kirjoittaja: O.G. Rose

Pohdintaa keskustelusta Voicecraftilla yhdessä Matthew Segallin kanssa

Oli ilo puhua Voicecraftissa Whiteheadin, Bergsonin, Steinerin, Schellingin ja muiden loistavan tutkijan, Footnotes2Platon Matthew Segallin, kanssa. Mielestäni on syytä ajatella, että Whiteheadin metafysiikalla voisi olla merkittäviä taloudellisia vaikutuksia, sillä se kehottaisi meitä ajattelemaan kysynnän ja tarjonnan lisäksi myös luovuutta.

Segall pohti keskusteluaan täällä, mikä on myös loistavaa luettavaa: https://footnotes2plato.substack.com/p/re-thinking-economics-and-the-meaning

Mielestäni Segall ja Jackson viittaavat siihen, että se, mitä Lordi Keynes viime kädessä ehdottaa väittäessään, että kapitalismi on pohjimmiltaan riippuvainen Kysynnästä (jonka kirjoitan isolla alkukirjaimella yhdessä ”Tarjonnan” kanssa kiinnittääkseni huomiota niiden taloudelliseen merkitykseen tässä), mutta Kysyntää emme voi ikuisesti stimuloida ilman, että tuotot pienenevät ja lopulta pysähtyvät (kuten minä väitän). Jos näin on, tämä tarkoittaa, että kapitalismi on riippuvainen Tarjonnan ja Kysynnän välisestä suhteesta, mutta valtio tai jokin muu instituutio ei voi lopulta tarjota keinoja Kysynnän luomiseen eikä vain sen stimuloimiseen. Kuten olemme väittäneet kohdassa II.1, ”Kysynnän stimuloinnin” ja ”Kysynnän luomisen” välillä on ero, ja siksi meidän on taloustieteessä puhuttava Tarjonnasta, Kysynnästä ja Luovuudesta, mikä viittaa mahdollisuuteen tarkastella ”abduktiivista” ja Whiteheadin kaltaisia ajattelijoita talouden termein. Voisimme sanoa, että Luovuus on taloutta edeltävää toimintaa, joka tekee talouden mahdolliseksi, kuten Luovuus on rationaalisuutta edeltävää toimintaa, joka tekee rationaalisuuden mahdolliseksi. Ilman Luovuutta ei ole Tarjontaa, jota koordinoida; ilman Luovuutta on vain Kysyntää sille, mitä ”on” (Tarjonta), kunnes Kysyntä tyydytetään tai ihmiset kyllästyvät siihen, mitä ”on” ja mitä he vaativat. Silloin ainoa tapa jatkaa talouden elvyttämistä ovat hallitusohjelmat, likviditeetin lisääminen, algoritminen ”tuuppaaminen”, konfliktit ja muut vastaavat. Ja jos nämä keinot osoittautuvat yhä epäluotettavammiksi tai jos pääsemme paikkaan, jossa ainoa tapa vastata johonkin ”Neljänteen käänteeseen” on konflikti ja tuho — Nick Land saattaa osoittautua oikeaksi.

”Neljäs käänne” voitaisiin nähdä historiallisena ajanjaksona, jolloin Kysyntää luodaan uudelleen ennen uutta ‘ensimmäistä käännekohtaa’, mutta se ei tapahdu siksi, että tiedostamme tietoisesti Luovuuden tarpeen tai eron ‘Kysynnän luomisen’ tai ‘Kysynnän stimuloinnin’ välillä, vaan siksi, että meidän on pakko harjoittaa Luovuutta, jos aiomme selviytyä. Mutta tässä on ongelma: tämä tarkoittaa, että Neljännessä Käänteessä meitä ”stimuloidaan luomaan” Kysyntää, mikä ei ole sama asia kuin ”luoda Kysyntää” suoremmin, ilman tällaista stimulointia. Kyllä, toki, jos meitä ”stimuloidaan Luovuuteen”, se on parempi kuin ei mitään, mutta tämä viittaa siihen, että jos meitä voidaan vain ”stimuloida Luovuuteen”, tarvitsemme historiallisia prosesseja ja syklejä, jotta voimme tahattomasti ja tiedostamatta hyödyntää sitä Luovuutta, jota tarvitsemme myös Tarjonnan ja Kysynnän mahdollistamiseksi — historialliset syklit itsessään saattavat viitata ”whiteheadilaisen taloustieteen” mahdollisuuteen ilman, että edes huomaamme sitä. Sivilisaatiosyklit yleisemmin saattavat myös viitata tähän, kuten olen keskustellut Michel Bauwensin kanssa, vaikka tämä vaatii tarkempaa käsittelyä toisella kertaa.

II

Hornborgiin viitaten Segall toteaa, että ”[materialistinen] pakkomielle [johtaa maailmaan, jossa] ajatus alkaa kuuliaisesti polvistua koneen voiman edessä […] avuttomana torjumaan sen termodynaamista rataa kohti yhä tehokkaampaa eksergian muuntamista entropiaksi suhteettoman rahallisen kasautumisen vuoksi.” [⁵] Ehkä juuri tämä ”kumartuminen” ja entropian väistämättömyyden hyväksyminen on osittain johtanut siihen, että olemme luopuneet kysymyksestä Luovuudesta Kysynnän ja Tarjonnan hyväksi? Jos ei ole mitään mahdollisuutta välttää ”hyödyttömän energian” häviämistä, tuntuu järjettömältä omistaa infrastruktuuria siihen, että näennäisesti kielletään väistämätön. Luovuuden syntyminen on onnea ja ”vika järjestelmässä”, voisi sanoa, mikä tarkoittaa, että sitä tapahtuu, mutta sitä ei voi suunnitella tai viljellä. Talouden ja yhteiskunnan on hyväksyttävä kyvyttömyys suunnitella ja kultivoida näitä asioita; käytännöllistä ja järkevää on keskittyä alastulon hallintaan. Luovuus ei voi radikaalisti muuttaa mitään. Olemme ”historian lopussa”…

Segall kirjoittaa voimakkaasti ongelmista, jotka liittyvät entropian liialliseen yleistämiseen, ja tämä ajattelu on saattanut vaikuttaa taloustieteeseen, joka korostaa Tarjontaa, Kysyntää ja jopa sellaisia käsitteitä kuin ”niukkuus” (jota Ivan Illich kritisoi). Tätä virhettä pahentaa ”[ajan] romahtaminen alueelliseksi sekvenssiksi, jossa jokainen otos liittyy ulkoisesti ja sattumanvaraisesti seuraavaan, [mikä] kukisti konkreettisen ajallisen intensiteetin, jota tarvitaan sen ymmärtämiseksi, miten muodolliset ja lopulliset syyt osallistuvat elävään organisaatioon.” [⁶] Taloustieteessä ei ajatella ”muodollisia ja lopullisia syitä”, sillä tämä on jätetty ihmisten päätettäväksi, mutta kuten Marx osoittaa meille (jota käsitellään II.2. kohdassa), kapitalismi toimii osittain siksi, että me metajulkaisemme todellisuuteen ”yhtäläisyysmerkin” (”=”), jota ei löydy faktuaalisuudesta tai materiaalisuudesta, mikä tarkoittaa, että taloustiede totuttaa meidät tiettyihin ”muodollisiin ja lopullisiin syihin” verrattuna toisiin, mutta samalla kieltää niiden roolin (kuten Segall toteaa, resepti patologiaan). Ja ongelmallista on, että ”=” saa meidät ”kohti” pysähtyneisyyttä ja pois luovuudesta (sillä ”yhtäläisyysmerkki” on lähes luovuuden vastakohta, ja itse asiassa mitä muuta on pysähtyneisyys kuin ”=”, joka ei voi paeta itseään). ”Korvaava” ja ‘Luovuus’ vaikuttavat samankaltaisilta, mutta itse asiassa korvattavuus viittaa siihen, että mitään ei voida luoda, sillä kaikki on jo ‘samaa’. Se, mitä luodaan, on metafyysisesti samanlaista kuin se, mikä on jo olemassa, sillä se on ”=” sille, mikä on, ja niinpä meidän tarvitsee huolehtia vain Tarjonnasta ja Kysynnästä: meidän ei tarvitse niin helposti tehdä ”tilaa” ”radikaalille toiseudelle” tai ”radikaalille uutuudelle” — mikä on seurauksellinen virhe.

”Korvattavuus”, kuten Marx kuvaa, on eräänlainen suhde, ja tietyssä mielessä ‘korvattavuuden’ luominen vaihtotapana oli alun perin luova edistysaskel historiassa, mutta ‘korvattavuus’ ja ‘luovuus’ eivät ole rinnastettavissa, ja itse asiassa korvattavuus näyttää siltä, että sitä on käytettävä vain tilapäisesti ‘vaihdon’ helpottamiseksi — mutta valitettavasti meillä voi olla tapana kohdella asioita ‘korvattavina’ ja ‘tasavertaisina’, mikä johtaa pakkautumiseen ja ‘reduktionismiin’, joka voi aiheuttaa ‘pahaa nihilismiä’. Siellä, missä on korvattavuutta, on vaikea saada aikaan ”kohtaamista” (rajoittuneisuuden kanssa, viitaten Alex Ebertin työhön), ja niinpä siellä on vain vähän emergenssiä ja siten myös Luovuutta. Korvattavuus saattaa helpottaa Luovuutta, mutta vain jos se palvelee Luovuutta eikä korvaa sitä. Samoin teknologia voi olla hyvä siinä määrin kuin se auttaa laajentamaan ihmiskuntaa, mutta on vaikeaa käyttää teknologiaa niin, ettei se korvaa meitä (kuten keskustelimme Ivan Illichin kanssa). Tätä kohtaloa on vältettävä, mutta miten ”muotoilemme” itsemme niin, ettemme lankea tapoihin, jotka saavat meidät ”kohti” tätä kohtaloa? ”Liminal Web” on esimerkki siitä, miten tämä voisi tapahtua, kuten II.2 kohdan lopussa todettiin, ja se viittaa siihen, että Liminal Webin roolia yhteiskunnassa olisi ehkä laajennettava.

Joka tapauksessa Segall pohtii Darwinia ja sanoo meille, ettemme saa ajatella ”elävää organisaatiota [vain] luonnon poikkeavuutena”, mikä on kovan materialismin käsite, joka saattaa levitä kapitalismia koskevaan ajatteluumme. [⁷] Monimutkaisuus ja Luovuus eivät ole virheitä, vaan luonnon piirteitä, mikä viittaa siihen, että taloustiede, joka ei ole sopusoinnussa Luovuuden kanssa, ei ehkä ole sopusoinnussa ”todellisuuden” kanssa (mikä klassisessa filosofiassa ja teologiassa voi johtaa puutoksiin ja patologioihin — tai pysähtyneisyyteen). Segall kirjoittaa taloustieteeseen liittyvistä vaikutuksista:

‘Vastaavasti aine liittyy läheisesti avaruuden ja ajan kehitykseen — ei avaruus-ajassa eräänlaisena inertinä ”aineena”, vaan kiinteästi sen kanssa kietoutuneena fysio-psyykkis-henkiseen prosessiin, jossa tietämätön kaipaus kukoistaa vähitellen valoisaksi tietoisuudeksi, myötätunnoksi ja autuudeksi.’ [⁸]

Taloustiede, joka esittää aineen olevan ”inerttiä tavaraa”, on hyvin erilainen kuin taloustiede, joka ottaa vakavasti sen, mitä Segall ehdottaa tässä, mikä voisi mielestäni lopulta johtaa talouteen, jossa Luovuutta ei pidetä poikkeavana vaan olennaisena ja jopa ”pääasiana”. Tällaista kapitalismia puolustetaan koko O.G. Rosen kirjassa, ja huomioimme tässä Robert Solow’n taloustieteilijänä, joka väittää, että ”teknologinen prosessi” on työn ja pääoman ohella keskeinen kasvutekijä. Mainitsimme Solow’n artikkelissa ”Luova yhteisymmärrys”, mutta Solow antaa meille analyysin, joka jättää meille ”Solowin jäännösarvon”, jota voimme pitää kasvuna, jota ei voida helposti selittää klassisilla talouden mittareilla. Voisimme ajatella ”Solowin jäännöstä” taloustieteen ”Gödelin pisteenä” eli pisteenä, jota ei voida selittää mallintamalla tai perinteisillä selityksillä. Tämä ei tarkoita, että pääoman tai työvoiman mallit olisivat vääriä tai hyödyttömiä, vaan että on olemassa ”jäännös”, jota näyttää olevan vaikea selittää muuten kuin ottamalla huomioon teknologisen kehityksen kaltaisia ”epämääräisempiä” muuttujia, jotka näyttävät olevan hallitsemattomissa.

Mielestäni, kuten II.2 ja II.3 tarkentavat (Deidre McCloskeyn ”retoriikan” mukaisesti), Voicecraft voisi ehdottaa sitä, mitä meidän on levitettävä infrastruktuurin avulla, jotta voimme viljellä ja käsitellä ”Solowin jäännöstä”, joka on ”Lapsuuden” ja Luovuuden ”levittämistä”. Solowin ja Swanin kasvumallissa väitetään, että pitkän aikavälin kasvu edellyttää, että pääoma, työvoima ja teknologia työskentelevät ja kehittyvät yhdessä, mutta ”teknologia” on tietysti ongelmallinen tekijä, koska se vaikuttaa suunnittelemattomalta ja koska se voi johtaa ”singulariteettiin”. Kaikki teknologia ei ole samanlaista, ja jos tarvitsemme teknologiaa talouskasvuun, kuten Solow osoittaa, se tarkoittaa, että meidän on otettava riski Nick Landin kuvaamasta ja myös Ivan Illichin kuvaamasta vajaatoiminnasta. Riski on väistämätön, mutta onneksi se, mihin Solow keskittyy ”teknologiana”, voidaan nähdä Luovuutena. Sitä, mitä olemme käsitelleet Kysyntänä, Tarjontana ja Luovuutena, voidaan tarkastella pääoman, työvoiman ja teknologian kanssa, ja vaikka tarvitsemme jonkinlaista kolmikantaista kasvua varten, ”teknologia” on Luovuuden tuote, joka voi ilmetä monin eri tavoin. Tarvitsemme kyllä teknologiaa, mutta teknologian ei tarvitse korvata meitä.

Katson, että Deirdre McCloskey auttaa meitä mahdollisesti ymmärtämään Solow’n kuvaaman ”teknologisen kehityksen” edellytyksen, joka on ”retoriikka” ja/tai se, mitä me kutsumme Voicecraftiksi. Miksi näin on, johtuu helposti siitä, että todellisuus on juuri metafyysisesti sellainen kuin Matthew Segall kuvaa Whiteheadin, Schellingin, Bergsonin ja vastaavien rinnalla (jota voisimme kuvata kasvillisuudeksi, metafora, jota Matt Segall usein käyttää). Viime kädessä teknologia on Luovuuden ja mielikuvituksen tuote, mikä on meille nykyään vaikeaa sen jälkeen, mitä Segall kutsuu ”imagincideksi”, joka on ”mielikuvituksen murha”, kuten hänen kirjassaan Crossing the Threshold käsitellään.

Kuten ”[a]lati uutta luontoa ei voida vangita lopullisesti mihinkään kiinteään sanalliseen lausumaan tai loogiseen kaavaan, vaikka se olisi kuinka dialektisesti hienostunut” (kuten Segall toteaa), niin myös viime kädessä Luovuuteen ja mielikuvitukseen perustuvaa taloutta ei voida koskaan ”täysin mallintaa”, vaikka ymmärtäisimme Kysynnän ja Tarjonnan miten hyvin tahansa. [⁹] Segall keskustelee ”radikaalista panexperientalismista” Whiteheadin kanssa, ja ehkäpä tarvitsemme juuri tätä ajatellaksemme kapitalismia ja pitääkseen sen estämässä sitä ajautumasta stagnaatioon? [¹⁰] Ehkä.

Segall kuvaa Whiteheadin ajattelua:

‘Aika-avaruuden topologia on kosmisen naapurustomme muodostavien yksittäisten kokemuspisaroiden kollektiivisen luonteen emergentti tuote. Fysiikan tuntema aika-avaruusjatkumon matemaattinen rakenne ei ole mielen ennalta määräämä eikä tuonpuoleisesta luonnolle määrätty välttämätön laki, vaan keskinäisten suhteiden emergentti kuvio, jonka on saavuttanut tätä kosmista aikakautta läpäisevä laajimmalle levinnyt tilaisuuksien yhteiskunta. [¹¹]

Taloustiede muuttuisi, jos se ajattelisi itseään tämän valossa, eikö niin? Ja ehkä McCloskeyn ”retoriikka” johtaa suureen rikastumiseen juuri siksi, että keskustelu, ”kohtaaminen”, verkostoituminen (Randall Collins) ja muut vastaavat ovat inhimillisiä todellisuuksia ja kokemuksia, jotka parhaiten, emotionaalisesti, psykologisesti ja fyysisesti sopivat yhteen tämän Segallin kuvaaman metafyysisen todellisuuden kanssa. Kysyntä ja Tarjonta ovat ”taloustieteen ehtoja”, eivät koko taloustiedettä (kuten ”[t]ahti, aika ja kausaalisuus” kokemuksen kannalta), mutta niin myös Luovuus on tällainen ehto. [¹²] Jos emme saa takaisin Luovuutta, emme saa takaisin Luovalle taloudelle tarvittavia ehtoja, toisin sanoen sellaiselle taloudelle, joka ei vajoa Suureen pysähtyneisyyteen ja jonka kautta toinen Suuri rikastuminen, joka laajentaa ihmiskuntaa sen sijaan, että se korvaisi sen, voisi olla mahdollista.

III

Olemme keskustelleet koko O.G. Rosen ajan Kauneuden, Puutteen ja Joki-aukkojen merkityksestä jonkin negatiivisen, merkityksellisen ja ”kuuluvan” palauttamiselle, ja Segall kiinnittää huomiota Kantin Kolmanteen kritiikkiin tutkiakseen tätä aihetta ja sitä, miten Kauneuden palauttaminen voisi auttaa meitä palauttamaan Luovuuden metafyysisesti, mikä voisi lisäksi auttaa meitä taloustieteessä. Segall toteaa, että Kant ”kielsi tiedon luonnosta tehdäkseen tilaa vapaudelle”, mutta epäonnistui lopulta ”tunnustamaan luonnonkauneuden mielikuvituksellisen kokemuksemme ontologisen merkityksen” (minkä vuoksi meidän ei pitäisi olla liian ankaria Kantille, sillä tämän asian vakavasti ottaminen edellyttää, että kohtaamme ”Todellisen” ja sukellamme ”mielen ja luonnon juuriin”). [¹³] ”Peläten mielikuvituksen ylevää voimaa Kant rajoittaa mielen kuollutta Luontoa kuvaaviin representaatioihin, joita ymmärryksen kiinteät kategoriat valmistavat”; samoin, ehkä peläten taloudellisten malliemme murtumista, taloustieteilijät saattavat rajoittaa markkinat koskemaan vain Kysyntää ja Tarjontaa ja jättää huomiotta Luovuuden, joka voi uhata pilata kaiken… [¹⁴].

Pelkkään Tarjontaan ja Kysyntään perustuva taloustiede keskittyy todennäköisesti ensisijaisesti yhteiskunnan ulkoisiin motiiveihin ja kannustimiin, ja jos ne alkavat epäonnistua tai tahattomasti johtaa meidät johonkin ”merkityskriisiin”, taloustiede ei pysty juurikaan puuttumaan ongelmaan. Jos taloustiede johtaa aikaenergian katoamiseen, koska kannustimien on toimittava aikaenergiaa vastaan (viitaten McKerracherin erinomaiseen työhön), silloin taas emme voi tehdä juuri mitään, ja mikä vielä pahempaa, jos aikaenergiaa tarvitaan esimerkiksi Luovuuteen, silloin taloustiede voi johtaa oman autokannibalisminsa edellytyksiin. Välttääkseen tämän kohtalon taloustiede näyttää kuitenkin siltä, että sen on tunnustettava ”jonkin sellaisen” rooli, joka on sen ulkopuolella, mitä se voi helposti laskea tai ymmärtää, kuten Luovuus — joka vaikuttaa minusta keskeiseltä ”Solowin jäännökselle”. Yleensä jäännös edustaa kaikkea sitä, mitä ei voida selittää pääoman tai työvoiman vaihteluilla, ja joidenkin mallien mukaan jäännös muodostaa 20-50 prosenttia kasvusta ja tuottavuudesta (tästä tosin kiistellään). Jos näin on, se on poikkeuksellista, mutta luultavasti on virhe, että residuaalin osuus on niin suuri. Siitä huolimatta on syytä ajatella, että merkittävä osa kasvun ja tuottavuuden muutoksesta johtuu jostain, mitä emme oikeastaan ymmärrä ja mitä taloustiede voi mallintaa vain ”negatiivisesti” ja/tai ”apofaattisesti” (kuin kävelisi meteoriitin kraatterin ympärillä), ja parasta, mihin näyttäisimme pystyvän, on ”kysynnän stimuloiminen” investoinneilla, maksuvalmiuden lisäämisellä, alhaisemmilla koroilla jne. Mutta jos on totta, että näiden menetelmien tehokkuus vähitellen heikkenee ja hiipuu tai aiheuttaa hirvittäviä tahattomia seurauksia, meidän on harkittava Luovuutta tarkasti. Mutta miten me ”haudomme luovuutta”, toisin sanoen puutumme tarkoituksellisesti Solowin jäännösvaikutukseen? Se vaikuttaa ristiriitaiselta. Niin onkin, ja ehkä juuri siksi tarvitsemme Hegelin kaltaisia ajattelijoita (A/B)…

Mielestäni ei ole kohtuutonta olettaa, että Retoriikan ja Voicecraftin edellytysten luominen voisi auttaa meitä puuttumaan jäännösongelmaan, ja jos retoriikka todellakin määrittelee ne edellytykset, joissa Solowin jäännösongelma kehittyy tuottavasti, niin näin me ”luomme Kysyntää”. Liminal Webissä käydään monia keskusteluja Dialogoksen, Circlingin ym. mystisistä, negentropisista ja luovista dunktioista, ja kaikkea tätä voitaisiin pitää todisteena siitä, että McCloskey on oikeassa hänen sanoessaan, että Retoriikka on Rikastuksen ytimessä (ja niin myös jäännösvaikutuksen).

Jos tämä pitää paikkansa, voisimme sanoa, että Solowin jäännöserän käsittely retoriikan avulla voisi johtaa toiseen suureen rikastumiseen ja että retoriikka ja Luovuus ovat vahvasti sidoksissa toisiinsa ja hautovat toisiaan Randall Collinsin kuvaamien ”verkostovaikutusten” kautta, kuten arkkitehtonisesti ja esteettisesti hautomalla ja kouluttamalla (kuten kohdassa II.2 käsitellään). Jos näin on, voisimme sanoa, että koko Liminal Web on mahdollisesti yksi suuri infrastruktuuri Solow’n jäännöserän käsittelemiseksi, ja jos emme puutu siihen, ”Luojien luokka” (Artifex) vähenee, ei-nollasummasta tulee todennäköisesti nollasumma, ja Suuri stagnaatio pahenee jatkuvasti Minskeyn suhdannevaihteluiden ja Suurten tasoitusten kautta…

‘”Schellingille […] filosofia on pääasiassa pyrkimys muistaa täydessä tietoisuudessa se, mikä aluksi tapahtui tiedostamatta” — kuten Segall kirjoittaa, pitäisikö meidän ajatella taloustiedettä nykyään samalla tavalla? [¹⁵] Taloustiede kehittyy tiedostamattaan kysynnän ja tarjonnan kautta ja on näyttänyt unohtaneen Luovuuden. Segall huomauttaa, kuinka ”Nietzschen arvottaminen tulemisesta ja pohdinnat vallan ontologiasta resonoivat Schellingin ja Whiteheadin prosessisuhteellisen esteettisen ontologian kanssa”, ja mielestäni Nietzsche voi samalla tavalla auttaa meitä lähestymään ja ajattelemaan taloustiedettä, jota tarvitsemme tänään, ja siksi painotamme Lapsuutta teoksessa Belonging Again. [¹⁶] Nietzschestä opimme, että ”[v]alta ei ole subjektin kyky, vaan subjektin tuottava kyky”; samoin on myös Luovuuden ja taloustieteen suhteen laita. [¹⁷] Taloustiede ei anna meille Luovuutta, vaan Luovuus antaa meille taloustiedettä, ja jos taloustiede luopuu Luovuudesta kysynnän ja tarjonnan hyväksi, taloustiede pystyy siihen vain Luovuuden ansiosta. ’Mieli […] muuttuu monimutkaisemmin taitelluksi Luonnoksi’, ja siksi se voi ajatella toisin; jos se tekee tämän virheen, tarvitaan ”refleksiivisyyttä” (Soros) ja itsereferenssiä, jotta voimme korjata asiat (käsitellään II.1). [¹⁸] ”‘Meidän on oltava systemaattisia’, Whitehead [sanoo meille], ‘mutta meidän on pidettävä järjestelmämme avoimina [ja pysyttävä] herkkinä niiden rajoituksille’” — niin se menee taloustieteessä. [¹⁹]

Niinpä edessämme on suuri työ, johon meidän on tartuttava, ja voimme paremmin varustautua Matt Segallin, Voicecraftin ja muiden Liminal Webin jäsenten työn avulla. Muista tilata ja seurata näitä tänään:

.

