kirjoittaja: Christopher Ketcham

Idea siitä että talouskasvu voi jatkua ikuisesti rajallisella planeetalla on teollisen sivilisaation yhdistävä uskonto. Tämä on äärimmäistä hölynpölyä, harhainen fantasia, joka ei tunnu vaivaavan meitä. Me kuulemme pyhän totuuden vaaleilla valittujen virkamiesten määräyksissä, ekonomistien itkuvirsissä hiipuvasta BKT:sta, Maailmanpankissa ja Wall Streetilla, maailmanlaajuisten korporaatioiden esitteissä sekä pienkaupunkien kauppakamarien käytävillä. Kasvu on pyhä ja loukkaamaton. Kasvu tuo työpaikkoja ja tuloja, mikä sallii meidän päästä Armon tilaan joka tunnetaan nimellä varakkuus, joka sallii meidän kuluttaa lisää, näin tuoden lisää työpaikkoja ihmisille jotka tuottavat lisää tavaroita ja palveluita jotta kaikkivaltias talous saa jatkaa kasvuaan. ”Kasvu on epäjumalankuvamme, kultainen vasikkamme”, Herman Daly, antikasvuharhaopistaan tunnettu ekonomisti, kertoi minulle hetki sitten.

USA:ssa uskonto ilmenee innokkaimmin amerikkalaisen unelman kultissa. Uskonvartijat eivät kuitenkaan ole pelkästään amerikkalaisia: Unelma on nyt, ja on aina ollut, pandemia. Kasvu on moraalinen imperatiivi kehittyvässä maailmassa, meille kerrotaan, koska se tulee vapauttamaan globaalit köyhät puutteesta ja taudeista. Se tulee rikastamaan ja kasvattamaan maailman naiset, pienentäen syntyvyysastetta. Se tarjoaa meille keinot maksaa ympäristön korjaamisesta — jotta siivottaisiin se minkä niinkutsuttu taloudellinen kehitys on pilannut. Se nostaa kaikki veneet, tekee meistä kaikista rikkaita, terveitä, onnellisia. Idässä ja lännessä, Aasiassa ja Euroopassa, kommunistit ja kapitalistit, suurteollisuus ja suurtuotanto, natsit ja neoliberaalit, noin about minkä tahansa modernin valtion hallitukset maailmassa: kaikki ovat omaksuneet hullun kasvuopin.

Vuonna 1970 joukko MIT:n tutkijoita alkoi työskennellä 20. vuosisadan tärkeimmäksi osoittautuvan dokumentin parissa tämän puhdasoppisuuden kyseenalaistamiseksi. Tiedemiehet käyttivät kaksi vuotta giganttisen mainframe-tietokoneen äärellä, tökkien sisään dataa dynaamisen systeemin malliin nimeltään World3, ensimmäinen suuren skaalan yritys saada kuva kasvuideologian implikaatioista ihmiskunnalle.

He astuivat esiin kirjan The Limits to growth (Kasvun rajat) kanssa, joka julkaistiin ohuena pehmeäkantisena kirjana tuntemattoman kustantajan kautta vuonna 1972. Se räjähti skenessä, siitä tuli parhaiten myyvä ympäristökirja historiassa. Alankomaissa myytiin puoli miljoonaa kopiota vuodessa. Yli kolme miljoonaa kappaletta on myyty tähän päivään mennessä yli 30 kielellä.

Sen viesti kävi maalaisjärkeen: Jos ihmiset lisääntyvät, laajenevat, rakentavat, kuluttavat ja saastuttavat yli pienen pallomme rajojen, meillä on ongelma. Tämä ei ollut se mitä kasvulla aivopestyt amerikkalaiset olivat tottuneet kuulemaan — ja koskaan aiemmin he eivät olleet kuulleet sitä tohtorilta joka löi faktat pöytään eräässä maailman oppimisen keskuksista.

Idea tutkimuselle oli saanut alkunsa karismaattiselta italialaiselta teollisuuspampulta Aurelio Pecceilta, joka oli myös maailman tapahtumista kiinnostunut sivutoiminen filosofi ja kirjailija. Peccei oli taistellut vastustusta vastaan Italiassa — fasistit olivat ottaneet hänet kiinni ja kiduttaneet — ja hän oli saanut uransa loistokkaasti käyntiin teollisuuden palveluksessa, erityisesti Fiatin johtajana. Vuoteen 1968 mennessä hän oli alkanut kyseenalaistaa teollisen sivilisaation lapsilleen jättämän perinnön. Hän julkaisi aiheesta kirjan Chasm Ahead, jossa hän huolehti ”ihmiskunnan tilan itsetuhoisesta tietämättömyydestä” hupenevien resurssien, hillittömän väestönkasvun ja materiaalisen kulutuksen sekä kasvavan saastemäärän planeetalla. Pyrkiessään ymmärtämään globaalia järjestelmää, sen kehityssuuntaa ja sen selviytymisen mahdollisuuksia, Peccei oli yksi Rooman Klubin perustajista, think tankin jonka jonka tarkoitus oli riisua pois ”ihmiskunnan ahdinko”. Klubi sponsoroi tutkimusta, ja Peccei otti yhteyttä MIT:n, jossa 29-vuotias systeemidynamiikan professori, nimeltään Dennis Meadows joka auttoi hänsä suunnittelemaan World3-tietokoneohjelman, tarjoutui tulemaan sen johtoon.

Meadows ja hänen tiiminsä käyttivät World3:a tarkastelemaan maailmanlaajuisia kasvutrendejä vuodesta 1900 vuoteen 1970, ekstrapoloiden dataa mallista 12 eri globaalin kehityksen tulevaisuuden skenaarioon ja sen seuraamuksiin, projisoituna vuoteen 2100 asti. He keskittyivät monimutkaisiin takaisinkytkentäluuppeihin — systeemin dynamiikkaan — mitkä esiintyvät kun me verotamme planeetan rajoja. Tiimi jakoi nuo rajat kahteen kategoriaan: lähteisiin ja nieluihin. Lähteet ovat niitä asioita joita me tarvitsemme luonnosta teollisen sivilisaation selviämiseksi: mineraaleja, metalleja, harvinaisia maametalleja, fossiilisia polttoaineita, makeaa vettä, viljelykelpoista maata. Nielut viittaavat planeetan kapasiteettiin absorboida saasteita sen maaperään, ilmaan ja veteen, sekä kaikkein pahaenteisimmin, ilmakehän kykyyn absorboida hiilidioksidia.

Tyypillinen, josko yksinkertaistettu, systeemidynamiikka tutkimuksessa kuuluu näin: ”Populaatio ei voi kasvaa ilman ruokaa, ruoantuotanto kasvaa pääoman kasvamisen kautta, lisää pääomaa vaatii lisää resursseja, poisheitetyt resurssit muuttuvat saasteiksi, saasteet sotkevat populaation ja ruoan kasvua.” Mallit näyttivät, että missä tahansa systeemissä joka perustuu eksponentiaaliseen talouden ja populaation kasvuun, kasvu romahti lopulta. Eräs synkimmistä malleista on nimeltään standardiajo, jossa ”nykyiset kasvutrendit maailman populaatiossa, teollistumisessa, saasteissa, ruoantuotannossa ja resurssien hupenemisessa jatkuvat muuttumattomina”. Siinä skenaariossa, joka nimettiin business-as-usual:ksi, ”kasvun rajat tällä planeetalla saavutetaan seuraavan sadan vuoden aikana”, tiimi esitti. Asiat päättyvät onnettomasti: ”Todennäköisin lopputulos… tulee olemaan yhtäkkinen ja kontrolloimaton sekä populaation että teollisen kapasiteetin heikkeneminen.”

Yhtäkkinen ja kontrolloimaton: toisin sanoen, sivilisaation romahdus, romahdus joka tarkoittaa samalla ihmiselämän, kulttuurin ja pääoman ennennäkemätöntä menetystä. World3:n business-as-usual -malli ei antanut tarkkaa päivämäärää romahdukselle, mutta ehdotti että sellainen alkaa todennäköisesti 21. vuosisadan puolessavälissä.

Kasvun rajat joutui heti kasvuideologian puolustajien kiivaan hyökkäyksen kohteeksi. Ensimmäinen isku saapui New York Timesiin
huhtikuussa 1972, kuukausi julkaisun jälkeen, kolmen taloustieteen professorin kynästä Columbian ja Harvardin yliopistoista. Kaksi heistä oli sattunut julkaisemaan kirjan samana vuonna ”vauraudesta ja sen vihollisista.” Kasvun rajat oli ”tyhjä ja harhaanjohtava teos”, he kirjoittivat. Se oli ”vähemmän kuin pseudotiedettä ja hiukan enemmän poleemista fiktiota.” Sillä oli ”teknologisen petkutuksen tuoksu.” Vihjailu oli että Meadowsin tiimi oli syöttänyt huonoa dataa heidän supertietokoneeseensa, josta tuloksena oli, kuten Timesin arvioija totesi, ”roskaa sisään, roskaa ulos.”

Nuhtelut vain kasaantuivat vuosien mittaan: The Economist, Forbes, Foreign Affairs, yliopistojen käytävät, Yale, Princeton, Harvard, ja jopa MIT. Herätyskristillisellä tunteen palolla artikkeli toisensa jälkeen vakuutti kansan siitä että kirja on niin väärin laskenut tulevaisuutemme, että se tulisi sivuuttaa suorilta käsin. Kaikkein yleisimmin viitattu Kasvun rajoihin liitetty virhe keskittyi taulukolliseen dataa joka viittasi siihen, että maailmasta loppuisi kulta vuonna 1981, bensa vuonna 1992, kupari, lyijy ja maakaasu vuonna 1993. Toiset elintärkeät mineraalit — hopea, tina, sinkki, elohopea — olisivat kadonneet vuoteen 2000 mennessä. Mutta kirjan kirjoittajat eivät tehneet sellaisia ennusteita. Dataa käytettiin vain esittämään kuinka eksponentiaalinen kasvu kuluttaa loppuun uusiutumattomia luonnonvaroja. Yhtä kaikki, Kasvun rajojen panettelijat tähän päivään asti jatkavat tämän vääräksi väitettyyn datajoukkoon viittaamista tukeakseen väitteitään siitä että mallinnus oli väärin.

Pahempaa kuin mikään tahansa yksittäinen ennuste, kuitenkin, oli se että Kasvun rajojen tiimi tuntui kyseenalaistavan Amerikkalaisen Unelman toteuttamiskelpoisuuden. ”Kasvun rajat saarnaa, että meidän tulee oppia pärjäämään sillä mitä meillä jo on”, murisi ekonomistien kirjoitus Timesissa. Tutkimus oli valtavirran taloustieteen ylenpalttisuuden uskomusjärjestelmän solvaus, joka sanoo että hinnoittelu ja innovaatio tulevat pelastamaan meidän lähteiden ehtymiseltä ja nielujen saturaatiolta. Jos resurssi muuttuu niukaksi markkinoilla, ekonomistit sanovat meille, sen hinta nousee, mikä toimii signaalina markkinoille innovoida vaihtoehtoja koska niin tekemällä tienaa rahaa. Jos nielu on saturoitunut, teknologia — oikein hinnoiteltuna — lievittää tätä vaikutusta, putsaa öljyvuodot, rassaa röörit, ja niin edelleen.

Tämä kyseenalaistamaton usko ihmiskunnan kekseliäisyyden maagisiin voimiin on saanut ekonomistit tekemään joitain poskettomia väitteitä. Oxfordin yliopiston professori Wilfred Beckerman, joka kutsui Kasvun rajoja ”julkeaksi, häpeämättömäksi roskaksi”, väitti että ”ei ole mitään syytä olettaa että talouskasvu ei voisi jatkua seuraavat 2500 vuotta.” Carl Kaysen, talouden nestor Harvardissa, sanoi joidenkin laskelmien pohjalta, että maapallon ”saatavilla oleva materia ja energia” voisi tukea noin 3.5 biljoonan ihmisen populaatiota, kaikkien eläessä amerikkalaisella vaurauden elintasolla. Julian Simon, joka julkisesti ilmaisi vihansa Kasvun rajoja kohtaan, vakuutti meille vuonna 1992 että ”Meillä on nyt käsissämme — kirjastoissamme — teknologia ruokkia, vaatettaa ja tarjota energiaa aina vain kasvavalle populaatiolle seuraavaksi 7 miljardiksi vuodeksi.” Muualla hän teki omituisen julistuksen, että ”lopulta mielestämme valuu kuparia ja öljyä.”

Kasvun rajojen kirjoittajat fundamentalisti-ideologian kanssa vastakkain, sellaisen jolla sattui olemaan historian havinaa siivissään. Lännen tekno-teollisen sivilisaation kahtena vuosisatana jotka edelsivät kirjaa, populaatio- ja talouskasvukatto on molemmat rikottu uudestaan ja uudestaan vapaiden markkinoiden innovaatioilla. Tuomiopäivän pasuunat ovat jatkuvasti olleet väärässä. 1700-luvun poliittinen taloustieteilijä Thomas Malthus kuuluisasti ennusti populaation eksponentiaalisen kasvun lopulta ylittävän maan kapasiteetin tuottaa ruokaa, ja lopputuloksena on joukkonälkiintyminen. Mutta maailma innovoi nälän ohi Vihreän Vallankumouksen ja geenimanipuloitujen organismien sekä aiemmin saavuttamattomissa olleiden pohjavesivarantojen avulla. Joten kävi niin, että Kasvun rajat karkotettiin malthusilaisen tuomiopäiväisyyden putkinäköiseen maailmaan.

1980-luvulle tultaessa presidentti Ronald Reagan lainasi kirjaa hänen puheessaan ainoastaan pilkatakseen sitä. ”Ehkä muistatte raportin joka muutama vuosi sitten julkaistiin nimellä The Limits to Growth,” hän sanoi University of South Carolinan puheessaan vuonna 1983. Sellaista asiaa ”ei ole olemassakaan kuin rajoja kasvulle”, hän julisti yleisössä olleille opiskelijoille. Jopa otsikko itsessään, Reagan sanoi, oli loukkaava, koska ”tässä laajassa ja ihanassa maailmassa jonka Jumala on antanut meille, se mitä maapallon sisällä on ei ole ratkaisevaa, vaan se mikä on mielissä ja sydämissä, koska se on se mistä unelmat on tehty, ja Amerikan tulevaisuus on teidän unelmissanne.”

Tämän kriittisen takaiskun vaikutus oli, että Kasvun rajat suurimmaksi osaksi katosi valtavirran keskustelusta. Yleisesti ymmärrettiin, Meadows sanoi, että olisi erittäin epämiellyttävää puhdasoppisen kasvun ylipapeille jos kansa alkaisi ottaa tutkimuksen vakavasti. Meadows, joka on eläköitynyt akatemiasta mutta edelleen matkustaa maailmalla luennoimassa, tapasi lukijoita 1970- ja 1980-luvuilla jotka sanoivat kirjan muuttaneen heidän elämänsä. ”1990- ja 2000-luvuilla, he sanoivat, ’Sinun kirjasi muutti vanhempieni elämän.’ Nyt,” hän sanoi, ”pidän puheen ja ihmiset kysyvät ’Kirjoititko sinä kirjan?'”

Viimeisen vuosikymmenen aikana Kasvun rajat on saanut uutta huomiota ekologeilta ja ekonomisteilta, joista moni on kehittänyt omia metodejaan sen tarkkuuden mittaamiseksi. Vuonna 2014 Graham Turner Melbourne Sustainable Society Institutesta Australiassa vertasi kirjan standardiprojektioita historialliseen dataan vuodesta 1970 lähtien. Hän tarkasteli, muiden muassa, syntyvyys- ja kuolleisuuslukuja approksimaationa populaation trendeille, teollista tuotantoa per capita kehityksen mittana, sekä hiiltä ilmakehässä saastumisen mittana. Pääsemme aika lähelle business-as-usualia, hän päätteli, huomauttaen että ”datan trendien suuntaus LTG-dynamiikan kanssa näyttää, että romahduksen alkuvaiheet saatetaan nähdä vuosikymmenen sisällä, tai ne saattavat olla jo käynnissä.”

Maaliskuussa 2016 All-Party Parliamentary Group on Limits to Growth Britanniassa julkaisi raportin julistaen että vuoden 1972 projektiot olivat huolestuttavan oikeassa. Raportin kirjoittaja Tim Jackson, kesätävän kehityksen professori University of Surreyssa, sanoi minulle, ”Useat analyysit ovat näyttäneet historiallisen datan menevän hyvin lähellä Kasvun rajojen standardiajon viivaa pitkin.” Ekologit Charles Hall ja John W. Day suorittivat omat vertailunsa Kasvun projektioiden suhteen reaalimaailman datalla vuonna 2009, ja havaitsivat projektioiden menneen ”varsin nappiin. Me emme ole tietoisia yhdestäkään ekonomistien tekemästä mallista joka on yhtä tarkka niin pitkällä aikavälillä.” Matthew Simmons, tunnettu investointipankkiiri jonka yritys on pyörittänyt kymmenien miljardien dollarien energiateollisuuden yritysfuusioita, tarjosi samanlaisen havainnon vuonna 2000. ”Kirjan kaikkein ihmeellisin aspekti on, hän kirjoitti, kuinka tarkat monet perustrendin ekstrapoloinneista… silti 30 vuoden jälkeen ovat.”

Kirjan 20-vuotissyntymäpäivänä vuonna 1992 Meadows keräsi alkuperäisen tiiminsä kirjoittamaan päivitetyksen kirjaan nimeltä Beyond the Limits, ja vuonna 2004 hän sai valmiiksi 30-vuotispäivityksen. Hän toivoi osittain voivansa vastata vuoden 1972 tutkimusta kohtaan esitettyyn laajimpaan kritiikkiin: siinä oli aliarvioitu innovaatiota ja teknologiaa, jotka ovat teollisen sivilisaation kaksoismoottoreita ja kasvu-uskon tukipilareita. Limitsin ensimmäisessä painoksessa oli itse asiassa menty pitkälle kohti teknologian huomioon ottamista kasvujärjestelmän mahdollisena pelastuskeinona. Yhdessä 12 skenaariosta kirjoittajat mallinsivat maailmanjärjestelmän, jossa ”tuotetaan ydinvoimaa, kierrätetään luonnonvaroja ja louhitaan kaikkein syrjäisimpiä varantoja, ollaan päästämättä mahdollisimman paljon saasteita, nostetaan maan tuotot ennennäkemättömiin korkeuksiin ja tuotetaan vain sellaisia lapsia, joita heidän vanhempansa aktiivisesti haluavat”. Siitä huolimatta, kirjoittajat kirjoittavat, ”tuloksena on silti kasvun loppuminen ennen vuotta 2100. Pelkästään teknologisten ratkaisujen soveltaminen on pidentänyt väestön ja teollisuuden kasvua, mutta se ei ole poistanut kasvun lopullisia rajoja.”

