Vaikka suuri osa maailmasta on jo päässyt eroon covid-19-pandemiasta, Maailman terveysjärjestö (WHO) katsoo jo tulevaisuuteen ja valmistautuu ”muiden pandemioiden ja muiden vakavien terveyshätätilanteiden” syntymiseen. Varmistaakseen, että maailma on riittävästi valmistautunut tuleviin pandemioihin, ”Maailman terveyskokous” piti 1. joulukuuta 2021 erityisistunnon, jonka otsikkona oli The World Together.

Maailman terveyskokous on ”WHO:n päätöksentekoelin”, ja ”siihen osallistuvat kaikkien WHO:n jäsenvaltioiden valtuuskunnat, ja se keskittyy toimeenpanevan neuvoston laatimaan erityiseen terveysohjelmaan”. Tässä erityisistunnossa, joka oli itse asiassa vasta ”toinen WHO:n perustamisen jälkeen vuonna 1948”, osallistujat sopivat, että ”laaditaan ja neuvotellaan yleissopimus, sopimus tai muu kansainvälinen väline Maailman terveysjärjestön peruskirjan mukaisesti pandemioiden ehkäisyn, niihin varautumisen ja niihin reagoimisen vahvistamiseksi”. Tämä tulisi tunnetuksi pandemiasopimuksena, joka oli keskustelujen pääpaino Genevessä 22.-28. toukokuuta 2022 pidetyssä 75. maailman terveyskokouksessa.

WHO:n ensimmäisen pääjohtajan, tohtori Tedros Adhanom Ghebreyesusin mukaan, joka ei itse asiassa ole lääkäri, tämä sopimus on ”tilaisuus vahvistaa maailmanlaajuista terveydenhuollon arkkitehtuuria kaikkien ihmisten hyvinvoinnin suojelemiseksi ja edistämiseksi”. Jos pandemiasopimus hyväksytään, se antaa WHO:lle mahdollisuuden tehdä radikaaleja muutoksia jäsenmaidensa terveydenhuoltojärjestelmiin vuodesta 2024 alkaen.

Sopimus antaa WHO:lle erityisesti valtuudet julistaa pandemia omien epämääräisesti määriteltyjen kriteeriensä perusteella missä tahansa sen 194 jäsenmaasta milloin tahansa tulevaisuudessa. Sopimus antaa WHO:lle myös mahdollisuuden päättää yksipuolisesti, millaisia toimenpiteitä näiden tulevaisuudessa julistettujen pandemioiden johdosta toteutetaan, kuten karanteenipolitiikka, pakollinen kasvomaskin käyttö, sosiaalinen eristäytyminen ja väestön pakottaminen lääketieteellisiin hoitoihin ja rokotuksiin.

Vastoin yleistä mielipidettä WHO ei ole riippumaton, puolueeton ja eettinen järjestö, joka pyrkii saavuttamaan yhteistä hyvää. Todellisuudessa sen tavoitteet ja toimintaohjelmat ovat sen rahoittajien, kuten joidenkin maailman rikkaimpien maiden ja vaikutusvaltaisimpien hyväntekijöiden, määräämiä. Vuosikymmenien ajan ”hyväntekijät ja heidän säätiönsä ovat [saaneet] yhä enemmän vaikutusvaltaa”, kun on kyse globaalin terveydenhuollon agendan muokkaamisesta ”asettamalla ihmisiä kansainvälisiin järjestöihin ja saamalla etuoikeutetun pääsyn tieteelliseen, liike-elämän ja poliittiseen eliittiin”.

