Kirjoittaja: Blair Fix

Yhteisöllisinä eläiminä ihmiset elävät ja kuolevat ryhmien menestyksen mukaan. Tämä synnyttää dilemman. Mikä on parasta ryhmälle ei usein ole parasta yksilölle ryhmässä. Jos olet luottavaisten ihmisten ympäröimä, sinulle on ”parasta” valehdella ja kusettaa. Se parantaa suhteellista asemaasi. Ja evoluution mittareilla se on se mikä merkkaa.

Ottaen huomioon sen, että itsekäs käyttäytyminen on usein edukasta, miksi useammat meistä eivät ole valehtelijoita ja huijareita? Yksi syy paradoksaalisesti on, että me valehtelemme itsellemme. Me sanomme itsellemme että se mikä on parasta ryhmälle on myös parasta yksilöinä meille ryhmässä. Kutsun tätä ylevän sosiaalismyönteiseksi valheeksi.

Tämän ylevän valheen levittäminen on, uskoakseni, eräs ideologioiden pääasiallisista rooleista. Hyvä ideologia vakuuttaa yksilölle, että epäitsekäs käyttäytyminen on heidän oma etunsa. Tämä edistää sosiaalismyönteistä käytöstä, mikä tekee ryhmistä yhdenmukaisempia. Ja koska yhdenmukaiset ryhmät tuppaavat voittamaan epäyhdenmukaiset ryhmät, ylevä valhe tuppaa leviämään.

Ottaen huomioon sen hyödyn mikä saadaan altruismin samaistamisesta oman edun tavoitteluun, sitä voisi luulla että kaikki ideologiat haluavat niin tehdä. Ja kuitenkin on täysin vastakkaisia ideologioita. Ne ajavat itsekästä käytöstä hyvänä ryhmälle. Kutsun tätä Machiavellin valheeksi.

Tässä tulee nyt paradoksi. Machiavellin valheen tulisi olla syövyttävää sosiaaliselle yhdenmukaisuudelle. Joten voisi odottaa, että ryhmävalinta siivoaisi sen pois. Mutta yhdelle Machiavellin valheelle näin ei ole käynyt. Sen sijaan että se olisi siivottu pois, valhe on levinnyt. Siitä on itse asiassa tullut aikamme dominantti ideologia. Mikä se on?

Se on uskomus vapaisiin markkinoihin.

Vapaiden markkinoiden ideologia väittää auttavansa yhteiskuntaa, mutta meidän on autettava itseämme. Jos me kaikki käyttäydymme itsekkäästi, kuten ajatuskulku menee, silloin näkymätön käsi tekee kaikista parempiosaisia. Joten tässä meillä on ideologia joka avoimesti ajaa itsekkyyttä ryhmän hyödyn nimissä. Se on Machiavellin valhe, joka on syövyttävä sosiaaliselle koheesiolle. Ja kuitenkin vapaiden markkinoiden ajattelu on voittanut monet muut ideologiat. Miten se voi näin mennä?

Tässä on se mitä minun mielestäni on tapahtumassa. Vapaiden markkinoiden ideologia, minun mielestäni, on tuplavalhe.

Ensinnäkin se on valhe siinä mielessä että sen keskeinen ydinajatus on valetta. Itsekkäästi käyttäytyminen ei maksimoi ryhmän hyvinvointia. Moderni evoluutioteoria tekee tämän selväksi. Toiseksi, salakavalammin, vapaiden markkinoiden ajattelu on valhe siinä mielessä, että se ei johda suurempaan vapauteen ja autonomiaan. Päinvastoin. Näyttö viittaa siihen, että vapaiden markkinoiden ajattelu itse asiassa johtaa suurempaan kuuliaisuuteen ja alistumiseen. Vapaiden markkinoiden ajattelun leviäminen kulkee käsi kädessä hierarkioiden synnyn kanssa.

Joten vapaat markkinat, ilmeisesti, eivät liity vapauteen. Ne liittyvät valtaan Vapaiden markkinoiden ajattelu on menestynyt, mielestäni, koska se käyttää vapauden kieltä peittämään vallan kerryttämisen.

Ryhmän etu vs. oma etu

Me aloitamme matkamme vapaiden markkinoiden ajatteluun hälventämällä sen keskeisen käsitteen. Itsekäs yksilöllinen käytös ei maagisesti ole hyväksi ryhmälle. Moderni evoluutioteoria tekee tämän selväksi.

Monitasoisen valinnan teorian mukaan on aina epäsuhta ryhmän intressien ja yksilön intressien välillä. Tämä epäsuhta näyttää omituiselta aluksi. Koska eikö se mikä on hyväksi ryhmälle ole hyväksi myös itselle ryhmässä?

Vastaus on kyllä ja ei. Kyllä siinä mielessä, että kun ryhmä onnistuu, se on hyväksi kaikille ryhmässä. Mutta ei siinä mielessä, että evoluutiotai ei kiinnosta absoluuttinen elinkelpoisuus. Sitä kiinnostaa suhteellinen elinkelpoisuus. Kyllä, paras strategia yksilöille voi olla tehdä yhteistyötä ryhmissä. Mutta suhteellisesti katsottuna paras strategia yksilölle on toimia itsekkäästi ryhmässä. He lisäävät omaa elinkelpoisuuttaan suhteessa muihin ryhmässä. Ja kun puhutaan geenien leviämisestä, tämä suhteellinen etu on se mikä merkitsee.

Joten onnistuakseen ryhmän tulee tukahduttaa itsekäs yksilöiden käytös. Tälle on olemassa monta tapaa, mutta kaikkein yleisin on mahdollisesti rankaiseminen. Altruistisen käyttäytymisen rohkaisemiseksi ryhmä rankaisee itsekästä yksilöä. Ihmisryhmät tekevät tätä. Eläimet tekevät tätä. Jopa solut tekevät tätä. Juuri nyt ihmisten immuunijärjestelmä tuhoaa syntyviä syöpäsoluja, jotka voisivat, mikäli jätettynä itsekseen, tappaa.

Mutta vaikka rankaiseminen on universaalia kaikille sosiaalisille organismeille, ihmiset ovat kehittäneet menetelmän jolla tukahduttaa itsekäs geeni. Se on uniikkia. Sosiaalisen käyttäytymisen rohkaisemiseksi me otamme käyttöön ideoiden voiman. Me valehtelemme itsellemme.

Altruismia itsepetoksella

Mitä tulee altruismin levittämiseen, me emme kerro itsellemme totuutta, joka on tämä: ryhmäkäyttäytymiseen kuuluu uhrautuminen. Ollakseen epäitsekäs joutuu madaltamaan suhteellista elinkelpoisuuttaan verrattuna siihen mitä se olisi jos olisi itsekäs. Harva ideologia tunnustaa tämän totuuden. Ne jotka tunnustavat, eivät kestä kauaa.

Tarkastellaan epäonnistunutta ideologiaa, jota ranskalaisfilosofi Auguste Comte kannatti. 1800-luvun puolivälissä Comte esitti ‘Ihmisyyden uskonnon’. Sen tavoite oli yksinkertainen: edistää altruismia. Uskonto juhlistaisi ryhmän tarpeita yli omien etujen. Tässä on se miten Thomas Dixon tiivistää Comten ajattelua:

“Ihmiselämän suuri ongelma” Comtelle oli se miten järjestää yhteiskunta niin, että egoismi alistettaisiin altruismille. Ihmisyyden uskonnon oli tarkoitus ratkaista tämä ongelma yhteiskuntajärjestyksellä ja yksilöllisellä uskonnollisella omistautumisella. [1]

Aluksi Comten uskonto tuntuu keskinkertaiselta. Aivan kuten muutkin uskonnot, se juhlii epäitsekkyyttä. Miksi se sitten epäonnistui? Tarkempi tarkastelu paljastaa keskeisen eron. Comten ‘Ihmisyyden uskonto’ esitti altruismin win lose — voitoksi ryhmälle ja tappioksi yksilölle. Menestyksekkäät uskonnot kuitenkin esittävät altruismin win win. Ne väittävät, että altruismi on hyväksi sekä ryhmälle että itselle.

Voit mahdollisesti nähdä miten tämä ylevä valhe oli voimakkaampi kuin Comten totuus. Harvat meistä ovat täysin epäitsekkäitä. Joten ei ole parempaa tapaa motivoida sosiaalista käyttäytymistä kuin vetoamalla omaan itsekkyyteemme.

Biologi David Sloan Wilson esittää, että tämä ylevä sosiaalinen vale oli osana kaikkein menestyksekkäimmissä ideologioissa. Se on jotain mikä, evoluution mielessä, ei ole yllättävää. Menestyksekkäiden ideoiden ei tarvitse kunnioittaa totuutta. Tässä Wilson:

Sisäisen sosiaalisen kontrollin uskomusjärjestelmien hallitsemat ryhmittymät voivat olla paljon menestyneempiä kuin ryhmät, joiden on pakko tukeutua ulkoisiin sosiaalisen kontrollin muotoihin. Kaikista näistä (ja mahdollisesti myös muista) syistä, me voimme olettaa monien uskomusjärjestelmien olevan massiivisen fiktiivisiä niiden maailmankuvassaan. [David Sloan Wilson kirjassa Darwin’s Cathedral]

Useimmat ideologiat, nähtävästi, ovat konvergoituneet samaan ‘massiiviseen fiktioon’. Ne linjaavat altruismin omaneduntavoittelun kanssa.

In his book Does Altruism Exist?, Wilson analysoi tätä huijausta käyttämällä esimerkkinä Hutteriitteja. Hutteriitit ovat yhteisöllinen protestanttien lahko, jotka elävät Länsi-Kanadassa ja USA:ssa. Yhteisöissä elävinä Hutteriitit arvostavat ryhmää palvelevaa käytöstä. Mutta he eivät näe tätä käyttäytymistä yksilöllisyyden menettämisenä. Sen sijaan Hutteriitit uskovat, että se mikä on hyväksi ryhmälle on myös hyväksi yksilölle.

Kuvaaja 1 näyttää Wilsonin analyysin Hutteriittien uskosta. Tässä hän piirtää moraaliset arvot kaksiulotteiselle asteikolle. Vaakatasossa on yksilölle koituvat hyödyt. Pystytasossa on hyödyt muille (eli ryhmälle). Hutteriittien maailmankuvan mukaan ryhmälle hyväksi olevat toimet ovat myös hyväksi yksilölle. Kääntäen toimet jotka ovat pahasta ryhmälle, ovat myös pahasta yksilölle.

Hutteriittien maailmankuva näyttää ylevän sosiaalisen valheen toiminnassa. Hutteriitit rohkaisevat yhteisölliseen käyttäytymiseen esittämällä sen olevan parasta myös yksilölle. On helppoa nähdä miksi he ovat ottaneet tämän maailmankuvan käyttöön. Altruismin esittäminen sekä yksilölle että ryhmälle voittoisana on voimakas motivaattori ryhmän koossapitämiseksi.

Luottamus itsekkyyteen

Vaikka tarkkaa tutkimusta ei olekaan vielä tehty, epäilen että useimmat ideologiat ovat samankaltaisia kuin Hutteriittien uskomusjärjestelmä. Jos me kuvaisimme ne Wilsonin kuvaajassa, huomaisimme että ryhmälle hyväksi olevat käyttäytymismallit esitetään hyvänä myös yksilön kannalta.

Kiinnostavaa kyllä, vapaan markkinan ajattelu ei ole mitenkään tästä poikkeus — ainakaan alkusilmäyksellä. Käyttämällä Ayn Randin uskomuksia esimerkkinä vapaiden markkinoiden ajattelusta, David Sloan Wilson saa selville jotain yllättävää. Vaikka ne ovatkin raivokkaan anti-yhteisöllisiä, Randin maailmankuva vaikuttaa samanlaiselta kuin Hutteriittien.

Kuvaaja 2 kertoo tarinaa. Kuten Hutteriittien kanssa, Randin maailmankuva ei sisällä ristikkäisiä alueita. Kaikki arvot ovat joko hyväksi sekä yksilöille että ryhmille, tai pahaksi sekä yksilöille että ryhmille.

Tarkempi kuvaajan 2 tarkastelu osoittaa kuitenkin ammottavan eron Randin libertarianismin ja Hutteriittien yhteisöllisyyden välillä. Hutteriitit pitävät prososiaalista käytöstä (asiat kuten yhteisö ja keskinäinen avunanto) hyvänä yksilölle. Tämä on ylevä prososiaalinen vale. Mutta Ayn Rand pitää antisosiaalista käytöstä (asiat kuten egoismi ja itsekkyys) hyvänä ryhmälle. Tämä on Machiavellin vale.

