoinen ja liikevoittoa tavoitteleva, vaan markkinoiden ulkopuolella toiminvan yhteismaan avulla, on mahdollista leikata neoliberaalin kapitalismin tuottamia ääripään tulo- ja varallisuuseroja. Yhteistekemisen pointti on loppujenlopuksi epähyödykkeellistää tai keskinäistää tarpeiden tyydyttäminen niin, että se on saatavilla kaikille. Edesmennyt vaihtoehtoraha-asiantuntija Margrit Kennedy kerran arvioi, että jopa 50 prosenttia markkinoilla myytyjen perushyödykkeiden ja -palvelujen kustannuksista on velkaa. Jos perhe leikkaa riippuvuuttaan perinteisistä markkinoista ja luotosta, sen elinkustannukset voivat pienentyä dramaattisesti, myös sen haavoittuvaisuus petomaisille korporaatioille.

Päivittäisen elämän epähyödykkeellistäminen ja keskinäistäminen voi tapahtua monien yhteisvaurausperustaisten järjestelmien kautta: yhteisöjen maasäätiöt voivat ottaa maata pois markkinoilta pienentämäään asumiskuluja; osuustoiminnalliset rahoitusvaihtoehdot pienentävät altistumista korkeille koroille ja velalle; osuustoiminnalla tuotetut tuotteet ja palvelut vähentävät kuluja ja parantavat laatua; yhteisinfrastruktuuri (energia, liikenne, internet, sosiaalisen median alustat); avoimet ja yhteisvaurausperustaiset järjestelmät ohjelmistokehitykselle, datalle, informaatiolle, tieteelliselle tutkimukselle ja luovalle työlle.

Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus ja sukupuolten välinen tasa-arvo.Yhteismaan paradigma ei vastaa suoraan rotuun, etnisyyteen tai sukupuoliin liittyiviin eri huoliin, koska sen viitekehys liittyy enemmän hallinnointiin, resurssienjakoon ja sosiaaliseen yhteistyöhön. Yhteismaaparadigma kuitenkin keskittyy inklusiivisuuteen ja sosiaaliseen solidaarisuuteen, ja tässä mielessä se voi mennä liberaalien demokratioiden tarjoamien muodollisten juridisten oikeuksien tuolle puolen (mutta ei välttämättä tyydyttää niitä). Markkinat eivät oikeastaan välitä ihmisten tarpeista; niitä kiinnostaa enemmän kuluttajakysyntä. Ketä tahansa, jolla ei ole rahaa ilmaista kuluttajakysyntää, pidetään marginaalisena tai näkymättömänä. Mutta yhteismaa on omistautunut ihmisten perustarpeiden tyydyttämiselle, ja se tekee sen sosiaalisesti omistautunein ja inklusiivisin tavoin. Samoin kuin afroamerikkalaisten yhteisöt käyttävät osuuskuntia keinona rakentaa kunnioitusta materiaalisten tarpeiden tyydyttämisen lisäksi [18], niin myös yhteismaa sosiaalisena instituutiona, on ytimessään sitoutunut sosiaalisiin tarpeisiin, reiluuteen ja kunnioitukseen.

Mitä tulee naisiin, lapsiin ja perheisiin, yhteismaahistorioitsija Peter Linebaugh on huomauttanut, että “syntymä, hoiva, naapurusto ja rakkaus ovat sosiaalisen elämän kulmakiviä. Menneiden aikojen yhteismaa ei ole ollut eksklusiivisesti miesten tila. Itse asiassa, juuri siellä naisten ja lasten tarpeet tulevat usein ensin. Eikä ainoastaan ‘tarpeet’ vaan myös päätöksenteko ja vastuullisuus ovat kuuluneet naisille teollisuuslähiöiden ‘slummeista irokeesiliiton matriarkaattiin ja afrikkalaisiin kyliin”. [19]

Yhteismaassa “hoivatyö” — jota maantieteilijä Neera Singh on kutsunut “kiintymyssuhdetyöksi” — on tärkeintä. Sitä vastoin kapitalistisilla markkinoilla ja taloudessa toistuvasti sivuutetaan “hoivatalous” — kotitalouden elämä ja sosiaalinen viihtyisyys, jotka ovat olennaisia vakaalle, terveelle ja palkitsevalle elämälle. Markkinataloudet pitävät näitä asioita olennaisesti vapaina resursseina, jotka jotenkin täydentävät itseään markkinamaailman ulkopuolella. Ne näkevät nämä asiat “esitaloudellisina” tai “talouteen kuulumattomina” resursseina, joilla ei ole mitään asemaa ja täten ne voidaan sivuuttaa tai niitä voidaan riistää jos niin halutaan. Tässä mielessä hoivatyötä tekevien naisten viktimisaatio on verrannollista kommonerien, kolonisoitujen ja luonnon kärsimään viktimisaatioon. Ne kaikki luovat tärkeää markkinoiden ulkopuolista arvoa, josta kapitalistit ovat riippuvaiisia — ja kuitenkin markkinat yleisesti kieltäytyvät tunnustamasta tätä arvoa. YK:n raportti vuodelta 1980 kertoi tilanteen julman selkeästi: “Naiset edustavat 50% maailman aikuispopulaatiosta ja kolmasosaa työvoimasta, he tekevät lähes kaksi kolmasosaa työtunneista ja saavat vain kymmeneksen maailman tuloista ja omistavat alle 1% maailman omaisuudesta.”

Saksalainen kirjoittaja Ina Praetorius kirjoitti feministisestä “hoivatyön” teemasta ja projisoi sen paljon laajemmalle filosofiselle pinnalle esseessään “The Care-Centered Economy: Rediscovering What Has Been Taken for Granted.” [20] Praetorius ehdottaa, että “hoivan” tärkeyttä voidaan käyttää kuvittelemaan uudenlaisia strukturaalisia prioriteetteja koko taloudelle, mikä auttaa suuntaaman talouden instituutiot ja käytösmallit uudelleen. Yhteismaa on ilmiselvä väline näiden ideoiden edistämiseen, koska se kunnioittaa markkinoiden ulkopuolista hoivaa olennaisena arvonluonnin kategoriana.

Ekosysteemin isännöinti. Riippumatta siitä, mitä puutteita yksittäisissä luonnonvarojen yhteismaissa on, sen osallistujat tajuavat, että heidän tulee työskennellä niiden kanssa, ei niitä vastaan. Toisin kuin markkinat, kommonerit eivät kohtele “ympäristöä” esineenä tai hyödykkeenä, vaan dynaamisena elävänä järjestelmänä, joka ympäröi koko heidän elämää. Heillä on yleisesti paljon vähemmän insentiiviä kuin korporaatioilla ylikäyttää luonnonjärjestelmiä, joista heidän elämänsä riippuu, ja paljon enemmän insentiiviä toimia luonnon isännöitsijöinä kollektiiviseksi hyödyksi.

Pienen mittakaavan luonnonvarayhteismaa, joka pyörii metsien, kalankasvattamoiden, laidunmaiden, pohjavesien ja villin luonnon ympärillä, on äärimmäisen tärkeä marginalisoitujen maiden maaseutualueilla. [21] Nämä yhteismaat myös ovat yleensä paljon ekologisesti ystävällisempiä kuin energiavaativa teollinen maatalous, jota harjoitetaan “kehittyneessä” maailmassa. Vaikka arviolta kaksi miljardia ihmistä ympäri maailman joutuu turvautumaan yhteismaahan joka päivä tarpeensa tyydyttämiseksi, taloustieteen kirjoissa se sivuutetaan, koska markkinatoimintaa tai pääoman kasautumista ei tapahdu — pelkkää tuotantoa kotitalouksien tarpeisiin. [22]

Näillä yhteismailla ihmisiä ei motivoi rahapalkkiot vaan “kiintymyssuhdetyö”, intialaisen maantieteilijä Neera Singhin käyttämä termi kuvaamaan yhteisvaurausperustaista metsien hallinnointia. Täällä ihmisten tunto omasta itsestä ja subjektiivisuudesta limittyy heidän biofyysiseen ympäristöönsä. He ovat ylpeitä ja saavat nautintoa resurssien hallinnoinnista, joka on heille ja heidän yhteisölleen tärkeää. Tämän takia kiintymyssuhdetyö yhteismaassa on merkittävää — se muuttaa sitä miten me havaitsemme itsemme, suhteemme toisiin sekä yhteytemme ympäristöön. Singhin sanoin, “Kiintymyssuhdetyö muuttaa paikallisia subjektiviteettejä.” [23] Tämä on uuden, ekologisemman ja tietoisemman tyypin talouden rakentamisen kivijalka.

Politiikka ja hallinto. Minkä tyyppistä politiikkaa voisi olla yhteismaan laajassa universumissa? Koko kysymys olettaa radikaalin siirtymän valtion roolissa ja luonteessa. Sen rajoittuneen kyvykkyyden tyydyttää tarpeet käydessä yhä vain akuutimmin ilmiselväksi, mikä johtaa kansan epäluottamukseen, valtio joutuu kehittymään ja delegoimaan valtaa ja sallimaan enemmän ruohonjuuritason yhteisvaurausperustaisten aloitteiden esiintulemista. Kollegani Michel Bauwens on ehdottanut “Partnerivaltion” ideaa, joka auttaisi yhteismaan muodostamisessa ja kehittämisessä. [24]

Yhteismaaystävällinen politiikka kehittäisi “metataloudellisia verkostoja” näiden toimintakenttien yhteenkuromiseksi niin, että esimerkiksi avoimissa tietoverkostoissa (teknologian ja softan suunnitteluun ja valmistukseen) voitaisiin olla rakentavasti tekemisissä ihmisten kanssa, joiden työnkuvaan kuuluu maatalous ja ekologinen kestävyys. Tämä ei ole vain kiinni siitä, että valtiot valistuvat avoimista verkostoista. Yhä enemmän valtiot joutuvat turvautumaan verkostoituneeseen älyyn ja poliittiseen legitimiteettiin. Samaan aikaan digitaalisten verkostojen parissa työskentelevät kommonerit vaativat, että valtiot kunnioittaisivat ja tukisivat heidän kontribuutioitaan.

