“On selvää että kapitalismi sivilisaationa on ohi, ja se itsekin jo tietää sen. Aikamme johtava luokka tietää ettei se voi väittää hallitsevanda mitään muuta kuin itseäään. Siispä heidän vaistomainen tapa piiloutua meiltä, vakoilla meitä, aseistaa ja linnoittaa itsensä, ja varastaa ja ryöstellä kuin viimeistä päivää. Koska päivä on viimeinen. Joten meidän tulee ymmärtää, ja käsitellä se tunne, että elämme raunioiden keskellä. Mutta toisen sivilisaation rakentaminen on jo alkanut. Seuraava tulee olemaan pienempi, tietyillä tavoin.”

2.

“Tilanne on sellainen jossa sosiaalisen työn kokonaissumma kaivaa maata planetaarisen olemassaolonsa olosuhteiden alta. Ei ole enää olemassa ulkopuolta, marginaalia, toista paikkaa, jonne dumpata tuon työvoiman tuottamat roskatuotteet ja esittää että tämä aikaansaamamme epäjärjestys olisi kadonnut johonkin. Tuo epäjärjestys nyt ruokkii takaisinkytkentää koko planeetan aineenvaihdunnan läpi. Se on tehnyt niin jo jonkin aikaa, ja jatkaa niin tekemistä, ikuisesti. Ei ole olemassa ‘ympäristöä’ tai ‘luontoa’ joka on erillinen. Ei ole olemassa ‘ekologiaa’ joka voisi olla tasapainossa jos me vain vetäytyisimme siitä.”

Lainaus McKenzie Warkin teoksesta:

“Mikä sitten on antroposeenin teoria? Se voi olla teoria jota käytetään jollain tavalla tietyssä tilanteessa. Kutsu tätä tilannetta miksi haluat. Kutsu sitä Antroposeeniksi, tai Mantroposeeniksi, tai Misantroposeeniksi, tai  Chthuluseeniksi, tai Capitaloseeniksi. Kutsu sitä aineenvaihdunnan repeämäksi. Kunhan kutsut sitä joksikin. Ja kutsumalla sitä joksikin, tunnusta se että kyse on vain nimestä joka annetaan tilanteelle.

Tämä tilanne on sellainen jossa sosiaalisen työn kokonaissumma kaivaa maata planetaarisen olemassaolonsa olosuhteiden alta. Ei ole enää olemassa ulkopuolta, marginaalia, toista paikkaa, jonne dumpata tuon työvoiman tuottamat roskatuotteet ja esittää että tämä aikaansaamamme epäjärjestys olisi kadonnut johonkin. Tuo epäjärjestys nyt ruokkii takaisinkytkentää koko planeetan aineenvaihdunnan läpi. Se on tehnyt niin jo jonkin aikaa, ja jatkaa niin tekemistä, ikuisesti. Ei ole olemassa ‘ympäristöä’ tai ‘luontoa’ joka on erillinen. Ei ole olemassa ‘ekologiaa’ joka voisi olla tasapainossa jos me vain vetäytyisimme siitä.

Aivan kuten Galileo julisti julkisesti että maapallo kiertää aurinkoa tai kun Darwin ja Wallace julistivat julkisesti että kaikki lajit poikkeuksetta ovat evoluution tuotteita, luonnontieteillä oli jälleen kerran jotain millä haastaa olemassaoleva maailmankuva.

Tietyt perustavat saada tietää tällaisista asioista tulevat meille ainoastaan luonnontieteiden kautta. Paras esimerkki on hiili. Hiilen repiminen maasta ja sen päästäminen ilmakehään muuttaa ilmastoa. Tämä saattaa olla Antroposeenin yksi avainilmiöistä. Mutta tämä tiedetään vain massiivisen, globaalin mittakaavan, kommunikaatio-, laskenta, ja tieteellisen yhteistyömekanismin kautta.

Käynnissä on tietynlainen heijastetoiminta jossa teoria yrittää lunastaa korkeamman paikan kuin tieteet. Mutta en pidä sitä tyydyttävänä lähtökohtana teorialle Antroposeenissa. Me tiedämme ensinnäkään sen perusteiden olosuhteista vain luonnontieteiden kautta, tässä tapauksessa ennemminkin geotieteiden kuin kosmologian tai biologian.

Teorian täytyy miettiä uusiksi sen suhde tietämisen tapoihin jotka eivät ole sen omia. Mielestäni meidän tulee kieltäytyä kilpailemasta muitten tiedon muotojen kanssa siitä kuka määrää ja miettiä miten tehdä yhteistyötä. Ei vastusteta tieteiden voimaa eikä kuvitella korkeamman, henkisemmän voiman olevan teorian tie eteenpäin nykytilanteessa.

Paljon on tehtävää. On maailmankuvia jotka tulee syrjäyttää ja jollain tavalla korvata. Maailmamme ei ole vain heliosentrinen ja kehittyvä. Se on myös maailma jota ei voida kohdella erillään olevana asiana, tasapainona tai eroavaisuuden huippuna joka voi määrittää sen mikä on inhimillistä, tai historiallista tai sosiaalista. Omat tekomme muuttavat sitä, ovat muuttaneet sitä, peruuttamattomasti. Ja tavoilla jotka sabotoivat ja peruuttavat mahdollisuuksien olosuhteet tälle elämälle. Joten: me tarvitsemme toisia teorioita toisille elämille.

Omat pohdintani tässä ovat liittyneet työvoiman kysymykseen suhteessa luontoon, ja siihen mitä pidetään arvokkaana. Mitä jos me määrittelisimme ‘luonnon’ yksinkertaisesti siksi mitä työvoima kohtaa? Miten yhteistyötä tekevä työvoima, joka on sekoitettu epäinhimilliseen tekniseen laitteistoon, esittää ihmisille tietoa ja arvoa epäinhimillisestä maailmasta? Voiko tuo työvoiman ja laitteiden kokonaisuus arvostaa maailmaa eri tavalla? Nämä ovat kysymyksiä, joita olen pohtinut.

En halua ajatella Antroposeenia pääoman näkökulmasta. Mielestäni se johtaa ajatteluun, jossa pääoma on ikuista ja kaikkivoipainen totaliteetti. Mielestäni se on toimintakyvytöntä nykytilanteessa. Se myös johtaa fantasiaan, missä jos meillä vain olisi mahdollista mitätöidä pääoma, kaikki ongelmamme ratkeaisivat.

Tämä ilmiselvästikään ei pidä paikkaansa. Jos kapitalismi lakkautettaisiin huomenna, Antroposeeni jäisi jäljelle, ja tuhansiksi vuosiksi sen jälkeen. Ja meillä edelleen olisi käsillämme seitsemän miljardin ihmisen ruokkiminen ja vaatettaminen ja asuttaminen. Puhumattakaan saattohoidosta moninaisten elämän verkostojen keskellä, jotka ovat paineissa ja romahtamassa.

Jokatapauksessa, on selvää että kapitalismi sivilisaationa on jo ohi, ja se tietää sen itse. Aikamme johtava luokka tietää, että sillä ei ole saamisoikeutta kenenkään muun kuin itsensä hallitsijaksi. Siinä syy heidän vaistolleen piiloutua meiltä, vakoilla meitä, ja aseistautua ja linnoittautua, ja varastaa ja ryöstellä kuin viimeistä päivää. Koska huomista ei tule. Meidän on ymmärrettävä ja prosessoitava raunioiden keskellä elämisen tunnetta. Mutta toisen sivilisaation rakentamistyö on jo aloitettu. Seuraava tulee olemaan jossain määrin pienempi.

Jos me ymmärrämme, että me elämme raunioiden keskellä, silloin me voimme ymmärtää että meillä ei ole tietoperinnettä, jota me voisimme vain yksinkertaisesti jatkaa niinkuin se olisi jatkuva ja yhtenäinen ja joka kulkisi homogeenisen ajan läpi. Sen sijaan meillä on sirpaleita, ei menneisyydestä vaan mahdollisista tulevaisuuksista. Antroposeenin teoria tulee olemaan sirpaleiden tilkkutäkki, joka on otettu uusiokäyttöön nykytilanteeseen, sellainen joka kestää niin pitkälle tulevaisuuteen kuin länsimaisen tradition mielikuvitus riittää näkemään sen ulottuvan menneisyyteen. Filosofit ovat tulkinneet ainoastaan Antroposeenia. Pointti on kuitenkin – asettaaksemme aluksi vaatimattoman tavoitteen – ymmärtää miten Antroposeeni on mitätöinyt mahdollisuuden pelkästään jatkaa kurinpidollista ajattelua.

Este työn käynnistämiselle on kieltäymyksessä elävä laji. Toki on ilmastodenialisteja, joista jotkut saavat ylenpalttista rahoitusta fossiilisten polttoaineiden tuottajilta, ja niin edelleen. Mutta enemmän tarkoitan tässä arkipäiväisen denialismin muotoja, joita tulee vastaan puhuttaessa Antroposeenista suhteellisen valistuneelle yleisölle.

Ensinnäkin, on armoton taipuvaisuus kritisoida, sellainen jolla ei ole enää hajua siitä mitkä pääkäsitteet ovat joita pitäisi kritisoida. Tämä on kritiikkiä, jolta katoaa ajattelun agendan punainen lanka. Kaikki konseptit ovat särkyviä. Ne ovat vain osittain totta. Niiden (heikko) voima on niiden yleisyydessä.

Toiseksi, Antroposeenia kohdellaan trendikkäästi. Ensimmäiset olivat poststrukturalisteja, sitten oli postmodernisteja, sitten oli ontologinen vaihe jne. Antroposeeni ajattelun kohteena saattaa muuttua yhdeksi niistä hetkistä, mutta sen syyt ovat muualla. Tällä kertaa kyse on niiden tulosten käsittelystä, jotka ovat peräisin yhteiskuntatieteiden ja humanistisen ajattelun ulkopuolelta. Kyse on tieteiden tulosten käsittelystä, mutta sellaisten joilla on paljon painavampia ja välittömämpiä seuraamuksia kuin heliosentrisen universumin faktan kanssa pärjäily.

