kirjoittaja: Scott Alexander

I.

Kaikki tietävät, että politiikka tekee ihmiset hulluiksi. Mutta millaisen hullun? Mikä sen ICD-10 -tautiluokituskoodi on?

Vitsailen vain puoliksi. Psykiatrit ovat vuosikymmeniä kehittäneet koko luettelon tavoista, joilla aivot voivat mennä pieleen. Politiikka saa ihmisten aivot menemään pieleen. Eikö sen pitäisi olla luettelossa? Eikö olisi outoa, jos 2000-luvun poliittiset ääriainekset olisivat keksineet täysin uuden mielenterveyshäiriön muodon, joka ei liity edes analogisesti kaikkiin aiempiin muotoihin?

Sanot vastalauseeksi: politiikka vain metaforisesti ”tekee ihmiset hulluiksi”; me käytämme sanaa ”hullu” tässä yhteydessä tarkoittaaksemme ”järjetöntä” tai ”liian tunteellista”. En ole varma, onko se totta. Seuraavassa on joitakin harhailevia havaintoja, jotka mielestäni ansaitsevat diagnoosinsa:

• Erittäin älykkäät ihmiset menettävät perusjärkeilykykynsä, kun aihe siirtyy politiikkaan. Tämä ei ole pelkkä totuus, vaan se on osoitettu virallisissa kokeissa. Ihmisille voidaan antaa yksinkertaisia matemaattis-loogisia ongelmia ja vahvistaa, että he saavat oikeat vastaukset. Sitten voit muuttaa sanamuodon ”viisi omenaa ja kahdeksan appelsiinia” muotoon ”viisi demokraattia ja kahdeksan rynnäkkökivääriä”, ja samat ihmiset sönköttävät ja sanovat idioottimaisia asioita.
• Vainoharhaisuus ja salaliittoteoriat, joita pidetään yksilöiden psykoottisina oireina, ovat lähes normaalia politiikassa. Unohtakaa ihmiset, jotka uskovat, että Biden/Trump/FEMA/ketävain haluavat kirjaimellisesti laittaa heidät leireille. Eliitti/patriarkaatti/rikkaat/liberaalimedia voivat kaikki olla todellisia ryhmiä, joilla on eri agendat kuin sinulla, mutta se, miten jotkut ihmiset ajattelevat, että ne aktiivisesti juonivat purkaakseen kaiken hyvän maailmassa, sävyttää vainoharhaisuutta (jos et usko tätä omasta puolestasi, harkitse sitä ainakin toisen puolen kohdalla!). En vain pilkkaa muita ihmisiä, huomaan itse sortuvani tähän virheeseen jatkuvasti.
• Politiikka voi aiheuttaa niin voimakkaita tunteita, että ne haittaavat normaalia sosiaalista toimintaa. Ihmiset pilkkaavat yliopisto-opiskelijoita, jotka vaativat sisältövaroituksia aina, kun heidän on kuunneltava konservatiivista puhujaa. Olen kuitenkin puhunut joidenkin tällaisten opiskelijoiden kanssa, eivätkä he keksi sitä — he kokevat poliittisesti ristiriitaisen mielipiteen kuuntelemisen yhtä epämiellyttäväksi kuin (sanotaanko) klaustrofobinen henkilö istuu suljetussa tilassa. Jos olet oikeistolainen, joka tuntee kiusausta torjua tämä vastaus, kuvittele, että joudut istumaan kuuden viikon mittaisessa monimuotoisuuskoulutustilaisuudessa ja antamaan luennoitsijan haluamia vastauksia, tai muuten reputat. Voisit tietysti vain väärentää oikeat vastaukset ja päästä läpi helposti, mutta eikö tämä silti kuulosta joltain syvästi raivostuttavalta ja mitätöivältä syvällä tasolla? Raivostuttavammalta kuin se, että joutuu esimerkiksi väärentämään oikeita vastauksia akupunktiota käsittelevällä kurssilla, koska on vakoojana soluttautunut tekemään tutkimuksia tai jotain?
• Politiikasta voi tulla jotain riippuvuuden ja pakkomielteen väliltä. Ihmiset voivat viettää päivittäin tuntikausia katsellen kaapelitelevisiota tai selatessaan Twitteriään yrittäen pysyä ajan tasalla viimeisimmästä vastapuolen aiheuttamasta törkeydestä. On selvää, että he vihaavat tätä. Joka kerta, kun he kuulevat uudesta törkeydestä, he ovat jossain masentuneen ja raivostuneen välillä. Mutta he jatkavat sitä. Tunteja päivässä. He perustelevat tätä väitteillä, kuten ”minun on pysyttävä ajan tasalla, jotta voin vaikuttaa asiaan”. Sitten he unohtavat äänestää, koska olivat väsyneitä vaalipäivänä.

Missä tahansa muussa tilanteessa tila, johon liittyy heikentynyt kognitio, psykoottisia oireita, normaalia toimintaa haittaavaa emotionaalista epävakautta ja siihen liittyviä riippuvuuksia tai pakkomielteitä, katsottaisiin mielenterveyden häiriöksi. Mikä mielenterveyden häiriö on kyseessä?

Tämä postaus käsittelee mahdollisuutta, että kyseessä voi olla trauma.

II.

Kun Donald Trump valittiin, jotkut ihmiset kuvailivat itseään ”traumatisoituneiksi”. Joku pyysi minulta kommenttia kirjallisesti toivoen, että sanoisin jotain tyyliin ”oikeana psykiatrina trauma on todellinen häiriö, jolla on tiukat kriteerit, ja te kaikki olette tyhmiä”.

En itse asiassa tehnyt tätä huomautusta.

”Trauma” ei ole teknisesti mielenterveyshäiriö. DSM-luokituksessa on seitsemän ”traumaan ja stressitekijöihin liittyvää häiriötä”, joista tunnetuin on PTSD. Kahdeksas häiriö, ”kompleksinen PTSD”, ei aivan päässyt DSM:ään, mutta se on hyväksytty muissa luokittelujärjestelmissä, kuten ICD-10:ssä ja WHO:ssa; muut ehdotetut traumahäiriöt ovat vielä vähemmän vakiintuneita. ”Trauma” itsessään on epämääräinen sana, joka kattaa kaikki nämä ja monet vähemmän hyvin määritellyt tilanteet.

Vaikka epämääräinen käsite ”trauma” menee paljon DSM:n PTSD:n virallisen määritelmän ulkopuolelle, mielestäni jälkimmäinen on hyvä vertailukohta. Tarkastellaanpa diagnostisia kriteerejä:

[Trauman uhri on henkilö, joka on] altistunut ”kuolemalle tai kuoleman uhalle, loukkaantumiselle tai seksuaaliselle väkivallalle yhdellä tai useammalla seuraavista tavoista”:

1. Traumaattisen tapahtuman välitön kokeminen.
2. Tapahtuman näkeminen omin silmin sellaisena kuin se tapahtui muille.
3. Tiedon saanti siitä, että traumaattinen tapahtuma on tapahtunut läheiselle perheenjäsenelle tai läheiselle ystävälle. Jos kyseessä on perheenjäsenen tai ystävän todellinen tai uhattu kuolema, tapahtuman on oltava väkivaltainen tai tapaturmainen.
4. Toistuva tai äärimmäinen altistuminen traumaattisen tapahtuman vastenmielisille yksityiskohdille (esim. ensiapuhenkilöstö kerää ihmisjäännöksiä; poliisit altistuvat toistuvasti lasten hyväksikäytön yksityiskohdille).

Tämä on jo aika laaja! Uhrille ei tarvitse tapahtua mitään pahaa — häntä vain uhataan sillä. Hänen ei myöskään tarvitse olla itse uhkauksen uhri. Hän voi kuulla, että uhka on tapahtunut jollekin hänen läheiselleen, tai hän voi vain kuulla, että se on tapahtunut jollekin toiselle. Poliisi, joka kuulee lasten hyväksikäytöstä, voi olla trauman uhri!

DSM:n tehtävänä on vetää lääketieteellis-juridinen raja — tämä on tärkeää, mutta tuo ei. Oikealla elämällä ei ole velvollisuutta noudattaa DSM:ää, eikä se useinkaan sitä tee. Voiko joku esimerkiksi saada traumoja siitä, että kaukaiselle perheenjäsenelle tapahtuu jotain? Olisi mieletöntä ajatella, että näin ei ole koskaan tapahtunut ja että jokin luonnonlaki rajoittaa sen koskemaan vain läheisiä perheenjäseniä. DSM käyttää vain heuristiikkaa, että luultavasti se on pahempaa, kun kyseessä on joku läheinen.

Se jatkuu:

[Osa 4] ei koske altistumista sähköisen median, television, elokuvien tai kuvien välityksellä, ellei tämä altistuminen liity työhön.

Todistiko joku, että on luonnonlaki, että traumatisoituu vain, jos näkee jutun televisiosta, jos se on työjuttu? Vai onko tämä taas yksi periaatteeton kompromissi?

Ihmiset, jotka eivät ole osallistuneet DSM:n laatimiseen ja joita lääketieteelliset näkökohdat eivät sido, ovat lisänneet kaikenlaista tähän perusmääritelmään. Vaikka se ei esimerkiksi sisälly DSM:n tiukkaan määritelmään, psykologit ovat lähes yleisesti yhtä mieltä siitä, että henkinen pahoinpitely voi olla traumatisoivaa.

Ja nykyisessä yhteiskunnallisessa ilmapiirissä ihmiset ovat väistämättä alkaneet puhua kollektiivisesta traumasta, esimerkiksi institutionaalinen rasismi voi olla traumatisoivaa jollekin yksittäiselle mustalle henkilölle, vaikka hän ei olisi koskaan joutunut henkilökohtaisesti minkään dramaattisen uhriksi. Tieto siitä, että ihmiset vihaavat koko ryhmäänsä, toimii riittävänä korvikkeena sille, että joku pahoinpitelee heitä henkilökohtaisesti.

Voitko ketjuttaa kaikki nämä poikkeukset yhteen? Voiko perheenjäsenen henkisen pahoinpitelyn todistaminen olla traumatisoivaa? Voiko traumatisoida se, että kuulee mutkan kautta, että joku kohtaa institutionaalista rasismia? Voiko olla traumaattista kuulla televisiosta, että jotakuta on kohdeltu henkisesti väärin hänen rotunsa vuoksi? Vain jos se on osa työtäsi? Tässä vaiheessa DSM:n hienot ja selkeät erot alkavat tuntua hieman keinotekoisilta.