Idea suuren mittakaavan itseorganisoituneesta hallinnosta ei ole arvailua. Se tapahtuu jo avointen verkostojen alustoilla. Me olemme nähneet monia esimerkkejä ruohonjuuritason itseorganisoituneesta hallinnosta pyörittämässä merkittävää kompleksisuutta reaaliajassa. Jotkut ovat suhteellisen transientteja ilmiöitä, kuten arabikevään 2011 mielenosoitukset ja Occupy- sekä M15-liikkeiden mielenilmaukset. Toiset ovat pitkäikäisempiä, kuten avoimen lähdekoodin yhteisöjen hallintoskeemat, Wikipedia (yli 80000 sisällöntuottajaa) ja La Via Campesina, joka on organisoinut maattomien maanviljelijöiden toimintaa kansainvälisesti. Uudensorttinen “mikrokäyttäytyminen” synnyttää tarpeen “makroinstituutioille”, mikä vie eteenpäin uudenlaisen hallinnoinnin kehitystä.

Nämä kehityskulut eräistä kaikkein perustavanlaatuisimmista evoluutiotieteiden löydöksistä, sekä kompleksisuustieteen nousu viime sukupolven aikana ovat kaikki tapahtuneet samanaikaisesti. Molemmat validoivat ruohonjuuritason sosiaalisen järjestäytymisen ja hallinnoinnin muotojen todellisuuden. Laaja empiirinen tutkimusnäyttö vahvistaa, että jotkut kaikkein vakaimmista, resilienteimmistä hallintomuodoista ovat hajautettuja, itseorganisoituvia ja yhteistyötä tekeviä. Tätä aihetta käsitellään laajemmin Burns H. Westonin kanssa kirjoittamassa kirjassani Green Governance (s. 112– 130), mutta peruspointti on painottaa, että ihmisyhteisöt voivat kehittää korkeampia, monimutkaisempia järjestäytymisen muotoja ilman keskusvallan tai byrokratian ohjausta: “emergenssi” hallinnon ruohonjuuritason teoriana. [25] Emergenssi perustuu ajatukseen, että jos tarjolla on riittävän määritellyt ja suotuisat parametrit ja olosuhteet, voi syntyä paikallisiin olosuhteisiin perustuvia vakaita itseorganisoitumisen muotoja. Tätä biologiset ja kemialliset järjestelmät ilmentävät kaiken aikaa; autokatalyyttiset piirteet luovat “järjestystä ilmaiseksi”. Tämä oivallus kompleksisuustieteestä sopii Elinor Oströmin löydöksiin lukemattomista itseorganisoituneista yhteismaista. Tehokasta hallinnointia ei tarvitse pakottaa kattavalla yleisien sääntöjen järjestelmällä, jotka on kodifioitu muodolliseen valtionlakiin ja jota toteutetaan lainsäätäjien ja oikeusasteiden avulla. Oikeilla “sopivuusolosuhteilla” hallinnointi voi syntyä luonnollisesti itsekseen, hallintoalamaisten aktiivisella osallistumisella ja suostumuksella relevantissa mittakaavassa. Toissijaisuusperiaatteella ja mittakaavan mukaisilla järjestelmillä on kuitenkin merkitystä.

Toki on erioja verkostopohjaisen hallinnoinnin regiimissä ja politiikassa. Mutta idea politiikasta ehkä joutuu kehittymään mikäli me aiomme päästä nykyisten kansallisvaltiohallintojen toimintahäiriöiden yli. Kommonerien teknologia-alustat voivat olla tärkeässä roolissa valtiovallan täydentäjinä tai osittaisina korvaajina, paljon samalla tavalla kuin valtio on perustanut korporaatioita näennäisesti palvelemaan yhteistä hyvää. Uusia hallinnointimuotoja pitää syntyä yhteisvaurauden yleistyessä ja kypsyessä, mikä vaatii uudenlaista valtion tukea ja koordinaatiota. Väistämättä uusi rakentuva politiikka ei tule olemaan käsitettävissä vanhan järjestyksen termeillä, jossa me tällä hetkellä elämme.

Loppusanat

Koska yhteismaaliike on sykkivä, elävä kommonerien verkosto ympäri maailman, on vaikeaa laatia selkeää suunnitelmaa tai ennustaa tulevaa. Tulevaisuuden paradigmat voivat syntyä vain luomistyöstä evoluution kanssa. Silti me voimme jo nyt nähdä laajentuvan, itseään monistavan yhteismaan idean voiman, kun monet toisistaan huomattavasti eroavat ryhmät sitä syleilevät: ranskankieliset kommonerit kahdeksassa maassa, jotka isännöivät kaksiviikkoista commons-festivaalia lokakuussa 2015 yli 300 tapahtuman voimin; urbaanit aktivistit, jotka ovat uudelleenkonseptoimassa “kaupunkia yhteismaana”; omissa julkisissa tiloissa ja rannikkoalueillaan aitaamisia vastaan taistelevat kroatialaiset; yhteismaan “Välimerellistä mielikuvaa” kehittelevät kreikkalaiset, jotka taistelevat neoliberaalia talouspolitiikkaa vastaan; alkuperäiskansat, jotka puolustavat etnobotaanisia ja biokultturillisia perinteitään; digitaaliaktivistit, jotka ovat kehittelemässä uudenlaisia “alustaosuustoiminnan” muotoja; ja niin edelleen. Yhteismaan kieli ja viitekehys auttaa kehittämään odottamattomia uusia synergioita ja solidaarisuuden muotoja.

Metadiskurssina, jolla on ydinperiaatteita mutta huokoiset reunat, yhteismaalla on kyky vedota politiikan, hallinnoinnin, talouden ja kulttuurin maailmoihin. Se voi vedota myös moderniuteen ja ihmisten vaistomaisiin ihmisten välisen yhteydenpidon ja merkityksenannon tarpeisiin liittyvään vieraantumiseen, jotain mihin ei pysty valtio eikä markkinat, siten kuin ne nykyään ovat järjestäytyneet. Yhteismaan paradigma tarjoaa syvän filosofisen kritiikin neoliberaalista taloudesta ja satoja toimivia esimerkkejä, jotka konvergoivat keskenään. Mutta toimintasuuntautuneena systeemimuutoksen lähestymistapana kaikki riippuu kommonerien ja sellaiseksi haluavien energiasta ja mielikuvituksesta, jolla kehitetään tätä globaalia, verkottunutta, elävää järjestelmää.

Anonyymi Näkymätön Komitea Ranskassa on havainnut, että “kansannousu ei ole kuin epidemia tai metsäpalo — lineaarinen prosessi, joka leviää paikasta toiseen alkukipinän jälkeen. Se saa musiikin muodon, jonka kiintopisteet ovat hajallaan ajassa ja tilassa, ja ne onnistuvat määräämään omien värähtelyjensä rytmin.” Tuo kuvaa yhteismaaliikkeen kehittyvää odysseiaa, jonka rytmit tuottavat paljon resonanssia.

marraskuussa 2015

Lähdeviitteet

• 1Garrett Hardin, “The Tragedy of the Commons,” Science 162, no. 3859 (December 1968): 1243.
• 2 Lewis Hyde, Common as Air: Revolution, Art and Ownership (New York: Farrar, Straus and Giroux, 2010), 44.
• 3Elinor Ostrom, Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action (New York: Cambridge University Press, 1990), 42.
• 4 Elinor Ostrom, Understanding Institutional Diversity (Princeton, NJ: Princeton University Press, 2005); Joanna Burber, Elinor Ostrom et al., Protecting the Commons: A Framework for Resource Management in the Americas (Washington, DC: Island Press, 2001).
• 5 David Bollier and Silke Helfrich, Patterns of Commoning (Amherst, MA: The Commons Strategies Group, 2015).
• 6 Arturo Escobar, “Commons in the Pluriverse,” in Bollier and Helfrich, Patterns of Commoning, 348–360.
• 7 Karl Polyani, The Great Transformation: the Political and Economic Origins of our Time (Boston, MA: Beacon Press, (1944) 2014).
• 8 Bollier and Helfrich, Patterns of Commoning.
• 9Platform Cooperativism conference website, http://platformcoop.net.
• 10For more on Bitcoin, see http://p2pfoundation.net/Bitcoin; http://bollier.org/blog/blockchain-promising-new-infrastructure-online-commons; and http://www.nytimes.com/2015/03/02/ business/dealbook/data-security-is-becoming-the-sparkle-in-bitcoin.html?_r=1.
• 11 David Bollier and Pat Conaty, “Capital for the Commons: Strategies for Transforming Neoliberal Finance Through Commons-based Alternatives” (Berlin, Germany: The Commons Strategies Group, 2015).
• 12Bollier and Conaty, “Capital for the Commons.”
• 13 Mary Mellor, Debt or Democracy (London: Pluto Press, 2015); Mary Mellor, The Future of Money: From Financial Crisis to Public Resource (London: Pluto Press, 2010); Frances Hutchinson, Mary Mellor and Wendy Olsen, The Politics of Money: Towards Sustainability and Economic Democracy (London: Pluto Press, 2003).
• 14Ivan Illich,Tools for Conviviality (New York: Harper & Row, 1973).
• 15 David Bollier Website, “The City as Commons: The Conference,” http://www.bollier.org/blog/ city-commons-conference.
• 16 David Graeber, The Utopia of Rules (Brooklyn, NY: Melville House, 2015).
• 17Y ochai Benkler, The Wealth of Networks: how Social Production Transforms Markets and Freedom (New Haven, CT: Yale University Press, 2005), http://public.eblib.com/choice/publicfullrecord. aspx?p=3419996; Jeremy Rifkin, The Zero Marginal Cost Society: The Internet of Things, the Collaborative Commons, and the Eclipse of Capitalism (New York: Palgrave Macmillan, 2014); See P2P Foundation, “Michael Bauwens,” http://p2pfoundation.net/Michel_Bauwens/Full_Bio.
• 18Jessica Gordon Nembhard, Collective Courage: A History of African American Cooperative Economic Thought and Practice (State College, PA: Pennsylvania State University, 2014).
• 19 Peter Linebaugh, “Stop, Thief!” Onthecommons.org, April 14, 2014, http://www. onthecommons.org/magazine/stop-thief.
• 20 Ina Praetorius, “The Care-Centered Economy: Rediscovering What Has Been Taken for Granted,” Heinrich-Böll-Stiftung 7 (April 2015), https://www.boell.de/en/2015/04/07/care-centered-economy.
• 21See, e.g., the holdings of the Digital Library of the Commons at http://dlc.dlib.indiana.edu/dlc.
• 22Paul A. Samuelson and William D. Nordhaus, Economics, 17th edition (New York: McGraw- Hill, 2001); Joseph E. Stiglitz and Carl. E. Walsh, Economics, 3rd edition (New York: W.W. Norton, 2002); “Securing the Commons: Securing Property, Securing Livelihoods,” International Land Alliance website, http://www.landcoalition.org/global-initiatives/securing-commons.
• 23 Neera Singh, “The Affective Labor of Growing Forests and the Becoming of Environmental Subjects: Rethinking Environmentality in Odisha, India,” Geoforum 47 (2013): 189–198.
• 24David Bollier Website, “Michael Bauwens: Here’s What a Commons-Based Economy Looks Like,” http://bollier.org/blog/michel-bauwens-heres-what-commons-based-economy-looks.
• 25 Weston Burns and David Bollier, Green Governance: Ecological Survival, Human Rights and the Law of the Commons (Cambridge, UK: Cambridge University Press, 2013).