.

Lähdeviitteet

¹Studebaker, Benjamin. The Chronic Crisis of American Democracy. Switzerland. Palgrave MacMillan (Springer Nature Switzerland), 2003: 15.

²Studebaker, Benjamin. The Chronic Crisis of American Democracy. Switzerland. Palgrave MacMillan (Springer Nature Switzerland), 2003: 15.

³Segall, Mathew. On the Matter of Life: Toward an Integral Biology of Economics, 2010: 71–72.

⁴Segall, Mathew. On the Matter of Life: Toward an Integral Biology of Economics, 2010: 73.

⁵Segall, Mathew. On the Matter of Life: Toward an Integral Biology of Economics, 2010: 79.

⁶Segall, Mathew. On the Matter of Life: Toward an Integral Biology of Economics, 2010: 81.

⁷Segall, Mathew. On the Matter of Life: Toward an Integral Biology of Economics, 2010: 85.

⁸Segall, Mathew. On the Matter of Life: Toward an Integral Biology of Economics, 2010: 86.

⁹Segall, Matthew David. Crossing the Threshold. Olympia, WA: Integral Imprint, 2023: 205.

¹⁰Segall, Matthew David. Crossing the Threshold. Olympia, WA: Integral Imprint, 2023: 28.

¹¹Segall, Matthew David. Crossing the Threshold. Olympia, WA: Integral Imprint, 2023: 116–117.

¹²Segall, Matthew David. Crossing the Threshold. Olympia, WA: Integral Imprint, 2023: 118.

¹³Segall, Matthew David. Crossing the Threshold. Olympia, WA: Integral Imprint, 2023: 124.

¹⁴Segall, Matthew David. Crossing the Threshold. Olympia, WA: Integral Imprint, 2023: 124.

¹⁵Segall, Matthew David. Crossing the Threshold. Olympia, WA: Integral Imprint, 2023: 129.

¹⁶Segall, Matthew David. Crossing the Threshold. Olympia, WA: Integral Imprint, 2023: 139.

¹⁷Segall, Matthew David. Crossing the Threshold. Olympia, WA: Integral Imprint, 2023: 143–144.

¹⁸Segall, Matthew David. Crossing the Threshold. Olympia, WA: Integral Imprint, 2023: 167.

¹⁹Segall, Matthew David. Crossing the Threshold. Olympia, WA: Integral Imprint, 2023: 175.

.

.

Lisää sivustolla O.G. Rose.com. Katso myös YouTube-kanava sekä  Instagram ja Facebook.

Lähde: https://ogrose.substack.com/p/on-re-thinking-economics-and-the

Lukija, taloustieteen tohtoriopiskelija, työskenteli samojen tietojen parissa, jotka on kuvattu artikkelissa. Hän tiesi, että niissä oli aukkoja — joskus isoja: Useista maista puuttui kokonaan havaintoja joistakin tutkimuksessa seuratuista muuttujista. Kirjoittajat eivät maininneet, miten he olivat ratkaisseet tämän ongelman. Päinvastoin, he kirjoittivat, että heillä oli ”tasapainotetut paneeliaineistot”, mikä taloustieteellisessä kielenkäytössä tarkoittaa aineistoa, jossa ei ole aukkoja.

”Olin tyrmistynyt viikon ajan”, sanoi opiskelija, joka pyysi pysymään nimettömänä, koska pelkäsi uransa vahingoittuvan. (Hänen henkilöllisyytensä on Retraction Watchin tiedossa.)

Opiskelija kirjoitti kohteliaan sähköpostiviestin artikkelin ensimmäiselle kirjoittajalle, Ruotsin Jönköpingin yliopiston taloustieteen professorille Almas Heshmatille, ja kysyi, miten hän käsitteli puuttuvia tietoja.

Retraction Watchin näkemässä sähköpostikirjeenvaihdossa ja sitä seuranneessa Zoom-puhelussa Heshmati kertoi opiskelijalle, että hän oli käyttänyt Excelin automaattista täyttötoimintoa tietojen korjaamiseen. Hän oli merkinnyt kahdesta neljään havaintoa ennen tai jälkeen puuttuvien arvojen ja vetänyt valittuja soluja alas- tai ylöspäin tapauksesta riippuen. Ohjelma täytti sitten tyhjät kohdat. Jos uudet luvut muuttuivat negatiivisiksi, Heshmati korvasi ne viimeisellä positiivisella arvolla, jonka Excel oli sylkenyt ulos.

Opiskelija oli järkyttynyt. Puuttuvien havaintojen korvaaminen korvaavilla arvoilla — operaatio tunnetaan tilastotieteessä nimellä imputointi — on yleinen mutta kiistanalainen tekniikka taloustieteessä, joka mahdollistaa tietyntyyppisten analyysien tekemisen epätäydellisille tiedoille. Tutkijoilla on vakiintuneita menetelmiä tätä käytäntöä varten; kullakin on omat haittapuolensa, jotka vaikuttavat siihen, miten tuloksia tulkitaan. Opiskelijan tietojen mukaan Excelin automaattinen täyttötoiminto ei kuulunut näihin menetelmiin, varsinkaan silloin, kun sitä sovellettiin sattumanvaraisesti ilman selkeitä perusteluja.

Mutta tilanne paheni. Heshmatin tiedot, jotka opiskelija suostutteli hänet jakamaan, osoittivat, että useissa tapauksissa, joissa ei ollut havaintoja, joita olisi voitu käyttää automaattisessa täyttötoiminnossa, professori oli ottanut arvot taulukkolaskentataulukon viereisestä maasta. Uuden-Seelannin tiedot oli esimerkiksi kopioitu Alankomaista ja Yhdysvaltojen tiedot Yhdistyneestä kuningaskunnasta.

Tällä tavoin Heshmati oli täyttänyt tuhansia tyhjiä soluja — reilusti yli kymmenesosan — mukaan lukien puuttuvat arvot tutkimuksen tulosmuuttujista. Taulukossa, jossa luetellaan tutkimuksen 25 muuttujan kuvailevat tilastot, viitataan ”783 havaintoon” kustakin muuttujasta, mutta siinä ei mainita, että monet näistä ”havainnoista” olivat itse asiassa imputointeja.

”Tämä kaveri, hän imputoi kaiken”, opiskelija sanoi. ”Hän on professori, hänen pitäisi tietää, että jos teet niin paljon imputointia, niin tietosi ovat täysin väärennettyjä.”

Muut asiantuntijat toistivat opiskelijan huolen, kun heille kerrottiin paperin taustalla olevista Excel-operaatioista.

”Se kuulostaa melko kauhealta”, sanoi Andrew Harvey, ekonometrian professori Cambridgen yliopistosta Englannista. ”Jos tällä tavalla täytetään paljon datapisteitä, se mitätöi monet tilastot ja niihin liittyvät testit. On olemassa keinoja käsitellä näitä ongelmia oikein, mutta ne vaativat jonkin verran työtä.

”Datan interpolointi on huono käytäntö, mutta monet ihmiset tekevät sitä, eikä se ole epärehellistä, kunhan se mainitaan”, Harvey lisäsi. ”Toinen kohta, joka koskee datan kopioimista maasta toiseen, kuulostaa paljon pahemmalta.”

Søren Johansen, ekonometrikko ja Kööpenhaminan yliopiston emeritusprofessori Tanskassa, luonnehti Heshmatin toimintaa ”huijaamiseksi”.

”Syy siihen, että se on huijaamista, ei ole se, että hän on tehnyt sen, vaan se, että hän ei ole kertonut siitä”, Johansen sanoi. ”Se on aika törkeää.”

Tutkimus ”Green innovations and patents in OECD countries” julkaistiin Elsevierin arvostetussa Journal of Cleaner Production –julkaisussa. Clarivate’s Web of Science -palvelun mukaan siihen on viitattu vain kerran.

Kumpikaan, ei kustantaja eikä lehden päätoimittajat, joille opiskelija sanoi ilmoittaneensa huolestuneisuudestaan, ei ole vastannut kommenttipyyntöihimme.

Heshmatin toinen kirjoittaja, brittiläisen Lancasterin yliopiston taloustieteen professori Mike Tsionas kuoli hiljattain. Kansainvälinen rahoitus- ja pankkialan järjestö International Finance and Banking Society kehui tammikuussa LinkedInissä julkaistussa muistokirjoituksessaan Tsionasia ”todelliseksi ekonometrian alan valopilkuksi”.

Retraction Watchille lähettämissään sähköpostiviesteissä Heshmati, joka paperin mukaan vastasi tietojen kuratoinnista, sanoi ensin, että Tsionas oli ollut tietoinen siitä, miten Heshmati käsitteli puuttuvia tietoja.

”Jos emme käytä imputointia, tällaiset tiedot ovat lähes hyödyttömiä”, Heshmati sanoi. Hän lisäsi, että artikkelin kuvaus tiedoista ”tasapainoisina” viittasi ”lopullisiin tietoihin” eli korjattuihin tietoihin.

Viitaten syytökseen Heshmati kirjoitti myöhemmin lähettämässään sähköpostissa:

Menettely on tietenkin tunnustettava ja selitettävä. Olen tahattomasti jättänyt selittämättä imputointimenettelyn aineisto-osassa kirjoitusvaiheessa. Olen täysin vastuussa imputoinneista ja olen jättänyt sen mainitsematta.

Hän lisäsi, että kun tohtoriopiskelija lähestyi häntä:

Tarjosin hänelle zoom-kokousta selittääkseni hänelle menettelyn ja annoin hänelle jopa tiedot. Jos minulla olisi muita aikomuksia enkä uskoisi imputointimenetelmääni, en jakaisi tietoja hänen kanssaan. Jos minun olisi pitänyt aloittaa alusta, olisin hallinnoinut tietoja samalla tavalla, koska vaihtoehto olisi merkinnyt useiden maiden ja vuosien jättämistä pois.

Kalifornian Claremontissa sijaitsevan Pomona Collegen taloustieteen professori Gary Smith sanoi, että tietojen kopiointi maiden välillä on ”enemmän kuin huolestuttavaa”. Hän tarkasteli Heshmatin taulukkoa Retraction Watchia varten ja löysi viisi tapausta, joissa yli kaksi tusinaa datapistettä oli kopioitu maasta toiseen.

Marco Hafner, voittoa tavoittelemattoman ajatushautomon RAND Corporationin vanhempi ekonomisti, sanoi, että ”automaattisen täyttötoiminnon käyttäminen ei ehkä ole alun alkaenkaan paras idea, koska voin kuvitella, ettei ole suoraan selvää, millä edellytyksillä puuttuvat arvot on määritetty/imputoitu”.

Hafner, joka on RAND Europen tutkimusjohtaja, lisäsi, että ”kohtuullisin oletuksin ja jos se on todella tarpeen analyyttisistä syistä, yhtä maata koskevat tietovajeet voidaan täyttää toisen maan tiedoilla”. Hänen mukaansa näiden oletusten vaikutukset olisi kuitenkin raportoitava herkkyysanalyysissä, jota Heshmati sanoi, ettei hän ole tehnyt.

”Vähintäänkin”, Hafner sanoi, paperissa olisi pitänyt mainita laskennan taustalla olevat oletukset ja se, miten se tehtiin — tämä olisi vähentänyt työn julkaisumahdollisuuksia, jos arvioijat olisivat pitäneet menetelmiä sopimattomina.

Lähde: https://retractionwatch.com/2024/02/05/no-data-no-problem-undisclosed-tinkering-in-excel-behind-economics-paper/

Kirjoittaja: David Graeber

Suurten talouksien pyörittäjien keskuudessa on kasvava tunne siitä, että taloustieteen ala ei enää sovellu sen tarkoitukseen. Se alkaa näyttää tieteeltä, joka on suunniteltu ratkaisemaan ongelmia joita ei enää ole olemassa.

Hyvä esimerkki tästä on pakkomielle inflaatiosta. Ekonomistit opettavat opiskelijoille, että pääasiallinen valtion rooli — joka monien mielestä on ainoa oikea varsinainen rooli taloudessa — on taata hintavakaus. Meidän tulee jatkuvasti olla valppaina inflaation vaaroista. Valtioiden rahan painaminen on siis perimmäisellä tavalla syntiä. Jos, kuitenkin, inflaation pystyy pitämään aisoissa koordinoidulla valtion ja keskuspankkien toiminnalla, markkinat löytävät niiden “luonnollisen työttömyystason”, ja sijoittajat käyttävät hyväkseen selkeitä hintasignaaleja ja he voivat varmistaa terveen kasvun. Nämä oletukset ovat perua 1980-luvun monetarismista, ideasta siitä, että valtion tulisi rajata roolinsa ainoastaan rahan tarjonnan hallitsijaksi, ja 1990-luvulle tultaessa se oltiin hyväksytty niin maalaisjärkisenä ideana, että melkein kaikki poliittinen debatti lähti käyntiin valtion tuhlailun vaarojen tunnustamisen rituaaleista. Tämä on edelleen asian laita, huolimatta siitä, että vuoden 2008 taantuman jälkeen keskuspankit ovat painaneet rahaa maanisesti yrittäessään luoda inflaatiota ja pakottaneet rikkaat tekemään jotain järkevää omilla rahoillaan, ja ne ovat suurelta osin epäonnistuneet kummassakin.

Nyt me elämme toisenlaisessa talousuniversumissa kuin ennen romahdusta. Työllisyyden lisääminen ei enää nosta palkkoja. Rahan painaminen ei enää aiheuta inflaatiota. Ja kuitenkin julkisessa keskustelussa ja perinteisessä oppikirjaviisaudessa tämä asia on suurelta osin muuttumaton.

Instituutioiden jälkijunassa tuleminen on odotettavaa. Valtavirran ekonomistit nykyään eivät ole välttämättä kauhean hyviä ennustamaan talousromahduksia, parantamaan yleistä kansan vauraustasoa tai keksimään malleja, joilla estetään ilmastonmuutos, mutta kun puhutaan heidän oman intellektuaalisen auktoriteettiaseman pönkittämisestä, joihin sellaiset epäonnistumiset eivät vaikuta mitenkään, heidän onnistumisensa on vailla vertaa. Tähänkään päivään asti taloustiedettä ei opeteta argumenttien tarinana — ei niinkuin jotain toista yhteiskuntatiedettä, jossa on monia usein keskenään kamppailevia teoretisia kantoja — vaan sen sijaan jonain fysiikan kaltaisena, asteittaisena universaalien, muuttumattomien matemaattisten totuuksien realisaationa. “Heterodoksisia” taloustieteen teorioita on toki olemassa (institutionaalinen, marxilainen, feministinen, “itävaltalainen”, jälki-keynesiläinen…), mutta niiden kannattajat ovat melkein täysin suljettu “vakavina” pidetyiltä osastoilta, ja taloustieteen opiskelijat ovat jopa suorastaan kapinoineet (Ranskan jälkiautistisesta [sic] taloustiedeliikehdinnästä romahduksen Britannian jälkeiseen taloustieteeseen), mutta ovat epäonnistuneet näiden tutkimusaiheiden pakottamisessa perusoppimäärään.

Sen seurauksena heterodoksiset taloustieteilijät tulevat edelleen kohdelluiksi kuin he olisivat yhden tai kaksi askelta psykoosista, huolimatta siitä että heillä on usein paljon parempi maine reaalitalouden tapahtumien ennustajina. Psykologiset perusoletukset, joille valtavirran (neoklassinen) taloustiede perustuu — vaikka ihan oikeat psykologit ovat ne jo kauan sitten osoittaneet vääriksi — ovat kolonisoineet muun akatemian, ja heillä on ollut perustavanlaatuinen vaikutus populaariin ymmärrykseen maailmasta.

Tämä kahtiajako julkisen debatin ja taloustieteellisen todellisuuden välillä ei ole missään muualla niin dramaattinen kuin Britanniassa, joka on ehkäpä syy sille miksi se vaikuttaa maalta jossa jokin alkaa murtua. Keskustavasemmistolainen New Labour oli vallankahvassa romahdusta edeltäneessä kuplassa, ja äänestäjien heittäkää-paskiaiset-menemään -reaktio toi mukanaan liudan konservatiivihallituksia, jotka pian huomasivat että leikkausretoriikka — churchillilainen yhteisen hyvän puolesta uhraamisen idea — toimi hyvin brittiläiseen kansaan, mikä antoi heidän voittaa kansan hyväksyntä politiikalle, joka oli suunniteltu karsimaan se vähä mikä oli jäljellä Britannian hyvinvointivaltiosta ja jakamaan resurssit uudelleen ylöspäin rikkaille. “Ei ole mitään maagista rahapuuta”, kuten Theresa May asian esitti vuoden 2017 ennenaikaisten vaalien aikaan — joka oli käytännössä ainoa sutkautus joka muistetaan Britannian historian yksistä kaikkein vaisuimmista kampanjoista. Fraasia on toisteltu mediassa lakkaamatta, aina kun joku kysyi miksi UK on ainoa maa Länsi-Euroopassa joka veloittaa yliopiston lukukausimaksuja, tai että oliko se oikeasti tarpeen että niin moni ihminen nukkuu kadulla.

Todella huikea asia Mayn fraasissa on se, että se ei edes ole totta. Britanniassa on monia maagisia rahapuita, niinkuin on monissa kehittyneissä talouksissa. Niitä kutsutaan “pankeiksi”. Koska moderni raha on yksinkertaisesti luottoa, pankit voivat luoda rahaa kirjaimellisesti tyhjästä, yksinkertaisesti antamalla lainoja. Lähes kaikki Britanniassa kiertävä raha tällä hetkellä on pankkien luomaa luottoa. Kansa on suurelta osin tästä epätietoinen, ja lisäksi brittiläisen Positive Money -tutkimusryhmän tuore gallup sai selville, että huikea 85 prosenttia parlamentin jäsenistä ei tiennyt mistä raha oikeasti tulee (suurin osa heistä vaikutti elävän käsitkysessä, että Royal Mint painaa rahat).

Ekonomistit, ilmiselvistä syistä, eivät voi sivuuttaa täysin pankkien roolia, mutta he ovat käyttäneet suuren osan 1900-luvusta argumentoimaan sen puolesta mitä tapahtuu, kun joku hakee lainaa. Yksi koulukunta inttää, että pankit siirtävät olemassaolevia reservejä varoikseen, toisten mielestä taas he voivat luoda uutta rahaa, mutta ainoastaan rahakertoimen verran (niin että autolainasi voidaan jotenkin kytkeä eläkkeellä olevan mummon eläkevaroihin). Ainoastaan pieni vähemmistö — lähinnä heterodoksisia taloustieteilijöitä, jälkikeynesiläisiä ja modernin rahateorian kannattajia — ovat “pankkien luoton luomisteorian” kannattajia: että pankkiirit yksinkertaisesti heilauttavat taikasauvaansa ja saavat rahaa ilmestymään tyhjästä, itsevarmoina siitä että vaikka he antaisivat asiakkaalle $1 miljoonan lainan, lopulta lainanottaja palauttaa sen pankkiin, niin että kun tarkastellaan systeemiä kokonaisuutena, varat ja velat ovat tasasummassa. Luoton talletuksiin perustumisen sijaan, tässä näkökannassa talletuksia itsessään pidetään luotonannon seurauksena.

Yksi asia, joka ei koskaan ilmeisesti tullut kenenkään mieleen, oli mennä pankkiin töihin ja oikeasti selvittää mitä tapahtuu kun joku hakee lainaa. Vuonna 2014 saksalainen ekonomisti nimeltään Richard Werner teki tasan tarkkaan juuri näin, ja hän sai selville, että itse asiassa lainavirkailijan ei tarvinnut ollenkaan tarkastaa olemassaolevia varoja, reservejä tai mitään muutakaan. He yksinkertaisesti loivat rahaa tyhjästä, tai niinkuin hän sen ilmaisi, “keijupölystä”.

Tuona vuonna myös Britannian tunnetusti riippumaton virkamieskunta päätti, että nyt riittää. Rahanluonnin kysymyksestä tuli kriittinen kiistakapula. Ylitsepääsemätön enemmistö jopa valtavirran taloustieteilijöitä UK:ssa olivat jo pitkään hylänneet leikkauspolitiikan haitallisena (mikä ennustettavasti ei vaikuttanut melkein yhtään julkiseen keskusteluun). Mutta jossain kohtaa vaatimukset siitä, että systeemin pyörittämisestä syytteet saaneet teknokraatit perustaisivat poliittiset päätöksensä valheellisille oletuksille jostain niinkin yksinkertaisesta kuin rahan luonteesta, muuttuu hieman samaksi, kuin vaatisi arkkitehdeilta, että rakentakaa talot niin, että neliöjuuri 47 on yhtä suuri kuin π. Arkkitehdit tietävät, että rakennukset romahtaisivat. Ihmisiä kuolisi.

Bank of England (Britannian keskuspankki, jonka ekonomistit ovat kaikkein vapaimpia puhumaan suunsa puhtaaksi, sillä he eivät kuulu hallitukseen) julkaisi yksityiskohtaisen raportin “Money Creation in the Modern Economy”, joka on täynnä videoita ja animaatioita, ja se esittää saman pointin: olemassaolevat taloustieteen oppikirjat, erityisesti monetaristista oikeaoppineisuutta edustavat, ovat väärässä. Heterodoksitaloustieteilijät ovat oikeassa. Yksityiset pankit luovat rahat. Keskuspankki kuten Bank of England luo myös rahaa, mutta monetaristit ovat täysin väärässä väittäessään, että keskuspankin funktio on kontrolloida rahan tarjontaa. Itse asiassa, keskuspankit eivät kontrolloi mitenkään rahan tarjontaa; niiden päätehtävä on asettaa korkotaso — määrittämään se miten paljon yksityispankit voivat velottaa luomastaan rahasta. Lähes kaikki julkinen debatti näistä aiheista täten perustuu valheellisille oletuksille. Esimerkiksi, jos Bank of Englandin sanomiset ovat totta, valtion lainaaminen ei siirtäisi rahoja yksityiseltä sektorilta; se loisi täysin uutta rahaa jota ei ole ollut aiemmin olemassa.

Voisi kuvitella, että sellaisen asian myöntäminen saisi aikaan mekkalaa, ja tietyissä pienissä piireissä se saikin. Norjan, Sveitsin ja Saksan keskuspankit julkaisivat samanlaisia papereita. Britanniassa median reaktio oli pelkkä hiljaisuus. Bank of Englandin raporttia ei ole koskaan, minun tietojeni mukaan, mainittu BBC:llä tai muissakaan TV-uutisissa. Sanomalehtien kolumnistit jatkoivat kirjoittelujaan kuin monetarismi olisi aivan itsestäänselvästi paikkansapitävä. Poliitikkoja grillattiin edelleen olisiko heillä joku idea mistä saada rahaa sosiaalitukiin. Se oli eräänlainen entente cordiale, jossa teknokraattien annettaisiin elää teoreettisessa universumissa, kun taas poliitikot ja uutiskommentaattorit saisivat elää täysin toisenlaisessa universumissa.

Siltikin on merkkejä siitä, että tämä järjestely on väliaikainen. Englanti — ja erityisesti Bank of England — ylpeilee sillä, että se on globaalien taloustrendien valopilkku. Monetarismi itse pääsi intellektuaaliseen arvoonsa 1970-luvulla sen jälkeen, kun Bank of Englandin ekonomistit syleilivät sitä. Siitä eteenpäin se on tullut käyttöön Thatcherin kapinallishallinnossa, ja sen jälkeen Ronald Reaganin hallinnossa Yhdysvalloissa, ja tuon jälkeen se vietiin lähes kaikkialle muualle.

On mahdollista, että samanlainen kuvio on syntymässä nykypäivänä. Vuonna 2015, vuosi Bank of Englandin raportin julkaisemisen jälkeen, työvoimapuolue ensimmäistä kertaa salli avoimet vaalit oman puoluejohtonsa valitsemiseksi, ja puolueen vasemmistosiipi Jeremy Corbynin ja nykyään varjovaltiovarainministerinä toimivan John McDonnellin alaisuudessa ottivat vallankahvan haltuunsa. Samaan aikaan työväenpuolueen vasemmistoa pidettiin vieläkin marginaalisempina ääriaineksena kuin mitä Thatcherin konservatiivipuolueen siipi oli vuonna 1975; se on myös (huolimatta median jatkuvasta pyrkimyksestä esittää heidät 1970-luvun rekonstruoimattomina sosialisteina) ainoa valtapuolue Britanniassa, joka on ollut avoin uusille talousideoille. Vaikka kutakuinkin koko poliittinen establishment on käyttänyt suurimman osan ajastaan näinä muutamana viime vuonna kirkuen Brexitistä, McDonnellin toimisto — ja työväenpuolueen tukiryhmät — ovat pitäneet työpajoja ja poliittisia aloitteita kaikesta aina nelipäiväisestä työviikosta perustuloon ja vihreästä teollisesta vallankumouksesta “Täysin Automatisoituun Luksuskommunismiin”, ja he ovat pyytäneet heterodoksisia taloustieteilijöitä ottamaan osaa suosittuihin koulutusaloitteisiin, jotka on suunnattu muuttamaan käsityksemme siitä miten talous todella toimii. Corbynismi on kohdannut lähes histrionistista vastustusta lähes kaikilta poliittisen establishmentin tahoilta, mutta olisi epäviisasta sivuuttaa mahdollisuus sille, että jotain historiallista on käsillä.