World3-versio, jota Meadows käytti kirjan toisessa ja kolmannessa painoksessa, sisälsi mahdollisuuden paljon suurempaan teknologiseen kehitykseen. ”Mutta tulokset ja johtopäätöksemme pysyivät samoina”, hän kertoi minulle. ”Näissä myöhemmissä ajoissa oletimme jopa, että resurssit ovat rajattomat. Mutta arvatkaa mitä? Ihmisen väestön ja kulutuksen on edelleen mahdotonta kasvaa eksponentiaalisesti ikuisesti.”

Juuri nyt, kun tarvitsemme innovoinnin kiihtymistä, jotta voimme vastata ilmastonmuutokseen, löytää uusia resursseja ja korvata hupenevia tai riistettyjä resursseja, todisteet viittaavat siihen, että tilanne on päinvastainen. Utahin osavaltionyliopiston kestävän kehityksen professori Joseph Tainter on tutkinut innovaatiosuuntauksia Yhdysvaltain patentti- ja tavaramerkkiviraston 30 vuoden tietojen avulla. Hänen havaintonsa olivat huolestuttavia. Hieman yli puolet kaikista tässä maassa myönnetyistä patenteista on myönnetty ulkomaisille yksiköille, joten Tainter katsoi, että muutokset patenttien määrässä hakijaa kohti ovat tarkka indikaattori maailmanlaajuisesta tuottavuudesta keksintöjen kautta ilmaistuna. Tainter havaitsi, että hänen tutkimiensa tärkeimpien teknisten alojen — lääkkeet ja kemikaalit, metallurgia, energia, bioteknologia, tietotekniikka ja niin edelleen — tutkijoiden määrä kullakin patentilla kasvoi tasaisesti vuosina 1974-2005. Tämä tarkoittaa sitä, että aikaa ja työtunteja — ja oletettavasti myös rahaa — on käytetty yhä enemmän, mutta tuotto on pienentynyt. Vuonna 1988 ilmestyneessä kirjassaan The Collapse of Complex Societies, joka on eräänlainen Limits-julkaisun rinnakkaisjulkaisu, Tainter väittää, että sivilisaatioiden kasvaessa ne tuottavat yhä monimutkaisempia ongelmia, jotka vaativat yhä monimutkaisempia ratkaisuja. Monimutkaisuus vaatii enemmän energiaa, mikä edellyttää uusia teknologioita energian talteenottoon. Mutta kuten Tainterin tutkimus osoittaa, innovaatiolla voi olla omat rajansa.

Energiankulutuksen tuottoprosentti, joka tunnetaan nimellä EROI (energiatuottoprosentti, energy return on investment), on alun perin käytetty fossiilisten polttoaineiden etsinnän yhteydessä, ja sitä käytetään yleisesti vertaamaan tietyn resurssin louhintaan, kuljetukseen ja jalostukseen tarvittavaa energiamäärää sen lopulta tuottamaan energiamäärään. Tärkeimmän energialähteemme EROI-arvo on romahtamassa, kun fossiilisten polttoaineiden löytäminen ja louhinta vaikeutuu ja kallistuu. (Luonnonvarojen louhinnan ja hyödyntämisen kustannusten nousu eli monimutkaisuus oli yksi Limitsin laajoista ennusteista, jotka osoittautuivat myös paikkansapitäviksi). Maailmanlaajuisen öljyn- ja kaasuntuotannon EROI laski 30:stä 1:een vuonna 1995 18:een 1:een vuonna 2006. Yhdysvalloissa vuonna 1919 löydetyn öljyn EROI oli hämmästyttävä 1 000:1. Vuoteen 2010 mennessä se oli 5:1.

Kaivostoiminnan monitekijätuottavuus — joka kuvastaa tehokkuutta, jolla pääoman, työvoiman, materiaalien, palvelujen ja energian tuotantopanokset tuottavat yhden mineraalituotteen yksikön — on ollut laskusuunnassa vuodesta 2002 lähtien. Australian tilastokeskuksen mukaan mineraalien louhimiseen yleisesti ottaen tarvitaan nyt 40 prosenttia enemmän panoksia, ja samalla louhittavien mineraalien raekoko ja malmilaadut laskevat. Journal of Environmental Science and Engineering -lehti raportoi vuonna 2013, että ”nykyisen käyttöparadigman vallitessa” maailmassa alkaa vuosikymmenien kuluessa olla ”niukkuutta” ”useimmista strategisesti tärkeistä metalleista ja materiaaleista, jotka ovat perustavanlaatuisia yhteiskuntiemme toiminnan kannalta”. Tutkimuksen pääkirjoittajien, Lundin yliopiston ruotsalaisen kemian tekniikan professorin ja Tukholman yliopiston sovelletun systeemianalyytikon mukaan ”niukkuus voi johtaa sivilisaation taantumiseen huipun jälkeen, ellei kiireellisiä vastatoimia toteuteta järjestelmällisesti”.

Nykyinen maailmantalous on huomattavien innovaatioidenkin keskellä muuttunut tuhlailevammaksi, sillä se käyttää enemmän materiaaleja bruttokansantuotteen yksikköä kohti kuin 20 vuotta sitten. YK:n ympäristöohjelman kansainvälisen resurssipaneelin vuonna 2016 julkaiseman raportin mukaan tietyn tuotemäärän tuottamiseen tarvittavien neitseellisten luonnonvarojen määrä on kasvanut 17 prosenttia yhden vuosikymmenen aikana. Vuonna 2000 tarvittiin keskimäärin 1,2 kilogrammaa materiaaleja yhden dollarin maailmanlaajuisen BKT:n tuottamiseen. Vuoteen 2010 mennessä tarvittiin 1,4 kilogrammaa. Maapallolta maailmanlaajuisesti louhittujen primaarimateriaalien määrä nousi 22 miljardista tonnista vuonna 1970 70 miljardiin tonniin vuonna 2010, ja materiaalien käyttö henkeä kohti kasvoi seitsemästä tonnista vuonna 1970 kymmeneen tonniin samassa 40 vuoden jaksossa. Raportin mukaan ympäristöpaine taloudellisen toiminnan yksikköä kohti kasvaa, ei vähene.

Optimistit katsovat epäilemättä uusiutuvien energialähteiden suuntaan, jotta ne voisivat suojautua EROI:n laskua ja merten nousua vastaan. Mutta he saattavat joutua sokeiksi tuuli-, aurinko- ja vesivoiman rajallisuuden edessä. Monashin yliopiston tutkijat, jotka keräsivät huomattavia tietoja, totesivat, että iloiset skenaariot, joiden mukaan uusiutuvat energialähteet tuottavat suurimman osan maailman energiasta vuosisadan puoliväliin mennessä, ”perustuvat epärealistisiin teknisiin mahdollisuuksiin ja toteutusaikoihin”. Tämä tarkoittaa, että meidän on käytettävä enimmäkseen fossiilisia polttoaineita, jotta laajennuskoneisto pysyy käynnissä. Tim Jackson Surreyn yliopistosta on laskenut, että nykyisellä hiilitiheyden — eli kulutettua energiayksikköä kohti vapautuvan hiilen määrän — kasvihuonekaasupäästömme kasvavat yli 2 prosenttia vuodessa. Tällä vauhdilla hiilidioksidipäästöt olisivat vuoteen 2050 mennessä yli kaksinkertaiset vuoteen 2015 verrattuna. Jotta maailmanlaajuiset päästöt kymmenkertaistuisivat vuoteen 2050 mennessä, hiilitiheyden olisi vähennyttävä keskimäärin 8,6 prosenttia vuodessa — lähes 10 kertaa nopeammin kuin se on vähentynyt viimeisten 50 vuoden aikana ja 50 kertaa nopeammin kuin viime vuosikymmenen aikana. Toisin sanoen meidän olisi innovoitava hiilidioksidipäästöjen vähentämisstrategioita ennennäkemättömällä vauhdilla ja käytettävä valtavan tehokkaita teknologioita, joiden maailmanlaajuinen täytäntöönpano olisi täysin ennennäkemätöntä.

Ja niinpä, kun me porskuttelemme eteenpäin tavanomaista liiketoimintaa odottaen teknomessiasta, jota cornucopialaiset lupaavat vapailla markkinoillaan ja voittoa tavoittelevien nerojensa kanssa, meitä odottaa vaihtoehtoinen tulevaisuus. Vuonna 2014 Harvardin yliopiston tieteenhistorioitsija Naomi Oreskes ja Kalifornian teknologiainstituutin tieteenhistorioitsija Erik Conway antoivat meille kuvan siitä, miltä tämä tulevaisuus voisi näyttää. He julkaisivat yhdessä The Collapse of Western Civilization -teoksen, joka on synkkä futuristinen tieteisfiktio. Se oli Limits muutettuna romaaniksi ilmaston aiheuttamasta maailmanlopusta.

”Riittää, kun sanon, että sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja demografiset tappiot olivat suurempia kuin mikään muu ihmiskunnan historiassa”, kertoo kertoja, historioitsija, joka elää rampautuneessa, autioituneessa yhteiskunnassa 300 vuotta ‘länsimaisen sivilisaation lopullisen iskun’ jälkeen. Tämä isku tapahtuu vuonna 2093, kun ilmakehän huima lämpeneminen johtaa Länsi-Antarktiksen jääpeitteen hajoamiseen. Tämän seurauksena merenpinta nousee vähintään viisi metriä, mikä tulvii rannikkokaupunkeihin ja yhdessä muiden sulavien jääpeitteiden vaikutusten kanssa lähettää miljardeja ihmisiä pakenemaan sisämaahan korkeammalle maalle.

Jäätikön sulamista edeltää vuosikymmeniä kestänyt sosiaalinen ja taloudellinen levottomuus, jonka taustalla on ilmastonmuutos. Esimerkiksi vuonna 2041 sarja ”ennennäkemättömiä helleaaltoja” polttaa maailman elintarvikehuollon. Pohjois-Amerikassa 21. vuosisadan alussa alkanut aavikoituminen kuluttaa maailman tuottavimmat viljelysmaat Kaliforniassa ja Suurilla tasangoilla. Levottomuuksien lisääntyessä Yhdysvallat julistaa poikkeustilan, jotta hyvät kansalaiset eivät mellakoisi ja tappelisi keskenään murusista.

Maailmanlaajuisesti hallitukset horjuvat, ne kaadetaan. Lämpimämpi planeetta, petrimalja hyönteisille, joiden levinneisyysalueet ovat laajentuneet, vapauttaa nälkiintyneen, kuivuneen ja heikentyneen ihmiskunnan päälle tavanomaiset kärpästen ja hyttysten levittämät taudit — denguekuumeen, keltakuumeen — ja hygienian puute joukkoleireissä johtaa räjähdysmäisesti vanhojen vihollisuuksien, lavantaudin ja koleran, puhkeamiseen, ja samalla ilmaantuu, kuten tuleva kronikka kirjoittaa, ”virus- ja retrovirustekijöitä, joita ei ole koskaan ennen nähty”.

Tulevaisuuden kronikoitsijaa hämmästyttää The Collapse of Western Civilization -kirjassa, kun hän muistelee tätä traagista ajanjaksoa, että maailman älykkäimmät tiedemiehet, jotka käyttivät kehittyneimpiä saatavilla olevia analyyttisiä ja teknisiä menetelmiä, olivat ennakoineet ilmaston tuhoon johtavan kehityksen jo kauan ennen kuin se oli jo tosiasia. He olivat varoittaneet, että jos sivilisaation halutaan selviytyvän, sen on vähennettävä painettaan jätteiden nieluun. ”Lähes kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että länsimaisen sivilisaation ihmiset tiesivät, mitä heille oli tapahtumassa, mutta eivät kyenneet pysäyttämään sitä”, kertoo kertoja. ”Itse asiassa tämän tarinan hätkähdyttävin piirre on se, kuinka paljon nämä ihmiset tiesivät ja kuinka kykenemättömiä he olivat toimimaan sen mukaan, mitä tiesivät.”

Synkistä asetelmista huolimatta Limits ei ollut pelkästään synkkä. Siinä esitetyistä 12 skenaariosta neljä ei päättynyt romahdukseen. Taloudellinen ja ekologinen vakaus oli tutkijoiden mukaan mahdollista, mutta vain jos globaali yhteiskunta ryhtyisi ”tarkoitukselliseen, hallittuun kasvun lopettamiseen” ja vähentäisi teollisuustuotantoa ja kulutusta henkeä kohti. Limits kuvaili tätä ”vakiintuneeksi” maailmaskenaarioksi, ”pitkän aikavälin tasapainotilaksi”, jossa ”jokaisen ihmisen aineelliset perustarpeet maapallolla on tyydytetty ja jokaisella ihmisellä on yhtäläinen mahdollisuus toteuttaa yksilölliset inhimilliset mahdollisuutensa”.

Tarpeeksi tavaraa, jotta kunnollinen elämä on mahdollista kaikille, kunhan vain sovimme, ettemme halua liikaa. Kauhistuttavia ajatuksia meille — tarkoitan siis suurimmalle osalle meistä — jotka olemme juurtuneet vapaiden markkinoiden kapitalistiseen ajattelutapaan. Ei ihme, että juuri valtavirran taloustieteilijät hyökkäsivät voimakkaimmin Limitsiä vastaan, ne joiden palkat riippuvat kapitalistisista eliitti-instituutioista, jotka rakentavat yleisölle ideologian, joka järkeistää loputtoman kasvun, jotka vakuuttavat, ettei meidän tarvitse koskaan jakaa palaa piirakasta, jos vain kasvatamme piirakkaa jatkuvasti.

Tutkimuksen taustalla oli kysymys siitä, voisiko globaali yhteiskunta järjestäytyä niin, että se voisi elää varojensa rajoissa ja tarjota samalla rauhanomaisen ja oikeudenmukaisen elämän ihmisille. Esittämällä tämän kysymyksen ja vastaamalla siihen Limits oli vaarallinen yhteiskuntajärjestykselle, jossa itsekkyys, ahneus ja kateus ovat edistyksen ajureita ja jossa käsketään hamstrata itsellemme sitä, mitä voimme saada, ja jättää huomiotta omantunnon tuskat, jotka muistuttavat meitä siitä, että isompi kakku ei ole johtanut parempaan elämään kaikille.

Kun Limitsin kirjoittajat totesivat vuonna 1972, että ”väestön ja pääoman kasvu itse asiassa kasvattaa kuilua rikkaiden ja köyhien välillä”, kun he kumosivat myytin siitä, että kasvun lisääntyminen johtaisi ihmisten tasa-arvoon, he heiluttivat veistä uusliberaalille kapitalistiselle järjestykselle. Sillä mistä muusta he puhuivat maailmassa, jossa ei ole kasvua ja yhtäläisiä mahdollisuuksia, kuin vaurauden uudelleenjaosta? Mitä muuta he vaativat kuin radikaalia muutosta vapauden määritelmäämme? ”Tasapaino”, he kirjoittivat, ”edellyttäisi tiettyjen inhimillisten vapauksien, kuten rajoittamattoman lapsiluvun tai luonnonvarojen hallitsemattoman kuluttamisen, vaihtamista muihin vapauksiin, kuten helpotukseen saasteista ja ahtaudesta sekä maailmanjärjestelmän romahduksen uhasta.” He ehdottivat, että se olisi kompromissi, joka kannattaisi tehdä. Vähentämisen ja jakamisen olisi kuitenkin oltava vapaaehtoista. Emme voisi tehdä sitä pakon ehdoilla. Sen olisi oltava, Dennis Meadowsin sanoin, ”järjestelmällinen ja yhteistoiminnallinen laskeutuminen kohti sosiaalisesti oikeudenmukaista kestävyyttä kaikille”.

Lopputulos on kuitenkin se, että jos vauraus jaettaisiin tasan niiden yhdeksän miljardin ihmisen kesken, joita planeetalle odotetaan vuoteen 2050 mennessä, pohjoisen pallonpuoliskon aineellisen hyvinvoinnin pitäisi laskea merkittävästi. On kyseenalaista, että itsekkyyteen indoktrinoitu kokonainen sivilisaatio kestäisi tätä ilman eeppistä raivokohtausta. Kyseessä olisi yhteiskunnallinen kypsymisprosessi, jollaista ei ole ennen nähty. Koska säilyttääkseen inhimillisyytemme rajoitusten edessä meidän olisi kohdattava epätasa-arvo suoraan.

Soitin Meadowsille kysyäkseni, mitä mieltä hän on Limits to Growth -kirjasta 44 vuotta sen julkaisemisen jälkeen. Hän sanoi olleensa optimistinen vuonna 1972. Aikaa oli riittävästi, jotta liian suuren kasvun laiva saatiin pois jäävuoren törmäyskurssilta. Mutta viime kesänä hän kuulosti masentuneelta ja hieman kyyniseltä. Hänen mukaansa tavanomainen liiketoiminta uhkaa aiheuttaa luonnon kaoottisen romahduksen, jota seuraa geopoliittinen myllerrys ja resurssisodat. Tämä näytti nyt olevan todennäköinen polkumme, ja hänen mukaansa oli aika valmistautua ”systeemishokkiin”.

Meadows näkee yhteyden kasvun rajojen ja sen välillä, mitä hän kutsuu ”autoritääriseksi tsunamiksi, joka pyyhkäisee läntisten demokratioiden yli”. Hän uskoo, että globaali yhteiskunta on jo siirtynyt vaiheeseen, jossa kyky kasvaa ja luoda todellista uutta vaurautta on vähenemässä. Kun kasvu pysähtyy, jännitteet lisääntyvät. ”Instituutioiden, väestön, pyrkimysten, kulttuurin, normien ja pääoman sopeuttaminen tähän uuteen nollakasvun ja negatiivisen kasvun vaiheeseen”, Meadows kertoi minulle, ‘edellyttää vuosikymmeniä kestäviä muutoksia, jotka useimmat ihmiset kokevat järjestyksen heikkenemisenä’ — ja siten valtuutuksena autoritaarisempaan hallintoon.

