On kuvaajia, ja sitten on kuvaajia. Tilastoja, ja sitten taas tilastoja. Sellaisia, jotka salpaavat hengen. Haluatko nähdä yhden sellaisen. Katso vaikka tätä allaolevaa. Nuo luvut ovat surrealistinen yhdistelmä, joka kuvaa tätä aikaa — eivät yllättäviä, ja kuitenkin järkyttäviä.

Kuinka stressaantuneita me olemme? Kuinka suuressa ahdingossa yhteiskuntamme todella ovat? Yli neljäsosa ihmisistä sanoo, etteivät he enää pysty toimimaan. Yli neljännes. Yksi neljästä ihmisestä. Se on henkeäsalpaava, tuhoisa luku, ja aiomme keskustella siitä, miksi.

Muutaman varoituksen jälkeen.

Ensiksi asia. Yhteiskuntamme ovat pahassa ahdingossa, joka on nousemassa yli mittakaavan.

No. Tulee olemaan joku — ja se on aina joku jäbä — joka sanoo: mitä sitten! Ei se mitään! Diilatkaa sen kanssa, pölkkypäät! Mitä te olette, naisia? Elämä on rankkaa, toipukaa siitä. Älä ole se tyyppi. Kenenkään ei pitäisi olla sellainen. Miksi ei?

Mikä on hyväksyttävä luku ”niiden ihmisten määrälle, jotka eivät enää pysty toimimaan, koska he ovat niin stressaantuneita”? Kolmasosa yhteiskunnasta? Puolet yhteiskunnasta? Siinä vaiheessa olisimme varmasti kirjaimellisesti zombeja, jotka kompuroivat päivittäisissä askareissa. Ehkä ymmärrätte, mitä tarkoitan. Vaikka yhteiskunnassa on aina jonkin verran ihmisiä, jotka kokevat sen vaikeaksi, jotka kamppailevat, jotka eivät pärjää — yli neljäsosa ihmisistä, jotka ovat tällaisessa kunnossa, on täysin tuomittavaa. Se viittaa vakavaan institutionaaliseen epäonnistumiseen taloudesta politiikkaan, kuten tulemme kohta keskustelemaan.

Nämä luvut ovat vielä huonommat, kun ne eritellään iän mukaan. Lähes puolet 18-35-vuotiaista sanoo, että he eivät enää pysty toimimaan. Lähes puolet. Yli puolet nuorista sanoo, että stressi on ”täysin ylivoimaista”. Lähes puolet seuraavaan sukupolveen kuuluvista, 35-44-vuotiaista, sanoo, etteivät hekään pysty toimimaan. Nämä ovat valtavia, valtavia määriä ihmisiä – ja tällaisen tosiasian pitäisi saada meidät kaikki pysähtymään.

Pysähdytään hetkeksi toteamaan toinen asia, jota tuo mies vastustaa, koska tunteet eivät ole hänelle mieluisia. Tämä on tosiasia. Se on empiirinen todellisuus, joka perustuu tietoon. Kun sanon, että yhteiskuntamme ovat pahassa ahdingossa, ahdingossa, joka on ylivoimainen, en vitsaile. Ei siis vähätellä vaan tutkitaan sitä.

Mitä kertoo se, että yli puolet nuorista sanoo olevansa stressin valtaamia ja lähes yhtä moni ei enää pysty toimimaan? Sitä varmaan kysytkin, mutta ei mennä asioiden edelle, vaan tutkitaan hetki, miksi ihmiset ovat näin stressaantuneita.

Syyt ovat melko ilmeisiä, eikö niin? Edellä mainitussa tutkimuksessa kysyttiin ihmisiltä, mikä heitä stressaa, ja vastaukset olivat järjestyksessä jotakuinkin tällaisia. Inflaatio, talous, elinkustannukset, tulevaisuus, poliittinen ilmapiiri, ilmastonmuutos. Tavallinen katastrofien koko joukko, joka kohtaa meidät tässä ihmiskunnan historian vaiheessa. Ja on myös selvää, että niiden taakka lankeaa suhteettomasti nuorille.

Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Monia asioita, mutta aloitetaan tästä. Jos olet niin stressaantunut, ettet pysty toimimaan — ja keskustelemme siitä, mitä se tarkoittaa — et ole läheskään yksin. Meillä on kalvinistisissa yhteisöissämme tämä outo normi, jonka mukaan emme oikeastaan keskustele tunteistamme — ja se muuttui vielä oudommaksi normiksi, jonka mukaan vitsailemme todellisista tunteistamme epätoivo silmissä. Ei ole vitsi tuntea näin.

Tämä tutkimus ei ollut yleinen. Sen teki APA, ja APA esitti erityisiä kysymyksiä siitä, mitä ”ei enää kykene toimimaan” tarkoittaa päivittäisessä käytännössä. Sängystä nouseminen, tunneille meneminen, töihin meneminen, ihmissuhteet — kaikki ne asiat, joita päivittäinen ”toimintakyky” enemmän tai vähemmän tarkoittaa. Voitte halutessanne lukea sen itse, ja kannattaisikin — mutta pointtina on se, että kyseessä ei ollut yleinen, epämääräinen kysymys. Kun ihmiset sanoivat, etteivät he pysty toimimaan, he todella tarkoittivat sitä konkreettisesti ja täsmällisesti. Ja se on hyvin, hyvin suuri ongelma.

Ja se on hyvin, hyvin suuri ongelma.

Tuskin voimme olla yhteisöjä, joissa suuri määrä ihmisiä ei pysty toimimaan — koska he ovat niin ylivoimaisia, että he ovat käytännössä katatoniassa. Stressi ja masennus tuhoavat heidän kykynsä oppia, työskennellä, luoda suhteita, seurustella, luoda, rakentaa, kehittyä ja kasvaa. Tällaiset yhteiskunnat epäonnistuvat ilmeisesti monin tavoin. Taloudellisesti ne menettävät tuottavuuttaan, poliittisesti ja sosiaalisesti ne lakkaavat pitämästä yhtä, ja poliittisesti demokratia lakkaa toimimasta. Kaikki mitä ajattelemme nykyaikana loppuu, kun ihmiset lakkaavat toimimasta, koska nykyaikaisuus on vapautta. Mutta mitä vapaus edes tarkoittaa, kun on kyyristynyt eikä pysty nousemaan sängystä, koska elämästä on tullut liian stressaavaa?

Ongelma on toisin sanoen todellinen — se on aineellinen. Kyse ei ole vain ”tunteista” — tavasta, jolla pelaamme rikkinäisissä järjestelmissämme vähättelemällä tunteitamme. Tunteet ovat todellisia, ja niillä on suuri merkitys, ehkä suurin. Tämä tutkimus viittaa siihen, että meistä on tulossa yhteiskuntia, joissa ihmiset kärsivät niin paljon kipua, että he turtuvat.

Miksi ihmiset tuntevat näin? Miksi on nykyään niin yleistä, että pahat tunteet, negatiiviset tunteet, valtaavat meidät, että emme pysty nousemaan sängystä tai pysähtyvät paikoilleen? No, se johtuu siitä, että elämme megatappioiden aikakaudella. Luin erään keskusteluketjun edellä mainitusta tutkimuksesta, ja tajuatteko, että se oli täynnä ihmisiä, jotka sanoivat omahyväisesti, että hei, asiat ovat olleet huonomminkin. Ainakaan tämä ei ole Auschwitz!!! LOL. Tuo ei ole kovin hyvä argumentti, eikä se ole myöskään ajattelua. Ihmiset todella tuntevat näin pahaa. Sen vähättely ei saa ongelmaa katoamaan – se on vain eräänlaista kieltämistä, joka meidän kaikkien pitäisi nyt ymmärtää olevan syvällinen tietämättömyyden muoto.

