Subvertising, suomeksi vastamainonta, on termi, joka kattaa joukon taktiikoita, kuten mainostaulujen tarkistamisen, projisoinnit ja tuotemerkkien tuhoamisen, joiden avulla kampanjoijat voivat korvata ja kaapata yritysten ja valtioiden kuvamateriaaleja ja jakaa hyvin erilaisia viestejä.

Kirjassa Advertising Shits in Your Head: Strategies for Resistance (PM Press, 2019) Vyvian Raoul ja Matt Bonner paljastavat mainosalan harjoittaman manipuloinnin ja vahingot sekä hahmottelevat tapoja, joilla vastamainostajat taistelevat vastaan. Seuraavat otteet kirjasta sisältävät keskustelua vastamainonnan historiasta ja käytännöistä sekä tapaustutkimuksen, joka koskee Brandalism-ryhmää.

Otteita kirjasta

Nykyään aliarviointikäytäntö on saavuttamassa uudenlaisia mittasuhteita. Kollektiivit ovat alkaneet yhdistyä maailmanlaajuisesti muodostaakseen yhä suuremman vastarinnan mainonnan visuaalisia ja henkisiä vaikutuksia vastaan. Aloitteet, kuten Brandalism, Brigade Antipub ja Plane Stupid, alkavat käsitellä erityisesti mainonnan, fossiilisten polttoaineiden ja ilmastonmuutoksen välisiä yhteyksiä. Ne puuttuvat mainostiloihin, joissa yleensä juhlitaan kulutusta, ja ohjaavat viestejä kohti kulutuksen vastaisia viestejä. — Thomas Dekeyser, 2015

”Subvertising”, joka tulee sanoista ‘subversion’ ja ‘advertising’, voidaan määritellä kaikenlaiseksi toiminnaksi, joka kumoaa mainonnan. Tämä voi vaihdella improvisoiduista graffitityyppisistä interventioista nykyajan koordinoidumpiin kampanjoihin. Yleisesti ottaen kumoaminen kohdistuu joko alkuperäisiin mainoksiin tai ulkomainonnan kohteisiin (tai molempiin).

Vaikka on vaikea sanoa, milloin täsmälleen ottaen vastamainonta syntyi, järjestäytyneen ulkomainonnan vastustamisen historia ulottuu ainakin 1970-luvulle. Vuonna 1977 San Franciscossa perustettiin Billboard Liberation Front (BLF) -järjestö, joka ryhtyi tekemään niin sanottuja ”parannuksia” ulkomainontaan ja rohkaisi muita tekemään samoin. Australialainen BUGA UP (Billboard-Utilising Graffitists Against Unhealthy Promotions) -kollektiivi aloitti suorat toimet tupakkamainontaa vastaan vuonna 1979 (koska heidän sanojensa mukaan ”jonkun oli tehtävä asialle jotain!”), ja he väittävät olevansa yksi ensimmäisistä ryhmistä, jotka käyttivät termiä ”subvertising”. Molemmilla järjestöillä on edelleen verkkosivut, joilla pohditaan niiden historiaa ja annetaan neuvoja mahdollisille harrastajille.

Perinteisesti vastamainonnan motiivit ovat olleet moninaiset — yksittäisiä tuotteita koskevista vastalauseista esteettisiin huolenaiheisiin, suorista toimista pelkkään vahingontekoon. Vaikka strategiat ulkomainonnan muuttamiseksi, poistamiseksi tai canceloimiseksi saattavat pysyä suurelta osin samoina, nykypäivän vastamainostajat ovat koordinoidumpi liike, jolla on yhtenäisempi visio:

Menetelmä on Brandalismin mielenkiintoisin osa, sillä se on suunniteltu nimenomaan hämmentämään katsojaa hieman. Siksi julisteet ovat yleensä leikkisiä ja jäljittelevät tyypillisesti vakiintuneita malleja. Luulen, että niiden taustalla on 1960-luvun ranskalainen situationismi — ihmiset, jotka uskoivat, että modernin yhteiskunnan kulttuuria, ”spektaakkelia” vastaan oli hyökättävä, ja se oli tehtävä niin, että se sekoittaisi, ärsyttäisi, jäljittelisi, vihastuttaisi ja hämmentäisi. — J Bartlett, 2015

Vastamainonta on eräänlainen kulttuurihäirinnän muoto — yritys ”puuttua visuaaliseen maisemaan, joka muokkaa ajatteluamme”. Sillä on suora yhteys Situationistisen internationaalin (SI) työhön; erityisesti vastamainonta voidaan ajatella eräänlaisena ”detournementina” — kapitalistisen viestinnän uudelleenohjaamisena tai kaappaamisena — taktiikkana, jonka SI otti käyttöön. Tämä pätee tuotemerkkien ja niiden mainosten esteettiseen kumoamiseen, mutta myös mainostilojen fyysiseen kaappaamiseen eli ”haltuunottoon”.

Yksi tapa, jolla vastamainostajat väittävät, että tämä detournementin muoto voi toimia, on puuttua visuaaliseen maisemaan ja puhkaista ”olemassa oleva totuusjärjestelmä”. Kuten aiemmin kuvattiin, ulkomainonta on korkeassa asemassa; puuttumalla sekä mainoksen sisältämään fyysiseen tilaan että muuttamalla viestejä kumoajat toivovat syrjäyttävänsä ”jo vakiintuneen asenteen” — häiritsevänsä tavanomaisia ajattelutapojamme.

