tasa-arvo – Kapitaali.com

Synteettisestä eriarvoisuudesta oikean elämän tasa-arvoon

admin — Wed, 07 Apr 2021 11:11:54 +0000

First Mondaylla on varsin hieno erikoisnumero joka keskittyy pääosin siihen mitä me kutsumme Vertaishallinnoksi, sekä myös pelimaailmojen hallintaan sunnattu fokus.

Eräs huomioni saanut artikkeli oli Edward Castronovan mielipide synteettisestä eriarvoisuudesta virtuaalimaailmoissa, joita hän nimittää ‘synteettisiksi maailmoiksi’. Hänen mukaansa pelaajien dominantti mentaliteetti on neoliberaali, koska he hyväksyvät lopputulemien eriarvoisuuden kunhan mahdollisuudet ovat samat.

Hän kuvaa tilannetta aluksi:

“Lähes kaikissa monen käyttäjän ympäristöissä internetissä tavalliset käyttäjät luovat suurimman osan kulutetusta viihteestä. Designien jatkumo aloittaa aina käyttäjän luomisprosessin alusta suuremmassa tai vähemmässä määrin. Useimmissa maailmoissa käyttäjät saavat kompensaatiota vaivoistaan jollain tavoin: mainetta, vaikutusvaltaa, valtaa, kunniaa, tavaroita, virtuaalirahaa, todellista rahaa jne. Jos me keskitymme puhtaasti materiaaliseen kompensaatioon, hyödyt ovat melkein aina erittäin eriarvoisesti jakautuneita kahdella toisistaan erottuvalla tavalla.

Ensinnäkin, käyttäjien yhteenlaskettu kokonaisvarallisuus on dramaattisesti, melkein aina henkeäsalpaavan eriarvoinen. Joillain käyttäjillä on miljoonia ja miljoonia kultaa ja tavaroita, jotka kiiltävät kuin kromi. Toisilla käyttäjillä ei ole yhtään rahaa ja varusteet ovat vanhoja rättejä.

Toiseksi, käyttäjien varallisuuden kasvu tuntia tai tehtyä työn yksikköä kohden on myös eriarvoinen, vaikka vähemmän dramaattisesti.

Viittaan ensimmäiseen “varallisuuseroina” ja jälkimmäiseen “tuloeroina”. Molemmat ovat olleet merkittävässä ja omassa roolissaan keskustelussa yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta viimeisen 400 vuoden ajan. Suurimmat yhteiskuntajännitteet, vuosina 1789-1945, esiintyivät kun suuri määrä varallisuutta oli vain muutaman hallussa, ja monilla miljoonilla ei ollut mitään varallisuutta. Samaan aikaan palkat (joita voidaan tässä pitää varallisuuden kasvuna yhden tunnin vaivannäköä kohden, ei palkkatyönä) olivat varsin suuret muutamilla, ja varsin pienet lähes kaikilla muilla. Lisäksi varallisuuden ja palkkojen jakautuminen oli karkeasti kiinni henkilökohtaisista ominaisuuksista, joita voitaisiin kuvata “hyveellisinä”. Todellakin, iso osa järjestelmädebatista pyöri kysymysten ympärillä siitä olivatko korkea-arvoiset ja vauraat ansainneet varallisuutensa ja palkkionsa. Yhteiskunnallinen ja taloudellinen poliittinen reformi pyrki siirtämään taloutta enemmän kohti havaitun meritokratian suuntaan; erilaiset “odottamattomat hyödyt” muuttuivat erityisen verotettaviksi; “työtätekeville köyhille” annettiin suuria subventioita; vanhan iän sattumaa (sattuma?) varten, työläisiä kannustettiin liittymään eläkejärjestelmiin, joita pidettiin vakuutuksena. Samaan aikaan talouden itsensä alkaessa palkita osaamista enemmän ja enemmän, laajalti saatavilla oleva koulutus mahdollisti ihmisten enemmän kuin koskaan aiemmin sanoa että heillä menee hyvin koska he olivat ansainneet sen, itseään kehittämällä. Samaan aikaan suuria omaisuuksia hajotettiin ja varallisuuden perimisestä tuli vähemmän määräävä tekijä elämän suunnalle. Se tapa jolla varallisuus ja tulot ansaittiin oikeassa elämässä liittyi enemmän perinteisiin jälkiruokakäsitteisiin tänä aikana.

Tätä kulttuuripoliittista taustaa vasten käyttäjien asenteet varallisuutta ja palkan eriarvoisuutta kohtaan nykyajan synteettisissä talouksissa ovat valaisevia. Henkeäsalpaava varallisuuden eriarvoisuus näissä paikoissa jää vaille minkäänlaista kommenttia. Rikkaat ovat onnellisia, köyhät ovat onnellisia, kaikki ovat onnellisia! Siitä ei kuule yhtäkään valitusta. Näin talouspoliittinen dynamiikksa, joka joskus on kukistanut kuninkaita ja keisareita, ei ole minkäänlainen poliittinen voima nykymaailman synteettisissä maailmoissa. Omituista.

Palkan eriarvoisuus, kuitenkin on yksi kaikkein kuumimmista puheenaiheista. Ei kulu päivääkään ilman ettei joku valita siitä miten hänen ammattinsa maailmassa, oli se sitten velho tai hitsaaja, on kaamean epäreilusti kompensoitu suhteessa kaikkiin muihin ammatteihin. Keskustelupalstat syttyvät liekkeihin aina kun pienikin muutos tehdään kenenkään kykyyn ansaita. Ääritapauksissa mielenosoituksia syntyy online-tilaan. Vihaiset soturit kerääntyvät Ironforgen porteille ja heidän verkkoa kuormittavan käyttäytymisensä avulla lähettävät palvelimen (“koko maailman!”) tuhoonsa. Jedi-ritarit kasaantuvat kaupungintalolle Corelia-planeetalla ja yrittävät samaa, mutta kas, Keisarin agentit, tarkoitan siis pelin kehittäjät, saapuvat ja alkavat ampua joukkoihin, tarkoitan siis teleportata pelihahmoja avaruuteen. Turhaan! Kansa jatkaa rynnimistään maailman tuhoon! Vallankumous! Vallankumous!

Kaikki tämä pienestä muutoksesta tiettyjen käyttäjien kyvyssä tappaa hirviö ja saada sen saalis.

Pelaajien ääni on täten epäilemättä neoliberaali:

“Kansalla synteettisissä maailmoissa on äänensä, ja he käyttävät sitä ilmaisemaan mielipiteitään eriarvoisuudesta ja talouspolitiikasta.

Ja, kuten mainittua, tämä ääni väkivaltaisesti ärähtää palkkaeroista mutta ei sano mitään varallisuuseroista. Mitä oikein tapahtuu? Miten tämä liittyy yhteiskuntakysymyksen historiaan?

Mielestäni selitys on varsin yksinkertainen: nämä asenteet ovat yhdenmukaisia neoliberaalin ansaitsevuusteorian kanssa, ja mahdollisesti se on kaikkein laajimmalti yhteinen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kansa meidän astuessamme 2000-luvulle. Karkeasti kuvaisin neoliberaalia teoriaa seuraavasti: jos kaikille annetaan samat mahdollisuudet tehdä asioita, ja heidät altistetaan ainoastaan pinnallisille, hallittaville riskeille, se että osa ihmisistä päätyy superrikkaiksi ja osa ei on OK. Ihmisten oletetaan olevan oman hyvinvointinsa luotettavia toimijoita ja näin mikä tahansa heidän oikeudenmukaisissa olosuhteissa valitsemansa ero akkumulaatiossa ei ole edes kommentin arvoinen. Olivat ihmiset sitten onnellisia tai eivät lopputulosten suhteen, heillä ei ole Valtiolle vastaansanomista.”

