kirjoittaja: David Bollier

Puhuin hiljattain konferenssissa ”Property and Inequality in the 21st Century”, jonka isäntänä toimi The Common Core of European Private Law -järjestö, joka on useimmiten eurooppalaisille oikeusoppineille vuosittain järjestettävä tapaaminen. Minulta kysyttiin, miten yhteisomaisuus voisi vähentää eriarvoisuutta. Alla on puheenvuoroni ”The Commons as a Tool for Sharing the Wealth”. Konferenssi pidettiin Göteborgin yliopistossa Ruotsissa 12.-13. kesäkuuta 2015.

Kiitos, että kutsuitte minut puhumaan tänään omaisuuslainsäädännön ja eriarvoisuuden välisestä suhteesta — aiheesta, joka saa aivan liian vähän huomiota. Tämän ei pitäisi olla yllättävää. Nyt kun vapaiden markkinoiden ideologiasta on tullut oletusarvoinen maailmankatsomus ja poliittinen konsensus kaikkialla maailmassa, yksityisomaisuutta pidetään synonyyminä vapaudelle, talouskasvulle ja inhimilliselle edistykselle.

Ai niin, onhan tässä vielä tämä ikävä sivuseikka, joka tunnetaan nimellä eriarvoisuus. Occupy-liikkeen kaltaiset tyytymättömät ja Thomas Pikkettyn kaltaiset luopiotaloustieteilijät ovat tuoneet tämän ongelman esiin vuosien laiminlyönnin jälkeen. Heidän menestyksensä on ollut melkoinen saavutus, koska vuosien ajan epätasa-arvon olemassaolo on esitetty onnettomuutena, poikkeavuutena, salaperäisenä ja hämäräperäisenä vieraana inhimillisen edistyksen suurilla juhlaillallisilla.

Haluan väittää, että nälkä, köyhyys, riittämätön koulutus ja terveydenhuolto sekä ihmisarvon ja ihmisoikeuksien loukkaukset eivät ole järjestelmän vikoja. Ne ovat ominaisuuksia. Markkinaideologit väittävätkin usein, että tällaiset puutteet ovat välttämätön kannustin ihmisten yritteliäisyydelle ja talouskasvulle; köyhyyttä muka tarvitaan, jotta ihmiset pääsisivät pakoon työmoraalin ja yrittäjyyden avulla.

Omistusoikeudet ovat tämän dynamiikan ytimessä, koska ne ovat elintärkeä väline yksityisen varallisuuden rajojen määrittelyssä ja valvomisessa sekä väistämättä epätasa-arvoisten tulosten oikeuttamisessa. On siis tärkeää, että keskitymme omistusoikeuksien rooliin yhteiskunnallisen eriarvoisuuden synnyttäjänä — unohtamatta kuitenkaan monia muita voimia, kuten sosiaalisia käytäntöjä, kulttuuria ja politiikkaa, joilla on myös tärkeä rooli.

Haluaisin keskittyä nykyaikaisissa teollisuusyhteiskunnissa vallitsevaan pakkomielteeseen omistaa kaikki, myös itse elämä, ja käyttää lakia välineenä markkinoiden ja yksityisomistuksen yhteiskuntajärjestyksen mahdollisimman laajamittaiseen toteuttamiseen. Tämä kulttuurinen refleksi tunnetaan nimellä ”yhteismaan aitaaminen”. Termi kuvaa sitä, miten omistajat vaativat laajoja oikeuksia — usein hallitusten aktiivisella myötävaikutuksella — keinona anastaa kollektiivisesti omistettuja resursseja yksityisen hyödyn saamiseksi.

Voimme nähdä tämän dynamiikan nyt käynnissä olevassa kansainvälisessä maaomaisuuden kaappauksessa, jatkuvissa yrityksissä yksityistää pohjavettä ja kunnallisia vesijärjestelmiä, tekijänoikeus- ja patenttilainsäädännön irvokkaassa laajentamisessa tieteellisen tiedon ja kulttuuriteosten yksityistämiseksi sekä maapallon ilmakehän käyttämisessä saastuttajien ilmaisena kaatopaikkana. Maailman yksityistämisvimma on saavuttanut niin äärimmäisen vaiheen, että jopa aineetonta rikkautta, kuten julkisia tiloja, mikro-organismeja, geneettisesti luotuja nisäkkäitä, keinotekoisesti luotua nanomateriaalia ja itse ihmisen tietoisuutta, vaaditaan yksityisomaisuuslainsäädännön alaisuuteen.

Valitettavasti perinteinen omistusoikeus perustuu valitettavan vanhentuneeseen maailmankatsomukseen ja vanhentuneisiin taloudellisiin lähtökohtiin ihmisistä sekä sosiaalisista ja ekologisista realiteeteista. Se näkee kaikki nämä omistusoikeuden laajennukset vaurauden luomisen muotona – vaikka todellisuudessa kyse on usein vaurauden tuhoamisesta (luonnon rahaksi muuttaminen), varojen uudelleen jakamisesta vähäosaisilta varakkaille tai jonkin asian luontaisen käyttöarvon muuttamisesta vaihtoarvoksi (hinnaksi). Siinä oletetaan, että arvoa luovat vain yksilöt, jotka käyvät kauppaa markkinoilla, ja näkymätön käsi tekee taikojaan.

Varallisuuslainsäädännössä ei yleensä tunnusteta sitä todellista arvoa, joka syntyy sosiaalisesta yhteistyöstä, monimutkaisista luonnonjärjestelmistä sekä perityistä tiedoista ja kulttuurista. Se on sokea ei-taloudellisille suhteille, kuten lahjataloudelle, epävirallisille suhteille, sosiaalisille yhteisöille ja hoivatyölle. Voisi sanoa, että omaisuuslainsäädäntö ei yleisesti ottaen yksinkertaisesti tunnusta yhteisvaurautta ja sen merkittävää roolia arvon tuottamisessa.

Mitä tarkalleen ottaen tarkoitan yhteisvauraudella? Konservatiiviset ideologit ja taloustieteilijät ovat kahden viime sukupolven aikana myrkyttäneet termin niin pahasti, että ensimmäinen ajatus, joka tulee mieleen, kun mainitaan sana ”yhteismaa”, on yhteismaan tragedia. Sallikaa minun nopeasti luopua tästä ärsyttävästä häiriötekijästä.

Biologi Garrett Hardin käytti tragediavertausta, kuten minä sitä kutsun, kuuluisassa artikkelissaan Science-lehdessä vuonna 1968. Hardin sanoi: ”Kuvitelkaa laidunmaa, jota kuka tahansa voi käyttää ja jossa kenelläkään yksittäisellä viljelijällä ei ole rationaalista kannustinta pidättäytyä sen käytöstä.” Hardin julisti ilman mitään empiiristä näyttöä, että jokainen yksittäinen viljelijä tietenkin laittaa laitumelle niin monta lammasta kuin mahdollista. Tämä johtaa väistämättä laitumen liikakäyttöön ja tuhoutumiseen ja tuottaa yhteisten hyödykkeiden tragedian.

”Tragediavertausta” pidetään niin taloudellisena totuutena, että siitä on tullut kulttuurinen klisee — ajatus, joka rummutetaan jokaisen opiskelijan päähän. ”Vapaiden markkinoiden” puolestapuhujat ovat vedonneet tragediameemiin juhliakseen yksityisiä omistusoikeuksia ja niin sanottuja vapaita markkinoita — ja taistellakseen hallituksen sääntelyä ja kaikkia kollektivistisia vaihtoehtoja vastaan.

Ainoa ongelma on se, että Hardin ei kuvannut yhteisöä. Hän kuvasi avoimen pääsyn järjestelmää, jossa ei ole sääntöjä, rajoja tai yhteisöä. Tämä ei ole yhteisomistus. Se on vapaata riistaa. Yhteismaa on resurssien hallintaan tarkoitettu sosiaalinen järjestelmä, jossa on rajattu yhteisö, erityiset säännöt resurssien käytölle, mekanismit käytön valvomiseksi ja vapaamatkustajien rankaisemiseksi ja niin edelleen. Itse asiassa Hardinin kuvaama tilanne — jossa vapaamatkustajat voivat ottaa resursseja haltuunsa tai vahingoittaa niitä haluamallaan tavalla — on oikeammin kuvaus rajoittamattomista markkinoista. Voisi sanoa, että Hardin kuvasi markkinoiden tragediaa.

Edesmennyt professori Elinor Ostrom Indianan yliopistosta kumosi voimakkaasti koko yhteisomaisuuden tragediaa koskevan tarun vuonna 1990 ilmestyneessä uraauurtavassa kirjassaan Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action. Hänen kenttätyönsä ja luova teoriansa osoittavat, että yhteisöillä on täysin mahdollista hallita luonnonvaroja yhteisinä hyödykkeinä hyödyntämättä niitä liikaa.

Yhteisöt voivat siis todella toimia ja toimia hyvin. Miten se voi olla mahdollista? Toisin kuin Hardinin vertauksessa ja sen monissa vangin dilemman muunnelmissa, tosielämässä ihmiset yleensä puhuvat toisilleen. He neuvottelevat säännöistä suojellakseen yhteisön etuja. He rakentavat järjestelmiä, joiden avulla he tunnistavat ja rankaisevat vapaamatkustajia. He vaalivat voimakkaita kulttuurisia arvoja ja normeja. Ja niin edelleen.

Yhteisvauraus on itse asiassa kaikkialla maailmassa kukoistava itsehankintajärjestelmä, joka toimii enimmäkseen markkinoiden ja valtion ulkopuolella. Hämmästyttävä fakta: arviolta kaksi miljardia ihmistä on riippuvaisia erilaisista luonnonvaroista, jotka ovat yhteisiä jokapäiväisen selviytymisensä kannalta — viljelysmaasta, kalastuksesta, metsistä, kasteluvedestä ja luonnonvaraisesta riistasta. Taloustieteilijät jättävät kuitenkin suurelta osin huomiotta tämän yhteisomaisuuden roolin, koska yhteisvaurauden itse tuotanto tapahtuu perinteisten markkinoiden ulkopuolella, ja siksi sitä pidetään arvottomana. Raha ei vaihda omistajaa, BKT ei kasva. Miten näissä yhteisissä voisi tapahtua mitään arvokasta?

Professori Ostrom — Indianan yliopiston valtiotieteilijä, joka on uransa aikana tutkinut resurssien hallinnassa tehtävän tehokkaan yhteistyön dynamiikkaa — sai työstään Nobelin taloustieteen palkinnon vuonna 2009. Hän oli ensimmäinen palkinnon saanut nainen. En usko, että tämä oli sattumaa. Toisin kuin hänen (miespuoliset) taloustieteilijäkollegansa, jotka käsittelevät omaisuutta vain esineinä, joita voidaan siirrellä, Ostrom avasi keskustelun tutkimalla sosiaalisten suhteiden ja yhteistyön rikkaita mahdollisuuksia tarpeiden tyydyttämisessä.

Mutta tässä kohtaa tarina alkaa muuttua mielenkiintoiseksi. Viime vuosina Ostromin innoittamista akateemisista tutkijoista riippumatta on syntynyt kasvava kansainvälinen tavallisten kansalaisten liike, joka rakentaa omaa yhteisvaurauttaan — ja haastaa yritykset sulkea heidän yhteinen rikkautensa. Tämä eklektinen ja laajalle levittäytyvä liike on paljon laajempi kuin Ostromin tutkimat pienet luonnonvarojen yhteisöt globaalissa etelässä. Liike koostuu ruoka-aktivisteista, jotka yrittävät rakentaa uudelleen paikallista maataloutta muun muassa permakulttuurin, yhteisömaatalouden, Slow Foodin ja osuuskuntien avulla. Siihen kuuluu myös teknikkoja, jotka kirjoittavat ilmaisia ja avoimen lähdekoodin ohjelmistoja, jotka ovat nykyään vakioelementtejä useimmissa kaupallisissa ohjelmistoissa. Siihen kuuluu yliopistoja ja tiedemiehiä sekä akateemisia tieteenaloja, jotka ovat sitoutuneet jakamaan tutkimustaan ja tietojaan avoimilla digitaalisilla alustoilla, usein Creative Commons -lisensseillä.

Yhteisvauraus näkyy Intiassa siementen jakamisessa viljelijöiden kesken, jotka haluavat välttää muuntogeenisiä viljelykasveja ja harjoittaa eräänlaista open source -maataloutta. Yhteisöllisyys näkyy avoimen suunnittelun ja valmistuksen räjähdysmäisessä kasvussa — eli tuotesuunnittelussa, joka on globaalisti jaettua mutta paikallisesti valmistettua ja edullista, modulaarista ja kaikkien saatavilla, avoimen lähdekoodin ohjelmistojen tapaan. Tämä liike on tuottanut Wikispeed-auton, joka kulkee 100 mailia polttoainegallonalla…. Farm Hack -yhteisön, joka on tuottanut kymmeniä kohtuuhintaisia maatilalaitteita…., sekä lukuisia hackerspaces- ja Fablab-tiloja, jotka ovat osa Maker-liikettä.

Yhteisöllisyys näkyy uusissa hankkeissa, joissa rakennetaan ”jaettavia kaupunkeja”, joissa kaupunkilaisilla on merkittävä rooli puistojen ja vesijärjestelmien, päiväkotien ja kaupunkisuunnittelun hallinnassa. Yhteisöllisyys toimii kaupungeissa, joissa järjestetään osallistavia budjetointiprosesseja, joissa tavalliset ihmiset voivat keskustella budjetista. Se toimii myös vaihtoehtoisissa valuutoissa, kuten Keniassa käytössä olevassa Bangla-Pesassa, joka on mahdollistanut sen, että slummien köyhät ihmiset voivat vaihtaa arvoa keskenään.

Mikä yhdistää näitä hyvin erilaisia yhteisöjä? Ne kaikki edustavat erilaista arvomaailmaa. Niillä kaikilla on yhteinen perussitoutuminen tuotantoon käyttöä varten, ei markkinavaihtoa varten. Ne puolustavat yhteisöjen oikeutta osallistua itseään ohjaavien sääntöjen laatimiseen. Ne haluavat oikeudenmukaisuutta ja avoimuutta hallintoon. Ja tavallisina kansalaisina ne vaativat vastuuta toimia resurssien pitkäaikaisina hoitajina. Yhteisvaurauteen kuuluu myös tietynlainen etiikka — sitoutuminen suojelemaan kaikkea sitä, mitä perimme tai luomme yhdessä, jotta se voidaan periytyä vahingoittumattomana tuleville sukupolville.

Yhteismaa ei ole ”tragedia”, vaan se olisi ymmärrettävä elinvoimaisena sosiaalisena ja poliittisena järjestelmänä, jossa jaettua vaurautta hallitaan. Se on itsehallintojärjestelmä, jossa korostetaan osallisuutta, oikeudenmukaisuutta ja kestävyyttä. Se antaa tavallisille ihmisille vaikutusmahdollisuuksia ja välttää samalla lamauttavaa riippuvuutta markkinoista tai valtiosta. Tiedämme, miten markkinat sen sijaan — ainakin globaalisti integroituneissa, erittäin keskittyneissä ja sosiaalisesti irrallisissa ja moraalittomissa muodoissaan — pyrkivät muuttamaan asiakkaat riippuvaisiksi vasalleiksi.