Evoluutioteorian mukaan Randin Machiavellin vale tulisi olla syövyttävää ryhmän yhteenkuuluvuudentunteelle. Se ajaa (eikä niinkään taivuttele luopumaan) itsekästä käytöstä. Se on täysin päinvastaista siihen nähden mitä menestyvien ryhmien tulisi tehdä. Joten miksi tämä vapaiden markkinoiden vale on niin laajalle levinnyt yhteiskunnassamme?

Yksi mahdollisuus on, että vapaiden markkinoiden ajattelu on syövyttävää ryhmän yhteenkuuluvuudelle. Tämä tarkoittaa, että libertaaristen arvojen leviäminen hitaasti rapauttaa sosiaalisia siteitä. Jos tämä pitää paikkansa, on vain ajan kysymys milloin yhteiskunta joko (a) löytää paremman ideologian; tai (b) hajoaa vapaan markkinan ajattelun atomismiin.

Tämä logiikka, myönnän, on minun oletustapani ajatella vapaita markkinoita. Mutta olen vakuuttunut siitä, että se on väärin. Ongelma on, että se ottaa vapaiden markkinoiden ideologian annettuna. Vapaiden markkinoiden ideologia väittää ajavansa egoismia ja tavoittelevansa omaa etua. Joten voisi luulla, että näiden arvojen omaksuminen johtaisi atomistiseen, epäsosiaaliseen yhteiskuntaan. Tämä on loogista, uskottavaa ja (mielestäni) väärin.

Ongelma on yksinkertainen. Jos ideologiat ovat ‘massiivista fiktiota’ (kuten David Sloan Wilson esittää), meidän ei tulisi uskoa heidän väitteitään suoraan. Se mitä ideologia väittää tekevänsä on eri kuin mitä se oikeasti tekee. Tämä väitteiden ja tekojen välinen ero, mielestäni, on se miksi vapaan markkinan ajattelu on ollut niin menestyksekästä. Vapaan markkinan ideologia väittää edistävänsä autonomiaa ja riippumattomuutta. Mutta todellisuudessa se ajaa kuuliaisuutta ja alistuvaisuutta. Joten kyllä, vapaan markkinan ajattelu on vale. Mutta se ei ole sellainen vale kuin luulet sen olevan.

Altruismia valtasuhteilla

Päältä päin katsottuna vapaan markkinan ajattelu vaikuttaa sanovan ei altruismille. Mutta mitä jos se itse asiassa motivoisi altruismia?

Jälkimmäisen väitteen selkiyttämiseksi meidän tulee miettiä uusiksi sitä mitä tarkoitamme ‘altruismilla’. Me yleensä mietimme altruismia hyvien tekojen kautta. Minä olen altruistinen, esimerkiksi, jos annan rahaa köyhille. Mutta on muun muotoistakin altruismia, jolla ei ole paljoakaan kytköstä kiltteyteen. Evoluution mielessä altruismi on mikä tahansa käytös, joka hyödyttää ryhmää yksilön kustannuksella. Vaikka me emme yleensä ajattele tällä tavoin, valtasuhteet ovat eräänlaista altruismia.

Valtasuhteessa yksi henkilö alistuu toisen tahtoon. Bob alistuu Alicen tahtoon. Niin tekemällä Bob uhraa hänen omaa elinkelpoisuuttaan Alicen hyväksi. Se on altruismia. Mutta jos Bobin alistuminen hyödyttäisi pelkästään Alicea, se olisi evoluution mielessä umpikuja. Maailman bobit kuolisisivat kaikki pois, annettuaan pois kaikki resurssinsa aliceille. Koska valtasuhteet eivät ole kadonneet minnekään, jotain on selvästikin käynnissä.

Vaikka valtasuhteet ovat yksisuuntaisia, ne voivat (oikeissa olosuhteissa) hyödyttää sekä palvelijaa että herraa. Tämä hyöty esiintyy silloin kun ryhmät kilpailevat. Keskittämällä valtaa yksittäiselle johtajalle, suuri ryhmä voi toimia koossapitävästi tavalla, joka olisi muutoin mahdotonta. Jos tämä kasassa pysyvä ryhmä voittaa kilpailijansa, alistuvien altruismi palkitaan. Syväluotaavampi tämän periaatteen käsittely löytyy Peter Turchinin kirjasta Ultrasociety. (Kääntöpuolelta löytyy despoottinen johtaja, joka voi käyttää valtaansa resurssien haalimiseen, mikä pyyhkii pois kaikki rivityyppien hyödyt. Se on jotain mistä puhun täällä ja täällä.)

Vallan oikeuttaminen

Joten altruismi on mukana valtasuhteissa. Miten se liittyy vapaisiin markkinoihin? Päältä päin katsottuna ei mitenkään. Vapaan markkinan ideologia väittää puolustavansa autonomiaa ja riippumattomuutta. Nämä arvot ovat valtasuhteille vastakkaisia (alistuminen ja kuuliaisuus).

Meidän ei tulisi, kuitenkaan, ottaa näitä ideologian väittämiä suoraan annettuina. Kyllä, vapaiden markkinoiden ideologia näyttää ajavan autonomiaa. Mutta mitä se oikeasti tekee, mielestäni, on piilottaa vallan akkumulaation. Vapaiden markkinoiden ajattelu tekee salaa sen minkä muut ideologiat tekevät avoimesti. Tämä salailu voi olla syynä siihen miksi vapaiden markkinoiden ajattelu on niin voimaaannuttavaa.

Kun katsotaan menneisyyden ideologioita, huomataan että ne avoimesti saarnaavat alistumisen ja nöyryyden puolesta. Toisin sanoen, ne häpeilemättä ajavat valtasuhteita. Hutteriittien uskonto, esimerkiksi, saarnaa ‘kuuliaisuuden’ ja ‘alistumisen’ (Kuva 1) puolesta. Useimmat muut uskonnot tekevät samaa. Katolinen kirkko väittää, että uskovien tulee tehdä obsequium religiosum — alistua uskonnollisesti. Islam menee vielä pidemmälle, sillä se on nimennyt itsensä alistumisen mukaan. Arabiaksi sana ‘Islam’ tarkoittaa ‘alistumista Jumalalle’.

Vaikka uskonnot avoimesti saarnaavat kuuliaisuuden puolesta, niillä on silti käytössä ohuen harson takana oleva juoni. Niiden saarnaama kuuliaisuus on aina Jumalalle. Onneksi (johtajien kannalta) Jumala ei anna käskyjä suoraan. Sen sijaan Jumalalla on taipumus puhua mahtavien kautta. Ja niin saarnaamalla taivaallista järjestystä uskonto väistämättä oikeuttaa maallisen järjestyksen.

Toisin kuin uskonto, vapaan markkinan ideologia ei saarnaa kuuliaisuutta tai alistumista. Varsin päinvastoin. Se saarnaa vapautta ja autonomiaa. Miten sitten vapaiden markkinoiden ajattelu voi ajaa valtasuhteita? Se on yksinkertaista. Vapaiden markkinoiden ‘vapaus’ on itse asiassa vallan muoto.

Valta ‘vapautena’ 

Pintapuolisesti vapaus ja valta tuntuvat vastakkaisilta käsitteiltä. Mutta jos tarkastelemme lähemmin näitä kahta käsitettä, huomaamme että ne ovat toisiinsa kytkeytyviä. Samankaltaisuuden näkemiseksi pikaisesti pyörähdetään moraalifilosofian alueella. Vapautta, kuten sen itse näen, on kahta tyyppiä. On vapautta irti jostain ja vapautta valita.

‘Vapautta irti jostain’ liittyy rajoitteisiin. ‘Vapaus irti jostain’ rajoitaa sitä mitä toiset ihmiset voivat tehdä. Jos olet vapaa diskriminaatiosta, esimerkiksi, silloin toisilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta diskriminoida.

‘Vapaus valita’, sitä vastoin, on valtaa. Jos olen vapaa puhumaan niinkuin haluan, minulla on valta sanoa mitä haluan. Myönnettäköön, että vapaa sana on laiha vapauden muoto. Mutta ‘vapaus valita’ voi laajentua kunnes se liittyy erehtymättömästi valtaan. Avain on käyttää ‘vapautta’ keinona komentaa ihmisiä.

Tässä on esimerkki. Vapaiden markkinoiden Amerikalssa Jeff Bezos on ‘vapaa’ pyörittämään Amazon. Mutta sanan ‘vapaus’ käyttäminen on kaksoispuhetta. Se on peiteilmaisu Bezoksen vallalle komentaa Amazonin työntekijöitä.

Tämä kaksoispuhe, uskon, on se miten vapaiden markkinoiden ajattelu edistää valtasuhteita. Vapauden kieli tarjoaa peitteen vallan akkumuloinnille. Feodaalikuninkailla oli valtaa. Mutta moderneilla kapitalisteilla on ‘vapautta’.

Vapaan markkinan puheenparsi ja hierarkian kasvu

Jos vapaan markkinan ideologia edistää vallan akkumulaatiota, silloin vapaiden markkinoiden ajattelutavan tulisi kulkea käsi kädessä hierarkian kasvun kanssa. Onko se sitten tehnyt niin?

Yhdysvalloissa vastaus näyttää olevan kyllä. Vapaan markkinan ideologian levitessä, valta keskittyi yhä enemmän. Kuvat 3 ja 4 kertovat tarinaa. Tässä käytän vapaiden markkinoiden puheenparren toistuvuutta amerikanenglannissa mittana vapaiden markkinoiden ideaalien levinneisyydelle. Vertaan sanojen toistuvuutta kahteen hierarkiamittaan: (1) valtionhallinnon suhteellinen koko ja (2) johtajaluokan suhteellinen koko.

Käydään käsiksi dataan, aloitetaan valtion kasvusta. Mitä tulee valtionhallintoon, me voimme kaikki olla samaa mieltä kahdesta asiasta. Ensinnäkin valtiot ovat vapaiden markkinoiden vastakohta. Ne ovat hierarkisia instituutioita, jotka on suunniteltu komentamaan ja kontrolloimaan. Toiseksi, valtiot ovat vapaiden markkinoiden puolustajien mukaan heidän vihollisia.

Pitäen mielessä nämä kaksi seikkaa, voisi luulla että vapaiden markkinoiden ideologia rajoittaisi valtionhallinnon kokoa. Mutta Yhdysvalloissa näin ei ole käynyt. Sen sijaan vapaiden markkinoiden puheenparren levitessä Yhdysvaltain valtionhallinto itse asiassa kasvanut (kuvio 3).

Mikä tässä on vialla? Yksi mahdollisuus on, että vapaiden markkinoiden ideologia on yksinkertaisesti tehotonta. Tämä tarkoittaa, että vapaiden markkinoiden puolustajat ovat, väitteidensä mukaisesti, vallan keskittymistä vastaan. Mutta he ovat voimattomia pysäyttämään valtionhallinnon kasvua. Ainoa mitä vapaiden markkinoiden puolustajat voivat tehdä on huutaa kovempaa — mutta turhaan — markkinoiden ihmeestä.

Vapaiden markkinoiden ideologian kannattajat todennäköisesti pitäisivät tästä tarinasta. Mutta en pidä sitä vakuuttavana. Ongelma on, että se keskittyy julkisen hierarkian kasvuun (valtio). Mutta se sivuuttaa yhtä tärkeän vallan muodon: yksityinen hierarkia.

Liikeyhtiöt, kuten olet saattanut huomata, eivät käytä markkinoita järjestääkseen sisäisiä toimintojaan. Ne käyttävät hierarkiaa. Yhtiöillä on komentoketju, joka sanelee työntekijöille mitä tehdä. Kun ottaa tämän huomioon, suurten yhtiöiden kasvu on yhtä paljon hyökkäys vapaita markkinoita kohtaan kuin valtionhallinnonkin kasvu. Joten ennen kuin voimme väittää, että vapaiden markkinoiden ajattelu on epätehokasta, meidän tulisi tarkastella sitä miten se liittyy yksityisten hierarkioiden kasvuun.

Yksityisen hierarkian kasvun mittaamiseksi käytän johtajaluokan kokoa — sitä työntekijöiden osuutta, jotka ovat ’johtajia’. Tässä on järkeilyni. Johtajat eivät työskentele hierarkioiden huipulla. Joten johtajaluokan kasvu on synonyymi hierarkian kasvulle ja vallan keskittymiselle. (Tässä on yksinkertainen malli, joka asian esittää.)

