Lokalismin lupaus ja sudenkuopat

Nykyään näemme innostavaa edistyksellisen toiminnan elpymistä paikallistasolla, vaikka taantumukselliset kansallismieliset liikkeet Euroopassa ja muualla pyrkivät asettumaan uudistuneen paikallisuuden todellisiksi ääniksi. Mitkä ovat tällaisen paikallisen poliittisen sitoutumisen näkymät aikana, jolloin poliittinen polarisaatio ja konfliktit lisääntyvät? Miten paikallinen toiminta voi edistää henkilökohtaista vapautumista ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta? Laajemmin ajateltuna, miten se voi edistää globaalin muutoksen tavoitteita?

Sekä edistysmielisten että radikaalien kunnallismielisten nykyistä paikallistoiminnan nousua ruokkivat useat toisiaan täydentävät impulssit. Ensinnäkin kansallisen politiikan ja nykyisten kansainvälisten instituutioiden rajoitukset ovat aiheuttaneet kasvavaa turhautumista. Yritysvaikutteiden — fossiilisten polttoaineiden ja rahoitusalan etujen — kuristusote kansallisista ja ylikansallisista instituutioista on usein ylivoimainen, olipa kyse sitten Yhdysvaltain hallituksesta, Euroopan unionista tai vastaavista rakenteista eri puolilla maailmaa. Ihmisille, jotka haluavat toimia mielekkäästi maailmanlaajuisen ilmastokriisin, kasvavan taloudellisen epätasa-arvon tai erilaisten ihmisten terveyteen ja hyvinvointiin kohdistuvien välittömien uhkien torjumiseksi, paikalliset toimet ovat usein helpoimmin saavutettavissa olevia ensiaskeleita kohti tavoittelemiamme laajempia muutoksia. Turhautuminen kansallisen tai ylikansallisen politiikan rajoituksiin voidaan näin kanavoida pragmaattiseen pyrkimykseen saavuttaa saavutettavissa olevia askeleita kohti oikeudenmukaisuutta ja yhteisön uudistumista.

Muut motivaatiotekijät ovat luonteeltaan enemmän tavoitteellisia. Pyrkimys tuoda tärkeät päätökset lähemmäs kotia kuvastaa halua olla keskenään tekemisissä anonymiteetin sijaan, oikeaa suhdetta polarisoivan konfliktin sijaan ja toivoa merkityksellisestä roolista elämäämme vaikuttavissa päätöksissä. Vetoomuksella ”demokratia alkaa kotoa” on syvät historialliset juuret, muun muassa osallistavissa raatihuonekokousrakenteissa, jotka muovasivat siirtomaiden kansannousua Britannian hallintoa vastaan 1700-luvun lopun Pohjois-Amerikassa. Vaikka sosiaali-, ympäristö- ja teknologiapolitiikkaa koskevat tärkeät valinnat vaikuttavat luonteeltaan globaaleilta, toissijaisuusperiaate, joka on kirjattu muun muassa EU:n lainsäädäntöön, kertoo laajasta halusta saada päätöksenteko mahdollisimman lähelle paikallistasoa.

Parhaimmillaan paikalliset ratkaisut sosiaalisiin ja ympäristöongelmiin voivat olla helpommin sovellettavissa avoimiin ja helposti lähestyttäviin demokraattisiin prosesseihin, ja niiden toteuttaminen voi olla vastuullisempaa niille, joihin tulokset eniten vaikuttavat. Paikalliset toimenpiteet voivat auttaa luomaan läheisempiä suhteita naapureiden välille ja vahvistamaan valmiuksia omavaraisuuteen yhä äärimmäisempien ilmastohäiriöiden aikana. Paikalliset toimet antavat meille mahdollisuuden nähdä, että elämäämme usein hallitsevat instituutiot voivat olla paljon vähemmän keskeisiä kuin ihmiset yleensä uskovat, ja että voimme tehokkaasti haastaa taantumukselliset politiikat kansallisella ja ylikansallisella tasolla, jotka suosivat voimakkaita ulkopuolisia etuja. Samalla paikalliset aloitteet herättävät usein kysymyksen siitä, miten saada aikaan laajempi yhteiskunnallinen muutos, joka voi tarjota systeemistä muutosta, joka on suurempi kuin sen hajanaisten paikallisten ilmentymien summa.

Populismin nostalgisten ja syvästi taantumuksellisten muotojen nousu eri puolilla maailmaa on nimittäin osoittanut miten rajallista paikallisuuspolitiikka sen itsensä vuoksi on. Joitakin vuosia ennen kansallisen Brexit-kampanjan aloittamista taantumuksellinen Yhdistyneen kuningaskunnan itsenäisyyspuolue julisti, että ”todellinen päätöksenteko pitäisi antaa paikallisyhteisöille” — vain ohuesti peittäen alleen agendan, jolla pyrittiin marginalisoimaan maahanmuuttajat ja vastustamaan uusiutuvaa energiaa ja jopa kieltämään ilmastonmuutosta koskevat keskustelut paikallisissa kouluissa. Yhdysvaltain etelävaltioiden rasistiset järjestöt ovat jo pitkään piiloutuneet lokalistisen retoriikan taakse, samoin kuin miliisiliike ja muut äärioikeistolaiset uuspopulistiset ryhmittymät. Detroitin esikaupunkien asukkaat sekä Yhdysvaltain eteläisten kaupunkien asukkaat ovat perustaneet uusia paikallisia hallintoalueita sulkemaan värilliset ihmiset päätöksenteon ulkopuolelle ja luomaan uusia segregoituja koulupiirejä. Kalifornian suurimpien kaupunkien varakkaat asunnonomistajat ovat rahoittaneet pyrkimyksiä pysäyttää asuntotarjonnan kasvu lieventämällä osavaltion laajuisesti kaavoitussääntöjä. Äskettäisten Euroopan parlamentin vaalien alla oikeistopopulistiset ryhmät kokoontuivat uuteen poliittiseen ryhmittymään, joka kutsui itseään ”vapaudeksi ja suoraksi demokratiaksi” ja otti suoraan käyttöön joitakin uuden radikaalin kunnallismielisyyden kehittyneimpiä ilmaisuja.

Miten sitten voimme välttää tällaisen hyväksikäytön — ja miten voimme parhaiten hyödyntää paikallisen toiminnan vapauttavaa potentiaalia?

Transformaatioteorioita

Syyrian ja Turkin kurditaistelijoista Pohjois-Amerikan dynaamisiin nuoriin järjestäjiin monet nykyiset aktivistit mainitsevat sosiaaliekologian poliittisen näkemyksensä keskeisenä innoittajana. Sosiaaliekologia tarjoaa ainutlaatuisen synteesin utopistisesta yhteiskuntakritiikistä, historiallisesta ja antropologisesta tutkimuksesta, dialektisesta filosofiasta ja poliittisesta strategiasta.