Ajattelen tätä kaikkea deflationistisella, spektrin tyyppisellä tavalla. Mikä tahansa voi olla traumatisoivaa, jos se herättää voimakkaita negatiivisia tunteita ja saa sinut tuntemaan itsesi avuttomaksi ja uhriksi. DSM:ssä viitataan joihinkin luokkiin, jotka aiheuttavat erityisen todennäköisesti tällaisen reaktion. Muut ihmiset ovat lisänneet omia. Mutta jos jokin televisiosta kuulemasi asia saa sinut tuntemaan itsesi uhriksi ja avuttomaksi, voit toki kutsua sitä traumatisoivaksi. Jos Trumpin valinta sai sinut tuntemaan itsesi uhriksi ja avuttomaksi, olen valmis sanomaan, että ”trauma” on potentiaalisesti hedelmällinen linssi, jonka kautta tätä reaktiota voidaan tutkia.

(En väitä, että Trumpin valinta olisi luonnostaan traumatisoiva tai että trauma olisi oikea reaktio. Jos haluatte, voitte ajatella sen olevan median tuomitsemista siitä, että se on vastuuttomasti lietsonut pelkoa Trumpia kohtaan. Sanon vain, yrittämättä syyttää, että monet ihmiset kokivat Trumpin valinnan yhteydessä pelon ja avuttomuuden tunteita).

III.

En henkilökohtaisesti kokenut traumaa Trumpin valinnasta. Oma tarinani, jota en väitä mitenkään epätyypilliseksi tai sympaattiseksi, on se, että collegessa joukko ihmisiä yritti canceloida minut jostain, jonka olin tarkoittanut rasisminvastaiseksi vitsiksi, mutta joka ei ilmeisesti mennytkään niin. Entiset ystävät kääntyivät minua vastaan, sain muutaman tappouhkauksen, ja minua kehotettiin osallistumaan paikallisen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kokousryhmän kritiikkitilaisuuteen (minkä hölmösti tein; ajattelin, että ihmiset tajuaisivat, että olin yhteistyökykyinen ja samaa mieltä heidän kanssaan, ja niinpä jättäisivät minut rauhaan — ilmeisesti tämä ei toiminut). Harkitsin hetken aikaa opintojen keskeyttämistä välttääkseni vihaa; sen sijaan vietin kuukauden lukittuna huoneeseeni odottaen, että myrsky laantuisi. Se oli elämäni pahin kokemus.

Siitä lähtien, kun nyt luen sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja cancel-kulttuuria edistäviä väitteitä tai sanon, että heidän uhrinsa ovat luultavasti pahoja ihmisiä eikä heidän pitäisi saada puolustautua, koen kaikenlaisia helposti havaittavia epämiellyttäviä ruumiillisia ja emotionaalisia reaktioita. Kun luen hyviä argumentteja näitä kantoja vastaan, saan jonkinlaisen mukavan rauhallisen tunteen, ikään kuin oloni olisi yhtäkkiä turvallisempi ja maailma olisi kirkastunut hieman. Yritän parhaani mukaan lähestyä tällaisia asioita oikeudenmukaisesti, mutta ei yllättäisi, jos tekisin niissä enemmän ”viisi demokraattia ja kahdeksan rynnäkkökivääriä” -tyylisiä ajatusvirheitä kuin jossain tylsässä aiheessa, kuten verotuksessa.

Tietenkin kuulen samanlaisia tarinoita ihmisiltä, jotka ovat tämän kulttuurisodan toisella puolella. Tyypillinen esimerkki (tämä on monista ihmisistä koostuva pastissi) on transsukupuolinen henkilö, jota joskus ahdistellaan, kun hän yrittää mennä julkisiin vessoihin. Vaikka se ei koskaan menisikään nimittelyä pidemmälle, he muistavat kaikki lukemansa tarinat trans-ihmisten murhista, ja jopa paheksuvat katseet tuntuvat siltä, että niihin voi liittyä fyysistä väkivaltaa. Sitten he kuulevat Pohjois-Carolinassa tai muualla tehdyistä transihmisten vessalakiesityksistä ja näkevät punaista; heistä tuntuu, että yhteiskunta abstraktina kokonaisuutena yrittää kieltää heidän oikeutensa olla olemassa. Sitten he keksivät täysin uudenlaista sosiaalista teknologiaa etteivät he koskaan joutuisi puhumaan sellaisille tai olemaan vuorovaikutuksessa sellaisten ihmisten kanssa, jotka tukisivat tällaista.

Useimmat ihmiset eivät ole itse joutuneet canceloiduiksi tai syrjityksi, eikä heillä välttämättä ole tällaisia tarinoita. Mutta he saattavat tuntea, että yhteiskunta ”uhkaa” heitä tällaisilla kokemuksilla. Tai heillä saattaa olla ”läheisiä sukulaisia” tai ”läheisiä ystäviä”, jotka täyttävät vaatimukset. Tai he ovat saattaneet kuulla heistä televisiosta.

(Työkontekstissa? Juu, sanotaan kyllä.)

Mutta on myös kollektiivinen traumavapautus! Kaikki kuuluvat erilaisiin ryhmiin — mustat, valkoiset, juutalaiset, kristityt, miehet, naiset, LGBT-ihmiset, aseiden omistajat, sosialistit, poliisit. Osa näistä ryhmistä ovat kehittäneet tarinoita siitä, miten vallanpitäjät vainoavat juuri heitä. Uskot luultavasti, että osa näiden ryhmien kertomuksista on päteviä ja osa vääriä ja loukkaavia. Sillä ei ole väliä. Tärkeää on se, että (jotkut) ryhmän jäsenet uskovat siihen. DSM:ssä on aivan selvää, että ihmiset reagoivat uhkaavaan traumaan, eivät todelliseen traumaan. Jos joku hyvin hölmö ihminen sekoaa ja uskoo, että häntä käytetään hyväksi ja vainotaan, koska hän syö kananmunia aamiaiseksi, se on mahdollisesti traumatisoivaa, vaikka hänen huolensa olisikin perusteeton.

Mutta myös jokapäiväisessä poliittisessa keskustelussa ylitetään rajoja, jotka olisivat henkistä hyväksikäyttöä millä tahansa muulla elämänalueella. Ihmisiä sanotaan ällöttäviksi tai idiooteiksi tai kuolemaa ansaitseviksi. He joutuvat seuraamaan, kun vaikutusvaltaiset kilpailijat juonivat avoimesti, miten heidät voitaisiin syrjäyttää kohteliaasta yhteiskunnasta. Vihollisryhmät kokoontuvat yhteen levittämään huhua, että he ovat satanisteja, natseja tai pedofiilejä. Heidän näkemyksiään vääristellään täysin valheellisiksi väitteiksi siitä, että he haluavat murhata lapsia, jotka sitten ”leviävät” ihmisille, jotka eivät muuten tiedä heistä mitään.

Jos et ole kuuluisa, tämä ei välttämättä koske sinua henkilökohtaisesti — kukaan ei sano ”John Smith on natsipedofiili”. Mutta John Smith saattaa olla sosialisti, ja joku saattaa sanoa: ”Kaikki sosialistit ovat natsipedofiilejä”. Jos uskomme, että rasismi voi traumatisoida vähemmistöihin kuuluvia henkilöitä, vaikka heitä ei henkilökohtaisesti mainittaisikaan stereotypioissa, meidän pitäisi uskoa, että sosialismia koskeva keskustelu voi traumatisoida sosialisteja, vaikka he eivät olisi henkilökohtaisesti osallisina. En luultavasti kuvaa tätä hyvin, joten voin vain pyytää teitä täydentämään puutteellisia sanojani eletyillä kokemuksillanne. Kaikki kiusaaminen kuulostaa vähäpätöiseltä, kun ei ole itse osallisena. ”Hän kutsui minua läskiksi leikkikentällä!” No, ihan sama, naura sille. Mutta jotenkin sisältä päin, monien kokemusten kautta toistettuna, ja se tulee ihmisiltä, jotka koet sosiaalisesti voimakkaammiksi kuin sinä, se hiipii sinuun, alkaa saada valtaa, jota et todellakaan muista antaneesi. Ajattele jotakin keskustelua, jossa olet mukana, jotakin asiaa, johon tunnet todella panostavasi, ja mieti ihmisiä, jotka ovat mielestäsi epäreiluja ja raivostuttavia toisella puolella. En tiedä, joko teillä on ollut tämä kokemus tai sitten ei.

Uskon, että monet ihmiset tuntevat itsensä vainotuiksi ja uhatuiksi politiikassa, monet ihmiset tuntevat, että politiikka käyttää heitä henkisesti hyväksi, ja monet ihmiset tuntevat saaneensa sijaiskokemuksia siitä, että politiikka on vahingoittanut ihmisiä, joihin he samaistuvat. Tämä ei riitä muodolliseen PTSD-diagnoosiin — he eivät luultavasti ole katsoneet asiaan liittyviä tv-uutisjaksoja työn kontekstissa. Mutta se saattaa riittää siihen, että heidän aivoilleen alkaa tapahtua todella epäterveellisiä asioita.

IV.

Seuraavassa kerrotaan, mitä DSM:ssä sanotaan joistakin PTSD:n oireista:

B4: Voimakas tai pitkäaikainen psykologinen ahdistus, kun altistutaan sisäisille tai ulkoisille ärsykkeille, jotka symboloivat tai muistuttavat traumaattisen tapahtuman piirteitä.

Yleinen termi kriteerille B4 on ”triggeri”. Jos sinut on esimerkiksi raiskattu, saatat triggeröityä kuullessasi jonkun kuvaavan raiskausta. Tämä on peruste niin sanotuille ”triggerivaroituksille” kirjoissa ja elokuvissa.

Triggerit ovat jo kauan sitten siirtyneet PTSD:n sanastosta politiikan sanastoon. Vasemmistolaiset kuvailevat altistumista oikeistolaisille ajatuksille tai symboleille ”triggeröiväksi”. Oikeistolaiset yrittävät välttää termiä, koska se kuulostaa liian vasemmistolaiselta, mutta he kokevat sen niin usein, että vasemmistolaisista, jotka kysyvät oikeistolaisilta: ”Ai, oletko TRIGGERÖITYNYT?”, on tullut meemi.

Google-haku toi esiin tämän ihanan t-paidan. Luulen, että eBayn politiikka, jonka mukaan se pyrkii edistämään osallisuutta esittämällä etnisesti erilaisten mallien paitoja, on saattanut pettää heidät tässä tapauksessa.

Tämä on vain jäävuoren huippu. Donald Trump Jr:lla on kirja nimeltä Triggered ja samanniminen, joka toinen viikko ilmestyvä tv-ohjelma. Sheila Jeffreysin elämäkerran nimi on Trigger Warning. Jeffreysillä ja Trump Jr:lla ei ehkä ole paljon muuta yhteistä, mutta heitä yhdistää yhteinen arvostus tämän psykiatrisen teknisen termin soveltamiselle politiikkaan.