Lähde:

https://thenextsystem.org/node/187

Julkisen terveydenhuollon kriisi on lisäksi paljastanut paikallistalouksiemme hälyyttävän nykytilan, vuosikymmenten heitteillejätön, ulkoistuksen ja suhteellisen taloudellisen mahalaskun jälkeen liian monissa paikoissa ja yhteisöissä. Samaan aikaan tämä kriisi on tuonut esiin yhteisön tärkeyden. Meidän valmistellessamme itseämme rakentamaan taloutemme uusiksi, meidän tulee kamppailla sen eteen, että teemme elpymisestä uuden Britannian laajuisen yhteisön syntyhetken: meidän tulee astua Yhteisöllisen Vauraudenluonnin uuteen aikaan, joka lisää talousdemokratiaa alhaalta ylös — jota demokratisoitu valtio tukee.

Jos vastaus kriisiin toistaa vuoden 2008 virheitä, tulokseksi syntyy talous, jossa on kaikki samat eriarvoisuuden kuin aikaisemminkin, vaikka ehkä syvempään juurtuneempina ja epäsäännöllisempinä kuin koskaan ennen. Mutta sen ei tarvitse mennä näin. Nykyinen kriisi voi hyvin olla herätyssoitto jolla muuttaa kurssiamme ja rakentaa paikallisempi, generatiivisempi, sosiaalisempi ja demokraattisempi talousjärjestelmä, sekä kiteytymisen hetki jossa kansalaiset ja hallitukset työskentelevät yhdessä rakentamassa uutta yhteiskuntasopimusta ja aidosti inklusiivista taloutta.

Lisäksi yritysten kamppaillessa pysyäkseen toiminnassa kriisin keskellä on tärkeää, että paikallisyhteisöihin perustuvat yritykset — paikallistalouksien elinehto — ovat sekä suojattuja että niiden annetaan myös kukoistaa. Tämä kriisi uhkaa kärjistää bisneskentän konsolidaatiota. Juurruttamalla vastatoimemme Yhteisölliseen Vauraudenluontiin me voimme luoda perustukset pluralistisille liiketoimintamalleille, ja näin turvaamme vauraan tulevaisuuden yhteiskunnallisille yrityksille; nopeasti laajennamme työntekijäomisteisia yrityksiä; autamme osuuskuntia ja mutuaaleja kasvamaan; ja turvaamme polun kohti tulevaisuutta jolla parannetaan yhteisöyritysten toimintaa.

Yhteisöllisen vauraudenluonnin lähestymistavat voivat tehdä tilaa paikallisille Green New Dealeille ympäri maata. Vähähiilisiin paikallisprojekteihin sijoittamisesta eläkerahastojen ja kunnallisten velkakirjojen uudelleenorientaatioon oikeudenmukaisen siirtymän rahoittamiseksi, paikallisten toimitusketjujen ympäristöhyödyiksi, monet yhteisöllisen vauraudenluonnin työkalut voidaan ottaa käyttöön talouden ja ympäristön oikeudenmukaisuuden hyväksi.

Demokraattisen talouden rakentaminen tulee vaatimaan politiikkatoimien kombinaatiota valtioilta, joita ajaa eteenpäin demokratisoitu valtio, joka visioi uudelleen taloudelliset suhteet. Tämä tulee vaatimaan kahdenlaista liikehdintää: keskus- ja paikallishallinnoilta vaaditaan demokraattisen talouden vaalimista ja kasvattamista interventioista ja aloitteista, mitä tukee monenlaiset strategiat joilla kasvattaa sitä ruohonjuuritasolta ylöspäin. Käytännössä tämä voi luoda hedelmällisen maaperän olosuhteet, jonka päälle Yhteisöllinen Vauraudenluonti voi kasvaa.

Tätä voidaan pitää yllä uudenlaisella rahoitusekosysteemillä: valtiollisen holding-yhtiön perustaminen, tai useiden kehittyneiden maiden yhteinen, joka voi ostaa itselleen loppuunmyynnistä liiketoiminnan varat kriisin aikaan, kunnes koittaa sellainen aika jolloin ne voidaan ottaa uudelleen käyttöön demokraattisen omistusmuodon alaisuudessa osana taloudellista elvytystä; Sosiaalinen Sijoitusrahasto, joka investoi tulevaisuuden kestävään talouteen; Kansalliset Investointipankit, jotka tarjoavat rahoitusta julkisille ja yksityisille tahoille yhteisen hyvän palvelukseen; Inklusiiviset Omistusrahastot, jotka edistävät pluralistisen yrityskentän tavoitteita; ostopolitiikan reformi, jolla stimuloidaan paikallistuotantoa; ja Yhteisöllisen Vauraudenluonnin lainsäädännön luonti.

COVID-kriisi on herättänyt ihmiset yhteisön elintärkeyteen. Se on paljastanut meille meidän keskinäiset kytköksemme ja haavoittuvaisuutemme, sekä osoittanut jokapäiväisen paikkaperustaisen talouden tärkeyden yli finansialisoidun globaalitalouden. Se on hetki kerätä yhteen demokraattista taloutta ajava liike, edistää yhteisön todellista syntyä tässä maassa ja tehdä syviä pitkän aikavälin muutoksia.

Loppusanat

Me olemme historiallisessa risteyksessä, jossa COVID-19 -kriisi on paljastanut nykyisen systeemimme epäonnistumiset ja asettanut meidät muutoksen äärelle. Me emme voi palata entiseen maailmaan ja meidän tulee vastustaa kaikin mahdollisin tavoin neoliberalismiin paluuta, joka oli ylittämässä meidän ekologiset rajamme ja joka tunnetaan välistävedostaan, eriarvoisuudestaan, köyhyydestään ja prekaariudestaan.

Aktivistien, innovaattoreiden, yrittäjien, paikallisjohtajien ja organisaatioiden sinnikkään ja kovan kentällä tehdyn työn johdosta Yhteisöllinen Vauraudenluonti ja liike jolla edistetään demokraattista taloutta on ollut tehokas vaste systeemimme ongelmiin. Nyt on aika astua sen täyteen transformatiiviseen potentiaaliin — tehdä siitä hyväksytty niillä keinoin, joilla me transformoimme omat paikallistaloutemme, ja rakennamme kaikkia kansalaisia ja koko planeettaa palvelevan poliittistaloudellisen järjestelmän alusta lähtien.

Lähde:

https://www.common-wealth.co.uk/reports/democratic-by-design

Me olemme esittäneet Yhteisvauraussiirtymän casen, sen olemassaolevat komponentit sekä strategiat miten päästä sinne. Jos olet yhtä mieltä näiden ehdotusten kanssa ja olet inspiroitunut olla osa yhteisvauraussiirtymää, silloin saatat kysyä että “mitä minä voin tehdä yksityishenkilönä?”

Dominantti systeemi opettaa meitä katsomaan poispäin yhteisvauraudesta ja suosimaan kivoja kategorioita kuten “tuottaja”, “kuluttaja”, “poliitikko”, jne. On vaikeaa olla kommoneri päivästä toiseen, suurin osa meistä ei yksinkertaisesti ole koskaan oppinut tapoja luoda ja jakaa arvoa yhdessä. Tämä yleistetty sivuuttaminen muistuttaa meitä siitä miksi hoiva, tuki ja yhtäläinen pääsy ovat minkä tahansa yhteisvaurauspohjaisen prosessin olennaisia komponentteja, pienimmästä mahdollisesta planeetaariseen skaalaan. Me suosittelemme, että henkilöt pureskelisivat tätä materiaalia ja keskustelisivat siitä ystävien kanssa ja tulisivat omiin johtopäätöksiinsä.

Etymologisesti “Commons” tulee latinan sanasta munus, joka tarkoittaa sekä “lahjaa” että “velvollisuutta”. Tästä määritelmästä me löydämme täysin toisenlaisen tavan suhtautua ja huolehtia luonnon antimista ja kulttuuriperimästämme. Velvollisuutemme osana luontoa ja kommonereina on huolehtia lahjoistamme. Mitä lahjoja sinä näet tai aistit? Mitkä ovat mielestäsi vastuitasi? Nämä ovat suuria pohdintoja joita ei voi kiirehtiä. Lyhyesti, yhteisvauraussiirtymä alkaa sinusta… mutta aina jatkuu muiden kanssa.

Kun mielestäsi ymmärrät yhteismaan logiikan prosessina, joka sopii useisiin erilaisiin paikkoihin, ryhmiin ja tilanteisiin, voit alkaa soveltaa yhteistekemistä joihinkin sen kaikkein luonnollisimpiin ilmaisuihin kuten hoivatyöhön, kapasiteetin rakentamiseen, yhteisötoimintaan, yhteisten resurssien rakentamiseen ja isännöintiin jne. Aivan sama miten se tapahtuu, me haluamme auttaa. Tässä on lista ehdotuksista ja resursseista jolla päästä alkuun (tai jos tiedät jo asioista, jatkaa polulla).

Löydä toiset (kommonerit)

Kuten Commons-tutkija David Bollier sano, “yhteisvaurautta syntyy aina sinne missä yhteisö päättää ruveta hallinnoimaan resurssia kollektiivisesti, erityisesti painottaen kaikkien pääsyä resurssiin, käyttöön ja kestävyyteen.” Yksinkertaisesti, luonnossa yhteistekeminen on yhteisötoimintaa, olipa se sitten pienessä tai suuressa yhteisössä. Usein tulee vastaan yhteistekemistä harjoittavia ryhmiä ilman, että he ovat tietoisia siitä mitä yhteisvaurauden viitekehys tarkoittaa. On tärkeää selittää yhteisvauraus ja P2P jonain muuna kuin sellaisena mitä pitää apinoida ja muistaa ulkoa, mieluummin elettyinä kokemuksina jotka voivat johtaa merkityksellisiin lopputulemiin. Mistä voit löytää toiset? Logiikan “Suunnittele globaalisti, tuota paikallisesti” mukaan me ehdotamme, että olisit kommonerien kanssa tekemisissä sekä verkossa että omassa lähipiirissäsi.