Kuitenkin se mikä on kiinnostavaa on, että ottaen huomioon sen että pelaajilla on ääni ja täten valtaa, he armottovasti vaativat mahdollisuuksien tasa-arvoa, jotain mitä he eivät kykene tekemään omassa rikkinäisissä oikean elämän demokratioissamme.

Tämä on kiinnostava polku emansipatoriseen politiikkaan, voinemme todeta.

Edward Castronova:

“Synteettisissä talouksissa ainoa mistä ihmiset pitävät kiinni on tasapainossa olevat mahdollisuudet. Mikä tahansa myöhempi eriarvoinen lopputulema, joka on käytännössä huomattavissa melkein kaikissa peleissä, ei näytä herättävän mitään vihaa. Kuitenkin pieninkin epätasapaino kisan lähtöviivoissa muuttuu välittömästi dramaattisen ja kuumana käyvän debatin kohteeksi. Sen implikaatio on, että joko ihmiset yleensä eivät välitä lopputuloksista niin kauan kun he tietävät mahdollisuuksien allokoitavan reilusti, tai että näitä pelejä pelaavat ihmiset, ainoastaan, preferoivat vain tiettyä politiikkaa.”

Lähde:

https://blog.p2pfoundation.net/from-synthetic-inequality-to-real-world-equality/2008/04/02

Eriarvoisuus ja oma perse tulilinjalla

admin — Mon, 15 Jun 2020 11:11:20 +0000

Eriarvoisuus vs Eriarvoisuus

On olemassa eriarvoisuutta ja sitten on olemassa eriarvoisuutta.

Ensimmäinen on eriarvoisuutta jota ihmiset sietävät, kuten taviksen ymmärrys verrattuna ihmisten sankarina pitämiin hahmoihin, kuten Einstein, Michelangelo, tai erakoitunut matemaatikko Grisha Perelman, jonka suuruutta ei ole vaikeaa tunnustaa. Tämä pätee yrittäjiin, taiteilijoihin, sotilaisiin, sankareihin, laulaja Bob Dylaniin, Sokratekseen, tämän hetken kuuluisaan paikalliskokkiin, johonkin hyvämaineiseen Rooman keisariin, sanotaanko vaikka Marcus Aurelius; lyhyesti sanottuna niihin joita voi luonnollisesti ”fanittaa”. Saatat pitää heidän imitoinnistaan, saatat haluta olla kuten he; mutta et paheksu heitä.

Toinen on eriarvoisuus jota ihmiset pitävät sietämättömänä koska sitä kokeva näyttää tavalliselta kaverilta kuten sinä, paitsi että hän on pyörittänyt systeemiä oman pillinsä tahtiin, ja ajautunut rent seekingiin, hankkinut etuoikeuksia jotka eivät ole taattuja — ja vaikka hänellä on jotain mikä ei haittaisi sinuakaan omistaa (johon saattaa sisältyä hänen venäläinen tyttöystävä), hän on tasan tarkkaan sellaista tyyppiä jonka fani et voi mitenkään olla. Jälkimmäinen kategoria sisältää pankkiirit, byrokraatit jotka rikastuvat, entiset senaattorit jotka vedättävät pahan Monsanto-yrityksen piikkiin, siloposkiset johtajat jotka pitävät kravattia, ja liian suuria bonuksia tienaavat puhuvat päät. Et ainoastaan kadehdi heitä; pahastut heidän kuuluisuudesta, ja heidän kalliin tai jopa puoliksi kalliin auton näkeminen voi laukaista katkeruuden tunteen. He saavat sinut tuntemaan itsesi pieneksi.

Rikkaan orjan ilmestyksessä saattaa olla jotain riitasointuista.

Kirjailija Joan Williams, oivaltavassa artikkelissa, selittää että työväenluokka on vaikuttunut rikkaista roolimalleina. Michèle Lamont, The Dignity of Working Menin kirjoittaja, jota hän lainaa, teki systemaattisen haastattelun sinikaulus-amerikkalaisista ja havaitsi nykyisen asiantuntijoiden paheksunnan, mutta yllättäen ei rikkaiden vastaavaa.

On turvallista hyväksyä että Amerikan kansa — itseasiassa koko kansa — ylenkatsoo ihmisiä jotka saavat paljon palkaa, tai enemmänkin, palkollisia jotka tekevät paljon rahaa. Tämä tosiaan yleistyy muihin maihin: muutama vuosi takaperin sveitsiläiset, kaikista ihmisistä, äänestivät laista jolla rajattaisiin johdon palkkoja. Mutta samojen sveitsiläisten mielestä rikkaat yrittäjät, sekä ihmiset jotka ovat hankkineet julkisuutensa muiden keinojen avulla, ovat kunnioituksen arvoisia. [ii]

Lisäksi joissain maissa missä vauraus tulee välistävedosta, poliittisesta holhoamisesta, tai siitä mitä kutsutaan sääntelijän kaappaukseksi (jonka avulla vallassaolijat käyttävät sääntelyä kusettamaan kansaa, tai pykäläviidakkoa hidastamaan kilpailua), vauraus nähdään nollasummapelinä. Mitä Peter saa, se otetaan pois Paulilta. Joku rikastuja tekee niin toisten kustannuksella. Maissa kuten USA, jossa vauraus voi syntyä tuhoamalla, ihmiset saattavat helposti nähdä, että rikastuja ei vie verorahoja sinun taskustasi; ehkä jopa laittaa muutaman sinun taskuusi. Toisaalta eriarvoisuus, määritelmän mukaan, on nollasummapeli.

Tässä kappaleessa ehdotan sitä mitä ihmiset kovasti vastustavat — tai tulisi vastustaa — että huipulla oleva henkilö ei ole oma perse tulilinjalla, eli, koska hän ei kanna määrättyä riskiä, hän on immuuni mahdollisuudelle pudota jalustaltaan. Hän on olemassa tulo- tai vaurausluokassa ja saa voita leipänsä päälle. Jälleen kerran, tuon määritelmän mukaan, Donald Trumpin arvostelijat (hänen ollessaan ehdokkaana) epäonnistuivat tajuamaan, että mainostamalla hänen vararikkoepisodiaan ja hänen henkilökohtaisia miljardien tappioitaan he poistivat pahennuksen kokonaan ihmisiltä häntä kohtaan. Miljardin dollarin menettämisessä on jotain kunnioitettavaa, ottaen huomioon että kyseessä ovat sinun omat rahat.

Lisäksi, joku jonka oma perse ei ole tulilinjalla — sanotaan vaikka korporaation johtaja jolla on etuja mutta ei rahallista riskiä (sellainen joka puhuu selkeästi palavereissa) — saa palkkansa jonkin mitattavan luvun mukaan joka ei välttämättä kerro yrityksen terveydestä; näitä (kuten näimme kappaleessa X) hän voi manipuloida, saada bonukset, sitten mennä eläkkeelle (tai toiseen yritykseen) ja syyttää jälkeentulevaansa hänen jälkeisistä tuloksista.

Me tulemme myös, tässä prosessissa, määrittelemään eriarvoisuuden ja ottamaan käsitteen täsmällisemmälle pohjalle. Mutta ensin meidän tulee puhua erosta kahden lähestymistavan välillä, staattisesta ja dynaamisesta, sillä oma perse tulilinjalla voi muuttua yhden tyypin eriarvoisuudesta toiseksi.