Instituutiomme tuottavat meille suuremman pettymyksen, kuin koskaan aiemmin. Kyllä, on ollut maailmansotia ja kaikenlaisia katastrofeja ja onnettomuuksia. Kaiken tämän taustalla on kuitenkin ollut edistys, joka on tapahtunut kvanttiharppauksina kaikessa, mm. tuottavuudessa, elinajanodotteessa, onnellisuudessa, luottamuksessa ja demokratiassa. Ja nyt kaikki nämä asiat ovat romahtamassa, romahtamassa, menossa taaksepäin. Kyse ei ole mistään satunnaisesta toiveajattelusta, jota ihmiset tuntevat ilman syytä. He eivät ole heikkoja tai tunteellisia tai mitään muuta sellaista. Elämme todella aikakautta — ja nämä kaikki ovat myös empiirisiä tosiasioita — jolloin demokratia on rapautumassa, jolloin jopa Italian ja Ruotsin kaltaiset kansakunnat ovat muuttumassa fasistisiksi, jolloin elinajanodote laskee, jolloin fanatismi on nousemassa uudelleen esiin, jolloin tulot ovat pysähtyneet vuosikymmenien ajan, Amerikassa puolen vuosisadan ajan, jolloin alaspäin suuntautuva liikkuvuus on niin paljon normi, että nyt viisi sukupolvea kokee sen.

Kaikki nämäkin tosiasiat ovat totta. Aiemmin vallalla ollut suuri diskurssi — ihmiskunnan tarina on tehty edistyksestä, ja aikoinaan oli alkuräjähdys, jota kutsuttiin teolliseksi vallankumoukseksi ja joka johti vaurauteen, ja kaikkialla, missä vauraus leviää, se tuo mukanaan demokratian ja vapauden, ja meidän on vain noudatettava sääntöjä ja meille kirjoitettuja käsikirjoituksia siitä, miten elämme elämäämme, kuten kouluttaudutaan ja tehdään kovasti töitä, ja kaikki vain paranee vuosi vuodelta — tuo suuri kertomus on nyt lopussa.

Edistyksen aikakausi on pysähtynyt ja kääntynyt taaksepäin, ja siitä on tullut taantuman aikakausi. Näin ollen takaperin liikutaan niin paljon kerralla, että tuntuu siltä, että se vetää meidät kaikki mukanaan unholaan – alkaen elinajanodotteen laskusta, demokratian rapautumisesta, fanatismin lisääntymisestä, talouden pysähtyneisyydestä, sarjakuvakulttuurista, joka ei auta ketään ymmärtämään mitään näistä asioista, sekä kaikenlaisten sekopäiden estottomasta kiusaamisesta ja joukkokäyttäytymisestä ja sosiaalisen median trollifarmareista, jotka ovat korvanneet aidot ihmissuhteet monien kohdalla. Kaikki tämä taaksepäin suuntautuva liike on, jälleen kerran, todellista.

Tämä on nyt todella taantuman aikakausi, ja se saa meidät kaikki järkyttymään tulevaisuutta vastaan. Tunnetko termin ”tulevaisuusshokki”? Futuristi Alvin Toffler teki sen tunnetuksi, mutta se on johdannainen ajatuksesta, joka juontaa juurensa sosiologian isältä Emile Durkheimilta, joka sanoi, että näin nopea teknologinen ja sosiaalinen muutos saa ihmiset tuntemaan olonsa epämukavaksi. Tofflerin määritelmä oli ohut ja rikkaruohoinen, kun taas Durkheimin määritelmä oli rikas ja vivahteikas — Durkheim puhui suhteiden katkeamisesta ja vanhojen tapojen kuolemisesta. Nyt tapahtuu kuitenkin hyvin erilaista. Emme ole järkyttyneitä siitä, miten nopeasti tulevaisuus tapahtuu — hei, katso, voin valmistaa ruokaa kolmessakymmenessä sekunnissa tässä mikroaaltouunissa! — Olemme järkyttyneitä siitä, että sellaista ei enää ole.

Taantumuksen aikakausi on iso juttu, koska sen myötä tulee asia, johtopäätös, joka on aidosti pelottava ja järkyttävä: tulevaisuuden kuolema. Jos nyt vain taantuminen jatkuu… ainakin seuraavien sukupolvien ajan… silloin tulevaisuus… on asia, jota ei enää ole olemassa. Tulevaisuus on uusi ajatus. Ennen oli vain… aika… ja muinaisille se kulki usein ympyrää, juuri siksi, että, no, mikään ei koskaan juuri muuttunut. Ehkä valtakuntia nousi ja kaatui – mutta kysymys oli siitä, kenestä tulisi kuningas ja kenestä orja. Tulevaisuutta ei ollut vielä olemassa.