Verkossa olevia yhteisvaurausyhteisöjä ovat mm: Remix the Commons, Commons Network, Commons Institute, LabGov, European Commons Assembly, sekä oma yhteisömme P2P Foundation.

Kaikilla näillä ryhmillä on omat sosiaalisen median alustansa, mutta me suosimme myös keskitettyjä sosiaalisen median alustoja kuten social.coop. Jotkut suosikkikeskusteluistamme tapahtuvat Loomiossa, Open Source -keskustelu- ja -päätöksentekoalustalla jonka on rakentanut Enspiral, yksi aiemmin kuvatuista avoimista osuuskunnista. Suositeltuja yhteisvaurausryhmiä siellä ovat Commons Transition -keskusteluryhmä, Open App Ecosystem, European Commons Assembly.

Jos haluat löytää kommonereja ja yhteisvaurausprojekteja yhteisössäsi, vierailethan P2P Foundationin ja Commons Transitionin wikeissä maasivuilla. Tarkempia lokaatiopohjaisia vaihtoehtoja ovat mm. Transformap.

Tee asioita

Kun olet löytänyt yhteisön, kysy itseltäsi mitä haluat tehdä. Voit olla mukana useanlaisessa toiminnassa: ympäristötyössä, open source -ohjelmistoissa, urbaanitilojen haltuunotossa, poliittisen koalition rakentamisessa, eheyttävässä maataloudessa… Ei ole puutetta aktiviteetista johon mennä mukaan. Tärkeä seikka on soveltaa ja kommunikoida se logiikka millä yhteistekeminen sosiaalisessa prosessissa toimii.

Lue, katsele, kuuntele

Meitä on siunattu ylenpalttisesti materiaalilla jota lukea ja jakaa yhteisvaurauteen liittyen. Jos haluat kaivautua syvemmälle, suosittelemme aloittaa kirjoista kuten David Bollierin ja Silke Helfrichin The Wealth of the Commons ja Patterns of Commoning, David Bollierin Think Like a Commoner, Silvia Federicisin Caliban and the Witch, Yochai Benklerin The Wealth of Networks, tai Dmytri Kleinerin Telekommunist Manifesto, sekä Network Society and Future Scenarios for a Collaborative Economy jonka on kirjoittanut P2P Foundationin Michel Bauwens sekä Vasilis Kostakis. Lisää P2P ja yhteisvaurausaiheisia kirjoja täällä.

Kirjasto-osio tällä verkkosivulla pitää sisällään ladattavia versioita P2P Foundationin julkaisuista, sekä toisessa osiossa (Longs) me esitämme viisi kaikkein tärkeintä artikkeliamme, joten voit syventyä aiheeseen rauhassa. Me myös suuresti suosittelemme lukemaan sisarjärjestömme Commons Strategies Groupin esseitä ja raportteja, sekä kollegoidemme Commons Networkissa.

Päivittäin me ehdotamme oman P2P Foundation -blogin lukemista ja sen tilaamista, jossa on päivittäin P2P-aiheista sisältöä. Tätä tukeva Commons Transition Stories -sivusto tuo esiin alkuperäistä P2PF:n jäsenien materiaalia, mm. erikoisraportteja sekä pidempiä artikkeleja.

Muita teemaan liittyviä verkkosivuja ovat Shareable, ROAR Magazine, Connected Action for the Commons, Stir to Action, Sustainable Economies Law Center blog, Journal of Peer Production, On the Commons ja International Journal of the Commons.

Syvempää tutkimusta tarjoaa P2P Foundation Wiki, joka on maailman suurin P2P ja Commons-aloitteiden tietokanta. Voit löytää tietoa ja resursseja elämän kaikista puolista. Mene random sivulle ja suoraan syvälle kaninkoloon! Muiden muassa me suosittelemme P2P Education, Cooperation, ja Peer Production -kategorioita joista aloittaa.

Jos haluat katsoa ja kuunnella, P2P Foundationin blogi on omistanut osiot videolle ja audiolle. Poislukien audio- ja videomateriaali, joka on mukana, me suosittelemme tarkastamaan Remix the Commonsin suuren mediakokoelman sekä CommonSense -verkkodokumentin, sekä Upstream ja Extraenviromentalist Podcastit.

Rakenna tietoyhteisvaurautta

Me olemme puhuneet wikeistä ja kartoittamisesta aiemminkin. Molemmat ovat loistava tapa rakentaa yhteisiä resursseja. Wikityöhön liittyen voit ottaa yhteyttä meihin ja kontribuoida P2P Foundationin tai Commons Transitionin wikeihin. P2P Foundation Wiki on pluralistinen ja laajentuva, jossa on monen tyyppisiä kategorioita ja kontribuutioita eri liikkeistä. Samaan aikaan Commons Transition Wiki on erityisemmän tiedon sijoituspaikka muutoksentekijöille. Se keskittyy muutoksen käytänteisiin ja ideoihin, se on tiukemmin hallinnoitu kuin pääwiki ja siinä on semanttinen organisointi. Kartoittamiseen voit katsella Transformapia, ja jos haluat tehdä jotain todella paikallista, Shareablella on hieno opas miten pitää MapJam omassa kaupungissasi.

Me kannustamme kaikkia, jotka rakentavat ja ylläpitävät yhteisvaurautta, dokumentoimaan ja julkaisemaan kaikki avoimeksi verkossa — hyvät sekä huonot jutut! Menipä se sitten verkkosivulle, wikiin tai Githubiin, me kaikki hyödymme tiedosta. Creative Commons -lisenssien lisäksi suosittelemme tarkastamaan Peer Production Licensen sekä yhteisvaurauspohjaisen vastavuoroisuuden logiikan (“CopyFair”).

Tuota materiaalista yhteisvaurautta

Kun olet saanut yhteyden ihmisiin yhteisössäsi, tsekkaa jos löytyy yhtään olemassaolevia yhteisötyöpajoja alueellasi, tai kysy jos sellaiseen löytyy kiinnostusta. Tuottavan infrastruktuurin keskinäistäminen ja yhteistyö kasvotusten ovat palkitsevia tapoja harjoittaa yhteistekemistä. Aina yhteisökeittiöistä itsehallinnoituihin tiloihin ja hakkeripajoihin ja fablabeihin, on sen arvoista saada kaikki mukaan tekemään konkreettisia juttuja yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon prosessien avulla.

Makerspacet, hakkeritilat ja fablabit ovat kaikki liikkeessä: ei ole olemassa yksittäistä määritelmää joka täydellisesti sopii kaikkiin tiloihin. Varsin yksinkertainen kuvaus olisi “yhteisön pyörittämät fyysiset tilat, joissa ihmiset voivat käyttää paikallisia tuotantoteknologioita”.

Tätä kirjoitettaessa 2186 makerspacea on listattu hackerspaces.orgin wikiin. Näiden joukossa 1,355 on merkattu aktiiviseksi, 351 suunnitteilla olevaksi, kun loput tuntuvat olevan epäaktiivisia tai suljettuja. Vaikka suurin osa hakkeritiloista sijaitsee pohjoisessa Lännessä ja laajentumista on hieman tapahtunut etelään ja itään, ilmiö on levinnyt globaalisti ympäri maailman, kuten näkyy.

Kuva: the MakerMap.com

Elä, työskentele ja kuluta eri tavalla

Jotkut ihmiset voivat tehdä osan tai kaikki yllä kuvatuista toimista vapaa-ajallaan; toiset yksinkertaisesti ovat liian kiireisiä tai yhteiskunnan olosuhteet eivät sellaista mahdollista. Se, mitä me ehdotamme, on varata aikaa ja muuttaa olosuhteita, aina kun mahdollista, eikä osallistua liikevoittoa akkumuloivaan hierarkiseen systeemiin. Tämä ei ole yksinkertainen tai nopea prosessi, ja se suurilta osin riippuu sinun omista verkostoistasi, mutta on tärkeää miettiä sitä ja katsoa miten se sopii omiin olosuhteisiisi.

Ensimmäinen keino viedä valtaa markkinoiden akkumulaatiolta on jättäytyä pois sen työvoimasta. Kapitalistinen markkina vaatii palkkatyötä hyödykkeenä: olet pakotettu myymään työvoimaasi jotta voisit jatkaa akkumulaatio- ja tuhokoneen pyörittämistä muutaman harvan hyväksi. Etsi tapoja kieltäytyä, ei ainoastaan “jättäytymällä pois” (vaikka se onkin kunnioitettava vaihtoehto) vaan myös proaktiivisesti rakentamalla vaihtoehtoja itsesi elättämiseksi — sekä myös muiden. Avain on löytää intohimosi ja analysoida sitä miten tämä voitaisiin mukauttaa Avoimeen Osuustoimintaan. Todellisuudessa suurin osa generatiivisista markkinoiden järjestäytymisen muodoista voidaan kuvitella sellaisiksi. Mistä joutuu luopumaan? Liikevoitosta ja hierarkiasta. Mutta se mikä löytyy tilalle palkitsee äärettömän paljon enemmän, ja se on turvallisempaa pitkälla aikavälillä.

Toinen tapa on lakata olemasta kuluttaja. Seuraa dekommodifikaation trendiä ja keskinäistä kulutuksesi. Esimerkkeihin kuuluu esim. yhteisön tukema maatalous, aurinkoenergiaosuuskunnat, ja alusta- sekä avoimet osuuskunnat. Vielä parempaa, sumenna rajaviiva ja muutu kuluttaja-tuottajaksi (prosumer) — se on halvempaa ja hauskempaa.

Ilman kontribuutiotasi työläisenä ja kuluttajana pääoma ei voi uusintaa itseään. Meidän tulee kuitenkin ensin varmistaa oma sosiaalinen uusintamisemme solidaarisuusmekanismien, kuten Meta-Economisten Verkostojen (tsekkaa Mutual Aid Networkin resurssiosio), trasvestoinnin strategioiden sekä resiprookkisen lisensoinnin avulla.

Käy politiikkaan

Kuten olemme esittääneet, jotta yhteisvauraussiirtymä voisi tapahtua, kommonerien tulee rakentaa taloudellista ja poliittista valtaa. “Poliittisella” me viittaamme poliittisen edustuksen lisäksi oikeuksiin, joihin poliittiset päätökset vaikuttavat. Miten kasvatamme P2P/Commons-liikkeen uskottavuutta ja vaikutusvaltaa politiikan pelikentillä?

