Eräs huomioni saanut artikkeli oli Edward Castronovan mielipide synteettisestä eriarvoisuudesta virtuaalimaailmoissa, joita hän nimittää ‘synteettisiksi maailmoiksi’. Hänen mukaansa pelaajien dominantti mentaliteetti on neoliberaali, koska he hyväksyvät lopputulemien eriarvoisuuden kunhan mahdollisuudet ovat samat.

Hän kuvaa tilannetta aluksi:

“Lähes kaikissa monen käyttäjän ympäristöissä internetissä tavalliset käyttäjät luovat suurimman osan kulutetusta viihteestä. Designien jatkumo aloittaa aina käyttäjän luomisprosessin alusta suuremmassa tai vähemmässä määrin. Useimmissa maailmoissa käyttäjät saavat kompensaatiota vaivoistaan jollain tavoin: mainetta, vaikutusvaltaa, valtaa, kunniaa, tavaroita, virtuaalirahaa, todellista rahaa jne. Jos me keskitymme puhtaasti materiaaliseen kompensaatioon, hyödyt ovat melkein aina erittäin eriarvoisesti jakautuneita kahdella toisistaan erottuvalla tavalla.

Ensinnäkin, käyttäjien yhteenlaskettu kokonaisvarallisuus on dramaattisesti, melkein aina henkeäsalpaavan eriarvoinen. Joillain käyttäjillä on miljoonia ja miljoonia kultaa ja tavaroita, jotka kiiltävät kuin kromi. Toisilla käyttäjillä ei ole yhtään rahaa ja varusteet ovat vanhoja rättejä.

Toiseksi, käyttäjien varallisuuden kasvu tuntia tai tehtyä työn yksikköä kohden on myös eriarvoinen, vaikka vähemmän dramaattisesti.

Viittaan ensimmäiseen “varallisuuseroina” ja jälkimmäiseen “tuloeroina”. Molemmat ovat olleet merkittävässä ja omassa roolissaan keskustelussa yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta viimeisen 400 vuoden ajan. Suurimmat yhteiskuntajännitteet, vuosina 1789-1945, esiintyivät kun suuri määrä varallisuutta oli vain muutaman hallussa, ja monilla miljoonilla ei ollut mitään varallisuutta. Samaan aikaan palkat (joita voidaan tässä pitää varallisuuden kasvuna yhden tunnin vaivannäköä kohden, ei palkkatyönä) olivat varsin suuret muutamilla, ja varsin pienet lähes kaikilla muilla. Lisäksi varallisuuden ja palkkojen jakautuminen oli karkeasti kiinni henkilökohtaisista ominaisuuksista, joita voitaisiin kuvata “hyveellisinä”. Todellakin, iso osa järjestelmädebatista pyöri kysymysten ympärillä siitä olivatko korkea-arvoiset ja vauraat ansainneet varallisuutensa ja palkkionsa. Yhteiskunnallinen ja taloudellinen poliittinen reformi pyrki siirtämään taloutta enemmän kohti havaitun meritokratian suuntaan; erilaiset “odottamattomat hyödyt” muuttuivat erityisen verotettaviksi; “työtätekeville köyhille” annettiin suuria subventioita; vanhan iän sattumaa (sattuma?) varten, työläisiä kannustettiin liittymään eläkejärjestelmiin, joita pidettiin vakuutuksena. Samaan aikaan talouden itsensä alkaessa palkita osaamista enemmän ja enemmän, laajalti saatavilla oleva koulutus mahdollisti ihmisten enemmän kuin koskaan aiemmin sanoa että heillä menee hyvin koska he olivat ansainneet sen, itseään kehittämällä. Samaan aikaan suuria omaisuuksia hajotettiin ja varallisuuden perimisestä tuli vähemmän määräävä tekijä elämän suunnalle. Se tapa jolla varallisuus ja tulot ansaittiin oikeassa elämässä liittyi enemmän perinteisiin jälkiruokakäsitteisiin tänä aikana.

Tätä kulttuuripoliittista taustaa vasten käyttäjien asenteet varallisuutta ja palkan eriarvoisuutta kohtaan nykyajan synteettisissä talouksissa ovat valaisevia. Henkeäsalpaava varallisuuden eriarvoisuus näissä paikoissa jää vaille minkäänlaista kommenttia. Rikkaat ovat onnellisia, köyhät ovat onnellisia, kaikki ovat onnellisia! Siitä ei kuule yhtäkään valitusta. Näin talouspoliittinen dynamiikksa, joka joskus on kukistanut kuninkaita ja keisareita, ei ole minkäänlainen poliittinen voima nykymaailman synteettisissä maailmoissa. Omituista.

Palkan eriarvoisuus, kuitenkin on yksi kaikkein kuumimmista puheenaiheista. Ei kulu päivääkään ilman ettei joku valita siitä miten hänen ammattinsa maailmassa, oli se sitten velho tai hitsaaja, on kaamean epäreilusti kompensoitu suhteessa kaikkiin muihin ammatteihin. Keskustelupalstat syttyvät liekkeihin aina kun pienikin muutos tehdään kenenkään kykyyn ansaita. Ääritapauksissa mielenosoituksia syntyy online-tilaan. Vihaiset soturit kerääntyvät Ironforgen porteille ja heidän verkkoa kuormittavan käyttäytymisensä avulla lähettävät palvelimen (“koko maailman!”) tuhoonsa. Jedi-ritarit kasaantuvat kaupungintalolle Corelia-planeetalla ja yrittävät samaa, mutta kas, Keisarin agentit, tarkoitan siis pelin kehittäjät, saapuvat ja alkavat ampua joukkoihin, tarkoitan siis teleportata pelihahmoja avaruuteen. Turhaan! Kansa jatkaa rynnimistään maailman tuhoon! Vallankumous! Vallankumous!

Kaikki tämä pienestä muutoksesta tiettyjen käyttäjien kyvyssä tappaa hirviö ja saada sen saalis.

Pelaajien ääni on täten epäilemättä neoliberaali:

“Kansalla synteettisissä maailmoissa on äänensä, ja he käyttävät sitä ilmaisemaan mielipiteitään eriarvoisuudesta ja talouspolitiikasta.

Ja, kuten mainittua, tämä ääni väkivaltaisesti ärähtää palkkaeroista mutta ei sano mitään varallisuuseroista. Mitä oikein tapahtuu? Miten tämä liittyy yhteiskuntakysymyksen historiaan?

Mielestäni selitys on varsin yksinkertainen: nämä asenteet ovat yhdenmukaisia neoliberaalin ansaitsevuusteorian kanssa, ja mahdollisesti se on kaikkein laajimmalti yhteinen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kansa meidän astuessamme 2000-luvulle. Karkeasti kuvaisin neoliberaalia teoriaa seuraavasti: jos kaikille annetaan samat mahdollisuudet tehdä asioita, ja heidät altistetaan ainoastaan pinnallisille, hallittaville riskeille, se että osa ihmisistä päätyy superrikkaiksi ja osa ei on OK. Ihmisten oletetaan olevan oman hyvinvointinsa luotettavia toimijoita ja näin mikä tahansa heidän oikeudenmukaisissa olosuhteissa valitsemansa ero akkumulaatiossa ei ole edes kommentin arvoinen. Olivat ihmiset sitten onnellisia tai eivät lopputulosten suhteen, heillä ei ole Valtiolle vastaansanomista.”

Kuitenkin se mikä on kiinnostavaa on, että ottaen huomioon sen että pelaajilla on ääni ja täten valtaa, he armottovasti vaativat mahdollisuuksien tasa-arvoa, jotain mitä he eivät kykene tekemään omassa rikkinäisissä oikean elämän demokratioissamme.

Tämä on kiinnostava polku emansipatoriseen politiikkaan, voinemme todeta.

Edward Castronova:

“Synteettisissä talouksissa ainoa mistä ihmiset pitävät kiinni on tasapainossa olevat mahdollisuudet. Mikä tahansa myöhempi eriarvoinen lopputulema, joka on käytännössä huomattavissa melkein kaikissa peleissä, ei näytä herättävän mitään vihaa. Kuitenkin pieninkin epätasapaino kisan lähtöviivoissa muuttuu välittömästi dramaattisen ja kuumana käyvän debatin kohteeksi. Sen implikaatio on, että joko ihmiset yleensä eivät välitä lopputuloksista niin kauan kun he tietävät mahdollisuuksien allokoitavan reilusti, tai että näitä pelejä pelaavat ihmiset, ainoastaan, preferoivat vain tiettyä politiikkaa.”

Lähde:

https://blog.p2pfoundation.net/from-synthetic-inequality-to-real-world-equality/2008/04/02

Lynn Parramore: Olet maininnut, että taloudellinen eriarvoisuus on tohtoritutkimustesi aihe. Miten kiinnostuit siitä miten tulot ja varallisuus jakautuvat yhteiskunnassa?

Joseph Stiglitz: Ensinnäkin, kasvoin Garyssa, Indianassa, se oli eräänlainen prototyyppi jakautuneesta Amerikasta. Siellä oli paljon ihmisiä köyhyydessä. Meillä ei ollut 1:htä prosenttia, mutta meillä oli 5 prosenttia. Minulla ei ole ideaa siitä mikä todellinen eriarvoisuuden aste oli, mutta meillä oli paljon ihmisiä pohjalla. Ja toiseksi, se ulottuu aina niihin vuosiin kun menin collegeen ja kansalaisoikeusliikkeeseen. Muistat Martin Luther Kingin marssin olleen marssi syrjinnän lopettamiseksi ja taloudelliseksi voimaantumiseksi. Joten mielestäni monet meistä tajusivat tuohon aikaan, että me emme tule täysin ratkaisemaan Amerikan jakaantumisen ongelmia — rotuerottelua — jos me emme tee jotain taloudellisille eroille.

“* LP: Mikä on uutta viimeaikaisessa työssäsi tulon- ja vaurauden jakamisen parissa?

On useita asioita. Tästä on jotain keskustelua, mutta mielestäni useimmat Thomas Pikettyn kirjan lukeneet (Capital in the Twenty-First Century) saavat kuvan siitä, että vaurauden akkumulaatio — säästöt — ovat vastuussa eriarvoisuuden kasvusta ja siitä että on, täten, kytkös talouden kasvun — pääoman akkumulaation — ja yhtäältä eriarvoisuuden kanssa ja toisaalta varallisuuden kanssa. Tutkimukseni alkaa sillä havainnolla, että ei ole mahdollista selittää sitä mitä on tapahtunut varallisuus/tulot -suhteelle tuolla analyysillä. Lähempi tarkastelu siitä mitä on käynyt viittaa siihen, että suuri osa varallisuuden kasvusta on maan arvon kasvua, ei pääomahyödykkeiden määrän kasvua.

* LP: Kun sanot “maa”, et puhu maasta Jane Austenin tyylillä, eli torppariudesta ja maanviljelyksestä lääninherralle, niinhän?

JS: Se ei ole viljelysmaata, se on urbaanin maan arvo. Ottaisin siihen mukaan, laajemmin, vuokrat jotka liittyvät luonnonvaroihin (“vuokra” on taloustieteellinen termi ansaitsemattomalle tulolle). Se on olemassaolevien varojen arvo. Sivuhuomautuksena siitä mitä on ollut käynnissä, varallisuuden/tulojen suhteen kasvamisen lisäksi on lisääntynyt myös kapitalisaatio toisenlaisista vuokrista, kuten monopolivuokrista. Jos monopolivuokrat lisääntyvät, silloin yritysten markkinavoima suhteessa työntekijöihin kasvaa, niinkuin silloin kun muutamalla, kuten pankeilla, on kyky saada takuut valtiolta — sen arvosta mikä kasvaa ja mitä kapitalisoidaan. Se kasvattaa vaurautta mutta ei kasvata pääomaa. Joten tuo ero varallisuuden ja pääoman välillä osoittautuu kriittiseksi. Se on ensimmäinen idea.

Syy sille miksi se on tärkeää on, että kun alkaa tutkia selityksiä sille miksi maan arvo tai muiden vuokratulojen arvo on kasvanut. Iso osa kirjastani The Price of Inequality liittyy siihen miksi rent-seeking on lisääntynyt. Mutta toinen osa liittyy ulkoisiin asioihin kuten maan ja varojen arvoon. Esitän, että se on erittäin läheisesti kytköksissä luottojärjestelmään.

* LP: Miten selität tämän kytköksen luoton ja eriarvoisuuden välillä?