Kolmantena, on myös vastakkaista taipumusta: me aina tiedettiin että asia on näin, ei mitään uutta auringon alla, ja niin edelleen. Tämä on pääosin ongelma, kun assimiloidaan uusia asioita vanhoihin tutuilta kuulostaviin, mutta jotka eivät kuitenkaan ole tuttuja. Se ei ole sama kuin tietyt ekologiset ja ympäristöideat, vaikka nämä osoittautuvatkin käyttökelpoisiksi ja voimakkaiksi. Eikä se ole sama kuin perinteiset ympäristötuhojen, trauman tai kriisin kielikuvat.

Neljäntenä, variantti joka haluaa sanoa tämän tulleen jo kumotuksi. Esimerkiksi, Marx osoitti Malthusin olleen väärässä. Rajat eivät ole luonnollisia eivätkä ne ole yhteiskunnallisia tai historiallisia. Että koska menneinä aikoina oli tapoja päästä yli maanviljelyn rajoitteista, se ei tarkoita että nyt olisi tapoja päästä yli varsin systemaattisista rajoitteista, jotka ovat meidän aikana silminnähtäviä. Tämä tarkoittaa yhtäläisen asosiaalista ja epähistoriallista argumenttia, jossa rajoitteet ovat aina vain tilapäisiä. Että koska menneet rajoitteet ylitettiin, se ei tarkoita itsessään takeita siitä, että nykyiset voidaan ylittää.

Viimeisenä, vastaan tulee argumentteja tyyliin että koska poliittiset vastustajat puhuvat Antroposeenista, silloin sen on pakko olla pelkkä poliittinen idea joka kuuluu heidän agendaansa, ja se tulee hylätä heti kättelyssä. Ironista kyllä, sekä oikeisto että vasemmisto esittävät tämän saman argumentin. Oikeisto hylkää sen niille kuuluvana, jotka haluavat lakkauttaa kapitalismin, ja vasemmisto hylkää sen niille kuuluvana, jotka haluavat pitkittää kapitalismia.

Tiivistelmänä, täytyy kohdata monenlaisia strategioita, että pääsee edes puhumaan Antroposeenista. Mutta kohdata ne täytyy. Kysymys silloin kuuluu: miten eri yhteiskuntatieteet ja yhteiskunnallisten teorioiden perinteet saattavat perata omat resurssinsa ja löytää sirpaleet, jotka ottaa käyttöön nykytilanteessa. Todennäköisesti resursseja löytyy kaikista perinteistä, olitpa sitten weberiläinen tai ANT tai mitä vain. Ei ole kauhean kiinnostavaa yrittää saada etu omalle diskurssimaailmalle toisen suuren kysymyksen kustannuksella laajemmasta maailmasta.

Vaikka olen käynyt läpi marxistista perinnettä, mielestäni sillä ei ole mitään eksklusiivista sanottavaa, joka olisi käyttökelpoinen konsepti tai lopputulos. Mutta siltikin: John Bellamy Foster teki uraa miten ajatella Antroposeenista Marxin metabolisen kuilun käsitteellä.

Kirjassa Molecular Red I tulkitsin tämän hieman eri tavalla kuin mitä Foster, ja ammensin Donna Harawayn ja muiden työstä. Tähän kuuluu valikoima marxilaisesta arkistosta, joka eroaa hyväksytystä. Länsimaisten marxistien joukossa Sartren practico-inertin käsite vaikuttaa minusta voimakkaalta. Se on tapa ajatella yhteiskunnallisteknisten muotojen inertiaa, tai mitä hän kutsuu ‘sarjamuodoiksi’. Minusta tuo yksi esimerkki tuntuu käyttökelpoiselta konseptilta hyvin tunnetun kirjallisuuden joukossa.

Toisaalta jotain tulee sanoa arkiston perkaamisesta kun etsitään vähän käytettyjä resursseja. Fosterin mielestä marxilaiset ovat sivuuttaneet Engelsin yrityksen käydä keskustelua luonnontieteiden kanssa. Tuo yritys oli ongelmallinen, mutta ehkäpä mieluisampi kuin vetäytyä yhteiskunnan ja kulttuurin piiriin.

Tässä mielestäni Alexander Bogdanovin työ yhteistyömuodoista tieteen, tekniikan ja kaikenlaisen muun työn välillä voi olla käyttökelpoinen. Täytyy purkaa kielto ajattelulta, joka yhdistää muuten toisiinsa liittymättömät hahmot kuten Lukacs ja Althusser. Muihin huomiotta jääneisiin resursseihin kuuluu marxilaisen praksiksen tieteellinen ja tekninen puoli. Miksi Joseph Needham ja JD Bernal ovat niin sivuutettu valtavirran sosiaalitieteiden ajattelijoiden keskuudessa? Tai ennemminkin sosio-teknis-luonnontieteellisten ajattelijoiden?

Resursseja saattaa löytyä myös utopistisempaan suuntaan. Charles Fourierilla oli täysin happoinen idea siitä miten ilmasto saattaa muuttua, mutta ainakin hänellä oli idea. Verrataan sitä vaikka hänen realistista fiktiota kirjoittaneisiin aikalaisiinsa, hänen kirjoituksensa ovat jossain mielessä vieläkin ‘realistisempia’ siinä, että toisin kuin he, hän pohtii sitä kenen työtä on viedä roskat. Tässä mielestäni voidaan sivuuttaa Ernst Blochilta perua oleva traditio, joka näkee utopiat välähdyksenä messiaanista tai pelastustyötä, joka häiritsee arkipäiväistä. Utopiat voidaan nähdä sen sijaan spekulatiivisena diskurssina äärimmäisen käytännöllisistä asioista.

Tässä on muutamia resursseja joita tuli mieleen tuntemastani marxilaisesta perinteestä. Sellaisia resursseja on mahdollista löytää muualtakin. Mutta yhteiskuntateorioiden ulkopuolinen projekti Antroposeenille vaikuttaa minusta tuplatyöltä.

Ensinnäkin, saatavilla olevista intellektuaalisista resursseista valikointi, täysin perustuen käsillä olevan tilanteen vaateisiin. Toiseksi, yhteistyömuotojen rakentaminen tieteelliselle, tekniselle, intellektuaaliselle, organisationaaliselle, affektiiviselle ja manuaaliselle työlle Antroposeenin kohtaamiseen ja etsimään polkua sen ennustaman epävakaan ajan läpi. Kysymystä kenenkään haluamasta tulevaisuudesta täytyy pohtia edelleen mahdollisten tulevaisuuksien kontekstissa.”

Lähde:

A theory for living amongst the ruins after capitalism

Mark Fisherin sanoin, ”On helpompaa kuvitella maailmanloppu kuin kapitalismin loppu.” Me voimme kuvitella tuhansia tapoja miten ihmiskunta saattaa tuhota itsensä ja muun maailman, mutta positiiviset visiot tulevaisuudesta puuttuvat. Miksi niin?

Keskiaika johti Renesanssiin. Feodalismi johti kapitalismiin. Mikään aikakausi ei pysy sellaisenaan ikuisesti. Mutta kulttuurissamme nykypäivänä on näkymätön meemi kapitalismista, joka on suurin taloudellinen idea jonka ihmiskunta on koskaan keksinyt ja siitä paremmaksi ei koskaan päästä. Siksi tuhannet dystooppiset visiot tulevaisuudesta kuvittelevat, että kapitalismi pysyy samana ja että talousparadigmamme ei koskaan kehittynyt eteenpäin… ja sitten maailma lopulta tuhoutui. Voisivatko nämä kaksi liittyä jotenkin toisiinsa? Onko kyvyttömyytemme kuvitella jotain parempaa kuin kapitalismi se mikä johtaa meidät ihmiskunnan ”huonoon loppuun”?

Meidän mielestämme tämä kertoo mielikuvituksen kriisistä.

Ihmiset ovat luonteeltaan tarinankertojia, ja me elämme todeksi itsellemme kertomia tarinoita. Niinkuin me olemme aiemmin kirjoittaneet, kulttuurimme elää todeksi tarinaa joka tuhoaa maailmaa. Jos ihmiskunta tulee joskus pääsemään ”hyvään loppuun”, se pitää kuitenkin sitä ennen kuvitella mielessä. Me joudumme kuvittelemaan mielessämme kymmenen tuhatta paikallista versiota siitä. Näin asiat muuttuvat.

Onneksi visiot kauniimmasta, myötätuntoisemmasta, regeneratiivisemmasta tulevaisuudesta ovat jo olemassa. Mutta koska niitä ei kuuluteta puoli yhdeksän uutisissa, me joudumme käyttämään vähän enemmän energiaa siihen että kuulutamme niitä itsellemme. Tämä filmilista on juuri sitä varten. Nämä filmit päättivät, että maailmanloppu on peruttu. Ilmastonmuutos on peruttu. Biodiversiteetin tuhoutuminen on peruttu. Tämän mittaista paluuta ei ole koskaan yritetty aiemmin., mutta siksi juuri se tulee onnistumaan. Nämä ihmiset filmeissä eivät kuuntele niitä jotka sanovat että on jo liian myöhäistä. He kuvittelevat sellaisen tulevaisuuden jonka he itse haluavat, eivät sellaista tulevaisuutta jota he pelkäävät, ja he luovat haluamansa tulevaisuuden.

Se tulemmeko me lopulta onnistumaan ei ole homman pointti, ja se on kenen tahansa kykyjen tuolla puolen tietää käykö niin. Pointti on, että todellinen luontomme kutsuu meitä valitsemaan päättäväisyyden eikä tappiota, ja mukautumiskyvyn eikä epätoivoa.

