kirjoittaja: Dmytri Kleiner

Perustuloa mainostetaan usein ajatuksena, joka ratkaisee eriarvoisuuden ja vähentää ihmisten riippuvuutta kapitalistisesta työstä. Sen sijaan se kuitenkin pahentaa eriarvoisuutta ja vähentää sosiaalisia ohjelmia, jotka hyödyttävät ihmisten enemmistöä.

Kanadan liberaalipuolue hyväksyi Winnipegin vuoden 2016 kaksivuotiskokouksessaan päätöslauselman perustulon puolesta. Päätöslauselma, jonka nimi on ”Köyhyyden vähentäminen: Minimitulo”, sisältää seuraavat perustelut: ”Kanadassa jatkuvasti kasvava kuilu varakkaiden ja köyhien välillä johtaa sosiaalisiin levottomuuksiin, rikollisuuden ja väkivallan lisääntymiseen… Säästöt terveydenhuollossa, oikeuslaitoksessa, koulutuksessa ja sosiaalihuollossa sekä omatoimisten, veroa maksavien kansalaisten tuottaminen maksavat investoinnit takaisin enemmän kuin hyvin.”

Monet vasemmistolaiset ovat innostuneita yleisen perustulon kaltaisista ehdotuksista siksi, että niissä tunnustetaan taloudellinen eriarvoisuus ja sen sosiaaliset seuraukset. Kun kuitenkin tarkastellaan tarkemmin, miten perustulon odotetaan toimivan, käy ilmi, että sen tarkoituksena on tarjota poliittinen suoja sosiaaliohjelmien lakkauttamiselle ja sosiaalipalvelujen yksityistämiselle. Kanadan liberaalipuolueen päätöslauselma ei ole poikkeus. Maininta ”Säästöt terveydenhuollossa, oikeuslaitoksessa, koulutuksessa ja sosiaalihuollossa sekä omatoimisten, veronmaksajien kansalaisten tuottaminen” tarkoittaa selvästi sosiaalisia leikkauksia ja yksityistämistä.

Uusliberalistiset taloustieteilijät ovat kannattaneet perustuloa jo pitkään. Yksi sen varhaisista puolestapuhujista oli uusliberalismin suojeluspyhimys Milton Friedman. Kirjassaan Capitalism and Freedom Friedman kannattaa ”negatiivista tuloveroa” keinona tarjota perustulo. Väitettyään, että yksityinen hyväntekeväisyys on paras tapa lievittää köyhyyttä, ja ylistettyään ”yksityisiä … järjestöjä ja instituutioita”, jotka tarjosivat hyväntekeväisyyttä köyhille 1800-luvun kapitalismin kukoistuskaudella, Friedman syyttää sosiaalitukia yksityisten hyväntekeväisyysjärjestöjen katoamisesta: ”Yksi valtion hyvinvointitoimien laajentamisen suurimmista kustannuksista on ollut yksityisen hyväntekeväisyystoiminnan vastaava väheneminen.”

Friedmanin ja hänen monien vaikutusvaltaisten seuraajiensa mielestä köyhyyden syy ei ole riittävä kapitalismi. Niinpä heidän ratkaisunsa on tarjota ”perustulo” keinona poistaa sosiaalituet ja korvata ne yksityisillä organisaatioilla. Friedman väittää nimenomaan, että ”jos se otettaisiin käyttöön nykyisten samaan päämäärään tähtäävien toimenpiteiden räsypussin korvikkeena, hallinnollinen kokonaisrasitus varmasti vähenisi”.

Friedman luettelee edelleen ”räsypussin” verran toimenpiteitä, jotka hän toivoo poistettavan: suorat sosiaaliturvamaksut ja kaikenlaiset sosiaaliturvaohjelmat, vanhuusavustukset, huollettavana oleville lapsille myönnettävät tuet, julkinen asuntotuotanto, veteraanien etuudet, minimipalkkalainsäädäntö sekä julkiset terveydenhuolto-ohjelmat, sairaalat ja mielisairaalat.