JS: Jos luottovirta kasvaa, niinkuin olemme nähneet muutaman viime vuonna — tuo luottovirta ei mennyt varallisuuden akkumulaatioon niinkuin me normaalisti termiä taloustieteessä käytämme, pääomahyödykkeisiin. Sen sijaan kasvoi yhden tai toisenlainen kupla.

Se mitä viime vuosina on toistuvasti tapahtunut on, että meillä on ollut rahoitusviranomaisten sallima — sääntöjen purkamisen ja löysien standardien avulla — pankkien suurempi lainananto. Mutta tämä lainananto ei ole synnyttänyt uutta liiketoimintaa, eikä pääomahyödykkeitä.

Siitä on suhteettoman paljon mennyt maan ja muiden kiinteiden resurssien arvon kasvattamiseen (rakennukset, kiinteistöt jne). Ja se on se mistä kaikki ovat huolissaan. Joten siinä mielessä, tuosta keskusteltaessa se tapahtui QE:n tapauksessa — kukaan ei kytkenyt sitä eriarvoisuuteen tai kytkenyt sitä yleiseen makrolukujen kasvuun. Kytkökset eriarvoisuuteen ovat kahdenlaisia: yksi on se, että ainakin makrotasolla, jos talouden säästöt johtavat kasvoon maan arvossa sen sijaan että pääomahyödykkeiden määrä kasvaisi, silloin työntekijän tuottavuus ei kasva. Palkat eivät kasva. Joten osa siitä mitä on käynnissä on, että me emme ole investoineet sillä tavoin kuin meidän tulisi investoida.

Mutta toinen osa on mahdollisesti tärkeämpi, ja se on kun purkaa säännöksiä, silloin sallii lainata enemmän takuuta vastaan. Silloin ne joilla omaisuuserät ovat voivat nähdä heidän omaisuuseriensä arvon kasvavan, kuten maan tapauksessa. Ja niin ne jotka holdaavat varallisuutta rikastuvat entisestään. Työntekijät, joilla ei ole varallisuutta, eivät hyödy tästä kasvusta. Joten kytkös on se, että luotto vaikuttaa maan hintoihin ja käyttöomaisuuden hintoihin, ja ne kasvavat suhteettoman paljon rikkaiden hyväksi. Ja se on varallisuuden kasvun suurin osuus. Se on tutkimukseni yksi tulos.

Toinen tulos on yritys tuottaa yleinen siirtoteoria, niinkutsutusti, varallisuudelle ja muille eduille ylisukupolvisesti, ja yrittää identifioida, erittäin lavealti, niitä voimia jotka johtaisivat eriarvoisempaan jakautumiseen ja voimia jotka johtaisivat tasa-arvoisempaan jakautumiseen. Voisi jopa sanoa, että kyseessä on taksonomia — se on viitekehys ajatella näitä asioita. Ja kun alkaa ajattelemaan näitä asioita, silloin näkee että on monia muita voimia joita on käynnissä jotka kasvattavat eriarvoisuutta. Ja se on myös viitekehys polittisille ratkaisuille. Joten jos meillä on enemmän taloudellista segregaatiota maailmassa, jossa meillä on paikallisia kouluja, paikallisesti rahoitettuja kouluja, meillä esiintyy lisää eriarvoisuutta koulutuksessa ja täten rikkaiden lasten vanhemmat tulevat saamaan enemmän inhimillistä pääomaa.

Tämä malli itse asiassa tarjoaa erittäin robustin teorian eriarvoisuuden selittämiselle. Tutkimuksessa on monia muita ryppyjä, mutta lopullinen oivallus on, että kun miettii varallisuuden eriarvoisuutta käsittelevää politiikkaa, silloin on pakko olla syvällinen ekonomistien kutsuman “verojen esiintymisen” suhteen. Jos suurin osa säästämisestä on kapitalistien toteuttamaa, ja sitten verottaa pääomatuloja, silloin heillä on vähemmän investoitavaa. Se tarkoittaisi pitkässä juoksussa että korko kasvaisi. Se kumoaisi osan aikomuksesta pienentää kapitalistien tuloja.”

LP: Miten ehkäiset kapitalistien verottamisen negatiivisia vaikutuksia?

JS: Yksi tapa tuon tapahtumisen ehkäisemiseksi voisi olla varmistaa, että valtio investoi — ottaa jotain rahaa verovaroista ja investoi itse pääomaan. Se estäisi tuottoprosentin kasvua. Ei kaikki tässä ole loppuun asti mietittyä, mutta se yrittää sanoa että jotain Pikettyn esittämiä asioita siitä että pääomaa tulisi vain verottaa on esitetty yliyksinkertaistetusti.

LP: Tutkimuksessasi indikoit sitä, että yhden prosentin valta riistää muita tuntuu olevan kasvussa. Miksi tämä tapahtuu? Mitkä ovat tämän riiston rajat?

JS: Harkitumpi, akateeminen tapa esittää tuo olisi sanoa, että yksi selityksistä sille mitä on käynnissä on lisääntynyt riisto. Palkkojen suhde tuottavuuteen on laskussa, ja se on selvästi yhdenmukaista lisääntyneen riiston kanssa. Ja toimitusjohtajien palkkojen suhde työntekijöiden palkkoihin on kasvussa. Ja niin sanoisin, että osa selitystä liittyy työntekijän heikentyneeseen neuvotteluvoimaan, heikompiin liittoihin, asymmetriseen liberalisaation tilaan jossa pääoma liikkuu mutta työvoima ei voi liikkua, korporaatioiden johtamista suitsiviin lakeihin jotka tarjoavat suhteellisen vähän suojaa korporaatiovallan väärinkäyttöä vastaan, ja kasvanut monopolivoima johtuen verkostojen ulkoisvaikutuksista.

Joten toki on useita tekijöitä jotka saisivat esittämään, että suuressa mittakaavassa markkinavoima on kasvanut. On kuitenkin joitain tekijöitä, joiden tapauksessa on enemmän kilpailua — johtuen internetistä, esimerkiksi, on enemmän kilpailua hintapuolella, mutta yleisesti kun katsoo palkkojen suhdetta tuottavuuteen, markkinavoima on huomattavasti kasvanut.

Mahdollisesti on joitain rajoja — joskus riiston määrä ilmaistaan palkkojen suhteena työvoiman marginaalituottavuuteen, ja kun tuo suhdeluku laskee nollaan — se on raja! Sanoisin, että asiat voivat muuttua paljon huonommiksi jos me emme tee mitään. Ja se on relevantti ongelma. Se mikä on tärkeää on olemmeko me polulla joka näyttää johtavan kaameampaan ja kaameampaan tilaan.

LP: Ehdotat, että monopolivoima on kasvussa. Mikä rooli tällä on tulojen ja varallisuuden eriarvoisuudessa?

JS: Monopolien omistajat tuppaavat olemaan erittäin keskittyneitä. Kun katsoo Forbesin listaa, suurimmat kaksi ovat molemmat monopolisteja. [Bill] Gates sai rahansa monopolin avulla ja [Carlos] Slim sai rahansa monopolilla Telemexissä. Se ei ole lausunto siitä etteivätkö he olisi olleet tehokkaita tai että he eivät olisi tehneet asioita hyvin. Se ovat ehkä olleet innovatiivisia — on paljon kritiikkiä Microsoftia kohtaan mutta en halua mennä siihen. Mutta voi sanoa, että iso osatuloista tuli monopolivoiman käytöstä, ja en usko että ketään epäilee sitä. Joten kun katsoo huippua, siellä on monopolivoimaa.

LP: Monet neoklassiset ekonomistit ovat esittäneet, että kun ihmiset kontribuoivat talouteen, he saavat palkkion samassa suhteessa. Onko tämä malli hajoamassa?

JS: Kyllä. Mielestäni kirjani The Price of Inequality pointti, sekä monen muun työn pointti on ollut kyseenalaistaa marginaalituottavuuden teoriaa, mikä on teoria joka on ollut vallassa 200 vuotta. Monet kyseenalaistavat sen, mutta minuun työni on tuon kyseenalaistuksen uusinta. Ja mielestäni Pikettyn ja kumppaneiden tekemä työ on ollut tarjota empiiristä todistusaineistoa sen pohjalle. Ei ainoastaan esimerkkejä joita juuri esitin katsottaessa ihmisiä huipulla, monopolistit itse asiassa rajoittavat tuotantoa.

On myös totta, että ihmiset jotka tekevät tuottavimmat kontribuutiot, ne jotka valmistavat lasereita ja transistoreja, tai tietokoneen keksijät, DNA-tutkijat — kukaan näistä ei ole vauraimpien ihmisten joukossa maassamme. Joten jos katsoo ihmisiä jotka ovat kontribuoineet eniten, ja ihmisiä jotka ovat huipulla, he eivät ole samoja. Se on toinen pointti.

Erittäin kiinnostava Pikettyn ja kumppaneiden tekemä tutkimus oli verojen kasvun vaikutuksesta 1%:iin. Jos oli hypoteesina että nämä olivat ihmisiä jotka tekivät paljon töitä ja kontribuoivat enemmän, voisi sanoa että OK, se tulee merkittäväst hidastamaan taloutta. Mutta jos sanoo että se on rent-seekingiä, silloin vain kaappaa valtion puolesta osan vuokrista.

LP: Miten me voimme ehkäistä eriarvoisuuden pahenemista?

Jaan sen kahteen osaan: mitä me voimme tehdä vähentääksemme eriarvoisuutta ennen veroja ja tulonsiirtoja, ja mitä me voimme tehdä parantaaksemme verojen jälkeisiä tuloja ja tulonsiirtoja. Ensimmäinen osa on asiat kuten korkeammat minimipalkat, vahvemmat liitot, parempi koulutus ja vahvemmat monopolienvastaiset lait ja lait yrityksen johtamisesta. Nuo ovat niitä asioita jotka todennäköisesti parantavat tuloja ennen veroja ja tulonsiirtoja. Toinen osa käsittelee asioita kuten pääomatulojen verotusta, sitä miten kohtelu hyödyttää pääosin ihmisiä aivan huipulla, parempaa uudelleenjakopolitiikkaa. Nämä auttaisivat verojenjälkeisiä tuloja muuttumaan tasa-arvoisemmiksi.

Lähde:

“Mitä oikeasti tapahtuukaan Kreikassa, mikä on neuvottelujen taustalla, miten tärkeää velka on ja mitkä ovat sen vaikutukset kreikkalaisiin?

Viime kuussa Kreikka aloitti velkojen auditointiprosessin, mikä pyrkii analysoimaan sen velkoja laittomina, legitimoimattomina ja vastenmielisinä, Kreikan Velkatotuuskomitean välityksellä. Tällä kansainvälisellä ryhmällä on edustajia Espanjan kansalaisvelkatilintarkastusalustasta (Spanish Citizen Debt Audit Platform, PACD) ja ihmisiä vastaavista ryhmistä kuten Kolmannen maailman velan mitätöintikomiteasta (Committee for the Abolition of Third World Debt, CADTM) ja Globalisaation velkatarkkailusta (Observatory of Debt in Globalization, ODG).

PACD on käynnistänyt uuden monografisen blogin auditamosgrecia.org jolla monitoroida prosessia, tuoda se lähemmäksi kansalaisia, löytää yhtäläisyyksiä Espanjan velkaprosessiin ja aivan erityisesti paljastaa velkamekanismien epäoikeudenmukaisuus. Tästä eteenpäin julkaistaan virallista tietoa, haastatteluja, analyyseja tilanteesta ja annetaan ääni Kreikan kansalle.

Pyydämme teitä mukaan tähän kansalaisten auditointiprojektiin, jossa käydään läpi Kreikan julkinen velka, mikä voi toimia muiden velkaantuneiden maiden ja niiden velkojien apuna.”

Katso video, ‘Neliö’-liikkeeltä, tässä:

Lähde: http://www.citizen-audit.net/we-are-auditing-greece/

Matt Yglesias sanoo että käsite on epäuskottava, mutta yllätyksekseni luin nuo sanat. Pidetään mielessä että meillä on ollut kasvua tuotannossa, mutta ei työllisyydessä. Tämä tarkoittaa pienempää määrää työläisiä työssä, mutta että tuotamme yhtä paljon kuin ennenkin. Yksinkertaisena johdantona, miten meidän tulisi mitata nyt potkut saaneiden työntekijöiden rajatuottavuutta? Aloittaisin itse numerolla nolla. Jos tuotannon palautunut taso ei ole todisteita nollarajatuottavuushypoteesista, mikä olisi? Jos minä pyörittäisin firmaa, potkisin kymmenen ihmistä pellolle, ja tuotannon määrä ei laskisi, saattaisin alkaa miettiä sitä miksi nuo ihmiset tuottivat yleensäkään mitään tuottavaa?