Me toivomme, että nämä filmit inspiroivat ensimmäistä valintaa — sitä paikkaa sydämessäsi joka tietää että parempi maailma *on* mahdollinen, ja on valmiina valittavaksi.

―

Bioregional Living: A Permaculture Guide to Food and Energy Independence | Andrew Faust (2020) 31 min · Tässä puolituntisessa Andrew Faust kertoo inspiroivan vision paremmasta ruoan ja energian tuotannosta riippumattomasti. Se on opas jolla ruokkia ja tarjota sähköä paikallisyhteisöissä tavoilla, jotka eivät ole vain ”kestäviä” vaan todella…

The Evolution of Ecological Consciousness | Andrew Faust (2013) 109 min · Permakulttuurisuunnittelija Andrew Faust pitää inspiroivan ja kiivaan esityksen kaiken elämän ja ihmistietoisuuden synnystä Äiti Maan pinnalla.

The Economics of Happiness (2011) 65 min · Talouden globalisaatio on johtanut suuren rahan bisneksen ja pankkitoiminnan massiiviseen laajentumiseen. Se on pahentanut myös lähes kaikkia ongelmiamme: fundamentalismi ja etniset konfliktit, ilmastokaaos ja lajikato…

Inhabit: A Permaculture Perspective (2015) ($5) 92 min · Ihmiskuntaa uhkaa yhä enemmän sen omat teot. Me kuulemme paljon tarpeesta minimoida jalanjälkiä ja vähentää omaa vaikutustamme. Mutta mitä jos jalanjälkemme olisivat hyödyllisiä? Mitä jos voisimme tyydyttää ihmistarpeet samalla kun kasvatamme…

Renewables Can’t Power Capitalism, But They Can Power Ecosocialism 24 min · Tämä on fantastinen videoessee. Istu ja nauti siitä kuin podcastista.

The Sequel: What Will Follow Our Troubled Civilisation? (2020) ($5) 61 min · Vaikuttavalla ‘syväajan’ perspektiivillä alkava, aivan ajanlaskun alusta tähän päivään, BAFTAn voittaneen ohjaajan Peter Armstrongin uusi filmi tunnistaa nykypäivän yhteiskunnan perustavanlaatuisen kestämättömyyden ja filmi kysyy…

A Simpler Way: Crisis as Opportunity (2016) 79 min · A Simpler Way seuraa yhteisöä Australiassa, joka kokoontui yhteen tutkimaan yksinkertaisempaa elämäntyyliä, jolla vastata globaaleihin kriiseihin. Ympäri vuoden he ovat rakentaneet pieniä asuintaloja, istuttaneet kasvispuutarhoja, harjoittaneet yksinkertaista…

Zeitgeist: Moving Forward (2011) 162 min · Peter Josephin kokopitkä dokumentaari esittää casen siirtymästä pois nykyisestä sosioekonomisesta rahaparadigmasta, joka pyörittää koko maailman yhteiskuntaa.

A New Story for Humanity (2016) 102 min · A New Story For Humanity esittää kauniin ja herkästi kudotun ihmisperheen monimuotoisuuden. Mukana on haastatteluja nykyaikamme tärkeistä aiheista: kosmologiasta ekologiaan, muinaisesta viisaudesta…

Money & Life (2013) 86 min · Money & Life on on intohimoinen ja inspiroiva esseetyylinen dokumentti, joka kysyy provokatiivisen kysymyksen: voimmeko nähdä talouskriisin katastrofin sijaan suurena mahdollisuutena?

Feeding Ourselves (2017) 96 min · Feeding Ourselves kutoo intiimejä tarinoita yhteen maanviljelijöiden ja ruoantuottajien toiveista ja uskomuksista, kun he käyvät läpi nykyisen ruokajärjestelmän epävarmuuksia. Heidän sitoutumisensa paikallisruokakulttuuriin inspiroi meitä…

Singapore: Biophilic City (2012) 44 min · Hektinen viikko Singaporessa tutkimassa huikeaa tarinaa siitä miten Singapore on yksi kaikkein ’biofiilisimmistä’ kaupungeista maailmassa, kehityksen kärjessä kiitävä innovatiivinen ekokaupunki.

Tomorrow: Take Concrete Steps To A Sustainable Future ($5) 120 min · “Without question, this is absolutely the best and most creative film on the future of humanity and the environment”. — Paul Hawken

Within Reach: Journey to Find Sustainable Community (2013) ($5) 87 min · Within Reach tutkailee sitä miten eräs pariskunta etsii polkien tietään kotiin. Mandy ja Ryan luopuivat työpaikoistaan, autoistaan ja perinteisestä asumistyylistään ’pyöräretkeilläkseen’ 6500 mailia ympäri USA:aa etsien kestävää yhteisöä.

The Nature of Cities (2010) ($5) 40 min · THE NATURE OF CITIES seuraa professori Timothy Beatleyn polkua hänen tutkiessaan urbaaneja projekteja ympäri maailman, käydessään läpi uutta vihreää liikettä siinä toivossa, että urbaanit ympäristöt voitaisiin muuttaa kestävistä regeneratiivisiksi…

In Transition 2.0: A Story of Resilience & Hope in Extraordinary Times (2012) 66 min · Tämä filmi on inspiroiva uppoutuminen Transition-liikkeeseen, tarinoiden keräämistä eri puolilta maailmaa tavallisilta ihmisiltä jotka tekevät tavallisia juttuja. On tarinoita yhteisöistä, jotka luovat oman rahansa, kasvattavat ruokansa…

Communities Of Hope: Discovering the Ecovillages of Europe (2020) 29 min · COMMUNITIES OF HOPE on filmi, joka on syntynyt tavoitteesta löytää regeneratiivinen kulttuuri.

Inner Climate Change: The Change Starts Within You (2020) 66 min · Miten me voimme luovia intensiivisten emootioiden ja reaktioiden keskellä, jotka ovat nousseet pintaan ilmastonmuutoksesta tai COVID-19:sta? Miten me pääsemme rauhan, myötätunnon, anteeksiannon ja elämää myötäilevän toiminnan paikkaan?

Rundown Apartments Reborn as Food-Forest Coliving Agritopia (2021) 55 min · Vuonna 2007 Ole ja Maitri Ersson ostivat pienen asunnon Cabanasta ja välittömästi alkoivat purkaa parkkitilaa ja tehdä siitä suuren yhteistilan permakulttuurille ja urbaanille ruoantuotannolle.

The Hardest Thing I’ve Ever Loved: Creating a Transformative Culture (2020) 36 min · ”The Hardest Thing I´ve ever loved” seuraa viiden nuoren seikkailijan elämää viiden viikon ajan Ecovillage Design Education -ohjelmassa, jossa käydään läpi nykypäivän ongelmia ja haasteita mahdollisuuksina rakentaa meille kaikille regeneratiivinen tulevaisuus.

Living the Change: Inspiring Stories for a Sustainable Future (2018) ($5) 85 min · Living the Change tutkii ratkaisuja meidän niskoillamme oleviin tämänhetkisiin globaaleihin kriiseihin — ratkaisuja joissa kuka tahansa meistä voi olla mukana — inspiroivien tarinoiden avulla ihmisistä, jotka ovat tekemässä muutoksen pioneerityötä omassa elämässään ja heidän yhteisöissään…

The Third Industrial Revolution: A Radical New Sharing Economy (2018) 105 min · Globaali talous on kriisissä. Eksponentiaalinen luonnonvarojen loppuunkulutus, romahtava tuottavuus, hidas kasvu, kasvava työttömyys ja syvä eriarvoisuus pakottavat meidät miettimään uusiksi talousmallejamme. Minne menemme tästä?

Beyond Elections: Redefining Democracy in the Americas (2008) 95 min · Venezuelan yhteisöneuvostoista Brasilian osallistavaan budjetointiin; perustuslaillisista kokoontumisista ruohonjuuritason liikkeisiin, työntekijöiden haltuunottamista tehtaista osuuskuntiin — tämä dokumentti on matka…

What’s a Colloquium? An Oral History of the Natural Building Movement (2020) 76 min · Pieni joukko luontoon rakentajia ja lainsuojattomia tapasi kentällä 20 vuotta sitten niinkutsutussa ‘kollokviossa’. Heidän luomansa liike on kasvanut kontrolloimattomasti siitä lähtien; he elävöittävät ja innovoivat muinaisrakentamista…

India’s Healing Forests: Come Home, Be Healed (2019) 51 min · Kaikki tietomme tulee luonnosta ja kuitenkin luonto on monien mysteerien lähde.

A Convenient Truth: Urban Solutions from Curitiba, Brazil (2006) ($5) 51 min · Kaupunkien pitäisi olla ratkaisu ihmisten olemisen ongelmaan. Curitiban kaupunki on esittänyt viimeisen 40 vuoden ajan sen miten muuttaa ongelmat kustannustehokkaiksi ratkaisuiksi, joita voidaan soveltaa ympäri maailman.

Prout: Economic Democracy in Practice (2004) 30 min · Economics of Prout kattaa Proutin perusperiaatteet, joka tarjoaa vaihtoehdon materialistisille, ihmisvastaisille kapitalismin ja kommunismin filosofioille.

Fantastic Fungi (2019) ($5) 80 min · Tämä on vuosisadan filmi! — Films For Action Kun niin moni etsii yhteyttä, inspiraatiota ja toivoa, Fantastic Fungi tuo yhteen maailmamme verkottuneet luojat.

A Bold Peace: Costa Rica’s Path of Demilitarization (2016) ($5) 90 min · 70 vuotta sitten Costa Rica lakkautti armeijansa ja omistautui rauhanomaisen yhteiskunnan rakentamiselle. Siitä lähtien se on saanut siitä hyötyä.