Sosiaaliekologian perustavaa laatua olevat tekstit kirjoitti vermonttilainen yhteiskuntateoreetikko Murray Bookchin 1970-luvulta 1990-luvulle. Ensimmäisten länsimaisten ajattelijoiden joukossa, jotka tunnistivat kapitalismin kasvun välttämättömyyden perustavanlaatuisena uhkana elävien ekosysteemien eheydelle, Bookchin väitti johdonmukaisesti, että sosiaaliset ja ekologiset kysymykset ovat pohjimmiltaan erottamattomia. Hän kuvasi poliittista strategiaa koskevaa lähestymistapaansa libertaristiseksi (tai konfederatiiviseksi) kunnallisuudeksi ja toisinaan kommunalismiksi korostaen keskeisten ajatustensa juuria vuoden 1871 Pariisin kommuunin perinnöstä. Bookchin kannatti vapautettuja kaupunkeja, taajamia ja naapurustoja, joita hallitsevat avoimet kansankokoukset, jotka aktiivisesti konfederoituvat haastaakseen nurkkakuntaisuuden, rohkaistakseen keskinäistä riippuvuutta ja rakentaakseen todellisen vastavoiman vallitseville instituutioille.¹ Myös sosiaaliekologit uskovat, että paikallisen toiminnan rajat sekä paikallisuuden ja taantumuksellisen nationalismin ongelmat voidaan voittaa kaupunkien, taajamien ja naapurustojen konfederaatioilla, jotka yhdistyvät edistääkseen laajaa vapauttavaa ohjelmaa.

Vaikka kapitalismin ja kansallisvaltion instituutioilla on usein taipumus lisätä sosiaalista stratifikaatiota ja käyttää hyväkseen ihmisten välisiä jakolinjoja, sosiaaliekologit korostavat, että suoran demokratian eletty kokemus voi edistää yleisen yhteiskunnallisen edun ilmaisemista, joka vahvistaa ihmisten välistä solidaarisuutta ja edistää muuttuvaa sosiaalista ja ekologista ohjelmaa. ”Kunnasta käsin”, kirjoitti Bookchin, ”ihmiset voivat muodostaa itsensä uudelleen eristetyistä monadeista luovaksi poliittiseksi ruumiiksi ja luoda eksistentiaalisesti elinvoimaisen… kansalaiselämän, jolla on sekä institutionaalinen muoto että kansalaissisältö: korttelikomiteat, yleiskokoukset, naapurusto-organisaatiot, osuuskunnat, kansalaisten toimintaryhmät ja julkiset keskustelufoorumit, jotka ylittävät mielenosoitusten kaltaiset episodimaiset teot ja säilyttävät eletyn sekä organisoidun yhteisön.”² Kansalaisvaikuttaminen kasvokkain tapahtuvan keskustelun kautta voi auttaa ylittämään jakolinjat ja rakentamaan solidaarisuutta. Silti fyysinen hajauttaminen ei sinänsä voi taata edistyksellistä yhteiskunnallista muutosta, jos ei ole olemassa osallistavaa kansalaisetiikkaa, osallistavaa itsehallintoa ja kokonaisvaltaista ekologista näkemystä.

Sosiaaliekologeille konfederaatio ja sisäinen käytännön kautta tapahtuva koulutus ovat olennainen vastakohta lokalistisille taipumuksille, jotka suuntautuvat provinsionalismiin ja eristäytymiseen. Kaupunkien lähiöiden järjestäytyjät voivat pyrkiä kirjoittamaan kaupungin peruskirjat uudelleen ja järjestämään kunnallisen hallinnon uudelleen suoraan demokraattisten lähiökokousten konfederaatioksi. Sen jälkeen samanmieliset naapurustot, kaupungit ja alueet voivat jatkaa liittoutumista laajemmilla maantieteellisillä tasoilla toteuttaakseen yhteisiä hankkeita, tyydyttääkseen paremmin perustarpeita ja luodakseen lopulta elinkelpoisen vastavoiman nykyisille vallitseville instituutioille.

Toinen nykyisten kunnallisliikkeiden keskeinen periaate on horisontaalisuus, joka on poliittinen käytäntö, jolla pyritään tasaamaan päätöksentekoa yhteiskunnan eri sektoreilla. Termi (espanjaksi horizontalidad) otettiin ensimmäisen kerran käyttöön Argentiinan kansannousun aikana vastauksena vuoden 2001 talousromahdukseen, mutta sillä on lukuisia historiallisia edeltäjiä. Prefiguratiiviset käytännöt, joilla pyritään purkamaan sosiaalisia hierarkioita ja nostamaan kansan ääni esiin, ovat syntyneet viime vuosikymmeninä kiihtyneiden yhteiskunnallisten kiistojen aikana lähes kaikilla mantereilla.

Lisää vihjeitä ”glokalismin” laaja-alaisesta käsitteellisestä kehyksestä voi löytyä bioregionalismin perinnöstä. Tämä liike, jonka suosio saavutti huippunsa 1980-luvulla ja 1990-luvun alussa, auttoi ekologisesti suuntautuneita aktivisteja kuvittelemaan, miten hallintoa voitaisiin muuttaa niin, että se ylittäisi valtiolliset ja kansalliset rajat ja siirtyisi kohti maapallokeskeisempää visiota. Bioregionalismin ajatukset valuma-alueisiin poliittisten rajojen sijaan perustuvasta hallinnosta ovat muokanneet merkittävästi nykyisiä käytäntöjä esimerkiksi aluesuunnittelun ja vesivarojen hallinnan alalla. Bioregionalistit ovat myös omaksuneet liikkeistä liikkeisiin -lähestymistavan, jossa sosiaalisten ja ekologisten käytäntöjen eri alojen puolestapuhujat muodostivat komiteoita laatimaan ehdotuksia joka toinen vuosi pidettävissä maanosien kongresseissa, jotka sitten tulivat kokonaiskomitean käsiteltäviksi lopullista muuttamista ja hyväksymistä varten.