Historiallisesti useimmat yhteismaat eivät ole tarvinneet eivätkä pyrkineet saamaan muodollista lain suojaa. Niiden itseorganisoituneet tavat ja suhteellinen eristäytyminen ulkopuolisesta pääomasta ja markkinoista ovat riittäneet ylläpitämään niitä. Tilanne on kuitenkin muuttunut dramaattisesti viimeisten kolmenkymmenen tai neljänkymmenen vuoden aikana, kun maailmanlaajuinen kaupankäyntiteknologia ja perinteinen omistusoikeus ovat laajentuneet hellittämättä ja asettaneet markkinoiden logiikan ja arvot lähes jokaiseen luonnon ja yhteiskuntaelämän osa-alueeseen.

Yhteinen omaisuutemme on haavoittuvainen, koska valtiolla ei yleensä ole muodollisia, selkeitä omistusoikeuksia, jotka suojelisivat sitä. Valtiolla ei ole juurikaan intressiä myöntää tai selventää yhteisiä omistusoikeuksia, koska se mieluummin tekee yhteistyötä sijoittajien ja yritysten kanssa yksityistääkseen tämän yhteisen varallisuuden. Kuten tavallista, valtio olettaa tragediavertaukseen vedoten, että vain yhteisen rikkauden yksityinen haltuunotto ja rahaksi muuttaminen voi tuottaa vaurautta ja inhimillistä edistystä. Laajat yksityiset omistusoikeudet ovat ratkaisevia välineitä tämän prosessin edistämisessä. Ja eriarvoisuus, kuten Pikketty ja muut ovat osoittaneet, on väistämätön seuraus.

Haluan siksi ehdottaa, että — joidenkin eilen mainittujen uudelleenjakostrategioiden lisäksi — yhteisöt ovat elintärkeä väline, jolla varmistetaan rikkauksien oikeudenmukaisempi jakautuminen kaikille. Näin ollen commons tarjoaa kestävimmän ja rakenteellisesti tehokkaimman tavan varmistaa, että ihmisten perustarpeet tyydytetään — ja tämä puolestaan edistää suurempaa poliittista tasa-arvoa. Kansalaisille on taattava oikeudellisesti niiden resurssien saanti ja käyttö, joita he tarvitsevat selviytymisensä, ihmisarvonsa ja kulttuuri-identiteettinsä kannalta.

Jos todella haluamme puuttua epätasa-arvoon, meidän on löydettävä keinoja vallata yhteisöt takaisin ja keksiä yhteisaluelaki uudelleen. (Uudelleen)keksiminen saattaa kuulostaa kunnianhimoiselta, mutta ajattelepa tätä: 1200-luvun ihmisillä oli kiistatta vahvemmat lailliset oikeudet toimeentuloon ja selviytymiseen kuin nykyään. Magna Cartan ja siihen liittyvän asiakirjan, Metsän peruskirjan, ansiosta ihmisillä oli taattu laillinen oikeus päästä metsään keräämään polttopuita, juoma- ja istutusvettä, tammenterhoja sioilleen, oikeus metsästää luonnonvaraista riistaa ja kerätä hedelmiä ja paljon muuta.

Tavallisilla kansalaisilla oli laillinen oikeus tuotanto- ja toimeentulovälineisiin, mikä on enemmän kuin nykyiset markkinat ja monet valtiot ovat nykyään valmiita takaamaan. Jos sinulta ei löydy ”do re mi”, kuten Woody Guthrie asian ilmaisi, olet onneton.

Miten pääsy yhteisvaurauteen vähentäisi eriarvoisuutta? Ensinnäkin se auttaisi ihmisiä irtautumaan riippuvuudesta saalistavista markkinoista auttamalla heitä purkamaan jokapäiväistä olemassaoloaan. Tämä on nähtävissä monissa nykyaikaisissa yhteisissä hyödykkeissä:

– Linux-käyttäjien ei tarvitse maksaa Microsoftille, vaan he voivat hallita omaa ohjelmistoinfrastruktuuriaan ja välttyä pakollisten päivitysten aiheuttamalta omistajaverolta.

– Paikallisten kuluttajien ei tarvitse kärsiä muuntogeenisistä elintarvikkeista ja teollisesti jalostetuista elintarvikkeista aiheutuvista kustannuksista ja riskeistä.

– Ihmiset, jotka asuvat yhteisömaarahastojen omistamissa asunnoissa, voivat välttää avoimien asuntomarkkinoiden korkeat vuokrat ja spekulatiiviset hinnat.

– Opiskelijat ja tutkijat, jotka käyttävät avoimia oppimateriaaleja ja avoimesti saatavilla olevia tieteellisiä lehtiä, voivat välttyä kaupallisten lehtien kohtuuttomilta hinnoilta, kalliilta maksumuureilta verkkosivuilla ja tekijänoikeuksista luopumiselta.

– Osuustoiminnallisen rahoituksen ja vaihtoehtoisten valuuttojen käyttäjät voivat yhteisöllistää jaettua varallisuuttaan ja välttää kaupallisten pankkien ja yksityisesti luodun fiat-rahan saalistuskäytännöt.

– Kaupunkilaiset, jotka ovat riippuvaisia kunnan omistamista yleishyödyllisistä palveluista tai yhteisiin vesijärjestelmiin perustuvista järjestelmistä, voivat päästä eroon kalliista riippuvuuksista sijoittajien omistamista monopoleista ja kehittää ekologisempia vaihtoehtoja.

Perusjohtopäätös, jonka teen tässä yhteydessä, on tämä: Yhteiset takaavat elintärkeiden resurssien ja palvelujen rakenteellisen saatavuuden markkinoiden ja valtion ulkopuolella. Ja näin tehdessään yhteisvauraus auttaa varmistamaan suuremman tasa-arvon yhteiskunnissa. Yhteisvauraus auttaa ihmisiä vähentämään kustannuksiaan, vahvistamaan taloudellista riippumattomuuttaan ja vahvistamaan poliittista suvereniteettiään.

Osallistuminen yhteismaahan edellyttää toki myös tiettyjä velvollisuuksia ja aloitteellisuutta — sekä henkilökohtaisia että sosiaalisia — jaetun rikkauden suojelemiseksi. Mutta tämäkin on hyvä asia, koska se merkitsee vapautumista tuottajan ja kuluttajan välisistä suhteista, joilla on taipumus vieraannuttaa ihmiset toisistaan, edistää kulutuskeskeisyyttä ja aiheuttaa ympäristölle ikäviä ”markkinoiden ulkoisvaikutuksia”. Yhteisen rikkauden hoitajina kommonereilla on taipumus hallita resursseja kokonaisvaltaisemmin, pitkäjänteisemmin ja kollektiivisemmin. Yhteisöt tarjoavat uskottavan pakotien kestämättömän kasvutalouden patologioista.

Mutta tässä on keskeinen kysymys: Millainen rooli omaisuuslainsäädännöllä pitäisi olla tässä kaikessa? Jos yhteisvauraus on rikkaasti tuottava järjestelmä ihmisten tarpeiden tyydyttämiseksi, omistusoikeuden pitäisi varmasti ottaa tämä huomioon. Valitettavasti, kuten aiemmin mainitsin, perinteinen omistusoikeus ei yksinkertaisesti tunnusta yhteisomaisuuden todellista arvoa.

Olen kuitenkin iloinen voidessani kertoa, että jo nyt on meneillään valtava määrä juridisia innovaatioita, joilla suojellaan yhteisvaurautta käyttämällä omistusoikeuksia ja muita oikeudellisia muotoja. Kunnianhimoinen haasteemme on mielestäni keksiä uusi yhdistetty tutkimusala, jota kutsun nimellä Yhteismaan laki.

Tämä on monimutkainen haaste lähinnä siksi, että nykyaikainen liberaali yhteiskunta ja perinteinen oikeus ovat filosofisesti vihamielisiä yhteisille hyödykkeille. Yksilön oikeuksiin, yksityisomaisuuteen ja talouskasvuun keskittyvä oikeusjärjestelmä ei ole erityisen vastaanottavainen yhteisomaisuuden paradigmalle. Useimmat kohtaamani yhteisvaurauteen perustuvat juridiset innovaatiot ovat pelkkiä hakkerointeja — eli ne ovat nerokkaita kiertoteitä ja luovia kiertoteitä valtiollisen oikeuden vakiomuotoihin.

Juuri näin Richard Stallman ja vapaiden ohjelmistojen liike tekivät keksiessään General Public Licencen eli GPL:n, joka tarjosi tärkeän oikeudellisen perustan vapaiden ja avoimen lähdekoodin ohjelmistojen kehitykselle. Larry Lessig ja hänen kollegansa tekivät samoin keksiessään Creative Commons -lisenssit, toisen tekijänoikeuteen perustuvan lisenssin, joka kääntää tekijänoikeuslain päälaelleen ja tekee luovista teoksista automaattisesti jaettavissa olevia eikä automaattisesti yksityisomaisuutta.

Haluan tarkastella nopeasti joitakin merkittävimpiä yhteisiin varoihin perustuvan lainsäädännön muotoja, joita tavalliset kansalaiset ovat nykyään esittäneet.

Globaalissa etelässä jotkut alkuperäiskansat ovat kokoontuneet yhteismaatoimeentulon turvaamiseksi ”biokulttuuripöytäkirjoiksi” kutsutun oikeudellisen välineen ympärille, jonka eteläafrikkalainen Natural Justice -ryhmä on kehittänyt. Pöytäkirjoja pidetään keinona suojella alkuperäiskansoja markkinoiden aitaamisilta, joka muutoin sallittaisiin kansainvälisissä kauppasopimuksissa, julistamalla agroekologiset ja kulttuuriset käytännöt kielletyiksi markkinoilta ja kaupalta.

Siitä lähtien, kun Intian korkein oikeus virallisesti tunnusti vuonna 2012 antamassaan käänteentekevässä tuomiossa yhteisvaurauden, intialaiset ovat yrittäneet selvittää kaikenlaisten yhteisten, kuten metsien, viljelysmaan ja veden, hallinnan oikeudellisia ja poliittisia vaikutuksia. On myös kiehtovia oikeudellisia innovaatioita, kuten Perussa sijaitseva Perun perunapuisto, joka antaa Cuscon lähellä asuville alkuperäiskansoille oikeuden hallinnoida ”agroekologista perintömaisemaansa”.

Sidosryhmäsijoitukset ovat juridisten innovaatioiden uusi ulottuvuus erityisesti Yhdysvalloissa. Kyseessä ovat osavaltioiden perustamat trustit, joiden tehtävänä on kerätä, hallinnoida ja jakaa luonnonvaroista, kuten öljystä, vedestä, mineraaleista ja metsistä, saatavia tuloja. Suuri ennakkotapaus tästä on Alaskan pysyvä rahasto, joka tuottaa noin 1 000 Yhdysvaltain dollaria vuodessa jokaiselle Alaskan asukkaalle — harvinainen tavallisten ihmisten palkattomien tulojen lähde. Commons-tutkija Peter Barnes on laajentanut tätä ajatusta koskemaan monia muita yhteisiä varoja kirjassaan Liberty and Dividends for All ja yrittänyt puuttua eriarvoisuuteen konkreettisesti ja suorilla käteismaksuilla.

Myös uudenlaiset digitaaliyhteisten juridiset puitteet ovat vankka innovaatioalue. Tekijänoikeuksiin perustuvia lisenssejä pyritään nyt ylittämään avoimilla alustoilla, kuten GPL- ja Creative Commons -lisensseillä, jotta digitaaliset yhteisöt voisivat säilyttää luomansa lisäarvon itsellään. Michel Bauwens P2P Foundationista on ehdottanut commons-pohjaisia vastavuoroisuuslisenssejä — joita hän kutsuu CopyFairiksi — sen varmistamiseksi, että digitaaliyhteiset voivat saada kaupallisilta käyttäjiltä kaiken mahdollisen rahallisen hyödyn sisällöstään ja että ei-kaupalliset käyttäjät voivat edelleen käyttää teosta ilmaiseksi. Samaan tapaan on nyt pyritty kehittämään siementen jakamislisenssejä, jotta viljelijät voivat suojella siemeniään kolmansilta osapuolilta, jotka saattavat ottaa ne haltuunsa ja patentoida ne.

Lohkoketjujen kirjanpito, jonka uranuurtajana on Bitcoin, saattaa olla yksi vallankumouksellisimmista innovaatioista yhteismaan laissa. Tämä teknologia on merkittävä, koska se mahdollistaa digitaalisen identiteetin todentamisen ja varojen turvallisen siirron ilman kolmannen osapuolen takaajia, kuten pankkeja tai hallituksia. Vaikka Bitcoin on käyttänyt lohkoketjun kirjanpitoa tavanomaisiin libertaristisiin, kapitalistisiin tarkoituksiin, erityisesti keinotteluun, teknologiaa voidaan käyttää sosiaalisen yhteistyön helpottamiseen radikaalisti uusilla tavoilla — käytännössä siirtämällä laki suullisesta ja kirjallisesta mediasta digitaaliseen mediaan.

Yksi tärkeä osa-alue, jonka parissa monet ”laskennalliset lakimiehet” työskentelevät, on älysopimukset, algoritmipohjaiset teknologiat, jotka mahdollistaisivat uudenlaiset verkkopohjaiset sopimukset, joista voitaisiin neuvotella lennossa verkossa ilman tavanomaisia kirjallisia sopimuksia ja laiskaa tuomioistuinjärjestelmää. Tämäkin on tärkeä osa uudenlaista yhteisöpohjaista oikeutta.

Osuustoimintaoikeus on toinen yhteismaaoikeuteen perustuvan oikeuden muoto, joka elvyttää monia vähän käytettyjä historiallisia malleja ja kehittää samalla uudenlaisia hallintotapoja. Esimerkiksi Italiassa ja Quebecissä on monia monien sidosryhmien osuuskuntia, jotka menevät työntekijä- ja kuluttajaosuuskuntamalleja pidemmälle ja antavat kolmansille osapuolille mahdollisuuden osallistua esimerkiksi vanhustenhoitoon ja sosiaalipalveluihin.

Kalifornian Oaklandissa sijaitseva Sustainable Economies Law Center tutkii uusia osuuskuntien hallintotapoja, joiden avulla jäsenet voivat lisätä vaikutusmahdollisuuksiaan. Vanhat muodot, kuten yhteisölliset maaomistussäätiöt ja ”puutarhakaupungit” — joissa kaupunki omistaa vesijärjestelmät, maan ja muun infrastruktuurin, jonka se jakaa yhteiseksi kaikkien hyödyksi — ovat elpymässä.

Kaupunkien yhteisessä käytössä on monia tärkeitä kokeiluja, joista monet edellyttävät oikeudellisia innovaatioita. Yksi merkittävimmistä on Italian Bolognassa toteutettu Bologna-asetus, joka uudistaa paikallishallintoa kutsumalla tavallisia kansalaisia ja asuinalueita järjestämään itse omia hankkeitaan — kaupunkiviljelyä, julkisten tilojen hoitoa, vanhempien ylläpitämiä päiväkoteja, ”sosiaalisia katuohjelmia” — joita kaupunki sitten auttaa. Kaupungilla on nyt yli 90 ”yhteistyösopimusta” itse nimettyjen ryhmien kanssa kolmella aihealueella: ”yhdessä eläminen, yhdessä kasvaminen ja yhdessä tekeminen”.