Modernismin syntyyn liittyi outo ajatus ”tulevaisuudesta”. Mitä tapahtuisi seuraavaksi? Meistä tuli innoissamme katsojia tässä ihmisen matkan elokuvassa, ja kokonaisia uria luotiin sen ennustamisen, ennakoimisen ja ymmärtämisen ajatuksella. Tällainen teknologia johtaisi tällaiseen kasvuun, joka tulisi tältä alueelta tai osavaltiosta tai maasta, ja nämä ihmiset rikastuisivat. Tällainen innovaatio tekisi elämästämme helpompaa ja mukavampaa tällä tavoin, jolloin vapautuisi aikaa ja energiaa työskennellä tämän ongelman parissa, joka oli vieläkin tärkeämpi.

Meistä tuli pakkomielle tulevaisuudesta, niin paljon, että useimmat meistä eivät koskaan ymmärtäneet elämää ilman sitä, että ihmisillä ei ollut suurimpaan osaan heidän 300 000 vuottaan tällä planeetalla koskaan ollut asiaa nimeltä ”tulevaisuus”. Aikaisemmat sivilisaatiot olivat historiallisesti voimakkaasti taaksepäin katsovia — se ei tarkoita, että ne olisivat olleet taaksepäin, vaan että ne katsoivat taaksepäin ja perustivat itsensä sillä tavalla. Ne pitivät menneisyyttä tärkeimpänä asiana, koska ”tulevaisuudesta” ei ollut mitään käsitystä – ajatelkaapa, miten kreikkalaiset keksivät monimutkaisia ja vivahteikkaita tarinoita jumalistaan ja siitä, mistä he tulivat ja missä he elivät ja niin edelleen. Kaikki aiemmat sivilisaatiot olivat paljon, paljon kiinnostuneempia historiasta, ajasta ja menneisyydestä — ja sitten me tulimme, keksimme tämän ”tulevaisuudeksi” kutsutun asian, ja siitä tuli pakkomielle, jonka ympärille perustimme koko yhteiskuntamme. Jos epäilette minua, miettikää, että talouksissamme on kyse asiasta nimeltä kasvu — huomenna.

Mitä teet, kun tulevaisuus yhtäkkiä kuolee? Joudut shokkiin. Anti-tulevaisuus-shokki, tarkemmin sanottuna. Et ole ahdistunut ja epämukava siitä, ettet ehkä osaa käyttää sitä uusinta mikroaaltouunia, että sinulla ei ole sellaista, joten et pysy Jonesien perässä, että et käytä uusinta muotia tai tunne uusimpia trendejä ja teknologioita. Olet häkeltynyt siitä, että menetät yhtäkkiä koko asian merkityksen. Matkan teloksen, tarinan huipentuman, teeman, kaiken tarkoituksen.

Jos ei ole tulevaisuutta, mitä helvettiä minussa on järkeä? Miten selviän maailmassa, jossa ei ole tulevaisuutta? Mitä sellaisessa edes tapahtuu? Hyväksymmekö me kaikki vain hitaasti… vajoamisen unohdukseen? Uppoamme tyhjyyteen? Kaahaten taaksepäin läpi ajan, kaikkine hulluuksineen ja virheineen, fasismista tietämättömyyteen, sotaan, köyhyyteen ja vihaan… onko siinä kaikki mitä nyt on jäljellä?

Ehkä ymmärrätte, miksi ihmiset ovat nyt niin stressaantuneita. Se on iso juttu. Kyse on siitä, että edistyksen aikakausi päättyy ja siitä tulee taantuman aikakausi. Se vie mukanaan tämän ajatuksen ”tulevaisuudesta”, ja ”tulevaisuuden” tilalla on nyt vain… musta aukko. Tai ehkä valkoinen tyhjiö. Emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan… tiedämme vain, ettei se ole hyvä.

Ja se tunne on nyt-hetken tunne, eikö olekin? Yleinen, vapaasti leijuva pelko? Eivätkö useimmat meistä herää siihen? Avaamme silmämme ja ehkä nautimme mukavasta, pitkästä unesta – ja sitten yhtäkkiä, pam, yhtäkkiä paniikki iskee. Mikä tänään menee pieleen?