Kaikki yllämainitut, ja itse asiassa jokainen yhteisteko on poliittinen, sillä se haastaa vakiintuneet valtarakenteet ja niiden alistamisen järjestelmät. Mutta, niin kuin me olemme esittäneet tekstissä “Mitä on P2P-politiikka” (ja pidemmälti tekstissä “Commons in the Time of Monsters”) ei ole tarpeeksi, että toivoo muutoksen tapahtuvan ainoastaan ennalta nähtyjen kriisien kautta. Yhteismaaliikkeen täytyy ottaa yhteen poliittisten rakenteiden kanssa, ja kuvitella ne uudelleen yhteismaaorientoitunein tavoin.

Onko tämä nyt kiinni sinusta yksilönä? Ehkäpä ei, ehkä kutsumuksesi ajaa sinut kohti ennakoitavia aspekteja, kuten instituutioiden rakentamista. Valitsitpa sitten ilmaista politiikkaasi systeemin ulkopuolella tai ottaa osaa siihen, läpinäkyvä kommunikaatio, siltojen rakentaminen ja keskinäisen tuen vaaliminen on tärkeää.

Jos päätät hyökätä nykysysteemin kimppuun, on kätevää kuvitella poliittinen P2P-strategia transvestoinnin strategian alaisuudessa. Jos transvestointi tarkoittaa vallan imemistä välistä vetävästä yhteisvaurauden tuotannosta, politiikassa se tarkoittaa kunnallisten, alueellisten tai valtiollisten instituutioiden “commonifikaatiolla”. Tavoite on mahdollistaa autonomiamme kansalaisina, yksilöinä ja ryhminä ja luoda ja isännöidä yhteisresursseja, varsin eri tavalla kuin että oltaisiin valtion palveluiden passiivisia kuluttajia.

Tämän tekemiseen voi olla monta tapaa riippuen asuinpaikasta ja paikallisista saatavilla olevista poliittisista vaihtoehdoista. Me olemme puhuneet siltojen rakentamisesta piraattien, uuden vasemmiston ja vihreiden puolueiden välille yhteismaan logiikalla. Erityisen inspiroiva esimerkki on kansalaisvetoiset kuntakoalition Espanjassa, jotka, vaikka ovat avoimia olemassaoleville puolueille, ovat avanneet politiikan kentän paljon suuremmalle yleisölle. Eräs parhaista resursseista liittyen tähän uuden aallon munisipalismiin on Barcelona en Común opas Kaupungin takaisin ottamiseen. Voit lukea tarinoita munisipalismista Commons Transitionissa ja P2P Foundation Blogissa ja keksiä tapoja kopioida sellaisia aloitteita omaan kaupunkiisi.

Kartan tehnyt Fearless Cities

Laajemmalle yleisölle voit katsoa kohdat P2P Foundationin ja Commons Transitionin Wikeistä, sekä blogimme P2P Policy kategorian alta. Katso myös Commons Transition Plans jotka selventävät FLOK Society/Buen Conocer projektien työtä Ecuadorissa, sekä myös Commons Transition Plan Ghentin kaupungille. Auta meitä kehittämään ja levittämään näitä. Jos ne haluavat menestyä, ison osan kansasta tarvitsee ymmärtää ja vaatia sellaisia käytäntöjä, kun taas niiden jotka työskentelevät järjestelmän parissa tulee vaatia sen käyttöönottoa institutionaalisella tasolla.

Jos olet Euroopassa ja kiinnostunut yhteisvaurausperusteisesta poliittisesta vaikuttamisesta, me erittäin paljon suosittelemme liittymään mukaan European Commons Assemblyyn. Jos et ole Euroopassa, on aika miettiä oman vastaavan järjestön perustamista, mikä tuo meidät takaisin….

Löydä toiset (uudestaan)

Olemme jakaneet paljon ideoita joilla päästä alkuun. Voit valita niistä joitain, tai vielä parempaa, luoda omiasi ja jakaa nämä muille. Mutta suurin oppitunti yhteismaasta ei ole opetettavissa, se tulee kokea itse.

Kun alat miettiä ja toimia kuin kommoneri, voit löytää toisia, jakaa mielipiteitäsi, kokemuksiasi, epäonnistumisiasi ja onnistumisiasi sekä yllätyksiäsi. Antaminen ja jakaminen ovat yhteistekemisen ytimessä. Suhteidemme ja ympäristömme kohteleminen lahjoina ja velvollisuuksinamme yhteistekemisen kontekstissa johtaa uusiin käyttäytymismalleihin, arvoihin ja ajatuksiin. Luo uutta yhteisvaurautta, ja auta yhteisvauraussiirtymää eteenpäin.

Toivottavasti nautit artikkelista ja linkeistä. Kerro mitä mieltä olet, ja kysy kysymyksiä.

Lähde: Commons Transition

Kohti Partnerivaltiota

Voisimmeko me, sitten, kuvitella uudenlaisen valtion? Nyt kuvioon astuu mukaan Partnerivaltion käsite! Partnerivaltio, jonka ensimmäisenä teoretisoi italialainen poliitiikan tutkija Cosma Orsi, on valtiomuoto joka mahdollistaa ja voimauttaa sen kansalaistensa tekemän yhteiskunnallisen arvonluonnin. Se suojelee yhteistyön infrastruktuuria, joka koko yhteiskunta itsessään on.

Partnerivaltio voi olla olemassa millä tahansa territoriaalisella tasolla joukkona instituutioita, jotka suojelevat yhteistä hyvää ja mahdollistavat kansalaisten arvonluonnin. Se tekee alueellisella skaalalla sen mitä voittoa tavoittelemattomat instituutiot tekevät projektiskaalalla. Vaikka voittoa tavoittelemattomat yhdistykset työskentelevät kommonereiden hyväksi kontribuuttoreina ja tiettyihin projekteihin osallistujina, Partnerivaltio työskentelee sen kansalaisille.

Tätä tarvitaan, sillä aivan kuten markkinoiden Näkymätön Käsi on myytti, samoin olisi yhteisvaurauden näkymätön käsi. Kommonerit tuppaavat välittämään yhteisvauraudestaan, ei yhteiskunnasta kokonaisuutena. Tämä tietty kiinnostus kokonaisuutta kohtaan vaatii omanlaisensa instituutiot!

Hyvä uutinen on, että sellainen Partnerivaltio on jo olemassa, me olemme nähneet sen toiminnassa, ainakin paikallisella tasolla sikiömuodossa. Muutama vuosi sitten vierailin Ranskan Bretagnessa, Brestin kaupungissa. Brest ei ole kaunis kaupunki, vaikka se on upotettu alueelle kauniin luonnon keskelle. Sitä pommitettiin toisen maailmansodan aikana, ja paljon rumia asuintaloja rakennettiin, mikä johti sosiaaliseen vieraantumiseen. Michel Briand, pormestarin assistentti, ja hänen tiiminsä saivat loistavan idean: miksei käyttää virtuaalista hyödyksi fyysisen läsnäolon ehostamiseen kaupungissa?

Tiimi loi paikallisen version Facebookista, Youtubesta ja Flickristä, auttoi paikallisyhdistyksiä kehittämään läsnäoloaan verkossa, investoi vahvasti koulutukseen, ja sillä oli jopa fyysinen kirjasto josta kansalaiset voivat lainata tuotantomateriaalia. Eräs heidän projekteistaan oli vanhan ”salakuljetusreitin” uudelleen henkiinherättäminen, jotta paikalle saataisiin houkuteltua vaellusporukoita. Joten he päättivät ”virtuaalisesti rikastaa” vaellusreittejä.

Ja tässä kohtaa heidän sosiaalinen innovaationsa astuu kuvioihin: kaupunginvaltuusto ei tehnyt tätä maksamalla itse kuntalaisille, eivätkä he pyytäneet yksityistä sektoria toteuttamaan tätä (yksityistäminen tai julkis-yksityiset kumppanuudet). Se mitä he tekivät, oli paikallisten kansalaisten muodostamien tiimien voimaannuttaminen luomaan lisäarvoa.

Tämä tapahtui eri muodoissa, kuten kuvagallerioiden luominen tunnetuista maamerkeistä, suullisen historian kerääminen ja paljon muuta. Jopa ”lintujen kuvaaminen” oli listalla! Tämä oli Partnerivaltio, eli siis julkishallinnon virkamiehet, jotka luovat oikeat olosuhteet ja tukirakenteet niin, että kansalaiset voivat vertaistuottaa arvoa niin että koko yhteiskunta hyötyy siitä.

Se stimuloi kukoistavaa paikallistaloutta sekä paikallisyrityksiä luomaan markkinoille lisäarvoa ja houkuttelemaan lisää turisteja. Michel Briand ja hänen tiiminsä työskentelivät väsymättä ”kansalaisten hyödyksi”, parantaen heidän kykyään luoda kansalaisarvoa. Selvästikin tieto ja kulttuuri luovat yhdessä eloisan yhteisvaurauden. Jos me laajennamme tätä kansalliselle tai jopa ylikansalliselle tasolle, me saamme valtiomuodon joka harjoittaa ”yhteismenestystä”, eli vaalii yhteisvaurautta ja arvoa luovia kommonereja.

Tottakai on myös muita esimerkkejä, joita mainita. Itävaltalainen Linzin alue on julkistautunut Yhteisvaurausalueeksi; Napolin kaupunki on luonut ”Pormestarin yhteisvauraus-assistentin” paikan, ja San Francisco on luonut jakamistaloutta edistävän työryhmän.

Eräs vaara vaanii tässä, ja se näkyi esimerkiksi Big Society -ohjelmassa Britanniassa, joka käyttää pintapuolisesti samanlaista autonomian ja toiminnan kieltä, mutta piilottaa täysin toisenlaisen toiminnan, eli sen joka perustuu strategiaan jolla heikennetään hyvinvointivaltiota ja sen tukiverkkoa. Partnerivaltio ei voi perustua julkisen yhteistyön infrastruktuurin tuhoamiseen.

Tämä ei välttämättä ollut Phillip Blondin ja hänen siviiliyhteiskuntasuuntautuneen “Red Tories“-ryhmänsä alkuperäinen aikomus, mutta se on varmastikin se mitä David Cameronin hallitus pani täytäntöön Big Societyssa. Yhteisen arvon vertaistuotanto vaatii siviilivaurautta ja vahvoja siviiliyhteiskunnan instituutioita! Toisin sanoen, partnerivaltion käsite ylittää ja ottaa mukaan hyvinvointivaltion parhaat puolet, eli yhteiskunnallisen solidaarisuuden mekanismit, korkean koulutustason ja eloisan, julkisesti tueton kulttuurielämän.