On totta, että ceteris ei ole paribus. Mutta havaittu asia muuttuu kun aivan mikä tahansa seikka suosii nollarajatuottavuushypoteesia. Mitään suuria teknologisia läpimurtoja ei ole tapahtunut tuona aikana. Jos mitään, on ollut huonoa rahapolitiikkaa ja ripaus regulatorista epävarmuutta. Ja kuitenkin me voimme tuottaa yhtä paljon kuin ilman noita työntekijöitä. Mieti ”työvoiman hamstrausta” ilman… hamstrausta.

Saatat vedota oligopolimalleihin ja argumentoida, että työntekijät voivat tuottaa jotain, mutta firmat eivät palkkaa niitä koska ne eivät halua kasvattaa tuotantoa johtuen kysynnän puutteesta. Se ei tunnu selittävän sitä, että tuotanto on noussut ja että liikevoittoa kiskotaan taas paljon. Ja koska korporaatioilla on paljon rahaa, on vaikeaa väittää että likviditeettirajoitteet estäisivät noiden työntekijöiden uudelleentyöllistymistä.

Toinen huomattava seikka taantuman puolesta on, nimittäin se että työttömyys on varsin matalalla erittäin koulutetuille työntekijöille, mutta noin kuusi prosenttia vähemmän koulutetuille työntekijöille. (Mitä tulee tuloryhmiin, pienimmän desiilin työttömyys on yli 30 %, kun se on kaikkein suurimmalle vain kolme prosenttia. Aikaskaalasta ei ole tietoa tässä mittauksessa.) Tämä on yhdenmukaista nollarajatuottavuushypoteesin kanssa, ja kuitenkin vain harva analyytikko kysyy onko heidän preferoimansa selitys työttömyydelle sopiva tähän kuvioon.

Garett Jones ehdottaa, että monet työttömät työntekijät ovat potentiaalisesti tuottavia, mutta että firmat eivät, tällä hetkellä, halua investoida tulevaisuuden tuottavuusparannuksiin. Työntekijöillä näyttää olevan nollarajatuottavuus, sillä heidän rajatuottavuusnsä sijaitsee tulevaisuuden tuotoissa, ei nykyisissä tuotoissa. Näen tämän hypoteesin osana kokonaiskuvaa, vaikka en ole varma selittääkö se miksi tämän hetkinen työttömyys on niin paljon korkeampi kouluttamattomien keskuudessa. Onko kouluttamaton työ perustavaa laatua oleva kyvykkyyden rakentaja tulevalle? En olisi niin varma.

Olisi myös mielenkiintoista tarkastella pitkäaikaistyöttömien koostumusta (ei ole sama asia kuin kaikkien työttömien koostumus, tietenkään). Vanhemmat työntekijät, joilla on yliopistokoulutus, ovat varsin jumissa, sillä ehdolla että he ovat työttömiä. Onko tämä tällä hetkellä käynnissä oleva ”uudelleenlaskenta”, optimaalista hakuteoriaa vaiko rulettia joka osuu nollaan joka kerta kun sitä pyöritetään näille työntekijöille? Ehkäpä hieman kaikkia kolmea. Jos haluat, voit kutsua osaa siitä syrjimisen ajaksi ja nimetä idean uudelleen ”havaituksi nollarajatuottavuudeksi.”

Yleisesti, mitkä hypoteesit ennustavat enemmän lyhytaikaista työttömyyttä vähemmän koulutettujen keskuudessa, mutta pitkäaikaistyöttömissä on suhteettoman suuri osuus vanhuksia ja koulutetumpia? Tämä tyylitelty seikka tuntuu viittaavan etsinnän ja uudelleenlaskennan ideoihin, joissa on mukana muutamia nollarajatuotteita. Päästäänkö aggregaattikysynnän teorioissa samoihin dataan mätsääviin tuloksiin? En näe sitä, ainakaan ilman että otetaan mukaan samanaikaisten reaalishokkien teoria.

Mikään nollarajatuottavuushypoteesissa ei vaadi, että nämä rajatuotteet ovat nolla ikuisesti. Kun koko talous kasvaa nopeammin (milloin se tulee tapahtumaan?), jopa matala-arvoisen työntekijän arvo voi muuttua nopeasti paljon suuremmaksi. Kun avataan uusia toimipisteitä, yhtäkkiä tarvitaan ylimääräistä talkkaria ja hän on todellakin tuottavampi uudella rajalla.

Jotkut ihmiset identifioivat rajatuottavuushypoteesin kuvaukseen ”maan alinta pohjasakkaa”, mutta nämä kaksi eivät välttämättä ole sama asia. Komplementaarisuus, yhdistettynä joihinkin kiinteisiin alkutekijöihin voi tuottaa työvoimalle nollassa tai lähellä nollaa olevia rajatuotteita. (Huomaat sanonnan ”ylimääräinen kapasiteetti” tässä kontekstissa, vaikka se pätee oligopolihypoteesiin paremmin.) ”Maan alin pohjasakka”-näkemys on pessimistinen, mutta komplementaariversio nollarajatuottavuuden ideasta voi olla varsin optimistinen, ennustaa erittäin nopeaa työmarkkinoiden elpymistä heti kun interaktiot muuttuvat positiivisiksi.

”Pohjasakka” ja ”komplementaarisuudet” ovat näkökulmia joilla on varsin erilaiset toimintaehdotukset. Pohjasakka implikoi joko toivottomuutta tai paljon perustavaa laatua olevaa uudelleenkoulutusta tai jatkuvaa avustusta, vaikka komplementaarisuusnäkökulma saa kysymään miten me saattaisimme ottaa käyttöön positiivisen vastavuoroisuuden (sen sijaan että jätettäisiin jälkeen hylättyjä tuotantotekijöitä) nopeammin. Ehkä on olemassa joitain kiinteitä tekijöitä, kuten johdon valvonta, ja yrittäjät eivät halua rasittaa noita kiinteitä tekijöitä liian kovaa. Miten voimme saada nuo kiinteät tekijät toistettavammiksi ja joustavammiksi?

Lisäys: Arnold Klingin kommentit.

Lähde:

https://marginalrevolution.com/marginalrevolution/2010/07/zero-marginal-product-workers.html

Lontoon metro on täynnä “mind the gap”-varoituskylttejä, jotka viittaavat asemakäytävän ja junanvaunun välissä olevaan tyhjään kohtaan. Yhteiskunnassa yleisemmin varoituksia voidaan antaa väeistä rikkaiden ja köyhien tai ihmisen ja luonnon välillä. Näitä välejä tulee sekä varoa että kaventaa. Jatkuva kysymys on miten tehdä tämä, ja olen sitä mieltä että eräs vuokran muoto voisi olla paras mahdollinen ratkaisu. Mutta ennen kuin otamme sen puheeksi, meidän tulee perehtyä vuokran käsitteeseen.

Termiä ensimmäisenä käyttivät klassiset ekonomistit, mm. Adam Smith, kuvaamaan rahaa joka maksettiin maanomistajille. Se oli yksi kolmesta tulovirrasta kapitalismin varhaisessa muodossa, joista kaksi muuta ovat työntekijälle maksettu palkka ja pääomalle maksettava korko.

Smithin näkökulmasta maanomistajat hyötyivät maan uniikista kyvystä rikastuttaa sen omistajia “riippumatta mistään toisesta suunnitelmasta tai projektista.” Tämä kyky syntyy siitä, että hyvän maa-alan tarjonta on rajattu, kun taas kysyntä sille kasvaa jatkuvasti. Maanomistajien vuokran perimisen vaikutus, hänen mukaansa, ei kasvata yhteiskunnan vaurautta vaan vie rahaa pois työvoimalta ja pääomalta. Toisin sanoen, maanvuokra on vaurauden imuri eikä sen tuottaja.

Vuosisata myöhemmin tunnettu amerikkalainen ekonomisti Henry George (hänen magnum opuksensa Progress and Poverty myi yli 2 miljoonaa kappaletta) laajensi Smithin oivallusta huomattavasti. Siihen aikaan jolloin Karl Marx syytti kapitalisteja ylijäämäarvon välistä vedosta työläisiltä, George syytti maanomistajia vuokran välistävedosta kaikilta. Sellainen vuokran keruu toimi kuin “suuri kiila, jota pakotetaan yhteiskunnan läpi, ei sen alle. Ne, jotka ovat erkanemiskohdan yläpuolella, nousevat, mutta ne, jotka ovat alla, murskataan.” Georgen ehdottama lääke oli syvä maavero joka saisi takaisin yhteiskunnalle suurimman osan maanomistajien parasiittisesta tuotosta.

Myöhemmin vuokran käsitettä laajennettiin ottamaan mukaan monopolivoitot, ylimääräinen tulo jonka yritys kahmii lyttäämällä kilpailun ja nostamalla hintoja. Smith oli kirjoittanut tästä vaurauden keruun muodosta myös, vaikka hän ei kutsunut sitä vuokraksi. “Minkä tahansa tietyn kaupankäynnin tai tuotannon haaran intressi on laajentaa markkinoita ja kaventaa kilpailua… Markkinoiden laajentaminen voi usein olla tarpeeksi hyväksyttävää kansan intresseissä; mutta kilpailun kaventaminen on aina sitä vastaan, ja se voi toimia vain välittäjillä, kasvattamalla heidän voittojaan yli sen mitä he luonnollisesti saisivat, kantamalla heidän hyödyksi absurdin kokoista veroa kanssakansalaisilta.”

On tärkeää tunnustaa, että vero josta Smith puhui ei ole sellainen jota me maksamme valtiolle; sen sijaan se on sellainen jota me maksamme, paljon näkymättömämmin, vallassa oleville yrityksille. Se johtuu siitä, että hinnat kapitalismissa muodostuvat neljän tekijän avulla: kysyntä, tarjonta, markkinavoima ja poliittinen voima. Ensimmäiset kaksi, jotka ovat kaikkialla läsnä talousteksteissä, määrittävät sen mitä voitaisiin nimittää reiluksi markkina-arvoksi; viimeiset kaksi, jotka ovat läsnä reaalimaailmassa, määrittävät vuokran. Toteutuneet veloitetut hinnat ovat reilun markkina-arvon ja vuokran summa. Toinen sapa ilmaista tämä on sanoa, että vuokra on ylimääräinen raha jonka ihmiset maksavat sen päälle mitä he maksaisivat kilpailullisilla markkinoilla.

Vielä myöhemmin termiä on laajennettu edelleen ottamaan mukaan tulot valtion antamista etuoikeuksista — tuontikiintiöt, kaivosoikeudet, subventiot, verojen porsaanreiät ja niin edelleen. Monet ekonomistit käyttävät termiä  “voitontavoittelu” (rent-seeking) kuvaamaan monia eri tapoja joilla erikoisintressit käyttävät valtiota rikastamaan itseään muiden kustannuksella. Jos mietit miksi Washington DC ja sen ympäristöt ovat kasvaneet niin rikkaiksi viime vuosikymmeninä, se ei johdu valtion itsensä rikastumisesta, vaan massiivisesta voitontavoittelusta.

Lyhyesti, perinteinen vuokra on tuloa jota ei saada minkään henkilön tai yrityksen tuottaman perusteella, vaan siksi että henkilöllä tai yrityksellä on valtaa tai oikeuksia. Se koostuu suuremman kokonaisuuden suuremmalta kokonaisuudelta takavarikoiduista asioista, eikä siihen lisätyistä asioista. Se jakaa vaurautta talouden sisällä, mutta ei lisää siihen mitään. Brittiläisen ekonomistin John Kayn sanoin Financial Timesissa, “Kun muiden vaurauden välistäveto itselle on laitonta, sitä kutsutaan varkaudeksi tai petokseksi. Kun se on laillista, sitä kutsutaan vuokraksi.”