Johtajadataa tarkasteltaessa (kuvio 4), me näemme vian vapaiden markkinoiden tehokkuutta ylistävässä tarinassa. Kyllä, Yhdysvaltain valtionhallinto on kasvanut vapaiden markkinoiden ajattelun levitessä. Mutta valtionhallinto ei ollut ainoa hierarkian muoto, joka vapaiden markkinoiden ideoita hyödyntää. Koko amerikkalainen johtajaluokka kasvoi. Joten kyse ei ole vain julkisesta hierarkiasta, joka vapaiden markkinoiden ajattelun mukana leviää. Se on hierarkiat yleisesti.

Nämä todisteet huomioiden, on kaksi mahdollisuutta:

1. Vapaiden markkinoiden ideologia on uskomattoman epätehokasta
2. Vapaiden markkinoiden ideologia tekee täysin päinvastaista mitä se väittää tekevänsä

Mielestäni meidän tulisi vakavasti pohtia jälkimmäistä mahdollisuutta. Sen tekeminen kuitenkin vaatii useimpien poliittistaloudellisten ajatusten taakse jättämistä. Vaikka poliittiset taloustieteilijät ovatkin lakkaamatta debatoineet vapaiden markkinoiden meriiteistä, tosi harva on pysähtynyt kysymään: johtaako vapaiden markkinoiden ajattelu oikeasti vapaisiin markkinoihin? Vastaus vaikuttaa olevan paradoksaalisesti ei.

Tämä ei ole kauhean järkeenkäypää jos otamme vapaiden markkinoiden ideat annettuina. Mutta se on täysin järkeenkäypää jos me pidämme vapaiden markkinoiden ideologiaa ‘massiivisena fiktiona’ — joukkona ideoita, jotka eivät tee yhtään sitä mitä ne väittävät tekevänsä. Vapaiden markkinoiden ajattelu on tehokasta, uskoisin, mutta ei vapauden ja autonomian ajatusten edistämisessä. Sen sijaan se edistää hierarkian kasvua ja vallan keskittymistä.

Me voimme saada selkoa tästä paradoksista ajattelemalla sitä kuka vapaiden markkinoiden puolesta puhuu. Onko se pienyrittäjät? Jossain määrin todennäköisesti kyllä. Mutta viimeisen sadan vuoden aikana itsensä työllistävien määrä on romahtanut (katso tämä paperi). Joten joko tämä kutistuva ihmisryhmä huutaa kovempaa ja kovempaa vapaista markkinoista, tai joku muu luokka on ottanut nämä ideat omikseen.

Tämä on arvioni. Kaikkein äänekkäimmät vapaiden markkinoiden puolestapuhujat eivät ole pienyrittäjiä. He ovat suuryritysten omistajia. He ovat ihmisiä kuten Kochin veljekset — äveriäitä kapitalisteja, jotka pyrkivät kasvattamaan valtaansa. He kyllä puhuvat ’vapaudesta’… mutta he eivät oikeasti halua vapaita markkinoita. Se ’vapaus’ jota korporaatioiden johtajat tavoittelevat on ’vapautta’ komentaa. Se on kaksihaaraista vallan kieltä.

Valtaa vapauden nimissä.

Ideoiden voima

Viime vuosisadan aikana evoluutioteoria ei ole korvaansa paljoakaan lotkauttanut ideoille. Evoluution ajateltiin liittyvän suurimmaksi osaksi geeneihin.

Valitettavasti (meidän kannalta, jotka ideoista piittaavat) moderni tutkimus näyttää tämän epätodeksi. Antropologit Carla Handley ja Sarah Mathew saivat selville, että kulttuurierot ihmisryhmien välillä ovat paljon suurempia kuin geneettiset erot. Se tarkoittaa, että ideoilla on merkitystä. Se mitä me ajattelemme vaikuttaa käytökseemme enemmän kuin geenit.

Ekonomistit omalta osaltaan ovat aina tunnustaneet ideoiden voiman. Mutta he ovat tehneet sen omalla tavallaan. Ekonomisten keskuudessa ideat ovat ’preferenssejä’. Jokaisella yksilöllä, ekonomistien mukaan, on omat ’preferenssinsä’, jotka täysin määrittävät heidän tekonsa. Ottaen huomioon preferenssit (jotka ovat kiinnitettyjä), käyttäydyt tietyllä tavalla, joka maksimoi hyötysi. Ihmisen käyttäytyminen on selitetty.

Tai sitten ei.

Tässä on kaksi isoa ongelmaa. Ensinnäkin, ekonomistit olettavat, ett me tiedämme preferenssimme. Mutta tämä ei ole aina totta. Evoluutio tuottaa usein filosofi Daniel Dennettin mukaan ‘osaamista ilman ymmärrystä’. Organismi usein kykenee selviytymään ilman, että se tietää mitä se tekee. Sitä kutsutaan vaistoksi, eikä se jätä sijaa tietoisille ‘preferensseille’.

Toiseksi, talousteoria ei jätä sijaa itsepetokselle Hyötyä maksimoivalla agentilla ei voi olla preferenssejä, jotka ovat ristiriidassa omien intressien kanssa. Se olisi ristiriidassa mallin premissien kanssa. Sitä vastoin, moderni evoluutioteoria tekee selväksi, että ideamme voivat olla harhaisia. Itse asiassa, me odotamme ideoiden olevan irti todellisuudesta.

Syy on, että ihmiselämässä esiintyy perusjännite. Me olemme sosiaalisia eläimiä, jotka kilpailemme ryhminä. Ryhmien takia olisi hyvä, jos me käyttäytyisimme altruistisesti. Mutta meidän itsemme tähden olisi hyvä olla itsekäs paska. Tämän itsekkään käytöksen tukahduttaminen on sosiaalisen elämän perusongelma. [4]

Useimmat kulttuurit ovat päätyneet ratkaisuun, että pitää valehdella. Me vakuuttelemme itsellemme, että sosiaalinen käytös on hyväksi itselle. Kummallista kyllä, vapaiden markkinoiden ideologia tuntuu heittävän tämän romukoppaan. Sen sijaan, että saarnattaisiin veljeyden ja yhteisön meriittien puolesta, ideologia saarnaakin itsekkyyden ja ahneuden puolesta. Miten sellainen voi olla ryhmälle hyväksi?

On mahdollista, että se ei olekaan. Vapaiden markkinoiden ideat voivat olla toksisia ryhmille. Mutta on myös toinenkin mahdollisuus, sellainen joka meidän tulisi ottaa vakavasti. Vaihtoehto on, että vapaiden markkinoiden ideat kyllä puhuvat altruismin puolesta… mutta ei sellaisesta johon olisimme tottuneet. Ne ajavat altruismia valtasuhteiden avulla. Ja sitä tehdään usein kaksihaaraisella kielellä. Vapaiden markkinoiden ideologia käyttää usein ’vapauden’ kieltä ajaakseen vallan keskittymistä.

Tällä tavoin ajattelu sallii meidän asettaa ihmiskunnan historian toisenlaiseen valoon. Jos ryhmäkoheesio vaatii ylevää yhteiskuntaa puoltavaa valhetta, silloin kulttuurievoluutio tarkoittaa aina vain uskottavampien tapojen löytämistä, joilla petkuttaa itseämme. ’Vapaat markkinat’ voivat olla tämän petkutuksen tähänastinen huippu.

Alunperin julkaistu blogissa Economics from the Top Down here.

Viitteet

[1] Tämä Thomas Dixonin lainaus on hänen kirjastaan The invention of altruism: Auguste Comte’s positive polity and respectable unbelief in Victorian Britain. Lainattu David Sloan Wilsonin kirjasta Does Altruism Exist?.

[2] Vallan ja vapauden ajatteluani inspiroi keskusteluni Jonathan Nitzanin kanssa. Kun puhuimme vapaiden markkinoiden dogmasta ekonomistien kuten Milton Friedman keskuudessa, Jonathan huomautti, että tämä ideologia tekee päinvastaista mitä siitä sanotaan. Se promosi vapautta. Mutta niin tekemällä se itse asiassa legitimoi kapitalistista valtaa. Vapaiden markkinoiden ideologia, Jonathanin havainnon mukaan, ajoi ’valtaa vapauden nimissä’.

[3] Datalähteet kuville 3 ja 4. Vapaiden markkinoiden sanojen esiitymistiheys on peräisin Google Ngram corpuksesta amerikanenglannille. Data johtajien määristä tulee:

• 1860-1990: Historical Statistics of the United States, Table Ba 1033-1046
• 1990-nykyhetki: Bureau of Labor Statistics Current Population Survey series LNU02032453 (management employment) jaettuna Bureau of Economic Analysis series 6.8D (total persons engaged in production).

Data Yhdysvaltain työllisyysasteesta:

• 1890-1928: Historical Statistics of the United States, Table Ba 470-477
• 1929-nykyhetki: Bureau of Economic Analysis series 6.8A-D (total persons engaged in production)

[4] ‘Sosiaalisen elämän perusongelma’. Tämä on David Sloan Wilsonin ja Edward O. Wilsonin fraasi, jota he käyttivät merkkipaaluteoksessaan Rethinking the Theoretical Foundation of Sociobiology.

Lisälukemistoa

Dennett, D. C. (1995). Darwin’s dangerous idea: Evolution and the meanings of life. London: Penguin Books.

Dixon, T. (2005). The invention of altruism: Auguste Comte’s positive polity and respectable unbelief in Victorian Britain (D. M. Knight & M. D. Eddy, Eds.). Ashgate.

Fix, B. (2017). Energy and institution size. PLOS ONE, 12(2), e0171823. https://doi.org/doi:10.1371/journal. pone.0171823

Fix, B. (2019). An evolutionary theory of resource distribution. Real-World Economics Review, (90), 65–97. http://www.paecon.net/PAEReview/issue90/Fix90.pdf

Handley, C., & Mathew, S. (2020). Human large-scale cooperation as a product of competition between cultural groups. Nature Communications, 11(1), 1–9.

Nitzan, J., & Bichler, S. (2009). Capital as power: A study of order and creorder. New York: Routledge.

Sober, E., & Wilson, D. S. (1999). Unto others: The evolution and psychology of unselfish behavior. Harvard University Press.

Turchin, P. (2016). Ultrasociety: How 10,000 years of war made humans the greatest cooperators on earth. Chaplin, Connecticut: Beresta Books.

Wilson, D. S. (2010). Darwin’s cathedral: Evolution, religion, and the nature of society. University of Chicago Press.

Wilson, D. S. (2015). Does altruism exist? Culture, genes, and the welfare of others. Yale University Press.

Wilson, D. S., & Wilson, E. O. (2007). Rethinking the theoretical foundation of sociobiology. The Quarterly Review of Biology, 82(4), 327–348.

Lähde:

https://evonomics.com/why-free-market-ideology-is-a-double-lie/

1.

Jokainen vallankumous, todellakin, jopa jokainen pyrkimys saavuttaa perusmuutosta, tulee aina kohtaamaan vallassaolevan eliitin vastarinnan. Jokainen pyrkimys puolustaa vallankumousta vaatii vallan kerryttämistä — fyysisen sekä institutionaalisen ja hallinnollisen — joka tarkoittaa hallituksen luomista. Anarkistit saattavat peräänkuuluttaa valtion lakkauttamista, mutta jonkinlainen pakottaminen tulee aina olemaan tarpeellista porvarillisen valtion ehkäisemiseksi palaamasta takaisin täydellä voimalla ja rajattomalla terrorilla. Libertaarisen organisaation märehtiessä, johtuen ”valtion” luomisen turhasta pelosta, vallan ottamista kun se voi tehdä sen vallankumouksellisten massojen tuella, on parhaimmillaan hämmentävää ja pahimmillaan täydellinen hermoromahdus (Bookchin, 2014: 183).

2.

Meidän tulee pahoin vapauttaa itsemme siitä mitä Bookchin kutsuu ”proudhonistiseksi myytiksi jonka pienet tuottajien yhdistykset… voivat hitaasti nakertaa kapitalismissa” (2014: 59). Autonomistit, Luc Boltanskin ja Eve Chiapelin mukana kirjassa The New Spirit of Capitalism (2007), menevät jopa niin pitkälle, että he ehdottavat kyseessä olevan autonomistien ja anarkistien työväenluokkaisten käytäntöjen, jotka pääoma otti haltuunsa luodakseen uusia hallintamuotoja ja uusia verkottuneita organisaatiomuotoja 1970-luvulla.”

3.