Eräs merkki siitä, että jotain historiallisen uutta on todellakin syntymässä on, kun oppineet alkavat lukea menneisyyttä uudessa valossa. Eräs kaikkein merkittävimmistä kirjoista, joka Britanniassa on julkaistu viime vuosina, on oltava Robert Skidelskyn Money and Government: The Past and Future of Economics. Näennäisesti kirja yrittää vastata kysymykseen miksi valtavirran taloustieteilijät ovat tehneet itsestään niin käyttökelvottomia vuoden 2008 kriisin jälkivuosina, mutta todellisuudessa kirja on pyrkimys kertoa taloustieteen alan historiikki uudelleen tarkastelemalla kahta asiaa — rahaa ja valtiota — joista useimmat ekonomistit vähiten haluavat puhua.

Skidelsky on hyvässä asemassa tarinaa kerrottaessa. Hän on uniikilla tavalla englantilainen tyyppi: lempeä kaveri, niin tiukasti kiinni instituutiossa, ettei hänelle tule mieleen, että hän ei ehkä pysty sanomaan juuri sitä, mitä hän ajattelee, ja jonka näkemyksiä muu establishment sietää tasan tarkkaan siitä syystä. Mantsuriassa syntynyt, Oxfordissa koulutettu poliittisen talouden professori Warwickin yliopistossa, Skidelsky tunnetaan parhaiten kolmiosaisesta John Maynard Keynesin elämänkerrasta, ja hän on viimeiset kolme vuosikymmentä istunut parlamentin ylähuoneessa Tiltonin Paronina, eri aikoina eri puolueiden riveissä, ja joskus täysin sitoutumattomana. Blairin varhaisvuosina hän oli konservatiivi, ja jopa opposition puhemies talousasioissa yläkamarissa; tällä hetkellä hän on riippumaton, työväenpuolueen vasemmistoon päin kallellaan. Toisin sanoen hän seuraa omaa lippuaan. Yleensä se on mielenkiintoinen lippu. Viimeisen usean vuoden ajan Skidelsky on ollut etulyöntiasemassa hänen pestissään maailman eliittilainsäätäjien joukossa, joille hän on pitänyt useita korkea-arvoisia seminaareja talousajattelun reformoinnista; tämä kirja on tavallaan ensimmäinen näiden toimien varsinainen hedelmä.

Kirja paljastaa lakkaamattoman taistelun kahden laajan teoreettisen katsantokannan välillä, jossa sama puoli tuntuu lähes aina voittavan — syistä joilla on tuskin mitään tekemistä teoreettisen sofistikaation tai paremman ennustekyvyn kanssa. Argumentin ydin tuntuu aina liittyvän rahan luonteeseen. Voiko rahan käsittää parhaiten fyysisenä hyödykkeenä, arvokkaana substanssina jota käytetään vaihdantaan, vai onko parempi nähdä raha pääosin luottona, kirjanpitomenetelmänä tai kiertävänä velkakirjana — jokatapauksessa yhteiskunnallisena järjestelynä? Tämä on ollut argumentti, joka on kiertänyt muodossa tai toisessa tuhansia vuosia. Se mitä me kutsumme “rahaksi” on aina sekoitus molempia, ja kuten huomautin kirjassani Debt (2011), näiden kahden välinen painovoimakeskipiste tuppaa heilumaan edestakaisin ajan mittaan. Keskiajalla arkipäivän transaktiot ympäri Euraasiaa tehtiin tyypillisesti luoton avulla, ja rahan oletettiin olevan abstraktio. Vasta globaalien eurooppalaisten imperiumien myöhtä 1500- ja 1600-luvuilla, sekä niitä vastaavat ryöstettyjen kullan ja hopean valumiset markkinoille vasta kunnolla muuttivat näkemyksiä. Historiallisesti käsitys siitä, että kultakimpale on oikeasti rahaa liitetään yleisesti väkivallan, massaorjuuden ja ryöstelevien armeijoiden aikakausiin — mikä suurimmalle osalle ihmisistä oli juuri se miten Espanjan, Portugalin, Hollannin, Ranskan ja Britannian imperiumit koettiin. Eräs tärkeä teoreettinen innovaatio, minkä nämä kultaan perustuvat rahateoriat mahdollistivat oli, kuten Skidelsky huomauttaa, niinkutsuttu rahan määrällinen teoria (johon yleensä oppikirjoissa viitataan — sillä ekonomistit aina jaksavat käyttää lyhenteitä — QTM:nä).

QTM-argumentin ensimmäisenä esitti ranskalainen lakimies Jean Bodin käytäessä keskustelua ensimmäisen jyrkän, epävakauttavan hintainflaation syistä, joka välittömästi syntyi Iberian niemimaan valloitettua Amerikan. Bodin esitti, että inflaatio oli yksinkertaisesti kysynnän ja tarjonnan ongelma: valtavien määrien kultaa ja hopeaa saapuessa Espanjan siirtokunnista rahan arvo heikkeni Euroopassa. Perusperiaate ei olisi ollut maalaisjärjellä ongelmallista kenellekään, jolla oli vähänkään kokemusta kaupankäynnistä tuolloin, mutta osoittautuu, että se oli perustunut vääriin oletuksiin. Ensinnäkin, suurin osa Meksikosta ja Perusta tuodusta kullasta ei päätynyt ollenkaan Eurooppaan, eikä sitä varsinkaan lyöty rahaksi. Suurin osa siitä lastattiin suoraan Kiinaan ja Intiaan (jolla ostettiin mausteita, silkkiä, kalikoja ja muita “itämaisia luksustuotteita”), ja sikäli kun sillä oli inflaatiovaikutusta kotimaassa, se perustui vain jonkin sortin spekulatiivisiin velkakirjoihin. Tämä melkein aina osoittautuu todeksi kun QTM:ää sovelletaan: se tuntuu itsestäänselvältä, mutta vain jos jättää useimmat teoreettiset tekijät pois.

Mitä tulee 1500-luvun hintainflaatioon, esimerkiksi, kun otetaan huomioon luotto, hamstraus ja spekulointi — puhumattakaan kasvaneesta taloudellisen toiminnan määrästä, sijoittamisesta ja uudesta teknologiasta sekä palkoista (jotka taas paljon liittyvät työläisten, työnantajien sekä velkojien ja velallisten suhteelliseen valta-asemaan), käy mahdottomaksi sanoa varmaksi mikä on kriittinen tekijä: vaikuttaako rahan tarjonta hintoihin vai hinnat rahan tarjontaan. Teknisesti ottaen tämä liittyy valintaan käytetäänkö niinkutsuttua eksogeenistä vaiko endogeenistä rahateoriaa. Tulisiko rahaa tulkita ulkopuolisena tekijänä, kuten kaikkia niitä espanjalaisten dubloneita, jotka oletettavasti virtasivat Antwerpiin, Dubliniin ja Genoaan Philip II:n aikoina, vai tulisiko niitä pitää pääosin taloudellisen toiminnan itsensä tuotteina, jotka on kaivettu, lyöty rahaksi ja pantu kiertoon, tai kuten vieläkin tavallisempaa, luotu velkainstrumentiksi kuten lainat, jotta voitaisiin vastata kysyntään — mikä toki merkitsisi, että inflaation juuret ovat muualla?

QTM on ilmiselvästi väärässä. Kullan määrän tuplaaminen maassa ei vaikuta juuston hintaan jos antaa kaiken kullan rikkaille, jotka vain hautaavat sen maahan, tai päällystävät sukellusveneet kullalla (tämä on se miksi määrällinen kevennys, strategia jossa ostetaan valtion useamman vuoden velkakirjoja jotta voitaisiin laittaa rahaa lisää kiertoon, ei toimi myöskään). Se mikä merkitsee on rahankäyttö.

Siitä huolimatta Bodinin ajasta nykyaikaan melkein kaikkina aikoina on ollut suuri debatti jonka QTM on voittanut. Englannissa tämä tämä kaava ilmeni vuonna 1696, juuri Englannin keskuspankin luomisen jälkeen, jossa kiistaa käytiin sota-ajan inflaatiosta valtiovarainministeri William Lowndesin, sir Isaac Newtonin (silloinen rahapajan johtaja) ja filosofi John Locken välillä. Newton oli sopinut valtiovarainministeriön kanssa, että hopeakolikot virallisesti devalvoitaisiin deflaatioromahduksen estämiseksi; Locke otti äärimmäisen monetaristisen kannan ja väitti, että valtion toiminta tulisi rajata takaamaan omaisuuden arvo (mukaanlukien kolikot) ja että arvon näpelöinti hämmentäisi sijoittajia ja huijaisi velkojia. Locke voitti. Tuloksena oli deflaation aiheuttama romahdus. Rahan tarjonnan tiukka kiristäminen sai aikaan yhtäkkisen talouden kutistumisen, joka syöksi sadat tuhannet työttömiksi ja loi massaköyhyyden, mellakoita ja nälänhädän. Valtio nopeasti siirtyi maltillistamaan politiikkaansa (ensin sallimalla pankkien monetisoida valtion sotavelkoja pankkisetelien muodossa, ja lopulta siirtymällä kokonaan pois hopeakannasta), mutta virallisesti Locken pienikokoinen hallinto, velkojia suosiva kovan rahan ideologia muuttui myöhemmän poliittisen debatin perustaksi.

Skidelskyn mukaan kaava toisti itsensä kerta toisensa jälkeen vuonna 1797, 1840-luvulla, 1890-luvulla ja lopulta 1970- ja 1980-luvuilla, kun Thatcher & Reagan (molemmissa tapauksissa lyhytaikaisesti) otti monetarismin käyttöön. Aina näemme saman tapahtumasarjan:

(1) Valtio ottaa käyttöön kovan rahan politiikan periaatteesta.

(2) Seuraa onnettomuus.

(3) Valtio hiljalleen hylkää kovan rahan politiikan.

(4) Talous elpyy.

(5) Kovan rahan filosofia muuttuu, tai sitä pönkitetään, yksinkertaiseksi universaaliksi maalaisjärjeksi.

Kuinka oli mahdollista oikeuttaa sellainen epäonnistumisten uskomaton sarja? Tässä syypäänä, Skidelskyn mukaan, on skottifilosofi David Hume. Hume oli QTM:n varhainen kannattaja, ja hän myös ensimmäisenä otti käyttöön lyhytaikaisten shokkien käsitteen, jotka loivat pitkäaikaisia hyötyjä mikäli niiden vaikutus oli se, että markkinat sääntelisivät itseään:

Aina Humesta lähtien ekonomistit ovat tehneet eron lyhytaikaisten ja pitkäaikaisten taloudellisten muutosvaikutusten välillä, mukaanlukien politiikkatoimien vaikutukset. Ero on palvellut tasapainoteorian suojana, kun teoria on voitu esittää muodossa, joka perustuu todellisuuteen. Taloustieteessä lyhytaikainen tyypillisesti tarkoittaa periodia, jolloin markkinat (tai markkinoista koostuva talous) tilapäisesti siirtyy pois sen pitkän aikavälin tasapainotilasta jonkinlaisen “shokin” seurauksena, kuin heiluri joka tilapäisesti siirtyy pois lepotilasta. Tällainen ajattelu viittaa siihen, että valtioiden tulisi jättää markkinoiden luonnollisten tasapainotilojen etsiminen markkinoille itselleen. Valtion interventiot poikkeamien “korjaamiseksi” vain lisäävät uuden harhakuvitelmien kerroksen alkuperäiseen.

Tällaisessa teoriassa on looginen virhe: sitä ei ole mahdollista osoittaa vääräksi. Premissi sille, että markkinat aina korjaavat itsensä lopuksi voidaan testata vain, jos kaikki ovat hyväksyneet yleisen määritelmän siitä mitä “lopuksi” tarkoittaa; mutta ekonomisteille tällainen määritelmä osoittautuu olevan “miten kauan se sitten kestääkin päästä pisteeseen jossa voin sanoa, että talous on palannut tasapainoon“. (Samalla tavalla lausunnot kuten  “barbaarit aina voittavat lopuksi“ tai “totuus voittaa aina“ on mahdotonta osoittaa vääriksi, koska käytännössä ne vain tarkoittavat “sitten kun barbaarit onnistuvat voittamaan, tai kun totuus voittaa, minä päätän että nyt se on loppu“.)

Tässä kohtaa kaikki palaset olivat paikoillaan: kireä rahapolitiikka (joka hyödytti luotonantajia ja rikkaita) olisi perusteltavissa “kovana lääkkeenä“ jolla siivotaan hintasignaalit niin, että markkinat voisivat palata terveeseen pitkän aikavälin tasapainoon. Kuvatessaan miten kaikki tapahtui, Skidelsky esittää meille Karl Polanyin 1940-luvulla aloittaman historiankirjoituksen huomattavan laajennuksen: tarinan siitä miten oletettavasti itseään sääntelevät kansalliset markkinat olivat huolellisen yhteiskunnallisen manipulaation tulosta. Siihen liittyi valtion politiikan luomista, joka oli itsetietoisesti suunniteltu herättämään närkästystä “jättihallinnossa“. Skidelsky kirjoittaa:

Kriittinen innovaatio oli tulovero, joka ensimmäisenä otettiin käyttöön 1814, joka ensikertaa kannettiin vuonna 1814, ja jonka [pääministeri Robert] Peel uudisti vuonna 1842. Vuosina 1911-14 tämä oli muuttunut valtion tulojen pääasialliseksi lähteeksi. Tuloverolla oli tuplahyöty, se antoi Britannian valtiolle vakaan tulopohjan, ja se linjasi äänestäjien intressit valtion säästötoimien kanssa, sillä ainoastaan veroja maksaneet saivat äänestää…. Gladstonen aikana ”verotuksellisesta rehellisyydestä” tuli ”uusi moraali”.

Itse asiassa ei ole mitään syytä miksi modernin valtion tulisi rahoittaa toimintansa pääosin varastamalla osuus jokaisen kansalaisen tuloista. On monia muita keinoja tehdä se. Monet — kuten maan, varallisuuden, kaupan tai kuluttamisen verottaminen (joista kaikki voidaan tehdä enemmän tai vähemmän progressiivisiksi) — ovat huomattavan paljon tehokkaampia, koska byrokraattisen välineen luominen, joka kykenee tarkkailemaan kansalaistensa henkilökohtaisia asioita siten kuin vaaditaan tuloverojärjestelmän ylläpitämiseksi on valtavan kallista. Mutta tämä ei ole varsinainen pointti: tuloveron on tarkoitus olla tungetteleva ja raivostuttava. Sen on tarkoitus tuntua ainakin vähän epäreilulta. Niinkuin niin monet asiat klassisessa liberalismissa (ja nykyajan neoliberalismissa), se on nerokas poliittinen silmänkääntötemppu — byrokraattisen valtion laajennus, joka myös mahdollistaa sen johtajien leikkiä ajavansa pienempää hallintoa.

Yksi suuri poikkeus tähän kaavaan oli 1900-luvun puoliväli, joka muistetaan keynesiläisyyden aikana. Se oli aikaa, jolloin kapitalistisia demokratioita pyörittävät, peläten Venäjän vallankumousta ja mahdollisuutta omien työläistensä suurmellakoille, sallivat ennennäkemättömät uudelleenjakamisen määrät — mikä taas osaltaan johti ihmiskunnan historian kaikkein laajimmin levinneeseen vaurauteen. Keynesiläisen vallankumouksen tarina 1930-luvulla sekä neoklassisen vastavallankumouksen tarina 1970-luvulla on kerrottu lukemattomia kertoja, mutta Skidelsky antaa lukijalle uudenlaisen tunteen alla lymyilleestä konfliktista.

Keynes itse oli vimmatun kommunistivastasinen, mutta suurelta osin koska hänestä tuntui, että kapitalismi todennäköisemmin johtaisi nopeaan teknologiseen kehitykseen, joka suurelta osin eliminoisi tarpeen materiaaliselle työvoimalle. Hän toivoi täystyöllisyyttä ei niinkään siksi että hänestä työnteko oli kivaa, vaan koska hän halusi hävittää työnteon lopullisesti. Hän visioi yhteiskuntaa, jossa teknologia tekisi työnteosta tarpeetonta. Toisin sanoen, hän oletti, että maaperä aina siirtyisi analyytikkojen jalkojen alla; jokaisen sosiaalitieteen tutkimuskohde oli olemukseltaan epävakaa. Max Weber, samanlaisista syistä, esitti että yhteiskuntatieteilijöille ei olisi koskaan mahdollista keksiä mitään lähellekään samanlaista kuin fysiikan lait, koska siihen mennessä kun he olivat saaneet lähellekään riittävästi tietoa, yhteiskunta itsessään ja se mikä analyytikkojen mielestä oli tarpeen tietää yhteiskunnasta oli muuttunut niin paljon, että informaatio oli jo irrelevanttia. Keynesin vastustajat, toisaalta, olivat määrätietoisesti perustamassa omat argumenttinsa juuri sellaisiin universaaleihin periaatteisiin.

Ulkopuoliselle on vaikeaa nähdä mitä tässä oikeasti oli vaakalaudalla, koska argumentti on syrjäytetty tekniseksi kiistaksi mikro- ja makrotalouden rooleista. Keynesiläiset inttivät, että ensiksimainittu oli asianmukainen tutkittaessa yksittäisten kotitalouksien tai firmojen käyttäytymistä, jotka pyrkivät optimoimaan etuaan markkinoilla, mutta heti kun aletaan tarkastella valtiontalouksia, siirrytään aivan toisenlaiselle monimutkaisuuden tasolle, jossa toisen tyyppiset lait pätivät. Aivan kuten oli mahdotonta ymmärtää maahain pariutumiskäyttäytymistä analysoimalla kaikkia kemiallisia reaktioita niiden soluissa, samalla tavalla kaupankäynnin, investointien, tai korkojen heilunnan analysointi ei ollut riittävä aggregoimaan kaikkia mikrotransaktioita, joista ne tuntuivat koostuvan. Kaavoilla oli, kuten filosofian tiede sen sanoisi, “emergenttejä ominaisuuksia”. Selvästikin oli tarpeen ymmärtää mikrotasoa (aivan kuten on tarpeen ymmärtää kemiallisia aineita, joista maahai koostuu), jotta makrotasoa voitaisiin mitenkään ymmärtää, mutta se ei itsessään riittänyt.

Vastavallankumoukselliset lähtien Keynesin vanhasta kilpakumppanista Friedrich Hayekista Lontoon kauppakorkeassa sekä muut hänen mukaansa liittyneet Mont Pelerin Societyssa tähtäsivät suoraan tähän kansallisvaltioiden talouksien käsitteeseen, että ne olisivat mitään muuta kuin osiensa summa. Skidelsky kirjoittaa, että poliittisesti tämä johtui vihamielisyydestä valtiovaltaa kohtaan (ja laajimmassa merkityksessään mitä tahansa yhteishyvää kohtaan). Kansallisvaltioiden taloudet voitaisiin todellakin redusoida miljoonien yksittäisten päätösten aggregaatiksi, ja näin jokainen makrotalouksien elementti voitaisiin systemaattisesti “mikroperustaistaa”.

Yksi syy sille, miksi tämä oli niin radikaali kanta, oli että se otettiin juuri samaan aikaan kuin mikrotaloustiede itsessään oli käymässä läpi perustavanlaatuista muutosta — muutosta joka oli alkanut 1800-luvun lopun marginaalivallankumouksesta — tekniikasta, jolla ymmärrettiin miten markkinat tekevät päätöksiä, yleiseksi ihmiselämän filosofiaksi. Se kykeni yllättävää kyllä tekemään niin, ehdottamalla sarjan oletuksia, joista jopa ekonomistit ovat valmiita sanomaan etteivät ne pitäneet paikkansa: he sanoivat, olettakaamme, että puhtaan rationaaliset toimijat olivat motivoituneita yksinomaan tavoittelemaan omaa etuaan, jotka tietävät tasan tarkkaan mitä he haluavat eivätkä koskaan muuta mieltään, joilla on täydellinen pääsy kaikkeen relevanttiin hintatietoon. Tämä mahdollisti heidän tehdä tarkkoja ennusteyhtälöitä siitä miten yksilöiden tulisi odottaa käyttäytyvän.

Tokikaan tällaisten yksinkertaistettujen mallien luomisessa ei ole mitään väärää. Tämä on se miten mikä tahansa ihmistiede on edistynyt. Mutta empiirinen tiede sitten ryhtyy testaamaan mallejaan tarkastelemalla sitä mitä ihmiset oikeasti tekevät, ja säätävät näitä malleja sitten asianmukaisesti. Tämä on juuri se mitä ekonomistit eivät tehneet. Sen sijaan, he keksivät, että jos nämä mallit on kuvattu matemaattisina yhtälöinä, jotka ovat vihkimättömien täysin saavuttamattomissa, olisi mahdollista luoda universumi, jossa näitä premissejä ei koskaan kiistettäisi. (“Kaikki toimijat maksimoivat hyötyä. Mitä on hyöty? Mitä tahansa toimija sitten vaikuttaakin maksimoivan.”) Matemaattiset yhtälöt sallivat ekonomistien uskottavasti väittää, että heidän tieteensä oli yhteiskuntatieteiden ainoa haara, joka oli edistynyt ennusteita tekeväksi tieteeksi (vaikka useimmat heidän nappiin menneistä ennusteistaan olisivatkin sellaisten ihmisten käyttäytymisestä, jotka ovat saaneet koulutuksen taloustieteessä).

Tämä mahdollisti Homo economicuksen valloittaa loputkin akatemiasta niin, että 1950- ja 1960-luvulle tultaessa melkein jokainen liiketalouden akateeminen tutkimusala, joka valmisteli nuoria ihmisiä korkeisiin pesteihin (poliittinen taloustiede, kansainväliset suhteet jne.), oli ottanut käyttöön jonkin “rationaalisen valinnan teorian” variantin, joka loppujenlopuksi oli puhdistettu mikrotaloustieteestä. 1980- ja 1990-luvuille tultaessa se oli saavuttanut pisteen, jossa jopa taidesäätiöiden tai hyväntekeväisyysjärjestöjen johtajia ei pidettäisi täysin pätevinä elleivät he olisi ainakin etäisesti tulleet tutuksi inhimillisten asioiden “tieteen” kanssa, joka oli saanut alkunsa oletuksesta, että ihmiset olivat perustavanlaatuisella tavalla itsekkäitä ja ahneita.

Nämä olivat sitten “mikroperusta”, jolle neoklassiset reformistit vaativat makrotaloustieteen palautettavan. Tässä he kykenivät hyödyntämään eräitä kiistämättömiä heikkouksia Keynesin muotoilussa, ennen kaikkea sen kyvyttömyyttä selittää 1970-luvun stagflaatio, millä sivuutetaan jäljelle jäävä keynesiläinen ylärakenne ja palataan samaan kovan rahan kevyen hallinnon politiikkaan, joka on ollut koko 1800-luvun ajan dominantti. Seurasi tuttu kaava. Monetarismi ei toiminut; Britanniassa ja sitten USA:ssa sellaiset politiikat nopeasti hylättiin. Mutta ideologisesti interventio oli niin tehokas, että jopa silloin kun “uudet keynesiläiset” kuten Joseph Stiglitz tai Paul Krugman palasivat ottamaan haltuun makrotalouden argumentit, he tunsivat olevansa velvollisia pitämään uutta mikroperustaa yllä.

Ongelma on, kuten Skidelsky painottaa, että jos alkuoletukset ovat absurdeja, niiden moninkertaistaminen tuhatkertaiseksi tuskin tekee niistä vähemmän sellaisia. Tai kuten hän sen ilmaisee, vähemmän hienotunteisesti, “hullut oletukset johtavat pähkähulluihin johtopäätöksiin”:

Markkinoiden tehokkuushypoteesi (EMH), jonka Eugene Fama popularisoi… soveltaa rationaalisen valinnan odotuksia rahoitusmarkkinoihin. Rationaalisten odotusten hypoteesi (REH) sanoo, että agentit käyttävät optimaalisesti kaikkia saatavilla olevia tietoja taloudesta ja politiikasta heti niistä kuullessaan säätääkseen odotuksiaan….

Näin Faman sanoin…“Tehokkailla markkinoilla kilpailu monien älykkäiden osallistujien kesken johtaa tilanteeseen, jossa… arvopaperin varsinainen hinta on hyvä arvio sen todellisesta arvosta.” [Skidelskyn korostus]

Toisin sanoen, meidät pakotetaan leikkimään, että markkinat eivät voisi, määritelmän mukaan, olla väärässä — niinkuin 1980-luvulla maa, jolle Imperial-rakennus rakennettiin Tokiossa, esimerkiksi, arvostettiin korkeammalle kuin kaikki New York Cityn maa-alueet, silloin se olisi johtunut siitä, että se oli oikeasti sen arvoista. Jos on heittoja, kaikki heitot ovat puhdasta satunnaisuutta, “stokastisia” ja täten ennustamattomia, väliaikaisia ja lopulta merkityksettömiä. Jokatapauksessa rationaaliset toimijat nopeasti astuvat esiin nappaamaan kaikki aliarvostetut osakkeet. Skidelsky huomauttaa tylysti:

Tässä on paradoksi. Yhtäältä teoria sanoo, että ei kannata hyötyä spekuloinnista, koska osakkeet ovat aina hinnoiteltu oikein ja niiden liikkeitä ei voi ennustaa. Mutta toisaalta jos sijoittajat eivät yrittäisi hyötyä, markkinat eivät olisi tehokkaat koska ei olisi mitään itseään korjaavaa mekanismia….