Eräs kritiikki vastamainontaa kohtaan on se, että sen mahdollisen vaikutuksen ylikorostaminen voi olla naiivia. Kuten akateemikko Richard Gilman-Opalsky huomauttaa: ”Debord oli 1950- ja 60-luvuilla hyvin tietoinen siitä, että jonkinlainen satunnainen ’vastamainonta’ ei koskaan voisi jumiuttaa jatkuvan akkumulaation kulttuuria. Vastamainonta on parhaimmillaan kuin hyppy levyllä, jonka neula ohittaa pienellä keskeytyksellä.”

On myös totta, että aivan kuten mainonta toimii kumulatiivisesti, myös vastamainonta on todennäköisimmin tehokasta osana pitkäkestoista kampanjaa eikä yksittäisinä valloituksina.

Myöskään vastamainonta ei voi vaatia uudistuksia, jos sitä pidetään Debordin mielessä detournementtina. Protestitaiteen akateemikko Catherine Flood väittää, että Adbusters ”siirsi graafisen vastarinnan painopisteen radikaalien vaihtoehtojen luomisesta valtavirran muotoilulle ja mainonnalle sen käytäntöjen paljastamiseen ja uudistamiseen”. Nykyaikainen vastamainontaliike näyttää palanneen alkuperäiseen debordilaiseen spektaakkelikritiikkiin, joka suhtautuu epäluuloisesti uudistuksiin: ”Ei pidä luoda reformistisia illuusioita spektaakkelista, ikään kuin sitä voitaisiin lopulta parantaa sisältä käsin, parantaa sen omien asiantuntijoiden toimesta paremmin informoidun yleisen mielipiteen oletetun valvonnan alaisena.”

Kun Adbusters otti kohteekseen yksittäisiä tuotemerkkejä ja kampanjoita, vaikka tämä voitiinkin nähdä osana systeemistä kritiikkiä, se laukoi suhteellisen korkeasta asemasta. Se ei pyrkinyt jakamaan aseita ympäriinsä tai hankkimaan uusia värvättyjä — ne, jotka eivät pysty osallistumaan taisteluun, jäävät väistämättä katsojan asemaan. Nykyaikainen vastamainontaliike yrittää mobilisoida nämä aiemmin passiiviset katsojat ja asettaa heidät taistelun ytimeen.

Case: Brandalism

Bill Posters aloitti taiteilijaelämänsä graffitikirjoittajana, joka tägäsi kattoja, junia ja seiniä osana ryhmää yliopisto-opintojensa aikana. Irakin sodan politisoiduttua hän päätyi kirjoittamaan väitöskirjaansa kulttuurihäirinnästä, jossa hän viittasi Lefebvreen, Kleiniin ja situationisteihin, ja sanoo, että tämä toimi ”anti-liiketoimintasuunnitelmana” sille, mistä tuli brandalismi.

Ensimmäisen Brandalism-projektin kohteena vuonna 2012 olivat mainostaulut ja kulutushakuisuus, ja Bill palkkasi ystävänsä (joka on edelleen osa anonyymiä Brandalism-porukkaa) auttamaan asennuksissa. Vaikka mainostaulut saivat suuren osan valtamedian huomiosta, mainostaulukaksikko tajusi nopeasti, että he olivat ”vain kaksi kaveria pakettiautossa”. Siitä lähtien he ovat keskittyneet antamaan muille mahdollisuuden ryhtyä omiin toimiin, ja jokaisessa kampanjassa on ollut mukana yhä enemmän vapaaehtoisia.

Bill Posters pitää brandalismia — mainosten korvaamista taiteella — lahjana. Toisin kuin mainonta, se ei vaadi katsojalta mitään, ja sitä voidaan pitää kaksisuuntaisena vuorovaikutuksena. Brandalismiprojekteissa on ollut kansainvälisesti arvostettuja taiteilijoita — Peter Kennard, Gee Vaucher, Robert Montgomery — mutta kadulla he esiintyvät nimettöminä.

Brandalism 2012

Ensimmäinen Brandalism-projekti toteutettiin heinäkuussa 2012 viidessä suurkaupungissa. Kaksi asentajaa kiinnitti 36 suurikokoista mainostaulua (48 arkkia), joissa oli 28 kansainvälisen taiteilijan alkuperäisiä teoksia. Hanke ajoitettiin tarkoituksellisesti samaan aikaan kuin Lontoon olympialaiset, ja se sai kansainvälistä huomiota tiedotusvälineissä. Se herätti keskustelua niiden ulkomainostilojen oikeutuksesta, joiden kanssa joudumme olemaan vuorovaikutuksessa.

Brandalism 2014

Brandalism oli huolissaan siitä, että hankkeen demokraattisuus oli kyseenalaista, ja valmistautui toiseen kierrokseen järjestämällä kolmipäiväisen koulutuskurssin, jossa käsiteltiin sekä teoriaa että käytäntöä kumoamisesta. Kymmenen ryhmää eri puolilta Britanniaa osallistui kurssille, ja he auttoivat yhdessä valitsemaan ja painamaan taideteokset, jotka asennettaisiin kaduille. Kahden päivän aikana 365 teosta asennettiin bussipysäkin kokoisiin mainostauluihin Edinburghissa, Glasgow’ssa, Liverpoolissa, Manchesterissa, Leedsissä, Birminghamissa, Brightonissa, Bristolissa, Oxfordissa ja Lontoossa. Taideteokset olivat jälleen kansainvälisesti tunnettujen taiteilijoiden teoksia, mutta ne oli jälleen anonymisoitu.

