Kommunalismi viittaa suoraan demokraattisten, ei-hierarkkisten, yhteistoiminnallisten yhteisökokousten keinoihin ja päämääriin, jotka pyrkivät tyydyttämään ihmisten tarpeet keskinäisen avunannon avulla, vastustamaan hierarkioita suoran toiminnan avulla ja rakentamaan uutta maailmaa vanhan kuoren sisällä kohti kaksoisvallan, vallankumouksen ja vapaamielisen kommunismin muodostumista. Se on käytäntö, joka soveltaa yleismaailmallisia käytäntöjä tiettyihin konteksteihin ja mukauttaa niitä asiaankuuluviin olosuhteisiin ja muuttujiin. Kommunalistisissa projekteissa pyritään nivomaan yhteen jälleenrakentava politiikka, oppositiopolitiikka, periaatteellinen toiminta ja johdonmukainen tehokkuus — käyttämällä eettisiä prosesseja ja käytäntöjä strategisesti hyvien lyhyen, keskipitkän ja pitkän aikavälin tavoitteiden saavuttamiseksi.

Vapauden yhteisöllinen muoto

Kommunalismin solusolmu — tärkein kommunalismin esittämä vapauden muoto — on yhteisön yleiskokous. ”Kommunalistiset yleiskokoukset” ovat yhteisöllisiä kokouksia, jotka perustuvat suoran demokratian, ei-hierarkian/horizontalisuuden, vapaan yhdistymisen, suoran toiminnan, keskinäisen avun/kommonisoinnin jne. muotoon ja sisältöön. Yhteisöllisiä kokouksia tarvitaan, jotta itsehallinto voisi toteutua yhteisön tasolla. Yhteisökokoukset ovat paikkoja, joissa käydään vuoropuhelua ja tehdään yhteisiä päätöksiä siitä, miten tarpeisiin vastataan ja miten kehitetään yhteisiä toimia ja hankkeita. Itsehallinnollisissa yhteisön yleiskokouksissa on osallistuvia neuvostoja/komiteoita/työryhmiä/työryhmiä/kiertäviä valtuutettuja, jotka toteuttavat erityispäätöksiä yhteisön kokousten päättämien yleisten päätösten/politiikkojen/määräysten/käytäntöjen rajoissa. Yhteisökokoukset voivat liittoutua keskenään kehittämään yhteisöjen välistä keskinäistä apua ja yhteisöä, suoraa toimintaa, koordinointia ja päätöksentekoa. Tällaisissa yhteistoimintajärjestelyissä valtuutettuja lähetetään edestakaisin yhteistoimintaneuvostojen ja yhteisökokousten välillä, jolloin poliittinen päätösvalta pysyy alimmalla tasolla suoraan yhteisökokousten ja osallistujien käsissä.

*** Yhteisökokousten lisäksi kaikki (tai lähes kaikki) kommunalistit kannattavat erilaisten kansanjärjestöjen ja yhteiskunnallisten liikkeiden ekosysteemiä, jotka käyttävät vapauttavia keinoja vapauttavien päämäärien saavuttamiseksi.

Yhteisvaurauden kehittäminen

Kommunalistiset projektit pyrkivät ennakoimaan ja kehittämään yhteisvaurautta. Yhteisöt ovat taloudellisia suhteita, joiden juuret ovat ihmisten tarpeiden ja toiveiden tyydyttämisessä, ja niitä hallinnoivat itse ne, jotka tarvitsevat ja hoitavat taloutta yhteisön yleiskokouksissa, neuvostoissa ja erilaisissa työryhmissä. Yleisen keskinäisen avun ja yhteisvaurauden esiinnousu voi näyttää miltä tahansa, lähtien yleisistä ja erityisistä keskinäisen avun ryhmistä (jotka tarjoavat suoranaisia tavaroita ja palveluja ilmaiseksi osallistujille ja muille), yhteisöllisistä liikkeistä, työkalukirjastoista, resurssikirjastoista aina yhteisiin asuntoihin, peltoihin, tehtaisiin, työpajoihin, vapaa-ajanviettopaikkoihin ja infrastruktuuriin. Yhteisöjen ennaltamäärittely voi auttaa luomaan ihmisten välille keskinäisen edun, jossa jokaisen hyvinvointi ja kukoistus tapahtuu edistämällä kaikkien hyvinvointia ja kukoistusta. Yhteisvaurautta voidaan kehittää siitä, mitä resursseja ihmiset tuovat yhteisvarantoon, ja niitä voidaan myös ottaa haltuun pakkolunastamalla ja yhteisöllistämällä hierarkkisesti hallinnoitua omaisuutta ja puolustamalla yhteisvaurautta hierarkkisia voimia vastaan. Jotta yhteisomaisuus voisi kukoistaa täysin, kansanjärjestöjen ja yhteiskunnallisten liikkeiden on pakkolunastettava hierarkkinen omaisuus. Vastavuoroisen avun ja yhteisvaurauden kokonaisvaltainen kehittäminen voi auttaa

1. vastaamaan yhteisökokousten ja muiden yhteiskunnallisten liikkeiden ryhmien osallistujien tarpeisiin,
2. jakamaan yhteisökokousten ja sosiaalisten liikkeiden ryhmien sosiaalista uusintamista,
3. ruokkimaan ja tukemaan tällaisten yleiskokousten ja ryhmien suoran toiminnan projekteja,
4. niitä, jotka ovat kaikkein vähäosaisimpia, ja
5. moninkertaistamaan ja ennaltamäärittelemään yhteisöllisen itsehallinnon ja tarpeiden mukaisen jakamisen sisältöä sosiaalisen liikkeen kehitysprosessissa.

Hyvässä yhteiskunnassa

Hyvässä yhteiskunnassa politiikka ja talous integroitaisiin federoituihin, hierarkiattomiin ja suoran demokraatian kuntiin, joihin olisi sijoitettu itseohjautuvia neuvostoja ja vuorottelevia valtuutettuja yhteisön päätösten täytäntöönpanoa varten. Yleiskokouksissa ihmiset kävisivät vuoropuhelua, tekisivät suoria kollektiivisia päätöksiä ja tekisivät sopimuksia työn jakamisesta. Yhteisökokousten yhteydessä toimivat neuvostot huolehtisivat itse päätösten täytäntöönpanosta yhteisön kokousten päättämien toimintalinjojen, pöytäkirjojen ja valtuutusten puitteissa. Uusintaminen/tuotanto vastaisi ihmisten tarpeisiin ja toiveisiin. Ja vastaavasti jakelu tapahtuisi tarpeiden, toiveiden ja käytön mukaan, jolloin kaikilla olisi mahdollisuus saada käyttöönsä runsaudensarvi, joka lisääntyisi ja kehittyisi jaetulla osallistuvalla työllä, työnteolla ja toiminnalla, jota avustaisi ekologinen ja vapauttava teknologia.

Yhteisten prosessien ja käytäntöjen yhtymäkohdat

Suoran demokratian muotoja tarvitaan, jotta voidaan tehdä suoria kollektiivisia päätöksiä siitä, mitä ihmiset haluavat tehdä ja mikä vaikuttaa heihin. Ilman suoraa demokratiaa ei ole kollektiivista itsemääräämisoikeutta eikä yksilön itsemääräämisoikeutta suhteessa kollektiivisiin päätöksiin. Suora demokratia on kuitenkin yksinään välttämätön mutta riittämätön jokaisen ja kaikkien vapauden täydelle kukoistukselle; suoran demokratian muotoja voidaan käyttää välineenä epädemokraattiseen, epäegalitaariseen ja muuten epävapaaseen sisältöön. Autoritaarisen muodon ja sisällön välttämiseksi on tärkeää, että kokoukset ja niiden tekemät päätökset ovat sopusoinnussa tiettyjen vapauttavien vähimmäisominaisuuksien/käytäntöjen kanssa.

Kommunalistisilla projekteilla on yhteisiä poliittiseen muotoon ja sisältöön liittyviä prosesseja ja käytäntöjä, joihin kuuluvat ainakin suora demokratia, vapaa yhdistyminen, ei-hierarkia, yhteisöllinen itsehallinto, yhteisfederalismi, keskinäinen apu ja suora toiminta. Suora demokratia, kuten suora kollektiivinen päätöksenteko, on olennainen osa kollektiivista vapautta. Suora demokratia henkilöiden vapaassa yhteenliittymässä ilman hallitsevia luokkia ja hierarkkisia suhteita mahdollistaa sen, että kokousten muotoa ja sisältöä ei käytetä välineenä henkilöiden vapauksien mielivaltaiseen rajoittamiseen. Yhteisöllistä itsehallintoa tarvitaan, jotta itsehallintoa voi olla olemassa kaikissa mittakaavoissa ja jotta voidaan estää vallan yksityistäminen yli yhteisöjen. Yhteisfederalismi mahdollistaa yhteisökokousten välisen päätöksenteon ja yhteistyön siten, että kaikki poliittinen päätösvalta on suoraan yhteisökokouksilla ja niiden osallistujilla. Keskinäinen avunanto on tarpeen, jotta ihmisten tarpeisiin voidaan vastata monensuuntaisesti. Tarvitaan hierarkian vastaista suoraa toimintaa, jotta voidaan vastustaa hierarkkista hallintoa ja vastata ihmisten tarpeisiin tällaisen vastarinnan avulla. Edellä mainittua voidaan soveltaa tiettyihin tilanteisiin suhteellisen rajattomasti eri tavoin. Itsehallinto (mukaan lukien suora demokratia, vapaa yhdistymisen ja hierarkiattomuus), suora toiminta ja keskinäinen avunanto jne. voivat olla olemassa yhteisten prosessien ja käytäntöjen yhtenäisinä pisteinä organisaatiossa ja asiaankuuluvissa säännöissä, päätöksentekoprosesseissa, oikeuksissa ja velvollisuuksissa, ohjelmissa ja yhteisökokouksissa sekä niiden kautta. On tietenkin myös mahdollista, että tällaisten piirteiden merkityssisältö sisältyy yhteisiin prosesseihin, käytäntöihin ja sopimuksiin ilman, että näitä erityisiä sanoja käytetään.

Strategia

Kommunalismin strategia koostuu kaksoisvallan kehittämisestä kapitalismia, valtiota ja hierarkiaa vastaan laajemmin käyttämällä kommunalistisia keinoja, rakenteita ja prosesseja kommunalististen päämäärien eteenpäin viemiseksi. Kommunalismiin kuuluu oppositiopolitiikka — hierarkioiden vastustaminen suoralla toiminnalla itseohjautuvin keinoin. Kommunalismin toinen ulottuvuus on jälleenrakentava politiikka ja keskinäinen avunanto — sosiaalisten liikkeiden ja ihmisten tarpeisiin vastaaminen laajemmin horisontaalisten yhteisöorganisaatioiden, sulautettujen neuvostojen/komiteoiden/työryhmien, yhteisen infrastruktuurin ja taitojen, välineiden, tarpeiden, kykyjen ja resurssien yhdistämisen avulla eri mittakaavoissa. On tärkeää luoda muoto ja sisältö, joka perustuu kommunalistisiin prosesseihin, käytäntöihin ja tavoitteisiin. Tätä varten ihmisten on saatava muut vakuuttuneiksi vuoropuhelun ja toiminnan kautta erilaisista vapauttavista käytännöistä — kuten suorasta demokratiasta, suorasta toiminnasta ja keskinäisestä avunannosta. Hyvä tapa vakuuttaa ihmiset käyttämään tällaisia menetelmiä on keskittyä yhdessä yhteisiin tarpeisiin, yhteisiin tavoitteisiin ja yhteisiin kamppailuihin sekä osoittaa vuoropuhelun ja mielenosoitusten avulla, että vaakatason suora demokratia, keskinäinen avunanto ja suora toiminta jne. voivat auttaa saavuttamaan erilaisia tavoitteita, joita ihmisillä on hierarkkisia keinoja paremmin.

Yhteisökokoukset ja paikallisneuvostot voivat kehittää oppositiopolitiikkaa ja uudelleenrakentamista uusintamisen, tuotannon, jakelun, välistävedon, kulutuksen ja yhteisöelämän pisteissä. Yhteisökokoukset voivat mahdollisesti organisoida suoria toimia, suoria kampanjoita ja suoria toimintakomiteoita kaikkia yleisiä ja erityisiä hierarkioita vastaan tietyn yhteisön tai alueen sisällä ja sen ulkopuolella. Lisäksi yhteisölliset kokoukset voivat mahdollisesti järjestäytyä vastaamaan monenlaisiin erityisiin ja yleisiin tarpeisiin keskinäisen avunannon ja yhteistoiminnan kautta. Yhteisökokoukset ja paikallisneuvostot voivat kehittää, auttaa ja osallistua monenlaiseen oppositiopolitiikkaan ja jälleenrakentamiseen. Tiettyihin hierarkioihin ja tiettyihin tavoitteisiin tähtääviin suoriin toimintataktiikoihin voivat kuulua hierarkkisen infrastruktuurin valtaukset, hierarkkisen infrastruktuurin ja maan, tuotantovälineiden ja työn hedelmien pakkolunastus, oppositiokansalaistottelemattomuus, lakkoilut, saarrot, sabotaasit, boikotit, kapinat, marssit ja yhteisön itsepuolustus. Keskinäisen avunannon sisältö voi liittyä elintarvikkeiden ilmaiseen jakeluun, resurssien ja palveluiden ilmaiseen jakeluun laajemmin, yhteisten olemassaolo- ja tuotantovälineiden kehittämiseen ja yhteiseen infrastruktuuriin.

Kun yhteisökokoukset alkavat kehittyä eri kortteleissa, lähiöissä, kylissä/kaupungeissa ja alueilla, ne voivat työskennellä yhteisten toimien ja projektien parissa sekä muodostaa muodollisempia ja jatkuvampia yhteisökokousten yhteisiä liittorakenteita eri mittakaavoissa. Kommunalististen projektien tavoitteena on demokratisoida ja yhteisöllistää valtaa, vastata ihmisten tarpeisiin, koordinoida suoraa toimintaa erilaisia hierarkkisia valtakuntia vastaan ja kehittää samalla yhteisöä ja horisontaalisia hallintorakenteita, joilla korvataan hierarkkinen talous ja hallintorakenteet ennen vallankumouksellisia hetkiä, niiden aikana ja niiden jälkeen. Kun yhteisöjen yleiskokoukset moninkertaistuvat ja koordinoivat yhteisiä toimia ja yhteisiä projekteja, ne voivat saada riittävästi kapasiteettia, organisatorisia hyveitä, kollektiivista viisautta, kokemusta, vauhtia ja legitimiteettiä kyseenalaistaa paikalliset ja alueelliset hierarkkiset hallitukset, pakkolunastaa hierarkkinen infrastruktuuri, korvata yhteisöllisen ja yhteisöjen välinen itsehallinto uutena politiikan ja talouden muotona.

Yhteisöllisyys on tavallaan samaa kuin syndikalismi työpaikoilla tapahtuvalle järjestäytymiselle. Syndikalismin juuret ovat itseohjautuvassa työpaikoilla tapahtuvassa järjestäytymisessä kohti vallankumousta ja sosialismia vastaamalla välittömiin tarpeisiin kapitalismin ja muiden hierarkioiden vastaisen suoran toiminnan avulla. Sitä vastoin kommunalismi keskittyy itseohjautuvaan yhteisölliseen järjestäytymiseen, yhteisöä määrittävään jälleenrakentavaan politiikkaan, keskinäiseen avunantoon sekä uusiin päätöksenteon ja hallinnon muotoihin, samalla kun se tekee oppositiotoimia poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten hierarkioiden moninaisia muotoja vastaan — tavoitteena on vallankumous ja kommunalistinen yhteiskunta, ja se vastaa ihmisten tarpeisiin matkan varrella.

Vapauttavaa kollektiivien ekosysteemiä kehitetään osittain kehittämällä yhteisökokouksia ja paikallisneuvostoja / yhteisökokousten työryhmiä. Se tapahtuu kuitenkin myös hautomalla ja/tai avustamalla erilaisia ryhmiä, kuten solidaarisuusverkostoja, suoran toiminnan kollektiiveja, keskinäisen avun kollektiiveja, kansanopetusjärjestöjä, lahjaputiikkeja, vuokralaisjärjestöjä, radikaaleja ammattiyhdistyksiä, yhteisön ja työntekijöiden hallitsemia osuuskuntia, jotka auttavat sosiaalisia liikkeitä, ekologisia teknologiahankkeita, lukuisia aihekohtaisia ryhmiä jne. Nämä rakennuspalikat voivat tehdä yhteistyötä auttaakseen toisiaan vastavuoroisesti ja luodakseen vaihtoehtoisia ja vastakkaisia instituutioita tavanomaiselle liiketoiminnalle. Yhteisökokoukset voivat — yhteisvaurauden, suoran toiminnan ja muiden projektien kehittämisen lisäksi — hautoa, koordinoida ja auttaa muita järjestöjä, joiden juuret ovat suorassa demokratiassa, suorassa toiminnassa ja keskinäisessä avunannossa. Tällaiset potentiaalisesti vallankumoukselliset rakennuspalikat voivat keskinäisissä suhteissa yhdistyä ja olla enemmän kuin osiensa summa. Tällainen lähestymistapa voi kehittää ja koordinoida hajanaisempia liikkeitä ja yhdistää niitä yhteisillä projekteilla ja tapahtumilla, joiden juuret ovat suorassa demokratiassa, suorassa toiminnassa ja keskinäisessä avunannossa (tämä ei tarkoita sitä, että ryhmät saataisiin omaksumaan liberaalisosialismi ideologiana).

Kommunalismi on ennaltamäärittelevää siinä mielessä, että tällaiset yhteisölliset kokoukset ja itseohjautuvat instituutiot pyrkivät mallintamaan muotojensa, sisältönsä ja prosessiensa avulla maailmaa, jonka ne haluavat luoda. Kommunalismi on myös tavoitteellista ja strategista siinä mielessä, että siinä ymmärretään, että uutta maailmaa ei ole vielä olemassa ja että se on jotakin, jota meidän on kehitettävä kehittyvistä olosuhteista. Kommunalismin välttämättömät piirteet (muodollisesti ja sisällöllisesti) ovat välttämättömiä mutta eivät riittäviä kommunalististen tavoitteiden kannalta. On ratkaisevan tärkeää, että kommunalistisia käytäntöjä mukautetaan ja muokataan asiaankuuluvien muuttujien, olosuhteiden, tarpeiden ja toiveiden mukaan. Vaikka on tietenkin totta, että välineellinen strateginen päättely ilman asianmukaisia eettisiä näkökohtia käytetyistä keinoista ja prosesseista voi johtaa brutaaliuteen: pelkät ennaltamäärittelevät lähestymistavat — erityisesti sellaiset, joissa ei ymmärretä keinojen ja päämäärien välistä etäisyyttä eikä vain sitä, missä niiden välillä pitäisi olla johdonmukaisuutta — voivat johtaa hampaattomiin hankkeisiin, joissa ei ole mitään mielekästä pyrkimystä organisoida valtaa uudelleen ja kohdata hierarkkisia olosuhteita.

Säännöt ja päätöksentekoprosessi

Sääntöjä olisi täsmennettävä yhteisön yleiskokouksen kehittyessä. Yhteisöllisyyden säännöissä on hyvä olla aluksi jonkinlainen riittävän hyvä päätöksentekoprosessi. Tämä voi olla niinkin yksinkertainen kuin seuraava:

1. Pohdinta tapahtuu vapaaehtoisen puheenvuoron ja päätöspinon muodostamisen kautta. *Henkilöille, joilla on merkittäviä erimielisyyksiä, olisi annettava riittävästi aikaa keskustella erimielisyyksistään ennen kuin he palaavat pinoihin, jotta he voivat selventää ja perustella kantansa. Tätä varten on laadittava erityiset mekanismit.
2. Päätökset tehdään harkinnan avulla. Harkintaan kuuluu tarpeiden, toiveiden, kykyjen, asiaankuuluvien muuttujien ja olosuhteiden selvittäminen, ongelmista ja mahdollisista ratkaisuista keskusteleminen, kysymykset, kritiikki, sopimukset, erimielisyydet, tarkistukset, vastaehdotukset jne. Kokouksessa pyritään konsensukseen. Jos yksimielisyyttä ei saavuteta, päätöstä pohditaan tarkemmin, minkä jälkeen siitä äänestetään.
3. Jos konsensusta ei saavuteta, päätökset tehdään yksinkertaisella ääntenenemmistöllä — päätöksenteko ja veto-oikeus hajautetaan.
4. Harkinta- ja päätöksentekoprosessiin kuuluu myös se, miten päätökset pannaan täytäntöön ja kuka ne panee täytäntöön. Päätösten täytäntöönpano tapahtuu ryhmien ja henkilöiden vapaan sopimisen kautta.
5. Komiteat ja kiertävät edustajat eivät tee politiikkaa niiden valtuutusta antavien edustajakokousten lisäksi. Niiden on itse hallinnoitava itseään yhteisön yleiskokouksen laatimien toimintaperiaatteiden, pöytäkirjojen ja valtuutusten rajoissa. Komiteat ja vaihtuvat valtuutetut voidaan kutsua välittömästi takaisin yhteisön yleiskokouksen toimesta.
6. Ehdotusten ja päätösten on oltava sopusoinnussa asianomaisen ryhmän perussäännön/sääntöjen/oikeuksien ja velvollisuuksien/tai prosessin ja käytännön yhtenäisyyden kanssa. *Ryhmän perussäännön/sääntöjen/oikeuksien ja velvollisuuksien/prosessin ja käytännön ykseyspisteiden jne. olisi perustuttava suoraan demokratiaan/vapaaseen yhdistymiseen/vapaaseen yhteenliittymään/ei-hierarkiaan/yhteistoimintaan/yhteistoimintaan/vastavuoroiseen apuun/suoraan toimintaan jne.