 

Muiden suosittelemia filmejä:

 

The Biggest Little Farm (2019) ($4) 92 min · The Biggest Little Farm kuvaa Johnin ja Mollyn kahdeksanvuotista taivalta heidän lopettaessaan kaupunkiasumisen ja muuttaessaan 200 eekkerin maatilalle unelmanaan eläminen harmoniassa luonnon kanssa.

Kiss the Ground (2020) (trailer) 3 min · Kiss the Ground paljastaa, että parantamalla maailman maaperät me voimme tasapainottaa nopeasti ja täysin Maapallon ilmaston, palauttaa menetetyt ekosysteemit ja luoda yltäkylläiset ruokavarat.

Ancient Futures: Learning From Ladakh (1993) ($5) 59 min · Ladakh, eli ’Little Tibet’, on villin kaunis aavikko Länsi-Himalajalla. Se on paikka josta puuttuu resursseja ja jonka ilmasto on äärimmäinen. Ja kuitenkin yli tuhannen vuoden ajan se on ollut kukoistavan kulttuurin kotipaikka.

School Circles: Every Voice Matters (2018) ($5) 89 min · School Circles on indiedokumentti, joka tutkii demokraattista koululaitosta Alankomaissa. Filmi näyttää oppilaat, opettajat ja työntekijät, jotka tulevat mukaan dialogiin, puhumaan ehdotuksista, ratkaisemaan konflikteja ja…

2040 (trailer) 3 min · Palkintoja voittanut ohjaaja Damon Gameau (That Sugar Film) lähtee matkalle tutkimaan mitä tulevaisuudella on tarjottavanaan vuoteen 2040 mennessä jos me yksinkertaisesti syleilisimme parhaita mahdollisia ratkaisuja, joita saatavillamme on planeetan parantamiseksi…

The Twelve: A Tale of Wisdom & Unity (2019) 75 min · “The Twelve” kertoo tarinan 12:sta vanhimmasta ympäri Maapallon, jotka ovat kokoontuneet YK:hon luomaan uniikin rituaalin ihmiskunnalle ja planeetallemme.

 

PS. Mitkä yllämainitut hyvä ja paha lopetus olivat?

Paha lopetus: fossiilisilla polttoaineilla käyvä globalisoitunut, rajoittamaton kapitalismi käynnistää sarjan ilmastonmuutoksia, joiden takaisinkytkennät epävakauttavat sivilisaation ja tämä johtaa siihen, että 10 tuhatta sukupolvea elää ikuisesti köyhdytetyssä maailmassa, jossa suurin osa maailman biodiversiteetistä on tuhottu, ja ihmiskunnan pahimmat impulssit kärjistyvät resurssien niukkuudesta, sodasta, taudeista ja nälästä.

Hyvä lopetus: ihmiskunta ottaa takaisin hallintaansa omat valtionsa ja ottaa käyttöön keinoja, joilla estetään se ettei  korporaatio sieppaisi haltuunsa ”kansan taloa” ikuisesti, vaan nopeasti siirrytään 100-prosenttisen uusiutuvaan energiaan, vakautetaan kapitalismi ennen sen romahtamista totalitaariseksi fasismiksi edistämällä demokraattisia sosiaaliohjelmia, ja sitten siirrytään enemmän ekososialistiseen, osuustoiminnalliseen degrowth-talouteen, josta on tuhansia paikallisia variantteja, joita tukevat lukuisat kokeet dynaamisesta hallinnoinnista ja likvidistä demokratiasta. Ilmastonmuutoksen kaikkein pahin on vältetty ja ihmiskunnasta tulee regeneratiivinen ja parantava olemus Maapallolla. Vapauden, onnellisuuden, terveyden, tasa-arvon ja luovuuden mittareita käytetään ja ne näyttävät parempaa kuin koskaan aiemmin oli luultu.

*Huom: me olisimme kirjoittaneet ”hyvän lopetuksen” sadoilla eri tavoilla, koska mielestämme yhtä ainoaa hyvää lopetusta ei olekaan. Hyviä lopetuksia on äärettömästi. On kiinni jokaisesta meistä esittää oma visiomme siitä millaiseelta tulevaisuus näyttää. Tehdä töitä sen luomiseksi. Muokata sitä. Syntetisoida se muiden hyvien loppujen kanssa. Ja siten me voimme nähdä että se kaikki tapahtuu! Tulevaisuus ei ole kiveen hakattu, ja me kaikki voimme tehdä sen eteen jotain, yhdessä muiden kanssa.

 

Lähde:

 

Kirjoittaja: Kevin Carson

 Peter Frase. Four Futures: Life After Capitalism (London and New York: Verso, 2016).

Frasen kirja pohjaa Rosa Luxemburgin ennustukseen sata vuotta sitten Junius-pamfleteissa, että “[p]orvarillinen yhteiskunta seisoo tienhaarassa, joko siirtyä sosialismiin tai taantua barbarismiin.” Erityisesti, hän maalailee — varsin isolla pensselillä — kaksi versiota sosialismista ja kaksi versiota barbarismista mahdollisina vaihtoehtoisina tulevaisuudenkuvina, jotka kaikki johtuvat suuren mittakaavan automaatiosta. Kuten Frase itse myöntää, “lähestymistapani on tahallaan hyperbolinen, joka hahmottelee yksinkertaisia ideatyyppejä,” tai “yksinkertaistettuja, puhtaita malleja…, suunniteltu valaisemaan muutamia ydinongelmia jotka ovat vastassamme nykyaikana ja jotka tulevat olemaan vastassamme tulevaisuudessa.”

Suositut lehdistön käsittelyt automaatioon liittyen, Frase huomauttaa, vaihtelevat pessimistisistä teknologisen työttömyyden ennusteista “liberaaleihin kuluneisiin sananparsiin” ”yrittäjyydestä ja koulutuksesta.” Mutta kaikista niistä puuttuu yksi asia: “politiikka, ja erityisesti luokkataistelu.”

Tämä näkymä jättää huomiotta keskeiset yhteiskuntaamme määrittelevät ominaispiirteet: kapitalistien luokka ja omistussuhteet. Kuka hyötyy automaatiosta, ja kuka häviää, on lopulta robottien itsensä seurausta vaan niiden, jotka ne omistavat.

Frasen esittämissä neljässä mahdollisessa automaatiotulevaisuudessa, luokkavalta on keskeinen: “niukkuuden ja yltäkylläisyyden jako, …kuka ottaa kontolleen ekologisten tuhojen kustannukset ja kuka nauttii erittäin tuottavan, automatisoidun talousjärjestelmän hyödyistä.”

Tämä ei ole perinteinen panos siihen mihin yleisesti viitataan “futurismina.” “Sen sijaan, se on yritys käyttää sosiaalitieteen työkaluja yhdessä spekulatiivisen fiktion työkalujen kanssa tutkimaan mahdollisuuksien avaruutta jossa tulevaisuuden poliittiset konfliktimme tapahtuvat.” Ja spekulatiivisen fiktion puolella Frasen työ on lähinnä niitä science fictionin muotoja kuten Star Trek,  joka “ottaa maailmanrakentamisensa vakavasti” ja juurruttaa hahmons “rikkaasti ja loogisesti rakennettuun maailmaan.”

Vaihtoehtoisten automaattisten tulevaisuudenskenaarioiden rakentamisen neljä harjoitusta esittävät mahdollisia yhdistelmiä kahdesta muuttujasta, joilla on kullakin kaksi arvoa. Ekologinen kriisi tullaan joko ratkaisemaan suhteellisen matalilla ympäristötuhojen ja energiasiirtymän kulujen tasoilla, tai sitten ei. Luokkavaltakysymys tullaan ratkaisemaan joko kohtaamalla ja kukistamalla eriarvoisuus, tai sitten rikkaat jatkavat vallanpitoa. Jälkimmäisessä tapauksessa “he nauttivat automatisoidun tuotannon hyödyistä, kun loput meistä maksaa ekologisen tuhon kustannuksia…”

Joten neljä mahdollista kehityskulkua ovat tasa-arvoinen yltäkylläisyys (kommunismi), hierarkinen yltäkylläisyys (rentismi), tasa-arvoinen niukkuus (sosialismi), tai hierarkinen niukkuus (eksterminismi).

Palataksemme Luxemburgin viitekehykseen, “[l]ähtökohta koko analyysille on se, että kapitalismi TULEE LOPPUMAAN.” Ja tuon oletuksen mukana “tämän kirjan keskeinen rakentava teema” on kapitalistisen johtavan eliitin olemassaolo “joka yrittää säilyttää itsensä missä tahansa mahdollisessa tulevaisuudessa.” Joten Frasen maailmanrakennusharjoitukset ovat “yritys järkeistää sosialismeista jonne saatame joutua jos vallankumouksellinen vasemmisto onnnistuu, ja barbarismeista jonne meidät saatetaan puskea jos me epäonnistumme.”

“Kommunismi” on rahaton talousjärjestelmä lähes täydellä yltäkylläisyydellä, jossa tavaroiden ja palveluiden kulutus on erotettu työvoimasta.

Vonnegutin Player Pianoa käyttäen, Frase huomauttaa että automatisoidun talousjärjestelmän ei tarvitse olla keskitetty, massatuottava tai eliittijohdon suunnittelema. “Teknologiat kuten 3D-tulostus (ja samaan syssyyn henkilökohtainen tietokone) osoittavat suuntaan” joka on desentralisoitu, vähemmän johtokeskeinen talous.

Tämä perustuu mallikritiikkeihin kuten Jeremy Rifkinin The Zero Marginal Cost Society, joka sijoittaa äärimmäisen paksut, älykkäät infrastruktuurit kuten “Internet of Things” ja, tämän seurauksena, varsin suuren määrän tuotantoa globaaleille markkinoille, vaikka tuotanto itsessään olisikin desentralisoitu.