Brandalism 2015

Pariisin projekti tuki COP21-konferenssin vastaisia protesteja, ja siinä pyrittiin tekemään selväksi kulutuksen ja ympäristön tuhoutumisen välinen yhteys. Hankkeessa vastustettiin erityisesti sitä, että ilmastoneuvotteluja pidettiin viherpesuna.

Yhä useammin näitä neuvotteluja hallitsivat yritysten edut. Tämänvuotiset neuvottelut Pariisissa pidetään lentokentällä, ja niitä sponsoroi lentoyhtiö. Muita suuria saastuttajia ovat energiayhtiöt, autovalmistajat ja pankit. Brandalism pyrkii luovasti paljastamaan tämän yritysten viherpesun. –Brandalism, 2015.

Brandalism-tiimi oli Pariisissa kaksi viikkoa ennen tapahtumapäivää, jossa he tulostivat 600 julistetta, jotka lopulta asennettaisiin. Tänä aikana he myös valmistivat työkaluja, joilla päästiin käsiksi pariisilaisiin bussipysäkkikaappeihin, ja kouluttivat paikallisia ryhmiä asennustaitoon. Huolimatta siitä, että Pariisissa oli poikkeustila, jossa kaikki katumielenosoitukset oli kielletty, Brandalism toteutti tähän mennessä suurimman valtauksensa ja sai ponnisteluilleen kansainvälistä huomiota.

Switch Sides

Ranskalainen mainonnan vastainen ryhmä RAP oli kutsunut koolle kansainvälisen mainonnan vastaisen päivän, ja Brandalism loi vastaukseksi Switch Sides -kampanjan. Suunniteltiin julisteita, jotka oli suunnattu erityisesti huippumainostoimistojen Ogilvy Mather, ABDO ja WMT työntekijöille, ja ne asennettiin niiden toimistojen ulkopuolelle Manchesteriin ja Lontooseen. Julisteisiin painettiin linkki, joka vei käyttäjät Brandalism-sivustolle ja lyhyeen artikkeliin, jossa selitettiin, miksi alalla työskentelevien ihmisten pitäisi heidän mielestään vaihtaa puolta: ”Asensimme nämä kuviot Manchesteriin ja Lontooseen aloittaaksemme keskustelun kanssanne. Onnittelut siitä, että olette päässyt yhdeksi maan parhaista mainostoimistoista. Meidät sai liikkeelle erityinen huolenaihe: se, että lahjakkuutenne, energianne ja luovuutenne on vajoamassa yhä laajenevaan mustaan aukkoon. Luovuutenne voisi merkitä niin paljon enemmän.”

Kirja

Advertising Shits in Your Head: Strategies for Resistance sisältää lisää tapaustutkimuksia mainonnasta ja sen vastustajista sekä taktisia oppaita, ja sen voi ostaa täältä.

“Advertising Shits in Your Head kutsuu mainoksia siksi, mitä ne ovat — tehokkaaksi keinoksi hallita manipuloinnin avulla — ja korostaa, miten ihmiset kaikkialla maailmassa taistelevat vastaan. Siinä diagnosoidaan ongelma ja annetaan käytännön vinkkejä tee-se-itse-korjaukseen. Mainosten kyllästämässä maailmassa aktivistit taistelevat vastaan sabluunoilla, tulostimilla, huomioliiveillä ja apuvälineillä varustautuneina. Heidän tavoitteenaan on kumota mainokset, jotka hallitsevat meitä.

Tämä kirja esittelee Atlantin molemmin puolin tehtyjen tapaustutkimusten avulla tapoja, joilla pienet aktivistiryhmät ottavat yhteen yritysten ja valtioiden kanssa niiden omassa pelissä: propagandassa. Tämä kansainvälinen painos sisältää Josh MacPheen kuvitetun johdannon, tapaustutkimuksia ja haastatteluja Art in Ad Placesin, Public Ad Campaignin, Resistance Is Femalein, Brandalismin ja Special Patrol Groupin kanssa sekä Luna Parkin ja Jordan Seilerin valokuvia.

Tämä on taidekutsu mainoksilla kasvatetulle sukupolvelle. Kirja alkaa runsaalla ja yksityiskohtaisella analyysillä mainonnan haitallisesta vaikutuksesta elämäämme, ja sen jälkeen se tarjoaa käytännön ratkaisuja ja ohjeita siitä, miten mainokset voidaan kumota. Yhdistämällä etnografista tutkimusta ja teoreettista analyysia Advertising Shits in Your Head -teoksessa tutkitaan mainonnan kumoamista harjoittavien tahojen esittämiä väitteitä ja osoitetaan, miten ne vaikuttavat heidän käytäntöönsä.” (Source – Publisher’s website)

Muita lähteitä

• 5 lessons for success from real-world #BrandJam campaigns
• Unhealthy Promotions (BUGA UP) campaigns against tobacco advertising, Australia, 1978-1994
• Creative activism 101 An antidote for despair
• How Artistic Activism can move us Toward a Better Future
• Creative Activism: Start Here

Lähde: https://commonslibrary.org/subvertising-sharing-a-different-set-of-messages/

Yhä useammat tarkkailijat väittävät, että aikamme hallitseva julkinen rooli on siirtynyt kansalaisesta kuluttajaan. Kyselyihin vastanneet mainitsevat tyypillisesti viihteen, shoppailun ja muut kuluttajatoiminnot tärkeimmiksi vapaa-ajan käyttökohteikseen. Kaupalliset tiedotusvälineet ja julkiset viihdepaikat tarjoavat ympäristöjä, jotka on huolellisesti rakennettu välttämään politiikkaa ja todellisen maailman ongelmia, jotka voisivat häiritä näitä kulutusimpulsseja.