Markkinat… “ovat osoittautuneet kaikkein menestyksekkäimmäksi hajautetun päätöksenteon muodoksi joka on koskaan keksitty — niinkuin Marx niin elegantisti Pääomassa kirjoitti — mutta myös valtavan rahan ja vallan keskittäväksi voimaksi yhä vain voimakkaamman oligarkian käsiin. Tämä dialektiikka desentralisaation ja sentralisaation välillä on yksi kaikkein tärkeimmistä pääoman ristiriidoista (katso kirjani Seventeen Contradictions and the End of Capitalism ) ja toivon kaikkien niiden, kuten Springerin, jotka ajavat desentralisaatiota niinkuin se olisi puhdas hyödyke, katsomaan tarkemmin sen seuraamuksia ja ristiriitoja. Kuten esitin kirjassa Rebel Cities (2013a), desentralisaatio ja autonomia ovat pääkeinoja suuremman eriarvoisuuden ja vallan keskittymisen aikaansaamiselle. Jälleen kerran, Bookchin tavallaan on samaa mieltä: ”silläkin uhalla että vaikutan ristiriitaiselta, koen velvollisuudekseni painottaa että desentralisaatio, lokalismi, omavaraisuus ja jopa liittoutuminen, kaikki yksittäisinä, eivät muodosta taetta siitä, että me saavuttaisimme rationaalis-ekologisen yhteiskunnan. Itse asiassa kaikki niistä on jonain aikana ollut nurkkakuntaisten yhteisöjen, oligarkioiden, ja jopa despoottisten hallitusten tukemia”

David Harvey, hän itse ”marxistinen” maantieteilijä, otti puheeksi allaolevan keskustelun Simon Springeriä, anarkistista maantieteilijää, vastaan kohdistuneessa polemiikissa.

Se mikä tässä on huomionarvoista on seuraava:

1) vasemmistoanarkistinen visio käsittelee historiallista kokemusta Cataloniassa 1930-luvulla (ennen Espanjan sisällissotaa ja sen aikana), joka ei kyennyt luomaan minkäänlaista vastahegemonista voimaa joka olisi vastustanut yhtenä rintamana toimivaa vihollista, ja hän näkee tämän näiden lähestymistapojen arkketyyppisenä heikkoutena

2) anarkokapitalistisen oikeiston kritiikki, joka tarkastelee p2p:a verkottuneena markkinana, eikä hajautettuna yhteisvaurautena, kuten me teemme P2P Foudantionissa, haluaa heikentää kaikkea julkista ja valtiollista kontrollia petomaisista markkinakäytännöistä

David Harvey:

“Mikä sitten on keskeinen ongelma kaiken tämän positiivisen suitsutuksen keskellä yhteiskunta-anarkistisessa lähestymistavassa päivittäisen elämän kysymyksiin? Minulle vastaus sijaitsee siinä mitä Bookchin kutsuu ”anarkistiseksi vallan halveksunnaksi” (2014: 139; kuten esitetty, esimerkiksi, John Hollowayn kirjassa Change the World Without Taking Power (2010)). Tämän takana, tottakai, on ohdakkeinen ongelma siitä miten lähestyä valtion kysymystä yleisesti ja erityisesti kapitalistista valtiota.

Paras mitä voin tässä tehdä on omistautua kaikkein mukaansatempaavimmalle esimerkille, joka on tullut vastaan uskomattoman hyvin kehittyneen anarkistiliikkeen epäonnistumisena kollektiivisen vallan mobilisoinnissa, valtio haltuun ottamisessa silloin kun selkeästi siihen oli mahdollisuus. Nojaan tässä Ealhamin (2010) yksityiskohtaiseen ja myötämieliseen selontekoon anarkistiliikkeestä Barcelonassa vuosina 1898-1937 ja erityisesti sen kyvyttömyyteen lujittaa valtaa massaliikkeille vuosina 1936-7. Esitän tämän esimerkin havainnnollistaakseni sitä mikä tuntuu olevan yleinen ongelma anarkistisissa käytännöissä, myös niissä joita Springer ajaa.

Barcelonan liike perustui vaistomaisiin työväenluokkapopulaatioiden kollektiiveihin kaupungin lähialueilla, integroituneiden sosiaalisten verkostojen ja keskinäisen avunannon kautta, soppaan vielä mukaan otettuna syvä epäluottamus valtiokoneistoa kohtaan joka laiminlöi heidän sosiaaliset tarpeensa ja olennaisesti kriminalisoi, marginalisoi ja pelkästään pyrki tukahduttamaan heidän aspiraationsa. Ottaen huomioon nämä olosuhteet, suuria työväenluokan segmenttejä putosi samaan linjaan anarko-syndikalististen organisaatiomuotojen kanssa, joita edusti kansallinen työväen konfederaatti (Confederación Nacional del Trabajo, CNT), jolla sen huippuaikoina oli yli miljoona kannattajaa ympäri Cataloniaa. Tuolloin oli, kuitenkin, muita anarkistisia suuntauksia — radikaalit anarkistit erityisesti — jotka usein vastustivat syndikalisteja ja organisoituivat (usein salaa) hengenheimolaisryhmien ja naapurikomiteoiden kautta ajaakseen asiaansa. Mutta yleinen tämän työväenluokan liikkeen rakenne oli naapurustoperusteinen ja territoriaalisesti eristetty. CNT oli ”erittäin paljon paikallistilan ja sen sosiaalisten suhteiden tuote; sen liitot saivat naapuruston tuntemaan itsensä voimakkaaksi, ja työläiset tunsivat omistajuutta siitä mitä pidetään ’meidän’ liittona” (Ealham, 2010: 39). Mutta sillä oli suuria vaikeuksia ajatella kaupunkia kokonaisuutena niiden erillisten territorioiden sijaan joita se hallitsi. Militantit liittolaisryhmät, esimerkiksi, ”kykenivät konvertoimaan eristyineitä paikallistaisteluja hyökkäävämmäksi toiminnaksi joka voisi johtaa voimakkaaseen transformaatioon alueellisella tai valtion tasolla” (2010: 122). Liikkeen keskeinen heikkous yhtäkkisessä sisällissodassa, Ealham esittää, ”oli sen epäonnistuminen luoda kattavaa institutionaalista rakennetta joka olisi kyennyt koordinoimaan sotatoimia ja samaan aikaan harmonisoimaan monenlaisten työläiskollektiivien toimia. Poliittisin termein vallankumous oli alikehittynyt ja juuri alulle pantu… Barcelonan vallankumous epäonnistui luomaan minkäänlaisia vallankumouksellisia instituutioita… työläisten valta pysyi sirpaleisena kaduilla, hajaantuneena monenlaisiin komiteoihin ilman minkäänlaista koordinaatiota alueellisella tai kansallisella tasolla” (2010: 168; myös Bookchin, 2014: Kappale 8). Anarkistien haluttomuus minkäänlaiseen valtiovallan ottamiseen ideologisista syistä silloin kun selkeästi siihen oli mahdollisuus jätti valtion porvarillisten tasavaltalaisten ja heidän stalinististen/kommunististen liittolaisten käsiin, jotka sietivät aikansa toisiaan kunnes ne olivat tarpeeksi organisoituja väkivaltaisesti murskaamaan CNT-liikkeen tasavaltalaisen lain ja järjestyksen nimessä.

Vielä pahempaa, liike suurelta osin petti omat periaatteensa käytännöillä jotka jättivät huomiotta kansan tahdon. Radikaalit hengenheimolaisryhmät ajoivat omia kansannousutaktiikoitaan jotka saivat aikaan ”kasvavaa levottomuutta” heidän ”elitismistään” sekä epädemokraattisista tavoista joilla he käynnistäisivät jatkuvia kansannousutoimia. He kuvasivat toimiaan ”katalyytteinä” ennemminkin kuin ”edelläkävijämäisinä”, mutta suurin osa ihmisistä tunnisti tämän anarkistisen edelläkävijyyden toisella nimellä. Insurrektionistit odottivat ja vetosivat massan tukeen (jota harvoin nähtiin) toimista joista päätti vähemmän kuin sata henkeä useimmiten, mutta monissa tapauksissa vain kourallinen tietyn sisarjärjestön jäseniä. Tämä sai aikaan paljon ongelmia kaikille. Anarkosyndikalistit Madridissa ja Asturiasissa valittivat, että toinen toistaan seuraavat radikaalien anarkisti-”grupistojen” kansannousutoimet Barcelonassa olivat disruptiivisia, sen sijaan että neolisivat olleet rakentavia. ”Meidän vallankumous” he kirjoittivat päivälehteensä, ”vaatii enemmän kuin hyökkäyksen kansalliskaartin parakkeihin kun tilanne on oikea; kun me voimme ottaa haltuun tehtaat, kaivokset, sähkölaitokset, julkisen liikenteen ja tuotantovälineet” (lainaus Ealham, 2010: 144). Mikä on insurrektionistisen toiminnan idea, he sanoivat, jos ei ole ideaa ollenkaan puhumattakaan siitä että olisi konkreettista suunnitelmaa uudelleenorganisoida maailma sen jälkeen?

Ealhamin selonteossa on karkeasti kahdentyyppistä kritiikkiä tavanomaista anarkistien asemaa kohtaan jotka ovat relevantteja argumentilleni. Ensiksikin epäonnistuminen muodostaa ja mobilisoida poliittista valtaa riittävän tehokkaalla tavalla puskea läpi vallankumouksellinen transformaatio yhteiskunnalle kokonaisuutena. Jos, niin tuntuu asian laita olevan, maailmaa ei voitaisi muuttaa ilman että otetaan valta itselle, mikä silloin on liikkeen, joka kieltäytyy rakentamasta ja ottamasta tuota valtaa, pointti? Toiseksi, kyvyttömyys venyttää poliittisen aktivismin visiota paikallisesta paljon laajemmalle maantieteelliselle alueelle, jossa suuren infrastruktuurin suunnittelu ja ympäristöolosuhteiden hallinta sekä pitkän matkan kauppasuhteet muuttuvat kollektiiviseksi vastuuksi miljoonille ihmisille. Kuka hallinnoi liikenne- ja viestintäverkostoa on se kysymys. Anarkistiset kaupunkisuunnittelijat (Bookchin mukaanlukien) ymmärsivät tämän ongelman, mutta heidän työnsä suurilta osin on jätetty huomiotta anarkistisen liikkeen sisällä. Nämä dimensiot määrittelevät maaperän jolla anarkistit, mutta eivät marxistit, pelkäävät toimia (joka ei tarkoita että marxisteilla ei olisi epäonnistumisia tilillään). Ja se on tässä kohtaa kun koko keskitetyn kaupunkisuunnittelun anarkististen vaikutteiden historia ansaitsee herätä uudelleen henkiin. Tämä on monimutkainen aihepiiri jota en mahdollisesti voi syväluodata enempää tässä. Mutta tämä on selkeästi kaikkein itsestäänselvin kohta, jossa yhdistyy rakentavin tuloksin anarkistien huoli elämänlaadusta sekä marxilaiset näkökulmat globaaleista pääomavirroista ja fyysisen infrastruktuurin rakentamisesta pitkäaikaisilla investoinneilla.

Springer pitää enemmän insurrektionistisesta kuin vallankumouksellisesta politiikasta. Hän tekee niin sillä verukkeella, että vallankumoukselliset tyypillisesti istuvat ikuisesti ”historian odotushuoneessa” ikuisesti suunnitellen vallankumusta joka ei koskaan tule, kun taas insurrektionistit ”tekevät sen nyt”. No, joskus ne tekevät niin ja joskus taas eivät. Mutta iso osa nykypäivän ”tulevan kansannousun” retoriikasta (joita The Invisible Committee on julkaissut, sekä Ranskassa vuonna 2007 on suunniteltu julkaistavan mutta ei vielä olla päästy niin pitkälle) on juuri sitä: retoriikkaa. Toivon että Springerin versio perustuu demokratiaan eikä elitismiin, ja että hän organisoi yksityiskohtaisesti jotta sähkö virtaa, metrot kulkevat ja roskat kerätään myös tulevina päivinä. Henkilökohtaisesti en luota jatkuviin kansannousuihin jotka syntyvät spontaanisti omatoiminnasta, jota pidetään ”keinona ilman tarkoitusta” ja joka perustuu ideaan, että ”me emme voi vapauttaa toisiamme, me voimme vapauttaa vain itsemme” (Springer, 2014: 262-263). Itsensä vapauttaminen kansannousulla on ihan ok, mutta entäpä kaikki muut sitten?