Minulle kaikkein kiinnostavin osa Frasen kappaleessa kommunismista oli hänen spekulaationsa siitä miten me saattaisimme sellaiseen päästä. Kuten Mason, Holloway ja muut autonomistisessa traditiossa, hän omistaa suhteellisen paljon aikaa asteittaisille evoluutiomalleille (jotka ovat analogisia siirtymään feodalismista kapitalismiin) verrattuna kapinamalleihin. Tämä tarkoittaa, nimittäin, strategioita jotka ”rakentavat vaihtoehtoja kapitalismille ennenkuin se on täysin kumottu,” ja “antavat ihmisille kyvyn selviytyä ja toimia riippumatta kapitalistisesta palkkatyöstä tässä ja nyt….” Sellaiset strategiat ottavat muodon mitä Andre Gorz on kutsunut “ei-reformistiseksi reformiksi” — esimerkiksi, perustulo.

Hän kuvaa skenaariota jossa perustulon käyttöönotto, joka on sidottu johonkin prosenttiosuuteen bruttokansantuotteesta, johtaa jonkin sortin näkymättömän käden mekanismin kautta rahattomaan tai lähes rahattomaan kommunismiin.

Eräs perustulon kritiikeistä on, että se ei tule olemaan systeemisesti mahdollista pitkällä aikavälillä, kun ihmiset yhä enemmän jättäytyvät palkkatyöstä pois ja rapauttavat veropohjaa joka perustulon ensinnäkin rahoittaa. Mutta toisesta näkökulmasta tämä mahdollisuus on juuri se mikä tekee perustulosta ei-reformistisen reformin. Täten voidaan luonnostella ohjelmallisemman kaltainen utopianismi joka käyttää perustuloa sen lähtökohtana.

Fraser perustaa yksityiskohdat vuoden Robert van der Veenin ja Philippe van Parijsin vuoden 1986 esseeseen, “A Capitalist Road to Communism.”

Jos perustulo on riittävä rajoittamaan peruselämisen tarpeet, se todennäköisesti johtaa työvoiman lopulliseen vetäytymiseen, tai yhdessä korkeampien palkkojen kysynnän kanssa työpaikkoihin jotka ovat tällä hetkellä kaikkein epämieluisimpia ja alipalkatuimpia (esim. pikaruokalatyö). Se tarkoittaisi myös sitä, että ihmisillä on vapaus etsiä tyydyttävämpää työtä josta maksetaan vähemmän. Tämän johdosta kaikkein epämieluisimpien ja vaativimpien töiden palkat nousevat ylös ja tyydyttävän ja mieluisan työn palkat tippuvat alas. Joten yhä suurempi osuus epämieluisasta työstä automatisoidaan, ja kasvava osuus työvoimasta siirtyy joko tyydyttäviin töihin matalammalla palkalla,, tai monet vetäytyvät palkkatyöstä kokonaan epäviralliselle ja sosiaaliselle sektoreille. Suuri osa työvoimasta siirtyy matalapalkkaiseen mutta yhteiskunnallisesti merkitykselliseen työhön. Monet valitsevat elää täysin perustulolla ja vapaaehtoisesti tekevät epävirallisen ja yhteiskunnallisen sektoreiden parissa töitä, mahdollisesti osallistuen yhteisvarauspohjaiseen vertaistuotantoon — ja mahdollisesti jopa jollain tavalla rahattomasti tukien samanlaista tuotantoa rahatalouden ulkopuolella.

Pitkän aikavälin kehityskulku…. on sellainen jossa ihmiset riippuvat vähemmän ja vähemmän perustulosta, koska heidän haluamansa ja tarvitsemansa asiat ovat sellaisia joita rahalla ei saa. Jotkut asiat voidaan tuottaa ilmaiseksi ja automaattisesti, 3D-printtauksen ja digitaalikopiointiteknologian kehittyessä senkaltaiseksi kuin Star Trekin replikaattori. Toiset asiat ovat muuttuneet vapaaehtoisen yhteistyön tuotteiksi palkkatyön sijaan.

Joten rahatalous ja perustulo, yhdestä leikkaaminen johtaa toiseen ja päinvastoin, molemmat lopulta kuihtuvat pois ja yhteiskunnat lähestyvät täyskommunismia.

“Rentismi” (johdettu sanasta rentier, pääomatulon saaja, koroillaeläjä) on sosiaalinen malli jossa niukkuudenjälkeiset teknologiat ovat täysin kehittyneet, mutta niukkuutta ylläpidetään keinotekoisesti omistusoikeuksien avulla. Teknologiat puhtaaseen yltäkylläisyyteen ovat saatavilla, “mutta heidät voittaneiden kangistuneen luokkarakenteen ja valtiovallan estämiä.” Frase ennakoi rentismin vuoden 2010 blogikirjoituksessa otsikolla “Anti-Star Trek,” jossa replikaattorit ja kaikenlaiset yltäkylläisyyden teknologiat Star Trek: The Next Generationista  ovat olemassa — mutta pääomatulokapitalismia pakotettiin replikaattoripatenttien sekä niiden tuottamien tuotteiden molekyylirakenteiden avulla.

USA:n turvallisuusvaltio on liian tietoinen “aineettoman pääoman” keskeisestä roolista joka sillä on kapitalistisen globaalitalouden päätulonlähteinä. Varapuolustusministeri William Lynnin Foreign Affairsin vuoden 2010 artikkeli (“Defending a New Domain: The Pentagon’s Cyberstrategy“) ennusti, että ”uhka aineettomalle pääomalle” olisi ”kaikkein merkittävin kyberuhka jonka USA kohtaa pitkällä aikavälillä.”

Kolmas mahdollisuus, “Sosialismi,” on periaatteessa ykköskappaleen täyskommunismia, mutta siihen on lisätty luonnonvarojen niukkuus ja muut rajoitteet, jotka johtuvat ilmastonmuutoksen ja saasteiden ympäristölle aiheuttamista vahingoista. Toisin ilmaistuna, kappale 1 oli kappaleen 3 sosialismia jolla on tällaiset siitä johdetut tekijät. Joten minulle ero niiden välillä ei ole oikeastaan niin dramaattinen tai kiinnostava. On vaikea kuvitella mitään uskottavaa niukkuuden jälkeistä talousjärjestelmää ilman jonkinlaisia synnytyksestä jääneitä arpia nykyisen luonnollisen ympäristön rapautumisen seurauksena. Ja hänen ”sosialisminsa” vaikuttaa minusta varsin yltäkylläiseltä, huolimatta luonnonvarojen rajoitteista.

Ottaen huomioon suunnitellun vanhenemisen, kaartityövoiman ja saastetuotannon lopettamisesta saatavat energiasäästöt, relokalisaation aikaansaamat toimitusketjujen radikaalit lyhenemiset sekä uusiutuvan energian (mahdollisesti myös turvallisemmasta ja demokraattisesti hallitusta fissiovoimasta), nämä tulisivat olemaan enemmän kuin riittäviä tukemaan yltäkylläisyyden taloutta. Pullonkaularesurssien takaisinkytkentäkierrättäminen ja lopulta robottien suorittama asteroidien louhunta minimoisivat myös resurssirajoitteet.

Yleisesti tarkasteltuna yltäkylläisyyden teknologiat (eli ne jotka maksimoivat käyttöarvon tuottamisen yhtä työpanosta kohden) tuppaavat olemaan myös ohimeneviä, toisten resurssipanosten kulutuksen minimoinnin merkityksessä sekä ekologisen jalanjäljen merkityksessä kokonaisuutena.

Mitä tulee ympäristövahinkojen korjaamiseen suurena ongelmana, Frasen sosialismi muistuttaa minua hieman Marge Piercyn maailmasta kirjassa Woman on the Edge of Time, — varmasti inhimillisesti vetoava niukkuudenjälkeinen maailma meidän standardiemme mukaan. Sama pätee myös Acquis-verkoston hallitsemille alueille Sterlingin teoksessa The Caryatids.

Frasen sosialismiskenaario on mielestäni hieman pessimistinen sen visiossa komentotaloudesta energian ja niukkojen resurssien allokoimisessa ja ympäristövahinkojen korjaamisen koordinoinnissa (”jonkinlainen keskitetty, valtiojohtoinen projekti joka liikuttelee resursseja ja työvoimaa tavalla joka on sekä vapaiden markkinoiden että kappaleen 1 kommunismin kykyjen tuolla puolen”). Hän visioi massiivisia infrastruktuurin rakennusprojekteja ja keskitettyä niukkojen energiavarojen keskussääntelyä.

Mitä tulee energiakulutuksen skaalaamiseen, hän aliarvioi sen mitä voidaan tehdä puhtaasti hajautetulla, stigmergisellä tavalla, esimerkiksi hinnoittelemalla oikein luonnonvarapanosten todelliset kustannukset. Arvaukseni on, että jos otettaisiin pois subventiot fossiilisten polttoaineiden uuttamiselle (mukaanlukien preferoitu pääsy esiintymiin julkisilla mailla, huomattavat öljyputkialueet, subventoidut pitkän matkan kuljetukset, sotien subventointi jotta päästään käsiksi vieraiden maiden öljyreserveihin ja veronmaksajien subventoima napa-alueiden öljytankkerireittien suojelu), sekä otettaisiin pois subventiot ja suojaukset kaiken muotoiselle jätteen tuotannolle, kasvihuonepäästöt tippuisivat nopeasti alle vuoden 1990 tasojen. Ja sitten on vielä helposti saatavat edut sellaisista leikkauksista joita Frase kuvittelee: toimitusketjujen tarjonnan ja jakelun pieneneminen kun se korvataan paikallisella mikrotuotannolla ja romun kierrättämisellä; jäljellä olevien pitkän matkan rahtikuljetusten siirtäminen juniin ja ilma-aluksiin; siirtymä paikalliseen sekakäyttötalouteen kehittämällä mini-”keskustoja” lähiöihin ja lisäämällä portailla käveltäviä asuntoja sekä muita halpoja asumismuotoja keskusta-alueille; ilmassa ja junalla tapahtuvan bisnesmatkailun eliminointi etäkommunikaatiokeinoilla; jne. Sen sijaan että suuressa mittakaavassa ruvettaisiin viherpesemään julkisen liikenteen järjestelmiä suurnopeusjunilla (“Green New Deal,” Jill Steinia lainataksemme), olisi järkevämpää vähentää tarvetta sellaiselle julkiselle liikenteelle alunalkaenkin.