Friedman käyttää myös muutaman kappaleen huoleen siitä, pitäisikö ”perustulosta” riippuvaisilla ihmisillä olla äänioikeus, koska poliittisesti äänioikeutetut riippuvaiset voisivat äänestää enemmän rahaa ja palveluja niiden kustannuksella, jotka eivät ole riippuvaisia niistä. Hän käyttää esimerkkinä eläkkeensaajia Britanniassa ja toteaa, että he ”eivät ole ainakaan vielä tuhonneet Britannian vapauksia tai sen pääosin kapitalistista järjestelmää”.

Charles Murray, toinen merkittävä perustulon libertaristinen puolestapuhuja, on Friedmanin kanssa samaa mieltä. PBS:n haastattelussa hän sanoi: PBS:lle: ”Amerikka on aina ollut erittäin hyvä auttamaan apua tarvitsevia ihmisiä. Se ei ole ollut täydellistä, mutta se on ollut erittäin hyvää. Näitä suhteita on viime vuosina heikentänyt hyvinvointivaltio, joka on mielestäni heikentänyt kansalaiskulttuuria.” Friedmanin tavoin Murray syyttää hyvinvointivaltiota ilmeisen tehokkaan yksityisen hyväntekeväisyyden katoamisesta.

Murray lisää: ”Ensimmäinen sääntö on, että taatun perustulon on korvattava kaikki muu — se ei ole lisä. Ei siis enää ruoka-apurahoja, ei enää Medicaidia, vaan koko lista on lopetettava. Mitään niistä ei jää jäljelle. Hallitus antaa rahaa; muista inhimillisistä tarpeista huolehtivat muut ihmiset naapurustossa, yhteisössä ja järjestöissä. Minusta se on hienoa.”

Cato Institute katsoo, että sosiaalitukien lakkauttaminen on osa yleisen perustulon merkitystä. Suomen pilottihanketta käsittelevässä artikkelissa instituutti määrittelee perustulon seuraavasti: ”Nykyinen sosiaaliturvajärjestelmä poistetaan käytöstä ja sama käteisetuus jaetaan jokaiselle aikuiselle kansalaiselle ilman lisäehtoja tai kelpoisuusehtoja”. Ja itse asiassa Suomen harkitsemissa vaihtoehdoissa rajoitutaan siihen, että perustulon määrä rajoitetaan niiden ohjelmien säästöihin, jotka se korvaisi.

“Perustulo” ei lievennä köyhyyttä

Sosiaalisen hyvinvoinnin näkökulmasta katsottuna sosiaaliohjelmien korvaaminen markkinapohjaisella ja hyväntekeväisyyteen perustuvalla tarjonnalla, joka kattaa kaiken terveydenhuollosta asumiseen, lapsilisistä vanhuusavustuksiin, luo selvästi moniportaisen järjestelmän, jossa köyhimmillä saattaa olla varaa jonkin verran asumiseen ja terveydenhuoltoon, mutta selvästi paljon vähemmän kuin rikkailla — ja ennen kaikkea ilman mitään takeita siitä, että tulot riittäisivät vastaamaan heidän todellisiin tarpeisiinsa terveydenhoidossa, lastenhoidossa, koulutuksessa, asumisessa ja muissa tarpeissa, joita olisi saatavilla vain voittoa tavoittelevien markkinoiden ja yksityisten hyväntekeväisyysjärjestöjen kautta.

Hyman A. Minsky, itse tunnettu ja arvostettu taloustieteilijä, tutki erityisesti kysymystä siitä, parantaisiko Friedmanin ehdotus todella köyhien oloja, ja kirjoitti artikkelin ”The Macroeconomics of a Negative Income Tax”. Minsky tarkastelee ”yhteiskunnallisen osingon” tuloksia, joissa ”jokaiselle elossa olevalle henkilölle, rikkaalle tai köyhälle, työssä käyvälle tai työttömälle, nuorelle tai vanhalle, siirretään nimetty rahamääräinen tulo oikeuden mukaan”. Minsky osoittaa vakuuttavasti, että tällainen ohjelma ”aiheuttaisi inflaatiota, vaikka budjetit olisivat tasapainossa” ja että ”hintojen nousu nakertaisi köyhille myönnettävien etuuksien reaaliarvoa … ja saattaisi aiheuttaa tahattomia reaalikustannuksia perheille, joilla on vaatimattomat tulot”. Tämä tarkoittaa sitä, että kaikki kansalaisille perustulon kaltaisen välineen avulla tarjottu parempi ostovoima katoaa kokonaan välttämättömyyshyödykkeiden hintojen nousuun.