Esimerkiksi Jens Martens ja Karolin Seitz selittävät teoksessaan Philanthropic Power and Development että ”Gates-säätiö ja aiemmin Rockefeller-säätiö ovat muokanneet globaalia terveyspolitiikkaa paitsi myöntämällä suoria avustuksia myös myöntämällä vastinrahoitusta, tukemalla valikoituja tutkimusohjelmia, luomalla globaaleja terveyskumppanuuksia, joissa säätiöiden henkilökunta on mukana päätöksentekoelimissä, sekä suoralla vaikuttamisella korkeimmalla poliittisella tasolla.” The Guardian kertoi vuonna 2006, että ”Gatesin säätiö on nyt Yhdysvaltain jälkeen toiseksi suurin Maailman terveysjärjestön lahjoittaja sekä yksi maailman suurimmista yksittäisistä sijoittajista maatalouteen ja lääkkeisiin käytettävään biotekniikkaan”. Kun hyväntekijät ja heidän säätiönsä edistävät omia etujaan, he valitettavasti tekevät sen yhteiskunnan yhteisen edun kustannuksella. Ei ole mitään syytä uskoa, että tämä dynamiikka olisi erilainen pandemiasopimuksen tapauksessa.

Pandemiasopimus voi olla erittäin haitallinen ihmiskunnan tulevaisuudelle, koska se antaa WHO:n vaikutusvaltaisimmille toimijoille mahdollisuuden muotoilla yleismaailmallisia pandemiatoimenpiteitä sen sijaan, että tunnustettaisiin, että on tärkeää kehittää erityisiä toimintalinjoja ja lähestymistapoja, jotka perustuvat kunkin yksittäisen maan sosiaalisiin, taloudellisiin ja fyysisiin realiteetteihin ja tarpeisiin. Sopimus poistaa jäsenmaiden kansallisen tahdon ja itsemääräämisoikeuden, koska se sanelee niiden terveyspolitiikat abstraktioiden perusteella sen sijaan, että otettaisiin huomioon kussakin paikassa vallitsevat realiteetit.

Vaikka pandemiasopimuksella pyrittäisiinkin aidosti saavuttamaan puhtaasti jaloja humanitaarisia tuloksia, sitä on silti vastustettava liberaalin ajattelutavan perusteella, jonka mukaan vain yksilöllä on oltava täysi vastuu omasta hyvinvoinnistaan, olettaen, että hän on täysi-ikäinen ja tervejärkinen. Toisin sanoen yksilö on ainoa, jolla on oikeus tehdä päätöksiä, jotka vaikuttavat hänen kehoonsa, elämäänsä ja tulevaisuuteensa, ilman minkään ulkopuolisen viranomaisen pakkovoimaa.

Pandemiasopimus ei kuitenkaan salli yksilöiden luottaa omiin fyysisiin, henkisiin ja älyllisiin kykyihinsä saavuttaakseen oman hyvinvointinsa. Sen sijaan se pakottaa yksilöt hoitoihin ja rokotuksiin vastoin heidän omaa tahtoaan ja rikkoo siten ruumiillista koskemattomuutta maailmanlaajuisesti. Historia on todiste siitä, että ruumiillisen koskemattomuuden loukkaaminen johtaa orjuuteen ja yhteiskunnan taantumiseen.

Pandemiasopimus antaa WHO:lle myös valtuudet antaa määräyksiä yksilöiden yksityiselämään ja valvoa heidän sosiaalista ja julkista elämäänsä, yhteiskunnan instituutioita ja hallituksiaan kansanterveyden nimissä. Näin tehdessään se tukahduttaa kansalaisvapaudet, taloudellisen vapauden, positiivisen vapauden (vapaus tehdä jotain) ja negatiivisen vapauden (vapaus olla tekemättä). Kaikkien näiden vapauden muotojen on tarkoitus olla yhteiskunnan rakentavia voimia, jotka edistävät yhteiskunnallista edistystä. Kun nämä vapaudet tukahdutetaan, myös edistyksen ja edistyksen perusta katoaa.