Frase ehdottaa myös perustuloa tapana allokoida mitä tahansa sosialismissa niukoiksi jääneitä panoksia — ei Star Trek -replikaattorien tuotoksia itsessään, mutta niitä niukkoja panoksia jotka niihin menevät. Arvaukseni on, kuten jo yllä on todettu, että takaisinkytketty kierrätys menisi pitkälle tämän tarpeen tyydyttämisessä. Mutta hintajärjestelmän käyttä jäljelläolevien niukkojen resurssien säännöstelyyn on tarkoituksenmukainen yhteinen monille niukkuudenjälkeisille utopioille — esim. ”whuffie” Cory Doctorowin teoksessa Down and Out in the Magic Kingdom. Tässä mielessä todellinen raja ”kommunismin” ja ”sosialismin” välillä sumenee.
Neljäs, ja kaikkein synkin skenaario on ”eksterminismi”. Tässä skenaariossa kapitalistit automatisoivat tuotannon heidän omiin luksus-piireihinsä (aidatut yhteisöt, ulkomailla olevat alustat kuten ne joita tekno-fasisti Peter Thiel on visioinut, tai mahdollisesti massiiviset avaruusyhdyskunnat kuten elokuvassa Elysium), jotka tekevät ihmistyövoimasta tarpeettoman heidän tarpeidensa palveluun. Kertakäyttöinen ihmiskunta on lukkiutunut nälkiintymään ylikansoittuneeseen ja saastuneeseen maailmaan — jota vahtaavat tappajadronet, tai mahdollisesti se on kokonaan eliminoitu jonkinlaisen suuren mittakaavan massamurhan seurauksena, millä on haluttu höllentää ekosysteemille aiheutuvaa rasitetta.

Onneksi molemmat barbarismit — rentismi ja eksterminismi — tuntuvat minusta kertakaikkisen epäuskottavilta.

Yksi Frasen huomiotta jättämä ongelma on, hänen maalaillessaan dystooppisia rentismin ja eksterminismin skenaarioita, on se laajuus jolla yltäkylläisyyden teknologiat itsessään nakertavat kapitalistien luokkavaltaa. Hyvinkin pitkälle ne samat yltäkylläisyyden teknologiat itse vähentävät laillisten monopolien toimeenpanokelpoisuutta, joista rentismi riippuu.

Informaation maailmassa kiertoteknologiat — kryptaus, DRM:n murtaminen jne. — ovat yleisesti useita askelia edellä kilpavarustelussa keinotekoisia niukkuuden teknologioita vastaan. Katso vaikka mitä tiedostonjakaminen on tehnyt yritysten voitoille. Kuka tahansa joka haluaa tarpeeksi kovasti voi löytää kopiosuojatun albumine vapaasti jakosivustolta, minimaalisella riskillä. Tämän seurauksena iTunesin kappaleiden hinnat on ajettu alas nimelliselle tasolle, joka vastaa aidoksi varmistetun kopion hankkimisen työmäärää minimaalisella etsimisellä.

Fyysisessä maailmassa DRM-vapaat CAD/CAM-tiedostot ja autotallitehtaiden tuotantoa varten lataamat avoimen hardwaren CNC-työkalut mahdollisesti aikaansaavat samanlaisen vaikutuksen. Ja matalan kustannustason patenttivalvonta on historiallisesti olettanut pienten tuotantomallimäärien tuottamisen tapahtuvan muutaman oligopolikorporaatioiden toimesta, joita kourallinen jälleenmyyntiketjuja sitten markkinoi. Tuotannon hajaantuminen kymmeniksi tuhansiksi naapurustotalouksiksi nostaa patenttivalvonnan transaktiokustannuksia reilusti yli kestävän tason.

Kysymys on siitä voivatko kapitalistit estää ketään toista ottamasta käyttöön vähintäänkin pehmeän, ellei jopa kovan, yltäkylläisyyden teknologioita.

Mitä eksterminismiin tulee, epärelevanttiutemme automatisoidulle kapitalistiselle tuotannolle menee ohi pointin. Jos he eivät tarvitse meitä, me emme tarvitse myöskään heitä. Barbarismi — erityisesti eksterminismi — on epätodennäköistä johtuen kapitalistien kyvyttömyydestä estää ruohonjuuritason kommunistisen yltäkylläisyyden teknologioiden käyttöönottoa. Eksterminismi on mahdollista vain jos kapitalistit omistavat koneet. Kun koneet itsessään ovat ultrahalpoja, niiden valta sulkea muut pois katoaa.

Vaikka kapitalistit omistaisivatkin kalliita robotteja, halpojen open source -jyrsimien saatavuus tavalliselle kansalle  estää kapitalistisen monopolin tuotantovälineihin käsiksi pääsyyn. Kuten Frase itse sanoo, täysi automaatio on jotenkuten hyperbolista joka tapauksessa. ”Seuraavaksi paras” vaihtoehto vaatisi erittäin vähän työvoimaa — mahdollisesti ei enempää kuin Keynesin ennustus 15 tunnista viikossa. Kun me puhumme siitä ”kuka omistaa koneet”, meidän tulee muistaa että on olemassa enemmän kuin yksi malli super-yltäkylläisille koneille — ja yksi niistä ei ole myöntyväinen kapitalistiselle monopolille.

Siltikin, 15-tuntia viikossa toimiva talous työntekijöiden johtamassa käsityötuotannossa tai yhteisöpuutarhassa, mahdollisesti suurelta osin irti kulutusoikeuksista ja kommunistista yhteiskuntayksiköiden (kuten usean perheen yhteisasunnot tai mikrokylät) sisällä tapahtuvaa tuotantoa harjoittaen saattaa olla houkuttelevampi vaihtoehto kuin täysin automatisoitu robottituotanto. Vaikka ihmisten ponnistelua ei sellaisesta taloudesta hävitettäisikään, ahkerointi olisi hävitetty — ja jäljelle jäävä vaiva olisi verrattavissa Aatamin ja Eevan puutarhanhoitoon Paratiisissa, ja olisi vaikeaa erottaa muita tarkoituksenmukaisen, luovan ja yhteiskunnallisen toiminnan muotoja toisistaan.

Fraser huomauttaa, että työ, Marxin termein, ”on edelleen tarpeen piirissä eikä vapauden.” Mutta ihmiset silti puurtavat puutarhoissaan ja käsityöpajoissaan työnsä jälkeen ja viikonloppuisinkin. Ja hän itse myös lainaa Marxia korkeammasta, kommunistisesta vaiheesta jossa ”työnteko on muuttunut ei ainoastaan elämän välineeksi, vaan elämän pääasialliseksi haluksi.” Se tarkoittaisi, Frasen mukaan,  “poispyyhkimistä liiketoiminnaksi laskettavan toiminnan ja kollektiivisen vapaa-ajantoiminnan eron välillä… Silloin me voisimme kaikki totella käskyä ’tee sitä mitä rakastat’ — ei vilpillisenä apologiana riiston hyväksymiseksi, vaan aitona kuvauksena olemassaolon tilasta.” Se miten asia on nyt, Frase osoittaa, miljoonat ihmiset puutarhuroivat, tai ovat palkkatyössä jota he pitävät yhteiskunnallisesti tyydyttävänä jopa senkin uhalla että heidän palkastaan leikataan suuri osuus, koska he saavat jonkinlaista luontaista täyttymystä siitä. Kun ”paskatyöt” kuten kaartityö tai suunnitellun vanhenemisen tuottaminen ovat saatu pois päiväjärjestyksestä, ja jotkut epämieluisimmista työtehtävistä automatisoitua, se voi hyvin olla että ihmiset käyttävät jäljelle jäävän ajan mieltymyksiinsä ja nauttimaan Bob Blackin “abolition of work”-malliin.

Frase lopettaa käymällä läpi valintaa sosialismin ja barbarismin välillä, ja pyytää meitä toimimaan ensimmäisen eteen. Kuten johdannossa mainittiin, hänen tavoitteensa kirjan kirjoittamiselle oli auttaa dystopistisia ennustuksia kaatumaan omaan mahdottomuuteensa, ja tehdä utopioista itseään toteuttavia ennustuksia.

Syy neljälle tulevaisuudenkuvalle, eikä ainoastaan yhdelle, on se että mikään ei tapahdu automaattisesti. Se on meistä kiinni minkä suunnan valitsemme.

Ympäristöaktivistit taistelevat tällä hetkellä sosialististen ratkaisujen puolesta ilmastonmuutokselle eksterminististen sijaan, vaikka he eivät itse sitä niin kuvaisikaan. Ja ne, jotka taistelevat tietoon käsiksi pääsyn puolesta, aineetonta pääomaa vastaan kaikessa siemenistä musiikkiin, kamppailevat rentistisen dystopian kanssa ja pitävät unelmamme kommunismista elossa.

Lähde:

Book of the Day: Four Futures by Peter Frase

Me tarkastelimme näitä neljää skenaariota vuodelle 2040 ymmärtääksemme kuinka voisimme leikata nykyisen elämäntyylimme vaikutusta Eurooppaan 80%:lla. Kysyimme mitä voisimme oppia laajoista eurooppalaisista piirteistä ja kansalaisen roolista jokaisessa näissä.

Neljä skenaariota ovat:

• Singulaariset SuperVoittajat
• Yhteisvaurauden Hallinnointi
• Lokaalit Luupit
• Empaattiset Yhteisöt

Tässä tiivistämme joitain havaintoja jokaisesta skenaariosta, tutkien eroja elämäntyyleissä, taloudessa, yhteiskunnassa, hallinnossa, identiteetissä ja muutoksen ajureissa näissä maailmoissa.