Kun ihmiset globaaleissa yhteiskunnissa nauttivat yhä enemmän yksityiselämän vapauksista, on yhä vaikeampaa kommunikoida monista laajoista julkisista huolenaiheista. Henkilökohtainen yhteiskunta antaa ihmisille mahdollisuuden valita yksilöllisiä elämäntapoja ja identiteettejä, jotka usein johtavat irtautumiseen politiikasta. Monet kansalaiset alkavat olla vastaanottavaisia vain kuluttajille suunnatuille viesteille, jotka koskevat veronalennuksia, eläke-etuuksia tai muita politiikkatoimia, jotka on suunnattu tietyille demografisille sosiaaliryhmille.

Kulttuurihäirintä on kiehtova poliittisen viestinnän muoto, joka on syntynyt vastauksena julkisen elämän kaupalliseen eristämiseen. Kulttuurihäirinnän harjoittajat väittävät, että kulttuuri, politiikka ja sosiaaliset arvot ovat mukautuneet kaupallisuudella kyllästettyihin ympäristöihin, kuten yritysten logot urheilupaikoissa ja televisiosisällöt, jotka on suunniteltu vain tuottajien ja sponsoreiden kohderyhmien tavoittelemiseksi. Markkina-arvot ja kaupallinen viestintä syrjäyttävät monet julkiset kysymykset ja yhteiskunnalliset äänet yhteiskunnan marginaaliin, minkä vuoksi on vaikea saada kulutuksen ”muurien ympäröimissä puutarhoissa” elävien ihmisten huomiota. Kulttuurihäirintä tarjoaa erilaisia mielenkiintoisia viestintästrategioita, joissa leikitellään kulutuskulttuurin brändikuvilla ja ikoneilla, jotta kuluttajat saadaan tietoisiksi ympäröivistä ongelmista ja erilaisista kulttuurikokemuksista, jotka ansaitsevat heidän huomionsa.

Monien kulttuurihäirintätempausten tarkoituksena on yksinkertaisesti paljastaa kyseenalaiset poliittiset oletukset kaupallisen kulttuurin taustalla, jotta ihmiset voisivat hetkeksi miettiä, millaisessa brändiympäristössä he elävät. Kulttuurihäirintä muokkaa logoja, muoti-ilmoituksia ja tuotekuvia kyseenalaistaakseen ajatuksen siitä, mikä on ”siistiä”, sekä oletukset kulutuksen henkilökohtaisista vapauksista. Jotkin näistä kommunikaatioista luovat tuotteeseen tai yritykseen liittyvän avoimuuden tunteen paljastamalla ympäristövahinkoja tai työntekijöiden sosiaalisia kokemuksia, jotka jäävät mainosfantasioiden ulkopuolelle. Kulttuurihäirinnän logiikka on muuntaa helposti tunnistettavat kuvat laajemmiksi kysymyksiksi esimerkiksi yritysten vastuusta, kulutuksen ”todellisista” ympäristö- ja inhimillisistä kustannuksista tai ”julkisten” radioaaltojen yksityisestä yrityskäytöstä.

Kulttuurihäirinnässä viestinnän perusyksikkö on meemi, joka on kulttuurin välittymisen ydinyksikkö. Meemit ovat tiivistettyjä kuvia, jotka herättävät visuaalisia, sanallisia, musiikillisia tai käyttäytymiseen liittyviä assosiaatioita, joita ihmiset voivat helposti jäljitellä ja välittää muille (ks. Richard Dawkins, The Selfish Gene, toinen painos 1989). Kulttuurin häiritsijät käyttävät esimerkiksi tuttuja kaupallisia meemejä, kuten Niken swoosh-merkkiä, McDonald’sin happy meal -ateriaa tai Coca-Colan jääkarhuja, saadakseen eri poliittisia vakaumuksia edustavat ihmiset miettimään muoti-ilmoitustensa tai ruokailutottumustensa vaikutuksia. Eräässä esimerkissä Jonah Peretti -niminen jammeri koetteli Niken imagon puhtautta luomalla sähköpostivaihdon Niken verkkosivun kanssa, joka kieltäytyi hänen pyynnöstään laittaa sana ”sweatshop” (hikipaja) hänen kustomoituihin Nikeihin. Tämä sähköposti levisi viraalimaisesti valtavaan joukkoon ympäri maailmaa. Suosittuun ikoniin liittyvän meemileikin ja niiden polkujen seurauksena, joita pitkin tällaiset viestit usein kulkevat, Perettin kulttuurihäirintä löysi nopeasti tiensä joukkotiedotusvälineiden uutis- ja kulttuurisisältöihin. Tämän seurauksena joukkoviestimien sisällöistä tuli kantajia kysymyksille, jotka koskivat kulutusvapauden rajoja ja muoti-ilmoitusta, johon liittyy lapsityövoiman hikipajatyövoimalla valmistettuja kalliita kenkiä.