Lopuksi totean, että kasvavan nationalismin aikakaudella on tärkeää ottaa huomioon tunnetun antropologin Arturo Escobarin varoitukset. Maailmanlaajuisten globaalin oikeudenmukaisuuden ja globalisaation muutosta ajavien liikkeiden huipulla 2000-luvun alussa Escobar kannatti ekologista demokratiaa edistävien sosiaalisten liikkeiden ”paikkarakenteiden puolustamista” ja torjui samalla jyrkästi essentialismiin, nostalgiaan ja syrjäytymiseen liittyvät asenteet, jotka voivat yhdistää ”paikkojen rajaamisen… taantumukselliseen politiikkaan”.³

Skaalaaminen sivusuuntaan ja ylös

Dynaamiset, ihmisten voimin toimivat edistykselliset ruohonjuuritason liikkeet ovat nousussa monissa osissa maailmaa. Jotkut niistä taistelevat yritysten aiheuttamia uhkia vastaan, jotka kohdistuvat ihmisten terveyteen ja toimeentuloon, kuten fossiilisten polttoaineiden tuotannon kiihtyminen liuskeöljyn säröttämisen ja muiden uusien teknologioiden ansiosta. Globaalin etelän alkuperäiskansojen ja muiden maa-alueiden yhteisöt vastustavat aktiivisesti puu- ja mineraalivarojen louhintaa sekä vääränlaisia ilmastonmuutoksen hillitsemistoimia, kuten hiilensidontaohjelmia, joilla perinteiset yhteisöt korvaavat metsien kaukaisen byrokraattisen hallinnan. Ranskassa maaseudun työntekijät ovat avoimesti kapinoineet rikkaita suosivaa veropolitiikkaa vastaan ja täyttäneet kadut tuomitakseen kansallisen eliitin äärimmäisen eristäytyneisyyden. Irlannin kansalaiskokous, jonka edustajat valittiin sattumanvaraisesti, käynnisti kansallisen kansanäänestyksen, jossa lopulta äänestettiin alas pitkään voimassa ollut aborttikielto perustuslaissa. Täällä Yhdysvalloissa Pennsylvanian ja muiden osavaltioiden konservatiivisimmissa osissa sijaitsevat kaupungit ovat järjestäytyneet puolustaakseen yhteisön oikeuksia yritysten oikeuksien sijaan ja torjuneet menestyksekkäästi saastuttavan teollisuuden laajentumissuunnitelmia.

Näemme yhä rohkeampia julkisia osoituksia inhimillisestä myötätunnosta, kun perustetaan turvapaikkoja ja ”pakolaiskaupunkeja”, joissa suojellaan uhanalaisia maahanmuuttajia, tarjotaan suoraa apua ja toisinaan myönnetään paikallisia kansalaisoikeuksia syrjäyttävää kansallista politiikkaa uhmaten. Elintarvike- ja maatalousaktivistit elvyttävät kaupunkiviljelyä ja alueellisia elintarvikejärjestelmiä kaikkialla maailmassa, vaativat elintarvikeomavaraisuutta ja edistävät paikallisia vaihtoehtoja, jotka säästävät energiaa ja vettä, parantavat kansanterveyttä, antavat syrjäytyneille yhteisöille vaikutusmahdollisuuksia ja haastavat globaalin maatalousbisneksen hegemonian. Näkemykselliset suunnittelijat, muotoilijat ja kenttäaktivistit pyrkivät muokkaamaan kaupunkejaan niin, että työmatkaliikennettä vähennetään ja energiankäyttöä minimoidaan. Ammattiyhdistysten edustajien kansainvälinen liittouma on käynnistänyt maailmanlaajuisen kampanjan energiajärjestelmien demokratisoimiseksi lisäämällä niiden julkista omistusta, ja nuorten käynnistämä kapina nousevia kuljetusmaksuja vastaan Ruotsissa ja muissa Pohjoismaissa auttoi käynnistämään maailmanlaajuisen verkoston, joka puolustaa ilmaista julkista liikennettä, sekä lukemattomia muita viimeaikaisia esimerkkejä.⁴

Yli 2 500 kaupunkia Oslosta Sydneyyn on toimittanut YK:lle suunnitelmia kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseksi, usein uhmaten kansallisten hallitustensa paljon varovaisempia ehdotuksia. Yli 9 000 kuntaa on liittynyt kaupunginjohtajien maailmanlaajuiseen ilmastosopimukseen vahvistaakseen sitoumuksiaan ilmastotoimiin. Jotkin näistä suunnitelmista ovat melko vaatimattomia ja perustuvat kaupunkien nykyiseen toimivaltaan esimerkiksi kaavoituksen, rakennusmääräysten ja paikallisen infrastruktuurin osalta, mutta jotkin kaupungit ovat myös ryhtyneet rajoittamaan autojen käyttöä, laajentamaan julkista liikennettä ja nopeuttamaan siirtymistä uusiutuvaan energiaan.

Lisäksi on syntymässä ruohonjuuritason ”kunnallismielinen” liike, joka haastaa suoraan kansalliset valtakeskukset ja luo mahdollisuuksia perusteellisempaan poliittiseen muutokseen. Niinkin erilaisissa kaupungeissa kuin Barcelonassa Espanjassa ja Jacksonissa Mississippissä hyvin järjestäytyneisiin lähiöihin pohjautuvat kunnallisliikkeet ovat valinneet radikaaleja pormestareita ja kaupunginvaltuutettuja, joiden tehtävänä on puolustaa vuokralaisten oikeuksia, vahvistaa talouden julkista sektoria ja toteuttaa muutokseen tähtääviä lähestymistapoja yhteisöjen kehittämiseen.

Jacksonissa järjestö nimeltä Cooperation Jackson perusti naapurustokokouksia ja asetti menestyksekkäästi ehdokkaita virkoihin ohjelmalla, jossa korostettiin ihmisoikeuksia, paikallista demokratiaa ja naapurustopohjaista taloudellista ja ekologista uudistumista. Hankkeen juuret ovat mustien vapautustaistelujen historiallisessa perinnössä, ja se juhlii niiden inspiroimia liikkeitä kaikkialla globaalissa etelässä. Sodan runteleman Lähi-idän sydämessä Syyrian ja Turkin rajalla toimivat kurdiaktivistit ovat ottaneet käyttöön ainutlaatuisen kunnallisen hallintomallin, jossa keskitytään naisten tasa-arvoon ja uusiin ekologisen jälleenrakentamisen malleihin.⁵

Symbiosis-nimellä tunnettuun nuorisoverkostoon kuuluu nyt satoja yksilöitä ja kymmeniä paikallisia ryhmiä. Verkoston perustajat ovat järjestäneet viimeisten kahden vuoden aikana useita suuria Pohjois-Amerikan kunnallispoliittisia kokouksia, ja ryhmä suunnittelee nyt suoraan demokraattisten kunnallisliikkeiden kongressia. Kuten Symbiosis-järjestön perustajat selittävät: ”[E]mme voi itse asiassa tehdä välttämättä laajamittaisia muutoksia ilman, että otamme hallintaamme paikat, joissa asumme, ja luomme uuden järjestelmän edellyttämiä vaihtoehtoja.”⁶