Tarkastellaan myös seuraavaa kahta huomiota:

Todellinen samanarvoisuus on todennäköisyyden samanarvoisuutta

Oma perse tulilinjalla estää systeemeitä mätänemästä

Staattinen ja dynaaminen

Nähtävästi ongelma ekonomistien kanssa (erityisesti niiden jotka eivät koskaan ole olleet oikeissa töissä) on, että heillä on mentaalisia vaikeuksia liikkuvien asioiden kanssa eivätkä he kykene näkemään, että liikkuvilla asioilla on eri attribuutit kuin asioilla jotka eivät liiku — se voi olla triviaalia, mutta lue uudelleen kappale 3 IYI:stä jos et ole vakuuttunut. Se on se syy miksi kompleksisuusteoria ja pitkähäntäiset jakaumat ovat tuntemattomia suurimmalle osalle heistä; heillä on myös (suuria) vaikeuksia niiden matemaattisten ja konseptuaalisten intuitioiden kanssa, joita vaaditaan syvempään todennäköisyysteoriaan. Sokeus ergodisuudelle jonka me määrittelemme parin kappaleen päästä, on todellakin mielestäni paras merkki jolla erottaa aito tutkija, joka ymmärtää jotain maailmasta, akateemikosta joka rituaalinomaisesti kirjoittelee tutkimuksia.

Määritelkäämme muutama käsite:

Staattinen eriarvoisuus on tilannekatsaus eriarvoisuudesta; se ei kerro siitä mitä tapahtuu koko elämän aikana

Mieti, että noin kymmenen prosenttia amerikkalaisista on ainakin vuoden ajan yhden prosentin huippuryhmästtä ja yli puolet amerikkalaisista on ainakin vuoden elämästään kymmenen prosentin huippuryhmässä [1]. Päällepäin tämä ei ole sama asia staattisemmille — mutta nimellisesti samanarvoisemmille — eurooppalaisille. Esimerkiksi, vain kymmenen prosenttia vauraimmista 500:sta amerikkalaisesta ihmisestä tai suvusta oli sitä 30 vuotta sitten; yli 60 prosenttia listatuista ranskalaisista oli perijöitä ja kolmannes Euroopan rikkaimmista oli rikkaimpia satoja vuosia sitten. Firenzessä paljastettiin, että asiat olivat todella huonommin: sama kourallinen perheitä on pitänyt vaurautta viisi vuosisataa [iii].

Dynaaminen (ergodinen) eriarvoisuus ottaa huomioon koko tulevan ja menneen elämän

Dynaamista tasa-arvoa ei voi saada aikaan vain nostamalla pohjalla olevia ylöspäin, vaan ennemminkin sillä että rikkaiden asema muuttuu — tai pakottamalla ihmiset ottamaan huomioon mahdollisuus luoda avaus.

Tapa jolla me teemme yhteiskunnasta tasa-arvoisemman on pakottaa (kun oma perse on tulilinjalla) rikkaat alistumaan sille riskille, että he putoavat pois 1%:n huippujoukosta

Tai matemaattisemmin ilmaistuna

Dynaaminen samanarvoisuus olettaa Markovin ketjun, jolla ei ole absorboivia tiloja

Olosuhteemme täällä on vahvempi kuin pelkkä liikkuvuus tuloluokissa. Liikkuvuus tarkoittaa, että jostain tulee rikas. Absorboivan raja-aidattomuuden olosuhde tarkoittaa, että joku joka on rikas ei todellakaan tule pysymään rikkaana.

Nyt hieman matemaattisemmin

Dynaaminen tasa-arvoisuus on se mikä palauttaa ergodisuuden, mikä tekee ajasta ja yhteistodennäköisyyksistä korvattavia

Selitän nyt ergodisuuden — jotain jonka me olemme sanoneet olevan intelligentsialle tuntematonta; me omistamme kokonaisen kappaleen sen näkemiseen että se kumoaa kaikkein kriittisimmät psykologiset kokeet, jotka liittyvät todennäköisyyteen ja rationaalisuuteen. Ota poikkileikkaus USA:n populaatiosta. Siinä on, sanoisimmeko, vähemmistö miljonäärejä yhdessä prosentissa, jotkut ovat ylipainoisia, jotkut pitkiä, jotkut huumorintajuisia. Siellä on myös suuri enemmistö ihmisiä alemmassa keskiluokassa, koulun joogaopettajia, leipureita, puutarhureita, taulukkolaskennan ammattilaisia, tanssiopettajia ja pianonkorjaajia. Ota prosenttiosuudet jokaisesta tulo- tai vaurausluokasta (huomaa, että tuloerojen eriarvoisuus on tasaisempaa kuin vaurauden). Täysi ergodisuus tarkoittaa, että jokainen meistä, jos eläisimme ikuisesti, käyttäisimme osuuden ajasta koko skaalan pituudelta kaikissa luokissa: sanoisimmeko vaikka vuosisadassa kuusikymmentä vuotta alemmassa keskiluokassa, kymmenen vuotta ylemmässä keskiluokassa, kaksikymmentä vuotta sinikaulusluokassa ja mahdollisesti yksi vuosi yhdessä prosentissa. (Tekninen kommentti: se mitä tässä nimitämme epätäydelliseksi ergodisuudeksi tarkoittaa, että jokaisella meistä on pitkän aikavälin ergodiset mahdollisuudet sille, että on jotain variaatiota yksilöiden kesken: sinun todennäköisyytesi päätyä yhteen prosenttiin voivat olla suuremmat kuin minun; siitä huolimatta yksikään tila ei ole nollan todennäköisyydellä minulle, eikä yhdelläkään tilalla ole transitiomahdollisuutta joillekin teistä).

Täysi vastakohta täydelliselle ergodisuudelle on absorboiva tila. Termi absorptio on johdettu partikkeleista, jotka, kun ne osuvat esteeseen, absorboituvat siihen tai jäävät siihen kiinni. Absorboiva este on kuin ansa, kun on sisällä, ei pääse ulos, hyvässä tai pahassa. Henkilö, joka rikastuu jollain prosessilla, kun hän on saapunut, niinkuin sanotaan, pysyy rikkaana. Ja jos joku ajautuu alempaan keskiluokkaan (ylhäältä); hänellä ei ole enää koskaan tilaisuutta tulla rikkaaksi jos hän niin haluaa, toki — ja täten hänellä on oikeutus paheksua rikkaita. Huomaat, että missä tila on suuri, ihmisillä huipulla ei ole kauheasti liikettä alaspäin — sellaisissa maissa kuten Ranska, tila on toverillinen suurille korporaatioille ja se suojelee johtajia ja osakkeenomistajia sellaiselta laskulta; tämä jopa rohkaisee heidän nousuaan.

Ja laskusuunta jollekulle tarkoittaa, että suuntaa ylöspäin ei ole muille.

Uskotaan tässä kohtaa, että absorboiva tila — rikkaana pysyminen — aiheuttaa polkuriippuvaisuutta, osuuden X aihe.

Piketismi ja Mandariini-luokan vallankumous

On olemassa luokka, jota nimitetään usein Mandariineiksi ranskalaisen kirjailijan Simone de Beauvoirin fiktiivisten muistelmien mukaan, jotka ovat saaneet nimensä Ming-dynastian tutkijoiden nimistä, jotka antoivat tuon nimen Kiinan kielelle. Olen aina ollut tietoinen sen olemassaolosta, mutta sen keskeinen — ja turmiollinen — attribuutti kävi selväksi kun havainnoin ranskalaisen ekonomistin Thomas Pikettyn töitä.