Britannien Toryjen tekosia oli käyttää Big Society -retoriikkaa yrityksessä yhä vain heikentää yhteiskunnallisen solidaarisuuden jäänteitä, ja heittää ihmiset takaisin omilleen ilman minkäänlaista tukea. Ei ollut voimaannuttamista tai mahdollistamista, vaan lähinnä kaiken tuon vastakohtia.

Vaikka vertaistuotanto epäilemättä syntyy resilienssin tarpeesta huonoina aikoina, todella kukoistava yhteisvaurauspohjainen yhteiskunta vaatii Partnerivaltiota, eli demokraattisia yhteistä hyvää tavoittelevia instituutioita, jotka suojelevat yhteistä hyvää alueellisella skaalalla.

Kapitalistisen talouden arvokriisi

Vertaistuotanto on olemassa suhteessa yrittäjäkoalitioon, joka luo markkina-arvoa yhteisvaurauden päälle. Kuitenkin, tuottavan kansan, eli Axel Brunsin sanoin, “tuottajien” luoman käyttöarvon eksponentiaalinen kasvu ei ole ongelmatonta ja se luo ristiriitoja nykyiseen poliittiseen talouteen.

Todellakin, se luo suuren ongelman kapitalistiselle järjestelmälle, mutta myös työläisille niin kuin me olemme heidät perinteisesti käsittäneet, koska markkinat määritellään tapoina allokoida resursseja. Lisäksi, kapitalismi ei ole ainoastaan niukkuuden allokointijärjestelmä, vaan todellisuudessa niukkuutta luova järjestelmä. Se voi akkumuloida pääomaa ainoastaan jatkuvasti uusintamalla ja laajentamalla niukkuuden olosuhteita. Kun kysynnän ja tarjonnan välillä ei ole jännitettä, ei voi olla markkinoita eikä pääoman akkumulaatiota.

Se mitä vertaistuottajat tekevät, tällä hetkellä lähinnä immateriaalisessa tiedon, softan ja designin tuotannossa, on helposti uudelleen tuotettavan informaation ja hyödynnettävän tiedon tuottaminen, jota ei voida suoraan kääntää markkina-arvoksi, koska se ei ole ollenkaan niukkaa, vaan päinvastoin, yltäkylläistä. Ja tätä aktiviteettia suorittavat tietotyöläiset, joita tuotetaan tällä hetkellä niin massiivisesti, että heidän ylitarjontansa tekee heistä myös prekaareja työläisiä.

Täten tuotantokapasiteetti liikehtii yhä kasvavassa määrin, suoran arvontuotannon muodossa, olemassaolevan monetisaatiojärjestelmän ulkopuolella, joka toimii ainoastaan liikevoittomarginaalin avulla. Entisaikaan, aina kun sellaista liikehdintää tapahtuu — orjien poistuessa romahtavasta Rooman imperiumista, tai maaorjien lähtiessä liikkeelle keskiajalla — se on aina tasan tarkkaan aika jolloin olosuhteet on luotu jättiläismäisille, perustavanlaatuisille yhteiskunnallisten ja taloudellisten olosuhteiden muutoksille.

Todellakin, ilman keskeistä luottamusta pääomaan, hyödykkeisiin ja työvoimaan, on vaikeaa kuvitella kapitalistisen järjestelmän jatkuvuutta.

Käyttöarvon luonnin ongelma, jonka internetin yhteistyö on mahdollistanut, on se että se täysin ohittaa tämän normaalitoiminnan. Talousjärjestelmämme normaalitoiminta vaatisi, että tuottavuuden kasvua jotenkin palkittaisiin, ja että nämä palkkiot mahdollistaisivat kuluttajien saada lisätuloja ja ostaa tuotteita.

Mutta tätä ei tapahdu enää. Facebookin ja Googlen käyttäjät luovat kaupallista arvoa alustoilleen, mutta ainoastaan erittäin epäsuorasti, eikä heitä ollenkaan palkita omasta arvonluonnistaan. Koska se mitä he luovat ei ole hyödykkeellistetty niukkojen hyödykkeiden markkinoille, näille arvonluojille makseta takaisin tuloina. Tämä tarkoittaa, että sosiaalisen median alustat paljastavat systeemimme tärkeän epäkohdan.

Nykyinen niinkutsuttu tietotalous on täten kusetusta ja toiveunta, koska yltäkylläiset hyödykkeet eivät toimi hyvin markkinataloudessa. Lisääntyneen prekaariuden tähden, joka maailman työläisiä odottaa, onko tästä suosta tietä pois? Voimmeko me ehjätä rikkoutuneen takaisinkytkentä-luupin?

Uuden yhteiskuntamallin sisäänajo

Omituista kyllä, vastaus saattaa löytyä viimeaikaisesta poliittisesta liikkeestä nimeltä Occupy, sillä sen lisäksi että se vertaistuotti omaa poliittista yhteisvaurauttaan, he esimerkillistivät uutta liiketoimintaa ja arvokäytänteitä. Nämä käytänteet olivat itse asiassa uskomattoman samankaltaisia institutionaalisen ekologian kanssa, jota jo harjoitetaan vapaan ja avoimen softan ja raudan tuottajayhteisöissä. Tämä ei ole sattumaa.

Katsokaamme menneeseen Occupy Wall Streetin aikaansaannoksiin Zuccoti Parkissa. Sen keskellä oli tuottava kansa, joka pääsi konsensukseen Yleiskokouksessa ja joka tarjosi kaikenlaisia sapluunoita (protestileirit, työpajat jne.) jotka, todellisella open source -tavalla, oli mahdollista kopioida ja harjoittaa samankaltaisissa yhteisöissä ympäri maailman, mutta myös muokata vastaamaan paikallisia tarpeita (tätä kutsutaan forkkaamiseksi softakehityksessä). Jos et auttanut projektissa, sinulla ei ole sanavaltaa, joten mukanaolo on tarpeellista.

Tällä yhteisöllä oli kaikenlaisia tarpeita, kuten ruoka, suoja ja terveydenhuolto. Tyytyivätkö he markkinatalouteen näissä? Ei, mutta myös kyllä, vaikka pätevällä tavalla. Selitetään hieman.

OWS pystytti kaikenlaisia ryhmiä löytämään ratkaisuja fyysisille tarpeille. Toisin sanoen, taloutta pidettiin allokaatiojärjestelmänä, kuten on selitetty Marvin Brownin hienossa kirjassa Civilizing the Economy, ja sen kansalaiset ovat ne, järjestäytyneinä työryhmiin, jotka päättävät miten allokaatiosysteemille annetaan asianmukaiset eettiset arvot.

Esimerkiksi, Vermontin luomuviljelijät tarjoavat ilmaista ruokaa leiriläisille, jonka vapaaehtoiset ovat valmistaneet, mutta tällä oli negatiivinen sivuvaikutus. Paikalliset katukauppiaat, yleensä köyhiä maahanmuuttajia, eivät pärjänneet kauhean hyvin. Kun kaikki saivat ilmaista ruokaa, he eivät enää voineet myydä omiaan yhtä hyvin. Tähän draamaan vastaus oli, että Occupy-tyypit alkoivat pitää huolta myyjistä. He pystyttivät Occupy Wall Street Vendor Projectin jolla kerätä rahaa ruoan hankkimiseksi näiltä katukauppiailta.

Bingo, kertaheitolla OWS oli luonut hyvin toimivan eettisen talouden, jolla oli sekä markkinadynamiikka että sopusointu Occupy-liikkeen arv0järjestelmän kanssa. Se, mikä oli tärkeää tässä, oli että juuri kansalaiset päättivät siitä mikä oli kaikkein asianmukaisin allokaatiojärjestelmä, ei rahan ja omaisuuden omistajat taloudessa, joka on irtaantunut eettisistä arvoista.

Mitä me voimme oppia Occupy-mallista jos me yleistämme sen koko yhteiskunnan tasolle?

Nykyään me oletamme, että arvoa luodaan yksityisesti, ja että sitä luovat voittoa tavoittelevat yritykset, ja tunnustakaamme, että siviiliyhteiskunta on vain ylijäämäkategoria. Se on se mitä me teemme kun me tulemme kotiin, uupuneena palkkatyöstä. Tämä tunnustetaan siviiliyhteiskunnan organisaatioiden kielessä, kun me kutsumme niitä ”voittoa tavoittelemattomiksi” tai ”kansalaisjärjestöiksi”.

Systeemi kokonaisuudessaan on valtion hallinnoima, jossa sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio on yhä suuremmassa määrin muuttunut neoliberaaliksi hyvinvointivaltioksi, jossa voitot yksityisestään ja tappiot sosialisoidaan. Toisin sanoen, valtio itsessään on muuttunut korporaatioiden jatkeeksi, ja yhä vähemmässä määrin sen kansalaistensa palvelijaksi. Me voimme nähdä tämän mallin edistymisen siinä miten Troika toteutti leikkaa-ja-tuhoa -politiikkaa Euroopan ytimessä, eli Kreikassa, eikä se enää ole pelkästään heikkojen kehittyvien valtioiden heiniä.

Occupy ja open source -mallit näyttävät meille uudenlaisen mahdollisen todellisuuden, mallin jossa demokraattinen siviiliyhteiskunta, tuottava yhteisvauraus ja eloisat markkinat voivat olla olemassa rinta rinnan kaikkien hyödyksi:

1. Arvonluonnin ytimessä on erilainen yhteisvauraus, jossa innovaatiot jaetaan koko ihmiskunnan kesken kaikkien nautittavaksi ja niiden päälle rakennettavaksi
2. Tämän yhteisvaurauden mahdollistaa ja sitä suojelee erilaiset voittoa tavoittelemattomat kansalaisjärjestöt, joiden kansallinen verrokki on Partnerivaltio, joka voimaannuttaa ja mahdollistaa yhteiskunnallisen tuotannon
3. Yhteisvaurauden ympärille syntyy eloisa yhteisvauraussuuntautunut talous, jota ajaa erilaiset eettiset yritykset, joiden lailliset rakenteet sitovat ne yhteisvauraus-yhteisöjen arvoihin ja tavoitteisiin, ei poissaoleviin ja yksityisiin osakkeenomistajiin, jotka pyrkivät maksimoimaan liikevoiton hinnalla millä hyvänsä

Missä nämä kolme piiriä leikkaavat, siellä on kansalaisia päättämässä allokaatiojärjestelmänsä optimimuodosta.