Tätä voidaan täydentää ja mukauttaa tarpeen mukaan. Jos alussa keskitytään liikaa päätöksentekoprosessien ja sääntöjen yksityiskohtiin, ihmiset voivat kääntyä pois, ja lisäksi prosessi voi olla tarpeettoman prosessikeskeinen kollektiivisen toiminnan kustannuksella. Se, että ei ole tarpeeksi hyvää prosessia, voi kuitenkin johtaa hierarkkiseen ja mielivaltaiseen valtaan selkeiden vaakatason demokraattisten menetelmien sijaan. On tärkeää käyttää riittävän eettisiä ja käytännöllisiä prosesseja, jotta voidaan kehittää kehittämiskelpoisia toimia ja päämääriä. Jonkinlainen alkeellinen vapauttava rakenne alusta alkaen, jota ihmiset voivat pohtia ja muokata, voi auttaa hankkeen perustamisessa itseohjautuville ehdoille. On tärkeää miettiä harkinta- ja päätöksentekoprosesseja, riitojenratkaisuprosesseja, erilaisia valtuutettujen asemia ja tapoja, joilla komiteat ja valtuutetut suhtautuvat yhteisön kokouksiin, joiden osa he ovat, koska tällaiset kysymykset tulevat esiin suhteellisen pian järjestäytymisprosessin aikana.

Kommunalistisessa projektissa sen yleisestä politiikasta päättävät yhteisön kokoukset ja niiden osallistujat. Paikalliskomiteat huolehtivat sitten itse kyseisen politiikan toteuttamisesta yhteisön yleiskokouksen päättämien valtuuksien, toimintatapojen ja pöytäkirjojen puitteissa. Valtuutetuilla ei ole poliittista valtaa, vaan heillä on valtuuksiensa puitteissa puhtaasti viestinnällisiä, koordinoivia ja hallinnollisia tehtäviä. Tällaiset roolit vuorottelisivat, ja koko kokoushankkeessa edistettäisiin yleistä tietämystä siitä, miten eri rooleja hoidetaan. Yleiskokoukselle kuuluu myös käytännön koulutusprosessi, jonka tarkoituksena on selvittää, miten organisaatiota voidaan johtaa itse. Ihmiset tuovat pöytään erilaiset teoreettiset ja käytännölliset tietonsa, ja kokouksen pitäisi toimia opetus- ja oppimiskokemuksena kaikille osallistujille.

Paikalliset neuvostot/komiteat/työryhmät

Kun yhteisön yleiskokoukset äänestävät tietyistä toimintalinjoista, voidaan perustaa erillisiä neuvostoja/komiteoita/työryhmiä, jotka sitten panevat toimintalinjat täytäntöön. Yhteisökokouksissa ihmiset voivat tehdä sopimuksia eri toimintalinjojen toteuttamiseen tarvittavan työn jakamisesta. Yhteisökokousten paikalliset neuvostot/komiteat/työryhmät hoitavat itse omia asioitaan alhaalta käsin päättämiensä toimintalinjojen, pöytäkirjojen ja toimeksiantojen rajoissa. Alhaalta tulevien toimintalinjojen/käytäntöjen/mandaattien tulisi olla vähintäänkin sopusoinnussa niiden vapauttavien vähimmäisprosessien ja -käytäntöjen kanssa, jotka on kirjattu yhteisön yleiskokousten virallisiin organisaatiorakenteisiin ja sääntöihin. Paikallisilla neuvostoilla/komiteoilla/työryhmillä voi olla laajat tai erityiset valtuudet ja erityispäätöksistä ja -yhteyksistä riippuen valtuuksien tulisi olla tarkempia tai laajempia.

Jotkin paikalliset neuvostot/komiteat/työryhmät suunnitellaan jatkuviksi. Toiset paikalliset neuvostot/komiteat/työryhmät saatetaan tarkoituksella suunnitella siten, että ne katoavat tietyn tapahtuman, tapahtumaketjun tai projektin jälkeen. Toiset paikalliset neuvostot/komiteat/työryhmät saattavat olla tarkoitettu jatkuviksi, mutta lopulta ne ovatkin järkeviä vain tilapäisinä tai päinvastoin. Jotkin näistä paikallisista neuvostoista/komiteoista/työryhmistä ovat enemmän juurtuneet oppositiopolitiikkaan, kun taas toiset ovat enemmän juurtuneet jälleenrakentavaan politiikkaan. Koska kaikki tällaiset neuvostot/komiteat/työryhmät ovat osa yleistä kommunalistista projektia, ne auttavat lopulta sitä ja toisiaan.

Jotkin paikalliset neuvostot/komiteat/työryhmät ovat kunnallisia edustajakokouksia, kun taas toiset paikalliset neuvostot/komiteat/työryhmät liittyvät edustajakokousten yhteisliittoihin. Yleiskokousten tulisi olla riittävän suuria, jotta niissä voi olla useita erillisiä neuvostoja/komiteoita/työryhmiä, mutta myös riittävän pieniä, jotta kaikki voivat osallistua mielekkäästi keskusteluun ja päätöksentekoon yhdessä. Kun edustajakokoukset kasvavat liian väkirikkaiksi, ne voivat hajautua useiksi edustajakokouksiksi, jotka sitten liittoutuvat keskenään.

***Joitakin projekteja voidaan hautoa yleiskokouksissa, ja tavoitteena on, että niistä tulee ajan mittaan omia itsenäisiä projekteja. Se, pitäisikö tietyn projektin olla integroituna yleiskokouksiin, olla yleiskokousten hautomana, mutta lopulta erillisenä, olla keskinäisen avunannon piirissä yleiskokousten kanssa vai erillään yleiskokouksesta, vaihtelee projektikohtaisesti ja asiayhteydestä riippuen. Yhdellä tasolla tarvitaan vapauttavien järjestöjen ja liikkeiden ekosysteemejä. Jos eri ryhmät eivät kuitenkaan strategisesti yhdistä voimiaan riittävän samankaltaiseen ja/tai vastavuoroiseen suuntaan, liikkeet voivat rajoittaa potentiaaliaan ja jopa toimia tavalla, joka on vähemmän kuin niiden osien summa!

Valtuutettujen roolit

Vaikka kommunalismi vastustaa kaikenlaista edustuksellista politiikan tekemistä, se ei kuitenkaan vastusta koordinoivia, viestinnällisiä ja hallinnollisia tehtäviä. Tällaisten roolien pitäisi olla määrättyjä ja palautettavissa, eikä niillä pitäisi olla poliittista päätösvaltaa. Tällaisia rooleja olisi vaihdettava, jotta yhden henkilön ei tarvitsisi tehdä liikaa työtä ja jotta osallistujien yleinen tietämys lisääntyisi. Joskus voi olla järkevää, että jotkut valtuutettujen tehtävät hoidetaan yhdessä valtuutettujen kanssa. Esimerkkeinä voidaan mainita sihteerin tai muistiinpanovelvollisen asema, rahastonhoitajan asema, digitaalisen tiedotuksen koordinaattori (sähköpostit, verkkosivut, sosiaalinen media jne.) ja yhteistoimintavaltuutetut, jotka koordinoivat kokousten välillä ja palaavat sitten takaisin yleiskokoukseen, jossa varsinaiset päätökset tehdään.

Valtuutettujen keskeisenä tavoitteena on valtuutettujen tehtävien lisäksi järjestää itsensä pois tehtävistään ja varmistaa, että soihdut kulkevat eteenpäin ja että heidän rooleissaan tarvittava tietämys siirtyy eteenpäin. Näin luodaan toimintojen redundanssia ja joustavuutta. Yksi tapa tehdä tämä on porrastaa rooleja niin, että uusi valtuutetun rooliin tuleva henkilö oppii edelliseltä valtuutetulta. Valtuutetut voivat olla olemassa nimittämisen ja itsensä nimittämisen kautta ja sitten äänestyksen (tai eriävän mielipiteen puuttumisen) kautta. Valtuutettujen tulisi olla pikemminkin kiertäviä kuin pysyviä. Jonkinlainen pyörivä roolikaavio (jossa sovellettavat valtuutetun roolit kulkevat ympyrässä ylitöinä kaikkien organisaation jäsenten välillä) tai lajitteluprosessi voisi olla järkevä myös joidenkin valtuutetun roolien osalta joissakin kokouksissa. Edellä mainituissa prosesseissa ihmiset voivat jättäytyä pois tietyistä valtuutetun rooleista, mutta tällaiset prosessit voivat rohkaista jakamaan töitä ja tietoa siitä, miten erilaisia valtuutetun tehtäviä tehdään, ja kannustaa ihmisiä ja kokouksia olemaan muuttamatta tällaisia tilapäisesti hallussaan olevia valtuutetun rooleja pysyvästi kenen tahansa käytössä oleviksi rooleiksi. Kaikki muut asiat ovat samanarvoisia: Mitä enemmän yleiskokouksen sosiaalinen uusintaminen on jaettu monien osallistujien kesken — erityisten valtuutettujen roolien sisällä ja niiden ulkopuolella — sitä kestävämpi koko projekti on. Lisäksi tällaisen sosiaalisen uusintamisen jakaminen on ratkaisevan tärkeää sukupuoleen perustuvan työnjaon voittamiseksi.

Ennen kommunalistisen projektin aloittamista

Voi olla hyvä aloittaa ydinryhmästä ihmisiä, jotka ymmärtävät yhteisöllisyyden peruskäytäntöä (vaikka se ei ole välttämätöntä). Saattaa olla jopa järkevää aloittaa opintopiirinä, jossa käydään läpi liberaalikommunismin ja kommunalismin perusteet ja käydään vuoropuhelua, teoretisoidaan ja laaditaan strategioita siitä, mitä merkitsisi kommunalistisen käytännön soveltaminen omassa paikassa. Ihannetapauksessa jotkut niistä ihmisistä, jotka auttavat yleiskokouksen käynnistämisessä, tuntevat hyvin libertaristisen sosialismin, kommunalismin, sosiaalisen ekologian ja/tai muiden sellaisten filosofioiden ja käytäntöjen perusteoriat ja käytännöt, jotka perustuvat sellaisiin piirteisiin kuin ”yhteisöomistus”, commons, usufruct, suora kollektiivinen päätöksenteko jne. Jos kaikki muut tekijät pysyvät samana: jos kokouksen alkuperäiset jäsenet eivät ole kaikki samanlaisista, päällekkäisistä sosiaalisista piireistä, kokoukset pystyvät paremmin tavoittamaan muita yhteisprojekteja varten. Jos esimerkiksi kolme ihmistä ovat ajamassa yhteisprojektia, tuntee kukin kaksi potentiaalisesti kiinnostunutta naapuria, joita muut eivät tunne, ja jos nämä potentiaalisesti kiinnostuneet naapurit tuntevat kukin kaksi naapuria, joita muut eivät tunne: silloin kokouksen jäsenet voivat nopeammin lisääntyä ja ottaa mukaan yhä enemmän ihmisiä tietyllä paikkakunnalla.

Voi olla hyödyllistä löytää ihmisiä, jotka ovat jo valmiiksi myötämielisiä, ja sen jälkeen tavoittaa muita — toisin sanoen tavoitella sisäänpäin suuntautuvaa toimintaa nimenomaan siksi, että saataisiin valmiudet tavallisten ihmisten tavoittamiseen tällaisella kommunalistisella hankkeella. On tärkeää, että yhteisökokoukset ovat pikemminkin yhteiskunnallisen liikkeen organisaatioita kuin ideologisesti erityisiä ryhmiä tai ”vasemmiston pienemmän yhteisen nimittäjän” tyyppisiä organisaatioita. Tavoitteena on tavoittaa tavallisia ihmisiä ja muita outoja ihmisiä yhteisökokoushankkeella, jonka juuret ovat tarpeiden täyttämisessä tinkimättä suoran demokratian, hierarkiattomuuden, keskinäisen avun ja suoran toiminnan minimikäytännöistä. Tavoitteena on, että ihmiset käyttävät näitä vapauttavia käytäntöjä omien ja muiden tarpeiden tyydyttämiseksi. Jos ideologisesti motivoituneita liberaalisosialisteja ja muita vastaavia ei ole kovinkaan paljon omalla järjestäytymispaikkakunnalla, voi aloittaa etsimällä muutamia ihmisiä, jotka ovat riittävän kiinnostuneita perustamaan ja käynnistämään tasa-arvoisen yhteisökokouksen, jossa tarpeisiin vastataan suoran demokratian ja kollektiivisen toiminnan avulla. Vaikka yksi tai kaksi ihmistä voi (ja toisinaan sen pitäisikin) tehdä ensimmäisen julkisen kutsun kokouksen järjestämiseksi muiden löytämiseksi, ihanteellisimmassa tapauksessa työskentelee kolmen tai useamman ihmisen ryhmässä saadakseen ensimmäisen kokouksen käyntiin.

Ennen kuin kommunalistinen projekti tuodaan julkisuuteen, voi olla järkevää saada jonkinlainen valmiiksi laadittu ajatus projektin luurankorakenteesta ja suuntauksesta, jota sitten voidaan ehdottaa ja jota voivat muokata ihmiset, jotka ovat kiinnostuneita osallistumaan yhteisön kokoamisprojektin laatimiseen. Kokousten rakenteen tulisi olla riittävän selkeä, jotta se olisi johdonmukainen, avoin ja käytännöllinen, mutta samalla riittävän joustava, jotta sitä voidaan mukauttaa ja jotta se sisältää laajan sallitun alueen jokaisen ja kaikkien omatoimisen hallinnan rajoissa. Vaikka seuraavat asiat on pohdittava ihmisten kesken ja mukautettava osallistujien tarpeiden ja mieltymysten mukaan: johdonmukainen kokoontumistila valmiina, joitakin lyhyitä organisatorisia ehdotuksia (esimerkiksi luurankomuotoiset versiot riittävän hyvistä ja lyhyistä päätöksentekoprosesseista/säännöistä/yhtymäkohdista käytäntöä varten), ulkoistamissuunnitelma ja joitakin mahdollisia alkuvaiheen projekteja (joita ei välttämättä tarvitse ehdottaa vaan pikemminkin stimuloida mielikuvitusta ja kiinnostusta) voi olla hyödyllistä ennen kommunalistisen projektin aloittamista. Jos ihmiset eivät löydä ihanteellisempaa kokoontumistilaa, takapiha, autotalli tai jonkinlainen julkinen tila voi toimia riittävän hyvin.

On ihanteellista suunnitella, miten yhteisön kokous esitellään strategisesti yleisölle. Lähtökohta eroaa kuitenkin sen yleisestä kehittämispotentiaalista, ja se on vain yksi monista piirteistä, joita on pohdittava yhteisökokousta kehitettäessä. Pitkällä aikavälillä on lähes aina kestävämpää, että ryhmä lähtee liikkeelle hitaalla tahdilla ja työskentelee lyhytaikaisten tavoitteiden ja konkreettisten, toteutettavissa olevien projektien parissa itseohjautuvien prosessien avulla rakentaakseen itseään, ennen kuin se pääsee laajemmin liikkeelle ja ryhtyy vaikeampiin projekteihin. On myös mahdollista aloittaa kommunalistinen projekti liian hitaasti, jolloin tärkeät hetket jäävät väliin, jolloin olisi ollut järkevää, että projekti olisi jo esitelty yleisölle ja/tai että siinä olisi jo puututtu laajempiin ja vaikeampiin asioihin. Mikään määrä etukäteissuunnittelua ei pysty tyhjentävästi käsittelemään teorioiden toteuttamisen myllerryksiä. On kuitenkin paljon hedelmällisempää miettiä, miten kehittää mielekäs alku ja kehityskulku, kuin heittää tikkaa taululle pimeässä.

Joskus on järkevää perustaa yhteisön kokous tietyn asian tai projektin ympärille, josta ihmiset ovat kiinnostuneita. Toisinaan taas on järkevää käynnistää yleiskokouksia, jotta voidaan selvittää, mihin asioihin tai projekteihin olisi keskityttävä. Molemmissa lähestymistavoissa on hyvät ja huonot puolensa. Aloittaminen tietyistä aiheisiin perustuvista projekteista (jotka liittyvät tai eivät liity jo olemassa oleviin liikkeisiin, joilla on vauhtia) voi johtaa siihen, että kokoukset lokeroituvat tiettyihin aloihin, jotka ovat pelkistettyjä verrattuna siihen laajaan sisältövalikoimaan, jota kokoukset voivat kehittää. Se, että aloitetaan yleiskokouksella ja etsitään sitten yhdessä projekteja, joita voidaan kehittää yhdessä tarpeiden täyttämiseksi, voi olla liian epämääräistä ja abstraktia motivoimaan ihmisiä — varsinkin aluksi. Vaikka tällainen prosessi alkaisi miten tahansa, ajan mittaan sekä kokousten että niiden keskittämien erityishankkeiden on kehityttävä samanaikaisesti. Kommunalistisia projekteja voidaan aloittaa monin eri tavoin, ja tapa, jolla tietty kokoontuminen alkaa, ei ole niinkään tärkeä kuin se, miten se kehittyy.

Taustaselvitykset

Nämä kysymykset ovat vain joitakin niistä monista tärkeistä kysymyksistä, joita pitäisi kysyä itseltään ja muilta, kun organisoidaan kommunalistista projektia: ”miten tavoitamme ja organisoimme järjestäytymättömät / ei-hallitsevan luokan / tavalliset ihmiset?”, ”mitä komiteoita ja projekteja meidän pitäisi yrittää kehittää?”, ”mitä kollektiiveja on jo olemassa, joiden kanssa voimme työskennellä eri tasoilla?”, ”miten levitämme kansankasvatusaloitteita?”, ”miten pidämme huomiomme yhteiskunnan muuttamisessa ja samalla työstämme välivaiheita?”, ”miten yhdistämme lyhyen aikavälin ja pitkän aikavälin tavoitteet?”, ”millaisiin projekteihin meidän pitäisi keskittyä ottaen huomioon nykyiset olosuhteet ja kapasiteettimme nykyiset tasot ja rajoitukset?”. ”miten voimme saavuttaa tavoitteet uhraamatta niitä vähimmäistavoitteita, joita meillä pitäisi olla, ja vähimmäiskäytäntöjä, joita käytämme?”, ”miten käytämme kollektiivista kapasiteettiamme tavalla, jolla meistä tulee enemmän kuin osien summa?”.