Mielestäni tässä on eniten järkeä, jos poliittinen triggeröinti ja psykiatrinen triggeröinti ovat kirjaimellisesti sama asia, koska poliittinen toksisuus on PTSD:n alalaji.

D2: Jatkuvat ja liioitellut negatiiviset uskomukset tai odotukset itsestä, muista tai maailmasta.

Tarviiko tätä edes selittää?

D3: Jatkuvat vääristyneet käsitykset traumaattisten tapahtumien syistä tai seurauksista, jotka saavat yksilön syyttämään itseään tai muita.

Kuten todettu, tämä ei oikeastaan koske politiikkaa. Väitän kuitenkin, että tämä on liian rajoittava kuvaus todellisesta ongelmasta, joka on yleinen kognition vääristyminen traumaattisten ärsykkeiden ympärillä.

Katso esimerkiksi Reasoning, trauma, and PTSD: insights into emotion-cognition interaction. Tässä tutkijat laittavat ihmiset ratkaisemaan matemaattis-loogisia pulmia, joissa on viisi omenaa ja kahdeksan appelsiinia tai mitä tahansa; kuten tavallista, suurin osa ihmisistä pärjää hyvin. Sitten he vaihtavat sisällön traumaattisiin ärsykkeisiin, kuten viisi raiskaajaa ja kahdeksan hyväksikäyttäjää. Kukaan ei ole erityisen iloinen tästä muutoksesta, mutta traumatisoituneet ihmiset näyttävät pärjäävän huonommin, kun ärsykkeet liittyvät heidän omaan traumaansa. Tämä on tarkka analogia edellä käsitellylle ”viisi demokraattia ja kahdeksan rynnäkkökivääriä” -tehtävälle; en tiedä, onko yksi tutkimuslinja inspiroinut muita, mutta ne osoittavat samankaltaisia tuloksia.

Toisilla ihmisillä on vielä yleisempiä havaintoja. Muistat ehkä Stroop-ilmiön, jossa ihmisten on sanottava sanojen väri ilman, että niiden sisältö häiritsee heitä. Yksi muunnelma on Emotionaalinen Stroop-vaikutus, jossa värisanojen (”keltainen”, ”punainen” jne.) sijaan käytetään tunnesanoja ja traumaattisia ärsykkeitä. Traumatisoituneilla ihmisillä on taipumus suoriutua huonommin Emotional Stroop -tehtävistä, jotka liittyvät heidän erityiseen traumaansa. Katso Modification of cognitive biases related to posttraumatic stress: A systematic review and research agenda.

Katso myös The Precision Of Sensory Evidence, jossa käsitellään sitä miten tämä vaikutus saattaa toteutua.

E1: Ärtyisä käytös ja vihanpurkaukset (ilman provokaatiota tai vain vähän), jotka ilmenevät tyypillisesti sanallisena tai fyysisenä aggressiivisuutena ihmisiä ja esineitä kohtaan.

Kuten perheesi joulupöydässä. Politiikka tekee muuten ystävällisistä ihmisistä vihaisia ääliöitä.

E3: Ylivalppaus

Tämä määritellään lisääntyneeksi tietoisuudeksi ympäristöstä, jatkuvaksi vaaran etsimiseksi ja harmittomien ärsykkeiden tulkitsemiseksi väärin uhkaaviksi. Wikipedia kuvaa sitä seuraavasti: ”ympäristöä skannataan jatkuvasti etsien nähtävää, kuultavaa, ihmisiä, käyttäytymistä, hajuja tai muuta sellaista, joka muistuttaa toiminnasta, uhasta tai traumasta”.

Koirapillit. Mikroaggressiot. Edistyneelle poliittiselle puolueelle on tunnusomaista kyky kuvata kaikki, mitä vastapuoli (tai puolueettomat kolmannet osapuolet) tekevät, salaa poliittiseksi loukkaukseksi ja pelkistää kaikki mahdolliset tilanteet valitsemaansa aiheeseen.

Viimeisten kymmenen vuoden ajan olen ollut mukana tekoälyn eksistentiaalista riskiä vastustavassa liikkeessä, ja olen oppinut tuntemaan muita liikkeen jäseniä melko hyvin. Voin sanoa suurella varmuudella, että näiden ihmisten motiivi numero yksi on se, että he eivät halua tulla robottien tappamiksi. Silti ihmiset ovat vuosien varrella liittäneet meihin kaikki mahdolliset motiivit, paitsi esimerkiksi tuon yhden:

• Se on Big Techin juoni, jolla se yrittää kääntää huomion pois muista vahingoista, joihin se on syyllistynyt.
• Se on Big Govin juoni Big Techin sääntelemiseksi.
• Kyseessä on juoni valkoisen ylivallan tukemiseksi, vaikkei kukaan osaa selittää tarkalleen, miten tämä toimisi.
• Se on valveutuneiden ihmisten juoni tehdä tekoälystä puolueellinen liberaalien arvojen puolesta.
• Se on matemaattis-luonnontieteellisten opiskelijoiden juoni, jolla he haluavat olla itsetyytyväisiä omaan älykkyyteensä ja tuntea itsensä paremmiksi kuin muut.

Minua kiehtoo jatkuvasti se, miten kaikki näennäisesti epäpoliittisen ärsykkeen edessä hallusinoivat sitä, mikä tuntuu poliittisesti uhkaavimmalta heidän kannaltaan. Jos tämä esimerkki ei liikuta teitä, keksikää oma esimerkkinne. Tai valitse satunnainen blogikirjoitus öljyn hinnan taloudesta tai latvialaisen mäntykuoriaisen elinkaaresta ja katso, kuinka kauan kestää, että joku käyttää kommenttiosastolla sanaa ”woke”.

V.

Haluan olla rehellinen: poimin tässä kirsikoita; on olemassa kymmenkunta muuta PTSD:n kriteeriä, joita politiikka ei täytä. Useimmat näistä ovat vapaaehtoisia. Kaikilla tapauksilla ei tarvitse olla kaikkia oireita. Mainitsemani oireet riittävät lähes yksinäänkin diagnoosiin.

Mutta jätän kokonaan huomiotta ei-valinnaisen osan C: ”traumaattiseen tapahtumaan liittyvien ärsykkeiden jatkuva välttäminen”. Tätä voisi tavallaan soveltaa politiikkaan, jos siristää silmiään; konservatiivit ”triggeröityvät” ja välttelevät siksi liberaaleja argumentteja ja instituutioita ja päinvastoin. Silti 21. vuosisadan amerikkalaisen elämän kokonaiskuva tuskin näyttää siltä, että kaikkein triggeröivimmät ääriainekset välttelevät poliittisia ärsykkeitä!

Tässä yhteydessä haluan tuoda esiin traumatologian spekulatiivisemman käsitteen: trauman rekonstruoinnin. Tavanomaisen kuvan lisäksi, jossa ihmiset välttelevät traumaattisia ärsykkeitä, on olemassa toinen kuva, jossa he paradoksaalisesti etsivät niitä. Eräästä aihetta käsittelevästä artikkelista:

Trauman uhrit kokevat usein monenlaisia psykiatrisia oireita, kuten trauman tunkeilevia muistoja, traumaan liittyviin ärsykkeisiin turtumista ja niiden välttelyä, ahdistuneisuutta, ylivilkkautta ja muita oireita, jotka viittaavat lisääntyneeseen kiihtymykseen. Monet henkilöt luovat trauman uudelleen ja elävät sitä toistuvasti nykyisessä elämässään. Näitä ilmiöitä on kutsuttu rekonstruktioiksi. On esimerkiksi havaittu, että naiset, joita on käytetty seksuaalisesti hyväksi lapsena, joutuvat todennäköisemmin seksuaalisesti tai fyysisesti hyväksikäytetyiksi avioliitossaan. On todettu, että traumatisoituneilla henkilöillä näyttää olevan riippuvuus traumasta. Useat tutkijat ovat havainneet, että traumoja, erityisesti lapsuuden traumoja, kokeneiden ihmisten uudelleentraumatisoituminen ja uudelleen uhriutuminen ovat aivan liian yleisiä ilmiöitä.

Eräällä raiskatuksi tulleella tuttavallani näyttää nyt olevan melko raiskauskeskeinen maailmankuva. Aina kun hän puhuu minulle, hän kertoo minulle jotain uutta faktaa raiskauksesta, jonka hän on hiljattain oppinut tai jota hän on ajatellut. Hän näyttää viettävän aikansa suunnittelemalla ja keskustelemalla mielenkiintoisista uusista hallintorakenteista, joita yhteisöt voivat käyttää raiskausten ehkäisemiseksi. Vaikka tämä on mielestäni tervettä (hän käyttää huonoa kokemustaan mahdollisesti muiden auttamiseen), se tuntuu joskus menevän pidemmälle; en voi kuvitella, että suurin osa hänen spekulaatioistaan päätyisi konkreettisiin muutoksiin sosiaalisissa normeissa. Joka tapauksessa hän ei todellakaan noudata ”odotettua” uhrikäyttäytymistä, jossa hän välttelee huolellisesti kaikkia raiskaukseen liittyviä ärsykkeitä.

(Hän on saattanut selvitä helpolla: monet uhrit kehittävät raiskausfetissejä. Jälleen kerran, en tuomitse; jälleen kerran, se ei sovi tavanomaiseen uhrit välttävät ärsykkeitä -näkemykseen.).

Eräs transsukupuolinen ystäväni kuvailee nimenomaan ”vihaavansa” transfobisia blogeja. He myöntävät, että tämä on ”eräänlaista itsensä vahingoittamista”, mutta eivät voi itselleen mitään. Kokemukseni on, että kaikkein traumatisoituneimmat transsukupuoliset ihmiset eivät vältä koskaan ajattelemasta transfobiaa. Heillä on pakkomielle siitä ja siitä, kuka sitä tekee ja minkälaista fobiaa on, ja he antavat sen kuluttaa koko elämänsä. Jälleen kerran, on ihailtavaa ja ymmärrettävää välittää asiasta, joka vaikuttaa sinuun ja muihin ihmisiin. Mutta jos joku välittäisi riskistä joutua hämähäkkien puremaksi tuolla tasolla, kutsuisin häntä kliinisesti araknofobiseksi.