Aldous Huxley ennusti tämän mahdollisuuden. ”Uuteen uljaaseen maailmaan on monta tietä”, hän kirjoitti vuonna 1958. ”[M]utta ehkä suorin ja levein niistä on tie, jota kuljemme tänään, tie, joka kulkee jättimäisten lukujen ja kiihtyvän kasvun kautta.” Planeetta, jonka väestö ja talous on niin suuri, että se tuottaa pysyvän sivilisaation hätätilan, jatkuvan kriisitilan, on kypsä ”kaikkien ja kaiken pysyvään valvontaan keskushallinnon virastojen toimesta”. Tämä olisi kasvumyönteisen uskon äärimmäinen ironia, sillä sitä tukee vapaiden markkinoiden fundamentalismi: Vain tyrannimaisella valtiolla, jolla on väkivaltamonopoli, valtavat byrokratiat ja lonkerot, jotka ulottuvat elämän jokaiseen osa-alueeseen, on valta pelastaa meidät typeryydeltä, jota kutsuimme vapaudeksi kasvaa ikuisesti.

Lähde:

https://www.populationbalance.org/publications/the-fallacy-of-endless-economic-growth

The Fallacy of Endless Economic Growth

kirjoittaja: F. E. Trainer

Riittävää kasvun vähenemistä ei voida saavuttaa ilman valtavaa ja radikaalia siirtymistä jonkinlaiseen yksinkertaisempaan tapaan.

Vuodesta 2000 lähtien kiinnostus degrowthia kohtaan on kasvanut räjähdysmäisesti, ja sen myötä on syntynyt laaja kirjallisuus, kansainvälisiä konferensseja ja monia aktiivisia ryhmiä eri puolilla maailmaa.

Tämä on hämmästyttävää, kun otetaan huomioon, että Georgescu-Roegenin, Paul Ehrlichin, Serge Latouchen ja Herman Dalyn kaltaiset uranuurtajat tekivät vuosikymmeniä työtä kiinnittääkseen huomiota siihen, että rajattoman kasvun ja vaurauden tavoittelu saattaa olla ongelmallista – ja heidät jätettiin suurelta osin huomiotta. Kasvun rajat -teos teki 1970-luvun alussa melkoisen vaikutuksen, mutta siinä ei käsitelty mahdollisia vaihtoehtoisia yhteiskunnallisia tavoitteita tai muotoja. Kirjassani Abandon Affluence and Growth (1985) esitin yhteenvedon asiasta ja väitin, että ainoa ratkaisu on siirtyminen yksinkertaisempaan tapaan. Seuraavien 20 vuoden aikana näillä muutamilla teoksilla ei ollut juuri mitään vaikutusta valtavirran ajatteluun kasvuun sitoutumisesta.

Degrowth-liikkeen viimeaikainen leviäminen on rohkaisevaa — liike perustuu kuitenkin moniin sekaannuksiin ja virheellisiin aloitteisiin. Tämä on ymmärrettävää, kun otetaan huomioon sen alkuvaihe, ja sitä voidaan pitää terveenä mahdollisuuksien tutkimisena. Kirjallisuudessa suhtaudutaan myönteisesti ”moniarvoisuuteen”, mutta meidän olisi pyrittävä löytämään yhtenäisiä suuntia.

Degrowth-liikkeen tämänhetkinen fokus

Degrowth-liike on (ymmärrettävästi) keskittynyt siihen, miksi kasvun tavoittelu on valtava virhe, ja kahteen ratkaisevaan teemaan on kiinnitetty vain vähän huomiota. Yksi on strategia: tämä puute on tunnustettu liikkeessä, ja käsittelen sitä pitkään Environmental Values -tiedejulkaisun artikkelissa. Toinen asia, johon ei ole kiinnitetty juuri lainkaan huomiota, on yksinkertaisuuden käsite. Kestävään ja oikeudenmukaiseen tilaan kasvaneen yhteiskunnan perusperiaatteena on oltava siirtyminen paljon yksinkertaisempiin elämäntapoihin ja järjestelmiin.

Ensinnäkin määritelmäkysymys: mistä degrowthissa on kyse ja mistä siinä pitäisi olla kyse? Termi ei ole hyvä kuvaus syntyneelle liikkeelle. Liike esittää monenlaista kritiikkiä ja vaihtoehtoja nykyiselle globalisoituneelle, teollistuneelle, kaupungistuneelle, finansialisoituneelle, uusliberalistiselle, seksistiselle, groteskisti epätasa-arvoiselle, kaivannaisteolliselle, imperialistiselle jne. maailmanjärjestykselle. Ilmaistuihin tavoitteisiin sisältyy kaikenlaista yhteiskunnallista kritiikkiä, ihanteita ja politiikkaa, jotka vaihtelevat lievästä reformistisesta erittäin radikaaliin. Monilla näistä — kuten rahareformi, kaupan tekeminen oikeudenmukaisemmaksi, asunto-oikeudenmukaisuus, patriarkaalisuus, mainonnan rajoittaminen, oikeudenmukaisemmat verot, velan vähentäminen, alkuperäiskansojen oikeudet ja siirtomaavallan purkaminen — ei ole itse asiassa mitään tekemistä talouskasvun vähentämisen kanssa, tai ne voitaisiin helposti toteuttaa taloudessa, jossa on edelleen kyse kasvusta.

Kasvun vähentäminen olisi sen sijaan nähtävä siten, että pyritään vähentämään resurssien kulutusta ja ympäristövaikutuksia, mikä tarkoittaa, että kyse on lähinnä yhdestä asiasta, nimittäin BKT:n vähentämisestä. On asianmukaista, että monet alatavoitteet ja -alueet nähdään tämän sateenvarjon alla olevina, yleisen pyrkimyksen kannalta merkityksellisinä aloina tai aloina, joihin sillä on vaikutuksia.

Niinpä termistä degrowth on tullut ”… utopististen unelmien räsysäkki”. Oikeampi nimitys voisi olla ”Lopultakin kyllästynyt kapitalismiin” -liike. Degrowth-ehdotuksina on esitetty kaikenlaisia ihanteita, unelmia ja vaihtoehtoisia politiikkoja monilla eri aloilla. Tämä on erittäin toivottavaa, koska se osoittaa, että tyytymättömyys kulutuskapitalistiseen yhteiskuntaan on vihdoin kiehumassa yli. Sen oikeutusta ja toivottavuutta ei ole 70 vuoden ajan voitu kyseenalaistaa. Nyt vallitseva paradigma on kuitenkin murenemassa, mikä näkyy rikkaiden maiden heikentyneenä kykynä hallita maailmanlaajuista geofyysistä imperialistista järjestelmää, resurssien vaikeasti ratkaistavissa olevana niukkuutena ja ympäristöongelmina, eriarvoisuuden kiihtyvänä lisääntymisenä, joka aiheuttaa vaikeuksia ja ”elinkustannusongelmia”, velkaantumisen lisääntymisenä jne. Yhä useammat ymmärtävät, että järjestelmä aiheuttaa suuria maailmanlaajuisia ongelmia, erityisesti ilmastonmuutosta, että se ei pysty ratkaisemaan niitä ja että se on korvattava.

Vielä vakavampi on luultavasti sosiaalinen tilanne, jossa yhteenkuuluvuuden katoaminen johtuu kapitalismin vääjäämättömästä etenemisestä, eriarvoisuuden lisääntymiseen liittyvästä puutteesta ja tyytymättömyydestä sekä hallitusten vähenevästä kyvystä vastata vaatimuksiin tai huolehtia ihmisistä. Rikkaimmissakin maissa suuri joukko ihmisiä on köyhiä tai kodittomia. Kolmenkymmentä prosenttia australialaisista kerrotaan jäävän ilman riittävää ravintoa. Rikkaiden maiden suurin terveysongelma on nyt todennäköisesti masennus. Britannian hallitus perusti hiljattain yksinäisyyttä käsittelevän ministeriön. Suuri osa ihmisistä on menettämässä kunnioituksensa ”demokratiaa” kohtaan ja kääntymässä kohti autoritaarisia ja fasistisia vaihtoehtoja.

Näitä monia ja erilaisia tyytymättömyyksiä voidaan pitää myönteisinä, sillä ne horjuttavat aiempina vuosikymmeninä vallinnutta itsetyytyväisyyttä. Tilanne on kuitenkin varsin sekava ja kaoottinen erityisesti syiden ja ratkaisujen osalta, ja tämä näkyy myös degrowth-liikkeessä. Jopa degrowth-liikkeen kannattajien keskuudessa ei juurikaan ymmärretä, että monitekijäistä globaalia ahdinkoa ei voida ratkaista, ellei tapahdu erittäin suurta ja vaikeaa vallankumousta, jossa useimmat nykyisten taloudellisten, poliittisten ja kulttuuristen järjestelmiemme osatekijät romutetaan ja korvataan radikaalisti erilaisilla järjestelmillä. Ratkaisevaa tässä on se, että uusien elämäntapojen ja järjestelmien on oltava aineellisesti hyvin yksinkertaisia. Degrowth-kirjallisuudessa tätä ei juurikaan tunnusteta, saati keskitytä siihen. Suurin osa kirjallisuudesta etenee ikään kuin voisimme kaikki jatkaa elämäämme suunnilleen samalla tavalla kuin nytkin, suunnilleen samoilla tavoilla ja instituutioilla kuin nytkin, uudistettujen instituutioiden ja paremman politiikan avulla. Degrowth-liike ei tunnusta, että nykyisen yhteiskunnan ylikulutus, kestämättömyyden aste, estää sen täysin. Tämän tunnustaminen kohdentaisi ratkaisevasti ajattelua tavoitteista ja strategioista ja sulkisi pois monia tällä hetkellä suosittuja vaihtoehtoja.

Globaali tilanne

Useimmat ihmiset eivät ymmärrä, missä määrin tämä yhteiskunta on muuttunut kestämättömäksi. Olemme ylittäneet kasvun rajat reilusti. Ei ole mahdollista, että rikkaiden maiden resurssien kulutus henkeä kohti voisi jatkua pitkään. Vain harvoilla maailman ihmisillä on tällainen ”elintaso”, eivätkä loput voi koskaan nousta sen kaltaiseen elintasoon. Tämä on perussyy suuriin maailmanlaajuisiin ongelmiin, kuten luonnonvarojen ehtymiseen, ympäristövahinkoihin, köyhien maiden miljardien ihmisten puutteeseen ja resurssitaisteluihin.

On olemassa vahvat perusteet sille, että jos haluamme elää kestävällä tavalla, jonka kaikki voisivat jakaa, rikkaiden maiden kulutusta henkeä kohti on vähennettävä 90 prosenttia. Yleinen vastaus on väite, jonka mukaan tekninen kehitys mahdollistaa BKT:n kasvun ”irrottamisen” resurssi- ja ympäristövaikutuksista. Nyt on kuitenkin olemassa ylivoimaisia todisteita siitä, että tätä ei tapahdu eikä tule tapahtumaan, lukuun ottamatta joitakin rajoitettuja alueita. (Haberlen katsauksessa tutkittiin yli 800 tutkimusta.) Jos BKT kasvaa, vaikutukset lisääntyvät. Suuria ongelmia ei ole mahdollista ratkaista, jos aiomme määrätietoisesti säilyttää kulutuksen ja tuotannon nykyisellä tasolla – ratkaisu löytyy vain kysyntäpuolelta, eli vähentämällä tuotantoa ja kulutusta huomattavasti.

Tärkeä syy ahdinkoon on se, että meillä on talousjärjestelmä, jossa on oltava kasvua ja jossa markkinat ja voitto määräävät, mitä tapahtuu. Tämän seurauksena se, mitä tuotetaan, kuka sitä saa ja mitä kehitetään, määräytyy sen mukaan, mikä on kannattavinta niille harvoille, jotka omistavat suurimman osan pääomasta. Lopputulos ei määräydy sen mukaan, mitä eniten tarvitaan. Siksi yksi prosentti omistaa nyt noin puolet maailman varallisuudesta, ja köyhät maat on ”kehitetty” muotoon, jossa niiden resurssit viedään ulos rikastuttamaan yrityksiä ja rikkaiden maailman ostajia, kun taas suurin osa ihmisistä jopa rikkaimmissa maissa kamppailee toimeentulosta.

Ratkaisevaa on, että meidän on pyrittävä siirtymään sellaisiin arvoihin ja tapoihin, jotka mahdollistavat kaikille hyvän elämän hyvin pienellä murto-osalla siitä resurssi- ja ympäristövaikutuksesta, joka meillä rikkaissa maissa on nyt henkeä kohti. Emme voi saavuttaa kestävää elämäntapaa, jonka kaikki voisivat jakaa, ellemme siirry valtavassa määrin kasvun vähentämisessä paljon yksinkertaisempiin elämäntapoihin ja järjestelmiin. Vaaditun degrowthin laajuutta ei tunnusteta liikkeessä riittävästi. Myöskään yhteiskunnalliseen muutokseen kohdistuvia vaikutuksia ei tunneta, koska ylilyönti on niin suuri, että vain muutos äärimmäisen erilaisiin elämäntapoihin ja järjestelmiin voi ratkaista suuret maailmanlaajuiset ongelmat.

Vaadittu vaihtoehto

Monien vuosien ajan olen esittänyt näkemyksen The Simpler Waysta ja esitellyt sitä vieraileville ryhmille Pigface Pointissa.

Tarvittavan kestävän yhteiskuntamuodon peruselementti on oltava se, että suurin osa ihmisistä elää pienissä, erittäin omavaraisissa ja itsehallinnollisissa paikallisissa yhteistyöyhteisöissä, jotka omaksuvat vapaaehtoisesti paljon yksinkertaisemmat elämäntavat ja järjestelmät. Näin voidaan välttää valtavia määriä resurssi-, ympäristö- ja dollarikustannuksia. Kollegoideni kanssa tekemäni tutkimus kananmunien tarjonnasta osoittaa, miksi. Vertailimme tavanomaisen supermarketin kautta toimitettujen kananmunien dollarimääräisiä ja energiakustannuksia takapihoilta ja kyläosuuskunnista saatuihin kananmuniin. Ensin mainitun toimitustavan dollarimääräiset ja energiakustannukset olivat 50-200 kertaa suuremmat kuin jälkimmäisen toimitustavan dollarimääräiset ja energiakustannukset.

Valintamyymälämunalla on laaja ja monimutkainen maailmanlaajuinen tuotantopanosten toimitusketju, johon kuuluu kalastuslaivastoja, maatalousalaa, merenkulku- ja kuorma-autoliikennettä, varastointia, kemikaaleja, infrastruktuureja, valintamyymälöitä, varastointia, pakkaamista, markkinointia, rahoitusta, mainontaa ja vakuutusalaa, jätteiden poistoa ja kaatopaikkojen sijoittamista, tietokoneita, pendelöivää työvoimaa, työterveys- ja työturvallisuusmääräyksiä sekä korkeasti koulutettuja teknikoita. Siihen liittyy myös ekosysteemien vahingoittuminen erityisesti hiilidioksidipäästöjen ja maatalouden vaikutusten kautta, mukaan luettuna ravinteiden palauttamatta jättäminen maaperään.

Integroitujen kyläosuuskuntien kautta toimitetuilla munilla voidaan kuitenkin välttää lähes kaikki nämä kustannukset, samalla kun ne mahdollistavat kaikkien ”jätteiden” välittömän käytön ja tarjoavat monia oheishyötyjä. Keittiö- ja puutarhajätteiden kierrättäminen sekä vapaa laiduntaminen voivat kattaa lähes kaiken siipikarjan ravinnontarpeen. Siipikarjan ja eläinten, myös ihmisten, lanta voidaan syöttää suoraan kompostikasoihin, metaanimädättämöihin, levä- ja kalalammikoihin, jolloin lannoiteteollisuudelta ei enää tarvita lannoitteita kyläruokatuotantoon. Kuljetuksia ei tarvita. Yksinkertaisten järjestelmien hoito ja ylläpito voi tapahtua pitkälti epävirallisesti, spontaanin keskustelun ja toiminnan kautta. Työntekijät voivat kulkea töihin kävellen tai polkupyörällä. Lisäksi eläinten yhteishoito lisää virkistys- ja vapaa-ajan resursseja ja helpottaa yhteisön yhteenkuuluvuutta.

Tällaiset järjestelyt mahdollistavat samanlaiset vähennykset monilla muilla aloilla, kuten useimmilla muilla elintarvikkeilla, asuntojen rakentamisessa, vaatehuollossa, hyvinvointi-, koulutus- ja muissa palveluissa sekä erityisesti vapaa-ajan ja viihteen tarjonnassa.

Yllä olevalla videolla on malleja tyypillisestä lähiöstä ennen ja jälkeen tällaisten muutosten tekemisen. Toinen malli havainnollistaa muun muassa seuraavia asioita:

• Monia ilmaishyödykkeitä tarjoavien yleishyödyllisten alueiden laaja kehittäminen.
• Maata hyödyntävä rakentaminen, jonka ansiosta kaikilla ihmisillä on mahdollisuus erittäin edulliseen ja vaatimattomaan asumiseen.
• Vapaaehtoistyötä tekevät mehiläiset kehittävät ja ylläpitävät yhteisön tiloja.
• Useita valiokuntia, esim. maatalouden, vanhustenhuollon, nuorisoasioiden, viihteen, vapaa-ajan ja kulttuuritoiminnan valiokunnat.
• Useimpien perushyödykkeiden tuotanto monissa pienissä paikallisissa yrityksissä ja maatiloilla (osa osuuskunnissa, osa yksityisomistuksessa) asutuskeskuksissa ja niiden läheisyydessä.
• Väliaikaisen ja matalan teknologian, erityisesti käsityöläis- ja käsityökalutuotannon, runsas käyttö, lähinnä niiden elämänlaatuhyötyjen vuoksi.
• Vähän palkattuja virkamiehiä
• Suuret käteisvapaat, ilmaiset tavarat ja lahjatavarat alat
• Vähäinen kuljetustarve, mikä mahdollistaa pyöräilyn työmatkat ja useimpien esikaupunkien teiden muuttamisen yleisiksi teiksi.
• Tarve työskennellä rahallisen tulon hankkimiseksi vain yhtenä tai kahtena päivänä viikossa rauhalliseen tahtiin – näin mahdollistetaan runsas osallistuminen taide- ja käsityötoimintaan ja yhteisölliseen toimintaan.
• Kuntaomisteiset pankit
• Korottomat paikallisvaluutat
• Suhteellisen vähäinen riippuvuus yrityksistä, ammattilaisista, byrokraateista ja korkean teknologian keinoista.
• Ei työttömyyttä, koska yhteisöt järjestäytyvät käyttämään kaikkea tuottavaa työvoimaa ja varmistamaan, että kaikilla on toimeentulo.