Tämä malli voi olla olemassa kapitalismin alimallina, ja osittain jo nyt se tekeekin niin nykyjärjestelmässä, open source -ohjelmistoliiketoimintaekologiassa. Se voisi myös muuttua, tarpeellisten muutosten kautta, uuden sivilisaation ydinlogiikaksi. Occupy-liike näytti meille sekä häivähdyksen tulevasta politiikasta, sekä, itse asiassa, tulevasta taloudesta.

Eri kysymys on tottakai miten me pääsemme sinne? Osa vastausta on, että tämä vaatii meiltä ei ainoastaan vahvoja sosiaalisen median liikkeitä, jotka edistävät yhteiskuntareformeja ja transformaatiota, vaan myös itse vertaistuotantomallin lisätransformaatiota ja kypsymistä.

Nykyään se on tuotannon protomalli joka on täysin riippuvainen pääoman järjestelmästä. Mukana olevien työntekijöiden sosiaalista uusintamista ei olisi, jos ei olisi olemassa valtion tarjoamaa julkista infrastruktuuria, mutta vielä erityisemmin, kapitalistisen yrittäjyyden tuottaman tulon kautta.

Onko mitään mahdollisuutta luoda oikeasti autonomista vertaistuotannon mallia, joka voisi luoda sen oman uusintamissyklinsä? Tätä varten me ehdotamme ”hakkerointia”.

Ensimmäinen on uuden tyyppinen lisenssi, Vertaistuotantolisenssi, jonka on ehdottanut Dmytri Kleiner. Tämä jakamislisenssi antaa luvan kaikille yhteisvaurauteen kontribuoineille myös käyttää yhteisvaurautta. Toinen on riippumattoman yrittäjätahon luominen, joka ei ole voittoa tavoittelematon, vaan eettinen yritys, jonka jäsenet ovat kommonereita ja jonka missiona on yhteisvaurauden ja sen kontribuuttorien tukeminen.

Neal Stephensonia mukaillen hänen fiktionaalisessa teoksessaan The Diamond Age, ja yhteistyöverkosto Las Indiasin pioneerityötä muistaen, me ehdotamme että niitä kutsuttaisiin fyyleiksi. Fyylit ovat tehtäväorientoituneita, tarkoitushakuisia, yhteisöä tukevia olentoja, jotka operoivat markkinoilla, globaalilla skaalalla, mutta työskentelevät yhteisvaurauden hyväksi.

Tällä tavoin kommonerien yhteiskunnallinen uusintaminen ei enää riippuisi pääoman kierron akkumulaatiosta, vaan sen omasta arvonluonnin ja -realisaation kierrosta. Tämä yhdistettynä yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja poliittiseen edustukseen, me uskomme että nämä kolme kompinenttia olisivat uuden yhteiskunnallisen ja poliittisen hegemonian perusta, joka olisi yhteiskunnan perusvoima, puskien kohti yhteiskunnallista muutosta  siinä mielessä, että syvennetään ja laajennetaan vertaistuotannon malleja mikrotaloudesta makrotalouteen.

Pois skaalatalouksista, kohti skooppitalouksiin perustuvaa sivilisaatiota

Globalisaation pakottamasta kansainvälisen työvoiman jaosta johtuen kilpailun tavoite on kyetä tuottamaan enemmän tiettyä yksikköä, jotta saataisiin ajettua yksikköhintaa alaspäin, ja päästä niskan päälle kilpailussa. Monikansallisilla yrityksillä ja globaaleilla brändeillä on erittäin monimutkaiset arvoketjut, joissa tuotteen eri osat massatuotetaan eri puolilla maailmaa.

Tästä huolimatta systeemillä on ilmiselviä heikkouksia. Yksi heikkouksista on, että se johtaa monokulttuureihin, sekä maataloudessa että teollisuudessa, kuten riippuvuuteen Kiinan rannikkoalueiden talouksien viennistä. Ja jälkimmäinen esimerkki alleviivaa tähän liittyvää toista ongelmaa.

Kilpailu ajaa hintoja jatkuvasti alas, joten 1980-luvulla dominantti läntinen pelikenttä muutti strategiaansa. He jättivät kalliit länsityöntekijät prekaariuden keskelle, siirsivät matalan tuoton teollisuustuotannon matalapalkkamaihin, ja laajensivat immateriaalioikeusregiimiä kiskomaan maksuja ja voittoja patenttien, kopiosuojan ja tuotemerkkien avulla.

Kuten Thijs Markus kirjoittaa Nikesta Rick Falkvingen blogissa: jos haluat myydä $5 kengät $150 lännessä, on pakko olla käytössä jäätävä immateriaalioikeuskoneisto. Tämän takia SOPA, PIPA, ACTA ja muut haluavat kriminalisoida oikeuden jakaa omastaan.

Mutta on olemassa, totta kai, perustavanlaatuisempikin ongelma: koko skaalaetujen globalisoinnin järjestelmä perustavanlaatuisesti lepää globaalisti halvan kuljetuksen päällä, ja näin myös jatkuvasti yltäkylläisenä saatavissa olevien fossiilisten polttoaineiden päällä. Peak Oilin jälkeen, kun halpa öljy loppui, ja samaan aikaan BRIC-maiden kysyntä kasvoi eksponentiaalisesti, on paljon todennäköisempää että koko regiimi romahtaa — ei tietenkään yhdessä päivässä, vaan asteittain, vaikkakin epälineaariset alaspäin loikat ovat myös odotettavissa.

Toistuvasti katkastu tasapaino ei todellakaan ole pelkästään biologisten järjestelmien ominaisuus, vaan myös yhteiskunnallisten järjestelmien! Tämä tarkoittaa, että skaalaperustainen kilpailu, vaikka se olisikin nykyään tehokasta, lopulta on peli joka kadottaa merkityksensä ja lopulta vain ne voivat sitä pelata, joita ei kiinnosta planeettamme tuho. Mitä peliä muut voivat pelata? Fossiilisten polttoaineiden hintojen nosto tarkoittaa, että innovaatiot ja kilpailu tarvitsevat toisen kanavan. Itse asiassa, kyse on pelin keksimisestä kokonaan uudelleen.

Mutta aivan ensiksi, lyhyt katsaus historiaan, sillä tämä siirtymädraama on näytelty joskus aiemminkin….

Neljännen vuosisadan roomalaiset kamppailivat edelleen keisari Augustuksen kruunusta, saksalaiset ”barbaarit” olivat jo porteilla, ja kristityt yhteisöt olivat ennakoineet jo valmiiksi tulevan uudelleenlokalisaation ajan, joka ei perustu skaalatalouksiin vaan skooppitalouksiin.

Mitä ovat skooppitaloudet? Tässä lyhyt määritelmä: ”Skooppitalous on olemassa kahden tuotteen tuotannon välillä, kun kaksi tuotetta, joilla on yhteinen kustannus, tuotetaan yhdessä niin, että yhteinen kustannus pienenee.” Toisin sanoen, jotain joka tuo alas yhteisiä tuotannontekijän kustannuksia, ei tuottamalla lisää yksiköitä vaan jakamalla infrastruktuurikustannuksia keskenään.

Mutta palatkaamme historiakatsaukseen.

Rooman imperiumi ei enää kyennyt kantamaan sen koko skaalan ja monimutkaisuuden aiheuttamia kustannuksia, ja kultavarannot sekä orjat muuttuivat asteittain yhä ongelmallisemmiksi. Välkymmät maanomistajat alkoivat vapauttaa orjiaan, mutta pitivät heidät sopimuksin kiinni maassa ’coloneina’ (maaorjina). Toisaalta, yhä kireämmin verotetut ja konkurssin partaalla kärvistelevät vapaaomistajat etsivät suojaa samoilta maanomistajilta.

Näin yhtäältä kyse oli puhtaasta lokalisaatiosta, sillä järjestelmä ei enää kestänyt imperiumin globaalia skaalaa. Mutta uusi post-roomalainen järjestelmä keksi myös uuden innovaatiojärjestelmän, joka perustui skooppien etuihin, ei skaaloihin. Todellakin, kaupungit tyhjenivät — ja sen mukana tietovarastot kuten urbaanit kirjastot, eliittikotikoulut ja akatemiat — kristityt keksivät luostarit, uudenlaiset agraariset tietokeskukset.

Mutta tärkeä asia on, että vaikka fyysinen järjestelmä lokalisoitui, kristitty kirkko itse asiassa toimi globaalina avoimen designin yhteisönä. Munkit ja käsikirjoitukset matkasivat ja levittivät monia työläismunkkien innovaatioita. Vaikka Eurooppa alussa taantui imperiumin jäänteiden romahtaessa vuoden 975 ensimmäisen eurooppalaisen yhteiskuntavallankumouksen jälkeen, tämä uusi järjestelmä loi siemenet ensimmäiselle keskiaikaiselle teolliselle vallankumoukselle.

900- ja 1200-lukujen välissä Eurooppa jälleen kerran alkoi kukoistaa, perustuen tiedon yhteinäiskulttuuriin. Eurooppa otti uudelleen käyttöön negatiivisen koron rahan (joka piti eliitin akkumulaation rajoitettuna), tuplasi populaationsa, rakensi uudelleen kauniit kaupunkinsa — joista monia johdettiin demokraattisesti kiltaneuvostojen avulla — ja  keksi vertaisyliopistot Bolognassa (1000-luvulla). Ensimmäinen renessanssi perustui kaikki skooppitalouksiin, yhtenäistettyyn tietovarantoon josta Euroopan intellektuellit ja artisaanit ammensivat. Killoilla on voinut olla omat salaisuutensa, mutta ne otettiin mukaan sinne minne rakennettiin katedraaleja.

Sama kokemus toistui kansallisella skaalalla vuonna 1989, kaikkein kamalimmissa olosuhteissa, kun eristäytynyt Kuuba ei enää kyennyt luottamaan Neuvostoliiton skaalatalousjärjestelmään. Kuuban kriisi vuonna 1989 ennakoi nykyistä maailmantilannetta, sillä he kokivat oman Peak Oilinsa hetkiä ennen kuin Neuvostoliitto yhtäkkiä lakkasi toimittamasta öljyä alle markkinahinnan. Vaikka alunperin kuubalaiset palasivat takaisin käyttämään aaseja ja kansa alkoi laihtua, johtajat ottivat käyttöön useita eri mielenkiintoisia aloitteita.

Ensinnäkin, he vapauttivat paikallisen yrittäjyyden takaamalla paikallisille maanviljelysosakunnille enemmän autonomiaa; toiseksi he mobilisoivat ruohonjuuritason kansanviisautta, mukaanlukien urbaanien asukkaiden tietoa. Mutta kolmanneksi (ja ehkä kriittisimpänä) he loivat useita maatalousinstituutioita, joiden tehtävä oli emuloida ja levittää paikallisinnovaatioita. Mitkä olivatkaan ne muut Kuuban totalitaarisen systeemin viat, tämä avoimen designin kokeilu toimi yli kaikkien odotusten.