Toiseksi, jos osakkeet on aina hinnoiteltu oikein, markkinat eivät voi saada aikaan kuplia tai kriisejä….

Tämä asenne on valunut politiikkaan: “valtion virkamiehet, lähtien [Federal Reserven johtaja] Alan Greenspanista, olivat haluttomia puhkaisemaan kuplaa, koska he olivat haluttomia edes arvioimaan, että kuplaa oli ollenkaan.” EMH teki kuplien identifioinnista mahdotonta, koska se sulki ne kaikki ulos a priori.

Jos kuningattaren kuuluisaan kysymykseen miksei kukaan nähnyt kriisin tuloa on olemassa vastaus, tämä olisi se.

Tässä kohtaa ympyrä sulkeutuu. Katastrofisen nöyryytyksen jälkeen puhdasoppiset taloustieteilijät turvautuivat vahvuuksiinsa: akatemiapolitiikkaan ja institutionaaliseen valtaan. Britanniassa eräs ensimmäisistä uuden konservatiivi-liberaalidemokraattihallinnon liikkeistä 2010 oli reformoida korkeakoulujärjestelmän kolminkertaistamalla lukukausimaksut ja asettamalla amerikkalaistyylisen opintolainaregiimin. Maalaisjärki olisi ehdottanut, että jos koulutusjärjestelmä toimii hyvin (kaikkine heikkouksineen Britannian yliopistojärjestelmää pidettiin yhtenä maailman parhaista), kun rahoitusjärjestelmä toimi niin huonosti, että se lähes tuhosi globaalin talouden, järkevä asia olisi ollut reformoida rahoitusjärjestelmä hiukan koulutusjärjestelmän kaltaiseksi, eikä toisinpäin. Aggressiivinen pyrkimys tehdä päinvastaista olisi vain ideologinen veto. Se oli täysilaidan hyökkäys koko ideaa kohtaan, että tieto voisi olla mitään muuta kuin taloudellinen hyödyke.

Samanlaisia peliliikkeitä tehtiin instituutiorakenteen kontrolliin saamiseksi. BBC, kerran ylpeän itsenäinen taho, Torien alaisuudessa on muuttunut enemmän valtion kommunikaatioverkkoa muistuttavaksi, heidän poliittiset kommentaattorinsa usein lainaavat melkein sanasta sanaan viimeisimpiä hallituspuolueen keskustelunaiheita — mikä ainakin taloudellisesti perustuu niille samoille teorioille, joita oli juuri pilkattu. Poliittinen debatti yksinkertaisesti olettaa, että tavallinen “kova lääke” ja gladstonilainen “verotuksen moitteettomuus” olivat ainoa ratkaisu; samaan aikaan Bank of England alkoi printata rahaa kuin hullu, ja käytännössä antoi sitä eliitille epäonnistuneessa tempauiksessa saada inflaatio käyntiin. Käytännön tulokset olivat, leudosti ilmaistuna, epäinspiroivia. Jopa varsinaisen elpymisen huipulla, maailman viidenneksi rikkaimmassa maassa, arviolta yksi Britannian kansalainen 12:sta näki nälkää, ollen jopa päiviä ilman ruokaa. Jos “talous” pitäisi määritellä tapoina, joilla ihmispopulaatio tyydyttää materiaaliset tarpeensa, Britannian talous on yhä vain enemmän toimintakyvyttömämpi. Raivokkaat toimet Britannian poliittisen luokan taholta puheenaiheen vaihtamiseksi (Brexit) voivat tuskin jatkua ikuisuuteen. Lopulta todellisiin ongelmiin pitää vastata.

Talousteoria sellaisena kuin se on muistuttaa vajaa täynnä rikkinäisiä työkaluja. Tämä ei tarkoita sitä, että niillä ei voisi saada aikaan käyttökelpoisia näkemyksiä, mutta perustavanlaatuisella tavalla koko ala on suunniteltu ratkaisemaan toisen vuosisadan ongelmia. Optimaalisen työn ja resurssienjaon määrittämisen ongelma kasvun aikaansaamiseksi yksinkertaisesti ei ole sama ongelma, kuin se joka meillä on nyt vastassamme: eli kuinka ratkaista yhä kasvavan teknologisen tuottavuuden, laskevan työn reaalikysynnän ja hoivatyön tehokkaan hallinnoinnin ongelmat ilman Maapallon tuhoamista. Tämä vaatii toisenlaista tiedettä. Nykyisen taloustieteen “mikroperusta” on tarkalleen se mikä tämän kaiken esteenä seisoo. Minkä tahansa uuden, elinkelpoisen tieteen on joko hyödynnettävä feminismin, käyttäytymistaloustieteen, psykologian ja jopa antropologian kertynyttä tietämystä ja kehitettävä teorioita, jotka perustuvat siihen, miten ihmiset todellisuudessa käyttäytyvät, tai omaksuttava jälleen kerran käsitys kompleksisuuden emergentistä tasosta — tai todennäköisesti molempia.

Intellektuaalisesti se ei tule olemaan helppoa. Poliittisesti se tulee olemaan vieläkin vaikeampaa. Neoklassisen taloustieteen niskalenkin murtaminen instituutioista ja sen lähes teologisesta otteestaan mediasta — puhumattakaan kaikista hienovaraisista tavoista, joilla se on määritellyt käsityksiämme ihmismotivaatioista ja inhimillisistä mahdollisuuksista — on musertava tulevaisuudenkuva. Oletettavasti vaaditaan jonkinlaista shokkia. Mitä vaadittaisiin? Toinen 2008-tyylinen romahdus? Jokin radikaali poliittinen muutos maailman suurvallassa? Globaali nuorten vallankumous? Miten se sitten tapahtuukin, tämänkaltaiset kirjat — myös juuri tämä — ovat kriittisessä roolissa.

Lähde:

https://archive.is/RUMj0

Kirjoittaja: Blair Fix

Yhteisöllisinä eläiminä ihmiset elävät ja kuolevat ryhmien menestyksen mukaan. Tämä synnyttää dilemman. Mikä on parasta ryhmälle ei usein ole parasta yksilölle ryhmässä. Jos olet luottavaisten ihmisten ympäröimä, sinulle on ”parasta” valehdella ja kusettaa. Se parantaa suhteellista asemaasi. Ja evoluution mittareilla se on se mikä merkkaa.

Ottaen huomioon sen, että itsekäs käyttäytyminen on usein edukasta, miksi useammat meistä eivät ole valehtelijoita ja huijareita? Yksi syy paradoksaalisesti on, että me valehtelemme itsellemme. Me sanomme itsellemme että se mikä on parasta ryhmälle on myös parasta yksilöinä meille ryhmässä. Kutsun tätä ylevän sosiaalismyönteiseksi valheeksi.

Tämän ylevän valheen levittäminen on, uskoakseni, eräs ideologioiden pääasiallisista rooleista. Hyvä ideologia vakuuttaa yksilölle, että epäitsekäs käyttäytyminen on heidän oma etunsa. Tämä edistää sosiaalismyönteistä käytöstä, mikä tekee ryhmistä yhdenmukaisempia. Ja koska yhdenmukaiset ryhmät tuppaavat voittamaan epäyhdenmukaiset ryhmät, ylevä valhe tuppaa leviämään.

Ottaen huomioon sen hyödyn mikä saadaan altruismin samaistamisesta oman edun tavoitteluun, sitä voisi luulla että kaikki ideologiat haluavat niin tehdä. Ja kuitenkin on täysin vastakkaisia ideologioita. Ne ajavat itsekästä käytöstä hyvänä ryhmälle. Kutsun tätä Machiavellin valheeksi.

Tässä tulee nyt paradoksi. Machiavellin valheen tulisi olla syövyttävää sosiaaliselle yhdenmukaisuudelle. Joten voisi odottaa, että ryhmävalinta siivoaisi sen pois. Mutta yhdelle Machiavellin valheelle näin ei ole käynyt. Sen sijaan että se olisi siivottu pois, valhe on levinnyt. Siitä on itse asiassa tullut aikamme dominantti ideologia. Mikä se on?

Se on uskomus vapaisiin markkinoihin.

Vapaiden markkinoiden ideologia väittää auttavansa yhteiskuntaa, mutta meidän on autettava itseämme. Jos me kaikki käyttäydymme itsekkäästi, kuten ajatuskulku menee, silloin näkymätön käsi tekee kaikista parempiosaisia. Joten tässä meillä on ideologia joka avoimesti ajaa itsekkyyttä ryhmän hyödyn nimissä. Se on Machiavellin valhe, joka on syövyttävä sosiaaliselle koheesiolle. Ja kuitenkin vapaiden markkinoiden ajattelu on voittanut monet muut ideologiat. Miten se voi näin mennä?

Tässä on se mitä minun mielestäni on tapahtumassa. Vapaiden markkinoiden ideologia, minun mielestäni, on tuplavalhe.

Ensinnäkin se on valhe siinä mielessä että sen keskeinen ydinajatus on valetta. Itsekkäästi käyttäytyminen ei maksimoi ryhmän hyvinvointia. Moderni evoluutioteoria tekee tämän selväksi. Toiseksi, salakavalammin, vapaiden markkinoiden ajattelu on valhe siinä mielessä, että se ei johda suurempaan vapauteen ja autonomiaan. Päinvastoin. Näyttö viittaa siihen, että vapaiden markkinoiden ajattelu itse asiassa johtaa suurempaan kuuliaisuuteen ja alistumiseen. Vapaiden markkinoiden ajattelun leviäminen kulkee käsi kädessä hierarkioiden synnyn kanssa.

Joten vapaat markkinat, ilmeisesti, eivät liity vapauteen. Ne liittyvät valtaan Vapaiden markkinoiden ajattelu on menestynyt, mielestäni, koska se käyttää vapauden kieltä peittämään vallan kerryttämisen.

Ryhmän etu vs. oma etu

Me aloitamme matkamme vapaiden markkinoiden ajatteluun hälventämällä sen keskeisen käsitteen. Itsekäs yksilöllinen käytös ei maagisesti ole hyväksi ryhmälle. Moderni evoluutioteoria tekee tämän selväksi.

Monitasoisen valinnan teorian mukaan on aina epäsuhta ryhmän intressien ja yksilön intressien välillä. Tämä epäsuhta näyttää omituiselta aluksi. Koska eikö se mikä on hyväksi ryhmälle ole hyväksi myös itselle ryhmässä?

Vastaus on kyllä ja ei. Kyllä siinä mielessä, että kun ryhmä onnistuu, se on hyväksi kaikille ryhmässä. Mutta ei siinä mielessä, että evoluutiotai ei kiinnosta absoluuttinen elinkelpoisuus. Sitä kiinnostaa suhteellinen elinkelpoisuus. Kyllä, paras strategia yksilöille voi olla tehdä yhteistyötä ryhmissä. Mutta suhteellisesti katsottuna paras strategia yksilölle on toimia itsekkäästi ryhmässä. He lisäävät omaa elinkelpoisuuttaan suhteessa muihin ryhmässä. Ja kun puhutaan geenien leviämisestä, tämä suhteellinen etu on se mikä merkitsee.

Joten onnistuakseen ryhmän tulee tukahduttaa itsekäs yksilöiden käytös. Tälle on olemassa monta tapaa, mutta kaikkein yleisin on mahdollisesti rankaiseminen. Altruistisen käyttäytymisen rohkaisemiseksi ryhmä rankaisee itsekästä yksilöä. Ihmisryhmät tekevät tätä. Eläimet tekevät tätä. Jopa solut tekevät tätä. Juuri nyt ihmisten immuunijärjestelmä tuhoaa syntyviä syöpäsoluja, jotka voisivat, mikäli jätettynä itsekseen, tappaa.

Mutta vaikka rankaiseminen on universaalia kaikille sosiaalisille organismeille, ihmiset ovat kehittäneet menetelmän jolla tukahduttaa itsekäs geeni. Se on uniikkia. Sosiaalisen käyttäytymisen rohkaisemiseksi me otamme käyttöön ideoiden voiman. Me valehtelemme itsellemme.

Altruismia itsepetoksella

Mitä tulee altruismin levittämiseen, me emme kerro itsellemme totuutta, joka on tämä: ryhmäkäyttäytymiseen kuuluu uhrautuminen. Ollakseen epäitsekäs joutuu madaltamaan suhteellista elinkelpoisuuttaan verrattuna siihen mitä se olisi jos olisi itsekäs. Harva ideologia tunnustaa tämän totuuden. Ne jotka tunnustavat, eivät kestä kauaa.

Tarkastellaan epäonnistunutta ideologiaa, jota ranskalaisfilosofi Auguste Comte kannatti. 1800-luvun puolivälissä Comte esitti ‘Ihmisyyden uskonnon’. Sen tavoite oli yksinkertainen: edistää altruismia. Uskonto juhlistaisi ryhmän tarpeita yli omien etujen. Tässä on se miten Thomas Dixon tiivistää Comten ajattelua:

“Ihmiselämän suuri ongelma” Comtelle oli se miten järjestää yhteiskunta niin, että egoismi alistettaisiin altruismille. Ihmisyyden uskonnon oli tarkoitus ratkaista tämä ongelma yhteiskuntajärjestyksellä ja yksilöllisellä uskonnollisella omistautumisella. [1]

Aluksi Comten uskonto tuntuu keskinkertaiselta. Aivan kuten muutkin uskonnot, se juhlii epäitsekkyyttä. Miksi se sitten epäonnistui? Tarkempi tarkastelu paljastaa keskeisen eron. Comten ‘Ihmisyyden uskonto’ esitti altruismin win lose — voitoksi ryhmälle ja tappioksi yksilölle. Menestyksekkäät uskonnot kuitenkin esittävät altruismin win win. Ne väittävät, että altruismi on hyväksi sekä ryhmälle että itselle.

Voit mahdollisesti nähdä miten tämä ylevä valhe oli voimakkaampi kuin Comten totuus. Harvat meistä ovat täysin epäitsekkäitä. Joten ei ole parempaa tapaa motivoida sosiaalista käyttäytymistä kuin vetoamalla omaan itsekkyyteemme.

Biologi David Sloan Wilson esittää, että tämä ylevä sosiaalinen vale oli osana kaikkein menestyksekkäimmissä ideologioissa. Se on jotain mikä, evoluution mielessä, ei ole yllättävää. Menestyksekkäiden ideoiden ei tarvitse kunnioittaa totuutta. Tässä Wilson:

Sisäisen sosiaalisen kontrollin uskomusjärjestelmien hallitsemat ryhmittymät voivat olla paljon menestyneempiä kuin ryhmät, joiden on pakko tukeutua ulkoisiin sosiaalisen kontrollin muotoihin. Kaikista näistä (ja mahdollisesti myös muista) syistä, me voimme olettaa monien uskomusjärjestelmien olevan massiivisen fiktiivisiä niiden maailmankuvassaan. [David Sloan Wilson kirjassa Darwin’s Cathedral]

Useimmat ideologiat, nähtävästi, ovat konvergoituneet samaan ‘massiiviseen fiktioon’. Ne linjaavat altruismin omaneduntavoittelun kanssa.

In his book Does Altruism Exist?, Wilson analysoi tätä huijausta käyttämällä esimerkkinä Hutteriitteja. Hutteriitit ovat yhteisöllinen protestanttien lahko, jotka elävät Länsi-Kanadassa ja USA:ssa. Yhteisöissä elävinä Hutteriitit arvostavat ryhmää palvelevaa käytöstä. Mutta he eivät näe tätä käyttäytymistä yksilöllisyyden menettämisenä. Sen sijaan Hutteriitit uskovat, että se mikä on hyväksi ryhmälle on myös hyväksi yksilölle.

Kuvaaja 1 näyttää Wilsonin analyysin Hutteriittien uskosta. Tässä hän piirtää moraaliset arvot kaksiulotteiselle asteikolle. Vaakatasossa on yksilölle koituvat hyödyt. Pystytasossa on hyödyt muille (eli ryhmälle). Hutteriittien maailmankuvan mukaan ryhmälle hyväksi olevat toimet ovat myös hyväksi yksilölle. Kääntäen toimet jotka ovat pahasta ryhmälle, ovat myös pahasta yksilölle.

Hutteriittien maailmankuva näyttää ylevän sosiaalisen valheen toiminnassa. Hutteriitit rohkaisevat yhteisölliseen käyttäytymiseen esittämällä sen olevan parasta myös yksilölle. On helppoa nähdä miksi he ovat ottaneet tämän maailmankuvan käyttöön. Altruismin esittäminen sekä yksilölle että ryhmälle voittoisana on voimakas motivaattori ryhmän koossapitämiseksi.

Luottamus itsekkyyteen

Vaikka tarkkaa tutkimusta ei olekaan vielä tehty, epäilen että useimmat ideologiat ovat samankaltaisia kuin Hutteriittien uskomusjärjestelmä. Jos me kuvaisimme ne Wilsonin kuvaajassa, huomaisimme että ryhmälle hyväksi olevat käyttäytymismallit esitetään hyvänä myös yksilön kannalta.

Kiinnostavaa kyllä, vapaan markkinan ajattelu ei ole mitenkään tästä poikkeus — ainakaan alkusilmäyksellä. Käyttämällä Ayn Randin uskomuksia esimerkkinä vapaiden markkinoiden ajattelusta, David Sloan Wilson saa selville jotain yllättävää. Vaikka ne ovatkin raivokkaan anti-yhteisöllisiä, Randin maailmankuva vaikuttaa samanlaiselta kuin Hutteriittien.

Kuvaaja 2 kertoo tarinaa. Kuten Hutteriittien kanssa, Randin maailmankuva ei sisällä ristikkäisiä alueita. Kaikki arvot ovat joko hyväksi sekä yksilöille että ryhmille, tai pahaksi sekä yksilöille että ryhmille.

Tarkempi kuvaajan 2 tarkastelu osoittaa kuitenkin ammottavan eron Randin libertarianismin ja Hutteriittien yhteisöllisyyden välillä. Hutteriitit pitävät prososiaalista käytöstä (asiat kuten yhteisö ja keskinäinen avunanto) hyvänä yksilölle. Tämä on ylevä prososiaalinen vale. Mutta Ayn Rand pitää antisosiaalista käytöstä (asiat kuten egoismi ja itsekkyys) hyvänä ryhmälle. Tämä on Machiavellin vale.

Evoluutioteorian mukaan Randin Machiavellin vale tulisi olla syövyttävää ryhmän yhteenkuuluvuudentunteelle. Se ajaa (eikä niinkään taivuttele luopumaan) itsekästä käytöstä. Se on täysin päinvastaista siihen nähden mitä menestyvien ryhmien tulisi tehdä. Joten miksi tämä vapaiden markkinoiden vale on niin laajalle levinnyt yhteiskunnassamme?

Yksi mahdollisuus on, että vapaiden markkinoiden ajattelu on syövyttävää ryhmän yhteenkuuluvuudelle. Tämä tarkoittaa, että libertaaristen arvojen leviäminen hitaasti rapauttaa sosiaalisia siteitä. Jos tämä pitää paikkansa, on vain ajan kysymys milloin yhteiskunta joko (a) löytää paremman ideologian; tai (b) hajoaa vapaan markkinan ajattelun atomismiin.

Tämä logiikka, myönnän, on minun oletustapani ajatella vapaita markkinoita. Mutta olen vakuuttunut siitä, että se on väärin. Ongelma on, että se ottaa vapaiden markkinoiden ideologian annettuna. Vapaiden markkinoiden ideologia väittää ajavansa egoismia ja tavoittelevansa omaa etua. Joten voisi luulla, että näiden arvojen omaksuminen johtaisi atomistiseen, epäsosiaaliseen yhteiskuntaan. Tämä on loogista, uskottavaa ja (mielestäni) väärin.

Ongelma on yksinkertainen. Jos ideologiat ovat ‘massiivista fiktiota’ (kuten David Sloan Wilson esittää), meidän ei tulisi uskoa heidän väitteitään suoraan. Se mitä ideologia väittää tekevänsä on eri kuin mitä se oikeasti tekee. Tämä väitteiden ja tekojen välinen ero, mielestäni, on se miksi vapaan markkinan ajattelu on ollut niin menestyksekästä. Vapaan markkinan ideologia väittää edistävänsä autonomiaa ja riippumattomuutta. Mutta todellisuudessa se ajaa kuuliaisuutta ja alistuvaisuutta. Joten kyllä, vapaan markkinan ajattelu on vale. Mutta se ei ole sellainen vale kuin luulet sen olevan.

Altruismia valtasuhteilla

Päältä päin katsottuna vapaan markkinan ajattelu vaikuttaa sanovan ei altruismille. Mutta mitä jos se itse asiassa motivoisi altruismia?

Jälkimmäisen väitteen selkiyttämiseksi meidän tulee miettiä uusiksi sitä mitä tarkoitamme ‘altruismilla’. Me yleensä mietimme altruismia hyvien tekojen kautta. Minä olen altruistinen, esimerkiksi, jos annan rahaa köyhille. Mutta on muun muotoistakin altruismia, jolla ei ole paljoakaan kytköstä kiltteyteen. Evoluution mielessä altruismi on mikä tahansa käytös, joka hyödyttää ryhmää yksilön kustannuksella. Vaikka me emme yleensä ajattele tällä tavoin, valtasuhteet ovat eräänlaista altruismia.

Valtasuhteessa yksi henkilö alistuu toisen tahtoon. Bob alistuu Alicen tahtoon. Niin tekemällä Bob uhraa hänen omaa elinkelpoisuuttaan Alicen hyväksi. Se on altruismia. Mutta jos Bobin alistuminen hyödyttäisi pelkästään Alicea, se olisi evoluution mielessä umpikuja. Maailman bobit kuolisisivat kaikki pois, annettuaan pois kaikki resurssinsa aliceille. Koska valtasuhteet eivät ole kadonneet minnekään, jotain on selvästikin käynnissä.

Vaikka valtasuhteet ovat yksisuuntaisia, ne voivat (oikeissa olosuhteissa) hyödyttää sekä palvelijaa että herraa. Tämä hyöty esiintyy silloin kun ryhmät kilpailevat. Keskittämällä valtaa yksittäiselle johtajalle, suuri ryhmä voi toimia koossapitävästi tavalla, joka olisi muutoin mahdotonta. Jos tämä kasassa pysyvä ryhmä voittaa kilpailijansa, alistuvien altruismi palkitaan. Syväluotaavampi tämän periaatteen käsittely löytyy Peter Turchinin kirjasta Ultrasociety. (Kääntöpuolelta löytyy despoottinen johtaja, joka voi käyttää valtaansa resurssien haalimiseen, mikä pyyhkii pois kaikki rivityyppien hyödyt. Se on jotain mistä puhun täällä ja täällä.)

Vallan oikeuttaminen

Joten altruismi on mukana valtasuhteissa. Miten se liittyy vapaisiin markkinoihin? Päältä päin katsottuna ei mitenkään. Vapaan markkinan ideologia väittää puolustavansa autonomiaa ja riippumattomuutta. Nämä arvot ovat valtasuhteille vastakkaisia (alistuminen ja kuuliaisuus).

Meidän ei tulisi, kuitenkaan, ottaa näitä ideologian väittämiä suoraan annettuina. Kyllä, vapaiden markkinoiden ideologia näyttää ajavan autonomiaa. Mutta mitä se oikeasti tekee, mielestäni, on piilottaa vallan akkumulaation. Vapaiden markkinoiden ajattelu tekee salaa sen minkä muut ideologiat tekevät avoimesti. Tämä salailu voi olla syynä siihen miksi vapaiden markkinoiden ajattelu on niin voimaaannuttavaa.

Kun katsotaan menneisyyden ideologioita, huomataan että ne avoimesti saarnaavat alistumisen ja nöyryyden puolesta. Toisin sanoen, ne häpeilemättä ajavat valtasuhteita. Hutteriittien uskonto, esimerkiksi, saarnaa ‘kuuliaisuuden’ ja ‘alistumisen’ (Kuva 1) puolesta. Useimmat muut uskonnot tekevät samaa. Katolinen kirkko väittää, että uskovien tulee tehdä obsequium religiosum — alistua uskonnollisesti. Islam menee vielä pidemmälle, sillä se on nimennyt itsensä alistumisen mukaan. Arabiaksi sana ‘Islam’ tarkoittaa ‘alistumista Jumalalle’.

Vaikka uskonnot avoimesti saarnaavat kuuliaisuuden puolesta, niillä on silti käytössä ohuen harson takana oleva juoni. Niiden saarnaama kuuliaisuus on aina Jumalalle. Onneksi (johtajien kannalta) Jumala ei anna käskyjä suoraan. Sen sijaan Jumalalla on taipumus puhua mahtavien kautta. Ja niin saarnaamalla taivaallista järjestystä uskonto väistämättä oikeuttaa maallisen järjestyksen.