Mielestäni Bookchinin linjaus kaikesta tästä on mielenkiintoinen, vaikkakin keskeneräinen. Niin päättäväisesti kuin hän vastustikin valtiota ja hierarkioita reformoimattomina alistamisen instrumentteina ja ihmisten vapauden kieltäjinä, hän ei ollut naiivi vallan haltuunottamisen suhteen:

Jokainen vallankumous, todellakin, jopa jokainen pyrkimys saavuttaa perusmuutosta, tulee aina kohtaamaan vallassaolevan eliitin vastarinnan. Jokainen pyrkimys puolustaa vallankumousta vaatii vallan kerryttämistä — fyysisen sekä institutionaalisen ja hallinnollisen — joka tarkoittaa hallituksen luomista. Anarkistit saattavat peräänkuuluttaa valtion lakkauttamista, mutta jonkinlainen pakottaminen tulee aina olemaan tarpeellista porvarillisen valtion ehkäisemiseksi palaamasta takaisin täydellä voimalla ja rajattomalla terrorilla. Libertaarisen organisaation märehtiessä, johtuen ”valtion” luomisen turhasta pelosta, vallan ottamista kun se voi tehdä sen vallankumouksellisten massojen tuella, on parhaimmillaan hämmentävää ja pahimmillaan täydellinen hermoromahdus (Bookchin, 2014: 183).

Graeberin vastine oli vaatia että anarkistinen strategia ”liittyy vähemmän valtiovallan haltuunottoon kuin hallintomekanismien paljastamiseen, delegitimoimiseen ja purkamiseen osiin” (2002: 73). Vain sellaisissa autonomisissa tiloissa voivat olla todella demokraattiset käytännöt mahdollisia. Minun katsantokannastani tämä tarkoittaa rinnakkaisvaltion (kuten Zapatistat ovat tehneet) luomista kapitalistisen valtion sisään. Sellaiset kokeilut harvoin toimivat, ja kun ne toimivat, niinkuin Kolumbiaa hallinnoivien paramilitaaristen organisaatioiden tapauksessa, ne ovat harvoin hyväntahtoisia (itseasiassa ne ovat usein korruption, väkivallan ja kiristyksen mehiläispesiä). Jopa vallankumoukselliset vasemmistosissiliikkeet (kuten FARC Kolumbiassa) ovat kokeneet tämänkaltaisia tapauksia, eikä ole takeita että minkäänlainen anarkistien kehittämä rinnakkainen valtarakenne ei kärsisi samanlaisista ongelmista. Jokatapauksessa nykyinen mieltymys ”kolmannen sektorin hallitukseen” tarjoaa klassisen esimerkin siitä kuinka hallitsevat vallat voivat ottaa käyttöön ja tehdä harmittomaksi radikaalin autonomian idean omiin tarkoituksiinsa.

Anarkistien ja autonomistien haluttomuus ottaa haltuun ja konsolidoida valtaa on juurtunut, mielestäni, ”vapaan yksilön” käsitteeseen jonka päällä suuri osa anarkistisesta ja autonomisesta ajattelusta lepäää. Radikaalin individualismin kritiikki kuuluu seuraavasti. Vapaan yksilön käsite on leimattu liberaalisten juridisten organisaatioiden leimalla (jopa oman kehon ja itsen yksityisomaisuus) ja sitä on maustettu roimalla satsilla yksilöllistettyä protestanttista uskontoa, jonka Weber liitti kapitalismin nousuun. Reclus teki ylpeästi sanoessaan, että hän oli elänyt elämänsä vapaana yksilönä on sama kuin asettaisi itsensä vakaasti liberaaliin ja protestanttiseen perinteeseen (Recluksen isä oli protestanttipappi ja hetken aikaa Reclus sai oppia papistolta; katso Chardak, 1997). Hänen tyylisensä anarkismilla on juurensa liberaalissa teoriassa ja judeokristillisessä perinteessa vaikka se rakentaakin antikapitalistista kritiikkiä markkinoiden negaation kautta sekä liberaalin teorian ja kapitalististen käytäntöjen luokka- sekä ympäristöseuraamuksien kritiikkiä. Tässä ei ole mitään väärää (Marx rakentaa myös suurelta osin klassisen poliittisen taloustieteensä sekä sen liberaalit ja judeokristilliset juuret negaation kautta). Mutta lopputulos on kiusallinen päällekkäisyys ajoittain, joka esiintyy sekä Marxilla että Proudhonilla, jossa kritiikki ottaa mukaan ja peilaa liian paljon sitä mitä se kritisoi. Springer välttää oikean olemassaolevan ongelman haukkumalla ”oksymoroniseksi” kenet tahansa joka asettaa anarkistisen ajattelun liian lähelle sen liberaaleja (ja tästä johdettuna neoliberaaleja) juuria, kuten on määritellyt, muun muassa, Nozickin Anarchy, State, and Utopia (1974). Tämä on ongelma joka perinteisesti tulee käsitellä rationaalisesti, koska sillä on ollut ja potentiaalisesti on yhä edelleen todellisia seuraamuksia.

Vuonna 1984 kaksi MIT:n professoria, Michael Piore ja Charles Sabel, julkaisivat kirjan nimeltä The Second Industrial Divide (1984). Joskus vuonna 1848, heidän mukaansa, teollinen kapitalismi kohtasi hetken jolloin teknologiset mahdollisuudet sen järjestäytymisessä voisivat liikkua joko kohti tehtaissa tapahtuvaa massatuotantoa, tai ottaa polun jota Proudhon ajoi, joka oli liittää yhteen pieniä, itsenäisiä työpajoja joissa yhteenliittyneet työntekijät kykenisivät demokraattisesti hallinnoimaan työtään ja elämäänsä. Vuoden 1848 jälkeen tehtiin väärä valinta, heidän mukaansa, ja siitä eteenpäin massiivinen tehdastuotanto kaikkine sen paheineen on dominoinut teollista kapitalismia. Mutta 1970-luvulla syntyi uusia teknologioita ja organisationaalisia muotoja, jotka tulivat saman valinnan eteen uudestaan. Taipuisilla erikoistumisilla, pienillä erillä ja niche-tuotannolla Proudhonin unelma oli jälleen kerran mahdollisuus. Piore ja Sabel muuttuivat hurjiksi uusien tuotantomallien asiamiehiksi — he kutsuivat tätä “joustavaksi erikoistumiseksi” — suurin osa esitettiin klassisesti tuohon aikaan Kolmannen Italian nousevina teollisalueina. Sekä Piore että Sabel, maineisiinsa varustautuneina, MacArthur-apurahoineen ja niinkutsuttujen edistysmielisten ajattelijoiden sekä aikansa instituutioiden tukemina, pyrkivät taivuttelemaan liitot ottamaan proudhonilaisen vision vastaan sen sijaan että vastustaisivat uusia teknologioita. Sabelista tuli ILO:n vaikutusvaltainen neuvonantaja. Monet meistä marxistisesta vasemmistosta olimme tästä muutoksesta syvästi lirissä. Liityin kriitikoihin esittämällä kirjassa The Condition of Postmodernity (1989, sekä AAG:n kokouksessa Baltimoressa 1987 kun Sabel ja minä olimme napit vastakkain), että joustava erikoistuminen ei ollut mitään muuta kuin joustavan pääoman akkumuloitumisen taktiikka. Kampanja jolla vakuuttaa tai suostutella (IMF:n kautta) maita ottamaan käyttöön käytänteitä työn joustattamiselle oli merkki tästä pyrkimyksestä (ja edelleen se jatkuu IMF:n vaatimusten kautta, esim. Kreikassa). Jälkikäteen tarkasteltuna on selvää, että tämä hanke, jota Piore ja Sabel tukivat, ja jolle oli annettu edistysmielisen radikalismin aura Proudhonin nimessä, oli neoliberalisaation ydinelementti, jolla saatiin aikaan kaikki työvoiman epävoimaannuttavat seuraamukset ja työvoiman kutistuva osuus tuottavuuden kasvusta. Tämä jätti lähes kaikki uuden tuotetun vaurauden yhden prosentin käsiin. Me tarvitsemme kovasti parannusta siitä mitä Bookchin kutsuu ”proudhonistiseksi myytiksi jonka pienet tuottajien yhdistykset… voivat hitaasti nakertaa kapitalismissa” (2014: 59). Autonomistit, Luc Boltanskin ja Eve Chiapelin mukana kirjassa The New Spirit of Capitalism (2007), menevät jopa niin pitkälle, että he ehdottavat kyseessä olevan autonomistien ja anarkistien työväenluokkaisten käytäntöjen, jotka pääoma otti haltuunsa luodakseen uusia hallintamuotoja ja uusia verkottuneita organisaatiomuotoja 1970-luvulla.

Kapitalistinen anarkismi on oikea ongelma. Sillä on koherentti ydinteoria, jonka ovat muun muassa luoneet Nozick, Hayek ja muut, sekä markkinoiden vapauden doktriini. Markkinat ovat osoittautuneet kaikkein menestyksekkäimmäksi hajautetun päätöksenteon muodoksi joka on koskaan keksitty — niinkuin Marx niin elegantisti Pääomassa kirjoitti — mutta myös valtavan rahan ja vallan keskittäväksi voimaksi yhä vain voimakkaamman oligarkian käsiin. Tämä dialektiikka desentralisaation ja sentralisaation välillä on yksi kaikkein tärkeimmistä pääoman ristiriidoista (katso kirjani Seventeen Contradictions and the End of Capitalism ) ja toivon kaikkien niiden, kuten Springerin, jotka ajavat desentralisaatiota niinkuin se olisi puhdas hyödyke, katsomaan tarkemmin sen seuraamuksia ja ristiriitoja. Kuten esitin kirjassa Rebel Cities (2013a), desentralisaatio ja autonomia ovat pääkeinoja suuremman eriarvoisuuden ja vallan keskittymisen aikaansaamiselle. Jälleen kerran, Bookchin tavallaan on samaa mieltä: ”silläkin uhalla että vaikutan ristiriitaiselta, koen velvollisuudekseni painottaa että desentralisaatio, lokalismi, omavaraisuus ja jopa liittoutuminen, kaikki yksittäisinä, eivät muodosta taetta siitä, että me saavuttaisimme rationaalis-ekologisen yhteiskunnan. Itse asiassa kaikki niistä on jonain aikana ollut nurkkakuntaisten yhteisöjen, oligarkioiden, ja jopa despoottisten hallitusten tukemia” (2014: 73-74). Tämä oli, muuten, pääongelmani Gibson-Grahamin ottamassa asemassa heidän pyrkiessään täysin desentralisoituun antikapitalistiseen vaihtoehtoon.

Vaikka Proudhonin vasemmistoanarkismilla ei tavallaan ole johdonmukaista teoriaa, oikeiston kapitalistisella anarkismilla on koherentti teoriarakenne joka lepää viettelevän utopistisen ihmisen vapauden vision päällä. Vaadittiin Marxin älynlahjoja purkamaan tämä teoria Pääomassa. On pieni ihme, että Marx purkaessaan sitä piti Proudhonin visiota niin tahattoman reaktionaarisena.

Mikä tuo minut takaisin kysymykseen Marxin ja Proudhonin välisistä suhteista. Olen vapaasti tunnustanut (esim. Marxin Pääoman lisäosissa, 2010: 6, 2013b: 189) että Marx ammensi paljon enemmän ranskalaisesta sosialistisesta perinteestä (mukaanlukien Proudhon) kuin hän tunnusti, ja että hän oli usein epäreilu kritiikissään Proudhonia kohtaan (mutta toisaalta hän oli yhtä epäreilu kritiikissään Milliä, Malthusia tai jopa Ricardoa kohtaan — tämä oli vain Marxin tapa). Mutta Marx ammensi yhtä paljon jakobiiniläiseltä Auguste Blanquilta (joka mielestäni otti käyttöön termin “proletariaatin diktatuuri”, jota Marx harvoin käytti ja joka olisi pitänyt panna lainausmerkkeihin, täten säästäen meidät suurelta vaivalta), kuten myös Fourierilta (Pääoman avauskappale työvoiman prosessista on piilotettu dialogi hänen kanssaan), Saint-Simonilta (jota Marx ihannoi niin paljon että hän näki pääomayhdistysten muodostavan yhteisen osakeyhtiön ja mahdollisesti edistysmielisen liikkeen), Cabet’lta, kuten myös Robert Owenilta (Blanquin puolustuspuheenvuoro oikeudessa vuonna 1832 on ällistyttävä lausunto; Corcoran, 1983). Mutta Marxin riippuvuus näistä ajattelijoista, kuten oli myös asian laita hänen riippuvuudestaan klassisesta poliittisesta taloustieteestä, oli suurilta osin suuren kriittisen kuulustelun alla Marxin pyrkiessä rakentamaan maa teoreettista mekanismia ymmärtääkseen miten kapitaali akkumuloitui. Mitä Marx hyväksyi ja miten hän tuli päätelmään negaatiolla hänen kuulustellessaan näitä ihmisiä on monimutkainen kysymys.