Piketty seuraili Karl Marxia kunnianhimoisessa kirjassaan koskien Pääomaa. Sain kirjan lahjana kun asuin edelleen Ranskassa (ja olin täysin tuntematon Ranskan ulkopuolella) koska minusta se oli kiitettävää, että ihmiset julkaisivat alkuperäistekstejään, epämatemaattisia töitä yhteiskuntatieteistä kirjamuodossa. Kirja Capital in the 21st Century esitti aggressiivisia väitteitä eriarvoisuuden kasvamisesta ja lisäsi omansa teoriaan siitä miksi pääoma pyrki komentamaan liikaa suhteessa työvoimaan ja miksi uudelleenjaon puuttuminen ja riisto saisi aikaan romahduksen maailmassa. Teoria siitä miten pääoman tuoton kasvu suhteessa työvoimaan oli yksiselitteisesti väärin, kuten kuka tahansa joka on seurannut niinkutsutun “tietotalouden” nousua (tai kuka tahansa jolla on mitään sijoituksia) tietää. Mutta hommassa oli jotain paljon, paljon vakavampaa kuin pelkkä tutkijan väärässäoleminen.

Pian havaitsin, että hänen käyttämänsä menetelmät olivat viallisia: Pikettyn työkalut eivät näyttäneet mitä hän väitti eriarvoisuuden kasvusta. Pian kirjoitin kaksi artikkelia, toisen yhdessä Raphael Douadyn kanssa, jotka julkaisimme Physica A: Statistical Mechanics and Applications –lehdessä, koskien eriarvoisuuden mittaa joka koostuu omistuksen, sanokaamme vaikka 1%:n huipun, tarkastelusta ja sen variaatioiden monitoroinnista. Vika on siinä, että jos otat näin mitatun eriarvoisuuden Euroopassa koko maailman mittariksi, huomaat että se on suurempi kuin keskimääräinen eriarvoisuus kaikkien maiden yli mitattuna; bias kasvattaa äärimmäisten prosessien vakavuutta. Sama vika pätee tapaan jolla eriarvoisuutta tutkivat käyttävät Gini-kertoimen mittaria, ja kirjoitin toisen paperini siitä. Kaiken kaikkiaan papereissa oli tarpeeksi teoreemoja ja todistuksia niiden terästämiseksi tieteen tarpeisiin. Vaadin vielä, että tulokset pantaisiin teoreeman muotoon sillä kukaan ei voi kiistää muodollisesti todeksi osoitettua teoreemaa ilman, että kyseenalaistaa oman ymmärryksensä matematiikasta.

Syy sille, että nämä virheet eivät olet tiedossa, on koska ekonomistit jotka työskentelevät eriarvoisuuden parissa eivät tunne… eriarvoisuutta. Eriarvoisuus on pitkän hännän epäsuhtainen asema — rikkaat ihmiset olivat jakauman hännillä. [2] Mitä enemmän systeemissä on eriarvoisuutta, sitä enemmän voittaja-vie-kaiken -efektiä esiintyy, ja sitä enemmän me erkaannumme metodeista, joita Keskiarvostanin ekonomistit ovat opiskelleet. Muistetaan, että vaurausprosessia dominoi voittaja-vie-kaiken -efekti, sellainen jonka kuvasin kirjassa Musta joutsen. Mikä tahansa kontrollin muoto vaurausprosessista — jota yleensä byrokraatit ajavat — pyrkii lukitsemaan erioikeutetut ihmiset heidän oikeutettuun tilaansa. Joten ratkaisu on sallia systeemin tuhota vahvat, jotain joka toimi parhaiten USA:ssa.

Ongelma ei koskaan ole se ongelma; se on se miten ihmiset käsittelevät tätä. Se, mikä oli pahempaa kuin Pikettyn viat, oli sen havaitseminen, miten Mandariinien luokka toimii. He innostuivat niin kovasti eriarvoisuuden noususta, että heidän tekonsa olivat kuin valeuutisia. Ekonomistit innostuivat niin paljon, että he ylistivät Pikettyä hänen “oppineisuudestaan” hänen puhuessaan Balzacista ja Jane Austenista, joka on ekvivalenttia ylistää painonnostajaa siitä kun joku kantaa hänen salkkuaan. Ja he täysin sivuuttivat minun tulokseni — ja kun he eivät niin tehneet, he silloin vain julistivat minun olevan “arrogantti” (muistetaan, että teoreemojen käyttämisen strategia on, että he eivät voi sanoa minun olleen väärässä, joten he turvautuvat “arroganttiin”, mikä on tieteellisen kunnianosoituksen muoto). Jopa Paul Krugman, joka oli kirjoittanut “jos luulet löytäneesi ilmiselvän reiän, empiirisen tai loogisen, Pikettyltä, olet mahdollisesti väärässä. Hän on tehnyt kotiläksynsä!”[iv], kun huomautin tämän vian hänelle, kun tapasin hänet henkilökohtaisesti, väisti asian — ei välttämättä pahuuttaan vaan todennäköisimmin koska todennäköisyydet ja kombinatoriikka ovat hänelle ymmärtämättömiä, ja hän myönsi sen.

Mieti nyt, että sellaiset kuin Krugman ja Piketty eivät omassa olemassaolossaan koe negatiivisia puolia — laskeva eriarvoisuus tuo heidät elämän tikkailla alaspäin. Ellei sitten yliopistojärjestelmä tai Ranskan valtio hajoa, he jatkavat palkkashekkien saamista. Donald Trump paljasti sen riskin, että syö ruokansa keittiössä; he eivät tehneet sitä.

Suutari kadehtii suutaria

Kateus ei matkaa pitkää matkaa, tai montaa sosiaaliluokkaa. Kateuden ajamat tunteet, jotka yleensä — kuten me näemme Williamsin ja Lamontin töissä — eivät ole peräisin köyhtyneistä luokista, jotka ovat huolissaan oman tilansa parantamisesta, vaan papillisesta säädystä. Yksinkertaisesti se näyttää siltä kuin yliopiston professorit (jotka ovat saapuneet) ja ihmiset, joilla on tasaiset vakitulot stipendin muodossa, valtiolta tai yliopistolta, ovat niitä jotka ovat nielleet argumentin eniten. Keskusteluja käytyäni vakuutuin, että nämä ihmiset, jotka vertailevat itseään rikkaisiin, halusivat aktiivisesti viedä rikkailta omaisuuden. Kuten kaikki kommunistiset liikkeet, se on yleensä porvaristo tai papisto joka ensimmäisenä nielee tämän argumentin.

Aristoteles, teoksessaan Retoriikka, postuloi, että kateus on jotain joka todennäköisimmin tulee vastaan oman kaltaistensa keskuudessa: alaluokat todennäköisimmin potevat kateutta omia serkkujaan tai keskiluokkaa kohtaan kuin rikkaita kohtaan. Ilmaisu Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan tekee kateudesta maantieteellisen ilmiön (tämä väärin attribuoidaan Jeesuksen sanomisiksi, ουδείς προφήτης στον τόπο του Luukkaan evankeliumissa sekä samanlaiseen Markuksen evankeliumista löytyvään ilmaisuun), joka on peräisin Retoriikan eräästä kohdasta. [1] Aristoteles itse lainasi Hesodiusta: suutari kadehtii suutaria, puuseppä kadehtii puuseppää. Myöhemmin La Bruyere kirjoitti kateudesta, että se löytyy saman alan, osaamisen ja olosuhteiden keskuudesta.