Koska vuokra ei ole listattu erikseen mihinkään hintalappuun tai korporaatioiden tuloslaskelmiin, me emme tiedä siitä paljonko sitä on, mutta todennäköisesti sitä on aika paljon. Tarkastellaan esimerkiksi terveydenhuoltoa Amerikassa. On monia syitä miksi USA käyttää 80 prosenttia enemmän terveydenhuoltoon per capita kuin Kanada, vaikka ei saa yhtään parempia tuloksia, mutta eräs suurimmista on se, että Kanada puristanut suuria määriä vuokraa ulos sen terveydenhuoltojärjestelmästä, ja USA ei ole. Jokainen kanadalainen on voittoa tavoittelemattoman terveysvakuutuksen alainen, ja lääkkeiden hinnat ovat tarkasti säännösteltyjä. Sitä vastoin USA:ssa lääkefirmat yliveloittavat johtuen patenteista. Terveydenhuoltoa on kielletty tarjouskilpailemaan halvemmista lääkkeiden hinnoista, ja yksityiset vakuuttajat lisäävät monia kuluja ja tehottomuuksia.

Tai tarkastellaan vaikka rahoitussektoria. Kaupalliset pankit, sellaiset jotka ottavat talletuksia ja antavat lainoja, saavat uskomattoman arvokkaan lahjan liittovaltion hallitukselta: oikeuden luoda rahaa. Niille sallitaan tämä vähinnäisvarantojärjestelmän kautta, mikä sallii niiden lainata, korolla, noin kymmenen kertaa enemmän kuin mitä niillä on talletuksina. Tämä lahja yksistään on miljardien arvoinen.

Sitten on kaupallisten pankkien serkut, investointipankit, jotka ostavat ja myyvät arvopapereita. Ne eivät voi luoda rahaa samalla tavalla kuin kaupalliset pankit, mutta niillä on omat keinonsa. Yksi niistä on veloittaa suuria maksuja yksityisten firmojen viemisestä pörssiin, ja näin ne saavat osansa likviditeettipreemiosta, jonka julkinen kaupankäynti luo. Toinen on tehdä suuria määriä rahaa luomalla, ja sitten manipuloimalla, hypermonimutkaisia rahoitus“tuotteita” jotka ovat, oikeasti, vedonlyöntiä vedonlyönneistä. Tämä pumppaa kasinotaloutta ja riistää pääomaa, joka muuten hyödyttäisi reaalitaloutta.

Me voisimme käydä läpi kaikki suuret teollisuudenalat — energia, telekommunikaatio, media, maatalous — ja löytää samanlaisia vuokran perimisiä. Mikä osuus taloudestamme, sitten, on vuokraa? Tätä kysymystä luulisi ekonomistien tutkivan, mutta harva niin tekee. Minun tietääkseni ainoa nimekäs ekonomisti joka on asian ottanut esille on Joseph Stiglitz, nobel-palkinnon saaja Columbia Universitystä, ja hän ei ole vastannut kysymykseen kvantitatiivisesti.

Vuokran määrästä USA:n taloudessa Stiglitz sanoo, että se on “vaikea määrittää (mutta) selkeästi jättiläismäinen.” Lisäksi “huomattavan paljon” se “jakaa rahaa pohjalla olijoilta huipulla olijoille.” Lisäksi se ei lisää mitään arvoa talouteen, vaan “vääristää resurssiallokaatiota ja tekee taloudesta heikomman.” 

Tähän mennessä olen kuvannut vuokraa negatiivisena taloutemme ilmiönä. Nyt haluan ottaa käyttöön hyveellisen vuokran käsitteen, vuokran muoto jolla on selkeästi positiivisia vaikutuksia.

Täydellinen esimerkki hyveellisestä vuokrasta on raha, jota alaskalaisille maksaa Alaska Permanent Fund. Vuodesta 1980 rahasto on jakanut vuosittaisia osinkoja jokaiselle joka asuu Alaskassa vuoden tai yli. Osingot — jotka ovat vaihdelleet 1000 dollarista $3269:n henkeä kohti — tulevat yhdestä suuresta rahastosta jonka edunsaajiin kuuluu kaikki Alaskan asukkaat, nykyiset ja tulevat. Rahastoa pääomittaa saadut tulot Alaskan öljystä, joka on yhteisomistuksessa oleva resurssi. Ottaen huomioon tasaisen kassavirran koko populaatiolle, ei ole yllättävää että Alaskassa on korkein mediaanitulo ja kaikkein pienimmät köyhyysluvut kaikista osavaltioista.

Hyveellinen vuokra olisi mikä tahansa rahavirta, joka nostaa välistävedon kustannuksia ja kasvattaa kaikkien muiden yhteiskunnan jäsenten tuloja. Toinen tapa ajatella sitä on vuokrana jonka me, kollektiiviset yhteisomistajat, veloitamme yhteisten omaisuuserien yksityiskäytöstä. Mieti esimerkiksi saastuttajien veloittamista heidän yhteisen ilmakehämme käytöstä ja sitten tämän jakamista tasan kaikille.

Perinteisen ja hyveellisen vuokran välillä on kaksi keskeistä eroa. Ensimmäinen liittyy siihen miten vuokraa peritään, toinen siihen miten se jaetaan.

Perinteisen vuokran perii yritykset, joiden markkina ja/tai poliittinen voima sallii niiden veloittaa kilpailukykyistä suurempia hintoja. Se johtaa korkeampiin hintoihin joilla ei ole taloudellista, yhteiskunnallista tai ekologista funktiota. Hyveellisen vuokran, sitä vastoin, keräisi voittoa tavoittelemattomat rahastot jotka edustavat kaikkia hallintoalueen ihmisiä yhtäläisesti. Se perittäisiin veloittamalla yksityisiä yrityksiä yhteisten omaisuuserien käytöstä, jota ne suurimman osan ajasta käyttävät ilmaiseksi. Sellainen vuokra johtaisi myös korkeampiin hintoihin, mutta hyvästä syystä: saada yritykset maksamaan niiden yhteiskunnalle, luonnolle ja tulevaisuudelle nyt sälyttämät kulut, ja syrjäyttää perinteinen vuokra.

Toinen ero liittyy jakamiseen. Perinteinen vuokra virtaa ylöspäin pienelle vähemmistölle, joka omistaa suurimman osan voittoa tavoittelevien yritysten osakekannasta. Hyveellinen vuokra virtaisi kaikille yhtäläisesti.

Kun periminen ja jakaminen yhdistyvät, perinteisen vuokran vaikutukset ovat tuplasti negatiivisia: se pienentää taloutemme tehokkuutta ja tuloja niiltä jotka maksavat mutta eivät saa mitään. Hyveellisen vuokran vaikutus, sitä vastoin, on tuplasti positiivinen: se parantaa talouden terveyttä ja reiluutta sekä keskiluokan turvaa.

Tällä hetkellä, tottakai, perinteinen vuokra tekee yhteensä biljoonia dollareita vuodessa, kun taas hyveellinen vuokra (Alaskan ulkopuolella) on enemmän konsepti kuin todellisuutta. Mutta hyveellinen vuokra voi ja tulisi kasvaa. Jotta ymmärrettäisiin miten tämän tulisi tapahtua, on tärkeää tutkailla kahta muuta käsitettä: yhteistä vaurautta ja ulkoisvaikutuksia.

Yhteisellä vauraudella on useita komponentteja. Eräs niistä koostuu luonnonlahjoista jotka me perimme yhdessä: ilmakehämme ja meremme, vesistömme ja kosteikkomme, metsämme ja hedelmälliset tasankomme ja niin edelleen. Lähes kaikissa tapauksissa me ylikäytämme näitä lahjoja koska niiden käyttöön ei liity kustannusta.

Toinen komponentti on esi-isiemme luoma vauraus: tieteet ja teknologiat, laki- ja poliittinen järjestelmämme, rahoituksen infrastruktuuri ja paljon muuta. Nämä antavat meille hyötyjä, mutta pieni vähemmistö saa rahallista hyötyä enemmän kuin kukaan muu meistä.

Toinen yhteisen vaurauden osio on niinkutsuttu “kokonaisuuden vauraus” — taloutemme lisäämä arvo, joka johtuu sen skaalasta ja synergioista. “Kokonaisuuden vauraus” käsitteenä ulottuu Adam Smithin oivallukseen kaksi ja puolisataa vuotta sitten työvoiman erikoistumisesta ja tuotteiden vaihdannasta — koko järjestelmän kokonaisvaltaisia ominaisuuksia — ja siitä että ne tekevät kansakunnista rikkaita. Tämän lisäksi on selvää että yksikään yritys ei voi kukoistaa itsekseen: kaikki yritykset tarvitsevat asiakkaita, toimittajia, jakelijoita, valtateitä, rahaa ja komplementaaristen hyödykkeiden verkoston (autot tarvitsevat bensaa, softa tarvitsee rautaa ja niin edelleen). Joten talous kokonaisuutena on suurempi kuin sen osien summa, se on voimavara jota ilman osilla ei olisi yhtä paljon arvoa.

Luonnon luoman vaurauden määrä, esi-isämme ja taloutemme kokonaisuutena on se mitä tässä kutsun yhteiseksi vauraudeksi. Useita asioita voidaan sanoa yhteisestä vauraudestamme. Ensiksikin, se on hanhi joka munii lähes kaikki yksityisen vaurauden munat. Toiseksi, se on äärimmäisen suuri mutta myös (kuten universumin pimeä aine) suurimmaksi osaksi näkymätnön. Kolmanneksi, koska sitä ei luo yksittäiset yksilöt tai yritykset, se kuuluu kaikille meille yhteisesti. Ja neljänneksi, koska yhdelläkään ei ole suurempaa nautintaoikeutta siihen kuin toisella, se kuuluu meille kaikille tasan, tai ainakin niin lähellä tasaa kuin voimme järjestää.

Iso, harvoin kysytty kysymys nykytaloudestamme on kuka saa yhteisen vaurauden hyödyt? Kukaan ei kiistä sitä että yksityiset vaurauden luojat ovat oikeutettuja luomaansa vaurauteen, mutta kuka on oikeutettu vaurauteen joka on meille yhteistä on täysin eri kysymys. Kantani on, että rikkaat ovat rikkaita ei siitä syystä että he luovat vaurautta niin paljon, vaan koska he kaappaavat paljon suuremman osan yhteisestä vauraudesta kuin mikä on heidän osuutensa. Toinen tapa sanoa tämä on, että rikkaat ovat niin rikkaita koska — ja loput meistä köyhempiä kuin meidän tulisi — koska heidän perimänsä vuokrat ylittävät hyveellisen vuokran paljon suuremmalla määrällä. Jos tuo on asian laita, ratkaisu on pienentää ensimmäisen sorttista korkoa ja kasvattaa jälkimmäistä.

Ulkoisvaikutukset ovat tunnetumpi konsepti kuin yhteinen vauraus. Ne ovat kustannuksia joita yritykset määräävät toisille — työntekijöille, yhteisöille, luonnolle ja tuleville sukupolville — mutta eivät maksa niitä itse. Klassinen esimerkki on saastuttaminen.

Lähes kaikki ekonomistit hyväksyvät tarpeen “sisäistää ulkoisvaikutuksia”, jolla he tarkoittavat sitä että yritykset maksavat toimiensa täydet kulut. Se mitä he eivät useinkaan mainitse on kassavirrat, jotka syntyisivät jos me oikeasti näin tekisimme. Jos yritykset maksaisivat enemmän rahaa, miten paljon enemmän, ja kenelle pitäisi lähettää maksuosoituksia?

Nämä eivät ole triviaaleja kysymyksiä. Itse asiassa, ne ovat kaikkein merkityksellisimpien kysymysten joukossa joihin meidän pitää vastata 21. vuosisadalla. Summat joista näissä puhutaan voivat olla, ja todellakin niiden tulisi olla, erittäin suuria — jotta lievennettäisiin luonnolle ja yhteiskunnalle aiheutuneita kustannuksia, meidän tulee sisäistää niin paljon maksamattomia kuluja kuin mahdollista. Mutta miten meidän tulisi periä rahat ja kenen rahoja ne ovat?

Yksi tapa periä rahat on ehdotettu vuosisata sitten. Ehdotuksen on tehnyt brittiläinen ekonomisti Arthur Pigou, Keynesin kollega Cambridgessa. Kun luonnon hinta on liian pieni, Pigou sanoi, valtion tulee asettaa vero sen käytölle. Sellainen vero vähentäisi varan käyttöä ja toisi valtiolle lisää tuloja.