Toinen sivustollamme sijaitseva dioraama kuvaa sellaista pientä sekatilaa, joka voisi sijaita aivan kaupungin ulkopuolella ja jonka avulla ruokajätteet voitaisiin palauttaa maaperään ja joka toimisi samalla vapaa-ajan ja lomanviettopaikkana.

Tutkimuksessani eräästä Sydneyn esikaupunkialueesta havaitsin, että se voitaisiin järjestää uudelleen (esimerkiksi kaivamalla useimmat tiet pois), jotta lähes kaikki sen elintarviketarpeet voitaisiin tyydyttää, vaikka ihanteellinen järjestely käsittäisikin myös ympäröivät pienet maatilat. Noin kahdeksasosa esikaupungin nykyisestä maa-alasta on omistettu teille, jotka ovat lähes koko ajan käyttämättömiä, koska ne toimivat vain ajoväylinä, joiden kautta ajoneuvot pääsevät päätielle kerran päivässä.

Pigface Pointissa käytetään sähköä noin 0,065 kWh/pp/vrk, joka saadaan aurinkopaneeleista. Australian kotitalouksien keskimääräinen sähkönkulutus asukasta kohti on noin 7,6 kWh päivässä, mikä on 117 kertaa enemmän kuin meidän kotitilallamme. Energiaa ei käytetä silitykseen, imurointiin tai lattian jynssäykseen/kiillotukseen, televisioon, ilmastointiin, tuulettimiin, astianpesukoneisiin tai pyykinkuivaajiin. Australialaisen kotitalouden sähkökulut ovat noin 2 500 dollaria vuodessa. Pigface Pointin kustannukset aurinkosähköpaneeleista, akuista jne. ja niihin liittyvistä käyttö- ja vaihtokustannuksista ovat noin 160 dollaria vuodessa: noin kuusi prosenttia kansallisesta luvusta.

Juomaveden käyttö kohteessa on noin neljä prosenttia Yhdysvaltojen ja Australian kotitalouksien keskiarvosta. Koska vanhoja vaatteita voidaan käyttää lähes koko ajan ja korjata, vaatemenot ovat vähäiset. Keskimäärin australialaiset ostavat uusia vaatteita uskomattomat 14 kiloa vuodessa.

Videolla esitetyt mallit havainnollistavat erilaisia talonrakennustekniikoita, joissa käytetään maata, joka on ylivoimaisesti paras materiaali asumiseen. Ja se on erittäin halpa. Korostamme, miten hyvin edullisia vaatimattomia ja kauniita maarakennustaloja voisi tehdä itse hyvin pienillä dollarikustannuksilla. Yksi malleistamme edustaa neliökustannuksia, jotka ovat kolmastoistaosa nykyään rakennettavan keskimääräisen talon kustannuksista. Materiaalien neliömetriä kohti lasketut energiakustannukset ovat noin yhdeksänneksen tavanomaisen talon kustannuksista.

Nämä vähäiset resurssien käyttömäärät vastaavat olemassa olevista vaihtoehtoisista asutuskeskuksista saatuja tietoja. Missourissa sijaitsevan Dancing Rabbit -ekokylän kulutusluvut ovat seuraavat prosentteina Yhdysvaltojen keskiarvoista:

• Auton käyttö, 8 prosenttia
• Ajetut matkat, 10 prosenttia
• Bensankulutus, 6 prosenttia
• Tuotettu kiinteä jäte, 18 prosenttia
• Paikalla kierrätetyn kiinteän jätteen osuus, 34 prosenttia
• Sähkön käyttö, 18 prosenttia, jolloin sähköä lähetetään verkkoon kolme kertaa enemmän kuin sitä käytetään.
• Vedenkulutus, 23 prosenttia

Useimpien ihmisten on asuttava tämäntyyppisissä asutuskeskuksissa, mutta (pieniä) kaupunkeja, teollisuuskeskuksia, yliopistoja, huipputeknologian sairaaloita jne. voi silti olla. Kun tarpeeton tuotanto poistetaan, yhteiskunnallisesti hyödyllistä T&K-toimintaa voisi olla nykyistä enemmän.

Yksinkertaisempi tapa on klassista anarkismia. Siinä on kyse perusteellisesti osallistavasta demokratiasta, jonka avulla tasavertaiset yhteisöt voivat yhteistyössä hallita toimintaansa ja kohtaloaan. Siihen ei voi sisältyä keskitettyä valvontaa tai ylhäältä alaspäin suuntautuvaa auktoriteettia, vaan kaikkien on oltava osallistuvia kansalaisia, jotka kokoontuvat yhteen hallitsemaan itseään kollektiivisesti.

Riittävää kasvun vähenemistä ei voida saavuttaa ilman valtavaa ja radikaalia siirtymistä jonkinlaiseen yksinkertaisempaan tapaan.

(Tunnustamattoman) Degrowthin ongelma

Degrowth-kirjallisuudessa ei tunnusteta tehtävän huikeaa laajuutta. Edessämme on pelottava ”degrowth-ongelma”. Edellä esitetyn suuruinen degrowth tarkoittaa, että suurin osa nykyisestä tehtaiden, yritysten, liikenteen, kaupan, investointien, teollisuuden, rahoituksen ja voiton tavoittelun määrästä on lakkautettava, poistettava ja romutettava. Se tarkoittaa nykyisen tuotannon ja kulutuksen suurelta osin lopettamista, poistamista. Ja tämä tapahtuu taloudessa, yhteiskunnassa ja kulttuurissa, joka on kiivaasti ja sokeasti sitoutunut tuotannon ja kulutuksen sekä ”elintason” jatkuvaan ja rajattomaan kasvattamiseen. Kyseessä on myös talous, joka on rakennettu siten, että sen on kasvettava tai se romahtaa. Mikä tahansa kasvun väheneminen tarkoittaa tuotannon, työpaikkojen, tulojen, investointien, voittojen ja elintason laskua. Jopa kasvun hidastuminen tässä taloudessa aiheuttaa konkursseja ja työttömyyttä sekä tyytymättömyyttä hallitusta kohtaan. Tämä on väistämätön ”kasva tai kuole” -loukku. Degrowth-puolustajilla ei ole aavistustakaan, mitä tälle asialle pitäisi tehdä; miten tuotannon, kulutuksen ja työpaikkojen määrää voidaan vähentää dramaattisesti ilman, että tämä yhteiskunnan katastrofaalinen itsetuho käynnistyy?

Yli 350 000 ihmistä on nykyään riippuvaisia hiilen louhinnasta Australiassa. Mitä heille ja heidän kaupungeilleen, joissa he asuvat, tehdään? Heitä ei voida siirtää pois hiilikaivostoiminnasta muihin talouden työpaikkoihin, koska degrowthin tarkoitus on vähentää työn ja tuotannon määrää. Miten he saavat tarvitsemansa tavarat, jos he eivät voi enää ansaita rahaa kaivoksissa tai tehtaissa ostaakseen maailmantaloudessa myytäviä tavaroita?

Ajatelkaa tilannetta, jossa Australian pääministeri Albanese on. Häneen kohdistuu suuria paineita tehdä jotakin elinkustannuskriisille. Hänen on yritettävä lisätä työpaikkoja, tuloja ja investointeja, jotta talous kasvaisi. Yrittäkääpä pyytää häntä vähentämään talouden kasvua. Mitä te tekisitte tai voisitte tehdä hänen tilanteessaan?

Ilmeisin seuraus on se, että kapitalismi ei voi mitenkään edetä degrowth-suuntaan. Kapitalismi on kasvujärjestelmä. Sen perusluonteeseen kuuluu pääoman sijoittaminen, jotta saadaan kerättyä lisää pääomaa, joka voidaan sijoittaa uusiin tuottaviin yrityksiin. Jos kasvu edes hidastuu, järjestelmä sairastuu. Ne harvat, jotka omistavat suurimman osan pääomasta, etsivät jatkuvasti investointimahdollisuuksia alati kasvaville pääomamäärilleen. Heillä ei ole valinnanvaraa tässä asiassa. Jos kapitalisti ei yritä ottaa tai luoda lisää myyntimahdollisuuksia, hänen kilpailijansa tekevät niin ja ajavat hänet konkurssiin. Kapitalistit ovat kapitalismin loukussa kuten kaikki muutkin.

Ja miten pääoman omistava luokka voisi reagoida, kun kerrotte heille, että kasvun vähentämisen jälkeen tarvitaan vain paljon pienempi määrä investointeja, vain sen verran, että tuotantolaitosta voidaan ylläpitää (tai säätää vakiovolyymiä)? Se on loppu niille valtaville tulovirroille, joita he nyt saavat ilman, että heidän tarvitsee tehdä mitään työtä, vain koska heillä on rahaa investoida.

Tarkastellaan kiinnostavaa osaongelmaa. Tasapainotilassa olevassa taloudessa lainoista ei voida maksaa korkoa, saati sitten taantuvassa taloudessa. Rahaa lainataan sillä odotuksella, että se maksetaan takaisin korkoineen — mutta tämä ei ole mahdollista, ellei talous kasva. Maailman velka, eli maksamatta olevat lainat, jotka odottavat takaisinmaksua korkoineen, on nyt yli kolminkertainen maailman BKT:hen verrattuna, ja kasvu kiihtyy. Sitä ei voida maksaa takaisin, ellei tuotanto, myynti ja tulot tulevaisuudessa kasva valtavasti.

Taloudessa, jossa BKT on huomattavasti pienentynyt, voisi olla yksityisomistusta ja pääomainvestointeja, mutta yrittämisen vapautta ei voisi olla, koska investointien määrää ja yrityksiä, joihin ne valuvat, olisi rajoitettava tiukasti ja määriteltävä yhteiskunnallisin päätöksin. Yritykset voisivat vapaasti kilpailla näistä hyvin niukoista mahdollisuuksista tuottaa yhteiskunnan toivomia tuotteita, mutta se olisi jonkinlaista massiivista ”sosialismia”.

Jälleen kerran ongelman olemassaolo ja laajuus jäävät lähes täysin huomiotta degrowth-kirjallisuudessa. Ei ole keskusteltu siitä, mitä tehdä niille työntekijöille, jotka ennen tuottivat myytäviä tavaroita mutta eivät enää tee niin. Vansintjan, Vetter ja Schmelzer toteavat teoksessaan The Future is Degrowth epätavallisen lyhyesti ja ohimennen, että ”… suuret tuotanto- ja kulutusalueet on purettava”. Useimmissa selostuksissa todetaan kuitenkin rauhallisesti laajoja ja erittäin ongelmallisia utopistisia ehdotuksia (kuten velkojen mitätöinti) ilman merkkejä pelosta ylivoimaisten vaikeuksien edessä. Epäsuorat rauhoittavat olettamukset ovat yleensä Green New Deal -kirjallisuudessa yleisiä: pahimmillaan vain vähäiset vähennykset riittävät, olemassa olevat instituutiot pystyvät tekemään niitä, ja tehokkaampi teknologia vähentää jätettä jne. Kirjallisuudessa ei juurikaan näy merkkejä järkytyksestä tai epätoivosta edessä olevan tehtävän laajuuden vuoksi, eikä siinä esitetä mitään ajatuksia siitä, mitä tehdä syrjäytyneille työntekijöille … tai kapitalistiluokalle. Tämä on hämmästyttävä epäonnistuminen kokonaiskuvan saavuttamisessa; kasvun vähentäminen tarkoittaa monien muiden erittäin vaikeiden asioiden ohella kapitalismin romuttamista. Jokainen liikkeen jäsen, joka ei halua kohdata tätä, on vakavasti hämmentynyt.

Tämä ymmärrys tarkoittaa, että ratkaisuun johtava tie on muotoiltava siten, että ihmiset, joiden on tällä hetkellä tuotettava, myytävä, ostettava ja kulutettava paljon elääkseen tyydyttävästi, voivat siirtyä elämäntapoihin ja järjestelmiin, joissa heidän ei tarvitse tehdä niin. Tämä ei voi tapahtua muuten kuin siirtymällä sellaiseen yhteiskuntamuotoon, jota olen kutsunut nimellä The Simpler Way.

Vaikutukset degrowth-strategiaan

Kun otetaan huomioon nykyinen tilanteemme, tarvitaan valtavasti kasvua, ja tämä tarkoittaa, että tavoitteeseen on sisällyttävä valtavia ja radikaaleja vähennyksiä ja yksinkertaistuksia elämäntavoissa ja järjestelmissä. Tämä puolestaan tarkoittaa siirtymistä radikaalisti erilaisiin taloudellisiin, poliittisiin, asutus- ja kulttuurijärjestelyihin.

Mitä se tarkoittaa strategiasta puhuttaessa?

Degrowth-liike on kiinnittänyt hyvin vähän huomiota strategiaan. Suuri osa siitä, mikä saattaa vaikuttaa strategialta, liittyy itse asiassa tavoitteisiin, erityisesti monet lausunnot toivotusta politiikasta ja selostukset yhteiskunnista, joiden katsotaan toteuttavan degrowth-visiota.

Strategiakysymykseen viitataan paljon, mutta sitä analysoidaan suhteellisen vähän, arvioidaan mahdollisuuksia tai perustellaan, miksi jokin parhaaksi katsottu vaihtoehto voisi toimia. Useimmissa kirjoituksissa vain yksilöidään tai luokitellaan lähestymistapoja (kuten Eric Olin Wrightin teoksessa Envisioning Real Utopias) tai kuvataan erilaisia hankkeita yrittämättä tutkia niiden tehokkuutta, oletettua kausaalista logiikkaa, jonka mukaan toimilla odotetaan olevan kasvuvaikutuksia, olosuhteita, joissa lähestymistavat toimivat, ja sitä, rajoittavatko ne yleistettävyyttä. Kirjoituksista ei ole juurikaan apua päätettäessä, mihin strategioihin liikkeen olisi keskityttävä.

Tämä puute käy ilmi esimerkiksi hiljattain julkaistusta pitkästä teoksesta Degrowth and Strategy. How to Bring About Social Ecological Transformation, jossa käydään pitkä keskustelu strategian käsitteestä, jonka arvo on kyseenalainen, ja jossa esitetään (arvokkaita) kuvauksia monista projekteista, joita voidaan pitää degrowth-tapahtumina. Nämä ovat varsin mielenkiintoisia, mutta ne eivät juurikaan valaise alaotsikkoa ”… miten saada aikaan sosiaalis-ekologinen transformaatio” (Koch, 2022b on poikkeus). Paljon samaa voidaan sanoa The Future is Degrowth -kirjasta, jossa taas kuvataan erilaisia aloitteita, mutta jossa ei juurikaan kiinnitetä huomiota siihen, miksi eri strategiat toimivat, eikä tarjota arviointia tai ohjeita tai keskustelua eri vaihtoehtojen arvosta tai uskottavuudesta. Jotkut näistä ja muista teoksista suosivat, tukevat tai suosittelevat eri strategialuokkia, esimerkiksi Bärnthaler (2023), mutta eivät tarjoa juurikaan perusteluja.

Paljon tärkeämpää kuin analyyttisen tai arvioivan keskustelun puute degrowth-kirjallisuudessa on se, että edellä esitetyn yksinkertaisuuden imperatiivia koskevan keskustelun syvällinen merkitys on jätetty enemmän tai vähemmän kokonaan huomiotta. Tämä sulkee pois suuren osan nykyisestä tavoitteisiin ja keinoihin liittyvästä ajattelusta. Degrowth-strategiaa on tarkasteltava sen kannalta, miten päästä radikaalisti yksinkertaisempiin elämäntapoihin ja järjestelmiin. Siinä on käsiteltävä degrowth-ongelmaa, eikä nykyisessä degrowth-ajattelussa aleta käsitellä mitään tästä.

Sentralisaatio ja valtion rooli

Useimmissa, ellei jopa kaikissa degrowth-puheissa oletetaan nimenomaisesti tai epäsuorasti, että strategiassa on keskityttävä siihen, että valtio saadaan toteuttamaan haluttua politiikkaa. Kyse on siitä, että hallitusta pyydetään toteuttamaan degrowth tai vaaditaan sitä tekemään niin joko pian tai kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Tässä oletetaan, että valtio kykenee toteuttamaan degrowth-politiikkaa (mitä se ei mielestäni kykene).

Tarkastellaan esimerkiksi Jason Hickelin esittämiä yleisiä väitteitä, joiden mukaan eriarvoisuutta on vähennettävä, työpaikkoja on taattava, verotusta on progressiivisesti porrastettava, koulutusta ja asuntoja on parannettava ja biologista monimuotoisuutta on suojeltava. Yksittäiset ihmiset ja ryhmät eivät voi tehdä näitä asioita, vaan niitä voi toteuttaa vain valtio.

Tämä keskittyminen valtioon pelastajana on ilmeisintä degrowth-liikkeen marxilaisessa/sosialistisessa suuntauksessa. Marxin analyysi kapitalismista ja sen ristiriidoista, dynamiikasta ja kohtalosta on erittäin tärkeä, mutta hänen ajatuksensa vallankumouksellisesta päämäärästä ja siirtymäprosessista ovat vakavasti virheellisiä, mikä johtuu ensisijaisesti kasvun rajoista ja siitä, että Marx on laiminlyönyt kulttuurin.

Ensinnäkin marxilaiset ymmärtävät tavoitteen väärin. He ovat oikeassa siitä, että kapitalismista on päästävä eroon, mutta heillä on pitkä ja tahraton historia pyrkimyksestä vapauttaa tuotantovoimat kapitalistisen tuotantotavan ristiriidoista, jotta tehtaiden kaasukahvoja voidaan kääntää ylöspäin, jolloin ”…jokaisella on Mersu”. (Tästä ”ekomodernistisesta” näkökulmasta on esimerkkinä Leight Phillips teoksessaan Austerity Ecology & the Collapse-Porn Addicts: A Defence of Growth, Progress, Industry and Stuff). Kuten olen edellä väittänyt, tyydyttävän jälkikapitalistisen yhteiskunnan on useimmissa suhteissa oltava ristiriidassa Marxista peräisin olevan vallitsevan sosialistisen näkemyksen kanssa. Se ei voi olla kapitalistinen, mutta se ei myöskään voi olla pitkälle teollistunut, valtiokeskeinen tai vauras eikä sillä voi olla korkea tai kasvava BKT.