Useissa lähteissä (esim. täällä) kuvataan ”riippuvuutta traumasta”. Tarkka mekanismi on epämääräinen. Jotkut sanovat, että kyse on endorfiinin vapautumisesta (sama oletettu mekanismi kuin liikuntariippuvuus, mausteisen ruoan nauttiminen ja jotkut masokismin muodot). Toiset sanovat, että kyse on halusta saada trauma hallintaan, tuntea, että on itse valinnut sen sen sijaan, että olisi ollut avuttomana uhrina. Toiset taas sanovat, että se on toive siitä, että voisit toistaa sen, mutta antaa sille paremman lopun.

Tämä viimeinen kuulostaa minusta totuudenmukaiselta. Minulla oli huono peruutuskokemukseni ennen kuin ”cancel-kulttuuri” tuli kansalliselle näyttämölle. Mutta kun se tuli, huomasin keskittyväni liikaa cancel-kulttuurin tarinoihin, erityisesti kaikkein törkeimpiin (”Yliopisto-opiskelijat hyökkäävät valkoisen joogaopettajan kimppuun, koska hän omi kulttuurisesti muinaisen intialaisharjoituksen!”). Kun katson taaksepäin, minusta tuntuu, että viehättävä puoli tässä oli se, että sain yhteyden muihin ihmisiin, jotka olivat järkyttyneitä tapahtumasta, ja pääsin kertomaan tarinan uudestaan tavalla, joka päättyi siihen, että ”ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että woke cancel-joukko oli väärässä, ja opiskelijat pyysivät anteeksi joogaopettajalta, ja hänet otettiin takaisin töihin ja hän eli onnellisena elämänsä loppuun asti”. Tai, vaikka näin ei tapahtuisi, saisin kertoa tarinan uudestaan tavalla, joka olisi moraalisesti selkeä, jossa kukaan järkevä ihminen ei olisi canceloijien puolella — vaikka asiat päättyisivätkin joogaohjaajan kannalta huonosti, voisin kertoa sen tavalla, joka päättyisi siihen, että ”mutta hän oli selvästi väärinymmärretty marttyyri, ja tämä todistaa woken vastaisen aatteen oikeellisuuden”.

Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että olemme ”riippuvaisia paheksunnasta”. Minusta tämä ilmiö on kiehtova, ja sen rinnastaminen traumariippuvuuteen on ainoa tapa, jolla olen pystynyt ymmärtämään sen.

VI.

Jotta voisimme purkaa kysymyksen siitä, onko poliittisilla puoluekannattajilla kirjaimellisesti traumaperäinen stressihäiriö, haluan ottaa askeleen taaksepäin ja keskustella trauman neurotieteestä. Kaksi psykiatria ei ole koskaan samaa mieltä mistään, ja tämä on vain minun tulkintani tieteestä.

Aivot ovat oppiva kone. Se oppii reaktioita eri tasoilla: vaistomaisesti, emotionaalisesti ja rationaalisesti. Nämä muodostavat ”ennakko-oletuksia” (oletuksia, skeemoja, stereotypioita), jotka ohjaavat toimintaa eri tilanteissa. Kun aivot keräävät lisää todisteita, ne tarkentavat ja päivittävät näitä ennakkoasenteita pysyäkseen merkityksellisinä ja toimivina.

Oletetaan esimerkiksi, että vanhempasi kaltoinkohtelevat sinua lapsena. Saatat oppia ennen sitä, että ihmiset ovat pelottavia ja väkivaltaisia. Tämä on oikea oppi lapsuudessa, ja se auttaa sinua selviytymään tilanteesta. Sitten sinut viedään vanhemmiltasi ja rakastava sijaisperhe adoptoi sinut. Koska et ole koskaan aiemmin tuntenut rakastavia ihmisiä, lähdet siitä olettamuksesta, että he ovat väkivaltaisia. Mutta kun aika kuluu ja he osoittavat sinulle rakkautta, päivität tiedot. Jos olet terveenä, päivität käsitystäsi siihen suuntaan, että ”jotkut ihmiset ovat mukavia ja jotkut ilkeitä, ja on vaikea tietää, mitkä ovat mitäkin”. Jos olet hieman ahdistuneempi, saatat päivittää kohti ”kaikki ihmiset ovat ilkeitä, paitsi tämä uusi perhe, joka vaikuttaa ihan hyvältä”. Mutta sinun pitäisi toivottavasti päivittää vähän.

Joitakin ennakkotietoja on hyvin vaikea päivittää. Puhun enemmän lukkiutuneista ennakkoasenteista tässä postauksessa. Oletetaan esimerkiksi, että pelkäät kaikkia ihmisiä niin paljon, että on mahdotonta saada hyviä kokemuksia uuden ihmisen kanssa. Heti kun he puhuvat sinulle, aivojesi hälytyskellot alkavat soida, ja sinä pakenet ja piiloudut. ”Opit”, että he olivat itse asiassa aika ilkeitä — he tekivät sinusta pelokkaan ja kurjan! Olivatpa he kuinka mukavia tahansa sinulle, vääristynyt mielikuvasi saa aikaan sen, että jokainen kohtaaminen heidän kanssaan päivittää sinua entisestään siihen suuntaan, että ”he ja kaikki muutkin ovat ilkeitä”.

Trauma on tässä mallissa niin pakottava negatiivinen tapahtuma, että se luo uuden uhkaan liittyvän ennakkoasenteen, joka on niin voimakas, että se lukkiutuu. Sotilas, jonka sotakokemukset olivat niin kauhistuttavia, että hän ei pääse kotonakaan eroon tunteesta, että sissit saattavat pulpahtaa esiin puskien takaa. Raiskauksen uhri, joka tuntee itsensä niin loukatuksi, ettei voi luottaa mihinkään mieheen, ei edes niihin, jotka ovat toistuvasti osoittaneet olevansa hyviä. Kyynofoobikko, jota on kerran purtu ja joka nyt vihaa kaikkia koiria, myös ystävällisiä koiranpentuja.

Kun sanon, että politiikka on verrattavissa traumaan, tarkoitan sitä, että vuosikymmeniä kestänyt uutisten kuluttaminen valitsemasi puolen hyväksi, sen argumenttien opettelu, hyväksyttyjen vasta-argumenttien opettelu vastapuolen väitteille ja vihollistesi tekemistä julmuuksista kuuleminen ovat vanginneet sekä asiaankuuluvat kognitiiviset että emotionaaliset ennakkoluulot: olet ehdottoman varma siitä, että puolesi on oikeassa, ja tunnet niin voimakkaita negatiivisia tunteita vastapuolta kohtaan, että se tekee mahdottomaksi tulkita mitä tahansa, mitä he sanovat, rehellisesti.

Käsittelen tätä hieman tekstissä:

Tieteellisesti lukutaitoisemmilla ihmisillä on todennäköisemmin puoluepoliittisia kantoja tieteestä (esim. he ovat samaa mieltä oman puolueensa kannasta tieteellisesti kiistanalaisissa kysymyksissä, vaikka ulkopuoliset pitäisivät sitä tieteen kieltävänä). Jos he olisivat vain puolueellisia, heidän pitäisi aloittaa väärästä mielipiteestä, mutta jokaisen uuden tieteestä oppimansa faktan pitäisi saada heidät päivittymään hieman kohti oikeaa kantaa. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Pikemminkin he ovat aluksi väärässä, ja jokainen uusi fakta, jonka he oppivat, jokainen ponnistus, jonka he panostavat saadakseen lisää tieteellistä koulutusta, tekee heistä vain entistä vääremmän. Tällaista ei tapahdu normaalissa Bayesin päivityksessä. Se on merkki lukkiutuneesta priorista.

Politiikan tutkijat ovat jäljittäneet joitakin vaiheita siitä, miten tämä tapahtuu, ja se näyttää pitkälti samalta kuin koiraesimerkki: kiihkoilijoiden ennakkoluulot määräävät, mihin tietoihin he kiinnittävät huomiota, ja sitten ne vääristävät heidän arviotaan näistä tiedoista.

Esimerkiksi vuonna 1979 eräät psykologit pyysivät puoluekannattajia lukemaan kuolemanrangaistusta (tuolloin kiistanalainen aihe) koskevia tutkimuksia ja pyysivät heitä sitten arvioimaan menetelmiä asteikolla -8 – +8. Konservatiivit arvioivat rangaistusta puoltavan tutkimuksen noin +2:ksi ja teloitusta vastustavan tutkimuksen noin -2:ksi; liberaalit antoivat vain hieman pienemmän eron päinvastaiseen suuntaan. Psykologit olivat tietenkin suunnitelleet tutkimukset suunnilleen yhtä hyviksi ja jopa vaihtaneet kunkin tutkimuksen johtopäätöstä koehenkilöltä toiselle, jotta jäljellä olevat todelliset erot tutkimusten laadussa saataisiin keskimäärin tasattua. Molempien tutkimusten lukemisen päätteeksi sekä liberaalit että konservatiivit ilmoittivat uskovansa, että todisteet olivat vahvistaneet heidän kantansa, ja kuvailivat olevansa aiempaa varmempia siitä, että he olivat oikeassa. Mitä enemmän tietoa he saivat tutkimusten yksityiskohdista, sitä vahvemmaksi heidän uskonsa vahvistui.

Tämä kaava — lisääntyvä todistusaineisto vain lisää varmuutta olemassa olevasta uskomuksesta riippumatta siitä, mikä se on — on patognomoninen piirre lukkiutuneelle priorille. Nämä ihmiset ovat tuomittuja.

Haluan liittää tämän takaisin yhteen satunnaisista harrastuksistani — keskusteluun ”koirapilleistä”. Tämä on teoria, jonka mukaan poliitikot sanovat joskus asioita, joiden kirjaimellinen merkitys on täysin harmiton, mutta jotka salaa ilmaisevat tuomittavia näkemyksiä tavalla, jonka muut ihmiset, joilla on nämä tuomittavat näkemykset, voivat havaita ja arvostaa. Esimerkiksi vuoden 2016 vaaleissa Ted Cruz sanoi vastustavansa Hillary Clintonin ”New Yorkin arvoja”. Tämä kuulosti viattomalta — toki Heartlandin asukkaat ovat sitä mieltä, että suurkaupungeissa moraalinen kompassi heittää häränpyllyä. Mutta eri uutislähteet väittivät, että se oli itse asiassa Cruzin tapa ilmaista tukensa antisemitismin kannalle (koska New York = juutalaiset). Sittemmin melkein mitä tahansa minkä tahansa puolueen ehdokkaan sanomaa on syytetty koirapilliksi jollekin kauhealle asialle — esimerkiksi Joe Bidenin kommentit Black Lives Matter -järjestöstä olivat ilmeisesti koirapilli hänen tuestaan amerikkalaisia kaupunkeja polttaville mellakoitsijoille.