Pandemiasopimuksen avulla WHO pakottaa maailman väestön noudattamaan omaa arvomaailmaansa ja jättää siten huomiotta sen, että arvot vaihtelevat merkittävästi ihmisten, kulttuurien, perinteiden ja kansakuntien välillä. Toisin sanoen se jättää huomiotta ihmisten moninaisuuden, kun on kyse heidän omaa kehoaan koskevista päätöksistä, jotka perustuvat heidän omiin uskonnollisiin uskomuksiinsa, sitoumuksiinsa, näkemyksiinsä, sitoumuksiinsa sekä kulttuurisiin ja perinteisiin arvoihinsa. Se rikkoo myös osallisuuden periaatetta, sillä yhden ainoan arvolähtökohdan, nimittäin ”One Health” -lähestymistavan, määrääminen merkitsee sitä, että WHO ei kohtele muita arvolähtökohtia eikä kulttuurisia ja perinteisiä käytäntöjä oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti.

Pandemiasopimuksessa ei oteta huomioon sitä tosiasiaa, että kuten Joseph Schumpeter totesi, ei ole olemassa ”yksiselitteistä näkemystä yhteiskunnallisesta kokonaisuudesta, yleisestä hyvinvoinnista ja niin edelleen; tällaista yhtenäistä näkemystä ei myöskään olisi olemassa, jos kaikki yksilöt ja ryhmät haluaisivat toimia ja arvioida tältä pohjalta, koska yleinen hyvä ja yhteiskunnallinen ihanne näyttäytyy jokaiselle eri tavalla”. 1

Schumpeter jatkaa, että vaikka ihmiset ”riittävästi tunnistavat, mitä hyvä terveys on, ja yleensä pyrkivät saavuttamaan sen”, ”kenellekään ei voida todistaa, että terveyttä pitäisi arvostaa positiivisesti”, koska terveyttä ei voida ”yksiselitteisesti määritellä”. 2 Todellisuudessa ihmiset pyrkivät ”hyvään terveyteen hyvin eri tavoin sitoutuneina ja arvostavat tätä hyvää suhteessa muihin hyvin eri tavoin; eikä heidän tavoitteensa ole kaikilla täsmälleen samat — nyrkkeilijän ja laulajan noudattamat terveysohjelmat eivät selvästikään ole identtisiä.” 3 Jopa samalla alalla koulutetut kirurgit eivät välttämättä ole samaa mieltä samasta hoidosta ja leikkauksesta.

Esimerkiksi, kirjoittaa Schumpeter, ”kaksi lääkäriä voi kiistellä siitä, voidaanko haavauman poistamisen tai kirurgisen toimenpiteen aiheuttamien vahinkojen välttämisen vaihtoehdon edessä keskustella siitä, saavutetaanko haluttu toipuminen samalla tavalla”. 4 Lisäksi tietyn kansallisvaltion sisällä ”poliittisesti, sosiaalisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti samoista asioista kiinnostuneiden ja sosiaalista maailmaa samasta näkökulmasta tarkastelevien ihmisten välillä voi aina olla erimielisyyksiä siitä, mitä kannattaisi tavoittelemaan pyrkiä”. 5 Miksi siis kukaan liberaalia demokraattista arvomaailmaa kannattavan henkilön tai järjestön kannattaisi tukea pandemiasopimusta?

Pandemiasopimusta kannattavat jättävät huomiotta liberaalin ajattelun keskeiset periaatteet ja demokraattisen hallinnon periaatteet, sillä he eivät, kuten Ludwig von Mises totesi, ”näe mitään syytä sille, miksi he eivät saisi pakottaa muita ihmisiä väkisin tekemään sitä, mitä nämä ihmiset eivät ole valmiita tekemään omasta tahdostaan”. Sopimuksen kannattajat uskovat, että on hyväksyttävää käyttää laajamittaista keskussuunnittelua ihmisten pakottamiseksi tekemään ”oikein” perustuen arvomaailmaan, joka ei ole heidän arvomaailmansa. Heille ei ole väliä, jatkaa Mises, että ”fyysisen pakon välineenä tällaisissa pyrkimyksissä käytetään hallituksen poliisivoimia tai laittomia ”poimintajoukkoja”, joiden väkivaltaisuutta hallitus suvaitsee….. Olennaista on se, että vapaaehtoinen toiminta korvataan pakolla.”