Kun tarkastelemme strategisia vaikutuksia, lähes kaikki tavanomaisen marxilaisen/sosialistisen näkemyksen näkökohdat voidaan nähdä virheellisiksi. Ensinnäkin vallalla on käsitys, jonka mukaan hallitseva luokka on syrjäytettävä määrätietoisella etujoukkopuolueella, joka on valmis käyttämään väkivaltaa valtiovallan ottamiseksi, jotta tarvittavat muutokset voidaan sitten toteuttaa. Useimmissa, ellei kaikissa, lähihistorian vallankumouksellisissa liikkeissä tämä oli luultavasti oikea ja ainoa vaihtoehto. Mutta päämääränä näissä tapauksissa oli pohjimmiltaan ottaa tuotantokoneisto hallintaan ja sitten johtaa sitä tehokkaammin ja oikeudenmukaisemmin, päästä eroon tuotantoa ja jakelua aiemmin haitanneista ristiriidoista. Kuten edellä on selitetty, tämä ei kuitenkaan voi enää olla tavoite. Sen on nyt oltava tuotannon ja ”elintason” alentaminen.

Lisäksi degrowth on pohjimmiltaan kulttuurinen ongelma, ei ensisijaisesti taloudellinen tai uudelleenjako- tai valtaongelma. Siihen on sisällyttävä nykyisten teollisuus-, kauppa-, maatalous-, rahoitus- jne. järjestelmien purkaminen suurelta osin ja niiden korvaaminen pienemmillä ja radikaalisti erilaisilla järjestelmillä, joita ohjaavat uusiin ideoihin ja arvoihin sitoutuneet kansalaiset. Tätä ei voida tehdä väkisin, vaan sen voivat saavuttaa vain ihmiset, jotka ymmärtävät yksinkertaisemmat elämäntavat ja järjestelmät ja hyväksyvät ne vapaaehtoisesti. Valtio ei voi antaa tai pakottaa maailmankuvaa, arvoja tai asenteita, joita ilman tällaisia rakenteellisia muutoksia ei voida tehdä. Mikään määrä tukia tai tiedotusta tai salaista poliisia ei saa kyläläisiä tekemään innokkaasti ja iloisesti yhteistyötä kukoistavan paikallistaloutensa suunnittelussa, kehittämisessä ja johtamisessa.

Ehkäpä suurin virhe Marxin koko analyysissä oli se, että hän jätti enemmän tai vähemmän kokonaan tunnustamatta tämän kulttuurisen tekijän merkityksen. Hän näki siirtymässä yksinomaan taloudellisena ja valtakysymyksenä, hallitsevasta luokasta eroon pääsemisenä, valtiollisen vallan saamisena ja siten kyvyn hankkia muutos väkisin läpi. Kuten Schlomo Avineri selittää teoksessaan The Social and Political Thought of Karl Marx, Marx oletti, että myös valtion valtaamisen jälkeen massat pitäisivät edelleen kiinni vanhasta kapitalistisesta maailmankatsomuksesta, joka keskittyisi parempiin tuloihin, pomojen ja vieraannuttavien työolojen hyväksymiseen, kurinalaiseen työläisyyteen, individualistisuuteen ja kilpailuhenkisyyteen sekä vaurastumisen haluamiseen. Hän oletti, että näihin asenteisiin voitaisiin kiinnittää huomiota paljon myöhemmin, hitaassa siirtymässä ”sosialismista” ”kommunismiin”. Tämä olisi voinut olla järkevää vallankumouksessa, jossa teollisuuslaitokset otettaisiin väkivaltaisesti haltuun ja jota johtaisi autoritaarinen ryhmä, joka aikoisi kääntää kuristimet kovemmalle, mutta se ei liity nykyiseen vallankumoukseen.

Marx vaati, että Hegel oli väärässä ja että häntä oli ”seisotettava päällään”, koska hän ajatteli, että kulttuuri on vain yhteiskunnan päällysrakenne, joka rakentuu yhteiskunnan taloudellisen alusrakenteen päälle ja jota sen taloudellinen alusrakenne määrittää. Mutta edellä esitetyn väitteen mukaan kulttuuri on kaiken yläpuolella.

Ekososialisti on vahvasti taipuvainen vastustamaan sitä, että jos meillä olisi valtiovalta, voisimme helpottaa tätä tietoisuuden muutosta, auttaa ihmisiä näkemään paikallisuuden tarpeen jne. Tässä on kuitenkin suuri looginen sekaannus. Mikään hallitus, jolla olisi tarvittava poliittinen ohjelma, joka keskittyisi siirtymiseen yksinkertaisempiin järjestelmiin ja elämäntapoihin ja BKT:n leikkaamiseen, ei voisi tulla valituksi, elleivät ihmiset yleisesti ottaen olisi jo kauan sitten omaksuneet siihen liittyvää äärimmäisen uutta ja radikaalia maailmankuvaa. Tärkein tehtävä olisi siis työskennellä tämän muutoksen kehittämiseksi ruohonjuuritason tietoisuudessa, ja jos se onnistuisi siinä määrin, että oikeanlainen puolue valittaisiin, vallankumous olisi jo voitettu. Tämän vallankumouksen ydin on kulttuurisessa muutoksessa, ja jos se saavutetaan, niin valtiovallan haltuunotto ja sen mahdollistamat rakenteelliset muutokset voidaan parhaiten nähdä vallankumouksen seurauksina. Keskittyminen valtiovallan ottamiseen tässä ja nyt ei edistäisi kulttuurista muutosta juurikaan, jos ollenkaan. Tämä voimaan, valtaan tai väkivaltaan turvautumisen hylkääminen ja tietoisuustehtävään kääntymisen puolustaminen on keskeistä joidenkin menneisyyden merkittävien anarkistien, kuten Tolstoin, Gandhin ja Kropotkinin, strategisessa ajattelussa (ks. Peter Marshallin teos Demanding the Impossible: A History of Anarchism).

Olemme hyvin kaukana ideologisista olosuhteista, joiden on oltava vallitsevia, ennen kuin merkittävää liikettä kohti degrowthia voi tapahtua. Emme pääse mihinkään, ennen kuin jonkinlainen yksinkertaisempi tie on tullut laajalti ymmärretyksi ja halukkaasti hyväksytyksi. Näin ollen strategiassa on keskityttävä siihen, miten tämä valtava kulttuurinen muutos saadaan aikaan.

Tärkeä taktinen seuraus on: ”Älkää taistelko kapitalismin eliminoimiseksi”. Tämä on ristiriidassa sosialistien perusolettamuksen kanssa, jonka mukaan vanhasta on päästävä eroon ennen kuin uutta voidaan rakentaa raunioille. Historiallisesti ainutlaatuinen tilanne, jossa nyt olemme, asettaa meille tarpeen ei-konfrontaatiostrategialle, johon kuuluu kääntyminen poispäin ja ”kapitalismin huomiotta jättäminen kuoliaaksi”. (Tämä ei sulje pois tarvetta kohdata tiettyjä uhkia, kuten metsän hakkuita.)

Kapitalismista eroon pääsemisellä ja ”sosialistisen” hallituksen asettamisella ei olisi mitään arvoa, ellei vastikään asetetulla hallituksella olisi ”Yksinkertaisempi tapa”-näkemystä — eikä se olisi sitä, ellei sitä olisi valinnut yleisö, joka on sitoutunut tähän näkemykseen. Tehtävänä on siis luoda tällainen yleisö. Mutta silloin valtio ei olisi rakentanut yksinkertaisempaa tapaa, vaan ihmiset olisivat ottaneet paikallisyhteisönsä hallintaansa.

Siirtymä yksinkertaisempaan tapaan

Degrowth-keskustelussa (yleensä implisiittinen) strategia keskittyy siihen, että hallituksia kehotetaan toteuttamaan degrowth-politiikkaa tai luomaan julkista painostusta, joka saa ne tekemään niin tulevaisuudessa. Kuten edellä on selitetty, riittävää degrowth-politiikkaa ei voida saavuttaa romuttamatta kapitalismia ja useita muita kestämättömiä lähestymistapoja, joita ei voida hyväksyä. Näitä ovat muun muassa pääasiassa keskitetty hallinto, globalisaatio, nykyiset globaalit kauppa- ja rahoitusjärjestelmät ja ennen kaikkea kulttuurin sitoutuminen vauraaseen elämäntyyliin. Jos edellä esitetty analyysi vaaditun kasvun vähentämisen laajuudesta on lainkaan pätevä, riittävä kasvun vähentäminen on historian suurin vallankumous. Simpler Way -siirtymäteoriassa korostetaan, että tämän yhteiskunnan päätöksentekoelimet eivät voi tarkoituksellisesti saada tätä aikaan, vaan se pakotetaan meille tulevien suurten vaikeuksien aikana.

Tulevasta maailmanlaajuisesta romahduksesta on nyt olemassa laaja kirjallisuus. Seuraavassa on yhteenveto syistä, joiden perusteella sitä pidetään väistämättömänä.

1. Vaadittujen muutosten laajuus

On väitetty, että rikkaan maailman tuotantomääriä ja siten luonnonvarojen kulutusta olisi todennäköisesti vähennettävä noin 90 prosenttia kestävän yhteiskunnan saavuttamiseksi, mikä tarkoittaa, että suurin osa nykyisestä teollisuudesta, liikenteestä, matkustamisesta, rakentamisesta, ostoksista, viennistä, investoinneista jne. olisi lopetettava asteittain. Tämä edellyttäisi täysin uusien yhteiskunnallisten rakenteiden ja menettelyjen luomista ja toteuttamista.

2. Aika loppuu kesken

Vaikka ymmärrystä ja tahtoa olisikin, on vaikea kuvitella, että tarvittavat muutokset voitaisiin toteuttaa muutamassa vuosikymmenessä. Ne edellyttävät länsimaisen sivilisaation perustavanlaatuisten tekijöiden kääntämistä päinvastaisiksi viimeisten 200 vuoden aikana. On kuitenkin todennäköistä, että seuraavat neljä maailmanlaajuista pääuhkaa antavat meille kullekin korkeintaan 10 vuotta aikaa, jos niitä ei voida poistaa.

2a. Hiilipäästöt. Useiden arvioiden mukaan hiilidioksidipäästöbudjetti, joka liittyy 67 prosentin mahdollisuuteen rajoittaa lämpötilan nousu alle 1,5 asteeseen, on käytetty loppuun vuoteen 2030 mennessä. Monien mielestä 33 prosentin epäonnistumisen mahdollisuus on aivan liian suuri hyväksyttäväksi ja että vastuullisempi tavoite vähentäisi merkittävästi budjettia ja aikaa, joka jää fossiilisista polttoaineista luopumiseen. Tällä hetkellä rakennetaan noin 490 uutta hiilivoimalaa, ja 790 uutta voimalaa on suunnitteilla.

Maailmanlaajuinen energiantarve on vuoteen 2050 mennessä todennäköisesti lähes 60 prosenttia suurempi kuin nykyisin. Uusiutuvista energianlähteistä tuotetun energian määrän olisi kasvettava 27 EJ joka vuosi, mutta nykyinen lisäysvauhti on vain noin 0,72 EJ vuodessa. Nämä luvut näyttäisivät sulkevan täysin pois mahdollisuuden, että hyväksyttävät päästötavoitteet voidaan saavuttaa käytettävissä olevassa ajassa.

2b. Öljy. Kuten Nafeez Mosaddeq Ahmed osoittaa kirjassaan Failing States, Collapsing Systems, on todennäköistä, että öljyn saatavuus romahtaa merkittävästi ja pysyvästi, mahdollisesti jo vuosikymmenen kuluessa. Yleisesti tunnustetaan, että tavanomaisen öljyn saatavuus saavutti huippunsa noin vuonna 2005 ja on sen jälkeen vähentynyt merkittävästi. Maailmanlaajuinen tarjonta on jatkanut kasvuaan, mikä johtuu Yhdysvalloissa käyttöön otetun liuskeöljyn särötyksen aiheuttamasta huomattavasta tuotannon kasvusta, mutta on olemassa vahvoja syitä olettaa, että tämä lähde saavuttaa huippunsa ja vähenee pian.

Ahmed esittää myös vakuuttavia perusteluja siitä, että useimmat Lähi-idän öljyntuottajamaat kohtaavat niin vakavia ekologisia, elintarvike-, vesi- ja ilmasto-ongelmia, että niiden vientikapasiteetti voi suurelta osin loppua 10 vuoden kuluessa. Samaan aikaan öljytynnyrin tuottamiseen tarvittava energiamäärä kasvaa merkittävästi.

2c. Velka. Maailman velka on kaksinkertaistunut viime vuosina. Se vastaa nyt yli kolme kertaa maailman BKT:tä, mikä on paljon enemmän kuin ennen maailmanlaajuista finanssikriisiä. Kasvuvauhti vuosien 1997 ja 2022 välillä on ollut yli yhdeksänkertainen verrattuna vuosien 1972 ja 1997 väliseen kasvuvauhtiin. Taloustieteilijät, kuten Michael Hudson, joka on kirjoittanut teokset Killing the Host ja The Destiny of Civilization, ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että velka kaataa rahoitusjärjestelmän väistämättä pian. Se tarkoittaa, että lainanantajat menettävät varallisuutta ja pankit kaatuvat, kun paniikissa olevat lainanantajat yrittävät saada säästönsä takaisin. Tällöin menetettäisiin suuri osa lainanantokyvystä, eikä talous voi toimia ilman jatkuvia luottovirtoja, erityisesti kaupan rahoittamiseksi.

Useimmissa kaupoissa tavaroita lähetetään odottaen, että maksu saadaan. Tavaroita ei lähetetä, jos tuottaja epäilee, että ostaja ei saa rahaa tai luottoa maksuun, kun pankit eivät halua ottaa riskiä tai kieltäytyvät antamasta luottoa. Koska talous toimii just-in-time-toimitusten varassa ja koska joustavuus puuttuu, supermarketin hyllyt ovat tyhjiä kolmessa päivässä, jos lähetys ei onnistu.

2d. Sosiaalisen koheesion romuttuminen. Kapitalismi on väistämättä synnyttänyt irvokasta eriarvoisuutta. Noin yksi prosentti maailman ihmisistä omistaa nykyään luultavasti noin 50 prosenttia maailman varallisuudesta, ja suuret joukot jopa rikkaimmissa maissa ovat köyhtyneet, vihaisia ja kääntyneet tukemaan autoritaarisia/fasistisia hallitsijoita. Demokratian kunnioittaminen on vähenemässä, ja Britanniassa ja Euroopassa ollaan yhä enemmän taipuvaisia tukemaan vahvoja johtajia, jotka ovat ”valmiita rikkomaan lakia asioiden korjaamiseksi”. Kapitalistiluokka kiristää otettaan, hallitukset antavat sille, mitä se haluaa, jotta ”talous saataisiin taas käyntiin” (…heti tultuaan valtaan Trump toteutti massiiviset veronalennukset rikkaille … ), mikä kiihdyttää myllerrystä. Joidenkin mielestä Yhdysvallat on menossa sisällissotaan. Tästä johtuva yhteiskunnallinen kuohunta estää selkeän ajattelun ja saa ponnistelevat hallitukset tekemään huonoja päätöksiä. (Trump lupaa poistaa kaikki öljynporausta koskevat rajoitukset heti, kun hän pääsee valtaan).

3. Monet muut biofyysiset vaikeudet kiristävät kasvun rajoja

Talouksien kyky selviytyä kiihtyvistä ongelmista — kuten veden niukkuudesta, kalastuksen vähenemisestä, mineraalien laadun heikkenemisestä, luonnonvarojen ja ekologisten häiriöiden kustannusten kiihtymisestä, aerosolikuormituksesta, maapallon kemiallisesta myrkyllisyydestä, maatalouden maaperän vahingoittumisesta ja häviämisestä, valtamerten happamoitumisesta ja merenpinnan noususta — vähenee. Näyttää siltä, että sukupuuttoon kuoleminen on alkanut, nyt todennäköisesti myös hyönteisten ja siten myös ravintokasvien pölytyksen osalta. Hiilidioksidipäästöt ovat vain yksi monista planetaarisista rajoista, joita olemme ylittämässä. Nämä ja muut tekijät vähentävät väheneviä resursseja, joita voidaan käyttää monien ongelmien ratkaisemiseen.

4. Olemassaolevat poliittiset instituutiot eivät kykene tekemään muutoksia vaaditussa laajuudessa

Nykyiset järjestelmät ovat kohtuullisen tehokkaita tekemään pieniä muutoksia. Vaalit voitetaan yleensä pienillä marginaaleilla, joten hallituksilla ei ole varaa ärsyttää suurta määrää äänestäjiä, muuten ne heitetään ulos. Ne eivät kuitenkaan voi hyväksyä politiikkaa, joka on vastoin merkittävien alojen elintärkeitä etuja, puhumattakaan lähes yleismaailmallisista pyhistä arvoista, kuten kasvusta. Yrittäkääpä kertoa australialaisille, jotka nyt kamppailevat elinkustannusvaikeuksien kanssa, joista monet ovat kodittomia ja joilla ei ole varaa ruokaan, että meidän on alennettava elintasoa.

5. Ongelmat lomittuvat, kasautuvat, vahvistavat toisiaan ja niillä on positiivinen takaisinkytkentä

Usein yhden ongelman ratkaiseminen lisää vaikeuksia muilla aloilla, erityisesti energiahuollossa. Vielä tärkeämpää on, että ongelmilla on usein multiplikatiivisia, ei additiivisia, vuorovaikutteisia vaikutuksia. Esimerkiksi Ahmedin analyysi Lähi-idän öljyntuottajista osoittaa, miten ilmastonmuutos, kuivuus, lämpötilan nousu ja maaperän köyhtyminen vahvistavat toisiaan ja luovat hallituksille vaikeasti ratkaistavia haasteita. Hallitusten heikkenevä kyky selviytyä tilanteesta johtaa sortotoimiin, joilla pyritään hillitsemään tyytymättömyyttä ja säilyttämään järjestys, mikä taas synnyttää lisää tyytymättömyyttä.