Joten epäilen, että Pikettyä kiinnosti kysyä sinikaulusranskalaisilta mitä he haluavat, kuten Lamont teki. Olen varma, että he olisivat halunneet tiskikonetta tai nopeampaa junamatkaa töihin, ei tuoda alas jotain rikasta liikemiestä, jota he eivät edes tunne. Mutta jälleen kerran ihmiset voivat muotoilla kysymyksiä eri tavalla ja pitää rikastumista varkautena, kuten asia oli Ranskan vallankumouksen aikaan, jolloin sinikaulustyöläiset halusivat vain giljotiinia. [2]

[1] “τὸ συγγενὲς γὰρ καὶ φθονεῖν ἐπίσταται.”, Retoriikka 1388a, jossa lainataan Aeschylusta, frag. 304.

[2] La Bruyere: L’émulation et la jalousie ne se rencontrent guère que dans les personnes du même art, de même talent et de même condition.

Data, Shmata

Toinen oppi Pikettyn kunnianhimoisesta opuksesta: se oli täynnä kaavioita ja taulukoita. Mutta se mitä me opimme ammattilaisilta oikeassa elämässä on, että data ei välttämättä ole kattavaa. Yksi syy — kuten todennäköisyyksien ammattilaisena tiedän — miksi jätin datan pois Mustasta joutsenesta (poislukien havainnollistavat kuvat) oli se, että minusta tuntuu siltä kuin ihmiset tuputtaisivat tarinaansa numeroita ja graafeja vain siksi että niistä puuttuu looginen argumentti. Lisäksi ihmiset sekoittavat empirismin datatulvaan. Pieni määrä merkitsevää dataa on tarpeen kun ollaan oikeassa, erityisesti kun kyse on falsifioivasta empirismistä, tai vastaesimerkeistä säännöille: yksi havainto on riittävä näyttämään, että Mustia joutsenia on olemassa.

Todennäköisyys. tilastotiede ja datatiede ovat pääasiassa logiikkaa jolle syötetään havaintoja — ja havaintojen puutetta. Monissa ympäristöissä relevantit datapisteet ovat ääripäissä; nämä ovat määritelmän mukaisesti harvinaisia; ja riittää että keskittyy niihin muutamaan mutta suureen saadakseen idean tarinasta. Jos haluat näyttää, että henkilöllä on enemmän rikkauksia kuin, sanoisimmeko, $10 miljoonaa dollaria, ainoa mitä tarvitsee näyttää on että osaketililtä löytyy $50 miljoonaa, ja lisäksi listaa jokainen huonekalu hänen kämpässään, mukaanlukien $500 maalaus joka hänen työhuoneessaan on ja laskea hopealusikat keittiössä. Joten olen havainnut, kokemuksen kautta, että kun ostaa paksun kirjan jossa on paljon kuvaajia osoittaakseen pointin todeksi, jokin on hälyttävän epäilyttävää. Se tarkoittaa, että jokin ei suodatu oikein! Mutta yleisölle ja niille, joiden tilastotiede on ruosteessa, tällaiset taulukot ovat vakuuttavia — toinen tapa korvata totuus monimutkaisella. Esimerkiksi tiedetoimittaja Steven Pinker teki tämän kirjassaan The Better Angels of Our Nature, joka puhuu väkivallan vähentymisestä modernin ihmiskunnan historiassa. Yhteistyökumppanini Pasquale Cirillo ja minä, kun aloimme tarkastella hänen “dataa” tarkemmin, havaitsimme että joko hän ei ymmärtänyt omia lukujaan (itse asiassa hän ei ymmärtänyt) tai sitten hänellä oli tarina mielessään ja lisäsi kuvioita siihen, mutta ei tajunnut että tilastot eivät ole dataa vaan tulkintaa, täsmällisyyttä ja satunnaisuuden huijaamaksi tulemisen välttelyä — mutta oli miten oli, IYI-yliopistojen yleisö piti sitä vakuuttavana hetken aikaa.

Kansan palvelemisen etiikka

Ihmisillä, jotka pitävät byrokratiasta ja valtiosta, on vaikeuksia ymmärtää, että rikkaiden ihmisten työskentely julkisella puolella on varsin erilaista kuin se kun ihmiset rikastuvat — jälleen kerran kyse on dynamiikasta, järjestyksestä joka merkkaa. Rikkaat ihmiset julkisella puolella ovat näyttäneet viitteitä täydellisestä epäpätevyydestä — menestys voi tulla satunnaisuuden kautta, totta kai, mutta ainakin meillä on jotain viitteitä todellisen maailman osaamisesta, viitteitä siitä että henkilö on joutunut olemaan todellisuudessa. Tämä on tottakai ehdollista sille, että henkilöllä on oma perse tulilinjalla — ja että olisi parempi jos henkilö tuntisi räjähdyksen, olisi kokenut ainakin kerran hänen omaisuutensa menetyksen ja siihen liittyvän ahdistuksen.

Hyvä sääntö yhteiskunnalle on velvoittaa ne, jotka aloittavat julkisella puolella, vannomaan etteivät he koskaan tule tienaamaan yksityisellä sektorilla kuin etukäteen kiinnitetyn summan rahaa; ja loput menevät veronmaksajille. Tämä varmistaa rehellisyyden, kirjaimellisesti, “palveluksessa” – jossa työntekijät oletettavasti ovat alipalkattuja johtuen heidän emotionaalisesta palkkiostaan jonka he saavat kansan palvelemisesta. Se osoittaa, että he eivät ole julkisella sektorilla investointistrategian takia: ei voi muuttua jesuiittapapiksi koska se saattaa ansaita sinulle duunin Goldman Sachsilta myöhemmin, sen jälkeen kun lopulta olet luopunut kaavustasi — ottaen huomioon sen oppineisuuden ja mestarillisen kasuistiikan kontrollin, joka yleisesti jesuiittoihin liitetään.

Tällä hetkellä suurin osa julkisen puolen virkamiehistä tuppaavat pysymään julkisella puolella — poislukien ne, jotka ovat arkaluonteisilla aloilla: maanviljely-ravintoala, rahoitus, ilmailu, mikä tahansa mikä liittyy Saudi-Arabiaan…

Tällä hetkellä julkisen puolen virkamiehet voivat luoda sääntöjä, jotka ovat ystävällismielisiä aloille kuten pankkiala — ja sitten siirtyä JP Morganille ja sitten päästä omilleen monta kertaa sen verran mikä hänen palkkojensa erotus on nykyään verrattuna markkinoiden tasoon. (Lainsäätäjillä, kuten muistat ehkä, on insentiivi luoda niin monimutkaisia sääntöjä kuin mahdollista, jotta heidän osaamistaan voidaan hyödyntää kalliimmalla myöhemmin.)

Joten nykyään julkisen puolen hommissa on sisäänrakennettu lahjusmekanismi: jos palvelet teollisuutta, esim. Monsantoa, he pitävät sinusta huolta myöhemmin. He eivät tee sitä kunnioituksestaan: he yksinkertaisesti pitävät sellaista tarpeellisena ja kannustavat seuraavaa kaveria pelaamaan samoilla säännöillä. IYI:n perseilijä Tim Geithner — käyn samassa parturissa hänen kanssaan — oli avokätisesti palkittu teollisuuden tilipussista, jota hän auttoi bailouttaamaan.

Katso, miten entiset valtionpäämiehet kuten Bill Clinton tai Tony Blair käyttävät julkisuutta, jonka kansa on heille antanut, tehdäkseen satoja miljonia rahaa puhujanpalkkioina — todellakin näille kahdelle veijarille julkinen palvelus oli kaikkein tehokkain tapa rikastua. Ero myyjän ja huijarin välillä on, että jälkimmäinen ei toimita sitä mitä hän väittää myyvänsä. Ironisesti Clinto-Blair -kaksikko vaikutti vähemmän ahneelta kuin tyypillinen egomaaninen liikemies, joka pyrkii vaaleihin ehdokkaaksi.