Teoriassa Pigoun idea on järkevä; sen ongelma vain on sen toteutuksessa. Yksikään länsimainen valtio ei halua lähteä asettamaan hintoja; se on homma joka parhaiten on markkinoiden säädettävissä. Ja vaikka poliitikot yrittäisivätkin säädellä hintoja veroilla, ei ole paljoakaan mahdollisuutta sille että he saisivat ne menemään “oikein” luonnon näkökulmasta. Paljon todennäköisempää on, että veroprosenttia säätää ne samat korporaatiot jotka ovat ottaneet valtion haltuunsa ja ylikäyttävät resursseja jo nyt.

Vaihtoehtona on tuoda joitain ei-valtiollisia toimijoita mukaan; onhan sy sille että me kohtaamme ulkoisvaikutusten ongelman alunperinkin se, että kukaan ei edusta niitä sidosryhmiä joita kustannukset satuttavat. Mutta jos ne sidosryhmät, jotka ovat edustettuina olisivat lain edessä vastuullisia agentteja, ongelma voitaisiin korjata. Tyhjiö jonne ulkoisvaikutukset nyt virtaavat olisi yhteisen vaurauden edunsaajien täyttämä. Ja nuo edunsaajat perisivät vuokraa.

Mitä tulee siihen kenen rahat ovat, ylläolevasta seuraa että maksut useimmista ulkoisvaikutuksista — ja erityisesti eläville olennoille nyt ja tulevaisuudessa aiheutuvista kuluista — tulisi maksaa kaikille meille yhteisesti yhteisen vaurauden edunsaajina. Niiden ei todellakaan tulisi virrata yrityksillä jotka saavat aikaan ulkoisvaikutuksia; se olisi vastoin koko sisäistämisen ideaa. Mutta niiden ei tulisi myöskään virrata valtiolle, kuten Pigou on ehdottanut.

Mielestäni ei ole mitään väärin siinä, että valtio verottaa meidän yhteisen vaurauden vuokran osuutta, niin kuin se verottaa muiden henkilöiden tuloja, mutta valtion ei pitäisi saada siitä ensimmäistä hyötyä. Oikeat ensisaajat ovat me, kansa. Voitaisiin jopa esittää, kuten ekonomisti Dallas Burtraw on tehnyt, että valtion tämän tulon kaappaus voi olla epäperustuslaillista yksityisomaisuuden haltuunottoa.

Tämä tuo meidät takaisin hyveelliseen vuokraan. Tämän tyyppisestä vuokrasta voidaan esittää useita pointteja.

Ensinnäkin, hyveellisen vuokran maksamisella itsellemme on varsin eri vaikutus kuin välistä vedetyn vuokran maksamisella Wall Streetille, Microsoftille tai Saudi-prinsseille. Lisäksi luonnon ylikulutuksen hillitsemiseksi se palauttaa rahat, jotka maksamme korkeampina hintoina, takaisin niille tahoille jotka tekevät perheillemme ja taloudellemme eniten hyvää: omiin taskuihimme. Siitä eteenpäin voimme kuluttaa sen ruokaan, asumiseen tai mihin tahansa mihin haluammekin. Sellainen kulutus ei ainoastaan auta meitä; se auttaa myös yrityksiä ja niiden työntekijöitä. Se on kuin bottom-up -kannustinjärjestelmä jossa ihmiset valtioiden sijaan tekevät investoinnit. Ei ole triviaalia hyvettä sellaisena hetkenä jolloin fiskaalinen ja monetaarinen politiikka ovat molemmat menettäneet tehonsa.

Hyveellinen vuokra

Toiseksi, hyveellinen vuokra ei ole valtion politiikkaa jota voidaan muuttaa kun poliittiset tuulet kääntyvät. Sen sijaan se on sarja putkia markkinoiden sisällä, jotka paikalleen päästyään kierrättävät rahaa loputtomasti, täten tukien suurta keskiluokkaa ja terveempää planeettaa jopa silloinkin, kun poliitikot ja heidän päätöksensä tulevat ja menevät.

Ja kolmanneksi, vaikka hyveellinen vuokra vaatii valtion toimintaa sen alulle panemiseksi, sillä on poliittinen hyve jolla vältetään suuren/pienen valtion pattitilanne joka halvaannuttaa Washingtonia tällä hetkellä. Se voi siis vedota äänestäjiin ja poliitikkoihin keskellä, vasemmalla ja oikealla.

Kevityslaippa on pieni siiveke laivan tai lentokoneen ruorissa. Buckminster Fuller on usein huomauttanut, että laipan liikuttaminen pienoisen verran kääntää koko alusta tai lentokonetta dramaattisesti. Jos me ajattelemme talouttamme liikkuvana aluksena, samaa metaforia voidaan soveltaa vuokraan. Riippuen siitä miten paljon sitä peritään ja virtaako se monelle vai harvalle, vuokra voi ohjata taloutta kohti äärimmäistä eriarvoisuutta tai suurempaa keskiluokkaa. Se voi myös ohjata taloutta pois luonnon ylikulutuksesta tai kohti turvallista käyttötasoa. Toisin sanoen, sen lisäksi että se on kiila (kuten Henry George sanoi), vuokra voi myös olla ruori.

Ajattele Monopoli-peliä. Tavoite on puristaa niin paljon vuokraa muilta pelaajilta, että kaikkien rahat jäävät sinulle. Teet tämän hankkimalla monopoleja ja rakentamalla hotelleja niille. Kuitenkin pelissä on toinen piirre joka saa aikaan vuokran perimisen: kaikki pelaajat saavat käteismaksun kun he kulkevat lähtöruudun kautta. Tätä voidaan pitää hyveellisenä vuokrana.

Niin kuin Monopoli on suunniteltu, peritty vuokra monopolivoiman avulla ylittää suuresti hyveellisen vuokran suuruuden jonka he saavat ohittaessaan lähtöruudun. Lopputulos on, että peli loppuu aina samalla tavalla: yksi pelaaja saa kaikki rahat. Mutta oletetaan että me käännämme asetelman toisinpäin. Oletetaan, että me pienennämme perittyä vuokraa ja kasvatamme hyveellistä vuokraa. Esimerkiksi, me voisimme maksaa pelaajille viisi kertaa niin paljon lähtöruudun ohittamisesta ja pienentää hotellien vuokria puoliin. Mitä silloin tapahtuu?

Sen sijaan että vuokrat virtaisivat ylöspäin ja keskittyisivät yksittäisen voittajan käsiin, vuokrat virtaavat tasaisemmin. Voittajan kaiken viemisen sijaan peli jatkuu ja moni pelaaja jää jäljelle.

Pointti jonka haluan saada tehdyksi tässä on, että vuokravirta voi ohjata peliä — ja tärkeämmin, taloutta — kohti eri lopputulemia. Eräs lopputulema on, että vuokravirtojen vaihtelu vaikuttaa vaurauden keskittymiseen, saasteisiin ja reaalitalouden invetsointeihin spekulaation sijaan.

Vuokra, toisin sanoen, on voimakas työkalu. Ja se on jotain millä me voimme leikkiä. Haluammeko me vähemmän vuokran perimistä? Lisää hyveellistä vuokraa? Jos kyllä, on meidän asiamme rakentaa putket ja kääntää hanasta.

10.08.2016

Lähde:

How to Create a Bottom-Up Stimulus Machine to Fix Capitalism

Inflaation selittäminen olisi yksinkertaisempaa jos ei olisi tarvetta ensin kuluttaa niin paljon aikaa kumoamassa suosittua näkökantaa. Mutta tämä on se miten se on. Ja niin, aloitan väitteestä ”rahamäärän kasvu => inflaatio”. Tämä perustuu vaihdantayhtälöön:

MV = Py

jossa M on yhtä suuri kuin rahan tarjonta, V on rahan kiertonopeus (tai keskimääräinen määrä kertoja kun yksi dollari kulutetaan), P on keskimääräinen hyödykkeiden ja palvelujen hinta ja y on kaikkien myytyjen hyödykkeiden ja palvelujen kokonaismäärä tarkasteltavalla aikavälillä. Täten, jos olisi 100 tavaraa ja palvelua jotka jokainen myytäisiin 10 dollarilla kukin (keskimäärin), se tarkoittaa sitä että yhteensä tapahtui $1000 arvosta transaktioita. Jos taloudessa on 200 kappaletta yhden dollarin seteleitä, silloin jokaista kappaletta on käytetty 5 kertaa (josta johtuu rahan ”kiertonopeus”).

MV = Py

200 x 5 = 10 x 100

On tärkeää huomata, että yllä esitetty ei ole yhtään ristiriitainen. Yksikään ekonomisti ei ole eri mieltä perusyhtälöstä MV=Py. Vastaväitteet syntyvät, kun tehdään lisäoletuksia siitä mitä yksittäiset muuttujat tarkoittavat. Esimerkiksi, tätä oletetaan ”rahan kasvu => inflaatio”-näkökulmassa:

M: Se mikä on rahaa, on helposti määritelty ja identifioitu ja ainoastaan keskuspankki voi vaikuttaa sen tarjontaan, minkä se voi tehdä autonomisesti ja tarkasti.

V: Rahan kiertonopeus liittyy ihmisten käyttäytymiseen ja rahoitusjärjestelmän rakenteeseen. Se on, täten, suhteellisen muuttumaton.

P: Talous on niin kilpailukykyinen, että eivät yritykset eivätkä työntekijät ole vapaita muuttamaan sitä mitä he veloittavat tuotteistaan ja palveluistaan ilman, että on tapahtunut muutos kysynnän ja tarjonnan voimissa markkinoilla.

y: Talous automaattisesti pyrkii kohti täystyöllisyyttä ja näin y (olemassaoleva tuotteiden ja palvelujen volyymi) on suuri ja se voi olla mitä tahansa tiettynä hetkenä (vaikka se kasvaakin ajan mittaan).

MV = Py

200 x 5 = 10 x 100

Tarkastellaan jokaista muuttujaa koskevia tehtyjä oletuksia. P ei voi muuttua itsestään, y on jo niin suuri kuin se voi olla ottaen huomioon nykyteknologian ja resurssit, ja V on vakio. Ainoastaan M voi muuttua lyhyessä juoksussa ja sen tulee näin olla minkä tahansa käsittelemämme fluktuaation alkupiste. Lisäksi, oletuksemme mukaan, keskuspankilla on valta (esimerkiksi) tuplata rahan tarjonta halutessaan. Milton Friedmanin esimerkissä teoksestaan “The Optimum Quantity of Money” käytetään helikopteria tämän aikaansaamiseksi. Mitä nyt tapahtuu?

MV = Py

400 x 5 > 10 x 100

Tässä on selkeästi ongelma ratkaistavana yhdellä tavalla kolmesta (olettaen, että emme vain madalla M:ää takaisin 200:n): 1) y voi nousta 200:n, mutta totta kai se ei voi, sillä se on jo maksimissaan; 2) V voisi tippua 2,5:n, mutta se on vakio (jotain mitä Friedman perusteellisesti painottaa alkuperäisessä artikkelissaan); tai 3) P voisi nousta 20:n. Tottakai kolmas on se mitä ”rahan kasvu ==> inflaatio”-näkökulman edustajat sanovat, että tapahtuu.

MV = Py

400 x 5 = 20 x 100

Jälleen yhtä suuria!

Painotan nyt sitä miksi tämä on ainoa looginen lopputulos. Me olemme olettaneet, että y ja V ovat vakioita. Friedman sanoo, että y on vakio sillä tasolla, joka liittyy luonnolliseen työttömyysasteeseen, kun V taas liittyy epäsuorasti agenttien rahantarpeeseen. Kun ihmiset haluavat holdata enemmän käteistä, V, se tahti jolla he voivat kuluttaa käteistä on suhteellisen vakio ja, täten, käteiselle on kysyntää. Täten, kun keskuspankki nosti käteisen tarjontaa 200:sta 400:n, se tarkoittaa että ihmiset holdaavat enemmän käteistä kuin he haluaisivat omissa portfolioissaan. FED on luonut tilanteen jossa rahan tarjonta (juuri kasvatettu) ylittää kysynnän (joka on edelleen vanhalla tasolla). Lopputulos on että ihmiset, näkökulman ”rahan kasvu ==> inflaatio” mukaan, hankkiutuvat eroon ylimääräisestä käteisestä kuluttamalla tuon rahan. He toivoivat kykenevänsä ostamaan enemmän tuotteita ja palveluita, mutta koska aggregaattina ei ollut olemassa enempää, he vain nostavat hintoja: rahan kasvu johti inflaatioon.

