Puhtaaksikirjoitus

Seuraava esitys on kaksiosainen, ensin yleiskatsaus siihen, miksi nykyinen markkinataloudellinen järjestelmä on luonnostaan epävakaa ja miksi sitä on muutettava, jos meillä on mitään toiveita kestävästä tulevaisuudesta. Toiseksi esitetään yleinen arvio siitä, millainen olisi kestävä talousjärjestelmä, joka perustuu kansanterveyden ja kestävän kehityksen perustutkimuksen nykyaikaisiin oppeihin, ja tarkastellaan, miten nykyisestä tilanteesta voidaan siirtyä tähän elinkelpoisempaan ja toimivampaan talouteen.

Kirjoittaja on sitä mieltä, että nykyistä talousjärjestelmää on mukautettu hyvin pitkän ajan kuluessa neoliittisen vallankumouksen keskeisestä käännekohdasta lähtien, ja vaikka järjestelmä on luonut jonkin verran vaurautta ja edistänyt yhteiskuntaa, se on tehnyt sen tavalla, jota ei voida pitää yllä, sillä nyt ilmenevät kielteiset seuraukset ovat suuremmat kuin myönteiset seuraukset.

Lisäksi, kuten jäljempänä mainitaan, perinteinen poliittinen tapa vaikuttaa yhteiskunnalliseen muutokseen on nykyään vain marginaalisen tehokas. Vaikka koulutus ja yhteiskunnallisten arvojen muuttaminen ovat ratkaisevan tärkeitä, perinteinen demokratia ja hallitusten edustajien julkinen lobbaaminen institutionaalisten tai taloudellisten muutosten aikaansaamiseksi näyttää estyneen siinä määrin, ettei tällaiseen prosessiin voi enää luottaa tai luottaa, ainakaan yksinomaan.

Tarvitaan ruohonjuuritasolta lähtien sellaisen sisäisen rinnakkaisen talousjärjestelmän rakentaminen, jota voidaan strategisesti laajentaa, jolloin nykyinen järjestelmä saadaan tehokkaasti tyhjäksi ja ihmiset saadaan vetämään vanhasta järjestelmästä uuteen järjestelmään uusien kannustimien avulla, joista palkitaan aktiivisesti. Ennen kuin aloitamme, huomioikaa kuitenkin, että seuraava on karkea yhteenveto. Joitakin ehdotuksia ei ole tarkoitus laajentaa kovinkaan paljon, koska niiden kehittämiseen on käytettävissä vain vähän aikaa ja koska täydellinen käsittely kestäisi monia, monia tunteja.

Aiempien teosten jatkoksi luodaan kirja ja valkoinen kirja, ja olen myös kehittämässä elokuvaa, jossa tutkitaan samankaltaisia ajatuksia. Haluaisin tarjota kaikille tätä esitystä katsoville ilmaisen kopion vuoden 2017 kirjastani The New Human Rights Movement, jos haluatte ymmärtää aiheesta hieman enemmän. Lähetä minulle sähköpostia verkkosivuni PeterJoseph.info kautta, niin lähetän sinulle PDF-kopion.

Aloitetaan siis.

Osa 1, Anti-talous

Kreikan kielessä sanan ekonomia juuri tarkoittaa ”taloudenhoitoa”. Useimmat meistä kokevat tämän strategisen perusajattelun, kun tuomme tavaroita kaupasta ja pyrimme säilyttämään ja käyttämään ne tehokkaasti, jotta mikään ei mene hukkaan. Jo käsite ”säästäminen” tarkoittaa ostamiemme tavaroiden hyötyjen optimoimista, jotta tulevien ostojen tarve ilmeisesti vähenisi, sillä se edellyttää ihmistyötä ostovoiman saamiseksi rahan avulla.

Siksi meitä kannustetaan olemaan konservatiivisia, tehokkaita ja mahdollisimman kestäviä. Valtion- tai makrotalous toimii päinvastoin ja sillä on täysin päinvastaiset kannustimet. Kuten John Maynard Keynes korosti efektiivisen kysynnän teoriassaan, markkinatalouden järjestelmä perustuu kulutukseen. Peruslähtökohtana on kysyntä. Järjestelmä pysyy elossa kulutuksen ja siten kyvyn toimia kysynnän mukaan ostamalla.

Vaikka monimutkaisista klassisista ja uusklassisista malleista, joilla pyritään selittämään markkinajärjestelmän sisäistä dynamiikkaa, ei ole puutetta, kaikkein perustavimmalla tasolla talous ei yksinkertaisesti toimi oikein ilman rahan jatkuvaa liikettä, ja mitä enemmän liike hidastuu, sitä enemmän ongelmia syntyy, mistä seuraa talouden supistuminen ja kaikki ne piirteet, jotka ymmärrämme yritysten epäonnistumisena, työttömyytenä ja niin edelleen.

Toisin sanoen, jälleen kerran suora vastakohta tyypilliseen kotitalouteemme verrattuna, järjestelmän perusta on vastoin kaikkein perustavimpia taloudellisia periaatteita, jotka koskevat säilyttämistä, kestävyyttä ja tehokkuutta järjestelmän endogeenisina ominaisuuksina. Sykli on tietysti yksinkertainen: jos ihmiset eivät osta, ei voida luoda työpaikkoja tarvittavien tavaroiden valmistamiseksi. Jos työpaikkoja ei voida luoda, tuloja ei voida ansaita, ja näin ollen ei ole ostovoimaa kierron jatkamiseksi, ja näin ollen talous supistuu aiheuttaen ongelmia.

Vertailun vuoksi voidaan sanoa, että järjestelmien perusta toimii kuin auton kaasupoljin. Kaasua on syötettävä moottoriin jatkuvasti tasaiseen tahtiin, jotta vauhti tai vakaus säilyy, eli kun poljinta painetaan tasaisesti, kun taas polkimen paineen kasvattaminen kiihdyttää autoa lisäämällä polttoaineen määrää. Markkinajärjestelmä vaatii tätä jatkuvaa kaasua toimijoiden ylläpitämiseksi, mutta se suosii jatkuvaa kiihtyvyyttä — toisin sanoen talouskasvua.

Toisin sanottuna markkinatalous on niukkuuteen perustuva järjestelmä, joka on täysin ristiriidassa aikomustensa kanssa ja pyrkii äärettömään talouskasvuun. Ja voin vakuuttaa teille, että jos yrittäisitte johtaa kotitaloutenne taloutta esimerkiksi perheen kanssa samalla tavalla, lakkaisitte vaurastumasta ja siirtyisitte nopeasti köyhyyteen. Juuri se rakenne ja systeemidynamiikka, jotka määrittelevät markkinatalouden endogeenisen luonteen, on vastoin kaikkia perusperiaatteita, joilla ylläpidetään ja laajennetaan lajeja rajallisella planeetalla, koska säilyttämiseen, tehokkuuteen ja kestävyyteen ei kannusteta, kun taas jatkuvaan käyttöön, tuhlaamiseen, poisheittämiseen, liikevaihtoon ja kulutukseen kannustetaan.

Taloustieteen perusta ja tieteellisen edistyksemme voimakkain kehityskulku on ”enemmän vähemmällä”. Hämmästyttävää on, että mitä enemmän edistämme tehokkuutta teknologisesti tekemällä enemmän vähemmällä tai mitä Buckminster Fuller kutsui ”katoavaistamiseksi”, sitä enemmän itse asiassa estämme markkinatalouden sisäistä menestystä.

Ajan puutteen vuoksi en aio käydä läpi kaikkia niitä takaisinkytkentöjä, jotka vahvistavat vetovoimaa kohti loputonta kasvua. Sanon kuitenkin nopeasti, että niitä on suunnilleen neljä, joista ensimmäinen ja perustavanlaatuisin on se, mistä juuri puhuttiin ja jota kutsun ”syklisen kulutuksen” tarpeeksi. Jatkuva vaihtuvuus työpaikkojen luomiseksi, ostovoiman luomiseksi, ikään kuin yksi ihminen kaivaisi ojaa ja heittäisi mullan ulos, kun taas toinen ihminen ottaa mullan ja heittää sen takaisin, jotta toisella ihmisellä olisi kannustin tai motivaatio palata ja tehdä se uudelleen, jatkuvassa ojien kaivamisen ja täyttämisen syklissä, mikä ei ole järjetön vertaus sille, mitä tämä talous todellisuudessa on.

Toinen asia, jota on kuitenkin hyvin nopeasti tarkasteltava, on velkaan perustuva rahajärjestelmä, jossa raha luodaan velasta. Tästä velasta peritään korkoa, ja tätä korkoa ei ole olemassa pääasiallisessa rahan määrässä, mikä luo jatkuvasti alijäämää, joka on korvattava joko lisäämällä työllisyyttä, kulutusta ja kasvua, jotta ihmiset voivat yrittää päästä eroon velasta, mikä tietysti vain syrjäyttää velan, tai sillä, että velka, joka on rahan perusta, tarkoittaa aina sitä, että jonkun on kannettava velkaa olemassa olevan rahan määrän rinnalla.

Toisin sanoen, jotta taloudessa olisi triljoona dollaria, siellä on oltava myös triljoonan dollarin arvosta velkaa, ja vaikka joillakin ihmisillä voi olla tuo raha varallisuutena tai tulona, toisilla on sitä velkana tai velkavastuuna. Tämä rahoitusjärjestelmän aiheuttama paine luo jatkuvan kannustimen alistua järjestelmälle, jotta talouden liikevaihto pysyisi käynnissä loputtomassa pyrkimyksessä lievittää henkilökohtaista velka-stressiä, jota on loppujen lopuksi mahdotonta lievittää makrotasolla, sillä se toimii kuin tuolimusiikkipeli.