Yhteisökokoukset voivat sisältää erilaisia itseohjautuvia ruohonjuuritason yhteiskuntatieteellisiä tutkimuksia, jotka voivat auttaa ihmisiä tekemään päätöksiä. Kommunalistisen projektin aloittajien (ja siihen osallistujien) tulisi pyrkiä kartoittamaan, ketkä ovat potentiaalisia osallistujia ja tukijoita. Ihmiset voivat jatkuvasti selvittää ei-hallitsevan luokan (ja sen osien) ja hallitsevan luokan poliittista/taloudellista/sosiaalista koostumusta. Paikallisen poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen elämän elävän kartan luominen voi auttaa yleiskokouksen toiminnassa. Ihmiset voivat jatkuvasti selvittää ihmisten kohtaamia ongelmia ja heidän toiveitaan. Kokoukset, komiteat ja tutkijat voivat hyödyntää monia menetelmiä, kuten jo olemassa olevia tietoja ja tutkimuksia, paikallishistoriaa, paikallistason ulkopuolista historiaa, etnografiaa/osallistuvaa havainnointia, kyselytutkimuksia, suullista historiaa, työntekijöiden kyselyä ja yhteisön kyselyä, sosiologisia tilastollisia menetelmiä, ekologisia tutkimuksia jne. Tällainen yhteisön tuottama yhteiskuntatiede voi olla niin kattavaa kuin kokoukset, komiteat ja osallistujat haluavat, ja sitä voidaan tehdä erilaisten yhteiskunnallisen liikkeen tutkijoiden kanssa. Sen lisäksi, että tällainen prosessi tarjoaa relevanttia tietoa päätöksentekoa ja liikkeen strategiaa varten, se voi auttaa yleistämään käytännön yhteiskuntatiedettä ja tutkimusmenetelmiä yleiskokouksen jäsenille (mikä voi myös auttaa ihmisiä tekemään viisaampia päätöksiä). Yhteiskuntatieteelliset menetelmät eivät suinkaan ole tavallisten ihmisten ulottumattomissa, vaan ne ovat menetelmiä, joita ihmiset voivat käyttää sosiaalisen liikkeen toiminnan tukena. Asiaankuuluvia poliittisia, taloudellisia, sosiaalisia ja ekologisia muuttujia voidaan koota ja jakaa yleiskokouksen jäsenille ja yleisölle tarpeen ja tarpeen mukaan. Tällaiset tiedot yhdistettynä erilaisiin paikallisiin tietoihin, joita ihmisillä on, voivat auttaa ihmisiä tekemään päätöksiä.

Kommunalistisen projektin aloittajien pitäisi yrittää kartoittaa erilaisia voimia, jotka vastustavat tällaista kommunalistista hanketta. On tärkeää olla tietoinen siitä, kuka on paikallinen hallitseva luokka, mitkä oikeistolaiset, liberaalit ja autoritaarisen ”vasemmiston” järjestöt saattavat olla esteenä, ja tutkia poliisin ja valtion mahdollisia sortotoimia omalla alueella ja yleensä. Ihmiset voivat myös tutkia asiaankuuluvien paikallisten ja alueellisten hierarkkisten järjestelmien eri painostuskohtia, jotta he voivat miettiä, miten kansanliikkeet voivat toimia tällaisissa painostuskohdissa vapauttavien tavoitteiden saavuttamiseksi.

***Tutkimus ja yhteisön kartoitus olisi mukautettava erityisprojekteihin, toimiin ja tavoitteisiin ja sisällytettävä osaksi kokousten ja neuvostojen pohdintaa.

Tiedottaminen

Tiedotusta voidaan tehdä monin eri tavoin. Eri menetelmiä on enemmän tai vähemmän järkevää käyttää riippuen edistettävän yleiskokouksen tai projektin laajuudesta (sekä monista muista merkityksellisistä muuttujista). Puskaradio ja kahdenkeskinen vuorovaikutus ja viestintä ovat erittäin tärkeitä. Kahdenkeskistä tiedottamista voidaan tehdä myös kahdenkeskisten tekstikutsujen avulla. Ovelta ovelle -menetelmiä käytetään liian vähän, ja ne ovat erittäin tehokkaita, kun tavoitellaan jo olemassa olevien ulkopuolelle. Ihmiset voivat tehdä suusanallista tiedotusta, lentolehtisiä ja käsikirjoituksia kokoontumisista, toimista ja tapahtumista julkisissa ja puolijulkisissa tiloissa, kerrostaloissa, asuintaloissa, työpaikoilla, kunnanlaitoksissa, puistoissa, kirjastoissa, toreilla, erilaisissa alakulttuurien tiloissa jne. Lentolehtisten levittäminen on tärkeää. Linja-autopysäkit, katuvalot, kahvilat, seinät eri puolilla kaupunkia jne. olisi mainostettava perusteellisesti, kun yritetään tehdä yleisötyötä.  On tärkeää, että esitteissä on asiaankuuluvaa tietoa organisaatiosta, jonkinlainen selitys siitä, mikä tietty tapahtuma on, sekä tapahtuman aika ja paikka sekä osoite, josta saa lisätietoa. Kädestä käteen jaettavia esitevihkosia voidaan tehdä jaettavaksi ihmisille erilaisissa poliittisissa, vastakulttuuri-, alakulttuuri- ja yhteisissä tiloissa, työpaikoilla, asuinkerrostaloissa, jokapäiväisissä tapahtumissa ja ihmisten törmätessä ihmisiin jokapäiväisillä matkoillaan. Jakamalla esitteitä ja flyereita monille ihmisille ja/tai perustamalla flyerointiryhmiä ja työryhmiä voidaan tehdä tällaisista prosesseista nautinnollisia ja yhteisiä. Tapahtumasta ilmoittaminen sellaisten ryhmien ilmoitusosioissa, jotka voivat mainiosti ilmoittaa muille ryhmille, voi myös olla hedelmällistä. Nyyttiskestit ja korttelijuhlat voivat myös olla hyviä tapoja tehdä vaikuttamistyötä ja rakentaa yhteisöä osana yhteisökokoushanketta. Jotkut ihmiset ja ryhmät, jotka ovat paikallisen yhteisön tukipilareita, voivat olla erityisen tärkeitä ihmisten tavoittamisessa.

Jos erilaisia yhteiskunnallisia liikkeitä on jo olemassa, voidaan tehdä yhteistyötä niiden ryhmien kanssa, jotka todennäköisesti suhtautuvat myötämielisesti kommunalistiseen projektiin. Erilaisia vapauden rakennuspalikoita omalla paikkakunnalla voivat olla esimerkiksi: paikallinen radikaali ammattiyhdistysliike, paikallinen aihekohtainen yhteiskunnallisen liikkeen ryhmä, paikallinen liberaalisosialistiryhmä, jonkinlainen suoran toiminnan ryhmä, jonkinlainen keskinäisen avunannon ryhmä, liikkeisiin suuntautuneet osuuskunnat, ekologisesti suuntautuneet ryhmät jne. On kuitenkin ratkaisevan tärkeää ulottautua jo olemassa olevan radikaaliväestön ulkopuolelle ja tehdä tällaista yhteydenpitoa muihin yhteiskunnallisten liikkeiden ryhmiin viisaasti ja siten, että kunnioitetaan ryhmiä, joita kohti yhteydenpitoa tehdään.

Monet ihmiset eivät alun perin radikalisoidu (eli aktivoidu osallistumaan transformatiiviseen politiikkaan) käymällä kokouksissa vaan osallistumalla suoraan toimintaan. Monet ihmiset radikalisoituvat aluksi keskinäisen avun projekteissa suoran toiminnan sijaan. Monet ihmiset radikalisoituvat aluksi pikemminkin kansanvalistuksen kuin jonkin edellä mainitun toiminnan kautta jne. Kun ihmiset syventävät käsityksiään suoran toiminnan, keskinäisen avunannon projektien ja kansankasvatuksen prosesseissa tapahtuvasta toiminnasta, he usein näkevät, miten tärkeää on käydä kokouksissa, tehdä yhteisiä päätöksiä ja tehdä toimia, jotka tekevät kansalaisjärjestöt, suoran toiminnan ja vallankumoukset mahdollisiksi.

Aloitusprojekteja

Se, millaisia projekteja kannattaa aloittaa, voi olla hankalaa tietää; ei ole olemassa mitään yleispätevää vastausta, joka olisi järkevä kaikissa yhteyksissä. Se on viime kädessä osallistujien päätettävissä. Yksi tapa aloittaa yhteisön yleiskokoukset ja projektit kokousten sisällä on järjestää aihekohtaisia foorumeita ja kokouksia, joissa keskustellaan perusteellisesti erityiskysymyksistä. Ihmiset voivat jopa käynnistää yhteisöllisiä kokouksia suhteessa tiettyihin kysymyksiin, joihin paikalliset tai alueelliset yhteiskunnalliset liikkeet ovat jo keskittyneet (joskin pitkällä aikavälillä on ratkaisevan tärkeää, että yhteisölliset kokoukset eivät ajaudu vain yhden asian järjestämiseen. Lyhytaikaisella, aihekohtaiseen yleiskokoukseen perustuvalla järjestäytymisellä voi kuitenkin olla myös hyvät puolensa). Vaihtoehtoisesti ihmiset voivat aloittaa avoimella kokoontumisella selvittääkseen, mihin asioihin keskittyä. Yksi toiminto, johon yhteisölliset kokoukset pystyvät erityisen hyvin, on yhteisvaurauden (olemassaolon ja tuotannon välineet, joita pidetään ja hallinnoidaan yhteisesti ja joita voidaan käyttää vapaasti tarpeiden mukaan) esiinnostaminen. Jotta yhteisvaurautta voitaisiin kuitenkin kehittää riittävän laajassa mittakaavassa, olemassaolon ja tuotannon välineet on otettava haltuun ja puolustettava hierarkkiselta hallinnalta. Ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi tarvitaan oppositiopolitiikkaa myöhemmässä vaiheessa (jos ei aluksi).

Erilaiset keskinäisen avunannon projektit ovat usein ihanteellisia projekteja aloitettavaksi. Niihin liittyy yleensä vähemmän riskejä kuin oppositiopoliittisiin toimiin (ei niin, että ”pieni riski” olisi ainoa asia, joka on otettava huomioon). Keskinäisen avunannon projekteissa käytetään vaakatason organisoitumista ihmisten tarpeisiin vastaamiseksi monisuuntaisen avunannon avulla. Tällaiset hankkeet johtavat osallistuvien henkilöiden keskinäiseen kukoistukseen ja auttavat samalla suhteettomasti köyhyydessä eläviä ja muuten eniten apua tarvitsevia. Keskinäisen avunannon projektit tekevät edellä mainitut toimet käyttäen ja moninkertaistaen horisontaalisia muotoja, osallistavaa organisointia ja kommunistista sisältöä. Lisäksi keskinäisen avun projektit ovat yleensä kaikkein miellyttävimpiä mahdollisia projekteja! Ja tällaiset jälleenrakennusprojektit voivat olla osallistujille suuria oppimiskokemuksia. Vaikka keskinäisen avun projektit ovatkin usein järkeviä ensimmäisiä projekteja, joilla yhteisölliset kokoukset aloittavat, on olemassa monia hyviä ensimmäisiä projekteja, joilla yhteisölliset kokoukset voivat aloittaa, eikä ole olemassa yhtenäistä kaavaa siitä, mihin ongelmiin pitäisi puuttua ensin ja mitkä projektit pitäisi aloittaa ensin.

Suoraan toimintaan liittyy useimmiten aina enemmän riskejä kuin pelkkiin jälleenrakentaviin keskinäisiin avustusprojekteihin — vaikka näitä kahta voidaan ja pitääkin tietysti yhdistää strategisesti. Yhteisökokousten suoran toiminnan komiteat vastaavat tarpeisiin vastustamalla tiettyjä hierarkioita. Yhteisökokoukset voivat luoda suoria toimia, suoria kampanjoita ja suoria toimintakomiteoita tiettyjä ja yleisiä hierarkkisia hallituksia ja yrityksiä, poliitikkoja, poliiseja, kapitalisteja, pomoja, vuokranantajia jne. vastaan. Suoran toiminnan projektit voivat alkaa vaatimattomammin. Ajan mittaan yleiskokousten liitot ja niiden suoran toiminnan komiteat voivat kehittää riittävästi kapasiteettia pakkolunastaa ja yhteisöllistää olemassaolon ja tuotannon välineitä. Yleiskokoukset voivat hallinnoida tällaisia yhteisvaurautta ja muodostaa itsepuolustuskomiteoita ja -koalitioita puolustamaan yhteisvaurautta hierarkkisia voimia vastaan. Jos kokoukset eivät kehitä hierarkian ja luokkataistelun vastaista luonnetta, ne voivat tyytyä vain luomaan pieniä keskinäisen avun taskuja hierarkkisen yhteiskunnan rajojen sisällä. Hierarkkisessa yhteiskunnassa toimivien yleiskokousten on vastustettava hallintaa ja hyväksikäyttöä, jos ne aikovat vastata ihmisten pitkän aikavälin tarpeisiin.

Erilaisista syistä, kuten kiireellisyys, ihmisten tarpeet ja toiveet, strategiset avaukset, halu aloittaa kokoontuminen nimenomaisen luokkataistelun lähestymistavan pohjalta jne., suorat toimet ovat toisinaan järkevimpiä lähtökohtia, joiden ympärille yhteisön  yleiskokoukset voivat järjestäytyä. Muissa ajallisissa ja avaruudellisissa paikoissa, joissa on erilaiset sosiaaliset suhteet, yleiset ja erityiset keskinäisen avun hankkeet ja yhteisön infrastruktuurin kehittäminen laajemmin voivat olla järkevämpiä alkuprojekteja. Hierarkkisessa yhteiskunnassa toimimisen kannalta: riippumatta siitä, miten yhteisön yleiskokouksen projekti käynnistyy, sen olisi lopulta hoidettava sekä jälleenrakennus- että oppositiofunktioita ja löydettävä samalla keinoja yhdistää strategisesti nämä funktiot erityistoimissa ja -projekteissa.

Alkuvaiheessa ja myöhemmin: varainkeruutilaisuudet, nyyttikestit ja korttelijuhlat voivat olla keinoja rakentaa yhteisöä, pitää hauskaa ja levittää yhteiskunnallisia liikkeitä, edistää tärkeitä asioita, jakaa esitteitä/kirjallisuutta, kehittää suhteita ja luoda tiloja epäviralliselle vuoropuhelulle (ja ne ovat suhteellisen helppoja toteuttaa). Taitojen jakaminen, opintopiirit ja kansanopistoprojektit voivat auttaa yleistämään ja syventämään teoreettista ja käytännöllistä tietoa ja toimia kokoontumispaikkoina pohdintaa varten, joka voi auttaa järjestäytymispyrkimysten edistämisessä.

Yksi yleiskokousten vahvuuksista on se, että niissä voidaan toteuttaa paljon erityyppisiä ja -tyyppisiä toimintoja. Tämä voi kuitenkin olla myös yhteisöjen yleiskokousten strateginen heikkous, jos sitä ei hyödynnetä hyvin; jos yhteisöjen yleiskokoukset ryhtyvät toteuttamaan enemmän projekteja kuin ne pystyvät käsittelemään, ne voivat lopulta tuhlata voimiaan moniin projekteihin, joiden kapasiteetti ei riitä yhdenkään projektin kukoistukseen. Päinvastoin, ”monen siemenen istuttaminen” voi antaa joillekin projekteille mahdollisuuden kukoistaa. Keinojen löytäminen, joilla yhteistä laivaa voidaan soutaa strategisesti yhteen, edellyttää sen säätämistä, kuinka monta projektia yleiskokous ottaa ylityönä vastaan sekä sen säätämistä, mitä projekteja yleiskokous ottaa vastuulleen.

Mistä aloittaa: Kortteleittain tai koko kaupungin laajuisesti?

Yksi tapa aloittaa yhteisökokoukset on järjestää korttelikohtaisia kokouksia ja järjestää tietyt korttelit ja asuinalueet korttelikokouksiksi ja asuinaluekokouksiksi. Toinen tapa aloittaa tällainen prosessi voisi olla jonkinlaisen laajemman kunnan/kaupungin/kylän laajuisen kokoontumisprojektin järjestäminen ja sen jälkeen hajauttaminen pienempiin kokoontumisiin sitä mukaa kuin ihmisiä liittyy ja kapasiteetti sallii. Vaikka kaikille sopivaa lähestymistapaa ei olekaan, naapuruston mittakaava (tai jokin vastaava mittakaava) on usein hyvä elämänvyöhyke, jonka avulla voidaan aloittaa riittävän tiiviissä mittakaavassa ja samalla ottaa mukaan ihmisiä myös korttelia laajemmalta alueelta. Jotkut korttelit ovat niin tiheitä, että ne ovat käytännössä naapurusto itsessään! Jotkin korttelit, kaupunginosat, kaupungit/kaupungit/kyläkunnat ja alueet voivat olla erityisen ja strategisen tärkeitä tärkeitä, että niihin tulee keskittyä niiden asukkaiden poliittisen, taloudellisen ja sosiaalisen koostumuksen vuoksi. Ihmiset voivat perustaa yhteisöllisiä yleiskokouksia tai liittyä niihin missä tahansa he ovatkin ja minne tahansa he menevätkin. Yhteiset tarpeet, yhteiset kamppailut, yhteiset toiveet ja yhteiset arvot ovat erilaisia siltoja, jotka voivat johtaa kohti yhteisökokouksia, joissa hyödynnetään kommunalistisia käytäntöjä.

Lyhyt vai pitkä aikajänne

Maailman muuttamisella on suuri kiire, ja siksi meidän on otettava aikaa näihin hankkeisiin ja rakennettava niitä hedelmällisellä tavalla. Järjestösuhteet, kollektiivisena ryhmänä saatu kumulatiivinen kokemus, joka liittyy viisaaseen kollektiiviseen päätöksentekoon ja täytäntöönpanoon, sekä sellaisten lyhyen ja keskipitkän aikavälin tavoitteiden saavuttaminen, jotka voivat johtaa kansan tukeen, voivat viedä aikaa. Vallankumous kohti utopiaa on pitkän aikavälin tavoite. Ei voida odottaa, että kommunalistinen projekti onnistuu yhdessä yössä. Matkan varrella tulee olemaan monia epäonnistumisia, vaikka käytettäisiinkin joitakin viisaita käytäntöjä. Se, miten kommunalistiset projektit sopeutuvat tällaisiin epäonnistumisiin, voi ratkaista, kukoistavatko ne uudelleen vai eivät. Luopuminen jokaisesta merkittävästä esteestä takaa sen, että organisaatio ei pysy pystyssä. Vaikka ajoittaisemmat ryhmät, jotka ovat olemassa vain muutaman kuukauden tai muutaman vuoden, voivat tehdä paljon hyviä tekoja tietyssä yhteisössä tai tietyllä alueella: järjestöt, jotka jatkavat eteenpäin monta vuotta alkuperäisen lähtökohtansa jälkeen, jotka ovat eettisesti ennakkoon määriteltyjä, jotka vastaavat tarpeisiin ja jotka käyttävät strategisesti oppositiota ja jälleenrakentavia lähestymistapoja, voivat potentiaalisesti saavuttaa pitkäaikaisia kestäviä tavoitteita ja jopa vallankumouksellisia tavoitteita. Ryhmät, jotka eivät kestä yhtä kauan, voivat myös auttaa kylvämään sellaisten toimien, ideoiden ja järjestäytymisen siemeniä, jotka leviävät niiden välittömämpien vaikutusten ulkopuolelle.

Kommunalistisissa projekteissa olisi pyrittävä yhdistämään lyhyen, keskipitkän ja pitkän aikavälin tavoitteet. Saavuttamalla lyhyen ja keskipitkän aikavälin tavoitteet itsehallinnon, suoran toiminnan ja keskinäisen avunannon käytäntöjen avulla: tarpeet tyydytetään, kommunalistinen projekti saa lisää kapasiteettia ja legitimiteettiä ihmisiltä, yksilöt ja kollektiivit saavat viisautta itsehallinnosta ja hierarkian vastustamisesta, mutta myös vapauden menetelmät tulevat suosituksi tietyn kommunalistisen projektin sisällä ja sen ulkopuolella. Riittävän kapasiteetin kehittäminen hierarkkisen vallan lakkauttamiseksi ja sen korvaamiseksi yhteisesti järjestäytyneillä, itseohjautuvilla yhteisöillä, jotka ovat yhteydessä yhteisiin elin- ja tuotantovälineisiin, vie aikaa. Pelkät lyhyen aikavälin tavoitteet ilman pitkän aikavälin tavoitteita eivät riitä yhteiskunnan muuttamiseen. Pelkät pitkän aikavälin tavoitteet ilman lyhyen ja keskipitkän aikavälin tavoitteita eivät tarjoa siltaa, jonka avulla päästäisiin täältä hyvään paikkaan. Kaikissa ruohonjuuritason pitkän aikavälin kollektiivisissa rakentamisprosesseissa, jotka liittyvät yhteiskunnalliseen muutokseen, tarvitaan jonkin verran kärsivällisyyttä.