Samansuuntaisesti San Franciscossa toimiva Shareable-niminen ryhmä on laatinut sarjan asiakirjoja, joissa hahmotellaan Shareable Cities -politiikkaa, jonka tarkoituksena on auttaa kaupunginhallituksia kehittämään yhdessä asukkaiden kanssa ”jakamishankkeita” autojen yhteiskäytöstä työkalujen yhteiskäyttöön ja lähipalveluihin. Useat kaupungit, kuten Linz Itävallassa, avaavat uraauurtavia avoimia digitaalisia alustoja kaupunkien uudistamiseksi, kun kaikenlaista tietoa on saatavilla verkossa ilmaiseksi.

En ole vielä maininnut monia uusia juridisia aloitteita, joilla pyritään vahvistamaan paikallista itsemääräämisoikeutta, lähinnä yhteisöasetusten ja niin sanottujen yhteisön peruskirjojen avulla. On myös uusia organisaatiomuotoja, kuten ”omni-commons”, jotka tarjoavat hallinnollista, verotuksellista ja juridista apua, jolla autetaan pienyrityksiä hautomaan yhteisötoimintaan suuntautuneita yrityksiä.

Vielä laajemmalla tasolla on meneillään monia juridisia aloitteita, joilla pyritään hahmottamaan hallinto uudelleen yhteisten periaatteiden mukaisesti. Joissakin näistä aloitteista pyritään ympäristölainsäädännön public trust –periaatteen avulla puolustamaan tavallisten ihmisten etuja, kuten useissa oikeudenkäynneissä, joilla pyritään pakottamaan hallitukset käsittelemään ilmastonmuutosta. Toiset, kuten joidenkin italialaisten juristien hanke, pyrkivät luomaan ihmisille ihmisoikeuden päästä käsiksi yhteisiin ja käyttää niitä, mikä suojaa niitä markkinoiden aitaamisilta. Vain muutama kuukausi sitten ranskalaiset oikeusoppineet järjestivät konferenssin yhteisvaurauteen liittyvistä eurooppalaisista juridisista strategioista.

Olemme nähneet huomattavan luovuuden puhkeamisen uusien juridisten rakenteiden löytämiseksi — sopimusoikeudessa, trusteissa, osuuskuntaoikeudessa, kunnallishallinnossa, tekijänoikeuksissa ja patenteissa, organisaatioiden peruskirjoissa ja monissa muissa asioissa — yhteistekemisen sosiaalisten käytäntöjen ja niiden edustamien arvojen suojelemiseksi.

Mistä tässä loppujen lopuksi on kyse? Kyse on siitä, että kunnioitetaan ihmisten itsemääräämisoikeutta kehittää omat hallintomuotonsa, jotka vastaavat heidän tarpeitaan ja paikallisia olosuhteita. Kyse on alhaalta ylöspäin suuntautuvien aloitteiden ja osallistumisen sekä avoimuuden ja vastuuvelvollisuuden merkityksestä. Kyse on siitä, että ihmisten tarpeisiin vastataan turvautumatta byrokratian toimimattomiin muodollisuuksiin, markkinoiden ja valtiovallan duopoliin tai markkinoihin liittyvään sosiaaliseen epätasa-arvoon.

Kun otetaan huomioon juridisen luovuuden räjähdysmäinen kasvu vanhojen ja uusien yhteismaiden luomisessa, ylläpitämisessä ja suojelussa, minulla on suuria toiveita siitä, että tämä uusi juridiikan tutkimusala, yhteismaan laki, auttaa meitä pääsemään tavanomaisen lainsäädännön, hallinnon ja byrokratian rajojen yli. Pohjimmiltaan yhteismaan laissa on kyse sellaisten sosiaalisten normien, poliittisten rakenteiden ja institutionaalisten käytäntöjen vaalimisesta, jotka voivat auttaa ihmisiä kukoistamaan. Tutkimusta, luovaa teoretisointia ja aktivistien kokeiluja on vielä tehtävä paljon, mutta uskon, että yhteisöllistäminen, joka mahdollistuu uudelleen keksityn yhteisaluelain avulla, auttaa ratkaisemaan joitakin aikamme kiireellisimpiä ekologisia, sosiaalisia ja poliittisia ongelmia.

Lähde: https://www.bollier.org/blog/property-rights-inequality-and-commons

Sillä se mitä “minulla on itselläni”, tai mitä on omistuksessa, on reaktiokyvyttömiä esineitä, jotka ovat irrallaan elämän virrasta, taipuvaisia tuhoutumaan ajan tai epävarmuuden johdosta, minkä takia tämä ilmaisu vauraudesta tuntuu olevan “talletettu” tai rohmuttu muilta, jotta suojeltaisiin sitä luonnolliselta rappeutumiselta tai varkauksilta.

Mutta se mitä “me teemme yhdessä”, tai mikä meille on yhteistä, on aktiivisten käytänteiden soveltamisen prosessi, johon me otamme osaa toisten ihmisten elämänkokemuksissa. Se mikä meille on yhteistä on luovuus – ei minään tuotteena vaan luomisen itsensä prosessina. Tätä vaurauden ilmaisua ei ole koskaan mahdollista varastaa tai kadottaa, sillä se on totuus joka meille on yhteinen todellisuuden varsinaisen luonteen kanssa. Luovuus on, lainatakseni A.N. Whiteheadia,

“universaalien universaali, joka luonnehtii perimmäistä tosiasiaa. Se on se perimmäinen periaate, jonka avulla monista, jotka ovat maailmankaikkeus disjunktiivisesti, tulee yksi todellinen tapahtuma, joka on maailmankaikkeus konjunktiivisesti.“¹

Vaikka se mitä “me teemme yhdessä” on todellinen vaurauden ilmaisu, mitä “minulla on itselleni” on valetta joka pitkittyy ainoastaan käytännön harhan muodossa; eräänlaisena “leikittävänä leikkinä” jossa sinä esität voivasi omistaa varallisuutta riippumatta verkoston muista suhteista, jotka mahdollistavat sen olemassaolon – verkoston jonka osa sinä olet.

Kapitalismi on sellainen elämänmuoto,jossa omistamisen leikki nostetaan luonnolliseksi oikeudeksi yksityisen omaisuudensuojan muodossa. Tämän ilmeisen sekulaarin järjestelmän juuret ovat muinaisemmassa teologisessa käsitteessä, jossa Jumala ylimaallisena luojana “omistaa” meidät, hänen luomakuntansa tuotokset. Aivan kuten Jumalan ymmärrettiin käyttävän tahtoaan omaisuuteensa miten häntä huvittaa, niin myös sekulaarissa ajassa kollektiivinen vastuu vieritetään yksityisomaisuuden omistajan harteille. Tämä sekulaari aikakausi yrittää hämärtää sen teologisia juuria, mikä oli juuri syy sille miksi Marx piti kapitalismin perustaa verhottuna mystisyyteen, ja miksi Adorno ja Horkheimer pitivät “Järjen Aikakautta” tunnistamattomiin myytteihin perustuvana. Järjen Aikakaudelle ja Uskon Aikakaudelle yhteistä on niiden yhteiset juuret muinaiskreikkalaisessa viehätyksessä perimmäisen “substanssin” ideasta, joka toimi arkipäiväisten asioiden kiinnikkeenä johonkin “todellisempaan” perustaan tai pohjaan.

Mutta Whiteheadin ja buddhalaisuuden mukaan todellisuuden perusta ei ole aineellisessa substanssissa, vaan  elävässä prosessissa – yhteen tulemisen prosessissa, jota buddhismi kutsuu “Pratītyasamutpāda”:ksi eli riippuvaiseksi rinnakkaiseloksi: kaikki dharmat (ilmiöt) syntyvät riippuvuudesta kaikkiin muihin dharmoihin; kaikki on yhteydessä kaikkeen muuhun, ei ole olemassa mitään ilmiötä joka olisi olemassa itsenäisesti muista riippumatta. Tämä toisistaan riippuvainen yhteenkuuluvuuden kytkeytyneisyys on edellytys sille, että on mahdollista edetä luovasti kohti uutta:

“ ‘Yhdessä’ on geneerinen termi, joka kattaa eri tavat joilla erilaiset olennot ovat ‘yhdessä’ kussakin tilanteessa.  Näin ‘yhdessä’ olettaa käsitteet ‘luovuus’, ‘monta’, ‘yksi’, ‘identiteetti’ ja ‘monimuotoisuus’…uusi olento on heti yhdessä löytämänsä ‘monen’ kanssa, sekä myös disjunktiivisten ‘monien’ keskellä, jotka se jättää.

…Monista tulee yhtä, ja ne lisääntyvät yhdestä. Niiden luonteissa olennot ovat disjunktiivisesti ‘monta’ siirtymäprosessiissa conjunktiiviseen ykseyteen.

Tämä Äärimmäisen Kategoria korvaa Aristoteleen ‘perimmäisen substanssin’ kategorian.”²

Commonismin  perustamiseksi tulee itse asiassa perustaa luovuuden totuus elettynä prosessina, eikä niinkään valmiina tuotteena. Kapitalismin olemassaolo on mahdollista ainoastaan symbioottina, joka loismaisesti käyttää hyväksi ikuista totuutta siitä, että varallisuus vaarantuu sosiaalisesti interaktiivisesta, keskinäisestä osallistumisesta kaikkien aktiivisten toimijoiden kesken. Kapitalismin symbioottinen suhde sosiaaliseen luovaan tuottamiseen ei ole keskinäinen parantaminen, vaan asymmetrinen rajoittaminen, joka uhkaa itse koko suhdetta (sillä loinen on riippuvainen isännästä selviytyäkseen, mutta se aktiivisesti tuhoaa isäntää, se vääjäämättä uhkaa itse omaa olemassaoloaan).

Tämä käsitys kapitalismista parasiittisena symbioottina, joka toimii johdannaisena ensisijaisemmasta todellisesta perustasta, on ristiriidassa vulgaarin marxilais-leniniläisen historiankäsityksen kanssa, jossa kapitalismin ja kommunismin välistä suhdetta tarkastellaan lineaarisena kausaalisena suhteena, jossa toinen seuraa toista. Kommunismi, tai meille Commonismi, ei niinkään tule kapitalismin “jälkeen”, aivan kuin kapitalismi toteuttaisi jonkin metafyysisesti tarpeellisen historiallisen tehtävän, vaan sen sijaan kapitalismi on pelkkä eräs ilmaisu muinaisemmasta vallan muodosta, joka on maadoitettu puuttuvaan tai vieraaseen omistajuuteen, joka on aina ollut olemassa parasiittisten suhteiden muodossa ensisijaisempaan perustaan, jota voimme nimittää omaksi “tukahdutetuksi” Commonismiksi. sosialismiksi/kommunismiksi jonka marxismi-leninismi visioi olevan vain kapitalismia valepuvussa, joka imitoi mutta ei koskaan oikeasti ole vapautettua ja tukahduttamatonta Commonismia – sillä se vain korvaa yksityisen, henkilökohtaisen omistamisen julkisella valtion omistuksella, eikä niinkään hävitä omistamista kokonaan. Fallinen egotietoisuus aktiivisesti tukahduttaa absoluuttista, keskinäisriippuvaa luovuuden feminiinistä matriisia.

Jotta Commonismi voitaisiin vapauttaa ja sitä alkaa vapaasti kehittää, ja realisoida tukahdutettu feminiini aspekti käytännössä, meidän tulee perustavanlaatuisesti arvioida uudelleen se mitä tarkoittaa Olla. Oleminen on sitä, että saa tukea aktiivisesti osallistumalla kaikkien muiden kanssa – Oleminen on Joksikin Muuttumista. Kysymys ei kuulu “ollako vai eikö olla”, vaan sen sijaan: mitä meistä voi tulla? Ja koska Oleminen on mahdollista ainoastaan Joksikin Tulemalla, silloin ei ole perustaa jonka mukaan jokin voi olla olemassa riippumattomasti jostain muusta, jotta siihen voitaisiin liittää omistamisen käsite, olipa se sitten riippumaton asia joka omistetaan tai riippumaton agentti joka voi omistaa.

Mikään ei ole sinun omaa, sillä kaikki asiat ovat yhteisiä.

________________________________________________________

¹ Process and Reality: An Essay on Cosmology, Alfred North Whitehead, pg. 21

² Ibid

Lähde:

https://eco-poiesis.blog/2018/10/31/beyond-ownership-some-notes-on-commonism/

Vasemmistoliberaali perspektiivi on synteesi valtion ja yksityisomistuksen välillä… tai ainakin yritys eliminoida monet sekä valtioon että yksityisomaisuuteen liittyvät ongelmat. Vasemmistoliberaalit ajavat itsehallittua yhteisvaurautta valtionomisteisuuden tilalla ja korvaavat yksityisomaisuuden henkilökohtaisella omistuksella. Yhteisvauraus ja henkilökohtaiset omistukset ei tulisi välttämättä nähdä antiteesinä valtiolle ja yksityisomistukselle, vaan näiden kahden käsitteen uudelleenmäärittelynä. Molemmissa tapauksissa me huomaamme, että yhteisvauraudella ja henkilökohtaisilla omistuksilla on monia yhteisiä positiivisia aspekteja yksityisomistuksen ja valtionomistuksen kanssa, samalla kun ne eliminoivat monia negatiivisia puolia.

Yhteisvauraus

Tutkimuksemme alkaa yksinkertaisella kysymyksellä: kuka omistaa maailman, jonka olemme ”perineet”? [i] Kuka omistaa ilman? Kuka omistaa metsät? Kuka omistaa joet, taivaat, mineraalit joista me kaikki olemme riippuvaisia? Aina John Locken ajoista lähtien suurin osa ihmisistä on hyväksynyt sen, että ihmisolennot ovat ”perineet” maan. Yhteisvaurautta on siten asiat, jotka meille ovat yhteisiä ja joihin meillä on pääsy kuten vesi, meret, mineraalit, ilma mutta tämä voi myös olla laajennettu koskemaan teitä, kirjastoja, puistoja, yhteisöpuutarhoja, aukioita, siviilikeskuksia, rahaa, tietoa, viheralueita, internetiä, koulutusta ja asioita joita siirretään seuraaville sukupolville kuten kulttuuria ja teknologiaa. Jotta voisi olla yhteisvaurautta, täytyy olla kommonereja, ja jotta voisi olla kommonereja, tarvitaan yhteisvaurautta: yhdestä seuraa toinen.

Kuitenkin meidän tarvitsee tehdä ero heti kättelyssä. Suurin osa ekonomisteista kuvaa ”hyödykkeitä” joko ”yksityisinä hyödykkeinä” tai ”julkishyödykkeinä”. Valitettavasti he joskus jättävät huomiotta yhteisvaurauden. Tässä tapauksessa haluan tehdä tärkeän eron erityisesti julkishyödykkeiden ja yhteisten hyödykkeiden välillä. Mutta ensin: yksityiset hyödykkeet ovat niitä hyödykkeitä jotka me ostamme, jotka on tarkoitettu henkilökohtaiseen käyttöön, kuten leipäsiivu, t-paita tai auto.