Mutta päästäksemme tästä tunnustuksesta siihen että ehdotettaisiin Marxin plagioineen kaikkea erityisesti Proudhonilta on täysin absurdia. Idea pääoman työvoiman hyväksikäytöstä, esimerkiksi, oli paljon artikuloitu Blanquin teksteissä kuin Proudhonin, ja se oli sosialististen ricardolaisten täysin hyväksymä. Se oli ilmiselvää kutakuinkin kaikille ja Marx ei pyrkinyt esittämään väitteen alkuperäisyyttä niin väittäessään. Sen mitä Marx teki, oli että hän näytti miten hyväksikäyttö voidaan toteuttaa ilman että rikotaan markkinoiden vaihdantalakeja jotka teoreettisesti (ja klassisen poliittisen talouden utopiassa) lepäsivät tasa-arvon, vapauden ja vastavuoroisuuden päällä. Noiden lakien ajaminen tasa-arvon perustana oli sama kuin olisi luonut olosuhteet kapitalistisen luokkavallan keskittymiselle. Tämän Proudhon missasi. Kun Marx osoitti työvoiman hyödykkeellistämisen tärkeyttä hän on hyvin saattanut ammentaa Blanquilta ilman että tunnusti tätä, mutta siltikin se oli Marx eikä Blanqui joka tunnnusti sen tärkeyden pääoman teorialle. Marxin kritiikki proudhonilaisesta rahakäsitteestä sekä ideasta, että kaikki mitä tarvittiin rauhalliseen siirtymään sosialismiin oli rahajärjestelmän reformi, oli paikkansapitävä (ja tottakai Proudhonin vapaan luoton pankki oli välitön onnettomuus vaikka se on saattanutkin tulla porvariston sabotoima idea). Marxin Proudhonin ikuisen oikeudenmukaisuuden teorian kritiikki on myös syvällistä. Juuri tässä kohtaa Marx osoittaa kuinka oikeudenmukaisuuden teoriat eivät ole universaaleja vaan spesifejä, ja porvariston tapauksessa spesifejä liberaalin kapitalismin nousulle. Universaalin oikeudenmukaisuuden tavoittelussa vallankumouksellisena strategiana oli riskinä ottaa sosialismin lakien sisään porvariston laki. Tämä on tuttu ongelma, kuten kaikki ihmisoikeuksien kriittisten käsitysten kanssa työskentelevät voivat tunnistaa. Kun Marx vetosi, niinkuin hän usein teki, yhdistysten ideaan, hän lähes aina ammensi enemmän Saint-Simonilta kuin Proudhonilta.

Vaikka Proudhonilla epäilemättä on ollut tärkeitä asioita sanottavana, hänen näkeminen jonkinlaisen täydellisen yhteiskunta-anarkismin edustajana on vaarallista. Hänellä oli heikko käsitys poliittisesta taloudesta, eikä hän tukenut työntekijöitä vuoden 1848 vallankumouksessa, hän oli littoja ja lakkoja vastaan ja hänellä oli kapea määritelmä sosialismista ei minään muuna kuin liittotyöläisten keskenään toisiaan tukemisena. Hän oli vihamielinen naisten työntekoa kohtaan ja hänen tukijansa kampanjoivat raivokkaasti työntekijäkomissioissa 1960-luvun Ranskassa jotta naisten työnteko saataisiin kiellettyä Pariisin käsityöpajoissa. Pääasiallinen vastarinta tuli Kansainvälisen Miesten Työväenyhdistyksen Pariisin toimistolta, jota veti Eugene Varlin joka vaati naisten tasa-arvoa ja oikeutta tehdä töitä (Harvey, 2003). Proudhonin kirja Pornography: The Situation of Women, on, elämänkertakirjoittajansa Edward Hyamsin mukaan, täynnä “jokaista epäliberaalia, jokaista julman reaktionaarista tapaa jota on koskaan käytetty naisten emansipaatiota vastaan kaikkien äärimmäisten anti-feministien suulla” (1979: 274). OK, eli Marx ei ollut mikään puhdas pulmunen itsekään näissä asioissa. Sekä anarkismi että marxismi ovat jatkaneet vaikeaa sukupuolikysymysten historiaa, mutta tässä aiheessa Proudhon on äärimmäinen ja likainen poikkeava havainto.

Se mikä on omituista, on että ennen kommuunia, 1860-luvulla, marxistit ja anarkistit eivät olleet napit vastakkain samalla tavoin kuin mitä myöhemmin. Reclus ja monet proudhonilaiset osallistuivat Kansainvälisen Miesten Työväenyhdistyksen kokouksiin ja muistan lukeneeni jostain että Marx kysyi Reclusilta jos hän olisi halukas kääntämään Pääoman saksasta ranskaksi. Reclus ei tehnyt niin. Aistin kuitenkin, että Marxin mielestä Proudhon oli hänen pääkilpailijansa Ranskan vallankumouksellisen työväenluokan huomiosta ja osittain suuntasi hänen kriittiset ammuksensa häntä vastaan tuosta syystä. Mutta ideologioiden törmäys Pariisin kommuunissa tapahtui monien eri faktioiden välillä, kuten keskusvaltalaisten ja usein väkivaltaisten jakobiinien blankistien sekä eri proudhonilaisten desentralisaatiota ajavien liittomiesten välillä. Kommunistit kuten Varlin olivat vähemmistössä. Marx, Engels ja Lenin tämän jälkeen nimittivät kommuunia sankarilliseksi, joskokin fataalisti erheelliseksi, kansannousuksi työväenluokan osalta, mutta tämä ei kestä historiallista tarkastelua sen enempää kuin tarina siitä, että kommuuni oli puhtaan urbaanin yhteiskuntaliikkeen tuotos, jolla ei ole mitään tekemistä luokkakäsitteen kanssa. Minä pidän kommuunia luokkatapahtumana, josko vain siksi koska se oli kapina porvarillisia valtarakenteita ja ylivaltaa vastaan sekä elintilassa että työpaikalla kaupungissa (Harvey, 2003). Kommuunin “menettäneet” muuttuivat, kuitenkin, isoksi ongelmaksi ja Marxin ja Bakuninin välillä tapahtunut sormella osoittelu oli tässä tärkeässä roolissa, mikä sai aikaan suuren juovan anarkistien ja marxilaisen perinteen välille (juopa jota Springer näyttää haluavan pahentaa parhaansa mukaan).

Emotionaalisena perustana toimiva individualismi ei tokikaan saa yhteiskunnallista anarkismia sivuuttamaan kollektiivisten aktiviteettien, solidaarisuuden rakentamisen tai erilaisten organisaatiomuotojen rakentamisen tärkeyttä. Niinkuin Springer asian esittää, “Anarkistinen järjestäytyminen rajoittuu ainoastaan mielikuvituksella, jossa ainoa olemassaoleva kriteeri on se, että he toimivat ilman hierarkiaa ja vapaina ulkoisista auktoriteeteista…..Tähän voi kuulua melkein minkä tahansa muotoinen organisaatio, vapaapalokunnat turvaa tuomaan, yhteisöpuutarhat ruokaa tuottamaan, osuuskunnat asuinrakennuksia tuottamaan, neulontakollektiivit vaatteita tuottamaan” (2014: 253). Sellaisissa listoissa on kuitenkin jotain hämäräperäistä. Kun on kokenut New York Cityssa asunto-osuuskunnassa elämisen “ilot”, voin vakuuttaa kaikille, että siinä ei ole mitään erityisen vapauttavaa tai edistysmielistä. Standardi anarkistien vastine tähän on sanoa, että asia ei olisi niin mikäli anarkistit olisivat vallankahvassa. Tämä toki tuo esiin kysymyksen mitkä organisaatiomuodot ovat todella anarkistisia verrattuna perinteisiin hegemonisen vallan muotoihin (joihin voi myös lukea mukaan anarkistit). Sääntö tässä tuntuu olevan, että kaikki sosiaalisen organisaation muodot ovat mahdollisia, paitsi valtio.

Tästä syystä anarkistit usein taipuvat ottamaan alkuperäiskansojen yhteisöt suosimakseen yhteenliittymisen muodoksi, johtuen heidän kyvystään tavoitella yhteisöllisiä toimintamuotoja ilman, että he luovat mitään valtiota muistuttavaa. Tämä on myös Chomskyn Etelä-Chilen Mapuchejen suosimisen taustalla (Mapuchet pitivät espanjalaiset valloittajat ja Chilen hallituksen poissa satoja vuosia) ja James Scottin luonnehdinta alkuperäiskansoista Kaakkois-Aasian Ylämailla prototyyppisenä anarkistisena muotona. Jossain mielessä tämä on omituinen rinnastus koska useimmilla alkuperäiskansoilla radikaali individualismi, joka on länsimaisen anarkismin taustalla suurimmaksi osaksi, on merkityksetöntä kun otetaan huomioon suhteellinen kollektivismi ja yleinen harmonian ja henkisen jäsenyyden arvostus kulttuurin ydinarvoina. Valitettavasti Mapuche-kansan tapauksessa, hyödykkeellistämisen, rahan ja kauppakapitalismin läpitunkeminen tekee tällä hetkellä paljon enemmän vahinkoa kuin Espanjan tai Chilen kolonialismi koskaan sai aikaan heidän kulttuurinsa ydinarvoille. Niinkuin Marx asian esitti, “kun raha hajottaa yhteisön, siitä tulee yhteisö” ja se mitä monille alkuperäiskansojen yhteisöille on nyt tapahtumassa on juuri tuo. Vaikka nämä yhteiskuntajärjestykset ja niiden arvojärjestelmänsä ovat ansioituneita, pelkään että poliittinen ohjelma jota Pohjois-Amerikan ja Euroopan kansoille esitettiin, että elää kuin Mapuchet, Aasian ylämaiden heimot tai Zapatistat, ei veisi meitä kovinkaan pitkälle ja jokatapauksessa se ei saisi paljoakaan aikaan pääoman akkumulaation riettaiden käytäntöjen suitsimiseksi, niinkuin se nyt toimii Amatsoniassa ja muilla suhteellisen koskemattomilla alueilla maailmassa ja riistää alkuperäisasukkailta omaisuutensa. Ja joissain tapauksissa, kuten Otavalot Ecuadorissa tai vieläkin huikeammin Bolivian El Altossa (yli miljoona ihmistä, lähinnä Almaran alkuperäisasukkaita), markkinoiden käyttöönotto tuottaa eläväisen alkuperäiskulttuurin ja markkinakapitalistisia ominaisuuksia alueen yrittäjille.

Tämä on kuitenkin hyvä hetki ottaa esiin kysymys valtiosta ehkäpä konseptuaalisena otsakkeena, jota kumpikaan osapuoli ei ole valmis ylittämään. Useimmille anarkisteille ja monille ei-anarkisteille valtion ja sitä tukevien ja ympäröivien hierarkisten instituutioiden vastustaminen ja hylkääminen (kuten parlamentaarinen demokratia ja poliittiset puolueet) on ideologinen kanta josta ei neuvotella. Tämä ei tarkoita, että anarkistit eivät joskus olisi tekemisissä valtion kanssa (he joutuvat usein pakosta, esimerkiksi poliisin sortotoimien seurauksena) tai jopa äänestäisi (niinkuin monet tekivät Kreikan vaaleissa 2015 esimerkiksi). Mutta laittaessaan välit poikki anarkismiin, Bookchin jatkoi valtion pitämistä rakenteena, joka on saanut alkunsa ensimmäisestä hierarkisen ylivallan, hyväksikäytön ja ihmisten sortamisen kuvasta, ja täten sitä ei ole mahdollista reformoida.