Sen sijaan, että perustulo lievittäisi köyhyyttä, se todennäköisesti pahentaa sitä. Keskeinen perustelu on melko yksinkertainen: ihmisten asunnoista ja muista perustarpeista maksamat hinnat perustuvat siihen, kuinka paljon heillä on ylipäätään varaa maksaa. Jos kuvitellaan, miten asunnot jaetaan nykyaikaisessa kapitalistisessa yhteiskunnassa, köyhimmät saavat huonoimmat asunnot ja rikkaimmat parhaat. Jos kaikille, niin rikkaille kuin köyhillekin, annettaisiin enemmän rahaa, köyhimmät eivät saisi parempia asuntoja, vaan se vain nostaisi asuntojen hintaa.

Jos perustulo toteutettaisiin muiden sosiaalisten ohjelmien, kuten terveydenhuollon tai lastenhoidon kustannuksella, kuten Friedman aikoi, asumiskustannusten nousu veisi rahaa pois muilta aiemmin yhteiskunnan tarjoamilta palveluilta ja pakottaisi vaatimattomasti toimeentulevat perheet parantamaan huonokuntoisia asuntojaan hyväksymällä huonomman tai vähäisemmän lastenhoidon tai terveydenhuollon, tai päinvastoin. Vammaisella henkilöllä, jonka liikkumistarpeet edellyttävät lisämenoja esteettömään asumiseen, ei välttämättä ole riittävästi perustuloja jäljellä hänen tarvitsemaansa terveydenhoitoon. Perustulon suuri ajatus on kuitenkin korvata tarveharkinta ja erityistarpeisiin suunnatut erityisohjelmat.

Ajatus siitä, että voimme ratkaista eriarvoisuuden kapitalismissa antamalla ihmisille summittaisesti rahaa ja jättämällä kaikkien sosiaalisten tarpeiden tyydyttämisen yritysten tehtäväksi, on äärimmäisen kyseenalainen. Vaikka tämä näkemys on odotettavissa Murrayn ja Friedmanin kaltaisilta kapitalismia edistäviltä tahoilta, se ei sovi yhteen antikapitalismin kanssa. Perustulo päätyy kapitalistien käsiin. Olemme riippuvaisia näistä samoista kapitalisteista kaikessa, mitä tarvitsemme. Mutta jotta köyhyyttä voitaisiin todella lievittää, tuotantokapasiteetti on suunnattava todellisen arvon luomiseen yhteiskunnalle eikä voittoa tavoittelevien sijoittajien ”osakasarvon maksimointiin”.

Toisenlaiselle “perustulolle” ei ole mahdollisuutta

Monet ihmiset eivät kiistä sitä, että perustulon kannattajat pyrkivät vain poistamaan sosiaalisia ohjelmia, mutta he kuvittelevat, että toisenlainen perustulo on mahdollinen. He vaativat perustuloa, jossa ei oteta huomioon Charles Murrayn kannattamaa ”diiliä”, mutta haluavat perustulon lisäksi muita sosiaalisia ohjelmia, kuten tarveharkintaisia etuuksia, asumisen suojaa, takuita koulutuksesta ja lastenhoidosta ja niin edelleen. Tämä näkemys jättää huomiotta kysymyksen poliittisen ulottuvuuden. Perustulon ehdottaminen nykyisten ohjelmien lisäksi tekee virheitä, yleinen yksimielisyys sosiaalisten ohjelmien korvaamisesta taatulla tulotakuulla saa laajan tukipohjan sosiaalisten ohjelmien lisäämiselle. Tällaista laajaa pohjaa ei kuitenkaan ole olemassa.