Julkishyödykkeet: Julkishyödykkeet ovat niitä hyödykkeitä joita valtio hallinnoi. Puistot, tiet, kirjastot ja maanpuolustus ovat kaikki esimerkkejä julkishyödykkeistä. Julkishyödykkeiden on tarkoitus tyydyttää paikallisesti tarpeemme, mutta monissa tapauksissa julkishyödykkeitä hallinnoi ulkoiset voimat. Tässä tapauksessa ne saattavat tulla huonosti hoidetuiksi, epäonnistua tyydyttämään paikallisia tarpeita, ja tulla poliitikkojen korruptoimiksi. Ulkopuoliset päätöksentekijät määrittelevät lait ja säädökset ei ainoastaan rajoittamaan ja lyömään matalaksi paikallisia ihmisiä käyttämästä heidän omia resurssejaan, mutta myös pitkittämään ulkoista valtaa rajoittamalla paikallisia tekemästä merkityksellisiä muutoksia kontrolleihin. Yksityiset yritykset käyttävät vaikutusvaltaansa politiikassa hyötyäkseen, joko suoraan vaikuttamalla julkishyödykkeiden suunnitteluun ja käyttöön, tai injektoimalla budjettileikkauksia jotka johtavat julkishyödykkeiden hallinnoinnin epäonnistumiseen, mistä seurauksena on epäsuorat hyödyt kuten yksityistäminen. Lähes kaikki julkishyödykkeet ovat julkisen kontrollin ulkopuolella ja organisoitu perustuen ylhäältä-alas -suunnitteluun. Vaikka jotain julkisen puolen osallistumista saatetaankin harkita, yhteisvaurauden vaikutuspiirissä olevat jäsenet eivät tee yhteistyötä johtamisen tiimoilta. ”On käynyt selväksi että valtio ei ole neutraali toimija joka todella edustaa koko kansan intressejä, vaan pikemminkin se heijastelee yhteiskunnan valtasuhteita.” [ii]

Yhteisvauraus: Vasemmistoliberaalin perspektiivin ideaalitilanteessa yhteisvauraus on jäsentensä suunnittelema ja itsehallinnoilma. Jäsenet asettavat säännöt ilman rajoituksia vastaamaan paikallisten tarpeiden pohjalta asetettuihin tavoitteisiin. Paikkaliset tavat, ekologiset tarpeet, ideat ja jäsenprofiilit määrittävät yhteivaurautta, koska niitä ylläpitää ne joille ne ovat yhteisiä. Kaikki sunnittelu toimii alhaalta ylös  jotta vältetään byrokratia ja huono johtaminen. Yksityisillä yrityksillä ei ole kontrollia yhteisvauraudesta. Täten jäsenet ovat vapaita luomaan hyödykkeitä markkinoiden ulkopuolella, kuten viheralueita, vaellusreittejä, kestävää teknologiaa ja muita olennaisia elämänlaatua parantavia asioita. Yhteisvauraus perustuu horisontaalisiin suhteisiin koska jokaisella jäsenellä on niissä yhteistä valtaa. Toisin sanoen, jokaisella jäsenellä on osuus yhteisvauraudesta. Yhteistyö ja osuustoiminta ovat avainasemassa koska jokaisella jäsenellä on insentiivi nähdä kehitys ja paras mahdollinen lopputulos. Viimeisenä, yhteisvauraus luodaan ja suunnitellaan tavoitteena maksimoida positiiviset ihmiselementit jokaisen yksilön kohdalla ja hyödyttää yhteiskuntaa ja yhteisöä kokonaisuutena. Yhteisvauraus ei tavoittele voitta ja täten ei ole insentiiviä haaskata paikallisia resursseja. Pikemminkin luonnollinen insentiivi on säilyttää ne tuleville sukupolville.

Yhteisvauraudelle pohjaavat ihmiset yhteiskunnassa suuntautuvat kohti sitä mikä on tarvittavaa hyvään elämään, ei kohti käyttäen lisää ja lisää kulutushyödykkeitä. He yksilöllisesti tuntevat vastuuta siitä mikä on kaikille yhteistä. Konsumerismi taas kaivaa maata yhteisvaurauden ja lopulta koko yhteiskunnan jalkojen alta… Taloudelliset, ekologiset ja yhteiskunnalliset kriisit sulautuvat yhteen muodostaen yksittäisen kriisin, sivilisaation kriisin.” [iii]

Aina siitä lähtien kun Garrett Hardinin tutkimus “Tragedy of the Commons” Science-lehdessä julkaistiin, yhteisvaurauden käsite on ollut ekonomistien ja poliittisten filosofien pilkkaama. Julkaisulla oli monta ideologista tukijaa. Neoliberaalit käyttivät julkaisua suorasukaisena vasta-argumenttina jokaista kohtaan joka ei hyväksynyt yksityistämistä kun taas jotkut vasemmistossa käyttivät julkaisua kääntämään yhteisvaurauden julkishyödykkeeksi. Hardinin artikkelissa hän pyytää meitä kuvittelemaan kylän sekä avoimen laidunmaan (yhteismaa) jonne paimenet tuovat karjansa laiduntamaan. Jokaisen paimenen oma etu on pitää niin paljon karjaa yhteismaalla kuin mahdollista. Hardin toteaa:

“Rationaalisena olentona jokainen paimen pyrkii maksimoimaan oman hyötynsä. Eksplisiittisesti tai implisiittisesti, joko enemmän tai vähemmän tietoisesti, hän kysyy, ‘Mikä on hyöty minulle jos lisään yhden eläimen lisää laumaani?’ Tällä hyödyllä on sekä negatiivinen että positiivinen komponentti… Summaten yhteen osittaishyödyt, rationaalinen paimen toteaa, että ainoa järkevä valinta on pyrkiä lisäämään yksi eläin lisää laumaan. Ja vielä yksi… Mutta kaikki muutkin paimenet tulevat tähän tulokseen yhteismaasta. Tuossa on tragedian ydin. Jokainen ihminen on lukkiutunut järjestelmään joka taivuttelee häntä kasvattamaan karjalaumaansa rajatta — maailmassa joka on rajallinen. Tuho on se jota kohti kaikki ihmiset ryntäävät, jokainen ajaen omaa etuaan yhteiskunnassa joka uskoo yhteisvaurauden vapauteen. Vapaa yhteisvauraus ajaa meidät perikatoon.”

Viimeinen lause tulisi pelottaa jokaista joka miettii yhteisvaurauden ideaa, ja itseasiassa niin se on juuri tehnytkin. Kuitenkin on olemassa yksi ongelma: Hardin oli väärässä noin about jokaisessa pointissa hänen historian matemaattisessa mallinnuksessaan. Ensitarkastelulla Hardin tuntuu tekevän tärkeän loogisen päätelmän. Eräs suurista ongelmista Hardinin ajatuskokeessa on, että hän soveltaa sitä ”kaikille vapaaseen yhteisvaurauteen” jollaista harvoin on historiassa ollut olemassa. Kuten monien ajatuskokeiden kanssa, siteerataan todellisuutta joka on mahdollisesti se syy miksi historioitsijat ovat kutsuneet Hardinia ”historiallisesti tietämättömäksi” ja miksi Hardin lopulta myönsi että ”minulle on käynyt selväksi että alkuperäisen artikkelin otsikko olisi pitänyt olla Hallinnoimattoman Yhteismaan Ongelma (The Tragedy of the Unmanaged Commons).” [iv]  Historiallisesti kylät ja yhteisöt eivät koskaan ole pitäneet hallinnoimatonta yhteismaata, vaan heillä on ollut useita sääntöjä hallussapidolle ja käytölle. Kuten Nobel-voittaja Elinor Ostrom on näyttänyt, on olemassa monia empiirisiä tapauksia (ei ajatuskokeita!) joissa yhteisvaurautta on menestyksellisesti käytetty tuhansia vuosia ilman resurssien loppumista kesken… Hardinin väitteen täysi vastakohta. Hardin ja hänen ideologiset tukijansa jatkoivat hänen artikkelinsa konseptien ekstrapoloimista kaikkeen mahdolliseen, meriin, puistoihin, veteen, jopa ilmaan. Hardinin artikkeli popularisoitiin sen takia että se nautti suurta suosiota vallassaolijoiden keskuudessa. Kuten Ostrom esittää:

“Jotkut akateemiset artikkelit ”yhteismaan ongelmasta” suosittavat ”valtion” kontrollia luonnonvaroista estääkseen niiden tuhon; toiset taas suosittavat noiden resurssien yksityistämistä ongelman ratkaisuna. Se mitä kuitenkin voidaan havaita maailmasta on, että ei valtio eikä markkinat kumpikaan ole yhtenäisesti menestyksekäs antamaan yksilöille kykyä pitää yllä luonnonvarajärjestelmien pitkäaikaista, tuottavaa käyttöä. Lisäksi, yksilöiden muodostamat yhteisöt ovat luottaneet instituutioihin jotka eivät muistuta markkinoita eikä valtiota joidenkin resurssijärjestelmien hallinnassa…” [v]

Vasemmistoliberaali perspektiivi on eräs tällainen järjestelmä joka ei nojaa markkinoihin tai valtioon vaan käyttää menestyksekkäitä tekniikoita välttämään yhteisvaurauden rappeutumisen ja ylikulutuksen samalla kun tuotetaan kestävyyttä ja yltäkylläisyyttä.

Useita kirjoja on kirjoitettu Aitausliikkeen historiasta, joka tapahtui 1700- ja 1800-luvuilla kun Englannin hallitus rikkaiden aristokraattien kanssa otti yhteiset maat, jotka kuuluivat kyläläisille eläinten ja ruoan kasvattamiseen, ja muunsi nuo maat yksityisomaisuudeksi. Aitoja ja seiniä rakennettiin ja talonpoikia siirrettiin, yleensä väkivalloin, samalla kun aristokraatit nauttivat aitaamisen hyödyistä. Lyhyesti, Aitausliike oli alkua teolliselle maanviljelykselle ja kyläelämän lopulle. Siirretyt talonpojat päätivät teollisen vallankumouksen tehtaisiin työtätekeviksi köyhiksi. Peter Linebaugh sanoo, “Englannin ’Aitausliike’ on kuulunut tuohon konkreettisten universaalien sarjaan — kuten orjakauppa, noitavainot, Irlannin nälkävuodet tai Amerikan intiaanien kansanmurha — joka on määrittänyt modernismin rikosta.” [vi] Ennen tätä aikaa kyläläiset olivat yleensä omavaraisia, paikalliset tarpeet tyydytettiin sisäisesti ja yhteisösiteet olivat vahvat. Tätä aikaa ei tulisi romantisoida, vaan tajuta että monet tärkeät arvot tuhottiin modernisaatioprosessissa samalla kun rikkaat hyötyivät ja köyhät syrjäytettiin rahattomuuteen. Ylläoleva Aitausliikkeen tapaus oli pääosin Englannissa. Mutta tulisi tajuta, että aitaamisia tapahtui samoin lopputuloksin ympäri maapalloa: rikkaat rikastuivat ja köyhät kärsivät.

Feodalismi oli järjestelmä jossa maaorjat hoitivat maita, mutta omistajat — kuninkaalliset — saivat kaiken hyödyn. Sana ”aitaus” on termi joka on teknisesti tarkka (pensasaita, aita, muuri), ja kuvaa vapaudenmenetyksen konsepteja (vankeus).” [vii]  Työntekijät olivat pelkkiä vuokralaisia. Yksityisomistus oli viimeisin aitaamisen muoto ja yksityisomaisuuden määritelmä jatkoi laajentumistaan. Kun suurin osa ihmisistä ajattelee yksityisomaisuutta, he ajattelevat kotiaan, autoaan, vaatteitaan. Mutta henkilökohtaisen omaisuuden määritelmään kuuluu myös sen tyypin omaisuus jota suojataan resurssimonopolilla ja jossa toiset suljetaan ulos vuokran perimiseksi ja hierarkkisten suhteiden muodostamiseksi. Selvemmin ilmaistuna, suurin osa on samaa mieltä, että koti ja sisältö tulisi olla yksinoikeudella omistettu. Mutta mitä jos vuori tai kokonainen metsä voi olla yksityisomaisuutta? Siinä on jo aika paljon eroa television ja vuoren välillä. Kuitenkin niitä voidaan pitää samana asiana yksityisomaisuuden piirissä.

Aitaamisen pääpointti on kieltää pääsy monopolin avulla elämän lähteisiin käyttämällä fyysistä ja kuolettavaa voimaa. Mieti! Monopoli on yksinomainen hallinta tai omistus hyödykkeistä laillisella etuoikeudella. Kun aitaus on tapahtunut, maksu voidaan velottaa pääsystä tarvittaviin elämän lähteisiin. Kun tämä monopoli on luotu, Proudhon havaitsi että yksityisomaisuus käytti ”Korotusoikeutta” (Right of Increase). Proudhon määritteli Korotusoikeuden siten, että ”eräänlainen kuninkaallinen etuoikeus, aineellisiin ja kulutushyödykkeisiin — johtuu omistajan [maanomistaja] nimellisestä ja metafyysisestä käyttöoikeudesta. Hänen sinettinsä on asian päällä; se riittää estämään ketään muuta ottamasta sitä haltuunsa ilman HÄNEN lupaansa.”[viii]

Toisin sanoen, vuori saattaa olla yhteistä perintöä kaikilta, mutta yksi henkilö voi saada monopolin koko vuoreen samalla tavoin kuin valtio voi saada monopolin satoihin maileihin käyttämätöntä maata. Aivan kuten feodalismissa, Kruunu korvataan kapitalistilla ja maaorja korvataan palkkatyöläisellä. Kun monopoli on perustettu, Proudhon huomasi Korotusoikeuden tulevan eri muodoissa, ”jos maan kautta, MAATILA-VUOKRA; jos talojen tai huonekalujen kautta, VUOKRA; jos elämän investointien kautta, TULOT; jos rahan kautta, KORKO; jos vaihdannan kautta, ETU, VOITTO, LIIKEVOITTO….”[ix] Ainoa tapa jolla maaorja tekisi töitä kuninkaalle ja palkkatyöläinen kapitalistille on väkivallan monopolilla omaan yhteiseen perintöömme.

Uusi aitausliike ja uudet aristokraatit

Vaikka monet uskovat aitausliikkeen olevan ohi, se on vasta alkanut. Viimeisen 30 vuoden aikana, neoliberaalien menettelytapojen tullessa käyttöön, me alamme nähdä yhteismaamme yksityistämisen äärimmäisen nopealla tahdilla. Tietoteollisuus, meret, avaruus, musiikki, vuoret, ilma, metsät, vesireitit, software, genetiikka, kulttuuri ja jopa ruoan siemenet on otettu haltuun. Yksityistetty yhteisvauraus tarkoittaa, että me annamme kaikkein jaetuimmat resurssimme yksityisille yrityksille (uudelle aristokratialle) monopoleiksi ja hyödyttämään heitä samalla kun kommonerit ja kuluttajat yhtä kaikki voivat odottaa maksavansa pääsymaksuja. Me näemme yhteisvaurauden tuhon ennennäkemättömällä tahdilla ja skaalalla. Tämän tuhon tapahtuessa globaalisti, me olemme samalla tavalla tuhoamassa mahdollisuuden uuteen yltäkylläisyyden yhteiskuntaan luomalla kasvaavan niukkuuden yhteiskunnan.