Emme enää tiedä, mitä tulee tapahtumaan — tiedämme vain, että se ei tule olemaan hyvä. Elämme tätä dystooppista meta-ennakkotietoa uudelleen joka ikinen päivä. Heräämme joka ikinen päivä, emmekä tiedä, mitä tulee tapahtumaan – ja se olisi ihan ok, jos vaaka olisi tasapuolinen, mutta nyt tiedämme, että näin ei ole, joten päivän pääkysymykseksi muodostuu: millainen helvetti on tänään valloillaan? Minun puolestani. Maalleni. Maailman puolesta. Pandemian uusi aalto? Fasistinen vallankaappausyritys? Uusi suuri valhe? Tai ehkä vain lasku, jota en pysty maksamaan, ystävän muuttuminen äärioikeistolaiseksi hulluksi ja niin edelleen.

Emme enää tiedä, mitä tulee tapahtumaan – tiedämme vain, että se ei tule olemaan hyvä. Elämme tätä dystooppista meta-ennakkotietoa uudelleen joka ikinen päivä. Heräämme joka ikinen päivä, emmekä tiedä, mitä tulee tapahtumaan – ja se olisi ihan ok, jos vaaka olisi tasapuolinen, mutta nyt tiedämme, että näin ei ole, joten päivän pääkysymykseksi muodostuu: millainen helvetti on tänään valloillaan? Minun puolestani. Maalleni. Maailman puolesta. Pandemian uusi aalto? Fasistinen vallankaappausyritys? Uusi suuri valhe? Tai ehkä vain lasku, jota en pysty maksamaan, ystävän muuttuminen äärioikeistolaiseksi hulluksi ja niin edelleen.

Tältä tuntuu tulevaisuuden lopussa, jossa me olemme nyt. Emme tiedä, mitä tulee tapahtumaan, tiedämme vain, ettei se tule olemaan hyvä. Se on täysin päinvastaista kuin ennen, ja meille kerrottiin, että asiat eivät vain tule olemaan, vaan niiden pitäisi olla: emme tienneet, mitä tulee tapahtumaan, mutta tiesimme, että se tulee olemaan hyvä. Uudet teknologiat, innovaatiot, vempaimet ja keksinnöt — vanha kertomus teollisesta vallankumouksesta — nostaisivat elintasoamme ja tekisivät kaikista onnellisempia ja vapaampia ja tukisivat siten myös demokratiaa. Mutta nyt? Se ei ole enää lainkaan niin. Nyt pääkysymys on: Jeesus, mikä helvetti tänään menee pieleen? Voinko saada vain yhden päivän — yhden — ilman, että saavutetaan jonkinlainen surrealistinen uusi dystopian taso?

Kaikki edellä mainitut seikat kertovat, että olemme käännekohdassa. Yksi aikakausi on muuttumassa toiseksi. Onko edistyksen aikakausi todella ohi? Pitääkö siitä tulla taantuman aikakausi? Ja kuka ei menisi katatoniseen tilaan katsellessaan, kuinka kaikki demokratiasta planeettaan ja talouteen kuolee samanaikaisesti? Tämä tunne, tämä vapaasti leijuva kauhu, on tunne siitä, että ollaan käännekohdassa — mutta sitä ei ole vielä täysin tunnistettu.

Tämä johtuu siitä, että liian monet meistä ovat omaksuneet kyynisen asenteen — vaikka emme sitä tietäisikään. Kyynisyys ei aina ole irvistystä ja katkeraa virnistelyä. Nykyäänkö? Se on sitä, että sinä ja minä teemme itsestämme vitsin kohteen, sellaista umpisilmäistä ironiaa, joka sanoo: ”Hei, olen voimaton ja hyväksyn sen, eikö olekin hauskaa, ha-ha.” Ei, se ei ole hauskaa. Ei oikeastaan. Tätä asennetta epäonnistuneet instituutiomme haluavat. Että me turtuisimme ja hyväksyisimme niiden epäonnistumiset ja muuttaisimme ne meidän katatoniaksemme? Se sopii heille mainiosti — koska se tarkoittaa, ettei minkään tarvitse muuttua. Vahvistamme järjestelmiä, jotka epäonnistuvat, kun omaksumme murjottavien lasten asennon, jossa vinkkaamme silmäripsillä toisillemme, ja juuri siinä me olemme nyt pitkälti.