Paikallisesti juurtuneet edistykselliset liikkeet ovat jo pitkään osoittaneet kykynsä vaikuttaa laajempiin yhteiskunnallisiin ja poliittisiin suuntauksiin joko esimerkin voimalla, yhteisellä poliittisella painostuksella tai aktiivisella keskitetyn vallan vastustamisella. Merkkipaalun muodostaneen kansallisen ympäristölainsäädännön hyväksyminen Yhdysvalloissa 1970-luvun alussa Richard Nixonin republikaanihallinnon aikana oli osittain vastaus ruohonjuuritason mobilisaatioiden yleistymiseen, joka johti paikallisiin saastumisen vastaisiin toimenpiteisiin ja oikeudenkäynteihin 1960-luvulla, jolloin yritysintressit valitsivat lopulta yhdenmukaiset kansalliset säädökset yhä rajoittavampien paikallisten toimenpiteiden tilkkutäkkimäisyyden sijaan.⁷ Paikalliset toimenpiteet eriarvoisuuden poistamiseksi, kuten kampanjat tuntikohtaisen vähimmäispalkan nostamiseksi 15 dollariin, ovat levinneet eri puolille Yhdysvaltoja, samoin kuin lukemattomat muut innovatiiviset toimintatavat, joiden toteutettavuus on ensin osoitettu paikallistasolla. Muissa tapauksissa paikallisten arvojen ja keskitettyjen valtarakenteiden välinen kärjistynyt ristiriita tuo mukanaan mahdollisuuksia pysyvään muutokseen. Ajatus demokraattisten kuntien yhteenliittymistä, jotka kapinoivat aktiivisesti keskitettyjä viranomaisia vastaan luodakseen vallankumouksellisia kaksoisvallan instituutioita, on keskeinen sosiaalisen ekologian kommunalistisessa poliittisessa strategiassa ja useiden nykyaikaisten kunnallisliikkeiden poliittisissa näkemyksissä.

Vaikuttaa selvältä, että paikallinen toiminta on usein paras keino korjata nykyisen järjestelmän puutteet ja ylilyönnit ja että se on todistetusti paras tapa käynnistää laajempia muutoksia. Mutta entä ongelmat, jotka ovat luonteeltaan maailmanlaajuisia? Miten paikalliset liikkeet voivat tarjota perustan tavoittelemillemme laajemmille globaaleille muutoksille? Voimmeko kuvitella paikallisesti juurtuneiden mantereenlaajuisten ja kenties maailmanlaajuisten rakenteiden verkostoja, jotka heijastavat kokonaisvaltaista näkemystä toisistaan riippuvaisista yhteisöistä ja jotka samanaikaisesti ilmentävät kokonaisvaltaista, kosmopoliittista näkemystä ja aidosti humanistista yleistä etua? Miten kuntapohjaisten liikkeiden yhteenliittymät voivat ryhtyä vastaamaan tarpeisiin jakaa vaurautta uudelleen, muuttaa talousjärjestelmiä tai hallita yhä enemmän ilmaston aiheuttamaa muuttoliikekriisiä eri puolilla maailmaa? Voivatko ne, kuten Bookchin vaati, puuttua perustavanlaatuiseen kysymykseen siitä, missä ja kenellä on poliittinen valta?

Meidän on vahvistettava kunnallisesta kontekstista nousevia koordinointimuotoja, jotta voimme tukea kasvavaa muutosverkostoa, joka on synkronissa solidaarisuuden, demokratian ja oikeudenmukaisuuden maailmanlaajuisen nousun kanssa. Vihreän politiikan viimeaikainen nousu eri puolilla Eurooppaa tarjoaa yhden toivon lähteen, mutta monet pitkäaikaiset vihreät aktivistit ovat tietoisia siitä, miten monissa maissa vihreän puolueen aikaisemman sukupolven toimihenkilöt sortuivat kapeisiin vaalitavoitteisiin ja menettivät orgaaniset yhteydet yhteisöihin ja yhteiskunnallisiin liikkeisiin, jotka viittasivat systeemisempään vaihtoehtoon.⁸ Demokraattisten kuntien ja alueiden liittojen on kehitettävä uusia mantereen laajuisia ja maailmanlaajuisia instituutioita, joita eivät enää vaivaa YK:n maailmanlaajuinen valtapolitiikka, WTO:n kapeat kaupalliset vaatimukset eivätkä EU:n teknokraattinen hallinto. Luovien kokeilujen, visionääristen toimintamuotojen ja elämää vahvistavan poliittisen kamppailun avulla voimme löytää keinoja vastustaa reaktion ja ilmastovetoisen romahduksen aaltoja ja viitoittaa tietä kohti toisenlaista maailmaa.

Nykyiset yhä vakavammat ilmastohäiriöt alkavat yleistää maapallon haavoittuvimpien kansojen jo pitkään kokemaa epävarmuuden tunnetta. Jos nykyiset suuntaukset jatkuvat, edessä on synkkä tulevaisuus, jossa tuotot pienenevät jatkuvasti ja kapitalistinen kilpajuoksu alaspäin jatkuu, mikä merkitsee yhä äärimmäisempää puutetta koko maailmassa. Mutta on olemassa parempi tie. Todennäköisyydet saattavat pienentyä vuosi vuodelta, kun ilmastotoimia ei tehdä, mutta on tärkeämpää kuin koskaan ylläpitää toivoa siitä, että ihmiskunta voi yhdistää voimansa ja hylätä autoritaariset valeratkaisut ilmastokriisiin ja sosiaaliseen epätasa-arvoon, hyväksyä mahdollisuudet parantaa elämänlaatua fossiilisten polttoaineiden avulla toimivan kapitalismin ulkopuolella ja ryhtyä toteuttamaan unelmaa vapautuneesta ja aidosti riippuvaisesta maailmanlaajuisesta yhteisöjen yhteisöstä.

1. Näitä ajatuksia tarkastellaan yksityiskohtaisesti teoksessa Murray Bookchin, The Next Revolution: Popular Assemblies and the Promise of Direct Democracy (London: Verso, 2015).
2. Bookchin, Urbanization Without Cities (Montreal: Black Rose Books, 1992), 283.
3. Arturo Escobar, “Culture Sits in Places: Reflections on Globalism and Subaltern Strategies of Localization”, Political Geography 20 (2001): 139, 149–150.
4. See http://unionsforenergydemocracy.org & https://freepublictransport.info/.
5. Kts., inter alia, Internationalist Commune of Rojava, Make Rojava Green Again (London: Dog Section Press, 2018), ja Meredith Tax, “The Revolution in Rojava,” Dissent, April 22, 2015, https://www.dissentmagazine.org/online_articles/the-revolution-in-rojava.
6. Symbiosis Research Collective, “How Radical Municipalism Can Go Beyond the Local,” The Ecologist, June 8, 2018, https://theecologist.org/2018/jun/08/how-radical-municipalism-can-go-beyond-local. Kts. myös https://www.symbiosis-revolution.org.
7. Tämä historia selitetään kirjani Earth for Sale: Reclaiming Ecology in the Age of Corporate Greenwash (Boston: South End Press, 1997) kolmannessa luvussa.
8. Kts. ”The Greens as a Social Movement: Values and Conflicts,” teoksessa Green Parties: Reflections on the First Three Decades, toim. Frank Zelko & Carolin Brinkmann, (Washington, DC: Heinrich Böll Foundation of North America, 2006).