Kolmas nopeasti käsiteltävä asia liittyy kilpailun itsesääntelyn luonteeseen, eli siihen, miten yritysten välinen dynamiikka pakottaa jokaisen yrityksen ponnistelemaan yhä kovemmin pääoman kartuttamiseksi säilyttääkseen markkinaosuutensa. Tästä asiasta voitaisiin puhua paljon yksityiskohtaisemmin, mutta todettakoon, että tämä hyvin perustavanlaatuinen kilpailujärjestely pakottaa tarpeettomaan taloudelliseen laajenemiseen, koska yrityksen on saatava mittakaavaetuja, jotta se voi säilyttää kilpailukykynsä markkinoiden tehokkuuden avulla.

Tämä on monien muiden puutteiden ohella kohtalokas heikkous, joka liittyy kilpailuun perustuvaan järjestelmään. Ja lopuksi neljäs asia, josta on puhuttava, on kulutuksen etiikan kyllästämän kulttuurin sosiologinen seuraus. Toisen maailmansodan ajalta jotkut saattavat muistaa, että länsimaissa kulutusta pidettiin kansalaisvelvollisuutena, jotta ihmiset saisivat työtä sotaponnistelujen tai sodanjälkeisten ponnistelujen tukemiseksi ja niin edelleen. Ei ole liioiteltua sanoa, että on tapahtunut sosiologinen siirto siitä, mitä tämä järjestelmä vaatii vakauden säilyttämiseksi, eli jatkuva kulutus ja kasvu, jossa ihmisten arvoista ja etiikasta on tullut osa tätä pyrkimystä.

Materialismi, turhamaisuus ja sosiaalinen asema ovat nykyään kaikki kietoutuneet yhteen niin sanotun henkilökohtaisen menestyksen kanssa. Kyseessä on hyvin ikävä sosiologinen silmukka, joka luo kestämättömän arvojärjestelmän, josta päästään todennäköisesti yli vasta sitten, kun järjestelmän perusta on muutettu ja kulttuuri voi sopeutua uudelleen. Kukaan ei tarvitse filosofian tohtorin tutkintoa ymmärtääkseen moraalisen ongelman, joka liittyy ihmisiin, joilla on pakkomielle loputtomiin haluihin, materialismiin ja kulutukseen, joilla ei ole minkäänlaista tuntoa rajoitteista ja jotka pyrkivät olemaan miljardöörejä, joilla on 50 huoneen kartanot ja yksityiset suihkukoneet, ja kuinka täysin neuroottista ja väärää se on minkä tahansa lajin kannalta, joka asuu rajallisella planeetalla.

Liiallisuudella ei ole sijaa kestävässä mallissa. Minimalismi on tärkeä arvo strategisen tehokkuuden ohella. Tämä on siis silmukka, josta on oltava tietoinen, järjestelmän jatkuva pyrkimys kulutukseen, kasvuun ja lopulta jatkuvan tuhlauksen ilmenemiseen, mikä on kiistatta epätaloudellista.

Toinen markkinatalouden endogeenisiin puutteisiin liittyvä silmukka liittyy taloudelliseen eriarvoisuuteen. Epidemiologisesta näkökulmasta katsottuna taloudellinen epätasa-arvo ja sen monet seurannaisvaikutukset ovat väkivaltainen loukkaus alaluokkaa tai köyhiä kohtaan sekä absoluuttisesti että suhteellisesti. Niille, jotka eivät ole perehtyneet epätasa-arvoisen yhteiskunnan kansanterveydellisiin seurauksiin, suosittelen alustavaksi tutkimukseksi Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin teosta ”The Spirit Level”.

Mitä epätasa-arvoisempi yhteiskunta on, sitä sairaampi, aggressiivisempi, neuroottisempi ja kestämättömämpi se on. On myös syytä huomauttaa, että matala sosioekonominen asema, köyhyys ja kehitys, joka on kytkenyt tietyt väestöryhmät köyhyyteen, on edistänyt kiihkoilua, rasismia, muukalaisvihaa ja muita ominaisuuksia, jotka ovat pelkästään negatiivisia. Itse asiassa, jos tarkastellaan tarkkaan maailman kansalais- ja ihmisoikeusliikkeitä, ne ovat lähes yksinomaan pyörineet ihmisten ympärillä, jotka ovat yrittäneet päästä pois ahdistavasta köyhyyden tilasta, joka käsittelee tehokkaasti luokkasotaa omistajien ja varattomien, omistajien ja työntekijöiden, kolonialistien ja vasallien ja niin edelleen välillä.

Tämä pyrkimys sosioekonomiseen hierarkiaan ei ole myönteinen piirre yhteiskunnassa, ja se on viime kädessä erittäin epävakaa, ja se pahenee huomattavasti konflikteja synnyttävissä jännitteissä, kun ympäristökriisit alkavat pahentua. Sodat, joukkomuutto, jengikäyttäytyminen, terrorismi, yleinen rikollisuus, kaikki nämä piirteet liittyvät sosioekonomiseen eriarvoisuuteen. Itse asiassa Harvardin tutkija James Gilligan, joka on väkivallan syiden johtava asiantuntija, toteaa nimenomaisesti, että paras asia, jonka voidaan tehdä väkivallan vähentämiseksi planeetalla, on taloudellisen eriarvoisuuden vähentäminen.

Kaiken tämän sanottuani kysymys kuuluu nyt, mikä aiheuttaa epätasa-arvoa? Jos tarkastellaan uusklassista teoriaa, sen mukaan syynä on yleensä teknologinen muutos ja vaadittavat taidot. Populaaripsykologiassa ja popkulttuurissa on myös näkökulmia, joiden mukaan sosiaalinen eriytyminen on jotenkin sisäänrakennettu meihin ihmisluontona. Tämä virheellinen intuitio, joka on siirretty esimerkiksi simpanssien ja muiden kädellisten veljien analyysistä, on itse asiassa kestämätön. Ihmiskunnan antropologinen historia on täynnä joustavuutta, ei kiinteitä reaktioita.

Yritän sanoa, että sosioekonominen eriarvoisuus, taloudellinen eriarvoisuus, jota näemme nykymaailmassa valtavine eroavaisuuksineen, Gini-kertoimineen, kaksi tai kolme ihmistä, jotka omistavat enemmän rahaa kuin miljardit ja miljardit, ei ole seurausta mistään muusta kuin markkinatalouden todellisesta matemaattisesta mekaniikasta. Kuten nykyaikaiset matemaatikot alkavat ymmärtää, vaikka kaikille annettaisiin yhtäläiset toimintaedellytykset ja heidät laitettaisiin kilpailemaan keskenään niin, että kaikilla olisi yhtä paljon rahaa, kilpailuun liittyvä prosessi johtaa väistämättä siihen, että raha siirtyy enemmistöltä vähemmistölle.

Matemaatikko Bruce Boghosianin esittämissä malleissa, joka on myös kirjoittanut erinomaisen tieteellisen amerikkalaisen artikkelin nimeltä ”Is Inequality inevitable?”, ilman mitään väliintuloa järjestelmän dynamiikka kulkee aina kohti oligarkiaa eli sitä, että hyvin pieni joukko ihmisiä omistaa valtaosan varallisuudesta. Tämäntyyppisiä teoksia on vahvistettu myös eri näkökulmista, kuten Thomas Pikettyn Capital in the 21st century, jossa hän tulee eri näkökulmasta siihen johtopäätökseen, että järjestelmä liikkuu luonnostaan kohti eriarvoisuutta.

Kyseessä on siis talous, joka pakottaa ihmisten varallisuuden ja tulojen välille valtavia eroja riippumatta heidän sisukkuudestaan, lahjakkuudestaan ja taidoistaan. Tämä tarkoittaa laajimmassa merkityksessä sitä, että järjestelmä tekee sen, mitä se tekee joka tapauksessa, riippumatta ihmisten välisten erojen vivahteista, kilpailukäyttäytymisestä, innovaatiosta, omistautumisesta ja niin edelleen.

Tämä on toinen silmukka, joka on tunnistettava, kun tarkastellaan markkinoiden endogeenisesti tuhoavaa luonnetta. Ja aivan kuten ensimmäisen silmukan kohdalla, joka koskee ympäristön kestävyyden puutetta, perinteemme sanoo, että ”No, meidän on vain osallistuttava politiikkaan, äänestettävä parempia ihmisiä, lobattava hallitusta, kehitettävä kansalaisjärjestöjä ja muita lainsäädäntöjä, instituutioita ja protokollia, jotka haluavat suoristaa kulkusuunnan käsivoimin”.

Jotkut saattavat muistaa Beersin kuuluisan lainauksen, jonka mukaan elinkelpoinen järjestelmä ei tarvitse valvontaa, ja voimme arvioida järjestelmän eheyttä tai elinkelpoisuutta sen perusteella, kuinka tasapainoinen ja itsesäätelevä se on ilman ulkopuolista väliintuloa. Korostan tätä esipuheena seuraavassa jaksossa, koska jos tarkastellaan sitä, mitä järjestelmä tekee endogeenisesti, se toimii lähes kaikkea sitä vastaan, mitä järjestelmän on tehtävä säilyttääkseen elinkelpoisuutensa siinä ympäristössä, jossa se on olemassa. Henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan en usko, että olisi mahdollista luoda vielä vähemmän elinkelpoista järjestelmää kuin mitä tämä järjestelmä tekee luonnostaan.

Tästä pääsenkin tämän jakson kolmanteen tai viimeiseen tuhoavaan silmukkaan, jota kutsun yksinkertaisesti ”intervention sabotoinniksi”. Kuvitelkaa analogiana klassinen höyrykone ja sen Wattsin säädin. Säädin on suunniteltu säätämään moottoria, jotta nopeus pysyisi vakaana. Mutta entä jos moottori olisi jotenkin tietoinen ja sillä olisi agentteja, jotka eivät jostain syystä olisi kiinnostuneita tällaisesta vakaudesta. Ne siis puuttuvat prosessiin ja poistavat mahdollisuuden säätävään ohjaukseen. Tämä saattaa tuntua typerältä analogialta, mutta todellisuudessa juuri tätä näemme nyky-yhteiskunnassa. Markkinajärjestelmä on palkinnut eturyhmien edut, joten tulojen ja varallisuuden hallussaan pitämät ylemmät prosenttiosuudet sattuvat olemaan myös niitä, joilla on eniten vaikutusvaltaa ja valtaa, kun on kyse yhteiskunnallisesta toiminnasta.