On aika kasvaa aikuiseksi. Kirjoitan sen isolla alkukirjaimella, jotta tiedät, että tarkoitan sitä. Kasva aikuiseksi. Lajina, kansakuntina, ihmisinä, olentoina. Kyllä, tulevaisuus sellaisena kuin ajattelimme sen kerran — kuluttaa, tuntea itsensä ylivertaiseksi seuraavaan kaveriin nähden, kunnes hän voi kuluttaa enemmän kuin sinä, tuntea huonoa omaatuntoa, käydä terapeutilla, tehdä enemmän töitä, kuluttaa taas enemmän, eikä välittää mistään muusta — se ajatus on todellakin ohi. Se on loppu, valmis, rajansa päässä.

Ja ennen kuin siirrymme sen yli — sen sijaan, että elämme sen varjossa, paheksumme tuon tulevaisuuden menettämistä ja kerromme siitä lapsellisia vitsejä, jotka hädin tuskin peittävät sen kaipuun, sen sijaan, että vapautamme itsemme kaikin voimin olemaan aidosti järkyttyneitä siitä, miten instituutiomme ovat pettäneet meidät, tunnustamaan, miten paljon me kaikki kärsimme yhdessä, haastamaan rikkinäiset järjestelmät, jotka ovat pettäneet meidät, ja keksimään tällä tavoin uudelleen elämisen arvoisen aikakauden — meillä ei ole muuta kuin tämä tulevaisuus. Epäonnistuminen. Trauma. Loppu.

Kovia sanoja, tiedän. Ehkä kovaa rakkautta.

Umair Haque
lokakuussa 2022

Lähde:

https://eand.co/the-age-of-progress-is-becoming-the-age-of-regress-and-its-traumatizing-us-2a55fa687338

Suurimmalle osalle rahallisesti prekaareista (yhä vain kasvava sektori populaatiosta) kapitalismi luo samankaltaisen tilan kuin psykologinen dominointi joka voi syntyä kun ihmisiä pidetään vangittuina. Psykologinen dominointi syntyy todennäköisemmin kun 1) uhka on ennalta-arvaamaton ja 2) on suhteellisen turvallisuuden aikoja kaaoksen ja pahoinpitelyn keskellä. Psykologi Judith Herman havainnoi, ”Psykologisen dominoinnin äärimmäinen vaikutus on vakuuttaa uhri että syyllinen on omnipotentti, että vastarinta on turhaa, ja että hänen elämänsä riippuu siitä miten suopea hän on absoluuttisen määräysten noudattamisen kautta.” Varmastikaan kapitalismin psykologinen impakti ei ole niin vakava kuin ihmisellä jonka perusoikeus elää vapaana vahingoittumatta otetaan pois. Sen sijaan argumenttini on, että kapitalismi on enemmänkin prekaari kuin luotettava, ja että se luo olosuhteita jotka ovat usein epäinhimillisiä ja johtavat traumaattiseen stressiin.

Kirjassaan On Deep History and the Brain, Daniel Lord Smail yhdistää globaalin kapitalismin ja yhteiskuntahierarkiat kehon stressireaktioihin. Smail esittää, että kapitalismi hyväksikäyttää kehon selviytymisvasteita (esim. jäätymistä, tappelua, pakenemista ja alistumista) luomalla olosuhteet psykologiselle dominoinnille sekä tarjoamalla helpotusta voimattomuuden tunteeseen jonka kapitalismi ja yhteiskuntahierarkiat saavat aikaan. Smailin mukaan kapitalismi luo stressia arvaamattomuudella ja hierarkisilla valtarakenteilla, mutta se myös helpottaa stressiä tuottamalla talouden joka on järjestäytynyt addiktiivisten aineiden ja käytäntöjen tuotannon ja kierrättämisen ympärille.