Singulaariset SuperVoittajat – Globaalisti suuntautunut Eurooppa jolla on ylhäältä-alas -hallintomalli

[Klikkaa suurentaaksesi]

Yhteisvaurauden Hallinnointi – Globaalisti suuntautunut Eurooppa jolla on alhaalta-ylös -hallintomalli

[Klikkaa suurentaaksesi]

Lokaalit Luupit – Lokaalisti suuntautunut Eurooppa jolla on ylhäältä-alas -hallintomalli

[Klikkaa suurentaaksesi]

Empaattiset Yhteisöt – Lokaalisti suuntautunut Eurooppa jolla on alhaalta-ylös -hallintomalli

[Klikkaa suurentaaksesi]

Mitä muuta luulette että voisi tapahtua jokaisessa skenaariossa?

Tässä kuussa Citizen Innovation -tutkailussamme keskustelemme siitä miten kansalaiset luovat muutosta, kuinka voimme miettiä uusiksi hallintoa, minkälaisia rooleja kansalaiset voivat esittää maailmalle jossa elämä voi ylläpitää itseään, ja mitä vaaditaan paradigmanmuutokselta. Tämä artikkeli on kansalaisten rooleista kertova sarja jossa puhutaan tulevaisuudesta. Se on julkaistu täällä. Jos haluat kuulla enemmän, ota yhteyttä Corinaan (c.angheloiu@forumforthefuture.org) ja Louiseen (l.armstrong@forumforthefuture.org). Tehdään tästä yhdessä vallankumous. // #citizeninnovation

SPREAD Sustainable Lifestyles 2050 oli Euroopan Komission rahoittama projekti, ja sen skenaariot ovat Demos Helsingin kehittämiä (www.demoshelsinki.fi). Lisää alkuperäisistä skenaarioista tämän linkin takaa.

* Frase, Peter. Four futures. Jacobin. 2012 Winter; 5:27–34.

“Frase tarkastelee nykyisten poliittisten kamppailujemme loppupelejä, sijoittaen tulevaisuuden skenaariot kahdelle akselille: niukkuus vs. yltäkylläisyys, ja sosiaalinen hierarkia vs. tasa-arvo.

Tästä saadaan neljä mahdollisuutta:

• kommunismi (yltäkylläisyys tasa-arvolla)
• rentismi (yltäkylläisyys hierarkialla)
• sosialismi (niukkuus ja tasa-arvo)
• eksterminismi (niukkuus ja hierarkia)

Rentismi viittaa skenaarioon, jossa taloudelliset vuokrat (voitto joka saadaan omistetun omaisuuden käytöstä), pikemminkin kuin työvoima, mutttuu ylijäämäarvon dominantiksi lähteeksi — erityisesti vuokra intellektuaalisesta omaisuudesta. Tämä analyysi rentismistä sopii hyvin samanlaisiin näkemyksiin Žižekin ”palkatun porvariston vallankumouksesta”, ja sitä voi soveltaa nykyhetkeen, sillä relevantit taloudelliset muutokset ovat jo nyt tapahtumassa. Kaikkein dystooppisimmassa skenaariossa, eksterminismissä, johtava luokka tappaa suurimman osan populaatiosta varmistaakseen jatkuvan etujen nautinnan globaalissa niukkuudessa, skenaario joka hyytävästi on Hannah Arendtin odottama kirjan Eichmann in Jerusalem lopussa.”

Hänen omin sanoin,

Peter Frase:

“Nämä neljä visiota ovat abstrakteja ideaaleja, platonisia kappaleita yhteiskunnasta. Ne jättävät pois monet sekavat yksityiskohdat historiasta, ne eivät ota huomioon sitä, että niukkuus-yltäkylläisyys ja tasa-arvo-hierarkia eivät ole yksinkertaisia vastakkainasetteluja vaan skaaloja joilla on monia välipisteitä. Mutta inspiraationi, käyttäen näitä yksinkertaistettuja muotokuvia, oli mallintaa puhtaan kapitalistista yhteiskuntaa jota Marx Pääomassaan etsi: ideaalia jota ei koskaan täydellisesti voida reaalitaloudellisen historian monimutkaisissa kiemuroissa saavuttaa, mutta joka valaisee uniikin ja perustavanlaatuisen elementin tietystä sosiaalisesta järjestyksestä. Sosialismit ja barbarismit joita tässä kuvataan tulisi nähdä monina polkuina joita ihmiskunta saattaa matkata, vaikka ne olisivatkin päätepisteitä joihin emme koskaan pääsisi. Pienellä tiedolla siitä mikä odottaa edessäpäin saatamme mahdollisesti paremmin välttää kulkemasta väärään suuntaan.”

Lainauksemme esittää erään näistä skenaarioista, ‘rentismin’, tai mitä jotkut ovat kutsuneet ‘informaatiofeodalismiksi’:

“Ottaen huomioon tekniset oletukset täydellisestä automaatiosta ja vapaasta energiasta, Star Trekin puhtaan kommunismin utopiasta tulee mahdollisuus, mutta tuskin välttämättömyys. Nykypäivän porvarieliitti ei ainoastaan nauti etuoikeutettua pääsyä niukkoihin hyödykkeisiin; he nauttivat myös korkeampaa statusta ja sosiaalista valtaa työläismassojen yli, joita ei tulisi ylenkatsoa kapitalistisen motivaation lähteenä. Kukaan ei kuluta miljardia dollaria yksin, ja kuitenkin on olemassa hedgerahastojen johtajia jotka tekevät niin paljon yhdessä vuodessa, ja tulevat takaisin tekemään lisää. Tällaisille ihmisille raha on vallan lähde, statuksen merkki ja tapa pitää kirjaa — ei mitenkään liian erilainen Doctorowin whuffiesta, paitsi että se on statuksen muoto joka riippuu toisten ihmisten materiaalisesta puutteesta. Täten on siis oletettavaa, että jopa työvoimasta tulee ylenpalttista, johtava luokka ponnistelee säilyttääkseen rahaan, liikevoittoon ja luokkavaltaan perustuvan järjestelmän.

Tämä luokkavallan kehittymätön muoto niukkuuden jälkeisessä taloudessa löytyy immateriaalioikeuksien lainsäädännöstämme. Kun tämänhetkisen aineettoman omaisuuden puolustajat puhuvat siitä kuin se olisi edes etäisellä tavalla analoginen muunlaisen omaisuuden kanssa, se itseasiassa perustuu varsin eri periaatteeseen. Kuten ekonomistit Michele Boldrin ja David K. Levine havainnoivat, immateriaalioikeudet menevät perinteisen omaisuuden käsitteen ulkopuolelle. Ne eivät ainoastaan takaa ”oikeutta kontrolloida sinun kopiotasi ideasta”, silä tavoin kuin suojataan oikeutta kontrolloida kenkiä tai taloa. Ne pikemminkin antavat oikeudenhaltijoille kyvyn kertoa muille kuinka käyttää idean kopioita jonka he ’omistavat’.

Kuten Boldrin ja Levine sanovat, ”tämä ei ole oikeus joka tavallisesti tai automaattisesti annetaan toisen tyyppisen omaisuuden haltijoille. Jos tuotan kupin kahvia, minulla on oikeus valita myynkö sen vai juonko sen itse. Mutta minun omistusoikeuteni ei ole automaattinen oikeus sekä myydä että sanoa kuinka se nautitaan.”

Omaisuuden muodon mutaatio, reaalisesta intellektuaaliseen, katalysoi yhteiskunnan muutoksen joksikin muuksi joka ei ole tunnistettavissa kapitalismiksi, mutta se on jokatapauksessa yhtä eriarvoinen. Kapitalismi, juuriltaan, ei ole kapitalistien olemassaolon määrittelemä, vaan pääoman olemassaolon, joka vuorostaan on erottamaton siitä prosessista jolla hyödykkeitä tuotetaan palkkatyön avulla, M-C-M. Kun palkkatyö katoaa, johtava luokka voi jatkaa rahan akkumulointia vain jos sillä on kyky hankkia vuokratulovirta, joka syntyy kyvystä hallita immateriaalioikeuksia. Täten syntyy rentistinen yhteiskunta kapitalistisen sijaan.

Oletetaan esimerkiksi, että kaikki tuotanto saadaan aikaan Star Trekin replikaattorilla. Jotta voisimme tehdä rahaa myymällä replikoituja esineitä, ihmiset täytyy jotenkin estää tuottamasta mitä he haluavat ilmaiseksi, ja tämä funktio on immateriaalioikeuksilla. Replikaattori on käytössä ainoastaan yrityksellä joka lisensoi oikeuden käyttää sellaista, sillä kuka tahansa joka yrittää antaa replikaattorin sinulle tai tehdä sellaisen itselleen rikkoisi heidän lisenssiehtojaan. Lisäksi, joka kerta kun teet jotain replikaattorilla, sinun täytyy maksaa lisenssimaksu sille joka omistaa oikeudet kyseiseen asiaan. Tällaisessa maailmassa, jos Star Trekin kapteeni Jean-Luc Picard haluaisi replikoida rakastamansa juoman ”tee, Earl Grey, kuuma”, hän joutuisi maksamaan yritykselle joka on kopiosuojannut replikaattorikaavan kuumaan Earl Grey -teehen.

