Sillä se mitä “minulla on itselläni”, tai mitä on omistuksessa, on reaktiokyvyttömiä esineitä, jotka ovat irrallaan elämän virrasta, taipuvaisia tuhoutumaan ajan tai epävarmuuden johdosta, minkä takia tämä ilmaisu vauraudesta tuntuu olevan “talletettu” tai rohmuttu muilta, jotta suojeltaisiin sitä luonnolliselta rappeutumiselta tai varkauksilta.

Mutta se mitä “me teemme yhdessä”, tai mikä meille on yhteistä, on aktiivisten käytänteiden soveltamisen prosessi, johon me otamme osaa toisten ihmisten elämänkokemuksissa. Se mikä meille on yhteistä on luovuus – ei minään tuotteena vaan luomisen itsensä prosessina. Tätä vaurauden ilmaisua ei ole koskaan mahdollista varastaa tai kadottaa, sillä se on totuus joka meille on yhteinen todellisuuden varsinaisen luonteen kanssa. Luovuus on, lainatakseni A.N. Whiteheadia,

“universaalien universaali, joka luonnehtii perimmäistä tosiasiaa. Se on se perimmäinen periaate, jonka avulla monista, jotka ovat maailmankaikkeus disjunktiivisesti, tulee yksi todellinen tapahtuma, joka on maailmankaikkeus konjunktiivisesti.“¹

Vaikka se mitä “me teemme yhdessä” on todellinen vaurauden ilmaisu, mitä “minulla on itselleni” on valetta joka pitkittyy ainoastaan käytännön harhan muodossa; eräänlaisena “leikittävänä leikkinä” jossa sinä esität voivasi omistaa varallisuutta riippumatta verkoston muista suhteista, jotka mahdollistavat sen olemassaolon – verkoston jonka osa sinä olet.

Kapitalismi on sellainen elämänmuoto,jossa omistamisen leikki nostetaan luonnolliseksi oikeudeksi yksityisen omaisuudensuojan muodossa. Tämän ilmeisen sekulaarin järjestelmän juuret ovat muinaisemmassa teologisessa käsitteessä, jossa Jumala ylimaallisena luojana “omistaa” meidät, hänen luomakuntansa tuotokset. Aivan kuten Jumalan ymmärrettiin käyttävän tahtoaan omaisuuteensa miten häntä huvittaa, niin myös sekulaarissa ajassa kollektiivinen vastuu vieritetään yksityisomaisuuden omistajan harteille. Tämä sekulaari aikakausi yrittää hämärtää sen teologisia juuria, mikä oli juuri syy sille miksi Marx piti kapitalismin perustaa verhottuna mystisyyteen, ja miksi Adorno ja Horkheimer pitivät “Järjen Aikakautta” tunnistamattomiin myytteihin perustuvana. Järjen Aikakaudelle ja Uskon Aikakaudelle yhteistä on niiden yhteiset juuret muinaiskreikkalaisessa viehätyksessä perimmäisen “substanssin” ideasta, joka toimi arkipäiväisten asioiden kiinnikkeenä johonkin “todellisempaan” perustaan tai pohjaan.

Mutta Whiteheadin ja buddhalaisuuden mukaan todellisuuden perusta ei ole aineellisessa substanssissa, vaan  elävässä prosessissa – yhteen tulemisen prosessissa, jota buddhismi kutsuu “Pratītyasamutpāda”:ksi eli riippuvaiseksi rinnakkaiseloksi: kaikki dharmat (ilmiöt) syntyvät riippuvuudesta kaikkiin muihin dharmoihin; kaikki on yhteydessä kaikkeen muuhun, ei ole olemassa mitään ilmiötä joka olisi olemassa itsenäisesti muista riippumatta. Tämä toisistaan riippuvainen yhteenkuuluvuuden kytkeytyneisyys on edellytys sille, että on mahdollista edetä luovasti kohti uutta:

“ ‘Yhdessä’ on geneerinen termi, joka kattaa eri tavat joilla erilaiset olennot ovat ‘yhdessä’ kussakin tilanteessa.  Näin ‘yhdessä’ olettaa käsitteet ‘luovuus’, ‘monta’, ‘yksi’, ‘identiteetti’ ja ‘monimuotoisuus’…uusi olento on heti yhdessä löytämänsä ‘monen’ kanssa, sekä myös disjunktiivisten ‘monien’ keskellä, jotka se jättää.

…Monista tulee yhtä, ja ne lisääntyvät yhdestä. Niiden luonteissa olennot ovat disjunktiivisesti ‘monta’ siirtymäprosessiissa conjunktiiviseen ykseyteen.

Tämä Äärimmäisen Kategoria korvaa Aristoteleen ‘perimmäisen substanssin’ kategorian.”²

Commonismin  perustamiseksi tulee itse asiassa perustaa luovuuden totuus elettynä prosessina, eikä niinkään valmiina tuotteena. Kapitalismin olemassaolo on mahdollista ainoastaan symbioottina, joka loismaisesti käyttää hyväksi ikuista totuutta siitä, että varallisuus vaarantuu sosiaalisesti interaktiivisesta, keskinäisestä osallistumisesta kaikkien aktiivisten toimijoiden kesken. Kapitalismin symbioottinen suhde sosiaaliseen luovaan tuottamiseen ei ole keskinäinen parantaminen, vaan asymmetrinen rajoittaminen, joka uhkaa itse koko suhdetta (sillä loinen on riippuvainen isännästä selviytyäkseen, mutta se aktiivisesti tuhoaa isäntää, se vääjäämättä uhkaa itse omaa olemassaoloaan).