Kokousten välinen aika

Ei ole olemassa yhtenäistä vastausta siihen, kuinka usein yleiskokousten ja komiteoiden tulisi kokoontua. Kuukausittain, joka toinen viikko ja viikoittain + tarpeen mukaan voivat olla hyviä vaihtoehtoja kokouksille ja komiteoille. Ihanteellinen kokoontumistiheys riippuu osallistujien tarpeista, kyvyistä ja toiveista. Kokousten, komiteoiden ja niiden osallistujien on valittava sellaiset kokoontumistiheydet, jotka ovat järkeviä heidän kontekstinsa kannalta. Kokousten on oltava sekä toimivia ja johdonmukaisia että mielekkäästi avoimia kaikille, jotka haluavat osallistua täysivaltaisina ja tasavertaisina. Tämä tarkoittaa, että kokousten taajuuden on oltava hitaampi kuin niiden, joilla on eniten aikaa ja/tai joilla on suhteellisen rajattomasti energiaa tällaiseen projektiin. Ihmiset, jotka työskentelevät virallisessa työssä täysipäiväisesti ja/tai huolehtivat muista ihmisistä epävirallisesti, olisi otettava huomioon. Ne, jotka haluavat ja pystyvät osallistumaan enemmän yleiskokousprojekteihin, voivat auttaa yleiskokousten ja komiteoiden välillä eri tavoin, mutta samalla yleiskokoukset ja komiteat pysyvät kuitenkin sellaisessa tahdissa, että kaikki halukkaat voivat osallistua niihin yhtä paljon muodollisella harkinta- ja päätöksentekovoimalla. Monet ihmiset, jotka osallistuvat vapaaehtoisesti kokouksiin ja toimintaan muutaman tunnin ajan kuukausittain, kahdesti viikossa tai viikoittain pidettävien kokousten välissä, voivat tehdä paljon.

Yleiset käytännöt ja erityiskontekstit

Yhteisön kokoontumiset voidaan aloittaa monin eri tavoin. Yleisten käytäntöjen soveltaminen on eri yhteyksissä enemmän tai vähemmän järkevää. Yhteisöllisyyden yleiset käytännöt ovat välttämättömiä mutta riittämättömiä niiden soveltamiseksi erityisolosuhteisiin. Kommunalistisen käytännön kärki käsittelee yleisten käytäntöjen soveltamista tiettyihin konteksteihin ja strategisen sisällön luomista vapauttavien tavoitteiden saavuttamiseksi (ja siihen liittyy tällaiseen strategiaan sopivia taktiikoita). Tämä on se kohta, jossa käytäntö voi olla erityisen hankalaa ja jossa yleinen teoria ja lähestymistavat eivät ole riittävä ohjaava polku — niin tarpeellisia, toivottavia ja tärkeitä kuin ne ovatkin. Kommunalismi voi mukautua erilaisiin ekologisiin, sosiaalisiin, poliittisiin, taloudellisiin, historiallisiin, kulttuurisiin ja teknologisiin olosuhteisiin säilyttäen silti kommunalismin olennaiset piirteet. Mutta ainoa tapa luoda polku siitä, missä ollaan, kohti hyvää yhteiskuntaa on järjestäytyä yhdessä ihmisten kanssa käyttäen vapauttavia prosesseja/käytäntöjä poliittisten, taloudellisten ja sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseksi ja yhteisten päätösten, toimien ja hankkeiden luomiseksi lyhyen, keskipitkän ja pitkän aikavälin tarpeiden täyttämiseksi. Kommunalismin minimipiirteiden rajoissa kommunalistiset projektit ovat jatkuvaa ”oman seikkailun valintaa”. Luodakseen strategisen sisällön yleiskokouksen ihmisten on viisaasti sopeuduttava asiaankuuluviin olosuhteisiin, yleiseen ja paikalliseen tietämykseen, esiin nouseviin muuttujiin, tarpeisiin, toiveisiin, ihmisten poliittiseen/taloudelliseen/sosiaaliseen koostumukseen jne. Riippumatta siitä, onko kyseessä hierarkian vastustaminen vai vapaa yhteiskunta, kommunalististen projektien on jatkuvasti sopeuduttava uusiin merkityksellisiin muuttujiin.

Yleiskokousprojektit eroavat toisistaan eri paikoissa, vaikka niissä onkin edelleen yleisiä yhteisiä nimittäjiä. Siitäkin huolimatta, että on yllättäviä yhtäläisyyksiä siinä, miten yleisiä käytäntöjä voidaan soveltaa viisaasti tiettyihin tilanteisiin: Tällaisten käytäntöjen viisas soveltaminen Oaklandissa on erilaista kuin tällaisten periaatteiden soveltaminen New Yorkissa, mikä on erilaista kuin tällaisten periaatteiden soveltaminen Jacksonissa, Mississippissä, mikä on erilaista kuin tällaisten periaatteiden soveltaminen Vermontin maaseudulla, mikä on erilaista kuin tällaisten periaatteiden soveltaminen Kobanissa, Cheranissa tai Mexico Cityssä jne. Ja tietyt paikat eivät ole staattisia paikkoja vaan jatkuvasti liikkeessä ja suhteessa muihin paikkoihin. Jopa suhteellisen lyhyen ajanjakson kuluessa parhaat tavat soveltaa kommunalistisia käytäntöjä erilaisissa erityisympäristöissä voivat muuttua merkittävästi!

Yhteiset olosuhteet, prosessit, käytännöt ja tavoitteet vs. yhteinen ideologia

Yhteisön yleiskokousten lähtökohtana on ihmisten (osallistujien ja muiden) tarpeiden täyttäminen eikä niinkään se, että kaikilla kokoontumisessa olisi yhteinen ideologia. Yhteisökokoukset koostuvat ihmisistä, joilla on erilaiset ja yhteiset edellytykset. Hierarkian vastaisessa oppositiossa yhteisölliset kokoukset muodostuvat laajasta ei-hallitsevasta luokasta. Kokoukset voivat asettaa liittymisen edellytykseksi sen, ettei heillä ole muodollista hallitsevaa ja riistävää asemaa. Ihmisillä on yhteisiä tarpeita itsemääräämisoikeuteen, hyviin sosiaalisiin suhteisiin, toimeentulon ja tuotannon välineiden ja niiden hedelmien saatavuuteen sekä elämiseen maailmassa, jossa ei ole hierarkiaa ja ekologista tuhoa. Huolimatta ihmisten välisistä valtavista eroista, nämä yhteiset edellytykset liittyvät siihen, mitä tarvitaan, jotta jokainen ja kaikki voisivat kukoistaa. Tällaisista yhteisistä kukoistustarpeista saamme tiettyjä yleismaailmallisia piirteitä, jotka liittyvät jokaisen ja kaikkien itsehallintoon kaikissa mittakaavoissa ja sen keinoihin — mukaan luettuna hierarkiattomuus, jota tarvitaan jokaisen ja kaikkien vapauden toteuttamiseksi, itsehallinto yhteisön mittakaavassa jokaisen ja kaikkien vapauden toteuttamiseksi, riittävä jatkuva keskinäinen avunanto kaikkien tarpeiden tyydyttämiseksi yleistyneen vastavuoroisuuden kautta sekä suora toiminta ja hierarkioiden vastustaminen, jotta saavutetaan maailma, jossa ei ole hierarkioita.

Riittävän johdonmukaisen muodon tai sisällön puuttuminen voi aiheuttaa epäjohdonmukaisuutta siinä määrin, että kokous kumoaa omat vapauttavat piirteensä. Yksi tapa täydentää kokousta tai kollektiivia tekemättä ryhmästä yhteiseen ideologiaan perustuvaa ryhmää on se, että libertaristiset ja egalitaariset prosessit ja käytännöt on sisällytetty kokouksen rakenteeseen, peruskirjaan, sääntöihin, oikeuksiin ja velvollisuuksiin sekä kulttuuriin. Tällainen lähestymistapa perustuu yhteisiin prosesseihin/käytäntöihin, mutta on samalla radikaalisti erilainen ja palvelee laadullisesti erilaisia tehtäviä kuin yhteiseen ideologiaan perustuva lähestymistapa. Yhteisiä prosesseja ja käytäntöjä koskevat sopimukset voivat olla olemassa organisaatiossa ilman ideologisia edellytyksiä. Vaikka erilaisten hyvien ideoiden, lähtökohtien, teorioiden jne. tekeminen suosituiksi yhteiskunnallisissa liikkeissä on tärkeää viisaan sisällön kehittämiseksi, yksi kommunalistisen projektin tavoitteista on tavoittaa ihmisiä tiettyjen ideologisten ja teoreettisten linjojen ulkopuolella.

Liittyäkseen yleiskokoukseen, joka on sopusoinnussa kommunalististen prosessien, käytäntöjen sekä tavoitteiden kanssa, ei tarvitse olla ideologinen liberaalisosialisti tai kommunalisti. Itse asiassa yhteisökokous, joka edellyttäisi kommunalistisen ideologisen ja teoreettisen linjan hyväksymistä, tekisi tyhjäksi suoran demokratian, hierarkiattomuuden, suoran toiminnan ja keskinäisen avunannon käytäntöjen tarkoituksen, joita ihmisyhteisöt käyttävät omien ja muiden tarpeidensa tyydyttämiseksi. Olisi tarpeettoman vieraannuttavaa suurimmalle osalle ihmisistä, jos yleiskokous edellyttäisi, että kaikkien siihen osallistuvien on oltava liberaalikommunisteja voidakseen liittyä siihen. Sen sijaan, että yhteisön yleiskokoukseen liittymisen edellytykseksi asetettaisiin uskomusjärjestelmä ”yhteisöllisyys” tai ”vapaamielinen kommunismi”, olisi järkevämpää, että yleiskokousprojektissa vastattaisiin ihmisten tarpeisiin suoran demokratian, suoran toiminnan, keskinäisen avunannon ja yhteisvaurauden kehittämisen avulla. Erilaiset käytännöt, jotka ovat sopusoinnussa libertaristisen sosialismin/kommunismin/kommunalismin kanssa tai joita liberaalisosialismi/kommunismi/kommunalismi tukee, voivat kukoistaa yhteiskunnallisten liikkeiden järjestöissä ilman, että tällaiset järjestöt ovat ideologisesti ja teoreettisesti erityisiä ryhmiä. Erilaiset vapauttavat käytännöt voivat olla sosiaalisten liikkeiden järjestöjen piirteitä jo niiden perustamisesta lähtien ja/tai niitä voidaan kehittää iteratiivisesti järjestöjen sisällä, kun ihmiset hyväksyvät ne. Kommunalistien on löydettävä keinoja kommunalististen käytäntöjen välittämiseksi ja popularisoimiseksi sekä niiden sisällyttämiseksi yhteisöllisiin kokouksiin ilman, että ihmiset vieraantuvat tarpeettomasti — ja ilman, että kommunalistisen ideologian tai liberaalikommunistisen ideologian noudattamisesta tehdään edellytys tällaisiin kokouksiin liittymiselle.

***

Ihmiset liittyvät yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja tutustuvat niihin monin eri tavoin: protestien ja erilaisten suorien toimien, keskinäisen avunannon projektien, valtavien liikkeiden aaltojen, naapurien, työtovereiden, ystävien, sukulaisten ja tuntemattomien kautta tapahtuvan kutsun avulla; ja havaitsemalla kärsimystä ja pahoinvointia paikallisesti ja maailmalla; pitämällä visiota hyvästä tai paremmasta maailmasta, jonkun tietyn ongelman kautta, josta he ovat intohimoisen kiinnostuneita; tiettyjen ajatusten, ajattelijoiden, tutkimushankkeiden, nykyisten ja historiallisten poliittisten suuntausten vaikutuksen kautta jne. Yleensä ihmiset liittyvät yhteiskunnallisiin liikkeisiin edellä mainittujen (ja muiden syiden ja lähtökohtien) yhdistelmällä. Ei ole olemassa yhtä kaikille sopivaa lähestymistapaa siihen, miten ihmiset osallistuvat yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Yhteiset olosuhteet ja/tai toiveet ja/tai periaatteet voivat kehittyä organisaatioiksi ja yhteisiksi käytännöiksi. Useimmilla ihmisillä on ainakin jokin tietty asia, josta he välittävät, ja/tai ainakin arvo/käsitys siitä, mikä on hyvä ihmisille (kuten vapaus, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus, halu, että hyvinvointi, onnellisuus ja ilo kukoistavat, halu, että ihmisten tarpeet tyydytetään, kehittää yhteiskunta, jossa hyveelliset ihmiset kukoistavat, yhteiskunta, jossa on hyvät oikeudet/velvollisuudet jne.), joita viisaasti ajateltuna olisi parempi toteuttaa vapauttavien prosessien, käytänteiden ja tavoitteiden klusterin avulla, jotka ovat sopusoinnussa liberaalin sosialismin/kommunismin/kommunalismin kanssa. Edellä mainittu voi olla silta kohti perimmäisiä ongelmia, perimmäisiä ratkaisuja ja ruohonjuuritason yhteiskunnallisia liikkeitä.

On tärkeää huomata, että monet ihmiset liittyvät yhteisöllisiin kokouksiin ja muihin yhteiskunnallisten liikkeiden järjestöihin vain, jos nämä järjestöt pystyvät riittävästi osoittamaan, että ne pystyvät tehokkaasti vastaamaan ihmisten tarpeisiin. Aivan perustellusti monet ihmiset haluavat nähdä, että järjestömuodot ja -kokoukset liittyvät käytäntöihin ja sisältöön, jotka auttavat ihmisiä, ennen kuin he pitävät tällaisia muotoja ja kokouksia liittymisen ja osallistumisen arvoisina. Usein useat syyt, useat tekijät ja useat lähtökohdat johtavat ihmisiä osallistumaan jatkuvammin yhteiskunnallisten liikkeiden järjestöihin. Kun ihmiset liittyvät yhteiskunnallisiin liikkeisiin, he yleensä ymmärtävät, että tehokkaampaan toimintaan, asioiden tekemiseen ja täysipainoiseen osallistumiseen kuuluu järjestöihin liittyminen tai niiden perustaminen, kokouksiin osallistuminen, yhteisten päätösten tekeminen ja osallistuminen päätösten täytäntöönpanoon. Yhteisön yleiskokoukset ovat yksi tällainen organisaatio, jonka ihmiset voivat muodostaa tai johon he voivat liittyä, mutta ne eivät ole vain yksi muoto muiden joukossa (monista syistä, kuten 1) koska niiden esivalmistelua tarvitaan yhteisön itsehallinnointiin, jota tarvitaan jokaisen ja kaikkien itsehallinnointiin, ja koska 2) koska yhteisökokoukset voivat harjoittaa laajoja oppositiopolitiikan ja uudelleenrakentavan politiikan kokonaisuuksia). Ihmiset jatkavat sosiaalisten liikkeiden järjestöissä monista syistä, kuten: kun sosiaalisten liikkeiden järjestöt saavuttavat tehokkaasti ja jatkuvasti tavoitteita ja täyttävät tarpeita, kun ihmisten välillä on keskinäistä harkintaa, päätöksentekoa ja täytäntöönpanoa, kun osallistujien välillä on rikastuttavia virallisia ja epävirallisia suhteita ja kun järjestö on itseään tuottava ja kestävä, jotta se olisi osa jatkuvaa toimintaa.

Kommunalismi ja ideologisesti ja teoreettisesti erityiset liberaalikommunistiset ryhmät

Jos ihmisten välillä on riittävästi yhteistä ideologiaa, he voivat muodostaa ja liittyä ideologisesti ja teoreettisesti erityisiin liberaalikommunistisiin ryhmiin, jotka eroavat yhteiskunnallisista liikkeistä. Tällaiset ideologisesti ja teoreettisesti spesifit liberaalikommunistiset ryhmät voivat auttaa luomaan monenlaisia yhteiskunnallisia liikkeitä, joiden juuret ovat suorassa demokratiassa, keskinäisessä avunannossa ja suorassa toiminnassa (ei yhteisessä ideologiassa). Lisäksi ideologisesti spesifien ryhmien jäsenet voivat liittyä yhteiskunnallisten liikkeiden järjestöihin (kuten esimerkiksi mutta ei ainoastaan yhteisökokouksiin, ammattiliittoihin ja opiskelijajärjestöihin) ja auttaa levittämään suoraa demokratiaa, keskinäistä avunantoa, suoraa toimintaa ja hierarkian vastustamista jne. yhteiskunnallisten liikkeiden järjestöissä vuoropuhelun ja mielenosoitusten avulla. Edellä mainittu lähestymistapa juontaa juurensa ”organisatoriseen dualismiin” ja siihen, mitä organisatorisen dualismin especifismo-suuntaus on kutsunut ”sosiaalityöksi ja sosiaaliseksi sijoittamiseksi”. Tällaisella lähestymistavalla pyritään kansanjärjestöjen ja sosiaalisten liikkeiden itsehallintoon hierarkkisen etujärjestölähtöisen lähestymistavan sijasta. Se voi olla hyödyllistä, jos jotkut (riittävän eettisten ja strategisten) ideologisesti ja teoreettisesti spesifisten liberaalikommunististen ryhmien jäsenet ovat alun perin muodostaneet yhteisöllisiä yleiskokouksia — tai muuten, jos tällaisten ideologisesti ja teoreettisesti spesifisten ryhmien jäsenet liittyvät yhteisöllisiin kokouksiin ja auttavat levittämään vapauttavia menetelmiä auttaakseen kokouksia saavuttamaan omat tavoitteensa. Sellaiset ideologisesti ja teoreettisesti erityiset libertaarikommunistiset ryhmät, jotka ovat parhaassa asemassa auttamaan kommunalistisia hankkeita kukoistamaan, ovat ideologisesti ja teoreettisesti erityisiä ryhmiä, jotka ovat läheisesti linjassa kommunalistisen suuntauksen kanssa libertaarisessa sosialismissa.

Patriarkaatin, rasismin ja sorron vastustaminen

Kun otetaan huomioon luokkasuhteiden sekä rodullistettujen ja sukupuoleen perustuvien työn- ja vallanjakojen sekä laajemmin rasismin ja patriarkaatin sekä muiden sorron muotojen poistamisen tavoitteet, on ratkaisevan tärkeää, että yhteisön yleiskokoukset luovat tasa-arvoisia suhteita. Kokousten sosiaalisen uusintamisen tulisi olla yhteinen pyrkimys, eikä se saisi tapahtua sukupuolittuneiden ja rodullistettujen rajojen mukaan. Muodollisen vallan tasa-arvo, yhtäläiset oikeudet kaikille, ihmisten väliset vapaat sopimukset työn jakamisesta ja työn tekemisestä sekä sellaisen kulttuurin vaaliminen, joka vastustaa ylivaltaa, hyväksikäyttöä, sortoa ja kiihkoilua, auttavat luomaan olosuhteet, jotka edistävät hierarkian ulkopuolisen maailman esiinnousua ja ihmisten osallistumisen maksimointia. Erityisiin hallinnan ja sorron muotoihin liittyvät kysymykset vaikuttavat joihinkin ihmisiin jyrkästi enemmän kuin toisiin. Ilman tällaisten kysymysten mielekästä käsittelyä kukaan ei voi elää täysin vapaassa ja tasa-arvoisessa maailmassa. Eettisistä syistä, jotka liittyvät vapauden, keskinäisen avunannon, solidaarisuuden ja huolenpidon kehittämiseen sekä osaavan ja eettisen yhteiskunnan vaalimiseen; yleiskokousten on oltava/tulee olla organisaatioita, jotka vastustavat sortoa tarpeen mukaan. Näin toimimalla luodaan organisaatioita, joihin kannattaa liittyä ja joihin kannattaa kutsua ihmisiä, ja lisätään yleistä osallistumista harkintaan/päätöksentekoon/toteutukseen. Kokousten tulisi olla mielekkäästi osallistavia ja kosmopoliittisia paikkoja, joihin erilaisen sorron kohteeksi joutuneet ihmiset ovat tervetulleita, joissa heille annetaan täysi yhdenvertainen valta ja vapaudet, joissa he ovat vapaita häirinnästä ja syrjinnästä, joissa heitä kohdellaan täysivaltaisina henkilöinä ja joissa voidaan mielekkäästi käsitellä erityisiin sorron muotoihin liittyviä kysymyksiä.

** Vaikka edustajakokousten ja niiden rinnakkaisliittojen tulisi olla mahdollisimman kosmopoliittisia tiloja, joissa kaikilla on yhtäläinen muodollinen valta, ihmiset, jotka joutuvat kohtaamaan erityisiä sorron muotoja, voivat kokoontua tarpeen mukaan käsittelemään kohtaamiaan erityiskysymyksiä (ja auttamaan edustajakokouksia käsittelemään kohtaamiaan erityiskysymyksiä).