Ja ajatus sen järjestelmän perusteellisesta muuttamisesta, joka on palkinnut heidät niin ansiokkaasti, aiheuttaa syvän protektionistisen reaktion itsesuojelun vuoksi. Tämä näkyy yleisessä poliittisessa lojaalisuudessa ja jatkuvassa poliittisessa työntämisessä ja vetämisessä. Siirtyminen keynesiläisyydestä reaganilaisuuteen tai tarjontapuolen talouteen toi tuottajat, yritysten omistajat ja käytännössä omistus- tai yläluokan etusijalle, kun taas keskivertokuluttaja ja työntekijät jäivät toissijaisiksi.

Vaikka haluammekin uskoa, että ihmiset osaavat ajatella älykkäästi ja objektiivisesti, useimmiten ihmiset valitsevat sen, mikä heitä operatiivisesti palkitsee. Tässä yhteiskunnassa endogeenisesti korruptoituneen taloutemme palkitsemien eturyhmien ylivoimainen vaikutusvalta muodostaa valtavan jatkuvan esteen, kuten ne ovat tehneet kirjaimellisesti tuhansien vuosien ajan, kun halutaan muuttaa järjestelmää kestäväksi, koska sitä varten on lievennettävä mekanismeja, jotka vahvistavat niiden vaurautta ja valtaa.

Samaan aikaan oletukset markkinoiden moraalisesta luonteesta on omaksuttu kulttuuriin siinä määrin, että kaikkea vapaiden markkinoiden dynamiikan vastaista pelätään suuresti. Esimerkiksi kommunismin nousu on toiminut huomattavana mörkönä, jossa jopa vaatimattomat yritykset säännellä yhteiskuntaa vaurauden uudelleenjakamiseksi saavat osakseen syytöksiä siitä, että jotenkin olemme siirtymässä totalitaariseen painajaiseen, ja ainoa turvasatama on uskollisuus vapaiden markkinoiden periaatteille.

Siinäpä se. Kolmas asia, jota on syytä tarkastella tässä yhteydessä, on yksinkertaisesti päivittäinen rutiini, johon keskivertoihminen on pakotettu niukkuuteen perustuvassa yhteiskunnassa, kun hän elää kädestä suuhun, kuten useimmat tekevät. Näin ollen selviytymisstressi pakottaa oma-aloitteisuuteen, kun ihmisille sanotaan, että heidän on ”nostettava itsensä ylös” ja ”saatava se, minkä eteen he työskentelevät”, ja muita merkityksettömiä fraaseja, jotka edelleen kuvaavat ajan henkeä.

Lyhyen aikavälin olemassaolon päivittäiset paineet vähentävät useimpien ihmisten kohdalla todennäköisyyttä horjuttaa venettä, vaikka se merkitsisi ennakoitavissa olevaa pitkän aikavälin tuhoa. Kun siis yhdistetään kulttuurinen ehdollistuminen ja taipumus säilyttää valta, todennäköisyys sellaiselle järjestelmämuutokselle, jota tarvitaan nykyisten valtavien kielteisten kehityskulkujen lieventämiseksi, näyttää yhä vähäisemmältä.

Itse asiassa on hyviä sosiologisia ja psykologisia todisteita siitä, että mitä kireämmäksi asiat tulevaisuudessa muuttuvat, sitä itsekkäämmiksi, heimokeskeisemmiksi ja kiihkoilevammiksi ihmiset tulevat, eikä minkäänlaista heräämistä järjestelmän todellisista virheistä. Siksi on harkittava erilaista prosessia ainakin yhteisen poliittisen toiminnan rinnalla.

Tästä pääsemmekin tämän esityksen toiseen osaan.

Osa 2, Järjestelmämuutoksen suunnittelu

Mitkä ovat siis kansanterveyden ja kestävän kehityksen kannalta terveen järjen vaatimukset toimivalle taloudelle? Ensinnäkin, fyysisesti meidän on oltava dynaamisessa tasapainossa ympäristön kanssa, emme saa käyttää enemmän resursseja ajassa, jossa ne uusiutuvat, emmekä kärsi biologisen monimuotoisuuden vähenemisestä, saastekriiseistä ja muista ilmeisistä ongelmista.

Tämä tarkoittaa sitä, että luonnonvarojen tieteellisen hallinnan on oltava eksplisiittistä, eikä sitä saa vain sivuuttaa, kuten markkinataloustiede tekee. Kestävä resurssienhallinta on teknisesti sisällytettävä itse malliin, kun pyritään maksimoimaan strateginen suunnittelu ja tehokkuus — siis todellinen taloudenpito. Toiseksi järjestelmän olisi oltava rakenteellisesti ei-kilpailullinen ja hierarkiaa heikentävä. Yhteistoiminnalliset talousprosessit ovat osoittautuneet paljon vakaammiksi ja tehokkaammiksi, ja kaikki puolustelut, joissa sanotaan, että kilpailu edistää innovointia, mikä on klassinen vastaus, jättävät huomiotta sen, että kilpailu edistää innovointia kaikista vääristä syistä, sillä se aiheuttaa myös äärimmäistä tuhlausta, inhimillisiä konflikteja ja sosiaalista sortoa sosioekonomisen porrastumisen kautta.

Kolmanneksi järjestelmän on vastaavasti oltava yltäkylläisyyteen keskittyvä eikä perustuttava niukkuuden hyväksikäyttöön, kuten markkinatalous nykyään tekee, mikä estää stressiä lievittävän ja kansanterveyttä parantavan yltäkylläisyyden lisääntymisen. On päätä selkiyttävä oivallus ymmärtää, että minkä tahansa asian, kuten veden, runsaus on itse asiassa negatiivinen piirre, kun on kyse markkinoiden sisäisestä menestyksestä.

Runsaudella ei ole arvoa. Itse asiassa mitä enemmän maailmassa on ongelmia, myös niukkuutta, sitä enemmän taloudellista toimintaa syntyy vastauksena siihen. Markkinatalous itse asiassa ei kukoista ongelmien ratkaisemisesta vaan mieluummin niiden pitkittämisestä, jotta niitä voidaan hyödyntää työpaikkojen ja tulojen saamiseksi. Ei ole helpompaa tapaa romahduttaa markkinatalous kuin runsauden käyttöönotto.

Nyt nämä peruskohdat on esitetty ja on muitakin. Sanotaan nyt vain, että lyhyesti sanottuna pyrimme hierarkiaa lieventävään yltäkylläisyyteen keskittyvään ei-kilpailulliseen talouteen, jossa resurssien strateginen hallinta ja suunnittelu on järjestetty dynaamisen tasapainon ympärille. Tavoitteena on maksimoida kansanterveys ja olla samalla kestävä sukupolvien ajan. Hyvin yksinkertaista ja näyttöön perustuvaa. Kun nämä tavoitteet on otettu huomioon, miten siirrymme nykyisestä järjestelmästä rakentamaan tulevaa järjestelmää?

Kuten aiemmin todettiin, oletamme, että perinteinen poliittinen aktivismi, jota 99,9 prosenttia ihmisistä tekee nykyään, ei toimi. Yrityksiin ja lainsäätäjiin vetoamisella voi olla vaikutusta, ja sitä olisi jatkettava julkisen valistuksen ohella, mutta jälkimmäisessä on kyse vakuuttamisesta tekemällä, ei vaatimalla, että muut ryhtyvät toimiin vallassa ollessaan. Tarkastellaan siis karkeaa siirtymämallia. Ensinnäkin emme voi siirtyä pisteestä A pisteeseen B ilman yhteisiä ominaisuuksia, joita voidaan hyödyntää. Jonkin on yhdistettävä nämä kaksi järjestelmää siirtymämekanismeiksi.

Kuten hetken kuluttua käsitellään, markkinapohjaisessa evoluutiossamme on ilmennyt tiettyjä elementtejä, jotka ovat itse asiassa ristiriidassa järjestelmän sisäisen eheyden kanssa, mutta jotka ovat silti saavuttaneet suosiota. Ja nämä ristiriidat itse asiassa tukevat uutta järjestelmää, ja siksi niitä voidaan käyttää hyväksi vipuvoimana. Toiseksi tällaisten siirtymävaiheen mekanismien on oltava olennainen osa uutta järjestelmää, kuten juuri mainittiin, ja niiden on mahdollistettava skaalautuvuus.

Toisin sanoen yhteisen näkökohdan on oltava uuden järjestelmän toiminnan kannalta ratkaiseva, ei toissijainen, ja sen on mieluiten toimittava perustana, jolle muut asiaan liittyvät taloudelliset ominaisuudet voidaan ajan mittaan rakentaa. Kolmanneksi, kun uusi järjestelmä rakentuu tällaisten vipuvaikutteisten siirtymäkohtien varrelle, prosessin olisi oltava pohjimmiltaan vastakkainen vanhalle järjestelmälle, jotta järjestelmän merkitys ja toimivuus vähenisi.

Siitä ei ole paljon hyötyä, jos on olemassa rinnakkainen talousjärjestelmä, joka ei aiheuta todellista uhkaa nykyisen järjestelmän selviytymiselle. Mekanismeihin ja kehittyvään rakenteeseen on rakennettava perustavanlaatuinen pakko ja paine, joka kannustaa ihmisiä liittymään uuteen järjestelmään, kun vanha järjestelmä jatkaa horjumistaan.