Ehkä tällainen on joskus totta. Mutta mieti, miten se on vuorovaikutuksessa vangitun edeltäjän kanssa. Aina kun osapuoli, josta et pidä, sanoo jotakin näennäisen järkevää, voit tulkita asiayhteyden perusteella, että he haluavat jotakin kamalaa. Aina kun he haluavat jotakin näennäisesti toivottavaa, tiedät salaa, että se tarkoittaa, että he haluavat hirvittävää moraalista kauheutta. Jos republikaanit puhuvat ”laista ja järjestyksestä”, se ei tarkoita, että he ovat huolissaan väkivaltarikosten uhreista, vaan sitä, että he haluavat vangita mahdollisimman monta mustaa ihmistä iskeäkseen valkoisen ylivallan puolesta. Kun demokraatti puhuu ”homojen oikeuksista”, se ei tarkoita sitä, että ihmiset saisivat mennä naimisiin rakastamiensa ihmisten kanssa, vaan sitä, että he tuhoavat perheen, jotta he voivat korvata sen valtiollisella valvonnalla lapsistasi. Olen kiistellyt sellaisten ihmisten kanssa, jotka uskovat, että yksikään elämänmyönteinen konservatiivi ei oikeasti välitä sikiöistä, vaan he haluavat vain rangaista naisia siitä, että he ovat lutkia, kieltämällä heiltä vartalonsa hallinnan. Ja olen kiistellyt sellaisten ihmisten kanssa, jotka uskovat, että yksikään karanteenia kannattava liberaali ei oikeasti välitä COVID-kuolemista, vaan he vain pitävät siitä, että hallitus voi pakottaa ihmiset käyttämään maskeja alistumisen merkkinä. Kun olet siinä pisteessä, että kaikki nämä asiat kuulostavat uskottavilta, olet tuhoon tuomittu. Voit saada niinkin neutraalin todisteen kuin ”on olemassa tappava pandemia, joten näiden ihmisten mielestä sinun pitäisi käyttää maskia” ja muuntaa sen muotoon ”he yrittävät luoda autoritaarisen diktatuurin”. Ja jos joku haukkuu sinua siitä, sanot vain, että heidän on tarkasteltava asiaa asiayhteydessään. Se on narttu syö keksejä -syndrooma, paitsi politiikassa — vaikka toinen puolue tekisi jotain täysin neutraalia, se tuntuu ylimääräiseltä syyltä vihata heitä.

Tuossa kirjoituksessa arvelin, että lukkiutuneet priorit saattavat olla vastuussa joistakin poliittisen ylipuolueellisuuden kognitiivisista oireista. Lukkiutuneilla prioreilla on kuitenkin sekä kognitiivisia että emotionaalisia ilmenemismuotoja, ja alan ajatella, että ne saattavat selittää koko kuvan. Luulen, että helpoin tapa ilmaista tämä käsite julkisesti on ”poliittinen ylipuolueellisuus on eräänlainen trauma”.

VII.

Onko tämä todella hyvä tapa ilmaista käsite julkisesti?

Minua hermostuttaa ”trauman” hiipivä laajentuminen. Toisaalta on hyvä, että ihmiset, jotka tuntevat itsensä traumatisoituneiksi, voivat saada käyttöönsä traumoihin liittyviä resursseja ja että muut ihmiset kunnioittavat/arvostavat heidän kärsimystään. Toisaalta saattaa olla vaarallista luoda odotuksia, että vähäiset vääryydet olisivat aiheuttaneet traumaattisia seurauksia.

Muinaiset soturit eivät ilmeisesti kärsineet PTSD:stä. Kaikki tähän väitteeseen liittyvä on edelleen kiistanalaista, mutta minusta järkevin selitys on se, että heillä oli narratiivi, jossa sota oli sankarillista ja inspiroivaa, ei traumatisoivaa. Mielestäni tätä tarinaa tukevat kulttuurienväliset vertailut ja masennusta koskevat tutkimukset: se, että ajattelee, että pitäisi tuntea itsensä traumatisoiduksi, on riskitekijä ongelmallisille traumaoireille.

Tämä teoria on siis vaarallinen, vaikka se olisikin totta: se saattaa saada ihmiset tuntemaan, että poliittiset erimielisyydet herättävät enemmän kipinää ja että he eivät enää pysty nauramaan niille. Toisaalta en näe, että nykyään kovinkaan moni nauraa poliittisille erimielisyyksille. Ehkä olemme jo maksimoineet kykymme tuntea traumoja poliittisista ärsykkeistä?

Tämä on vahva väite, mutta esitän sen koko poliittisen ekosysteemin yhteydessä. Oletetaan, että paheksuntariippuvuus on itse asiassa traumariippuvuus. Se tarkoittaa, että mediaekosysteemi on jättimäinen kone, joka yrittää traumatisoida mahdollisimman monta ihmistä luodakseen asiakkaita, eli traumariippuvaisia. Kun tähän yhdistetään molempien osapuolten selkeä, tunnustettu halu ”triggeröidä” toinen mahdollisimman paljon, saadaan paljon erittäin fiksuja ihmisiä, jotka kaikki yrittävät maksimoida toistensa traumatasot. Ulkoisella tasolla se näyttää siltä, että kutomalla mahdollisimman vahvaa tarinaa uhasta ja vainosta ja yrittämällä iskeä ihmisiä heidän psykologisiin heikkouksiinsa. Sisäisellä tasolla se tarkoittaa sen varmistamista, että he korvaavat normaalin päivityskykynsä sarjalla laukaisevia tekijöitä, jotka saavat heidät korvaamaan todellisuuden valmiiksi paketoiduilla tarinoilla siitä, kuinka vastapuoli on luonnostaan paha ja kuinka kaikki mitä he tekevät, tapahtuu erityisistä uhkaavista ja pahoista syistä. Kun tällainen koneisto on kerran käynnissä, en ole varma, että sen tunnistaminen pahentaisi asioita liikaa.

Mutta kun ajattelen asioita tällä tavalla, olen vähemmän kiinnostunut käyttämään tällaista mediaa, ja toivon, että se tekee saman sinulle.

Lähde: https://www.astralcodexten.com/p/the-psychopolitics-of-trauma

Hei, kiitos kaikille. Hienoa olla täällä. Haluan ottaa kantaa johonkin mitä Tom juuri sanoi, joka on väite, että ”woken pitäisi edistää oikeudenmukaisuutta Euroopassa.”

Tässä on oikeudenmukaisuuden (engl. equity, tarkoittaa myös omaa pääomaa), miettikää vaikuttaako tämä jonkin muun sellaisen määritelmältä, josta olette joskus kuullut. Oikeudenmukaisuuden määritelmä tulee julkisen hallinnon kirjallisuudesta. Sen on kirjoittanut mies nimeltä George Frederickson, ja määritelmä kuuluu ”hallittu poliittinen talous, jossa osuudet säädetään niin, että kansalaisista tulee samanveroisia”. Kuulostaako tuo yhtään sellaiselta, josta olette kuulleet aiemmin, kuten sosialismilta?

He tulevat hallitsemaan taloutta tehdäkseeen osuuksista samanveroisia. Ainoa ero oikeudenmukaisuuden ja sosialismin välillä on omaisuuden tyyppi, jonka he jakavat uudelleen, osuuksien tyyppi. He tulevat jakamaan uudelleen yhteiskunnallisen ja kulttuurillisen pääoman taloudellisen ja aineellisen pääoman lisäksi, ja tämä on teesini kun kysymme ”mitä on woke?”.

Woke on maolaisuutta amerikkalaisilla piirteillä, jos lainaan itse Maoa sanoessani, että hänen filosofiansa oli marxismi-leninismiä kiinalaisilla piirteillä. Mikä tarkoittaa sitä, että woke on marxismia ja se on erittäin provokatiivinen lausunto. Se on jotain mitä varmasti kuulet ettei se ole, että se on jotain muuta ja että professorit ja filosofit käyttävät paljon aikaa selittämään miksi se ei ole sama asia. ”Ei, ei, silloin kun puhutaan marxilaisuudesta, puhutaan taloudesta. Tämä on yhteiskunnallista, tämä on kulttuuria. Tämä on eri asia.” Se ei ole eri asia. Haluan, että ajattelette biologisesti hetken, enkä tarkoita nyt kehoanne. Voisimme kyllä tehdä niin, mutta se on eri aihe.

Haluan teidän ajattelevan sitä, miten me luokittelemme kasvit ja eläimet, kun me tutkimme niitä. On lajeja, mutta niiden yläpuolella on eläinten heimot. On kissoja, kaikki kissaeläimet, on tiikerit, leijonat, kotikissat, leopardit, monenlaisia kissaeläimiä. Jos me ajattelemme marxilaisuutta ideologioiden heimona, silloin klassinen taloudellinen marxilaisuus on saman suvun laji. Kriittinen teoria on heimo, anteeksi laji tässä heimossa. Queer-teoria on laji tässä heimossa. Postkoloniaalinen teoria, joka piinaa Eurooppaa, on laji tässä heimossa, ja näillä kaikilla on jotain yhteistä, joka sitoo ne toisiinsa, nimeltään intersektionaalisuus, joka tekee niiden kohtelusta sellaisen, kuin ne olisivat yksi ja sama asia. Mutta itse logiikka on marxilainen.

Ja haluan vakuuttaa teidät tästä, koska Marxilla oli erittäin yksinkertainen ehdotus, mutta me eksyimme. Me luulemme Marxin puhuneen taloudesta, koska hän usein puhui taloudesta. Hän kirjoitti kirjan nimeltään ”Pääoma”. Se on erittäin kuuluisa kirja ja me ajattelemme, että no, tämä on taloustieedettä, mutta se ei ole totta. Se on totta ainoastaan pinnalta. Jos me menemmee pintaa syvemmälle, se mistä Marx puhui oli jotain muuta. Me tiedämme mikä Marxin hypoteesi oli; että meidän tulee ottaa tuotantovälineet haltuun jos me aiomme saada tuotua sosialismin kaikille kansoille, koko maailmalle.

Meidän tulee ottaa tuotantovälineet haltuun, joten tulee kysyä ”mitä hän tarkoittaa?” ja liittyykö se pääomaan. Silloin meiltä menee ohi se mitä hän tarkoittaa. Jos ajattelet, että se liittyy tuotantovälineisiin, vasaroihin tehtaissa ja sirppeihin pelloilla, silloin sinulta menee ohi se mitä Marx tarkoittaa, koska Marx selitti sen, mikä tekee ihmisistä erityisen, hänen varhaisissa kirjoituksissaan. Mikä tekee ihmisistä erityisen on, että ihminen on vaillinainen ja hän tietää olevansa vaillinainen. Hän on ihminen, jonka todellinen luonne on häneltä unohtunut, jonka todellinen luonne on sosiaalinen olento.