Monet vasemmistossa haluaisivat ajatella, että hallitus voi lieventää tätä prosessia. Todellisuudessa hallitukset ovat ongelman lähde, symbioosissa yksityisen pääoman kanssa. Ovathan hallitukset luomassa uusia monopoleja yksityiseen yhteisvaurauden käyttöön, ja hallitukset tukevat yksityisiä monopoleja voimankäytöllä. Kun hallitukset onnistuvat ”suojelemaan” yhteisvaurautta, ne hoitavat sitä huonosti. Monissa tapauksissa ne eivät ymmärrä miten yhteisvaurautta käytetään paikallisyhteisöissä, luovat byrokraattisia sääntöjä ja sääntelyä, ja lopulta osallistuvat yhteisvaurauden tuhoamiseen. Tarvitaan uusi vaihtoehto.

Runsautta niukkuuteen

Sekä yksityisomaisuus että valtion omaisuus luovat niukkuutta. Valtavirran (neoklassiset) ekonomistit väittävät, että vain vapaiden markkinoiden kapitalismi voi tarjota suojaa niukkuuden ongelmilta markkinoiden allokaatiolla. Valitettavasti monet ekonomistit näkevät maailman äärimmäisen kapeakatseisesti, mikä luo väärän dikotomian valtionsosialismin ja vapaiden markkinoiden kapitalismin välille, eikä se ota huomioon mitään muuta vaihtoehtoa. Vaikka markkinakapitalismi saattaakin toimia hetkellisesti niukkuuden vähentäjänä, pitkässä juoksussa se on päätuottaja.

Tämä tuo esiin talouden kilpailuongelman. Tiettyjä hyödykkeitä voidaan kutsua kilpaileviksi mikäli yhden henkilön käyttö sulkee pois toisen henkilön kyvyn käyttää sitä. Jos juon olutta, sinä et voi juoda. Jos ostan auton, sinä et voi ajaa samaa autoa. Kaikki hyödykkeet eivät ole kilpailevia. Esimerkiksi minun televisio-ohjelman katselu ei tarkoita ettetkö voisi katsoa samaa ohjelmaa.

Ostrom osoitti erään ison ongelman kilpailun määritelmässämme. Todellisuudessa on olemassa asteita (hän nimittää tätä vähennettävyydeksi) joilla “Toisten yksilöiden mahdollisuudet käyttää eivät välttämättä häviä oman käytön takia, mutta jotain ”vähennetään” niistä.”[x]  Esimerkiksi on iso ero vedenjuonnilla lähteestä, jota et voi juoda enää uusiksi, ja ottaa kaikki vesi itselle. Olen ”vähentänyt” ottamalla hieman vettä, mutta se ei tarkoita että olen vienyt kaiken veden koska sinä pystyt juomaan jälkeeni… vaikka et voikaan juoda samaa vettä jonka itse juuri join.

Miksi tämä kaikki on tärkeää? Valtavirran (uuskeynesiläiset) taloustieteilijät ovat tulleet päätelmään, että kilpailevat resurssit tulisi antaa markkinoiden hoitoon. Ei-kilpailevat resurssit tulisi antaa valtion hoitoon. Tämä väärä dikotomia on luonut todellisen yhteismaan ongelman koska koko yhteisvauraus on määritelty kilpailulliseksi. Esimerkiksi, vesi on yleensä tulkittu olevan ei-kilpailullinen. Mutta jos ostan järven, se silloin muuttuu yksityisomaisuudeksi. Voin pullottaa vettä ja tehdä siitä kilpailullisen hyödykkeen.

Kilpailullisuuteen liittyy poissulkevat ja ei-poissulkevat hyödykkeet. Ylläolevassa järvenomistusesimerkissä, olen sulkenut muut pois. Yksityisomaisuudella mikä tahansa ja kaikki voidaan tulkita olevan poissulkevaa. Ottaaksemme nykypäivän esimerkin, kiitos uuden teknologian, musiikki ja softa voidaan nykyään kopioida loputtomasti ilman lisäkuluja. Toisin sanoen, ei ole niukkuutta. Mutta jos teet musiikista yksityisomaisuutta, se muuttuu kilpailulliseksi, poissulkevaksi, ja samalla luodaan keinotekoista niukkuutta. Tämä tarkoittaa, että ”yksityisomaisuuden” omistajat voivat nyt veloittaa maksua. Ilman yksityisomaisuutta musiikki on ei-kilpailullista, ei-poissulkevaa ja ei-niukkaa. Neoliberaalien toimintatapojen fokus on ottaa mikä tahansa ja kaikki ja muuttaa se yksityisomaisuudeksi niin, että pieni kourallinen ihmisiä voi hyötyä monopoleista. Valtiota käytetään pakottamaan näitä monopoleja.

Otetaan toinen yksinkertainen tapaus: tällä hetkellä suurin osa ihmisistä ei omista tuotantovälineitä, eli työkaluja, tehtaita tai työpaikkoja joita tarvitsemme välttämättömyyksien tuottamiseen. Jokainen työläinen voi saada pääsyn — tai olla osaomistaja — tehtaaseen tai työpaikkaan. Kuitenkin, yksityisomaisuuden monopoli tarkoittaa, että vain harvalla valitulla on pääsy. Runsauden sijaan yksityisomaisuus tarkoittaa niukkuutta; se tarkoittaa että suurin osa ihmisistä joutuu antamaan itsensä vuokralle toiselle selvitäkseen. On myös tiedon esimerkki. Tietoa voidaan pitää yksityisomaisuutena (aineettoman pääoman muotona), mikä tarkoittaa että vain niillä joilla on pääsy voivat saada tietoonsa luonnon salaisuudet. Joskus ihmiselämän ja kärsimyksen kustannuksella, sillä se koskee terveydenhuolto- ja lääketeollisuuksia. Kilpailullisten resurssien asteiden sijaan poissulkevuus tarkoittaa monopolia ja monopoli tarkoittaa niukkuutta ja resurssien ja vaurauden rajaamista Uudelle Aristokratialle. Markkinakapitalismi ratkaisuna niukkuuteen osoittautuukin olevan lisäniukkuuden lähde!

Yhteisvaurauden säännöt

Kirjassaan Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action, Ostrom on dokumentoinut miten eri yhteisöt ympäri maailman ovat kestävästi hallinnoineet omaa yhteisvaurauttaan (monien tuhansien vuosien ajan) ilman resurssien väärinkäyttöä tai loppuunkulumista. Tähän yhteisvaurauteen kuuluu sellaiset asiat kuin kalavedet, vesireitit, laidunmaat, metsät ja niin edelleen. Hän havaitsi, että useat menestyksekkäät säännöt edistävät itsehallinnointia, kestävyyttä, kohtuutta, ja keskinäistä kunnioitusta kommonerien kesken.

Hän on luonnostellut kahdeksan yhteisvaurauden periaatetta:

Määritä selkeät rajat jakamiselle.

Tämä on ehkä kaikkein tärkein sääntö menestyksekkäälle yhteisvaurauden hallinnoinnille ja ylläpidollle, koska ilman rajoja voi syntyä riitoja. On tarve selkeille rajoille jotka määrittävät naapuruston, paikallisen, alueellisen ja globaalin avoimen pääsyn resurssien käyttöä. Yhteisöpuutarhat, puistot, tiet ja vaadittavat mutta ei paikallisesti saatavat resurssit ovat esimerkkejä avoimen pääsyn resursseista. Määritettyihin rajatyyppeihin kuuluu sellaisia asioita kuin kuka käyttää mitä, miten resursseja suunnitellaan ja miten jakaminen toisten yhteisöjen kanssa tapahtuu.

Käyttöä määräävät säännöt sovitetaan paikallisiin tarpeisiin ja olosuhteisiin.

Selkeät säännöt käytölle tulee olla ja ne tulee parittaa paikallisten tarpeiden ja olosuhteiden kanssa. Jos jäsenet elävät autiomaassa, heidän tulee toimia sovitun vedenkäytön rajoissa, mikä tasapainottaa tarpeen juoda viljelyn kanssa.

Kollektiivinen osallistuminen sääntöjen tekoon.

Yksilöt, joihin säännöt vaikuttavat, saavat valita ja mahdollisuuden osallistua muokkaamaan ja ylläpitämään sääntöjä. Tämä tarkoittaa kahta asiaa: itsehallinnollista suoraa demokratiaa ja lokalismia.

Jokainen yhteisön taso tulee pysyä suvereenina.

Yhteisöjen tulee olla autonomisia salliakseen jäsenilleen tehdä omat päätöksensä ja suunnitella yhteisvauraus tavalla joka hyödyttää heitä. Kuitenkin yhteisön ulkopuolelle ylettäminen voi olla myös hyödyllistä. Jos ylimääräiset ryhmät yrittävät hallita yhteisöä, yhteisvauraus hajoaa kun jäsenet menettävät kontrollin omista resursseistaan.

Jäsenten tulee kehittää ja osallistua tilivelvollisuuden järjestelmään.

Jäsenten, joita yhteisvauraus koskee, tulee olla tilivelvollisia toisilleen varmistaakseen että käytös on linjassa toisten kanssa. Tämä implikoi yhteisvaurauden käyttäjien omimisen ja varustelutason läpikäyntiä tai monitorointia.

Porrastetut sanktiot sääntöjen rikkojille

Sääntöjä rikkovien ihmisten tulee saada sanktioita jotka vaihtelevat riippuen rikkeestä ja niiden toistuvuudesta. Rangaistukset vaihtelevat minimaalisista äärimmäisiin rangaistuksen muotoihin. Ostrom huomauttaa, että ”näissä robusteissa instituutioissa monitorointi ja sanktiointi ei tapahdu ulkoisten viranomaisten kautta vaan osallistujien itsensä. Alkusanktiot näissä systeemeissä ovat myös yllättävän alhaiset.”[xi]  Siksi “monitoroinnin kustannukset ovat matalat monilla pitkään kestäneillä yhteisillä resurssivarannoilla johtuen käytössä olevista säännöistä. [xii]  Sanktiot harvoin otetaan käyttöön sillä kommonerit harvoin rikkovat sääntöjä. Insentiivit, jotka saavat ihmiset noudattamaan sääntöjä, ovat luottamus, persoona ja suhteet.

Riidanratkaisu tulee olla saatavilla ja halpa.

Riita-asiat nykyään, erityisesti ympäristöasiat, voivat kestää vuosia, ja suuret korporaatiot voivat viivästyttää pitkään käsittelyä samalla kun muilla osapuolilla on vähän mahdollisuuksia todellisen oikeuden toteutumiseksi. Käsittelyn tulee tapahtua kustannustehokkaalla rakenteella, joka tarjoaa kaikille yhteisvaurautta käyttäville mahdollisuuden päästä parrasvaloihin ja ratkaista riita-asioita.

Sisäkkäiset ja toisiinsa yhteydessä olevat vastuun kerrokset mahdollistavat skaalautuvan ja monipuolisen yhteisvaurauden hallinnoinnin.

Suuret toisiinsa kytkeytyneiden sosiaaliryhmien joukot toimivat suuren mittakaavan yhteisöinä, jotka hallinnoivat yhteisvaurautta skaalautuvin, kerroksittaisin suhtein. Ostromin sanoin, “Kaikki monipuolisemmat, kestävät yhteiset resurssivarannot toteuttavat tämän viimeisen design-periaatteen… Ne luovat sääntöjä yhdellä tasolla, ovat ilman sääntöjä toisilla tasoilla, ja ne tuottavat epätäydellisen järjestelmän, joka ei välttämättä kestä pitkässä juoksussa.”[xiii]  Sisäkkäinen tarkoittaa, että ne jotka ovat vaikutuksen alaisia, voivat osallistua päätöksentekoon joka heihin vaikuttaa. Esimerkiksi suuri joki, joka kulkee useiden yhteisöjen läpi, tarvitsee edustusta kaikista yhteisöistä. Tämä on erittäin suuri aihe josta voitaisiin kirjoittaa useita kirjoja. Mutta lyhyesti, yhteisöjä ei tulisi nähdä heimoina vaan ”tuottajien ja kuluttajien integraationa, monet siviiliyhteiskunnan organisaatiot voisivat kehittyä paikallisiksi/alueellisiksi valtuustoiksi ja yhteisvauraustrusteja, tai mahdollisesti muodostaa heidän kanssaan kumppanuuksia. Kasvanut osallisuus ja poliittiset vaihtoehdot tarjottuna kansalaisille näiden uusien tilivelvollisuusjärjestelmien kautta muuttaisi taloudellisen, yhteiskunnallisen ja poliittisen päätöksenteon kaikilla yhteismaan tasoilla (paikallinen, alueellinen, valtio ja globaali).”[xiv]

Kun Ostrom tarkasteli yhteismaata jota hallinnoitiin huonosti, joka kului loppuun tai epäonnistuneita yhteisöjä, hän havaitsi monien yllämainittujen sääntöjen puutteen. Ostrom ja hänen sääntönsä yhteismaan onnistuneelle hallinnoinnilla on täysin linjassa vasemmistolibertaarin perspektiivin kanssa.

Vasemmistolibertaari vaihtoehto

Vasemmistolibertaarit korvaavat yksityisomaisuuden henkilökohtaisella omaisuudella ja valtion maillla yhteismaassa. Henkilökohtainen omaisuus on asiat joita omistat kuten koti, auto, televisio, vaatteet ja ostetut käyttötavarat. Omaisuutta pidetään ”yksityisomaisuutena” käyttäjälle koska hänellä on monopoli siihen omaisuuteen. Yleensä on automaattinen oletus siitä, että vasemmistolibertaarit hylkäävät yksityisomistuksen mukana myös henkilökohtaisen omaisuuden (kodit, auto, vaatteet, kirjat, tietokone jne.) ja että he ajavat jotain stalinismin kaltaista tai kiinalaista kollektiivista maanviljelyä. Ehkäpä on parempi sanoa, että vasemmistolibertaarit eivät ole ”yksityisomaisuutta” vastaan, vaan he parantelevat aihetta.

Jos ei puhuta henkilökohtaisesta omaisuudesta, kaikki on osa yhteismaata, mukaanlukien ilma, meret, vesiväylät, metsät, tehtaat, työpaikat, puistot, kirjastot, tiet, tieto, musiikki, koulutus, kulttuuri, kaupungintalot jne. Yhteismaata ei omista kukaan jäsen ja itse asiassa, sitä ei tulisi pitää kenenkään omaisuutena. Yhteismaata yksinkertaisesti hallinnoidaan ja kun yhteiskunta lopulta kuolee, se jätetään seuraavalle sukupolvelle hallittavaksi. Toisin sanoen, luonto (ja sen resurssit) ovat arvokkaita itsessään sen lisäksi mitä hyötyä ne voivat tarjota ihmisille. Tämä on vastakkainen ajatusmalli monien yksityisomistuksen ajajien ajatuksia kohtaan, kuten William Blackstonen, joka määrittelee yksityisomaisuuden: ”se ainoa ja despoottinen valta, jota yksi ihminen vaatii ja harjoittaa maailman ulkoisten asioiden suhteen, täysin syrjäyttäen minkä tahansa muun universumin yksilön oikeuden.”