Kalle Lasn, yksi Adbustersin perustajista, pitää parhaana kulttuurihäirintää, jossa esitellään metameemi, kaksitasoinen viesti, joka puhkaisee tietyn kaupallisen mielikuvan, mutta tekee sen tavalla, joka haastaa jonkin laajemman näkökohdan poliittisesta yrityskulttuurista. Yksi edellä mainittu metameemi on ”todelliset kustannukset”, joka kertoo tuotteiden suuremmista ympäristö- ja inhimillisistä kustannuksista kuin niiden myyntihinta kuluttajalle. Toinen metameemi on ”Media Carta”, jossa vaaditaan vakavasti otettavaa peruskirjaa, jotta julkisista radioaalloista tehtäisiin todella julkisia eikä vain yritysten aluetta. Toinen on kehotus kirjoittaa yritysten ”geneettinen koodi” uudelleen niin, että yrityksillä on vähemmän lupaa ryhtyä yhteiskuntaan ja ympäristöön kohdistuviksi saalistajiksi ja enemmän vastuuta edistää yhteiskunnan hyvinvointia. Esimerkiksi Adbustersin tuottama televisiomainos alkaa sarjalla tupakkayhtiöiden johtajia, jotka valehtelevat kongressin kuulemistilaisuuksissa (konkreettisen tuotteen/korporaation häirintä), ja päättyy kysymykseen siitä, pitäisikö tällaisten yritysten antaa olla olemassa (meta-aate). Hyvin kehittyneiden julkisten mediaoikeuksien puutteen vuoksi (”Media Carta”-metameemi) Adbusters ei ole kuitenkaan onnistunut saamaan lähetystoiminnan harjoittajia myymään lähetysaikaa näille vastamainoksille. Useimmat lähetystoiminnan harjoittajat hylkäävät mainokset sillä perusteella, että ne saattavat pilata yksinomaan kaupallisten viestien välittämiseen suunniteltujen mediaympäristöjen puhtauden.

Kulttuurihäirintä ja meemiviestintä tarjoavat mielenkiintoisia näkymiä politiikan ja viestinnän muutokseen aikanamme. Olemme kiinnostuneita tutkimaan näitä kehityskulkuja ja oppimaan, miten niistä voi olla hyötyä tasapainon löytämisessä kaupallisten arvojen ja muiden inhimillisten etujen välillä yhteiskunnassa.

CCCE on haastatellut Kalle Lasnia: Culture Jams and Meme Warfare.

Määritelmiä ja näkökohtia

Jonah Perettin essee kulttuurihäirinnästä ja kulttuurihäirintäkampanjoiden tulevaisuudesta.

Tässä esseessä Peretti kertoo kokemuksestaan ironisesta sähköpostivaihdosta Niken verkkosivujen kanssa. Pyydettyään paria Nikejä, joihin oli liitetty sana ”sweatshop”, hän herätti reaktion, joka oli vastoin brändin ja sen sloganin tuntua. Kerronta kulki helposti eri henkilökohtaisten verkostojen yli ja se on välitetty eteenpäin luultavasti miljoonalle ihmiselle. Peretti tarjoaa pohdintoja sekä tarinan luonteesta että viraalisen brändiviestinnän tulevaisuudesta.

Mark Dery (1999) Culture Jamming: Hacking, Slashing and Sniping in the Empire of Signs. Grove Press.

Tässä artikkelissa popularisoitiin termi kulttuurihäirintä ja hahmotellaan käsitteen määritelmä. Tätä tekstiä on julkaistu verkossa useita kertoja, ja se toimii monille kulttuurihäirinnän manifestina.

Sven Woodside (2001) Every joke is a tiny revolution. Culture Jamming and the role of humour. Media Studies, University of Amsterdam, Final M.A. Thesis

Kulttuurihäirinnän yleisen esittelyn jälkeen Woodside käyttää huumorin eri muotoja ja suhteuttaa ne mainostaulun muokkaamiseen ja kulttuurihäirintään. Tässä tutkielmassa tutkitaan 25:tä julkisesti saatavilla olevaa vastamainosta semioottisin menetelmin ja täydennetään saatavilla olevaa kirjallisuutta 25:llä sähköpostihaastattelulla, joten se on kattavin ja yksityiskohtaisin yleiskatsaus vastamainontaan, mainostaulun muokkaamiseen, kulttuurihäirintään ja niiden taustalla oleviin motiiveihin. Taitavasti laaditut vitsit ja huumori osoittautuvat ”erittäin tehokkaaksi välineeksi”, joka helpottaa radikaalien ajatusten hyväksymistä ja vetoaa erilaisista taustoista koostuviin ihmisryhmiin.

David Cox Notes on Culture Jamming. Spectres of the Spectrum: A Culture Jammer’s Cinematic Call to Action.