Lähde: https://greattransition.org/gti-forum/global-local

1960-luvulta asti sosiaaliekologian teoria ja käytäntö ovat auttaneet ohjaamaan ponnisteluja kuvaamaan radikaali, vastasysteeminen ekologinen tulevaisuudenkuva, jolla on tavoitteena transformoida yhteiskunnan suhteet muun kuin ihmisen luontoon. Monien vuosikymmenten ajan sosiaaliekologit ovat kuvanneet keskeistä ekologista kapitalismin ja valtion kritiikkiä, ja ehdottaneet vaihtoehtoisen vision voimaantuneillei ihmisyhteisöille, jotka ovat järjestäytyneet liittoon etsimään harmonisempaa suhdetta laajempaan luonnolliseen maailmaan.

Sosiaaliekologia on auttanut muokkaamaan Uutta Vasemmistoa ja ydinvoiman vastaista liikettä 1960- ja 70-luvuilla, vihreän politiikan nousua monissa maissa, vaihtoehtoa globalisaatiolle 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa, sekä viimeisimpänä kamppailua demokraattisesta autonomiasta kurdialueilla Turkissa ja Syyriassa: Mukaan mahtuvat myös uudet kunnallisliikkeet ympäri maailman — Barcelonan en Comústa Cooperation Jacksoniin Mississippillä.

Sosiaaliekologian filosofisen vision artikuloi ensimmäisenä Murray Bookchin 1960-luvun lopun ja 2000-luvun alun välisenä aikana, ja sitä on siitä eteenpäin hänen kollegansa sekä monet muut laajentaneet. Se on uniikki synteesi sosiaalikritiikistä, historiallisesta ja antropologisesta tutkimuksesta, dialektisesta filosofiasta ja poliittisesta strategiasta. Sosiaaliekologia voidaan nähdä avautuvan useissa erillisissä ymmärryksen ja oivalluksen kerroksissa, kaikkien näiden dimensioiden yli. Se lähtee siitä, että ympäristöongelmat ovat olennaisesti yhteiskunnallisia ja poliittisia luonteeltaan, ja ne ovat juurtuneet historiallisiin alistamisen perinteisiin ja sosiaaliseen hierarkiaan.

Kapitalismi ja ilmastonmuutos

Bookchin oli ensimmäisten ajattelijoiden joukossa lännessä identifioimassa kapitalistisen järjestelmän kasvun imperatiivia perimmäisenä uhkana elävien ekosysteemien toiminnalle, ja hän johdonmukaisesti argumentoi, että yhteiskunnalliset ja ekologiset huolet ovat perimmältään erottamattomia, ja kyseenalaisti monien luonnonsuojelijoiden ajamat kapeat näkökannat eri ongelmiin. Ilmastoaktivisteille nykyään tämä rohkaisee ymmärtämään, että järkevä lähestymistapa ilmastokriisiin vaatii fossiilisten polttoaineiden systeemisen keskeisyyden ja kapitalismin resilienssin jatkamisen. Todellakin, kapitalismi sellaisena kuin me sen tunnemme on käytännöllisesti katsoen käsittämätön ilman energiankäytön eksponentiaalista kasvua — ja laajalle levinnyttä energian korvaamista työllä — jotka hiili, öljy ja kaasu ovat mahdollistaneet. Brittiläinen Corner House -tutkimusryhmä selittää vuoden 2014 paperissaan:

Koko nykypäivän liikevoiton teko työllä riippuu absoluuttisesti halvasta fossiilisesta hiilestä [ja siksi] ei ole halpaa tai poliittisesti järkevää korvaajaa fossiilisille polttoaineille kolmikossa fossiliset polttoaineet – polttomoottorit – hyödykkeellistetty työ, mikä pönkittää nykyistä kapitaalin akkumulaation vauhtia.

Sosiaaliekologian filosofia

Onneksi tässä mielessä sosiaaliekologian tavoitteet ovat jatkaneet kehittymistään kritiikin tason yläpuolelle. 1970-luvulla Bookchin kävi mittavaan tutkimustyöhön ihmisyhteisöjen ja ei-ihmisluonnon välisen suhteen evoluutiosta. Hänen kirjoituksensa haastoivat yleiset länsimaiset käsitteet ihmisistä, jotka luonnostaan haluavat hallita luontoäitiä. Hän tuli siihen tulokseen, että luontoäidin dominointi on myytti, joka on perua muinaisten eurooppalaisten ja Lähi-Idän heimoyhteisöjen hajoamisesta seuranneista ihmisten keskeisen dominoinnin suhteista.

Sosiaaliekologia painottaa egalitaarisia yhteiskuntaperiaatteita, joita monet alkuperäiskansojen kulttuurit — sekä menneet että nykyiset — ovat pitäneet yhteisinä, ja jotka on nostettu jopa uuden yhteiskuntajärjestyksen ohjenuoriksi: käsitteet kuten keskinäinen riippuvuus, vastavuoroisuus, yhtenäisyys monimuotoisuudessa ja komplementaarisuuden etiikka, eli roolien tasapainottaminen eri yhteiskunnan sektorien välillä aktiivisesti kompensoimalla yksilöiden eroja. Magnum opuksessaan The Ecology of Freedom Bookchin kuvailee rakentuvat konfliktit näiden ohjenuorien ja niiden yhä kerrostuneempien hierarkisten yhteiskuntien välillä, sekä miten tämä on muokannut vapauden ja alistamisen keskenään kamppailevia perinteitä suurimman osan aikaa ihmiskunnan historiasta.

Tämän lisäksi filosofinen tarkastelu sosiaaliekologiassa käy läpi ihmistietoisuuden syntyä luonnon evoluution prosessina. Dialektisen ajattelun juurille päästyään, Aristoteleesta Hegeliin, Bookchin kehittää omalaatuisen lähestymistavan ekofilosofiaan, painottaen potentiaaleja jotka lepäävät piilossa sekä luonnon että yhteiskunnan ilmiöiden evoluutiossa, samalla kun juhlitaan ihmisen luovuuden sekä itsereflektion uniikkiutta. Sosiaaliekologia karttaa yleistä näkemystä luonnosta pelkkänä välttämättömyytenä, sen sijaan se näkee luonnon pyrkivän aktualisoimaan evoluution kautta potentiaalia tietoisuudelle, luovuudelle ja vapaudelle.