Ihminen on sydämessään sosialisti, joka ei tajua sitä. Ja syy siihen miksi hän ei tajua sitä on, koska talouden olosuhteet, jotka toimivat tuotannon välineiden kautta, eivät tuota tai rakenna ainoastaan taloutta, vaan hänet itsensä. Sosiaalista ihmistä ja erityisesti historiallista. Marx sanoi, että hän oli ensimmäisenä tutkinut historiaa tieteellisesti. Miten historiaa tehdään? Ihminen tekee ihmisen toimintaa, ja ihmisen keskeisintä toimintaa on taloudellinen toiminta, niinkuin hän sen näki. Ja taloudellinen tuotanto ei ainoastaan tuota talouden tuotteita ja palveluja. Se tuottaa yhteiskunnan itsensä ja yhteiskunta taas puolestaan tuottaa ihmisen. Tätä hän nimitti praksiksen kääntämiseksi. (suom. huom. Marx kutsui yhteiskunnan luomista “käytännöksi” (praksis) ja ihmisen luomista yhteiskunnan toimesta “käytännön nurinpäin kääntymiseksi”. )

Ja siten kun hän sanoo, että meidän tulee ottaa haltuun tuotantovälineet ja kun hän puhuu tehtaista ja pelloista, hän itse asiassa puhuu siitä miten me rakennamme sen mitä me olemme ihmisolentoina niin, että me voimme täydentää itsemme, jotta me voisimme saattaa historian loppuun. Ja historian lopussa ihmiskunta muistaa, että ihminen on sosiaalinen olento ja silloin meillä on sosiaalinen yhteiskunta. ”Täydellinen kommunismi, joka ylittää yksityisomistuksen”, kuten hän sen itse ilmaisi. Hän itse asiassa sanoi, että ”kommunismi kumoaa positiivisesti yksityisomistuksen inhimillisenä itsevieraantumisena”. Se on lainaus Taloudellis-filosofisista käsikirjoituksista (1844).

Joten Marx oli kiinnostunut sen kontrolloinnista, tai ymmärtämisestä ja kontrolloinnista, miten ihminen tuottaa itsensä. Hän kirjoittaa tästä yksinomaan 1840-luvulla. Erittäin syvällisesti. Miten me sen teemme? Ja hän tarkastelee taloudellisia oloja ja hän sanoo ”tässä se on”. Ja siitä me saamme taloudellisen marxilaisuuden. Ja siksi me pidämme Marxia taloustieteilijänä. Mutta Marx ei koskaan ollut taloustieteilijä. Hän oli teologi. Hän halusi tuottaa uskonnon ihmiskunnallee, joka ylittäisi kaikki ihmiskunnan muut uskonnot ja toisi ihmisen takaisin todellisen sosiaalisen luonteensa pariin. Ja tämä on Marxin todelliset kasvot.

Ja tavoitteena oli, kuten sanoin, täydentää ihminen. Joten hän sanoi, ”miten me rakennamme ihmisen tällä hetkellä?” Kaikki tämä talousanalyysi liittyy siihen, ”miten me rakennamme ihmisen tällä hetkellä?”, niinkutsutun materiaalisen determinismin avulla. Ja hän sanoi, ”No, meillä on yksityisomistuksen erityinen muoto yhteiskunnassamme. Yhteiskuntamme on järjestäytynyt yksityisomistuksen ympärille. Joten kaikki ajatuksemme on järjestetty yksityisomistuksen ympärille.” Toisin sanoen, on aivan tietynlainen yksityisomaisuuden muoto, johon porvarieliitillä on pääsy, ja sitten he järjestävät yhteiskunnan sulkeakseen kaikki muut tuohon omaisuuteen käsiksi pääsyn ulkopuolelle riistämällä, vieraannuttamalla, hyväksikäyttämällä.

Ja niin se mitä Karl Marx ehdotti oli, että taloudesta tulee välikappale, jonka avulla erottaa yhteiskunta porvariluokkaan, jolla on pääsy yksityisomaisuuden erityiseen muotoon. Ihmiset, joilla on pääsy johonkin, he haluavat pitää sen itsellään. Joten he riistävät ihmisiä ja pitävät muut poissa pääsyn ääreltä tuohon omaisuuden erityiseen muotoon. He pystyttävät luokkajärjestelmän tekemään sen. Sitä pakotetaan ideologialla nimeltä kapitalismi, joka uskoo, että tämä on oikea tapa tehdä asioita maailmassa. Ja se, mitä meidän on tehtävä, on herättää pohjalla oleva luokka, proletariaatti, maailman todellisiin oloihin sekä siihen seikkaan, että he ovat historiallisia muutoksentekijöitä. Ja saada heidät suorittamaan vallankumous ja muuttaa yhteiskuntaa niin, että meillä olisi oikeudenmukaisuus tai sosialismi. Kumpaa sanaa haluatkin käyttää, niillä on sama määritelmä.

Ottakaamme nyt askel taaksepäin. Otamme askeleen taaksepäin tästä lajista, tästä talouden lajista, ”Homo Economicus”, ja otamme askeleen taaksepäin heimoon ja tarkastelemme tätä ideaa, yksityisomaisuuden erityistä muotoa, joka erottelee yhteiskunnan ihmisiin, joilla on (porvarit), ja ihmisiin, joilla ei ole, jotka ovat luokkakonfliktissa ideologian kanssa, joka pitää heitä tässä asemassa. Ja altavastaajaluokan tulee herätä tietoisuuteen, jolla taistella tätä vastaan ja ottaa tuotantovälineet haltuun, välineet joilla tuotetaan tuota determinististä yksityisomaisuutta.

Sanotaan nyt, että muutamme luokan käsitettä, laitetaan tilalle rotu. Ja katso, saamme kriittisen rotuteorian, joka tippuu hatusta kuin tilauksesta. Erittäin yksinkertaista. Vuonna 1993 Cheryl Harris kirjoitti pitkän artikkelin Harvard Law Reviewiin nimeltä ”Whiteness As Property”. Hän selitti, että valkoisuus tai valkoinen etuoikeus on eräänlaista kulttuurillista yksityisomaisuutta. Hän sanoo, että se pitää lakkauttaa, jotta meillä voisi olla rodullinen oikeudenmukaisuus. Aivan kuten Karl Marx sanoi kommunistisessa manifestissa, jossa hän kirjoitti ”Tässä mielessä kommunistit voivat ilmaista oppinsa kahdella sanalla: yksityisomistuksen lakkauttaminen”.

Tämän takia kriittinen rotuteoria haluaa lakkauttaa valkoisuuden, koska valkoisuus on yksityisomistuksen muoto. Ihmiset, joilla on pääsy tähän yksityisomaisuuteen, ovat valkoisia, lähellä valkoisia, tai he käyttäytyvät valkoisen tavoin. Nämä ovat sanoja amerikkalaisten sanakirjoista, joilla he kuvaavat sitä miten ihmiset saavat pääsyn yksityisomaisuuteen. Ihmiset vailla sitä ovat värillisiä ja systeeminen rasismi riistää heitä. Systeemistä rasismia pakotetaan valkoisen ylivallan ideologialla kapitalismin sijaan.

Jos pidät valkoisuutta kulttuurillisen pääoman muotona, valkoista ylivaltaa siten kuin he sen määrittelevät, identtisenä kapitalismin kanssa, se on heidän uskomuksensa. He eivät usko, että valkoiset ihmiset ovat parempia. He uskovat, että valkoisilla on pääsy yhteiskunnan kontrolliin, ja että sen pitäisi pysyä valkoisilla. Vaikka et edes uskoisi siiheen, jos pelkästään tuet ajatusta idean tasolla, olet päästänyt valkoisen ylivallan ideologian ajatuksiisi.

Ja niin meillä on täysin sama järjestelmä ja tavoite: herättää rodullinen tietoisuus ihmisissä niin, että he voisivat liittyä yhteen luokkana ja ottaa kulttuurin tuotannon välineet haltuun, jotta valkoisen kulttuurin tuotanto ei enää ole dominantti tuotantotapa. Se on Euroopassa iso ihmetyksen aihe, läpi Euroopan ja Britannian kuulee kysymyksen kerta toisensa jälkeen: ”Mikä ihme on tämä amerikkalainen ilmiö orjuudesta ja sensellaisesta, joka ei sovellu maahamme. Miksi se on täällä niin suosittua?” Se johtuu siitä, että se ei liity histporiaan mitenkään. Ne ovat kaikki heidän käyttämiään tekosyitä. Se liittyy luokkatietoisuuden luomiseen, joka on valkoisuutena tunnetun yksityisomaisuuden muotoa vastaan, joka on dominanttia kulttuuria vastaan, joka voi olla tosiasia, jos olet Euroopassa.

Se on se syy. Koska siitä tulee tila, jossa ihmiset voivat liittyä yhteen ja he voivat kanavoida vittuuntumisensa ja yrittää anastaa vallan. Kirjoitin kirjan nimeltä Race Marxism ja määrittelin kriittisen rotuteorian sellaisena kuin se oikeasti on, heti kirjan ensimmäisellä sivulla. Sanoin kriittisen rotuteorian ”kutsuvan kaikkea sitä mitä haluat hallita ’rasistiseksi’ niin kauan, kunnes kontrolloit sitä”. Mutta emmekö me sanoisi samaa marxilaisuudestakin? Kaiken kutsumista ”porvarilliseksi”, kunnes se on omassa hallinnassa. Mutta nuo tarkoittavat samaa asiaa. Ne tarkoittavat täysin samaa asiaa.

Entäpä sitten queer-teoria? Miten se on marxilaista? Se on erittäin omituista. Kaikki tuo, sukupuoli, seksuaalisuus ja niin edelleen. Tom sanoi ”mikä on woke-hyökkäys? Normaalina olemisen idea”. No, queer-teoria ajattelee, että on olemassa tiettyjä ihmisiä, jotka saavat asettaa normit yhteiskunnassa. He ovat etuoikeutettuja. He kutsuvat itseään normaaleiksi. He sanovat, että tämä on normaalia. On normaalia pitää itseään miehenä ja näyttää mieheltä ja käyttäytyä miehen lailla ja pukeutua kuin mies ja syödä lihaa kuin mies ja sitten on naisia, joiden tulisi olla feminiinisiä ja kauniita ja kaikkea tätä.