Viitteet

[1] 39% of amerikkalaisista käyttää tulojakauman 5%:n huipulla yhden vuoden, 56% löytää itsensä korkeimmasta 10%:sta ja 73% käyttää vuoden suurimmassa 20%:ssa.

[2] Tämän tyyppiset jakaumat — paksuhäntäiset jakaumat — tekivät analyysista vivahteikkaamman, paljon vivahteikkaamman ja se oli muuttunut matemaattiseksi osaamisalueekseni. Mediocristanin muutokset ajan mittaan johtuvat keskustan kollektiivisista kontribuutioista, keskellä. Extremistanissa muutokset tulevat hännistä. Sori jos et pidä tästä, mutta se johtuu puhtaasti matematiikasta.

[ii] HBRartikkeli, kirjoittanut Joan williams https://hbr.org/2016/11/what-so-many-people-dont-get-about-the-u-s-working-class

[iii] Ref http://www.nytimes.com/2014/04/20/opinion/sunday/from-rags-to-riches-to-rags.html?_r=0

[iv]http://krugman.blogs.nytimes.com/2014/04/25/piketty-and-pareto/

Lähde:

https://medium.com/incerto/inequality-and-skin-in-the-game-d8f00bc0cb46#.v8065qbt8

Miksi ihmiset haluavat elää eriarvoisessa yhteiskunnassa

admin — Sat, 01 Jul 2017 11:11:11 +0000

Kuka tahansa, joka etsii todistusaineistoa siitä että ihmisillä on luontainen taipumus välttää eriarvoisuutta, löytää useita laboratoriotutkimuksia jotka nähtävästi varmentavat heidän näkökulmansa. Tutkimukset ovat havainneet “universaalin halun tasa-arvoisempaan palkkaukseen”, “ihmisten egalitaarisia motiiveja”, “egalitarianismia nuorilla lapsilla”, ja että “tasa-arvoisuus päihittää vastavuoroisuuden”. Google Scholar -haku termillä “inequality aversion” antaa yli 10,000 paperia jotka käsittelevät tätä aihetta.

Kun tutkimuskohteita laboratoriokokeissa pyydetään jakamaan resurssit tuntemattomien yksilöiden kesken, he pyrkivät jakamaan ne tasan. Jos aikaisempi tilanne on johtanut edeltävään eriarvoisuuteen, ihmiset jakavat tulevat resurssit eriarvoisesti jotta he korjaisivat tai minimoisivat keskinäisen eriarvoisuuden. Tämä bias on niin vahva että koehenkilöt joskus preferoivat tasa-arvoisia lopputulemia joissa kaikki saavat yhteensä vähemmän kuin lopputulemia missä kaikki saavat yhteensä enemmän.

Lisäksi, ihmiset tuntuvat näkevän resurssien tasajaon moraalisena hyveenä; he ilmaisevat raivoa niitä kohtaan jotka hyötyvät eriarvoisista jaoista. Tämä tyrmistys on riittävän vahva, että koehenkilöt haluavat maksaa rangaistakseen eriarvoisia jakoja. Eräs tutkimus tarkasteli tätä 15 eri kulttuurissa ja havaitsi, että kaikkien populaatioiden jäsenet ilmaisivat jonkinlaista halua maksaa kolmannelle osapuolelle eriarvoisen resurssienjaon rankaisemisesta — vaikka tämän rangaistuksen suuruus vaihteli suuresti eri populaatioiden välillä.

Lapsia kolmen ja kahdeksan ikävuoden välillä tutkittaessa havaittiin samanlaista tasa-arvobiasia. Kolmevuotiaat jakavat resurssit tasan kolmannen osapuolten kanssa, kun taas kuusivuotiaat ilmaisevat yhä vahvempaa sitoutumista tasa-arvoiseen jakoon, haluten heittää ylimääräiset resurssit menemään sen sijaan että niiden sallittaisiin tulla eriarvoisesti jaetuksi kahden poissaolevan kolmannen osapuolen kesken.

Eräässä tutkimuksessa kuudesta kahdeksaan vuotiaat lapset pyydettiin jakamaan kumeja kahden pojan kesken jotka olivat siivonneet huoneensa. Kun kumeja oli pariton lukumäärä, lapset vaativat että kokeen järjestäjä heittää ylimääräisen kumin roskiin sen sijaan että jaettaisiin ne eriarvoisesti. He vastasivat tällä tavoin vaikka kumien saajat olisivat saaneet vähemmän kumeja, joka viittaisi siihen että lapset eivät kiinnittäneet huomiota kumien saajien tunteisiin, vaan vastustivat eriarvoisuuden syntymistä vaikka kukaan kumien saajista ei tiennyt asiasta mitään.

Jopa vieläkin paljastavammin lapset ovat yhtä todennäköisiä hylkäämään eriarvoiset jaot kun he mietiskelevät anteliaisuutta (jakaja antoi kaikki karkit vastaanottajalle) verrattuna siihen kun he mietiskelevät itsekkyyttä (jakaja piti kaikki karkit itsellään). Tämä viittaisi siihenm että hylkäykset ovat erityisesti eriarvoisuuden välttelyä, sen sijaan että rankaistaisiin itsekkyydestä.

‘Eriarvoisuuden halu’

Ottaen huomioon nämä havainnot voisi odottaa että kun ihmisiä pyydetään jakamaan resursseja oikean elämän ihmisryhmien kesken, he valitsisivat tasa-arvoisen resurssienjaon kaikilla yhteiskunnan segmenteillä. Mutta he eivät tee niin.

Hiljattainen Nortonin ja Arielyn tutkimus sai paljon kaivattua mediahuomiota kun se näytti, että ihmiset sekä aliarvioivat yhteiskunnassa vallitsevan eriarvoisuuden määrän että preferoivat egalitaarisempaa yhteiskuntaa kuin missä he kuvittelevat elävänsä.

Tutkijat kuvaavat tutkimuksessaan tarkastelleen “kiistoja vaurauden eriarvoisuuden optimaalisesta tasosta”, ja raportoivat löytäneensä “yllättävän konsensuksen tason: kaikki demografiset ryhmän — joka ne joita ei yleensä liitetä vaurauden uudelleenjakoon, kuten republikaanit ja rikkaat — halusivat tasa-arvoisempaa vaurauden jakoa kuin status quo”. Arielyn artikkelin otsikko kuului: “Amerikkalaiset haluavat elää paljon tasa-arvoisemmassa maassa (he eivät vain tajua sitä)”.

Nämä tiivistelmät ovat tarkkoja: tutkimuksiin osallistujat kyllä preferoivat tasa-arvoa enemmän kuin nykytilannetta. Mutta tulokset esittävät myös että he eivät olleet kovinkaan huolissaan suuresta eriarvoisuudesta. Sen sijaan, nämä koehenkilöt väittivät, että täydellisessä yhteiskunnassa huipulla olevan viidenneksen tulisi saada yli kolme kertaa enemmän rahaa kuin pohjalla olevan viidenneksen.