Sovittelumenetelmät

Kun ihmisillä on valituksia edustajakokouksen prosesseista ja toiminnasta, niitä voidaan käsitellä edustajakokouksissa. Asianmukaisen prosessin, harkinnan ja suoran demokratian (ei-hierarkkisten oikeuksien/velvollisuuksien rajoissa), kollektiivien ja yksilöiden vapaan yhteisymmärryksen kautta voidaan tehdä päätöksiä siitä, miten tällaiset epäkohdat ratkaistaan. Kun ihmisillä on epäkohtia ja riitoja keskenään, he voivat käyttää suoraa vuoropuhelua ja tarvittaessa/halutessaan sovittuja sovitteluprosesseja ratkaistakseen riidan mielekkäästi tai ainakin päästäkseen yhteisymmärrykseen siitä, miten asiassa edetään eteenpäin — mikä joissakin tapauksissa voi tarkoittaa sitä, että he suostuvat jättämään toisensa rauhaan. Sovittelua voidaan tehdä monilla eri hyvillä tavoilla fasilitaattoreiden ja ihmispiirien toimesta. Kun joku myöntää loukanneensa toisten vapauksia, hän voi suostua osallistumaan jonkinlaiseen restoratiivisen oikeuden/transformatiivisen oikeuden prosessiin, jonka tavoitteena on korjata aiheutettu vahinko (mahdollisuuksien mukaan) ja estää vahingon aiheuttaminen tulevaisuudessa. Hyviä kirjoja edellä mainituista asioista ovat muun muassa ”Fumbling Towards Repair”, ”Come Hell or Highwater” ja ”The Little Book of Restorative Justice”. Viisaat sovitteluprosessit ovat tärkeitä; organisaatiot, jotka eivät keksi riittävän hyviä tapoja käsitellä valituksia, jättävät valtatyhjiön, jonka mielivaltainen ja hierarkkinen hallinto voi mahdollisesti täyttää.

Mikä saattaa olla yleiskokouksien esteenä

Seuraavassa on lueteltu joitakin seikkoja, jotka voivat estää yhteisön yleiskokoontumisprojekteja. Seuraavat ovat esteitä, jotka on ymmärrettävä juuri siitä syystä, että ne on mahdollista voittaa viisaalla kollektiivisella toiminnalla. Yhteisökokouksia estävät tekijät vaihtelevat ajallisesti ja alueellisesti. Monet näistä estävistä tekijöistä ovat kuitenkin yhteisiä kokoontumisprojekteille monissa eri yhteyksissä.

Niiden kokousten osalta, jotka eivät ole siinä mittakaavassa, että maaomaisuutta pakkolunastetaan ja otetaan käyttöön itseohjautuva politiikka ja talous yhteiskunnallisessa mittakaavassa (eli kokoukset, jotka eivät ole vielä saavuttaneet vallankumousta): valtion sortotoimet voivat yrittää tuhota tällaiset liikkeet. Kun ihmiset rikkovat epäoikeudenmukaisia lakeja kamppaillessaan kohti suurempia vapauden näköaloja, valtion aseelliset joukot ja muut taantumukselliset voimat yrittävät tukahduttaa tällaiset kapinat. Vaikka esteenä, joka on voitettu kerta toisensa jälkeen, onkin kapitalismi ja rahan maksaminen elämisestä, ne voivat vaikeuttaa ihmisten yhteistä järjestäytymistä ja ajan ja ponnistelujen koordinointia. Kapitalismi ja valtiovalta aiheuttavat sen, että järjestäytymiselle ei ole julkista tilaa. Laajemmin ottaen vankan yhteisen infrastruktuurin puute vaikeuttaa monien sellaisten yhteisten hankkeiden toteuttamista, joita ihmiset muuten haluaisivat tehdä — se rajoittaa keskinäistä avunantoa ja suoraa toimintaa. Jopa silloin, kun täydelliset vallankumoukset kaupungeissa ja alueilla onnistuvat (tai jos ihmiset ovat onnistuneet pakenemaan valtiota ja rakentamaan itsehallintoa sen ulkopuolelle, missä hierarkia voi vallita), valtiovallan ja kapitalismin dynamiikan vuoksi valtiolla ja kapitalistisilla instituutioilla on taipumus tunkeutua paikkoihin, joissa ne muuntavat maata/resursseja/työvoimaa resursseiksi, jotka palvelevat tiettyjä tavoitteita, jotka liittyvät voittokilpailuihin ja valtaan. On tavallista, että liikkeet, jotka ovat riippumattomia valtiollisista rakenteista, joutuvat ulkopuolisten hierarkkisten voimien hyökkäyksen kohteeksi. Maailmanmarkkinat vaikeuttavat myös riittävän kapeikon luomista sen logiikan ulkopuolelle. Sisäisesti kommunistiset yhteiskunnat, jotka toimivat maailmantalouden tasolla, joutuvat käsittelemään (tai keksimään keinoja olla käsittelemättä) hintoja ja markkinoita sekä laajempaa valtioiden välistä järjestelmää (ja usein tällaiset voimat estävät niitä kehittämästä kommunistista sisältöä, johon ne saattavat pyrkiä).

Rasismi, patriarkaalisuus ja muut sorron ja kiihkoilun muodot ovat estäviä tekijöitä, jotka vaikeuttavat suhteiden ja luottamuksen rakentamista, jotta voidaan työskennellä yhdessä yhteisten kysymysten parissa ja sellaisten kysymysten parissa, jotka koskettavat joitakin ihmisiä enemmän kuin toisia. Rasistinen, patriarkaalinen ja sortava käyttäytyminen estävät tasa-arvoisia suhteita, joita tarvitaan, jotta projekti olisi taistelun arvoinen. Tällaisia ongelmia esiintyy sekä laajemmassa yhteiskunnassa että yhteiskunnallisten liikkeiden piirissä. Ne minimoivat osallistumista yhteiskunnallisiin liikkeisiin, estävät ihmisten välistä solidaarisuutta JA heikentävät yhteiskunnallisten liikkeiden etiikkaa ja viisautta siinä määrin kuin ne kukoistavat.

Työn jakamisen puute heikentää organisaation joustavuutta ja johtaa usein sukupuolittuneen työn/tehtävien/toiminnan jaon uudelleen syntymiseen. Kaikki muut tekijät ovat tasa-arvoisia: Mitä enemmän järjestöt ja liikkeet ovat itseään uusintavia, ja mitä enemmän ne tekevät kollektiivisia sopimuksia politiikasta ja jakavat päätösten täytäntöönpanoa (mukaan lukien päivittäisen ja sosiaalisen elämän toistaminen, joka sisältyy kaikkeen jatkuvaan järjestäytymiseen), sitä enemmän järjestöillä ja niiden osallistujilla on valmiuksia saavuttaa vapauttavia tavoitteita pitkällä aikavälillä.

Riittävän federaation puuttuminen voi johtaa siihen, että yhteisöjen edustajakokouksilla ei ole riittäviä valmiuksia vastata mielekkäästi ihmisten tarpeisiin ja haastaa hierarkkista valtaa. Riittävä yhteisfederaatio voi mahdollistaa sen, että edustajakokoukset voivat ryhtyä toteuttamaan yhä kunnianhimoisempia jälleenrakennus- ja oppositiohankkeita. Ilman riittävää liittoutumista yhteisökokoukset ovat parhaimmillaan vapauden taskuja, jotka tekevät maailmasta paremman paikan. Mutta jotta yhteisölliset kokoukset olisivat vallankumouksellisia, niiden on moninkertaistuttava, niitä on asutettava, niiden on oltava yhteistoiminnallisia, niitä on koordinoitava ja osallistujien on ruokittava niitä viisaalla sisällöllä.

Erilaiset poliittiset suuntaukset voivat vaikuttaa kielteisesti kommunalistisen projektin kehitykseen. Muutamia lyhyitä esimerkkejä: Äärioikeistolaiset ja fasistiset ryhmittymät valtion sisällä ja sen ulkopuolella suhtautuvat erityisen väkivaltaisesti hierarkkista valtaa vastustaviin tasa-arvoisiin sosiaalisiin liikkeisiin. Vaikka oikeiston vähemmän äärioikeistolaisten varianttien ja äärioikeiston välillä on erilaisia huokoisia kalvoja ja yhtymäkohtia, ei-niin-ääripään oikeistolla on taipumus hyökätä hierarkian vastaisia sosiaalisia liikkeitä vastaan tukemalla valtiovaltaa, oikeistopoliitikkoja ja -politiikkaa, tukemalla kapitalismia ja tukemalla kulttuurikonservatismia. On tietenkin olemassa TINA, ”There is No Alternative”, vallitseva teoreettinen ja käytännöllinen suuntaus, joka estää kaiken radikaalin kritiikin tavanomaista toimintaa kohtaan. Business as usualin liberaalisiivillä on perustavanlaatuisia yhtäläisyyksiä oikeistopolitiikan kanssa — kuten tuki kapitalismille ja valtiolle sekä sopimukset monista keskeisistä politiikoista ja tavoitteista. Liberaaleilla, vasemmistoliberaaleilla ja näennäisesti vasemmistolaisilla poliittisilla puolueilla on joukko aktivisteja ja instituutioita, jotka levittävät vaalipoliittisia lähestymistapoja yhteiskunnalliseen muutokseen ja edustuksellisten hallintomuotojen keinoihin ja päämääriin. ”Sosiaalidemokratiaksi” kutsutulla suuntauksella (lainausmerkit ovat tarkoituksellisia) on valtiojohtoinen ja vaalipoliittinen suuntaus yhteiskunnallisten liikkeiden valtioriippumattomuuden kustannuksella. Leninistiset järjestöt voivat yrittää päästä yhteiskunnallisten liikkeiden järjestöihin järjestääkseen yhteiskunnalliset liikkeet uudelleen hierarkkisiin, valtiososialistiseen vallankumoukseen tähtääviin muotoihin, tai ne voivat muulla tavoin yrittää alistaa yhteiskunnalliset liikkeet hierarkkisten puoluekokoustensa päämäärien alaisuuteen, tai ehkä jopa pyrkiä horjuttamaan tällaista projektia kokonaan! Vaalipoliittiset ja vallankumoukselliset valtiojohtoiset lähestymistavat sosialismiin eivät ole historiallisesti johtaneet sosialismiin, vaan sen sijaan ne ovat johtaneet tiettyihin hierarkkisen poliittisen ja taloudellisen vallan muotoihin. Onneksi tasa-arvoiset kosmopoliittiset yhteisökokoukset, joiden tavoitteena on kaikkien tarpeiden tyydyttäminen, pelottavat pahimmanlaista politiikkaa harjoittavat ihmiset pois ja yhdistävät samalla MONIA tavallisia ihmisiä tietyssä korttelissa, naapurustossa, kylässä, kaupungissa, kaupungissa, alueella jne., jotka eivät ole anarkisteja ja jotka noudattavat itsehallinnon ja ei-hierarkian periaatteita! Jos viisasta ja riittävän radikaalia sisältöä ei ole vielä olemassa yleiskokouksen muodossa huolimatta joistakin muodollisista yhteisistä sopimuksista, on parasta kultivoida sellaista sisältöä vuoropuhelun, toiminnan, ihmisten kanssa solmittavien suhteiden ja ihmisten auttamisen kautta.

Identiteettireduktionismi fetisoi identiteettiä abstrahoimalla identiteettiin liittyvät kysymykset poliittisista ja taloudellisista hierarkioista, joihin ne ovat kietoutuneet, joista ne johtuvat ja joihin niitä ei voida pelkistää. Identiteettireduktionismi hämärtää identiteettiin liittyviä kysymyksiä myös jättämällä huomiotta ihmisten monitahoisuuden — subjektiasemien sisäisen eriytymisen, niiden väliset yhtäläisyydet, sen, että asemallisuus ja sorto eivät luonnostaan johda mihinkään tiettyyn ideologiaan, poliittiseen asemaan tai hyveeseen jne. Luokkareduktionismi peittää alleen sen, että sosiaalinen todellisuus, sosiaaliset ongelmat ja sosiaaliset ratkaisut eivät ole pelkistettävissä talouteen ja luokkasuhteisiin. Luokkareduktionismi peittää politiikan, talouden, kulttuurin ja sosiaalisten suhteiden monisuuntaisen kausaalisuuden yksipuolisen karikatyyrimäisen kuvan eduksi. Sekä identiteettireduktionismi että luokkareduktionismi estävät sekä sosiaalisten suhteiden että yksilöiden ymmärtämisen ja ovat näin ollen käytännön toiminnan tiellä. Ihannetapauksessa yhteisön yleiskokoukset ja osallistujat käsittelevät viisaasti politiikkaan, talouteen, kulttuuriin ja sosiaalisiin suhteisiin liittyviä kysymyksiä sortumatta reduktionismin ilkeisiin muotoihin.

Toisinaan pragmaattiset huolenaiheet voivat saada jotkut ihmiset käyttämään pitkän aikavälin tavoitteita, vapauttavia järjestöjä ja järjestäytymisen vapauttavia piirteitä lyhyen aikavälin tavoitteiden saavuttamiseksi. Tällainen lähestymistapa on vakava virhe. Sen sijaan, että sortuisimme tällaiseen NÄINKIN lyhyen aikavälin keskittymiseen riittävän hyvien prosessien ja käytäntöjen kustannuksella, yhteisökokoukset voivat ilmentää ja hyödyntää yleisiä kommunalistisia prosesseja ja käytäntöjä ja mukauttaa niitä tiettyihin konteksteihin lyhyen, keskipitkän ja pitkän aikavälin tavoitteiden saavuttamiseksi. Jos yhteisökokoukset ja muut yhteiskunnallisten liikkeiden järjestöt eivät löydä keinoja lyhyen ja keskipitkän aikavälin tavoitteiden saavuttamiseksi, ne eivät todennäköisesti pysty saavuttamaan vallankumouksen ja yhteiskunnallisen muutoksen pitkän aikavälin tavoitteita. Yhteisökokousten tulisi olla sekä ennakoivia (siinä mielessä, että ne rakentavat ja uusintavat sellaisia organisatorisia suhteita, joihin pyritään) että strategisia (siinä mielessä, että ne suuntautuvat lyhyen, keskipitkän ja pitkän aikavälin tavoitteisiin ja pyrkivät saavuttamaan ne dynaamisesti kehittyvistä olosuhteista käsin sen sijaan, että ne vain ennakoivat hyvää prosessia/rakennetta). Yhteisökokousten strategian tulisi olla sopusoinnussa riittävän hyvien prosessien, käytäntöjen ja tavoitteiden kanssa eikä niiden kustannuksella.

Hoivan, keskinäisen avunannon ja luottamuksen kulttuurin kehittäminen on ratkaisevan tärkeää yhteiskunnallisten liikkeiden järjestöjen ja toimintojen kukoistukselle — ja hyvän yhteiskunnan kehittämiselle! Riittävän hoivan, avun ja luottamuksen puute ihmisten välillä estää vapauttavaa toimintaa. Vapauttaville yhteiskunnallisten liikkeiden järjestöille on ominaista, että ne luovat osallistujien välille solidaarisuutta, yleistä vastavuoroisuutta ja ystävyysverkostoja. Ja niin tärkeää kuin ystävyys onkin järjestäytymisessä ja järjestäytymisen ulkopuolella, tällaiset kokoukset eivät saisi taantua pelkäksi ystävyyspolitiikaksi. Ihmisten ei tarvitse olla toistensa ystäviä voidakseen kohdella toisiaan hyvin ja työskennellä mielekkäästi poliittisesti yhdessä yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi yhteisten prosessien ja käytäntöjen kautta.

Ja yhteisön yleiskokoukset voivat olla esteenä yhteisön kokousten itsensä tekemille päätöksille! Tämä voi tapahtua päätöksillä, jotka ovat vastoin ryhmän ydinominaisuuksia, strategisen sisällön puutteella, henkilöiden välisten hyvien suhteiden puutteella, harkitun näkemyksen puutteella (kuten lyhyen aikavälin tavoitteet pitkän aikavälin tavoitteiden kustannuksella), sillä, että ihmisiä ei tavoiteta, että liikkeen toimintaan ei sisälly riittävää pohdintaa, tutkimusta ja koulutusta, että rakenteet eivät ole riittävän hyvät, että delegaattien rooleja ei vaihdeta jne. Vaikka järjestömuoto olisi kuinka hyvä tahansa, se ei välttämättä merkitse hyvää sisältöä. Vaikka organisaation sisällössä toteutuisivat hyvät muodolliset ominaisuudet ja hyvät jaetut käytännöt, itse sisältö ei välttämättä ole strateginen ja tuottava lyhyen, keskipitkän ja pitkän aikavälin tavoitteiden kannalta.

Onko yhteisön yleiskokous paras paikka aloittaa?

Kommunalististen hankkeiden käynnistäminen on helpompaa silloin, kun vapauttavia sosiaalisia liikkeitä ja kulttuurisia ulottuvuuksia on jo olemassa. Päinvastoin, yhteisölliset kokoukset ovat myös hyvin avuliaita juuri niiden institutionaalisten ja kulttuuristen muutosten kehittämisessä, jotka helpottavat niiden ja muiden yhteiskunnallisten liikkeiden organisaatioiden kehittämistä! Yhteisön yleiskokoukset voivat olla loistava projekti aloitettavaksi silloinkin, kun laajempaa vasemmistolaista yhteiskunnallisen liikkeen ekosysteemiä ei vielä ole olemassa. Kun tietyllä paikkakunnalla ei ole olemassa muita yhteiskunnallisia liikkeitä, yhteisöllinen kokous voi olla ihanteellinen tai riittävän hyvä organisaatio, josta aloittaa. Kun otetaan huomioon laaja valikoima sisältöjä, joita yhteisökokoukset voivat potentiaalisesti tehdä, ne voivat olla muoto, joka synnyttää erityisiä toimia, jotka liittyvät tiettyihin tarpeisiin vastaamiseen ja tiettyjen sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseen. Yhteiskunnallisten liikkeiden ekosysteemi ei korvaa yhteisökokouksia, eivätkä yhteisökokoukset myöskään korvaa laajempaa yhteiskunnallisten liikkeiden ekosysteemiä. Ei ole olemassa yhtenäistä toimintajärjestystä sille, mitä järjestöjä, komiteoita ja toimia tulisi kehittää. Paitsi että konteksti vaihtelee, on yleensä useita riittävän hyviä vaihtoehtoja (vaikka jotkut niistä saattavat olla huomattavasti parempia kuin toiset, kun otetaan huomioon tarpeisiin vastaamisen ja yhteiskunnallisen muutoksen tavoitteet).

Opitaan menneestä

Onneksi meidän ei tarvitse keksiä pyörää täysin uudelleen, kun perustamme yhteisön yleiskokouksen tai muunlaisen yhteiskunnallisen liikkeen organisaation: Kun tarkastelemme historiaa, voimme löytää monia tapoja, joilla yhteisöllinen itsehallinto, suora demokratia, suora toiminta ja keskinäinen avunanto ovat edistäneet hyvinvointia, onnellisuutta ja vapautta. On olemassa tapoja, joilla yhteiskunnalliset liikkeet ovat onnistuneet tai suunnilleen onnistuneet saavuttamaan vapauttavia tavoitteita, sekä tapoja, joilla yhteiskunnalliset liikkeet ovat epäonnistuneet, olleet liian yksipuolisia tai ulkoiset voimat ovat muuten estäneet niitä saavuttamasta kaikkein vapauttavimpia tavoitteitaan. Ihmisen vapauden ja siihen pyrkimisen historiasta voidaan löytää tärkeitä opetuksia. Rojavan, zapatistien, Espanjan sisällissodan anarkistialueiden, Shinminin prefektuurin, Vapaan alueen ja Morelosin kommuunin kaltaiset itseohjautuvat vallankumoukset ovat erityisen hyödyllisiä alhaalta ylöspäin suuntautuvaa yhteiskunnallista muutosta ajateltaessa. Voimme poimia kunkin edellä mainitun vallankumouksellisen liikkeen erilaiset pienemmät yhteiset nimittäjät ja erityispiirteet ja nähdä, mitä edellä mainittujen vallankumousten näkökohtia meidän on järkevää soveltaa omassa kontekstissamme. Kommunalismin historia on myös paljon laajempi kuin kommunalistiset projektit, joihin on vaikuttanut historiallisesti muodostunut liberaalisosialistinen vallankumoushistoria; transhistoriallinen kommunalismi sisältää monia yhteisöjä kautta historian monissa kulttuureissa, alueilla ja maanosissa erilaisissa sosiaalisissa/ekologisissa/teknologisissa yhteyksissä. Laajempaan vapauden historiaan kuuluvat myös lukemattomat tavat, joilla ihmiset ovat virallisesti ja epävirallisesti harjoittaneet keskinäistä avunantoa ja yleistä vastavuoroisuutta kautta aikojen, SEKÄ ihmisten historia, jossa he harjoittavat itse valitsemiaan käytäntöjä (edellyttäen, että ne eivät estä sitä, minkä pitäisi olla toisten vapauksia). Vapauden historiaan kuuluu myös laajempi historia, jossa ihmiset ovat kapinoineet vapauden ja tasa-arvon lisäämiseksi, aihekohtaiset yhteiskunnalliset liikkeet, syndikalismin historia, sosialismin, anarkismin ja vasemmiston laajempi historia ja paljon muuta.