Bookchinille dialektinen näkökanta ihmisen historiaan pakottaa meidät hylkäämään sen mikä vain on, ja seuraamaan potentiaaleja, jotka sisältyvät evoluutioon, kohti laajempaa kuvaa siitä mikä voisi olla, ja mikä lopulta tulee olla. Vaikka vapaan, ekologisen yhteiskunnan realisointi on kaukana väistämättömästä — ja se saattaa näyttää vielä vähemmän todennäköiseltä vääjäämättömän ilmastokaaoksen äärellä — se on ehkäpä kaikkein rationaalisin lopputulema neljän miljardin vuoden luonnollisesta evoluutiosta.

Sosiaaliekologian poliittinen strategia

Nämä historialliset ja filosofiset tutkimukset vuorostaan pönkittävät sosiaaliekologian vallankumouksellista poliittista strategiaa, jota on käsitelty aiemmin ROAR Magazinessa. Tätä strategiaa voidaan yleisesti pitää libertaarina tai liittovaltio-munisipalismina, tai yksinkertaisemmin kunnallisuutena, joka pohjaa vuoden 1871 Pariisin kommuunin perintöön.

Kuten Pariisin kommuunin jäsenet, Bookchin ajaa vapautettuja kaupunkeja, kuntia ja lähiöitä, joita hallinnoi avoimet kansankokoukset. Hän uskoi, että sellaisten vapautettujen kuntien liitto kykenisi ylittämään paikallisen toiminnan rajoitteet, mikä sallisi kaupunkien, kuntien ja lähiöiden ylläpitää demokraattista vastavoimaa valtion keskitetylle poliittiselle instituutiolle, samalla kun päästään yli nurkkakuntaisuudesta ja edistetään keskinäistä riippuvuutta ja laajaa vapautusagendaa. Lisäksi hän esitti, että tukahduttava kapitalististen markkinoiden anonyymius voidaan korvata moraalisella taloudella, jossa sekä talouden että politiikan suhteet ovat mutualismin ja vastavuoroisuuden etiikan ohjaamia.

Sosiaaliekologit uskovat, että siinä missä kapitalismin ja valtion instituutiot syventävät yhteiskunnan kerrostuneisuutta ja hyväksikäyttävät ihmisten välisiä erimielisyyksiä, vaihtoehtoiset suoraan demokratiaan perustuvat rakenteet voivat vaalia yleisen yhteiskunnallisen kiinnostuksen ilmaisua yhteiskunnallisesta ja ekologisesta uudistamisesta. “Se on munisipalismissa” Bookchin kirjoitti teoksessaan Urbanization Without Cities, “että kansa voi muodostaa uudelleen itsensä eristetyistä monadeista luovaksi ja diplomaattiseksi tahoksi, ja luoda eksistentiaalisesti elintärkeän… kunnalliselämän, jolla on sekä institutionaalinen muotonsa että kansalaistoimintaa.”

Tästä näkökulmasta inspiroituneet ihmiset ovat tuoneet suoran demokratian struktuureja kansankokousten kautta useisiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin USA:ssa, Euroopassa ja muualla, suosituista 1970-luvun ydinvoiman vastaisista suoran toiminnan kampanjoista viimeaikaisempiin globalisaationvastaisiin ja Occupy Wall Street -liikkeisiin. Näiden liikkeiden vihjaileva ulottuvuus — vapautetun yhteiskunnan eri elementtien odottaminen ja soveltaminen — on rohkaissut osallistujia haastamaan status quon samalla kun edistetään tulevaisuuden transformatiivisia visioita. Viimeinen kappale kirjassa Toward Climate Justice kuvaa nämä vaikutteet, keskittyen ydinvoiman vastaiseen liikkeeseen, vihreään politiikkaan, ekofeminismiin ja muihin menneisyyden ja nykyisyyden tärkeisiin liikkeisiin.

Vaikutteet nykyajan liikkeisiin

Nykypäivänä sosiaaliekologit ovat aktiivisesti mukana globaaleissa ilmasto-oikeudenmukaisuuden liikkeissä, joka yhdistää eroavat vallitsevat virtaukset eri lähteistä, kaikkein tunnetuimpina alkuperäiskansojen ja muiden maapohjaiset liikkeet Globaalista Etelästä, ympäristöoikeudenmukaisuuden puolestapuhujat värillisten ihmisten yhteisöistä Globaalissa Pohjoisessa, ja edelleen porskuttavat globaalin oikeudenmukaisuuden ja globalisaationvastaisuuden liikkeet. On hyvä tarkastella joitain sosiaaliekologian tiettyjä kontribuutioita tähän laajapohjaiseen ilmasto-oikeudenmukaisuuden liikkeeseen yksityiskohtaisemmin.

Toiseksi, sosiaaliekologia tarjoaa linssin parempaan ymmärrykseen ekologisen radikalismin alkujuurista ja historiallisesta noususta 1950-luvun lopulta ja 1960-luvun alkupuolelta nykypäivään. Sosiaaliekologia näytteli keskeistä osaa 1900-luvulla haastettaessa marxismi-leninismin suurimmaksi osaksi anti-ekologisia ennakkoasenteita, ja näin se palvelee tärkeänä komplementtina nykyisille pyrkimyksille saada takaisin Marxin ekologinen perintö. Vaikka Marxin pitkään sivuutettujen ekologisten kirjoitusten ymmärrys, joita edistävät sellaiset nimet kuin John Bellamy Foster ja Kohei Saito, on keskeistä nousevalle eko-vasemmistolaiselle traditiolle, niin ovat myös poliittiset debatit ja teoreettiset oivallukset, jotka on niin monen vuosikymmenen aikana kaivettu esiin kun marxistinen vasemmisto usein oli kiivaan epäkiinnostunut ympäristöasioista.

Kolmanneksi, sosiaaliekologia tarjoaa kaikkein kattavimman käsittelyn ihmiskunnan sosiaalisen dominoinnin alkuperästä ja sen historiallisista suhteista Maapallon elävien ekosysteemien väärinkäytöksiin. Sosiaaliekologia alleviivaa ekologisen tuhon alkuperää alistavissa yhteiskuntasuhteissa, toisin kuin perinteiset näkökulmat, jotka esittävät ei-ihmisluontoa dominoivien impulssien olevan historiallisen välttämättömyyden tulosta. Merkityksellisesti ilmastonkriisiin vastaaminen vaatii pitkän alistamisen historiallisen perinteen useiden manifestaatioiden kaatumisen, ja intersektionaalisen liikkeen, jonka tarkoitus on haastaa sosiaaliset hierarkiat yleisesti.