Toisin kuin uskonto, vapaan markkinan ideologia ei saarnaa kuuliaisuutta tai alistumista. Varsin päinvastoin. Se saarnaa vapautta ja autonomiaa. Miten sitten vapaiden markkinoiden ajattelu voi ajaa valtasuhteita? Se on yksinkertaista. Vapaiden markkinoiden ‘vapaus’ on itse asiassa vallan muoto.

Valta ‘vapautena’ 

Pintapuolisesti vapaus ja valta tuntuvat vastakkaisilta käsitteiltä. Mutta jos tarkastelemme lähemmin näitä kahta käsitettä, huomaamme että ne ovat toisiinsa kytkeytyviä. Samankaltaisuuden näkemiseksi pikaisesti pyörähdetään moraalifilosofian alueella. Vapautta, kuten sen itse näen, on kahta tyyppiä. On vapautta irti jostain ja vapautta valita.

‘Vapautta irti jostain’ liittyy rajoitteisiin. ‘Vapaus irti jostain’ rajoitaa sitä mitä toiset ihmiset voivat tehdä. Jos olet vapaa diskriminaatiosta, esimerkiksi, silloin toisilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta diskriminoida.

‘Vapaus valita’, sitä vastoin, on valtaa. Jos olen vapaa puhumaan niinkuin haluan, minulla on valta sanoa mitä haluan. Myönnettäköön, että vapaa sana on laiha vapauden muoto. Mutta ‘vapaus valita’ voi laajentua kunnes se liittyy erehtymättömästi valtaan. Avain on käyttää ‘vapautta’ keinona komentaa ihmisiä.

Tässä on esimerkki. Vapaiden markkinoiden Amerikalssa Jeff Bezos on ‘vapaa’ pyörittämään Amazon. Mutta sanan ‘vapaus’ käyttäminen on kaksoispuhetta. Se on peiteilmaisu Bezoksen vallalle komentaa Amazonin työntekijöitä.

Tämä kaksoispuhe, uskon, on se miten vapaiden markkinoiden ajattelu edistää valtasuhteita. Vapauden kieli tarjoaa peitteen vallan akkumuloinnille. Feodaalikuninkailla oli valtaa. Mutta moderneilla kapitalisteilla on ‘vapautta’.

Vapaan markkinan puheenparsi ja hierarkian kasvu

Jos vapaan markkinan ideologia edistää vallan akkumulaatiota, silloin vapaiden markkinoiden ajattelutavan tulisi kulkea käsi kädessä hierarkian kasvun kanssa. Onko se sitten tehnyt niin?

Yhdysvalloissa vastaus näyttää olevan kyllä. Vapaan markkinan ideologian levitessä, valta keskittyi yhä enemmän. Kuvat 3 ja 4 kertovat tarinaa. Tässä käytän vapaiden markkinoiden puheenparren toistuvuutta amerikanenglannissa mittana vapaiden markkinoiden ideaalien levinneisyydelle. Vertaan sanojen toistuvuutta kahteen hierarkiamittaan: (1) valtionhallinnon suhteellinen koko ja (2) johtajaluokan suhteellinen koko.

Käydään käsiksi dataan, aloitetaan valtion kasvusta. Mitä tulee valtionhallintoon, me voimme kaikki olla samaa mieltä kahdesta asiasta. Ensinnäkin valtiot ovat vapaiden markkinoiden vastakohta. Ne ovat hierarkisia instituutioita, jotka on suunniteltu komentamaan ja kontrolloimaan. Toiseksi, valtiot ovat vapaiden markkinoiden puolustajien mukaan heidän vihollisia.

Pitäen mielessä nämä kaksi seikkaa, voisi luulla että vapaiden markkinoiden ideologia rajoittaisi valtionhallinnon kokoa. Mutta Yhdysvalloissa näin ei ole käynyt. Sen sijaan vapaiden markkinoiden puheenparren levitessä Yhdysvaltain valtionhallinto itse asiassa kasvanut (kuvio 3).

Mikä tässä on vialla? Yksi mahdollisuus on, että vapaiden markkinoiden ideologia on yksinkertaisesti tehotonta. Tämä tarkoittaa, että vapaiden markkinoiden puolustajat ovat, väitteidensä mukaisesti, vallan keskittymistä vastaan. Mutta he ovat voimattomia pysäyttämään valtionhallinnon kasvua. Ainoa mitä vapaiden markkinoiden puolustajat voivat tehdä on huutaa kovempaa — mutta turhaan — markkinoiden ihmeestä.

Vapaiden markkinoiden ideologian kannattajat todennäköisesti pitäisivät tästä tarinasta. Mutta en pidä sitä vakuuttavana. Ongelma on, että se keskittyy julkisen hierarkian kasvuun (valtio). Mutta se sivuuttaa yhtä tärkeän vallan muodon: yksityinen hierarkia.

Liikeyhtiöt, kuten olet saattanut huomata, eivät käytä markkinoita järjestääkseen sisäisiä toimintojaan. Ne käyttävät hierarkiaa. Yhtiöillä on komentoketju, joka sanelee työntekijöille mitä tehdä. Kun ottaa tämän huomioon, suurten yhtiöiden kasvu on yhtä paljon hyökkäys vapaita markkinoita kohtaan kuin valtionhallinnonkin kasvu. Joten ennen kuin voimme väittää, että vapaiden markkinoiden ajattelu on epätehokasta, meidän tulisi tarkastella sitä miten se liittyy yksityisten hierarkioiden kasvuun.

Yksityisen hierarkian kasvun mittaamiseksi käytän johtajaluokan kokoa — sitä työntekijöiden osuutta, jotka ovat ’johtajia’. Tässä on järkeilyni. Johtajat eivät työskentele hierarkioiden huipulla. Joten johtajaluokan kasvu on synonyymi hierarkian kasvulle ja vallan keskittymiselle. (Tässä on yksinkertainen malli, joka asian esittää.)

Johtajadataa tarkasteltaessa (kuvio 4), me näemme vian vapaiden markkinoiden tehokkuutta ylistävässä tarinassa. Kyllä, Yhdysvaltain valtionhallinto on kasvanut vapaiden markkinoiden ajattelun levitessä. Mutta valtionhallinto ei ollut ainoa hierarkian muoto, joka vapaiden markkinoiden ideoita hyödyntää. Koko amerikkalainen johtajaluokka kasvoi. Joten kyse ei ole vain julkisesta hierarkiasta, joka vapaiden markkinoiden ajattelun mukana leviää. Se on hierarkiat yleisesti.

Nämä todisteet huomioiden, on kaksi mahdollisuutta:

1. Vapaiden markkinoiden ideologia on uskomattoman epätehokasta
2. Vapaiden markkinoiden ideologia tekee täysin päinvastaista mitä se väittää tekevänsä

Mielestäni meidän tulisi vakavasti pohtia jälkimmäistä mahdollisuutta. Sen tekeminen kuitenkin vaatii useimpien poliittistaloudellisten ajatusten taakse jättämistä. Vaikka poliittiset taloustieteilijät ovatkin lakkaamatta debatoineet vapaiden markkinoiden meriiteistä, tosi harva on pysähtynyt kysymään: johtaako vapaiden markkinoiden ajattelu oikeasti vapaisiin markkinoihin? Vastaus vaikuttaa olevan paradoksaalisesti ei.

Tämä ei ole kauhean järkeenkäypää jos otamme vapaiden markkinoiden ideat annettuina. Mutta se on täysin järkeenkäypää jos me pidämme vapaiden markkinoiden ideologiaa ‘massiivisena fiktiona’ — joukkona ideoita, jotka eivät tee yhtään sitä mitä ne väittävät tekevänsä. Vapaiden markkinoiden ajattelu on tehokasta, uskoisin, mutta ei vapauden ja autonomian ajatusten edistämisessä. Sen sijaan se edistää hierarkian kasvua ja vallan keskittymistä.

Me voimme saada selkoa tästä paradoksista ajattelemalla sitä kuka vapaiden markkinoiden puolesta puhuu. Onko se pienyrittäjät? Jossain määrin todennäköisesti kyllä. Mutta viimeisen sadan vuoden aikana itsensä työllistävien määrä on romahtanut (katso tämä paperi). Joten joko tämä kutistuva ihmisryhmä huutaa kovempaa ja kovempaa vapaista markkinoista, tai joku muu luokka on ottanut nämä ideat omikseen.

Tämä on arvioni. Kaikkein äänekkäimmät vapaiden markkinoiden puolestapuhujat eivät ole pienyrittäjiä. He ovat suuryritysten omistajia. He ovat ihmisiä kuten Kochin veljekset — äveriäitä kapitalisteja, jotka pyrkivät kasvattamaan valtaansa. He kyllä puhuvat ’vapaudesta’… mutta he eivät oikeasti halua vapaita markkinoita. Se ’vapaus’ jota korporaatioiden johtajat tavoittelevat on ’vapautta’ komentaa. Se on kaksihaaraista vallan kieltä.

Valtaa vapauden nimissä.

Ideoiden voima

Viime vuosisadan aikana evoluutioteoria ei ole korvaansa paljoakaan lotkauttanut ideoille. Evoluution ajateltiin liittyvän suurimmaksi osaksi geeneihin.

Valitettavasti (meidän kannalta, jotka ideoista piittaavat) moderni tutkimus näyttää tämän epätodeksi. Antropologit Carla Handley ja Sarah Mathew saivat selville, että kulttuurierot ihmisryhmien välillä ovat paljon suurempia kuin geneettiset erot. Se tarkoittaa, että ideoilla on merkitystä. Se mitä me ajattelemme vaikuttaa käytökseemme enemmän kuin geenit.

Ekonomistit omalta osaltaan ovat aina tunnustaneet ideoiden voiman. Mutta he ovat tehneet sen omalla tavallaan. Ekonomisten keskuudessa ideat ovat ’preferenssejä’. Jokaisella yksilöllä, ekonomistien mukaan, on omat ’preferenssinsä’, jotka täysin määrittävät heidän tekonsa. Ottaen huomioon preferenssit (jotka ovat kiinnitettyjä), käyttäydyt tietyllä tavalla, joka maksimoi hyötysi. Ihmisen käyttäytyminen on selitetty.

Tai sitten ei.

Tässä on kaksi isoa ongelmaa. Ensinnäkin, ekonomistit olettavat, ett me tiedämme preferenssimme. Mutta tämä ei ole aina totta. Evoluutio tuottaa usein filosofi Daniel Dennettin mukaan ‘osaamista ilman ymmärrystä’. Organismi usein kykenee selviytymään ilman, että se tietää mitä se tekee. Sitä kutsutaan vaistoksi, eikä se jätä sijaa tietoisille ‘preferensseille’.

Toiseksi, talousteoria ei jätä sijaa itsepetokselle Hyötyä maksimoivalla agentilla ei voi olla preferenssejä, jotka ovat ristiriidassa omien intressien kanssa. Se olisi ristiriidassa mallin premissien kanssa. Sitä vastoin, moderni evoluutioteoria tekee selväksi, että ideamme voivat olla harhaisia. Itse asiassa, me odotamme ideoiden olevan irti todellisuudesta.

Syy on, että ihmiselämässä esiintyy perusjännite. Me olemme sosiaalisia eläimiä, jotka kilpailemme ryhminä. Ryhmien takia olisi hyvä, jos me käyttäytyisimme altruistisesti. Mutta meidän itsemme tähden olisi hyvä olla itsekäs paska. Tämän itsekkään käytöksen tukahduttaminen on sosiaalisen elämän perusongelma. [4]

Useimmat kulttuurit ovat päätyneet ratkaisuun, että pitää valehdella. Me vakuuttelemme itsellemme, että sosiaalinen käytös on hyväksi itselle. Kummallista kyllä, vapaiden markkinoiden ideologia tuntuu heittävän tämän romukoppaan. Sen sijaan, että saarnattaisiin veljeyden ja yhteisön meriittien puolesta, ideologia saarnaakin itsekkyyden ja ahneuden puolesta. Miten sellainen voi olla ryhmälle hyväksi?

On mahdollista, että se ei olekaan. Vapaiden markkinoiden ideat voivat olla toksisia ryhmille. Mutta on myös toinenkin mahdollisuus, sellainen joka meidän tulisi ottaa vakavasti. Vaihtoehto on, että vapaiden markkinoiden ideat kyllä puhuvat altruismin puolesta… mutta ei sellaisesta johon olisimme tottuneet. Ne ajavat altruismia valtasuhteiden avulla. Ja sitä tehdään usein kaksihaaraisella kielellä. Vapaiden markkinoiden ideologia käyttää usein ’vapauden’ kieltä ajaakseen vallan keskittymistä.

Tällä tavoin ajattelu sallii meidän asettaa ihmiskunnan historian toisenlaiseen valoon. Jos ryhmäkoheesio vaatii ylevää yhteiskuntaa puoltavaa valhetta, silloin kulttuurievoluutio tarkoittaa aina vain uskottavampien tapojen löytämistä, joilla petkuttaa itseämme. ’Vapaat markkinat’ voivat olla tämän petkutuksen tähänastinen huippu.

Alunperin julkaistu blogissa Economics from the Top Down here.

Viitteet

[1] Tämä Thomas Dixonin lainaus on hänen kirjastaan The invention of altruism: Auguste Comte’s positive polity and respectable unbelief in Victorian Britain. Lainattu David Sloan Wilsonin kirjasta Does Altruism Exist?.

[2] Vallan ja vapauden ajatteluani inspiroi keskusteluni Jonathan Nitzanin kanssa. Kun puhuimme vapaiden markkinoiden dogmasta ekonomistien kuten Milton Friedman keskuudessa, Jonathan huomautti, että tämä ideologia tekee päinvastaista mitä siitä sanotaan. Se promosi vapautta. Mutta niin tekemällä se itse asiassa legitimoi kapitalistista valtaa. Vapaiden markkinoiden ideologia, Jonathanin havainnon mukaan, ajoi ’valtaa vapauden nimissä’.

[3] Datalähteet kuville 3 ja 4. Vapaiden markkinoiden sanojen esiitymistiheys on peräisin Google Ngram corpuksesta amerikanenglannille. Data johtajien määristä tulee:

• 1860-1990: Historical Statistics of the United States, Table Ba 1033-1046
• 1990-nykyhetki: Bureau of Labor Statistics Current Population Survey series LNU02032453 (management employment) jaettuna Bureau of Economic Analysis series 6.8D (total persons engaged in production).

Data Yhdysvaltain työllisyysasteesta:

• 1890-1928: Historical Statistics of the United States, Table Ba 470-477
• 1929-nykyhetki: Bureau of Economic Analysis series 6.8A-D (total persons engaged in production)

[4] ‘Sosiaalisen elämän perusongelma’. Tämä on David Sloan Wilsonin ja Edward O. Wilsonin fraasi, jota he käyttivät merkkipaaluteoksessaan Rethinking the Theoretical Foundation of Sociobiology.

Lisälukemistoa

Dennett, D. C. (1995). Darwin’s dangerous idea: Evolution and the meanings of life. London: Penguin Books.

Dixon, T. (2005). The invention of altruism: Auguste Comte’s positive polity and respectable unbelief in Victorian Britain (D. M. Knight & M. D. Eddy, Eds.). Ashgate.

Fix, B. (2017). Energy and institution size. PLOS ONE, 12(2), e0171823. https://doi.org/doi:10.1371/journal. pone.0171823

Fix, B. (2019). An evolutionary theory of resource distribution. Real-World Economics Review, (90), 65–97. http://www.paecon.net/PAEReview/issue90/Fix90.pdf

Handley, C., & Mathew, S. (2020). Human large-scale cooperation as a product of competition between cultural groups. Nature Communications, 11(1), 1–9.

Nitzan, J., & Bichler, S. (2009). Capital as power: A study of order and creorder. New York: Routledge.

Sober, E., & Wilson, D. S. (1999). Unto others: The evolution and psychology of unselfish behavior. Harvard University Press.

Turchin, P. (2016). Ultrasociety: How 10,000 years of war made humans the greatest cooperators on earth. Chaplin, Connecticut: Beresta Books.

Wilson, D. S. (2010). Darwin’s cathedral: Evolution, religion, and the nature of society. University of Chicago Press.

Wilson, D. S. (2015). Does altruism exist? Culture, genes, and the welfare of others. Yale University Press.

Wilson, D. S., & Wilson, E. O. (2007). Rethinking the theoretical foundation of sociobiology. The Quarterly Review of Biology, 82(4), 327–348.

Lähde:

https://evonomics.com/why-free-market-ideology-is-a-double-lie/

Lynn Parramore: Olet maininnut, että taloudellinen eriarvoisuus on tohtoritutkimustesi aihe. Miten kiinnostuit siitä miten tulot ja varallisuus jakautuvat yhteiskunnassa?

Joseph Stiglitz: Ensinnäkin, kasvoin Garyssa, Indianassa, se oli eräänlainen prototyyppi jakautuneesta Amerikasta. Siellä oli paljon ihmisiä köyhyydessä. Meillä ei ollut 1:htä prosenttia, mutta meillä oli 5 prosenttia. Minulla ei ole ideaa siitä mikä todellinen eriarvoisuuden aste oli, mutta meillä oli paljon ihmisiä pohjalla. Ja toiseksi, se ulottuu aina niihin vuosiin kun menin collegeen ja kansalaisoikeusliikkeeseen. Muistat Martin Luther Kingin marssin olleen marssi syrjinnän lopettamiseksi ja taloudelliseksi voimaantumiseksi. Joten mielestäni monet meistä tajusivat tuohon aikaan, että me emme tule täysin ratkaisemaan Amerikan jakaantumisen ongelmia — rotuerottelua — jos me emme tee jotain taloudellisille eroille.

“* LP: Mikä on uutta viimeaikaisessa työssäsi tulon- ja vaurauden jakamisen parissa?

On useita asioita. Tästä on jotain keskustelua, mutta mielestäni useimmat Thomas Pikettyn kirjan lukeneet (Capital in the Twenty-First Century) saavat kuvan siitä, että vaurauden akkumulaatio — säästöt — ovat vastuussa eriarvoisuuden kasvusta ja siitä että on, täten, kytkös talouden kasvun — pääoman akkumulaation — ja yhtäältä eriarvoisuuden kanssa ja toisaalta varallisuuden kanssa. Tutkimukseni alkaa sillä havainnolla, että ei ole mahdollista selittää sitä mitä on tapahtunut varallisuus/tulot -suhteelle tuolla analyysillä. Lähempi tarkastelu siitä mitä on käynyt viittaa siihen, että suuri osa varallisuuden kasvusta on maan arvon kasvua, ei pääomahyödykkeiden määrän kasvua.

* LP: Kun sanot “maa”, et puhu maasta Jane Austenin tyylillä, eli torppariudesta ja maanviljelyksestä lääninherralle, niinhän?

JS: Se ei ole viljelysmaata, se on urbaanin maan arvo. Ottaisin siihen mukaan, laajemmin, vuokrat jotka liittyvät luonnonvaroihin (“vuokra” on taloustieteellinen termi ansaitsemattomalle tulolle). Se on olemassaolevien varojen arvo. Sivuhuomautuksena siitä mitä on ollut käynnissä, varallisuuden/tulojen suhteen kasvamisen lisäksi on lisääntynyt myös kapitalisaatio toisenlaisista vuokrista, kuten monopolivuokrista. Jos monopolivuokrat lisääntyvät, silloin yritysten markkinavoima suhteessa työntekijöihin kasvaa, niinkuin silloin kun muutamalla, kuten pankeilla, on kyky saada takuut valtiolta — sen arvosta mikä kasvaa ja mitä kapitalisoidaan. Se kasvattaa vaurautta mutta ei kasvata pääomaa. Joten tuo ero varallisuuden ja pääoman välillä osoittautuu kriittiseksi. Se on ensimmäinen idea.

Syy sille miksi se on tärkeää on, että kun alkaa tutkia selityksiä sille miksi maan arvo tai muiden vuokratulojen arvo on kasvanut. Iso osa kirjastani The Price of Inequality liittyy siihen miksi rent-seeking on lisääntynyt. Mutta toinen osa liittyy ulkoisiin asioihin kuten maan ja varojen arvoon. Esitän, että se on erittäin läheisesti kytköksissä luottojärjestelmään.

* LP: Miten selität tämän kytköksen luoton ja eriarvoisuuden välillä?

JS: Jos luottovirta kasvaa, niinkuin olemme nähneet muutaman viime vuonna — tuo luottovirta ei mennyt varallisuuden akkumulaatioon niinkuin me normaalisti termiä taloustieteessä käytämme, pääomahyödykkeisiin. Sen sijaan kasvoi yhden tai toisenlainen kupla.

Se mitä viime vuosina on toistuvasti tapahtunut on, että meillä on ollut rahoitusviranomaisten sallima — sääntöjen purkamisen ja löysien standardien avulla — pankkien suurempi lainananto. Mutta tämä lainananto ei ole synnyttänyt uutta liiketoimintaa, eikä pääomahyödykkeitä.

Siitä on suhteettoman paljon mennyt maan ja muiden kiinteiden resurssien arvon kasvattamiseen (rakennukset, kiinteistöt jne). Ja se on se mistä kaikki ovat huolissaan. Joten siinä mielessä, tuosta keskusteltaessa se tapahtui QE:n tapauksessa — kukaan ei kytkenyt sitä eriarvoisuuteen tai kytkenyt sitä yleiseen makrolukujen kasvuun. Kytkökset eriarvoisuuteen ovat kahdenlaisia: yksi on se, että ainakin makrotasolla, jos talouden säästöt johtavat kasvoon maan arvossa sen sijaan että pääomahyödykkeiden määrä kasvaisi, silloin työntekijän tuottavuus ei kasva. Palkat eivät kasva. Joten osa siitä mitä on käynnissä on, että me emme ole investoineet sillä tavoin kuin meidän tulisi investoida.

Mutta toinen osa on mahdollisesti tärkeämpi, ja se on kun purkaa säännöksiä, silloin sallii lainata enemmän takuuta vastaan. Silloin ne joilla omaisuuserät ovat voivat nähdä heidän omaisuuseriensä arvon kasvavan, kuten maan tapauksessa. Ja niin ne jotka holdaavat varallisuutta rikastuvat entisestään. Työntekijät, joilla ei ole varallisuutta, eivät hyödy tästä kasvusta. Joten kytkös on se, että luotto vaikuttaa maan hintoihin ja käyttöomaisuuden hintoihin, ja ne kasvavat suhteettoman paljon rikkaiden hyväksi. Ja se on varallisuuden kasvun suurin osuus. Se on tutkimukseni yksi tulos.

Toinen tulos on yritys tuottaa yleinen siirtoteoria, niinkutsutusti, varallisuudelle ja muille eduille ylisukupolvisesti, ja yrittää identifioida, erittäin lavealti, niitä voimia jotka johtaisivat eriarvoisempaan jakautumiseen ja voimia jotka johtaisivat tasa-arvoisempaan jakautumiseen. Voisi jopa sanoa, että kyseessä on taksonomia — se on viitekehys ajatella näitä asioita. Ja kun alkaa ajattelemaan näitä asioita, silloin näkee että on monia muita voimia joita on käynnissä jotka kasvattavat eriarvoisuutta. Ja se on myös viitekehys polittisille ratkaisuille. Joten jos meillä on enemmän taloudellista segregaatiota maailmassa, jossa meillä on paikallisia kouluja, paikallisesti rahoitettuja kouluja, meillä esiintyy lisää eriarvoisuutta koulutuksessa ja täten rikkaiden lasten vanhemmat tulevat saamaan enemmän inhimillistä pääomaa.

Tämä malli itse asiassa tarjoaa erittäin robustin teorian eriarvoisuuden selittämiselle. Tutkimuksessa on monia muita ryppyjä, mutta lopullinen oivallus on, että kun miettii varallisuuden eriarvoisuutta käsittelevää politiikkaa, silloin on pakko olla syvällinen ekonomistien kutsuman “verojen esiintymisen” suhteen. Jos suurin osa säästämisestä on kapitalistien toteuttamaa, ja sitten verottaa pääomatuloja, silloin heillä on vähemmän investoitavaa. Se tarkoittaisi pitkässä juoksussa että korko kasvaisi. Se kumoaisi osan aikomuksesta pienentää kapitalistien tuloja.”

LP: Miten ehkäiset kapitalistien verottamisen negatiivisia vaikutuksia?

JS: Yksi tapa tuon tapahtumisen ehkäisemiseksi voisi olla varmistaa, että valtio investoi — ottaa jotain rahaa verovaroista ja investoi itse pääomaan. Se estäisi tuottoprosentin kasvua. Ei kaikki tässä ole loppuun asti mietittyä, mutta se yrittää sanoa että jotain Pikettyn esittämiä asioita siitä että pääomaa tulisi vain verottaa on esitetty yliyksinkertaistetusti.

LP: Tutkimuksessasi indikoit sitä, että yhden prosentin valta riistää muita tuntuu olevan kasvussa. Miksi tämä tapahtuu? Mitkä ovat tämän riiston rajat?