Nyt koetut vaikeudet hukkuvat todennäköisesti pian monien positiivisten palautevaikutusten hyökyaaltoon. Useat analyytikot ovat kertoneet yksityiskohtaisesti, miten yhteisvaikutukset johtavat todennäköisesti äkilliseen ja katastrofaaliseen järjestelmän hajoamiseen maailmantaloudessa. (Esimerkiksi Mason 2003, Korowicz 2012, Morgan 2013, Kunstler 2005, Greer 2005, Bardi 2011, Collins 2018, Smith ja Positrano 2010 ja Duncan 2013.)

6. Dominantti perinteinen maailmankuva on ristiriidassa vaaditun vision kanssa

Se, että yksilöllinen ja kansallinen edistys on yhtä kuin vaurastuminen, on juurtunut syvälle kulttuuriimme. Vallitsevassa maailmankuvassa pidetään itsestään selvänä, että ongelmien ratkaisut ovat korkean teknologian ”putken loppupään” ratkaisuja, joilla puututaan kestämättömien käytäntöjen vaikutuksiin, eikä niinkään siihen, että siirrytään pois niistä käytännöistä, jotka aiheuttavat näitä vaikutuksia. Pidetään itsestään selvänä, että ehdotukset eivät saa eikä tarvitse puuttua vaurauteen ja kasvuun. Automaattinen suuntaus on valita monimutkaisempia energia- ja pääomavaltaisia tarjontapuolen teknologioita. Mineraalit käyvät vähiin? Mene kuuhun louhimaan.

Samaan aikaan nykyaika on kehittänyt rakenteita ja järjestelmiä, jotka tekevät tarvittavien ratkaisujen toteuttamisen äärimmäisen vaikeaksi tai jopa mahdottomaksi. Tämä näkyy erityisesti kaupungissa, jossa korkeat rakennukset ja moottoritiet ovat poistaneet takapihan hedelmä- ja vihannesviljelyn ja tehneet energiaintensiivisistä liikenne-, vesi-, viemäri-, sähkö- ja muista järjestelmistä välttämättömiä. Kansakunnat ovat tulleet voimakkaasti riippuvaisiksi kaupasta, jotta ne voivat turvata asiat, jotka ne ennen valmistivat itse.

Nämä syyt kalpenevat kuitenkin yhden tärkeimmän syyn rinnalla.

6. Ongelman perusluonne, ja siispä siis se mitä sen ratkaisemiseksi täytyy tehdä, on edelleen tunnustamatta

Vain harvat ymmärtävät kasvun rajallisuutta ja tarvetta laajamittaiseen kasvun vähentämiseen. Lähes kaikkien toimeenpanevien hallitusten ja niihin liittyvien byrokratioiden, yritysmaailman, taloustieteilijöiden, tiedotusvälineiden ja suuren yleisön lähes yleismaailmallisena päämääränä on edelleen kiistaton sitoutuminen tuotannon ja kulutuksen rajattomaan kasvuun.

Näistä syistä on ilmeistä, että tämä yhteiskunta ei kykene käsittelemään tätä ahdinkoa. Simpler Way -siirtymäteorian peruslähtökohta on, että siirtymistä kestävään ja oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan ei ole mahdollista toteuttaa tarkoituksellisesti ja rationaalisesti nykyisten virallisten poliittisten instituutioiden ja prosessien avulla.

On vaikea epäillä, että olemme menossa kohti maailmanlaajuisen järjestelmän äärimmäistä romahdusta, joka todennäköisesti käynnistyy rahoitusalan romahduksen seurauksena, kuten monet sanovat. Tämä voi poistaa kaikki mahdollisuudet uuden yhteiskunnan rakentamiseen, mutta se avaa meille mahdollisuuden yrittää. Tehtävämme tässä ja nyt on auttaa mahdollisimman monia ihmisiä näkemään, mikä on järkevä tapa edetä, jotta he työskentelevät ahkerasti kehittääkseen paikallisia vaihtoehtoja tilanteen huonontuessa. Olosuhteet pakottavat ihmiset kokoontumaan yhteen yrittäessään saada tilanteensa hallintaan.

Miten me sitten pääsemme sinne?

Meidän on työskenneltävä kulttuurisen ongelman parissa, muutettava ajatuksia ja arvoja, jotta riittävän moni kannattaisi ajan mittaan degrowthia. Tämä ei tarkoita sitä, että meidän on lakattava huutamasta hallitukselle ja vaadittava poliittisia muutoksia: jatkakaa sitä, sillä se auttaa saamaan degrowthin julkiselle asialistalle. Mutta älkää tehkö niin tarkoituksenanne tai odotuksenanne saada hallitus kiinnittämään teihin huomiota, vaan tehkää niin kasvatusstrategiana.

Jälleen sanottakoon, emme pääse mihinkään, ellei ja kunnes vallitsee hyvin erilainen mentaliteetti, joka on täysin tietoinen siitä, että kasvu, vauraus ja kapitalismi on hylättävä ja että vastauksena on oltava enimmäkseen yhteistoiminnalliset, omavaraiset, itsehallinnolliset, säästäväiset ja paikalliset järjestelmät. Tärkein asia, jonka voimme tehdä edistääkseemme tämän mentaliteetin syntymistä, on yksinkertaisesti nostaa nämä kysymykset esiin aina ja kaikkialla, missä voimme.

Ehkä tehokkain tapa tehdä tämä on osallistua vaihtoehtoisten toimintatapojen ”esiinnostamiseen” — eli rakentaa joitakin niistä rakenteista ja prosesseista, joita vallankumous tavoittelee, kuten osuuskunnat, yhteisöpuutarhat, yhteisomistuksessa olevat vaihtokaupat, omat kaupunkityöpaikkamme, vanhustenhoitojärjestelyt jne. Joissakin kaupungeissa rakennetaan omia kouluja ja dementiakoteja. Tärkeintä on kuitenkin, että nämä yritykset suunnitellaan opetuksellisiksi välineiksi, joiden tarkoituksena on tutustuttaa kävijät kokonaiskuvaan ja siten lisätä tietoisuutta valtavan ja radikaalin muutoksen tarpeesta.

Tämän ennakoinnin tarkoitus ei ole lisätä vallankumouksen jälkeisten tapojen määrää yksi kerrallaan, kunnes vanha yhteiskunta on korvattu. Tarkoituksena on ensisijaisesti luoda toimintoja ja välineitä, jotka esittelevät kumouksellisia ajatuksia ja havainnollistavat, millaisista tavoista tulemme nauttimaan kulutuksen jälkeisessä kapitalistisessa yhteiskunnassa.

Tällä hetkellä esimerkiksi yhteisöpuutarhoja ei ole suunniteltu tätä tarkoitusta silmällä pitäen. Niiden tarkoituksena on vain mahdollistaa puutarhanhoidon ja yhteisöllisyyden nautinnollinen kokeminen, eikä niillä ole juurikaan tai lainkaan vallankumouksellisia aikomuksia tai mahdollisuuksia. Niistä olisi hyvin helppo tehdä tehokkaita muutoksen edistäjiä yksinkertaisesti varmistamalla, että kävijät ja osallistujat perehdytetään globaaliin kontekstiin ja Simpler Wayn siirtymävaiheen teemoihin. Valitettavasti tätä ei tehdä ekokylä- ja Transition Town -aloitteissa. Kasvun väheneminen ja kestävyys voidaan saavuttaa vain, jos muutamme asutuksemme kaupungeiksi ja esikaupungeiksi, jotka ovat eräänlaisia ekokyliä. Nämä liikkeet eivät kuitenkaan keskity selittämään, miksi näin on, tai osoittamaan, miten tällaisilla asutuskeskuksilla voidaan saavuttaa degrowth-tavoitteet. Tarvitsemme yksityiskohtaisia kuvauksia näyttävistä esimerkeistä, jotta voimme sanoa, “Katsokaa niiden hyvin vähäistä resurssien kulutusta ja jalanjälkilukuja sekä niiden elämänlaatuhyötyjä, joustavuutta, yhteenkuuluvuutta ja kestävyyttä — ne ovat osoitus siitä, millaisiksi asutuskeskuksiksi meidän on kehitettävä kaupunkiamme.”

Tuleva suurten vaikeuksien aika voi olla meidän loppumme, mutta jos se alkaa hitaasti ja aluksi lievästi, se luo olosuhteet, jotka edistävät voimakkaasti toivottua siirtymää. Kun se vaikuttaa, se pakottaa ihmiset tajuamaan, että vanhat järjestelmät eivät tule huolehtimaan heistä ja että heidän on kokoonnuttava yhteen naapurustoissaan, lähiöissään, kaupungeissaan ja alueillaan lisätäkseen kykyään huolehtia kollektiivisesti itsestään.

Se on kilpajuoksua aikaa vastaan. Tehtävämme on varmistaa, että järjestelmän murentuessa olemme auttaneet tarpeeksi ihmisiä omaksumaan uuden degrowth-näkökulman, jotta voimme aloittaa kestävän ja oikeudenmukaisen vaihtoehdon rakentamisen. Tärkeintä ei ole niinkään uusien järjestelmien rakentaminen tässä ja nyt, vaan uusien ideoiden ja arvojen omaksuminen.

Katalonian integraaliosuuskunta on inspiroiva esimerkki siitä, että ihmiset ovat kokoontuneet yhteen pitämään yllä kehittyneitä vaihtoehtoisia järjestelmiä, kuten elintarvike-, terveys- ja työllisyysjärjestelmiä, joilla ei ole mitään tekemistä markkinoiden tai valtion kanssa. Vaikuttavimmat aloitteet tehdään kuitenkin globaalissa etelässä, jossa kirjaimellisesti miljoonat ihmiset ovat kääntymässä pois kapitalistiselta tieltä ja kehittämässä omia vaihtoehtoisia tapojaan. Tällaisia aloitteita ovat muun muassa Andien laajamittaiset talonpoikaisliikkeet sekä erityisesti zapatistien ja Rojavanin kurdien aloitteet.

Pidemmällä aikavälillä? Kun paikallistaloudet yleistyvät ja kehittyvät ja maailmantalous heikkenee, tulee yhä ilmeisemmäksi, että niukat kansalliset resurssit on suunnattava tietoisesti ja järkevästi perustarpeiden tuotantoon sen sijaan, että ne jätetään markkinavoimien käyttöön jaettavaksi kannattavimpiin tarkoituksiin. Tämä johtaa siihen, että paikalliset yhteisöt asettavat yhä enemmän vaatimuksia keskushallinnolle ja valvovat sitä sekä ottavat niiltä tehtäviä pois. Ne järjestävät omia maatilojaan ja työvoimatoimistojaan, hankintajärjestelmiään ja kaupunkien välisiä järjestelyjä keskinäistä turvallisuutta ja apua varten. Keskushallintojen koko ja rooli pienenee. Suuret kansalliset päätökset siirretään yleensä paikallistasolle kansanäänestysten, liittojen ja kansalaisjuryjen kautta. Joillakin suurilla alueilla toimitaan nykyäänkin näin — Uudessa Englannissa, Sveitsissä ja Skandinaviassa erilaiset suuret kansalliset kysymykset ratkaistaan tavallisten ihmisten keskustelujen ja äänestysten perusteella.

Tämä tarkoittaa, että suunnittelua ja sääntelyä tehdään paljon, toisin kuin jos asiat jätettäisiin ”vapaiden markkinoiden” hoidettavaksi, mutta se ei ole ”suurta valtiososialismia”, vaan suunnittelu ja toteutus tapahtuu enimmäkseen paikallistasolla.

Kuten tavoitteista keskusteltaessa, tämä lähestymistapa strategiaan on anarkistinen. Kyse ei ole sosialistisesta tavoitteesta yrittää ottaa valtiovalta tässä ja nyt, jotta asioita voitaisiin johtaa keskuksesta käsin. Kyse on vallankumouksen jälkeisen yhteiskunnan elementtien luomisesta tietoisuuden lisäämiseksi, mikä on anarkistinen ”ennakoiva” strategia. Kun tämä on laajalle levinnyttä ja voimakasta, järjestelmien ja valtarakenteiden muuttaminen on luultavasti melko sujuvaa, rauhanomaista ja helppoa, koska perustavanlaatuinen kulttuurivallankumous on saavutettu.

Niukkuus ja selviytyminen ohjaavat meitä tähän suuntaan. Äänensävy muuttuu alkuvaiheessa valtiolle esitetyistä pyynnöistä vaatimusten esittämiseen ja sen jälkeen yhä suuremman vallan ottamiseen suunnittelu- ja päätöksentekoprosesseissa.

Yhä useammin tunnustetaan, että paikallistaso on ainoa taso, jolla voidaan tehdä oikeita päätöksiä kukoistavien yhteisöjen hyväksi. Tietenkin tarvitaan pitkälle kehitettyjä tiedotus- ja koulutusjärjestelmiä, joiden avulla ammattitaitoinen asiantuntemus helpottaa hyvin informoitua julkista keskustelua ja yksittäisten äänestäjien järkeviä päätöksiä.

Mahdollisuudet siihen, että siirtymä etenee tässä esitetyllä tavalla, eivät ole lainkaan lupaavat, mutta tämä on tie, jonka eteen on tehtävä töitä. Yksi sen ansioista on se, että siinä suunnitellaan siirtymää, joka voisi olla täysin rauhanomainen ja ei-autoritäärinen.

Vallankumous ei vaadi sankarillista uhrautumista barrikadeilla. Se edellyttää pitkää ja luultavasti hidasta ponnistelua uusien ajatusten ja arvojen välittämiseksi. Tämän pitäisi olla degrowth-liikkeen tärkein huolenaihe tässä ja nyt ja vielä pitkään. Degrowth saa nopeasti huomiota, mutta sen voimat ovat hajallaan, ja ne voitaisiin keskittää enemmän kulttuuritehtävään.

Tässä on jotain mitä voit tehdä seuraavaksi:

• Lue lisää The Simpler Waysta ja siitä miten voit lähteä mukaan.
• Julkaise tämä artikkeli, se on lisensoitu Creative Commons -lisenssin alaisuuteen.
• Katso myös lyhyt mutta kattava artikkeli, joka linjaa miten voit ottaa osaa tietoisuutta muuttavaan prosessiin.

Muista, “se kaikki summautuu, vaikka et välttämättä näekään sitä tapahtuvan. Joka kerta kun viesti yksinkertaisemmasta tavasta välitetään, se vahvistaa teemaa jonkun mielessä, tai jonkun mieli saa tietää siitä ensikerran.”