Kuten Bill McKibben on dokumentoinut, Kuuba nyt tuottaa yltäkylläisesti ravinteikasta ja luomua ruokaa vain murto-osalla fossiilisia polttoaineita, joita käytetään teollisessa maanviljelyssä. Ja he tekevät tämän samalla tavlla kuin aiempi esimerkki kristillisen kirkon toiminnasta keskiajalla: jakamalla tietoa siitä miten luoda skooppitalouksia. Maanviljelyinnovaatiot levisivät nopeasti ja jokainen otti ne käyttöön.

Todellakin, skaalataloudet toimivat hyvin energia”nousun” aikaan, jolloin enemmän ja enemmän energiaa on saatavilla, mutta ne toimivat huonosti energia”laskun” aikaan jolloin energian kokonaisvarannot ja resurssit ovat katoamassa. Se mitä tuolloin tarvitaan on skooppitalous, kun ei enää voi ”skaalata ylöspäin”, niin kuin nykypäivän kasvavan ”kysyntää luovan” infrastruktuurin tapauksessa.

Skooppitaloudet ovat tasan tarkkaan sitä mistä vertaistuotannossa (sen eri avoimen tiedon, vapaan kulttuurin, vapaiden ohjelmistojen, avoimien ja yhteisten designien, avoimen laitteiston ja hajautetun valmistuksen iteraatioissa) on kyse.

Kerrataanpa vielä mikä on vialla nykyisessä globaalissa järjestelmässä, joka perustuu täysin skaalatalouksiin, ja itse asiassa monissa tapauksissa tekee skooppitalouksista laittomia.

1. Nykyjärjestelmämme perustuu uskomukseen rajattomasta kasvusta ja ikuisesta resurssien saatavuudesta, huolimatta siitä että me elämme rajallisella planeetalla; kutsuttakoon tätä ominaisuutta vaikka lapasesta karanneeksi ”pseudo-yltäkylläisyydeksi”.
2. Nykyinen järjestelmä uskoo, että innovaatioiden tulisi olla yksityisiä ja saatavilla ainoastaan luvan kanssa tai suurta rahasummaa vastaan (immateriaalioikeudet), mikä tekee teknologian ja kulttuurin jakamisesta rikoksen; kutsuttakoon tätä ominaisuutta vaikka ”keinotekoiseksi niukkuudeksi”.

Vertaistuotannon metodologiat perustuvat täysin vastakkaiseen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen DNA:han. Vertaistuotannon yhteisöt uskovat, että tieto on yhteisvaurautta ja saatavilla kaikille, ja täten, yksikään innovaatio ei jää keneltäkään piiloon ihmispopulaatiossa kokonaisuutena.

Itse asiassa, elämän pelastavan tai maailman pelastavan innovaation panttaaminen nähdään epäeettisenä, ja tämä edustaa todellista arvojen käännettä. Ja vertaistuotanto suunnittelee hajautetusti ja inklusiivisesti, eli pienessä mittakaavassa, jopa henkilökohtaista tuotantoa. Suunniteltu vanheneminen, joka on ominaisuus eikä bugi nykyjärjestelmässä, on täysin tuntematon vertaistuotannon logiikalle. Toisin sanoen, kestävyys on avointen design-yhteisöjen ominaisuus, ei bugi.

Jälleen kerran, tällaisille arvojen kumoutumisille on historiallisia esimerkkejä. Kristittyjen yhteisöt Rooman imperiumissa eivät kilpailleet imperiumia vastaan, ne rakensivat omia instituutioitaan, perustuen täysin erilaiseen ja tuntemattomaan logiikkaan. Kun Rooman eliitti vihasi työntekoa, koska se oli vain alhaisille orjille, kristityt munkit ylistivät työntekoa ja yrittivät suunnitella Eedenin maallisiin Jumalan kaupunkeihin.

Samalla tavoin Ranskan Sans-Culottesit vuonna 1789 eivät kilpailleet maaorjien oikeuksista, he hävittivät ne kaikki yhdessä päivässä. Olisi täten väärin nähdä vertaistuotanto yksinkertaisena kilpailutekniikkana. Itse asiassa, nämä evoluutiot tapahtuvat täysin toisella tasolla. He elävät keskenään ja yhdessä samassa maailmassa, mutta eivät todella kuulu samaan maailmanlogiikkaan.

Joten, mitä ovat uuden P2P-ajan skooppitaloudet? Ne tulevat kahdenlaisina:

1. Tiedon ja immateriaalisten resurssien keskinäistäminen
2. Materiaalisten tuottavien resurssien keskinäistäminen

Kolmas periaate on helppo ymmärtää. Jos yksilöiltä puuttuu tietoa (eikä kukaan voi tietää kaikkea), yhteisönä (paikallinen tai virtuaalinen) on paljon todennäköisempää attä joku muu tietää. Siispä tiedon keskinäistäminen ja ”joukkojen kiihdyttämät innovaatiot”, jotka nyt ovat jo varsin tunnettuja yhteistyötalouden ominaisuuksia. Mutta skooppien edut syntyvät kun tietoa jaetaan, ja näin se on aina jonkun muun käytössä. Tämän yhteiskunnallisen innovaation myötä tuotannon yhteiskustannukset, jossa tieto on tuotannon tekijä, dramaattisesti pienenevät.

Otetaan pragmaattinen esimerkki: Nutrient Dense Project.

Tämä globaali maanviljelijätyöläisten ja kansalaistieteilijöiden yhteisö on kiinnostunut kokeilemaan parempia lannoitteita, jotta saataisiin parempilaatuista ruokaa. Täten voidaan suorittaa tutkimusta yhdessä ja testata erilaisia lannoitteita erilaisiin maaperiin ja eri ilmastoalueilla, ja näin se hyödyttää sekä kaikkia osallistuvia yhteisössä, mutta myös potentiaalisesti koko ihmiskuntaa. Strategiat, jotka perustuvat aineettoman omaisuuden yksityistämiseen, eivät voi saada skooppietua, ei ainakaan siinä mittakaavassa.

Tai otetaan esimerkiksi Dervaes-perheen urbaani viljely Los Angelesissa, joka onnistui tuottamaan 3000 kiloa ruokaa vuosittain pienellä maatilkulla. Koska he jakavat kaikki tuotantoinnovaationsa, sadat tuhannet ovat jo oppineet parantamaan omia maatilkkujaan, mutta kuvitelkaa innovaation nopeutta joka syntyisi jos Partnerivaltion instituutiot tukisivat heitä, jotka levittäisivät yhteiskunnallisia innovaatioita yhä laajemmalle!

Toinen periaate, fyysisten tuotantoresurssien keskinäistäminen, esimerkillistyy kollaboratiivisessa kulutuksessa. Yleisidea on sama. Yksin minulta saattaa puuttua jokin työkalu, taito taikka palvelu, mutta yhteisön näkökulmasta on todennäköistä että jollain muulla on se, ja että joku toinen voisi jakaa omastaan, vuokrata tai vaihtaa sen. Ei tarvitse omistaa samoja työkaluja jos meillä kaikilla on pääsy käsiksi niihin tarpeen vaatiessa. Siksi P2P-markkinapaikkojen nopea lisääntyminen.

Otetaan valaiseva esimerkki: autoilu. Autonlainausprojektit voidaan keskinäistää yksityisen yrityksen välityksellä, joka omistaa autot (kuten Zipcar), P2P-markkinapaikkojen avulla jotka yhdistävät käyttäjät toisiinsa (RelayRides ja Getaround), tai voittoa tavoittelemattomien tai julkisten tahojen kautta (Autolib Pariisissa).

Mutta ne kaikki voivat saavuttaa skooppitalouden. ZipCarin tutkimuksen mukaan jokaista vuokrattua autoa kohden on 15 vähemmän omistettua autoa tien päällä. Ja kyydinjakoa harrastavat jäsenet ajavat 31% vähemmän autoa heidän liityttyään mukaan. Joten vuonna 2009 pelkästään kyydinjako pienensi hiilidioksidipäästöjä lähes puolen miljoonaa tonnia.

Kuvittele samanlainen kehitys jokaiseen tuotannon sektoriin.

Joten se miltä uusi systeemi näyttää kun skooppitaloudet muuttuvat normiksi ja korvaavat skaalataloudet talouskasvun ja yhteiskuntajärjestyksen pääveturina? Me olemme jo maininneet globaalit avoimet design-yhteisöt, ja me ehdottaisimme että niihin tulisi mukaan globaali mikrotehtaiden verkosto, jotka kaikki tuottavat paikallisesti, kuten open source -autofirmat kuten Local Motors ja Wikispeed, joita jo nyt viedään eteenpäin hakkeritiloissa, fablabeissa ja yhteisissä työtiloissa.

Tämä tarkoittaa myös, että me tarvitsemme globaaleja materiaaliorganisaatioita, ei tuottamaan globaalilla skaalalla, vaan organisoimaan materiaalintuotannon minimoimaan eri verkostojen aiheuttamat ”yhteiset kulut”, ei ainoastaan tiedon jakamista varten. Toisin sanoen, kuka on katolisen kirkon ja haahuilevien munkkien roolissa nyt? Ei unohdeta, että avoimen designin yhteisöt ja niiden lisäksi tehokas materiaalien organisointi, joka auttoi koko mantereen laajuisen kulttuurin luomisessa. Onko meillä olemassa tästä potentiaalinen P2P-versio, joka voisi toimia globaalisti?

Vastaus on, tottakai, “fyylien” yleistys, niin kuin ylempänä jo ehdotettiin.

Ainoa tekemättä jäänyt asia on vastata kriittiseen kysymykseen: Miltä näyttää globaali hallinto P2P-sivilisaatiossa? Miten me voimme transformoida globaalin materiaalisen imperiumin, joka tällä hetkellä hallitsee maailman asioita vain muutaman eduksi, ja korvata tehottomat globaalit instituutiot, jotka tällä hetkellä ovat riittämättömiä ratkomaan maailman haasteita?

Tämä essee on alunperin julkaistu Shareable Magazinessa vuonna 2012. Se on sen jälkeen päivitetty Commons Transitioniin ja P2P Primeriin.

Pääkuva: Graeme Law. Muut kuvat: Kate Ausburn, Timo Wagner, Miguel Orós, McDobbie Hu, Spencer Imbrock, Mimi Garcia ja nick hidalgo.