Seuraavassa ja viimeisessä osiossa puhumme tämän kahdesta tasosta. Ensinnäkin nykyiset taloudelliset ominaisuudet, vaikka ne ovat rakenteellisesti rajoitettuja nykyisen järjestelmän vuoksi, voivat johtaa siihen, että ne ovat olennainen osa uuden talouden organisointia. Ja toiseksi, kun kyse on siirtymästä kaikkein alustavimmassa vaiheessa, ruohonjuuritason sitoutuminen, joka on päällekkäistä näiden taloudellisten ominaisuuksien kanssa ja joka on myös jo olemassa järjestelmissä, kuten työkalulainaamot tai aikapankit, vaikka ne ovatkin rakenteellisesti hyvin rajallisia ja rajoitettuja, voivat toimia julkisen sitoutumisen alkuvaiheina.

Ensimmäisen kohdan osalta tämä on luku kirjani The New Human Rights Movement viidennestä luvusta, jossa esitellään viisi juuri kuvattua kokonaisvaltaista järjestelmätason taloudellista siirtymää. Automaatio, saavutettavuus, avoin lähdekoodi, lokalisointi ja verkottunut digitaalinen takaisinkytkentä. Kukin näistä ei ainoastaan ole ristiriidassa nykyisten markkinarakennekannustimien kanssa, vaan ne ovat myös tehokkaampia taloudellisia mekanismeja, joilla saavutetaan suurempi tehokkuus ja tuottavuus ja edistetään samalla lisääntynyttä tasa-arvoisuutta ja yhdenvertaisuutta.

Ensin on siis automaatio. Automaatio on merkittävä haaste markkinoiden perustana olevalle työstä tuloja -mallille. Ei ole juurikaan syytä olla odottamatta, ettei ihmistyövoimaa korvattaisi jatkuvasti koneilla, ei ainoastaan siksi, että se on tuottavampaa, vaan myös siksi, että markkinoiden objektiivi tulee yhä halvemmaksi kuin ihmistyövoima, kun se kehittyy.

Ihmisten työllisyys muuttuu jatkuvasti käänteiseksi tuottavuuteen nähden, kuten se on jo tapahtunut monilla aloilla. Lisäksi automatisointi ei ole ainoastaan ristiriidassa työstä tuloja -mallin kanssa, vaan se myös haastaa oletetun niukkuuden. Vaikka resurssien hallinnan on aina oltava tiukkaa, automaation kykyä vastata inhimillisiin tarpeisiin ja siten luoda suhteellista yltäkylläisyyttä nykyisiä menetelmiä enemmän ei pitäisi rajoittaa.

Teollisen vallankumouksen jälkeinen teollisuuden runsaus perustuu lähes yksinomaan automaatioon. Toisin kuin nykyiset rajoitukset, runsautta tuottava ja työvoimaa säästävä automaatio on jotain, jota on kiihdytettävä. Strateginen automaatio ei ole vain tehokkaampaa, vaan myös tuottavampaa ja inhimillisempää, ja tulevien taloudellisten näkökohtien olisi loogisesti omaksuttava se täysin, ei torjuttava sitä, ja siirrettävä pois työstä tuloja -järjestelmästä.

Toinen ominaisuus on saavutettavuus, resurssiin käsiksi pääsy omistamisen sijaan, millä tarkoitan siirtymistä pois yleisestä omistajuudesta yhteismenetelmien hyväksi, kuten on asianlaita, kun markkinoiden rakenteessa oletetaan yleisesti, että työ tuottaa tuloja, omaisuus ja omistus ovat yhtä lailla määritteleviä ja juurtuneita. Vaikka me kaikki voimme samaistua tiettyjen esineiden, kuten kannettavan tietokoneen, käyttöön hyvin henkilökohtaisesti, yleinen omistusperinne on yhä tuhlaavaisempi ja epäkäytännöllisempi monilla aloilla.

Tehokkuuden näkökulmasta yleinen ajatus siitä, että jokainen omistaa yhden kappaleen kaikkea, on järjenvastainen kestävyyden ja käytännöllisyyden kannalta. Hyvin harvoja hyödykkeitä käytetään johdonmukaisesti koko ajan, ja jotkin hyödykkeet, kuten autot, ovat suurimman osan ajasta käyttämättömiä. Vaikka tiettyjä jakamisperinteitä, kuten kirjasto, on olemassa, ne ovat poikkeuksia. Se, mitä nykyään usein kutsutaan ”jakamistaloudeksi”, on itse asiassa vain vuokratalous, mutta se on parannus. Aivan kuten yhteiskunta ihannoi nykyään automatisoituja autoja, jotka toimivat tulevaisuudessa takseina, joissa ihmisten ei tarvitse omistaa omaa autoa, vaan he saavat sen käyttöönsä tarpeen mukaan.

On tärkeää muistaa, että kyse on myös teollisten resurssien säästämisestä, maankäyttöpaineiden vähentämisestä ja muista taloudellisista tekijöistä, joiden avulla tämä saavutettavuuteen tähtäävä pyrkimys olisi ulotettava kaikkeen mahdollisuuksien mukaan. On myös syytä huomata, että sosiaalinen hyöty ulottuu tasa-arvon lisääntymiseen, kun useammat saavat käyttöönsä asioita, joita he eivät ennen voineet omistaa. Tulevaisuuden kestävämmän järjestelmän tavoitteena olisi luoda mahdollisimman monen tavaran ja palvelun saatavuuden runsaus ja pyrkiä luomaan dynaamisia verkostoja.

Jälleen kerran näkee tämän ytimen siemeniä, kuten kimppakyydit, Airbnb ja niin edelleen, ja mitä on karkeasti kutsuttu yhteistoiminnalliseksi kuluttamiseksi. Myös tätä kiinnostusta on lisättävä ja haastettava nykyinen tiukka omistusjärjestelmä, joka on luonnostaan tuhlaileva ja elitistinen. Kolmas ominaisuus on open sourcen sisällyttäminen, jolloin kaikki teollinen ja tieteellinen tieto on vapaasti saatavilla.

Jotkut ovat kutsuneet tätä yhteistoiminnallisen yhteismaan viljelemiseksi, ja kuten hetken kuluttua käsitellään tarkemmin, se toimii kehyksenä, jonka avulla tuleva tuotekehitys ja taloudelliset suunnitelmat voivat kukoistaa ja joka ihanteellisessa tapauksessa lopulta korvaa yritykset ja liiketoiminnan. Vaikka on olemassa jonkinlainen terve järki, jonka mukaan ideoita olisi jaettava, koska useampi mieli on strategisesti organisoituna parempi kuin yksi, markkinatalous ei pidä tästä, ja se toimii tätä vastaan nimenomaan yksityisen henkisen omaisuuden säilyttämisen varjolla omistajien tulevien tulojen ja voittojen vuoksi.

Tämä estää syvästi älyllistä kehitystä. Vaikka tällä hetkellä on todellakin olemassa avoimen lähdekoodin pioneeriyhteisö, kuten ne, jotka kehittivät Linuxin kauan sitten, on olemassa myös tämä perustavanlaatuinen rajoitus, joka estää sitä, ja se on voitettava siirtymävaiheessa, jossa avoimesta lähdekoodista tulee normi, ei poikkeus.

Neljäs ominaisuus on paikannus, joka on hyvin yksinkertainen. Toisin kuin globalisaatiossa, lokalisoinnissa on kyse tehokkuuden palauttamisesta ja siten jätteen vähentämisestä tuottamalla paikallisesti niin paljon kuin teknisesti on mahdollista ja virtaviivaistamalla toimitusketjua. Louhinnan, tuotannon, jakelun ja kierrätyksen tulisi olla itse suunnittelun kohteena, ja ne olisi järjestettävä mahdollisimman lähelle tiettyä väestöryhmää.

Kuulostaa järkevältä, mutta kustannustehokkuuden sekä resurssien ja työvoiman hyväksikäytön vuoksi hyödykkeitä ja tavaroita siirretään nykyään tarpeettomasti ympäri maailmaa. Keskimääräinen amerikkalainen ruokalautanen kulkee noin 2 000 kilometriä ennen kuin se päätyy jonkun pöytään. On täysin järjetöntä tuoda mansikoita Brasiliasta, kun meillä on keinot tuottaa niitä paikallisesti kehittyneiden maatalousmenetelmien avulla.

Makrotaloudellisen järjestelyn on siis oltava strategisesti sidoksissa yksittäisten alueiden tarpeisiin, jotka on paikallistettu hukan vähentämiseksi. Viides ja viimeinen ominaisuus tässä yhteydessä on siirtymävaiheen ominaispiirteiden osalta vahvistettava olennaisena osana uuden talouden rakennetta, verkottunut digitaalinen takaisinkytkentä. Paras esimerkki tästä on nykyään esineiden internet. Siinä on kyse verkkoteknologiasta tietovirtojen optimoimiseksi.

On sanomattakin selvää, että aktiivinen takaisinkytkentä on olennainen osa talouden ymmärtämistä ja kehittymistä. Kun tiedetään, mitä tapahtuu lähes reaaliajassa, taloudelliset ongelmat voidaan havaita nopeasti. Se myös kompensoi pitkään jatkunutta keskustelua, jonka itävaltalainen taloustieteilijä Ludwig Von Mises teki tunnetuksi teoksessaan Economic Calculation and the Socialist Commonwealth ja jota nykyään pidetään yllä väittäen, että hintojen dynamiikka luo kaupan kautta tietoa, jota ei yksinkertaisesti voida saada millään muulla tavalla, yleisön mieltymyksistä, tarjonnasta ja kysynnästä, arvosta ja niin edelleen.

Tämä on hyvin vanha ja salaperäinen oletus. Nykyaikaisen teknologian avulla yhteiskunta voi siirtyä pois hintariippuvuudesta ja monissa tapauksissa, kun runsautta syntyy, itse asiassa pois itse kaupasta. Ei ole mitään syytä käydä kauppaa yleisen yltäkylläisyyden vallitessa. Selvyyden vuoksi todettakoon, että emme puhu utopistisesta yltäkylläisyydestä. Puhumme tuotannon ylittämisestä, strategisesti, tietyn alueellisen väestön ja laajemmin koko maailman väestön nykyisten tarpeiden ylittämisestä, mikä johtuu palautteesta. Reaaliaikaisen verkottuneen strategisen taloushallinnon avulla, joka perustuu palautteeseen, voimme helposti selvittää, mitä on meneillään ja mitä tarvitaan, mitä on korjattava ja niin edelleen.