Michal Kalecki kirjoitti vuonna 1943, kun ”täystyöllisyyspolitiikka” sai laajaa kannatusta sota-aikana, merkittävän esseen ”The Political Aspects of Full Employment”. Kalecki aloittaa kirjoittaessaan, että ”taloustieteilijöiden vankka enemmistö on nykyään sitä mieltä, että täystyöllisyys voidaan turvata jopa kapitalistisessa järjestelmässä valtion meno-ohjelmalla”. Vaikka hän puhuu täystyöllisyydestä, joka tarkoittaa ”riittävää suunnitelmaa kaiken olemassa olevan työvoiman työllistämiseksi”, sama pätee myös perustuloon. Suurin osa taloustieteilijöistä on samaa mieltä siitä, että suunnitelma tulojen takaamiseksi kaikille on mahdollinen.

Kelecki kuitenkin väittää lopulta, että täystyöllisyyspolitiikasta luovutaan: ”Täystyöllisyyden säilyttäminen aiheuttaisi yhteiskunnallisia ja poliittisia muutoksia, jotka antaisivat uutta pontta yritysjohtajien vastustukselle. Pysyvän täystyöllisyyden vallitessa ”potkut” eivät enää toimisi kurinpitokeinona. Pomojen yhteiskunnallinen asema heikkenisi, ja työväenluokan itsevarmuus ja luokkatietoisuus kasvaisi.”

Työntekijän ja kapitalistin tai rikkaiden ja köyhien välistä konfliktia ei voida välttää antamalla ihmisille rahaa, jos kapitalistien annetaan edelleen monopolisoida tavaroiden tarjonta. Tällainen käsitys jättää huomiotta poliittisen kamppailun työntekijöiden välillä, jotka pyrkivät säilyttämään (tai laajentamaan) ”perustulon”, ja kapitalistien välillä, jotka pyrkivät alentamaan sitä tai poistamaan sen vahvistaakseen yhteiskunnallista asemaansa työntekijöihin nähden ja suojellakseen ”säkkivaltaa”.

Yritysjohtajat taistelevat kynsin ja hampain työntekijöiden sosiaalietuuksien lisäämistä vastaan. Heidän vallassaan vain yhdenlainen perustulo on mahdollinen: Friedmanin ja Murrayn, Kanadan liberaalipuolueen ja kaikkien muiden, jotka haluavat alistaa työntekijät pomojen alaisuuteen, tukema perustulo. Perustulo on jatkuvan hyökkäyksen kohteena, ja toisin kuin vakiintuneet sosiaaliohjelmat, joilla on suunniteltuja tuloksia, jotka ovat sosiaalisesti vakiintuneita ja joita on vaikea poistaa, perustulo on vain numero, jota voidaan pienentää, poistaa tai yksinkertaisesti antaa sen jäädä jälkeen inflaatiosta.

Perustulo ei lievitä köyhyyttä, vaan se muuttaa sosiaaliset välttämättömyydet voittoa tuottaviksi tuotteiksi. Jotta eriarvoisuuteen voitaisiin todella puuttua, tarvitsemme riittäviä sosiaaliturvajärjestelmiä. Jos haluamme vähentää tarveharkintaa ja riippuvuutta kapitalistisesta työllisyydestä, voimme tehdä sen kapasiteettisuunnittelun avulla. Poliittisissa vaatimuksissamme olisi määrättävä riittävästä asumisesta, terveydenhuollosta, koulutuksesta, lastenhoidosta ja kaikista inhimillisistä perustarpeista kaikille. Perustulon sijaan meidän on vaadittava ja kamppailtava lopputuloksen puolesta: oikeuden elämään ja oikeudenmukaisuuden puolesta, ei vain kuluttamisoikeuden puolesta.