Kun heille annettiin pakotettu valinta tasa-arvoisen ja eriarvoisen vaurauden jaon kesken, ja heitä käskettiin olettaa että heidät satunnaisesti sijoitettaisiin mihin tahansa vaurauden tasoon rikkaista köyhimpään (eli “tietämättömyyden huntu”), yli puolet koehenkilöistä eksplisiittisesti hylkäsivät tasa-arvoisen vaurauden jaon vaihtoehdon, ja preferoivat eriarvoisuutta. Näin data viittaisi siihen, että mitä oikean elämän vaurauden jakaumiin tulee, ihmiset preferoivat tiettyä määrää eriarvoisuutta.

Tämä eriarvoisuuden preferenssi materialisoituu 16 muussa maassa, ihmisillä jotka ovat sekä vasemmalla että oikealla poliittisessa spektrissä, sekä teineillä. Kuten Norton asian selittää: “Ihmiset ilmaisevat eriarvoisuuden halua — ei liian tasa-arvoista, mutta ei liian eriarvoistakaan.”

Itseasiassa, tämä data saattaa aliarvioida ihmisten preferenssejä eriarvoisiin jakoihin. Eräs jälkitutkimus asetti vastakkain Nortonin ja Arielyn kysymykset siitä miten amerikkalaisten populaatiokvintiilien tulisi vastata vauraudenjakoa sen kanssa, mitä keskimääräinen vauraus tulisi jokaisessa kvintiilissä olla. Ensimmäinen kysymys johti ideaalisuhdelukuun rikkaiden ja köyhien välillä 1:4. Mutta jälkimmäisen tapauksessa suhde pomppasi 1:50. Ja kun yhteys näiden kahden kysymyksen välillä selitettiin osallistujille, suurin osa valitsi suuremman eriarvoisuuden asteen kuvastamaan heidän todellisia uskomuksiaan kumpaakin mittaa kohtaan.

Reiluuden preferenssi

Kuinka tämä eriarvoisuuden preferenssi todellisessa elämässä voidaan täsmäyttää laboratoriotutkimusten havaitseman vahvan tasa-arvoisuuden preferenssin kanssa? Ehdotamme tämän eroavuuden syntyvän koska laboratoriotutkimukset eivät, itse asiassa, tarjoa evidenssiä siitä että eriarvoisuuden välttely olisi tasa-arvoisen jakamisen motivoiva preferenssi. Sen sijaan nämä löydökset ovat yhdenmukaisia sekä tasa-arvoisuuden että reiluuden preferenssien kanssa — koska tutkimukset ovat suunniteltu niin että tasa-arvoinen lopputulos on myös reilu.

Tämä johtuu siitä, että vastaanottajia on mahdoton erotella sellaisten tekijöiden perusteella kuin tarpeet tai saavutukset. Täten riippuen siitä ovatko koehenkilöt herkkiä reiluudelle tai tasa-arvolle, he tulevat haluamaan jakaa hyödykkeet tasa-arvoisesti. Tätä ideaa tukee useat tutkimukset joissa reiluus on tarkoin eroteltu tasa-arvosta. Nämä tutkimukset ovat havainneet, että ihmiset valitsevat mieluummin reiluuden kuin tasa-arvon.

Tarkastellaan kahden yksilön tilannetta, jotka ovat identtisiä kaikkien mittareiden mukaan, jossa eräs saa $10 ja toinen ei saa mitään. Tämä on selkeän eriarvoista, mutta onko se reilua? Se voi olla, jos allokaatio oli satunnainen. Ja aikuiset pitävät reiluna käyttää tasapuolisia prosesseja, kuten kolikonheittoa ja arvontaa, kun monenlaisia eri resursseja jaetaan.

Lapsilla on samanlaisia näkemyksiä. Kumeja-huoneen-siivoamisesta -tutkimuksissa, jotka yllä kuvattiin, jos lapsille annettiin reilu ”onnenpyörä” käytettäväksi sen lapsen valintaan, joka saa ylimääräisen kumin, he olivat iloisesti luomassa eriarvoisuutta. Jonkun kahden kumin saaminen ja toisen yhden (tai 10 ja nolla) voi olla täysin reilua ja hyväksyttävää, vaikka selkeästi se ei ole tasa-arvoista.

Tästä seuraa, täten, että jos uskotaan että (a) ihmisillä oikeassa elämässä on vaihelevia määriä vaivaa, kykyä, moraalista arvoisuutta ja niin edelleen, ja (b) reilu järjestelmä ottaa nämä huomioon, silloin reiluuden preferenssi sanelee että todellisissa yhteiskunnissa valitaan mieluummin eriarvoiset lopputulemat.

Tom Tyler käyttää samankaltaista argumenttia selittämään miksi julkisuudessa ei ole suurempaa mökää taloudellisesta eriarvoisuudesta. Hänen mielestään amerikkalaiset pitävät Amerikan markkinajärjestelmää reiluna tapana jakaa vaurautta, ja, sen mukaisesti uskovat vahvasti sosiaalisen liikkuvuuden mahdollisuuteen. Tämän mukaan ihmisten tyytymättömyys nykyiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen voidaan paremmin ennustaa heidän vaurauden allokoinnin reiluuden uskomuksistaan kuin uskomuksista eriarvoisuuteen.

Teorioita suhteellisuudesta

Ihmisillä on voinut olla toisia motivaatioita eriarvoisen vauraudenjaon preferoimiseksi yhteiskunnassa. Eräs sellainen liittyy aika vähän reiluudenhaluun, vaan heijastelee halua olla enemmän kuin muut. Mielenkiintoista kyllä, tällaiset halut eivät aina liity absoluuttiseen summaan vaurautta, vaan usein omaan sijaintiin suhteessa muihin.

Esimerkiksi, tutkimukset tulotasosta ja onnellisuudesta ovat paljastaneet, että kun vaurauden perustaso on saavutettu, suhteellinen vauraus on tärkeämpää onnellisuudelle. Samalla tavoin suuri määrä sosiaalipsykologian tutkimuksia on havainnut, että ihmiset vertailevat jatkuvasti itseään muihin. Kun tietää että omat tulot ovat paljon suuremmat (tai matalammat) kuin naapurilla on, sillä on vaikuttava merkitys onnellisuuteen. Kuten Gore Vidal asian ilmaisi: “Joka kerta kun ystävä menestyy, kuolen hieman.”

Tämä motivaatio ”suhteelliselle edulle” voi motivoida halua eriarvoiseen jakoon. Todellakin, jotta saavuttaisimme suhteellisen edun lämpimän hehkun, ihmiset ovat valmiita jopa maksamaan siitä että he pienentäisivät toisten tuloja.

Jopa nuori lapsi ilmaisee tätä suhteellista etua etsivää käyttäytymistä. Viisivuotiaat usein hylkäävät vaihtoehdon, jossa sekä lapsi itse että toinen lapsi saavat molemmat kaksi rahaketta, ja valitsevat mieluummin vain yhden rahakkeen itselleen, jos se tarkoittaa sitä että toinen lapsi ei saa yhtään. Tämä suhteelliseen etuun liittyvä eriarvoisuus on niin vetoava, että se syrjäyttää sekä halun olla reilu että halun absoluuttiseen hyötyyn.

Lisämotivaatio eriarvoisuudelle voi tulla ideasta, että eriarvoisuus on tarpeellista motivoimaan ahkeruutta ja joka sallii sosiaalisen liikkuvuuden. Esimerkiksi, Norton esittää että ihmiset haluavat eriarvoisuutta koska he näkevät sen motivoivana voimana joka johtaa siihen, että ihmiset työskentelevät kovemmin ja paremmin, tietäen että niin tekemällä voi parantaa omaa sekä lapsien asemaa elämässä.

Tämä uskomus tuo mukanaan ”meritokraattisen liikkuvuuden” — ja sellainen liikkuvuus on todella tarpeellinen ehto eriarvoisen yhteiskunnan reiluksi muuttumiselle. Loppujen lopuksi yhteiskunta josta puuttu sosiaalinen liikkuvuus on sellainen jossa köyhäksi syntyvät pysyvät köyhinä, huolimatta siitä kuinka kovasti he paiskivat töitä ja kuinka välkkyjä he ovat.

Ei yllättävää, että uskomus meritokraattiseen liikkuvuuteen liittyy suurempaan eriarvoisuuden sietämiseen, mikä heijastuu pienempänä epämukavuutena nykyistä vaurauden eriarvoisuutta kohtaan, pienempänä koulutusresurssien uudelleenjaon tukemisena, ja vähäisempänä halukkuutena tukea rikkaiden verotuksen nostamista.

Tästä perspektiivistä kulttuurilliset erot liikkuvuuden odotuksissa voivat selittää erot eriarvoisuuden sietämisessä kulttuurien välillä. Esimerkiksi amerikalaiset saattavat olla järjettömän sietäviä eriarvoisuutta kohtaan, koska he pyrkivät yliarvioimaan liikkuvuuden USA:ssa — joka itse asiassa on matalampi paikoissa kuten Kanada ja suurin osa Eurooppaa.

Yksi syy tähän liikkuvuuden puutokseen on että tulojakauma USA:ssa — etäisyys köyhimpien ja rikkaimpien välillä — on paljon suurempi kuin kilpailijamaissa. 10:stä persentiilistä 90:nnelle persentiilille siirtyminen Tansakssa vaatii US$45,000 kasvun tuloissa, mutta saman hypyn tekeminen USA:ssa vaatii US$93,000.

Ja tilanne ei ole paranemassa. Vaikka 92% amerikkalaisista vuonna 1940 syntyneistä lapsista tienaisivat enemmän kuin vanhempansa, vain 50% vuonna 1980 syntyneistä tulee niin tekemään.

Eriarvoisen yhteiskunnan seuraamukset

Vaikka huoli reiluudestsa voi motivoida eriarvoisuuden preferenssiä, on olemassa erilaisia kompensoivia psykologisia voimia jotka saattavat johtaa ihmisten suosimaan tasa-arvoa. Yksi näistä on huoli eriarvoisen yhteiskunnan seuraamuksista. Eli, vaikka ihmisillä ei olisikaan ongelmaa eriarvoisuuden itsensä kanssa, sillä saattaa olla negatiivisia vaikutuksia joita ihmiset pyrkivät välttämään.

Eräs niistä on eriarvoisuuden kasvaessa raportoitu onnellisuuden häviäminen, erityisesti 40% pienimmän tulotason keskuudessa. Eräs syy tähän on, että tämä ”suhteellinen haitta” saa aikaan suuremman negatiivisen vaikutuksen hyvinvointiin kuin suhteellisen edun positiivinen vaikutus on. Kun ihmiset tietävät missä he seisovat koko tulojakaumassa, ne jotka ovat alemmassa päässä raportoivat pienemmästä työtyytyväisyydestä, kun taas yläpäässä olevat eivät raportoi yhtään suuremmasta tyytyväisyydestä.

Tällä on negatiivisia vaikutuksia myös tuottavuuuteen: työntekijät jotka tietävät olevansa jakauman alapäässä pienentävät työpanostaan, mutta kun tiedetään että ollaan yläpäässä, se ei johda työpanoksen kasvattamiseen.

Jokatapauksessa ei ole selvää ovatko eriarvoisuuden syövyttävät vaikutukset onnellisuudelle eriarvoisuudesta itsestään johtuvia, vaiko epäreilun eriarvoisuuden havainnosta. Eli, kysymys on avoin kärsivätkö vähemmän saavat ihmiset pienemmästä onnellisuudesta ja tuottavuudesta jos he uskoisivat elävänsä reilussa systeemissä: sellaisessa jossa suuremmat panostukset heidän osaltaan voisivat johtaa sosiaaliseen liikkuvuuteen.

Nykyisessä talousjärjestelmässä USA:ssa ja muissa vauraissa maissa huoli reiluudesta usein johtaa preferenssiin jossa pienennetään nykyistä eriarvoisuuden tasoa. Kuitenkin, monissa muissa yhteiskunnissa ympäri maailman sekä historian aikana (esimerkiksi kommunistihallinnon alla entisessä Neuvostoliitossa) huoli reiluudesta johti raivoon liiasta tasa-arvosta. Näiden vastakkaisten motivaatioiden ymmärtämiseksi täytyy keskittyä sekä siihen, johtaako systeemi suhteellisen reiluun vaiko epäreiluun vauraudenjakoon, että siihen, pidetäänkö tällaista reiluna. .

Mikä ihmisiä oikeasti vaivaa?

Kuten useimmissa tämänkaltaisissa psykologisissa väitteissä, ehdotuksellamme on parhaimmillaankin epäsuoria vaikutuksia julkisen hallinnon toimintaan. Vaikka keskimääräinen yksilö haluaisikin jonkin verran eriarvoista yhteiskuntaa, saatettaisiin väittää että ihmiset ovat erehtyneet siitä mitä he haluavat. Ehkä ihmisten kannattaisi elää tasa-arvoisessa yhteiskunnassa — he vain eivät tiedä sitä itse.

Näemme tällä työllä kahdenlaisia vaikutuksia.

Ensinnäkin, on selvää että monet ihmiset eivät ole saaneet oikeaa tietoa siitä miten hyvin heidän yhteiskuntansa vastaa heidän ideaaleihinsa. He ovat väärässä siitä miten paljon eriarvoisuutta on olemassa, uskoen että nykytilanne on paljon tasa-arvoisempi kuin mitä se onkaan. Lisäksi amerikkalaset ovat liioitelleet näkökantoja sosiaalisesta liikkuvuudesta USA:ssa, ja näin myös sitä miten paljon Amerikan nykyinen markkinajärjestelmä on reilu prosessi vaurauden allokoimiseksi.

Me olemme esittäneet, että näkökannat reiluudesta tulevat olemaan suurin kriteeri ennustettaessa tyytymättömyyttä taloudelliseen eriarvoisuuteen. Täten kansan koulutettaminen nykyisestä liikkuvuudesta auttaa varmistamaan että ihmisten moraalinen arvio maailmasta jossa he elävät perustuu relevantteihin faktoihin.

Toiseksi, nykyajan poliittinen diskurssi usein lyttää yhteen erilaisia huolia jotka tulisi nähdä toisistaan erossa. Huolet eriarvoisuudesta ovat sumeilematta yhdistetty huoliin köyhyydestä, perusoikeuksien rapautumisesta — ja mihin tässä olemme keskittyneet — epäreiluudesta.

Jos on totta, että eriarvoisuus itsessään ei todella haittaa ihmisiä, silloin meille olisi parempi erotella nämä huolet toisistaan, ja siirtää fokus ongelmiin jotka ovat päivänpolttavia.

Edistys laboratoriossa ja oikeassa elämässä helpottuu kun keskitetään keskustelu tasan tarkkaan siihen mistä ihmiset välittävät — reiluudesta — eikä siihen mistä ihmiset eivät välitä — tasa-arvosta.

Tämä on editoitu versio paperista Why people prefer unequal societies, joka on ensin julkaistu Nature Human Behaviour -lehdessä huhtikuun 7. 2017. Tri Starmans tekee postdocia psykologiassa, tri Sheskin tekee postdocia kognitiivisessä tieteessä, ja tri Bloom on Brooks and Suzanne Ragen Professor of Psychology, kaikki Yale Universityssa.