Pandemiasopimuksen kannattajien pitäisi muistaa John Stuart Millin sanat:

Kenelläkään ihmisellä tai kenelläkään ihmisellä ei ole oikeutta sanoa toiselle kypsässä iässä olevalle ihmisolennolle, että tämä ei saa tehdä elämällään omaksi hyödykseen sitä, mitä hän haluaa sillä tehdä. Hän on itse eniten kiinnostunut omasta hyvinvoinnistaan, ja se etu, joka kenelläkään muulla henkilöllä voi olla siihen, paitsi jos on kyse voimakkaasta henkilökohtaisesta kiintymyksestä, on vähäpätöinen verrattuna siihen, joka hänellä itsellään on; se etu, joka yhteiskunnalla on hänestä yksilöllisesti (paitsi hänen käyttäytymisensä suhteessa toisiin), on murto-osainen ja täysin epäsuora: kun taas omien tuntemustensa ja olosuhteidensa suhteen tavallisimmalla miehellä tai naisella on mittaamattomasti enemmän tietämyskeinoja kuin kenelläkään muulla voi olla käytössään. 6

Toisin sanoen yksilö on parhaassa asemassa tuomitsemaan viime kädessä toiminnan, kun on kyse hänen ruumiillisesta autonomiastaan, yksityisyydestään ja vapaudestaan.

Viitteet

• 1. Joseph Schumpeter, Gustav von Schmoller and the Problems of Today (Berlin: Duncker und Humblot, 1926), p. 264.
• 2. Schumpeter, Gustav von Schmoller and the Problems of Today, p. 264.
• 3. Schumpeter, Gustav von Schmoller and the Problems of Today, pp. 264–65.
• 4. Schumpeter, Gustav von Schmoller and the Problems of Today, p. 265.
• 5. Schumpeter, Gustav von Schmoller and the Problems of Today, p. 265.
• 6. John Stuart Mill, On Liberty (Kitchener: Batoche Books, 2001), p. 70.

Lähde: https://mises.org/wire/whos-pandemic-treaty-end-national-sovereignty-and-freedom

“Totalitaarisen hallinnon ideaalisubjekti ei ole vakuuttunut natsi tai vakuuttunut kommunisti, vaan kansa jolle faktan ja fiktion välinen ero (eli, kokemus todellisuudesta) sekä toden ja valheen välinen ero (eli, ajattelun standardit) eivät enää ole olemassa.”

“Yksinäisyys on henkilökohtaista, ja se on myös poliittista”, Olivia Laing kirjoitti The Lonely Cityssa, eräässä vuoden parhaista kirjoista. Puoli vuosisataa myöhemmin Hannah Arendt (14. lokakuuta 1906 – 4. joulukuuta 1975) tarkasteli tiettyjä yksinäisyyden rinnakkaisulottuvuuksia perustavanlaatuisena henkilökohtaisena ahdistuksena ja poliittisen elämämme välttämättömänä valuuttana hänen intellektuaalissa debyytissään, viiltävässä ja huikean ajakohtaisessa vuoden 1951 klassikossaan The Origins of Totalitarianism (public library).

Arendt kuvaa yksinäisyyden “terrorin yhteisenä lähtökohtana” ja tutkii sen funktiota sekä pääasiallisena aseena että pääasiallisena sortaville poliittisille regiimeille aiheutettuna vahinkona. Tarkalleen 20 vuotta ennen hänen tarkkasilmäistä eepostaan, joka käsittelee valehtelua politiikassa, hän kirjoittaa:

Aivan kuten terrorikin, jopa sen totaalista edeltävässä, melkein tyrannimaisessa muodossa pilaa kaikki ihmissuhteet ihmisten kesken, niin pilaa myös ideologisen ajattelun pakkomielteisyys kaikki suhteet todellisuuteen. Valmistelu on onnistunut, kun ihmiset ovat menettäneet yhteyden kanssaihmisiinsä* sekä heitä ympäröivään todellisuuteen; sillä yhdessä näiden kontaktien kanssa ihmiset menettävät kyvyn sekä kokea että ajatella. Totalitaarisen hallinnon ideaalisubjekti ei ole vakuuttunut natsi tai vakuuttunut kommunisti, vaan kansa jolle faktan ja fiktion välinen ero (eli, kokemus todellisuudesta) sekä toden ja valheen välinen ero (eli, ajattelun standardit) eivät enää ole olemassa.