En ole samaa mieltä tuon näkemyksen kanssa. Valtio oli suuren ja eripuraa tuottavan debatin kohteena (jossa Holloway oli keskeinen päähenkilö) marxismissa kahden vuosikymmenen ajan ja ylikin. Edelleen olen sitä mieltä, että Gramsci ja Poulantzas kannattaa lukea läpi mitä he sanovat asiasta ja Jessop ylevästi jatkaa kamppailua sovitellakseen marxilaisen kannan nykyisiin realiteetteihin. Minun oma yksinkertaistettu näkemykseni on, että valtio on rähjäinen instituutioiden joukko, joka on olemassa eri maantieteellisillä skaaloilla, joka internalisoi paljon ristiriitoja, joista joitain voidaan potentiaalisesti käyttää hyväksi emansipatorisesti eikä niinkään hämmentämis- tai sortotarkoituksiin (sen rooli kansanterveyden hoidossa on ollut esimerkiksi keskeinen elinajan odotteen pidentäjä), vaikka suurimmalta osin kyse onkin hierarkisesta kontrollista, luokkajaon ja joukkoon sopeuttamisen pahentamisesta ja ei-kapitalististen emansipatoristen ihmispyrkimyksien tukahduttamisesta (jopa väkivalloin jos tarpeen). Monopolivalta oikeuslaitoksessa (ja yksityisomaisuuden suojelu) rahasta ja vaihdantavälineistä ja väkivallan, valvonnan ja sorron keinoista ovat sen ainoat koherentit funktiot, jotka ovat olennaisia pääoman jatkuvuudelle samalla kun kaikki muu on tavallaan vapaaehtoista suhteessa sen eri intressiryhmien valtaan (joista kapitalistit ja nationalistit ovat kaikkein vaikutusvaltaisimpia). Mutta valtiolla on ja tulee olemaan kriittinen rooli suuren mittakaavan fyysisen ja sosiaalisen infrastruktuurin tarjoajana. Jokainen vallankumouksellinen (tai kapinallinen) liike joutuu tunnustamaan ongelman miten tarjota sellaisia infrastruktuureja. Yhteiskunta (huolimatta siitä oliko se kapitalistinen tai ei) tarvitsee uusintaa ja valtiolla on keskeinen rooli juuri siinä. Viime aikoina valtiosta on tullut enemmän ja enemmän pääoman työkalu ja paljon vähemmän vastaanottavainen minkäänlaiselle demokraattiselle kontrollille (muulle kuin karkealle rahavallan demokratialle). Tämä on johtanut suoran demokratian kysynnän radikaaliin kasvuun (jota minä tuen). Kuitenkin nytkin on edelleen tarpeeksi esimerkkejä esitysmielisestä valtiovallan käytöstä emansipatorisiin tarkoituksiin (esimerkiksi, latinalaisessa Amerikassa viime vuosina) että emme saa luopua valtiosta vasemmistolaisten edistysmielisten voimien sitoutumis- ja taistelualueena.

Omituinen asia tässä on, että mitä enemmän autonomit ja anarkistit kamppailevat tarpeen kanssa rakentaa organisaatioita ja kapasiteettia hätistellä pois porvarilliset voimat ja rakentaa vaadittava suuren mittakaavan infrastruktuuri vallankumoukselliselle transformaatiolle, sitä enemmän he lopulta päätyvät rakentamaan jotain sellaista mikä näyttää jonkinlaiselta valtiolta. Tämä on asian laita Zapatistojen kanssa, esimerkiksi, vaikka he pidättäytyvät kaikista yrityksistä ottaa valta Meksikon valtiossa. Bookchinin kanta tähän kaikkeen on mielenkiintoinen. Yhtäältä hän esittää, että se että “ihmisvapaus voitaisiin saavuttaa, ja vielä vähemmän pitää, minkäänlaisen valtion avulla on hirviömäinen oksymoroni” (2014: 39). Toisaalta hän myös on sitä mieltä, että anarkistit ovat väärin “pitkään pitäneet kaikkea hallintoa valtiona ja tuominneet sen – näkemys joka takaa kaikenlaisen organisoidun yhteiskunnallisen elämän tuhoutumisen”. “Hallinto on kokoelma instituutioita, jotka on suunniteltu käsittelemään yhdistyselämän ongelmia hallitusti ja toivottavasti oikeudenmukaisesti.” Valtion vastustaminen ei saa levitä hallinnon vastustamiseksi: “Libertaari lain vastustaminen, puhumattakaan hallinnon vastustamisesta, on ollut yhtä typerää kuin kuva omaa häntäänsä nielevästä käärmeestä” (2014: 13). Konsensuspäätöksenteko, hänen mielestään, “uhkaa hävittää yhteiskunnan sellaisenaan.” Yksinkertainen enemmistöäänestys riittää. Tulee myös olla “vakava sitoutuminen” “muodolliseen perustuslakiin ja asianmukaisiin säännöstöihin” koska “ilman demokraattisesti luonnosteltua ja hyväksyttyä instituutioviitekehystä, jonka jäsenet ja johtajat voidaan vaatia tilille teoistaan, selvästi artikuloidut vastuullisuuden standardit lakkaavat olemasta…..Vapaus autoritarismista voidaan parhaiten taata ainoastaan selkeällä, tiiviillä ja yksityiskohtaisella vallan allokoinnilla, ei teeskentelemällä, että valta ja johtajuus ovat ”hallinnan” muotoja, tai libertaristisilla metaforilla jotka peittävät heidän todellisuutensa” (2014: 27). Kaikki tämä minusta vaikuttaa jonkinlaisen valtion uudelleenkonstruoimiselta (mutta se ei ole välttämättä mitään muuta kuin pelkkää semantiikkaa). Hardt ja Negri ovat myös hiljattain tunnustaneet horisontaalisuuden rajoitteet, johtajuuden tärkeyden, jopa vihjaillen että aika voi olla kypsä ottaa uudelleen harkintaan valtion vallan haltuunoton kysymys. Tämän edetessä Negri on julkisesti puhunut tietynlaisesta evoluutiosta ja konvergenssistä hänen ja minun näkemysten välillä joissain näissä kysymyksissä (2015).

Lopetan kommentaariin siitä miten Springer esittää väärin kritiikkini tietyistä organisoinnin muodoista, joiden puolesta anarkistit tällä hetkellä puhuvat. “Harvey,” hän kirjoittaa,

halveksii hajautetun ajattelun ”naiiveja” ja ”toiveikkaita eleitä” ja pahoittelee, että termi ”hierarkia” on ”nykyään erittäin epäsuosittu suuressa osassa vasemmistoa”. Viesti kuulostaa kovalta ja selkeältä. Kuinka anarkistit (ja autonomistit) kehtaavat yrittää keksiä jotakin erilaista ja uutta, kun meidän pitäisi polkea vettä eilisen kuluttamien ideoiden meressä (2014: 265).

Keskeinen valituksen aiheeni Rebel Citiesissä, josta hänen alkuperäinen sitaattinsa on otettu, on että “vasemmisto kokonaisuudessaan on vaikeuksissa kaiken kuluttavan ‘järjestäytymismuotojen fetishismin’ kanssa” (2013a: 125). Olen tässä asiassa samaa mieltä Bookchinin kanssa, joka kirjoittaa seuraavasti: “Yhtäkään organisaatiomallia ei kuitenkaan tulisi fetisoida siihen pisteeseen asti, että se suoraan on ristiriidassa reaalielämän imperatiivien kanssa” (2014: 183). Springer ja monet muut anarkistit ja autonomit pitävät ainoana legitiiminä järjestäytymisen muotona horisontaalista, desentroitua, avointa, konsensukseen perustuvaa ja ei-hierarkista muotoa. “Tehdäkseni asian selväksi”, kirjoitin, “en sano että horistonaalisuus olisi pahasta – todellakin mielestäni se on erinomainen tavoite – mutta että meidän tulisi tunnustaa sen rajoitteet hegemonisena organisaatioperiaatteena ja valmistautua menemään siitä paljon pidemmälle mikäli tarpeen” (2013a: 70). Yhteismaan hoidon tapauksessa, esimerkiksi, on vaikeaa ellei jopa mahdotonta (kuten Elinor Ostromin työ on näyttänyt) viedä horisontaalinen konsensus laajempaan mittakaavaan kuten metropolialue, bioalue ja varsinkin koko pallo (kuten esim. Ilmaston lämpenemisen tapauksessa). Noilla skaaloilla oli mahdotonta edistyä ilman, että tulee rakentaneeksi “liittovaltiollisia” tai “sisäkkäisiä” (mikä tarkoittaa väistämättä hierarkista minun mielestäni, vaikka tämä voi myös olla pelkkää semantiikkaa) päätöksenteon rakenteita, jotka saavat aikaan vakavia muutoksia organisoidussa ajattelussa sekä instituution hallinnan muodoissa.

Lainasin sekä Murray Bookchinia että David Graeberia tämän pointin tueksi. Jälkimmäinen oli huomannut, että desentralisoiduilla yhteisöillä “on pakko olla jonkinlainen tapa toimia ympäröivien laajempien taloudellisten, yhteiskunnallisten tai poliittisten järjestelmien kanssaha. Tämä on vaikein kysymys, koska se on osoittautunut äärimmäisen vaikeaksi niille, jotka ovat järjestäytyneet radikaalisti erilaisella tavalla integroituakseen jollain merkitsevällä tavalla laajempiin rakenteisiin ilman, että niiden tulee tehdä jatkuvasti kompromisseja perusperiaatteisiinsa” (Graeber, 2009: 239). Minua kiinnosti tutkia mitä jotkut noista loputtomista kompromisseista saattaisivat olla. Sitten menin ja ehdotin, että Bookchinin ehdotus liittovaltiollisesti järjestetystä kunnallisesta libertarianismista oli “kaikkein sofistikoitunein radikaali ehdotus, joka käsitteli yhteismaan luomista ja kollektiivista käyttöä eri mittakaavoissa” (2013a: 85). Minä tuin Bookchinin ehdotusta “‘kunnallisesta libertarianismista’ joka perustuu bioalueelliseen käsitykseen assosioituneista kuntayhtymistä, jotka sääntelevät rationaalisesti vuorovaikutustaan toistensa ja luonnon kanssa. Tässä kohtaa,” ehdotin, “että käytännön politiikan maailma hedelmällisesti leikkaa kaupunkeihin liittyvän utopistisen ajattelun ja kirjallisuuden suurelta osin anarkismin inspiroiman pitkän historian kanssa” (2013a: 138). Bookchinin organisaatioideoiden laajentamisessa pidemmälle ilmeni kuitenkin joitain rajoitteita (vaikka ilmeisesti tällä hetkellä on olemassa pyrkimyksiä niin tehdä kurdilaisen PKK:n nimissä vapautetulle Kobanelle; kts. TATORT, 2013).

Ja pidin sitä tärkeänä sanoa mitä ne voisivat olla. Lähemmin tarkastellessani organisaatiomuotoja, joita pystytettiin El Alton vallankumouksellisissa kansannousuissa 2000-luvun alussa, ehdotin että meidän pitäisi käydä läpi erilaisia toisensa leikkaavia järjestäytymisen muotoja, mm. “horisontalistien” suosimia, jotka läpileikkaavat toisia liittovaltiollisempia ja joissain tapauksissa vertikaalisia rakenteita. Päädyin varsin utopistiseen suunnitelmaan, jossa organisaatiomuodot leikkaavat toisiaan – sekä pystyyn että vaakaan – joka saattaisi toimia suuren metropolialueen kuten New York City hallinnoinnissa (2013a: 151-153).

Tätä Springer pitää “veden polkemisena eilispäivän ideoiden meressä” (2014: 265)!! Ongelma tässä, myönnän, on Springerin suostumuksellisen vaakatasoisuuden fetisointi ainoana mahdollisena organisaatiomuotona. Tämä eksklusiivinen ja poissulkeva dogma on tehokkaiden ja asianmukaisten ratkaisujen tutkimisen esteenä. Hyväksyn Graeberin sanoin “organisaatioinstrumenttien rikkaan ja kasvavan tarjonnan” joita eri sortin anarkistit ovat ottaneet käyttöön (tai joissain tapauksissa lainanneet alkuperäiskansojen käytänteistä) viime vuosina. Nämä ovat merkittävästi kontribuoineet mahdollisten vasemmistopoliittisten organisaatiomuotojen repertuaariin ja tottakai olen yhtä mieltä (kukapa ei olisi) siitä, että demokratian uudelleen keksimisen kriittinen tavoite tulisi olla keskeinen huolenaihe. Mutta näyttö on selkeää siitä, että me tarvitsemme järjestäytymisen muotoja, jotka menevät pidemmälle kuin minkä sisään monet anarkistit ja autonomit nyt rajaavat itsensä, jos me haluamme keksiä demokratian uudelleen ja samalla tavoitella koherenttia kapitalisminvastaista politiikkaa. Tuen Syrizaa, esimerkiksi, niinkuin teki myös Negri ja useat tuntemani kreikkalaiset anarkistit, ja Podemosta myös, ei sen takia että he ovat vallankumouksellisia, vaan koska he auttavat tekemään tilaa uudenlaiselle politiikalle ja erilaiselle keskustelulle. Poliittisen vallan mobilisaatio on olennaista ja valtiota ei tule sivuuttaa potentiaalisena radikalisaation tilana. Kaikista näistä pointeista olen eri mieltä kuin autonomiset ja anarkistiset kollegani.