Hän kuvailee kulttuurihäirintää ”kokeelliseksi ja leikkisäksi toiminnaksi, joka kyseenalaistaa taustalla olevat sosiaaliset suhteet ja median paikan yhteiskunnassa” ja torjuu käsityksen kansalaisista pelkkinä kuluttajina. Coxin mukaan kulttuurihäirintä on osa 1970- ja 80-lukujen DIY-kulttuuria ja beatnikkeihin juontavaa vastakulttuurista henkeä. Hän tulkitsee kulttuurihäirinnän olevan yksi haara laajemmasta media-aktivismin tai populaarimediavastarinnan kentästä, joka vetää puoleensa erityisesti kaupunkinuorta, joka on mediassa esitetty lähinnä negatiivisessa valossa ja jonka kulttuuritiloja suljetaan kaupallisten etujen hyväksi. Coxin mukaan kulttuurihäirinnän estetiikka juontaa juurensa kaksisuuntaisesta keskustelusta käytetyn materiaalin kanssa, jota käytetään henkilökohtaiseen viestiin ja joka siten muokkaa median yksisuuntaista virtaa. Kiiltävien markkinointikuvien kysyntä toi muotoilun ja mainonnan alalle monia taiteilijoita, jotka myös nauttivat näiden kuvien kumoamisesta ja niiden levittämisestä Internetissä, joka on tila, jota tuskin voidaan sensuroida.

Dagny Nome (2001) Culture Jamming, Promotional Culture – Seminar in Intercultural Management. Copenhagen Business School, Unpublished Final Paper

Nomy aloittaa analyysinsä keskustelemalla brändäyksestä ja sen vaikutuksista identiteetin rakentamiseen ja esittelee kulttuurihäirinnän, jonka hän ymmärtää lähinnä vastamainontana. Tämä brändien vastainen sota lainaa menetelmiä teoreetikko-kuvataiteilija Guy Debordilta ja Situationistien internationaalilta. Koska negatiiviset mielleyhtymät brändeihin vaikuttavat yritysten maineeseen ja identiteettiin, kulttuurihäirintä on nähtävä kolmantena vektorina brändien tuottajien ja kuluttajien rinnalla imagon rakentamisen dynaamisessa prosessissa. Hän tuo tarkasti esiin brändien rakentamisen heikon kohdan. ”Kun yritykset brändäävät itsensä vastuullisiksi yrityskansalaisiksi, niiden odotetaan käyttäytyvän myös niin.”

Matt Soar. “The Politics of Culture Jamming: Adbusters on the Web and in Print”.

Adbusters Magazinen entinen vapaaehtoistyöntekijä Soar on tohtorikoulutettava Massachusettsin yliopiston Amherstin viestinnän laitoksella. Hänen artikkelissaan hän esittää olevansa kahden vaiheilla sen välillä, että hän on Adbustersin päätoimittaja Lasnin First Thing First 2000 -manifestin kanssa samaa mieltä oleva suunnittelija ja kulttuurikriitikko, joka korostaa ”Culture Jamming” -nimisen hankkeen älyllisiä puutteita ja ohjelmallista epäjohdonmukaisuutta. Adbustersin kritiikki ”vasemmistoa” kohtaan yhdessä TV-asiantuntijoiden ja akateemikkojen oletetun tehottomuuden kanssa vieraannuttaa potentiaalisia sympatiseeraajia ja ”maalaa itsensä nopeasti nurkkaan”. Lopuksi hän varoittaa, että mukana olevien suunnittelijoiden sitoutuminen on haurasta ja voi helposti muuttua, koska se riippuu pääasiassa siitä, että ”nykykapitalismille aiheutetaan ongelmia”.

Graham Meikle. “Gwbush.com Tactical Media Strike”.

Geert Lovinkin ja David Garcian kehittämän Tactical Media -käsitteen avulla Meikle käsittelee ®arkin vuonna 1999 G. W. Bushin virallisesta kampanjasivustosta tekemän kloonisivuston julkisuusmenestystä. Se, että G. W. Bush reagoi julkisesti kokaiininkäyttöä koskeviin syytöksiin, tarjosi laajaa mediajulkisuutta (ABCNews, USA Today, Newsweek, New York Times) ja alustan aktivistien kysymyksille. (Ks. myös kloonin verkkosivusto ja dokumentoitu mediakatsaus jäljempänä kohdassa ”Esimerkkejä ja esimerkkisivustoja”).

Olli Schneider, Wege aus dem Spektakel? Eine Untersuchung von Methoden von Situationisten und Culture Jammern. Hochschule fuer Grafik und Buchkunst Leipzig, Fachbereich Fotografie, Theoretische Diplomarbeit

Schneider käsittelee Guy Debordin ja kansainvälisten situationistien ajatuksia ja ihanteita ja asettaa ne vastakkain kulttuurihäirinnän yhden osan, vastamainonnan, kanssa. Tarkastelemalla spektaakkeliyhteiskunnan käsitteen alkuperää ja Détournementsin toimintaa hän osoittaa yhden tärkeän vaikutustekijän kulttuurihäirintäskenen kehityksessä. Koska Schneider on itse graafinen suunnittelija ja valokuvaaja, hän kysyy, voiko kulttuurihäirintä olla tehokas tapa irtautua spektaakkelista.

Aktivisteja ja organisaatioita

Adbusters.org on Media Foundationin julkaiseman, Vancouverissa ilmestyvän Adbusters-lehden verkkosivusto. Perustajan Kalle Lasnin ympärillä toimiva tiimi esittää kulutuksenvastaisia viestejään hienostuneiden markkinointitekniikoiden avulla. Se on yksi Culture Jammingin tunnetuimmista verkkosivustoista, ja se tarjoaa lehden, myyntituotteita ja web-gallerian, jossa esitellään erilaisten ryhmien töitä. CCCE:n haastattelu Kalle Lasnin kanssa löytyy täältä.