Smail huomioi, että syntymästään saakka 1600- ja 1700-luvuilla globaali kapitalismi on järjestäytynyt luomaan ja ruokkimaan addiktioita. Ensimmäiset maahantuonnit Eurooppaan Afrikasta, arabimaista ja Amerikasta olivat kahvi, sokeri, kaakao, tupakka ja viinat — kaikki tajuntaa muokkaavia aineita. Tähän aikaan termi addiktio sai modernin merkityksensä pikemminkin itseaiheutettuna käyttäytymisenä kuin tilana jossa ollaan velkaa toiselle (eli maaorjuus) joka aiemmin oli se mikä erotti addiktin. Tämä siirtymä addiktion ymmärryksessä toi mukanaan uuden yhteiskuntajärjestyksen joka vei fokuksen pois ulkoisten kontrollimuotojen hallinnasta tapoihin vastata sisäisesti dominointiin lääkitsemällä sen vaikutuksia.

Nykyään addiktiivisten aineiden ja stressinhallinta-aktiviteettien käyttö on niin yleistä että on vaikeaa rajata sitä mikä on aineiden viihdekäyttöä ja mikä on elämäntyylin ylläpitoa. Addiktiot ovat laajalle levinnyt tapa hallita kiihtyvyyden ja häkellyksen tunteita, jotka monille ovat tavanomaisia vasteita paineeseen, joka aiheutuu siitä kun yritetään tienata leipä nykyisessä globaalissa taloudessa. Tyypillisesti me odotamme vaaraa, keho muuttuu joko aktivoiduksi niin että se menee äärimmäiseen kiihtyvyyden tilaan (johon viitataan termillä ”kohonnut vireystila”) tai se liikkuu kohti sammumistilaa vasteeksi perustavanlaatuiselle häkeltyneidyydelle (nimeltään ”hypovireystila”). Addiktiiviset aineet ja aktiviteetit ovat nykypäivänä jokapäiväisiä metodeja sellaisista tiloista poispääsyyn — uskonnon rooli historiallisesti on ollut tämä, erityisesti esiteollisessa maailmassa.

Kapitalismi ei ole ainoa sosiaalinen järjestelmä joka hyväksikäyttää kehon luonnollisia vasteita valtaan ja dominointiin. Kaikkien yhteiskuntien tulee kamppailla ihmiskapasiteetin riittävyydestä kun kestetään valtadynamiikkaa ja stressiä jota se voi keholle aiheuttaa. Status on sisäisesti liitetty valtaan ja se on esillä kaikissa yhteiskunnan muodoissa, jopa Inuiteilla, Navajoilla ja !Kung San:lla, jotka tunnetaan egalitaarisista yhteiskuntarakenteistaan. Se mikä on erona on se miten jäsenet käsittelevät heidän pyrkimyksiään statukseen ja valtaan. Pienemmissä ja egalitaarisemmissa yhteiskunnissa pyrkimykset voivat olla systemaattisesti heikennettyjä, olipa kyseessä sitten halventavat kommentit sitä kohtaan joka leuhkii menestyksekkäällä metsästysreissulla, tai niiden eristäminen jotka yrittävät kiusata toisia alistumaan. Kapitalismi eroaa sellaisista egalitaarisista yhteiskunnista kun se hyväksikäyttää olosuhteita, jotka aktivoivat traumaattisen stressin sen sijaan että sitä minimoitaisiin. Siinä missä egalitaariset yhteiskunnat vastaavat valtaan ja statukseen yrittämällä lieventää sen vaikutuksia, kapitalismi levittää traumaattista stressiä tavoilla jotka edistävät vallantavoittelua ja statusta, joka lopulta pitää koko systeemin toiminnassa.

Lähdeviitteet

Herman, Judith. 1997. Trauma and Recovery: The Aftermath of Violence—from Domestic Abuse to Political Terror. New York: BasicBooks.

Smail, Danial Lord. 2008. On Deep History and the Brain. Berkeley: University of California Press.

Waal, Frans De. 2005. Our Inner Ape: A Leading Primatologist Explains Why We Are Who We Are. New York: Riverhead Books.

Lähde:

https://www.laurakkerr.com/2014/03/20/capitalism-traumatic-stress/