Olisi typerää olla keräämättä helmiä vallankumouksellisesta historiasta. Tämä onnistuu kuitenkin hyvin vain historian kriittisellä tutkimisella — mukaan lukien omien suosikkivallankumousten ja -yhteiskuntien kriittinen arviointi. Kriittinen historiantutkimus pyrkisi löytämään vapautuksen vastaisia ulottuvuuksia jopa kaikkein vapauttavimmissa järjestöissä ja liikkeissä sekä eri vallankumouksellisten ryhmien tekemiä strategisia ja taktisia kömmähdyksiä. Tällaisen tutkimuksen tavoitteena ei olisi hylätä epäoikeudenmukaisesti menneiden yhteiskunnallisten liikkeiden myönteisimpiä elementtejä. Tällaisessa tutkimuksessa olisi vältettävä sellaista kritiikitöntä hurraamista, joka estää meitä näkemästä, miten erityiset ja yleiset hankkeet voivat toimia paremmin hyvien eettisten kriteerien mukaisesti. Kun tarkastelemme erilaisia järjestöjä ja liikkeitä historiassa, voimme kysyä kysymyksiä kuten ”Miten ne alkoivat? Miten ne kehittyivät? Mitä esteitä ne ovat kohdanneet? Missä ne menestyivät? Missä ne eivät onnistuneet omien virheidensä vuoksi? Miten ne tekivät päätöksiä? Miten ne jakoivat työvoiman/työn? Miten ne saavuttivat lyhyen, keskipitkän ja pitkän aikavälin tavoitteet? Millaisia kamppailun ja järjestäytymisen muotoja niillä oli? Miten ne tavoittivat ihmiset? Mitkä olivat tärkeimmät sisäiset erimielisyydet?” jne. Hyvä historian analyysi auttaa ihmisiä remixaamaan oikeat käytännöt historiasta ja mukauttamaan niitä tiettyihin konteksteihin, kun uusia, ainutlaatuisia ja kartoittamattomia relevantteja muuttujia ilmaantuu. Ja niin tärkeää kuin historiasta oppiminen onkin, menneisyys ei ole tyhjentävästi vastannut nykyisiin ja tuleviin ongelmiin.

Tämä yleinen ajatus saa lihaa ympärilleen, kun tarkastelemme yksittäisiä ongelmia ja niiden kytkeytymistä muihin. Maatalouden teollistuminen on yhteydessä eläinten teolliseen hyväksikäyttöön, ei-teollistuneiden maiden ongelmiin, paikallisten ekosysteemien tuhoutumiseen, saastemäärien kasvuun, kemian teollisuuden vallan kasvuun ja elämäntapojemme muuttumiseen. Nämä kaikki yksittäisiltä näyttävät ongelmat ovat yhteydessä laajempiin tapahtumakulkuihin: teollistumiseen yleensä, kiihtyvään kaupungistumiseen, rauhan- ja sodanajan teollisuuden limittymiseen esim. kemian teollisuudessa, mainostukseen, omavaraisuuden tuhoutumiseen ja vapaakauppaan.

Tätä päätähuimaavaa asioiden sekamelskaa ymmärrämme toisaalta paremmin yksittäisissä asiayhteyksissä, esimerkkien valossa. Toisaalta ymmärrämme sitä paremmin tarkastelemalla kulttuureissamme vallalla olevia arvoja, tieteellisiä näkemyksiä, taloudellisia oppijärjestelmiä ja poliittisia järjestelmiä. Mutta mitään yleistä, kattavaa selitystä tähän ongelmien sikermään tuskin löydämme, eikä sellainen ole toivottavaakaan. Liian usein yhteiskuntien monisyinen historia on palautettu karkeisiin yleistyksiin: maailmanhengen liikkeeseen, jumalan johdatukseen, uuden yhteiskuntomuodon kehitykseen, kysynnän ja tarjonnan lakiin tai muihin ”yhteiskunnan luonnonlakeihin”, väestönkasvuun tai vaikkapa geeniperimäämme.

Ympäristövallankumouksellisuuden ajatukseen ei kuulu tällaisen kattavan selitysmallin tai ideologian etsintää. Aleksanteri Suuresta kerrotaan, että hän ratkaisi mahdottomaksi luullun Gordionin solmun iskemällä sitä miekallaan. Meillä ei ole tällaista miekkaa, ei aatetta tai toimintatapaa, ja edessämme oleva ongelmavyyhti lienee sekin monimutkaisempi kuin sylyksellinen hamppuköyttä. Kulttuurikriisin solmu ei ole sotkuinen vain tässä ajassa, vaan se on sotkuinen myös menneisyydessään. Ongelmana on myös se, että toiset kriisit ovat aidosti globaaleja, toiset taasen aidosti paikallisia. Joskus paikallisuus ja globaalisuus ovat nekin toivottomassa sekasotkussa.

Ilmastonmuutos on hyvä esimerkki: Hiilen vapautuminen ilmakehään näyttää keskilukujen ja valtiollisten laskelmien näkövinkkelistä globaalilta ongelmalta, ja sitä se onkin. Ilmakehään päästyään hiili osallistuu rajoittamatta koko ilmastojärjestelmän muutokseen. Mutta ne prosessit, jotka aiheuttavat hiilen vapautumista, ovat milloin laajoja, milloin hyvinkin paikallisia. Samoin ovat ratkaisut. Joskus kansainvälisen kauppajärjestelmän muuttaminen voi olla tehokasta, mutta joskus ruohonjuuritason kylätoiminta ja metsänistutus voi olla ylhäältä ohjattua toimintaa monin verroin tehokkaampaa. Sillä paikallisesti hiilen vapautumiseen johtavat tekijät saattavat olla hyvinkin erilaisia, miltä ne Rio de Janeiron ja Kioton byrokraattisessa sekasotkussa näyttävät.

Ympäristövallankumouksellisuus tarkoittaa näiden monien eri ongelmien politisoimista ja tarkastelemista laajassa yhteydessä, kokonaisuutena. Mutta tämän on tapahduttava niin, että ongelmien paikalliset syyt eivät katoa. Siksi hajautettu ruohonjuuritason toiminta on ympäristövallankumouksellisuuden luontaisin toimintamuoto. Silloin, kun yhteistoimintaa tarvitaan, se voidaan toteuttaa ilman keskushallintoa tai jäykkää hierarkiaa. Tämä monikasvoisuus on voimavara.

Me olemme tottuneet tarkastelemaan valtaa vain suuressa mittakaavassa: keskitettynä poliittisena ja taloudellisena valtana. Ruohonjuuritason valta, elämän ja maailman takaisin valtaaminen, pienten ihmisten toiminta näyttää silloin vähäpätöiseltä. Silloin me olemme näkymättömiä ihmisiä. Mutta suuren mittakaavan valta on sekin ihmisten luomus, ja sillä on valtaa vain, jos me hyväksymme sen. Vallan haltuunotto murskaa tämän illuusion pienten ihmisten voimattomuudesta. Euroopassa ylikansalliset geeniteknologian yritykset ovat aidosti pulassa, kun tavalliset kansalaiset ovat järjestäneet mittavia boikotteja ja tiedotuskampanjoita, ja tuhonneet sadoittain yritysten koeviljelmiä. Ja kaikki tämä on tapahtunut virallisen vallan tuolla puolen, vailla mittavia taloudellisia resursseja ja PR-koneistoa. Brasiliassa yksi merkittävimpiä poliittisia voimia on maanvaltaajien liike, jossa käytännössä on kyse pienistäkin ihmisryhmistä, jotka asuttavat käyttämättömiä mutta muiden ”omistamia” maa-alueita. Tuhannet ihmiset ovat saaneet kodin ja elannon ilman suurta puoluetta, ideologiaa tai rahaa. Tässäkin tapauksessa suuren mittakaavan taloudellinen valta, omistus, menettää merkityksensä, kun sen olemassaolo kielletään.

Kaikki ei tietenkään ole vain illuusiota. On paljon sellaista valtaa, jonka pakottavaa voimaa emme voi ohittaa olankohautuksella. Osa tästä vallasta asuu armeijoissa ja poliisivoimissa, osa jo rakennetussa kulttuurissamme. Jälkimmäistä on eräs merkittävä kirjoittaja kutsunut ”kivettyneeksi vallaksi”: ydinvoimalat, geeniteknologia ja moottoritiet eivät ole ”vain välineitä”, joiden käyttäminen on ihmisten päätettävissä. Pelkällä olemassaolollaan ne rajoittavat tulevaisuutemme mahdollisuuksia. Tällaista näkymätöntä valtaa on myös meidän puhetavoissamme, ajatusmalleissamme, kasvatuksessamme ja koulutuksessamme ja vaikkapa mainostuksessa. Miten me olemme tottuneet ajattelemaan sukupuolesta, eläimistä, muusta luonnosta? Minkälaisena maailmanhistorian tapahtumat on meille opetettu? Miten ymmärrämme taloutta ja tiedettä?

Me elämme niin materiaalisen kuin poliittisen vallan ympäröiminä ja vallan ajatuksia sisäistäneinä. Mutta myös meissä itsessämme on valtaa, yksin ja yhdessä. Tiedonvälitystä vastaan voimme asettaa omaa tiedonvälitystä, taloudellista ahdinkoa vastaan uuden omavaraisuuden, leviävää teollista infrastruktuuria vastaan omat vaihtoehtoiset elämäntapamme ja ruumiimme (vaikka jakoavaimella varustettuna). Mitä tahansa emme voi saavuttaa, mutta on parempi etsiä näitä mahdollisuuksien rajoja kuin hyväksyä valmiiksi annetut rajat.

Lähde:

http://www.kulma.net/mkevat/mita_ymp.html

“Neoliberaali kapitalismi” on termi jota käytetään kuvaamaan sitä kapitalismin vaihetta jossa rajoitteet globaalille hyödykkeiden ja pääoman liikkeille, mukaanlukien rahoituspääomalle, ovat suurimmaksi osaksi poistuneet. Koska sellainen poistaminen tapahtuu globaalisti liikkuvaisen (tai kansainvälisen) rahoituspääoman painostuksen alaisuudessa, neoliberaalia kapitalismia karakterisoi kansainvälisen finanssipääoman hegemonia, jonka myötä maailman suuret pääkaupungit integroituvat, ja mikä varmistaa sen, että yhteisiä ”neoliberaaleja” lakeja ajetaan kaikissa maailman maissa. Sellaisen kansainvälisen finanssipääoman esiintulo on itsessään pääoman keskittymisen aikaansaama, mikä oli aiempina päivinä, niinkuin Lenin argumentoi, saanut tuoduksi yhteen finanssipääoman, eli pankki- ja teollisuuspääoman finanssioligarkian kontrollin alle, hegemoniapositioon jokaisen kehittyneen valtion sisällä. Pääoman keskittyminen nykypäivänä on kuitenkin edistynyt paljon enemmän Leninin ajoista, mikä on luonut tällaisen uuden entiteetin nimeltään kansainvälinen finanssipääoma ja tuonut sen hegemoniapaikalle. Kun talous on imeytynyt globaalien rahavirtojen vorteksiin, sen valtionulinoiden on ollut pakko alistua kansainvälisen finanssipääoman oikkuihin ja edistää sen ajamaa politiikkaa. Tällä seikalla on useita seuraamuksia, ja nämä seuraamukset muodostavat neoliberaalin kapitalismin keskeiset piirteet.

Ensinnäkin, neoliberaalia kapitalismia määrittää, toisin kuin menneiden aikojen kapitalismia, metropolialueiden pääomien toimintojen uudelleensiirto kehittyneestä maailmasta kehittyvään maailmaan, jotta hyödynnettäisiin jälkimmäisten matalia palkkoja, maailmanmarkkinoiden tuottamiseksi.

Toiseksi, se muuttaa Valtion olemusta kaikkialla, niin että Valtio, sen sijaan että se näennäisesti olisi luokkien yläpuolella ja pitäisi kaikkien puolta, mukaanlukien sorrettujen luokkien, huolimatta kapitalistisesta kehityksestä, muuttuu avoimemmin ja suoremmin linkitetyksi korporaatiorahoituksen finanssioligarkian intresseihin jotka taas omalta osaltaan ovat yhteydessä kansainväliseen finanssipääomaan. Tämä tarkoittaa inter alia valtion tuen pois vetämistä perinteisestä pikkutuotannosta ja maajussien maanviljelystä, ja näin aiemman siirtomaa-ajan primitiivisen pääoman akkumulaation prosessin jatkamista.

Kolmanneksi, Valtion väliintuloa ”kysynnän hallinnassa”, mitä on pidetty sodanjälkeisen kapitalismin tunnusmerkkinä niinkutsuttuna “Kultaisena Aikana”, mutta mitä finanssipääoma on aina vastustanut sen vaarantaessa kapitalistisen luokan yhteiskunnallisen legitimiteetin, kartetaan kuin ruttoa globalisoidun rahoitusmaailman painostuksesta. “Fiskaalinen vastuulainsäädäntö” menee eteenpäin jokaisen maan lainvalmisteluissa, jotta varmistettaisiin että Valtion pyrkimys kasvattaa työllisyyttä ja aktiviteettia taloudessa tapahtuu pääoman “insentiivien” muodossa, sen sijaan että otettaisiin kulut omaan piikkiin. Tämä kuitenkin tarkoittaa sitä, että Valtio ei voi enää stimuloida systeemin kasvattamista (sillä kapitalistit yksinkertaisesti pistävät omiin taskuihinsa kaikki tuet ja tulonsiirrot jotka Valtio niille “insentiivien” muodossa tarjoaa ilman että kukaan investoi yhtään mitään). Kasvu riippuu olennaisesti hinta“kuplien” muodostumisesta (poislukien luottorahoitteinen kuluttaminen, jolla on varsin tarkat rajat).

Nämä neoliberaalin kapitalismin ominaisuudet vuorostaan saavat aikaan tärkeitä seuraamuksia. Yhtäältä vaikka systeemi kasvaisikin, tämä kasvu itsessään liittyy äärimmäiseen tulojen ja varallisuuden erojen kasvuun, eriarvoisuuteen maiden välillä. Työntekijät kehittyneissä maissa eivät kykene kasvattamaan palkkojaan, koska maailmassa jossa pääoma liikkuu helposti, ne kilpailevat massiivisia kolmannen maailman työvoimareservejä vastaan. Jopa maissa, jonne työntekijöiden ulkoistustoimet on kohdistettu, on vaikeaa kasvattaa palkkoja, sillä työvoimareservit näissä maissa, jotka eivät todellakaan lopu kesken tällaisen ulkoistuksen tuloksena, itse asiassa kasvavat suhteellisesti kooltaan johtuen perinteisten pientuottajien ja maajussien omaisuuden riistosta. Näin reaalipalkkojen vektori eri maissa, sekä kehittyneiden että kehittymättömien, ei kasva ajan mittaan, vaikka työn tuottavuuden vektori kasvaa. Tämä maajussien ja pientuottajien omaisuuden riisto ja heidän talouksiensa tuho aiheuttaa, kolmannen maailman maissa, aliravitsemuksen ja materiaalisen puutteen absoluuttisen kasvun.

Samalla kun kaikki tämä tapahtuu neoliberaalin kapitalismin oikeasti kasvaessa, se ei voi kasvaa kestävästi. Sen kasvuprosessi pysähtyy seuraavasta syystä. Työn tuottavuuden nopeampi kasvu suhteessa palkkoihin kaikkialla johtaa suhteellisen maailmantalouden ylijäämän kasvuun, mikä saa aikaan pyrkimyksen kohti ylituotantoa (sillä kulutuksen suhde tuloihin on suurempi johtuen palkoista kuin johtuen ylijäämästä) ; ja ainoa tekijä neoliberaalin kapitalismin regiimissä, joka voi tämän pyrkimyksen saada aikaan, nimittäin hintakuplista johtuvat noususuhdanteet, muuttuu toimimattomaksi kun nämä kuplat puhkeavat, niinkuin niiden vääjäämättä täytyy tehdä.

Tästä lähteestä syntyvä kriisi voi olla varsin pitkittynyt, sillä uusia kuplia ei pystytä luomaan asian korjaamiseksi. Ja kun sellaisia kriisejä syntyy, työtätekevän kansan olosuhteet muuttuvat vieläkin säälittävimmiksi kuin ne olivat kasvun aikaan. Kapitalistinen maailmantalous nykyään on keskellä sellaista pitkittynyttä kriisiä, jolla ei ole loppua näkyvissä. Ja jopa siinäkin tapauksessa kun jotain elpymistä olisi tarjolla uuden kuplan muodossa, tämä elpyminen on liian katoavaista laatua, kestäen vain siihen asti kunnes uusi kupla puhkeaa.

Tämä pitkittynyt kriisi, jossa neoliberaali kapitalismi uppoaa, on se joka on tuottanut nykyisen maailmanlaajuisen fasismin nousun. Koska pääoman globalisaatio ja liihen liittyvä julkisen sektorin yksityistämisen prosessi heikentää liittoja, ja yleisesti välitöntä työväenluokan lakkovoimaa, fasistiset “ylivaltaan” perustuvat liikkeet, järjettömyyksiin vetoavat eri sorttiset, pyrkivät kehittämään sellaisia aikakausia. Heillä ei ole minkäänlaista kriisin peittoamisen agendaa, muuta kuin syyttely ja “vihatun toisen osapuolen” viktimisaatio sekä “messiaan” odottaminen, joka ihmeen kautta tulisi ja parantaisi yhteiskunnan kaikista sen vaivoista.

Nämä liikkeet vetoavat kaikkein eniten pikkuporvaristoon, mutta äärimmäisinä työväenliikkeen heikkouden hetkinä ne saattavat saada riveihinsä myös tiettyjä työläissegmenttejä. Mutta nämä liikkeet väistämättä havaitaan, niitä mainostetaan ja tuetaan korporaatio-finanssioligarkian rahoilla, jotta torpattaisiin edes potentiaalinenkin työläisten vastavoima tälle hegemonialle. Todellakin, ne kasvavat voimassa ja liikkuvat keskinäyttämölle vain kun ne ovat saavuttaneet korporaatio-finanssioligarkian tuen. Tämä liikko korporaatio-finanssioligarkian ja fasististen “starttien” (Kaleckin ilmaisua käyttäen) välillä on eri muodostumisen vaiheissa eri maissa tällä hetkellä maailmassa. Mutta fasismin uhka kuumottelee joka puolella; ja jopa siellä missä fasistit eivät onnistu valtaannousussa, puhumattakaan puskemaan maita täysiksi fasistivaltioiksi, ne kuitenkin suuresti mitätöivät minkään demokraattisen hallinnon perustukset luomallaan myrkyllisellä ilmapiirillä.

On kuitenkin olemassa perusero nykyaikaisen fasismin ja 30-luvun fasismin välillä. Finanssipääoma, joka on ajanut fasismia 30-luvulla, oli kansallisvaltioperusteista finanssipääomaa joka oli ollut mukana katkerassa imperiumien välisessä kilvoittelussa ja joka oli ylistänyt “kansallisvaltiota” sen ideologisena pönkänä kilpailussa. Nykyajan fasismi on noussut kansainvälisen finanssipääoman hegemoniasta, ja hiljennetyistä imperialistisesta kilvoittelusta johtuen tämän saman hegemonian aikaansaannoksista (koska globalisoitunut pääoma ei halua pääomavirran maasta toiseen häiriintyvän maailmassa joka on rikkoutunut “talousalueisiin”); eikä sillä ole halua haastaa tätä hegemoniaa. Sen “nationalismilta” täten uupuu materiaalinen substanssi.