JS: Harkitumpi, akateeminen tapa esittää tuo olisi sanoa, että yksi selityksistä sille mitä on käynnissä on lisääntynyt riisto. Palkkojen suhde tuottavuuteen on laskussa, ja se on selvästi yhdenmukaista lisääntyneen riiston kanssa. Ja toimitusjohtajien palkkojen suhde työntekijöiden palkkoihin on kasvussa. Ja niin sanoisin, että osa selitystä liittyy työntekijän heikentyneeseen neuvotteluvoimaan, heikompiin liittoihin, asymmetriseen liberalisaation tilaan jossa pääoma liikkuu mutta työvoima ei voi liikkua, korporaatioiden johtamista suitsiviin lakeihin jotka tarjoavat suhteellisen vähän suojaa korporaatiovallan väärinkäyttöä vastaan, ja kasvanut monopolivoima johtuen verkostojen ulkoisvaikutuksista.

Joten toki on useita tekijöitä jotka saisivat esittämään, että suuressa mittakaavassa markkinavoima on kasvanut. On kuitenkin joitain tekijöitä, joiden tapauksessa on enemmän kilpailua — johtuen internetistä, esimerkiksi, on enemmän kilpailua hintapuolella, mutta yleisesti kun katsoo palkkojen suhdetta tuottavuuteen, markkinavoima on huomattavasti kasvanut.

Mahdollisesti on joitain rajoja — joskus riiston määrä ilmaistaan palkkojen suhteena työvoiman marginaalituottavuuteen, ja kun tuo suhdeluku laskee nollaan — se on raja! Sanoisin, että asiat voivat muuttua paljon huonommiksi jos me emme tee mitään. Ja se on relevantti ongelma. Se mikä on tärkeää on olemmeko me polulla joka näyttää johtavan kaameampaan ja kaameampaan tilaan.

LP: Ehdotat, että monopolivoima on kasvussa. Mikä rooli tällä on tulojen ja varallisuuden eriarvoisuudessa?

JS: Monopolien omistajat tuppaavat olemaan erittäin keskittyneitä. Kun katsoo Forbesin listaa, suurimmat kaksi ovat molemmat monopolisteja. [Bill] Gates sai rahansa monopolin avulla ja [Carlos] Slim sai rahansa monopolilla Telemexissä. Se ei ole lausunto siitä etteivätkö he olisi olleet tehokkaita tai että he eivät olisi tehneet asioita hyvin. Se ovat ehkä olleet innovatiivisia — on paljon kritiikkiä Microsoftia kohtaan mutta en halua mennä siihen. Mutta voi sanoa, että iso osatuloista tuli monopolivoiman käytöstä, ja en usko että ketään epäilee sitä. Joten kun katsoo huippua, siellä on monopolivoimaa.

LP: Monet neoklassiset ekonomistit ovat esittäneet, että kun ihmiset kontribuoivat talouteen, he saavat palkkion samassa suhteessa. Onko tämä malli hajoamassa?

JS: Kyllä. Mielestäni kirjani The Price of Inequality pointti, sekä monen muun työn pointti on ollut kyseenalaistaa marginaalituottavuuden teoriaa, mikä on teoria joka on ollut vallassa 200 vuotta. Monet kyseenalaistavat sen, mutta minuun työni on tuon kyseenalaistuksen uusinta. Ja mielestäni Pikettyn ja kumppaneiden tekemä työ on ollut tarjota empiiristä todistusaineistoa sen pohjalle. Ei ainoastaan esimerkkejä joita juuri esitin katsottaessa ihmisiä huipulla, monopolistit itse asiassa rajoittavat tuotantoa.

On myös totta, että ihmiset jotka tekevät tuottavimmat kontribuutiot, ne jotka valmistavat lasereita ja transistoreja, tai tietokoneen keksijät, DNA-tutkijat — kukaan näistä ei ole vauraimpien ihmisten joukossa maassamme. Joten jos katsoo ihmisiä jotka ovat kontribuoineet eniten, ja ihmisiä jotka ovat huipulla, he eivät ole samoja. Se on toinen pointti.

Erittäin kiinnostava Pikettyn ja kumppaneiden tekemä tutkimus oli verojen kasvun vaikutuksesta 1%:iin. Jos oli hypoteesina että nämä olivat ihmisiä jotka tekivät paljon töitä ja kontribuoivat enemmän, voisi sanoa että OK, se tulee merkittäväst hidastamaan taloutta. Mutta jos sanoo että se on rent-seekingiä, silloin vain kaappaa valtion puolesta osan vuokrista.

LP: Miten me voimme ehkäistä eriarvoisuuden pahenemista?

Jaan sen kahteen osaan: mitä me voimme tehdä vähentääksemme eriarvoisuutta ennen veroja ja tulonsiirtoja, ja mitä me voimme tehdä parantaaksemme verojen jälkeisiä tuloja ja tulonsiirtoja. Ensimmäinen osa on asiat kuten korkeammat minimipalkat, vahvemmat liitot, parempi koulutus ja vahvemmat monopolienvastaiset lait ja lait yrityksen johtamisesta. Nuo ovat niitä asioita jotka todennäköisesti parantavat tuloja ennen veroja ja tulonsiirtoja. Toinen osa käsittelee asioita kuten pääomatulojen verotusta, sitä miten kohtelu hyödyttää pääosin ihmisiä aivan huipulla, parempaa uudelleenjakopolitiikkaa. Nämä auttaisivat verojenjälkeisiä tuloja muuttumaan tasa-arvoisemmiksi.

Lähde:

Kukaan ei voi kiistää sitä: taloustieteellä on sanottavaa. Sen teoriat ovat julkistalouden kieltä, rationaali miljardien dollarien investointien taustalla, ja työkaluja käytetään globaalin köyhyyden ratkaisuun sekä oman planetaarisen kotimme hallinnointiin. Sääli siis, että sen perusideat ovat menneet vanhoiksi satoja vuosia sitten, ja kuitenkin ne hallitsevat tulevaisuuden päätöksentekoa.

Nykypäivän taloustieteen opiskelijat ovat vaikuttamassa kansalaisina ja päätöksentekijöinä, kun muodostetaan ihmisyhteisöä vuonna 2050. Mutta taloustieteen ajatusmaailma, jota heille opetetaan, perustuu 1950-luvun kirjoihin, jotka taas vuorostaan perustuvat 1850-luvun kirjoihin. Ottaen huomioon 2000-luvun haasteet — ilmastonmuutoksesta äärimmäiseen eriarvoisuuteen ja toistuviin finanssikriiseihin — tämä on muuttumassa katastrofiksi. Meillä ei ole mahdollisuuksia kirjoittaa uudenlaista taloustarinaa, joka sopisi omaan aikaamme, jos me jatkamme viime vuosituhannen kirjojen vanhoilla tarinoilla.

Kun minä opiskelin taloustiedettä yliopistossa 25 vuotta sitten, uskoin että se voimaannuttaisi minut ratkaisemaan ihmiskunnan sosiaalisia ja ympäristöllisiä haasteita. Mutta kuten monet nykypäivän pettyneet opiskelijat, sen irtaantuminen relevanttiudesta ja todellisuudesta jätti minut syvästi tympääntyneeksi. Joten lähdin pois sen teorioiden ääreltä ja uppouduin todellisen maailman taloudellisiin ongelmiin, Zanzibarin kylistä YK:n pääkonttoriin, ja Oxfamin kampanjoiden eturintamaan.

Prosessin aikana tajusin ilmiselvän asian: että ei voi lähteä taloustieteestä koska se raamittaa maailmaa jossa me asumme, joten päätin tulla takaisin ja kääntää sen päälaelleen. Mitä jos me perustaisimme taloustieteen 21. vuosisadan ihmiskunnan ongelmiin, ja sitten kysyisimme millainen taloustieteen ajatusmaailma antaisi meille edes puoliksi mahdollisuuden onnistua?

Tämän kysymyksen kannustamana siirsin sivuun vanhat taloustieteen kirjani ja etsin parhaita uusia ideoita joita vain sain käsiini, ammentaen suuresta määrästä koulukuntia, mm. kompleksisuus, ekologinen, feministinen, behavioraalinen ja institutionaalinen taloustiede, ja lähdin tutkimaan mitä tapahtuu kun ne kaikki tanssivat samalla sivulla. Oivallukset, jotka sain, kertovat että taloudellinen tulevaisuus tulee olemaan mielenkiintoinen, mutta aivan toisin kuin menneisyytemme, niin kauan kuin me pidämme yllä ajatusmaailmaa jota tässä tarvitaan. Joten seuraavassa on seitsemän tapaa, joilla me kaikki voimme alkaa ajatella kuin 21. vuosisadan taloustieteilijät:

1. Muuta päämäärä: BKT:n kasvusta Donitsiin

Yli puolen vuosisadan ajan ekonomistit ovat fikseerautuneet bruttokansantuotteeseen talouskehityksen päämittarina, mutta BKT on valheellinen tavoite, joka vain odottaa sen syrjäyttämistä. 21. vuosisata vaatii paljon kunnianhimoisempia ja globaalimpia tavoitteita: kaikkien ihmisten tarpeiden tyydyttäminen planeetan keinoilla. Tuon tavoitteen piirtäminen sivulle — niin hassulta kuin se kuulostaakin — näyttää donitsilta. Haaste nyt on luoda paikallisesti globaaleja talouksia, jotka varmistavat sen ettei keneltäkään jää uupumaan perustarpeet — ruoasta asumiseen ja terveydenhuoltoon ja poliittiseen ääneen — samalla kun suojataan Maapallon elämää kantavia järjestelmiä stabiilista ilmastosta ja hedelmällisestä maaperästä terveisiin meriin ja suojaavaan otsonikerrokseen. Tämä yksittäinen merkityksen kytkin  muuttaa taloudellisen prosessin merkityksen ja muodon: loputtomasta kasvusta tasapainossa kukoistamiseen.

2. Näe kokonaiskuva: itsenäisistä markkinoista sulautettuun talouteen

Tasan 70 vuotta sitten huhtikuussa 1947 kunnianhimoinen joukko taloustieteilijöitä suunnitteli talouden neoliberaalin tarinan, ja Thatcherin ja Reaganin astuessa valtaan 1980-luvulla se on hallinnut kansainvälistä näyttämöä. Sen narratiivi markkinoiden tehokkuudesta, valtion kyvyttömyydestä, kotitalouden kotimaisuudesta ja yhteismaan tragediasta on auttanut puskemaan monia yhteiskuntia kohti yhteiskunnallista ja ekologista romahdusta. On aika kirjoittaa talouden uusi tarina, joka sopii tälle vuosisadalle — sellainen joka näkee talouden riippuvuuden yhteiskunnasta ja elävästä maailmasta. Tämän tarinan tulee tunnustaa markkinoiden valta — joten sulautetaan se viisaasti; kumppanuudessa valtion kanssa — joten pidetään sitä tilivelvollisena; kotitalouden ydinrooli — joten arvostetaan sen kontribuutioita; ja yhteisvaurauden luovuutta — joten vapautetaan sen potentiaali.

3. Vaali ihmisluontoa: rationaalisesta talousihmisestä sosiaalisesti mukautuvaisiin ihmisiin

1900-luvun taloustieteen ydin — ”rationaalinen taloudellinen ihminen” — antaa säälittävän kuvan ihmiskunnasta: hän seisoo yksin, rahat käsissään, laskukone päässään, ego sydämessään ja luonto jalkojensa alla. Vieläkin pahempaa, kun meille sanotaan että hän on kuin me, me itse asiassa alamme käyttäytyä enemmän hänen tavoin, yhteiskuntiemme ja planeetan tuhoksi. Mutta ihmisluonto on paljon tätä rikkaampi, kuten uuden itsekuvamme piirustukset paljastavat: me vastalahjoja antavat, toisistamme riippuvaiset ja approksimaatioita tekevät ihmiset olemme erittäin sulautuneita elävään maailmaan. On aika asettaa tämä uuden ihmiskunnan kuva talousteorian ytimeen niin, että taloustiede voi alkaa vaalia ihmisluonnon parasta osaa. Näin tekemällä me saamme — kaikki kymmenen miljardia meitä — paljon suuremman mahdollisuuden kukoistaa kaikki yhdessä.

4. Syvenny järjestelmiin: mekaanisesta tasapainosta dynaamiseen kompleksisuuteen

Taloustiede on pitkään kärsinyt fysiikkakateudesta: Isaac Newtonin valistuneisuus ja hänen oivalluksensa fyysisen liikkeen laeista jättivät 1800-luvun taloustieteilijät luuppaamaan taloustieteen liikelakien löytämisen ympärille. Mutta näitä ei yksinkertaisesti ole olemassa: ne ovat pelkkiä malleja, aivan kuin markkinoiden tasapaino on pelkkä teoria, joka sokaisi taloustieteilijät näkemästä vuoden 2008 kriisiä. Sen takia 21. vuosisadan taloustieteilijät pitävät kompleksisuutta ja evoluutioajattelua enemmän arvossa. Dynaamisen ajattelun asettaminen taloustieteen sydämeen antaa uusia oivalluksia ymmärtää yhden prosentin nousua ja ylikuumenevia ja romahtavia markkinoita. On aika lopettaa taloustieteen säätöpaneelin etsiminen (sitä ei ole olemassa) ja sen sijaan alkaa huolehtia taloudesta ikuisesti kehittyvänä järjestelmänä.

5. Suunnittele distributiivisuus: ‘kasvu tulee korjaamaan sen’-ajattelusta suunnitelmalliseen distributiivisuuteen

1900-luvun talousteoria kuiskaili vahvaa viestiä eriarvoisuudesta: asioiden täytyy muuttua huonompaan suuntaan ennen kuin voidaan mennä parempaan suuntaan, ja lopulta kasvu korjaa kaiken. Mutta äärimmäinen eriarvoisuus, kuten osoittautuu, ei ole taloudellinen laki tai tarve: se on design-vika. 21. vuosisadan taloustieteilijät tunnustavat, että on monia tapoja suunnitella talouksia paljon arvoa jakavammiksi niille, jotka auttavat sen luomisessa. Ja se tarkoittaa tulonjaon käsitteestä yli pääsyyn vaurauden ennalta jakamiseen, kuten se vauraus joka on maan kontrolloinnissa tai kyvyssä luoda rahaa.

6. Luo elävöityvää: ‘kasvu tulee siivoamaan sen’-ajattelusta suunnitelmalliseen regeneratiivisuuteen

Talousteoria on pitkään esittänyt puhtaan ympäristön luksustuotteena, johon on varaa vain hyväosaisilla — näkemys joka sanoo että saasteiden tulee lisääntyä ennen kuin voi olla puhtaampaa, ja (arvaa mitä) että kasvu lopulta siivoaa ympäristön. Mutta kuten eriarvoisuus, sellaista taloustieteen lakia ei ole: ympäristön tuhoutuminen on seurausta taantuneesta teollisesta designista. Tämä vuosisata pakottaa talousajattelun vapauttamaan regeneratiivisen suunnittelun voiman kiertotalouteen, ei lineaariseen talouteen — ja peruskorjaamaan meidät itsemme täysivaltaisiksi osallistujiksi Maan sykliseen elämänprosessiin.

7. Ole kasvuagnostikko: kasvuaddiktiosta kasvuagnostisuuteen

Valtioiden ja rahamiesten hälyttämiseksi BKT:n kasvun ennusteet monissa korkeatuloisissa maissa ovat vaakasuoria, mikä johtaa kasvuun perustuvan talouden kriisiin. Valtavirran taloustiede näkee loputtoman BKT:n kasvun pakollisena, mutta mikään luonnossa ei kasva ikuisesti, ja taloustiede yrittää tehdä rahaa tuolla trendillä esittämällä vaikeita kysymyksiä korkeatuloisille mutta vähän kasvaville maille. Tämä johtuu siitä, että nykyään meillä on talouksia joiden on pakko kasvaa, kukoistimmepa me sitten tai emme. Se mitä me tarvitsemme on, että taloudet saavat meidät kukoistamaan, kasvoivatpa ne sitten tai eivät. Tuo radikaali perspektiivin muutos pyytää meitä muuttumaan kasvuagnostikoiksi ja tutkimaan sitä miten taloudet — jotka ovat rahoituksellisesti, poliittisesti ja sosiaalisesti kasvuriippuvaisia — voisivat oppia elämään ilman kasvua.

Olen vakuuttunut, että nämä seitsemän tapaa ajatella kuin 21. vuosisadan ekonomisti ovat uuden talouden ajattelumallille olennaisia, joita tämä vuosisata vaatii. Heidän periaatteensa ja kuvionsa auttaa tulevia talousajattelijoita — ja sisäistä ekonomistia meissä kaikissa — luomaan uusi talous joka mahdollistaa kaikkien vaurastumisen. Ottaen huomioon muutoksen nopeuden, skaalan ja epävarmuuden, jonka me kohtaamme tulevina vuosina — ja kontekstien monimuotoisuuden Pekingistä Birminghamiin ja Bamakoon — olisi typerää yrittää sanella nyt kaikkia sääntöjä ja instituutioita, joita tulevaisuudessa tulee olemaan. Tulevat ajattelijoiden ja tekijöiden sukupolvet ovat paljon paremmassa asemassa kokeilla ja löytää se mikä toimii kun konteksti muuttuu jatkuvasti.

Se mitä me voimme nyt tehdä — ja meidän tulee tehdä hyvin — on tuoda yhteen parhaat ideat sellaisen talouden ajattelumallin luomiseksi joka ei ole koskaan pysyvä vaan aina kehittymässä. Talousajattelijoiden tehtävä tulevina vuosikymmeninä on tuoda nämä seitsemän tapaa yhteen käytännössä. Me tuskin olemme päässeet tähän taloustieteen uudelleen kuvittelun seikkailuun vielä edes mukaan. Liity mukaan.

Kate Raworthin uusi kirja on Doughnut Economics: seven ways to think like a 21st century economist.

Alunperin julkaistu @ Open Democracy 6.5.2017.

Lontoon metro on täynnä “mind the gap”-varoituskylttejä, jotka viittaavat asemakäytävän ja junanvaunun välissä olevaan tyhjään kohtaan. Yhteiskunnassa yleisemmin varoituksia voidaan antaa väeistä rikkaiden ja köyhien tai ihmisen ja luonnon välillä. Näitä välejä tulee sekä varoa että kaventaa. Jatkuva kysymys on miten tehdä tämä, ja olen sitä mieltä että eräs vuokran muoto voisi olla paras mahdollinen ratkaisu. Mutta ennen kuin otamme sen puheeksi, meidän tulee perehtyä vuokran käsitteeseen.

Termiä ensimmäisenä käyttivät klassiset ekonomistit, mm. Adam Smith, kuvaamaan rahaa joka maksettiin maanomistajille. Se oli yksi kolmesta tulovirrasta kapitalismin varhaisessa muodossa, joista kaksi muuta ovat työntekijälle maksettu palkka ja pääomalle maksettava korko.

Smithin näkökulmasta maanomistajat hyötyivät maan uniikista kyvystä rikastuttaa sen omistajia “riippumatta mistään toisesta suunnitelmasta tai projektista.” Tämä kyky syntyy siitä, että hyvän maa-alan tarjonta on rajattu, kun taas kysyntä sille kasvaa jatkuvasti. Maanomistajien vuokran perimisen vaikutus, hänen mukaansa, ei kasvata yhteiskunnan vaurautta vaan vie rahaa pois työvoimalta ja pääomalta. Toisin sanoen, maanvuokra on vaurauden imuri eikä sen tuottaja.

Vuosisata myöhemmin tunnettu amerikkalainen ekonomisti Henry George (hänen magnum opuksensa Progress and Poverty myi yli 2 miljoonaa kappaletta) laajensi Smithin oivallusta huomattavasti. Siihen aikaan jolloin Karl Marx syytti kapitalisteja ylijäämäarvon välistä vedosta työläisiltä, George syytti maanomistajia vuokran välistävedosta kaikilta. Sellainen vuokran keruu toimi kuin “suuri kiila, jota pakotetaan yhteiskunnan läpi, ei sen alle. Ne, jotka ovat erkanemiskohdan yläpuolella, nousevat, mutta ne, jotka ovat alla, murskataan.” Georgen ehdottama lääke oli syvä maavero joka saisi takaisin yhteiskunnalle suurimman osan maanomistajien parasiittisesta tuotosta.

Myöhemmin vuokran käsitettä laajennettiin ottamaan mukaan monopolivoitot, ylimääräinen tulo jonka yritys kahmii lyttäämällä kilpailun ja nostamalla hintoja. Smith oli kirjoittanut tästä vaurauden keruun muodosta myös, vaikka hän ei kutsunut sitä vuokraksi. “Minkä tahansa tietyn kaupankäynnin tai tuotannon haaran intressi on laajentaa markkinoita ja kaventaa kilpailua… Markkinoiden laajentaminen voi usein olla tarpeeksi hyväksyttävää kansan intresseissä; mutta kilpailun kaventaminen on aina sitä vastaan, ja se voi toimia vain välittäjillä, kasvattamalla heidän voittojaan yli sen mitä he luonnollisesti saisivat, kantamalla heidän hyödyksi absurdin kokoista veroa kanssakansalaisilta.”

On tärkeää tunnustaa, että vero josta Smith puhui ei ole sellainen jota me maksamme valtiolle; sen sijaan se on sellainen jota me maksamme, paljon näkymättömämmin, vallassa oleville yrityksille. Se johtuu siitä, että hinnat kapitalismissa muodostuvat neljän tekijän avulla: kysyntä, tarjonta, markkinavoima ja poliittinen voima. Ensimmäiset kaksi, jotka ovat kaikkialla läsnä talousteksteissä, määrittävät sen mitä voitaisiin nimittää reiluksi markkina-arvoksi; viimeiset kaksi, jotka ovat läsnä reaalimaailmassa, määrittävät vuokran. Toteutuneet veloitetut hinnat ovat reilun markkina-arvon ja vuokran summa. Toinen sapa ilmaista tämä on sanoa, että vuokra on ylimääräinen raha jonka ihmiset maksavat sen päälle mitä he maksaisivat kilpailullisilla markkinoilla.

Vielä myöhemmin termiä on laajennettu edelleen ottamaan mukaan tulot valtion antamista etuoikeuksista — tuontikiintiöt, kaivosoikeudet, subventiot, verojen porsaanreiät ja niin edelleen. Monet ekonomistit käyttävät termiä  “voitontavoittelu” (rent-seeking) kuvaamaan monia eri tapoja joilla erikoisintressit käyttävät valtiota rikastamaan itseään muiden kustannuksella. Jos mietit miksi Washington DC ja sen ympäristöt ovat kasvaneet niin rikkaiksi viime vuosikymmeninä, se ei johdu valtion itsensä rikastumisesta, vaan massiivisesta voitontavoittelusta.

Lyhyesti, perinteinen vuokra on tuloa jota ei saada minkään henkilön tai yrityksen tuottaman perusteella, vaan siksi että henkilöllä tai yrityksellä on valtaa tai oikeuksia. Se koostuu suuremman kokonaisuuden suuremmalta kokonaisuudelta takavarikoiduista asioista, eikä siihen lisätyistä asioista. Se jakaa vaurautta talouden sisällä, mutta ei lisää siihen mitään. Brittiläisen ekonomistin John Kayn sanoin Financial Timesissa, “Kun muiden vaurauden välistäveto itselle on laitonta, sitä kutsutaan varkaudeksi tai petokseksi. Kun se on laillista, sitä kutsutaan vuokraksi.”

Koska vuokra ei ole listattu erikseen mihinkään hintalappuun tai korporaatioiden tuloslaskelmiin, me emme tiedä siitä paljonko sitä on, mutta todennäköisesti sitä on aika paljon. Tarkastellaan esimerkiksi terveydenhuoltoa Amerikassa. On monia syitä miksi USA käyttää 80 prosenttia enemmän terveydenhuoltoon per capita kuin Kanada, vaikka ei saa yhtään parempia tuloksia, mutta eräs suurimmista on se, että Kanada puristanut suuria määriä vuokraa ulos sen terveydenhuoltojärjestelmästä, ja USA ei ole. Jokainen kanadalainen on voittoa tavoittelemattoman terveysvakuutuksen alainen, ja lääkkeiden hinnat ovat tarkasti säännösteltyjä. Sitä vastoin USA:ssa lääkefirmat yliveloittavat johtuen patenteista. Terveydenhuoltoa on kielletty tarjouskilpailemaan halvemmista lääkkeiden hinnoista, ja yksityiset vakuuttajat lisäävät monia kuluja ja tehottomuuksia.

Tai tarkastellaan vaikka rahoitussektoria. Kaupalliset pankit, sellaiset jotka ottavat talletuksia ja antavat lainoja, saavat uskomattoman arvokkaan lahjan liittovaltion hallitukselta: oikeuden luoda rahaa. Niille sallitaan tämä vähinnäisvarantojärjestelmän kautta, mikä sallii niiden lainata, korolla, noin kymmenen kertaa enemmän kuin mitä niillä on talletuksina. Tämä lahja yksistään on miljardien arvoinen.

Sitten on kaupallisten pankkien serkut, investointipankit, jotka ostavat ja myyvät arvopapereita. Ne eivät voi luoda rahaa samalla tavalla kuin kaupalliset pankit, mutta niillä on omat keinonsa. Yksi niistä on veloittaa suuria maksuja yksityisten firmojen viemisestä pörssiin, ja näin ne saavat osansa likviditeettipreemiosta, jonka julkinen kaupankäynti luo. Toinen on tehdä suuria määriä rahaa luomalla, ja sitten manipuloimalla, hypermonimutkaisia rahoitus“tuotteita” jotka ovat, oikeasti, vedonlyöntiä vedonlyönneistä. Tämä pumppaa kasinotaloutta ja riistää pääomaa, joka muuten hyödyttäisi reaalitaloutta.