Aivan samalla tavalla itse asiassa yritysten nykyaikaiset tuotannon inventaariojärjestelmät tekevät sitä joka päivä, vaikka se on vain sisäistä ja lyhytnäköisempää. Nyt kun nämä viisi ominaisuutta on esitelty, pitäisi olla yhä selvempää, että tässä on kyse järjestelmästä, jossa ei ole enimmäkseen markkinoita, kuten aiemmin korostettiin, koska järjestelmässä on pohjimmiltaan puutteita. Tarkoittaako se, että markkinoita ei ole lainkaan? Ei välttämättä. Niitä käytettäisiin vain äärimmäisissä niukkuuden olosuhteissa.

Ennen kuin päätämme tämän esityksen yhteen subjektiivisimmista ja vaikeimmista painopistealueista, kun yritämme miettiä skaalautuvaa järjestelmää, joka voitaisiin rakentaa tyhjästä korvaamaan nykyinen talous, haluaisin kommentoida tämän pyrkimyksen tutkimus- ja kehityspuolta.

Kuten hetki sitten mainittiin, yhteistoiminnallinen, avoimen lähdekoodin suunnittelu tarjoaa oikein organisoituna menetelmän, jolla voidaan korvata tuntemamme liike-elämän instituutiot. Aivan kuten yhteistyökumppanit kokoontuivat suunnittelemaan Linuxia, erittäin suosittua ja vakaata käyttöjärjestelmää, joka on avointa lähdekoodia, niin myös yhteistyökumppanit voivat kokoontua suunnittelemaan mitä tahansa, erityisesti nyt, kun tietokoneavusteinen suunnittelu on kehittynyt.

CAD-järjestelmät, eli tietokoneavusteinen suunnittelu, kuten niitä kutsutaan, ovat kehittyneet niin pitkälle, että tekoäly, fysiikka, ominaisuudet ja muut elementit on sisällytetty tuotesuunnittelun avuksi. Ei ole vaikea kuvitella online-järjestelmää, jonka avulla osapuolet voivat järjestää kierroksia tietyn tavaran, kuten auton, kannettavan tietokoneen, matkapuhelimen tai minkä tahansa muun tuotteen suunnittelussa.

Kun tekoäly lisääntyy, kuten näemme nykyään nopeasti, voimme odottaa, että hyvä suunnittelu alkaa muuttua puoliautomaattiseksi prosessiksi. Ihmiset eivät enää istu ja yritä koota vaikkapa autoa osa kerrallaan. Pikemminkin tekoäly sulattaa suunnittelutiedot ja pystyy tuottamaan alustavia malleja, jotka perustuvat ohjelmoijien tavoitteisiin. Siitä käsin voidaan tehdä parannuksia avoimen lähdekoodin yhteistyöympäristössä.

Sen lisäksi, mitä kuvaan seuraavaksi, on nyt alettava kehittää online-järjestelmiä, jotka jäljittelevät tai käyttävät tätä prosessia missä tahansa minimimuodossa. Vaikka meillä on samankaltaisia esimerkkejä, kuten GitHub, ajatus yhteistoiminnallisen suunnittelun laajentamisesta kehittyneissä avoimen lähdekoodin verkoissa tekoälyn avulla on ensiarvoisen tärkeä.

Vaikka tässä kehityksessä ei oteta huomioon sitä, miten resurssit saadaan käyttöön nykyisessä, yksityisomistukseen perustuvassa maailmassa, harjoitus itsessään osoittaisi sen mahdollisuudet. Tästä sitoutumis- ja koulutusaloitteesta voisi joka tapauksessa sanoa paljon enemmän, myös siitä, mitä tällaisen ohjelman konepellin alla tapahtuu, jotta voidaan varmistaa kestävyysprotokollat, dynaamisen tasapainon ylläpitäminen ja muut suodattimet, joista aion jättää keskustelun toiseen kertaan.

Aivan kuten meillä on kehittymässä olevia taloudellisia piirteitä, jotka ovat ristiriidassa markkinoiden peruslogiikan ja kannustimien kanssa ja joita voidaan hyödyntää ja valjastaa uuden järjestelmän voimaannuttamiseksi, niin meillä on myös ruohonjuuritason prosesseja ja aloitteita, jotka ovat nykyään olemassa mikromuodossa ja joita voidaan ihanteellisesti laajentaa ja vahvistaa samaa päämäärää varten. On mielenkiintoista nähdä, miten eri puolilla maailmaa on ajan mittaan syntynyt ihmisryhmiä, jotka ovat monin tavoin vastustaneet markkinoiden perustaa, mutta niiden välillä ei ole mitään yhdistävää tekijää. Se on epäyhtenäistä.

Työkalulainaamot, keskinäiset luottojärjestelmät, aikapankit, pakkauksettomat kaupat, nollahävikkiyhteisöt, tuotantokollektiivit, avoimen lähdekoodin ilmaisjakeluyhteisöt, muotoiluyhteisöt, vertaisverkkopohjainen hajauttaminen ja monet muut markkinoiden vastaiset ideat säilyvät pienissä erillisissä taskuissa. Ja monet näistä käytännöistä sisältävät yhden tai useamman ominaisuuden, joista juuri puhuimme automaation, saatavuuden, avoimen lähdekoodin, paikallistamisen ja digitaalisen verkostopalautteen osalta, jossain määrin.

Näin ollen ei ole mahdotonta pohtia, miten tällaiset käytännöt voidaan strategisesti organisoida yhdeksi siirtymävaiheen järjestelmäksi, jossa ihmiset alkavat osallistua näihin ei-markkinapohjaisiin verkostoihin taloudellisia tarpeitaan varten, kun järjestelmä skaalautuu laajemmaksi rinnakkaiseksi järjestelmäksi, joka lopulta syrjäyttää vanhan, jos se toteutetaan strategisesti riittävän hyvin.

Oman työni tässä vaiheessa ja tämän esityksen aikarajoitusten vuoksi en aio käydä läpi tämän täydellistä tutkimista, mutta riittää, kun sanon, että oikean suunnitelman avulla tämä on mielestäni paras reitti (ainakin mitä voin ajatella), jolla ihmiset saadaan asteittain pois epävakauttavan markkinajärjestelmän verkosta, korjataan kurssia ja luodaan uusi, kestävämpi järjestelmä.

Esimerkiksi aikapankin perustaminen voisi aluksi toimia keinona vaihtaa työvoimaa ja alkeismuotoa, jolloin syntyisi vaikkapa lohkoketjupohjainen luottojärjestelmä, jolla ei ole mitään nykyisen rahajärjestelmän ominaisuuksista. Emme puhu Bitcoinista. Tällaisessa luottojärjestelmässä olisi ei-siirrettäviä, arvoa muuttamattomia yksiköitä. Niille, jotka tuntevat aikapankit, kuten niitä on harjoitettu, on tärkeää ymmärtää, että ne ovat tässä vaiheessa hyvin raakileita, mutta kehitystä voitaisiin jatkaa keskimääräisen hyödyn ympärillä, jotta voitaisiin luoda enemmän osittamista aikayksiköiden välille, jotta eri työmuodot löytäisivät vastaavaa työtä ilman vastalauseita.

Toisin sanoen ilman arvoerojen ongelmaa: ”Osaako tämä henkilö lakia ja tekeekö hän samaa kuin joku, joka ohjelmoi tietokonetta?” Ja niin edelleen. Näin ollen aikapankkijärjestelmät eivät voi toimia ainoastaan mekanismina osapuolten välisessä suorassa aikavaihdossa, vaan tällaisia hyvityksiä voidaan käyttää myös muiden välineiden, kuten kirjastojen, yhteisön ruokaohjelmien, tuotantokollektiivien, kimppakyytijärjestelmien, viestintävälineiden ja niin edelleen, käyttöön saamiseksi.

Pahoittelen tämän kaiken epämääräisyyttä, mutta otetaanpa esimerkki tuotantokollektiivista, kuten minä sitä kutsun. Ja aion olla mahdollisimman realistinen tässä kuvauksessa olettaen, että olemme edelleen siirtymävaiheen mallissa, jossa maailman resurssien ja tuotantovälineiden yksityisomistus on edelleen normi, ja että maan, pääoman, koneiden ja niin edelleen hankkiminen vaatii rahaa.

Kuten monet tietävät, bisneskollektiivit ovat harvassa eri puolilla maailmaa. Ajatus työntekijöiden omistamista yrityksistä on ollut olemassa jo pitkään. Nämä yritykset kilpailevat kuitenkin edelleen vapaassa markkinaympäristössä ulkopuolisten, ei-yhteisöllisten yritysten kanssa.

Vaikka ne saattavatkin olla sisäisesti tasa-arvoisia, ne ovat ulkoisesti täsmälleen samanlainen instituutio kuin muutkin yritykset. Näin ollen yrityskollektiivit, sellaisina kuin niitä yleisesti käytetään, ovat kaiken kaikkiaan vain vähän siirtymävaiheen hyödyksi. Ne ovat vain vanhoja, sosialistisia ajatuksia. Mutta jos muokkaamme tätä siihen, mitä voimme kutsua tuotantokollektiiviksi, ei-kilpailullisiksi tuotantokollektiiviksi, koska markkinaehtoinen liiketoiminta, sellaisena kuin me sen tunnemme, ei ole merkityksellistä tulevaisuuden taloudessa, voimme kuvitella, että tuotantokollektiivin tuotosten ympärille järjestäytyy eräänlainen kerho.