Negativland on kokeellisen musiikin ja taiteen kollektiivi, joka keksi termin ”culture-jamming” vuonna 1984. Negativlandin näkemys yrityskulttuurista sen marginaalien ulkopuolelta ja heidän ensimmäinen yhteenottonsa heidän mielestään huonosti harkittujen tekijänoikeuslakien kanssa tuottivat vuonna 1995 kirjan ”Fair Use: The Story Of The Letter U And The Numeral 2”. Negativlandin Mark Hosler on hiljattain pitänyt puheita ja esiintynyt Seattlessa ja Washingtonin yliopistossa.

Culture Jamming 101
Andrew Boyd, kirjailija, taiteilija ja ruohonjuuritason tiedottaja, itseoikeutetusti ”viraaliaktivismin pioneeri” ja New Yorkin yliopiston apulaisprofessori, perusti ja johti useita vuosia United for a Fair Economy (UFE) -järjestön taide- ja toimintaohjelmaa ja tarjoaa nyt työpajoja ja koulutusta kulttuurijammailusta, mediapelleilyistä ja virusviestinnästä. Hän oli vaalikampanjaparodian ”Million Billionaire March” kantava voima vuonna 2000. Esitys, jossa sadat newyorkilaiset pukeutuivat miljonääreiksi ja vaativat, että heidät vapautetaan kokonaan sosiaalisesta vastuusta vastineeksi heidän lahjoituksistaan presidentinvaalikampanjoihin. Miljoonan miljardöörin marssi yhdisti katuteatterin, kumouksellisen vahvistamisen ja luovan toiminnan elementtejä karnevalistiseen tunnelmaan. Toiminnan tukena oli verkkosivusto, joka on nyt poistettu käytöstä.

Andrew Boydin artikkeli “Truth is a Virus: Meme Warfare and the Billionaires for Bush (or Gore),” julkaistu Cultural Resistancessa, Ed. Steven Duncombe, Verso, huhtikuu 2002.

Billboard Liberation Front
Billboard Liberation Front on yksi tunnetuimmista kumouksellisista ryhmistä, joka on muuttanut mainostauluja San Franciscon alueella vuodesta 1977 lähtien.

Subvertise on verkkogalleria, jossa jaetaan satoja subvertisointeja ja mainosparodioita. Sieltä on myös mahdollista saada väärennettyjä bannereita, jotka linkittävät satunnaisiin verkkosuunnittelijoihin.

®ark
Tämän verkkosivuston takana oleva ryhmä ymmärtää ®ark-yhtiön investoivan kulttuuripääomaan rahoittamalla kulttuurisabotaasia. Julkaistut ideat vaihtelevat hölmöistä kepposista taitaviin kulttuurihäirintätempauksiin ja vakavaan vandalismiin. Pilkaten rajattua vastuuta, jonka yrityssijoittajat yleensä saavat perustamisensa myötä, ®arkin perimmäisenä tavoitteena on tulla haastetuksi oikeuteen — ja hävitä, ja näin ironisesti kyseenalaistaa se tosiasia, että yritykset nauttivat samoista oikeuksista kuin Yhdysvaltain kansalaiset, mutta eivät ole samalla tavalla vastuussa. Tämänkaltaisiin hankkeisiin tarkoitettujen varojen välittämisen lisäksi verkkosivusto linkittää ilmaisen latausmahdollisuuden ”Floodnet”-ohjelmistoon, jota voidaan käyttää palvelunestohyökkäyksiin, joita teoretisoidaan virtuaalisiksi istumakumouksiksi. Lisäksi sivustolla on linkkejä The Yes Menin ”Reamweaver” -ohjelmistoon, jonka avulla on helppo kloonata verkkosivustoja.

Memefest keskittyi meemien tuottamiseen. Heidän sivustoltaan: ”Viime aikoina kuluttajatietoisuuden ja tiedon ylikuormituksen täyttä voimaa tuntien kulttuurisesti taitavat slovenialaiset opiskelijat ovat vastanneet kutsuun tutkia, millainen voima kohdennetuilla ideoilla (meemeillä) on pyörittää sosiaalista rakennetta. Puolivirtuaalisena tilana ja festivaalina Memefest aikoo luoda ja julkaista hyödyllisiä meemejä, jotka saattavat tuoda tasapainoa takaisin brändihulluun maailmaan.”

Yleisluontoisia artikkeleja ja haastatteluja

Lisa Prothers, Culture Jamming: An Interview with Pedro Carvajal (link unavailable), teoksessa: Bad Subjects. Political Education for Everyday Life, Issue 37, March 1998

Pedro Carvajal ohjasi kaksi dokumenttielokuvaa New Yorkin alueella toimivista Culture Jamming -ryhmistä Cicada ja Artfux. Haastattelussa Carvajal puhuu kehityksestä, jonka aikana on siirrytty vain tupakka- ja alkoholimainostaulujen turmelemisesta yleisesti hyökkäämään ”yhteiskunnalle haitallista” mainontaa vastaan, jotta ”voitaisiin välittää, että on tärkeämpiäkin asioita kuin voiton tavoittelu”. Hänestä tuotetunnustus on pätevä vain, jos brändiin tai yritykseen liitetään negatiivinen viesti. Vaikka Culture Jamming houkuttelee lähinnä nuoria, jotka haluavat ilmaista radikaalia asennettaan — ja kokea adrenaliinipöhinää — Carvajal uskoo, että se voi muuttaa näkemyksiä ja pidemmällä aikavälillä muuttaa politiikkaa. Hän toteaa, että Internetin käyttö on ratkaisevan tärkeää, jotta paikallisilla toimilla saadaan aikaan suurempi vaikutus.

Alissa Quart, Cultural Sabotage Waged in Cyberspace, julkaistu: New York Times August 17, 2000.

Tämä lyhyt sanomalehtiartikkeli on hyvä lähtökohta ®arkin ”kulttuurisabotaasiyhtiön” kulttuuripolitiikkaan. Siinä esitellään yksi sen menestyksekkäistä oikeudenkäynneistä ja osoitetaan joitakin rajoja heidän agendalleen.

Warren Berger, Commercial Rebellion. Advertising’s voracious appetite for underground culture swallows another victim: culture jamming. julkaistu: Metropolis, October 2000.

Berger esittää useita esimerkkejä ja väittää, että Culture Jamming -tekniikat on jo sisällytetty mainosalan kielenkäyttöön.

Esimerkkejä ja verkkosivustoja

Mainostaulujen muokkaaminen

Billboard Liberation Front
Billboard Liberation Front -ryhmään kuuluvien ihmisten löyhä verkosto tekee hyvin suunniteltuja muutoksia mainostaulujen mainontaan, tiedottaa siitä toimittajille ja julkaisee tiedotusvälineiden uutisointia ja valokuvia toimista verkkosivuillaan.

Vastamainonta

Catastrophic Climate Change
Tässä mainoksessa käytetään tyyliä, jolla maastureita markkinoidaan, ja asetetaan niiden bensankulutus vastakkain niiden kuvitellun ”pelikentän”, avoimen luonnon kanssa. Kuvaan pääsee käsiksi internetissä, sen voi lähettää vertaisilleen tai tulostaa kiertoon. Adbusters kerää säännöllisesti lahjoituksia vastamainosten sijoittamiseksi painettuihin tiedotusvälineisiin tai tyhjien mainosten sijoittamiseksi yleisradiomediaan.

”Sweat Gear” on postimyyntiluettelon parodia, joka luotiin hikikauppojen vastaista CISPES-järjestöä varten vuonna 1995. Postimyyntiluetteloiden vakiintunutta estetiikkaa hyödyntävä parodia on ilmeinen heti alusta alkaen.

Klooniverkkosivut

WTO:n parodia: GATT on kopio WTO:n verkkosivustosta, ja se saa jatkuvasti sähköpostia ihmisiltä, jotka luulevat käyneensä WTO:n verkkosivustolla. ®ark ja sen kumppanit, kloonista vastaava The Yes Men, ovat jo huijanneet sveitsiläistä lakimiesyhdistystä kutsumaan yhden kollegansa konferenssiin. Kun hakukone Googlea käyttää sanoilla ”WTO” ja ”GATT”, gatt.org on kolmas osuma.

Dow-parodia: Dow-Toxical jäljittelee Dow Chemical Companyn verkkosivustoa vaatien puhdistustoimia ja korvauksia Intian Bhopalissa tapahtuneen onnettomuuden uhreille, joka tapahtui Union Carbiden, joka on nyt fuusioitunut Dow’hun, alueella. Se sisältää myös muita ympäristöaktivistien syytöksiä Dow’n väärinkäytöksistä, jotka esitetään yhtiön omana PR:nä. Aiemmin rekisteröity ja myöhemmin suljettu URL-osoitteella http://www.dow-chemical.com.

Esimerkki siitä, miten Dreamweaver-ohjelmisto mahdollisti kohdesivustojen helpon kopioinnin ja muokkaamisen ja osoittautui tehokkaaksi keinoksi pitää kloonit verkossa. Noin tusina uutta kloonia ilmestyi alkuperäisen kloonin sulkemisen jälkeen. Katso The Yes Menin lehdistötiedote.

G.W. Bush -parodia

Vuoden 1999 vaalikampanjan aikana ®ark auttoi George W. Bushin viralliselta kampanjasivustolta kopioidun verkkosivuston käynnistämisessä. Kotisivun sisältöön oli tehty pieniä muutoksia, jotka viittasivat siihen, että kansallinen politiikka palveli lähinnä yritysten etuja, ja loppuosa sivustosta sisälsi ®arkin omien verkkosivujen materiaalia.

Nike-parodia

Ryhmä wieniläisiä taiteilijoita ja aktivisteja avasi historialliselle Karlsplatzille tiedotuskeskuksen ”informoidakseen” yleisöä siitä, että aukio nimetään uudelleen Nike Plazaksi ja että viereiseen puistoon rakennetaan jättimäinen punainen swoosh-veistos. Heidän sissiteatteriinsa liittyvä verkkosivustonsa jäljittelee Niken markkinointi-estetiikkaa ja vaikuttaa alkuperäiseltä Niken verkkosivustolta, jolla ilmoitetaan Plaza-hankkeesta Wienissä ja tulevissa muissa maailman kaupungeissa. Tällä subversiivisen affirmaation muodossa toteutetulla interventiolla ryhmä liioittelee Niken brändikampanjaa. Sivusto herätti Wienin kaupunginvaltuustolle suunnatun kansalaisten protestiaallon.

Muita linkkejä
http://www.sniggle.net
http://www.abc.net.au/arts/headspace/rn/bbing/trouble/default.htm
http://www.smartmeme.com

Lähde: https://cjmd.com.uw.edu/project-archives/culture-jamming/