Ja niin he saavat määritellä sen, mikä on normaalia. He ovat heteroseksuaaleja, joten he saavat määritellä, että heteroseksuaalisuus on normaalia ja muut seksuaalisuuden muodot epänormaalia. Ja täten on konflikti kulttuurillisessa pääomassa siitä, ketä saadaan pitää normaalina ja kuka on pervertikko tai friikki tai jokin muu termi, joka heidän kirjallisuudessaan mainitaan. Mutta teknisesti ottaen, kuka on queer, joka siis kuulostaa slurrilta, mutta he ovat ottaneet termin käyttöön ja se on nyt tekninen akateeminen termi. Se tarkoittaa identiteettiä ilman olemusta, identiteettiä, joka on tiukalla tavalla normaaliuden käsitettä vastaan, niinkuin queer-teoreetikko David Halperin määritteli vuonna 1995 ilmestyneessä kirjassaan Saint Foucault: Towards a Gay Hagiography. Minä en sitä keksinyt. En ole ekstrapoloimassa mitään. Näette, että queer-teoria on vain yksi laji marxilaisuuden heimossa.

Entäpä sitten postkoloniaalinen teoria, joka riivaa Eurooppaa kiitos Frantz Fanonin ja hänen suurimman eurooppalaisfaninsa Jean-Paul Sartren? Entäpä sitten tämä? No, se on samaa. Siinä länsi on riistäjä. Heillä on pääsy materiaaliseen ja kulttuurilliseen vaurauteen maailmassa, koska he ovat päättäneet, että heidän kulttuurinsa on oletus ja menneet ja kolonisoineet maailman ”tuodakseen muualle maailmaan kulttuuria”, niinkuin he sanovat. Ja näin riistetyt, alkuperäiskansat ympäri maailman, ihmiset joutuvat liittymään yhteen ja heidän toimintaansa nimitetään dekolonialisaatioksi. He joutuvat poistamaan jokaisen läntisen kulttuurin aspektin. Kun he tulevat Belgiaan tai Ranskaan tai Britanniaan ja sanovat ”me aiomme dekolonisoida opetussuunnitelman”, tai kun he tulevat Britanniaan ja sanovat ”me aiomme dekolonisoida Shakespearen”.

Sitä he tarkoittavat. Me joudumme poistamaan kulttuurisen merkityksen kulttuuriartifakteiltanne, koska nuo kulttuuriartifaktit itsessään ovat meitä riistäviä. Tämä on sama järjestelmä, sama laji samassa heimossa. Ja tuo heimo on marxilaisuus, joka on tapa ajatella maailmasta. Ja tavoite on aina ollut ottaa haltuun välineet, joilla tuotetaan ihmisiä, historiaa ja yhteiskuntaa. Marx uskoi vain, että tämä tapahtuisi talouden välinein. Nyt se on sosiokulttuurisin välinein.

Kehitys tähän tilanteeseen, jota joskus nimitetään länsimaiseksi marxilaisuudeksi, alkoi 1920-luvulla. Meillä oli Venäjän vallankumous vuonna 1917. Mutta vallankumousta ei tapahtunut Euroopassa ja marxilaiset hämmentyivät. Ja sitten Antonio Gramsci istui alas ja kirjoitti joitain juttuja ja Georg Lukács istui alas ja kirjoitti teoksensa ’Historia ja luokkatietoisuus’ vallankumouksen epäonnistuttua Unkarissa. Ja he kirjoittivat tekstejä, joista myöhemmin tuli kulttuurimarxilaisuus, idea siitä, että pitää tunkeutua kulttuuri-instituutioihin niiden muuttamiseksi sisältäpäin, koska länsimaisessa kulttuurissa on jotain, mikä hylkii sosialismia.

Joten meidän pitää mennä sisälle ja muuttaa kulttuuri tehdäksemme siitä sosialistista. Nykyään ei ole sallittua puhua kulttuurimarxilaisuudesta. He ovat luokitelleet sen salaliittoteoriaksi. He sanovat sen olevan antisemitististä. Se ei ole totta. Antonio Gramsci kirjoitti kirjoja. Georg Lukács kirjoitti kirjoja. Voit lukea nuo kirjat. Heillä on filosofia. Jos he eivät pidä kulttuurimarxilaisuus-nimestä, voimme käyttää nimeä, jota muut ihmiset tuohon aikaan käyttivät, länsimainen marxilaisuus. Ikäänkuin virus sopeutuisi olosuhteisiin, joissa se yrittää tartuttaa isäntää.

Se toimi maaorjayhteiskunnissa. Marxilaisuus sai vallan Venäjällä. Se sai vallan myöhemmin Kiinassa, se sai vallan ympäriinsä monenlaisissa maatalousvetoisissa feudaaliyhteiskunnissa, mutta se ei toiminut varsinaisissa kapitalistivaltioissa, koska Marx oli väärässä. Sitten useat saksalaiset Frankfurtin koulukunnasta alkoivat tutkia tätä ilmiötä syvällisemmin ja he kehittelivät ideaa pidemmälle. He kehittelivät sitä kriittisen marxilaisuuden ideaksi. He kehittelivät sen Kriittiseksi Teoriaksi.

Ja Max Horkheimer, joka kehitti Kriittisen Teorian, selitti teoriansa, ja mitä se sanoi? Se sanoi, ”Me tajusimme, että Marx oli väärässä yhdessä asiassa. Kapitalismi ei tee työläisistä kurjia. Se sallii heidän rakentaa parempaa elämää. Joten kehitin Kriittisen Teorian, koska hyvän yhteiskunnan ideaa ei ole mahdollista kommunikoida olemassaolevan yhteiskunnan termeillä”. Kriittinen marxilaisuus kritisoi olemassaolevan yhteiskunnan kokonaisuutta. Kaikki jollain tavalla tulee alistaa marxilaisen konfliktianalyysin alaisuuteen. Mutta miten sellainen suoritetaan?

He etsivät vastausta 1900-luvun puolivälissä ja syttyi toinen maailmansota. Frankfurtin koulukunta saapui Amerikkaan, joka tässä metaforassa on Wuhanin virologinen instituutti, koska marxilaiselle virukselle alettiin tehdä ”gain-of-function”-tutkimusta Amerikassa. Ja Amerikan yliopistot ottivat nämä saksalaiset professorit ja Herbert Marcuse kirjoitti 1960-luvulla äärimmäisen selvästi, vuonna 1969, että kapitalismi toimittaa tuotteet ja antaa hyvän elämän ihmisille, tekee heistä vauraita ja onnellisia ja heidän olonsa mukaviksi. Hän sanoi myös, että työväenluokka ei enää tule olemaan vallankumouksen perusta johtuen näistä asioista.

Toisin sanoen, meidän ei enää tarvitse olla vastuullisia työväenluokalle, mikä avaa ovet valtaa tavoitteleville marxilaisille ystävystyä korporaatioiden kanssa. Pomot eivät enää ole vihollinen, he ovat mahdollisuus. Koska työväenluokka ei ole relevantti. Hän sanoi, että energia on jossain muualla. Jän sanoi, että energia on rotuvähemmistöissä, seksuaalivähemmistöissä, feministeissä, ulkopuolisissa. Siellä on energiaa marxilaiselle vallankumoukselle lännessä, ei työväenluokassa.

Ja marxilaisuus kykeni näin jättämään työväenluokan taakseen. Ja mitä he tekivät? He olivat tutkineet 30 vuotta niinkutsuttua kulttuuriteollisuutta, teollisuudenalaa joka hyödykkeellistää ja paketoi kulttuuria ja myy sitä takaisin ihmisille, joilta oletetusti on riistetty se mitä se oikeasti on, nyt se on vain tyhjää ja abstraktia. Ja niin, mitä he sitten tekivät? He ottivat haltuun kulttuuriteollisuuden tuotantovälineet, koska sitä he tekevät. Ja niin he alkoivat transformoida kulttuuriteollisuutta myymään rotuun, seksuaalisuuteen, sukupuoleen perustuvaa agit proppia niinkuin se olisi oikeaa kulttuuria. Tällä tavoin me saamme käsitteet kuten kulttuurillinen omiminen, kulttuurillinen relevanssi, kulttuuri sitä, kulttuuri tätä, kulttuuri mitä vain.

Ja se kaikki tarjotaan pastissina, se tarjoillaan pilkkana siitä mitä oikeasti tapahtuu. Tämä kaikki on kehittynyt Amerikassa äärimmäisen rodullistetussa kontekstissa. Ja se kehittyi woke-muotoiseksi identiteettiperustaiseksi marxilaisuudeksi, kokoelmaksi marxilaisia lajeja. Tämä kaikki toimii samalla toimintaperiaatteella, mutta sijoittuu erilaisiin… ja käytän tässä saksalaista termiä, ”volkeihin”. LGBTQ on volk. Siihen perustuu volk-identiteetti ja heistä tulee aktivisteja.

Mustien yhteisö on volk. Mistä tiedän? Koska niin W. E. B. Du Bois sanoi sen olevan, kun hän loi perustan kriittiselle teorialle. He ajattelevat itseään kansallisvaltioina. Eikö heillä kaikilla ole liputkin? Eivätkö he kanna niitä lippuja kuin siirtomaavallat? Eivätkö he ripustakin niitä kaduille? He pitävät itseään valloittajavaltioina, mutta liitossa keskenään samalla tavoin kuin eri siirtomaavaltojen uhreiksi joutuneet siirtokunnat, jotka pyrkivät vapauttamaan itsensä länsimaiselta sivistykseltä.

Ja näin meillä on länsimainen marxilaisuus, joka saa monia muotoja, mutta jolla on yksi kaiken ylittävä tulokulma. Ja heidän käyttämänsä tulokulma, aloitin sanomalla, on maoistinen, ei pelkästään marxilainen. Tiedätte, että teoria on marxilainen. Se on vain kehittynyt eri lajeiksi, jotka hyökkäävät länttä vastaan sen heikoimpiin kohtiin meidän suvaitsevaisuuden, hyväksynnän, avoimuuden, anteliaisuuden kautta, parhaimpien piirteidemme kautta. Ne asiat, joista meidän tulisi olla ylpeitä, ne asiat joista me olemme ylpeitä.

Mao Zedong tiesi miten käyttää identiteettipolitiikkaa. En tiedä miten te opiskelette Euroopassa, mutta Amerikassa meillä on erittäin punaiseksi pesty koulujärjestelmä. Voitaisiin sanoa, että kommunistit ovat repineet koulujärjestelmästä pois kaiken kommunismin. Siitä ei Amerikassa kuule yhtään mitään. Joten me emme koskaan saa oppia Maosta ja ehkäpä ette tiedä tätä, mutta sanon tämän amerikkalaisille yleisöille ja he ovat järkyttyneitä. Mao käytti identiteettipolitiikkaa, hän loi Kiinaan kymmenen identiteettiä, viisi niistä hän nimesi punaisiksi kommunismin puolustajiksi. Viisi hän nimesi mustiksi fasisteiksi.