Lähdeviitteet

• Ahmed, N. M., 2017. Failing States, Collapsing Systems. Dordrecht: Springer.
• Albert, M., 2003. Life after Capitalism. London: Verso.
• Appfel-Marglin, F.A., 1998. The Spirit of Regeneration; Andean Culture Confronting Western Notions of Development. London: Zed Books.
• Avineri, S., 1968. The Social and Political Thought of Karl Marx. Cambridge: Cambridge University Press.
• Bardi, U., 2011. “The Seneca effect: why decline is faster than growth.” Cassandra’s Legacy. August 28.
• Barkin, D., and A. Sánchez (2019). “The communitarian revolutionary subject: new forms of social transformation.” Third World Quarterly.
• Alejandra Sánchez, Doctoral Programme in Economic Sciences, Universidad Autónoma Metropolit
• Barlow, N., et al., Eds., 2022. Degrowth and Strategy. How to Bring About Social Ecological Transformation. Mayfly: Degrowth Vienna.
• Bastani, A., 2019. Fully Automated Luxury Communism. London: Verso.
• Bellamy Foster, J., 2011. “Capitalism and Degrowth: An Impossibility Theorem”. Monthly Review, 62, Jan.
• Benholdt-Thomsen, V., and M. Mies,1999. The Subsistence Perspective. London: Zed.
• Bookchin, M., 1980. Towards an Ecological Society. Montreal: Black Rose.
• Cobb, K., 2019. “The wheels come off shale oil.” Resilience. 11th Aug.
• Collins, C., 2018. “Catabolism: Capitalism’s Frightening Future”, Our Place in the World, November.
• Cunningham, N., 2019. “The EIA Is Grossly Overestimating U.S. Shale.” Global Research. OilPrice.com, 12 November.
• Dale, G., (2021), “Karl Polanyi, the New Deal and the Green New Deal”, Environmental Values, Number 5, October 2021, pp. 593–612(20)
• D’Alisa, G., and G. Kallis, 2020. “Degrowth and the State.” Ecological Economics. March 169, DOI
• Duncan, R. C., 2013. “Olduvai Theory; Heading into the gorge.” The Social Contract Theory Journal Winter, (23), 2.
• Fotopoulos, T., 1997. Towards an Inclusive Democracy. London: Cassell
• Gelderloos, P., 2022. The Solutions Are Already Here. London: Pluto.
• Greer, J.M., 2005. “How Civilizations Fall: A Theory of Catabolic Collapse.”
• Haberl, H., et al., 2020. “A systematic review of the evidence on decoupling of GDP, resource use and GHG emissions, part II: synthesizing the insights.” Environmental Research Letters, 15.
• Herbert, J., et al., 2018. “Beyond Visions and Projects: The Need for a Debate on Strategy in the Degrowth Movement.” Degrowth.de, November 5.
• Hickel, J., 2018. “The great challenge of the 21st century is learning to consume less. This is how we can do it.” World Economic Forum, May 15.
• Hickel J. and Kallis, G., 2018. “Is Green Growth Possible?” New Political Economy, April.
• Hickel, J., 2020, “What does degrowth mean? A few points of clarification.” Globalisations.
• Hickel, J., 2022. Less Is More. London: Heinemann
• Hudson, M., 2015. Killing the Host. New York: Nation Books
• Hudson, M., 2022. The Destiny of Civilization. New York: Islet Press.
• Hughes, D., 2016. “Tight Oil Reality Check.” Post Carbon Institute. Resilience. Dec. 15.
• Kallis, G., 2011. “In defence of degrowth.” Ecological Economics, 70, 5, March 15, 873–880.
• Kallis,G., 2015. “Yes, We Can Prosper Without Growth: 10 Policy Proposals for the New Left”, Common Dreams. 28 Jan.
• Kallis, G., 2017. “Socialism Without Growth.” Capitalism Nature Socialism.
• Kallis, G., et al., 2018. “Research on Degrowth.” Annual Review of Environment and Resources. May 22.
• Korowicz, D., 2012. Trade Off: Financial System Supply-Chain Cross-Contagion — a study in global systemic collapse. Metis Risk Consulting & Feasta.
• Korten, D.C., 1999. The Post-Corporate World. West Hartford: Kumarian Press.
• Kovel J., 2007. The Enemy of Nature: The End of Capitalism or the End of the World? London: Zed Books.
• Kruger, O., 2019. “The Paradox of Sustainable Degrowth and a Convivial Alternative.” Environmental Values Volume 28, Number 2, pp. 233–251.
• Kunstler, J., 2005. The Long Emergency; Surviving the Converging Catastrophes of the Twenty-First Century. New York, Grove/Atlantic.
• Leahy, T., 2009. Permaculture Strategy for the South African Villages. Palmwoods, Qld: PI Productions Photography.
• Leahy, T., 2018. Food Security for Rural Africa: Feeding the Farmers First. Routledge.
• Lehtonen, T., and P. Heikkurinen, (2022). “Sufficiency and Sustainability: Conceptual Analysis and Ethical Considerations for Sustainable Organisation.” Environmental Values, Volume 31, Number 5, October 2022, pp. 599–618(20)
• Levin, K., 2018. “According to New IPCC Report, the World Is on Track to Exceed its “Carbon Budget” in 12 Years.” World Resources Institute, October 7.
• Lockyer, J. 2017. “Community, commons, and De-growth at Dancing Rabbit Ecovillage.” Political Ecology 24, 519–542.
• Lowey, M., 2018. “Why Ecosocialism: For a Red-Green Future”. Great Transition Initiative, December.
• Marshal, P., 1992. Demanding the Impossible: A History of Anarchism. London: Harper Collins.
• Mason, C., 2003. The 2030 Spike: Countdown to Catastrophe. London: Earthscan.
• Mastini, R., G. Kallis and J. Hickel, 2021. “A Green New Deal without growth?” Ecological Economics, vol. 179.
• Mies, M. and V. Shiva, 1993. Ecofeminism. Melbourne: Spinifex.
• Monticelli, L., Ed., 2022. The Future is Now: An Introduction to Prefigurative Politics. Bristol: Bristol University Press,. Ch. 15.
• Morgan, T., 2012. Perfect Storm: Energy, Finance and the End of Growth. Tullet Prebon.
• Mygind du Plessis, E. and E. Husted, 2022. “Five Challenges for Prefiguration Research: A Sympathetic Polemic.” Ch. 15 in Monticelli, L., Ed., The Future is Now. Bristol, Bristol Univ.
• Parrique, T. et al., 2019. “Decoupling Debunked.” European Environmental Bureau. July.
• Parrique, T., 2019. “The political economy of degrowth.” Economics and Finance. Université Clermont Auvergne [2017–2020]; Stockholms Universitet.
• Pepper, D., 1996. Modern Environmentalism. London: Routledge.
• Phillips, L., 2014. Austerity Ecology and the Collapse-Porn Addicts; A Defence of Growth, Progress, Industry and Stuff. Winchester, UK: Zero Books,
• Quinn, D., 1999. Beyond Civilization. New York: Three Rivers Press.
• Rai, M., 1995. Chomsky’s Politics. London: Verso.
• Rammelt,C. (2020), “The Spiralling Economy: Connecting Marxian Theory with Ecological Economics.” Enviromental Values Volume 29, Number 4, August pp. 417–442.
• Randers, J., 2012. 2052: A Global Forecast for the Next Forty Years. New York: Chelsea Green.
• Relocalize, 2009.
• Rude, C., 1998. “Postmodern Marxism; A critique.” Monthly Review November, 52–57.
• Sarkar, S., 1999. Eco-Socialism or Eco-Capitalism? — A Critical Analysis of Humanity’s Fundamental Choices. London: Zed Books.
• Sharzer, G., 2012. No Local: Why Small-Scale Alternatives Won’t Change The World. Zero Books.
• Smith, R., 2016. Green Capitalism. The God that Failed. Institute for Policy Research and Development.
• Smith, J. W. and S. Positrano, (2010). The Self-Destructive Affluence of the First World. New York: Edwin Mellen Press.
• Steffen, W., 2020. “Labor’s climate policy is too little, too late. We must run faster to win the race.” The Conversation. February 24.
• St-Onge, E., 2015. “Senegal transforming 14,000 villages into eco-villages!” Valhalla Movement.
• Trainer, T., (2019), “Towards a more unified critical and alternative vision: Suggestions from the Simper Way perspective”. Green Theory and Praxis. 14.2, 9–28.
• Trainer T., 2021. “Degrowth: How much is needed?” Biophys Econ. Sust., 6, 5.
• Trainer ,T., 2022. “Why I am not a socialist.” New Politics, June 16.
• Trainer, T., 2022. “How Resource-Cheaply Could We Live Well? “, real-world economics review, issue no. 99, 64–79.
• Trainer, T., 2023. “On Degrowth strategy.” Environmental Values, Dec.
• Trainer, T., 2023. The Simpler Way.
• Trainer, T., A. Malik and M. Lenzen, (2019), “A Comparison Between the Monetary, Resource and Energy Costs of the Conventional Industrial Supply Path and the “Simpler Way” Path for the Supply of Eggs”, BioPhysical Economics and Resource Quality, September.
• Vansintjan A., Vetter, A., and Schmelzer, M. 2022. The Future is Degrowth: A Guide to a World Beyond Capitalism. New York: Verso.
• Vettese, T., and D. Pendergrass, 2022. Half-Earth Socialism. London: Verso.
• Whipple, T., 2019. “Peak Oil Review.” Peak-Oil.org.
• Wright, E. O. 2010. Envisioning Real Utopias. London: Verso.

Lähde: https://medium.com/postgrowth/a-friendly-critique-of-the-degrowth-movement-f0bd2297072d

Kukaan ei voi kiistää sitä: taloustieteellä on sanottavaa. Sen teoriat ovat julkistalouden kieltä, rationaali miljardien dollarien investointien taustalla, ja työkaluja käytetään globaalin köyhyyden ratkaisuun sekä oman planetaarisen kotimme hallinnointiin. Sääli siis, että sen perusideat ovat menneet vanhoiksi satoja vuosia sitten, ja kuitenkin ne hallitsevat tulevaisuuden päätöksentekoa.

Nykypäivän taloustieteen opiskelijat ovat vaikuttamassa kansalaisina ja päätöksentekijöinä, kun muodostetaan ihmisyhteisöä vuonna 2050. Mutta taloustieteen ajatusmaailma, jota heille opetetaan, perustuu 1950-luvun kirjoihin, jotka taas vuorostaan perustuvat 1850-luvun kirjoihin. Ottaen huomioon 2000-luvun haasteet — ilmastonmuutoksesta äärimmäiseen eriarvoisuuteen ja toistuviin finanssikriiseihin — tämä on muuttumassa katastrofiksi. Meillä ei ole mahdollisuuksia kirjoittaa uudenlaista taloustarinaa, joka sopisi omaan aikaamme, jos me jatkamme viime vuosituhannen kirjojen vanhoilla tarinoilla.

Kun minä opiskelin taloustiedettä yliopistossa 25 vuotta sitten, uskoin että se voimaannuttaisi minut ratkaisemaan ihmiskunnan sosiaalisia ja ympäristöllisiä haasteita. Mutta kuten monet nykypäivän pettyneet opiskelijat, sen irtaantuminen relevanttiudesta ja todellisuudesta jätti minut syvästi tympääntyneeksi. Joten lähdin pois sen teorioiden ääreltä ja uppouduin todellisen maailman taloudellisiin ongelmiin, Zanzibarin kylistä YK:n pääkonttoriin, ja Oxfamin kampanjoiden eturintamaan.

Prosessin aikana tajusin ilmiselvän asian: että ei voi lähteä taloustieteestä koska se raamittaa maailmaa jossa me asumme, joten päätin tulla takaisin ja kääntää sen päälaelleen. Mitä jos me perustaisimme taloustieteen 21. vuosisadan ihmiskunnan ongelmiin, ja sitten kysyisimme millainen taloustieteen ajatusmaailma antaisi meille edes puoliksi mahdollisuuden onnistua?

Tämän kysymyksen kannustamana siirsin sivuun vanhat taloustieteen kirjani ja etsin parhaita uusia ideoita joita vain sain käsiini, ammentaen suuresta määrästä koulukuntia, mm. kompleksisuus, ekologinen, feministinen, behavioraalinen ja institutionaalinen taloustiede, ja lähdin tutkimaan mitä tapahtuu kun ne kaikki tanssivat samalla sivulla. Oivallukset, jotka sain, kertovat että taloudellinen tulevaisuus tulee olemaan mielenkiintoinen, mutta aivan toisin kuin menneisyytemme, niin kauan kuin me pidämme yllä ajatusmaailmaa jota tässä tarvitaan. Joten seuraavassa on seitsemän tapaa, joilla me kaikki voimme alkaa ajatella kuin 21. vuosisadan taloustieteilijät:

1. Muuta päämäärä: BKT:n kasvusta Donitsiin

Yli puolen vuosisadan ajan ekonomistit ovat fikseerautuneet bruttokansantuotteeseen talouskehityksen päämittarina, mutta BKT on valheellinen tavoite, joka vain odottaa sen syrjäyttämistä. 21. vuosisata vaatii paljon kunnianhimoisempia ja globaalimpia tavoitteita: kaikkien ihmisten tarpeiden tyydyttäminen planeetan keinoilla. Tuon tavoitteen piirtäminen sivulle — niin hassulta kuin se kuulostaakin — näyttää donitsilta. Haaste nyt on luoda paikallisesti globaaleja talouksia, jotka varmistavat sen ettei keneltäkään jää uupumaan perustarpeet — ruoasta asumiseen ja terveydenhuoltoon ja poliittiseen ääneen — samalla kun suojataan Maapallon elämää kantavia järjestelmiä stabiilista ilmastosta ja hedelmällisestä maaperästä terveisiin meriin ja suojaavaan otsonikerrokseen. Tämä yksittäinen merkityksen kytkin  muuttaa taloudellisen prosessin merkityksen ja muodon: loputtomasta kasvusta tasapainossa kukoistamiseen.

2. Näe kokonaiskuva: itsenäisistä markkinoista sulautettuun talouteen

Tasan 70 vuotta sitten huhtikuussa 1947 kunnianhimoinen joukko taloustieteilijöitä suunnitteli talouden neoliberaalin tarinan, ja Thatcherin ja Reaganin astuessa valtaan 1980-luvulla se on hallinnut kansainvälistä näyttämöä. Sen narratiivi markkinoiden tehokkuudesta, valtion kyvyttömyydestä, kotitalouden kotimaisuudesta ja yhteismaan tragediasta on auttanut puskemaan monia yhteiskuntia kohti yhteiskunnallista ja ekologista romahdusta. On aika kirjoittaa talouden uusi tarina, joka sopii tälle vuosisadalle — sellainen joka näkee talouden riippuvuuden yhteiskunnasta ja elävästä maailmasta. Tämän tarinan tulee tunnustaa markkinoiden valta — joten sulautetaan se viisaasti; kumppanuudessa valtion kanssa — joten pidetään sitä tilivelvollisena; kotitalouden ydinrooli — joten arvostetaan sen kontribuutioita; ja yhteisvaurauden luovuutta — joten vapautetaan sen potentiaali.

3. Vaali ihmisluontoa: rationaalisesta talousihmisestä sosiaalisesti mukautuvaisiin ihmisiin

1900-luvun taloustieteen ydin — ”rationaalinen taloudellinen ihminen” — antaa säälittävän kuvan ihmiskunnasta: hän seisoo yksin, rahat käsissään, laskukone päässään, ego sydämessään ja luonto jalkojensa alla. Vieläkin pahempaa, kun meille sanotaan että hän on kuin me, me itse asiassa alamme käyttäytyä enemmän hänen tavoin, yhteiskuntiemme ja planeetan tuhoksi. Mutta ihmisluonto on paljon tätä rikkaampi, kuten uuden itsekuvamme piirustukset paljastavat: me vastalahjoja antavat, toisistamme riippuvaiset ja approksimaatioita tekevät ihmiset olemme erittäin sulautuneita elävään maailmaan. On aika asettaa tämä uuden ihmiskunnan kuva talousteorian ytimeen niin, että taloustiede voi alkaa vaalia ihmisluonnon parasta osaa. Näin tekemällä me saamme — kaikki kymmenen miljardia meitä — paljon suuremman mahdollisuuden kukoistaa kaikki yhdessä.

4. Syvenny järjestelmiin: mekaanisesta tasapainosta dynaamiseen kompleksisuuteen

Taloustiede on pitkään kärsinyt fysiikkakateudesta: Isaac Newtonin valistuneisuus ja hänen oivalluksensa fyysisen liikkeen laeista jättivät 1800-luvun taloustieteilijät luuppaamaan taloustieteen liikelakien löytämisen ympärille. Mutta näitä ei yksinkertaisesti ole olemassa: ne ovat pelkkiä malleja, aivan kuin markkinoiden tasapaino on pelkkä teoria, joka sokaisi taloustieteilijät näkemästä vuoden 2008 kriisiä. Sen takia 21. vuosisadan taloustieteilijät pitävät kompleksisuutta ja evoluutioajattelua enemmän arvossa. Dynaamisen ajattelun asettaminen taloustieteen sydämeen antaa uusia oivalluksia ymmärtää yhden prosentin nousua ja ylikuumenevia ja romahtavia markkinoita. On aika lopettaa taloustieteen säätöpaneelin etsiminen (sitä ei ole olemassa) ja sen sijaan alkaa huolehtia taloudesta ikuisesti kehittyvänä järjestelmänä.

5. Suunnittele distributiivisuus: ‘kasvu tulee korjaamaan sen’-ajattelusta suunnitelmalliseen distributiivisuuteen

1900-luvun talousteoria kuiskaili vahvaa viestiä eriarvoisuudesta: asioiden täytyy muuttua huonompaan suuntaan ennen kuin voidaan mennä parempaan suuntaan, ja lopulta kasvu korjaa kaiken. Mutta äärimmäinen eriarvoisuus, kuten osoittautuu, ei ole taloudellinen laki tai tarve: se on design-vika. 21. vuosisadan taloustieteilijät tunnustavat, että on monia tapoja suunnitella talouksia paljon arvoa jakavammiksi niille, jotka auttavat sen luomisessa. Ja se tarkoittaa tulonjaon käsitteestä yli pääsyyn vaurauden ennalta jakamiseen, kuten se vauraus joka on maan kontrolloinnissa tai kyvyssä luoda rahaa.

6. Luo elävöityvää: ‘kasvu tulee siivoamaan sen’-ajattelusta suunnitelmalliseen regeneratiivisuuteen

Talousteoria on pitkään esittänyt puhtaan ympäristön luksustuotteena, johon on varaa vain hyväosaisilla — näkemys joka sanoo että saasteiden tulee lisääntyä ennen kuin voi olla puhtaampaa, ja (arvaa mitä) että kasvu lopulta siivoaa ympäristön. Mutta kuten eriarvoisuus, sellaista taloustieteen lakia ei ole: ympäristön tuhoutuminen on seurausta taantuneesta teollisesta designista. Tämä vuosisata pakottaa talousajattelun vapauttamaan regeneratiivisen suunnittelun voiman kiertotalouteen, ei lineaariseen talouteen — ja peruskorjaamaan meidät itsemme täysivaltaisiksi osallistujiksi Maan sykliseen elämänprosessiin.

7. Ole kasvuagnostikko: kasvuaddiktiosta kasvuagnostisuuteen

Valtioiden ja rahamiesten hälyttämiseksi BKT:n kasvun ennusteet monissa korkeatuloisissa maissa ovat vaakasuoria, mikä johtaa kasvuun perustuvan talouden kriisiin. Valtavirran taloustiede näkee loputtoman BKT:n kasvun pakollisena, mutta mikään luonnossa ei kasva ikuisesti, ja taloustiede yrittää tehdä rahaa tuolla trendillä esittämällä vaikeita kysymyksiä korkeatuloisille mutta vähän kasvaville maille. Tämä johtuu siitä, että nykyään meillä on talouksia joiden on pakko kasvaa, kukoistimmepa me sitten tai emme. Se mitä me tarvitsemme on, että taloudet saavat meidät kukoistamaan, kasvoivatpa ne sitten tai eivät. Tuo radikaali perspektiivin muutos pyytää meitä muuttumaan kasvuagnostikoiksi ja tutkimaan sitä miten taloudet — jotka ovat rahoituksellisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti kasvuriippuvaisia — voisivat oppia elämään ilman kasvua.

Olen vakuuttunut, että nämä seitsemän tapaa ajatella kuin 21. vuosisadan ekonomisti ovat uuden talouden ajattelumallille olennaisia, joita tämä vuosisata vaatii. Heidän periaatteensa ja kuvionsa auttaa tulevia talousajattelijoita — ja sisäistä ekonomistia meissä kaikissa — luomaan uusi talous joka mahdollistaa kaikkien vaurastumisen. Ottaen huomioon muutoksen nopeuden, skaalan ja epävarmuuden, jonka me kohtaamme tulevina vuosina — ja kontekstien monimuotoisuuden Pekingistä Birminghamiin ja Bamakoon — olisi typerää yrittää sanella nyt kaikkia sääntöjä ja instituutioita, joita tulevaisuudessa tulee olemaan. Tulevat ajattelijoiden ja tekijöiden sukupolvet ovat paljon paremmassa asemassa kokeilla ja löytää se mikä toimii kun konteksti muuttuu jatkuvasti.

Se mitä me voimme nyt tehdä — ja meidän tulee tehdä hyvin — on tuoda yhteen parhaat ideat sellaisen talouden ajattelumallin luomiseksi joka ei ole koskaan pysyvä vaan aina kehittymässä. Talousajattelijoiden tehtävä tulevina vuosikymmeninä on tuoda nämä seitsemän tapaa yhteen käytännössä. Me tuskin olemme päässeet tähän taloustieteen uudelleen kuvittelun seikkailuun vielä edes mukaan. Liity mukaan.

Kate Raworthin uusi kirja on Doughnut Economics: seven ways to think like a 21st century economist.