Se mitä yllä oleva merkitsee on, että vasemmistolibertarismi on desentralisoitua ja antikapitalistista (anti-yksityisomistus) ja anti-valtiollista. Kuitenkin, yllä olevaa ei tulisi sekoittaa yhteiskuntaan ilman rajoja. On olemassa useita käyttö- ja tuotto-oikeuksia, niitä koskevia sääntöjä, sanktioita ja itseorganisoitumista, mikä kehittyy orgaanisesti viitekehyksessä joka perustuu paikalliseen vastuuseen. Yksikertaisemmin sanottuna yhteisö itse hallinnoi yhteisiä resursseja koska heillä on insentiivi tehdä niin yhteistyössä muiden kanssa.

Käydään hieman läpi ylläolevaa selkiyttääksemme joitain ongelmia. ”Käyttöoikeudet” tarkoittaa sitä, että yksilöillä on oikeus käyttää resursseja niistä hyötyäkseen. Esimerkiksi, työntekijöiden pyörittämä firma on osa yhteismaata, jota ei omista ketään, mutta työntekijä tuossa kyseisessä puulaakissa on käyttöoikeuksien haltija. Henkilö toiselta alueelta ei yksinkertaisesti voi paukkia sisään tehtaaseen ja alkaa käyttää työkaluja, koska hänellä ei ole käyttöoikeuksia. Vasemmistolibertarismi on käyttöoikeuksien ja omaisuuden järjestelmä. Yhteisöt hallinnoivat vain sitä mitä ne voivat. Jos ne eivät hallinnoi koko metsää, ne voivat tehdä niin yhdessä muiden kanssa. Saattaa olla myös alueita jotka pysyvät lunastamattomina. Nuo maat pysyvät koskemattomina kunnes joku muu voi tulla käyttämään maata. Jotkut ovat tehneet päätelmän, että vasemmistolibertarismi on ”heimoyhteisöjen” järjestelmä, mikä väärinymmärtää yhteismaan. Moni yhteismaa on yhteiskäytössä, minkä takia vasemmistolibertaarit ajavat paikallisyhteismaata, alueellista yhteismaata ja kansallista yhteismaata.

Toiseksi, ilman valtiota tai yksityisomaisuutta ei ole monopolia resursseihin. Desentralisaatio vapauttaa organisaation tapahtumaan horisontaalisten suhteiden perusteella. Kun käyttäjällä on yksinomainen oikeus resursseihin, se voi riistää muita. Tämä riisto tarkoittaa keskitettyihin hierarkioihin perustuvaa organisaatiota; valtion tapauksessa se tarkoittaa byrokraattista hallitusta ja yksityisomaisuuden tapauksessa se tarkoittaa kapitalisteja, toimitusjohtajia ja yhtiön hallitusta. Yksityisomaisuuden puuttuessa organisaatioilla ei ole keskitettyä johtoa, suhteet ovat tasa-arvoisia ja jäsenillä on valta yhdessä. Relevantti päätöksenteko paikallistasolla tarkoittaa myös desentralisaatiota pois kaikkivoipaisesta hallituksesta jolta puuttuu joko tieto paikallisista olosuhteista tai joka saattaa hallinnoida niitä huonosti poliittiset tarkoitusperät mielessä.

Eräs vasemmistolibertarismin päätavoitteista on integroida tuottajat ja kuluttajat itsehallinnoinnin viitekehykseen, mikä tarkoittaa yhteiskuntaa joka perustuu lokalismiin, kestävyyteen ja lannistumattomuuteen. Lokalismi, kestävyys ja lannistumattomuus ei tulisi nähdä erillisinä olentoina vaan yhteenkudottuna konseptina. Niin kuin menneiden aikojen kylä, lokalismi tarkoittaa että suurin osa tarpeistamme voidaan tyydyttää yhteisön piirissä, mm. ruoka, pääsy viheralueisiin, puhdas vesi, viihde, kulttuuri, kaupungintalot, ostospaikat ja työpaikat. Lokalismi tarkoittaa käveltävyyttä, kykyä kävellä (tai pyöräillä) mihin tahansa näistä paikoista ilman autoa ja rehottavan betonilähiön läpiajoa. Lokalismi tarkoittaa myös, että me emme lähetä asioita ympäri maailmaa paikallisyhteisöstä. Vielä tärkeämpänä lokalismi tarkoittaa, että me tarkastelemme lähemmin toimiamme, sosioekonomisia tai poliittisia, sen sijaan että jätämme ne huomiotta tai nojaamme ulkopuoliseen apuun. [xv]

Kestävyys on kyky kestää läpi aikojen olemalla tietoinen ja sopeutumalla ekologisiin lähiympäristöihimme. Itse asiassa, kestävät yhteisöt ovat niitä jotka toimivat paljon ekosysteemin tavoin kierrättämällä ja käyttämällä uudelleen omat jätteensä. Aivan kuten luonnossa, on yhteyksien verkko joka ylläpitää itseään. Energia, vesi, maatalous ja joukkoliikenne tulisivat myös olla kestäviä, mikä tarkoittaa että niitä ylläpidetän yltäkylläisyys mielessä, ja säilytetään tuleville sukupolville.

Lannistumattomuus on yhteisön kyky sopeutua tai nousta uudelleen nopeasti ympäristön muuttumisen seurauksena. Tämä vaatii paljon sosiaalista pääomaa ja hyvää kommunikaatiokykyä sekä kykyä suunnitella tulevan varalta samalla kun säilytetään lokaali autonomia. Yhteistyö on avainroolissa kun varmistetaan yhteisön ajavan hyvinvointia ja elämän laatua tulevien sukupolvien puolesta.

Lannistumattomia yhteisöjä kuvatessaan permakulturisti Rob Hopkins sanoo, että yhteisöön:

“…saattaa kuulua yhteisöomisteiset energiayhtiöt, jotka asentavat uusiutuvia energiajärjestelmiä; erittäin energiatehokkaiden kotien rakentaminen, jotka käyttävät pääosin paikallisia materiaaleja (savi, olki, hamppu); monenlaiset urbaanit ruoantuotantomallit; sekä yhteyden luominen uudelleen viljelijöiden ja paikallismarkkinoiden välille. Näkemällä lannistumattomuuden keskeisenä osana strategioita ja lähestymistapoja, jotka mahdollistavat yhteisön kukoistuksen nykypäivän talouskriisien jälkeenkin, suuri luovuus, uudelleenkouluttautuminen ja yrittäjyys saavat jalansijaa.” [xvi]

On myös suuri halu luoda luotto- tai rahayhteisvaurautta. “On mahdollista organisoida täysin uudenlainen rakenne rahalle, pankkitoiminnalle ja rahoitukselle, sellainen joka on vapaa koroista, hajautettu ja kontrolloitu, ei pankkien tai keskushallintojen käsissä…” [xvii] Luottoyhteisvauraus voisi tarjota itseriittoisen yhteisön “niille yksilöille ja yrityksille jotka ovat siinä ansioituneet, ja vetää sen pois niiltä jotka eivät ole, ja tarjota meille mahdollisuuden soveltaa kykyjä ja energiaamme niihin yrityksiin jotka parantavat yhteisön lannistumattomuutta, kestävyyttä, itseluottamusta ja yhteistä hyvää.” [xviii]

Tässä viitekehyksessä edistys kohti runsautta on mahdollista. Me voimme tarkastella kolmen sorttista runsautta. Informaation runsaus pitää sisällään tiedon kuten open source -koulutus, tutkimus ja kehitystyö koskien lääketiedettä ja teknologiaa, ohjelmistoja, akateemista tutkimusta, jne. Vasemmistolibertaarissa yhteiskunnassa ei ole tarvetta säilyttää luonnon salaisuuksia vaan insentiivi jakaa ne kaikille. Kun informaatio on suljettu, monet eivät voi hyötyä ja tämä kuristaa kasvua ja edistystä. Biologinen runsaus “luo niin paljon potentiaalia runsaudelle informaation monistamisena ja lupaa meille jatkuvan ekologisten hyötyjen virran sekä raaka-aineita teolliseen tuotantoon.” [xix] Tämä tarkoittaa ympäristönsuojelun lisäksi myös sen ylläpitoa uusien maanviljelytekniikoiden ja muiden avulla. Mutta kaikkein tärkeimpänä se vaatii maailman näkemistä linssin läpi, joka on orgaanisempi, holistisempi ja ajattelee tulevien sukupolvien etua.

Viimeisenä ja tärkeimpänä on organisoitu runsaus. Paras tapa ajatella organisoitua runsautta on analogiana Biosphere 2:lle Arizonan Tucsonissa. Biosfääri on suljettu luonnon ekosysteemi, joka ylläpitää elämää pitkiä aikoja. Kahden ja puolen jalkapallokentän kokosien biosfäärin sisällä on sademetsä, vesialue koralliriuttoineen, mangrove-vesialueita, savanni, usva-aavikko, maanviljelyjärjestelmä ja ihmisasutusta. Organisoitu runsaus on samankaltainen siinä mielessä, että on olemassa täysin kestävä järjestelmä koska se on suunniteltu sellaiseksi. Runsaustaloustieteilijä Roberto Verzola esittää:

“Jokaisen tuotteen elinkaari tulee käydä läpi ja viedä kohti todellista nollajätetuotantoa. Meidän tulee kasvattaa läpivientiä ja virtaa sen sijaan että akkumuloitaisiin ja näin kulutetaan varastot. Tätä on organisoitu runsaus, tarkoitukseltaan, kun, oikean tuotannon komponenttien, funktioiden ja prosessien kombinaation kautta jokainen sivutuote käytetään toisessa tuotantoprosessissa ja koko asiaa ajaa uusiutuvat energiamuodot.” [xx]

Suunnitellun yhteisön viitekehyksessä on todellinen sauma kehittää runsauden yhteisö. Kuitenkin monet valtavirran ekonomistit pilkkaavat ideaa ja pitävät sitä absoluuttisen mahdottomana. Ihmisillä on rajattomasti haluja mikä saattaa olla totta. Todellinen paljastus on se, että runsaus on mahdotonta… markkinakapitalismin viitekehyksessä. Kapitalismi on järjestelmä jonka täytyy jatkuvasti kasvaa tai kärsiä romahduksen jälkiseuraamukset. Toiseksi, markkinatoimijat eivät voi ostaa pääsyä tietoisesti suunniteltuihin ympäristöihin. Kuitenkin suunnitellun yhteismaan viitekehyksessä runsaus on todellinen mahdollisuus.

Eräs yhteismaan kritiikki tulee neoliberaaleilta ja muilta vapaiden markkinoiden kapitalismin edustajilta. Heidän näkökulmastaan yhteismaa on kollektivisoitu dystopia, jossa vallitsee väkivallan demokratia. He väittävät, että yksilön suvereeniutta rikotaan, koska yksilö ei voi omistaa vuorta tai järveä… tai mitään yhteisvaurautta. He uskovat, että meidän tulisi jättää yksittäisen kuluttajan päätettäväksi voiko yritys kuten Walmart selvitä. Loppujen lopuksi, kuluttajat tietävät parhaiten. Nämä kritiikit voidaan helposti sivuuttaa. Ensinnäkin, idea siitä että demokratia on väkivallankäyttöä (vapaasti järjestäytyneissä yhteisöissä) on oikea myyntipuhe vähemistön tai eliitin hallinnolle. Vapaiden markkinoiden kapitalistit hylkäävät idean siitä, että työntekijöillä tulisi olla kontrolli, ja uskovat yksityisomistajien oikeuteen päättää kaikkien puolesta. Sama pätee yhteismaahan. He eivät halua kansan, joihin yhteismaa vaikuttaa, saada päättää. He haluaisivat mieluumin antaa yhteismaan yksityisille yrityksille (pienelle yhteiskunnalliselle eliitille) jotta heillä voisi olla monopoli liikevoiton tuottamisen resursseihin.

Eräs yleinen kuvaus vapaiden markkinoiden kapitalismista on “nousuvesi nostaa kaikki veneet.” Tämä on uskomus siitä, että markkinat ovat holistinen järjestelmä, joka nostaa kaikki yksilöt yhteiskunnassa. Jos markkinat on holistinen järjestelmä, silloin markkinoiden instituutio muokkaa kaikkea sen sisällä. Toisin sanoen, markkinat muovaavat kaikkea! Markkinat ovat mahdollisesti kaikkkein läpikotaisin instituutio jonka ihmisolennot ovat koskaan keksineet. Se ulottuu maailmanlaajuisesti ja määrittää kaiken siitä miten tuotteet valmistetaan siihen miten yhteisöt järjestäytyvät. Markkinat sanelevat myös ovatko yhteisöt kestäviä, lannistumattomia tai paikallisia, kun samalla ne määräävät kaikkien jäsenten suhteet ja miten he ovat toistensa kanssa kanssakäymisissä. Tämä on totta niin globaalisti kuin lokaalistikin. Se mitä me näemme globaaleilla markkinoilla on, että laivaamme tuotteita joka puolelta maailmaa, joka johtaa todelliseen yhteismaan tragediaan: resurssien kulumiseen, saasteisiin, olemattoniin yhteisöihin sekä kulttuurilliseen homogeenisuuteen.

Termi ”kuluttaja tietää parhaiten” on absoluuttista hölynpölyä. Kuluttajat eivät tiedä mikä heille on parasta koska heiltä puuttuu tarpeellinen tieto. Kuluttajilta puuttuu tieto olosuhteista joiden alaisuudessa heidän tuotteensa tuotetaan, kuten ovatko vaatteet tehty orjatyövoimalla, onko eläintä kohdeltu huonosti kun se on kasvatettu lihaksi, tai onko valmistamisessa käytetty lapsityövoimaa. Kuluttajat harvoin ymmärtävät miten tuotteet pääsivät markkinoille, kuten jakelujärjestelmien pitkäaikaisvaikutukset, tuotannon vaikutukset paikallisympäristöihin tai monimutkaiset suhteet toimittajien ja alihankkijoiden välilllä. Kuluttajat tietämättään osallistuvat lompakoillaan despoottisten valtioiden, kaameiden työolojen ja uhkaaven ympäristökäytäntöjen tukemiseen, joita he muutoin olisivat välttäneet kuin ruttoa. Markkinatoimijat voivat myös toimia tavoilla, jotka vaikuttavat rationaalisilta, mutta suuressa mittakaavassa ovat täysin irrationaalisia. Esimerkiksi yhden henkilön autolla ajo on totaalisen rationaalista, mutta kun kaikki tekevät sitä, se johtaa saasteisiin, tungoksiin, fyysisen ja sosiaalisen terveyden ongelmiin ja ympäristön tuhoutumiseen. ”Kuluttaja tietää parhaiten” on täysi myytti ja johtaa ainoastaan irrationaaliseen kollektivismiin.