Lähde: https://blog.p2pfoundation.net/universal-basic-income-is-a-neoliberal-plot-to-make-you-poorer/2016/08/25

Jos olet lukio-oppilas ja on nälkä lounasaikaan, saatat mennä ja ostaa leivän. Annat ravintelille muutaman euron, ja hän lyö klubileivän tiskiin. Mutta mistä muutamat eurot tulivat? Jos olet onnekas, vanhempasi antoivat ne sinulle. Aivan kuin he antavat aamiaista, vaatteet, ja kodin jossa asua. Ja mitä sinä annoit heille? Mahdollisesti likaista pyykkiä.

Nykypäivänä läntisessa maailmassa vanhempana olo on esimerkki yksisuuntaisesta vaihdannasta. Vanhemmat tarjoavat lapsilleen koska markkinat eivät. Ja he tekevät niin odottamatta paljoakaan vastalahjaksi. Aikuiseksi kasvettuaan kukaan meistä ei saa laskua jossa on lueteltu kulut jotka meistä ovat aiheutuneet. Jos me saisimme, me olisimme varmaan aika häiriintyneitä. Joissain kulttuureissa lapset “maksavat takaisin” tukemalla vanhempiaan kun he vanhenevat. Mutta lännessä eläkesuunnitelmat, sosiaaliturva ja vanhainkodit ovat suuremmaksi osaksi poistaneet odotukset tuosta.

Ekonomisti Kenneth Boulding ajoi tällaisia yksisuuntaisia transaktioita, tai “stipendejä”, otettavaksi huomioon taloustieteen tutkimuksessa. Stipendit ovat suuri osa resurssienjaosta, hän sanoo, mutta ekonomistit ovat rajanneet itsensä tutkimaan multilateraalista vaihdantaa. Jotta saataisiin holistisempi viitekehys jossa molemmat systeemit ovat paremmin edustettuja, Boulding ottaa käyttöön termin “Stipenditalous,” joka kasvattaa ymmärrystämme taloustieteestä sekä mikro- (stipendit kotitalouksien sisällä) että makrotasoilla (stipendit hallituksilta*).

Boulding erottelee stipendit niitten motivaattorivoiman perusteella. Vanhemmuuden esimerkissä, motivoiva voima on rakkaus. Vanhemmat tarjoavat lapsilleen koska he välittävät heistä. Hyväntekeväisyys, tutkimusapurahat ja suurin osa hallitusten varainsiirrosta päätyvät samaan kategoriaan. Mutta jokainen talous pitää sisällään myös stipendejä perustuen uhkiin. Jos aiot ostaa leivän ja aseistautunut rosvo tulee, saatat antaa rahat koska pelkäät sitä että hän satuttaa sinua. Se on myös stipendi.

Jokainen järjestelmä, hän selittää, sisältää vaihdannan elementtejä, rakkauteen perustuvia stipendejä ja uhkiin perustuvia stipendejä. Mutta niiden kullekin kuuluvat osuudet kokonaistaloudesta vaihtelevat. Tämän visualisoimiseksi Boulding esittää kolmion, jonka kulmissa on puhtaat vaihdantaan perustuvat järjestelmät, puhdas rakkauteen perustuva järjestelmä ja puhdas uhkailuun perustuva järjestelmä. Kaikki pisteet kolmion sisällä esittävät eri suhteita joissa kolmea systeemiä voidaan yhdistellä. Se missä kohtaa kolmiota olemme, ja minne olemme menossa, ovat niitä kiinnostavia kysymyksiä.

Joskus, Boulding lisää, rakkauteen perustuva stipenditalous voi kasvaa kompensoimaan vaihdantatalouden epäonnistumista. Jos, esimerkiksi, hurrikaani iskee, me tunnustamme ettei vaihdantajärjestelmä kykene sietämään tilannetta, ja teemme lahjoituksia (stipendejä) aukon kuromiseksi umpeen. Mutta jos meistä stipendimme eivät riitä, stipenditalous voi jälleen pienentyä. Vain jos pidämme stipendiämme hyödyllisempänä saajan käsissä kuin omissamme, haluamme tarjota sellaisen.