Mutta tämä ei kuitenkaan sulje pois yhteistyötä ja keskinäistä avunantoa monien yhteisten kapitalisminvastaisten kamppailujen tapauksessa, joissa me olemme mukana.”

Lähde:

A critique of the (left and right) Anarchist Vision of Power, by David Harvey

Shapiro, Andrew L.: The Control Revolution: How the Internet is Putting Individuals in Charge and Changing the World. Public Affairs: New York, 1999 pp. 286 ISBN 1-891620-19-3 $25.00

Tietokoneet ovat kontrolliteknologiaa. Ne mahdollistavat datatapahtumien luonnin, manipuloinnin ja kontrollin. Tietokoneiden levittäytyminen yhteiskuntaamme perustavanlaatuisesti vaikuttaa kontrollivallan leviämiseen. Andrew L. Shapiro on toinen pääkirjoittaja, joka luonnehtii tätä kontrollivallankumoukseksi. Enemmän kuin vuosikymmen sitten James Beniger päätyi samaan lopputulokseen. [1] Kuitenkin huolimatta samannimisestä ja laadukkaasta tutkimuksesta, tietokoneiden aikaansaaman kontrollivallankumouksen vaikutukset eivät voisi olla erilaisemmat. Benigerille keskittäminen, desentralisaatio Shapirolle.

Kun Beniger julkaisi kirjansa 1980-luvun puolessa välissä, tietokoneet olivat edelleen pääosin suuria, kalliita laitteita, joita käytettiin korporaatioiden päämajoissa ja valtion laitoksilla. PC:t vasta alkoivat tulla julkisuuteen. Internet ei ulottunut pientä valtion rahoitteisten instituutioiden eliittiä kauemmas. Siihen pisteeseen asti tietokoneiden vaikutus oli ollut tukea kontrollin keskittämistä laajentuvien valtioiden ja mammuttikorporaatioiden suurbyrokratioille. Tietokoneet olivat suurimmaksi osaksi turboahdettuja kirjahyllyjä. Se mitä Beniger analysoi hänen historiallisessa tutkimuksessan tuntuu nyt olevan ainoastaan ensiaalto kontrollivallankumoukselle.

Sillä aikaa tietokoneet ovat haahuilleet pois ilmastoiduista huoneista työpöydille, läppäreiksi ja kännyköiksi. Jokaisen askeleen mukana on tullut lisää laskentatehoa, pienemmät kustannukset ja käyttäjien ja käyttökohteiden lisääntyminen. 1990-luvun alusta lähtien se tahti, jolla tietokoneet ovat kytkeytyneet toisiinsa, on kiihtynyt dramaattisesti. Yksittäinen tietokone tuntuu nyt melkein omituiselta. Uusi massamedia, internet, on syntynyt matkalla symboloimaan kontrollivallankumouksen toista aaltoa. Se mikä ennen oli suurten organisaatioiden informaatiovirtojen kontrolloinnin etuoikeus on nyt hajautettu ja jaettu kaikille. Tietokone verkottuu ja on kaikkien käsissä, se muuttuu kirjahyllystä ”linssiksi jonka läpi me koemme maailman” (p.111).

Viime vuosina keskustelu internetin yhteiskunnallisesta vaikutuksesta on ollut ääripäiden dominoimaa. Nyt tuo uutuudenhohto on hiipumassa, muuttumassa selväksi että kyberavaruus, kaukainen hypen tai turmion maa, oli innostava mutta syvän harhaanjohtava metafora. ”Kyberavaruus on liian tärkeä, että sen voitaisiin ajatella olevan muualla. Se on tässä näin” (p.31), sanoo Shapiro toisen sukupolven ajattelijoiden konsensuksesta. Itsenäisyysjulistuksen [2] ja radikaalisti uuden sosiaalisen ja poliittisen paradigman unelmien haalistuessa syntyy vivahteikkaampi ja monimutkaisempi keskustelu yhteiskunnallisista ja poliittisista ongelmista. Shapirolle tämä keskustelu lepää sen premissin päällä, että teknologiat ovat poliittisia neutraalien sijaan, ja että muutosta luonnehtii ”ennaltamäärätyn lopputuleman puute” (p.11). Näin on meistä itsestämme kiinni teemmekö tulevaisuudesta kirkkaan vai pimeän. Valinta ja vastuu on kirjan optimistinen mutta vaikea viesti.

Kirja on jaettu kolmeen osioon: lupaus, vaara ja tasapaino. Internetin lupaus syntyy lisääntyneestä kontrollista, joka on saatavilla henkilölle informaation moduloimiseksi. Vanhassa massamediassa, esimerkiksi, pieni päätoimittajien ryhmä päätti mitä uutisia lehteen laitetaan. Nykyään kasa verkkopalveluita mahdollistaa keskimääräisen käyttäjän pitää omaa sanomalehteään, The Daily Me Nicholas Negroponten termein. [3] Lisäksi internet-teknologiat tarjoavat henkilöille ennennäkemättömän julkaisuvoiman ja pääsyn kaikkein heterogeenisimpiin informaatiolähteisiin. Vaara syntyy kahdelta suunnalta: voimakkaiden organisaatioiden vastustuksesta, jotka pelkäävät vallan menetystä, ja niistä mitä Shapiro nimittää ”yliohjaajiksi” (oversteer). Ilmiö jossa liian paljon hyvää juttua muuttuu huonoksi. Jos käyttäjät kykenevät täysin sivuuttamaan ei-halutun informaation, vaarana on että yhteisöt ja mekanismit kollektiiviselle päätöksenteolle hajoavat äärettömäksi määräksi solipsistisia yksilöuniversumeja. Markkinamekanismit — koska ne akkumuloivat anonyymeja, henkilökohtaisia päätöksiä — ovat rakenteellisesti kyvyttömiä tarjoamaan julkishyödykkeitä. Shapiro sivuuttaa, esimerkiksi, idean siitä, että yksityisyyttä voitaisiin käsitellä kuten vaihdettavaa hyödykettä. Kansalaisoikeudet eivät ole neuvoteltavissa. ”Samalla tavoin, yritys ei voi myydä leivänpaahdinta 5€ alennuksella ostajalle, joka suostuu siihen ettei haasta oikeuteen tapauksessa, jossa tuotevaurio aiheuttaa hänelle vamman” (p.164). Julkishyödykkeiden luomiseksi ja ylläpitämiseksi on tarpeen vahvistaa olemassaolevia ja luoda uusia demokraattisia instituutioita päättämään ja toteuttamaan kollektiivin tahtoa.

Shapiron käsittely tämän dialektiikan tiimoilta on alkuperäistä ja yksityiskohtaista. Hänen tyyliään leimaa tarkkuus ja luettavuus, joka osoittaa hänen kahden alan taustansa juristina ja journalistina. Ongelmat, joita käsitellään, ovat yksityisyys, edustuksellinen demokratia, tarve välikäsille ja uutisten etiikka. Eräs kirjan huippukohdista on ilmaisunvapauden käsittely. Internetin lupaus on parantaa ilmaisunvapautta antamalla kaikille pääsy keinoon julkaista ja lukea. Vaara syntyy metsään menneestä valtion lainsäädännöstä (resistanssi) sekä mahdollisuudesta saada epähaluttu puhe katoamaan asentamalla filttereitä (yliohjaus). Vaikka resistanssin vaara on helppo ymmärtää (mieti vaikka epäonnista Communications Decency Actia), yliohjaamisen vaara on vähemmän ilmiselvä.

Se seikka yksistään, että puhujan sallitaan puhua hänen suunsa puhtaaksi vapaasti, ei ole ilmaisunvapautta. Jos puhujalta puuttuu mahdollisuus tavoittaa yleisö, ilmaisunvapaus taantuu kyyniseksi muodollisuudeksi. Todellinen ilmaisunvapaus lepää ”epäsuositun puhujan ja nihkeän kuuntelijan välisen sanattoman kompromissin päällä” (p.127). Fyysisessä maailmassa tämä kompromissi saadaan aikaan takaamalla pääsy julkisesti paikkoihin, joissa nihkeän kuulijan tulee, vähintäänkin, tunnustaa puhujan olemassaolo ummistamalla korvansa hänelle. Kuuntelija voidaan saavuttaa lyhyen hetken aikana puhujan olemassaolon tajuamisen ja päätöksen jättää kuuntelematta välillä, ja lopulta vakuuttaa kuuntelun puolesta.

Täydellisen filtteröinnin maailmassa epäsuosittu puhuja ei tarvitse tulla sivuutetuksi, koska hänen olemassaolonsa voidaan pyyhkiä pois ennen kuin kuuntelija koskaan tulee hänestä tietoiseksi. Tämä taas käytännössä muuttaa verkkomaailman vartijoiduksi yhteisöksi, jossa ainoastaan hyväksytty informaatio julkaistaan. Vaikka filtteröinti voi olla hyvä päätös henkilökohtaiselta kannalta, sillä voi olla vakavia vaikutuksia yhteisöön ja päätöksentekomekanismeihin, jotka nojaavat minimimäärään yhteisiä kokemuksia. Yliohjaaja.

On tarpeen löytää balanssi oman informaatioympäristönsä määrittämisen oikeuden ja yhteisön tarpeiden välillä. Shapiro esittää, että hallituksilla, niiden kollektiivisen tahdon ilmaisuna, on oikeus pakottaa, ainakin viimeisenä keinona, Microsoftia esiasentamaan ikonin Windowsin työpöydälle, jossa on linkki verkkosivulle nimeltään PublicNet, eräänlainen sähköinen yhteismaa. Kun mietitään internet-instituutioiden perustamisen vaikeutta, esimerkiksi ICANNia vaivanneita ongelmia, idea PublicNetistä voi olla hieman kaukaa haettu. Kuitenkin oikeus vaatia julkista tilaa yksityisessä käyttöjärjestelmässä perustuu järkevään oletukseen siitä, että ”demokraattisessa yhteiskunnassa informaatioon käsiksi pääsyä kontrolloivilla on vastuu tukea julkista hyvää” (p. 225).

Lohtua tuova idea siitä, että ainoa mitä tarvitaan on tasapaino vanhan ja uuden välillä tulee sen omien sisäänrakennettujen rajoitteiden kera. Ne näkyvät mm. epäonnistumisena ottaa kantaa vaikeampiin kysymyksiin. [4] Onko eräiden työkalujen sisäänajolla informaatiovirtojen mikromanageroimiseksi todellista hyötyä niiden asioiden suhteen, jotka oikeasti merkitsevät jotain, jokaisen meidän omassa elämässä? Voitaisiin esittää, että ei, johtuen kontrollivallankumouksen toisesta aallosta, jota määrittää kontrolloinnin paradoksi. Kontrolli-instumenttien lisääminen itse asiassa haittaa, eikä niinkään tue, pitkäaikaista suunnittelua koska nämä instrumentit tulevat toistensa väliin odottamattomilla tavoilla. Lisääntynyt lyhytaikainen kontrolli näyttää saavutettavan pitkäaikaisen kontrollin kustannuksella. Kysymys silloin muuttuu vaihtoehtoiskustannukseksi. Yhtäältä me voimme muokata digitaalisen informaation kuluttamisen viimeiseen bittiin asti, toisaalta asioiden kuten pitkäaikainen työllisyys ja ennustettava tulevaisuus näkymät vaakalaudalla. Kontrolli, saatiinko vai menetettiinkö?

Control Revolution on kuitenkin loistava yleiskatsaus julkishallinnon monimutkaisuuksiin, joihin internet on vaikuttanut. Sellaisenaan voin suositella sitä lukijoille, jotka näistä aiheista ovat kiinnostuneita, ja vielä enemmän niille, joiden mielestä nämä asiat eivät merkitse juuri mitään.

Viitteet:
[1] Beniger, James R. (1986). The Control Revolution: Technological and Economic Origins of the Information Society. Cambridge, MA: Harvard University Press
[2] Barlow, John Perry (1996). A Declaration of the Independence of Cyberspace. (February 9). http://www.eff.org/pub/Publications/John_Perry_Barlow/barlow_0296.declaration
[3] Negroponte, Nicolas (1995). Being Digital. New York: Alfred A. Knopf
[4] In this point, Shapiro seems not to have moved beyond the premises of still-born technorealism project of which he was one of the originators. See http://www.technorealism.org

Lähde: http://felix.openflows.org/html/controlrev.html