Me voisimme käydä läpi kaikki suuret teollisuudenalat — energia, telekommunikaatio, media, maatalous — ja löytää samanlaisia vuokran perimisiä. Mikä osuus taloudestamme, sitten, on vuokraa? Tätä kysymystä luulisi ekonomistien tutkivan, mutta harva niin tekee. Minun tietääkseni ainoa nimekäs ekonomisti joka on asian ottanut esille on Joseph Stiglitz, nobel-palkinnon saaja Columbia Universitystä, ja hän ei ole vastannut kysymykseen kvantitatiivisesti.

Vuokran määrästä USA:n taloudessa Stiglitz sanoo, että se on “vaikea määrittää (mutta) selkeästi jättiläismäinen.” Lisäksi “huomattavan paljon” se “jakaa rahaa pohjalla olijoilta huipulla olijoille.” Lisäksi se ei lisää mitään arvoa talouteen, vaan “vääristää resurssiallokaatiota ja tekee taloudesta heikomman.” 

Tähän mennessä olen kuvannut vuokraa negatiivisena taloutemme ilmiönä. Nyt haluan ottaa käyttöön hyveellisen vuokran käsitteen, vuokran muoto jolla on selkeästi positiivisia vaikutuksia.

Täydellinen esimerkki hyveellisestä vuokrasta on raha, jota alaskalaisille maksaa Alaska Permanent Fund. Vuodesta 1980 rahasto on jakanut vuosittaisia osinkoja jokaiselle joka asuu Alaskassa vuoden tai yli. Osingot — jotka ovat vaihdelleet 1000 dollarista $3269:n henkeä kohti — tulevat yhdestä suuresta rahastosta jonka edunsaajiin kuuluu kaikki Alaskan asukkaat, nykyiset ja tulevat. Rahastoa pääomittaa saadut tulot Alaskan öljystä, joka on yhteisomistuksessa oleva resurssi. Ottaen huomioon tasaisen kassavirran koko populaatiolle, ei ole yllättävää että Alaskassa on korkein mediaanitulo ja kaikkein pienimmät köyhyysluvut kaikista osavaltioista.

Hyveellinen vuokra olisi mikä tahansa rahavirta, joka nostaa välistävedon kustannuksia ja kasvattaa kaikkien muiden yhteiskunnan jäsenten tuloja. Toinen tapa ajatella sitä on vuokrana jonka me, kollektiiviset yhteisomistajat, veloitamme yhteisten omaisuuserien yksityiskäytöstä. Mieti esimerkiksi saastuttajien veloittamista heidän yhteisen ilmakehämme käytöstä ja sitten tämän jakamista tasan kaikille.

Perinteisen ja hyveellisen vuokran välillä on kaksi keskeistä eroa. Ensimmäinen liittyy siihen miten vuokraa peritään, toinen siihen miten se jaetaan.

Perinteisen vuokran perii yritykset, joiden markkina ja/tai poliittinen voima sallii niiden veloittaa kilpailukykyistä suurempia hintoja. Se johtaa korkeampiin hintoihin joilla ei ole taloudellista, yhteiskunnallista tai ekologista funktiota. Hyveellisen vuokran, sitä vastoin, keräisi voittoa tavoittelemattomat rahastot jotka edustavat kaikkia hallintoalueen ihmisiä yhtäläisesti. Se perittäisiin veloittamalla yksityisiä yrityksiä yhteisten omaisuuserien käytöstä, jota ne suurimman osan ajasta käyttävät ilmaiseksi. Sellainen vuokra johtaisi myös korkeampiin hintoihin, mutta hyvästä syystä: saada yritykset maksamaan niiden yhteiskunnalle, luonnolle ja tulevaisuudelle nyt sälyttämät kulut, ja syrjäyttää perinteinen vuokra.

Toinen ero liittyy jakamiseen. Perinteinen vuokra virtaa ylöspäin pienelle vähemmistölle, joka omistaa suurimman osan voittoa tavoittelevien yritysten osakekannasta. Hyveellinen vuokra virtaisi kaikille yhtäläisesti.

Kun periminen ja jakaminen yhdistyvät, perinteisen vuokran vaikutukset ovat tuplasti negatiivisia: se pienentää taloutemme tehokkuutta ja tuloja niiltä jotka maksavat mutta eivät saa mitään. Hyveellisen vuokran vaikutus, sitä vastoin, on tuplasti positiivinen: se parantaa talouden terveyttä ja reiluutta sekä keskiluokan turvaa.

Tällä hetkellä, tottakai, perinteinen vuokra tekee yhteensä biljoonia dollareita vuodessa, kun taas hyveellinen vuokra (Alaskan ulkopuolella) on enemmän konsepti kuin todellisuutta. Mutta hyveellinen vuokra voi ja tulisi kasvaa. Jotta ymmärrettäisiin miten tämän tulisi tapahtua, on tärkeää tutkailla kahta muuta käsitettä: yhteistä vaurautta ja ulkoisvaikutuksia.

Yhteisellä vauraudella on useita komponentteja. Eräs niistä koostuu luonnonlahjoista jotka me perimme yhdessä: ilmakehämme ja meremme, vesistömme ja kosteikkomme, metsämme ja hedelmälliset tasankomme ja niin edelleen. Lähes kaikissa tapauksissa me ylikäytämme näitä lahjoja koska niiden käyttöön ei liity kustannusta.

Toinen komponentti on esi-isiemme luoma vauraus: tieteet ja teknologiat, laki- ja poliittinen järjestelmämme, rahoituksen infrastruktuuri ja paljon muuta. Nämä antavat meille hyötyjä, mutta pieni vähemmistö saa rahallista hyötyä enemmän kuin kukaan muu meistä.

Toinen yhteisen vaurauden osio on niinkutsuttu “kokonaisuuden vauraus” — taloutemme lisäämä arvo, joka johtuu sen skaalasta ja synergioista. “Kokonaisuuden vauraus” käsitteenä ulottuu Adam Smithin oivallukseen kaksi ja puolisataa vuotta sitten työvoiman erikoistumisesta ja tuotteiden vaihdannasta — koko järjestelmän kokonaisvaltaisia ominaisuuksia — ja siitä että ne tekevät kansakunnista rikkaita. Tämän lisäksi on selvää että yksikään yritys ei voi kukoistaa itsekseen: kaikki yritykset tarvitsevat asiakkaita, toimittajia, jakelijoita, valtateitä, rahaa ja komplementaaristen hyödykkeiden verkoston (autot tarvitsevat bensaa, softa tarvitsee rautaa ja niin edelleen). Joten talous kokonaisuutena on suurempi kuin sen osien summa, se on voimavara jota ilman osilla ei olisi yhtä paljon arvoa.

Luonnon luoman vaurauden määrä, esi-isämme ja taloutemme kokonaisuutena on se mitä tässä kutsun yhteiseksi vauraudeksi. Useita asioita voidaan sanoa yhteisestä vauraudestamme. Ensiksikin, se on hanhi joka munii lähes kaikki yksityisen vaurauden munat. Toiseksi, se on äärimmäisen suuri mutta myös (kuten universumin pimeä aine) suurimmaksi osaksi näkymätnön. Kolmanneksi, koska sitä ei luo yksittäiset yksilöt tai yritykset, se kuuluu kaikille meille yhteisesti. Ja neljänneksi, koska yhdelläkään ei ole suurempaa nautintaoikeutta siihen kuin toisella, se kuuluu meille kaikille tasan, tai ainakin niin lähellä tasaa kuin voimme järjestää.

Iso, harvoin kysytty kysymys nykytaloudestamme on kuka saa yhteisen vaurauden hyödyt? Kukaan ei kiistä sitä että yksityiset vaurauden luojat ovat oikeutettuja luomaansa vaurauteen, mutta kuka on oikeutettu vaurauteen joka on meille yhteistä on täysin eri kysymys. Kantani on, että rikkaat ovat rikkaita ei siitä syystä että he luovat vaurautta niin paljon, vaan koska he kaappaavat paljon suuremman osan yhteisestä vauraudesta kuin mikä on heidän osuutensa. Toinen tapa sanoa tämä on, että rikkaat ovat niin rikkaita koska — ja loput meistä köyhempiä kuin meidän tulisi — koska heidän perimänsä vuokrat ylittävät hyveellisen vuokran paljon suuremmalla määrällä. Jos tuo on asian laita, ratkaisu on pienentää ensimmäisen sorttista korkoa ja kasvattaa jälkimmäistä.

Ulkoisvaikutukset ovat tunnetumpi konsepti kuin yhteinen vauraus. Ne ovat kustannuksia joita yritykset määräävät toisille — työntekijöille, yhteisöille, luonnolle ja tuleville sukupolville — mutta eivät maksa niitä itse. Klassinen esimerkki on saastuttaminen.

Lähes kaikki ekonomistit hyväksyvät tarpeen “sisäistää ulkoisvaikutuksia”, jolla he tarkoittavat sitä että yritykset maksavat toimiensa täydet kulut. Se mitä he eivät useinkaan mainitse on kassavirrat, jotka syntyisivät jos me oikeasti näin tekisimme. Jos yritykset maksaisivat enemmän rahaa, miten paljon enemmän, ja kenelle pitäisi lähettää maksuosoituksia?

Nämä eivät ole triviaaleja kysymyksiä. Itse asiassa, ne ovat kaikkein merkityksellisimpien kysymysten joukossa joihin meidän pitää vastata 21. vuosisadalla. Summat joista näissä puhutaan voivat olla, ja todellakin niiden tulisi olla, erittäin suuria — jotta lievennettäisiin luonnolle ja yhteiskunnalle aiheutuneita kustannuksia, meidän tulee sisäistää niin paljon maksamattomia kuluja kuin mahdollista. Mutta miten meidän tulisi periä rahat ja kenen rahoja ne ovat?

Yksi tapa periä rahat on ehdotettu vuosisata sitten. Ehdotuksen on tehnyt brittiläinen ekonomisti Arthur Pigou, Keynesin kollega Cambridgessa. Kun luonnon hinta on liian pieni, Pigou sanoi, valtion tulee asettaa vero sen käytölle. Sellainen vero vähentäisi varan käyttöä ja toisi valtiolle lisää tuloja.

Teoriassa Pigoun idea on järkevä; sen ongelma vain on sen toteutuksessa. Yksikään länsimainen valtio ei halua lähteä asettamaan hintoja; se on homma joka parhaiten on markkinoiden säädettävissä. Ja vaikka poliitikot yrittäisivätkin säädellä hintoja veroilla, ei ole paljoakaan mahdollisuutta sille että he saisivat ne menemään “oikein” luonnon näkökulmasta. Paljon todennäköisempää on, että veroprosenttia säätää ne samat korporaatiot jotka ovat ottaneet valtion haltuunsa ja ylikäyttävät resursseja jo nyt.

Vaihtoehtona on tuoda joitain ei-valtiollisia toimijoita mukaan; onhan sy sille että me kohtaamme ulkoisvaikutusten ongelman alunperinkin se, että kukaan ei edusta niitä sidosryhmiä joita kustannukset satuttavat. Mutta jos ne sidosryhmät, jotka ovat edustettuina olisivat lain edessä vastuullisia agentteja, ongelma voitaisiin korjata. Tyhjiö jonne ulkoisvaikutukset nyt virtaavat olisi yhteisen vaurauden edunsaajien täyttämä. Ja nuo edunsaajat perisivät vuokraa.

Mitä tulee siihen kenen rahat ovat, ylläolevasta seuraa että maksut useimmista ulkoisvaikutuksista — ja erityisesti eläville olennoille nyt ja tulevaisuudessa aiheutuvista kuluista — tulisi maksaa kaikille meille yhteisesti yhteisen vaurauden edunsaajina. Niiden ei todellakaan tulisi virrata yrityksillä jotka saavat aikaan ulkoisvaikutuksia; se olisi vastoin koko sisäistämisen ideaa. Mutta niiden ei tulisi myöskään virrata valtiolle, kuten Pigou on ehdottanut.

Mielestäni ei ole mitään väärin siinä, että valtio verottaa meidän yhteisen vaurauden vuokran osuutta, niin kuin se verottaa muiden henkilöiden tuloja, mutta valtion ei pitäisi saada siitä ensimmäistä hyötyä. Oikeat ensisaajat ovat me, kansa. Voitaisiin jopa esittää, kuten ekonomisti Dallas Burtraw on tehnyt, että valtion tämän tulon kaappaus voi olla epäperustuslaillista yksityisomaisuuden haltuunottoa.

Tämä tuo meidät takaisin hyveelliseen vuokraan. Tämän tyyppisestä vuokrasta voidaan esittää useita pointteja.

Ensinnäkin, hyveellisen vuokran maksamisella itsellemme on varsin eri vaikutus kuin välistä vedetyn vuokran maksamisella Wall Streetille, Microsoftille tai Saudi-prinsseille. Lisäksi luonnon ylikulutuksen hillitsemiseksi se palauttaa rahat, jotka maksamme korkeampina hintoina, takaisin niille tahoille jotka tekevät perheillemme ja taloudellemme eniten hyvää: omiin taskuihimme. Siitä eteenpäin voimme kuluttaa sen ruokaan, asumiseen tai mihin tahansa mihin haluammekin. Sellainen kulutus ei ainoastaan auta meitä; se auttaa myös yrityksiä ja niiden työntekijöitä. Se on kuin bottom-up -kannustinjärjestelmä jossa ihmiset valtioiden sijaan tekevät investoinnit. Ei ole triviaalia hyvettä sellaisena hetkenä jolloin fiskaalinen ja monetaarinen politiikka ovat molemmat menettäneet tehonsa.

Hyveellinen vuokra

Toiseksi, hyveellinen vuokra ei ole valtion politiikkaa jota voidaan muuttaa kun poliittiset tuulet kääntyvät. Sen sijaan se on sarja putkia markkinoiden sisällä, jotka paikalleen päästyään kierrättävät rahaa loputtomasti, täten tukien suurta keskiluokkaa ja terveempää planeettaa jopa silloinkin, kun poliitikot ja heidän päätöksensä tulevat ja menevät.

Ja kolmanneksi, vaikka hyveellinen vuokra vaatii valtion toimintaa sen alulle panemiseksi, sillä on poliittinen hyve jolla vältetään suuren/pienen valtion pattitilanne joka halvaannuttaa Washingtonia tällä hetkellä. Se voi siis vedota äänestäjiin ja poliitikkoihin keskellä, vasemmalla ja oikealla.

Kevityslaippa on pieni siiveke laivan tai lentokoneen ruorissa. Buckminster Fuller on usein huomauttanut, että laipan liikuttaminen pienoisen verran kääntää koko alusta tai lentokonetta dramaattisesti. Jos me ajattelemme talouttamme liikkuvana aluksena, samaa metaforia voidaan soveltaa vuokraan. Riippuen siitä miten paljon sitä peritään ja virtaako se monelle vai harvalle, vuokra voi ohjata taloutta kohti äärimmäistä eriarvoisuutta tai suurempaa keskiluokkaa. Se voi myös ohjata taloutta pois luonnon ylikulutuksesta tai kohti turvallista käyttötasoa. Toisin sanoen, sen lisäksi että se on kiila (kuten Henry George sanoi), vuokra voi myös olla ruori.

Ajattele Monopoli-peliä. Tavoite on puristaa niin paljon vuokraa muilta pelaajilta, että kaikkien rahat jäävät sinulle. Teet tämän hankkimalla monopoleja ja rakentamalla hotelleja niille. Kuitenkin pelissä on toinen piirre joka saa aikaan vuokran perimisen: kaikki pelaajat saavat käteismaksun kun he kulkevat lähtöruudun kautta. Tätä voidaan pitää hyveellisenä vuokrana.

Niin kuin Monopoli on suunniteltu, peritty vuokra monopolivoiman avulla ylittää suuresti hyveellisen vuokran suuruuden jonka he saavat ohittaessaan lähtöruudun. Lopputulos on, että peli loppuu aina samalla tavalla: yksi pelaaja saa kaikki rahat. Mutta oletetaan että me käännämme asetelman toisinpäin. Oletetaan, että me pienennämme perittyä vuokraa ja kasvatamme hyveellistä vuokraa. Esimerkiksi, me voisimme maksaa pelaajille viisi kertaa niin paljon lähtöruudun ohittamisesta ja pienentää hotellien vuokria puoliin. Mitä silloin tapahtuu?

Sen sijaan että vuokrat virtaisivat ylöspäin ja keskittyisivät yksittäisen voittajan käsiin, vuokrat virtaavat tasaisemmin. Voittajan kaiken viemisen sijaan peli jatkuu ja moni pelaaja jää jäljelle.

Pointti jonka haluan saada tehdyksi tässä on, että vuokravirta voi ohjata peliä — ja tärkeämmin, taloutta — kohti eri lopputulemia. Eräs lopputulema on, että vuokravirtojen vaihtelu vaikuttaa vaurauden keskittymiseen, saasteisiin ja reaalitalouden invetsointeihin spekulaation sijaan.

Vuokra, toisin sanoen, on voimakas työkalu. Ja se on jotain millä me voimme leikkiä. Haluammeko me vähemmän vuokran perimistä? Lisää hyveellistä vuokraa? Jos kyllä, on meidän asiamme rakentaa putket ja kääntää hanasta.

10.08.2016

Lähde:

How to Create a Bottom-Up Stimulus Machine to Fix Capitalism

Inflaation selittäminen olisi yksinkertaisempaa jos ei olisi tarvetta ensin kuluttaa niin paljon aikaa kumoamassa suosittua näkökantaa. Mutta tämä on se miten se on. Ja niin, aloitan väitteestä ”rahamäärän kasvu => inflaatio”. Tämä perustuu vaihdantayhtälöön:

MV = Py

jossa M on yhtä suuri kuin rahan tarjonta, V on rahan kiertonopeus (tai keskimääräinen määrä kertoja kun yksi dollari kulutetaan), P on keskimääräinen hyödykkeiden ja palvelujen hinta ja y on kaikkien myytyjen hyödykkeiden ja palvelujen kokonaismäärä tarkasteltavalla aikavälillä. Täten, jos olisi 100 tavaraa ja palvelua jotka jokainen myytäisiin 10 dollarilla kukin (keskimäärin), se tarkoittaa sitä että yhteensä tapahtui $1000 arvosta transaktioita. Jos taloudessa on 200 kappaletta yhden dollarin seteleitä, silloin jokaista kappaletta on käytetty 5 kertaa (josta johtuu rahan ”kiertonopeus”).

MV = Py

200 x 5 = 10 x 100

On tärkeää huomata, että yllä esitetty ei ole yhtään ristiriitainen. Yksikään ekonomisti ei ole eri mieltä perusyhtälöstä MV=Py. Vastaväitteet syntyvät, kun tehdään lisäoletuksia siitä mitä yksittäiset muuttujat tarkoittavat. Esimerkiksi, tätä oletetaan ”rahan kasvu => inflaatio”-näkökulmassa:

M: Se mikä on rahaa, on helposti määritelty ja identifioitu ja ainoastaan keskuspankki voi vaikuttaa sen tarjontaan, minkä se voi tehdä autonomisesti ja tarkasti.

V: Rahan kiertonopeus liittyy ihmisten käyttäytymiseen ja rahoitusjärjestelmän rakenteeseen. Se on, täten, suhteellisen muuttumaton.

P: Talous on niin kilpailukykyinen, että eivät yritykset eivätkä työntekijät ole vapaita muuttamaan sitä mitä he veloittavat tuotteistaan ja palveluistaan ilman, että on tapahtunut muutos kysynnän ja tarjonnan voimissa markkinoilla.

y: Talous automaattisesti pyrkii kohti täystyöllisyyttä ja näin y (olemassaoleva tuotteiden ja palvelujen volyymi) on suuri ja se voi olla mitä tahansa tiettynä hetkenä (vaikka se kasvaakin ajan mittaan).

MV = Py

200 x 5 = 10 x 100

Tarkastellaan jokaista muuttujaa koskevia tehtyjä oletuksia. P ei voi muuttua itsestään, y on jo niin suuri kuin se voi olla ottaen huomioon nykyteknologian ja resurssit, ja V on vakio. Ainoastaan M voi muuttua lyhyessä juoksussa ja sen tulee näin olla minkä tahansa käsittelemämme fluktuaation alkupiste. Lisäksi, oletuksemme mukaan, keskuspankilla on valta (esimerkiksi) tuplata rahan tarjonta halutessaan. Milton Friedmanin esimerkissä teoksestaan “The Optimum Quantity of Money” käytetään helikopteria tämän aikaansaamiseksi. Mitä nyt tapahtuu?

MV = Py

400 x 5 > 10 x 100

Tässä on selkeästi ongelma ratkaistavana yhdellä tavalla kolmesta (olettaen, että emme vain madalla M:ää takaisin 200:n): 1) y voi nousta 200:n, mutta totta kai se ei voi, sillä se on jo maksimissaan; 2) V voisi tippua 2,5:n, mutta se on vakio (jotain mitä Friedman perusteellisesti painottaa alkuperäisessä artikkelissaan); tai 3) P voisi nousta 20:n. Tottakai kolmas on se mitä ”rahan kasvu ==> inflaatio”-näkökulman edustajat sanovat, että tapahtuu.

MV = Py

400 x 5 = 20 x 100

Jälleen yhtä suuria!

Painotan nyt sitä miksi tämä on ainoa looginen lopputulos. Me olemme olettaneet, että y ja V ovat vakioita. Friedman sanoo, että y on vakio sillä tasolla, joka liittyy luonnolliseen työttömyysasteeseen, kun V taas liittyy epäsuorasti agenttien rahantarpeeseen. Kun ihmiset haluavat holdata enemmän käteistä, V, se tahti jolla he voivat kuluttaa käteistä on suhteellisen vakio ja, täten, käteiselle on kysyntää. Täten, kun keskuspankki nosti käteisen tarjontaa 200:sta 400:n, se tarkoittaa että ihmiset holdaavat enemmän käteistä kuin he haluaisivat omissa portfolioissaan. FED on luonut tilanteen jossa rahan tarjonta (juuri kasvatettu) ylittää kysynnän (joka on edelleen vanhalla tasolla). Lopputulos on että ihmiset, näkökulman ”rahan kasvu ==> inflaatio” mukaan, hankkiutuvat eroon ylimääräisestä käteisestä kuluttamalla tuon rahan. He toivoivat kykenevänsä ostamaan enemmän tuotteita ja palveluita, mutta koska aggregaattina ei ollut olemassa enempää, he vain nostavat hintoja: rahan kasvu johti inflaatioon.

Tämä on perinteinen näkemys. Siitä saa hyvän johdatusluennon tai jopa vähän pidemmälle menneiden makrotalousluennon ja olen tehnyt sen monta kertaa (itse asiassa, tein sen juuri tällä viikolla kesäkurssilla). Mutta ongelma on, että kurssin jälkeen ihmiset muistavat vain tämän:

M kasvaa ==> P kasvaa

Se mitä he eivät muista on kaikki oletukset jotka tehtiin sinne pääsemiseksi! Ja jotkut niistä ovat kyseenalaisen lisäksi ihan suoraan epäyhdenmukaisia toisten luentojen kanssa jotka pidetään samalla kurssilla.

Otetaan esimerkiksi y. Ei tarvitse paljoakaan nähdä maailmaa huomatakseen että emme ole täystyöllisyydessä ja näin maksimitasolla. Täten, ottaen huomioon tämän skenaarion:

MV = Py

400 x 5 > 10 x 100

ei ole syytä, että tämä ei johtaisi kasvuun y:ssä kuten alla esitetään, sillä ne jotka kuluttavat ”ylimääräiset rahavaransa” itse asiassa saavat yrittäjät nostamaan tuotantoaan uuteen kysyntään vastaamiseksi:

MV = Py

400 x 5 = 10 x 200

Tämä on, tottakai, julkisen talouden alijäämän tavoite, jonka niin moni taloudellisesti tietämätön ihminen yrittää saada loppumaan.

Lisäksi on paljon viitteitä siitä, että rahan kiertonopeus EI OLE vakio. Niin kuin olettaisi, se pyrkii pienenemään taantuman aikana kun ihmiset, itse asiassa, haluavat holdata enemmän käteistä. Täten, jos me oletamme että keskuspankki ryhtyy tuollaisiin hommiin sellaisena aikana (niinkuin nykypäivänä näemme), lopullinen tulos saattaa olla tämännäköinen:

MV = Py

400 x 2.5 = 10 x 100

Voisiko olla kyse jostain yhdistelmästä y:n kasvun ja V:n pienenemisen välillä — tämä olisi taloudellisesti järkeenkäypää. Huomaa miten prosessi jolla saada tehtyä näistä alkuoletuksista realistisempia tekee siitä paljon epävarmempaa, etttä M:n kasvu johtaisi kasvuun P:ssä, erityisesti talouden taantuman aikana.

Mutta ei tässä vielä kaikki pahin. Näkökulman ”rahan määrä ==> inflaatio” kanssa on olemassa vielä perustavanlaatuisempi ongelma. Muistathan miten alkuperäisissä oletuksissa M:lle

M: Se mikä on rahaa, on helposti määritelty ja identifioitu ja ainoastaan keskuspankki voi vaikuttaa sen tarjontaan, minkä se voi tehdä autonomisesti ja tarkasti.