Tämä ratkaisee ongelman kuinka ylläpitää voittoa tavoittelevaa yritystä, ainakin päältäpäin katsottuna. Kuka tahansa joka yrittäisi saada tarpeensa tyydytetyksi replikaattorilla ilman että maksaa kopiosuojakartellille muuttuisi lainsuojattomaksi, kuten nykypäivän tiedostonjakajat internetissä. Huolimatta absurdiudestaan, tällaisella järjestelyllä todennäköisesti olisi puolestapuhujansa monen nykyisen Internetin jakamiskulttuurin kriitikon keskuudessa. Jaron Lanierin You Are Not a Gadget, esimerkiksi, vaatii digitaalisten sisältöjen ”keinotekoisen niukkuuden” asettamista jotta sisällön arvo saadaan palautettua. Seuraamukset tällaisille argumenteille ovat jo nyt nähtävissä mp3-latauksiin keskittyvissä oikeudenkäynneissä, joita on ennätysmäärä, ja jatkuvassa valvontayhteiskunnan tehostamisessa piratismin taistelun varjolla. Tämän hallinnon laajentaminen fyysisten esineiden mikrotuotantoon tekee ongelman vielä pahemmaksi. Jälleen kerran scifi on valaisevaa, tässä tapauksessa Charles Strossin kirjoittama. Accelerando näyttää meille tulevaisuuden jossa kopiosuojauksen rikkojia jahtaavat palkkamurhaajat. Halting State kuvaa salavihkaisen ”fabbaajien” takahuoneen jossa heidän 3D-printterinsä ovat askeleen edellä lakia.

Mutta keinotekoiseen niukkuuteen perustuva talous ei ole ainoastaan irrationaalinen, se on myös toimimaton. Jos kaikki jatkuvasti olisivat pakotettuja maksamaan rahaa lisenssimaksuina, silloin he tarvitsisivat jonkin keinon ansaita rahaa, ja tämä luo uuden ongelman. Olennainen ongelma rentismissä on tehokkaan kysynnän ongelma: eli kuinka taata että ihmiset kykenevät ansaitsemaan tarpeeksi rahaa maksaakseen lisenssimaksuja josta yksityiset voitot riippuvat. Tottakai tämä ei eroa teollisen kapitalismin ongelmasta, mutta se muuttuu vakavammaksi kun ihmistyö yhä enemmän puristetaan ulos systeemistä, ja ihmisolennoista tulee yhtä ylenpalttisia kuin tuotannon elementeistä, jopa silloin kuin he pysyvät tarpeellisina kuluttajien ominaisuudessa. Joten minkälaisia työpaikkoja olisi tällaisessa taloudessa?

Joitain ihmisiä edelleen tarvittaisiin uusien replikoitavien asioiden kehittämiseen ja täten on olemassa paikka pienelle designia harjoittavalle ”luovan luokan” osalle. Ja kun heidän luomuksensa akkumuloituvat, se määrä asioita joita voidaan replikoida on pian jättänyt jälkeensä sen määrän aikaa ja rahaa jota näiden nauttimiseen on tarjolla. Suurin uhka yhdenkään yrityksen liikevoitolle ei ole työvoiman tai raaka-aineiden kustannnus — jotka molemmat ovat minimaalisia ja olemattomia — vaan ennemminkin mahdollisuus että heidän omistamansa lisenssit häviävät suosittuudessa kilpailijoille. Markkinointi ja mainonta täten jatkaa suuren ihmismäärän työllistäjänä. Markkinoijien lisäksi on armeija lakimiehiä, sillä nykypäivän parentti- ja kopiosuojausrikkomusten käsittelyt paisuttavat jokaista taloudellisen toiminnan aspektia. Ja lopuksi, kuten missä tahansa hierarkisessa yhteiskunnassa, täytyy olla väkivaltakoneisto jolla pidetään köyhät ja vallattomat aisoissa ja kaukana rikkaista ja vallanpitäjistä. Drakonisten immateriaalioikeuslakien pakottaminen vaatii suuria pataljoonia Samuel Bowlesin ja Arjun Jayadevin kutsumaa ”vartijatyövoimaa”: ”Monitoroijien, vartijoiden ja sotilashenkilökunnan ponnistelut… suunnataan ei tuotantoon, vaan kohti niiden pakotteiden asettamista, jotka seuraavat unilateraalisten omaisuuden omistusoikeuksien vaihdoista ja tavoitteluista tai ehkäisemisestä.”

Jokatapauksessa työllisyyden ylläpitäminen rentistisessä taloudessa on jatkuvaa kamppailua. On epätodennäköistä, että neljä juuri kuvattua aluetta voisivat täydellisesti korvata kaikki työpaikat jotka menetetään automaatiolle. Lisäksi nämä työpaikat ovat itsessään työvoimaa säästävien innovaatioiden kohteita. Markkinointi voidaan tehdä tiedonlouhinnalla ja algoritmeilla; suurin osa juristien hommista voidaan korvata ohjelmistoilla; vartijatyövoima voidaan toteuttaa valvontadroneilla ihmisten sijaan. Joka tuotekehittelystä voidaan osa ulkoistaa tietokoneille joilla on jonkinlainen alkeellinen luova äly.

Ja jos automaatio pettää, rentistinen eliitti voi kolonisoida vapaa-aikamme saadakseen vapaata työvoimaa. Facebook luottaa jo nyt käyttäjiinsä luodakseen sisältöä ilmaiseksi, ja viimeiaikainen ”pelillistämisen” villitys viittaa siihen, että korporaatiot ovat äärimmäisen kiinnostuneita löytämään keinoja muuttamaan heidän työntekijöidensä työ aktiviteeteiksi joita ihmiset pitävät miellyttävinä, ja täten niitä harjoitetaan omalla ajalla. Luis von Ahn, esimerkiksi, on erikoistunut kehittämään ”pelejä joilla on tarkoitus”, sovelluksia jotka esittävät itsensä loppukäyttäjälle nautittavina harhautuksina jotka samalla toteuttavat jonkin hyödyllisen tietojenkäsittelytoiminnon. Eräs von Ahnin peleistä pyytää käyttäjää tunnistamaan esineitä kuvista, ja data syötetään takaisin tietokantaan jota käytetään kuvien etsimiseen. Tällainen tutkimus herättää Orson Scott Cardin romaanin Ender’s Game eloon, jossa lapset käyvät etänä tähtienvälistä sotaa, vaikka he luulevat kyseessä olevan videopelin.

Kaikki tämä tarkoittaa, että rentismin yhteiskunta todennäköisesti olisi alisteinen jatkuvalle työttömyydelle, jonka johtava luokka joutuisi jollain tavalla kohtaamaan jotta koko systeemi voitaisiin pitää kasassa. Tämä tarkoittaa edesmenneen André Gorzin vision toteuttamista teollisuuden jälkeisessä yhteiskunnassa: ”maksuvälineiden jakautumisen tulee vastata vaurauden määrää, joka sosiaalisesti tuotetaan, eikä tehdyn työn määrää.” Tämä saattaisi tarkoittaa kannattavien yritysten voittojen verottamista ja tämän rahan jakamista takaisin kuluttajille — mahdollisesti perustulona, ja mahdollisesti jotain merkityksetöntä näpertelyä vastaan. Mutta vaikka uudelleenjako olisikin haluttavaa koko luokan näkökulmasta, syntyy kollektiivisen toiminnan ongelma: kuka tahansa yksittäinen yritys tai rikas ihminen saattaa haluta vapaamatkustaa muiden maksuilla ja täten vastustaa ponnisteluja uudelleenjakavan veron asettamiseksi. Hallitus voisi myös yksinkertaisesti printata rahaa ja antaa sitä työtä tekevälle luokalle, mutta tästä syntyvä inflaatio olisi vain epäsuora uudelleenjaon muoto ja sitä vastustettaisiin. On olemassa myös vaihtoehto jossa rahoitetaan kulutusta kuluttajien velkaantumisella — mutta lukijoiden 21. vuosisadan alkupuolella ei enää tarvitse tulla muistutetuksi tällaisen ratkaisun rajoitteista.

Kaikkien näiden ongelmien keskellä joku saattaisi kysyä miksi vuokraloordien luokka vaivautuisi yrittämään vetää voittoja välistä ihmisiltä, sillä he voisivat yksinkertaisestu replikoida mitä haluaisivat jokatapauksessa. Mikä pitää yhteiskuntaa vajoamassta kommunistiseen skenaarioon? Saattaa olla, että kukaan ei haluaisi omistaa lisenssejä tarpeeksi tyydyttääkseen kaikki tarpeensa, joten kaikkien tulee maksaa omista lisensseistään. Saattaisit omistaa replikaattorimuotin omenaan, mutta pelkästään kyky tehdä omenoita ei ole tarpeeksi jotta voisi selviytyä. Tällä tavoin vuokraloordien luokka ovat ne jotka omistaisivat tarpeeksi kattaakseen kaikki lisenssikulunsa.

Tai mahdollisesti, kuten alussa huomautettiin, johtava luokka vartioisi heidän edullista asemaansa suojatakseen valtaansa joka on sallittu niille jotka ovat luokkayhteiskunnan yläpäässä. Tämä viittaisi toisenlaiseen ratkaisuun rentismin työttömyysongelmaan: ihmisten palkkaus tuottamaan palveluita voi muuttua statustekijäksi, vaikka automaatio tekisi siitä suoraan sanottuna tarpeetonta. Paljon hehkutettu palvelutalouden voisi kehittyä futuristiseksi versioksi 1800-luvun Englannista tai osista Intiaa tänään, jossa eliitillä on varaa palkata suuri määrä palvelijoita.

Mutta tämä yhteiskunta voi selvitä vain niin kauan kuin suurin osa ihmisistä hyväksyy sitä hallitsevan hierarkian legitimiteetin. Ehkäpä ideologian valta onkin tarpeeksi vahva saamaan ihmiset hyväksymään asiain tila joka tässä kuvataan. Tai mahdollisesti ihmiset alkaisivat kysyä miksi tiedon ja kulttuurin rikkaus eristetään rajaavilla laeilla, kun, käyttääksemme tunnettua slogania, ”toinen maailma on mahdollinen”, keinotekoisen niukkuuden tuolla puolen.”

Lähde: P2P Foundation