Kollektiivisten resurssien järjesteäminen on suurin tekijä yhteisen todellisuutemme muokkaamisessa, olipa kyse sitten vapaiden markkinoiden organisoimisesta tai yhteismaan määrittämisestä. Ero näiden kahden välillä on painostava. Vapaat markkinat perustuvat irrationaalisiin toimijoihin, joista kenelläkään ei ole hajuakaan siitä miten he muokkaavat yhteiskuntaa. Markkinakapitalismi johtaa rakenteelliseen eriytymiseen, jossa yhteisöistä tulee särkyneitä ja yksilöistä vieraantuneita. Tässä ympäristössä yhteismaa muutetaan arvottomiksi hyöty-yksiköiksi mutta arvoa “ei yksinkertaisesti voida lytätä yksittäiseksi yhteismitalliseksi vaihtoarvoksi — eli hinnaksi — ja se tapahtuu prosessien kautta, jotka ovat liian hienovaraisia, laadullisia ja pitkäaikaisia markkinoiden aurinkokuninkaiden mitattaviksi.” [xxi] Toisaalta yhteismaa on tarkoituksellinen, tietoinen ja lopullisesti suunniteltu ja hallinnoitu joustavasti maksimoimaan sen jäsenten kansainvälisten tavoitteiden saavuttaminen. Tahallisen yhteismaan lopputulos on mikä tahansa minkä me sen haluamme olevan.

Lähde:

The Commons – Beyond the State, Capitalism, and the Market

Mitkä sitten ovat samankaltaisuuksia ja eroja Ostromin luonnonvarojen, eli laidunmaan, sekä kolmen ylläkuvatun 21. vuosisadan yhteisvauraustapauksen välillä? Taulukossa 1 esitämme typologian joka karakterisoi näitä yhteisvaurauden eri tyyppejä vastaamalla kysymyksiin yhteisen resurssin luonteesta ja siitä miten sitä hallitaan.

Ensimmäinen kysymys keskittyy siihen mitä resurssia jaetaan. Tämä vaihtelee laidunmaasta, eli hupenevasta luonnonvarasta, yhteisiin tiloihin, työkaluihin, varaosiin ja taitoihin Bike Kitchenin tapauksessa sekä tilapäiseen työtilaan Hofficen tapauksessa, eli keittiön pöytä jonkun kotona sekä sosiaalinen rakenne ja ilmapiiri tämäntyyppisen työskentelyn ympärillä. Jälkimmäiset kaksi pitävät sisällään myös ihmisten luomia fyysisiä resursseja sekä ihmisten luomia ei-fyysisiä resursseja kuten osaamista ja sosiaalista tukea. Wikipedian tapauksessa jaettu resurssi on informaatio, eli ihmisten luoma, ei-fyysinen ja äärettömän jaettava resurssi. Kaikki yhteiset resurssit ovat kuitenkin syntyneet lukemattomien työtuntien sekä ihmisten välisten suhteiden ja luottamuksen rakentamisen avulla, ja yhdessä fyysisten resurssien kanssa joita tarvitaan yhteisvaurauden mahdollistamiseen, kuten metalleja ja tietokonelaitteistoa joita Wikipedia käyttää, Bike Kitchenin työkaluja ja fyysistä tilaa sekä Hoffice-tapahtumien vuokranmaksua ja kotien valmistamista.

Toinen kysymys liittyy siihen kenellä on pääsy resurssiin sekä markkinoille käsiksi pääsyn ja sieltä poispääsyn esteisiin. Laidunmaan tapauksessa paikalliset kyläläiset sekä heidän lehmänsä voivat päästä käsiksi resurssiin. Markkinoillepääsyn esteet pidetään tarkoituksella korkeina, eli käyttäjien tulee liittyä osaksi yhteisöä, joka perinteisesti on ollut sukulaisuuden kautta. Poistumisen esteet ovat myös korkeat kun tilaisuudet yhteisöstä poistumiselle ja elämän aloittamiselle muualla ovat rajoitettuja.

Bike Kitchen on taas varsin erilainen, kenellä tahansa on pääsy kyseessä olevaan resurssiin: paikallisilla sekä vierailla, jäsenillä ja ei-jäsenillä. Markkinoillepääsyn esteet on suunniteltu mataliksi, sillä koko idea Bike Kitchenissä perustuu pyöräilytietotaidon ja -työkalujen levittämiselle. Poistumisen esteet ovat kuitenkin korkeammat, sillä käyttäjiä kannustetaan aktiivsesti palaamaan, sekä myös muuttumaan jäseniksi ja/tai vapaaehtoisiksi, sillä yhteinen resurssi on erittäin riippuvainen sitä ylläpitävien ihmisten myötävaikuttamisesta. Hoffice rajoittuu ryhmäpääsyyn (jäsenyys Facebookissa) ja käyttäjien tarvitsee buukata jokin rajoitetuista saatavilla olevista paikoista mihin tahansa Hoffice-tapahtumaan. Tapahtumien sekä paikkojen määrää voidaan kuitenkin helposti kasvattaa, sillä kuka tahansa on vapaa isännöimään Hoffice-tapahtumaa heidän oman keittiöpöytänsä ääressä. Markkinoille pääsyn esteet on tarkoituksella pidetty matalina, sillä käyttäjät voivat helposti isännöidä tai liittyä mukaan Hoffice-tapahtumaan, samoin poispääsyn kanssa — ei ole jäsenmaksuja tai sitoutumista useampaan kertaan isännöidä tai osallistua mukaan.

Wikipedian tapauksessa kuka tahansa jolla on pääsy internetiin voi päästä vapaasti käsiksi resurssiin, ja markkinoille pääsy sekä poispääsy ovat kitkattomia (muut eivät huomaa sinne pääsyä tai sieltä poistumista).

Kolmas kysymys koskee hupenevuuden astetta. Laidunmaa on erittäin hupeneva ja jokaista laiduntavaa lehmää kohti on aina hieman vähemmän jäljellä seuraavaa lehmää varten. Bike Kitchenin yhteiset resurssit ovat vähemmän hupenevia. Varaosat ovat kyllä erittäin hupenevia, mutta yhteinen tila sekä työkalut eivät katoa toisten käytön myötä. Sosiaaliset resurssit tietotaidon jakamisen ja vertaisoppimisen muodossa ovat kuitenkin ”negatiivisesti hupenevia”, sillä niistä muodostuu resursseja jotka kasvavat arvossa kun monet käyttäjät ovat paikalla samaan aikaan. Jossain kohtaa tila ja työkalut voivat muuttua vähemmän arvokkaiksi jos liian moni haluaa niitä yhtä aikaa, mikä luo jonoja ja väkijoukkoja. Tällöin on mahdollista luoda kuitenkin toinen Bike Kitchen, vaikka tämä vaatii jo huomattavasti fyysisiä ja sosiaalisia resursseja.

Hofficella on sekä korkea että matala hupenemisen aste; paikkoja on rajoitetusti kussakin tapahtumassa, mutta uusia Hoffice-tilaisuuksia voidaan helposti luoda lukemattomissa pienissä ja suurissa kodeissa ilman että vastaavaa investointia tarvitsee tehdä pysyvämpään resurssiin kuten Bike Kitchenin tapauksessa. Tulee mainita, että mahdollinen (resurssi-)pullonkaula on tilanne jossa keskeiset yksilöt sitoutuvat tämän yhteisvaurauden luomiseen ja ylläpitoon, esim. Hoffice-isännät sekä Bike Kitchenin alkuunpanijat ja vapaaehtoiset. Tämän tyyppisten ihmisen tekemien resurssien luominen eroaa osittain luonnonvaroista kuten laidunmaa, joka uusiutuu ajan kanssa jos vain on tarpeeksi aikaa, auringonvaloa ja sadetta. Tulisi kuitenkin huomauttaa, että monien luonnonvarojen pitkäikäisyys vaatii myös ihmisten huolenpitoa; laidunmaa saattaa kasvaa liikaa jos ei ole ihmisiä katsomassa että karja laiduntaa sillä. Digitaalisten resurssien kuten Wikipedian hupenevuus on olematon tai jopa negatiivinen; reurssi ei katoa suuremman käyttäjämäärän seurauksena, mutta sen arvo kasvaa (Hess and Ostrom, 2005). Tietty tietous kasvaa arvossaan mitä laajemmalle se kiertää. Mitä useampi käyttää Wikipediaa, sitä paremmat mahdollisuudet on sille, että joistain käyttäjistä tulee toimittajia. Mitä useampia toimittajia, tietoresurssi laajenee ja, ainakin teoriassa, paranee. Tulisi kuitenkin tunnustaa, että avoimen yhteistyöllisen tuotannon piirissä on myös ongelmia (virheet, huonolaatuinen teksti, vandalismi, kiistat jne.) ja siksi on pystytetty eri struktuureja käsittelemään tällaisia ongelmia (version hallinta, sisäiset keskustelufoorumit, riita-asioiden ratkaisuprosessit jne.).

Neljäs kysymys käsittelee sitä mten paljon käyttäjät ovat riippuvaisia resurssista. Laidunmaan tapauksessa kommonerit ovat erittäin riippuvaisia resurssista toimeentulonsa suhteen. Bike Kitchenin tapauksessa käyttäjät ovat vähemmän riippuvaisia resurssista. Joillekin voi olla sosiaalisesti tärkeää ja/tai toisille se on tapa tyydyttää transportaatiotarpeita halvalla. Hofficen tapauksessa riippuvuus vaihtelee. Se voi toimia tärkeässä roolissa eräille vakiokäyttäjille kun halutaan saada töitä tehdyksi paljon sosiaalisemmalla ja tehokkaammalla tavalla. Toisille se voi olla yksinkertaisesti hauska kokemus. Riippuvuus Wikipedian tapauksessa vaihtelee käyttäjittäin. Jotkut käyttävät sitä joka päivä työssään tai koulutuksessaan ja toiset taas satunnaisesti, mutta harvan elanto on täysin riippuvaisia siitä.

Viides kysymys liittyy resurssin käytön sääntöihin. Laidunmaan tapauksessa, keskeinen sääntö on että kommonerit saavat pitää ainoastaan niin montaa lehmää kesannolla kuin he voivat pitää talven yli. Koska kyseessä on DIY-korjaamo, perussääntö Bike Kitchenille on, että käyttäjät voivat lainata työkaluja pyörän kanssa työskentelyyn mutta heitä odotetaan auttamaan muita kun he ovat paikalla. On myös kirjoittamattomia sääntöjä kuten pane työkalut takaisin mistä ne otit, poistu tilasta kun se menee kiinni jne. Jos käyttäjästä tulee vapaaehtoinen, heidän tulee myös noudattaa aikataulua ja tehdä tiettyjä tehtäviä kuten pitää paikkoja kunnossa, avata ja sulkea tila. Hoffice-tapahtuman käyttäjät joutuvat noudattamaan työskentelysääntöjä (45 minuuttia hiljaisuutta vuoron aikana jne.) sekä myös isännän paikallisia sääntöjä siitä miten tilaa voidaan käyttää (vieraina kodissa). Wikipedialla ei ole käyttöön liittyviä sääntöjä, mutta sillä on joukko (ajan mittaan asteittain tarkentunut) ohjeita ja sääntöjä toimittajille siitä miten kirjoittaa ja editoida artikkelia (monet näistä on virallistettu Wikipedian Tyylimanuaaliin⁹), miten viitata lähteisiin, miten kirjoittaa neutraalista näkökulmasta jne.

Kuudes kysymys liittyy siihen miten valvotaan sääntöjen noudattamista. Ostromin luonnonvarojen tapauksessa suunnitteluperiaatteisiin kuuluu monitorointijärjestelmä jota yhteisön jäsenet seuraavat, asteittaiset sanktiot sääntöjen rikkomisesta ja halvat keinot sovitella riita-asioita. Bike Kitchenin ja Hofficen tapauksessa sääntöjä ylläpidetään epämuodollisen sosiaalisen kontrollin kautta ja kuka tahansa joka ei noudata sääntöjä saa muilta ohjeistusta, mutta tällä hetkellä ei ole mitään sanktioita sääntöjen rikkojille (katso alempaa). Wikipedian tapauksessa ei ole tarvetta kontrolloida tavallisia käyttäjiä, mutta toimittajille sekä keskustelulle on sääntöjä ja normeja, ja kehittyneitä softatyökaluja joilla pitää kirjaa muutoksista.

Seitsemäs ja viimeinen kysymys liittyy siihen kuka asettaa ja muuttaa resurssin hallinnan sääntöjä. Laidunmaan tapauksessa kyläyhteisön jäsenet ovat ne jotka asettavat ja muuttavat sääntöjä kollektiivisesti. Keskeinen periaate yhteisvarantoresurssien hallitsemisessa menestyksekkäästi on se, että sääntöjen alaisiksi jäävät ovat osa päätöksentekoprosessia. Bike Kitchenin tapauksessa alkuunpanijat sekä keskeiset aktiivihenkilöt tai vapaaehtoiset asettavat ja muuttavat sääntöjä. Kuitenkin Bike Kitchenin yleiset periaatteet, eli voittoa tavoittelemattomuus, tee-se-itse ja yhteistyöhön perustuva oppiminen, eivät ole säääntöjä vaan pikemminkin perinne ja kansainvälinen konteksti jonka perusteella tietty paikallinen Bike Kitchen pyörii. Samalla tavoin Hofficella on yleisiä periaatteita jotka voidaan muokata ja sovittaa isännän paikallisiin olosuhteisin. Wikipedian sääntöjä asettaa ja muokkaa sitä hallinnoiva elin Wikimedia Foundation.

Lopputiivistelmänä, on selvää että yllä esitetyn kaltaisen yhteisvaurauden ominaispiirteet ja säännöt vaihtelevat monessa eri suhteessa, mikä viittaa siihen että Ostromin design-periaatteiden joukko yhteisvarantoresurssien instituutioiden onnistuneelle hallitsemiselle täytyy miettiä uusiksi ja mukauttaa pitäen mielessä nämä erot.

Vastoin Ostromin luonnonvarayhteisvaurautta, josta tässä esitetään  lehmien laiduntamistapaus, me valitsimme kolme tapausta joita nimitämme 21. vuosisadan yhteisvauraudenksi. Nämä on valittu niin, että ne kuvaavat yhteisvaurautta joka vaihtelee analogisesta lokalisoidusta resurssista urbaaniin digitaalisesti mahdollistettuun yhteisvaurauteen ja kokonaan digitaaliseen, globaaliin, ei-kilpailulliseen yhteisvaurauteen.

Ensimmäinen esimerkki 21. vuosisadan yhteisvauraudesta on Bike Kitchen, voittoa tavoittelematon tee-se-itse -pyöräkorjaamokonsepti. Analyysimme perustuu neljään haastatteluun Bike Kitchenin tekijöiden sekä käyttäjien kanssa Malmössa ja Göteborgissa vuosina 2014 ja 2015 sekä kolmena kertana paikan päällä tehtyihin havaintoihin. Bike Kitchenit ovat osa suurempaa kansainvälistä verkostoa, yhteisön pyöräkorjaamoita/pyöräkollektiiveja. Bike Kitchenit ilmaantuivat 1990-luvun lopulla Eurooppaan sekä Kaliforniaan, ja ne ovat sen jälkeen levinneet ympäri maailmaa kaupunkeihin kuten Buenos Aires, Toronto, Tasmania, Minsk, Madrid, Dortmund jne.¹ Malmön Bike Kitchenin, joka oli ensimmäinen laatuaan Ruotsissa avauduttuaan vuonna 2011, tekijät inspiroituivat Los Angelesin Bike Kitchenistä, ja Malmö on sen jälkeen ollut inspiraation lähde muille ruotsalaiskaupungeille jotka ovat halunneet avata omat Bike Kitcheninsä.