Mitä on ”raha” modernissa luottoon perustuvassa rahoitusjärjestelmässä? Onko se sitä mitä kannat lompakossasi, ykkösiä ja nollia sähköisessä kirjanpidossa tililläsi, saatavilla oleva saldo luottokortissasi, chekkitilisi, vai säästötilisi? Käytännössä tähän kysymykseen on niin vaikeaa vastata, että ekonomistit tarjoavat useita mahdollisia määritelmiä, ollakseen varmoja! Riittää todeta, että nykyisiin tarkoituksiin idea siitä, että voimme tarkasti määritellä nykyisen ”rahan tarjonnan” taloudessamme on epäilyksen alaisena. Tämä itsessään aiheuttaa ongelmia yllä olevan yhtälön operationalisoinnille.

Jotta asioita mutkistettaisiin vielä enemmän, finanssisektori voi luoda ja tuhota rahaa ilman keskuspankin suoraa toimintaa. Joka kerta kun laina tehdään, rahamäärä kasvaa. Pankki luo rahaa tyhjästä, ja ainoastaan murto-osa kokonaismäärästä on reserveinä. Ja kun lainoja maksetaan takaisin tai tulee konkursseja, rahamäärä pienenee. Täten yksityisellä sektorilla on paljon sanomista M:n suhteen.

Mutta ehkäpä todellinen naula ”rahan kasvu ==> inflaatio”-näkökulman arkkuun on tämä: Milton Friedmanin identifioima keskeinen ilmiö koko prosessissa, eli rahan tarjonnan ylijäämä kysyntään nähden, ei voi toteutua reaalielämässä. Ironia tässä on se, että jonkin muu meidän makrokurssilla jo käymistämme asioista tekee tämän selväksi. Miten FED kasvattaa rahan tarjontaa? Muistathan, että Friedman käytti helikopteria — todellakin, hänen tarvitse, sillä ei ollut mitään muuta tapaa saada esimerkki toimimaan. Tämä ei ollut ainoastaan tapa yksinkertaistaa, se oli kriittistä, sillä se sallii keskuspankin kasvattaa rahan tarjontaa huolimatta yleisön toiveista. Kuitenkaan tämä ei voi tapahtua reaalimaailmassa, koska oikeat FEDille saatavilla olevat mekanismit ovat valtionvelan osto yleisöltä, FEDin lainat pankeille diskonttoikkunassa, tai FEDin säätämät reservivaatimukset niin että pankit voivat lainata ulos enemmän samalla säästöjen määrällä. Kaikki näistä nostavat M:ää, mutta, yksikään niistä ei voi esiintyä ilman yksityisen sektorin agentin tietoista ja tahdonvaraista osallistumista. Et voi pakottaa ketään myymään velkakirjaa vaihdossa uuteen rahaan; et voi pakottaa yksityispankkia hyväksymään lainaa FEDiltä; ja yksityiset pankit eivät voi pakottaa asiakkaitaan ottamaan lainaa. Rahan tarjoaminen on kuin parturointi: sitä ei voi tehdä ellei ole vastaavaa kysyntää.

Ratkaiseva tosiseikka on, että ”rahan kasvu ==> inflaatio”-näkökulma on täydellisen järkeenkäypä jossain rinnakkaisuniversumissa, jossa kaikki oletukset pätevät, mutta ei täällä, ei USA:ssa vuonna 2011. Se ei ole miten se toimii. Se on tosi harmi, tiedän, koska se on niin yksinkertainen ja intuitiivisesti vetoava ja se tekisi inflaation hallinnasta todella yksinkertaista. Mutta jos me aiomme kehittää käyttökelpoista rahapolitiikkaa, me tarvitsemme mallin, joka sopii paremmin siihen tapaan jolla moderni rahoitusjärjestelmä toimii.

Ei ole syytä heittää lasta pesuveden mukana, joten pidetään yhtälö kuvioissa. Kuitenkin, me tarvitsemme uusia oletuksia muuttujista M, V, P ja y:

M: Rahan tarkka ja täsmällinen määritelmä on epäselvä modernissa, luottoperustaisessa taloudessa, ja sen volyymi voi muuttua joko keskuspankin suoran intervention kautta tai sitten ilman sitä. Lisäksi, rahaviranomainen ei voi kasvattaa rahamäärää ilman yksityisen sektorin mukanaoloa. Koska keskuspankit lähes aina tähtäävät korkotasoon (rahan holdaamisen hinta) sen sijaan että he tähtäisivät rahan määrään, he pyrkivät yksinkertaisesti mukautumaan pankkien kysyntään. Kun yksityispankit kommunikoivat tarvitsevansa lisäreservejä lainoille ja tarjoavat valtionvelkaa FEDille, FED ostaa sen. Yksityinen sektori on se joka on ajajan penkillä tässä mielessä, ei keskuspankki. Keskuspankin vaikutus on epäsuora ja erittäin paljon riippuvainen siitä mitä muu talous on valmis tekemään (joka on, sattumalta, se syy miksi QE ja QE II -rahat ovat vain pankkien holveissa).

V: Rahan kiertonopeus liittyy, todellakin, ihmisten käyttäytymiseen ja rahoitusjärjestelmän rakenteeseen, mutta siitä on erotettavissa selkeitä kuvioita. Se ei ole edes vakio lyhyessä juoksussa.

P: Vaikka onkin totta, että tekijät kuten tuotannon pullonkaulat voivat olla hintojen liikkeiden syitä, talous ei ole niin kilpailullinen että ei olisi yrityksiä tai työntekijöitä, jotka huomaavat kykenevänsä manipuloimaan veloittamiaan hintoja ja palkkoja. Tärkein inflationaarinen episodi lähihistoriassa johtui suoraan kartellista, eli, OPECin pullistellessaan muskeleitaan. Omaisuuserien hintakuplat voivat myös aiheuttaa hintojen muutoksia (niin kuin nyt). Ydinasia tässä on, kuitenkin, että P VOI olla käynnistävä tekijä — itse asiassa, sen täytyy olla, sillä M ei voi.

y: Talous voi ja pysähtyykin vähemmällä kuin täystyöllisyydellä. Vaikka y:lle on mahdollista olla maksimissa, sen todellakaan ei tarvitse sitä olla.

Yllä kuvatut useat skenaariot voidaan kuvata myös tällä realistisemmalla vaihtoehdolla ja olisikin mukavaa käydä niistä jokainen läpi. Valitettavasti, kuten yllä jo esitin, iso ongelma tämän aiheen kanssa on, että kestää kauan pelkästään hylätä suosittu näkemys! Joten, välttelen houkutusta kirjoittaa tässä kirjaa ja tarjoan vain nopean esimerkin (ehkäpä tuleva postaus voi käydä läpi joitain kiinnostavia mahdollisuuksia).

Kuten jo mainittua, kiinnostavin inflaatioaikakausi sodanjälkeisessä historiassa oli 70-luvusta 80-luvun alkuun. Vuodesta 1968 vuoteen 1972 kuluttajahinnat nousivat keskimäärin 4.6%. Seuraavien kymmenen vuoden aikana se oli 7.5%. Mitä tapahtui? Mikä sai aikaan tämän yhtäkkisen ja dramaattisen kiihtyvyyden hinnoissa? Printtasiko FED yhtäkkiä liian paljon rahaa? Kuten jo selitin, se ei voi tapahtua — ei voi yksinkertaisesti nostaa rahamäärää yli kysynnän. M nousi kyllä, kuitenkin, suurelta osin suhteessa P:n kasvuun. On olemassa paljon realistisempi tarina noille tapauksille.

Öljyn hintojen raketoidessa tuotannon kustannukset kasvoivat monille, monille amerikkalaisille yrityksille. Koska ostopanosten ja myyntituotosten välillä on viive, suurimman osan yrityksistä tulee lainata rahaa (käyttöpääomaa) kuroakseen vaje umpeen. Taloudessa OPECin hintanostojen kerrannaisvaikutuksena kysyntä käteiselle kasvoi näillä yrityksillä. Varsin järkevästi yksityiset pankit ja FED tekivät mitä he kykenivät sopeutuakseen. Nämä olivat reiluja pyyntöjä USA:n yrittäjiltä. Lainoja annettiin ja yksityinen sektori myi valtion velkaa keskuspankille. Tämä kasvatti rahamäärää. Täten, hintojen nostaminen johti rahamäärän kasvuun eikä toisinpäin. QE ja QE II ja liittovaltion hallituksen vaje eivät itsessään aiheuttaa inflaatiota.

Ja tämä on se miten se todella toimii, ainakin kunnes FED alkaa käyttää helikoptereita rahapolitiikassaan.

Lähde:

Jos olet lukio-oppilas ja on nälkä lounasaikaan, saatat mennä ja ostaa leivän. Annat ravintelille muutaman euron, ja hän lyö klubileivän tiskiin. Mutta mistä muutamat eurot tulivat? Jos olet onnekas, vanhempasi antoivat ne sinulle. Aivan kuin he antavat aamiaista, vaatteet, ja kodin jossa asua. Ja mitä sinä annoit heille? Mahdollisesti likaista pyykkiä.

Nykypäivänä läntisessa maailmassa vanhempana olo on esimerkki yksisuuntaisesta vaihdannasta. Vanhemmat tarjoavat lapsilleen koska markkinat eivät. Ja he tekevät niin odottamatta paljoakaan vastalahjaksi. Aikuiseksi kasvettuaan kukaan meistä ei saa laskua jossa on lueteltu kulut jotka meistä ovat aiheutuneet. Jos me saisimme, me olisimme varmaan aika häiriintyneitä. Joissain kulttuureissa lapset “maksavat takaisin” tukemalla vanhempiaan kun he vanhenevat. Mutta lännessä eläkesuunnitelmat, sosiaaliturva ja vanhainkodit ovat suuremmaksi osaksi poistaneet odotukset tuosta.

Ekonomisti Kenneth Boulding ajoi tällaisia yksisuuntaisia transaktioita, tai “stipendejä”, otettavaksi huomioon taloustieteen tutkimuksessa. Stipendit ovat suuri osa resurssienjaosta, hän sanoo, mutta ekonomistit ovat rajanneet itsensä tutkimaan multilateraalista vaihdantaa. Jotta saataisiin holistisempi viitekehys jossa molemmat systeemit ovat paremmin edustettuja, Boulding ottaa käyttöön termin “Stipenditalous,” joka kasvattaa ymmärrystämme taloustieteestä sekä mikro- (stipendit kotitalouksien sisällä) että makrotasoilla (stipendit hallituksilta*).

Boulding erottelee stipendit niitten motivaattorivoiman perusteella. Vanhemmuuden esimerkissä, motivoiva voima on rakkaus. Vanhemmat tarjoavat lapsilleen koska he välittävät heistä. Hyväntekeväisyys, tutkimusapurahat ja suurin osa hallitusten varainsiirrosta päätyvät samaan kategoriaan. Mutta jokainen talous pitää sisällään myös stipendejä perustuen uhkiin. Jos aiot ostaa leivän ja aseistautunut rosvo tulee, saatat antaa rahat koska pelkäät sitä että hän satuttaa sinua. Se on myös stipendi.

Jokainen järjestelmä, hän selittää, sisältää vaihdannan elementtejä, rakkauteen perustuvia stipendejä ja uhkiin perustuvia stipendejä. Mutta niiden kullekin kuuluvat osuudet kokonaistaloudesta vaihtelevat. Tämän visualisoimiseksi Boulding esittää kolmion, jonka kulmissa on puhtaat vaihdantaan perustuvat järjestelmät, puhdas rakkauteen perustuva järjestelmä ja puhdas uhkailuun perustuva järjestelmä. Kaikki pisteet kolmion sisällä esittävät eri suhteita joissa kolmea systeemiä voidaan yhdistellä. Se missä kohtaa kolmiota olemme, ja minne olemme menossa, ovat niitä kiinnostavia kysymyksiä.

Joskus, Boulding lisää, rakkauteen perustuva stipenditalous voi kasvaa kompensoimaan vaihdantatalouden epäonnistumista. Jos, esimerkiksi, hurrikaani iskee, me tunnustamme ettei vaihdantajärjestelmä kykene sietämään tilannetta, ja teemme lahjoituksia (stipendejä) aukon kuromiseksi umpeen. Mutta jos meistä stipendimme eivät riitä, stipenditalous voi jälleen pienentyä. Vain jos pidämme stipendiämme hyödyllisempänä saajan käsissä kuin omissamme, haluamme tarjota sellaisen.

1970-luvulta eteenpäin Bouldingin työ on suurimmaksi osaksi unohdettu. Ehkä koska stipendin määritelmä, sekä ero rakkauden ja pelon välillä voivat olla sumeita joskus, tai koska teorian laajuus on niin suuri. Jokatapauksessa, viitekehys ansaitsee kunnian sen potentiaalista avata silmämme kaikille tasoille joissa resursseja jaetaan. Se voi saada meidät ajattelemaan transaktioiden luonnetta.

Nykyään saattaa näyttää siltä kuin tämänhetkinen talous yhä suuremmassa määrin perustuisi vaihdantaan. Siinä missä ennen soitimme ystävälle auttamaan meitä kasaamaan uutta IKEAn sohvaa, monet ihmiset käyttävät nyt Handya buukkaamaan tuntiliksalla jonkun jota emme tunne tekemään työn. Myöhemmin saatamme logata sisään TaskRabbitin palkkaamaan jonkun juoksevia asioita hoitamaan. Modernin teknologian avulla interaktiot jotka muuten tekisimme ilman että pyydämme mitään vastalahjaksi ovat muuttumassa kaksisuuntaisiksi.

Samaan aikaan vaihdanta jatkuvasti pettää meidät, joka saa suuremman määrän ihmisiä riippuvaisiksi stipendeistä. Vuonna 2016, yksi seitsemästä amerikkalaisesta eli sosiaalituella. Se on 43 miljoonaa ihmistä joille vaihdanta ei tuo tarpeeksi leipää pöytään. Toisessa päässä tulojakaumaa asiat ovat eri tavalla. Mutta puolet nuorista aikuisista (monet joiden perheet ovat hyvästä sosioekonomisesta asemasta) nojaavat rahalliseen apuun vanhemmiltaan. Se on stipendi — tyypillisesti vähemmän stigmainen kuin sosiaaliturva — mutta stipendi jokatapauksessa.

Nämä trendit, ja potentiaalinen polkumme kolmion sisällä herättää erilaisia kysymyksiä. Kuinka tasa-arvoinen on pääsymme stipendeihin? Tulisiko meidän tarjota enemmän stipendejä (jopa perustuloa?) vai tulisiko meidän panostaa vaihdantaan (ehkäpä työpaikkatakuulla?)? Uskommeko liikkuvamme kohti rakkautta perustuvaa järjestelmää, jossa valloillaan on huoli toisista ihmisistä? Vai onko meistä vaikeaa saada stipendejä ihmisille ellemme uhkaile heitä niin että he niitä tarjoaisivat? Onko kolmiossa ideaalipistettä? Pääsemmekö sinne? Pohditaampa tätä. Boulding teki myös niin, ja hän oli ainoa ekonomisti joka ripotteli kirjoihinsa runoutta, ja kertoi asian näin:

Neljä asiaa jotka ihmiskuntaa eteenpäin tuuppii
Ovat uhkat, vaihdanta, suostuttelu, lempi

Mut vääräst suhteesta näist kaikkii
Seuraa kulttuurillinen abortti

Sillä uhkailu monin tavoin väärinkäyttää
Peleissä joissa kaikki jotain menettää

Vaihdanta kaikkia maita rikastuttaa
Mutta lopussa vaarallisesti vieraannuttaa

Suostuttelijat organisoivat veljensä
Mutta huijaavat toisiä niinkuin itseänsä

Ja rakkaus, pidempään kuin viha
On niin hitaasti etenevä

– Boulding, 1963

*Joskus, tottakai, vaihdannan ja stipendin väliset rajat ovat veteen piirretty viiva. Jos me käytämme veroja sosiaaliturvaan, ja saamme eläkettä, se saattaa paremmin olla kuvattu termillä viivästetty vaihdanta. Jos me, kuitenkin, löydämme itsemme saamasta työttömyysturvaa tai asumistukea ilman että olemme antaneet takaisin samaa vertaa, voimme puhua stipendistä.

Lähde:

https://theminskys.org/grants/

Ex-Oxfamin kollegani Kate Raworthin kirja Doughnut Economics julkaistiin tänään ja mielestäni siitä tulee iso. En ole varma kuinka suuri, tai olenko samaa mieltä George Monbiot’n kanssa hänen verratessaan sitä Keynesin teoriaan. Koska en ole ekonomisti, on vaikea sanoa kuinka paradigmanmuuttava tästä tulee, mutta pidin siitä, ja haluan kaikkien lukevan sen.

Mitä kirjassa sitten sanotaan? Alaotsikko ”Seven Ways to Think Like a 21^st Century Economist” kertoo ideasta: kirja identifioi seitsemän suurta valuvikaa perinteisessä talousajattelussa, ja jokaisesta on kappale kuinka korjata tämä ajattelu. Piirrokset toimivat lähtöpisteenä — Katen kanssa työskentely oli hauskaa, koska kun minä ajattelen lähes kokonaan sanoin, hänellä on erittäin visuaalinen mielikuvitus — hän aina piirteli mind mappeja ja kuvioita. Ja hän on jonkin äärellä, koska juuri diagrammit toimivat visuaalisena viitekehyksenä, muokaten tapaa jolla ymmärrämme maailmaa ja omaksumme/hylkäämme uusia ideoita ja tuoretta todistusaineistoa. Mieti tapaa jolla jokainen tuntemasi ekonomisti on heti kynä kädessä piirtämässä kysyntä- ja tarjontakäyriä pienimmästäkin kannustuksesta. Hänen pääkohteensa on BKT ja sen oletukset — avoimien systeemien lähestymistapa taloustieteeseen joka jättää huomiotta planeetan rajat sen puhuessa talouskasvusta. Hänen läpimurtohetkensä Oxfamilla oli kun hän keksi ”donitsin” — kaksi samankeskistä ympyrää jotka esittävät planeetan kattoa ja minimielintasoa kaikille ihmisille. ”Turvallinen ja oikeudenmukainen tila” kahden renkaan välissä on se missä lajimme tulee olla jos se haluaa tehdä köyhyydestä historiaa ilman että se tuhoaa planeetan.

Kun Kate keksi donitsin erittäin vaikutusvaltaisessa Oxfamin tutkimuksessa, epävisuaalinen mieleni ei kyennyt ymmärtämään sen täyttä arvoa. Loppujen lopuksi, eikö tämä ollut vain kestävän kehityksen uudelleentoteamus? Mutta siitä tuli viraali, erityisesti YK:ssa, koska se salli aktivistien ja päätöksentekijöiden visualisoida sekä uhat että miten he aikoivat päästä niistä yli.

Muut kuusi kappaletta käsittelevät:

• ”Kokonaiskuvan näkeminen”: talouden näkeminen ”sulautettuna” laajempiin sosiaalisiin ja ympäristöllisiin järjestelmiin
• ”Rationaalisen talousihmisen” kritiikki joka luonnostelee uusiksi taloustieteen tarkoituksen
• Tasapainotaloustieteestä siirtyminen monimutkaisiin adaptiivisiin systeemeihin
• Unohda Kuznets: kasvu ei johda eriarvoisuuden pienenemiseen — talouden tulee olla ”luonteeltaan distributiivista”
• Unohda Kuznets II: kasvu ei korjaa sen aiheuttamia ympäristövahinkoja — talouden tulee olla ”luonteeltaan regeneratiivista”
• Mihin kasvu sitten sopii? Tarve siirtyä pois nykyisestä rahoitusmaailman, politiikan ja yhteiskunnan kasvuaddiktiosta, mikä sallii BKT:n mukautua ylös, alas, tai oskilloida kun talous transformoituu

Nämä karut tiivistelmät eivät tee oikeutta kirjoitukselle (Kate kirjoittaa kauniisti — Oxfamilta lähtö lienee vapauttanut hänet), tai sisällölle (katso viime viikon lainaukset). Tiivistelmässä ja taloustieteen pääideoiden kritiikissä on oppineisuutta sekä välkkyjä biografisia viittauksia. Tässä on ihana esimerkki ”hoivataloudesta”:

”ylistäessään markkinoiden valtaa Adam Smith unohti mainita hänen äitinsä, Margaret Douglasin, hyväntahtoisuuden, joka kasvatti poikansa yksin syntymästä asti. Smith ei mennyt koskaan naimisiin ja 43-vuotiaana, kun hän alkoi kirjoittaa Kansojen Vaurautta, hän muutti takaisin rakkaan äitinsä luo, jolta hän kykeni odottamaan ateriansa joka päivä. Mutta hänen äitinsä roolia ei koskaan mainittu hänen talousteoriassaan.”

Tämän lisäksi saamme läpikotaisen perehdytyksen uuden taloustieteen teoriaan ja käytäntöön — satojen ja tuhansien innovaattorien, aktivistien ja ajattelijoiden kokoelma joka koettaa hautoa uudenlaista ajattelua rahasta, rahoitusjärjestelmästä, verotusksesta. Kutakuinkin kaikki on kypsää uudelleensuunnittelulle, jota hoputtaa ilmastonmuutoksen aiheuttama vääjäämätön kiireellisyys. ”Meidän sukupolvemme on ensimmäinen joka kunnolla ymmärtää meidän aikaansaamamme vauriot planetaariselle kotitaloudelle, ja mahdollisesti viimeinen jolla on mahdollisuus tehdä jotain asialle.”

Kappale josta nautin palaa takaisin kasvuun ja käsittelee polkupyöräongelmaa (vaikka hän ei koskaan kutsu sitä tällä nimellä). Mitä jos kasvu on kuin polkupyörä — jos lakkaat liikkumasta eteenpäin, kaadutko? Jos politiikka, yhteiskunta ja kapitalismin rakenne riippuu kasvusta (esimerkiksi vaatimalla tuottoa sijoituksille, tai markkinoiden kilpailuluonteen kautta), miten he voivat vieroittautua siitä ja selvitä? Hän kamppailee argumenttien kanssa, keksii tämän unohtumattoman tiivistelmän kahdesta leiristä:

”Jatka-vain-lentämistä -matkustajat: talouskasvu on tarpeellista — ja tämän takia sen tulee olla mahdollista

Valmistaudu-laskeutumaan -matkustajat: talouskasvu ei enää ole mahdollista — ja sen takia se ei voi olla tarpeellista”.

Vaikka hän väittää olevansa agnostikko, hänen sympatiansa selkeästi ovat kakkosleirin puolella, ja kappale esittää muutamia kiinnostavia ideoita — rahan luonteen miettiminen uudelleen, rahoituksen reformaatio, verotuksen luonteen muuttaminen, uudenlaiset mittarit — sille miten yhteiskunta voisi ”valmistautua laskeutumaan”. Se tuntuu olevan läpikotaisen originelli ja erinomainen tapa päästä eksponentionalistien hullusta optimismista ja degrowth-porukan laiskasta oppositiosta.

Hienoa, mutta minkälainen vaikutus kirjalla tulee olemaan? Koska joillain tavoilla Doughnut Economics on esimerkki (olkoonkin erinomainen sellainen) siitä mitä kutsun IIRTW-ajatteluksi (‘If I Ruled the World’). Kirjassa annetaan ylimalkainen hyväksyntä vallan luonteelle, mutta muutoksen implisiittinen teoria tuntuu herättävän jonkinlaisen edistysmielisen/environmentalistiversion Piilaaksosta — älykkäiden, asialleen omistautuneiden ihmisten liikkeen joka on rakentamassa Uutta Jerusalemia. Heidän kirkkautensa identifioi win-win -ratkaisut, samalla kun jotkut huonosti määritellyt poliittiset äkilliset kansannousut voittavat vastustuksen. Yhdessä he pelastavat maailman.

Se mikä puuttuu on kunnollinen valta-analyysi ja keskustelu siitä miten ideat ovat interaktiossa politiikan kanssa (löyhän yhteiskunnallisten liikkeiden aktivismin tuolla puolen): ei ainoastaan pahiksien valta, vaan demokratian aikaansaama työ. Kun keskustelin ongelmasta Tim Jacksonin, toisen ympäristögurun, kanssa, hän päätyi hyväksymään sen, että autokraattiset systeemit todennäköisimmin ottaisivat hänen ideansa käyttöön.

Mutta suuret ideat, ja loistavat kehystys, saavat silti aikaan muutosta — ja tämä kirja on klassinen yhdistelmä molempia. Ja jos vain 10% ideoista toteutuu, maailma tulee silti olemaan paljon parempi paikka. Ja mieluusti autan jos Kate haluaa kirjoittaa jatko-osan — miten olisi Doughnut Politics?

Tässä Kate summaa hänen viestinsä Open Democracylla. Ja pitäessään kiinni sitoutumisestaan visuaaleihin, tsekkaa nämä loistavat animaatiot

kirjan pääideoista. Tässä ensimmäinen, mitä BKT tarkoittaa:

Lisäksi lyhyt traileri kirjasta:

Lähde: From Poverty to Power.