Tämä on perinteinen näkemys. Siitä saa hyvän johdatusluennon tai jopa vähän pidemmälle menneiden makrotalousluennon ja olen tehnyt sen monta kertaa (itse asiassa, tein sen juuri tällä viikolla kesäkurssilla). Mutta ongelma on, että kurssin jälkeen ihmiset muistavat vain tämän:

M kasvaa ==> P kasvaa

Se mitä he eivät muista on kaikki oletukset jotka tehtiin sinne pääsemiseksi! Ja jotkut niistä ovat kyseenalaisen lisäksi ihan suoraan epäyhdenmukaisia toisten luentojen kanssa jotka pidetään samalla kurssilla.

Otetaan esimerkiksi y. Ei tarvitse paljoakaan nähdä maailmaa huomatakseen että emme ole täystyöllisyydessä ja näin maksimitasolla. Täten, ottaen huomioon tämän skenaarion:

MV = Py

400 x 5 > 10 x 100

ei ole syytä, että tämä ei johtaisi kasvuun y:ssä kuten alla esitetään, sillä ne jotka kuluttavat ”ylimääräiset rahavaransa” itse asiassa saavat yrittäjät nostamaan tuotantoaan uuteen kysyntään vastaamiseksi:

MV = Py

400 x 5 = 10 x 200

Tämä on, tottakai, julkisen talouden alijäämän tavoite, jonka niin moni taloudellisesti tietämätön ihminen yrittää saada loppumaan.

Lisäksi on paljon viitteitä siitä, että rahan kiertonopeus EI OLE vakio. Niin kuin olettaisi, se pyrkii pienenemään taantuman aikana kun ihmiset, itse asiassa, haluavat holdata enemmän käteistä. Täten, jos me oletamme että keskuspankki ryhtyy tuollaisiin hommiin sellaisena aikana (niinkuin nykypäivänä näemme), lopullinen tulos saattaa olla tämännäköinen:

MV = Py

400 x 2.5 = 10 x 100

Voisiko olla kyse jostain yhdistelmästä y:n kasvun ja V:n pienenemisen välillä — tämä olisi taloudellisesti järkeenkäypää. Huomaa miten prosessi jolla saada tehtyä näistä alkuoletuksista realistisempia tekee siitä paljon epävarmempaa, etttä M:n kasvu johtaisi kasvuun P:ssä, erityisesti talouden taantuman aikana.

Mutta ei tässä vielä kaikki pahin. Näkökulman ”rahan määrä ==> inflaatio” kanssa on olemassa vielä perustavanlaatuisempi ongelma. Muistathan miten alkuperäisissä oletuksissa M:lle

M: Se mikä on rahaa, on helposti määritelty ja identifioitu ja ainoastaan keskuspankki voi vaikuttaa sen tarjontaan, minkä se voi tehdä autonomisesti ja tarkasti.

Mitä on ”raha” modernissa luottoon perustuvassa rahoitusjärjestelmässä? Onko se sitä mitä kannat lompakossasi, ykkösiä ja nollia sähköisessä kirjanpidossa tililläsi, saatavilla oleva saldo luottokortissasi, chekkitilisi, vai säästötilisi? Käytännössä tähän kysymykseen on niin vaikeaa vastata, että ekonomistit tarjoavat useita mahdollisia määritelmiä, ollakseen varmoja! Riittää todeta, että nykyisiin tarkoituksiin idea siitä, että voimme tarkasti määritellä nykyisen ”rahan tarjonnan” taloudessamme on epäilyksen alaisena. Tämä itsessään aiheuttaa ongelmia yllä olevan yhtälön operationalisoinnille.

Jotta asioita mutkistettaisiin vielä enemmän, finanssisektori voi luoda ja tuhota rahaa ilman keskuspankin suoraa toimintaa. Joka kerta kun laina tehdään, rahamäärä kasvaa. Pankki luo rahaa tyhjästä, ja ainoastaan murto-osa kokonaismäärästä on reserveinä. Ja kun lainoja maksetaan takaisin tai tulee konkursseja, rahamäärä pienenee. Täten yksityisellä sektorilla on paljon sanomista M:n suhteen.

Mutta ehkäpä todellinen naula ”rahan kasvu ==> inflaatio”-näkökulman arkkuun on tämä: Milton Friedmanin identifioima keskeinen ilmiö koko prosessissa, eli rahan tarjonnan ylijäämä kysyntään nähden, ei voi toteutua reaalielämässä. Ironia tässä on se, että jonkin muu meidän makrokurssilla jo käymistämme asioista tekee tämän selväksi. Miten FED kasvattaa rahan tarjontaa? Muistathan, että Friedman käytti helikopteria — todellakin, hänen tarvitse, sillä ei ollut mitään muuta tapaa saada esimerkki toimimaan. Tämä ei ollut ainoastaan tapa yksinkertaistaa, se oli kriittistä, sillä se sallii keskuspankin kasvattaa rahan tarjontaa huolimatta yleisön toiveista. Kuitenkaan tämä ei voi tapahtua reaalimaailmassa, koska oikeat FEDille saatavilla olevat mekanismit ovat valtionvelan osto yleisöltä, FEDin lainat pankeille diskonttoikkunassa, tai FEDin säätämät reservivaatimukset niin että pankit voivat lainata ulos enemmän samalla säästöjen määrällä. Kaikki näistä nostavat M:ää, mutta, yksikään niistä ei voi esiintyä ilman yksityisen sektorin agentin tietoista ja tahdonvaraista osallistumista. Et voi pakottaa ketään myymään velkakirjaa vaihdossa uuteen rahaan; et voi pakottaa yksityispankkia hyväksymään lainaa FEDiltä; ja yksityiset pankit eivät voi pakottaa asiakkaitaan ottamaan lainaa. Rahan tarjoaminen on kuin parturointi: sitä ei voi tehdä ellei ole vastaavaa kysyntää.

Ratkaiseva tosiseikka on, että ”rahan kasvu ==> inflaatio”-näkökulma on täydellisen järkeenkäypä jossain rinnakkaisuniversumissa, jossa kaikki oletukset pätevät, mutta ei täällä, ei USA:ssa vuonna 2011. Se ei ole miten se toimii. Se on tosi harmi, tiedän, koska se on niin yksinkertainen ja intuitiivisesti vetoava ja se tekisi inflaation hallinnasta todella yksinkertaista. Mutta jos me aiomme kehittää käyttökelpoista rahapolitiikkaa, me tarvitsemme mallin, joka sopii paremmin siihen tapaan jolla moderni rahoitusjärjestelmä toimii.

Ei ole syytä heittää lasta pesuveden mukana, joten pidetään yhtälö kuvioissa. Kuitenkin, me tarvitsemme uusia oletuksia muuttujista M, V, P ja y:

M: Rahan tarkka ja täsmällinen määritelmä on epäselvä modernissa, luottoperustaisessa taloudessa, ja sen volyymi voi muuttua joko keskuspankin suoran intervention kautta tai sitten ilman sitä. Lisäksi, rahaviranomainen ei voi kasvattaa rahamäärää ilman yksityisen sektorin mukanaoloa. Koska keskuspankit lähes aina tähtäävät korkotasoon (rahan holdaamisen hinta) sen sijaan että he tähtäisivät rahan määrään, he pyrkivät yksinkertaisesti mukautumaan pankkien kysyntään. Kun yksityispankit kommunikoivat tarvitsevansa lisäreservejä lainoille ja tarjoavat valtionvelkaa FEDille, FED ostaa sen. Yksityinen sektori on se joka on ajajan penkillä tässä mielessä, ei keskuspankki. Keskuspankin vaikutus on epäsuora ja erittäin paljon riippuvainen siitä mitä muu talous on valmis tekemään (joka on, sattumalta, se syy miksi QE ja QE II -rahat ovat vain pankkien holveissa).

V: Rahan kiertonopeus liittyy, todellakin, ihmisten käyttäytymiseen ja rahoitusjärjestelmän rakenteeseen, mutta siitä on erotettavissa selkeitä kuvioita. Se ei ole edes vakio lyhyessä juoksussa.

P: Vaikka onkin totta, että tekijät kuten tuotannon pullonkaulat voivat olla hintojen liikkeiden syitä, talous ei ole niin kilpailullinen että ei olisi yrityksiä tai työntekijöitä, jotka huomaavat kykenevänsä manipuloimaan veloittamiaan hintoja ja palkkoja. Tärkein inflationaarinen episodi lähihistoriassa johtui suoraan kartellista, eli, OPECin pullistellessaan muskeleitaan. Omaisuuserien hintakuplat voivat myös aiheuttaa hintojen muutoksia (niin kuin nyt). Ydinasia tässä on, kuitenkin, että P VOI olla käynnistävä tekijä — itse asiassa, sen täytyy olla, sillä M ei voi.

y: Talous voi ja pysähtyykin vähemmällä kuin täystyöllisyydellä. Vaikka y:lle on mahdollista olla maksimissa, sen todellakaan ei tarvitse sitä olla.

Yllä kuvatut useat skenaariot voidaan kuvata myös tällä realistisemmalla vaihtoehdolla ja olisikin mukavaa käydä niistä jokainen läpi. Valitettavasti, kuten yllä jo esitin, iso ongelma tämän aiheen kanssa on, että kestää kauan pelkästään hylätä suosittu näkemys! Joten, välttelen houkutusta kirjoittaa tässä kirjaa ja tarjoan vain nopean esimerkin (ehkäpä tuleva postaus voi käydä läpi joitain kiinnostavia mahdollisuuksia).

Kuten jo mainittua, kiinnostavin inflaatioaikakausi sodanjälkeisessä historiassa oli 70-luvusta 80-luvun alkuun. Vuodesta 1968 vuoteen 1972 kuluttajahinnat nousivat keskimäärin 4.6%. Seuraavien kymmenen vuoden aikana se oli 7.5%. Mitä tapahtui? Mikä sai aikaan tämän yhtäkkisen ja dramaattisen kiihtyvyyden hinnoissa? Printtasiko FED yhtäkkiä liian paljon rahaa? Kuten jo selitin, se ei voi tapahtua — ei voi yksinkertaisesti nostaa rahamäärää yli kysynnän. M nousi kyllä, kuitenkin, suurelta osin suhteessa P:n kasvuun. On olemassa paljon realistisempi tarina noille tapauksille.

Öljyn hintojen raketoidessa tuotannon kustannukset kasvoivat monille, monille amerikkalaisille yrityksille. Koska ostopanosten ja myyntituotosten välillä on viive, suurimman osan yrityksistä tulee lainata rahaa (käyttöpääomaa) kuroakseen vaje umpeen. Taloudessa OPECin hintanostojen kerrannaisvaikutuksena kysyntä käteiselle kasvoi näillä yrityksillä. Varsin järkevästi yksityiset pankit ja FED tekivät mitä he kykenivät sopeutuakseen. Nämä olivat reiluja pyyntöjä USA:n yrittäjiltä. Lainoja annettiin ja yksityinen sektori myi valtion velkaa keskuspankille. Tämä kasvatti rahamäärää. Täten, hintojen nostaminen johti rahamäärän kasvuun eikä toisinpäin. QE ja QE II ja liittovaltion hallituksen vaje eivät itsessään aiheuttaa inflaatiota.

Ja tämä on se miten se todella toimii, ainakin kunnes FED alkaa käyttää helikoptereita rahapolitiikassaan.

Lähde:

Viimeisen kymmenen vuoden aikana olemme todistaneet keskuspankkien ennennäkemätöntä osakkeiden, velkakirjojen ja asuntojen hintojen manipulointia. Näiden järkyttävien omaisuuserien hintojen kuplien inflaatio ei tule päättymään hyvin, sillä indikaattorit USA:ssa osoittavat kohti talouden taantumaa.

Viimeisen 12 vuoden ajan Ben Bernanke ja Janet Yellen ovat luotsanneet USA:n keskuspankkia samalla persuntumalla kuin kapteeni Edward John Smith kun hän iloisesti lähti Southamptonin satamasta RMS Titanicin ruorissa. Erot näiden välillä: noin 1500 ihmistä kuoli Smithin ylimielisyyden ja epäpätevyyden tuloksena; kun taas Bernanken ja Yellenin ylimielisyys ja epäpätevyys biljoonien dollarien ”hatusta taikojana” kuluttamisen kasvun korvikkeeksi globaalissa luottokriisissä tulee päättymään eeppiseen politiikan epäonnistumiseen.