Bike Kitchen on avoin tee-se-itse -pyöräkorjaamo, jonne kuka tahansa voi tulla korjaamaan pyöräänsä tai rakentamaan sellaisen kierrätysosista. Työkaluja on saatavilla, niin myös vapaaehtoisia jotka voivat auttaa, mutta idea on että tavalliset käyttäjät auttaisivat toisiaan, ja näin rakentaisivat kollektiivisen oppimisen ja tilan, työkalujen sekä tietotaidon jakamisen henkeä (Johnson, 2014). Bike Kitchenit palvelevat myös kierrätyskeskuksina hylätyille pyörille. Kansalaiset, poliisi, taloyhtiöt ja paikalliset yritykset luovuttavat vanhoja pyöriä tai varaosia joita ihmiset voivat käyttää maksutta.

Bike Kitchenit pyörivät voittoa tavoittelemattomasti, yleensä vapaaehtoisvoimin, ja keskittyvät levittämään pyöränkorjaamisen taitoa kansalaisille. Keskeinen idea Bike Kitchenissä on, että kaikilla on sinne pääsy ja kaikki ovat tervetulleita, erityisesti ihmiset joiden rahatilanne ei ole paras mahdollinen (Johnson, 2014; Luna, 2012). Malmön Bike Kitcheniä ylläpitää pari osa-aikaista palkollista, joiden palkka tulee säätiöltä. Göteborgin Bike Kitchen pyörii täysin vapaaehtoisvoimin, joiden vetovastuu tilojen ylläpidosta kiertää vuorotellen. Bike Kitchenit Göteborgissa ja Malmössä toimivat jäsenorganisaatioina,mutta ne perivät pientä 5-10 euron suuruista vuosimaksua. Ei-jäsenet voivat käyttää myös tiloja, mutta heitä kannustetaan ryhtymään jäseniksi jos he käyttävät tiloja usein. Göteborgin Bike Kitchen saa rahoitusta tilojaan varten ja sitä pyöritetään yhdessä voittoa tavoittelemattoman koulutussäätiön kanssa.² Malmön Bike Kitchen on saanut rahoitusta voittoa tavoittelemattomalta säätiöltä sekä jotain pientä rahallista tukea kunnalta.³ Idea on pitää säännöt yksinkertaisina ja helposti luettavina tilojen seinällä: tämä on DIY-korjaus/rakennustila, anna apua toisille ja lainaa vapaasti työkalua sekä käytä varaosia.

Bike Kitchen on avoin konsepti jonka voi kopioida ja toteuttaa kuka tahansa. Kokemuksia bike kitcheneiden pyörittämisestä sekä vinkkejä niille jotka sellaisen haluavat perustaa jaetaan foorumeilla kuten Bike Collectives Network, paikalliset verkostoitumisprojektit (Cykelköket, 2013), verkkoartikkelit (Johnson, 2014) ja Wikit.⁴ Bike Kitchen toimii tässä esimerkkinä lokalisoidusta fyysisestä yhteisvauraudesta, joka usein sijaitsee urbaaneilla alueilla, mutta joka on formuloitu konseptiksi tietyillä periaatteilla (voittoa tavoittelematon, DIY, kierrätys, työkalujen ja osaamisen jakaminen, vapaaehtoisvoimat, pyöräliikenteen ympärille rakentunut yhteisö), jotka voidaan soivittaa paikallisiin olosuhteisiin, sekä tiloihin ja rahoituksen saatavuuteen. Täten se muistuttaa toisenlaista fyysistä yhteisvaurautta kuten hacklabit, työkalukirjastot tai yhteisöpuutarhat.

Toinen esimerkkimme on Hoffice, avoin konsepti tilapäisten ”kotitoimistojen” järjestämiseksi, eli joukko periaatteita yksityisen keittiöpöydän muuntamiseksi yhden päivän yhteiseksi toimistotilaksi.⁵ Hofficen aloitti vuonna 2014 pieni ryhmä ystävyksiä Tukholmassa, jotka olivat yhteiskunnallisia yrittäjiä ja jotka nauttivat sekä kärsivät siitä että heidän työelämässään on paljon vapautta ja vähän struktuuria. Vaikka he rakastavat työtään, monet yhteiskunnalliset yrittäjät jotka työskentelevät kotoaan tai kahvilasta käsin jäävät paitsi monista tärkeistä työelämän aspekteista, esim. työkavereista, erillisistä työtiloista, ja viimeisenä muttei vähäisimpänä, itsekurista. Hoffice pyrkii ratkaisemaan nämä ongelmat luomalla yhteisiä arvoja alikäytetyistä resursseista, kaikkein merkittävimpänä jonkun keittiön pöydästä, ja täten luo tietyn tyyppistä yhteisvaurautta tyhjästä. Kuka tahansa joka liittyy Hofficen Facebook-ryhmään voi tarjota omaa keittiön pöytäänsä lahjaksi ilmaisen ”pop-up” -työtilan muodossa päiväksi (kertomalla montako ihmistä mahtuu, osoitteen jne.). Muut Hofficen jäsenet voivat sitten varata paikkansa tilapäisestä toimistosta. Vaikka Hoffice oli rajattu pelkästään Tukholmaan vuonna 2014, yksinkertainen rakenne ja toistettavuuden helppous yhdistettynä medianäkyvyyteen johti räjähdysmäiseen konseptin leviämiseen vuonna 2015. Hoffice-ryhmiä on tällä hetkellä viidellä mantereella ja 50 Euroopan kaupungissa. Hoffice-tapahtumat järjestyvät helposti ja niitä voi pitää halvalla digiteknologialla — jokainen Hoffice-ryhmä on tällä hetkellä oma Facebook-ryhmänsä.

Hoffice on kuitenkin enemmän kuin alikäyttöisten toimistotilojen tehokkuuden parantamiseen tarkoitettu skeema. Se perustettiin gandhilaisen ajattelutavan, buddhalaisen filosofian, sekulaarin srilankalaisen Sarvodaya⁶ -liikkeen ideoille lahjatalouksista sekä modernimmille ideoille ”kollektiivisesta älystä” (Lévy, 1997). Oman kodin tarjoaminen hetkelliseksi työtilaksi toisille voidaan nähdä puhtaana lahjana; isäntä ei voi odottaa saavansa takaisin mitään muuta kuin ystävyyttä ja seuraa. Vastaavasti vieraat eivät voi asettaa mitään tiettyjä vaatimuksia isännälle tai työtilalle. Joukko periaatteita tarjoaa struktuurin päivän organisoinnille jotta taataan se että tietyn verran saadaan töitä aikaiseksi Hoffice-tilaisuuden aikana, samalla kun tarjotaan houkutteleva ja tukeva sosiaalinen ympäristö. Työvuoroja (yleensä 45 minuuttia pakollista hiljaisuutta) yleensä seuraa 5-10 minuuttia elpymistä ja sosiaalista/fyysistä harjoitusta (venyttelyä, tanssia, hengitysharjoituksia, kahvitauko jne.). Työvuoroja seuraa edeltää useasti myös osallistujien kertomus siitä minkä parissa he työskentelevät ja lopuksi raportoidaan onnistumisista. Tämä muodostaa tietynlaisen lupauksen ja ryhmä voi näin tarjota henkistä ja emotionaalista tukea, kuten myös rakenteen jolla taataan että aika käytetään tuottavasti. Mahdollisuus tavata uusia ihmisiä ja laajentaa henkilökohtaisia verkostoja on houkutteleva monille osallistujille (ei vähintään itsensä työllistäville freelancereille ja yhteiskunnallisille yrittäjille). Tällä hetkellä on käynnissä monia kokeita itse Hoffice-konseptin formaatin suhteen (ulkotapaamiset, tapaamiset laivalla tietyllä teemalla, kuten web-kehitys, luova kirjoittaminen jne.). Hofficen analyysi tässä artikkelissa perustuu osallistumiseen Hoffice-tapaamisiin Tukholmassa vuosina 2014 ja 2015, muutaman Hoffice-tapahtuman järjestämiseen sekä pitkiin keskusteluihin Hoffice-konseptin perustajien kanssa vuonna 2014.

Hoffice toimii tässä esimerkkinä tilapäisestä, pop-up -yhteisvauraudesta, tyyliin Ravintolapäivä tai kyytienjakopalvelukonseptit, joissa yksityinen tila hetkellisesti muutetaan yhteivauraudeksi, prosessi joka on muuttunut helpommaksi organisoida digitaalisten teknologioiden levitessä.

Kolmas esimerkki on Wikipedia, joka toimii esimerkkinä täysin digitaalisesta yhteisvauraudesta globaalilla peitolla. Wikipedian tarjoama palvelu on hyvin tunnettu; se on suurin ja suosituin sanakirja maailmassa, jolla on yli 12,5 miljardia sivulatausta kuukaudessa. Tällä hetkellä virallisia Wikipedioita on 290 eri kielellä, ja vaikka suurin osa näistä on suhteellisen rajattuja (esim. vähemmän kuin 10 tuhatta artikkelia), yhdessä ne ovat enemmän kuin 35 miljoonaa artikkelia.⁷ Kahdellatoista kielellä on jokaisella yli miljoona artikkelia kullakin.

Eräs Wikipedian yksi suurimmista vahvuuksista ja heikkouksista on, että kuka tahansa voi ryhtyä toimittajaksi,⁸ ja Wikipedialla on tällä hetkellä yli 70 tuhatta artikkelin tekijää jotka säännöllisesti editoivat Wikipediaa. Niin suurella toimittajien määrällä on myös jonkin verran korkeamman auktoriteetin tasoja, eli ”hyvän aseman toimittajia” joilla on enemmän oikeuksia kuin tavallisilla artikkelin tekijöillä, ”ylläpitäjiä” jotka voivat lisätä tai ottaa pois hallintaoikeuksia, ”sovittelukomitea” joka käsittelee konflikteja sekä ”luottamusmiehiä” joilla on täydellinen pääsy wikiin ja kyky muuttaa kaikkien käyttäjien oikeuksia. Vuoden 2008 artikkeli (Butler et al., 2008), joka tarkastelee ja vertailee eri perspektiivejä Wikipedian sääntöjen roolissa, on nimetty kuvaavasti “Don’t look now, but we’ve created a bureaucracy”. Vaikka Wikipedia pyrkii olemaan egalitaarinen, avoin ja läpinäkyvä (ja tottakai ennen kaikkea esittämään korrektia informaatiota sen artikkeleissa), pelkkä projektin koko on jo haaste hallintorakennelmalle ja näin ”jatketaan kokeilua yhteisön itsesääntelyn tulokulmalla” (Bruns, 2008, p. 140). Jotkut väittävät, että ”ad hoc -meritokratioilla” kuten Wikipedia ”on riski muuttaa itsensä joustamattomammiksi hierarkioiksi” (Kostakis, 2010). Toiset ehdottavat, että on enemmän tai vähemmän väistämätöntä, että vertaistuotantoprojektit kuten Wikipedia muuttuvat yhä enemmän oligarkkisiksi niiden kasvaessa (Shaw and Hill, 2014). Analyysimme Wikipediasta perustuu usean vuoden usein toistuvaan kyttöön ja toisinaan tapahtuvaan artikkelien editointiin, mutta pääosin jo julkaistuun tutkimukseen Wikipediasta, eli yllämainittuihin lähteisiin.

Kolme tapaustamme 21. vuosisadan yhteisvauraudesta voidaan tulkita esittävän eri yhteisvaurauden kategorioita: lokalisoitua, fyysistä, urbaania yhteisvaurautta joka on osa laajempaa kansainvälistä verkostoa; hetkellistä digitaaliteknologioiden mahdollistamaa pop-up -yhteisvaurautta; ja täysin digitaalista ja globaalia yhteisvaurautta. Bike Kitchenin ja Hofficen alkuunpanijat eivät itse ole teoretisoineet näiden kokonaisuuksien olevan yhteivaurautta, kun taas Wikipediaan on usein viitattu esimerkkinä digitaalisesta yhteisvauraudesta (Bollier, 2007). Ottaen huomioon näiden perustavanlaatuiset erot, ambitiomme ei ole ollut kehittää designperiaatteita jotka olisivat näille kaikille (sekä muille) relevantteja, vaan pikemminkin käyttää näitä tapauksia syventämään ymmärrystämme nykypäivän yhteisvaurauden monimuotoisesta luonteesta ja organisaatiorakenteesta. Me teemme tämän rakentamalla eri tyyppisen yhteisvaurauden topologian (taulukko 1) ja vertailemalla sitä Ostromin designperiaatteisiin (taulukko 2). Artikkelimme voi näin toimia perustana tulevalle nykypäivän yhteisvaurauden tukirakenteiden kehittämistyölle osana laajempaa jakamistaloutta.

taulukko 1.

To

David Bollier kirjoittaa sarjassa “New Systems: Possibilities and Proposals”, joka etsii mahdollisia vaihtoehtoja nykyiselle sosiopoliittiselle järjestelmälle, että yhteisvaurauteen pohjautuva viitekehys voisi tarjota kriittisen alustan dekommodifikaatiolle, mutualisaatiolle ja resurssien järjestämiselle sekä hallinnalle markkinoiden ulkopuolella.

Tässä animaatio joka kuvaa David Bollierin vision pääpiirteet siitä kuinka voimme hallita yhteisvaurautta yhteistoiminnallisesti ja reilusti — ”yhteistämällä” (commoning), sosiaalisen itseorganisaation prosessin kautta joka luo uusia ja innovatiivisia tapoja kestävästi ja tasa-arvoisesti hallita jaettuja resursseja.

Lue David Bollierin essee “Commoning as a Transformative Social Paradigm”.

Lähde: The Next System Project

https://www.jyu.fi/ajankohtaista/arkisto/2014/03/tapahtuma-2014-03-21-14-53-51-470440

Jyväskylän yliopiston Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos järjestää Talouden uudet muodot –kollokvion 10.-11.4.2014. Alustajina kuullaan suomalaisen talouden ja yhteiskuntatutkimuksen asiantuntijoita, kansalaisaktivisteja sekä vaihtoehtoisten talousorganisaatioiden toimijoita. Tilaisuuteen on vapaa pääsy.

Jatkuvan kasvun päämääräkseen asettanut talous on osoittautunut ekologisesti ja sosiaalisesti kestämättömäksi. Kollokviossa haastetaan vallitsevia taloudellisen ajattelun tapoja ja tutustutaan talouden uusiin, vaihtoehtoisiin muotoihin. Esitellyksi tulevat mm. uusosuuskuntaliike, solidaarisuustalous, jakamistalous, commons -ajattelu, degrowth -teoria, uudet tieto- ja kulttuuriteollisuuden muodot sekä prekarisoituminen. Kollokviossa pohditaan Eurooppalaisten yhteiskuntien tulevaisuutta talouden ja ympäristön sekä sosiaalisen ja poliittisen oikeudenmukaisuuden ja toiminnan näkökulmista.

Esitysten pohjalta julkaistaan teos (Talouden uudet muodot, Into 2015), jossa esitellään moniäänisesti, selkeästi ja konkreettisesti uusia talouden muotoja sekä kartoitetaan vaihtoehtoiseen taloudelliseen toimintaan liittyviä esteitä. Samalla pohditaan toiminnan kestävyyttä sekä suhteita vallitseviin rakenteisiin, kuten oikeusjärjestelmään ja edustukselliseen politiikkaan.

Myös jotain slaideja löytyy: