vertaistuotanto – Kapitaali.com / Pääoma ja Uusi Talous Thu, 23 Oct 2025 11:11:15 +0000 fi hourly 1 https://wordpress.org/?v=6.8.3 /wp-content/uploads/2024/12/cropped-cropped-cropped-18293552513_de7ab652c7_b_ATM-1-32x32.jpg vertaistuotanto – Kapitaali.com / 32 32 FLOKin visio jälkikapitalistisesta taloudesta /flokin-visio-jalkikapitalistisesta-taloudesta/ /flokin-visio-jalkikapitalistisesta-taloudesta/#respond Thu, 23 Oct 2025 11:11:15 +0000 https://kapitaali.com/?p=2624 Lue lisää ...]]>

kirjoittaja: David Bollier

Neljä videota — kukin neljä-kuusiminuuttinen — ovat malliesimerkki ytimekkäästä selkeydestä. Seuraavassa on lyhyt yhteenveto kustakin videosta, ja toivon, että se houkuttelee sinut katsomaan ne kaikki (linkit ovat alla olevissa otsikoissa):

Osa I: FLOK Society

Bauwens selittää FLOK Society -hankkeen merkitystä sillä, että ”ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa kansallisvaltio on pyytänyt P2P-talouteen siirtymistä koskevaa ehdotusta”. Hän pyytää meitä ”kuvittelemaan, että jokaiselle ihmisen toiminnalle on olemassa yhteinen tietämys, jota jokainen kansalainen, yritys ja virkamies voi käyttää”. Tämä avoimen, jaettavissa olevan tiedon järjestelmä siirtyisi pois ajatuksesta, jonka mukaan yksityistetty tieto on vain niiden saatavilla, joilla on rahaa maksaa tekijänoikeuksilla suojattua ja patentoitua tietoa. Järjestelmä voitaisiin sovittaa muun muassa koulutukseen, tieteeseen, lääketieteelliseen tutkimukseen ja kansalaistoimintaan.

FLOK Society -hankkeessa etsitään aktiivisesti niin sanottuja ”ruokintamekanismeja”, jotka mahdollistavat ja voimaannuttavat yhteisvaurausperustaista vertaistuotantoa. Avoimen koulutuksen osalta esimerkiksi avoimet oppikirjat ja avoimet opetusresurssit auttaisivat ihmisiä pääsemään tähän vaihtoehtoiseen järjestelmään. On kuitenkin olemassa sekä aineellisia että aineettomia edellytyksiä, joihin on myös puututtava.

Yksi olennainen ehto on esimerkiksi suojattu laitteisto. Jos avoimilla järjestelmillä voitaisiin korvata nykyiset omistusoikeudellisten järjestelmien lukitukset, kaikki käyttäjät voisivat maksaa keskimäärin kahdeksasosan siitä, mitä he tällä hetkellä maksavat. Lisäksi kahdeksan kertaa useampi opiskelija voisi osallistua luomiseen ja jakamiseen, sanoi Bauwens, mikä itsessään toisi valtavia etuja. Mitä tulee ”aineettomiin olosuhteisiin”, joita on muutettava, tarvitaan ”avoimen sertifioinnin” kaltaisia innovaatioita, jotta voidaan tunnustaa perinteisten oppilaitosten ulkopuolella, kuten hakkeriyhteisöissä, oppineiden taidot.

Osa II: Perinnetieto

Tietämyksen jakamisesta perinneyhteisöille koituvien hyötyjen suojeluun liittyy erityisiä haasteita. Tällaiset yhteisöt ovat jakaneet tietämystään sisäisesti sukupolvien ajan, mutta viime vuosikymmeninä monikansalliset yritykset ovat ottaneet tämän tietämyksen korvauksetta patentoitujen siementen ja muiden patentoitujen tuotteiden tuottamiseksi. Perinne- ja alkuperäiskansojen yhteisöt suhtautuvat siis ymmärrettävän varauksellisesti ajatukseen ”jakamistaloudesta”. He ovat tehneet sitä aina, ja käytäntö on erittäin altis suurten markkinatoimijoiden ryöstöille (”biopiratismi”).

Yksi ratkaisu on Bauwensin mukaan se, että yhteisöt ottavat käyttöön vastavuoroisuuteen perustuvat lisenssit ja luovat omia ”eettisiä markkinayksikköjä”, jotka palvelevat yhteisöä omilla ehdoillaan. ”Vertaistuotantolisenssi”, sanoi Bauwens, ”on eräänlainen lisenssi, jossa vain muut yhteisöt, osuuskunnat ja voittoa tavoittelemattomat yhteisöt voivat päästä käsiksi lisensoituun aineistoon ja käyttää sitä.” Lisenssit estäisivät kaupallisia yhteisöjä saamasta voittoa commonsista ilman nimenomaista vastavuoroisuutta.

Osa III: Arvoregiimit

Bauwens kuvasi erilaisia ”arvoregiimejä” vaurauden tuottamiseksi ja jakamiseksi. Nykyajan vallitseva malli on Bauwensin mukaan ”kognitiivinen kapitalismi”, jossa lisäarvo otetaan henkisestä omaisuudesta, jota hallitsevat suuret yritykset, joiden tuotteita myydään suurella voittolisällä. Vain viidesosa suuryritysten pääomasta koostuu tunnistettavasta aineellisesta omaisuudesta, ja loput ovat jonkinasteista spekulaatiota. Tämä tarkoittaa, että on paljon ”puuttuvaa arvoa”, jolla on aineettomia ulottuvuuksia. Ja suuri osa tästä on selvästi peräisin yhteiskunnallisesta yhteistyöstä, johon arvonluonti liittyy, Bauwens sanoi.

On olemassa toinenkin arvoregiimi, jota Bauwens kutsuu ”netarkkiseksi kapitalismiksi”, kapitalistien käyttämien avointen verkostojen hierarkiaksi. Facebook on tästä hyvä esimerkki. Sen massiiviset osakkeiden arvot ovat peräisin käyttäjäyhteisöstä, jonka itseorganisoituminen ja jakaminen luovat ”huomiopääomaa”, jota Facebook sitten myy mainosmarkkinoille. ”Näemme käyttäjien itsensä tuottaman käyttöarvon eksponentiaalisen kasvun”, Bauwens sanoo, ”mutta rahaksi muuttaminen tapahtuu vain Facebookin kaltaisten suurten, omistettujen alustojen kautta.”

Kyseessä on jälleen eräänlainen yhteisvaurauden hyväksikäytön muoto. Joukkoistamisen arvoksi on esimerkiksi arvioitu 2 dollaria tunnilta, mikä on paljon alle tavanomaisen työn minimipalkan. ”Ihmiset ovat vapaita antamaan panoksensa”, Bauwens sanoi, ‘mutta monetisaation keinoja ei ole demokratisoitu’.

Vaihtoehto, jota meidän pitäisi rakentaa, on ”kansalaisyhteiskunnan P2P-talous, jossa arvo palaa arvon luojille”, hän kehotti. Meidän on kehitettävä uudenlaisia eettisiä markkinayksiköitä, jotka voivat tuottaa ”osuustoiminnallista kasautumista” ”pääoman kasautumisen” sijaan.

Osa 4:  Teknologiset regiimit

Vaikuttaa selvältä, että P2P-verkot laajenevat tulevaisuudessa, mutta on edelleen ongelmallista, voivatko tavalliset ihmiset hyötyä omasta työstään. Tämä johtuu siitä, että tekniikan rakenne voi vaikuttaa siihen, kuka voi hyötyä siitä.

Bauwens näytti kaavion, jossa on neljä kvadranttia. ”Netarkkisen kapitalismin” nurkassa järjestelmän taustasuunnittelua valvotaan keskitetysti, käyttäjien henkilötiedot yksityistetään ja yksityinen voiton tavoittelu on yksityistä. ”Tämä arvojärjestelmä on kirjattu teknologian suunnitteluun”, Bauwens totesi.

Toinen kvadrantti on ”anarkokapitalistinen suunnittelu” — kapitalistinen, mutta hajautettu, ei keskitetty. Koska resursseja on kuitenkin edelleen keinotekoisen niukasti saatavilla (esim. Bitcoin), on edelleen keinotekoisia rajoitteita sille, kuka voi hyötyä. Jos sinulla ei ole rahaa, et voi osallistua tai hyötyä.

Kolmas kvadrantti on ”paikallinen ja hajautettu”, joka tarjoaa hyödyn jakamisen kaikille. Esimerkkeinä voidaan mainita polkupyörien ja autojen yhteiskäyttö sekä tiedon avoin jakaminen. Tästä arvoregiimistä on esimerkkinä paikallinen joustavuus ja Transition Town -liike.

Tämä järjestelmä on varmasti parannus kognitiiviseen ja netarkkiseen kapitalismiin verrattuna, mutta sillä on rajansa, koska se on vain paikallinen. Se ei ole yhteydessä globaaliin.

Bauwensin mukaan toivottavin tulevaisuuden kvadrantti on se, jossa paikallinen tuotanto yhdistyy globaaliin yhteisvurauteen kaikkien hyödyksi. Ajatuksena on, että raskaan (fyysinen tuotanto) pitäisi olla paikallista, mutta kevyen (suunnittelu, tieto) pitäisi olla globaalia. Esimerkkeinä voidaan mainita FarmHack, Open Source Ecology ja muut hajautetut maatalouslaitteiden suunnittelujärjestelmät — ”avoin laitteisto”.

Tämä arvoregiimi tukisi rakenteeltaan hajautettuja mikrotehtaiden verkostoja, joissa tuotesuunnitelmat voitaisiin ladata ja valmistaa noin kahdeksasosalla perinteisten, patentoitujen tuotteiden kustannuksista. Tämä infrastruktuuri tukisi esimerkiksi perhe- ja kotimaisten maatilojen asianmukaisen teknologian paikallista kotimaista tuotantoa. On sanomattakin selvää, että tämä teknisen suunnittelun järjestelmä eroaa huomattavasti siitä keskitetystä valvonnasta ja omistusoikeudellisista kustannuksista, joita Monstanton ja Del Monten kaltaiset yhtiöt pyrkivät pakottamaan paikallisyhteisöihin eri puolilla maailmaa.

*   *    *

Tämän vision toteuttaminen edellyttää tietenkin monenlaista lisätyötä realististen etenemistapojen kehittämiseksi sekä poliittisen ja sosiaalisen infrastruktuurin rakentamiseksi. Mutta laatimalla johdonmukaisen ja yksityiskohtaisen vision, jossa hyödynnetään nykyisiä suuntauksia ja kansan toiveita, FLOK Society edistää vertaistuotannon ja yhteisötalouden visiota mittaamattomalla tavalla.

Mikä ihmeen FLOK Society?

kirjoittajat: Xabier E. Barandiaran (1)  & David Vila-Viñas (2)

Olemme julkaisemassa ecuatorialaista painosta (espanjaksi) kirjasta, joka kattaa lähes kahden vuoden yhteisen tutkimuksen ja osallistavan julkisen politiikan suunnittelun tulokset sekä kestävän mallin ilmaiselle ja vapaalle avoimeen tietoon perustuvalle sosiaalitaloudelle. On aika tehdä yhteenveto tähänastisesta hankkeesta.

FLOK on lyhenne sanoista Free/Libre Open Knowledge. Nimi on yleistetty abstraktio tietoyhteiskuntaan kokonaisuutena ymmärrettynä, ja se perustuu lyhenteeseen Free/Libre Open Source Software; liike on innoittanut (ja mahdollistanut digitaalisten infrastruktuurien ja juridisten välineiden kehittämisen kautta) lukemattomia muita laajenevia liikkeitä vapaasta kulttuurista avoimeen tieteeseen, avoimista opetusresursseista vapaaseen laitteistoon, siemenistä maataloudessa avoimen lähdekoodin suunnitteluun.

FLOK-yhteiskunta on jo täällä. Mutta se ei ole yhtenäinen kansakunta, alue tai valtio, jota hallitaan taloudellisesti ja poliittisesti suljettuna kokonaisuutena. Asumme FLOK-yhteiskunnassa hieman hajanaisesti, epävarmana mutta kestävänä hankkeiden, infrastruktuurien, yhteisöjen ja resurssien verkostona, joka on ristiriidassa (joskus poliittisesti, usein taloudellisesti, aina symbolisesti) perityn näkemyksen kanssa siitä, miten talous ja yhteiskunta tulisi järjestää. Buen Conocer / FLOK Society1 -nimellä kulkeva tutkimusyhteistyöhanke ja osallistava sosiaalinen ja poliittinen suunnitteluhanke käynnistyi Ecuadorissa lähes kaksi vuotta sitten (sen käynnisti Xabier E. Barandiaranin ja Daniel Vázquezin, josta tuli hankkeen johtaja, alun perin laatima avoin asiakirja, jossa yhdistettiin vapaan ja vapaan avoimen tiedon puolesta puhuvien ecuadorilaisten ja kansainvälisten yhteiskunnallisten liikkeiden tavoitteet, pyrkimykset ja sitoumukset). Sen tavoitteena oli koota yhteen tämä FLOK-verkosto ja laajentaa ja koordinoida näkemystään ja edistää uuden poliittisen talouden käynnistämistä Ecuadorissa (joka on uppoutunut hankkeeseen, jolla pyritään muuttamaan sen tuotantomatriisi).

Le Monde Diplomatiquen chileläinen painos kuvasi seuraavalla lauseella hankkeen laajuutta ja sen tarjoamaa historiallista mahdollisuutta: ”Uusliberalismi on vuosikymmenien ajan ollut shokkidoktriinin vallassa (kriisien hyödyntäminen kapitalistisen järjestelmän tehostamiseksi). Tästä lähtien maailmalla on helposti saatavilla ecuadorilainen vaihtoehto tuotantorakenteen muuttamiseksi ja talouskriisin voittamiseksi: FLOK-doktriini ”2.

]]>
/flokin-visio-jalkikapitalistisesta-taloudesta/feed/ 0
Yhteisvaurauden historia ja evoluutio /yhteisvaurauden-historia-ja-evoluutio/ /yhteisvaurauden-historia-ja-evoluutio/#respond Mon, 15 Sep 2025 11:11:15 +0000 https://kapitaali.com/?p=3252 Lue lisää ...]]>

kirjoittaja: Michel Bauwens

Onko mahdollista historisoida yhteisvauraus ja kuvata sen kehitystä ajan kuluessa? Tämä on ensimmäinen luonnos ja alustava yritys tehdä niin.

Tätä varten meidän on tietenkin määriteltävä yhteisvauraus. Olemme yleisesti ottaen samaa mieltä David Bollierin ja muiden antamasta määritelmästä, joka on peräisin Elinor Ostromin ja tämän perinteen tutkijoiden työstä.

Tässä yhteydessä yhteisvauraus on määritelty yhteiseksi resurssiksi, jonka sen käyttäjät ja/tai sidosryhmäyhteisöt omistavat ja/tai hallinnoivat yhdessä sen sääntöjen ja normien mukaisesti. Se on yhdistelmä ”asiaa”, toimintaa, yhteistekemistä resurssin ylläpitona ja yhteistuotantona sekä hallintotapaa. Se eroaa yksityisistä ja julkisista/valtiollisista resurssien hallintamuodoista.

Mutta on myös hyödyllistä nähdä yhteistekeminen yhtenä neljästä tavasta jakaa resurssien hedelmiä, toisin sanoen ”vaihtotapana”, joka eroaa pakollisemmista valtiopohjaisista uudelleenjakojärjestelmistä, vaihdantaan perustuvista markkinoista ja lahjataloudesta, johon liittyy sosiaalisesti painostettu vastavuoroisuus tiettyjen tahojen välillä. Tässä yhteydessä yhteistekeminen tarkoittaa resurssien yhdistämistä tai vastavuoroista hyödyntämistä, jolloin yksilöt vaihtavat resursseja ekosysteemin kokonaisuuden kanssa.

Useat relaatiokieliopit, erityisesti Alan Page Fisken teos Structures of Social Life, ovat tässä suhteessa erittäin hyödyllisiä, sillä hän erottaa toisistaan auktoriteettijärjestyksen (arvojärjestyksen mukainen jako), tasavertaisuuden täsmäytyksen (lahjatalous, sosiaalisena velvollisuutena palauttaa lahja), markkinahinnoittelun ja yhteisöosakkuuden.

Kojin Karatanin kirja Structure of World History  on erinomainen yritys sijoittaa näiden vaihtotapojen kehitys historialliseen kontekstiin. Resurssien yhdistäminen on ensisijainen ihmisen organisoimistapa varhaisissa heimo- ja nomadimuodoissa, koska ”omistaminen” on nomadeille haitallista; lahjatalous alkaa toimia ja vahvistuu monimutkaisemmissa heimojärjestelyissä, erityisesti paikalleenasettumisen jälkeen, koska lahjan ja vastalahjan sosiaalinen velvoite luo yhteiskuntia ja rauhoittaa suhteita. Luokkayhteiskunnan syntymisen myötä ”auktoriteettijärjestys” tai uudelleenjako tulee hallitsevaksi, ja lopulta markkinajärjestelmä tulee hallitsevaksi kapitalismissa.

Muotoillaan tämä nyt uudelleen sivilisaatio- eli luokkahistoriaa koskevaksi hypoteesiksi.

Ennen kapitalismia syntyneissä luokkapohjaisissa yhteiskunnissa on suhteellisen vahvaa yhteisvaurautta, lähinnä luonnonvarojen yhteisomistuksia, joita Ostromin koulukunta on tutkinut. Ne ovat rinnakkain orgaanisemman, kulttuurisesti perityn yhteisvaurauden (kansanperinne jne.) kanssa. Vaikka kapitalismia edeltävät luokkayhteiskunnat ovat hyvin riistäviä, ne eivät järjestelmällisesti erota ihmisiä heidän toimeentulovälineistään. Niinpä esimerkiksi eurooppalaisessa feodalismissa talonpojilla oli pääsy yhteiseen maahan.

Kapitalismin ja markkinajärjestelmän syntyessä ja kehittyessä, ensin kaupunkien kehittyvänä osajärjestelmänä, näemme, että yhteisöllisyyden toisesta muodosta, sosiaalisesta yhteisöllisyydestä, on tullut tärkeä. Läntisessä historiassa näemme keskiajan kaupungeissa kiltajärjestelmien syntymisen, jotka ovat käsityöläisten ja kauppiaiden solidaarisuusjärjestelmiä, joissa ”hyvinvointijärjestelmät” ovat vastavuoroisia ja itseohjautuvia. Kun markkinapohjaisesta kapitalismista tulee hallitseva, työläisten elämästä tulee hyvin epävarmaa, koska he ovat nyt irrottautuneet toimeentulon välineistä. Tämä luo tarpeen tämän uudenlaisen, luonnonvaroista poikkeavan yhteisvaurauden yleistämiselle. Tässä yhteydessä voimme pitää työntekijöiden osuuskuntia, keskinäisiä yhtiöitä jne… yhteisomaisuuden muotona. Osuuskuntia voidaan edelleen pitää oikeudellisena muotona sosiaalisten yhteisten hallinnoimiseksi.

Hyvinvointivaltion myötä useimmat näistä yhteisistä muuttuivat valtiollisiksi, toisin sanoen valtio hallinnoi niitä, eivätkä enää tavalliset kansalaiset itse. Voidaankin väittää, että sosiaaliturvajärjestelmät ovat yhteisvaurautta, jota valtio hallinnoi demokraattisen yhteiskunnan kansalaisia edustavana. Hyvinvointivaltion kriisin myötä näemme nykyään uusien ruohonjuuritason solidaarisuusjärjestelmien, joita voisimme kutsua ”commonfare” -järjestelmiksi, kehittyvän uudelleen, ja hyvinvointijärjestelmien uusliberalisoituminen ja byrokratisoituminen saattavat hyvinkin vaatia hyvinvointijärjestelmien uudelleen yhteisöllistämistä julkisen ja yhteisen sektorin kumppanuuksien pohjalta.

Internetin syntymisen ja erityisesti webin keksimisen (web-selaimen käyttöönotto lokakuussa 1993) jälkeen on syntynyt, syntynyt ja kehittynyt hyvin nopeasti kolmannenlainen yhteismaa: tietoyhteiset. Hajautetut tietoverkot mahdollistavat vertaisdynamiikan yleistymisen eli avoimet järjestelmät, joissa vertaiset voivat vapaasti liittyä yhteisten tietovarantojen, kuten avoimen tiedon, vapaiden ohjelmistojen ja yhteisten mallien, yhteiseen luomiseen. Tietoyhteiset ovat sidoksissa kognitiivisen kapitalismin vaiheeseen, jossa tiedosta tulee ensisijainen tuotannontekijä ja kilpailuetu, ja samalla ne ovat vaihtoehto ”tiedolle yksityisomaisuutena”, jossa tietotyöntekijät ja kansalaiset ottavat kollektiivisesti omistukseensa tämän tuotannontekijän.

Siinä määrin kuin kognitiivinen tai verkostopohjainen kapitalismi heikentää palkkatyöhön perustuvaa työtä ja yleistä epävarmaa työtä, erityisesti tietotyöntekijöiden osalta, näistä tietoyhteisöistä ja hajautetuista verkostoista tulee elintärkeitä sosiaalisen autonomian ja kollektiivisen organisoitumisen välineitä. Tiedon saatavuus ei kuitenkaan luo mahdollisuutta luoda itsenäisiä ja varmempia elinkeinoja, ja näin ollen tietoyhteisöt ovat yleensä riippuvaisia pääomasta, jossa uusi pääomakerros, verkkoarkkinen pääoma, käyttää suoraan yhteisöä ja inhimillistä yhteistyötä ja ottaa niistä arvoa.

Emme saa kuitenkaan unohtaa, että tieto on aineellisen todellisuuden representaatio, ja näin ollen tiedon yhteisomistuksen syntymisellä on varmasti merkittävä vaikutus tuotanto- ja jakelutapoihin.

Esitän siis hypoteesin, että olemme saavuttaneet tämän vaiheen, eli ”fygitaalisen” vaiheen, jossa ”digitaalinen” (eli tieto) ja fyysinen kietoutuvat yhä tiiviimmin yhteen.

Tämän kietoutumisen ensimmäinen paikka ovat kaupunkien yhteiset alueet. Minulla on ollut tilaisuus viettää neljä kuukautta Belgian Gentissä, jossa tunnistimme lähes 500 urbaania yhteismaata jokaisella ihmisen toimeentulon alalla (ruoka, suoja, liikenne) [1].

Suurena havaintonamme oli, että nämä kaupunkiyhteiset toimivat olennaisesti samalla tavalla kuin digitaaliset yhteisöt, jotka toimivat ”yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon” yhteydessä.

Tämä tarkoittaa, että niissä yhdistyvät seuraavat tekijät:

1) avoin tuottajayhteisö, jolla on

2) yhteisen hyvän infrastruktuuriorganisaatio, joka ylläpitää yhteisvaurauden infrastruktuuria sekä

3) tuottavia (parhaassa tapauksessa) toimeentulojärjestöjä, jotka toimivat välimiehinä markkinoiden/valtion ja yhteisvaurauden välillä varmistaen kommonerien yhteiskunnallisen uusintamisen (eli heidän elinkeinonsa).

Näkemyksemme mukaan nämä urbaanit yhteiset, jotka ainakin kahden tutkimuksen [2] mukaan elävät eksponentiaalista kasvuvaihetta (kymmenkertainen kasvu viimeisen kymmenen vuoden aikana), ovat lähtökohtana yhteisvaurauden syventämiselle entisestään ja valmistelevat uutta syvemmän uudelleenmateriaalistumisen vaihetta.

Voimme todellakin erottaa neljä erilaista yhteismaata kahden akselin mukaan: aineellinen/epämateriaalinen ja yhteisesti tuotettu/peritty.

Ostromin yhteisvauraus on enimmäkseen perittyä materiaalista yhteisvaurautta (luonnonvarat); perittyä aineetonta yhteisvaurautta, kuten kulttuuria ja kieltä, tarkastellaan yleensä ihmiskunnan yhteisen perinnön näkökulmasta; tietoyhteiset ovat aineetonta yhteisvaurautta joita tuotetaan yhdessä, ja viimeisenä on tuotetun materiaalisen yhteisvaurauden luokka, joka suurelta osin puuttuu. Kyse on siitä, mitä perinteisesti kutsutaan ”pääomaksi”, mutta uudessa yhteydessä puhutaan pikemminkin yhteisvaurauden kasautumisesta kuin pääoman kasautumisesta pääoman vuoksi.

Katsotaanpa tämän logiikkaa.

Esikapitalistisissa luokkamuodostelmissa, joissa maa on ensisijainen tuotannontekijä, luonnonvarayhteiset ovat olennainen resurssi ihmisten yhteismaasta saamansa toimeentulon kannalta, ja on täysin luonnollista, että yhteisvauraus saa muodon maahan sidottujen luonnonvarojen yhteishallinnosta.

Kapitalistisissa muodostelmissa, joissa työläiset on erotettu pääsystä maahan ja tuotantovälineisiin, on luonnollista, että yhteisistä tulee ”sosiaalisia”; ne ovat solidaarisuusjärjestelmiä, joita työläiset tarvitsevat selviytyäkseen, ja ne ovat yrityksiä organisoida tuotantoa eri perustein pääoman vallan aikana, eli ne voivat olla myös tuotanto- ja kulutusosuuskuntien muodossa.

Kognitiivisen kapitalismin aikakaudella tiedosta tulee ensisijainen tuotantoresurssi ja -tekijä ja vaurauden luominen ja tietoyhteiset ovat looginen seuraus. Mutta epävarmat työntekijät, jotka ovat lähdössä pois palkkatyöstä, eivät voi ”syödä” tietoa. Siksi yhteisöt saavat myös kaupunkien infrastruktuurin ja hankintajärjestelmien muodon, mutta niiden on viime kädessä saatava myös todelliset fyysiset ja aineelliset tuotannolliset yhteisöt. Yhteiset hyödykkeet ovat siis potentiaalisesti nykyiseen tilanteeseen sopivan tuotanto- ja teollisuustavan muoto. Aikana, jolloin markkinat ja valtio ovat epäonnistuneet välttämättömän ekologisen siirtymän toteuttamisessa ja sosiaalinen eriarvoisuus on lisääntynyt, yhteistekemisen infrastruktuureista tulee välttämättömyys resurssien ja palveluiden saatavuuden takaamiseksi, eriarvoisen saatavuuden rajoittamiseksi mutta myös erittäin tehokkaana keinona pienentää inhimillisen tuotannon aineellista jalanjälkeä.

Näin ollen nykyiset kaupunki- ja tuotantoyhteisöt ovat myös sen uuden järjestelmän siemeniä, joka ratkaisee nykyisen järjestelmän ongelmat. Nykyisessä järjestelmässä yhdistyvät maapalloa vaarantava materiaalisen tuotannon näennäistarjonta ja keinotekoisen tiedonvaihdon niukkuus, joka estää ratkaisujen leviämisen.

Kognitiivisen kapitalismin tietoyhteiskunnat ovat vain siirtymävaihe jälkikapitalistisen aikakauden tuotantoyhteiskunnille.

Tässä uudessa materiaalisen yhteisvaurauden muodossa, johon digitaaliset tietoyhteiset vaikuttavat ja jota ne muokkaavat voimakkaasti (siksi ”fygitaalinen”), itse tuotantovälineistä voi tulla yhteisiä resursseja. Ennakoimme yhdistelmää, jossa on jaettuja globaaleja tietovarantoja (esimerkiksi yhteisiä malleja, jotka noudattavat sääntöä: kaikki kevyt on globaalia ja jaettua) ja paikallisia, yhteistyössä omistettuja ja hallinnoituja mikrotehtaita (säännön mukaisesti: kaikki raskas on paikallista).

Tällä kosmolokaalilla (DGML: design global, manufacture local; suunnittele globaalisti, valmista paikallisesti) tuotanto- ja jakelutavalla on seuraavat ominaisuudet:

  • Protokollaosuuskunta: taustalla olevat aineettomat ja algoritmiset protokollat ovat yhteisiä ja avoimen lähdekoodin protokollia, joissa noudatetaan copyfair-periaatteita (tiedon vapaa jakaminen, mutta kaupallistaminen edellyttää vastavuoroisuutta)
  • Avoin osuustoiminta: yhteisvaurauteen perustuvat osuuskunnat eroavat ”kollektiivisesta kapitalismista” siten, että ne ovat sitoutuneet luomaan ja laajentamaan yhteismaita koko yhteiskunnan käyttöön; alustaosuuskunnissa itse alustat ovat yhteismaita, joita tarvitaan mahdollistamaan ja hallitsemaan mahdollisesti tarvittavaa vaihtoa ja suojelemaan sitä samalla välistävetoon suuntautuneiden verkostomaisesti toimivien alustojen kaappaukselta
  • Avoin ja myötävaikuttava kirjanpito: oikeudenmukaiset jakomekanismit, joissa tunnustetaan kaikki panokset
  • Avoimet ja yhteiset toimitusketjut keskinäistä koordinointia varten
  • Määräysvallattomat omistusmuodot: tuotantovälineitä ylläpidetään yhteisesti kaikkien ekosysteemin osanottajien hyödyksi.

Mielestämme nykyinen kaupunkiyhteisten aalto on esimakua tulevasta aineellisten yhteisomistusten aallosta, joka on tarkoitettu arvon tuottamiseen ja jakamiseen jälkikapitalistisissa järjestelmissä.

Viitteet

[1] Kts: http://wiki.commons.gent hakemisto näistä yhteisöpalveluista, jotka on luokiteltu varausjärjestelmän mukaan, hollanniksi.

[2] Ensimmäinen tutkimus koskee Alankomaita, ja se on vihkonen, johon on koottu Tine De Moorin luentoteksti otsikolla ”Homo Cooperans”, jonka hän piti 30. elokuuta 2013, jolloin hänet vihittiin professorin virkaan Institutions for Collective Action in Historical Perspective -professoriksi: http://www.collective-action.info/sites/default/files/webmaster/_PUB_Homo-cooperans_EN.pdf

Toinen tutkimus koskee Flanderia: Kansalaiskollektiivit kartoitettu. Fleur Noy & Dirk Holemans. Oikos, 2016: http://www.coopkracht.org/images/phocadownload/burgercollectieven%20in%20kaart%20gebracht%20-%20fleur%20noy%20%20dirk%20holemans.pdf

 

Lähde: https://countercurrents.org/2017/09/the-history-and-evolution-of-the-commons/

]]>
/yhteisvaurauden-historia-ja-evoluutio/feed/ 0
Vertaistuotantoinfran kaksijakoisuus: Infrastruktuuri digitaaliyhteisille, ilmaistyövoimaa vapaamatkustajafirmoille /vertaistuotantoinfran-kaksijakoisuus-infrastruktuuri-digitaaliyhteisille-ilmaistyovoimaa-vapaamatkustajafirmoille/ /vertaistuotantoinfran-kaksijakoisuus-infrastruktuuri-digitaaliyhteisille-ilmaistyovoimaa-vapaamatkustajafirmoille/#respond Fri, 06 Jun 2025 11:11:00 +0000 https://kapitaali.com/?p=2917 Lue lisää ...]]> Mathieu O’Neilin, Sophie Toupinin ja  Christian Pentzoldin artikkeli ”The Duality of Peer Production: Infrastructure for the Digital Commons, Free Labor for Free‐Riding Firms” julkaisussa The Handbook of Peer Production. Monet viitteistä, joihin tässä tekstissä viitataan, on julkaistu samaisessa julkaisussa, ja se ilmoitetaan viitteessä.


1. Johdanto

“Yhteismaan tragediaa” ei koskaan ollutkaan: Garrett Hardinin laidunmaata liikaa kuluttavat maanviljelijät olivat itsehillinnän tragedian uhreja, sillä he epäonnistuivat kollektiivisesti sääntelemään yhdenvertaisina yhteistä laidunmaata. Kun Elinor Oström sai taloustieteen Nobel-palkinnon vuonna 2009, ikuinen käsitys siitä, että maailmassa on vain kahdenlaisia hyödykkeitä — yksityisiä ja julkisia, markkinoiden tai valtion koordinoimia — viimeinkin pantiin syrjään. Kaikkein yleisemmässä mielessä vertaistuottajat ovat ihmisiä, jotka luovat ja hallinnoivat yhteisiä resursseja yhdessä. Joskus se tulkitaan kuin “vertaistuotanto” ja “digitaalinen yhteisvauraus” voisivat olla käytössä saman käsitteen nimenä. Digitaaliyhteiset eivät ole kilpailullisia (niitä voidaan tuottaa vähäisin tai nollakustannuksin) eivätkä toisensa poissulkevia (yksikään ei voi estää toista käyttämästä niitä, esimerkiksi omistusoikeuksien kautta). Joten käytännössä yksityisomisteiset asiat voitaisiin tuottaa samanarvoisten “vertaisten” kesken, mutta me tässä esitämme, että vertaistuotannolla on normatiivinen dimensio: tätä tuotantomuotoa kuvaa parhaiten “tuotoksen suuntaaminen kohti yhteismaan jatkuvaa laajentamista; samalla kun yhteismaa, rekursiivisesti, on tämän tuotantomuodon tärkein resurssi” (Söderberg & O’Neil, 2014, p. 2). Vaikka historiallisia edeltäjiä löytyy lukuisia, termin “vertaistuotanto” julkinen ja tieteellinen kiinnostus sijoittuu historiallisesti varhaiselle 2000-luvulle. [1] Merkitys, joka assosioituu termiin, joka on syvässä yhteydessä internetiin 20 vuotta sitten, tulee varmasti muuttumaan. Nykypäivänä “vertaistuotanto” kuvaa itseorganisoitujen yhteistyöprojektien ja hajautetun työnjaon laajaa skaalaa lähtien vertaisten kollektiivisesta toiminnasta jonkin ongelman parissa työskentelystä ja sosiaalisen median häshtägeistä tai ravintoloiden ja hotellien arvioista verkkosivuilla aina hacklabeihin ja harrastetilojen toimintaan osallistumiseen. Tämä Handbook of Peer Productionin johdantoluku keskittyy vertaistuotannon alkuperäisiin inkarnaatioihin kuten vapaiden ja ilmaisten lähdekoodien ohjelmistoihin ja Wikipediaan, joka oli riippuvainen avoimen internetin tarjoamista hajautetusta kommunikaatiosta, tuotannosta ja järjestäytymisestä. Internettiä käyttämättömiä muotoja kuten yhteiskonepajoja tai mesh-verkkojen kehitystö käsitellään laajemmin muissa tämän käsikirjan luvuissa. ME viittaamme niihin jos tarpeellista, mutta ne eivät ole meidän päähuolenaiheitamme tässä. Osittain tämä johtuu siitä, että vertaistuotannon alkuperäismuodot ja -käsitykset ovat kaikkein relevanteimpia mediassa ja viestinnässä. Mutta me keskitymme internetpohjaiseen vertaistuotantoon tutkiaksemme termin syntyperää: minkälaista “tuotantoa”? Ja miksi sitä kutsutaan “vertaiseksi”?

Näihin kysymyksiin vastataksemme tämä luku tarkastelee tuotantojännitteitä, jotka keskittyvät vertaistuotannon ympärille. Me aloitamme toisen osion tarkastelmalla infrastruktuurin merkitystä vertaistuotantomalleissa, ja huomaamme, että jotkin vertaistuotannon muodot ovat menestyneet kun taas toiset ovat käytännössä kiellettyjä. Sitten käsittelemme Yochai Benklerin vaikutusvaltaista “yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon” teoriaa ja kysymme missä määrin se perustuu länsimaisiin ensimmäisen maailman oletuksiin. Neljäs osiomme tarkastelee vertaistuotannon ja dominantin talouden välistä suhdetta. Se lähtee käyntiin esittelemällä väitteitä vertaistuotannon transformatiivisesta potentiaalista, mitä inspiroi Benklerin malli ja jolle usein annetaan teknoutopistisia äänensävyjä. Sitten keskitymme organisaatioiden ja kulttuurien piirteisiin, jotka ovat mahdollistaneet yritysten ottaa ne käyttöön ja hyödyntää niitä. Me päätämme tämän osion vertaistuotannon poliittisen talouden analyysiin käymällä läpi kirjallisuutta, jonka mukaan vertaistuotanto on, huolimatta sen väitetystä utopistisesta potentiaalista, tullut kapitalismin elvyttämäksi ja mahdollistanut uudenlaisia työvoiman riiston muotoja. Viides ja viimeinen osiomme selittää tämän käsikirjan tavoitteet ja tiivistää sen rakenteen ja sisällön.

2. Peer‐to‐Peer -infrastruktuuri

2000-luvun alkuvuosina sana “vertais-” tuli laajalti tunnetuksi sen yhteyksistä kahteen käsitykseen, tieteelliseen ja kansanomaiseen. Tieteen puolella lakioppinut Yochai Benkler (2002) esitti artikkelissaan “Coase’s Penguin, or Linux and the Nature of the Firm” uraauurtavan käsityksen vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoista (free and open source software, FOSS) eräänlaisen “yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon” muotona, jonka tuotantotehokkuus perustui tuotannossa useiden kontribuutioiden sisällyttämisnopeuteen ja -helppouteen, mikä ylitti markkinoiden ja yritysten kyvyt. Tuolloin globaalissa pohjoisessa “peer‐to‐peer”-käsite sai paljon huomiota. Tämä johtui varhaisen internetin ei-keskusjohtoisesta, hajautetusta luonteesta ja sen varhaisten käytäntöjen suosiosta paljon ennen kuin yritykset aitasivat sen (kts. Birkinbine tässä julkaisussa; Kostakis & Bauwens tässä julkaisussa). Sellaiset käytänteet, joiden arkkityyppinä oli Napsterin kaltainen tiedostonjakopalvelu, sisälsivät mm. torrentit ja tiedostojen jakamisen internetissä ilmaiseksi. Napster oli todella alkuperäinen siinä mielessä, että ladattaviksi tarjotut tiedostot eivät sijainneet keskuspalvelimella: nämä tiedostot sijaitsivat suoraan käyttäjien koneilla, jotka tekivät ne saataviksi muille Napsterin ohjelmistoa käyttäen. Jokainen solmukohta, missä se sitten sijaitsikin maailmassa, oli saatavilla ja antoi oman panoksensa vertaisverkkojärjestelmään. Tässä sisällön, tiedon ja systeemien yhteistuotannossa ja vaihdannassa oli mukana osallistujia vaihtelevilla tuotantovälineiden omistajuuden ja kontrollin asteilla. Napsterin kaltainen systeemi toimi sen pohjalta, että osallistujat toimivat keskenään, ja he osaltaan voisivat käyttää palvelua ilmaiseksi, mutta Napsterista tuli nopeasti voittoa tavoittelematon yritys (Alderman, 2001). Nyt kolmannen vuosituhannen kolmannella vuosikymmenellä meillä on vastassamme hieman erilainen tilanne. P2P-käytänteet kuten torrentit ovat melkein kokonaan kriminalisoitu, mutta Napsterin mallinen verkkopalveluun osallistuminen ja kontribuointi ilmaiseksi yleistyi nopeasti 2000-luvun puolivälissä, tästä nimekkäänä esimerkkinä mainittakoon Facebook. Arkkitehtuurista puhuttaessa monille ihmisille interneti on tällä hetkellä suljettujen alustojen sisällä toimiva sisällönvälitysmalli (sosiaalinen media, viihdestriimauspalvelut), ei niinkään järjestelmä, joka mahdollistaa käyttäjien toimia tehokkaasti vertaisverkoissa. Vertaistuotanto kuitenkin syntyi 1990- ja 2000-luvuilla huolimatta verkon fyysisestä infrastruktuurista — vedenalainen kuituoptiikka, maanpäälliset kaapelit, datakeskukset, pilvitallennus ja Internet of Things — joka oli yksityisomistuksessa. Samanlainen paradoksi koettiin verkkoneutraaliuden periaatteen kanssa, idea siitä että internetpalveluntarjoajien (ISP:t) ja valtioiden tulisi kohdella kaikkea dataa samanarvoisena — sen sijaan, että veloitettaisiin käyttäjiltä eri tavalla tai rajattaisiin pääsyä tietyille alustoille tai tiettyihin sovelluksiin. On vähemmän yllättävää, että verkkoneutraalius on kestänyt näin kauan, jos ymmärrämme sen esimerkkinä vapaata ja vääristymätöntä kilpailua koskevasta uusliberalistisesta periaatteesta (Cohen, 2019).

Nyt on tarpeen erottaa infrastruktuurin laaja määritelmä, joka tarkoittaa kaikkialla läsnä olevia digitaalisia järjestelyjä, suppeasta määritelmästä, jossa keskitytään vain fyysisiin ja aineellisiin puitteisiin. Kun kyse on fyysisestä vertaisverkkoinfrastruktuurista tai ”rakennetuista verkoista, jotka helpottavat tavaroiden, ihmisten tai ideoiden kulkua ja mahdollistavat niiden vaihdon tilassa” (Larkin, 2013), muiden kuin yritysten käyttäjien mahdollisuus omistaa ja hallita itsenäisesti maailmanlaajuista verkkoa on neutralisoitu. Sen sijaan laajemman määritelmän osalta tilanne on päinvastainen. On huomattava, että ”infrastruktuuri” ei rajoitu pelkästään aineellisiin komponentteihin: ”Tiilien, laastin, putkien tai johtojen lisäksi infrastruktuuri kattaa myös abstraktimpia kokonaisuuksia, kuten (ihmisten ja tietokoneiden) protokollat, standardit ja muistin” (Bowker et al., 2010, s. 97).

Vertaisten tuottama digitaalinen infrastruktuuri, toisin sanoen vapaat ja avoimen lähdekoodin ohjelmistot, ovat kaikkialla verkossa. Tarkastellaanpa perustavanlaatuista LAMP-lyhennettä (Linux, Apache, MySQL, Perl/PHP/Python): Apache pyörittää 40 prosenttia Internetin verkkopalvelimista; ilman MySQL-tietokantaa ei olisi verkkokauppaa (Paypal, Amazon), sosiaalista mediaa (Facebook, Twitter, LinkedIn) tai ”jakamistaloutta” (Uber, Yelp); Perl/PHP/Python ovat myös erittäin suosittuja ohjelmointikieliä. Mitä tulee Wikipediaan, se ei ole enää epäluotettava vitsi vaan oikeutettu oikeellisuuden lähde verkottuneen disinformaation aikakaudella — itse asiassa se on yksi maailman suosituimmista verkkosivustoista (van Dijck, 2013). Vertaistuotetun infrastruktuurin kapea määritelmä, kuten torrentointi, kiellettiin käytännössä; laaja määritelmä, kuten Linux-ytimen päivittäminen, sallittiin, ja se otettiin käyttöön maailmanlaajuisen viestintäverkon hyväksi.

Mikä voisi olla mahdollista tulevaisuudessa Internetin alustamaisuudesta ja mielivaltaisista sääntelymekanismeista huolimatta? Millaiset joustavat infrastruktuurit edistävät ihmisten kykyä osallistua vertaistuotantoon kuluttamatta liikaa luonnonvaroja ja edistämättä biosfäärin tuhoutumista?

3. Yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon ainutlaatuinen vetovoima

Tarkastelemme ensin sitä, mitä vertaistuottajat rakentavat juuri nyt. Monet keskittyvät edelleen autonomiseen infrastruktuuriin vastustaakseen teknologisia jättiläisiä ja tarjotakseen vaihtoehdon kansalaisyhteiskunnalle. Esimerkkeinä voidaan mainita paikallistason hajautettu fyysinen infrastruktuuri mesh- tai langattomien yhteisöverkkojen muodossa (kuten Guifi [2] Kataloniassa, Freifunk [3] Berliinissä ja monet muut; ks. Shaffer, tässä tekstissä), vertaisverkkoon perustuva salattu viestinvälitys ja foorumit (kuten Briar [4]; ks. myös Velasco Gonzáles & Tkacz, tässä tekstissä), hakkeritilat (hackerspaces), hacklabit (hacklabs) ja biohacklabit (biohacklabit) (ks; Meyer, samassa julkaisussa); yhteisöllinen televiestintäinfrastruktuuri, kuten Rhizomatica Meksikossa, Kolumbiassa ja Brasiliassa (ks. Bloomin haastattelu, samassa julkaisussa; Shaffer, samassa julkaisussa); ilmaiset digitaaliset kirjastot, joissa tekijänoikeudellisesti suojattua aineistoa voi löytää ja ladata, kuten Memory of the World, [5] Library Genesis, [6] ja Monoskop; [7] teknologiakollektiivit, jotka tuottavat vertaisina aktivisteille suunnattuja palveluita, kuten VPN:iä, tiedostojen jakamista, palvelintilaa, ja monia muita. Laitteistotasolla vertaistuotantohankkeet ovat kehittäneet avoimen lähdekoodin koneita, työkaluja ja infrastruktuuria, joilla torjutaan saasteiden, kuten Precious Plastic, [8] ja jotka tuovat saataville piirustuksia, joissa näytetään, miten muovin kierrätyskoneet rakennetaan (ks. myös Braybrooke & Smith, samassa julkaisussa).

Monet muut ovat omaksuneet infrastruktuurin laajan määritelmän osallistumalla Wikipediaan (ks. Haider & Sundin, samassa julkaisussa), Gutenberg-projektiin (vapaaehtoisvoimin toteutettu tekstin digitointiprojekti) tai lataamalla koodin GitHubiin (koodin jakamis- ja julkaisupalvelu sekä sosiaalinen verkostoitumissivusto ohjelmoijille, jonka ”sosiaalinen koodaaminen” on osoittautunut erittäin suosituksi FOSS-yhteisön keskuudessa). Miksi vapaaehtoisten hajautettu yhteistyö on osoittautunut niin menestyksekkääksi? Lupaus siitä, että vertaistuotanto on aina radikaalisti hajautettua, yhteistoiminnallista ja omistusoikeudetonta (Benkler, 2006, s. 60), ei ole toteutunut: teknologisesti edistyneimmät vertaistuotannon muodot ovat hybridisoituneet markkinoiden kanssa, kuten seuraavassa osiossa kerrotaan. Benkler ei kuitenkaan määritellyt pelkästään vertaistuotannon infrastruktuurin ominaisuuksia: hän käsitteli myös resurssien jakamisen ja itsemääräämisoikeuden moraalisia etuja. Vertaistuotanto, joka on tapa työskennellä yhteistyössä vertaisten kanssa, voi menestyä vain, jos ihmiset kohtelevat toisiaan kunnioittavasti ja arvokkaasti. Ei-taloudellisten mikrotoimien kumulatiivinen vaikutus on syvällinen; syntyy normatiivinen malli, joka perustuu autonomiaan ja yhteisten resurssien jakamiseen ihmiskunnan parhaaksi (ks. Borschke, samassa julkaisussa; Nissenbaum & Benkler, samassa julkaisussa). Lisäksi pohdintojen on tarkoitus perustua ”paremman argumentin auktoriteettiin”. Stephen Levy ([1984]2010) osoitti, miten tämä on käännetty hakkerikielelle kirjassaan Hackers: Heroes of the Computer Revolution, kun hän määritteli hakkerien eettiset periaatteet, kuten sitoutuminen tietokoneiden ja tiedon vapaaseen saatavuuteen, epäluottamus keskitettyä auktoriteettia kohtaan ja vaatimus siitä, että hakkereita arvioidaan meritokraattisesti eikä ”valheellisten” kriteerien (ikä, tutkinnot jne.) perusteella vaan pikemminkin sen perusteella, miten hyvin he osaavat hakkeroida (Levy, [1984]2010). Maailmassa, jota hallitsevat riistäminen ja hyväksikäyttö, nämä ”tekokraattiset” (engl. do-ocratic) ominaisuudet osoittautuivat houkutteleviksi. Tämä selittää, miksi vertaistuotetun infrastruktuurin laajasta määritelmästä on kasvanut 1 000 kukkaa, mukaan lukien vertaisoppiminen (ks. Antoniadis & Pantazis, samassa julkaisussa), kartografia (Fish, samassa julkaisussa) ja kollektiivinen toiminta (Milan, samassa julkaisussa). Handbook of Peer Production esittelee tätä vertaistuotantohankkeiden suurta monimuotoisuutta. Niitä yhdistää yhteinen käytäntö: tuotanto- ja luomisprosessien kollektiivinen hallinta, joka kietoutuu rekursiivisesti tämän itsehallinnollisen toimintatavan keinoihin ja päämääriin, yhteisöllisyyteen.

Emme kuitenkaan halua väittää, että vertaistuotanto olisi todella osallistavaa. Levyn vaikutusvaltaisesta periaatteesta huolimatta ”valheelliset” kriteerit ovat historiallisesti sulkeneet oven naisilta ja värillisiltä ihmisiltä, jotka puolestaan ovat puhuneet sen puolesta, että on tärkeää tunnustaa, että koodaamisen oppimisessa ja valkoisten ja miesten hallitsemissa teknokulttuureissa hyväksymisen esteet ovat olemassa. Lisäksi rasistiset oletukset poikkeavasta käyttäytymisestä (kuten huijaamisesta tai spämmäämisestä) ovat johtaneet siihen, että useat instituutiot ovat estäneet useissa Afrikan maissa pääsyn sekä yritysten että muiden kuin yritysten verkkoalustoille, kuten Wikipediaan (Burrell, 2012), mikä on vähentänyt paikallisten mahdollisuuksia osallistua tällaisiin hankkeisiin (Burrell väittää kirjassaan Invisible Users, että rasistinen vuorovaikutus, jota afrikkalaiset kokivat internetissä 2000-luvun puolivälissä, johti osittain huijaamisen kaltaisiin toimintatapoihin). Tämän historian tunteminen auttaa ymmärtämään, miten vertaistuotanto on kehittynyt ja kenellä on mahdollisuus osallistua ilman merkittäviä esteitä. Verrips ja Meyer (2001) kuvaavat autojen kaltaisten teknologioiden kollektiivista ylläpitoa kaikin käytettävissä olevin keinoin Ghanan kaltaisessa maassa: vaikka vertaistuotantoa voi esiintyä autonomian haluna hyödykkeiden ja käytettävissä olevien tulojen vaurauden yhteydessä, työn ja teknologian uudelleenkäyttöönotto voi johtua myös selviytymistarpeesta etelässä tai pohjoisen heikommassa asemassa olevilla aloilla. Niin vaikutusvaltainen kuin Benklerin määritelmä yhteisvaurausperustaisesta vertaistuotannosta olikin, se näyttää heijastavan uudisasukkaiden kolonialististen maailmojen olettamuksia (ks. Deka, samassa julkaisussa; Toupin, samassa julkaisussa). Yhteiskunnallista osallistumista käsiteltäessä on aina järkevää kysyä: kuka voi osallistua? Tässä tapauksessa olisi pohdittava, keitä ovat vertaistuottajat, tai toisin sanoen: missä he voivat menestyä; mitkä ovat aineelliset edellytykset? Erityisesti on pohdittava, millaisessa kontekstissa ja millaisissa olosuhteissa vertaistuotanto tapahtuu pohjoisessa ja miten ne saattavat poiketa globaalissa etelässä, erityisesti eliittipiirien ulkopuolella. Esimerkkejä näistä oletuksista ovat jatkuva sähkövirta, minimaalinen infrastruktuurin hajoaminen ja tietokoneiden helppo saatavuus (sen sijaan, että suurin osa etelän ihmisistä käyttää Internetiä matkapuhelinten tai kännyköiden kautta). Pohjoisessa on olemassa esteitä, jotka estävät pääsyn vertaistuotantohankkeisiin — erityisesti naisten ja värillisten ihmisten osalta — mutta digitaalisen infrastruktuurin, Internetin ja tietokoneiden saatavuuden osalta esteet ovat yleensä vähäisiä, lukuun ottamatta alkuperäiskansojen asukkaita reservaatissa ja jossain määrin syrjäisillä maaseutualueilla. Maailmanlaajuisessa etelässä pääsy voi olla rajoitettu luokkien mukaan eliittiin ja keskiluokkaan, Intiassa kastien mukaan. Konfliktit voivat tulla mukaan kuvioon myös silloin, kun hallitus päättää katkaista Internet-yhteyden, kuten tapahtui Kashmirissa, Baluchistanissa, Ambazoniassa (Kamerunin englanninkielinen osa) tai monilla muilla alueilla, joissa vaalien yhteydessä käydään kiistoja. Tarkoitus ei ole iloita kriittisestä itseruoskinnasta (The Handbookin toimittajat ja monet sen kirjoittajat ovat globaalissa pohjoisessa), vaan tiedostaa tuotetun tiedon sijainti. Teknologinen kehitys on yksi globaalin Pohjoisen pysyvistä ideologioista, ja se on omiaan luonnollistamaan ylivaltaa. Teollinen vallankumous ei tapahtunut pelkästään orjakaupan jälkeen vaan sen ansiosta (James, [1938]1989; Robinson, [1980]2000).

Teknologinen valta on siis historiallisesti sekoittunut pakkolunastusprosesseihin. Viimeaikaisissa tapauksissa — joka on The Handbookin aiheena — teknologisesti kehittyneiden hankkeiden voidaan katsoa muodostavan globaalissa pohjoisessa etuoikeuksien mikroklaaveja. Sen lisäksi, että sosiaalinen ylivalta uusinnetaan rajoittamalla vertaistuotantoon osallistumiseen tarvittavan vapaa-ajan, kulttuuripääoman ja sosiaalisten verkostojen saatavuutta, millainen rooli digitaalisyhteisillä on kapitalistisessa kehitysprosessissa? Vertaistuotannon suhde markkinavoimiin on seuraavan jakson aiheena.

4. Digitaaliyhteiset ja kapitalistinen tuotanto

4.1 Jälkikapitalistiset mielikuvat

Vertaistuotannon asema laajemmassa poliittisessa taloudessa on ristiriitainen: De Angelis ja Harvie (2014) huomauttavat, että ”yhteisvauraus-pääoman-sisällä-ja-sitä-varten” ja yhteistekeminen-pääoman-ulkopuolella ovat kaksijakoisia. Tämä pätee erityisesti vertaistuotannon historiallisesti merkittävimpään esimerkkiin, vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen (FOSS) tuotantoon. FOSS-ohjelmilla on nyt keskeinen asema digitaalisessa taloudessa, koska avoimen yhteistyön kautta tapahtuva innovointi on uusi standardi ja koska vapaaehtoisten ilmaisen työvoiman käyttö vähentää tuotantokustannuksia. Siitä lähtien, kun vuonna 1989 otettiin käyttöön ovelasti kumouksellinen General Public License (GPL) tai ”copyleft”, analyytikot ja puolestapuhujat ovat kuvailleet FOSS-ohjelmistoa postkapitalistisen tulevaisuuden enteeksi tai ennakkoluuloksi (ks. Birkinbine, samassa julkaisussa; Couture, samassa julkaisussa; Dafermos, samassa julkaisussa; Dulong de Rosnay, samassa julkaisussa; O’Neil & Broca, samassa julkaisussa).

1990-luvulla vertaistuotannon politiikka ulottui viestintää ja harkintaa pidemmälle, sillä se kuvattiin erilliseksi kapitalistisesta tuotantotavasta, joka perustuu yksityisomistuksen yksinoikeuksiin. FOSS-lisensseillä luotiin oikeudellinen ympäristö, jossa osallistujat saattoivat antaa henkisen omaisuutensa sellaisten henkilöiden haltuun, joiden kanssa heillä ei ollut aiempaa henkilökohtaista kontaktia (Lee & Cole, 2003; ks. myös Spaeth & Niederhöfer, samassa julkaisussa). Toisin sanoen vertaistuotannossa työskentelevät luopuvat yksinoikeudestaan omistaa työnsä tuotos. Monet kirjoittajat ovat liittäneet tämän vertaistuottajien luopumisen hallinnasta tulevaisuuteen suuntautuvaan sosiotekniseen mielikuvitukseen sekä aikaisempiin inhimillisen yhteistyön malleihin, jotka olivat historiallisesti yhtä yleisiä kuin kilpailulliset markkinamallit. Merkittäviä esimerkkejä ovat Oekonux-verkoston ja Foundation for Peer to Peer Alternatives -säätiön aktivistit.

Oekonuxin tapauksessa vertaistuotantoa kaavailtiin ”kapitalismin jälkeisen uuden tuotantotavan itumuodoksi” (Meretz, 2012), mikä merkitsee, että syntymässä olevan uuden tuotanto- ja organisointitavan ja vanhan kapitalismin ja hierarkian mallin välillä vallitsee joustava vuorovaikutus: koska vertaistuotanto ymmärretään dialektisesti ”toisensa” kanssa yhteenkonstituoituneeksi (esim, kehittyi vastareaktiona kapitalismille ja osana sitä), se monissa iteraatioissaan, kuten vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoissa, edistää myös kapitalistisia intressejä (laajempi keskustelu Euler, 2016; ks. myös O’Neil & Broca, samassa julkaisussa).

Viime vuosina lukuisissa kirjoissa (Bauwens et al., 2019; Bollier & Helfrich, 2019; Mason, 2015; Srnicek & Williams, 2016) on myös väitetty, että vertaistuotanto ja vertaisverkkoinfrastruktuuri luovat digitaalisia ja ei-digitaalisia yhteisiä ja siten nykyisen talousjärjestelmän ylittävän postkapitalistisen talouden perustan. Bollierille ja Helfrichille (2019) yhteistyö on luonnollinen inhimillinen impulssi, jota yhteiskunta jarruttaa. He esittävät joukon periaatteita, joiden tarkoituksena on auttaa kehittämään kestäviä yrityksiä. Heidän kirjassaan Peer-to-Peer: The Commons Manifesto, Bauwens, Kostakis ja Pazaitis (2019) osoittavat, miten peer-to-peer on olennainen osa yhteisökeskeisen tulevaisuuden rakentamista. Vaikka he eivät viittaa jälkikapitalistiseen mielikuvitukseen, heidän commons-pohjainen tulevaisuutensa, jonka keskipisteenä ovat ihmiset ja luonto, osoittaa eleitä sitä kohti. He pyrkivät osoittamaan, että vertaistuotanto käsittää kerralla sosiaaliset suhteet, infrastruktuurin sekä uudet tuotanto- ja omistusmuodot ja että nämä elementit luovat edellytykset siirtymiselle ihmisiin ja luontoon suuntautuvaan talouteen (ks. myös Kostakis & Bauwens, tämä teos; Pazaitis & Drechsler, tämä teos).

Toimittaja Paul Mason (2015) on toinen kirjoittaja, joka havaitsee vertaistuotannossa (uudelleen)tuottavaa voimaa. Teoksessa PostCapitalism: A Guide to Our Future, hän määrittelee vertaistuotannon ”ilmaisen tavaran tuotannoksi, joka syrjäyttää kaupallisesti tuotetut hyödykkeet” (2015, s. 138). Mason mainitsee Wikipedian esimerkkinä vertaistuotetusta tilasta, jossa kaupalliset intressit eivät voi toimia. Hänen mukaansa yhteiskunnan on suunniteltava siirtyminen jälkikapitalismiin (2015, s. 140). Tämän siirtymän synnyttämiseksi hän ehdottaa, että kaikille maksetaan perustuloa ja samalla automatisoidaan mahdollisimman monia tehtäviä ja vapautetaan ihmiset osallistumaan vertaistuotantotalouteen. Samoilla linjoilla voidaan mainita Nick Srnicekin ja Alex Williamsin (2016) kirja Imagining Life After Capitalism. Heidän mukaansa jälkikapitalistinen talous vapauttaa meidät työstä; vapauksiamme laajennetaan teknologioiden kehittämisen kautta. Toinen samankaltaisia trooppeja ja argumentteja mobilisoiva tuore kirja on Aaron Bastanin (2018) Fully Automated Luxury Communism. Bastani ennakoi palkkatyöhön perustuvien yhteiskuntien loppua: vasemmistolaisen aktivistihallituksen teknologian käytön ansiosta yhteiskunta onnistuu hallitsemaan planeettamme kriisejä. Kaikki nämä kirjoittajat ennakoivat jälkikapitalistisen yhteiskunnan tuloa palkkatyön muutosten kautta. Useimmat heistä uskovat myös syvästi vertaistuotannon muutoskykyyn käytäntönä ja siihen, että teknologia, erityisesti automaatio, pelastaa ihmiskunnan. Lyhyesti sanottuna ne kaikki omaksuvat utopistisia sosio-teknisiä mielikuvia. Sheila Jasanoffin ja Sang-Hyun Kimin (2016) mukaan teknologinen kehitys, kuten tieteiskirjallisuuskin, toimii jatkuvassa vuorovaikutuksessa sen sosiaalisen kontekstin kanssa, joka innoittaa ja tukee sen tuottamista. Ja todellakin, vaikka edellä mainitut vertaistuotannon kuvaukset ovat postkapitalistisia, voidaan kysyä, ovatko talouskasvu ja jatkuvat teknologiset innovaatiot todella paras tapa ratkaista ympäristö- ja sosiaalisia kriisejä ja eikö vertaistuotantoa pitäisi käyttää paikallisemmalla ja yksinkertaisemmalla tavalla, esimerkiksi ”degrowth”-suuntautuneena (tähän liittyviä ajatuksia käsittelevää keskustelua varten lukijoita pyydetään tutustumaan tämän käsikirjan viimeiseen lukuun ”Be Your Own Peer! Principles and Policies for the Commons”).

Jotkut mustat tutkijat, jotka eivät viittaa vertaistuotannon viitekehykseen, kyseenalaistavat myös tekno-utopistiset olettamukset, joita monet näistä jälkikapitalistisen tulevaisuuden kuvauksista kannattavat (Benjamin, 2019; Noble, 2018). Esimerkiksi teoksessa Race after Technology, Ruha Benjamin (2019) kritisoi naiivia oletusta tietokoneiden ja internetin saatavuudesta ratkaisuna eriarvoisuuteen. Lisäksi on kyseenalaista, ottavatko jälkikapitalististen tulevaisuuksien kehittelyt riittävästi huomioon yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon roolin nykyisessä kapitalistisessa taloudessa. Tämä rooli on itsessään keskustelun aihe: onko se, että yritykset hyötyvät vapaaehtoisten koodinkehittäjien ilmaisesta työstä, asettanut FOSS- ja vertaistuotannon yleisemmin samaan riistoon johtavaan historialliseen kehitykseen, josta on esimerkkinä niin kutsutun jakamistalouden nousu (jossa lisääntyneen vapauden ja joustavuuden varjolla yksilöiden sosiaaliset oikeudet käytännössä poistetaan, koska Uber-kuskit ja muut ovat urakoitsijoita, joiden työolot ovat epävarmat, eivätkä työntekijöitä, jotka hyötyvät sosiaalisesta suojasta ja oikeuksista)? Tämä oli joka tapauksessa Kreissin ym. (2011) vertaistuotantoa koskevan kiihkeän kritiikin ydin, joka heidän mukaansa merkitsee askelta taaksepäin työntekijöiden oikeuksien kannalta. Selitämme tämän jakson loppuosassa, miksi kritiikki on vain osittain perusteltua, ja aloitamme vertaishankkeiden organisatorisesta rakenteesta. Sen jälkeen tarkastelemme prosessia, jossa vapaaehtoiseen osallistumiseen ja tehtävien itsevalintaan perustuva työsuhde on sulautunut kapitalistiseen talouteen.

4.2 Vertaistuotantoprojektien organisaatiorakenne

Itsehallinnan koukerot ovat olleet vertaistuotantoa koskevan tutkimuksen ensisijainen kohde (Arazy et al., 2019; Auray, 2005; Dafermos, 2012; O’Mahony & Ferraro, 2007; O’Neil, 2009, 2014; Pentzold, 2018). Esimerkiksi Wikipediaa on kuvattu eri tavoin ”anarkistiseksi” (Reagle, 2005), ”demokraattiseksi” (Descy, 2006), ”polysentriseksi” (Mindel et al., 2018) ja ”meritokraattiseksi” (Bruns, 2008). Sitä on kutsuttu myös ”eri hallintojärjestelmien hybridiksi” (Holloway et al., 2007), ”itsehallinnolliseksi instituutioksi” (Spek et al., 2006), ”kollektiivisen hallinnon” muodoksi (Aaltonen & Lanzara, 2015), ”adhokratiaksi” (Konieczny, 2010) ja ”eettis-modulaariseksi organisaatioksi” (O’Neil, 2015). Historiallisesta näkökulmasta vertaistuotantohankkeita voidaan verrata itseohjautuviin organisaatioihin, kuten osuuskuntiin ja kibbutseihin. Niiden selkeimmät edeltäjät ovat kuitenkin aiemmin ”vapaaehtoisiksi yhdistyksiksi” ja ”kollektivistisiksi organisaatioiksi” kutsuttuja organisaatioita. Perinteisten yhteiskunnallisten instituutioiden sekä kolonialismin ja imperialismin hylkääminen johti 1960-luvulla globaalissa pohjoisessa vastakulttuuristen ryhmien nousuun, jotka nimenomaisesti hylkäsivät sen, mitä Max Weber kutsui ”perinteisiksi” ja ”laillis-rationaalisiksi” auktoriteettimuodoiksi (Weber, 1947). Yhteiskuntatieteellinen kiinnostus kommuuneja ja osuuskuntia kohtaan lisääntyi vastaavasti. Kollektiivisten organisaatioiden toimintaa analysoi Rothschild-Whitt (1979), joka määritteli ne vaihtoehtoisiksi instituutioiksi, jotka ”itsetietoisesti hylkäävät rationaalibyrokratian normit” (s. 509). Kollektivistiset organisaatiot ovat ryhmiä, joissa päätöksistä tulee auktoriteetteja siinä määrin, että kaikilla jäsenillä on oikeus täyteen ja tasavertaiseen osallistumiseen. Organisaatioissa ei ole vakiintuneita järjestyssääntöjä, virallisia esityksiä ja tarkistuksia tai äänestyksiä, vaan ”konsensusprosessi, jossa kaikki jäsenet osallistuvat ongelmien kollektiiviseen muotoiluun ja päätöksistä neuvottelemiseen” (s. 511-512).

Kun 1960-luvulla alettiin pyrkiä osallistavampiin aktivismin ja politiikan muotoihin (Kaufman, 1969), tunnustettiin sääntöjen välttämättömyys kollektivistisissa ryhmissä, jotta vältettäisiin se, mitä feministiaktivisti Jo Freeman (1972) kutsui ”strukturoimattomuuden tyranniaksi”: nimenomaisten sääntöjen puuttuminen helpottaa epävirallisten klikkien valtaa, sillä ne manipuloivat viestintää (hyväksymällä toveriensa ilmoitukset ja jättämällä muiden ilmoitukset huomiotta tai väheksymällä niitä) ja päätöksiä (neuvottelemalla salaa). Tämän huolenaiheen mukaisesti — miten yhteistyö vapaaehtoisten kesken voidaan järjestää demokraattisesti — tutkijat ovat tutkineet sääntöjen laatimista itseorganisoituvissa vertaishankkeissa (Auray, 2005; O’Mahony & Ferraro, 2007; ks. myös Karp et al., samassa julkaisussa; Pentzold, samassa julkaisussa). Kirjoittajat, jotka ovat tutkineet Debianin (Coleman, 2012; O’Mahony & Ferraro, 2007; O’Neil, 2014) ja FreeBSD:n (Dafermos, 2012; Jørgensen, 2007) kaltaisten FOSS-yhteisöjen syntyä ja kehitystä, ovat keskittyneet ”seuraajuusongelmaan”, eli epävirallisen legitimiteettitavan kehitykseen, joka on järjestäytynyt karismaattisen perustajahahmon ympärille, virallisempaan ja demokraattisempaan muotoon.

Verkkokollektivistiset organisaatiot sisältävät tyypillisesti byrokraattisia mekanismeja, kuten arkistojen ylläpitämisen kaikista päätöksistä ja tarkat säännöt (O’Neil, 2009), jotka on nykyään yhä useammin virallistettu käytännesäännöiksi. Jotta byrokraattinen auktoriteettipohja saataisiin käyttöön yhteisömuodossa, jäsenten on suunniteltava demokraattisia mekanismeja, joilla tätä auktoriteettipohjaa voidaan rajoittaa (O’Mahony & Ferraro, 2007). Debianilla projektin johtajan valtaa on rajoitettu neljällä tavalla: johtajien on kuunneltava projektia, heillä on rajoitettu valta teknisissä asioissa, jäsenet voivat kutsua johtajat takaisin ja johtajien valtaa tasapainottaa teknisen komitean valta (ks. myös Zacchirolin haastattelu, samassa julkaisussa). Wikipedian toimittajista, jotka osoittavat halukkuutensa työskennellä yhteisen hyvän hyväksi, voi tulla ”ylläpitäjiä”, ”hallinnoijia” tai ”byrokraatteja”, ja he voivat siten käyttää eriasteista määräysvaltaa muihin osallistujiin nähden. Heidät voidaan korvata toisilla wikipedioitsijoilla: meritokratia sekä roolien ja henkilöiden erottaminen toisistaan ovat muita byrokraattisten järjestelmien keskeisiä piirteitä, toisin kuin karismaattinen ja perinteinen johtajuus (Weber, 1947). Erona perinteisiin byrokraattisiin järjestelmiin on se, että säännöt on tarkoitus tuottaa avoimesti ja demokraattisesti (O’Neil, 2009; Haider & Sundin, tämä teos). Wikipedia on siis sekä muodollinen byrokratia, jolla on jäsennelty sääntö- ja roolijärjestelmä, että ”neuvoa-antava byrokratia”, sillä päätökset tehdään ”konsensuksella, johon osallistuminen on yleistä ja tasavertaista, ja ajan mittaan huolehditaan keskinäisen ymmärryksen ja yhteisymmärryksen luomisesta” (Joyce, Pike, & Butler, 2013).

Yhteenvetona voidaan todeta, että vertaistuotannossa suojaa väärinkäytöksiltä tarjoaa yhteisö eikä niinkään valtion tukemat sopimukset, joten oikeussuojamenettelyt voivat olla epävakaita; siitä huolimatta Kreissin ja muiden (2011) arvio siitä, että vertaisorganisaatiot eivät tarjoa suojaa epäoikeudenmukaiselta vallankäytöltä, on virheellinen. On edelleen totta, että (esimerkiksi) GPL:n tarjoama oikeussuoja koskee työn tulosta, ei työntekijöitä itseään. Vertaisjärjestöt eivät ole oikeudellisesti vastuussa osallistujien hyvinvoinnista, joten ne eivät tarjoa samanlaista tukea kuin viralliset byrokratiat (O’Neil, 2015).

Miten nykyiset kollektivistiset organisaatiot sopivat laajempaan poliittiseen talouteen? Taulukossa 1.1 kartoitetaan nykyaikaisia työn kokoonpanoja niiden ulkoisen tai sisäisen logiikan mukaan (pystyakseli) ja sen mukaan, missä määrin työntekijät voivat hallita työtään (vaaka-akseli).

Organisaatiot, joissa työntekijät myyvät työvoimaansa palkkaa vastaan ja joissa päätöksenteko on rajallisella johdolla, sijoittuvat kvadranttiin A. Toisin kuin kapitalististen keskitettyjen yritysten työntekijöillä, itsenäisillä työntekijöillä, kuten kvadranttiin C kuuluvilla epävirallisilla kauppiasverkostoilla, on paljon suurempi liikkumavara sen suhteen, haluavatko he työskennellä tietyssä työssä. Kvadrantit B ja D käsittävät yhteisölliset työmuodot. Kotityön yhteisöllinen arvostus ja itsensä toteuttaminen ovat vähäisempiä kuin vapaaehtoisten/kollektiivisten yhdistysten osallistujien saama arvostus ja itsensä toteuttaminen, mutta ne ovat kuitenkin olemassa. Marxilainen feministitutkija Kylie Jarrett (2016) vertaa perinteisten kotiäitien affektiivista tai lisääntymistyötä ja digitaalisten alustojen avustajien tekemää palkatonta työtä toisiinsa. Mutta siinä missä D-kvadrantin työntekijät voivat valvoa tuotantoaan, B-kvadrantin työntekijät, jotka tekevät vapaasti kulutustyötä (tai sen vuorovaikutteisempia muunnelmia ”prosumption” ja ”co-creation”), joutuvat hyväksymään sen, että heidän panoksensa tuotekehitykseen tai verkostoituneeseen viestintään on riippuvainen ulkopuolisen viranomaisen hyväksynnästä tai paheksunnasta, eikä heillä ole mahdollisuutta hakea muutosta: tätä eroa ei ehkä tuoda riittävästi esiin Jarrettin (2016) muutoin mainiossa kirjassaan, jossa FOSS-työ ja esimerkiksi Facebookin käyttäjien työ rinnastetaan.

Taulukko 1.1 Typologia organisaation hallinnosta ja logiikasta
Kapitalistinen logiikka (”vieraantunut” työvoima)Eettinen logiikka (”yhteisöllinen” työvoima)
Keskitetty hallintoA
yksityiset yritykset, julkishallinto, kolmas sektori
B
kulutustyö, yhteisluominen, prosumption
Modulaarinen hallintoC
riippumattomat työntekijät, freelancerit, toimeksisaajat
D
kotityö, voluntaariset/kollektivistiset organisaatiot

Lähde: O’Neil, M. (2015). Labour out of control. The political economy of capitalist and ethical organizations. Organization Studies, 36(12): 1627–1647. 2015 SAGE Publications.

Sen sijaan eettisten vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistohankkeiden ylläpitäjien on huolehdittava siitä, etteivät he suututa osallistujia, jotka saattavat paitsi äänestää jaloillaan ja poistua hankkeiden, myös käyttää kaikki tuotetut resurssit ja näin ollen monistaa ja ”haarukoida” hanketta toiseen suuntaan. Toimijat voivat siirtyä kvadrantista toiseen: harrastajat voivat menestyä ja kasvaa suuriksi keskitetyiksi yrityksiksi (D=>C=>A), kuten tietokoneiden käyttöjärjestelmien tai hakukoneiden kehittäjät. Kotimainen työvoima voidaan ulkoistaa (D=>A/C); yritykset voivat yrittää tarttua kuluttajien (B=>A) tai kollektivististen organisaatioiden (D=>A) energiaan ja luovuuteen edistääkseen innovointia ja alentaakseen kustannuksia.

4.3 Kuinka kapitalismi valtaa vertaistuotantoa: Case vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistot

Varhaisissa kriittisissä tulkinnoissa kalifornialaisesta internetkulttuurista (Barbrook & Cameron, 1996), verkkoyhteisöistä (Terranova, 2000) ja tietokonehakkeroinnista (Wark, 2004) pidettiin itsestään selvänä, että kapitalistiset intressit pyrkivät kaappaamaan autonomisen verkkotyön, vaikka nämä kuvaukset kirjoitettiin pääasiassa silloin, kun tämä aluevaltaus oli mielenkiintoinen uutuus eikä niinkään keskeinen osa IT-yritysten liiketoimintamallia, kuten nykyään. Mutta miten vertaistuottajayhteisöjen integroituminen yritysten ”ekosysteemeihin” tapahtui?

Boltanski ja Chiapello (2005) väittivät jo vuonna 1999 julkaistussa kirjassaan ”kapitalismin uudesta hengestä”, että kapitalismi käyttää kritiikkiä nuorentaakseen itseään ja integroimalla 1960-luvun vastakulttuurin kritiikin perinteitä, tylsyyttä ja hierarkiaa kohtaan. Tämä auttoi oikeuttamaan pääoman vapauttamisen, hyvinvointivaltion vastaisen ideologian käyttöönoton, valtion heikentämisen ja järjestäytyneen työn murentamisen korostamalla henkilökohtaista vapautumista riistoa lievittävän sosiaalisen emansipaation sijaan. Näihin oivalluksiin Fisher (2010) lisäsi teknologisen diskurssin legitimoivan funktion, jossa hakkerit ovat keskeinen tuotantovoima. Vastaavasti Barronille (2013) FOSS on esimerkki ”kapitalismin uuden hengen” erityisen puhtaasta muodosta: postfordistisesta kasautumisjärjestelmästä, joka on järjestetty lean-yritysten ympärille, jotka toimivat verkostoina, joissa on lukuisia osallistujia, jotka organisoivat työn tiimeinä tai projekteina, jotka pyrkivät asiakastyytyväisyyteen ja jotka johtajiensa näkemyksen ansiosta mobilisoivat yleisesti työntekijät.

Artikkelissa, jossa selvitetään yksityiskohtaisesti, miten yritykset ja poliittiset toimijat omaksuvat, muokkaavat ja käyttävät uudelleen hakkerikäytäntöjä ja -innovaatioita, Delfanti ja Söderberg (2018) toistavat käsityksen, jonka mukaan omaksutut kritiikit toimivat kapitalismin legitimoimiseksi, ja esittävät, että hakkerointia itsessään hakkeroidaan, sillä ”ajatuksesta, että puuhastelu tarjoaa keinon kumota valtaapitävien agendat, on tullut nykykapitalismin perustavanlaatuinen myytti” (s. 461). Uudelleenkäyttöönoton lisäksi tekniset innovaatiot, kuten modulaarinen tuotanto ja hajautetut mesh-verkot ja hakujärjestelmät, ovat nyt ”integroituneet kapitalismin materiaaliseen infrastruktuuriin” (s. 476), ja niihin liittyy epäluottamus vakiintuneita toimijoita kohtaan eli ”häiriötekijät”.

Christopher Keltyn (2008) vaikutusvaltainen määritelmä FOSS-hankkeista ”rekursiivisina” on avainasemassa, kun halutaan ymmärtää, miten yksityistämistä vastustavana voimana pidetty hanke on integroitu hallitseviin pääomapiireihin. Hakkereiden poliittiset näkemykset eroavat toisistaan suuresti, mutta he kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että omistusoikeudelliset ohjelmistot ja immateriaalioikeudet sekä valvonta ja sensuuri on torjuttava. Tämä johtuu siitä, että tällainen vastustus muodostaa tekno-oikeudelliset edellytykset sille, että hakkeriyleisö voi olla olemassa sellaisenaan: ”Rekursiivisella politiikalla” pyritään vahvistamaan ja kasvattamaan tämän yleisön selviytymisen aineellisia edellytyksiä. Sen sijaan feminismin ja työntekijöiden oikeuksien kaltaiset kysymykset eivät ole ”rekursiivisia” siinä mielessä, että hakkerit ”kokevat ne irrallisiksi siitä, mikä heille todella merkitsee eniten, eli tietokoneet ja internetin vapaus” (Delfanti & Söderberg, 2018, s. 463). Tämä oli avain FOSS:n häiritsevän potentiaalin taltuttamiseen: yritysten oli vain hyväksyttävä hakkerien keskeinen vaatimus (koodin saatavuuden tarjoaminen ”avointen” lisenssien avulla), jotta osallistujat voisivat jatkossakin auttaa ympäristöjään kukoistamaan. Itsensä toteuttamisen eettinen logiikka ja keskittyminen tekniseen huippuosaamiseen tekivät loput, sillä ne saivat projektit hyväksymään minkä tahansa pätevän panoksen (riippumatta siitä, onko se peräisin kaupallisesta vai yhteisöllisestä ympäristöstä) ja välttämään keskustelua toimeentuloon liittyvistä kysymyksistä (”kenellä on varaa osallistua?”), sillä tällaiset keskustelut vaikeuttavat käsitystä, jonka mukaan panokset arvioidaan yksinomaan ansioiden perusteella.

Integroidussa yritys-hankkeen talousmallissa nousee esiin kysymys hankkeiden kestävyydestä. Kuten Nadia Eghbal totesi Roads and Bridges -raportissaan: ”digitaaliseen infrastruktuuriin liittyy pohjimmiltaan vapaamatkustajaongelma” (2016, s. 106). Tämä jännite oli havaittu FOSS-kehityksen alusta lähtien, jolloin yritysten kuvattiin keräävän satoa vapaaehtoisten kehittäjien altruismista (Haruvy et al., 2003), mikä johti altruististen yksilöiden ja itsekkäiden yritysten väliseen suhteeseen (Bonaccorsi & Rossi, 2004). Se, että yritykset hyötyvät vapaaehtoisten ilmaisesta työvoimasta, asettaa FOSS:n ja vertaistuotannon yleisemmin samaan riistoon tähtäävään historialliseen kehitykseen, josta kotityö on esimerkkinä. Tähän suuntaan siirtyy Kylie Jarrett (2016, 2019), joka aiempien feminististen kritiikkien (Dalla Costa & James, 1972) mukaisesti väittää, että palkaton kotityö on ratkaisevan tärkeää kapitalistisen tuotannon ja uusintamisen kannalta. Tuotanto- ja lisääntymistyön välinen kahtiajako tekee olennaiset työn muodot näkymättömiksi.

Lund ja Zukerfeld (2020) esittävät, että heidän mukaansa ”suljetusta mallista” saatava voitto pyrkii nostamaan tuotosten hintaa, kun taas ”avoimuusmallista” saatava voitto pyrkii laskemaan panosten hintaa mahdollisimman paljon. Tekijänoikeuksiin perustuvissa tuotantoprosesseissa hyödynnetään työaikana tapahtuvaa tuottavaa toimintaa, kun taas ”avoimuudesta saatava voitto perustuu suuremmassa määrin vapaa-aikana tapahtuvan tuottavan toiminnan hyödyntämiseen” (Lund & Zukerfeld, 2020, s. 23). Näille kirjoittajille FOSS-tietokannan omaksuminen yrityksissä on osa nousevaa ”avoimuusideologiaa”, joka edustaa siirtymistä ”voittoa suljetuista tiloista” -mallista (joka perustuu yksilöiden, omaisuuden ja poissulkemisen retoriikkaan) ”voittoa avoimuudesta” -malliin, jossa ylistetään yhteisöjen, osallisuuden ja vapauden hyveitä: ohjelmistojen vertaistuotanto avasi tien sille, että kaupalliset intressit voivat kaapata vapaan työn kokonaan. Tätä helpotti algoritmien käyttöönotto, jonka avulla sosiaalisen median alustat voivat poimia arvokasta käyttäytymistietoa osallistujien ”digitaalisesta työstä” eli työstä, jota ei pidetä työnä (Frayssé & O’Neil, 2015). Konkreettinen esimerkki prosessista, jossa yhteisvauraus muuttuu hyödykkeeksi, voidaan nähdä Schöpfin (2015) ”sohvan tuotteistamiseksi” kutsuman prosessin kautta: yhteisöpainotteinen Couchsurfing-alusta, joka mahdollisti yksityisten kotitalouksien muuttamisen jaettaviksi yhteiskäyttöön, houkutteli pääomasijoittajilta rahoitusta vuonna 2011 ja alkoi sittemmin kerätä ja myydä tietoja käyttäjiensä toiminnasta.

Tästä pääsemmekin takaisin Kreissin ym. (2011) esittämään kritiikkiin: vertaistuotanto on lopulta pelkkää ultrahyödyntämistä. Käsitystä siitä, että palkattomia osallistujia välttämättä aina käytetään hyväksi, olisi kuitenkin arvioitava uudelleen. Red Hatin Fedora-projektissa yhdistetään palkattua ja vapaaehtoista työvoimaa, ja sen liiketoimintamalli on mahdollinen vain siksi, että tuotteita luodaan paljon halvemmalla kuin täysin palkatun työvoiman avulla. Onko tämä hyväksikäyttöä? Red Hatin kaltaiset yritykset eivät ryövää FOSS-koodia, joka on kaikkien saatavilla. Benjamin J. Birkinbine (2020) esittää ”sisällyttämisen” käsitettä ”sulkemisen” sijaan, jolla tarkoitetaan yleensä sitä, että yhteiseen resurssiin kohdistetaan suurempi poissuljettavuus. Sen sijaan ”yritykset ovat kehittäneet ainutlaatuisia tapoja muuttaa yhteisöpohjaisen vertaistuotannon tuotteet ja prosessit kaupallisiksi tarjouksiksi asettamatta rajoituksia” (Birkinbine, 2020, s. 24) yhteisön pääsylle yhteisiin resursseihinsa. Kuten Sébastien Broca (2013) huomauttaa, tämä on aivan erilainen kuin proletaarien tilanne, jotka ovat riistäneet työnsä hedelmät. Täällä vaihto näyttää olevan molemminpuolisesti kannattavaa, vaikka vaihdettavat hyödykkeet — taloudelliset voitot yrityksille, itsensä toteuttaminen kehittäjille — ovat erilaisia. Voidaan jopa väittää, että Red Hat luo ympäristön, jossa kehittäjät voivat leikkiä intohimoisesti (Lessig, 2008).

Vertaistuotantohankkeet syntyvät niin sanotulla harrastusalueella, jolle on ominaista kaksi toisiinsa liittyvää piirrettä: toisin kuin palkkatyössä, aktiiviset käyttäjät — eivät vain toimitusjohtajat ja johtajat — voivat ottaa konkreettista strategista ja operatiivista määräysvaltaa hankkeissa, mutta nämä hankkeet eivät anna osallistujille mahdollisuutta ansaita elantoa vapaaehtoistyöstä. Poikkeuksen tähän sääntöön muodostavat tietenkin FOSS-projektit, joissa kehittäjien katsottiin joko pystyvän muuttamaan yhteisöissä hankitun kulttuurisen pääoman taloudelliseksi pääomaksi työsuhteen muodossa (Lerner & Tirole, 2002) tai — kun yritykset ovat ottaneet FOSS-ohjelmistot käyttöön — heidät on yksinkertaisesti palkattu tuottamaan vapaaehtoisten ohella yrityskohtaisia vapaita ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoja. Se, että yritykset maksavat FOSS-hankkeiden kehittäjien palkkoja, todettiin alun perin huomattavaksi (González-Barahona & Robles, 2013; Mansell & Berdou, 2010; Riehle et al., 2014), kun taas FOSS:n integroitumista hallitseviin teollisuuspiireihin tukkuhintaan, osittain palkkatyön kautta, pidetään nykyään täydellisenä (Eghbal, 2016; O’Neil et al., 2020a, 2020b).

Tämän kollektiivisen kehityksen hybridius (osa ihmisistä on palkattuja, osa vapaaehtoisia) on synnyttänyt uusia institutionaalisia muotoja. Organisaatiodynamiikkaa koskevat tutkimukset viittaavat siihen, että yritykset ja FOSS-hankkeet organisoituvat erilaisten institutionaalisten periaatteiden (tai ”logiikoiden”) ympärille: kaupalliset logiikat yrityksille, yhteisölliset logiikat hankkeille (O’Neil et al., 2020a). Jotta nämä organisaatiot voisivat tehdä yhteistyötä, tarvitaan diskursiivista legitimointia ja konkreettisia käytännön järjestelyjä. Debian-projektiin osallistujille tehdyssä verkkokyselyssä ja Debian-kehittäjien haastatteluissa havaittiin, että lisensseihin keskittyvän, 2000-luvun alusta lähtien voimassa olleen legitimoinnin ensimmäisen vaiheen tavoitteena oli poistaa ero yrityksissä ja projekteissa tehtävän työn välillä. Sitä vastoin palkkatyöhön keskittyvä legitimoinnin toinen vaihe esitti ajatuksen, että kehittäjille pitäisi maksaa palkkaa Debianissa tehdystä työstä. Toinen havainto oli, että yritykset pyrkivät yhä useammin konfiguroimaan ohjelmistoja keräämään analytiikkaa tilastojen muodossa siitä, mitä painikkeita käyttäjät painavat ja mitä tuoteominaisuuksia käytetään, mikä saattaa rikkoa FOSS:n yksityisyydensuojan periaatteita ja luoda pohjan tuleville konflikteille ja haarautumisille (O’Neil et al., 2020a).

Yrityksen ja projektin välisen integroidun koodinkehitysekosysteemin yleistyminen johtuu osittain GitHub-tietovaraston käytön yleistymisestä, vaikka jotkut projektit ovat aina olleet haluttomia käyttämään GitHubia sen omistusoikeudellisen aseman vuoksi. Tämä integroituminen näkyy tietotekniikkajättien liiketoimintakäytännöissä ja loppukäyttäjäyritysten – ei pelkästään tietotekniikkayritysten – lisääntyvässä taipumuksessa perustaa avoimen lähdekoodin toimistoja (Open Source Offices, OSPO), jotka toimivat avoimen lähdekoodin puolestapuhujina yrityksessä ja yrityksen yhteyshenkilöinä koodia tuottaviin avoimen lähdekoodin ”yhteisöihin” (O’Neil et al., 2020c).

5. The Handbook of Peer Production tavoittelee inklusiivisuutta ja poliittisuutta

Kuten kaikki muutkin arvokkaat akateemiset käsikirjat, tämäkin teos pyrkii kartoittamaan tietyn toiminta-alueen tutkimuksen nykytilaa, kartoittamaan alkuperää, ilmenemismuotoja, saavutuksia ja ristiriitoja sekä kokoamaan yhteen asiantuntevia ja intohimoisia kirjoittajia. Lisäksi lähestymistapamme on tarkoituksellisesti osallistava ja poliittinen.

Kun sanomme, että toivomme tämän käsikirjan olevan ”osallistava”, tarkoitamme, että yhteisöllisyyteen perustuva ja vertaistuotantoon suuntautunut lähestymistapa kaikenlaisten tietohyödykkeiden tuottamiseen ja levittämiseen, joka poikkeaa olennaisesti individualistisista malleista, kaikkien kilpailusta kaikkia vastaan, tapahtuu aikakaudella, jolloin käytössä on lukemattomia kollektiivisen digitaalisen työn organisoinnin ja hyödyntämisen muotoja. Tämän vuoksi on tarpeen määritellä tämän vaihtoehtoisen yhteistyö- ja hallintomallin keskeiset elementit, kuten yhteistyö ja luottamus, tuotannon avoimuus, kollektiivinen demokraattinen päätöksenteko ja vastaavat. Mielestämme on kuitenkin myös järkevää kartoittaa aloja, joilla joitakin, joskaan ei ehkä kaikkia, näistä periaatteista on omaksuttu. Vertaistuotannon tekeminen ”osallistavaksi” tarkoittaa siis sitä, että verkko heitetään laajemmalle ja siihen sisällytetään kattava valikoima samankaltaisia pyrkimyksiä. Näin ollen käsikirjassa seurataan vertaistuotannon vastakaikua useilla eri aloilla ja monista eri näkökulmista.

Kun sanomme, että käsikirja on ”poliittinen”, tarkoitamme, että luvuissa tutkitaan ja löydetään uusia mahdollisuuksia poliittiseen toimintaan ajattelemalla uudelleen sellaisia käsitteitä kuin joukkoistaminen, tekeminen, urbaanit yhteisöt ja kumppanivaltio tai käsitteellistämällä autonomisen tuotannon ristiriitoja. Joskin eri muodoissaan, kaikkia lukuja yhdistää huoli siitä, miten vertaistuotanto kietoutuu poliittisiin kysymyksiin, kuten hierarkkiseen valtaan, kapitalismiin, sukupuoleen ja rotuun. Kehystämällä vertaistuotantoa ”poliittiseksi” tämä käsikirja tarjoaa mahdollisuuden tutkia kriittisesti oletuksia ja ristiriitoja, joihin yhteisöpohjainen ja -suuntautunut vertaistuotanto perustuu, sekä ristiriitoja, jotka sitä elävöittävät; lisäksi se pyrkii siirtymään kritiikin ohi kohti praksista.

The Handbook of Peer Production on jaettu kuuteen osaan. Osa I on lyhin, sillä se koostuu tästä luvusta, jossa me (toimittajat Mathieu O’Neil, Sophie Toupin ja Christian Pentzold) esittelemme tilanteen. Osassa II (luvut 2-6) hahmotellaan keskeiset käsitteet, jotka auttavat ymmärtämään vertaistuotantoa: Vasilis Kostakis palaa kuuluisaan Michel Bauwensin artikkeliin ja määrittelee vertaistuotantohankkeiden ja -ekosysteemien keskeiset elementit eli kieliopin. Benjamin J. Birkinbine määrittelee vertaistuotannon poliittisen talouden, Christian Pentzold hahmottelee vertaistuotannon sosiaalisia normeja ja sääntöjä ja Michael Stevenson käsittelee vertaistuotannon kulttuureja. Päätämme tämän osan tämän teoksen ainoaan uusintapainokseen, Yochai Benklerin ja Helen Nissenbaumin vuonna 2006 julkaistuun artikkeliin Yhteisvaurausperustaisesta vertaistuotannosta ja hyveestä.

III osassa (luvut 7-11) määritellään vertaistuotannon edellytykset: George Dafermos määrittelee vertaistuotannon profeetat ja puolestapuhujat ja Margie Borschke tutkii hyveellisyyttä, tehokkuutta ja jakamistaloutta. Seuraavaksi Mélanie Dulong de Rosnay analysoi avoimuutta ja lisensointia, ja Sebastian Spaeth ja Sven Niederhöfer keskittyvät käyttäjien motivaatioon vertaistuotannossa. Päätämme tämän osan hankkeiden hallinnan ja laajuuden välistä suhdetta käsittelevään analyysiin Governing for Growth in Scope: Cultivating a Dynamic Understanding of How Peer Production Collectives Evolve, jonka ovat kirjoittaneet Rebecca Karp, Amisha Miller ja Siobhán O’Mahony.

Osassa IV (luvut 12-20) esitellään vertaistuotantokäytäntöjä, kuten Stéphane Couturen kirjoittama Free and Open Source Software, Jutta Haiderin ja Olof Sundinin kirjoittama Wikipedia & Wikis, Collective Cartography: Drones, Countermapping, and Technological Power, jonka on kirjoittanut Adam Fish, ja Peer Learning, jonka ovat kirjoittaneet Panayotis Antoniadis ja Alekos Pantazis. Morgan Meyer analysoi Biohackingia, Yana Boeva ja Peter Troxler esittelevät Makersia ja Pablo Velasco Gonzáles ja Nate Tkacz arvioivat kriittisesti Blockchainia eli vertaistuotantoa ilman takuita. Lopuksi Gwen Shaffer jäljittää yhteisön langattomien verkkojen historiaa ja Nicholas Anastasopoulos Commoning the Urban.

Osassa V (luvut 21-27) kartoitetaan alueita, joilla vertaistuotannon käytännöt ja hankkeet joutuvat konfliktiin sisäisten ja ulkoisten valtarakenteiden kanssa. Mathieu O’Neil ja Sébastien Broca käsittelevät vertaistuotantoa ja sosiaalista muutosta ja Stefania Milan vertaistuotantoa ja kollektiivista toimintaa. Sophie Toupin käsittelee feminististä vertaistuotantoa ja Maitrayee Deka postkoloniaalista vertaistuotantoa. Francesca Musiani arvioi vertaissuunnittelun puutteita, kun taas Kat Braybrooke ja Adrian Smith tutkivat Makerspaces- ja vertaistuotantoa: Mahdollisuuksien, jännitteiden, jälkiautomaation vai vapautumisen tilat? Päätämme tämän osion Alex Pazaitisin ja Wolfgang Drechslerin vertaistuotanto ja valtioteoria -tekstiin Envisioning a Cooperative Partner State.

Luettuaan tämän luettelon kirjoittajista ja luvuista luotamme siihen, että lukijamme ovat kanssamme samaa mieltä siitä, että vertaistuotannon käsikirja on onnistunut ottamaan huomioon vertaistuotannon historian, pyrkimysten, teorioiden ja ristiriitojen monimuotoisuuden. Mutta kun käsitellään tätä aihetta, jonka keskiössä ovat tee-se-itse-arvot, kuten yksilön voimaantuminen, yhteistyö tasavertaisten kesken sekä sitoutuminen ja osallistuminen, tämä ei riitä. Olisi mahdotonta kirjoittaa kattavaa teosta vertaistuotannosta ja olla vaikuttamatta siihen jollakin tavalla. Meidän on mentävä pidemmälle ja yhdistettävä vertaistuotanto edistykselliseen yhteiskunnalliseen ohjelmaan.

VI osassa (luvut 28-30) määritelläänkin muunnokset, jotka edistävät vertaistuotantoa. Making a Case for Peer Production -artikkelissa esitellään haastatteluja, joissa haastateltavina ovat Peter Bloom (Rhizomatica), Mariam Mecky (HarassMap), Ory Okolloh (Ushahidi), Abraham Taherivand (Wikimedia) ja Stefano Zacchiroli (Debian). Artikkelissa What’s Next? Peer Production Studies? hahmottelemme (toimittajat Mathieu O’Neil, Sophie Toupin ja Christian Pentzold) lupaavia uusia tutkimusvaihtoehtoja, jotka koskevat vertaistuotannon vaikutusta tuotannon tehokkuuteen ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Pohdimme myös sitä, sopiiko käsikirja ”vertaistuotannon tutkimuksen” alaan, mikä välttämättä edellyttää lyhyttä keskustelua akateemisen julkaisemisen poliittisesta taloudesta. Viimeisessä luvussa Be Your Own Peer! Principles and Policies for the Commons sijoitetaan vertaistuotannon osallistavat ja demokraattiset ominaisuudet laajempaan kontekstiin nykyisten poliittisten, terveydellisten ja ekologisten kriisien yhteydessä ja hahmottelee strategisia periaatteita ja poliittisia ehdotuksia, joilla pyritään lisäämään kestävyyttä ja oikeudenmukaisuutta.

Ensimmäisen vertaistuotannon käsikirjan laatiminen on ollut etuoikeus. Toivomme, että siitä on hyötyä.

Alaviitteet

  1. Yhteisöpohjaisen vertaistuotannon syntyminen 1990-luvun lopulla on seurausta päällekkäisistä historiallisista, sosiaalisista, taloudellisista ja teknologisista tekijöistä, joita ovat muun muassa seuraavat:

    (a) Elinor Ostromin määrittelemä yhteisten resurssien perinteinen itsehallinta. Suurin osa Ostromin työstä koski rajallisia luonnonvaroja (kuten joen kalakantoja), joita paikallinen yhteisö hallinnoi. Tällaiset kilpailevat resurssit herättävät kysymyksiä, jotka liittyvät niiden pitkäaikaiseen säilyttämiseen; sen sijaan digitaaliset yhteisöt herättävät kysymyksiä, jotka liittyvät niiden tuottamiseen ja rikastuttamiseen (Coriat, 2011);

    b) käsitys, jonka mukaan tiedon jakaminen vapaasti, universalismin, epäitsekkyyden, organisoidun skeptisyyden ja kommunismin (myöhemmin muutettu kommunalismiksi) ohella ovat tieteen perustana: ”Tieteellisen eetoksen kommunismi”, kirjoitti Robert Merton, ‘on ristiriidassa sen kanssa, että teknologia määritellään ’yksityisomaisuudeksi’ kapitalistisessa taloudessa” (1942: 275);

    (c) vertaisarvioinnin periaate, jonka mukaan oikeellisuus tulee todennäköisemmin esiin, jos väite tai elegantti ratkaisu tekniseen ongelmaan (eli ”hakkerointi”) alistetaan saman pätevyyden omaavien kollegojen yhteisön tarkasteluun;

    (d) ainutlaatuisen ristiriitainen historiallinen hetki, jolloin Internet luotiin (1960-luvun loppu): Kylmän sodan aikainen uhka kahden supervallan välisestä ydinkonfliktista johti siihen, että Yhdysvaltain armeija pyysi hajautettua verkkoa, jossa digitaaliset paketit voisivat itsenäisesti kiertää tuhoutuneita solmuja, joten tiedustelu ja valvonta sijaitsivat reuna-alueilla, joissa paketit puretaan ja kootaan uudelleen, eikä keskitetyssä keskuksessa kuten perinteisessä puhelinkeskuksessa (Baran, 1964); Tämä oli myös vastakulttuurin huippuaikaa, jolloin se suhtautui epäluuloisesti perinteisiin auktoriteetteihin ja painotti henkilökohtaista vapautumista. Tämä usko kehittyi myöhemmin erilaisiksi haaroiksi, joista yksi oli ajatus, että henkilökohtaiset tietokoneet edustivat keinoja vapaan viestinnän ja uudenlaisten virtuaaliyhteisöjen luomiseen (Turner, 2006). Internetin tekniset protokollat perustettiin Internet Engineering Task Forcen kaltaisissa organisaatioissa; IETF:n ”hakkerit” olivat vastakulttuurin vaikutteita saaneita tietokoneinsinöörejä ja opiskelijoita, jotka vastustivat hierarkiaa. IETF otti käyttöön ei-autoritaarisen menetelmän, jolla ehdotettiin parannuksia Internet-protokolliin: RFC:t (request for comments) julkaistiin sähköisesti, joten innovaatiot eivät perustuneet auktoriteettien määräämiseen vaan vertaisyhteisöön vetoamiseen (O’Neil, 2009). IETF:n perustamisajatus oli, että auktoriteetin oikeutettu perusta oli itsenäinen tekninen huippuosaaminen: ”Hylkäämme kuninkaat, presidentit ja äänestykset. Uskomme karkeaan konsensukseen ja toimivaan koodiin”, sanoi Internetin pioneeri David Clark (Hoffman & Harris, 2009);

    (e) UNIX-tietokonejärjestelmä, jonka pohjalta Minix ja myöhemmin Linux mallinnettiin, on modulaarinen, mikä tarkoittaa, että kunhan yhteisiä protokollia noudatetaan, uusia komponentteja voidaan lisätä itsenäisesti; yleisemmällä tasolla Internet ja Web ovat klassisia esimerkkejä ”kombinatorisesta inno-vaatiosta” (Varian, 2010);

    (f) Henkilökohtaisten tietokoneiden yleistyminen kulutustavaroiksi ja sen myötä lisääntyneet omistusoikeudet ohjelmistojen ympärillä 1980-luvulla saivat MIT:n tietojenkäsittelytieteilijän Richard Stallmanin julistamaan, että hän ”kokoaisi riittävän määrän vapaita ohjelmistoja, jotta voisin tulla toimeen ilman mitään ohjelmistoja, jotka eivät ole vapaita” (Stallman, 1985), ja perustamaan GNU-käyttöjärjestelmän, General Public License -lisenssin eli ”copyleftin” ja Free Software Foundationin. Vaikka Stallmanin jatkuva puolustaminen oikeuden puolesta päästä vapaasti käsiksi koodiin ja muokata sitä parantaakseen sitä on osoittautunut inspiraatioksi monille, hän osoitti vuonna 2019 valitettavasti valitettavaa tunteettomuutta seksismiä kohtaan (Musil, 2019);

    (g) Internetin yleistyminen 1990-luvun alussa helpotti tietokonekoodin nopeaa maailmanlaajuista levittämistä (postitse lähetettävien levykkeiden vaihtamisen sijasta), mikä johti Linuxin ja 2000-luvulla kirjoitettavan Internetin (”Web 2.0”), kuten wikien, verkkopäiväkirjojen ja sosiaalisten verkostojen, syntyyn.

  2. https://guifi.net/

  3. https://berlin.freifunk.net/

  4. https://briarproject.org/

  5. www.memoryoftheworld.org/
  6. https://libgen.is/

  7. https://monoskop.org/Monoskop

  8. https://preciousplastic.com/


Lähteet

Aaltonen, A., & Lanzara, G. F. (2015). Building governance capability in online social production: Insights from Wikipedia. Organization Studies, 36(12), 1649–1673.

Alderman, J. (2001). Sonic boom: Napster, mp3, and the new pioneers of music. New York, NY: Basic Books.

Arazy, O., Lifshitz‐Assaf, H., & Balila, A. (2019). Neither a bazaar nor a cathedral: The interplay between structure and agency in Wikipedia’s role system. Journal of the Association for Information Science and Technology, 70(1), 3–15.

Auray, N. (2005). Le sens du juste dans un noyau d’experts: Debian et le puritanisme civique. In B. Conein, F. Massit‐Folléa, & S. Proulx (Eds), Internet, une utopie limitée: Nouvelles régulations, nouvelles solidarités (pp. 71–94). Laval, QC: Presses de l’Université Laval.

Baran, P. (1964). On distributed communication. Santa Monica, CA: Rand.

Barbrook, R., & Cameron, A. (1996). The Californian ideology. Science as Culture, 6(1), 44–72.

Barron, A. (2013). Free software production as critical social practice. Economy and Society, 42(4), 597–625.

Bastani, A. (2018). Fully automated luxury communism: A manifesto. New York, NY: Verso.

Bauwens, M., Kostakis, V., & Pazaitis, A. (2019). Peer to peer: The commons manifesto. London: University of Westminster Press.

Benjamin, R. (2019). Race after technology: Abolitionist tools for the new Jim Code. Cambridge: Polity.

Benkler, Y. (2002). Coase’s penguin, or, Linux and “The nature of the firm.” The Yale Law Journal, 112(3), 369–446. kts. https://kapitaali.com/yochai-benkler-coasen-pingviini-eli-linux-ja-yrityksen-luonne/

Benkler, Y. (2006). The wealth of networks: How social production transforms markets and freedom. New Haven, CT: Yale University Press.

Birkinbine, B. (2020). Incorporating the digital commons. Corporate involvement in free and open source software. London: University of Westminster Press.

Bollier, D., & Helfrich, S. (2019). Free, fair, and alive: The insurgent power of the commons. Gabriola Island, BC: New Society.

Boltanski, L., Chiapello, E., & Elliott, G. (trans.) (2005). The new spirit of capitalism. London: Verso.

Bonaccorsi, A., & Rossi, C. (2004). Altruistic individuals, selfish firms? The structure of motivation in open source software. First Monday 9 (1). https://doi.org/10.5210/fm.v9i1.1113

Bowker, G., Baker, K., Millerand, F., & Ribes, D. (2010). Toward information infrastructure studies: Ways of knowing in a networked environment. teoksessa J. Hunsinger et al. (Eds.), International handbook of internet research (pp. 97–117). Dordrecht: Springer.

Broca, S. (2013). Utopie du logiciel libre: du bricolage informatique à la réinvention sociale. Lyon: Le passager clandestin.

Burrell, J. (2012). Invisible users: Youth in the Internet cafés of urban Ghana (Acting with technology). Cambridge, MA: MIT Press.

Bruns, A. (2008). Blogs, Wikipedia, Second Life, and beyond: From production to produsage. New York, NY: Peter Lang.

Cohen, J. (2019). Between truth and power: The legal constructions of informational capitalism. New York, NY: Oxford University Press.

Coleman, E. (2012). Coding freedom: The ethics and aesthetics of hacking. Princeton, NJ: Princeton University Press.

Coriat, B. (2011). From Natural‐Resource Commons to Knowledge Commons: Common Traits and Differences, LEM Papers Series 2011/16, Laboratory of Economics and Management (LEM), Sant’ Anna School of Advanced Studies, Pisa, Italy.

Dafermos, G. (2012). Authority in peer production: The emergence of governance in the FreeBSD project. Journal of Peer Production, 1, 1–22. Noudettu http://peerproduction.net/issues/issue-1/peer-reviewed-papers/

Dalla Costa, M., & James, S. (1972). The power of women and the subversion of the community. Bristol: Falling Wall Press.

De Angelis, M., & Harvie, D. (2014). The commons. Teoksessa M. Parker, G. Cheney, V. Fournier, & C. Land (Eds.), The Routledge companion to alternative organizations (pp. 280–294). Abingdon: Routledge.

Delfanti, A., & Söderberg, J. (2018). Repurposing the hacker: Three cycles of recuperation in the evolution of hacking and capitalism. Ephemera, 18(3), 457–476.

Descy, D. (2006). The wiki: True web democracy, TechTrends, 50(1), 4–5.

Eghbal, N. (2016). Roads and bridges: The unseen labor behind our digital infrastructure. New York, NY: Ford Foundation.

Euler, J. (2016). Commons‐creating society: On the radical German commons discourse. Review of Radical Political Economics, 48(1), 93–110.

Fisher, E. (2010). Contemporary technology discourse and the legitimation of capitalism. European Journal of Social Theory, 13, 229–252.

Frayssé, O., & O’Neil, M. (2015). Hacked in the USA: Prosumption in the digital age. In M. Frayssé & M. O’Neil (Eds.), Digital labour and prosumer capitalism (pp. 1–20). Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Freeman, J. (1972). The tyranny of structurelessness. The Second Wave. Noudettu http://struggle.ws/hist_texts/structurelessness.html

González‐Barahona, J. M., & Robles, G. (2013). Trends in free, libre, open source software communities: From volunteers to companies. Information Technology, 55(5), 179–180.

Haruvy, E., Prasad, A., & Sethi, S. P. (2003). Harvesting altruism in open‐source software development. Journal of Optimization Theory and Applications, 118, 381–416.

Hoffman, P., & S. Harris. (2009). The Tao of the IETF: a novice’s guide to the Internet Engineering Task Force, RFC 4677, 30 November 2009. Noudettu www.ietf.org/tao.html

Holloway, T., Bozicevic, M., & Börner, K. (2007). Analyzing and visualizing the semantic coverage of Wikipedia and its authors. Complexity, 12(3), 30–40.

James, C. L. R. ([1938]1989). The Black Jacobins: Toussaint l’Ouverture and the San Domingo revolution. New York: Vintage.

Jarrett, K. (2016). Feminism, labour and digital media: The digital housewife. New York: Routledge.

Jarrett, K. (2019). Through the reproductive lens: Labour and struggle at the intersection of culture and economy. Teoksessa D. Chandler & C. Fuchs (toim.), Digital objects digital subjects: Interdisciplinary perspectives on capitalism, labour and politics in the age of big data (pp. 103–116). London: University of Westminster Press.

Jasanoff, S., & Kim, S. (Eds.). (2016). Dreamscapes of modernity: Sociotechnical imaginaries and the fabrication of power. Chicago: University of Chicago Press.

Jørgensen, N. (2007). Developer autonomy in the FreeBSD Open Source project. Journal of Management & Governance, 11(2), 119–128.

Joyce, E. J., Pike, C., & Butler, B. S. (2013). Rules and roles vs. consensus: Self‐governed deliberative mass collaboration bureaucracies. American Behavioral Scientist, 57, 576–594.

Kaufman, A. S. (1969). Human nature and participatory democracy: Ten years later. Teoksessa W. E. Connolly (toim.), The bias of pluralism (pp. 178–200). New York, NY: Atherton Press.

Kelty, C. M. (2008). Two bits: The cultural significance of free software. Durham, NC: Duke University Press.

Konieczny, P. (2010). Adhocratic governance in the Internet age: A case of Wikipedia, Journal of Information Technology & Politics, 7(4), 263–283.

Kreiss D., Finn, M., & Turner, F. (2011). The limits of peer production: Some reminders from Max Weber for the network society. New Media & Society, 13, 243–259.

Larkin, B. (2013). The politics and poetics of infrastructure. Annual Review of Anthropology, 42(1), 327–343.

Lee, G., & Cole, R. (2003). From a firm‐based to a community‐based model of knowledge creation: The case of the Linux kernel development. Organization Science, 14(6), 633–649.

Lerner J., & Tirole, J. (2002). Some simple economics of open source. The Journal of Industrial Economics, 50(2), 197–234.

Lessig, L. (2008). Remix: Making art and commerce thrive in the hybrid economy, New York, NY: Penguin.

Levy, S. ([1984]2010). Hackers: Heroes of the computer revolution. Newton: O’Reilly Media.

Lund, A., & Zukerfeld, M. (2020). Corporate capitalism’s use of openness. Basingstoke: Palgrave Macmillan.

Mansell, R., & Berdou, E. (2010). Political economy, the Internet and FL/OSS development. Teoksessa J. Hunsinger, M. Allen, & L. Klastrup (toim.), International handbook of internet research (pp. 341–362). Dordrecht: Springer.

Mason, P. (2015). Postcapitalism: A guide to our future. London: Allen Lane.

Meretz, S. (2012). Ten patterns developed by the Oekonux movement. Journal of Peer Production, 1. Noudettu http://peerproduction.net/issues/issue‐1/debate‐societal‐transformation/ten‐patterns‐developed‐by‐the‐oekonux‐project/

Merton, R. K. (1942). The normative structure of science. Teoksessa R. K. Merton, The sociology of science: Theoretical and empirical investigations (pp. 267–280). Chicago: University of Chicago Press.

Mindel, V., Mathiassen, L., & Rai, A. (2018). The sustainability of polycentric information commons. MIS Quarterly, 42(2), 607–632.

Musil, S. (2019, September 16). Computer scientist Richard Stallman resigns from MIT after Jeffrey Epstein comments. CNET. Noudettu https://www.cnet.com/news/computer-scientist-richard-stallman-resigns-from-mit-after-jeffrey-epstein-comments/

Noble, S. (2018). Algorithms of oppression: How search engines reinforce racism. New York: New York University Press.

O’Mahony, S., & Ferraro, F. (2007). The emergence of governance in an open source community. Academy of Management Journal, 50, 1079–1106.

O’Neil, M. (2009). Cyberchiefs. Autonomy and authority in online tribes. London: Pluto Press.

O’Neil, M. (2014). Hacking Weber: Legitimacy, critique and trust in peer production. Information, Communication & Society, 17(7), 872–888.

O’Neil, M. (2015). Labour out of control. The political economy of capitalist and ethical organizations. Organization Studies, 36(12), 1627–1647.

O’Neil, M., Muselli, L., Raissi, M., & Zacchiroli, S. (2020a). “Open source has won and lost the war”: Justifying commercial‐communal hybridization in a FOSS project. New Media & Society. https://doi.org/10.1177/1461444820907022.

O’Neil, M., Muselli, L., Cai, X., & Zacchiroli, S. (2020b). Mapping open source capitalism: The firm‐volunteer project co‐production network and its media representation. ASA Annual Meeting, San Francisco, CA.

O’Neil, M., Muselli, L., Cai, X., Pailler, F., & Zacchiroli, S. (2020c). Firm discourses and digital infrastructure projects. AOIR, Dublin.

Pentzold, C. (2018). Grounding peer production in practice: Editorial routines and everyday engagement in the “free encyclopedia anyone can edit.” Communication, Culture and Critique, 11(3), 455–474.

Reagle, J. (2005). A case of mutual aid: Wikipedia, politeness, and perspective taking, Wikimania 2005, Frankfurt, Germany. Duality of Peer Production 17

Riehle, D., Riemer, P., Kolassa, C., & Schmidt, M. (2014). Paid vs. volunteer work in open source. 47th Hawaii International Conference on System Sciences (HICSS). Waikoloa, HI (pp. 3286–3295). doi:10.1109/ HICSS.2014.407.

Robinson, C. J. ([1980] 2000). Black Marxism: The making of the Black radical tradition. Chapel Hill, NC: University of North Carolina Press.

Rothschild‐Whitt, J. (1979). The collectivist organization: An alternative to rational–bureaucratic models. American Sociological Review, 44, 509–527.

Schöpf, S. (2015). The commodification of the couch: A dialectical analysis of hospitality exchange platforms. tripleC, 13(1), 11–34.

Söderberg, J., & O’Neil, M. (2014). Introduction. Teoksessa J. Soderbergh & Maxigas (Eds.), Book of peer production (pp. 2–3). Göteborg: NSU Press. Noudettu http://peerproduction.net/projects/books/book‐of‐peer‐production/

Spek, S., Postma, E., & van den Herik, J. (2006). Wikipedia: Organisation from a bottom‐up approach, WikiSym 2006, Odense, Denmark (August).

Srnicek, N., & Williams, A. (2016). Inventing the future: Postcapitalism and a world without work. London: Verso.

Stallman, R. M. (1985). The GNU manifesto. Noudettu www.gnu.org/gnu/manifesto.en.html

Terranova, T. (2000). Free labor: Producing culture for the digital economy. Social Text, 18(2), 33–58.

Turner, F. (2006). From counterculture to cyberculture. Stewart Brand, the Whole Earth Network, and the rise of digital utopianism. Chicago: University of Chicago Press.

van Dijck, J. (2013). The culture of connectivity: A critical history of social media. Oxford: Oxford University Press.

Varian, H. (2010). Computer mediated transactions. American Economic Review: Papers & Proceedings, 100, 1–10.

Verrips, J., & Meyer, B. (2001). Kwaku’s car: The struggles and stories of a Ghanaian long‐distance taxi driver. Teoksessa D. Miller (toim.), Car cultures (pp. 153–184). Oxford: Berg.

Wark, M. (2004). A hacker manifesto. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Weber, M. (1947). The theory of social and economic organization. New York, NY: Free Press.

Lähde: https://onlinelibrary.wiley.com/doi/book/10.1002/9781119537151

]]>
/vertaistuotantoinfran-kaksijakoisuus-infrastruktuuri-digitaaliyhteisille-ilmaistyovoimaa-vapaamatkustajafirmoille/feed/ 0
Miten luoda globaali, kukoistava yhteisvauraustalous? /miten-luoda-globaali-kukoistava-yhteisvauraustalous/ /miten-luoda-globaali-kukoistava-yhteisvauraustalous/#respond Sat, 15 Jun 2024 11:11:19 +0000 https://kapitaali.com/?p=1635 Lue lisää ...]]> kirjoittajat: Vasilis Kostakis ja Michel Bauwens

Marxin identifioitua Manchesterin tuotantolaitokset suunnitelmiksi uudelle kapitalistiselle yhteiskunnalle poliittisen talouden perusteemme eivät ole kohdanneet sen jälkeen perustavampaa transformaatiota. Strukturaaliset kriisit häiritsevät kapitalismia, niiden keskeltä nousee uusi tuotantomuoto: yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto.

Miksi tämä nouseva tuotantomuoto on niin tärkeä post-kapitalistisesta tulevaisuudesta puhutttaessa? Ja miten yhteisvaurausperustaiseen vertaistuotantoon osanottajat — “kommonerit” — elää omalla tuotannollaan, ja näin luoda kukoistava, globaali commons-talous kapitalismin jälkeen?

Tässä miksi ja miten.

Johdanto: Kaksi suurta kysymystä

Kun me tutkimme realistista yhteiskunnallista muutosta, ei riitä kysyä (normatiivisesti) miten asioiden tulisi olla, tai (idealistisesti) miten asiat voisivat olla. Meidän tulee myös tarkastella potentiaalisen muutoksen siemeniä. Aivan kuten kapitalismi on kehittynyt vuosisatojen ajan yhdistelemällä tällaisia kaavoja kaksinkertaiseksi kirjanpidoksia ja levittänyt tietoa kirjanpidolla, mikä tahansa post-kapitalistinen järjestelmä tulee olemaan juurtunut kaavoihin, jotka syntyvät kapitalismin sisällä, tai yrityksistä ratkaista sen systeemisiä ongelmia.

Nämä post-kapitalistiset kaavat sisältävät mm. yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon. John Restakis (2017), David Bollier (2016) ja muut ovat ottaneet kantaa yhteisvaurauden paluuseen, joka on määritelty yhteisenä resurssina, jota ylläpitää tai kanssaluo yhteisö, ja jota hallitaan saman yhteisön säännöillä ja normeilla. Tässä me menemme yhden askeleen kauemmaksi, ja kuvaamme syntyvän tuotantomuodon, joka tekee yhteisvauraudesta keskeisen piirteen sen arvonluonnissa ja jakelussa.

Tämä uusi arvonluonnin tapa on freesi, mutta sillä on laajat juuret. Se on syntynyt digimaailmassa kun organisoitiin avoimen tiedon, vapaiden ohjelmistojen ja yhteisten designien tuotantoa. Nyt se on myös vahva kandidaatti ottamaan ohjat fyysisestä tuotannosta ja luomaan poliittisen talouden, jossa arvon jakaminen on sekä yhteiskunnallisesti oikeudenmukaista että ekologisesti regeneroivaa. Kuten tulemme näyttämään, voimia on jo liikkeellä, jotka voivat tuottaa ja jaella arvoa yhteiskunnallisesti reiluilla ja ympäristöllisesti tasapainoisilla tavoilla.

Yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto on uusi arvonluonnin tapa digitaaliselle tuotannolle

Yhteisvaurausperustaisessa vertaistuotannossa (commons-based peer production, CBPP), joka alunperin on identifioitu uudeksi arvonluonnin ja sen jakamisen kanavaksi, internetin mahdollistamat infrastruktuurit sallivat yksilöiden kommunikoida, organisoitua ja yhteisluoda digitaalista tietoyhteisvaurautta, softaa ja designia (Benkler, 2006; Bauwens, 2005; Kostakis & Bauwens, 2014). Mieti vaikka vapaata tietosanakirjaa, Wikipediaa, ja niitä useita vapaita ja avoimen lähdekoodin projekteja (esim. Linux, Apache HTTP-serveri, Mozilla Firefox, WordPress, Enspiral), tai sellaisia avoimen designin yhteisöjä kuten Wikihouse, RepRap, Sensorica ja Farm Hack. Tämä mullistava uusi tapa yhdistää globaalit koordinaatiomekamit pienryhmädynamiikkaan, joka on olennaista ihmisheimoille, mikä sallii tällaisten dynamiikkojen muuttua globaaleiksi.

Post-kapitalistisia ominaisuuksia

CBPP eroaa perustavanlaatuisella tavalla arvonluonnista teollisessa kapitalismissa. Nykyisissä malleissa tuotantovälineiden omistaja palkkaa työntekijöitä, ohjaa työprosessia ja myy tuotteita maksimoidakseen voittonsa. Tuotanto on järjestetty allokoimalla resurssit hintasignaalien avulla, tai hierarkisen komennon avulla joka seuraa näitä hintasignaaleja.

Tätä vastoin CBPP on periaatteessa avoin kelle tahansa, jolla on osaamista ottaa osaa yhteiseen projektiin. Se tuo yhteen jokaisen osallistujan osaamisen. Jotkut osallistujat saattavat saada palkkaa yrityksiltä tai asiakkailta, mutta tämä tuotantojärjestelmä on myös avoin motivoituneille osanottajille ja jakelijoille. Näissä avoimissa järjestelmissä on monia syitä olla mukana senkin lisäksi että saadaan rahapalkkio.

CBPP mahdollistaa kontribuutiot perustuen kaikenlaisiin motivaatioihin, mutta tärkeimpänä on halu luoda jotain merkityksellistä tai yleisesti käyttökelpoista niille, jotka ovat mukana. Tuottajayhteisöille sekä muille käyttäjille, suurin osa työstä suuntautuu käyttöarvonluontiin, ei vaihtoarvon luontiin.

CBPP:n avoimissa ja läpinäkyvissä järjestelmissä kuka tahansa voi nähdä muitten tekemän työn signaalit, ja tällä tavoin hän voi sopeutua koko systeemin tarpeisiin.

Stigmerginen kollaboraatio

CBPP:ssa joillekin kommonereille maksetaan tai he voivat tehdä palkkatyötä, tai työskennellä markkinoilla freelancereina. Saivatpa he sitten palkkaa tai eivät, jokainen heistä tuottaa yhteisvaurautta. Työtä ei ohjaa korporaatiohierarkia, vaan keskinäiset tuottajayhteisön koordinaatiomekanismit. Todellakin, korporaatiohierarkioiden tarvitsee antaa periksi yhteisön arvoille jos he haluavat ottaa osaa tämän tyyppiseen tuottamiseen.

CBPP perustuu usein ”stigmergiseen” yhteistyöhön. Pohjimmiltaan stigmergia on epäsuoran kommunikaation ilmiö agenttien ja toiminnan välillä (Marsh & Onof, 2007, p. 1). Voit miettiä tässä sitä miten muurahaiset tai termiitit vaihtavat informaatiota erittämällä feromoneja (kemiallisia jälkiä).

Ajattele, miten muurahaiset tai termiitit vaihtavat tietoja levittämällä feromoneja (kemiallisia jälkiä). Tämän epäsuoran viestintämuodon ansiosta sosiaaliset hyönteiset pystyvät rakentamaan niinkin monimutkaisia rakenteita kuin polkuja ja pesiä. Toiminta jättää jäljen, joka stimuloi saman tai eri toimijan (muurahaisen, termiitin tai CBPP:n tapauksessa tavallisen ihmisen) seuraavaa toimintaa.

CBPP:n yhteydessä stigmerginen yhteistyö on ”kollektiivista, hajautettua toimintaa, jossa sosiaalisia neuvotteluja … välitetään Internet-pohjaisten teknologioiden avulla” (Elliott, 2006). Esimerkiksi vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen koodirivit ja Wikipedia-tietueet tuotetaan hajautetusti ja tilapäisesti suurten ihmisjoukkojen osallistuessa.

Toisin kuin termiiteillä ja muurahaisilla, ihmisillä on tietysti ego-ongelmia, sekoittuneita tavoitteita ja muita inhimillisiä heikkouksia, joten miten on laadunvalvonnan laita? CBPP-hankkeissa on hierarkiaan (tai heterarkiaan) perustuvia laadunvalvontajärjestelmiä. Nämä turvatoimet ovat epätäydellisiä mutta paranevat. Pakottamatta työhön ”ylläpitäjät” esimerkiksi vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoyhteistyössä tai Wikipedian ”toimittajat” suojelevat koko järjestelmän eheyttä ja voivat kieltäytyä panoksista, jotka vaarantavat eheyden.

Tällainen yhteistyö on kaukana perinteisen liiketoiminnan tavasta, mutta se houkuttelee myös voitontavoittelijoita. Koska CBPP perustuu vapaammin sitoutuneeseen ja intohimoisempaan työvoimaan ja koska sen avulla vältetään joitakin pääomakustannuksia, se voi houkutella voittoa tavoittelevia voimia. Tästä syystä CBPP:n kasvu teollisuudelle suunnatussa ohjelmistotuotannossa on ollut massiivista.

Uusi institutionaalinen ekosysteemi

CBPP:n kautta näemme syntyvän uuden institutionaalisen ekosysteemin arvon luomiseen. Tämä ekosysteemi koostuu kolmesta instituutiosta: tuottavasta yhteisöstä, yhteisösuuntautuneesta yrittäjyyskoalitiosta (-koalitioista) ja hyötyjärjestöstä. Kuvauksemme ei voi olla kaiken kattava tai lopullinen, koska jokainen ekosysteemi on ainutlaatuinen ja tämä uusi tuotantotapa kehittyy nopeasti. Tavoitteena on sen sijaan tarjota lintuperspektiivi CBPP:n laajenevasta universumista.1

 

Tuottajayhteisö Linux Mozilla GNU Wikipedia WordPress
Yrittäjäkoalitio esim. Linus esim. Mozilla esim. Red Hat, Endless, SUSE esim. Wikia-yhtiö esim. Automatic-yhtiö
Hyötyjärjestö Linux Mozilla Vapaat ohjelmistot Wikimedia Foundation WordPress

Viisi vanhinta ja parhaiten tunnettua yhteisvaurauteen perustuvaa vertaistuotantojärjestelmää

Wikipedian ja vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoprojektien hyvin dokumentoitujen ekosysteemien lisäksi Enspiral, Sensorica, Wikihouse ja Farm Hack tarjoavat uusia näkökulmia CBPP-ekosysteemien rikkaaseen kudokseen. Kaikkia voidaan kuvata uusien jälkikapitalististen arvonluonnin ekosysteemien rakentamiseksi, ja kaikki havainnollistavat siirtymistä puhtaasti digitaalisesta ohjelmistotuotannosta ja tietämyksestä sellaisten yksiköiden käyttöön, jotka tuottavat fyysisiä tuotteita ja kehittyneitä palveluja. Enspiralilla on monitahoinen palvelutarjonta, johon kuuluu osallistavan päätöksenteon alusta Loomio, Sensorica suunnittelee ja ottaa käyttöön antureita, Wikihouse tuottaa kestävän asumisen suunnitelmia ja Farm Hack osallistuu maatalouskoneiden osallistavaan suunnitteluun. Kaikki neljä toistavat digitaalisen tuotannon tunnusomaista kolmikantaista institutionaalista rakennetta. Tuore tutkimus Gentin urbaaneista commons-järjestelmistä (Bauwens & Onzia, 2017) osoittaa, että myös commons-pohjaiset urbaanit hankintajärjestelmät ovat esimerkki tästä uudesta rakenteesta.

Tuottajayhteisö Enspiral Sensorica Wikihouse Farmhack
Yrittäjäkoalitio esim. Loomio ActionStation esim. Tactus Scientific Inc esim. Architecture 00, Momentum Engineering, Space Craft, Ltd. esim. Open Shops
Hyötyjärjestö Enspiral Foundation Canadian Association for the Knowledge Economy Wikihouse Foundation Farmhack nonprofit

Kolme nousevaa yhteisvaurausperustaista vertaistuotannon ekosysteemiä.

Uuden mallin ensimmäinen tukipilari on tuottava yhteisö. Se muodostuu kaikista CBPP:n hankkeen osallistujista. Kuten todettiin, sen jäsenet voivat saada palkkaa tai osallistua vapaaehtoisesti pelkän kiinnostuksen vuoksi. Joka tapauksessa kaikki tuottavat yhteisen resurssin. Palkkatyöhön perustuviin järjestelmiin verrattuna tärkeintä on, että järjestelmä on avoin panoksille.

Toinen instituutio on yhteiseen käyttöön perustuva yrittäjäkoalitio. Sen tavoitteena on luoda joko voittoa tai toimeentuloa luomalla lisäarvoa markkinoille yhteisten resurssien pohjalta. Osallistuvat yritykset voivat maksaa maksuosuuksia.

Digitaaliset yhteiset hyödykkeet itsessään ovat tyypillisesti markkinoiden ulkopuolella, koska ne eivät ole niukkoja, joten niihin ei sovelleta kysynnän ja tarjonnan lakeja.

Yrittäjien, yhteisön ja yhteisen resurssin, josta ne ovat riippuvaisia, välisessä suhteessa on ratkaisevan tärkeää, onko niiden suhde tuottava vai ekstraktiivinen. Tästä huolimatta jokaisen yhteisön odotetaan edustavan sekoitusta.

Kaksi eroa on tässä yhteydessä merkityksellinen. Ensinnäkään yrittäjyyttä ei pitäisi samaistaa yksinomaan kapitalismiin: kaikkia yrittäjiä ei motivoi voiton maksimointi. Joillekin yrittäjyys ilmentää halua itsenäisyyteen. Autonomisten ja epävarmassa työsuhteessa olevien työntekijöiden nousevassa luokassa monet harjoittavat CBPP-ekosysteemien kannalta ratkaisevaa ”itseyrittäjyyttä”.

Yrittäjyyttä ei pitäisi samaistaa yksinomaan kapitalismiin.

Toiseksi markkinoita ei pitäisi samaistaa kapitalismiin. Ei-kapitalistisia markkinajärjestelmiä, jotka eivät perustu palkkatyöhön tai tuotantovälineiden erottamiseen työntekijöistä ja jotka toimivat eri ”arvologiikalla” kuin voiton maksimointi, on ollut olemassa kautta historian. Niitä on edelleen olemassa kapitalismin sisällä, ja niitä voidaan kehittää edelleen jälkikapitalistisina modaliteetteina. CBPP:n potentiaalina on luoda yhteisiin hyödykkeisiin suuntautuneita markkinamuotoja, jotka hyödyttävät sekä yhteisiä hyödykkeitä että yhteisomistajia.

Keskeistä yrittäjien yhteenliittymien ”yhteisöllistämisessä” on ”autonomisen työntekijän” hahmo. Nykyään vallitseva käsitys yrittäjästä on sellainen, joka on itsenäinen ja ottaa kaikki riskit pelatakseen kapitalistista lottoa. Sitä vastoin, jos haluaa palkkaa, on noudatettava yrityksen sääntöjä. Jos siis olet työntekijä, sinulla on alistussopimus. Sitä vastoin autonomiset työntekijät voivat vapaasti tehdä omat päätöksensä ja olla vuorovaikutuksessa markkinoiden ja yhteisomaisuuden kanssa haluamallaan tavalla ja ilman lupaa.

Tätä itseohjautuvan yrittäjyyden muotoa ei pidä sekoittaa uusliberalistiseen yrittäjyyteen. Gramscilaisesta näkökulmasta (Gramsci, 1971) CBPP:tä voidaan pitää pyrkimyksenä edistää vaihtoehtoja vallitseville käsityksille siitä, mitä pidetään ”normaalina” ja oikeutettuna. Commons-pohjainen yrittäjyys asettaa yrittäjyyteen liittyvän vapauden ja autonomian myötävaikuttavaan näkökulmaan.

Tarkastellaan tässä yhteydessä keskinäisen työmarkkinayhteisön SMartin luomista, joka edistää ”autonomisen työntekijän” käsitettä. Osallistuvat työntekijät ovat vapaasti tekemisissä markkinoiden kanssa edistääkseen arvojaan ja elämänhankkeitaan, mutta vastavuoroistavat elämänriskinsä yhteisomistuksessa olevan osuuskunnan kautta. Tällaiset työntekijät ovat ihanteellisessa asemassa liittyäkseen yhteisöllisempiin malleihin.

Marjorie Kelly (2012) esittelee ei-kapitalistisia/generatiivisia yrityksiä ja korostaa markkinoiden ja kapitalismin välistä eroa. Näissä yrityksissä kollektiivisesti omistetut markkinatoimijat käyttävät ylijäämäänsä kasautumisen sijaan sosiaalisten ja ympäristöön liittyvien asioiden edistämiseen. Ekstraktiivisen ja tuottavan taloudellisen toiminnan välistä eroa voidaan havainnollistaa ajattelemalla teollista maataloutta ja permakulttuuria. Ensin mainitussa maaperä köyhtyy ja heikkenee, kun taas jälkimmäisessä maaperästä tulee rikkaampi ja terveempi.

Ekstraktiiviset yrittäjät pyrkivät maksimoimaan voittonsa, ja harvat tämän rodun yrittäjät investoivat tarpeeksi tuottavien yhteisöjen ylläpitoon. Facebookin tapaan he eivät jaa voittoja niiden yhdessä luovien yhteisöjen kanssa, jotka tuottavat yrityksen arvon ja sen toteutumisen. Jotkut, kuten Uber tai Airbnb, verottavat vaihtoja luomatta liikenne- tai vieraanvaraisuusinfrastruktuuria. Vaikka tällaiset yritykset siis kehittävät hyödyllisiä palveluita, jotka perustuvat aiemmin hyödyntämättömiin resursseihin, ne tekevät sen uuttamalla. Ne helpottavat näitä palveluja, mutta ne myös luovat kilpailuhenkisyyttä, joka tuhoaa yhteisten resurssien vastavuoroisen hyödyntämisen yhteistyö- ja ympäristöedut. Lisäksi kaivannaisyritykset voivat käyttää sosiaalisia tai julkisia infrastruktuureja (esim. teitä Uberin tapauksessa) ja heikentää hyvinvoinnin tarjoamista entisestään kiertämällä verotusta ja jättämällä tarjoamatta sosiaalisia etuja.

Voit havainnollistaa eron ekstraktiivisen ja tuottavan taloudellisen toiminnan välillä ajattelemalla teollista maataloutta ja permakulttuuria.

Sitä vastoin tuottavat yrittäjät tuottavat lisäarvoa näille yhteisöille, joita ne sekä synnyttävät että joista ne ovat riippuvaisia. Parhaassa tapauksessa yrittäjäyhteisö ja tuottava yhteisö ovat yksi ja sama. Kun yrittäjät luovat toimeentuloa tuottaessaan yhteisomaisuutta, he investoivat ylijäämän uudelleen omaan hyvinvointiinsa ja koko yhteisomaisuusjärjestelmään, jota he yhdessä tuottavat.


Erään yhteisvaurauspohjaisen vertaistuotannon aloitteen ekosysteemi. Konseptoi Vasilis Kostakis ja suunnitteli Elena Martinez Vicente. Teksti Michel Bauwens, Vasilis Kostakis, Stacco Troncoso, Ann Marie Utratel.

Kolmas toimielin on edunsaajajärjestö. Tämä yksikkö voidaan nähdä yhteisten hyödykkeiden infrastruktuuriorganisaationa, joka hallinnoi yhteisiin hyödykkeisiin perustuvaa yhteistyötä. Monissa CBPP-ekosysteemeissä onkin itsenäisiä hallintoinstituutioita, jotka tukevat yhteistyön infrastruktuuria ja antavat CBPP:lle valtuudet. Yhteistyö tapahtuu näin ollen itsenäisesti, ilman komento- ja valvontakoneistoa. Yhteistoiminta on todellakin mahdotonta ilman sitä. Esimerkiksi Wikimedia Foundation on Wikipedian ei-pakkokeinoja käyttävä hyväntekeväisyysjärjestö. Samoin vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistosäätiöt hallinnoivat usein infrastruktuuria ja hankkeiden verkostoja.

Yhteisöpohjaisen vertaistuotannon suuri ekosysteemi, johon kuuluu erilaisia pienempiä ekosysteemejä. Käsitteellistänyt Vasilis Kostakis ja suunnitellut Elena Martinez Vicente.

Perinteiset kolmannen sektorin organisaatiot operoivat havaitun niukkuuden maailmassa. Ne näkevät ongelmia, etsivät resursseja ja suuntaavat resurssit identifioitujen ongelmien ratkaisuun. Tämä lähestymistapa heijastelee voittoa tavoittelevien yritysten toimintatapaa.

Sitä vastoin hyötyä tavoittelevat järjestöt toimivat ’potentiaalisen’ runsauden eteen. Ne tunnistavat ongelmia, mutta uskovat että kontribuuttoreita riittää tarpeeksi ratkaisemaan nämä ongelmat. Ne ylläpitävät yhteistyön infrastruktuuria, mikä mahdollistaa yhteistyötä tekevien yhteisöjen ja yrittäjäkoalitioiden ryhtyä CBPP-prosesseihin, jotka ovat elintärkeitä näiden ongelmien ratkaisemiseksi, ilman että suoraan komennettaisiin kontribuuttoreita.

Ne suojaavat tätä yhteisvaurautta lisensseillä ja voivat myös auttaa ratkomaan konflikteja osanottajien ja sidosryhmien välillä, keräämään varoja ja rakentamaan yleistä kapasiteettia, jota tarvitaan työskentelyyn tietyllä alalla, esimerkiksi koulutuksen tai sertifioinnin parissa.

Tietyt CBPP-ekosysteemit liittyvät toisiinsa digitaalisen yhteisvaurauden kautta. Koska yhden projektin tuotos voi olla toisen panos, CBPP voidaan nähdä suurena ekosysteeminä, joka koostuu monista pienistä ekosysteemeistä.

Yhteisvaurauden ja pääoman välisistä ristiriidoista selviäminen kohti integroitua taloudellista todellisuutta

Syntyvät ekosysteemit, joita tässä kuvataan, eivät ole suvereeneja nykyisessä poliittisessa taloudessa, ja niiden mukana tulee haasteita ja ristiriitoja. Esimerkiksi Enspiral on velkaa liiketoiminnassaan suurelta osin sen jäsenten aivan erityiselle osaamiselle. Jäsenet ovat erittäin päteviä omilla aloillaan ja he ovat hankkineet osaamista ja kokemuksia koulutuksen ja työn kautta, mm. perinteisissä yliopistolaitoksissa, ohjelmistotaloissa ja rahoitusalalla. Sen lisäksi sen osaaminen täyttää nichen devaajamarkkinoilla, jossa on pienet markkinoille tulon pääomavaatimukset. Enspiralin liiketoimintamallia voi olla vaikeaa replikoida ilman näitä tekijöitä.

Samalla tavoin Sensorica ja Farm Hack molemmat kohtaavat suuria haasteita, kun puhutaan asianmukaisesta ja kattavasta liiketoimintaprosessien ja tuotosten dokumentoinnista, kun taas WikiHouse edelleen pyrkii laajentamaan sen teknologioiden ja mallien luotettavuutta ja soveltamisalaa.

Kaikki kuvatut projektit, erityisesti ne, joihin liittyy paikallista tuotantoa, edelleen riippuvat merkittävällä tavalla halvoista, massatuotetuista raaka-aineista ja komponenteista. Niiden liiketoimintamallit eivät ole vielä loppuun asti hiottuja, ja ne saattavat olla elinkeino vain pienelle määrälle aktiivisia ja erittäin asialleen omistautuneita kontribuuttoreita.

Nämä nurjat puolet poislukien ei kannata aliarvioida yllä esiteltyjen kaltaisia esimerkkejä, jotka voivat toimia ratkaisuina kiireellisiin ja pitkään laiminlyötyihin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Nämä uudet aloitteet rakentavat asteittain merkittävää kapasiteettia tukea tätä syntyvää yhteismaaperustaista poliittista taloutta. Jokainen case tarjoaa uniikkeja tekno-yhteiskunnallisia ratkaisuja, kiteyttää uuden yhteiskuntaan sidotun arvokäsityksen, määrittelee uusia järjestäytymismuotoja ja relaatioita tuotantovälineille ja tarjoaa uusia ja holistisempia taloudellisen todellisuuden esitystapoja.

Kun nämä ratkaisut kypsyvät ja niitä otetaan käyttöön, replikoidaan ja parannellaan toisissa projekteissa, tämä uusi taloudellinen todellisuus voi sisällyttää ja ylittää nykyiset ristiriidat ja prosessit syntetisoiduksi, konkreettiseksi, yhteisvaurauskeskeiseksi kokonaisuudeksi.

Ollaksemme varmoja, näiden uusien siemenmuotojen autonominen syntyminen ja kehitys ei itsessään ole riittävä ehto yhteiskunnalliselle muutokselle. Mutta ne ovat sellaisen muutoksen tarpeellinen ominaisuus  ja niiden ennakoiva tehtävä ja voima ovat elintärkeitä minkä tahansa sosiaalisen muutoksen strategian menestykselle. Mikään konfliktin- tai kriisinraktiasu ei voi toimia ilman luottamusta näihin muutoksen siemeniin.

Siemenmuodosta yhteiskunnalliseksi muodoksi

Tehdään yksi asia selväksi: tässä konkreettisten projektien mikrotasolla emergenttinä institutionaalisena infrastruktuurina kuvatut uudet tuotantomuodot ovat myös potentiaalisia formaatteja uudelle kapitalismin jälkeiselle poliittiselle taloudelle ja sivilisaatiolle:

  • Omaehtoisen arvonluonnin ytimessä olevat tuottajayhteisöt ovat myös malli uuden tyyppiselle siviiliyhteiskunnalle ja uuden jälkikapitalistisen talous- ja yhteisksuntamallin ydininstituutiolle. Tässä tuottavan kansalaisyhteiskunnan mallissa kansalaiset tunnustetaan myös kontribuutioistaan yhteiskuntaan CBPP:llä.
  • Yrittäjäkoalitiot, jotka yhteisluovat generatiivisesti lisäarvoa ihmisten ja luonnon yhteismaalle, ovat generatiivisen ja eettisen markkinan malli.
  • Infratason hyötyjärjestöt ovat valtion voimaannuttamisen ja toteuttamisen malli, joka varmistaa kansalaistensa ja asukkaidensa kontribuutioiden potentiaalintasauksen.

Yhteisvaurautta yhteistekijöille, hyödykkeitä kapitalisteille

CBPP:ssä kontribuuttorit luovat yhteistä arvoa avoimilla kontribuutiojärjestelmillä, hallitsevat omaa työtään osanottokäytännöillä ja luovat yhteisiä resursseja, joita voidaan osaltaan käyttää uusissa iteraatioissa. Tämä avoimien panosten, osanottoprosessin ja yhteisvauraussuuntautuneiden tuotosten sykli voidaan tulkita yhteisvaurauden akkumulaatiosykliksi, ja tämä sykli rinnastuu pääoman akkumulaatioon.

Tässä vaiheessa CBPP ennakoi tulevaa jälkikapitalistista tuotantomuotoa. Se on prototyyppi, sillä se ei voi vielä täysin uusintaa itseään ilman keskinäistä riippuvuutta kapitalismista. Tuottavana ja innovatiivisena “kapitalismin sisällä” toimivalla CBPP:llä on myös kyky ratkaista joitain kapitalismin aikaansaamia strukturaalisia ongelmia — käytännössä siis päästen kapitalismista yli. CBPP ei kuitenkaan tule olemaan uusi “totaalinen sosiaalinen todellisuus” ennen kuin se aloittaa fyysisen tuotannon.

Mitä tulee kapitalistiseen kilpailuun, CBPP voi saada aikaan innovaatioita. Firmoilla, joilla on pääsy digitaaliseen yhteisvaurauteen, on kilpailuetu firmoista, jotka käyttävät omistusoikeuden alaista tietoa ja luottavat ainoastaan omaan tutkimukseensa (Tapscott & Williams, 2005; Benkler 2006; von Hippel, 2017). Esimerkiksi keskinäistämällä ohjelmistontuotannon avoimeen verkostoon, firmat säästävät merkittäviä summia infrastruktuuri-investoinneissa. Tässä kontekstissa CBPP voidaan nähdä kapitalististen koalitioiden tuottavan tiedon keskinäistämisenä.

Tämä kapitalistinen investointi itsessään ei ole negatiivista. Sen sijaan se on olosuhde, joka on kasvattanut yhteiskunnan investointeja yhteismaasuuntautuneeseen siirtymään. Koska CBPP ratkaisee joitain nykyisen järjestelmän strukturaalisia ongelmia, pääoma sekä tuottava että johtava luokka siirtyvät sitä kohti. Vaikkavanhan talousmallin ylivalta vääristääkin CBPP:tä, se samaan aikaan saattaa alulle uusia ajattelumalleja, jotka syövät maata ylivallan jalkojen alta.

Kuitenkaan uusi kommonerien luokka ei voi luottaa kapitalistisiin käytäntöihin ja sijoituksiin. Marinus Ossewaarden ja Wessel Reijersin (2018) kolmen kohdan havainto pätee tässä: “(1)…teknologian avulla välitetyt digitaalisen yhteistekemisen implisiittisen ja eksplisiittisen hinnoittelumekanismin käytännöt voidaan realisoida (2)…sellaiset mekanismit vievät digitaalisen yhteistekemisen käytänteitä kohti rahataloutta, (3) mikä vuorostaan vaikuttaa digitaalisen yhteistekemisen käytäntöihin sisältyviin vastarinnan muotoihin.”

Lopulta kommonerien tulee tehdä CBPP:stä autonomisempi dominantista poliittisesta taloudesta. Jossain vaiheessa vallan tasapaino voidaan kääntää: yhteismaa ja sen yhteiskunnalliset voimat muuttuvat yhteiskunnan dominantiksi modaliteetiksi, mikä pakottaa valtion ja markkinoiden modaliteettien sopeutumaan yhteiskunnallisiin vaatimuksiin.

Käänteinen omaksunta

Yhteistekijöiden tulisi vältää tilanteita, joissa kapitalistit omaksuvat yhteismaan ja ryntäävät tilanteisiin, joissa yhteismaa kaappaa pääomaa ja käyttää sitä rakentamaan omaa kapasiteettiaan. Sellaista käänteistä omaksuntaa Dmytri Kleiner ja Baruch Gottlieb ovat kutsuneet nimellä “transvestointi” (Kleiner, 2010, 2016). CBPP:n tapauksessa arvoa virtaisi kapitalistisilta markkinoilta yhteismaahan käyttäen generatiivisia markkinakäytänteitä aina kuin vain mahdollista. Näin transvestointi auttaisi kommonereita tulemaan turvaamaan rahoituksen ja muuttumaan rahoituksellisesti riippumattomiksi. Sellaisia proseduureja kehitetään ja toteutetaan siemenmuotoina avoimissa osuuskunnissa kuten Sensorica tai Enspiral-verkosto.

Sensorica on yhteistyöverkosto, joka kehittää sensoreita. Se virallisesti lanseerattiin vuonna 2011 Montrealissa, Kanadassa, ja sitä on inspiroinut vapaat ja avoimen lähdekoodin projektit sekä niihin liittyvät yhteistyön muodot. Sensorica eksplisiittisesti erottelee tuotantoprosessit, jotka ovat yhteisvaurausperustaisia, sen markkinaoperaatioista, joita yksittäiset tahot pyörittävät, vaikka tuottajaverkosto niitä kontrolloikin. Verkoston kontribuutioihin perustuva kirjanpitojärjestelmä pitää kirjaa jokaisen projektin osanottajan jokaisesta kontribuutiosta jokaisessa vaiheessa, aloituksesta markkinointiin. Kaikki myytävien tuotteiden tulot jaetaan takaisin niille, jotka ovat kontribuoineet niiden tuotantoon. Sensorica tarjoaa elinkeinomahdollisuuksia ja emansipoi kontribuuttorit niin, että he voivat antaa enemmän luovaa energiaa yhteisvaurausperustaisille tuotantoprosesseille.

Enspiral-verkosto koostuu Enspiral-liiketoiminnasta, Enspiral-säätiöstä ja ammattilaisten yhteisöstä, jotka toimivat eri aloilla ja joilla on laajasti osaamista eri aloilta. Enspiral-liiketoiminta tarjoaa tuotteitaan ja palvelujaan markkinoille, niinkuin mikä tahansa normaali yritys, mutta heidän fokuksensa on sosiaalisessa taloudessa, ja he vastaavat yhteiskunnan haasteisiin.  Tämän prosessin avulla he luovat yhteisvaurautta (ohjelmistoja, infrastruktuuria, tietoa — kaikkein kuuluisimpana Loomion, verkkosovelluksen, joka auttaa ryhmiä tekemään yhdessä päätöksiä), mutta myös kassavirtaa ja (joissain Enspiral-liiketoiminnoissa) jopa liikevoittoa. Osuus näistä rahoista lahjoitetaan säätiölle. Säätiö sitten käyttää niitä kattamaan toiminnan kustannuksia ja loput investoidaan uudelleen uusiin yhteismaaprojekteihin demokraattisesti. Kun projekteja rahoitetaan ulkoisesti, taustayhtiöt tyypillisesti saavat osuutensa, kunhan sovittuun tuottoon ollaan päästy. Tämä sopimus yhdessä demokraattisen hallinnon kanssa mahdollistaa yhtiöiden päättää liikevoiton takaisininvestoinneista yhteiskunnalliseen tehtäväänsa ja/tai uusiin Enspiral-projekteihin.

Avoin osuustoiminta

Avoin osuustoiminta on työkäsite, jonka tarkoitus on uuttaa osuuskuntiin CBPP:n perusperiaatteet (Bauwens & Kostakis, 2014). Pat Conaty ja David Bollier (2014) ovat peräänkuuluttaneet “uudenlaista synteesiä tai synergiaa yhtäältä nousevien vertaistuotanto- ja yhteismaaliikkeen ja toisaalta kasvavien osuustoiminnallisten ja solidaarisuustalousliikkeiden innovatiivisten elementtien välille”. Enemmän kuin perinteisissä osuuskunnissa, avoimet osuuskunnat olisivat sääntöjensä määrääminä suuntautuneet enemmän yhteiseen hyvään rakentamalla yhdessä digitaalista ja/tai aineellista yhteisvaurautta. Tämä orientaatio periaatteessa laajentaa seitsemää osuustoiminnan periaatetta — huolenpitoa yhteisöstä (ICA, 2018). Toisin kuin perinteiset osuuskunnat, avoimet osuuskunnat yhdistävät resurssinsa (tiedon, ohjelmistot, designit) varannoiksi ja näin luovat monitahoisen digitaalisen yhteismaan toisille avoimille osuuskunnille. Näin avoimet osuuskunnat sisäistäisivät negatiivisia ulkoisvaikutuksia, ottaisivat käyttöön monen sidosryhmän hallintomalleja, auttaisivat luomaan aineetonta ja aineellista yhteisvaurautta ja olisivat sosiaalisesti ja poliittisesti järjestäytyneet globaalien ongelmien ympärille, vaikka ne tuottaisivat paikallisesti.

Eräs tapa ymmärtää avointa osuustoimintaa on tarkastella sitä, miten keskiajan kiltajärjestelmä toimi. Kilta oli tuottajien yhdistys, joka valvoi oman ammatin käytäntöjä tietyllä maantieteellisellä alueella. Siinä oli elementtejä ammattiyhdistyksistä, liitoista, kartelleista ja salaseuroista. Ulkoisesti killat myivät tavaroita ja palveluja markkinoilla, mutta sisäisesti ne olivat veljeskuntia ja solidaarisuusjärjestelmiä. Yhteisvaurauskeskeisessä taloudessa sellainen tehokkuus ja solidaarisuus saavutettaisiin avoimen osallisuuden järjestelmillä, jotka toisivat yhteen tuottajat ja kuluttajien/käyttäjien yhteisöt, kuten kumppanuusmaatalous tekee nyt. Tässä mielessä alla ehdotetut mallit kietoisivat kontribuuttorit solidaarisuusekosysteemin eri rooleihin.

Klassisen korporaatioparadigman tuolla puolen

Tässä esitellään kuusi toisiinsa liittyvää jälkikapitalistisen yrittäjäkoalition strategiaa. Kaikki tavoittelevat pääsevänsä klassisen korporaatioparadigman sekä sen välistä vetävien, liikevoittoa maksimoivien käytänteiden tuolle puolen, perustamaan avoimia osuuskuntia, jotka kultivoivat yhteismaasuuntautunutta taloutta.

Ensinnäkin, on olennaista tunnustaa, että suljetut liiketalousmallit perustuvat keinotekoiseen niukkuuteen. Vaikka tieto digitaalisessa muodossa voidaan jakaa nopeasti ja pienin marginaalikuluin, perinteiset firmat voivat käyttää keinotekoista niukkuutta keräämään vuokria tiedon tuottamisesta. Juridisen painostuksen tai teknologisen sabotaasin keinoin luonnollisesti jaettavissa olevista hyödykkeistä joskus tehdään keinotekoisesti niukkoja, ylimääräisen liikevoiton tuottamiseksi (Kostakis et al., 2018). Tämä on erityisen sapettavaa, kun hengenpelastavia lääkkeitä tai planeettaa regeneroivaa teknologista tietoa ylihinnoitellaan tai niistä tehdään tarpeettoman niukkoja. Avoimet osuuskunnat, sitä vastoin, kieltäytyisivät tekemästä voittoa tiedon kaltaisten runsaiden resurssien muuttamisella keinotekoisesti niukoiksi.

Toiseksi, tyypillinen CBPP-projekti sisältää erilaisia hajautettuja tehtäviä, joiden suorittamiseen henkilöt voivat vapaasti kontribuoida. Esimerkiksi, vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoprojekteissa osallistujat voivat kontribuoida koodia, luoda designeja, ylläpitää verkkosivuja, kääntää tekstiä, kehittää yhdessä markkinointistrategioita ja tarjota käyttäjätukea. Tässä järjestelyssä kiinteään toimenkuvaan perustuva palkkaus ei olisi kaikkein asianmukaisin tapa palkita kontribuutioista. Vaihtoehto on avoimen arvon kirjanpito tai kontribuutiokirjanpito: kaikki tulot kontribuutioista virtaavat kontribuution tekijöille heidän kollektiiviseen tuotantoon merkityksellisestä osallistumisesta kartuttamiensa pisteiden mukaisesti. Tämä malli voisi toimia vastalääkkeenä monien firmojen taipumukselle, jossa kourallinen hyväasemaisia kontribuuttoreita kerää paljon suuremman yhteisön yhdessä luoman arvon.

Kolmanneksi, avoimet osuuskunnat voisivat turvata yhteisesti luodun arvon ja siitä saatavien hyötyjen reilun jakamisen “copyfair”-lisensseillä (Bauwens & Kostakis, 2014). Nykypäivän “copyleft”-lisenssit — kuten Creative Commons ja GNU Public License — sallivat kenen tahansa käyttää uudelleen tietoyhteisvaurautta, olettaen että muutokset ja parannukset myöhemmin jaetaan samana yhteisvaurautena. Koukku on, että viitekehys epäonnistuu rohkaisemaan vastavuoroisuutta yhteisvaurauden kaupallisessa käytössä tai luomaan pelikenttää yhteisvauraussuuntautuneille yrityksille. Nämä puutteet voidaan korjata copyfair-lisensoinnilla, joka sallii jakamisen ja samalla juurruttaa vastavuoroisuutta. Nämä lisenssit säilyttävät oikeuden jakaa tietoa, mutta ne edellyttävät, että tällaisen tietoyhteisen kaupallistamisen edellytyksenä on antaa jotain takaisin kyseiseen tietoyhteiseen. Esimerkiksi lisensoinnin copyfair-lähestymistapa suosittelee GNU Public Licencen vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen vapauksia, mutta sääntelee liikevoiton tuottopotentiaalia. Peer Production License on copyfairin ensimmäinen tapaus, joka rajoittaa digitaalisen yhteisvaurauden käyttöä työntekijäosuuskunnissa (Kleiner, 2010). Lisäksi FairShares Association käyttää Creative Commonsin epäkaupallista lisenssiä yleisesti, mutta sallii jäsentensä käyttää sisältöä kaupallisesti.

Neljänneksi, avoimet osuuskunnat käyttävät avoimia designeja tuottamaan kestäviä tavaroita ja palveluja. Voittoa tavoittelevat yhtiöt usein tuottavat tuotteita, jotka vanhenevat suunnitellusti, ylläpitääkseen jännitettä kysynnän ja tarjonnan välillä ja maksimoidakseen liikevoittonsa. Sellainen vanheneminen on ominaisuus, ei bugi. Sitä vastoin avoimen designin yhteisöillä ei ole samanlaisia insentiivejä suunnitellulle vanhenemiselle (Kostakis et al., 2018).

Viidentenä, avoimet osuuskunnat voisivat vähentää hävikkiä. Läpinäkyvyyden puute ja taipumus vastakkainasetteluun suljetuissa yrityksissä tekee niille vaikeaksi luoda kiertotalous, jossa yhden tuotannon tuotoksesta tulisi toisen panos. Kuitenkin avoimet osuuskunnat voisivat kehittää yhteistyön ekosysteemeitä avoimien toimitusketjujen avulla. Nämä ketjut voisivat tehostaa tuotantoprosessien läpinäkyvyyttä niin, että osallistujat voisivat adaptoida käyttäytymisensä verkostossa saatavilla olevaan tietoon. Ei ole tarvetta ylituottaa, kun verkoston realiteeteista tulee yleistä tietoa. Avoimet osuuskunnat voisivat siirtyä pois eksklusiivisesta epätäydellisten markkinahintasignaalien riippuvuudesta kohti keskinäistä tuotannon koordinointia, kiitos avointen toimitusketjujen ja avoimen arvon kirjanpidon yhdistelmän.

Kuudenneksi, avoimet osuuskunnat voivat keskinäistää sekä digitaaliset että fyysiset infrastruktuurit. Huolimatta sille annetusta oikeutetusta kritiikistä, väärinnimetty AirBnb:n ja Uberin “jakamistalous” kuvaa käyttämättömille resursseille käyttäjien löytämisen potentiaalia. Co-working, osaamisen jakaminen ja kyytien jakaminen esimerkillistävät myös monia tapoja, joilla me voimme käyttää ja jakaa resursseja uudelleen. Yhteisomistuksen ja yhteishallinnoinnin avulla aito jakamistalous voisi käyttää resursseja paljon tehokkaammin, yhteisten datatilojen ja tuotantovälineiden avulla.

Osuusomistamisen alustat voivat myös alkaa suunnata uudelleen alustataloutta yhteisvauraussuuntautuneen mallin ympärille. Kuusi yllä esitettyä käytäntöä ovat no yleistymässä eri muodoissaan, mutta ne tulee integroida yleisemmin. Arviomme mukaan yhteisvaurauskeskeisemmän talouden vaalimisen päätavoite on kaapata takaisin arvonlisäys, joka joka tällä hetkellä ruokkii spekulatiivista kapitalismia ja uudelleensijoittaa se yhteisvauraussuuntautuneiden tuottajayhteisöjen kehitykseen. Muutoin CBPP:n potentiaali jää alikehittyneeksi ja dominantille järjestelmälle alisteiseksi.

Fyysisen tuottamisen ja kestävän tuotannon luomisen haasteet

Tyypillisesti pääomatarve on dramaattisesti korkeampi fyysisessä tuotannossa, joka vaatii luonnonvaroja, rakennuksia, koneita ja ihmisiä. Selvästikin verkottuneiden henkilöiden kokoaminen vaatii merkittävästi vähemmän pääomaa. Siitä huolimatta, kuten todettua, CBPP:a ei voida pitää täytenä tuotantomuotona ellei se integroi sekä digitaalista että fyysistä tuotantoa.

Tietoon, ohjelmistoihin ja suunnitteluun liittyvien digitaalisten yhteisomistusten ja paikallisten valmistustekniikoiden yhtymäkohdan pohjalta on syntymässä uusia fyysisen tuotannon malleja. Ne voidaan kodifioida ilmaisuun “suunnittele globaalisti, valmista paikallisesti” (Desigb Global, Manufacture Local, DGML). Se mikä on kevyttä (tieto, design), tämän logiikan mukaan, muuttuu globaaliksi, kun taas se mikä on raskasta (koneet) on paikallista ja ideaalisesti yhteistä. DGML osoittaa, miten teknologiaprojekti voi hyödyntää digitaalista yhteisvaurautta ja saada maailmanlaajuisen yhteisön osallistumaan sen kehittämiseen ja juhlistaa uusia yhteistyömuotoja (Kostakis et al., 2018; Kostakis et al., 2015; Kostakis et al., 2016). Toisin kuin suuren mittakaavan teollisuustuotanto, DGML-malli painottaa pienen skaalan desentralisoituja, resilienttejä ja paikallisesti kontrolloituja sovelluksia. DGML voi tunnustaa rajallisten resurssien asettamat niukkuudet ja järjestellä aineellisia toimintoja niitä säilyttämään. Loppujen lopuksi, koska valmistus on suurelta osin paikallista, toimituskulut ovat matalammat ja ylläpito helpompaa. Valmistajat suunnittelevat tuotteita kestämään niin pitkään kuin tarpeellista DGML-manttelin alla, ja tieto ja design voidaan jakaa vapaasti, sillä patenttikuluja ei ole.

Jo nyt me näemme rikkaan kudelman DGML-aloitteita syntyvän talouteen, jotka eivät kaipaa yhtenäistä fyysistä perustaa, koska niiden jäsenet ovat kaikkialla ympäri maailmaa. Otetaan esimerkiksi L’Atelier Paysan (Ranska) ja Farm Hack (USA), yhteisöt jotka yhteistyöllä rakentavat open source -maatalouskoneita pienen mittakaavan viljelyyn, tai OpenBionics-projekti, joka tuottaa matalan kustannusten open source -designeja bionisille ja robottilaitteille, tai RepRap-yhteisö, joka luo open source -designeja 3D-tulostimille.

Kaupungit ympäri maailman ovat osittain syleilemässä tätä muutosta, mikä käy ilmi urbaanin yhteisvaurauden tutkimuksesta (Bauwens & Onzia, 2017). Ghentissä, Belgiassa, identifioitiin lähes 500 urbaania yhteismaata, kasvua kymmenkertaisesti 10 vuoden aikana, jotka kattavat kaikki huoltovarmuusjärjestelmät. Useimmat näistä yhteisvaurausperustaisista muodoista, kuitenkin, jakavat tavaroita eteenpäin, mutta eivät tuota niitä. Esimerkiksi autojen ja polkupyörien yhteiskäyttöjärjestelmät keskinäistävät pääsyn joukkoliikenteeseen, mutta eivät itse valmista kulkuvälineitä. Samalla tavoin asumisosuuskunnat, yhteisasuminen ja maanomistusyhteisöt tarjoavat pääsyn asumiseen, mutta eivät “rakenna” taloja.

Lisärajoite: Monet regeneratiiviset projektit pysyvät sirpaleisina ja paikallisina. Niin tervetullutta kuin näiden aloitteiden nopea kasvu onkin, se ei riitä kääntämään suuntaa. Julkisen vallan ja yhteismaan välinen yhteistyö tulee paikallistasolla yhdistää yhteisön vauraudentuotantopolitiikkaan, joita inspiroi mallit Clevelandissa ja Britannian Prestonissa. Ylikansallisia sijoittajakoalitioita tarvitaan luomaan globaaleja avoimia talletuspaikkoja, joilla voidaan perustaa provisiojärjestelmiä ja keskinäistä oppimistoimintaa, jotka ovat otettu käyttöön paikallisesti mutta joita koordinoidaan globaalisti.

Eräs nopeasti kasvava sektori perustavanlaatuisemman transformaation keskellä on muutoksen eturintamassa. Se voi tuottaa tervettä ruokaa kaupunkilaisille, elinkeinoja tuottajille, monen sidosryhmän hallinnointijärjestelmiä, joissa on mukana sekä tuottajat että kuluttajat, ja merkityksellistä työtä integroidussa ekosysteemissä. 80 projektia 500:sta Ghentissä oli ruokaprojekteja — luomuviljelijät tuottivat ruokaa erilaisissa yhteismaahan perustuvissa järjestelyissä. Sellainen paikallinen ruoantuotanto esimerkillistää CBPP:n seuraavaa vaihetta: hyödykkeiden kosmolokaalia tuotantoa. Tämä vaihe yhdistää avoimet, globaalit yhteisöt, jotka keskinäistävät tuotantotiedon, hajautetun paikallistuotannon ja tuottajaekosysteemin yhteistoiminnallisen, generatiivisen järjestäytymisen. Haasteena on tämän mallin laajentaminen talouden pääomavaltaisemmille sektoreille, mikä todennäköisesti vaatii sekä julkisen sektorin että osuustoiminnallisen sijoittamisen ja rahoituksen maailman sitoutumista.

Suurin haaste kuitenkin on edelleen kestävien tuotantomuotojen luominen. Kate Raworth (2017) on kätevästi tiivistänyt sen, mitä tarvitsee tehdä: tyydyttää ihmiskunnan sosiaaliset tarpeet ilman, että ylitetään planeetan kantokyky tai vahingoitetaan elintärkeitä syklejä tai tarvittavia ekosysteemejä, jotka ylläpitävät ihmiselämää.

Yhteismaa tulee olemaan elintärkeä osa tätä ihmisten selviämisstrategiaa. Yhteistekeminen vaatii resurssien ja infrastruktuurin yhteenkokoamista ja keskinäistämistä ja tuhlaavaisen korporaatiokilpailun korvaamista, joka heijastelee yhteiskunnallisten ja ympäristön kustannusten systemaattista ulkoistamista, millä pidetään kulut ja hinnat niin alhaalla kuin mahdollista. Sitä vastoin CBPP:n “yhteistyöetu” on, että se tuottaa tavaroita ja palveluja ihmisten tarpeisiin matalammilla termodynaamisilla kustannuksilla kuin kapitalistiset tuotantomallit (Piques & Rizos, 2017). Esimerkiksi autojen yhteiskäyttöprojekti Ghentissä, Degage, käyttää 130:a autoa 1300 jäsenensä kesken, millä varmistetaan jäsenten täysi liikkuvuus samalla kun huomattavasti pienennetään ympäristökuluja. Samanlaisten projektien tutkimukset ovat näyttäneet, että jokainen yhteiskäytössä oleva auto voi korvata jopa 13 yksityisautoa (Shaheen, 2017).

Yhteistekeminen on sekä vihreää että tehokasta. Yhteisvaurausperustaiset ruoantuotantojärjestelmät eivät saastuta pohjavettä, eivät käytä myrkyllisiä lisäaineita ja voivat käyttää hiilivapaita kuljetusjärjestelmiä. Kuten sivilisaatioiden historiallinen ylikulutusvertailu on osoittanut (Motesharrei et al., 2014), tasavertaisempi pääsy elämän resursseihin vähentää merkittävästi resurssipohjaisia katastrofeja ja tekee kriisiajanjaksoista vähemmän vakavia. Tuotantomallit, jotka käyttävät “aineellisen tuotannon toissijaisuuden” lähestymistapaa, vähentävät dramaattisesti kuljetuskustannuksia ja -tarpeita samalla, kun ne ylläpitävät globaalia kulttuurillista ja teknistä yhteistoimintaa.

Hyvä uutinen on, että pioneeriyhteisöt ympäri maailman kehittävät monia työkaluja, joita tarvitaan tähän siirtymään. Esimerkkeinä:

  • avoimen ja kontributiivisen kirjanpidon järjestelmät, jotka kykenevät tunnustamaan ja palkitsemaan kaikki kontribuutiot, ei ainoastaan markkina-arvoa, sellaiset joiden edelläkävijöinä Sensorica ja muut ovat toimineet,
  • yhteiset ekosysteemiset kiertävän tarjonnan ketjut, jollaisilla on kokeillut Provenance, Oxchain-tutkimusprojektilla, joissa käytetään ekosysteemisiä yhteisen kirjanpidon järjestelmiä kuten R-E-A -kirjanpito (resurssit, tapahtumat, agentit), integroidun vaikutuksen kirjanpitoa ja/tai biofyysistä kirjanpitojärjestelmää, mikä mahdollistaa suoran pääsyn termodynaamisiin virtoihin ja kustannuksiin käyttäen “globaaleja kynnysarvoja ja allokaatioita”,
  • ekologisesti tuhoamattomat hajautetut tilikirjajärjestelmät, kuten Holochain,
  • rahakkeisiin perustuvat arvojärjestelmät, jotka mahdollistavat ohjelmoitavan tuotannon erilaisten arvologiikkojen perusteella.

Johtopäätösten sijaan: Yhteisvaurauden juomasarvi

Keskiajalla juomasarvia käytettiin killoissa usein symboloimaan ja edistämään vieraanvaraisuutta, ystävyyttä ja solidaarisuutta jäsenten keskuudessa. Nämä arvot osoittautuivat tärkeiksi killan vauraudesta puhuttaessa (Rosser, 2015).

Tarvitsemme yhteisvaurauden juomasarven, jolla autetaan tekemään CBPP:sta dominantti tuotantomuoto. Kiltajärjestelmä voi inspiroida kommonereja etsimään kestäviä elinkeinoja. Siirtymävisioomme kuuluu yhteismaaperustaiset “uuskiltojen” verkostot, jotka koostuvat osuuskunnista ja autonomisista tuottajista. Nämä verkostot tuottaisivat arvoa — globaalia yhteisvaurautta kommonereille ja yleisölle ja tuotteita myytäviksi yhteismaan ulkopuolisille firmoille.

Pienen mittakaavan aloitteet voivat nyt olla vaikuttavia suuressa mittakaavassa, solmupisteinä yhteisvaurausperustaisessa paikallisverkostojen globaalissa verkostossa. Digitaalisen yhteistekemisen kautta ruohonjuuritason aloitteet voivat olla suuntautuneet sekä paikallisesti että globaalisti: “pienet ja paikalliset, kun ne ovat avoimia ja kytkeytyneitä, voivat näin muuttua designesimerkiksi, jolla luodaan resilienttejä järjestelmiä ja kestävän kehityksen mukaisia ominaisuuksia, sekä positiivisen takaisinkytkennän näiden järjestelmien välille” (Manzini, 2013). Siispä “ylöspäin skaalauksen” sijaan CBPP-aloitteet “skaalautuvat sivuun”.

Pääoman akkumulaation kriisin väijyessä, voisiko arvovirtaus etsiä ja löytää paikkansa yhteisvauraustaloudessa? Kyllä. Sen sijaan, että pääoma omaksuisi yhteisvauraustalouden kapitalistisille alustoille, jotka kaappaavat arvonlisän yhteisvaurausliiketoiminnalta (esim. Facebook, Google, IBM), kommonerit voivat omaksua pääoman yhteismaan sisään ja alistaa sen yhteismaan säännöille.

Paljon riippuu siitä onnistummeko estämään hienovaraisempia käänteisen omaksumisen tapoja. Kommonerien tulee luoda toisiinsa kytkeytyneitä transvestointi-instrumentteja, jotka hyväksyvät uutta yhteisvaurauden ja CBPP-markkinamuotojen kurittamaa pääomaa. Esimerkiksi “kaksoislisensointi”-skeemat vaativat kapitalisointia haluavilta lisenssimaksuja tai liittymistä yhteisvaurauspohjaiseen uuskiltaan. Tämä lähestymistapa luo arvovirtauksen pääomajärjestelmästä yhteisvauraustalouden järjestelmään.

Uuden yhteiskunnan perimmäinen visio on siviiliyhteiskunta, joka on tuottava itsessään, ei ainoastaan markkinoiden ja valtion kyljessä. Tässä uudessa järjestelyssä valtio mahdollistaa vapaan sosiaalisen tuotannon toisiinsa kytkeytyneiden, yhteistyötä tekevien aloitteiden galaksissa. On totta, että CBPP ei ratkaise monia nykypäivän eriarvoisuuden ja systeemisen sosiaalisen epäreiluuden ongelmia, erityisesti sellaisia, jotka liittyvät rotuun tai sukupuoleen. Eikä se suoraan ota kantaa digitaaliteknologioiden ympäristöllisiin ja sosiaalisiin piilokustannuksiin, jotka ovat läpi koko elinkaarensa energiaintensiivisiä. Matalapalkkatyöläiset (joiden joukossa on usein lapsia) työskentelevät usein epäinhimillisissä olosuhteissa, jotta yhä useammat ihmiset kehittyneissä talouksissa voisivat saada pääsyn halpaan digitaaliteknologiaan. Mutta nämä puutteet ja epäoikeudenmukaisuudet voidaan ratkaista, ja CBPP luo uniikin arvonluontia käsittelevän suurinstituution, joka on kaukana modernin kapitalismin katastrofaalisista piirteistä. Tämä kytkös kestävyyteen todennäköisesti avaa uusia tiloja vapaalle, reilulle ja pitkäikäiselle yhteiskunnalle.

Kiitokset

Tämän esseen osia on julkaistu (kirjoitettu yhdessä Alex Pazaitisin kanssa) kirjassa Peer to Peer: The Commons Manifesto. Se perustuu myös lähteeseen Bauwens M. & Kostakis V. (2016). “Why Platform Co-ops should be Open Co-ops.” julkaistu teoksessa Scholz T. & Schneider N. (eds) Ours to Hack and Own: The Rise of Platform Cooperativism, a New Vision for the Future of Work and a Fairer Internet. New York, NY: OR Books, 163-166. Vasilis Kostakis kiittää rahoituksesta European Research Councilia (ERC) Euroopan Unionin Horizon 2020 tutkimus- ja innovaatioprojektin alaisuudessa (rahoituspäätös No. 802512).

Lähdeviitteet

Bauwens, M. (2005). The Political Economy of Peer Production. Ctheory. Retrieved from // www.ctheory.net/articles.aspx?id=499 (accessed on 10 June 2018).

Bauwens, M., & Kostakis, V. (2014). From the Communism of Capital to Capital for the Commons: Towards an Open Co-operativism. tripleC: Journal for a Global Sustainable Information Society, 12(1): 356-361.

Bauwens, M., & Onzia,Y. (2017). A Commons Transition Plan for the City of Ghent . Ghent: City of Ghent and P2P Foundation. Retrieved from: stad.gent/sites/default/files/page/documents/Commons%20Transition%20Plan%20-%20under%20revision.pdf.

Bauwens M., Kostakis V. & Pazaitis, A. (2018) Peer to Peer: The Commons Manifesto. London. UK: University of Westminster Press. In press.

Benkler, Y. (2006). The Wealth of Networks: How Social Production Transforms Markets and Freedom. New Haven, CT: Yale University Press.

Bollier, D. (2016). Commoning as a Transformative Social Paradigm. The Next System Project. Retrieved from: thenextsystem.org/commoning-as-a-transformative-social-paradigm.

Conaty P. & Bollier D. (2014). Toward an Open Co-operativism: A New Social Economy Based on Open Platforms, Co-operative Models and the Commons. A Report on a Commons Strategies Group Workshop, Berlin, 27-28 August. Retrieved from commonstransition.org/toward-an-open-co-operativism/ (accessed on 10 June 2018).

Dafermos, G. (2012). Authority in Peer Production: The Emergence of Governance in the FreeBSD Project. Journal of Peer Production, 1 (1): 1-12.

Elliott, M. (2006). Stigmergic Collaboration:The Evolution of Group Work. M/C Journal: A Journal of Media and Culture, 9(2) . Retrieved from: journal.media-culture. org.au/0605/03-elliott.php (accessed on 10 June 2018).

Gramsci, A. (1971). Selections from the Prison Notebooks of Antonio Gramsci. New York, NY: International Publishers.

Harhoff, D., & Lakhani, K. (2016). Revolutionizing Innovation: Users, Communities, and Open Innovation. Cambridge, MA: MIT Press.

ICA. (2018). Co-operative Identity, Values & Principles. Available at: ica.coop/en/whats-co-op/co-operative-identity-values-principles (accessed 10 June 2018).

Kelly, M. (2012). Owning Our Future: The Emerging Ownership RevolutionJourneys to a Generative Economy. Oakland, CA: Berrett-Koehler Publishers.

Kleiner, D. (2010). The Telekommunist Manifesto. Amsterdam: Institute of Network Cultures.

Kleiner, D. (2016). What Economy? Profit Versus Sustainability. Available at: www.youtube.com/watch?v=iGBzhon_vS0&feature=youtu.be&t=36m1s.

Kostakis, V., & Bauwens, M. (2014). Network Society and Future Scenarios for a Collaborative Economy. Basingstoke, UK: Palgrave Macmillan.

Kostakis, V., Roos, A., & Bauwens, M. (2016). Towards a Political Ecology of the Digital Economy: Socio-environmental Implications of Two Value Models. Environmental Innovation and Societal Transitions, 18, 82-100.

Kostakis, V., Niaros, V., Dafermos, G., & Bauwens, M. (2015). Design Global, Manufacture Local: Exploring the Contours of an Emerging Productive Model. Futures, 73, 126-135.

Kostakis, V., Latoufis, K., Liarokapis, M., & Bauwens, M. (2018). The Convergence of Digital Commons with Local Manufacturing from a Degrowth Perspective: Two Illustrative Cases. Journal of Cleaner Production, 197, 1684-1693. Retrieved from: www.sciencedirect.com/science/article/pii/S0959652616314184 .

Manzini, E. (2013). Small, Local, Open and Connected: Resilient Systems and Sustainable Qualities. Design Observer. Retrieved from: designobserver.com/feature/small-local-open-and-connected-resilient-systems-and-sustainable-qualities/37670.

Marsh, L., & Onof, C. (2007). Stigmergic Epistemology, Stigmergic Cognition. Cognitive Systems Research, 9(1-2), 136-149.

Masters, R. (1753/2011). The History of the College of Corpus Christi and the Blessed Virgin Mary in the University of Cambridge, From its Foundation to the Present Time. Cambridge, UK: Cambridge University Press.

Mateos-Garcia, J., & Steinmueller, E. (2008). The Institutions of Open-source Software: Examining the Debian Community. Information Economics and Policy, 20: 333-344.

Motesharrei, S., Rivas, J., & Kalnay, E. (2014). Human and nature dynamics (HANDY): Modeling Inequality and Use of Resources in the Collapse or Sustainability of Societies. Ecological Economics, 101, 90-102.

Ossewaarde M. & Reijers W. (2018). Digital Commoning and its Challenges. Organization. In press.

Pazaitis A, Kostakis V. & Bauwens M. (2017). Digital Economy and the Rise of Open Cooperativism: The Case of the Enspiral Network. Transfer: European Review of Labour and Research, 23(2): 177-192.

Restakis, J. (2017). Cooperative Commonwealth & the Partner State. The Next System Project. Retrieved from thenextsystem.org/cooperative-commonwealth-partner-state.

Piques, C., & Rizos, X. (2017). Peer to peer and the Commons: A Matter, Energy and Thermodynamic Perspective. Amsterdam: P2P Foundation. Retrieved from: commonstransition.org/peer-peer-commons-matter-energy-thermodynamic-perspective/.

Raworth, K. (2017). Doughnut Economics: Seven Ways to Think Like a 21st-century Economist. Vermont: Chelsea Green Publishing.

Rosser, G. (2015). The Art of Solidarity in the Middle Ages: Guilds in England 1250-1550. Oxford: Oxford University Press.

Shaheen, S. (2017). Carsharing Trends and Research Highlights. Retrieved from www.epa.gov/sites/production/files/2017-06/documents/05312017-shaheen.pdf.

Tapscott D.& Williams A. (2006). Wikinomics: How Mass Collaboration Changes Everything. New York, NY: Portfolio.

von Hippel, E. (2017). Free Innovation. Cambridge, MA: MIT Press.

Weber, S. (2005). The Success of Open Source. Cambridge, MA: Harvard University Press.

Kaikki verkkolinkit olivat aktiivisia 6. heinäkuuta 2018.

 

Lähde: https://thenextsystem.org/learn/stories/how-create-thriving-global-commons-economy

 

]]>
/miten-luoda-globaali-kukoistava-yhteisvauraustalous/feed/ 0
Miten yhdenmukaistaa talous ja ekologia /miten-yhdenmukaistaa-talous-ja-ekologia/ /miten-yhdenmukaistaa-talous-ja-ekologia/#respond Fri, 15 Mar 2024 11:11:00 +0000 https://kapitaali.com/?p=1930 Lue lisää ...]]> 1. TEE TILAA TYÖPAIKKASIIRTYMÄLLE ihmisille, jotka jättävät työpaikkansa yrityksissä, jotka perustuvat tarpeettomaan tuottamiseen. Tee tilaa yrityksille, jotka suuntautuvat uudelleen ekologisemmin.

2. KESKITY NAAPURIYHTEISIIN. Hoivan ja ruoantuotannon palauttaminen yhteisiin siirtää rahan pois lapasesta lähteneestä kapitalismista takaisin yhteisvaurauteen, se keskittää elämän uudelleen naapurustoihimme niin, että tarvitsee matkustaa vähemmän ja käyttää vähemmän bensaa, ja se johtaa tavaroiden jakamiseen mikä vähentää kulutusta. Tämä helpottaa myös eriarvoisuutta. Katso lisää sivuilta Transition Towns ja Shareable.

3. TEE TALOUDESTA UUDELLEEN PAIKALLISTA. Asioiden tuottaminen paikallisesti vähentää öljyn kulutusta. Se auttaa joustavien paikallisyhteisöjen rakentamista ja vähentää eriarvoisuuttta. Paikalliset toimitusketjut eivät romahda niin usein kuin globaalit ketjut kriisitilanteissa (monet yritykset ovat riippuvaisia kiinalaisista osista ja ja aineksista, ja ne ovat olleet helisemässä koronakriisin aikaan).

4. HARJOITA KOSMOLOKALISMIA. Termissä kosmo-etuliite tarkoittaa, että me voimme jakaa tietoa avoimesti. Teknologia- ja tuotedesignit jaetaan ilman patentteja niin, että ihmiset jokaisessa paikallisyhteisössä voivat valmistaa ja korjata tuotteita paikallisesti. Verstaiden ja pajojen lukumäärä kasvaa. Tämä vähentää riippuvuuttamme monikansallisista korporaatioista ja siitä tavasta millä markkinointi vaikuttaa siihen mitä me ostamme. Siten voimme kehittää tuotteita ympäristöystävällisemmiksi. Tuotteita ei valmisteta tarkoituksella enää niin, että ne hajoavat muutaman käyttökerran jälkeen. Lue Michel Bauwensin tekstejä kosmolokalismista.

5. SYÖ PAIKALLISTA LUOMURUOKAA. Suurmaatiloista elävöittävän luomumaatalouden tekniikoihin siirtyminen tekee maaperästä terveempää ja mahdollistaa kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisen. Se parantaa myös veden kiertoa. Ruokapiirien avulla välitetty paikallinen luomuruoka tarkoittaa, että globaalisti käytetään vähemmän öljyä, vähemmän FC-kaasuja (pahimpia kasvihuonekaasuja), vähemmän pakkausmateriaaleja ja vähemmän prosessoitua ruokaa. Se tarkoittaa terveempiä ihmisiä ja vähemmän rahaa sairaanhoitoon. Se vahvistaa immuunijärjestelmäämme, joka on avuksi epidemia-aikoina. Laajalti yhteisöinvestoinnein tuettu ja ympäristöliikkeen promoama yhteisömaanviljely voi muuttua halvemmaksi kuin supermarketin ruoka skaalaeduista johtuen, koska se on yhteisön itsensä rahoittamaa (joka ei maksa itseään kipeäksi korkoina pankille), ja koska se leikkaa välistä välimiehen kulut. Kustannukset laskevat myös jos kunta tai valtio päättää tukea yhteisömaanviljelyä suurmaatalouden sijaan johtuen luomumaaperän ekologisista hyödyistä. Lue lisää tästä artikkelista

6. YHTEISOMISTEISET MAAT. Vuokrat nousevat inflaatiota nopeammin, koska ne muutetaan korporaatioiden ja ammattivuokraloordien kassavirraksi. Paikallishallinnot auttavat köyhiä löytämään asuntoja, mutta pitävät silti vuorkat korkeina. Rahan kanavointi maan yhteisomistukseen auttaa pitämään vuokrat matalana. Ekokylät ja tietoiset yhteisöt tarjoavat ekologista elämäntyyliä ja yhteisöllisiä paikkoja ihmisille siirtymän keskellä. Matalammat vuokrat mahdollistavat ihmisten siirtyä pois ympäristölle haitallisista korporaatiotyöympäristöistä. Yhteisöt voivat itse päättää miten maata hoidetaan. Lue lisää George Monbiot’n työstä maaomaisuutta ja omistuksen reformia koskien. Katso myös tämä artikkeli.

7. LUO EKOLOGISIA AUTOKATALYYTTISILMUKOITA. Nämä ovat itseään ylläpitäviä kehiä ekotalousjärjestelmässä. Esimerkiksi, jos sinulla on paikallinen ruokametsä, jonne yhteisö kokoontuu kokkaamaan ruokaa, tämä on itseään ylläpitävä autokatalyyttinen silmukka.

8. KÄYTÄ LUONNON ETEENPÄIN VIEVÄÄ VOIMAA JA RYTMEJÄ TALOUDEN VOIMANA: Esimerkiksi talot voidaan suunnitella keräämään passiivisesti lämpöä auringosta. Puiden varjo voi vähentää tarvetta ilmanvaihdolle. Vesialueet, kasvit ja maaperä voidaan ottaa käyttöön veden puhdistukseen vedenpuhdistuslaitosten sijaan. Lue lisää ekorakentamisesta ja permakulttuurista.

9. SIIRRY DEKONSTRUKTIOON JA TALOUDEN VILLIINNYTTÄMISEEN: Tämä liittyy teiden päällystysten purkuun ja sen korvaamiseen maaperällä. Se liittyy rakennusten purkuun ja siihen, että annetaan luonnon kasvaa sen tilalle. Teiden päällysteiden purku ja luonnon palauttaminen suojelee kaupunkeja (kuten New Orleans ja Houston) tulvilta veden imeytyessä maaperään. Urbaanin maaperän ja puiden takaisin tuominen auttaisi merestä tulevan veden vesikiertoa ja elävöittämään ekologiaa sisämaahan päin. Me voimme purkaa tiet ja laittaa viereen ruokayhteisvaurautta tuottavia ruokametsiä paikallisyhteisöille. Päällystysten purkuun keskittyviä yrityksiä voidaan perustaa purkamaan valtateitä, takapihojen, koulujen ja parkkipaikkojen asfalttia, jotta voidaan tehdä tilaa permakulttuuripuutarhoille.

10.  MULTIMODAALINEN TALOUS: Käytä aikapankkeja, lahjojen antamista, vaihtotaloutta ja paikallisvaluuttoja talouden muotoina. Meillä on enemmän kuin tarpeeksi tavaraa maailmassa, jotta kenenkään ei tarvitse kärsiä. Kyse on useasti uudelleenjaon ongelmasta, eikä niinkään uuden tuottamisesta. Useat modaliteetit mahdollistavat tavaroiden ja palvelujen virrata niitä tarvitseville. Esim. terveysruokakauppa voi antaa mahdollisuuden maksaa ostoksista myös työllä. Ja työn vaihtaminen voidaan tehdä jossain toisessa yrityksessä, jolla on sopimus terveysruokakaupan kanssa siitä miten se auttaa ruokakauppaa työllään.

11. SIIRRY KIERTOTALOUTEEN: Luo talous, joka tuottaa tuotteensa biohajoavaksi, jotta ne voisivat palata takaisin maahan. Kiertotalous ei tarkoita ettei tuotettaisi ollenkaan jätteitä. Tuotteet pidetään käytössä. Osia valmistetaan käytettäväksi uudelleen alkuperäisen tuotteen elinkaaren lopussa. Katso tämä kiertotaloussivusto sekä Cradle To Cradle

12. LUO ITSEORGANISOITUVA EKOTALOUSVERKOSTO: Ekoyrityksillä voi olla insentiivejä ja sopimuksia muiden yritysten kanssa, mikä palkitsee ekologisemmasta toiminntasta. Ne voivat myös luoda osallistavaa yhteisvaurautta, joka liittää yhteen ekoyritykset vapaaehtoisvoimiin.

14. SIJOITA YHTEISÖÖN JA YMPÄRISTÖÖN: Osakkeisiin sijoittamisen sijaan yhteisön kannattaa sijoittaa sinne mikä tuottaa yhteisölle ja ympäristölle. Esimerkiksi monet ihmiset voivat investoida rahaa yhteisömaanviljelyyn, muuttaa monokulttuurimaatilat permakulttuuritiloiksi, joiden sijoituksen tuottona voi toimia tulevaisuuden usean vuoden ruokalähetykset. Katso esimerkiksi Slow Money, jossa yhteisöverkosto edesauttaa tällaisia sijoituksia.

15. TERVEYDENHUOLTONA TOIMIVA BIODIVERSITEETTI. Yrtit ovat luonnon tapa parantaa ihmisiä. Yhteisön omat yrttitarhat jokaisessa naapurustossa ovat luonnon oma apteekki. Tutkimus on osoittanut, että kädet savessa palstalla kuokkiminen parantaa immuunijärjestelmää, monimuotoisemman luonnon keskellä olo parantaa immuunijärjestelmää. Maalla kasvavilla lapsilla on vähemmän allergioita ja parempi immuuniterveys kuin kaupunkilaislapsilla. Betonin ja asfaltin purkaminen teiltä ja biodiversiteetin ja ruokametsien istuttaminen tilalle toimivat osana universaalia terveydenhoitojärjestelmää. Mitä enemmän ympärillämme on luontoa, sitä vähemmän todennäköisiä ovat epidemiat ja sairaudet ylipäätään. Terveydenhuoltoon kulutetuista biljoonista voitaisiin kanavoida uudelleen kaupunkiemme villiinnyttämiseen.

16. LUO LUONTOYHTEYS TALOUTEEN, joka tuo ihmiset takaisin kuuntelemaan luontoa ja viettämään aikaa luonnon keskellä. Viettämällä enemmän aikaa luonnossa meillä on mahdollisuus purkaa omat markkinoinnin ja kulutuskulttuurin meille syöttämät ohjelmat ja pakottavat tarpeet. Luonto myös ohjaa meitä pois ilmastokriisistä, jos me vain kuuntelemme sitä.

17. KASVATA EKOYHTEISÖN TIETOTALOUTTA vaihtamalla fokus pois bruttokansantuotteesta mittareihin, jotka mittaavat yhteisön yhteisön varallisuutta ja ekologiaa.

Lähde:

https://opencollaboration.wordpress.com/2020/03/09/how-to-align-the-economy-with-ecology/

]]>
/miten-yhdenmukaistaa-talous-ja-ekologia/feed/ 0
Yhteisötehdastuotanto: Kohti personoituja valmistusmenetelmiä /yhteisotehdastuotanto-kohti-personoituja-valmistusmenetelmia/ /yhteisotehdastuotanto-kohti-personoituja-valmistusmenetelmia/#respond Sun, 25 Dec 2022 11:11:41 +0000 https://kapitaali.com/?p=2365 Lue lisää ...]]>

Kattava analyysi trendeistä kuten “Do It Yourself,” “Hakkerit” ja “Makerit”

Kirjoittanut Jorge García (Tecnalia) // T-Lab 2

T-Lab 2 “Urban Production and Digitisation” yhdistelee tulevien Industry 4.0:n ja Industry 5.0:n potentiaaleja nuorten digistartuppien innovatiivisiin perspektiiveihin ja sosiodigitaalisiin liikkeisiin kuten tekijäliike (maker movement). Samalla avautuvat tilat auttavat näiden aiheiden integroinnissa, esim. työpajoilla ja urbaaneissa innovaatiotiloissa. The Lab keskittyy adoptoimaan ihmiskeskeisen lähestymistavan digitaaliseen teknologiaan, mm. tekoälyyn, työntekijöiden kouluttamiseen ja uudelleenkouluttamiseen, erityisesti digitaidoissa, sekä moderneihin, resurssitehokkaisiin ja kestäviin teollisuudenaloihin.

Urbaanien regenerointiprojektien kontekstissa on huolta siitä miten tekijät, taiteilijat ja luovat henkilöt voivat auttaa työpaikkojen luomisessa ja uudenlaisten yritysmuotojen kehittelyssä, heidän yhdistellessään perinteisiä ja digitaalisia käsityötaitoja, monimuotoisia yhteisöjä ja sukupolvia. Taiteet, kulttuuri ja luovuus ovat niitä monenlaisia tapoja joilla ottaa yhteisöt mukaan toimintaan suhdetyöllä ja erilaisilla ‘bottom-up’-prosesseilla, jotka ovat ylisukupolvisia, ja jotka kykenevät ottamaan huomioon marginalisoidut ja haavoituvaiset ryhmät.

Espanjan Bilbaossa majailevat kirjoittajat esittävät yhteisötehdastuotannon henkilökohtaisen valmistamisen popularisointina. Johtuen uusien teknologioiden kehittämisestä, monet yhteisötehdastuotantoon perustuvat liikkeet, kuten “Do It Yourself” (DIY), “Hakerointi” ja “Tekijäkulttuuri” ovat syntyneet viime vuosina. Tutkielma esittelee kattavan analyysin näistä trendeistä ja ehdottaa termiä “Yhteisötehdastuotanto” (social manufacturing) kuvaamaan uusia avoimiin teknologioihin perustuvia personoidumpia valmistusmenetelmiä. Kirjoittajat kuvaavat tämän liikkeen keskeiset ominaisuudet käytyään läpi kirjallisuutta, ja lopettavat kvalitatiivisiin tutkimustuloksiin, joiden data on saatu yhteistyössä keräämällä Espanjan eri työpajatiloilta.

Missä uusi tee-se-itse -aalto tapahtuu

Kaikki nämä liikkeet — joiden alkuperä on klassisessa tee-se-itse -toiminnassa — ovat ylittäneet digitaaliset yhteisöt ja tietyt tapahtumat, ja niistä on tullut ubiikkeja, ne ovat saaneet oikean elämän vakautta yhteistilojen muodossa. “Hakkeritilat”, “Fab Labit” tai “Medialabrat” ovat vain joitain niistä nimistä, joita monet kirjoittajat ovat antaneet tämän tyyppiselle tilalle, joka tarjoaa erilaisia koneita ja laitteita digitaalisten hyödykkeiden tuottamiseen yhteistoiminnallisella tavalla, ja mahdollistaa “teknologialla leikkimisen”. Nämä tilat ja työkalut (jotka ovat aina open sourcea), kuten 3D-tulostimet ja laserleikkurit, mahdollistavat muiden käyttäjien kokeilut ja oppimisen epämuodollisten projektien ja käytännön oppimisen kautta (tunnetaan myös “tekemällä oppimisena”) ja heidän itse vetämät projektit.

Näiden tilojen yleistyminen ja leviäminen on nopeasti lisääntynyt viime vuosina. Ilmiö on muuttunut kasvavasta trendistä nykyhetken todellisuudeksi monissa urbaaneissa ympäristöissä sekä maaseutualueilla. Sellaisten tilojen lisääntyminen on tapahtunut hakkeri- ja tekijäilmiölle omistettujen yhteistapahtumien ansiosta, esim. tekijämessut, hackathonit, avoimen hardwaren messut ja muut samanlaiset tapahtumat.

Kirjoittajat ehdottavat “Yhteisötehdastuotantoa” termiksi, joka kuvaa digituotantoa, joka on :

  • Vertaistuotantoa (peer-to-peer).
  • Käyttää open source & epäkaupallisia teknologioita.
  • Edistää epämuodollista oppimista (offline sekä verkossa).

Uudenlaiseen innovaatioekosysteemiin, joka perustuu P2P- ja avoimelle valmistukselle, siirtyminen nojaa sekä uusien teknologioiden käyttöön että organisaatiojärjestelmiin ja siihen tapaan miten tieto virtaa.

KESKEISET OPIT 

  • Yhteisötehdastuotannon kolme piirrettä:
  1. Yhteisövaurausperustainen vertaistuotanto
  2. Avoimet teknologiat
  3. Epämuodollinen oppiminen

  • Todellinen haaste on siinä miten skaalata “Yhteisötehdastuotannon” ekosysteemit muihin skenaarioihin kuten perinteinen tehdastuotanto (S. Lindtner, 2014) sekäa siinä miten yhteiskunta voi kehittyä tilaan, jossa tietoa voidaan helposti jakaa, kopioida ja siirtää.
  • Kasvavat haasteet tulevina vuosina liittyvät päätöksentekijöihin, akatemiaan ja teolisuuteen.
  • Hakkeritilat voivat kasvattaa yhteistyötä usean yhteiskunnallisen toimijan välillä (Maxigas, 2012)
  • Rahoitus kunnalta tai muulta alueviranomaiselta voisia auttaa saamaan takaisin urbaaneja alueita, jotka ovat kärsineet deindustrialisaatioprosesseista, riippuen liikkeen sijainnista.

 

Lataa dokumentti tästä: https://www.t-factor.eu/wp-content/uploads/2022/03/Social-Manufacturing_Article.pdf

 

Lähde: https://www.t-factor.eu/social-manufacturing-towards-the-popularisation-of-personalised-fabrication%EF%BF%BC/

]]>
/yhteisotehdastuotanto-kohti-personoituja-valmistusmenetelmia/feed/ 0
Yhteismaa voi muuttua todeksi /yhteismaa-voi-muuttua-todeksi/ /yhteismaa-voi-muuttua-todeksi/#respond Thu, 15 Sep 2022 11:11:04 +0000 https://kapitaali.com/?p=2150

Commons voi nyt valtavirtaistua. Me voimme nyt skaalata yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon ja soveltaa sitä kaikkeen mahdolliseen ihmistoimintaan.

Materiaalinen yhteisvauraus ei ole ollut olemassa kuin sen kaikkein yksinkertaisimmissa muodoissaan, ja vasta vähän aikaa sitten tästä ollaan päästy. Klassinen esimerkki laidunmaasta, jossa useiden laiduntajien lampaat käyvät syömässä. Sitä pidetään yksinkertaisena instanssina omaisuuden yhteisomistuksesta, koska kaikilla sidosryhmillä on samankaltaiset tavoitteet, he arvostavat resurssia samalla tavalla ja heillä kaikilla on sille samankaltaista käyttöä. Tämän tyyppinen resurssi on kilpailuhenkistä ja se vaatii ylläpitoa tai se kuluu loppuun. Yhteismaan tragedian välttämiseksi yhteisellä laidunmaalla, ei ole vaikeaa määritellä sääntöjä sen yhteiselle hallinnoinnille ja käytölle perustuen eläinten laiduntamisen yhteiseen todellisuuteen, käyttäen jonkinlaista yksinkertaista mittaristoa. Esimerkiksi, laiduntajat voivat sopia aikaosuuksista perustuen eläintyyppiin ja jokaisen lauman päälukuun. Kaikki laiduntajat arvostavat yhteistä laidunmaata sen kyvystä ruokkia eläimet, ja mittarina pidetään ravinteikkaan heinän määrää vuodessa, jota voidaan helposti arvioida sen loppuunkulumisen ehkäisemiseksi.

 

Viime vuosina me olemme nähneet digitaalisen yhteismaan nousun ja digitaalisten hyödykkeiden yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon yleistymisen, joka on uusi ja kollaboratiivinen, yhteisvaurauskeskeinen tuotantomuoto. Tässä erityisessä tapauksessa yhteisistä resursseista ei kilpailla ja niiden ylläpidon ja uusintamisen kulut ovat pienet. Näiden yhteisten resurssien yltäkylläinen ja lähes ylläpitovapaa luonne tekee niistä helppoja hallinnoida ja koordinoida niitä ympäröivässä taloudessa, kulttuurissa ja yhteiskunnallisessa toiminnassa. Perustuen näihin olosuhteisiin, digitaalinen yhteisvaurausperustainen vertaistuotanto voi kukoistaa.

Digitaalisen yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon nopea laajeneminen on inspiroinut monia unelmoimaan kapitalismin ja sosialismin jälkeisestä tulevaisuudesta. P2P Foundation on johtava think tank, joka maalaa p2p-vision ja kartoittaa yhteisvaurausperustaisia ja vertaistuotannon aloitteita maailmassa.

Kaiken talouden ytimessä on yksityisomaisuuden regiimi, joka on suunniteltu insentivisoimaan yhteiskunnallista, taloudellista ja kultturellia osallistumista, vähentämään yhteiskunnallisten, taloudellisten ja kulttuurillisten prosessien kitkaa ja mahdollistamaan tehokkaan resurssiallokaation yhteiskunnassa. Nykyinen talous perustuu suurimmaksi osaksi yksityisen ja julkisen omaisuuden muodoille ja niiden johdannaisille. Yhteismaan omistusmuoto on ainoastaan marginaalisesti mukana nykyisessä taloudessa. Nämä omistamisen regiimit ovat intiimisti nivoutuneet toisiin elementteihin, jotka muodostavat nykyisen talousparadigmamme. Yhteisvaurauskeskinen p2p-talous tai -yhteiskunta ei ole saavutettavissa yksinkertaisesti kasvattamalla yhteismaan kokoa. Koko systeemi pitää adaptoida, pitää toimia tehokkaasti yhteismaan pohjalta. Sitä voitaisiin odottaa, että kapitalismi koittaa väijyä ja aidata yhteismaata, jota kommonerit luovat. Tämä omaisuusregiimi ei ole yhteensopivat kapitalistisen järjestelmän kanssa. Sitä voidaan sietää, mutta se ei voi koskaan olla keskeinen kapitalistisessa yhteiskunnassa.

P22-yhteiskuntaprojektin tarvitsee

  1. näyttää että me voimme hallinnoida monimutkaisia yhteisvaurauden muotoja
  2. ehdottaa yhtenäistä sosioekonomista järjestelmää, joka pääosin nojaa yhteismaahan

Jälkimmäinen pointti on toista postausta varten, joten käsitellään ensimmäistä.

Kuten aiemmin mainittua, yksinkertaiset materiaalisen ja kilpailullisen yhteismaan (laidunmaa) muodot ovat hallittavissa ja niitä on olemassa. Digitaalinen yhteisvauraus on myös hallittavissa ja se kukoistaa. Mutta entäpä resurssit, jotka ovat monimutkaisempia niiden käytön ja hallittavuuden suhteen? Me löydämme sellaisia suurimmaksi osaksi yksityisomistuksen ja julkisomaisuuden regiimien alta. Onko se sattumaa, ahneutta vai varjohallituksen tahto? Se on aina monen asian yhteisvaikutusta, eri määrissä, mutta pääsyy, mielestäni, on että ne yksinkertaisesti eivät voi olla olemassa yhteismaana koska ne eivät ole hallittavissa, me emme voi koordinoida niiden käyttöä vertaisten kesken kestävällä tavalla, tai sellaisen tekeminen on liian kallista. Ainoa tapa maksimoida näiden resurssien hyödyt on hallinnoida niitä joko yksityisesti tai julkisesti, ottaen huomioon näiden omaisuusregiimien negatiiiviset vaikutukset. Mikään ei ole täydellistä ja asiat ovat sillä tavalla lähinnä siksi koska ne ovat paras mahdollinen kompromissi.

Yleisesti ottaen, jos resursseilla on monimutkaisempi rakenne, niiden hallinnointi yhteismaana ei ole yksinkertaista ja yhteismaan tragedia vältettävissä. Nämä järjestelmät muuttuvat olennaisesti avoimen pääsyn järjestelmiksi, joita todennäköisesti käytetään hyväksi, sillä resurssin käytöstä ja kulumisesta on vaikeampaa saada tietoa. Voit olla militantti marxisti ja uskoa, että kapitalisteja pitää syyttää kommonerien epäonnistumisesta. Itse asiassa tämä liittyy vähemmän luokkataisteluun ja enemmän kyvyttömyyteemme hallita monimutkaista yhteismaata. Esimerkki valottakoon asiaa.

Mont Royal park

Montrealin kaupungin keskellä on muinainen tulivuori, joka on nyt Mont Royal -kaupunkipuisto, paikka jossa voi rentoutua, urheilla ja nauttia kulttuurista. Vihreät vuoret vaikuttavat monien elämään. Asuinalueet puiston ympärillä hyötyvät viileästä ja raikkaasta ilmasta kesällä. Metsäiset kukkulat vaimentavat kaupungin hälyä. Turistit voivat iloita huipun metsäisistä näkymistä, ja Tam Tamit pohjalla kietovat heidät paikalliseen vaihtoehtokulttuuriin. Beaver’s lake on se minne paikalliset haluavat piknikille. Puistossa on myös eläimistä pitävien hyvä olla. Talvella kukkuloilla pyörii hiihtäjiä, vaeltajia ja hölkkääjiä, ja lapset pulkkailevat.

Kaikkien onnellisuuden maksimoimiseksi tämän kollektiivisen paikallisresurssin avulla, puiston tulee olla hyvin hoidettu: tiet pitää kunnostaa, rakennuksia pitää rakentaa ja korjata, metsää pitää siivota, ruohoa pitää leikata, roskia pitää kerätä ja lunta luoda. Mont Royalia hallinnoi Montralin kaupunki julkisomisteisesti. Lisäksi puistoa pitää hallinnoida hyvin. Koska kyseessä on monen sidosryhmän konteksti (monenlaisia yksilöitä joilla on omat tarpeensa ja intressinsä), meidän tulee varmistaa että kenenkään käyttö ei ole yliampuvaa, eli että muiden ihmisten hyötyjä ei rapauteta. Miten me pääsemme kompromissiin ja saamme kaikki tyytyväisiksi? Hmmm…. me emme saa. Perustuen aiempiin kokemuksiin, jotkut kaupunginisät ovat luoneet joukon sääntöjä, joita valvoo poliisivoimat.

Ihmiset ovat tavallaan OK tilanteen kanssa, koska se on se miten se nyt on, ja näin sitä on hoidettu muuallakin eikä paremmastakaan ole tietoa. Mutta jos menee kysymään ihmisiltä, löytää monia joilla on paljon ideoita ja uusia asioita joita puistossa voisi tehdä, jos he vain pääsisivät kaiken politiikan läpi. Löytää myös monia varsin onnellisia ihmisiä, joilla on ollut etuoikeus saada lupa pyörittää bisnestään puistossa, ja epäonnisia joilta liiketoiminta on evätty. Ehkäpä paras tapa kuvata tilannetta on miten uudet marginaaliset aktiviteetit saattavat hiipiä Tam Tamien historiaan. Monimutkaisen yhteisen resurssin ympärillä on jännitteitä.

Olettakaamme, että me otamme kunnan pois Mont Royalin yhtälöstä ja teemme siitä yhteismaan. Tämä tarkoittaa, että sidosryhmät vastaavat hoidosta. Heidän pitää löytää tapoja joilla tarjota pääsy puiston käyttöön samalla kun maksimoidaan kollektiiviset hyödyt. Heidän tulee myös löytää tapoja kollektiivisesti ylläpitää puistoa, tarjota kaikki tarvittavat työt ja materiaalit. Ylläpidon tulee tapahtua tavalla, joka maksimoi kaikkien hyödyn. Jos yksi sidosryhmä tarvitsee enemmän ruohopinta-alaa ja toinen suuremmat metsäalueet, hallinnon tulisi tarjota ratkaisuksi kompromissi. Lisäksi olettakaamme, että metsänhoito annetaan ”siivoojien” sidosryhmälle, jonka insentiivinä on myydä metsästä kerättyjä puita. Mikä estää sidosryhmää liiallisesti hyödyntämään metsää muiden sidosryhmien vahingoksi? Olettakaamme, että ”animaattorien” sidosryhmä organisoi kulttuuritoimintaa, musiikkia, tanssia, ruokaa… Miten voimme varmistaa, että kansan mölyt pidetään hyväksyttävällä tasolla läheisiä asukkaita mielessä pitäen?

Puiston pitäminen julkisena omaisuutena on todennäköisesti paras ratkaisu kaikkien hyötyjen maksimoimiseksi. Yksityisomaisuus saattaisi myös toimia, jos puistoa hallinnoi esimerkiksi filantrooppi. Perinteisen omaisuusregiimin etu on keskusauktoriteetti, omistajan eksklusiivinen valta resurssiin pääsyssä ja hallinnoinnissa, mikä vuorostaan vähentää hallintakuluja. Nämä kulut kasvavat nopeasti monimutkaisemmissa sidosryhmätilanteissa.

Mont Royal -puisto on yksinkertainen esimerkki monimutkaisemmasta ja hallitsemattomammasta yhteismaasta, joka käytännössä on avoimen pääsyn järjestelmä. Tässä skenaariossa meillä on monia käyttökohteita samalle yhteiselle resurssille ja jokaisella sidosryhmällä on oma todellisuutensa. Me olemme jo kaukana yhtenäisestä laidunmaan esimerkistä, jota useat laiduntajat käyttävät, joilla on samanlaiset intressit ja jotka arvostavat samoja aspekteja. Puistoa hallinnoidaan julkisomaisuutena (voisi olla myös yksityistä omaisuutta), koska se on sillä tavoin hallittavissa, koska tämä resurssi hajoaisi käsiin yhteismaan regiimissä. Mutta eipä vielä ruveta juhlimaan. Teknologia edistyy kovaa vauhtia ja koordinaation kulut ovat romahtaneet nopeasti. Onko olemassa työkaluja joilla monimuotoinen sidosryhmien joukko voisi isännöidä monimutkaista yhteisresurssia ja välttää yhteismaan tragedian? Meidän mielestämme on, koska me olemme jo käyttäneet joitain pienemmässä mittakaavassa olevia työkaluja, ja me olemme nyt vakuuttuneet siitä että ne todellakin toimivat. Yksi työkaluperhe monimutkaisten resurssien hallinnoinnissa on verkostoresurssisuunnittelu (network resource planning, NRP).

Verkostoresurssisuunnittelu on avoimille verkostoille sitä mitä ERP on perinteiselle yritykselle. Se on digitaalinen työkalu, joka mahdollistaa vertaisten hallinnoida yhteisesti vertaistuotantoprosessia, resursseja, aktiviteetteja, transaktioita jne. Vertaiset vertaistuotannon prosessissa käyttävät systeemiä koordinoimaan aktiviteettejään ja luomaan dataa, jota voidaan käyttää visualisoimaan resurssivirtoja verkostossa ja näin suunnittelemaan paremmin toimintaa. Systeemi myös nappaa prosessien ja projektien kontribuutiotyypit, ja tarjoaa kerroksen jolla jakaa uudelleen hyödyt. Tämä kerros on algoritmeja, jotka käsittelevät kontribuutiodataa ja allokoivat pääsyn kaiken muotoiselle hyödylle, jota kollektiivisesti tuotetaan.

Sensorica tuottajien ja kollaboratiivisten yrittäjien verkosto, jolla on yhteiset fyysiset tilat Montrealissa. Montrealin labraa hallinnoidaan yhteismaana. Juridisesti se on trusti, kolmannen sektorin organisaatio nimeltään CAKE, jota kutsutaan myös Säilytyspalveluksi. Mutta CAKE ei omista labraa. Vuosien mittaan ihmiset ovat käyttäneet labraa moniin tarkoituksiin: työntekoon, tapaamisiin, prototyyppaamiseen, tapahtumiin, koulutuksiin jne. Useat sidosryhmät ovat kehitelleet näitä käyttökohteita, joilla on eri intressit ja eri arvostukset labratilalle. Mutta labra on kilpailtu yhteisresurssi: julkiset tapahtumat häiritsevät työntekoa tai prototyyppaamista, jotkut prototyyppitilanteet ovat äänekkäitä tai niistä lähtee pölyä tai savua, mikä häiritsee tapahtumia ja työntekoa. Labra on rakentanut työkaluja ja löytänyt keinoja tehdä kompromisseja. Labra on Sensorican NRP:n alainen yhteinen resurssi, sellaisessa mitä sensoricalaiset kutsuvat niinsanotuksi jaettavien pooliksi. NRP:tä käytetään suunnittelemaan ja hallinnoimaan tehtäviä projekteissa. Esimerkkejä projekteista ovat koulutuksien tarjoaminen, julkisten tapahtumien organisointi ja joidenkin laitteiden prototyyppaus. Toimijat käyttävät NRP:tä loggaamaan yksittäisiä kontribuutioita projekteille ja yhteisresurssien käyttöä, joihin kuuluu labran käyttö. Jos suunniteltu käyttö on konfliktissa jonkin toisen sisäisen käyttökohteen kaanssa, logiikan tulisi tarjota keino konfliktin ratkaisemiseksi. Mutta kaikkein tärkeimpänä systeemi tarjoaa läpinäkyvyyttä tähän monen sidosryhmän käyttöön. Lisäksi hyötyjä jakava algoritmi on käytössä kun pelillistetään pääsyä resursseihin, mikä perustuu resurssin ylläpidon tai täydentämisen kontribuutioihin sekä harmonisen käytön kunnioittamiseen.

Sensorica on yksi verkosto, joka käyttää yhtä talousmallia, joka perustuu yhteen taloudelliseen todellisuuteen, mikä mahdollistaa vertaisten jakaa resursseja ja olla mukana vertaistuotannossa. Sensoricalaisten käyttämä NRP on suunniteltu perinteiselle palvelija-asiakas -mallille. Nykypäivänä hajautetun kirjanpidon teknologia (DLT, distributed ledger technology) tekee sovelluksille sen mitä internet teki sisällölle. Monet organisaatiot, jotka operoivat tiettyjen realiteettien avulla ja käyttävät tiettyjä taloudellisia malleja, voivat käyttää yhteentoimivia hajautettuja sovelluksia (dapp) verkon yli. Näin useat sidosryhmät voivat olla intiimissä kanssakäymisessä ja isännöidä yhteismaataan jolle he perustavat tuotantonsa.

NRP absorboi joihinkin resursseihin sisäänrakennetun monimutkaisuuden ja piilottaa sen käyttöliittymän taa. Tämä vähentää yhteismaan isännöinnin kuluja. Näin me laajennaamme yhteismaan varantoa yhteiskunnassa ottamaan mukaan monimutkaisemman tyyppisiä resursseja. Pelkästään jo se mahdollisuus, että otettaisiin resursseja pois julkisten ja yksityisten resurssien regiimiltä avaa ovia suuren mittakaavan yhteisvaurauteen perustuvalle vertaistuotannolle. Mielestäni seon haluttavaa, koska se johtaa parempaan resurssiallokaatioon yhteiskunnassa, lisää jakamista, madaltaa redundanssia ja vähentää ulkoisvaikutuksia.

Joitain alustavia ajatuksia siitä miten jatkaa yhteisvauraustyökalujen kehittämistä

Mitä me arvostamme?

Työkalujen tarvitsee kartoittaa eri sidosryhmät perustuen kysymykseen siitä mitä ihmiset arvostavat tietyssä resurssissa. Laidunmaan tapauksessa (perinteinen hallinnoitava yhteismaa), jokainen laiduntaja arvostaa samaa asiaa, laidunmaan kykyä ruokkia eläimet. Mont Royal -puiston tapauksessa sidosryhmät arvostavat eri asioita. ”Siivooja” arvostaa puuta jota hän voi myydä. ”Animaattori” arvostaa ympäristön estetiikkaa, puiden varjoja, joitain installaatioita. Paikalliset asukkaat arvostavat metsän kykyä absorboida ääniä ja virkistää ilmaa.

Mitä me mittaamme?

Työkalun tulisi kyetä kuvaamaan kvantitatiiviset aspektit sen tilasta ja käytöstä. Laidunmaan tapauksessa vuodessa tuotetun ravinteikkaan ruohon määrä. Puiston tapauksessa eri sidosryhmät mittaavat eri asioita.

Hallinnon ja hyötyjen uusjako / pelillistäminen

Laidunmaan tapauksessa laiduntajat sopivat ajankäytön jakojärjestelmästä perustuen kunkin eläimenomistajan eläinten tyyppiin ja lukumäärään. Puiston tapauksessa, yrittämällä ja erehtymällä, sidosryhmät voivat päästä konsensukseen jos he perustavat järkeilynsä siihen mitä kaikki arvostavat ja mittaavat. Konsensus on kompromissi, joka tarjoaa enemmän tyydytystä kuin mielipahaa. Sellainen tasapaino voidaan säilyttää jos mittareita käytetään pitämään kaikkien arvot hyväksyntärajoissa. Systeemi voi signaloida sidosryhmille miten suorittaa aktiviteetit. Porkkanaa ja keppiä voidaan käyttää, myös muunlaisia hyötyjä, jotka on implementoitu hyödynjakoalgoritmeilla. Kun dataa käytöstä ja uusiutumisesta on saatavilla, voidaan rakentaa erilaisia symbolijärjestelmiä sen päälle ohjailemaan käytöstä ja kasvattamaan synergiaa. NRP:t avaavat uusia mahdollisuuksia.

———-

Kirjoittanut Tibi

Lähde:

https://multitudeproject.blogspot.com/2021/02/commons-become-possible.html

]]>
/yhteismaa-voi-muuttua-todeksi/feed/ 0
Vertaistuotannon kielioppi /vertaistuotannon-kielioppi/ /vertaistuotannon-kielioppi/#respond Sat, 25 Jun 2022 11:11:12 +0000 https://kapitaali.com/?p=2404 Lue lisää ...]]>

Teoksessa: The Handbook of Peer Production

Luku 2 – The Grammar of Peer Production

Vasilis Kostakis, Tallinn University of Technology, Estonia / Harvard University, USA

&

Michel Bauwens, P2P Foundation

1. Johdanto

Michel Bauwens julkaisi vuonna 2005 teoksen ”The Political Economy of Peer Production”. Tässä uraauurtavassa artikkelissa hän käsitteli vertaistuotannon tuolloin syntymässä olleen ekosysteemin periaatteita, ominaisuuksia, perusrakenteita ja tulevaisuutta. Minä (Vasilis) törmäsin tähän artikkeliin ja Micheliin vuonna 2007 Amsterdamin yliopiston jatko-opiskelijana. ”The Political Economy of Peer Production” sekä Yochai Benklerin työ ovat vaikuttaneet suuresti ymmärrykseeni vertaistuotannosta. Benkler oli ensimmäisen kerran havainnut kehittyvän tuotantotavan siemenet vuonna 2002 julkaistussa artikkelissaan “Coase’s Penguin, or, Linux and ‘The Nature of the Firm’”. Hän loi sanaston uudelle tieteenalalle. Kolme vuotta myöhemmin Michel kehitti näitä näkemyksiä Benklerin työn pohjalta artikkelissaan.

Tässä luvussa tarkastelen uudelleen Michelin vuonna 2005 julkaistua artikkelia, jossa omaksun, laajennan ja tarkennan hänen käyttämiään toiminnallisia käsitteitä – tai ”kielioppia” – määritelläkseni vertaistuotantohankkeita ja niitä ylläpitäviä institutionaalisia ekosysteemejä. Tämä luku sijoittuu näin ollen, kuten suuri osa Michelin vuonna 2005 perustaman P2P-säätiön työstä, aktivismin ja akateemisen tutkimuksen välimaastoon. Lähes 15 vuoden jälkeen on haastavaa nähdä, mikä on muuttunut ja mikä pysynyt samana. Vuonna 2005 Wikipedia oli neljä vuotta vanha, Mozilla Firefox oli kolme vuotta vanha, Apache HTTP Server Project oli kymmenen vuotta vanha, eikä useimpia nykyisin tunnettuja avoimia laitteistohankkeita ollut olemassa. Michel mainitaan tämän luvun yhtenä kirjoittajana, koska huomattava osa luvusta perustuu hänen työhönsä. Hän myös tarkisti lopullisen version. Lisäksi tämä luku pohjautuu vuonna 2019 julkaistuun uusimpaan kirjaamme, jonka olemme kirjoittaneet yhdessä Alex Pazaitisin kanssa. Totuus on kuitenkin se, että jokainen henkinen tuote ei ole yhden ihmisen työtä, vaan pikemminkin sosiaalisen tuotannon tulos; kollektiivinen artefakti. Yksinkertaisuuden vuoksi olemme kuitenkin tehneet kompromissin ja mainitsemme kirjoittajina kaksi nimeä, vaikka olemme kiitollisuudenvelassa harjoittajien, aktivistien ja tutkijoiden maailmanlaajuiselle vertaisverkostoyhteisölle.

2. Peer-to-Peer

Kun kapitalismi kohtaa useita rakenteellisia kriisejä, sen tuhkasta on syntymässä uusi sosiotekninen dynamiikka: vertaisverkko (P2P). P2P on ensinnäkin eräänlainen sosiaalinen suhde ihmisverkostoissa, joissa osallistujilla on mahdollisimman suuri vapaus luoda yhteyksiä. Toiseksi P2P on teknologinen infrastruktuuri, joka mahdollistaa tällaisten suhteiden yleistymisen ja laajenemisen. P2P synnyttää siis tuotantotavan eli vertaistuotannon, joka sisältää uusia hallintomekanismeja ja omistusoikeudellisia puitteita.

P2P ei ole mitään uutta. Sitä on ollut olemassa ihmiskunnan alusta lähtien, ja alun perin se oli vallitseva suhteiden muoto nomadisissa metsästäjä-keräilijä-yhteiskunnissa. Teollisessa kapitalismissa (ja myöhemmin valtiososialistisissa järjestelmissä) P2P-dynamiikka ajautui marginaaliin. P2P-pohjaisten teknologioiden ansiosta P2P-dynamiikka voi kuitenkin nyt laajentua globaalille tasolle ja luoda monimutkaisia artefakteja, jotka ylittävät sekä valtio- että markkinapohjaisten mallien mahdollisuudet.

Mitkä ovat siis ne infrastruktuurivaatimukset, jotka helpottavat vertaistuotannon uudelleen syntymistä? Alkuperäisessä artikkelissaan Michel Bauwens (2005) esitti, että ensimmäinen vaatimus on pääsy teknologiseen infrastruktuuriin eli yksittäisiin tietokoneisiin, jotka on liitetty toisiinsa ja jotka mahdollistavat siten universaalin koneen, joka kykenee suorittamaan minkä tahansa loogisen tehtävän. Internet on pisteestä pisteeseen toimiva verkko, joka on suunniteltu siten, että siihen voidaan osallistua ”reunojen kautta” ilman pakollisia solmukohtia, kuten puhelinkeskuksia. Vaikka Internet ei olekaan täysin osallistujiensa käsissä, sitä hallitaan hajautetun hallinnon avulla ja tiettyjen yksityisten tai valtiollisten toimijoiden täydellisen hegemonian ulkopuolella.

Toisaalta nykyinen Internet saattaa olla neljän tai viiden vuosikymmenen takaisten päätösten tulos. Toisaalta kaupalliset intressit ovat muokanneet sitä Webin ja selaimen keksimisen jälkeen, ja hallitukset ovat pyrkineet valvomaan sitä. Mutta myös hakkeri- ja käyttäjäyhteisöt ovat ottaneet sen käyttöönsä ja muokanneet ja muuttaneet sitä omaksi hyödykseen. Yhteisöllinen wi-fi-liike, avoimen taajuuskaistan puolustaminen ja vaihtoehtoiset verkkopohjaiset televiestintäinfrastruktuurit ovat esimerkkejä näistä pyrkimyksistä. Internetin ja Internetissä toimivan verkon tulevaisuus on kuitenkin kamppailun maaperä, jossa eri intressit pyrkivät etulyöntiasemaan.

Toinen vaatimus on Bauwensin (2005) mukaan ”ohjelmistoinfrastruktuurin” olemassaolo itsenäistä maailmanlaajuista yhteistyötä varten. Yhä useammat yhteistyövälineet, kuten wikit, helpottavat luottamuksen ja sosiaalisen pääoman luomista, mikä mahdollistaa sellaisten maailmanlaajuisten ryhmien perustamisen, jotka voivat luoda käyttöarvoa ilman voittoa tavoittelevien yritysten välitystä.

Kolmas vaatimus on juridinen infrastruktuuri, joka mahdollistaa käyttöarvon luomisen ja suojaa sitä yksityiseltä anastamiselta. Esimerkiksi General Public License (joka kieltää ohjelmistokoodin omaksumisen) ja tietyt versiot Creative Commons -lisenssistä täyttävät tämän tehtävän. Ne mahdollistavat yhteisen käyttöarvon suojelun ja käyttävät virusmaisia ominaisuuksia leviämiseen. Yleistä julkista lisenssiä ja siihen liittyvää aineistoa voidaan käyttää vain hankkeissa, jotka puolestaan asettavat lähdekoodinsa julkiseksi. Neljäs vaatimus on kulttuurinen. Massaintellektuaalisuuden leviäminen (eli ihmisten älykkyyden leviäminen) ja siihen liittyvät muutokset tunteissa ja olemisen tavoissa (ontologia), tietämisen tavoissa (epistemologia) ja arvomaailmoissa (aksiologia) ovat olleet keskeisiä tekijöitä luotaessa sellaista yhteistoiminnallista autonomiaa, jota tarvitaan vertaistuotannon mahdollistavan eetoksen ylläpitämiseksi (Bauwens, 2007).

3. Vertaistuotannon periaatteet ja ominaisuudet

Bauwensin (2005, 2007) mukaan P2P-dynamiikka on mahdollistanut:

  • käyttöarvon tuottamisen tuottajien vapaalla yhteistyöllä, joilla on pääsy jaettuun pääomaan: tämä on vertaistuotantoa, joka eroaa liikevoittoa maksimoivasta tuotannosta tai valtion omistamien instituutioiden tuotannosta. (Yhteisvaurausperustaisen) Vertaistuotannon tuotteet, niinkuin Benkler (2002, 2006) on määritellyt, eivät ole vaihtoarvoa markkinoille, vaan käyttöarvoa käyttäjien yhteisölle, jotka voivat myös olla tuottajia.
  • yhteisölähtöiset hallinnointimekanismit: tämä on vertaishallintoa, joka eroaa markkinoiden allokaatiosta tai korporaatioiden hierarkiasta.
  • käyttöarvon saattamisen vapaasti kaikkien saataville uudenlaisilla yhteisvaurausperustaisilla omistusjärjestelmillä: tämä on vertaisomistusta, joka eroaa yksityisomistuksesta tai (valtion) julkisomistuksesta.

Vertaistuotanto eroaa näin ollen olennaisesti teollisen kapitalismin vakiintuneista arvonluontimalleista. Jälkimmäisessä tuotantovälineiden omistajat palkkaavat työntekijöitä, ohjaavat työprosessia ja myyvät tuotteita voiton maksimoimiseksi. Tällainen tuotanto organisoidaan jakamalla resursseja hintasignaalien avulla tai hierarkkisen komennon avulla, jossa nämä hintasignaalit otetaan huomioon.

Sitä vastoin vertaistuotanto on periaatteessa avoin kaikille, joilla on taitoja (ja pääsy asianmukaiseen tekniseen infrastruktuuriin), osallistua yhteiseen hankkeeseen: jokaisen osallistujan tietämys on yhdistetty. [1] Osallistujille voidaan maksaa, mutta ei välttämättä, sillä tämä tuotantojärjestelmä on avoin omaehtoiselle osallistumiselle. Juuri siksi, että vertaistuotantohankkeet ovat avoimia järjestelmiä, joissa tietoa voidaan jakaa ja jakaa vapaasti, kuka tahansa, jolla on oikeat tiedot ja taidot, voi osallistua, joko yritysten tai asiakkaiden maksamana tai ilman palkkaa. Näissä avoimissa järjestelmissä on monia syitä osallistua toimintaan rahallisen korvauksen saamisen lisäksi tai sijasta. Vertaistuotanto mahdollistaa osallistumisen, joka perustuu monenlaisiin motiiveihin, mutta ennen kaikkea haluun luoda jotakin, josta on molemminpuolista hyötyä osallistujille. Näin ollen ihmiset osallistuvat, koska pitävät sitä mielekkäänä ja arvokkaana. Seuraavaksi tarkastelemme vertaistuotannon tärkeimpiä periaatteita ja ominaisuuksia.

3.1. Hajautetut verkot

Vertaistuotanto tapahtuu hajautetuissa verkoissa. Hajautetut verkot ovat verkkoja, joissa autonomiset toimijat voivat vapaasti määrittää käyttäytymisensä ja yhteytensä ilman pakollisia keskuksia. Kuten Alexander Galloway korostaa kirjassaan Protocol: How Control Exists After Decentralization (2004), hajautetut verkot eivät ole sama asia kuin desentralisoidut verkot, joissa keskukset ovat pakollisia. Vertaistuotanto perustuu hajautettuun valtaan ja resurssien hajautettuun saatavuuteen. Desentralisoidussa verkossa, kuten Yhdysvaltojen lentoasemajärjestelmässä, lentokoneiden on kuljettava määrättyjen solmukohtien kautta. Sen sijaan hajautetuissa tai osittain hajautetuissa järjestelmissä, kuten Internetissä (van Steen & Tanenbaum, 2016) tai valtatiejärjestelmissä, solmukohtia voi olla olemassa, mutta ne eivät ole pakollisia, ja agentit voivat aina kiertää ne. Ei pidä unohtaa, että merkittävä osa Internetin runkoverkosta on langallista ja siten myös keskitettyä (Starosielski, 2015). Vaikka olemme nyt ehkä kaukana varhaisesta visiosta, jonka mukaan Internet on pitkälle hajautettu verkko, hajautetut elementit mahdollistavat kuitenkin edelleen vertaistuotannon, joka ylittää joitakin ajan ja paikan asettamia rajoituksia. Vertaistuotanto, kuten jäljempänä käsitellään, on ”kosmo-lokaalia”.

3.2. Yhteisvauraus

Vertaistuotanto ei ole ”lahjatalous” eikä se perustu täysin vastavuoroisuuteen. Vertaistuotannossa noudatetaan sanontaa: kukin osallistuu kykyjensä ja halukkuutensa mukaan ja kukin ottaa tarpeidensa mukaan. Näin ollen kaikki ”lahjoittaminen” on useimmiten ei-vastavuoroista lahjoittamista, eli vertaistuotetun käyttöarvon käyttö ei luo vastavuoroisia velvoitteita. Vertaistuotantoon ei yleensä liity vastavuoroisuutta yksilöiden välillä, vaan ainoastaan yksilöiden ja kollektiivisen resurssin välillä. Ihmiset saavat esimerkiksi kehittää ohjelmistonsa olemassa olevan ohjelmiston pohjalta, joka on jaettu laajalti käytetyn GNU General Public License -lisenssin alla, vain jos heidän lopputuotteensa on saatavilla samanlaisen vapaan ja avoimen lähdekoodin lisenssin alla (tässä tapauksessa GNU General Public License).

Vertaistuotanto toimii helpoimmin digitaalisten hyödykkeiden alalla, jossa tärkeimmät panokset ovat vapaa-aika ja käytettävissä oleva ylijäämä laskentaresursseja. Vastavuoroisuuteen perustuvat järjestelmät ovat välttämättömiä aineellisella alalla, jossa pääoman korkeammat kustannukset vaikuttavat. Tällä hetkellä vertaistuotanto ei tarjoa johdonmukaista ratkaisua osallistujiensa aineelliseen selviytymiseen, vaikka kuten jäljempänä käsitellään, tällaisiin haasteisiin on olemassa joitakin lupaavia ratkaisuja. Siksi monet tasa-arvoisen eetoksen innoittamat ihmiset turvautuvat osuustoiminnalliseen tuotantoon, yhteisötalouteen ja muihin järjestelmiin, joista he voivat saada tuloja kunnioittaen samalla arvojaan. Tässä mielessä nämä järjestelmät täydentävät toisiaan. Avoin osuuskunta- ja alustayhteisöliike kuitenkin osoittavat, miten vertaistuottajat voivat saada kestävän toimeentulon (Bauwens et al., 2019; Scholz & Schneider, 2016).

Vertaistuotannossa ihmiset rakentavat vapaaehtoisesti ja yhteistyössä jaettavia resursseja, joita hallitaan tuotantoyhteisön periaatteiden ja normien mukaisesti, eli yhteismaata. Vertaistuotantohankkeiden luoma käyttöarvo syntyy vapaan yhteistyön tuloksena ilman tuottajiin kohdistuvaa pakkoa, ja käyttäjillä on vapaa pääsy syntyneeseen käyttöarvoon. Edellä kuvaamamme oikeudellinen infrastruktuuri luo tiedon, ohjelmistojen, muotoilun ja kulttuurin digitaalisia yhteismaita. Nämä uudet yhteiset ovat sukua vanhemmille yhteisvaurauden muodoille (erityisesti talonpoikien yhteismaille keskiajalla ja työläisten alkuperäisille keskinäisille yhteisöille teollistumisen aikakaudella), mutta ne myös eroavat niistä lähinnä aineettomien ominaisuuksiensa vuoksi. Vanhemmat yhteiset hyödykkeet olivat paikallisia, niitä käyttivät ja joskus myös säätelivät tietyt yhteisöt (Ostrom, 1990); uudet yhteiset hyödykkeet ovat maailmanlaajuisten kyberkollektiivien, yleensä affiniteettiryhmien, käytettävissä ja niitä säätelevät. Vanhemmat fyysiset yhteiset (ilma, vesi jne.) toimivat yhä useammin niukkuuden vallitessa ja ovat siten entistä säännellympiä, kun taas digitaaliset yhteiset ovat kilpailemattomia resursseja, jotka rikastuvat käytön myötä (niitä voitaisiin siis pitää jopa ”kilpailemattomina”).

3.3. Ekvipotentiaalisuus

Michel Bauwens (2005) ehdotti, että P2P-prosessien tavoitteena on lisätä mahdollisimman laajasti samanpotentiaalisten (”samanarvoisten” + ”potentiaalisten”) osallistujien osallistumista. Vertaistuotantoprosesseille on ominaista, että tasavertaisuus otetaan järjestämisperiaatteeksi. Tämä tarkoittaa sitä, että jokainen voi potentiaalisesti tehdä yhteistyötä hankkeessa, eikä mikään viranomainen voi periaatteessa ennakolta arvioida yhteistyökykyä. Yhteistyön laatua arvioi tällöin vertaisyhteisö eli yhteisöllinen validointi. Ekvipotentiaalisissa hankkeissa osallistujat itse lajittelevat itsensä moduuliin, johon he kokevat voivansa osallistua.

Jimmy Walesin (2014) Wikipedia-projektissa käyttämä vastaava termi on anti-kredentialismi, joka viittaa siihen, että mitään suosituksia ei kysytä etukäteen. Tämä tarkoittaa sitä, että osallistumiseen ei ole mitään a priori-valintaa. Ratkaisevaa on kyky suoriutua tietystä tehtävästä, ei mikään muodollinen a priori suositus. Kyky yhteistyöhön todennetaan itse yhteistyöprosessissa. Näin ollen hankkeet ovat usein avoimia kaikille osallistujille, kunhan heillä on tarvittavat taidot osallistua hankkeeseen. Nämä taidot todennetaan ja vahvistetaan yhteisöllisesti itse tuotantoprosessissa. Yhteisölliseen validointiin voidaan käyttää myös mainejärjestelmiä. Suodatus on jälkikäteistä, ei a priori. Antikredentialismi on siis vastakohtana perinteiselle vertaisarvioinnille, jossa pätevyys on olennainen edellytys osallistumiselle. ”Asiantuntija” ei kuitenkaan ole persona non grata vertaistuotannossa (O’Neil, 2010). Pikemminkin tasavertaisuus mahdollistaa sen, että joukot voivat virheettömän prosessin avulla sitoutua asiantuntijoiden kanssa tuottamaan sisältöä, suunnittelua, koodia ja paljon muuta.

3.4. Holoptismi

Toinen vertaistuotannon kieliopin elementti on se, että hankkeille on ominaista holoptismi, toisin kuin panoptisismi (Foucault, 1977), jossa vain keskitetty valta voi nähdä kokonaisuuden. Holoptismi, joka tulee kreikan ολο (’kokonaisuus’) ja οπτικος (’näkeminen’) sanoista, on vertaistuotantoprosessien implisiittinen kyky ja suunnittelu, joka antaa osallistujille vapaan pääsyn kaikkeen tietoa muista osallistujista; ei yksityisyyden mielessä vaan heidän olemassaolonsa ja panoksensa (eli horisontaalinen tieto) sekä pääsyn koko projektin tavoitteisiin, mittareihin ja dokumentointiin (eli vertikaalinen ulottuvuus). Tätä voidaan verrata perinteisesti hierarkkisille hankkeille ominaiseen panoptisismiin: prosessit on suunniteltu niin, että ”täydellinen” tieto on varattu eliitille, kun taas osallistujilla on pääsy vain ”tarpeen mukaan”. Vertaistuotannossa viestintä ei ole ylhäältä alaspäin suuntautuvaa ja perustu tiukasti määriteltyihin raportointisääntöihin, vaan palaute on systeemistä ja integroitu yhteistyöjärjestelmän protokollaan.

3.5. Stigmerginen yhteistyö

Vertaistuotannossa osa tuottajista voi olla palkkatyöntekijöitä tai työskennellä markkinoilla freelancereina, mutta ei välttämättä. Kaikki heistä tuottavat yhteisvaurautta. Työtä eivät ohjaa yrityshierarkiat vaan tuotantoyhteisön keskinäiset koordinointimekanismit, joihin yrityshierarkioiden on alistuttava, jos ne haluavat osallistua tämäntyyppiseen tuotantoon. Vertaistuotanto perustuu avoimiin ja läpinäkyviin järjestelmiin, joissa jokainen voi nähdä muiden tekemän työn signaalit ja näin ollen mukauttaa panoksensa koko järjestelmän tarpeisiin.

Vertaistuotanto perustuu usein ”stigmergiseen”, kreikan στίγμα (”merkki, merkki”) ja έργον (”työ”), yhteistyöhön. Yleisimmässä muotoilussaan stigmergia on ilmiö, joka liittyy epäsuoraan viestintään toimijoiden ja toimien välillä (Marsh & Onof, 2007, s. 1). Ajattele, miten muurahaiset tai termiitit vaihtavat tietoa laskemalla feromoneja (kemiallisia jälkiä). Tämän epäsuoran viestintämuodon avulla nämä sosiaaliset hyönteiset onnistuvat rakentamaan monimutkaisia rakenteita, kuten polkuja ja pesiä. Toiminta jättää jäljen, joka stimuloi saman tai eri toimijan (muurahaisen, termiitin tai vertaistuotannon tapauksessa tavallisen ihmisen) suorittamaa seuraavaa toimintaa. Vertaistuotannon yhteydessä stigmerginen yhteistyö on siis ”kollektiivista, hajautettua toimintaa, jossa sosiaalista neuvottelua välitetään stigmergisesti Internet-pohjaisten teknologioiden avulla” (Elliott, 2006). Katso esimerkiksi, miten vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen koodirivejä ja Wikipedian merkintöjä tuotetaan hajautetusti ja tilapäisesti suurten ihmisjoukkojen panoksilla.

3.6. Modulaarisuus, rakeisuus ja integraation pienet kustannukset

Muutkin kirjoittajat ovat luonnollisesti antaneet merkittävän panoksen vertaistuotannon kieliopin kehittämiseen. Stigmergisen yhteistyön mahdollistaa esimerkiksi Benklerin (2006) määrittelemät kolme ominaisuutta, jotka sisältyvät vertaistuotantohankkeen sosiaaliseen suunnitteluun: modulaarisuus, rakeisuus ja integraation alhaiset kustannukset. Aluksi hanke on pilkottava pienempiin osiin eli moduuleihin. Esimerkiksi Wikipediassa sisältö on jaettu merkintöihin, osioihin ja kappaleisiin. Ihmiset voivat osallistua yhdestä sanasta tuhansiin sanoihin (tai lukuihin). Moduulit mahdollistavat minkä tahansa kokoisen panoksen: on olemassa monia eri tasoja, jotka sopivat eriasteisesti osallistujien motivaatioon ja käytettävissä olevaan aikaan.

Tehtävät, tuotteet ja palvelut järjestetään siis moduuleiksi, jotka sopivat toisiin moduuleihin palapelissa, jota kootaan jatkuvasti uudelleen. Ja rakeisuus on ominaisuus, jolla luodaan mahdollisimman pieniä moduuleja, jotta osallistumiskynnys olisi matalampi (Benkler, 2006). Lisäksi eri osuudet (moduulit) pitäisi olla helppo liittää lopputuotteeseen. Lisäksi olisi oltava käytössä tehokkaat laadunvalvontamekanismit, joilla vältetään panosten heikko laatu.

3.7. Heterarkia

Tästä huolimatta vertaistuotantohankkeissa on laadunvalvontajärjestelmiä. Nämä ”ylläpitäjät” (vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoissa) tai ”toimittajat” (Wikipediassa) suojelevat koko järjestelmän eheyttä ja voivat kieltäytyä antamasta panoksia, jotka vaarantavat järjestelmän eheyden. He eivät kuitenkaan pakota työskentelemään. Vertaistuotanto perustuu vapaasti sitoutuneeseen ja intohimoiseen työhön. Lisäksi se poistaa joitakin pääomakustannuksia. Kuten seuraavassa käsitellään, myös voittoa tavoittelevat ja maksimoivat voimat voivat omaksua sen, mikä selittää vertaistuotannon massiivisen kasvun keinona tuottaa ohjelmistoja teollisuudelle.

Vertaistuotanto ei ole hierarkiatonta eikä rakenteetonta (Freeman, 1970; Bauwens in Kostakis, 2010), vaan sille ovat yleensä ominaisia joustavat ja dynaamiset hierarkiat ja ansioihin perustuvat rakenteet, joita käytetään osallistumisen mahdollistamiseksi. Heterarkioissa yhdistyvät verkostojen ja hierarkioiden elementit. Carole Crumley on tarjonnut yhden yleisimmistä määritelmistä (1979, s. 144), jonka mukaan heterarkia on ”elementtien suhde toisiinsa silloin, kun ne ovat järjestäytymättömiä tai kun niillä on potentiaalia järjestäytyä useilla eri tavoilla systeemisistä vaatimuksista riippuen”. Näin ollen on olemassa useita tasoja, joiden välinen viestintä on ratkaisevan tärkeää perinteisten, jäykkien hierarkioiden toimintahäiriöiden ylittämisessä.

Vertaistuotanto esittelee yhteistyökehyksen, joka ”sisältää sekä järjestettyjä ja sisäkkäisiä rakenteita että tasaisempia ja verkostomaisia rakenteita” (Crumley, 2015, s. 9). Vertaistuotannossa dynaamisten hierarkioiden syntyminen voimaannuttaa tietynlaista yhteistyötä ja autonomiaa. Hierarkian ainoa tehtävä on siis autonomisen yhteistyön käynnistäminen ja jatkuva kukoistus.

Johtaminen on myös ”hajautettua”. Vertaistuotantohankkeita johtaa usein perustajien ydin, joka ilmentää hankkeen alkuperäisiä tavoitteita ja joka koordinoi valtavaa määrää yksilöitä ja mikrotyöryhmiä, jotka työskentelevät yksittäisten tilkkujen parissa. Heidän auktoriteettinsa ja johtajuutensa perustuvat heidän panokseensa projektin perustamiseen (meritokratia) ja heidän jatkuvaan sitoutumiseensa. Vertaistuotantohankkeissa voi joskus olla kyse ”hyväntahtoisesta diktatuurista” (Kostakis, 2010); ei kuitenkaan pidä unohtaa, että koska yhteistyö on täysin vapaaehtoista, tällaisten hankkeiden jatkuminen perustuu tuottajayhteisön suostumukseen. Aina voi vapaasti ”forkata” eli kopioida ja muokata ja siten viedä hanketta toiseen, itsenäiseen suuntaan; todellisuudessa voi tosin olla melko vaikeaa houkutella riittävä määrä vapaaehtoisia aivan uuteen hankkeeseen.

3.8. Kosmolokalismi

Yksi P2P-teknologian keskeisistä piirteistä on vapautuminen ajan ja paikan rajoituksista. Yhä suurempi joukko ihmisiä ei ole sidottu paikallisiin olosuhteisiinsa, joihin kuuluu myös alue virtuaalisessa mielessä (esim. organisaatio tai yritys). Tämä on nyt mahdollista sekä digitaalisessa että aineellisessa tuotannossa. Työntekijät voivat kehittää maksullisia elämäntapoja ja lisätä ja vetäytyä palkallisista ja palkattomista projekteista koko elämänsä ajan.

Jos kosmopolitanismi on siis kapitalistisen tuotanto- ja kulutustavan ideologinen heijastus (Marx & Engels, 1848), kosmolokalismi (”kosmopolitanismi” + ”lokalismi”) on vertaistuotannon ideologinen heijastus (Ramos, 2016; Bauwens et al., 2019). Kosmolokalismi tulee kuitenkin osittain valistuksen aikaisesta käsityksestä kosmopolitanismista. Lyhyesti sanottuna kosmopolitanismi väittää, että kaikki ihmiset kuuluvat yhteen yhteisöön, joka perustuu yhteiseen moraaliin ja tulevaisuuteen (Corradetti, 2017; Taylor, 2010). Kosmolokalismi heijastaa tiedon, ohjelmistojen ja suunnittelun globaalien digitaalisten yhteisomistusten ja paikallisten valmistusteknologioiden lähentymistä. Tällaisia teknologioita löytyy yhteisölähtöisistä paikoista, kuten verstaat tai fablabit. Yksinkertaisesti sanottuna kevyestä (tieto) tulee globaalia yhteisvaurautta ja raskaasta (koneet) paikallista ja jaettua. Valmistus tapahtuu siis paikallisesti paikallisyhteisöjä ja erikoistarkoituksia varten. Katso esimerkiksi monenlaisten artefaktien tuotanto: pienimuotoiseen maanviljelyyn tarkoitetuista maatalouskoneista (Giotitsas, 2019), edullisiin ja räätälöityihin proteesikäsivarsiin ja verkon ulkopuolisiin tuuli- ja vesivoimageneraattoreihin (Kostakis et al., 2018). Yhteinen moraali syntyy yhteismaan kautta, eli luomalla ja hallinnoimalla yhdessä sekä globaalisti että paikallisesti jaettuja resursseja (digitaalisia ja fyysisiä).

Vertaistuotanto perustuu avoimeen panokseen, osallistavaan työn koordinointiprosessiin ja jaettuun resurssiin tuotoksena. Tämä on jyrkässä ristiriidassa kapitalistisen tuotantotavan kanssa, joka perustuu työvoimaan hyödykkeenä panosvaiheessa, hierarkkiseen komentoon hintasignaaleja seuraten tuotantovaiheessa ja myytäviin tuotteisiin ja palveluihin tuotosvaiheessa.

Olemme edellä esitelleet joitakin vertaistuotantohankkeiden osatekijöitä ja toimintasääntöjä, mutta emme väitä, että luettelo olisi tyhjentävä. Seuraavassa käsitellään joitakin näistä osatekijöistä ja säännöistä vertaistuotannon vanhempiin ja uudempiin ekosysteemeihin kuuluvien yksiköiden kolmijakoisen kokonaisuuden yhteydessä.

4. Uuden yhteisvaurauteen perustuvan ekosysteemin osa-alueet

Vertaistuotannon kautta havaitsemme uudenlaisen arvonluonnin ekosysteemin syntymisen, joka koostuu kolmesta kokonaisuudesta: tuottavista yhteisöistä, yhteisvauraussuuntautuneista yrittäjäkoalitioista ja yhteishyvää tavoittelevista järjestöistä. Kuvauksemme ei voi olla kaiken kattava, koska jokainen ekosysteemi on ainutlaatuinen. Se ei myöskään voi olla lopullinen, koska kyseessä on nopeasti kehittyvä tuotantotapa. Tavoitteena on tarjota lintuperspektiivi vertaistuotannon laajenevasta universumista. Seuraavassa taulukossa on vain viisi vanhinta ja tunnetuinta vertaistuotannon ekosysteemiä aineettoman tuotannon alalla.

Screenshot-from-2022-05-28-06-06-59

Vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistohankkeiden sekä Wikipedian hyvin dokumentoitujen ekosysteemien lisäksi Enspiralin, Sensorican, Wikihousen ja Farm Hackin tapaukset tarjoavat uusia näkökulmia vertaistuotannon ekosysteemien kasvavaan määrään. Ne kaikki sopivat kuvauksemme parametreihin, jotka rakentavat uusia yhteisöpohjaisia arvonluonnin ekosysteemejä. Nämä esimerkit osoittavat myös siirtymän puhtaasti digitaalisesta ohjelmistotuotannosta ja tietämyksen tuottamisesta niiden käyttöön yksiköissä, jotka osallistuvat fyysisten tuotteiden ja kehittyneiden palvelujen tuottamiseen. Enspiral luo ohjelmistoja, Sensorica on hanke, jossa valmistetaan avoimeen lähdekoodiin perustuvia tieteellisiä lähteitä, Wikihouse tuottaa suunnitelmia kestävien asuntojen luomiseksi ja Farm Hack -yhteisö suunnittelee ja valmistaa avoimeen lähdekoodiin perustuvia koneita pienimuotoiseen maanviljelyyn. Näemme tässä digitaalisen tuotannon kolmikantaisen institutionaalisen rakenteen toistumisen. Tuore tutkimus Gentin urbaaneista commons-järjestelmistä (Bauwens & Onzia, 2017) osoittaa, että commons-pohjaiset urbaanit hankintajärjestelmät ovat myös esimerkki tästä uudesta rakenteesta.

Screenshot-from-2022-05-28-06-09-43

Nykyinen kehittyvä infrastruktuuri koostuu seuraavista osista: Tuottava yhteisö koostuu kaikista vertaistuotantohankkeen osallistujista. Tämän yhteisön jäsenet voivat saada palkkaa tai he voivat antaa panoksensa vapaaehtoisesti, koska he ovat kiinnostuneita tämän tuotannon käyttöarvosta. Kaikki tuottavat kuitenkin yhteistä resurssia, yhteismaata. Tärkein ominaisuus palkkatyöhön perustuviin järjestelmiin verrattuna on se, että järjestelmän on pysyttävä avoimena panoksille (ekvipotentiaalisuus).

Toinen kokonaisuus on yhteisvauraussuuntautunut yrittäjäkoalitio, joka pyrkii tuottamaan joko liikevoittoa tai toimeentuloa tuottamalla lisäarvoa markkinoille yhteisten resurssien avulla. Osallistuvat yritykset voivat maksaa osallistujille. Digitaalinen yhteisvauraus ovat useimmiten markkinoiden ulkopuolella, koska sitä ei ole niukasti saatavilla, eikä se näin ollen ole kysynnän ja tarjonnan lakien alaista.

Yrittäjien, yhteisön ja yhteisresurssin, josta ne ovat riippuvaisia, välisessä suhteessa on ratkaisevan tärkeää, onko niiden suhde generatiivinen vai välistä vetävä. Voittoa tavoittelevien yritysten ja vertaistuotantoyhteisöjen välisestä suhteesta on runsaasti kirjallisuutta (ks. esim. Dahlander & Magnusson, 2008; Bonacorsi et al., 2006; O’Mahony & Bechky, 2008). Luonnollisesti välistäveto/tuottaminen ovat polariteetteja, ja jokaisen yhteisön odotetaan esittävän sekoitusta.

Marjorie Kelly (2012) esittelee ei-kapitalistiset/generatiiviset yritykset, mikä taas palaa markkinoiden ja kapitalismin erotteluun. Meillä voi siis olla osuuskuntia tai muita kollektiivisesti johdettuja organisaatioita (esim. voittoa tavoittelemattomat järjestöt, kansalaisjärjestöt), joilla on sosiaalisia ja ympäristötavoitteita ja jotka käyttävät ylijäämänsä näihin tavoitteisiin, ei niinkään akkumulaatioon. Välistä vetävän ja generatiivisen eron havainnollistamiseksi tarkastellaan teollista maataloutta ja permakulttuuria. Ensin mainitussa tapauksessa maaperä köyhtyy ja heikkenee, kun taas jälkimmäisessä tapauksessa maaperä rikastuu ja tervehtyy.

Viime vuosina uudentyyppiset alustapohjaiset kermankuorijayrittäjät ovat pyrkineet maksimoimaan voittonsa, eivätkä yleensä investoi riittävästi uudelleen tuottajayhteisöjen ylläpitoon. Facebookin tapaan ne eivät jaa voittojaan niiden kanssaluojayhteisöjen kanssa, joista niiden arvonluonti ja realisointi on riippuvainen. Uberin tai AirBnB:n tavoin ne verottavat vaihtoa, mutta eivät suoraan osallistu liikenne- tai majoitusinfrastruktuurien luomiseen. Ongelmana on siis se, että vaikka ne kehittävät hyödyllisiä palveluita, jotka perustuvat vajaakäytössä oleviin resursseihin, ne tekevät sen välistä vetämällä. Vaikka ne helpottavat näitä palveluja, ne myös luovat kilpailuhenkisyyttä, joka tuhoaa yhteisten resurssien vastavuoroisen hyödyntämisen yhteistyö- ja ympäristöedut. Lisäksi välistä vetävät yritykset voivat käyttää vapaamatkustajina koko joukkoa sosiaalisia tai julkisia infrastruktuureja (esim. teitä, kuten Uberin tapauksessa) ja heikentää hyvinvointisäännöksiä entisestään käyttämällä työntekijöiden kuvitteellista autonomiaa verojen ja sosiaalietuuksien kiertämiseksi.

Sitä vastoin tuottavat yrittäjät luovat lisäarvoa näiden yhteisöjen ympärille. Yhteisvauraussuuntautuneiden yrittäjäkoalitioiden siemenmuodot luovat lisäarvoa niiden yhteistuotannossa olevien ja niistä riippuvaisten yhteisten hyödykkeiden päälle. Parhaimmissa tapauksissa yrittäjäyhteisö on sama kuin tuottava yhteisö. Osallistujat rakentavat välineitään luodakseen toimeentulon samalla kun he tuottavat yhteisvaurautta. He investoivat ylijäämänsä uudelleen omaan hyvinvointiinsa ja yhteisesti tuottamaansa yleiseen yhteiskuntajärjestelmään.

Kolmas taho on yhteishyvää tavoitteleva järjestö, joka voidaan nähdä myös yhteisiin infrastruktuureihin liittyvänä organisaationa, eli se hallinnoi yhteisiin infrastruktuureihin perustuvan yhteistyön infrastruktuureja. Monet vertaistuotannon ekosysteemit eivät nimittäin koostu pelkästään tuottajayhteisöistä ja yrittäjien yhteenliittymistä, vaan niillä on myös itsenäisiä hallintoinstituutioita, jotka tukevat (stigmergisen) yhteistyön infrastruktuuria. Ne mahdollistavat sen, että yhteistyö voi tapahtua itsenäisesti, eivätkä ne komenna ja valvo itse vertaistuotantoprosessia. Kaikkien commons-hankkeiden taustalla on aina jonkinlainen infrastruktuuriorganisaatio, sillä yhteisöllistä toimintaa ei voi olla ilman infrastruktuuria. Esimerkiksi Wikimedia Foundation Wikipedian yhteishyvää tavoittelevana järjestönä ei pakota Wikipedian tuottajia tuottamaan. Sama pätee myös vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistosäätiöihin, jotka usein hallinnoivat hankkeiden infrastruktuuria ja verkostoja.

Sen sijaan perinteiset valtiosta riippumattomat ja voittoa tavoittelemattomat järjestöt toimivat ”koetun” niukkuuden maailmassa. Ne tunnistavat ongelmia, etsivät resursseja ja kohdentavat nämä resurssit ohjeellisesti tunnistamiensa ongelmien ratkaisemiseen. Tämä lähestymistapa on kiistatta peilikuva voittoa tavoittelevalle toimintamallille.

Hyötyjärjestöt toimivat ”potentiaalisen” runsauden hyväksi. Ne tunnistavat ongelmat ja kysymykset, mutta uskovat, että on tarpeeksi osallistujia, jotka haluavat auttaa näiden kysymysten ratkaisemisessa, useimmiten holoptismiin perustuvan stigmergisen yhteistyön kautta. Näin ollen ne ylläpitävät yhteistyöinfrastruktuuria, jonka avulla myötävaikuttavat yhteisöt ja yrittäjäkoalitiot voivat osallistua vertaistuotantoprosesseihin, jotka ovat elintärkeitä näiden ongelmien ratkaisemiseksi, ilman että ne suoraan komentavat niitä. Sen lisäksi, että ne suojelevat näitä yhteisiä hyödykkeitä lisenssien avulla, ne voivat myös auttaa hallitsemaan osallistujien ja sidosryhmien välisiä konflikteja, kerätä varoja ja avustaa yleisessä valmiuksien kehittämisessä, jota yhteisvauraus edellyttää tietyillä toiminta-aloilla (esimerkiksi koulutuksen tai sertifioinnin avulla).

Seuraavaksi käsittelemme tällaisten uusien toisiinsa kytkeytyneiden yhteisiin hyödykkeisiin perustuvien ekosysteemien uusia näkökohtia.

Screenshot-from-2022-05-28-06-10-53

5. Vertaistuotannon transsendenttiset näkökohdat

Merkittävistä eroista huolimatta vertaistuotanto ja kapitalismi ovat vahvasti sidoksissa toisiinsa. Vertaistuotanto on riippuvainen kapitalistisista markkinoista ja kapitalistiset markkinat ovat riippuvaisia vertaistuotannosta. Useimmat vertaistuottajat eivät voi elää vertaistuotannolla, vaikka he saavat siitä merkitystä ja arvoa ja vaikka se saattaa kilpailla markkinapohjaisten voittoa tavoittelevien vaihtoehtojen kanssa tehokkuuden ja tuottavuuden suhteen. Vertaistuotanto kattaa siis vain osan tuotannosta, kun taas markkinat tarjoavat paljon enemmän osia; vertaistuottajat ovat pääasiassa riippuvaisia kapitalististen markkinoiden tarjoamista tuloista. Vertaistuotanto on syntynyt kapitalististen markkinoiden välimaastoon.

On kuitenkin syntymässä uusi kapitalismin muoto, joka perustuu vertaistuotantoon: netarkkinen kapitalismi. ”Netarkkisuudella” tarkoitamme verkon sisäisiä hierarkioita, jotka omistavat ja valvovat osallistumisalustoja. Tälle kapitalismin versiolle ovat ominaisia digitaaliset alustat, joissa yhdistyvät P2P-elementit, joiden avulla ihmiset voivat olla suoraan vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, mutta alustan omistajat valvovat ja ohjaavat niitä. Muun infrastruktuurin täydellistä keskitettyä hallintaa käytetään arvon louhimiseen näistä vaihdoista.

Tämä uusi pääoman muoto hyödyntää suoraan verkostoitunutta sosiaalista yhteistyötä, joka koostuu usein palkattomista aktiviteeteista, jotka voidaan pyydystää ja rahoittaa omistettujen verkkoalustojen avulla. Se elää positiivisista ulkoisvaikutuksista, jotka syntyvät inhimillisen yhteistyön ja yhteisvaurauden kautta. Jos kapitalismin aiemmat versiot olivat vihamielisiä yhteisvaurautta kohtaan ja yrittivät tuhota sen, tämä uusi versio on oppinut ainakin väliaikaisesti ”kesyttämään” yhteisvaurauden. Tämä tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että siitä on tullut loismainen ja vuokrahakuinen. Netarkkinen kapitalismi on vuokraa tavoittelevaa pääomaa, joka on siirtänyt valvontamekanismejaan hallitsemaan koko verkkoa itseään ja toimii askeleen päässä todellisesta tuotannosta. Esimerkiksi Facebookin kaltaiset sosiaalisen median alustat kaappaavat lähes yksinomaan jäsentensä sosiaalisen vaihdon arvon rahanarvoiseksi tekemällä datasta ja myymällä käyttäjiensä ”huomion” mainostajille. Joukkoistamismallit perustuvat hajautettuun työhön, jolla on taipumus pienentää tuottajien keskimääräisiä tuloja (yleiskatsaus joukkoistamisen työmarkkinoihin ja digitaalisen työn pimeään puoleen yleensä löytyy Scholzin toimittamista kirjoista, 2012, ja Casilli, 2017). Yhteisöt eivät luo commonsia, vaan pikemminkin työntekijöiden ja tuottajien välisen kilpailun asiakkaiden saamiseksi kysyntäpuolelle. Uber, Airbnb, Kickstarter ja TaskRabbit ovat myös esimerkkejä netarkkisesta mallista.

Digitaalitalouden suuryritysten tuki avoimen lähdekoodin kehitykselle on toinen vertailukohta. Yleinen liiketoimintamalli näyttää olevan se, että yritykset ”surffaavat” P2P-infrastruktuurin päällä ja luovat lisäarvoa palveluilla, jotka voidaan paketoida vaihtoarvoa vastaan. Vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen massiivinen käyttö liike-elämässä, jota pääomasijoittajat ja IBM:n kaltaiset suuryritykset tukevat innokkaasti, on luomassa uusia liiketoimintamalleja. Tällaiset liiketoimintamallit menevät ”tuotteiden ulkopuolelle” ja keskittyvät sen sijaan palveluihin, jotka liittyvät nimellisesti vapaan ja avoimen lähdekoodin ohjelmistomalliin. Toimialat ovat vähitellen muuttumassa siten, että ne ottavat huomioon käyttäjien tuottaman innovaation ja sisällön. Useat tietotyöntekijät ovat valitsemassa muita kuin yrityspolkuja ja ryhtymässä mini-yrittäjiksi, jotka tukeutuvat yhä kehittyneempään osallistavaan infrastruktuuriin, eräänlaiseen digitaalisen yhteismaan käyttöön.

Näin ollen kapitalistiset voimat käyttävät enimmäkseen vertaistuotannon osittaisia toteutuksia. P2P-infrastruktuurin taktinen ja välineellinen käyttö on vain osa tarinaa. Nykyisen kapitalismin riippuvuus P2P:stä on systeeminen. Kun koko kapitalismin perusinfrastruktuurista tulee hajautettu, se luo vertaistuotantokäytäntöjä ja tulee riippuvaiseksi niistä.

Voittoa tavoittelevat voimat, jotka rakentavat ja mahdollistavat nämä uudet osallistumisalustat, edustavat uutta alaluokkaa, ”netarkkista” (Bauwens REF) tai ”vektorista” (Wark REF) luokkaa. Nämä uudet kapitalistit vaurastuvat osallistumisverkostojen mahdollistamisesta ja hyödyntämisestä. Edellä mainittujen esimerkkien lisäksi mainittakoon Amazon, joka on rakentunut käyttäjien arvostelujen varaan, eBay, joka elää maailmanlaajuisesti hajautettujen huutokauppojen alustalla, ja Google, joka rakentuu käyttäjien tuottaman sisällön varaan.

Laajemmin ajateltuna netarkkinen kapitalismi on vertaistuotantoa suosiva pääoman muoto. Se on vertaistuotannon immanenssin taustalla oleva voima. Sitä vastapäätä, vaikkakin siihen tilapäisesti liittyneinä, ovat yhteistekemisen voimat, ne, jotka uskovat yhteisvaurausperustaisen vertaistuotannon transsendenssiin, poliittisen talouden uudistamiseen markkinoiden hallinnan ulkopuolella.

Vertaistuotannolla on transsendenttisiä näkökohtia, jotka ylittävät voiton maksimointiin tähtäävän talouden asettamat rajoitukset. Vaikka korkeamman tuottavuuden voimat saattavat historiallisesti olla väliaikaisesti kiinni vanhassa tuotantojärjestelmässä, ne johtavat lopulta syviin mullistuksiin ja poliittisen talouden uudelleenjärjestelyihin. Esimerkkinä voidaan mainita kapitalististen tuotantotapojen syntyminen feodaalijärjestelmässä.

Vertaistuotannosta voi tulla uusien tuotanto- ja vaihtokokoonpanojen väline, joita pääoma ja valtio eivät enää hallitse. Tämä on vertaistuotannon ”transsendenttinen” aspekti, sillä se luo uuden kokonaisjärjestelmän, joka voi kattaa muut muodot (Bauwens, 2009). Yksi skenaario on, että pääoma ja valtio alistavat yhteismaan niiden ohjaukseen ja hallintaan, mikä johtaa uudenlaiseen ”yhteismaakeskeiseen” kapitalismiin. Toisessa skenaariossa yhteismaa, niiden yhteisöt ja instituutiot tulevat hallitseviksi ja voivat siten mukauttaa valtio- ja markkinamuotoja etujensa mukaisiksi.

Aikana, jolloin kapitalistisen tuotantotavan menestys vaarantaa biosfäärin ja aiheuttaa yhä enemmän psyykkistä (ja fyysistä) vahinkoa väestölle, tällaisen vaihtoehdon syntyminen on erityisen houkuttelevaa, ja se vastaa suurten väestöryhmien uusia kulttuurisia tarpeita. Se on pysyvä vaihtoehto vallitsevalle tilanteelle ja ilmaus uuden yhteiskunnallisen voiman, tietotyöntekijöiden, noususta.

6. Johtopäätösten sijaan: P2P-teoriaa kohti

P2P-teorian tavoitteena on siis antaa teoreettinen tuki vertaistuotannon transformatiivisille käytännöille. Sen avulla pyritään ymmärtämään miten uudenlainen yhteiskunta, joka perustuu yhteisomaisuuden keskeisyyteen ja uudistettuihin markkinoihin ja valtioon, on mahdollinen. Tällaisen teorian on selitettävä vertaistuotannon dynamiikan lisäksi myös sen yhteensopivuus muiden subjektien välisten dynamiikkojen kanssa. Esimerkiksi miten vertaistuotanto muovaa vastavuoroisuusmuotoja, markkinamuotoja ja hierarkiamuotoja, mihin ontologisiin, epistemologisiin ja aksiologisiin transformaatioihin tämä kehitys perustuu ja millainen mahdollinen vertaistuotannon eetos voi olla. Keskeinen osa tällaista P2P-teoriaa olisi taktiikoiden ja strategian kehittäminen tällaista transformatiivista käytäntöä varten.

Transformatiivisen käytännön on tunnustettava systeeminen sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus ja ympäristön pilaantuminen ja puututtava niihin. Vertaistuotanto ei kuitenkaan ratkaise monia näistä ongelmista, varsinkaan rotuun ja sukupuoleen liittyviä ongelmia. Se ei myöskään puutu suoraan digitaalitekniikan piilotettuihin ympäristö- ja sosiaalisiin kustannuksiin, sillä digitaalitekniikka on koko elinkaarensa ajan energiaintensiivistä. Lisäksi matalapalkkaiset työntekijät (usein myös lapset) työskentelevät epäinhimillisissä olosuhteissa, jotta yhä useammat ihmiset kehittyneissä talouksissa saisivat käyttöönsä halpaa digitaaliteknologiaa. P2P-teoriassa ja -käytännöissä keskustellaan kuitenkin uusista paradigmaattisista tavoista luoda arvoa, jotka voivat olla radikaalisti osallistavampia ja kestävämpiä.

 

References

Bauwens, M. (2005). The political economy of peer production. Ctheory Journal. http://www.ctheory.net/articles.aspx?id=499

Bauwens M. (2003). The next Buddha will be a collective: Spiritual expression in the peer-to-peer era. ReVision: A Journal of Consciousness and Transformation, 29 (4), 34-45.

Bauwens, M. (2009). Class and capital in peer production. Capital & Class, 33(1), 121-41.

Bauwens, M., Kostakis, V., Troncoso, S., & Utratel, A. (2017). Commons transition and

peer-to-peer: A primer. Amsterdam: Transnational Institute.

Bauwens, M., Kostakis, V., & Pazaitis, A. (2019). Peer to peer: The commons manifesto. London: Westminster University Press.

Bauwens, M. & Onzia, Y. (2017). Commons Transitie Plan voor de Stad Gent. In Opdracht van de Stad Gent. Retrieved from https://tinyurl.com/ybyj5qd4.

Benkler, Y. (2002). Coase’s penguin, or Linux and the nature of the firm. Yale Law Journal, 112(3), 369-446.

Benkler, Y. (2006). The wealth of networks: How social production transforms markets and freedom. New Haven, CT: Yale University Press.

Casilli, A. (2017). Digital labor studies go global: Toward a digital decolonial turn. International Journal of Communication, 11, 3934-3954.

Corradetti, C. (2017). Constructivism in cosmopolitan law: Kant’s right to visit. Global Constitutionalism, 6(3), 412-441.

Crumley, C. L. (1979). Three locational models: An epistemological assessment for anthropology and archaeology. In M. B. Schiffer (Ed.), Advances in archaeological method and theory (pp. 141-173). New York, NY: Academic Press.

Crumley, C. L. (2015). Heterachy. In R. Scott & S. Kosslyn (Eds.), Emerging trends in the social and behavioral sciences (pp. 1-15). New York, NY: John Wiley & Sons Inc.

Galloway, A. (2004). Protocol: How control exists after decentralization. Cambridge, MA: MIT Press.

Giotitsas, C. (2019). Open source agriculture: Grassroots technology in the digital era. Basingstoke, UK: Palgrave Macmillan.

Elliott, M. (2006). Stigmergic collaboration: The evolution of group work. M/C Journal: A Journal of Media and Culture, 9(2). http://journal.media-culture.org.au/0605/03-elliott.php

Foucault, M. (1977). Discipline and punish: The birth of the prison. New York: Pantheon Books.

Freeman, J. (1970). The tyranny of structurelessness. Berkeley Journal of Sociology, 17, 151-165.

Kelly, M. (2012). Owning our future: The emerging ownership revolution – journeys to a generative economy. Oakland, CA: Berrett-Koehler Publishers.

Kostakis, V. (2010). Identifying and understanding the problems of Wikipedia’s peer governance. First Monday, 15(3). Retrieved from http://firstmonday.org/htbin/cgiwrap/bin/ojs/index.php/fm/article/view/2613/2479

Kostakis, V., Latoufis, K., Liarokapis, M., & Bauwens, M. (2018). The convergence of digital commons with local manufacturing from a degrowth perspective: Two illustrative cases. Journal of Cleaner Production , 197(2), 1684-1693.

Kostakis, V. & Bauwens, M. (2019). How to create a thriving global commons economy? The Next System Project. Retrieved from https://thenextsystem.org/learn/stories/how-create-thriving-global-commons-economy

Marsh, L. & Onof, C. (2007). Stigmergic epistemology, stigmergic cognition. Cognitive Systems Research, 9(1-2), 136-149.

Marx, K. & Engels, F. (1848). Manifesto of the communist party. New York: International.

O’ Neil, M. (2010). Shirky and Sanger, or the costs of crowdsourcing. Journal of Science Communication, 9(1). https://jcom.sissa.it/archive/09/01/Jcom0901%282010%29C01/Jcom0901%282010%29C04

Ostrom, E. (1990). Governing the commons: The evolution of institutions for collective action. Cambridge: Cambridge University Press.

Ramos, J. (2016). Cosmo-localism and the futures of material production. Retrieved from http://actionforesight.net/cosmo-localism-and-the-futures-of-material-production/

Reagle, J. (2010). Good faith collaboration: The culture of Wikipedia. Cambridge, MA: MIT Press.

Reagle, J. (2013). “Free as in sexist?” Free culture and the gender gap. First Monday, 18(1). https://firstmonday.org/article/view/4291/3381

Scholz, T. (2012). Digital labor: The Internet as playground and factory. New York, NY: Routledge.

Scholz, T. & Schneider, N. (2016). Ours to hack and to own: The rise of platform cooperativism, a new vision for the future of work and a fairer Internet. New York: OR books.

Starosielski, N. (2015). The undersea network. London: Duke University Press.

Taylor, R. (2010). Kant’s political religion: The transparency of perpetual peace and the highest good. Review of Politics, 72(1), 1-24. van Steen, M. & Tanenbaum, A. (2016). A brief introduction to distributed systems. Computing, 98(10), 967-1009.

Wales, J. (2014). Transcript: Jimmy Wales. Aljazeera. Retrieved from https://www.aljazeera.com/programmes/headtohead/2014/04/transcript-jimmy-wales-201446143728879415.html

]]>
/vertaistuotannon-kielioppi/feed/ 0
P2P-pioneerit vs. protokapitalismi: arabit vs. genovalaiset kauppiaat /p2p-pioneerit-vs-protokapitalismi-arabit-vs-genovalaiset-kauppiaat/ /p2p-pioneerit-vs-protokapitalismi-arabit-vs-genovalaiset-kauppiaat/#respond Mon, 02 Aug 2021 11:11:11 +0000 https://kapitaali.com/?p=1999 Golpe de e-Estado blogista: Vertaistuotantoa pidetään parempana järjestelmänä. Se on ihan ookoo, mutta kysymys on siitä onko se kestävää vaiko ei. Aiemmassa postauksessa esitettiin, että on ainakin perusteita tarkastella perustavanlaatuisia samankaltaisuuksia nykyisen P2P-ymmärryksen sekä keskiaikaisten pohjoisafrikkalaisten (Länsi-Arabian maghrebien) arabikauppiaiden järjestelmän välillä. Kuitenkin arabikauppiaat jäivät historian jalkoihin kun taas genovalaiset selviytyivät, loivat ensimmäiset pankit ja osakejärjestelmän ja näin loivat perustan nykyiselle kapitalismille. Onko P2P-järjestelmä parempi/haluttavampi ja miksi se ei menestynyt? ——————-
Katsotaan ensin minkälaisia samankaltaisuuksia ja eroja genovalaisten ja arabien välillä oli. “Genuensis ergo mercator” (Genovalainen, eli kauppias) sanoo vanha sananlasku. Suuren mittakaavan pitkän matkan kauppa merten yli oli keskeistä sekä arabeille että Genovalle. Sekä arabit että genovalaiset alkoivat käydä kauppaa Välimerellä 1000-luvulla ja samanlaisissa olosuhteissa: “Maghrebit ja genovalaiset kohtasivat samanlaisen ympäristön, käyttivät vertailukelpoista meriteknologiaa ja kävivät kauppaa samanlaisista tavaroista.” (Greif 1994, p.917) Heillä oli molemmilla vastassaan samanlainen organisatorinen ongelma: jotta voisi järjestää ulkomaankaupan, tarvittiin välikäsiä ulkomaille käsittelemään tavaroita, mutta ilman kunnollisia instituutioita joilla valvoa rehellisyyttä (asymmetrinen informaatio) se oli ongelmallista. Tähän mennessä nämä kaikki ovat yhtäläisyyksiä. Mitkä olivat erot? Kuten aiemmin esitettiin, arabit olivat etniskulttuurillinen ryhmä (koalitio), joka sopeutti yhtä voimakkaat jäsenensä — vertaiset — samanarvoisten yhteistyötä tekeväksi verkostoksi. Tämä koalitio ratkaisi merten takaisen kaupan järjestäytymisongelman mainemekanismilla: informaation vapaa liikkuvuus keneltä tahansa toverilta mahdollisti huijarijäsenien identifioinnin, joita rangaistiin jättmällä verkoston ulkopuolelle. Näin järjestelmän vakaus perustui keskinäiseen luottamukseen, joka takasi pääsyn informaatioon ja sulki pois epäluotettavat jäsenet. Avoimen lähestymistavan yhteistyöjärjestelmää vastoin, jossa informaatio oli yhteisöllinen hyödyke, “(…) genovalaisilla tuntui olevan päinvastainen asenne informaation jakamiseen. Lopez (1943) huomasi genovalaisten pyrkimyksen salata informaatiota ja päätteli, että `individualistiset, vähäpuheiset ja varautuneet genovalaiset´ eivät olleet `puheliaita´ heidän liiketoimistaan ja olivat jopa `kateellisia heidän liikesalaisuuksistaan´ (p. 168)”. (G.94, p. 924) Arabit käyttäytyivät kuten yhteisvaurausperustaisessa vertaistuotannossa, “(…) verkostoitunut ympäristö teki mahdolliseksi tuotannon järjestämisen uuden tavan: radikaalin hajautettu, yhteistyöhön perustuva ja ei-omistajakeskeinen; se perustui resurssien ja tuotannon jakamiseen laajalle hajautettujen, löyhästi toisiinsa kytkeytyneiden henkilöiden kesken, jotka tekivät yhteistyötä keskenään nojautumatta kuitenkaan markkinasignaaleihin tai johtajien käskyihin.” (Benkler 2006, p.60) Vaikka genovalaisille yksityisomaisuus oli heidän organisaatiojärjestelmälleen keskeistä, “Omaisuuden ydinluonne markkinoiden institutionaalisena perustana oli se, että vallan allokointi päättää siitä miten resurssi käytetään on systemaattista ja äärimmäisen asymmetrista. Tuo asymmetria mahdollistaa `omistajan´ olemassaolon“. (B.06, p.61). Tämä ero näkyy myös vallitsevissa sopimusmuodoissa kummassakin ryhmässä. Genovalaiset “(…) pääosin käyttivät kommandiittiyhtiötä, jotka olivat suurelta osin kahden osapuolen välisiä, joissa yksi tarjosi pääoman ja toinen tarjosi työn matkustuksen ja meren takaisen vaihdannan muodossa.” Arabit taas “(…) käyttivät pääosin henkilöyhtiöitä ja `muodollista ystävyyttä´. Yhtiökumppanuudessa kaksi tai useampi kauppiasta investoi pääomaa ja työtä yhteisyritykseen ja jakoivat liikevoiton suhteessa investoituun pääomaan. Muodollisessa ystävyydessä kaksi kauppiasta, jotka toimivat eri kauppakeskuksissa, tarjosivat toisilleen välityspalveluja ilman rahallista kompensaatiota (Goitein 1967, p. 214 ff.; Stillman 1970; Gil 1983b, 1:200 ff.).” (G.94, p.928) Eri sopimusmuodot muokkasivat kumpaakin yhteisöä eri tavoin. Arabit olivat “homogeeninen keskiluokkaisten kauppiaiden ryhmä” (G.89, p.865), horisontaalinen samanarvoisten vertaisten verkosto, jossa jokainen oli sekä välikäsi että kauppias. “Sitä vastoin genovalaisten välityssuhteet olivat vertikaalisia. Vauraat kauppiaat harvoin, jos koskaan, toimivat välittäjinä ja he palkkasivat suhteellisesti köyhempiä välittäjiä, jotka harvoin, jos koskaan, toimivat kauppiaina (De Roover 1965, p. 51 ff.). Byrne (1916, p. 159) päätteli, että 1100-luvun lopulla, `sääntönä´ genovalaiset välittäjät eivät olleet `vauraita tai korkea-arvoisia.´(G.94, p.928). Genovalaiset kauppiaat eivät olleet ollenkaan tasa-arvoisia: joko välikäsiä (vähän varallisuutta ja huono sosiaalinen status) tai kauppiaita (vauraita ja korkea status), informaatio ei virrannut (salailu oli vallitseva käytäntö) ja enemmänkin oli kilpailua eikä niinkään yhteistyötä. Genovalaisten järjestäytyminen oli periaatteessa arabien vastakohta. Mikä tämän eron taustalla oleva syy oli? Greif (1994) huomauttaa kulttuurillisista uskomuksista radikaalina erona kahden ryhmän välillä. Mutta miten “nippu” uskomuksia voi selittää niin suuren toisistaan erkaantumisen? Kun arabeilla oli kollektivistinen traditio, genovalaiset olivat individualisteja: “(…) tuon ajan kristinusko asetti yksilön eikä niinkään yhteiskuntaryhmän sen teologian keskipisteeseen. Se ajoi `uuden yhteiskunnan luomista, joka perustui ei niinkään perheeseen vaan yksilöön, jonka pelastus, kuten myös alkuperäinen viattomuuden menetys, oli henkilökohtainen ja yksityinen´ (Hughes 1974, p. 61).” (G.94, p.923) 1000-luvulla nähtiin vaikuttava kaupan kasvu, se oli kaupan vallankumouksen esivaihe. Tässä kontekstissa Genova nopeasti kehittyi erääksi keskeisimmistä kauppasatamista Välimerellä. Tämä räjähtävä talouskasvu houkutteli maahanmuuttoa. Informaation hankkiminen ja välittäminen oli kallista keskiajalla ja tarvittiin insentiivejä ja mekanismeja joilla jakaa informaatiota. Kuten Benkler (2006, p.100) huomauttaa, “kaikkien kesken yhteiskunnassa jaetut informaation tuotannon ydinsyötteet ovat keskeinen mahdollistava tekijä, mutta yksin se ei voi varmistaa, että yhteiskunnallisesta tuotannosta tulee taloudellisesti merkittävää.” Näin se myös meni, “Jos (…) yksilö voi tyydyttää tarpeensa omavaraisuudella tai virallisista lähteistä saadulla avulla ilman, että tästä tulee hänelle velvoite, hän tekee niin ja näin jättää kasvattamatta sosiaalista pääomaa yhteisössä.” Coleman (1988, P.S117). Tässä räjähtävän kaupan ja talouden kasvun kontekstissa, jossa ei ollut aiempia rakenteita eikä insentiivejä jakaa informaatiota, individualistinen järjestelmä sai yliotteen yhteisöllisemmistä vaihtoehdoista. “Aiemmin aktiivisina jokaisessa ulkomaisessa kauppakeskuksessa olleiden muutaman kymmenen kauppiaan sijaan sadat genovalaiset alkoivat käydä kauppaa. Samaan aikaan Genova koki suuren määrän maahanmuuttoa. Esimerkiksi Genovan populaatio kasvoi 30 tuhannesta sataan tuhanteen vuosien 1200 ja 1300 välillä. Asianmukaisten sosiaalisten verkostojen puuttuessa informaationvälitykseltä individualistinen tasapaino tuli todennäköisemmäksi. Kun se valittiin, individualistiset kulttuuriuskomukset lannistivat informaatioon investointia. Koordinaatiomekanismin puuttuessa siirtymä kollektivistiseen tasapainoon ei tulisi todennäköisesti tapahtumaan. (G.94, p.924). Toisaalla arabien mainemekanismi perustui luottamukseen, tietoihin pääsyyn ja ekskluusioon. Räjähtävän kasvun ja merentakaisen kaupan laajentuessa olosuhteet luottamukselle ja mainemekanismeille ovat vaikeita saavutettaviksi. Erilaiset kulttuuriset uskomukset (kollektivisti vs individualisti), kiihtyvä kasvu ja kaupan laajentuminen tuottivat täysin vastakkaisia ratkaisuja yhteiseen merentakaisen kaupan järjestämisen ongelmaan. Kaupankäynnin laajentuminen ja transaktiokustannukset: Geneven nousu ja arabien tuho “Kaupallisesti molemmat ryhmät vastasivat samalla tavoin ja laajensivat kauppareittejään Espanjasta Konstantinopoliin. Yhteiskunnan organisaation perspektiivistä kuitenkin vasteet erosivat toisistaan. Genovalaiset vastasivat `integroidusti´, mutta arabit vastasivat `segregoidusti´. Arabit laajensivat kauppareittejään käyttäen muita arabeja välittäjinä.” (G.94, p.930). Ero — integroitu/segregoitu — osoittautui perustavanlaatuiseksi. Jotta arabit saattoivat ylläpitää organisaatiotaan, tarvittiin luottamusta. Luottamus ansaittiin luomalla kauppasuhteita ainoastaan verkoston sisälle, kun taas genovalaiset kykenivät palkkaamaan kenet hyvänsä välimieheksi. Genovalaiset olivat kykenevämpiä kuin arabit laajentamaan kauppaverkostoaan. “Kun kauppa etäisempien kauppakeskusten kanssa muuttui mahdolliseksi, kauppias kykeni joko palkkaamaan välittäjän omasta taloudestaan joka kykeni matkustamaan tai muuttamaan ulkomaille, tai palkkaamaan toisesta kauppakeskuksesta kotoisin olevan välimiehen. Sellainen talouksien välinen suhdetoiminta todennäköisesti oli tehokkaampaa kuin talouksien sisäiset kauppasuhteet, sillä ne lisäsivät kaupallista joustavuutta, ja natiivit välimiehet eivät joutuneet muuttamaan pois omasta maastaan, ja välimiehellä todennäköisemmin oli parempi tuntemus paikallisista olosuhteista.” (G.94, p.931) Arabien systeemi radikaalisti riippui luottamuksesta ja erityisesti ekskluusiosta. Seurauksena oli segregaatiota, ja segregaatio osoittautu rajoitteeksi heidän laajentumiselleen: verkoston laajentamisen kustannukset pitäisi kattaa hyödyillä. Benkler (2006, p.59) huomauttaa, että “teollisen organisoinnin kirjallisuudessa on nimekäs paikka markkinoiden ja yritysten transaktiokustannusnäkemykselle. Tämä on asian laita tässä: arabien verkoston laajentaminen kertoi liikakustannusten liiallisesta noususta, ja tähän asti he eivät kyenneet laajentamaan verkostoaan. Päinvastainen tapahtui genovalaisilla: koska luottamus ei ollut olennaista, genovalaiset kykenivät sieppaamaan edut käyttämällä natiiveja välittäjiä. “(…) pääsyy valita yksityisomistuksen ja yhteisöomistuksen välillä markkinaperustaisissa järjestelmissä — olivatpa ne sitten markkinavaihdantaa tai yrityksiin perustuvaa hierarkista tuotantoa — ja yhteiskuntajärjestelmissä oli kunkin transaktiokustannukset, sekä se miten paljon nämä transaktiokustannukset joko ylittivät työskentelyn hyödyt kussakin systeemissä tai saivat aikaan sen, että systeemi vääristi tuottamaansa informaatiota niin, että resurssit systemaattisesti allokoituivat väärin.” (B.06, p.107). Genovalaisten yksityisomistuksellinen systeemi kykeni laajenemaan paremmin kuin arabien yhteisöllinen lähestymistapa: Genovalaisilla oli suhteellinen etu arabeihin kun puhutaan transaktiokustannuksista. Arabit eivät päässeet yli sisäänrakennetuista rajoitteista, joita heidän verkostonsa arkkitehtuuri asetti. Kun verkostoa piti laajentaa, allaoleva arkkitehtuuri osoittautui liian jäykäksi. Arabien kyvyttömyys laajentaa verkostoaan rajoitti kaupan laajentumista ja esti mallin selviämisen, kun arabien kaupankäynti kiellettiin. “Tämän segregaation endogeenisuus näkyy arabien myöhemmässä historiassa, kun 1100-luvun loppua kohden Egyptin johtaja pakotti heidät lopettamaan kaupankäynnin. Tässä kohtaa he integroituivat juutalaisyhteisöihin ja katosivat historian lehdiltä.” (G.94, p.930) Vaikka ei voidakaan sanoa varmaksi että arabialaisten järjestelmän katoaminen johtui heidän sisäisistä rajoitteistaan, on kuitenkin selvää että heillä oli vahvoja sisäisiä rajoitteita ja varjopuolia kaupan laajentamisen kontekstissa, kun taas genovalaisten systeemillä ei ollut.
Pyhän Yrjön palatsi (Genova)
Pyhän Yrjön palatsi (Genova)
Miten paljon tätä voidaan soveltaa “moderniin” P2P:hen? Arabien P2P-organisaatiojärjestelmän allaolevassa arkkitehtuurissa oli sisäänrakennettuja valuvikoja, jotka estivät sen laajentumisen protokapitalismin syntyessä, laajentuessa ja muuttuessa dominantiksi järjestelmäksi. Tuleeko samanlainen tarina taas esiintymään? Onko P2P-arkkitehtuuri erilainen? ———— Viitteet Greif, A.; “Reputation and Coalitions in Medieval Trade: Evidence on the Maghribi Traders” (1989) Greif, A.; “Cultural Beliefs and the Organization of Society: A Historical and Theoretical Reflection on Collectivist and Individualist Societies” (1994) Benkler, Y.; “The Wealth of Networks” (2006) Coleman, J. S.; “Social Capital in the Creation of Human Capital” (1988). *For a discussion on the right interpretation of the original sources see: Edwards, J. and Ogilvie, S. “Contract Enforcement, Institutions and Social Capital: the Maghribi Traders Reappraised” (2008) Contract Enforcement and Institutions among the Maghribi Traders: Refuting Edwards and Ogilvie Avner Greif (2008) Lähde: https://blog.p2pfoundation.net/p2p-pioneers-vs-proto-capitalism-maghribis-genoese-traders/2009/08/07 ]]>
/p2p-pioneerit-vs-protokapitalismi-arabit-vs-genovalaiset-kauppiaat/feed/ 0
Mitä on hajautettu valmistus? /mita-on-hajautettu-valmistus/ /mita-on-hajautettu-valmistus/#respond Fri, 10 May 2019 11:11:22 +0000 http://kapitaali.com/?p=1470 Lue lisää ...]]>

Säilyttääksemme ja tuodaksemme takaisin elävän planeetan, ei riitä (tai ole tarpeen, tai suotavaa) ottaa haltuun olemassaolevia tuotantovälineitä. Sen sijaan meidän tarvitsee keksiä tuotantovälineet ja tavat tuottaa uudelleen. Suunnittele Globaalisti, Valmista Lokaalisti (Design Global, Manufacture Local ,DGML) on tuotantotapa, joka yhdistää digitaalisen tietoyhteisvaurauden käytön paikallistuotantoon ja automaatioteknologioihin.

Jos ensimmäinen Yhteisvaurausperustainen Vertaistuotannon aalto oli pääosin digitaalisesti tuotettu ja verkossa jaettu, me näemme toisen aallon siirtyvän yhä enemmän fyysiseen tilaan. Avoimet design-yhteisöt tuotetaan Fab Labeissa, hakkeritiloissa ja yhteisön verstaissa. Commons on tullut täyden ympyrän: Elinor Ostromin kuvaamasta luonnon resurssipohjaisesta yhteisvauraudesta yhteisvaurauspohjaiseen vertaistuotantoon digitaaliyhteisöissä ja edelleen hajautettuun, lokalisoituun valmistamiseen. Toisin sanoen, yhteistekeminen alkoi materiaalisesta maailmasta, laajeni hallitsemaan digitaalisia resursseja virtuaalitiloissa ja on nyt palannut fyysiselle tasolle, jossa digimaailma on työkalu uudenlaiselle isännöinnin, tuotannon ja jakelun muodoille.

Me kutsumme tätä jälkimmäistä prosessia Suunnittele Globaalisti, Valmista Lokaalisti (Design Global, Manufacture Local, DGML). Se on tulevaisuuden tuotantomuoto, joka perustuu digitaalisen tiedon, softan ja designin yhteisvaurauden sekä paikallisen valmistamisen ja automaattiteknologioiden yhdistämiseen. Nämä teknologiat usein sisältävät 3D-tulostimia ja CNC-koneita, sekä matalan teknologian käsityökaluja ja asianmukaista teknologiaa — usein toisiaan täydentäen. Homman ydin: se mikä on “kevyttä” (tieto) on globaalia, ja se mikä on “raskasta” (fyysinen valmistus) on lokaalia. DGML ja sen uniikit ominaisuudet auttavat avaamaan potentiaalin uusiin, kestäviin ja inklusiivisiin tuotannon ja kuluttamisen muotoihin.

Kuvittele prosessi, jossa designit luodaan yhdessä, tarkastetaan ja uusitaan osana globaalia yhteisvaurautta (eli universaalisti saatavilla oleva yhteinen resurssi). Samaan aikaan itse valmistus tapahtuu lokaalisti, usein yhteisten infrastruktuurien kautta lokaalit biofyysiset olosuhteet mielessä pitäen. Prosessi, jossa tehdään jotain yhdessä yhteisönä, käsi kädessä, luo uusia ideoita ja innovaatioita, jotka voivat kytkeytyä takaisin design-yhteisvaurauteen josta ne ovat peräisin. Tämä sykli kuvaa radikaalisti demokratisoidun tavan käsittää ja valmistaa tuotteita, joilla on suurempi kyky innovaatioon ja resilienssiin.

 

DGML esittää ekologisesti mahdollisen tuotantomuodon, jolla on kolme keskeistä aihetta:

1) Voittoa tavoittelematon: kappaleet on suunniteltu optimikäyttöön, ei luomaan jännitteitä kysynnän ja tarjonnan välille. Tämä eliminoi suunnitellun vanhenemisen tai pakotetun konsumerismin modulaarisista, kestävistä ja käytännöllisistä sovelluksista.

2) Paikallinen: fyysinen valmistus yhteisöpajoissa, joilla on paikallisiin tarpeisiin räätälöity valmistus. Nämä ovat mahdollisuuksien talouksia (economies of scope), ei skaalatalouksia (economies of scale). Tarvittaessa suoritettu paikallinen tuottaminen ohittaa tarpeen suurille satsauksille pääomiin ja siitä johtuvaan tarpeeseen pitää ”pyörät pyörimässä” yötä päivää sijoittajien odotusten tyydyttämiseksi. Logistiikkakulut — olivatpa ne sitten rahallisia tai ekologisia — katoavat, kun taas ylläpito, varaosien valmistus ja jätteidenkäsittely hoidetaan paikallisesti.

3) Yhteinen: yhteisö identifioi ja jakaa joutilaat resurssit. Nämä voivat olla aineettomia ja globaalisti yhteisiä (piirustuksia, yhteistyöprotokollia, ohjelmistoja, dokumentaatiota, juridisia lomakkeita), tai materiaalisia ja aikallisesti hallinnoituja (yhteisötilat, työkalut ja koneet, hackathonit). Mitään kalliita patentteja tai immateriaalioikeusregiimejä ei ole pakottamassa keinotekoista niukkuutta. Valta on yhteistä ja jaettu autonomisesti, mikä luo ”Jakamistalouden” joka on nimensä väärti.

Tämänhetkisiä esimerkkejä DGML-lähestymistavasta ovat Wikihouse, voittoa tavoittelematon säätiö modulaarisen asunnonrakentamisen malleille; OpenBionics, 3D-tulosteiset proteesit jotka maksavat murto-osan (0.1:sta 1%:n) perinteisten proteesien hinnoista; L’Atelier Paysan, pienten ja keskisuurten maanviljelysten teknologista asemaa parantava open source -osuuskunta; Farm Hack, open source -knowhow’ta maatalouden tee-se-itse -innovaattoreille jakava farmivetoinen yhteisöverkosto; ja POC21, DGML-projekteja yhteisöatmosfäärissä kehittävä innovaatioleiri.

Säilyttääksemme ja tuodaksemme takaisin elävän planeetan, ei riitä ottaa haltuun olemassaolevia tuotantovälineitä; itse asiassa, sellainen ei välttämättä ole tarpeen tai edes suotavaa. Sen sijaan meidän tarvitsee keksiä uudelleen tuotantovälineet ja tavat tuottaa; radikaalisti miettiä uusiksi tapa jolla tuotamme. Meidän tulee myös yhdessä päättää mitä ei tuoteta, ja milloin suunnata tuotantokapasiteettimme kohti ekologiaa eheyttävää työtä ja luonnonjärjestelmien isännöintiä. Tähän kuuluu myös tarpeelliset toimet kuten permakulttuuri, maaperän entisöinti, regeneratiivinen suunnittelu ja uudelleenvilliinnytys (rewilding).

Nämä maailmoja muuttavat pyrkimykset eivät voi syntyä ja asemoitua elleivät kansalaiset ole vapaita ottamaan osaa, ja tämä tarkoittaa kestävien rahoitusmenetelmien löytämistä, jotka voivat vapauttaa aikaa tai pääomaa näitä kontribuutioita kehittämään. Yhtä ongelmallista on mahdollisuus kaapata ja aidata avoin design-yhteisvauraus, joka sitten muutetaan liikevoittovetoiseksi P2P-hybridiksi (joka yllä kuvattiin) ja joka pitkittää pääoman niukkuusmaailmankuvaa.

Tämän välttämiseksi tuottajayhteisöt voivat valita luovansa generatiivisia elinkeinoja ja solidaarisuusmekanismeja ylläpitääkseen itseään ja mittaamattoman arvokasta työtä jota he tekevät. Tämä on Avoimen Osuustoiminnan rooli, jota tarkastelemme myöhemmässä osuudessa.

Lähde:

https://primer.commonstransition.org/1-short-articles/1-4-what-is-distributed-manufacturing

 

]]>
/mita-on-hajautettu-valmistus/feed/ 0