Suurin ongelma on, että inflaatiokorjatut palkat ovat pysyneet samoina vaikka keskuspankin manipulointi on johtanut kestämättömiin omaisuuserien hintakupliin osakkeissa, velkakirjoissa ja asuntomarkkinoilla, mikä tekee elinkustannuksista sietämättömiä. Palkkojen stagnoituessa VELKA ON EDISTÄNYT kulutusta — ja kuluttajien piikki on nyt tapissa. Väite siitä että USA:n taloudessa on ”täystyöllisyys” on yksi vuosisadan naurettavimpia väitteitä. Työvoimaan osallistuminen ei ole ollut näin huono sitten vuoden 1977!

Todennäköinen lopputulema Bernanken-Yellenin ”suuresta talouskokeilusta” on USA:n dollarihegemonian loppu jota seuaa massiivinen globaali finanssiromahdus, katastrofaalinen talouslama ja mahdollisesti sota. Mutta selvää on että sitten kun, ei jos, seuraava kriisi iskee, valeuutistemme asiantuntijat syyttävät kaikki ylläolevasta ja kolmenkymmenen vuoden kohtuuttomuudesta presidentti Donald Trumpia.

Keskuspankkien ”interventiot” ovat sallineet markkinoiden arvostusten siirtyä surrealistiseen maailmaan jossa todellisuus ei enää ole olemassa. USA:n valtionkonttorilta on loppumassa rahat ja Illinois on konkurssissa, kuten on myös suurin osa USA:n vajaarahoitteisista eläkerahastoista, ja kuitenkin irti todellisuudesta olevat markkinat treidaavat kuin ne pelaisivat riskivapailla omaisuuserillä.

Nämä keskuspankin suunnitteluinterventiot ovat luoneet ainutlaatuisen puutarhaparatiisin jossa prinssit ja prinsessat iloisesti laukkaavat yksisarvisten selässä ilman huolen häivääkään maailmasta koska omnipotentit keskuspankkiirit ovat eliminoineet kaiken poliittisen, monetaarisen, geopoliittisen, fiskaalisen ja taloudellisen epävarmuuden osake-, bondi- ja asuntomarkkinoilta. Ihmeellinen maailma jossa hinnat voivat mennä vain ylös, ylös, ylös!

Bernanken, Yellenin ja New Yorkin Fedin presidentin Bob Dudleyn utopiamaailmassa kaikki pysyvät vakuuttuneuta keskuspankin supersankarien kyvystä helposti kääntää Fedin 5 biljoonan dollarin taseen ympäri ilman haitallisia sivuvaikutuksia. Itse asiassa, kuten Yellen viime viikolla esitti, ”Se on kuin seuraisi maalin kuivumista katosta.” Ovatko jumalallisen ennustajan ennusteet yhtä tarkkoja kuin heidän omaisuuserien hintojensa kasvu ja inflaatioveikkaukset ovat olleet viime vuosikymmeninä?

Muistaako kukaan edes tätä tuolloisen USA:n keskuspankin johtajan Ben Bernanken haastattelua heinäkuulta 2005?

“Haastattelija: Kertokaa minulle mikä on pahin skenaario? Meillä on niin monia ekonomisteja jotka sanovat, ”Voi tämä on kupla, ja se puhkeaa, ja se tulee olemaan oikea ongelma taloudelle.” Jotkut sanovat että se voi aiheuttaa jopa taantuman jossain kohtaa. Mikä on pahin skenaario, jos me näemme hintojen alastulon ympäri maata?

BERNANKE: No, varmaankaan en usko tuota premissiä. Se on varsin epätodennäköinen mahdollisuus. Meillä on ollut laskevia asuntojen hintoja ympäri maata. Joten uskon olevan todennäköisempää että asuntojen hintakehitys hidastuu, mahdollisesti tasapainottuu: saattaa hidastaa kulutusta hieman. En usko että se tulee ajamaan taloutta liian kauas täystyöllisyyskehityksestä.”

Tai tätä kaaviota?

Yllä on kuvaus USA:n kiinteistömarkkinoista. Samanlaisia kiinteistökuplia on Kanadassa, Mark Carneyn pumppaamana, joka on nyt UK:n keskuspankin johdossa, missä Lontoon kiinteistökupla tulee hänen avustamanaan romahtamaan. Mikä voikaan mennä pieleen?

Ovatko globaalit markkinat saavuttaneet lakipisteensä Fedin monen vuosikymmenen monetaarisen keskuspankkimanipulaation jälkeen, kun samat laumasieluisuuden käytännöt on tulleet muiden keskuspankkiirien adoptoimiksi ympäri maailman, ja ne ovat saaneet aikaan myös viime luottokuplan? Ovatko nämä keskuspankkiirit kaikki päihtyneet samasta monetaarisesta hulluudesta?

Albert Einstein sanoi, ”Hulluus on sitä kun tehdään sama asia uudestaan ja uudestaan ja odotetaan eri tuloksia.” Keskuspankkiirimme ovat joko valehdelleet meille viimeisen vuosikymmenen, tai he ovat olleet täysin metsässä mielipiteineen. Yhtä kaikki, miksi tervejärkisen yhteiskunnan tulisi luottaa globaalin rahoitusvakauden suitset epädemokraattiesti valituille virkamiehille jotka tekevät katalia virheitä ja jotka ovat olleet useammin väärässä kuin oikeassa viimeisen 30 vuoden ajan?

Keskuspankit valitsevat voittajat ja häviäjät — se ei enää ole kapitalismia. Keskuspankit tekevät nyt varsin villin spekulatiivisia veikkauksia. Esimerkiksi, katsokaa vaikka Sveitsin keskuspankin suunnattomia osakepositioita (lähes 70 miljardia USD) USA:n yrityksiin teknologiayrityksiin. EKP on manipuloinut EU:n suvereeneja bondimarkkinoita siihen pisteeseen asti että markkinamekanismien normaalitoimintaa ei enää ole olemassa. Japanin keskuspankki on menettänyt kolme vuosikymmentä tuhotessaan talouttaan.

Onko tilanne tällä kertaa eri? Anteeksi nyt vaan, se ei ollut koskaan eri tilanne. Onko Länsi oppinut mitään Japanin lähes 30-vuotisesta epäonnistumisesta? Ei. Itse asiassa keskuspankit ovat holtittomasti triplanneet. Keskuspankit ovat muuttuneet pelkiksi läpinäkymättömiksi ja hallitsemattomiksi hedgerahastoiksi joita johtavat ihmiset jotka vääristelevät markkinoiden volatiliteettia ja todellisuutta ilman seuraamuksia. Mitä voimme tehdä? Meidän tulee ohjastaa nämä kelmit pois vallasta. Mutta nyt voi olla jo liian myöhäistä ja ihmiset heräävät tilanteeseen vasta uudessa kriisissä.

Lähde:

https://renegadeinc.com/central-bankers-great-monetary-experiment-explode/

Kun tutkimuskohteita laboratoriokokeissa pyydetään jakamaan resurssit tuntemattomien yksilöiden kesken, he pyrkivät jakamaan ne tasan. Jos aikaisempi tilanne on johtanut edeltävään eriarvoisuuteen, ihmiset jakavat tulevat resurssit eriarvoisesti jotta he korjaisivat tai minimoisivat keskinäisen eriarvoisuuden. Tämä bias on niin vahva että koehenkilöt joskus preferoivat tasa-arvoisia lopputulemia joissa kaikki saavat yhteensä vähemmän kuin lopputulemia missä kaikki saavat yhteensä enemmän.

Lisäksi, ihmiset tuntuvat näkevän resurssien tasajaon moraalisena hyveenä; he ilmaisevat raivoa niitä kohtaan jotka hyötyvät eriarvoisista jaoista. Tämä tyrmistys on riittävän vahva, että koehenkilöt haluavat maksaa rangaistakseen eriarvoisia jakoja. Eräs tutkimus tarkasteli tätä 15 eri kulttuurissa ja havaitsi, että kaikkien populaatioiden jäsenet ilmaisivat jonkinlaista halua maksaa kolmannelle osapuolelle eriarvoisen resurssienjaon rankaisemisesta — vaikka tämän rangaistuksen suuruus vaihteli suuresti eri populaatioiden välillä.

Lapsia kolmen ja kahdeksan ikävuoden välillä tutkittaessa havaittiin samanlaista tasa-arvobiasia. Kolmevuotiaat jakavat resurssit tasan kolmannen osapuolten kanssa, kun taas kuusivuotiaat ilmaisevat yhä vahvempaa sitoutumista tasa-arvoiseen jakoon, haluten heittää ylimääräiset resurssit menemään sen sijaan että niiden sallittaisiin tulla eriarvoisesti jaetuksi kahden poissaolevan kolmannen osapuolen kesken.

Eräässä tutkimuksessa kuudesta kahdeksaan vuotiaat lapset pyydettiin jakamaan kumeja kahden pojan kesken jotka olivat siivonneet huoneensa. Kun kumeja oli pariton lukumäärä, lapset vaativat että kokeen järjestäjä heittää ylimääräisen kumin roskiin sen sijaan että jaettaisiin ne eriarvoisesti. He vastasivat tällä tavoin vaikka kumien saajat olisivat saaneet vähemmän kumeja, joka viittaisi siihen että lapset eivät kiinnittäneet huomiota kumien saajien tunteisiin, vaan vastustivat eriarvoisuuden syntymistä vaikka kukaan kumien saajista ei tiennyt asiasta mitään.

Jopa vieläkin paljastavammin lapset ovat yhtä todennäköisiä hylkäämään eriarvoiset jaot kun he mietiskelevät anteliaisuutta (jakaja antoi kaikki karkit vastaanottajalle) verrattuna siihen kun he mietiskelevät itsekkyyttä (jakaja piti kaikki karkit itsellään). Tämä viittaisi siihenm että hylkäykset ovat erityisesti eriarvoisuuden välttelyä, sen sijaan että rankaistaisiin itsekkyydestä.

‘Eriarvoisuuden halu’

Ottaen huomioon nämä havainnot voisi odottaa että kun ihmisiä pyydetään jakamaan resursseja oikean elämän ihmisryhmien kesken, he valitsisivat tasa-arvoisen resurssienjaon kaikilla yhteiskunnan segmenteillä. Mutta he eivät tee niin.

Hiljattainen Nortonin ja Arielyn tutkimus sai paljon kaivattua mediahuomiota kun se näytti, että ihmiset sekä aliarvioivat yhteiskunnassa vallitsevan eriarvoisuuden määrän että preferoivat egalitaarisempaa yhteiskuntaa kuin missä he kuvittelevat elävänsä.

Tutkijat kuvaavat tutkimuksessaan tarkastelleen “kiistoja vaurauden eriarvoisuuden optimaalisesta tasosta”, ja raportoivat löytäneensä “yllättävän konsensuksen tason: kaikki demografiset ryhmän — joka ne joita ei yleensä liitetä vaurauden uudelleenjakoon, kuten republikaanit ja rikkaat — halusivat tasa-arvoisempaa vaurauden jakoa kuin status quo”. Arielyn artikkelin otsikko kuului: “Amerikkalaiset haluavat elää paljon tasa-arvoisemmassa maassa (he eivät vain tajua sitä)”.

Nämä tiivistelmät ovat tarkkoja: tutkimuksiin osallistujat kyllä preferoivat tasa-arvoa enemmän kuin nykytilannetta. Mutta tulokset esittävät myös että he eivät olleet kovinkaan huolissaan suuresta eriarvoisuudesta. Sen sijaan, nämä koehenkilöt väittivät, että täydellisessä yhteiskunnassa huipulla olevan viidenneksen tulisi saada yli kolme kertaa enemmän rahaa kuin pohjalla olevan viidenneksen.

Kun heille annettiin pakotettu valinta tasa-arvoisen ja eriarvoisen vaurauden jaon kesken, ja heitä käskettiin olettaa että heidät satunnaisesti sijoitettaisiin mihin tahansa vaurauden tasoon rikkaista köyhimpään (eli “tietämättömyyden huntu”), yli puolet koehenkilöistä eksplisiittisesti hylkäsivät tasa-arvoisen vaurauden jaon vaihtoehdon, ja preferoivat eriarvoisuutta. Näin data viittaisi siihen, että mitä oikean elämän vaurauden jakaumiin tulee, ihmiset preferoivat tiettyä määrää eriarvoisuutta.

Tämä eriarvoisuuden preferenssi materialisoituu 16 muussa maassa, ihmisillä jotka ovat sekä vasemmalla että oikealla poliittisessa spektrissä, sekä teineillä. Kuten Norton asian selittää: “Ihmiset ilmaisevat eriarvoisuuden halua — ei liian tasa-arvoista, mutta ei liian eriarvoistakaan.”