Arendtin mukaan sellaisia tyrannimaisia regiimejä pitää pystyssä eristämisen avulla tapahtuva manipulaatio – jotain minkä saa aikaan tehokkaimmin “me vs. ne”-narratiivien eripuralla. Hän kirjoittaa:

Terrori voi hallita absoluuttisesti vain ihmisiä, jotka ovat toisistaan eristyksissä… Siksi kaikkien tyrannimaisten hallintojen ensisijainen huolenaihe on saada aikaan ihmisten eristäminen toisistaan. Eristäminen voi olla terrorin alku; se varmasti on sille kaikkein otollisinta maaperää; se on aina sen lopputulosta. Tämä eristys on esitotalitaarista; sen tavaramerkki on voimattomuus sikäli kun valta syntyy aina ihmisistä, jotka toimivat yhdessä…; toisistaan eristetyt ihmiset ovat määritelmän mukaan voimattomia.

Vaikka eristäminen ei välttämättä ole sama asia kuin yksinäisyys, Arendt panee merkille, että yksinäisyys voi toimia sekä kasvualustana että vaarallisena lopputuloksena tyrannimaisten regiimien aikaansaamalle eristämiselle:

Eristyksessä ihminen pysyy kontaktissa maailmaan keinotekoisena; ainoastaan kun ihmisluovuuden kaikkein alkeellisin muoto, joka on kyky antaa omastaan yhteiselle maailmalle, tuhotaan, eristys muuttuu kokonaan sietämättömäksi… Eristyksestä silloin tulee yksinäisyyttä.

[…]

Vaikka eristäminen liittyy ainoastaan elämän poliittiseen maailmaan, yksinäisyys liittyy ihmiselämään kokonaisuutena. Totalitaarinen hallinto, niinkuin kaikki tyranniat, varmastikaan ei voisi olla olemassa ilman julkisen elämänalueen tuhoamista, eli, ilman ihmisten poliittisten kykyjen tuhoamista, eristämällä. Mutta totalitaarinen ylivalta hallinnon muotona on uusi siinä mielessä, että se ei tyydy pelkkään eristämiseen, vaan tuhoaa myös yksityiselämän. Se perustaa itsensä yksinäisyyteen, kokemukseen siitä että ei kuulu tähän maailmaan laisinkaan, joka on yksi kaikkein radikaaleimmista ja epätoivoisimmista ihmiskokemuksista.

Tämän takia vaatimuksemme saada kuulua johonkin, yhteisöllisyydestä ja ihmisten välisestä yhteydestä on yksi aikamme suurimmista urhoollisuuden ja vastarinnan teoista sortovallan edessä – sillä, niinkuin pidetty irlantilaisrunoilija ja filosofi John O’Donohue sanoi, “ihmiselämän muinaiset ja ikuiset arvot – totuus, ykseys, hyvyys, oikeudenmukaisuus, kauneus ja rakkaus – ovat kaikki todellisen yhteenkuuluvuuden ilmaisuja.”

The Origins of Totalitarianism on sen totaalisuudessaan merkittävä. Sen lisäksi Arendt kirjoitti mielen elämästä, siitä miten me humanisoimme toisiamme, tieteen ja taiteen välisestä erosta siinä miten ne valaisevat ihmiselämää, sekä hänen kauniit rakkauskirjeensä.

Lähde:

https://www.themarginalian.org/2016/12/20/hannah-arendt-origins-of-totalitarianism-loneliness-isolation/