Neljänneksi, sosiaaliekologia tarjoaa kattavan historiallisen ja strategisen perustan suoran demokratian lupauksen pitämiseksi. Sosiaaliekologit ovat työskennelleet suoran demokratian praksiksen tuomiseksi suosittuihin liikkeisiin 1970-luvulta lähtien, ja Bookchinin kirjoitukset tarjoavat olennaisen historiallisen ja teoreettisen kontekstin tämän keskustelun jatkamiseksi. Sosiaaliekologia tarjoaa kattavan strategisen näkökulman, joka näkee muutakin kuin kansankokousten roolin julkisena ilmaisuna ja tunteenpurkauksena, se katsoo kohti paremmin käyttöön otettua itseorganisointia, liittoutumista ja vallankumouksellista vastusta sementoiduille valtioinstituutioille.

Lopuksi, sosiaaliekologia esittää, että tehokas oppositiopoliittinen toiminta ei ole erotettavissa rekonstruktiivisesta ekologisen tulevaisuuden visiosta. Bookchin näki suosituimmankin toisinajattelijan kirjoitukset epätäydellisinä, keskittyen kritiikkiin ja analyysiin ilman, että myös olisi ehdottanut johdonmukaista tietä eteenpäin. Samaan aikaan sosiaaliekologit ovat puhuneet monia vaihtoehtoinstituutioita vastaan — mukaanlukien monia radikaaliosuuskuntia ja kollektiiveja — tukahduttavassa kapitalistisessa status quossa.

Opposition ja rekonstruktiivisten aktiivien lähentyminen on elintärkeä askel kohti poliittista liikettä, joka lopulta voi haastaa ja ottaa haltuunsa poliittisen vallan. Tämä tapahtuu kansainvälisessä ilmastoliikkeessä luomalla uusia poliittisia tiloja, jotka antavat muodon ”blockadian” ja ”alternatiban” periaatteille. Ensimmäisen termin, jonka on popularisoinut Naomi Klein, otti käyttöön Tar Sands -saartoaktiivit Texasissa, jotka olivat mukana pitkässä sarjassa väkivallattomia toimia, joilla saarrettiin Keystone XL -öljyputken rakentaminen. Jälkimmäinen on ranskanbaskikielen sana, joka on otettu käyttöön polkupyöräkisojen kiertäessä Ranskaa kesällä 2015, ja joka alleviivasi huomattavaa määrää paikallisia vaihtoehtorakennusprojekteja. Sosiaaliekologian tapa edistää luovaa ihmisyhteistyötä luonnollisessa maailmassa auttaa meitä näkemään miten me voimme radikaalisti transformoida yhteisömme, samalla kun parannamme ja restauroimme elintärkeitä ekosysteemejä monien sofistikoituneiden ja ekologiaan perustuvien metodien avulla.

Globaali liikevoima, kunnalliset vasteet

YK:n vuoden 2015 kovasti juhlitun, mutta lopulta pettymyksen aiheuttaneen Pariisin ilmastokonferenssin jälkimainingeissa monet ilmastoaktivistit ovat halunneet palata takaisin paikallisuuteen. Vaikka Pariisin sopimus on laajalti globaalin eliitin ylistämä — ja aktivistit ihan oikeutetusti tuomitsivat Trumpin hallinnon vetäytymisen — sopimuksella on perustavaa laatua oleva vika, jokaolettaa mahdollisuuden, että se saavuttaisi merkittäviä lievennyksiä ongelmaan. Tämä johtaa Barack Obaman ja Hillary Clintonin interventioihin vuoden 2009 Kööpenhaminan konferenssissa, joka siirsi ilmastodiplomatian fokuksen vuoden 1997 Kioton protokollan laillisesti velvoittavista päästöleikkaustavoitteista voluntaaristen ilmoitusten järjestelmään, tai ”Kansallisesti Määritettyihin Kontribuutioihin”, jotka nyt muodostavat Pariisin viitekehyksen perustan. Sopimuksen käyttöönotto ja valvonta rajoittuvat Pariisin tekstin kuvaamaan kansainväliseen ”asiantuntijaperusteiseen” komiteaan, joka on ”läpinäkyvä, ei-vihamielinen ja ei-rankaiseva.”

Totta kai Kioton regiimiltä puuttui myös merkityksellinen toimeenpanomekanismi, ja maat kuten Kanada ja Australia kroonisesti ylittivät heidän Kioton mukaiset päästörajoitteensa. Kioton Protokolla myös pani käyntiin kasan ”joustavia mekanismeja”, joilla päästöjen vähennykset toteutetaan, mikä johtaa globaaliin hiilimarkkinoiden leviämiseen, kyseenalaisiin kompensaatiokauppoihin ja muihin kapitalismin inspiroimiin toimiin, jotka ovat suurimmaksi osaksi hyödyttäneet finanssitahoja ilman merkittäviä ilmastohyötyjä. Vaikka alkuperäinen vuoden 1992 YK:n ilmastokonventti varjeli eri periaatteita, joiden tarkoitus oli tehdä jotain kansallisvaltioiden välisille eriarvoisuuksille, tuon jälkeinen ilmastodiplomatia on usein muistuttanut demoralisoivaa kujanjuoksua.

Silti on joitakin toivonpilkahduksia. Vastauksena USA:n ilmoitukseen vetäytyä Pariisin viitekehyksestä, yli 200 USA:n kaupungin ja piirikunnan allianssi ilmoitti heidän aikeestaan kannattaa varovaisia, mutta silti merkityksellisiä sitoumuksia, jotka Obaman hallinto oli tuonut Pariisiin. Kansainvälisesti yli 2500 kaupunkia Oslosta Sydneyyn ovat esittäneet suunnitelmansa YK:lle vähentää kasvihuonekaasupäästöjään, joskus uhmaten heidän kansallisen hallintonsa paljon varovaisempia sitoumuksia. Kaksi paikallista suosittua consultasia Kolumbiassa päättivät hylätä mineraalien ja öljyn käyttönsä omilla alueillaan, eräässä tapauksessa liittäen heidän kaupunkinsa italialaiseen “Slow Cities” -liikkeeseen — tunnetun Slow Food -liikkeen jatkeeseen, joka on auttanut nostamaan paikallisten ruoantuottajien kulttuurista ja sosiaalista asemaa Italiassa ja monissa muissa maissa. Slow Citiesin periaatteet sanovat, että ”työskentelemällä kohti kestävyyttä, puolustamalla ympäristöä ja vähentämällä ylenmääräistä ekologista jalanjälkeämme” yhteisöt “sitoutuvat… löytämään uudelleen perinteisen know-hown ja sen miten käyttää parhaiten resursseja kierrättämällä, uusiokäyttämällä ja soveltamalla uusia teknologioita.”