Alunperin julkaistu @ Open Democracy 6.5.2017.

Liian paljon ja liian pitkään me olemme nähtävästi alistaneet henkilökohtaisen ylivertaisuuden ja yhteisön arvot pelkkien materiaalisten asioiden akkumuloinnille. Bruttokansantuotteemme, […] jos me arvioimme USA:ta sen avulla — laskee mukaan ilman saastuttamisen ja tupakan mainonnan, ja ohjaa meitä valtatielle verilöylyyn. Se ottaa mukaan ovien ja vankiloiden erikoislukot niille ihmisille jotka haluavat ne murtaa. Se ottaa mukaan punapuumetsien raiskaamisen ja kaoottisesti rehottavan luonnonihmeiden hävikin. Se ottaa mukaan napalmin ja ydinkärjet ja poliiseille hankitut panssaroidut autot joilla he taistelevat kaupungeissa tapahtuvia mellakoita vastaan, ja televisio-ohjelmat jotka glorifioivat väkivaltaa jotta lapsillemme myytäisiin leluja. Siltikään bruttokansantuote ei salli lapsillemme terveyttä, heidän koulutukselleen laatua tai leikkimiselle iloa. Se ei ota mukaan runoutemme kauneutta tai avioliittojemme vahvuutta, julkisen keskustelumme älykkyyttä tai virkamiestemme rehellisyyttä. Se ei mittaa nokkeluuttamme taikka rohkeuttamme, ei viisauttamme eikä oppimistamme, ei myötätuntoamme eikä omistautumistamme maallemme, tiivistäen, se mittaa kaikkea paitsi sitä mikä tekee elämästä elämisen arvoisen.

— Senaattori Robert Kennedy, 1968

Me olemme jo pitkän aikaa tienneet, että taloudellisen kehityksen ja menestyksen arviointi kvantitatiisin (rahoituksellisin) termein johtaa vaarallisiin vääristymiin ja hukattuihin prioriteetteihin. Vuonna 1972 Kasvun Rajat varoitti mahdollisesti tuhoisista ympäristövaikutuksista, joita rajattomalla kasvulla ja resurssienkulutuksella on rajalliselle planeetalle. Vaikka osa ennustuksista viivästyi planeetan ekosysteemin uskomattoman resilienssin johdosta, viimeaikainen tieteellinen tutkimus viittaisi siihen, että me olemme nyt todella lähellä ”business as usual”-skenaarion romahtamista mistä kirjoittajat varoittivat. Heidän 30-vuotispäivityksessään kirjalle kirjoittajat painottivat:

Kestävyys ei tarkoita nollakasvua. Sen sijaan, kestävä yhteiskunta olisi kiinnostunut laadullisesta kehityksestä, ei fyysisestä laajentamisesta. Se käyttäisi materiaalista kasvua työkaluna, ei ikuisena mandaattina. […] se alkaisi syrjimään muunlaista kasvua ja muita tarkoituksia kasvulle. Se kysyisi mitä varten kasvu on, ja kuka siitä hyötyy, ja mitä se maksaisi, ja kuinka kauan se kestäisi, ja saisiko kasvua mukautettua maan lähteisiin ja nieluihin.

— Meadows, Randers & Meadows (2005: 22) 224

Huhuilut ”degrowthin” (Assadourian, 2012), kasvunjälkeisen talouden (Post Growth Institute, 2015), menestyksen ilman kasvua (Jackson, 2011), ja ”steady state -talouden” (Daly, 2009) perään ovat muuttuneet kovaäänisemmiksi ja löytäneet paljon suuremman yleisön viime vuosina. Kaikki nämä enemmän tai vähemmän kasvunvastaiset näkökulmat ovat saaneet aikaan tärkeitä kontribuutioita talouskäsityksemme uudelleenmietinnöille, mitä ihmisiin ja planeettaan tulee, mutta ne saattavat olla heilauttamassa heiluria toiseen suuntaan.

Biologina, joka on tietoinen siitä miten kasvulla elävissä järjestelmissä on sekä laadullisia että määrällisiä aspekteja, tunnen oloni epämukavaksi kasvun täydellisen demonisoinnin kanssa. Se mitä me tarvitsemme on vivahteikkaampi ymmärrys siitä miten elävät järjestelmät kypsyvät niiden siirtyessä määrällistä kasvua suosivista lapsuudenkengistä kypsempään vaiheeseen, jossa kasvu on enemmän laadullista kuin määrällistä.

Tuntuu siltä kuin olennaisin haaste on miten siirtyä talousjärjestelmään, joka perustuu rajoittamattoman kasvun sijaan sellaiseen kasvuun joka on sekä ekologisesti kestävää että yhteiskunnallisesti oikeudenmukaista. ”Ei kasvua” ei ole vastaus. Kasvu on keskeinen ominaisuus kaikelle elämälle; yhteiskunta tai talous, joka ei kasva, kuolee pois ennemmin tai myöhemmin. Kasvu luonnossa, kuitenkin, ei ole lineaarista ja rajoittamatonta. Kun jotkin organismit, tai ekosysteemit, kasvavat, toiset taantuvat, ja tämä vapautaa ja kierrättää komponentteja jotka muuttuvat resursseiksi uudelle kasvulle.

— Fritjof Capra and Hazel Henderson (2013: 4)

Capra ja Henderson esittävät, että ”me emme voi ymmärtää komplekseja järjestelmiä kuten organismeja, ekosysteemejä, yhteiskuntia ja talouksia jos me kuvaamme niitä puhtaasti kvantitatiivisin termein.”. Koska ”ominaisuudet syntyvät prosesseista ja suhdekuvioista” niiden tulee olla kartoitettuja mittaamisen sijaan (p.7). Läheisiä yhtymäkohtia on siinä miten ekonomistit ja ekologit ymmärtävät kasvun ja kehityksen käsitettä. Vaikka ekonomistit tuppaavatkin ottamaan puhtaasti kvantitatiivisen lähtökohdan, ekologit ja biologit tietävät miten tehdä ero sekä kasvun että kehityksen määrällisten ja laadullisten aspektien välillä.

Ilmeisestikin talouskehityksen lineaarinen näkökulma, niinkuin sitä suurin osa valtavirran ja yritysmaailman ekonomisteista ja poliitikoista käyttää, vastaa kapeaa talouskasvun määrällistä käsitettä, kun taas biologisessa ja ekologisessa merkityksessä kehitys vastaa laadullista kasvua. Itse asiassa, biologisen kehityksen käsite pitää sisällään sekä laadullisen että märällisen kasvun.

— (ibid: 9)

Elämän kasvukuviot seuraavat logistista käyrää eksponentiaalisen sijaan. Eräs esimerkki poikkeuksellisesta määrällisestä kasvusta elävissä järjestelmissä on syöpäsolut, jotka lopulta tappavat isäntäeliön. Rajoittamaton määrällinen kasvu on kuolettavaa eläville järjestelmille ja talouksille. Laadullinen kasvu elävissä organismeissa, ekosysteemeissä ja talouksissa, ”sitä vastoin voi olla kestävää jos siihen kuuluu dynaaminen tasapaino kasvun, rappeutumisen ja kierrätyksen välillä, ja jos siihen myös kuuluu kehitys oppimisen ja kypsymisen merkityksessä” (p.9). Capra ja Henderson esittävät:

Talouden tilan käsittely raakojen määrällisten bruttokansantuotemittarin sijaan meidän tulee erottaa ”hyvä” kasvu ”huonosta” kasvusta ja kasvattaa ensimmäistä jälkimmäisen kustannuksella niin, että haaskaaviin ja järjettömiin tuotantoprosesseihin sidotut luonnolliset ja inhimilliset resurssit voidaan vapauttaa ja kierrättää resursseiksi tehokkaille ja kestäville prosesseille.

— (ibid: 10)

Ero hyvän ja pahan kasvun välillä voidaan saada selville syvemmällä sosioekologisella ymmärryksellä niiden vaikutuksista. Kun paha kasvu ulkoistaa sosiaaliset ja ekologiset Maan eko-sosiaalisten systeemisen rappeutumisesta aiheutuvat kustannukset, hyvä kasvu ”on tehokkaiden tuotantoprosessien ja palveluiden kasvua jotka sisäistävät täysin kustannukset, jotka liittyvät uusiutuvaan energiaan, nollapäästöihin, jatkuvaan luonnonvarojen kierrätykseen ja Maan ekosysteemien entisöintiin” (p.10). Capra ja Henderson tulevat loppupäätelmään: “siirtymä määrällisestä laadulliseen kasvuun […] voi ohjata maita pois ympäristön tuhosta kohti ekologista kestävyyttä ja pois työttömyydestä, köyhyydestä ja jätteestä kohti merkityksellistä ja kunniakasta työn luomista” (p.13).

Laadullisen kasvun vaaliminen monimuotoisuutta integroimalla yhteistyöverkostoihin ja yli paikallisten, alueellisten ja globaalien skaalojen auttaa synnyttämään regeneratiivisia kulttuureja.

[Tämä on lainaus kirjoittajan kirjasta Designing Regenerative Cultures, julk. Triarchy Press, 2016.]

Lähde:

https://medium.com/@designforsustainability/shifting-from-quantitative-to-qualitative-economic-growth-950b430de557

“Tienaa leipäsi.”

“Ole käytännöllinen.”

“Mene töihin.”

Todennäköisyys on hyvä sille että olet joskus kuullut nämä lauseet. Aikuisena me emme tarvitse enää ketään toista sanomaan meille näitä asioita. Me sanomme ne itsellemme. Mutta oli aika jolloin kaikki meistä kuuli ne ensimmäistä kertaa. Muistatko?

http://chrisagnos.com/much-economy-actually-need/

Piditpä siitä tai et, jos maat haluavat liittyä ”rikkaiden kerhoon”, niiden täytyy uudelleenjakaa vaurautta.

Se mitä ei ole tutkittu niin paljoa — ainakaan osittain koska dataa on vaikea löytää — on vaurauden jakautuminen maiden sisällä, ja kuinka se liittyy talouskasvuun. Onko vaurauden keskittyminen oire siitä mitä Peter Turchin nimittää ”eliitin ylituotannoksi?

Uskolliset lukijani epäilemättä muistavat vuoden 2008 tutkimuksen rikkaiden maiden vaurauden epätasa-arvosta ja talouskasvusta. (Jos et ole kuullut, vaurauden epätasainen jakautuminen kertakaikkisesti ylittää tulojen epätasaisen jakautumisen.)

Tässä on jutun juuri:

Korrelaatiot rikkaiden maiden vaurauden keskittymisen ja:

Tämä analyysi tahtoo sanoa, että rikkaissa maissa suurempi vaurauden epätasainen jakautuminen/keskittyminen kulkee käsi kädessä nopeamman talouskasvun kanssa lyhyellä aikavälillä, mutta pitkällä aikavälillä se liittyy paljon heikompaan talouskasvuun. Pitkällä aikavälillä trickle-down hajoaa käsiin. (Nimittäin kasvava vaurauden keskittyminen ja kuoleva kasvu post-Reaganin USA:ssa.)

Tässä analyysissa on useita ongelmia, joista on puhuttu aiemmin. Ennen ei ollut saatavilla paljoakaan dataa ja tilastollinen korrelaatioanalyysi oli ratkaisevasti perusopiskelijatasoa.

Mutta nyt meillä on (viimeinkin!) paljon sofistikoituneempia korrelaatioanalyyseja asiantuntevilta ekonomisteilta kuten Sutirtha Bagchia ja Jan Svejnar: “Does wealth inequality matter for growth? The effect of billionaire wealth, income distribution, and poverty.” (Rajoitettu; aikaisempi rajoittamaton versio vuodelta 2013 on täällä. Kahden sivun kuvaus löytyy täältä.)

Bagchia ja  Svejnar’s pääsevät seuraavaan lopputulokseen:

vaurauden epätasa-arvolla on negatiivinen suhde talouskasvuun

(Se niistä ”insentiiveistä”.) B&S yrittävät erotella ”poliittisen kytkeytyneisyyden” ja markkinavetoisen vaurauden epätasa-arvon, ja tulevat lopputulokseen että vain poliittisesti riippuva vaurauden epätasa-arvo — ”cronyismi” — on negatiivisesti riippuva kasvusta.

@NinjaEconomics on julkaissut tärkeimmän taulukon:

Ydinpointit:

• B&S tarkastelevat kasvulukuja viiden vuoden ajalta (keskimääräinen BKT/capita muutos). Kiinnostavaa kyllä, negatiiviset korrelaatiot tälle lyhyelle viiveperiodille ovat ristiriidassa omieni kanssa mitä rikkaisiin maihin tulee, joka ainoastaan näyttää negatiivisen korrelaation vuosikymmenten yli. (Se raivostuttaa minua, että kaikki kasvukorrelaatiotutkimukset eivät tarkastele useita aikaviiveitä silloin kun mahdollista. Niiden tulisi kaikkien näyttää tältä.)

• Heidän havaintojoukkonsa on täydellinen sillisalaatti maista* — pienistä suuriin, kehittyneisiin, vähemmän kehittyneisiin, jne. Tällöin suurempi N saa suuremman tilastollisen merkitsevyyden, mutta se tekee löydösten todelllisesta merkitsevyydest…. kyseenalaisen. Me olemme tienneet jo vuosikymmeniä että kasvun ennusmerkit ja syyt ovat todella erilaisia kehittyneissä ja vähemmän kehittyneissä maissa. Henkilökohtaisesti haluaisi nähdä tulokset vain varakkaiden maiden osalta.

• Tällainen analyysi samanlaisista, varakkaista maista sallisi heidän käyttää kapeampaa mutta arvostettua Luxembourgin vauraustutkimuksen dataa, sen datajoukon sijaan jonka he ovat kasanneet perustuen puutteellisempaan ja paljon vähemmän läpikotaiseen Forbes 400 miljardöörilistaan. (Heidän dataa ja analyysitiedostoja ei ole saatu julkaistua muun kansan nähtäväksi.)

• Luokittelu olisi kiemuraisesti rakennetun ”poliittisen kytkeytyneisyyden” versus markkinavetoisen vaurauden välillä on, heidän omien sanojensa mukaan, ”jossain määrin subjektiivinen”. Se ei voisi olla muuta. Se että he ovat ”täysin suorasukaisia siitä kuinka luokittelu toteutetaan” ei poista luokittelun tarvetta.

• Kuten Brad DeLong on osoittanut, jopa subjektiivisesti kasatulla datajoukolla, B&S:

…epäonnistuivat löytämään tilastollisesti merkitsevää eroa poliittisen kytkeytyneisyyden aikaansaaman vaurauden epätasa-arvon ja poliittisen epäkytkeytyneisyyden aikaansaaman vaurauden epätasa-arvon välillä. Se olisi tarkempi kuvaus siitä mitä data sanoo.

He suitsuttavat heidän tilastollisesti epämerkitsevää löydöstään tavalla joka muistuttaa yritykseltä väheksyä heidän merkitsevintä tutkimustulostaan.

Mutta ehkäpä heidän mielipahakseen, heidän tutkimustuloksensa pitää paikkansa: vaurauden keskittyminen harvojen käsiin ja epätasa-arvo tappaa talouskasvun.

* Heidän vuoden 2013 paperissaan olevat maat: Australia, Bangladesh, Belgium, Brazil, Bulgaria, Canada, Chile, China, Colombia, Costa Rica, Denmark, Dominican Republic, Finland, France, Germany, Greece, Hong Kong, Hungary, India, Indonesia, Ireland, Italy, Japan, Malaysia, Mexico, Netherlands, New Zealand, Norway, Pakistan, Peru, Philippines, Poland, Portugal, Republic of Korea, Singapore, Spain, Sri Lanka, Sweden, Thailand, Trinidad and Tobago, Tunisia, Turkey, United Kingdom, United States, and Venezuela.

Lähde: Evonomics

2. Diskonttauksen lopettaminen. Enää ei tulla ajattelemaan että raha huomenna, hyödykkeet huomenna tai oikeastaan mikään huomenna on vähemmän arvokas kuin tänään. Tämä loppuu samalla kun päästään nollakasvuu. Sisäinen korkokanta on nolla ja tulevat cashflowt ovat samanarvoisia nykyisten rahojen kanssa.

3. Kysyntätalous. Siirrytään oikeasti tyydyttämään tarpeita eikä luoda enää turhia paskatuotteita television tyhmentämille ihmisille siksi että siitä saataisiin rahaa (ja talouskasvua). Se ei täytä mitään OIKEAA tarvetta, vaan on mainonnan ja massaidiotismin luomus. Nyt jos joku argumentoi että markkinat korjaavat ja jos tuotteita ei osteta niin niille ei ole kysyntää ja niitten tarjoaminen lopetetaan, täytyy ehkä suuttua hieman. Jos markkinoiden antaisiin oikeasti korjata, olisi tämä maailma aika eri näköinen. Mutta kun paskan kysyntää subventoidaan mitä mielenkiintoisin menetelmin niin vaikea siinä on vastata korjaavin liikkein. Tämän on pakko loppua. Turhan paskan ylituottaminen on vihoviimeistä resurssien haaskausta.

4. Paikallistalous. Talouden fokus muuttuu globaalista lokaaliksi. Kun paikallisuus ohjaa kuluttajien ostopäätöksiä, saadaan paikallisista talouksista omavaraisia ja vähemmän herkkiä erilaisille kysyntä- ja tarjontashokeille. Post-growth -taloudessa näin on oikeastaan pakko tehdä. Kun ruoantuotanto paikallistetaan, alkaa saman toiminnan ympärille muodostua mitä erilaisinta muuta (talous)kulttuuria ja tuotantoa. Vähän niinkuin vanhaan hyvään aikaan jolloin kansallisvaltiot olivat vielä voimissaan.

5. Mitä deep green -(viher)talous tekee vanhalle taloudelle? Vanha talousmalli haluaa sanoa että talousjärjestelmä on olemassa ihmisiä varten, tyydyttää ihmisten loputtomia tarpeita. Nämä tarpeet ovat hyvin pitkälti markkinavoimien, megakorporaatioiden ja mainosalan luomia. Aidosti vihreä talous tunnustaa sen että talous on yhteiskuntamme yksi sisäinen rakenne, ja että yhteiskuntamme elää ekologian sisällä. Meidän tulee vakavasti pitää huolta ekologiasta mikäli haluamme selvitä.

Lähde: Sharing.org