Itseasiassa, tämä data saattaa aliarvioida ihmisten preferenssejä eriarvoisiin jakoihin. Eräs jälkitutkimus asetti vastakkain Nortonin ja Arielyn kysymykset siitä miten amerikkalaisten populaatiokvintiilien tulisi vastata vauraudenjakoa sen kanssa, mitä keskimääräinen vauraus tulisi jokaisessa kvintiilissä olla. Ensimmäinen kysymys johti ideaalisuhdelukuun rikkaiden ja köyhien välillä 1:4. Mutta jälkimmäisen tapauksessa suhde pomppasi 1:50. Ja kun yhteys näiden kahden kysymyksen välillä selitettiin osallistujille, suurin osa valitsi suuremman eriarvoisuuden asteen kuvastamaan heidän todellisia uskomuksiaan kumpaakin mittaa kohtaan.

Reiluuden preferenssi

Kuinka tämä eriarvoisuuden preferenssi todellisessa elämässä voidaan täsmäyttää laboratoriotutkimusten havaitseman vahvan tasa-arvoisuuden preferenssin kanssa? Ehdotamme tämän eroavuuden syntyvän koska laboratoriotutkimukset eivät, itse asiassa, tarjoa evidenssiä siitä että eriarvoisuuden välttely olisi tasa-arvoisen jakamisen motivoiva preferenssi. Sen sijaan nämä löydökset ovat yhdenmukaisia sekä tasa-arvoisuuden että reiluuden preferenssien kanssa — koska tutkimukset ovat suunniteltu niin että tasa-arvoinen lopputulos on myös reilu.

Tämä johtuu siitä, että vastaanottajia on mahdoton erotella sellaisten tekijöiden perusteella kuin tarpeet tai saavutukset. Täten riippuen siitä ovatko koehenkilöt herkkiä reiluudelle tai tasa-arvolle, he tulevat haluamaan jakaa hyödykkeet tasa-arvoisesti. Tätä ideaa tukee useat tutkimukset joissa reiluus on tarkoin eroteltu tasa-arvosta. Nämä tutkimukset ovat havainneet, että ihmiset valitsevat mieluummin reiluuden kuin tasa-arvon.

Tarkastellaan kahden yksilön tilannetta, jotka ovat identtisiä kaikkien mittareiden mukaan, jossa eräs saa $10 ja toinen ei saa mitään. Tämä on selkeän eriarvoista, mutta onko se reilua? Se voi olla, jos allokaatio oli satunnainen. Ja aikuiset pitävät reiluna käyttää tasapuolisia prosesseja, kuten kolikonheittoa ja arvontaa, kun monenlaisia eri resursseja jaetaan.

Lapsilla on samanlaisia näkemyksiä. Kumeja-huoneen-siivoamisesta -tutkimuksissa, jotka yllä kuvattiin, jos lapsille annettiin reilu ”onnenpyörä” käytettäväksi sen lapsen valintaan, joka saa ylimääräisen kumin, he olivat iloisesti luomassa eriarvoisuutta. Jonkun kahden kumin saaminen ja toisen yhden  (tai 10 ja nolla) voi olla täysin reilua ja hyväksyttävää, vaikka selkeästi se ei ole tasa-arvoista.

Tästä seuraa, täten, että jos uskotaan että (a) ihmisillä oikeassa elämässä on vaihelevia määriä vaivaa, kykyä, moraalista arvoisuutta ja niin edelleen, ja (b) reilu järjestelmä ottaa nämä huomioon, silloin reiluuden preferenssi sanelee että todellisissa yhteiskunnissa valitaan mieluummin eriarvoiset lopputulemat.

Tom Tyler käyttää samankaltaista argumenttia selittämään miksi julkisuudessa ei ole suurempaa mökää taloudellisesta eriarvoisuudesta. Hänen mielestään amerikkalaiset pitävät Amerikan markkinajärjestelmää reiluna tapana jakaa vaurautta, ja, sen mukaisesti uskovat vahvasti sosiaalisen liikkuvuuden mahdollisuuteen. Tämän mukaan ihmisten tyytymättömyys nykyiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen voidaan paremmin ennustaa heidän vaurauden allokoinnin reiluuden uskomuksistaan kuin uskomuksista eriarvoisuuteen.

Kuvittele huone, jossa on 100 henkilöä, ja jokaisella on 100 dollaria. Jokaisella kellonlyömällä, jokainen henkilö jolla on rahaa antaa yhden dollarin satunnaisesti valitulle toiselle osapuolelle. Miten raha jakautuu ajan kuluessa?

Jos olet lukio-oppilas ja on nälkä lounasaikaan, saatat mennä ja ostaa leivän. Annat ravintelille muutaman euron, ja hän lyö klubileivän tiskiin. Mutta mistä muutamat eurot tulivat? Jos olet onnekas, vanhempasi antoivat ne sinulle. Aivan kuin he antavat aamiaista, vaatteet, ja kodin jossa asua. Ja mitä sinä annoit heille? Mahdollisesti likaista pyykkiä.

Nykypäivänä läntisessa maailmassa vanhempana olo on esimerkki yksisuuntaisesta vaihdannasta. Vanhemmat tarjoavat lapsilleen koska markkinat eivät. Ja he tekevät niin odottamatta paljoakaan vastalahjaksi. Aikuiseksi kasvettuaan kukaan meistä ei saa laskua jossa on lueteltu kulut jotka meistä ovat aiheutuneet. Jos me saisimme, me olisimme varmaan aika häiriintyneitä. Joissain kulttuureissa lapset “maksavat takaisin” tukemalla vanhempiaan kun he vanhenevat. Mutta lännessä eläkesuunnitelmat, sosiaaliturva ja vanhainkodit ovat suuremmaksi osaksi poistaneet odotukset tuosta.

Ekonomisti Kenneth Boulding ajoi tällaisia yksisuuntaisia transaktioita, tai “stipendejä”, otettavaksi huomioon taloustieteen tutkimuksessa. Stipendit ovat suuri osa resurssienjaosta, hän sanoo, mutta ekonomistit ovat rajanneet itsensä tutkimaan multilateraalista vaihdantaa. Jotta saataisiin holistisempi viitekehys jossa molemmat systeemit ovat paremmin edustettuja, Boulding ottaa käyttöön termin “Stipenditalous,” joka kasvattaa ymmärrystämme taloustieteestä sekä mikro- (stipendit kotitalouksien sisällä) että makrotasoilla (stipendit hallituksilta*).

Boulding erottelee stipendit niitten motivaattorivoiman perusteella. Vanhemmuuden esimerkissä, motivoiva voima on rakkaus. Vanhemmat tarjoavat lapsilleen koska he välittävät heistä. Hyväntekeväisyys, tutkimusapurahat ja suurin osa hallitusten varainsiirrosta päätyvät samaan kategoriaan. Mutta jokainen talous pitää sisällään myös stipendejä perustuen uhkiin. Jos aiot ostaa leivän ja aseistautunut rosvo tulee, saatat antaa rahat koska pelkäät sitä että hän satuttaa sinua. Se on myös stipendi.

Jokainen järjestelmä, hän selittää, sisältää vaihdannan elementtejä, rakkauteen perustuvia stipendejä ja uhkiin perustuvia stipendejä. Mutta niiden kullekin kuuluvat osuudet kokonaistaloudesta vaihtelevat. Tämän visualisoimiseksi Boulding esittää kolmion, jonka kulmissa on puhtaat vaihdantaan perustuvat järjestelmät, puhdas rakkauteen perustuva järjestelmä ja puhdas uhkailuun perustuva järjestelmä. Kaikki pisteet kolmion sisällä esittävät eri suhteita joissa kolmea systeemiä voidaan yhdistellä. Se missä kohtaa kolmiota olemme, ja minne olemme menossa, ovat niitä kiinnostavia kysymyksiä.

Joskus, Boulding lisää, rakkauteen perustuva stipenditalous voi kasvaa kompensoimaan vaihdantatalouden epäonnistumista. Jos, esimerkiksi, hurrikaani iskee, me tunnustamme ettei vaihdantajärjestelmä kykene sietämään tilannetta, ja teemme lahjoituksia (stipendejä) aukon kuromiseksi umpeen. Mutta jos meistä stipendimme eivät riitä, stipenditalous voi jälleen pienentyä. Vain jos pidämme stipendiämme hyödyllisempänä saajan käsissä kuin omissamme, haluamme tarjota sellaisen.

1970-luvulta eteenpäin Bouldingin työ on suurimmaksi osaksi unohdettu. Ehkä koska stipendin määritelmä, sekä ero rakkauden ja pelon välillä voivat olla sumeita joskus, tai koska teorian laajuus on niin suuri. Jokatapauksessa, viitekehys ansaitsee kunnian sen potentiaalista avata silmämme kaikille tasoille joissa resursseja jaetaan. Se voi saada meidät ajattelemaan transaktioiden luonnetta.

Nykyään saattaa näyttää siltä kuin tämänhetkinen talous yhä suuremmassa määrin perustuisi vaihdantaan. Siinä missä ennen soitimme ystävälle auttamaan meitä kasaamaan uutta IKEAn sohvaa, monet ihmiset käyttävät nyt Handya buukkaamaan tuntiliksalla jonkun jota emme tunne tekemään työn. Myöhemmin saatamme logata sisään TaskRabbitin palkkaamaan jonkun juoksevia asioita hoitamaan. Modernin teknologian avulla interaktiot jotka muuten tekisimme ilman että pyydämme mitään vastalahjaksi ovat muuttumassa kaksisuuntaisiksi.

Samaan aikaan vaihdanta jatkuvasti pettää meidät, joka saa suuremman määrän ihmisiä riippuvaisiksi stipendeistä. Vuonna 2016, yksi seitsemästä amerikkalaisesta eli sosiaalituella. Se on 43 miljoonaa ihmistä joille vaihdanta ei tuo tarpeeksi leipää pöytään. Toisessa päässä tulojakaumaa asiat ovat eri tavalla. Mutta puolet nuorista aikuisista (monet joiden perheet ovat hyvästä sosioekonomisesta asemasta) nojaavat rahalliseen apuun vanhemmiltaan. Se on stipendi — tyypillisesti vähemmän stigmainen kuin sosiaaliturva — mutta stipendi jokatapauksessa.

Nämä trendit, ja potentiaalinen polkumme kolmion sisällä herättää erilaisia kysymyksiä. Kuinka tasa-arvoinen on pääsymme stipendeihin? Tulisiko meidän tarjota enemmän stipendejä (jopa perustuloa?) vai tulisiko meidän panostaa vaihdantaan (ehkäpä työpaikkatakuulla?)? Uskommeko liikkuvamme kohti rakkautta perustuvaa järjestelmää, jossa valloillaan on huoli toisista ihmisistä? Vai onko meistä vaikeaa saada stipendejä ihmisille ellemme uhkaile heitä niin että he niitä tarjoaisivat? Onko kolmiossa ideaalipistettä? Pääsemmekö sinne? Pohditaampa tätä. Boulding teki myös niin, ja hän oli ainoa ekonomisti joka ripotteli kirjoihinsa runoutta, ja kertoi asian näin:

Neljä asiaa jotka ihmiskuntaa eteenpäin tuuppii
Ovat uhkat, vaihdanta, suostuttelu, lempi

Mut vääräst suhteesta näist kaikkii
Seuraa kulttuurillinen abortti

Sillä uhkailu monin tavoin väärinkäyttää
Peleissä joissa kaikki jotain menettää

Vaihdanta kaikkia maita rikastuttaa
Mutta lopussa vaarallisesti vieraannuttaa

Suostuttelijat organisoivat veljensä
Mutta huijaavat toisiä niinkuin itseänsä

Ja rakkaus, pidempään kuin viha
On niin hitaasti etenevä

– Boulding, 1963

*Joskus, tottakai, vaihdannan ja stipendin väliset rajat ovat veteen piirretty viiva. Jos me käytämme veroja sosiaaliturvaan, ja saamme eläkettä, se saattaa paremmin olla kuvattu termillä viivästetty vaihdanta. Jos me, kuitenkin, löydämme itsemme saamasta työttömyysturvaa tai asumistukea ilman että olemme antaneet takaisin samaa vertaa, voimme puhua stipendistä.

Lähde:

https://theminskys.org/grants/