Ihmiset eivät siis osta rahalla sitä, mikä on tuotosta. Pikemminkin he osallistuvat tuotantokollektiiviin joko suoraan tai aikapankkijärjestelmästä saatujen krediittien avulla ja saavat tämän tuotannon hedelmät järjestelmään liittyneenä yhteisönä. Miten kollektiivi sai koneet ja rakennuksen tontin? Siihen tarvittaisiin epäilemättä samanhenkisten ihmisten tekemä ennakkoinvestointi, jossa käytettäisiin todellista tavanomaista fiat-valuuttaa. Mutta kun siitä on huolehdittu, samoin kuin muista hallinnollisista kysymyksistä, kuten verotuksesta, tuotantokollektiivin organisointi ei käytä mitään näistä välineistä irrallaan markkinoiden kannustimista ja menettelyistä.

Tämä perinteisten rahavarojen yhdistäminen toimii siirtymävaiheena, joka vaikuttaa investointeihin yhteisössä, joka ei enää käytä kyseistä järjestelmää, kun se on vakiintunut. Jotkut saattavat väittää, että tämä on epätodennäköistä, mutta ihmiset lahjoittavat vuosittain valtavan määrän rahaa eri tarkoituksiin ilman tuotto-odotuksia, satoja miljardeja dollareita. Itse uskon, että kun tämänkaltaisten asioiden infrastruktuuri on luotu ja vaihtoehdot ovat olemassa, monet ihmiset, jotka näkevät nykyisen järjestelmän syövyttävän luonteen, ovat halukkaita sijoittamaan taloudellista pääomaansa ei-markkinatuottoon perustuviin tuotantokollektiiviin ymmärtäen, että sen hedelmät, mitä luodaan, ovat yhteisön palvelua. Minä ainakin tekisin niin.

Kun meillä on tämä infrastruktuurin tasku, aikapankkiverkostossa aktiivisesti toiminut henkilö voisi osallistua aktiivisesti tämän kollektiivin tuotantoon, eikä hän saisi palkkiota rahasta, vaan kollektiivi, klubi, saisi hedelmät käyttöönsä. Tavoitteena on, että ajan myötä, kun tehokkuus kasvaa, luottojen tarve vähenee. Tuotantokollektiivin toimivuus alkaa tukea itseään yhteisön sitoutumisella ja yhä kehittyneemmällä teknologialla, erityisesti automaatiolla ja muilla tehokkuusparametreilla.

Ei ole esimerkiksi mahdoton ajatus, että vertikaalinen maatilajärjestelmä, joka tuottaa tuotteita, voitaisiin rahoittaa ja rakentaa paikalliseen yhteisöön, jossa vain tarpeeksi monta ihmistä hallinnoi järjestelmää hyvityksiä vastaan ja hyötyy näistä hyvityksistä tai itse järjestelmän hedelmistä, kun taas koko yhteisö pääsee käsiksi näihin viime kädessä ilmaisiin resursseihin yhä enenevässä määrin nollarajakustannusten ympäristössä.

Pyydän anteeksi, kun aion lopettaa tähän. Päätän puheenvuoroni toteamalla, että tällainen alustava kehitysyhteisöverkosto kehittyisi älypuhelinsovellukseksi, jossa kaikki rinnakkaiset instituutiot olisivat käytettävissä ja verkostoituisivat strategisesti yhteen ilmaisemieni tavoitteiden saavuttamiseksi. Koulutuksen kannalta tässä alkuvaiheessa tällaista sovellusta voitaisiin myös simuloida, kunnes nuo instituutiot pystyvät syntymään, jolloin ihmiset saisivat käsityksen siitä, miltä tuntuisi osallistua tällaiseen toimintaan. Lopullisena tavoitteena on tietysti siirtymäprosessi, jossa yhteisön sitoutumista laajennetaan tällaisten rinnakkaisten järjestelmien avulla, jotka lopulta ajan myötä ylittävät vanhan tuhoisan järjestelmän.

Nimeni on Peter Joseph, ja toivon, että tämä ajatusharjoitus innostaa muita harkitsemaan tällaista ohjelmaa, kun me kaikki työskentelemme yhdessä selvittääksemme, miten pääsemme ulos siitä sotkusta, jossa tällä hetkellä olemme. Kiitos ajastanne.

Lähde: https://peter-joseph.medium.com/a-viable-society-full-transcript-ac12c123fa53

Vaikka tämä systeemi voi kestää merkittävää painetta, asiat alkavat hajota tietyn rajan jälkeen — ja se on se mitä nyt on tapahtumassa. Nämä tieteilijät varoittavat siitä, että ihmisten taloudellinen toiminta on mennyt yli useimmista planeetan rajoista ja on nyt epävakauttamassa Maapallon järjestelmää. Me olemme astuneet vaarallisen epävarmuuden alueelle ja riskinä on ylittää potentiaalisesti peruuttamaton rajapyykki.

Ylijäämää ei kannata juhlia

Kun puhutaan ekologisesta impaktista, me tiedämme että mitä rikkaampi on, sitä enemmän vahinkoa tekee. Tämä kuvio käy selväksi useista indikaattoreista. Katsokaa vaikka hiilidioksidipäästöjä — globaalia lämpenemistä aiheuttava pääkaasu. Rikkain 10% maailman populaatiosta on vastuussa yli puolesta kokonaispäästöjen määrästä sitten vuoden 1990. Se on huikea luku. Pieni osa ihmiskuntaa kuluttaa ilmakehää johon me kaikki nojaamme. Ja asiat muuttuvat vieläkin toispuoleisemmiksi kun me nousemme tulotasoissa. Rikkain 1% saastuttaa sata kertaa enemmän kuin köyhin puolikas populaatiosta.

Miksi näin? Tuoreen Leedsin yliopiston tutkimuksen mukaan,Nature Energy: 'Large inequality in international and intranational energy footprints between income groups and across consumption categories.' ” aria-expanded=”false” aria-controls=”contentitem-infocard-contents-6c061799-9a4d-4840-8887-d6ff9dbeddbd” data-initialized-as=”a”> rikkaat eivät ainoastaan kuluta enemmän tavaraa kuin kaikki muut, vaan johtuen myös siitä että heidän kulutuksensa on enemmän energiaintensiivistä: jättiläismäisiä taloja, isoja autoja, yksityislentokoneita, bisnesluokan lentoja, kaukolomia, luksustuontitavaraa jne. Eikä kyse ole ainoastaan heidän kulutuksestaan joka merkkaa — kyse on myös investoinneista. Kun rikkailla on enemmän rahaa kuluttaa, mikä on käytännössä aina asian laita, he pyrkivät investoimaan ylijäämän kasvualoihin, jotka ovat usein ekologisesti tuhoisia, kuten fossiiliset polttoaineet ja kaivosteollisuus.

Kun tiedämme miten tulotaso korreloi ekologiseen tuhoon, sen tulisi saada meidät miettimään kahdesti sitä miten kulttuurimme idolisoi rikkaita. Heidän ylijäämänsä juhlistamisessa ei ole mitään hienoa. Ekologisen tuhon aikana ylijäämä on kirjaimellisesti kuolettavaa.

Eriarvoisuus on tuhoisaa myös salakavalammin tavoin. Sosiologit ovat saaneet selville, että eriarvoisuus luo statusahdistusta. Se saa ihmiset tuntemaan, että se mitä heillä on ei riitä. Se luo jatkuvaa painetta ihmisille tienata ja ostaa enemmän — ei siksi että he oikeasti tarvitsisivat sitä, vaan koska he haluavat approksimoida rikkaiden kulutuskäyttäytymistä tunteakseen itsensä edes hivenen arvokkaiksi.

Warwickin yliopiston tutkijat saivat selville, että ihmiset jotka elävät eriarvoisissa yhteiskunnissa todennäköisemmin ostavat luksusbrändejä kuin tasa-arvoisemmissa yhteiskunnissa. Eikä se koskaan riitä: me jatkamme lisätavaran hankkimista tunteaksemme olomme paremmaksi, mutta se ei toimi koska verrokki on puskettu ikuisesti meidän saavuttamattomiin. Tämä ahdistuksen aikaansaama kulutusmylly tuottaa uskomattoman paljon ekologista tuhoa.

Kuka hyötyy kasvusta?

Mutta on myös toinen ongelma joka kaipaa huomiotamme tässä, ja se liittyy siihen miten talous toimii. Me elämme taloudessa, joka on järjestäytynyt ikuisen talouden laajenemisen, tai “kasvun”, ympärille mitä me mittaamme bruttokansantuotteellaRead my article 'Outgrowing growth: why quality of life, not GDP, should be our measure of success' ” aria-expanded=”false” aria-controls=”contentitem-sidenote-contents-4acf6003-d98b-4107-aad1-a1137b22806e” data-initialized-as=”a”> (BKT). BKT on kasvanut eksponentiaalisesti vain että systeemi voisi pysyä käynnissä. Tämä voisi olla ok jos BKT vedettäisiin lukuna täysin hatusta, mutta niin ei tehdä. Päinvastoin, se on tiukasti kiinni ekologisissa vaikutuksissa; mitä enemmän me kasvatamme taloutta, sitä enemmän paineita me asetamme planeetan rajoille.

Yksi tavoista joilla tieteilijät seuraavat tätä suhdetta on katsomalla indikaattoria nimeltä Materiaalinen Jalanjälki, mikä laskee yhteen kaikki materiaaliset asiat joita kansantaloudet kaivavat maasta ja kuluttavat joka vuosi — kaikki muovista kalaan, puusta metalliin — kaikki millä on vaikutusta eläviin ekosysteemeihin. Kun me piirrämme Materiaalisen Jalanjäljen ajan funktiona, me näemme sen kasvavan tasaisesti BKT:n kanssa.

Tämä asettaa meidät eräänlaiseen kytkökseen. Me tiedämme, että BKT ajaa ekologista tuhoa; todellakin data tästä on niin selvää että tieteentekijät pyytävät nyt hallituksia jättämään kasvun taakseen taloustavoitteena. Mutta vuosikymmenten ajan meille on sanottu että me tarvitsemme lisää kasvua parantaaksemme ihmisten elämää. Miten meidän tulisi ratkaista tämä?