Sellaisen kunnallisen liikkeen kyky saada aikaan tukea ja painetta laajemmalle institutionaaliselle muutokselle on keskeistä heidän poliittiselle tärkeydelleen aikana, jolloin yhteiskunnallisia ja ympäristöllisia edistysaskeleita ei oteta niin monessa maassa. Ruohonjuuritasolta aikaansaadut toimet ovat myös pysyvämpiä kuin ne jotka ovat ylhäältä saneltuja. Ne ovat paljon todennäköisemmin demokraattisesti rakennettuja ja vastuullisia ihmisille, jotka ovat eniten näiden lopputulemien vaikutuksen alaisia. Ne auttavat rakentamaan suhteita naapureihin ja vahvistamaan kykyä luottaa itseensä. Ne auttavat meitä näkemään, että instituutiot, jotka nyt dominoivat elämäämme, ovat paljon vähemmän oleellisia päivittäisen ylläpitomme suhteen kuin meidän annetaan uskoa. Ja, ehkä kaikkein tärkeimpänä, sellaiset kunnalliset initiatiivit voivat haastaa taantumukselliset ylhäältä sanellut toimenpiteet sekä kansalliset menettelytavat, jotka suosivat fossiilisia korporaatioita ja liittoutuneita finanssietuja.

Suurimmalta osin viimeaikaiset kunta-aloitteet USA:ssa ja muualla ovat kehittyneet maltilliseen suuntaan. Yli 160 kaupunkia ja piirikuntaa USA:ssa ovat julistautuneet “turvapaikaksi” uhmaamaan Trumpin hallinnon korostettua USA:n maahanmuuttolakien täytäntöönpanoa — tärkeä kehitys tulevien siirtymisien valossa, joka tulee olemaan seurausta ilmastonmuutoksesta. Sellaiset käynnissä olevat poliittiset ja juridiset kamppailut kuntien oikeuksista valtion yli puhuvat puolestaan ruohonjuuritasolta nousevien yhteiskunnallisten ja ekologisten edistysmielisten toimien radikaalista potentiaalista.

Yhteiskunnalliset ja ympäristöoikeudenmukaisuusaktivistit USA:ssa ovat myös haastamassa oikeiston vaalivoittojen trendiä olemalla itse mukana ja voittamalla rohkeita kampanjoita monilla eri kunta-alan paikoilla. Ehkäpä huomionarvoisin on Chokwe Antar Lumumban menestyksekäs kampanja vuonna 2017. Hänet valittiin Jacksonin pormestariksi Mississippissä, Syvän Etelän sydämessä, ohjelmalla joka keskittyi ihmisoikeuksiin, paikallisdemokratiaan ja naapurustopohjaisen talouden ja ekologian uusintamiseen. Lumumba pyrki Cooperation Jacksonin ehdokkaana, liikkeen joka saa inspiraatiota Mustan Amerikan perinteistä ja eteläisestä pallonpuoliskosta, mukaanlukien orjuutettujen afrikkalaisten vastarintakamppailuista ennen ja jälkeen USA:n sisällissodan, Zapatista-liikkeestä eteläisessä Meksikossa ja viimeaikaisista suosituista kansannousuista ympäri planeettaa.

Cooperation Jackson on pannut liikkeelle useita ideoita, jotka resonoivat vahvasti sosiaaliekologian periaatteiden kanssa, mm. voimaantuneiden naapurikokousten, osuustalouden ja kaksivoimaisen poliittisen strategian. Toiset, jotka työskentelevät status quon vastustamiseksi ja paikallisen vallan rakentamiseksi, ovat organisoimassa suoran demokratian kansankokouksia New York Citysta Tyynenmeren luoteisrannikolle, ja kehittämässä uudenlaista kansallista verkostoa kunnallisten strategioiden eteenpäin viemiseksi, kuten Eleanor Finley kävi läpi esseessään “The New Municipal Movements” ROAR Magazinen numerossa #6.

Tulevaisuuden visiot

Nähtäväksi jää kykenevätkö tämän kaltaiset paikalliset pyrkimykset saamaan aikaan johdonmukaisen ja yhtenäisen kuntaliikkeen solidaarisuudesta muun maailman ”kapinalliskaupunki”-aloitteisiin. Sellainen liike tulee olemaan tarpeellinen paikallisaloitteiden skaalaamiselle ja lopulta katalysoitaessa maailmanlaajuisia transformaatioita, jotka ovat tarpeellisia torjuttaessa häämöttävää koko Maapallon ekosystemine täydellisen tuhoutumisen uhkaa.

Todellakin, projektiot ilmastonmuutostieteestä jatkuvasti alleviivaavat yhteiskuntiemme ja talouksiemme tarpeeksi nopeasti transformoimisen vaikeutta, jotta estettäisiin romahdus planeetanlaajuiseen ilmastokatastrofiin. Mutta tiede myös vahvistaa, että toimet joihin tänään käymme, voivat tarkoittaa myös eroa tulevan disruptiivisen ja vaikean ilmastoregiimin  sekä nopeasti apokalyptisiin ääripäihinn romahtavan regiimin välillä. Vaikka meidän tulee olla täysin realistisia ilmastodisruptioiden potentiaalisesti tuhoisista seuraamuksista, aidosti transformatiivisen liikkeen tulee olla juurtunut eteenpäin katsovaan näkökulmaan parantuneesta elämän laadusta suurimmalle osalle ihmisiä maailmassa tulevaisuudessa, joka on vapautettu riippuvuudesta fossiilisiin polttoaineisiin.

Osittaiset toimet ovat kaikkea muuta kuin riittävät, ja asenteet uusiutuvaa energiakehitystä kohtaan, jotka ainoastaan kopioivat kapitalistisia muotoja, saattavat johtaa umpikujaan. Kuitenkin kuntapyrkimysten kumulatiivinen vaikutus vakiintuneiden intressien haastamisessa ja elävien vaihtoehtojen aktualisoimisessa — yhdistettynä johdonmukaiseen vallankumoukselliseen visioon, organisoitumiseen ja strategioihin kohti radikaalisti transformoitunutta yhteiskuntaa — saattaa ehkä riittää riiston ja autoritarian täyteisen dystooppisen tulevaisuuden välttämiseksi.

Demokraattisesti ajetut kunta-aloitteet pysyvät edelleen parhaana toivonamme merkityksellisesti uudelleenjärjestää ihmiskunnan kohtalo tällä planeetalla. Ehkäpä ilmastokaaoksen uhka yhdistettynä syvään tietoomme potentiaalista aikaansaada ekologisesti ja humaanisti harmonisempi tulevaisuus voi todellakin auttaa inspiroimaan perustavan laatuisia transformaatioita, jotka ovat tarpeellisia ihmiskunnalle ja Maapallon kukoistuksen jatkumiselle.

Alunperin julkaistu ROAR Magazinen numerossa #7: System Change.