Samasta syystä kuitenkaan se ei voi tehdä paljoakaan neoliberaalin kapitalismin kriisille, vaikka se astuukin valtaan, mitä tahansa se tekeekin, lupaamalla korjata tämän kriisin. Saksassa vuonna 1933 ja Japanissa 1931 fasismi oli hoitanut kriisin omalla tavallaan. Uudelleenaseistus sai nämä taloudet pois Lamasta, jolloin oli lyhyt hetki jolloin, ennen sodan raskaita kustannuksia, saatiin aikaan noususuhdanne militarisoimalla, jolla oli suuri fasistien tuki. Mutta nykyajan olosuhteissa fasistihallitukset eivät voi tehdä paljoakaan kriisin ratkaisemiseksi.

Kysynnän kasvattamiseksi sellaiset hallitukset, vaikka ne joutuisivat investoimaan enemmän armeijaan, joutuvat rahoittamaan sellaisia investointeja joko fiskaalisella vajeella tai verottamalla kapitalisteja (koska hallinnon kulut ovat työntekijöiden verotuksella katettuja, jotka kuluttavat palkkansa joka tapauksessa, se ei johda mihinkään kysynnän nettokasvuun). Molemmat näistä tavoista rahoittaaa valtion kulutusta ovat kuitenkin kirous kansainväliselle finanssipääomalle. Nykyajan fasismi täten on yksinomaan kyvytön ratkaisemaan kapitalismin kriisiä edes fasistisin metodein.

Neoliberaali kapitalismi täten on saavuttanut umpikujan. Perinteiset poliittiset puolueet eivät voi päästä neoliberalismin yli ja ovat syvästi samassa veneessä niiden päätösten kanssa jotka ovat luoneet kriisin; ja monet heistä, kuten Hillary Clinton USA:ssa, eivät edes halua tunnustaa kriisiä, ajatellen että talous selviää itse tästä notkahduksesta neoliberalismin viitekehyksessä. Fasistiset voimat toisaalta eivät aja mitään eksplisiittistä ohjelmaa kriisin voittamiseksi, eivätkä edes mitään implisiittistä agendaa joka voisi syntyä heidän mieltymyksensä pohjalta sotainvestointeihin. Näin ei Trump, eikä Marine Le Pen, ei UKIP eikä mikään muukaan nykyajan fasistinen elementti ole tuonut minkäänlaista talousohjelmaa julki jolla kriisi selätettäisiin.

Trump puhui protektionismista tienä ulos kriisistä USA:ssa. Mutta pelkkä protektionismi, ilman että kasvatetaan kotimarkkinoita suuremmalla valtion vajeilla tai kapitalistiveroilla rahoitetulla panoksella, ei voi luoda suurempaa työllisyyttä ilman että ulkovallat vastaisivat tähän jotenkin. Jos ne eivät vastaa, silloin kilpailullinen ”köyhdytetään naapuri”-politiikka seuraa tästä, mikä palvelee vain kärjistäjänä kapitalistisessa kriisissä, ja pahentaa kaikkien valtioiden oloja. Täten Trumpin protektionismi ei tule kasvattamaan työllisyyttä USA:ssa ilman että harjoitetaan ekspansionaarista rahapolitiikkaa.

Mutta fiskaalipolitiikan sijaan Trump ehdottaa toimia, joilla on vastakkainen vaikutus. Koska hän suunnittelee antavansa verohelpotuksia korporaatioille, ja tasapainottavansa leikkaukset valtion sosiaalitukien leikkauksilla, tämä vain pahentaa USA:n kriisiä, koska aggregaattikysyntä pienenee näillä fiskaalisilla toimilla. (Korporaatiosektori, joka säästää suurimman osan voittamistaan verohyödyistä yksinkertaisesti säästää myös tulevat verohelpotukset eikä kasvata kysyntää, mikä madaltaa hallituksen sosiaalitukien aikaansaamaa kulutusta, joka itse asiassa oikeasti vähentää kysyntää).

Globaalin finanssipääoman hegemonian alaisuudessa ei ole ratkaisua kapitalismin kriisiin. Ainoa mahdollinen ratkaisu, jota jokainen valtio voi yrittää, on että se ottaa aktiivisen toimijan roolin, ja jotta tuo voisi tapahtua, Valtion on päästettävä irti neoliberalismista.

Se voi tehdä näin vain jos talous vedetään pois globaalien finanssipääomien vorteksista, pääomarajoitteilla, ja lisäksi, siten kuin tilanne sitä vaatii, kaupparajoitteet; eli että talous irtoaisi globalisaatiosta. Koska korporaatio-finanssioligarkia, joka itse on integroitunut kansainväliseen finanssipääomaan, ei katso tätä hyvällä, ainoastaan Valtio, jolla on vaihtoehtoinen luokkapohja, kykenee saamaan aikaan sellaisen muutoksen, Valtio joka perustuu työläisten tukeen. Ja kun työläiset saavat aikaan sellaisen muutoksen, he eivät tyydy pelkän kapitalistisen talouden henkiinherättämiseen, vaan sen sijaan ryhtyvät rakentamaan kokonaan vaihtoehtoista taloutta, taloutta joka tekee siirtymän sosialismiin. Täten umpikujasta, jossa neoliberaali kapitalismi nyt vääntelehtii, voidaan murtaututa läpi; mutta sellainen läpimurto johtaa kapitalismin itsensä ohittamiseen.

Ollakseen varma, kuten Lenin sanoi, ei ole sellaista asiaa kuin absoluuttisen toivoton tilanne kapitalismille. Vaikka kapitalismi itsessään olisikin kykenemätön murtautumaan läpi umpikujasta, se tekee kaikkensa estääkseen työläisiä organisoitumasta saadakseen aikaan muutosta tilanteeseen. Se ottaa kaikki fasistiset ketkuilut käyttöön tätä varten. Se tekee kaikkensa puskeakseen ihmiskuntaa kohti barbarismia estääkseen sen ajatumisen sosialismiin. Lopputulos tottakai riippuu praxiksesta. Mutta nykyinen skenaario avaa työväelle mahdollisuuden tehdä aloite nostaa itsensä kriisistä ja samalla puolustaa ja syventää demokraattisia oikeuksia, ja viedä loppuun Lokakuun Vallankumouksen projekti.

Kommunistinen Manifesti näki ennalta 2000-luvun petomaisen ja polarisoituneen globaalin kapitalismin. Mutta Marx ja Engels ovat myös näyttäneet meille, että meillä on valta luoda parempi maailma.

Kirjoittanut Yanis Varoufakis

---

Jotta manifesti olisi menestyksekäs, sen tulee soitella sydämiemme sulosäveliä niin kuin runo, samalla kun se tartuttaa mieliimme häikäisevän uusia kuvia ja ideoita. Sen tulee avata silmämme tyrmistyttävien, järkyttävien, innostavien ympärillämme tapahtuvien muutosten todellisille syille, paljastaen niiden mahdollisuudet joita nykytodellisuutemme on täynnä. Sen tulisi saada meidät tuntemaan itsemme toivottoman riittämättömiksi kun emme ole tunnustaneet näitä totuuksia itsellemme, ja sen tulee nostaa verho pois huolestuttavan totuuden edeltä, että me olemme olemme toimineet mitättöminä rikostovereina, toisintaneet menneiden aikojen umpikujaa. Viimeisenä, sillä tulee olla Beethovenin sinfonian valta, kannustaen meitä muuttumaan tulevaisuuden vaikuttajiksi, jotka lopettavat tarpeettomat joukkokärsimykset ja inspiroivat ihmiskuntaa tekemään todeksi todellisen autenttisen vapauden potentiaalinsa.

Mikään manifesti ei ole onnistunut yhtä hyvin tässä kaikessa kuin se, joka julkaistiin helmikuussa 1848 Lontoon Liberpool Street 46:ssa. Englantilaisten vallankumouksellisten toimeksiantona Kommunistinen Manifesti (tai Kommunistisen Puolueen Manifesti, jollaisena se alunperin julkaistiin) oli kahden nuoren saksalaisen käsialaa – Karl Marx, 29-vuotias filosofi, joka osasi ymmärtää epikuurisen hedonismin ja hegeliläisen rationaalisuuden päälle, ja Friedrich Engels, 28-vuotias Manchesterin myllyn perillinen.

Poliittisena kirjallisena teoksena manifesti on vertaansa vailla. Sen kaikkein kuuluisimmat sanat, mukaanlukien alkulause (“Aave kummittelee Euroopassa – kommunismin aave”), ovat shakespearilaista laatua. Kuin Hamlet kohdatessaan murhatun isänsä aaveen, lukijaa kehotetaan ihmettelemään: “Tulisiko minun kohdata olemassaoleva järjestys, kärsiä historian vastustamattomien voimien minun päälleni lähettämästä järkyttävistä kohtalon nuolista? Vai tulisiko minun liittyä näihin voimiin, tarttua aseisiin status quoa vastaan ja, sitä vastustamalla, tuoda esiin uusi maailma?

Marxin ja Engelsin välittömälle lukijakunnalle tämä ei ollut akateeminen dilemma, josta kinattaisiin Euroopan salongeissa. Heidän manifestinsa oli taistelukutsu, ja tämän aaveen invokaation noudattaminen usein tarkoitti vainoamista, tai joissain tapauksissa pitkää vankilatuomiota. Nykypäivänä samanlainen dilemma on nuoria vastassa: mukautua vakiintuneeseen, romahtavaan ja itseään uusintamaan kykenemättömään yhteiskuntajärjestykseen, tai vastustaa sitä, huomattavilla henkilökohtaisilla kustannuksilla, etsien uusia tapoja työskennellä, leikkiä ja elää yhdessä? Vaikka kommunistiset puolueet ovat kadonneet lähes kokonaan politiikasta, manifestia eteenpäin vievä kommunismin henki on osoittautunut vaikeaksi hiljentää.

Horisontin taakse näkeminen on jokaisen manifestin ambitio. Mutta siinä onnistuminen, missä Marx ja Engels tekivät kuvatessaan aikaa joka saapuisi puolitoista vuosisataa myöhemmin, sekä analysoidessaan meitä tänä päivänä odottavia ristiriitoja ja valintoja,  on todellakin ällistyttävää. 1840-luvun lopulla kapitalismi oli häilyvä, paikallinen, sirpaleinen ja arka. Ja kuitenkin Marx ja Engels tarkastelivat sitä hyvin ja näkivät ennalta globalisoituneen, finansialisoituneen, rautaisen kapitalismin. Tämä oli luomus joka syntyi vuoden 1991 jälkeen, samaan aikaan kun järjestelmä julisti Marxin kuolemaa ja historian loppua.

Totta kai, Kommunistisen Manifestin ennustevirheitä on kauan aikaa jo paisuteltu. Muistan miten jopa vasemmistoekonomistit 1970-luvun laussa haastoivat käänteentekevää manifestin ennustetta pääomasta, että ”Kaikkialle sen täytyy pesiytyä, kaikkialle kotiutua, kaikkialla soimia suhteita”. Siitä surullisesta todellisuudesta ammentaen, jota tuolloin nimitettiin kolmannen maailman maiksi, he esittivät, että pääoma on menettänyt makunsa ennen laajentumistaan pois sen ”metropolialueelta” Euroopasta, Amerikasta ja Japanista.

Empiirisesti he olivat oikeassa: eurooppalaiset, amerikkalaiset ja japanilaiset monikansalliset korporaatiot Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan ”periferioissa” rajoittuivat siirtomaavallan aikaisiksi resurssien kaivajiksi ja epäonnistuivat levittämään kapitalismia sinne. Sen sijaan että ne olisivat tuoneet kapitalistisen kehityksen näihin maihin (tuoneet mukanaan “kaikille, jopa barbaarisimmille kansakunnille sivilisaation”), he esittivät, että ulkomainen pääoma uusintaa alikehittyneisyyttä kolmannessa maailmassa. Se oli kuin manifesti olisi uskonut liiaksi pääoman kykyyn levittäytyä jokaiseen niemeen, notkoon ja saarelmaan. Suurin osa ekonomisteista, mukaan lukien Marxille myötämieliset, epäilivät manifestin ennustetta siitä, että  “maailmanmarkkinoiden hyväksikäyttö” antaisi “kulutukselle ja tuotannolle kosmopoliitin luonteen jokaisessa maassa”.

Kuten osoittautui, manifesti oli oikeassa, vaikkakin myöhään. Se vaati Neuvostoliiton romahtamisen ja kaksi miljardia kiinalaista ja intialaista työläistä kapitalistisille työmarkkinoille ennen kuin ennuste osoittautui oikeaksi. Todellakin, pääoman täydelliseksi globalisoitumiseksi niiden regiimien, jotka olivat osoittaneet kuuliaisuuttaan manifestille, tuli ensin repeytyä kappaleiksi. Onko historia saanut aikaan herkullisempaa ironiaa?

Manifestia nykypäivänä lukeva yllättyy löytäessään kuvan maailmasta, joka on varsin meidän omamme kaltainen, huojuen pelokkaasti teknologisen innovaation reunalla. Manifestin aikaan höyrykone oli se joka uhkasi enuten talonpoikaiselämän rytmejä ja rutiineja. Torpparit ajautuivat tämän koneiston rattaisiin ja uusi herrojen luokka, tehtaiden omistajat ja kauppiaat, anastivat säätyläisten otteen yhteiskunnasta. Nyt se on tekoäly ja automaatio jotka väijyvät disruptiivisina uhkina, luvaten pyyhkiä pois ”kaikki kiinteät, jähmettyneet relaatiot”. “Porvaristo ei voi tulla toimeen suorittamatta jatkuvasti mullistuksia tuotantovälineissä, siis tuotantosuhteissa ja niin ollen kaikissa yhteiskunnallisissa suhteissa” manifesti julistaa, ja näin saadaan aikaan “jatkuvat mullistukset tuotannossa, kaikkien yhteiskunnallisten olojen alituinen järkkyminen, iänikuinen epävarmuus ja liikkeellä oleminen”.

 

Marxille ja Engelsille kuitenkin tämä disruptio on juhlan paikka. Se toimii katalyyttina viimeiselle ponnistukselle, jonka ihmiskunta tarvitsee hankkiutuakseen eroon jäljellä olevista ennakkoluuloista, jotka pönkittävät suurta juopaa koneiden omistajien ja niitä suunnittelevien, käyttävien ja niiden parissa työskentelevien välillä.  “Kaikki säätyperäinen ja pysyväinen haihtuu pois, kaikki pyhä häväistään” he kirjoittavat manifestissaan teknologian vaikutuksesta, “ja ihmisten on lopulta pakko katsella asemaansa elämässä ja keskinäisiä suhteitaan avoimin silmin”. Julmasti romuttamalla ennakkoluulomme ja väärät varmuudet, teknologinen muutos pakottaa meidät, potkien ja huutaen, kohtaamaan sen miten pateettisia suhteemme toisiimme ovat.

Tänään me näemme tämän tilinteon miljoonissa sanoissa, painettuina ja verkossa, joita käytetään väittelyyn globalisaation aiheuttamasta tyytymättömyydestä. Samalla kun he juhlivat sitä miten globalisaatio on siirtänyt miljardeja viheliäisestä kurjuudesta suhteelliseen köyhyyteen, kunnianarvoisat länsimaiset sanomalehdet, Hollywood-persoonat, Piilaakson yrittäjät, piispat ja jopa multimiljonääripankkiirit kaikki valittavat joistain sen vähemmän toivottavista seuraamuksista: sietämättömästä eriarvoisuudesta, julkeasta ahneudesta, ilmastonmuutoksesta, ja siitä miten parlamentaariset demokratiat ovat tulleet kaapatuiksi pankkiirien ja ultrarikkaiden rasvaisiin näppeihin.

Mikään tästä ei pitäisi tulla manifestin lukijalle yllätyksenä. “Koko yhteiskunta”, se esittää, “jakautuu yhä enemmän kahteen suureen vihollisleiriin, kahteen suureen, vastakkaiseen luokkaan: porvaristoon ja proletariaattiin.” Tuotannon mekanisoituessa ja koneenomistajien liikevoittomarginaalien muuttuessa sivilisaatiomme eteenpäin vieväksi motiiviksi, yhteiskunta hajoaa työtä tekemättömiksi osakkeenomistajiksi ja omistamattomiksi palkkatyöläisiksi. Mitä keskiluokkaan tulee, se on dinosaurus huoneessa, joka on kohtaava sukupuuton.

Samaan aikaan ultrarikkaat ovat syyllisyyden vaivaamia ja stressaantuneita katsellessaan kaikkien muiden elämän vaipuvan epävarman palkkaorjuuden prekaariuteen. Marx ja Engels näkivät ennalta, että tämä äärimmäisen voimakas vähemmistö ”on kykenemätön pysymään kauemmin yhteiskunnan hallitsevana luokkana” sellaisissa polarisoiduissa yhteiskunnissa, sillä he eivät kykenisi olemaan asemassa joka takaa palkkaorjille luotettavan olemassaolon. Barrikoituina aidattuihin yhteisöihinsä he havaitsevat olevansa ahdistuksen riivaamia ja kykenemättömiä nauttimaan rikkauksistaan. Jotkut heistä, ne jotka ovat tarpeeksi älykkäitä tajuamaan heidän todellisen pitkän aikavälin parhaan etunsa, tunnustavat hyvinvointivaltion parhaimmaksi saatavilla olevaksi vakuutukseksi. Mutta oi voi, selittää manifesti, yhteiskuntaluokkana tulee olemaan heidän luonteessaan pihistellä vakuutuspreemiossa, ja he työskentelevät väsymättä ollakseen maksamatta tarvittavia veroja.

Eikö tämä ole se mitä on käynyt? Ultrarikkaat ovat turvaton, jatkuvasti närkästynyt klikki, koko ajan menossa detox-klinikalle, sinnikkäästi etsien turvaa selvänäkijöiltä, psykiatreilta ja yrittäjäguruilta. Me käyttäydymme kuin elämämme olisi huoletonta, väittäen että pidämme siitä mitä teemme ja teemme sitä mistä pidämme. Kuitenkin todellisuudessa me itkemme itsemme uneen.

Hyväntekijät, valtaapitävät poliitikot ja toipuvat akateemiset ekonomistit kaikki vastaavat tähän ahdinkoon samalla tavoin, tulisesti tuomiten oireet (taloudellinen epätasa-arvo) samalla kn he ummistavat silmänsä syille (hyväksikäyttö, joka johtuu eriarvoisista omistusoikeudesta koneisiin, maahan ja resursseihin). Onko ihmekään että me olemme umpikujassa, velloen toivottomuudessa joka palvelee vain massojen pahimpien vaistoja liehitteleviä populisteja?

Kehittyneen teknologian nopealla yleistymisellä meidät tuodaan lähemmäksi hetkeä, jolloin meidän tulee päättää miten suhtautua toisiimme rationaalisella, sivistyneellä tavalla. Me emme voi enää piilotella työn väistämättömyyden ja sen vaatimien yhteiskuntanormien takana. Manifesti antaa 21. vuosisadan lukijalleen mahdollsuuden nähdä kaiken tämän läpi ja tunnustaa se mitä tulee tehdä niin, että suurin osa voi paeta tyytymättömyyttä uusiin yhteiskuntasuhteisiin, joissa “jokaisen itsensä vapaa kehittäminen on ehtona kaikkien vapaalle kehittämiselle”. Vaikka se ei pidäkään sisällään karttaa miten päästä sinne, manifesti pysyy toivon lähteenä jota ei tule sivuuttaa.

Jos manifestilla on yhtään samaa voimaa innostaa, sytyttää ja häpäistä meitä niin kuin se teki vuonna 1848, se johtuu sosiaaliluokkien kamppailusta, joka on yhtä vanha kuin aika itse. Marx ja Engels summasivat tämän kahdeksaan sanaan seuraavasti: “Koko tähänastisen yhteiskunnan historia on ollut luokkataistelujen historiaa.”

Aina maaorjuuden aristokratioista teollistuneisiin imperiumeihin asti, historian koneistona on aina toiminut konflikti jatkuvasti mullistuvien teknologioiden ja hallitsevien luokkakäytäntöjen välillä. Jokaisen yhteiskunnan teknologian disruption mukana meidän keskinäinen konfliktimme muuttaa muotoa. Vanhat luokat kuolevat pois ja lopulta vain kaksi jää jäljelle: luokka joka omistaa kaiken ja luokka joka ei omista mitään — porvaristo ja proletariaatti.