Ensimmäinen askel on tunnustaa, että mitä tulee inhimilliseen hyvinvointiin, se ei ole kasvu joka merkitsee — se on tulojen ja resurssien jakautuminen. Ja juuri nyt ne on jaettu erittäin, erittäin epätasaisesti. Rikkain 1% yksin saa $19 biljoonaa tuloja joka vuosi, mikä on lähes neljännes koko maailman BKT:sta. Se on enemmän kuin 169:n maan BKT yhteensä — listaan kuuluu Norja, Ruotsi, Sveitsi, Argentiina, koko Lähi-Itä ja koko Afrikan manner. Rikkaat omistavansa lähes uskomattoman osuuden globaalista BKT:n kasvun tuloista.

Ja mikäli luulet että loppuosa BKT:sta on jakautunut tasaisemmin, se ei ole. Rikkain 5% (joiden keskitulot ovat $100 tuhatta vuodessa) kaappaavat 46% globaaleista tuloista. Toisin sanoen, puolet kaikesta taloudellisesta toiminnasta — kaikki kaivokset, kaikki voimalaitokset, kaikki konttiliikenne ja kaikki ekologiset vaikutukset jotka näihin liittyvät — pyörivät tehdäkseen rikkaista rikkaampia. Ensi kerralla kun joku sanoo sinulle että me tarvitsemme talouskasvua voidaksemme parantaa ihmisten elämää, kannattaa muistaa kenen elämää oikeasti parannetaankaan.

Kun me tajuamme tämän faktan, selkenee se että kasvu on tehoton ja ekologisesti tuhoisa tapa saavuttaa tavoitteemme. Me emme tarvitse lisää kasvua — ainakaan rikkaat maat eivät. Se mitä me tarvitsemme on reilumpi tulonjako. Jakamalla sitä mitä meillä jo on reilummin, me voimme parantaa ihmisten elämää ilman tarvetta ryöstää Maapalloa saadaksemme enemmän.

Aina vaan ja uudestaan todisteet osoittavat siihen seikkaan, että miljardöörit — ja totta puhuen myös miljonäärit — ovat epäyhteensopivia planeetan rajojen kanssa. Jos me haluamme elää turvallisella ja asuttavalla planeetalla, meidän tulee tehdä jotain eriarvoisuudelle. Tämä argumentti voi kuulostaa radikaalilta, mutta monet tutkijat ovat laajalti sitä mieltä. Ranskalainen ekonomisti Thomas Piketty, eräs maailman nimekkäimmistä eriarvoisuuden ja ilmaston asiantuntijoista, ei säästele sanojaan:

“Reilu vähennys kaikkein rikkaimpien ostovoimassa voisi itsessään vaikuttaa huomattavasti päästöjen vähentämiseen globaalilla tasolla.”

Joten mitä meidän olisi tehtävä?

Yksi lähestymistapa olisi ottaa käyttöön palkkojen suhde-erojen yläraja — mitä jotkut ovat nimittäneet maksimipalkkapolitiikaksi. Sam Pizzigati, Institute for Policy Studiesin osakas,esittää että meidän kannattaisi laittaa katto verojen jälkeiselle palkkasuhteelle 10:1.

Tämä on elegantti ratkaisu, joka välittömästi jakaisi tuloja reilummin, eikä se ole ennenkuulumaton.

Mondragon, esimerkiksi — suuri työntekijäosuuskunta Espanjassa — on luonut säännöt, että johtajien palkat eivät voi olla yli kuusinkertaiset kuin vähitenpalkattu työntekijä saa samasta firmasta. Tämä voitaisiin toteuttaa kansallisella tasolla myös, sanomalla että suuremmat kuin kertoimen verran olevat tulot verotettaisiin 100-prosenttisesti.

Tällaiset politiikat ovat intuitiivisesti järkeviä ihmisille. Vuoden 2017 gallup havaitsi, että suurin osa Britannian kansalaisista on maksimipalkkapolitiikan kannalla.

Loppujen lopuksi me valitsemme rajata kaikenlaisia asioita, jotka ovat vaarallisia kun niitä on liikaa. Me rajoitamme sitä miten kovaa saa ajaa autolla, miten paljon alkoholia voi juoda ennen ajamista, miten paljon sokeria saa olla lasten muroissa. Me rajoitamme tupakointia julkisilla paikoilla, addiktiivisia aineita ja aseiden myyntiä. Kun me tajuamme, että ylimääräiset tulot tuhoavat ympäristön josta meidän sivilisaatiomme riippuu, me voimme valita myös tulojen rajoittamista.

Se mikä tässä lähestymistavassa on kiinnostavaa on, että sillä on suora positiivinen impakti ihmisten hyvinvointiin ja elävään maailmaan. Yhteiskuntien muuttuessa tasa-arvoisemmiksi, ihmiset muuttuvat onnellisemmiksi, vähemmän ahdistuneiksi ja tyytyväisemmiksi omaan elämäänsä. Heille syntyy suurempi solidaarisuuden tunne naapureita ja kanssaihmisiään kohtaan, mikä tarkoittaa että he tuntevat vähemmän painetta tavoitella yhä vain suurempia palkkatasoja ja hohdokkaita statushyödykkeitä. Tasa-arvo auttaa ihmisiä vapautumaan jatkuvan kuluttamisen oravanpyörästä. Tämän takia tutkijoiden mielestä tasa-arvoisemmilla yhteiskunnilla on merkittävästi vähemmän ekologista impaktia.

Epätasapainoinen yhteiskunta tarkoittaa epätasapainoista ekologiaa

Kyseessä ei ole vain tuloerot jotka ovat ongelma, myös vaurauden eriarvoisuus on ongelma. USA:ssa esimerkiksi rikkaimmalla 1%:llla on lähes 40% kansakunnan varallisuudesta omistuksessaan.

Pohjalla oleva 50% sitä vastoin omistaa tuskin mitään: ainoastaan 0.4%. Globaalilla tasolla tilanne on vielä pahempi: rikkain 1% omistaa arviolta puolet maailman varallisuudesta.

Tämän kaltaisen eriarvoisuuden ongelma on, että rikkaat muuttuvat koroillaeläjiksi. Johtuen siitä, että he akkumuloivat rahaa ja varoja paljon yli sen mitä he voisivat koskaan käyttää itse, he vuokraavat ne muille jotka eivät omista näitä asioita — oli se sitten asuntojen, patenttien, lisenssien, lainojen, minkä tahansa muodossa. Heidän saamansa tulot ovat niinkutsuttua ”passiivista tuloa”, koska se kilahtaa automaattisesti niiden tilille jotka varat omistavat ilman mitään työtä heidän osaltaan. Mutta kaikkien muiden perspektiivistä se on kaikkea muuta kuin passiivista: ihmiset joutuvat taistelemaan työpaikoista, tuottamaan ja tienaaman yli sen mitä heidän muuten olisi pakko — mikä luo lisärasitteita luonnolle — yksinkertaisesti maksaakseen vuokransa ja velkansa rikkaille.

Tavallaan se on modernin ajan maaorjuutta.

Ja aivan kuten maaorjuus, sillä on vakavia seuraamuksia elämismaailmallemme. Maaorjuus oli ekologinen onnettomuus, koska maaherrat pakottivat maaorjat repimään irti maasta enemmän kuin mitä heidän normaalisti olisi tarvinnut — sen takia jotta he voisivat maksaa suojelurahansa. Maaorjuuden aikaan Euroopassa tämä johti asteittaiseen metsien ja maaperän köyhtymiseen. Kun yhteiskunnat ovat epätasapainossa, ekologiat muuttuvat myös epätasapainoisiksi. Jotain samanlaista on tapahtumassa nykyään: jokainen joka on velkaa lainoissa tai vuokrissa on kovien paineiden alaisena löytää tapoja maksaa suojelurahoja rikkaille.

Yksi tapa ratkaista tämä ongelma on varallisuusverolla, idea joka on saamassa paljon pontta. Ekonomistit Emmanuel Saez ja Gabriel Zucman ovat ehdottaneet 10-prosenttista vuosittaista marginaaliveroa varallisuudelle, jota on yli $1 miljardi.

Tämä pakottaisi rikkaat myymään osan varallisuudestaan ja näin jakamaan varallisuuttaan reilummin ja lopettamaan rent-seekingin. Positiivista olisi, että rikkaat menettäisivät valtansa pakottaa meidät tuottamaan yli tarpeidemme, ja sen seurauksena poistuisi painetta elämismaailmalta.

Progressiivinen verotus on toinen ekologinen hyöty: se luo tuloja jotka voidaan sijoittaa universaaleihin julkisiin palveluihin kuten terveydenhuolto, koulutus, joukkoliikenne jne. Tämä on tärkeää, koska yleisten palvelujen laajentaminen on yksittäinen tehokkain tapa välittää suuria määriä hyvinvointia kaikille ilman tarvetta tavoitella korkeita BKT-tasoja.

Eriarvoisuuden vaara

Ottaen huomioon ekologisen kriisimme, mahdollisesti meidän tulisi olla kunnianhimoisempia kuin mitä Saez ja Zucman ehdottavat. Loppujen lopuksi kukaan ei ”ansaitse” äärimmäistä vaurautta. (LueRead Ingrid Robeyns's piece on why nobody should be allowed to be a billionaire here ” aria-expanded=”false” aria-controls=”contentitem-sidenote-contents-3af37d32-02bf-4417-9cfe-3b7b26118efc” data-initialized-as=”a”> Ingrid Robeyns teksti siitä miksi kenenkään ei sallittaisi olla miljardööri.) Sitä ei ansaita, se riistetään alipalkatuilta työntekijöiltä, luonnosta, monopoleista, poliittisesti kaappaamalla ja niin edelleen. Meidän tulisi käydä demokraattista keskustelua tästä: missä kohtaa hamstraaminen muuttuu yhteiskunnallisesti tarpeettomaksi, mutta aktiivisesti tuhoisaksi? 100 miljoonaa euroa? 10 miljoonaa? $5m?

Ekologinen kriisi — ja planeetan rajojen tiede — keskittää huomiomme yhteen yksinkertaiseen, kiistämättömään faktaan: että me elämme rajallisella planeetalla, ja että jos me aiomme selviytyä 2000-luvulla, silloin meidän tulee oppia elämään sillä yhdessä. Tästä tavoitteesta voimme oppia esi-isiltämme. Antropologit sanovat, että suurimman osan ihmishistoriaa ihmiset elivät yhteisöissä, jotka aktiivisesti ja tarkoituksella olivat tasa-arvoisia. He näkivät tämän adaptiiviseksi teknologiaksi. Jos haluat selvitä ja kukoistaa ilman tiettyä ekosysteemiä, on nopeasti tajuttava että eriarvoisuus on vaarallista, ja että sen varalta on tehtävä erikoistoimia. Sellaista ajattelua me tarvitsemme.

Tälle on nyt juuri avautunut huikea mahdollisuus. COVID-19 -kriisi on paljastanut ihmistarpeiden ja elämismaailman kanssa epätasapainossa olevan talouden vaarat. Ihmiset ovat jo valmiita johonkin erilaiseen.

Lähde:

Eräs huomioni saanut artikkeli oli Edward Castronovan mielipide synteettisestä eriarvoisuudesta virtuaalimaailmoissa, joita hän nimittää ‘synteettisiksi maailmoiksi’. Hänen mukaansa pelaajien dominantti mentaliteetti on neoliberaali, koska he hyväksyvät lopputulemien eriarvoisuuden kunhan mahdollisuudet ovat samat.

Hän kuvaa tilannetta aluksi:

“Lähes kaikissa monen käyttäjän ympäristöissä internetissä tavalliset käyttäjät luovat suurimman osan kulutetusta viihteestä. Designien jatkumo aloittaa aina käyttäjän luomisprosessin alusta suuremmassa tai vähemmässä määrin. Useimmissa maailmoissa käyttäjät saavat kompensaatiota vaivoistaan jollain tavoin: mainetta, vaikutusvaltaa, valtaa, kunniaa, tavaroita, virtuaalirahaa, todellista rahaa jne. Jos me keskitymme puhtaasti materiaaliseen kompensaatioon, hyödyt ovat melkein aina erittäin eriarvoisesti jakautuneita kahdella toisistaan erottuvalla tavalla.

Ensinnäkin, käyttäjien yhteenlaskettu kokonaisvarallisuus on dramaattisesti, melkein aina henkeäsalpaavan eriarvoinen. Joillain käyttäjillä on miljoonia ja miljoonia kultaa ja tavaroita, jotka kiiltävät kuin kromi. Toisilla käyttäjillä ei ole yhtään rahaa ja varusteet ovat vanhoja rättejä.

Toiseksi, käyttäjien varallisuuden kasvu tuntia tai tehtyä työn yksikköä kohden on myös eriarvoinen, vaikka vähemmän dramaattisesti.

Viittaan ensimmäiseen “varallisuuseroina” ja jälkimmäiseen “tuloeroina”. Molemmat ovat olleet merkittävässä ja omassa roolissaan keskustelussa yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta viimeisen 400 vuoden ajan. Suurimmat yhteiskuntajännitteet, vuosina 1789-1945, esiintyivät kun suuri määrä varallisuutta oli vain muutaman hallussa, ja monilla miljoonilla ei ollut mitään varallisuutta. Samaan aikaan palkat (joita voidaan tässä pitää varallisuuden kasvuna yhden tunnin vaivannäköä kohden, ei palkkatyönä) olivat varsin suuret muutamilla, ja varsin pienet lähes kaikilla muilla. Lisäksi varallisuuden ja palkkojen jakautuminen oli karkeasti kiinni henkilökohtaisista ominaisuuksista, joita voitaisiin kuvata “hyveellisinä”. Todellakin, iso osa järjestelmädebatista pyöri kysymysten ympärillä siitä olivatko korkea-arvoiset ja vauraat ansainneet varallisuutensa ja palkkionsa. Yhteiskunnallinen ja taloudellinen poliittinen reformi pyrki siirtämään taloutta enemmän kohti havaitun meritokratian suuntaan; erilaiset “odottamattomat hyödyt” muuttuivat erityisen verotettaviksi; “työtätekeville köyhille” annettiin suuria subventioita; vanhan iän sattumaa (sattuma?) varten, työläisiä kannustettiin liittymään eläkejärjestelmiin, joita pidettiin vakuutuksena. Samaan aikaan talouden itsensä alkaessa palkita osaamista enemmän ja enemmän, laajalti saatavilla oleva koulutus mahdollisti ihmisten enemmän kuin koskaan aiemmin sanoa että heillä menee hyvin koska he olivat ansainneet sen, itseään kehittämällä. Samaan aikaan suuria omaisuuksia hajotettiin ja varallisuuden perimisestä tuli vähemmän määräävä tekijä elämän suunnalle. Se tapa jolla varallisuus ja tulot ansaittiin oikeassa elämässä liittyi enemmän perinteisiin jälkiruokakäsitteisiin tänä aikana.

Tätä kulttuuripoliittista taustaa vasten käyttäjien asenteet varallisuutta ja palkan eriarvoisuutta kohtaan nykyajan synteettisissä talouksissa ovat valaisevia. Henkeäsalpaava varallisuuden eriarvoisuus näissä paikoissa jää vaille minkäänlaista kommenttia. Rikkaat ovat onnellisia, köyhät ovat onnellisia, kaikki ovat onnellisia! Siitä ei kuule yhtäkään valitusta. Näin talouspoliittinen dynamiikksa, joka joskus on kukistanut kuninkaita ja keisareita, ei ole minkäänlainen poliittinen voima nykymaailman synteettisissä maailmoissa. Omituista.

Palkan eriarvoisuus, kuitenkin on yksi kaikkein kuumimmista puheenaiheista. Ei kulu päivääkään ilman ettei joku valita siitä miten hänen ammattinsa maailmassa, oli se sitten velho tai hitsaaja, on kaamean epäreilusti kompensoitu suhteessa kaikkiin muihin ammatteihin. Keskustelupalstat syttyvät liekkeihin aina kun pienikin muutos tehdään kenenkään kykyyn ansaita. Ääritapauksissa mielenosoituksia syntyy online-tilaan. Vihaiset soturit kerääntyvät Ironforgen porteille ja heidän verkkoa kuormittavan käyttäytymisensä avulla lähettävät palvelimen (“koko maailman!”) tuhoonsa. Jedi-ritarit kasaantuvat kaupungintalolle Corelia-planeetalla ja yrittävät samaa, mutta kas, Keisarin agentit, tarkoitan siis pelin kehittäjät, saapuvat ja alkavat ampua joukkoihin, tarkoitan siis teleportata pelihahmoja avaruuteen. Turhaan! Kansa jatkaa rynnimistään maailman tuhoon! Vallankumous! Vallankumous!

Kaikki tämä pienestä muutoksesta tiettyjen käyttäjien kyvyssä tappaa hirviö ja saada sen saalis.

Pelaajien ääni on täten epäilemättä neoliberaali:

“Kansalla synteettisissä maailmoissa on äänensä, ja he käyttävät sitä ilmaisemaan mielipiteitään eriarvoisuudesta ja talouspolitiikasta.

Ja, kuten mainittua, tämä ääni väkivaltaisesti ärähtää palkkaeroista mutta ei sano mitään varallisuuseroista. Mitä oikein tapahtuu? Miten tämä liittyy yhteiskuntakysymyksen historiaan?

Mielestäni selitys on varsin yksinkertainen: nämä asenteet ovat yhdenmukaisia neoliberaalin ansaitsevuusteorian kanssa, ja mahdollisesti se on kaikkein laajimmalti yhteinen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kansa meidän astuessamme 2000-luvulle. Karkeasti kuvaisin neoliberaalia teoriaa seuraavasti: jos kaikille annetaan samat mahdollisuudet tehdä asioita, ja heidät altistetaan ainoastaan pinnallisille, hallittaville riskeille, se että osa ihmisistä päätyy superrikkaiksi ja osa ei on OK. Ihmisten oletetaan olevan oman hyvinvointinsa luotettavia toimijoita ja näin mikä tahansa heidän oikeudenmukaisissa olosuhteissa valitsemansa ero akkumulaatiossa ei ole edes kommentin arvoinen. Olivat ihmiset sitten onnellisia tai eivät lopputulosten suhteen, heillä ei ole Valtiolle vastaansanomista.”

Kuitenkin se mikä on kiinnostavaa on, että ottaen huomioon sen että pelaajilla on ääni ja täten valtaa, he armottovasti vaativat mahdollisuuksien tasa-arvoa, jotain mitä he eivät kykene tekemään omassa rikkinäisissä oikean elämän demokratioissamme.

Tämä on kiinnostava polku emansipatoriseen politiikkaan, voinemme todeta.

Edward Castronova:

“Synteettisissä talouksissa ainoa mistä ihmiset pitävät kiinni on tasapainossa olevat mahdollisuudet. Mikä tahansa myöhempi eriarvoinen lopputulema, joka on käytännössä huomattavissa melkein kaikissa peleissä, ei näytä herättävän mitään vihaa. Kuitenkin pieninkin epätasapaino kisan lähtöviivoissa muuttuu välittömästi dramaattisen ja kuumana käyvän debatin kohteeksi. Sen implikaatio on, että joko ihmiset yleensä eivät välitä lopputuloksista niin kauan kun he tietävät mahdollisuuksien allokoitavan reilusti, tai että näitä pelejä pelaavat ihmiset, ainoastaan, preferoivat vain tiettyä politiikkaa.”

Lähde:

https://blog.p2pfoundation.net/from-synthetic-inequality-to-real-world-equality/2008/04/02

Lähde:

https://medium.com/incerto/inequality-and-skin-in-the-game-d8f00bc0cb46#.v8065qbt8