Ja hän luokitteli ihmiset näihin identiteettikategorioihin. Sillä ei ole väliä mitä ne luokat ovat. Tottakai, kun he olivat kommunisteja, siellä oli asioita kuten vuokraisännät ja rikkaat maanviljelijät ja tällaista. Oikeisto oli paha kategoria jo itsessään, konservatiivi, kaikki nämä olivat pahoja. Pahat vaikutteet. Saatoit olla paha vaikute jollekin pelkästään ajattelemalla vääriä asioita tai sanomalla vääriä asioita milloin tahansa, tai koska valtio vain päätti, että se ei pidä sinusta. Nämä ovat pahoja kategorioita. Ja jos olet pahassa kategoriassa, tärkeää on tajuta, että lapsesi ovat myös pahassa kategoriassa oletuksena. Joten he luovat sosiaalista painetta lapsille identifioitua vallankumouksellisiksi, jolloin he saavat punaisen identiteetin, kommunistisen identiteetin, hyvän identiteetin ja sitten heidät palkitaan siitä.

Ja nuoret johtivat vallankumousta Kiinassa, koska Mao käytti identiteettipolitiikkaa lapsiin kouluissa. Tämän pitäisi tuntua teistä todella epämukavalta, koska ainakin meillä USA:ssa kerromme lapsillemme, että valkoinen on paha, valkoinen on riistoa. Automaattisesti satutat muita olemassaolollasi. Mutta jos muutut queeriksi, me juhlimme sinua.

Ja sitten luodaan radikaali armeija, joka identifioituu sukupuolivähemmistöihin ja seksuaalivähemmistöihin seitsenvuotiaana. Heitä voi johdatella lääketieteelliseen sukupuolenvaihdokseen antamalla heille murrosiänestolääkitystä, mistä tottakai lääketeollisuus hyötyy. Seitsenvuotiaana, vanhempien selän takana. Tälle kaikelle on syynsä. Se on sama ohjelma, jota Mao Tsetung käytti radikalisoimaan nuoria Kiinassa. Ainoana erona on, että identiteettikategoriat ovat muuttuneet. Se on maolainen kulttuurivallankumous amerikkalaisilla piirteillä, jota viedään maasta Eurooppaan.

Ja samalla tavalla kuin kriittinen rotuteoria on saapunut Eurooppaan, vaikka se ei käy järkeen, se tulee Eurooppaan siitä huolimatta. Ja teilläkin tulee olemaan kulttuurivallankumous. Teillä oli eräänlainen oma versionne vuonna 2020. George Floyd kuoli Minnesotassa, mikä ei liittynyt mitenkään teihin ja teidän patsaitanne revittiin alas Euroopassa. Täyttä sekoilua. Sillä ei kuitenkaan ole väliä. Pointti on tuhota länsimainen sivilisaatio sisältä käsin. Käyttäen maolaisia tekniikoita. Viiminen pointti Maosta, jotta saan tuon pointin ajettua läpi.

Mao sanoi vuonna 1942, että tämä Kiinan muuttamisen kaava oli nimeltään Yhdistä Kritisoi Yhdistä. Ensin yrität luoda halun yhdistää kansa. Sitten kritisoit ihmisiä siitä, että he eivät saa sitä aikaan. Sitten tuot heidät yhteen uuden standardin alaisuuteen. Kuulostaako se yhtään siltä, mitä teille ollaan tekemässä? Mutta käytetyt sanat ovat erit. Me käytämme sanoja kuten inkluusio ja joukkoon kuuluminen, että on jokin mihin kuulua. Me vain haluamme inklusiivisia tiloja, mutta valitettavasti teillä on rasistisia ideoita ja meidän tulee kritisoida teitä siitä, te joudutte kritisoimaan itseänne siitä. Teidän pitää opiskella, shui shei, niinkuin mandariiniksi sanotaan, juuri niinkuin Mao sen sanoi. Ja sitten me voimme yhdistää teidät uuden standardin alle, jota Mao kutsui sosialistiseksi kuriksi, jota me emme lännessä niele. Lännessä me kutsumme sitä inkluusioksi.

Ja niin meillä on tämä uusi ohjelma ja inkluusion sisällä, tai oikeastaan inkluusion yläpuolella meillä on kestävyys. Meillä on kestävä ja inklusiivinen tulevaisuus. Näen Agenda 2030:n täällä, ja sen päällä on ruksi. Kestävä ja inklusiivineen tulevaisuus on uusi sosialistinen standardi, että meillä olisi vapaus sosialistisen kurin alaisuudessa. Ja Mao sanoi, että se tapa, jolla tämä tulee toimimaan, sitä hän kutsuu demokraattiseksi sentralismiksi. Me kutsumme sitä sidosryhmäkapitalismiksi.

Ja otan Maailman Talousfoorumin kohteekseni, koska se on se joka tätä kaikkea koordinoi. Otan YK:n kohteekseni, koska se myös koordinoi tätä. Woke on siis marxilaisuutta. Sitä ajetaan maolaisella kulttuurivallankumouksella. Se käyttää amerikkalaisia identiteettikategorioita. Ja vaikka jotkut niistä eivät toimi Euroopassa, takaan teille, että koloniaalinen aspekti toimii. He tulevat löytämään teidän heikkoutenne, he tulevat sovittamaan teorian sille, koska se on kuin virus joka kehittyy isäntäänsä ja Eurooppa on suuressa vaarassa.

Viimeinen asia, jonka mainitsen on kaksiosainen. Kun siedätte marxilaisten provokaatiota, marxilainen strategia on aina samantyyppinen, sitä kutsutaan keskitason väkivallaksi. He eivät iske täysimittaisella bolshevikkihyökkäyksellä kovin usein. Se on keskitason väkivaltaa, mitä he yllyttävät. Mikä tarkoittaa, että jos annat periksi ja teet kuten Jean-Paul Sartre sanoi hänen esipuheessaan Frantz Fanonin jälkikolonialistiseen ’Sorron yöstä’-kirjaan. Hän sanoi, että väkivalta on tulossa. Euroopan on parasta antaa se pois niin, että he eivät tapa teitä. He murhaavat teidät ja vievät sen pois tai ehkäpä he antavat sen pois, antavat kulttuurinne pois, antavat pois maanne ja he antavat teidän elää. He ovat tulossa noutamaan teidät ja se Euroopan pitää oppia. Sitä hän sanoo ’Sorron yöstä’ esipuheessa. Voit lukea sen itse, mahdollisesti alkuperäisenä ranskalaisversiona, jota minä en osaa lukea.

Ja mielestäni tämä on se polku, jota Eurooppa on kulkenut. Joten voitte antaa periksi, se on eräs puoli, koska he ovat provosoineet keskeltä ja voitte reagoida ja ylireagoida, josta surullista kyllä Euroopalla on rankka historia viime vuosisadalta ylireagoinneissa, ja jos ylireagoitte, mitä he tekevät? He aseistavat ylireaktionne vuosisadaksi eteenpäin ja saavat moraalisen ylivallan niin, että te päädytte antamaan sen pois myöhemmin jokatapauksessa. Joten teidän pitää seistä selkä suorana periaatteidenne kanssa, mutta te joudutte tekemään niin viekkaasti. Te joudutte ymmärtämään sen, että teitä provosoidaan, mikä tarkoittaa että ette saa reagoida provokaattorin sitä halutessa. Te joudutte voittamaan heidät viekkaudessa, mikä ei ole mahdollista ellette tiedä diagnoosia ongelmaanne.

On olemassa puolalainen sananlasku, ”älä koskaan yritä parantaa sitä mitä et ymmärrä”. Woke on marxilaisuutta, joka on kehitetty hyökkäämään länttä vastaan. Jos et ymmärrä tuota, et toimi oikein, et paranna sitä ja se valloittaa maanne. Se valloittaa kaiken Euroopan ja meillä on erittäin, erittäin pitkä kestävä ja inklusiivineen tulevaisuus vailla minkäänlaista vapautta, koska tavoite on tehdä meistä niinkutsuttuja globaaleja kansalaisia. Oletteko kuulleet tätä termiä?

Se termi on hevonkukkua. Ei ole mitään globaalia suvereenia valtiota, joten ei ole mitään globaalia kansalaisuutta. Ei ole mitään suhdetta, koska ei ole johtajaa ja me emme halua maailmanvaltiasta. Se on höpöhöpötermi. Mutta he kertovat,  jos oikeasti luet heidän kirjallisuuttaan, mitä globaali kansalainen tarkoittaa. Se on joku, ja tämä ei ole vitsi, he sanovat sen itse, se on joku joka tukee YK:n  Agenda 2030:n seitsemäätoista kestävän kehityksen tavoitetta. Se on globaali kansalainen. Ja he sanovat, ”mitkä ovat globaalin kansalaisen oikeudet?” Tämä on kirjasta, joka kertoo globaalin kansalaisen koulutusjärjestelmästä, kahden vuoden takaa. Mitkä ovat globaalin kansalaisen oikeudet? Ja vastaus yhtä kappaletta myöhemmin on ”Globaalissa kansalaisuudessa me emme ole kiinnostuneita oikeuksista. Se liittyy enemmän globaaleihin velvollisuuksiin.” Toisin sanoen, se on orjuutta.

Tämä on länsimaisen maailman historian käännekohta. Malli, jota kohti he pakottavat, käyttäen tuon paikan keinoja ja mekanismeja, on se malli, jonka me näemme Kiinassa. Jos haluat tietää miltä tulevaisuus näyttää, jos me emme pysäytä wokea, katso Kiinaa! Katso sosiaalista luottopistejärjestelmää. Katso alistamista. Katso ihmisten katoamista väärien mielipiteiden vuoksi! Eräs suurimmista miljardööreistä, Jack Ma, sanoi väärän asian valtiosta ja hän katosi. Miljardööri.

Jos haluat tietää miltä Euroopan ja Amerikan ja minkä tahansa maan tulevaisuus näyttää, se on Kiina, se on se malli. Joten meidän on taisteltava wokea vastaan, mutta wokea vastaan taistellaksemme meidän tulee ymmärtää sitä, ja lopetan tähän esittämällä teesini uudelleen. Woke on marxilaisuutta, joka on kehitetty länttä vastaan, ja se on ollut tähän asti menestyksekäs, koska me emme tunne vihollistamme. Me emme voi nimetä vihollistamme, ja olen tullut tänne nimeämään vihollisemme. Joten kiitos teille ajastanne ja huomiostanne, kun sain niin tehdä.