Tämän ongelman keskeltä löydämme itsemme nykyään. Vaikka me olemme veloissa kapitalismille siitä, että kaikki luokkaerot ovat pienentyneet omistajien ja ei-omistajien välillä, Marx ja Engels haluavat meidän tajuavan, että kapitalismi on riittämättömästi kehittynyt selviämään niistä teknologioista, jotka se on saanut aikaan. On velvollisuutemme repiä pois vanhat käsitykset yksityisomisteisista tuotantovälineistä ja pakottaa metamorfoosi, jossa tulee olla mukana koneiden, maan ja resurssien yhteiskunnallinen omistus. Nyt kun uusia teknologioita vapautetaan yhteiskunnissa joita velvoittavat primitiiviset työsopimukset, seuraa koko lailla kurjuutta. Manifestin unohtumattomin sanoin: “Nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta porvarillisine tuotanto ja vaihtosuhteineen ja porvarillisine omistussuhteineen, joka on loihtinut esiin niin valtavat tuotannon ja vaihdon välineet, on kuin taikuri, joka ei enää itse kykene hallitsemaan esiinloihtimiaan maanalaisia mahteja.”

Taikuri tulee aina kuvittelemaan, että heidän appinsa, hakukoneensa, robottinsa ja geneettisesti manipuloidut siemenensä tuovat vaurautta ja onnea kaikille. Mutta, kun ne päästetään vapaiksi palkkatyöläisiin ja omistajiin jakautuneisiin yhteiskuntiin, nämä teknologiset ihmeet puskevat palkkoja ja hintoja tasoille, jotka tuottavat matalia liikevoittoja suurimmalle osalle yrityksiä. Ainoastaan teknologian ja lääketeollisuuden suuryritykset ja muutama muu korporaatio kykenee käyttämään poikkeuksellisen laajaa poliittista ja taloudellista valtaa meihin. Jos me jatkamme työnantajan ja työntekijän välisiin työsopimuksiin luottamista, silloin yksityiset omistusoikeudet hallitsevat ja käyttävät pääomaa epäinhimillisiin tarkoituksiin. Ainoastaan massatuotannon instrumenttien yksityisomistuksen lakkauttamalla ja korvaamalla sen uuden tyyppisellä yhteisomistuksella, joka toimii synkassa uusien teknologioiden kanssa, me voimme pienentää eriarvoisuutta ja löytää kollektiivinen onni.

Marxin ja Engelsin 8:n sanan historian teorian mukaan nykyinen pattitilanne työntekijöiden ja omistajien välillä on aina taattu. “Porvariston häviö”, manifesti esittää, “ja proletariaatin voitto ovat molemmat yhtä väistämättömiä.” Tähän mennessä historia ei ole mennyt tämän ennusteen mukaan, mutta kriitikot unohtavat, että manifesti, kuten mikä tahansa arvokas propagandaesitys, esittää toivon varmuuden muodossa. Niin kuin Lordi Nelson sai sotilaansa kokoomaan rivinsä ennen Trafalgarin taistelua ilmoittamalla, että Englanti “odotti” heidän tekevän hommansa (vaikka hänella olisi ollut suuria epäilyksiä siitä että he niin olisivat tehneet), manifesti langetti proletariaatin päälle odotuksen siitä, että he tekisivät hommansa itse, inspiroiden heitä liittymään yhteen ja vapauttamaan toinen toisensa palkkaorjuuden kahleista.

Aikovatko he tehdä niin? Nykymuodossaan se tuntuu epätodennäköiseltä. Mutta, jälleen kerran, meidän piti odottaa globalisaation ilmestymistä 1990-luvulle ennen kuin manifestin ennuste pääoman potentiaalista kyettiin täysin puhdistamaan epäilyksistä. Josko ei olisikaan niin että uusi, globaali, yhä prekaarimpi proletariaatti tarvitsee enemmän aikaa ennen kuin se voi näytellä manifeston ennustamaa osaansa? Vaikka lopputulos ei ole vielä selvillä, Marx ja Engels kertovat meille, että jos me pelkäämme vallankumouksen retoriikkaa, tai yritämme viedä ajatuksemme johonkin muuhun velvollisuuksista toisiamme kohtaan, me löydämme itsemme pyörryttävästä spiraalista, jossa pääoma saturoituu ja valkaisee ihmisen hengen. Ainoa asia, josta voimme olla varmoja, manifestin mukaan, on että jos pääomaa ei sosialisoida, meitä odottaa dystooppinen kehityskulku.

Dystopiasta puheen ollen, skeptinen lukija tässä kohtaa piristyy: entäpä manifestin osallisuus legitimoidessaan autoritaarisia regiimejä ja nostaessaan gulagien vartijoiden henkeä? Puolustuspuheenvuoron sijaan, että huomautettaisiin siitä ettei ketään syytä Adam Smithia Wall Streetin kohtuuttomuudesta, tai Uutta Testamenttia Espanjan inkvisitiosta, me voimme spekuloida miten manifestin kirjoittajat olisivat saattaneet vastata tähän väitteeseen. Uskon, että jälkiviisauden avulla Marx ja Engels olisivat myöntäneet tärkeän virheen analyysissaan: riittämättömän joustavuuden. Tämä tarkoittaa, että he epäonnistuivat ajattelemaan riittävästi, ja pysyivät suut visusti supussa, heidän omien analyysiensa vaikutuksista maailmaan jota he analysoivat. Manifesti kertoi voimakkaan tarinan virheettömällä kielellä, jonka tarkoitus oli herättää lukijat apatiastaan. Se, minkä Marx ja Engels olivat kykenemättömiä näkemään ennalta, oli voimakkaiden, ohjailevien tekstien taipumus hankkia opetuslapsia, uskovaisia — papisto, jopa — ja että tämä uskovaisten joukko saattaisi käyttää niille manifestin suomaa valtaa omaksi edukseen. Sen myötä he saattaisivat väärinkäyttää toisia tovereita, rakentaa omat valta-asemansa, saada vaikutusvaltaisia asemia, maata vaikutusalttiiden oppilaiden kanssa, ottaa haltuunsa politbyroo ja vangita sinne kaikki heitä vastustavat.

Samalla tavoin Marx ja Engels epäonnistuivat estimoimaan heidän omien kirjoitustensa vaikutuksen kapitalismiin itseensä. Siinä laajuudessa kun manifesti auttoi saamaan aikaan Neuvostoliiton, sen itäisen Euroopan satelliitit, Castron Kuuban, Titon Jugoslavian ja useita muita demokraattisia hallintoja lännessä, eivätkö nämä kehityskulut saaneet aikaan ketjureaktiota, joka tekisi tyhjäksi manifestin ennusteet ja analyysin? Venäjän vallankumouksen ja toisen maailmansodan jälkeen kommunismin pelko pakotti kapitalistiset regiimit ottamaan käyttöön eläkejärjestelmät, kansanterveyspalvelut, jopa idean siitä että rikkaat maksavat köyhille ja pikkuporvarillisille opiskelijoille liberaalien yliopistojen opinnoista. Samanaikaisesti raivokas vihamielisyys Neuvostoliittoa kohtaan herätti paranoiaa ja loi pelon ilmapiirin, joka osoittautui varsin hedelmälliseksi maaperäksi hahmoille kuten Josif Stalin ja Pol Pot.

Uskon, että Marx ja Engels olisivat katuneet sitä, että he eivät ennustaneet manifestin vaikutusta sen ennakoimiin kommunistisiin puolueisiin. He potkisivat itseään siitä, että he ylenkatsoivat sellaisen dialektiikan jota he rakastivat analysoida: miten työläisten valtiot muuttuisivat yhä enemmän totalitaarisiksi vastauksenaan kapitalististen valtioiden aggressioon, ja miten, niiden kommunismin pelossa, nämä kapitalistiset valtiot muuttuisivat yhä vain enemmän sivistyneiksi.

Siunattuja, totta kai, ovat kirjailijat joiden virheet johtuvat omien sanojensa vallasta. Vielä enemmän siunattuja ovat ne joiden virheet ovat itsensä korjaavaa laatua. Nykypäivänä manifestin inspiroivat työläisvaltiot ovat lähestulkoon kadonneet, ja kommunistiset puolueet lakkautettu tai hajallaan. Vapautettuina kilpailusta manifestin inspiroimia regiimejä vastaan, globalisoitunut kapitalismi käyttäytyy kuin se olisi määrätietoisesti luomassa maailman, jonka manifesti parhaiten kuvasi.

Mikä tekee manifestista todella inspiroivan nykypäivänä on sen ehdotus meille tässä ja nyt, maailma jossa elämämme jatkuvasti muokkautuu Marxin Taloudellis-filosofisissa käsikirjoituksissa kuvaaman kansantaloustieteen mukaan, joka “kehittää siis kosmopoliittisen, yleisen, kaikki esteet, kaikki siteet kaatavan energian asettaakseen tilalle itsensä ainoana politiikkana, yleisyytenä, esteenä ja siteenä.” Uber-kuskeista pankinjohtajiin ja viheliäisen köyhiin, me kaikki saamme tekosyyn tuntiessamme itsemme häkeltyneiksi tästä ”energiasta”. Kapitalismin peitto on niin kokonaisvaltainen että voi joskus tuntua mahdottomalta kuvitella maailmaa ilman sitä. Se on vain pieni askel voimattomuuden tunteesta sen väitteen uhriksi joutumiselle, että ei ole minkäänlaista vaihtoehtoa. Mutta hämmästyttävää kyllä (väittää manifesti), se on juuri se milloin me alamme alistua tälle idealle kun vaihtoehtoja on runsaasti.

Se, mitä me emme tarvitse tässä kriittisessä kohtaa, ovat seremoniat sen kaiken epäoikeudenmukaisuudesta, julistukset kasvavasta eriarvoisuudesta tai hiljaiset mielenosoitukset katoavasta demokraattisesta itsemääräämisoikeudestamme. Eikä meidän tulisi sietää regressiivisen eskapismin epätoivoisia tekoja: itkunsekainen vetoomus paluusta johonkin esimoderniin, esiteknologiseen valtioon jossa me voimme kaikki tarrautua nationalismin poveen. Se mitä manifesti kannattaa alistumisen ja epäuskon hetkinä on selväpäinen, objektiivinen arviointi kapitalismista ja sen paheista, nähtynä kylmän, kovan rationaalisuuden valon lävitse.

Manifesti esittää, että kapitalismin ongelma ei ole se, että se tuottaa liian paljon teknologiaa, tai että se on epäreilua. Kapitalismin ongelma on, että se on irrationaalista. Pääoman menestys sen kantaman levittämisessä akkumulaatiolla akkumulaation itsensä takia pakottaa ihmistyöläiset työskentelemään kuin koneet mitättömien summien tähden, kun robotit ovat ohjelmoituja tuottamaan tavaraa johon työläisillä ei enää ole varaa ja mitä robotit eivät tarvitse. Pääoma epäonnistuu järkevästi käyttämään sen aikaansaamia suurenmoisia koneita, tuomiten kokonaisia sukupolvia puutteeseen, raihnaiseen ympäristöön, työttömyyteen ja nollaan todelliseen vapaa-aikaan työn ja yleisen selviytymisen tavoittelusta. Jopa kapitalistit muuttuvat angstin riivaamiksi automaateiksi. He elävät jatkuvassa pelossa siitä, että elleivät he hyödykkeellistä heidän kanssaihmisiään, he lakkaavat olemasta kapitalisteja — liittyen jatkuvasti kasvavan prekariaatti-proletariaatin syrjäytyviin riveihin.

Jos kapitalismi näyttää epäoikeudenmukaiselta, se johtuu siitä että se orjuuttaa jokaisen, rikkaan ja köyhän, haaskaten ihmis- ja luonnonvaroja. Sama ”tuotantolinja” joka pumppaa ulos määräämättömiä rikkauksia tuottaa myös syvää onnettomuutta ja tyytymättömyyttä teollisuuden mittakaavassa. Joten, ensimmäinen tehtävämme — manifestin mukaan — on tunnustaa tämän kaiken valloittavan ”energian” pyrkimys itsensä sabotoimiseen.

Kun journalistit kysyivät kuka tai ketkä ovat nykypäivän kapitalismille suurin uhka, minä uhmasin heidän odotuksiaan vastaamalla: pääoma! Totta kai, tämä on idea jonka olen plagioinut vuosikymmeniä manifestista. Ottaen huomioon, että se ei ole mahdollista eikä haluttavaa mitätöidä kapitalismin ”energiaa”, jutun juoni onkin nopeuttaa pääoman kehitystä (niin että se palaa loppuun kuin meteori kiitää ilmakehässä) samalla kun, toisaalta, vastustetaan (rationaalisen, kollektiivisen toiminnan kautta) sen pyrkimystä jyrätä inhimillinen henkemme. Lyhyesti sanottuna, manifestin suositus on, että me puskemme pääoman sen rajoille samalla kun rajoitamme sen seuraamuksia ja valmistaudumme sosialisoimaan sen.

Me tarvitsemme enemmän robotteja, parempia aurinkopaneeleja, pikaviestintää ja kehittynyttä vihreää joukkoliikennettä. Mutta yhtä lailla meidän tulee organisoitua poliittisesti puolustamaan heikkoja, voimaannuttamaan monia ja valmistelemaan etukäteen kapitalismin absurditeettien kumoamista. Käytännön tasolla ilmaistuna, tämä tarkoittaa sen idean, että ei ole vaihtoehtoa, käsittelyä sillä halveksunnalla jonka se ansaitsee samalla kun hylätään kaikki peräänkuulutukset ”paluusta” vähemmän moderniin olemassaoloon. Aiempien kapitalismin muotojen alaisuudessa elämisessä ei ollut mitään eettistä. TV-ohjelmien, jotka massiivisesti investoivat laskelmoituun nostalgiaan, kuten Downton Abbey, tulisi tehdä meidät iloisiksi siitä että saamme elää nykyaikana. Samaan aikaan, ne saattavat myös rohkaista meitä lamaannuttamaan muutoksen kiihdyttämisen.

Manifesti on yksi niistä tunteisiin vetoavista teksteistä, jotka puhuvat suoraan jokaiselle meistä eri tavalla eri aikoina, heijastellen omia olosuhteitamme. Joitain vuosia sitten kutsuin itseäni ailahtelevaksi libertaariksi marxilaiseksi ja minua pilkattiin sekä ei-marxilaisten että marxilaisten suunnalta. Pian tuon jälkeen löysin itseni jonkin verran merkittävästä poliittisesta tehtävästä, aikana jolloin oli käynnissä intensiivinen konflikti Kreikan silloisen hallituksen ja kapitalismin eräiden voimakkaimpien agenttien välillä. Manifestin lukeminen uudelleen tämän johdannon kirjoittamista varten on ollut kuin Marxin ja Engelsin haamut olisi kutsuttu huutelemaan korvaani syytöksien ja tuen sekamelskaa.

Adults in the Room, muistelmani ajalta kun palvelin Kreikan valtiovarainministerinä vuonna 2015, kertoo tarinan siitä miten Kreikan kevät murskattiin (Kreikan luotottajien taholta tulevan) raa’an väkivallan ja oman hallitukseni sisällä hajallaan olevan rintaman kombinaatiolla. Se on niin rehellinen ja tarkka kuin siitä sain tehtyä. Manifestin perspektiivistä, kuitenkin, todelliset historialliset agentit esiintyivät vain cameo-rooleissa tai quasi-passiivisina uhreina. “Missä proletariaatti on tarinassasi?” Voin jo melkein kuulla Marxin ja Engelsin huutavan minulle. “Eikö heidän tulisi olla kohtaamassa kapitalismin voimakkaimmat, sinun tukien heitä laitamilta?”

Onneksi manifestin uudelleen lukeminen on tarjonnut myös jotain lohdutusta, tukien näkemystäni tekstistä liberaalina — libertaarina, jopa. Missä manifesti läksyttää porvarillis-liberaaleja hyveitä, se tekee sen omistautumisesta ja jopa rakkaudesta niitä kohtaan. Vapaus, onnellisuus, autonomia, yksilöllisyys, henkisyys, itse ohjattu kehitys ovat ideaaleja, joita Marx ja Engels arvostivat kaiken yläpuolelle. Jos he ovat vihaisia porvaristolle, se johtuu porvariston kieltämisestä enemmistöltä mahdollisuuden olla vapaa. Ottaen huomioon Marxin ja Engelsin pitäytymisen Hegelin fantastisessa ideassa, että kukaan ei ole vapaa niin kauan kun yhdelläkään ihmisellä on kahleita, heidän nahistelunsa porvariston kanssa johtuu siitä, että he uhraavat jokaisen vapauden ja yksilöllisyyden kapitalismin akkumulaation alttarille.

Vaikka Marx ja Engels eivät olleet anarkisteja, he vihasivat valtiota ja sen potentiaalia tulla yhden luokan manipuloimaksi toisen alistamistarkoituksessa. Parhaimmillaankin he näkivät sen välttämättömänä pahana joka eläisi hyvässä, post-kapitalistisessa tulevaisuudessa koordinoiden luokatonta yhteiskuntaa. Jos tämä manifestin tulkinta kestää, silloin ainoa tapa olla kommunisti on olla liertaari. Manifestin kutsuhuutoon ”Liittykää yhteen!” vastaaminen on itse asiassa epäjohdonmukaista sen kanssa, että ryhtyisi puoluekirjaa heiluttelevaksi stalinistiksi tai että pyrkisi tekemään maailmasta nyt lopetettujen kommunistiregiimien näköisen.

Kun kaikki on jo sanottu ja tehty, silloin, mikä on manifestin ratkaiseva tosiseikka? Ja miksi kenenkään, etenkään nykypäivän nuorten, tulisi välittää historiasta, politiikasta ja sensellaisesta?

Marx ja Engels pohjasivat manifestinsa koskettavan yksinkertaiselle vastaukselle: autenttiseen ihmisen onnellisuuteen ja aitoon vapauteen joiden tulee tulla sen mukana. Heille nämä ovat ainoat asiat jotka oikeasti ovat merkitseviä. Heidän manifestinsa ei nojaa tiukkoihin saksalaisiin velvollisuuden kutsuhuutoihin, tai historiallisisten vastuiden vetoomuksiin inspiroidakseen meitä toimintaan. Se ei moralisoi, tai osoittele sormella. Marx ja Engels pyrkivät saamaan niskalenkin Saksan moraalifilosofiasta ja kapitalistisista liikevoittomotiiveista, rationaalisella mutta kuitenkin mukaansatempaavasti liehittelemällä yhteisen ihmisluontomme perusteita.

Avain heidän analyysiinsa on aina laajentuva juopa niiden, jotka tuottavat, ja niiden, jotka omistavat tuotantovälineet, välillä. Pääoman ja palkkatyön problemaattinen neksus estää meitä nauttimasta työstämme ja sen hedelmistä, ja muuttaa työnantajat ja työntekijät, rikkaat ja köyhät, mielettömiksi, vapiseviksi pelinappuloiksi, joita juoksuttavat kohti tarkoituksetonta olemassaoloa voimat, jotka eivät ole hallinnassamme.

Mutta miksi me tarvitsemme politiikkaa tämän hoitamiseksi? Eikö politiikka ole lannistavaa, erityisesti sosiaalipolitiikka, josta Oscar Wilde joskus sanoi sen ”vievän liian monta iltaa”? Marxin ja Engelsin vastaus on: koska me emme voi lopettaa tätä idiotismia yksittäin; koska yhdetkäämn markkinat eivät voi syntyä, jotka tuottavat vastalääkkeen tähän typeryyteen. Kollektiivinen, demokraattinen, poliittinen toiminta on ainoa vaihtoehtomme vapauteen ja nautintaan. Ja siitä pitkät illat tuntuvat pieneltä hinnalta maksaa.

Ihmiskunta saattaa onnistua turvaamaan yhteiskunnalliset järjestelyt, jotka mahdollistavat ”jokaisen vapaan kehittämisen” ”ehtona kaikkien vapaalle kehittämiselle”. Mutta, jälleen kerran, saatamme päätyä ydinsodan, ympäristötuhon tai tuskallisen tyytymättömyyden ”yhtäläisille raunioille”. Nykyhetkessämme ei ole takeita. Me voimme kääntyä manifestin puoleen etsiessämme inspiraatiota, viisautta ja energiaa, mutta loppujen lopuksi se mikä jää jäljelle riippuu meistä.

 

Ote teoksesta Yanis Varoufakis’s introduction to The Communist Manifesto,  julkaissut Vintage Classics huhtikuun 26.

 

Lähde:

https://www.theguardian.com/news/2018/apr/20/yanis-varoufakis-marx-crisis-communist-manifesto