1970-luvulta eteenpäin Bouldingin työ on suurimmaksi osaksi unohdettu. Ehkä koska stipendin määritelmä, sekä ero rakkauden ja pelon välillä voivat olla sumeita joskus, tai koska teorian laajuus on niin suuri. Jokatapauksessa, viitekehys ansaitsee kunnian sen potentiaalista avata silmämme kaikille tasoille joissa resursseja jaetaan. Se voi saada meidät ajattelemaan transaktioiden luonnetta.

Nykyään saattaa näyttää siltä kuin tämänhetkinen talous yhä suuremmassa määrin perustuisi vaihdantaan. Siinä missä ennen soitimme ystävälle auttamaan meitä kasaamaan uutta IKEAn sohvaa, monet ihmiset käyttävät nyt Handya buukkaamaan tuntiliksalla jonkun jota emme tunne tekemään työn. Myöhemmin saatamme logata sisään TaskRabbitin palkkaamaan jonkun juoksevia asioita hoitamaan. Modernin teknologian avulla interaktiot jotka muuten tekisimme ilman että pyydämme mitään vastalahjaksi ovat muuttumassa kaksisuuntaisiksi.

Samaan aikaan vaihdanta jatkuvasti pettää meidät, joka saa suuremman määrän ihmisiä riippuvaisiksi stipendeistä. Vuonna 2016, yksi seitsemästä amerikkalaisesta eli sosiaalituella. Se on 43 miljoonaa ihmistä joille vaihdanta ei tuo tarpeeksi leipää pöytään. Toisessa päässä tulojakaumaa asiat ovat eri tavalla. Mutta puolet nuorista aikuisista (monet joiden perheet ovat hyvästä sosioekonomisesta asemasta) nojaavat rahalliseen apuun vanhemmiltaan. Se on stipendi — tyypillisesti vähemmän stigmainen kuin sosiaaliturva — mutta stipendi jokatapauksessa.

Nämä trendit, ja potentiaalinen polkumme kolmion sisällä herättää erilaisia kysymyksiä. Kuinka tasa-arvoinen on pääsymme stipendeihin? Tulisiko meidän tarjota enemmän stipendejä (jopa perustuloa?) vai tulisiko meidän panostaa vaihdantaan (ehkäpä työpaikkatakuulla?)? Uskommeko liikkuvamme kohti rakkautta perustuvaa järjestelmää, jossa valloillaan on huoli toisista ihmisistä? Vai onko meistä vaikeaa saada stipendejä ihmisille ellemme uhkaile heitä niin että he niitä tarjoaisivat? Onko kolmiossa ideaalipistettä? Pääsemmekö sinne? Pohditaampa tätä. Boulding teki myös niin, ja hän oli ainoa ekonomisti joka ripotteli kirjoihinsa runoutta, ja kertoi asian näin:

Neljä asiaa jotka ihmiskuntaa eteenpäin tuuppii
Ovat uhkat, vaihdanta, suostuttelu, lempi

Mut vääräst suhteesta näist kaikkii
Seuraa kulttuurillinen abortti

Sillä uhkailu monin tavoin väärinkäyttää
Peleissä joissa kaikki jotain menettää

Vaihdanta kaikkia maita rikastuttaa
Mutta lopussa vaarallisesti vieraannuttaa

Suostuttelijat organisoivat veljensä
Mutta huijaavat toisiä niinkuin itseänsä

Ja rakkaus, pidempään kuin viha
On niin hitaasti etenevä

– Boulding, 1963

*Joskus, tottakai, vaihdannan ja stipendin väliset rajat ovat veteen piirretty viiva. Jos me käytämme veroja sosiaaliturvaan, ja saamme eläkettä, se saattaa paremmin olla kuvattu termillä viivästetty vaihdanta. Jos me, kuitenkin, löydämme itsemme saamasta työttömyysturvaa tai asumistukea ilman että olemme antaneet takaisin samaa vertaa, voimme puhua stipendistä.

Lähde:

https://theminskys.org/grants/