Tämä käsitys kapitalismista parasiittisena symbioottina, joka toimii johdannaisena ensisijaisemmasta todellisesta perustasta, on ristiriidassa vulgaarin marxilais-leniniläisen historiankäsityksen kanssa, jossa kapitalismin ja kommunismin välistä suhdetta tarkastellaan lineaarisena kausaalisena suhteena, jossa toinen seuraa toista. Kommunismi, tai meille Commonismi, ei niinkään tule kapitalismin “jälkeen”, aivan kuin kapitalismi toteuttaisi jonkin metafyysisesti tarpeellisen historiallisen tehtävän, vaan sen sijaan kapitalismi on pelkkä eräs ilmaisu muinaisemmasta vallan muodosta, joka on maadoitettu puuttuvaan tai vieraaseen omistajuuteen, joka on aina ollut olemassa parasiittisten suhteiden muodossa ensisijaisempaan perustaan, jota voimme nimittää omaksi “tukahdutetuksi” Commonismiksi. sosialismiksi/kommunismiksi jonka marxismi-leninismi visioi olevan vain kapitalismia valepuvussa, joka imitoi mutta ei koskaan oikeasti ole vapautettua ja tukahduttamatonta Commonismia – sillä se vain korvaa yksityisen, henkilökohtaisen omistamisen julkisella valtion omistuksella, eikä niinkään hävitä omistamista kokonaan. Fallinen egotietoisuus aktiivisesti tukahduttaa absoluuttista, keskinäisriippuvaa luovuuden feminiinistä matriisia.

Jotta Commonismi voitaisiin vapauttaa ja sitä alkaa vapaasti kehittää, ja realisoida tukahdutettu feminiini aspekti käytännössä, meidän tulee perustavanlaatuisesti arvioida uudelleen se mitä tarkoittaa Olla. Oleminen on sitä, että saa tukea aktiivisesti osallistumalla kaikkien muiden kanssa – Oleminen on Joksikin Muuttumista. Kysymys ei kuulu “ollako vai eikö olla”, vaan sen sijaan: mitä meistä voi tulla? Ja koska Oleminen on mahdollista ainoastaan Joksikin Tulemalla, silloin ei ole perustaa jonka mukaan jokin voi olla olemassa riippumattomasti jostain muusta, jotta siihen voitaisiin liittää omistamisen käsite, olipa se sitten riippumaton asia joka omistetaan tai riippumaton agentti joka voi omistaa.

Mikään ei ole sinun omaa, sillä kaikki asiat ovat yhteisiä.

________________________________________________________

¹ Process and Reality: An Essay on Cosmology, Alfred North Whitehead, pg. 21

² Ibid

Lähde:

https://eco-poiesis.blog/2018/10/31/beyond-ownership-some-notes-on-commonism/

Vasemmistoliberaali perspektiivi on synteesi valtion ja yksityisomistuksen välillä… tai ainakin yritys eliminoida monet sekä valtioon että yksityisomaisuuteen liittyvät ongelmat. Vasemmistoliberaalit ajavat itsehallittua yhteisvaurautta valtionomisteisuuden tilalla ja korvaavat yksityisomaisuuden henkilökohtaisella omistuksella. Yhteisvauraus ja henkilökohtaiset omistukset ei tulisi välttämättä nähdä antiteesinä valtiolle ja yksityisomistukselle, vaan näiden kahden käsitteen uudelleenmäärittelynä. Molemmissa tapauksissa me huomaamme, että yhteisvauraudella ja henkilökohtaisilla omistuksilla on monia yhteisiä positiivisia aspekteja yksityisomistuksen ja valtionomistuksen kanssa, samalla kun ne eliminoivat monia negatiivisia puolia.

Yhteisvauraus

Tutkimuksemme alkaa yksinkertaisella kysymyksellä: kuka omistaa maailman, jonka olemme ”perineet”? [i] Kuka omistaa ilman? Kuka omistaa metsät? Kuka omistaa joet, taivaat, mineraalit joista me kaikki olemme riippuvaisia? Aina John Locken ajoista lähtien suurin osa ihmisistä on hyväksynyt sen, että ihmisolennot ovat ”perineet” maan. Yhteisvaurautta on siten asiat, jotka meille ovat yhteisiä ja joihin meillä on pääsy kuten vesi, meret, mineraalit, ilma mutta tämä voi myös olla laajennettu koskemaan teitä, kirjastoja, puistoja, yhteisöpuutarhoja, aukioita, siviilikeskuksia, rahaa, tietoa, viheralueita, internetiä, koulutusta ja asioita joita siirretään seuraaville sukupolville kuten kulttuuria ja teknologiaa. Jotta voisi olla yhteisvaurautta, täytyy olla kommonereja, ja jotta voisi olla kommonereja, tarvitaan yhteisvaurautta: yhdestä seuraa toinen.

Kuitenkin meidän tarvitsee tehdä ero heti kättelyssä. Suurin osa ekonomisteista kuvaa ”hyödykkeitä” joko ”yksityisinä hyödykkeinä” tai ”julkishyödykkeinä”. Valitettavasti he joskus jättävät huomiotta yhteisvaurauden. Tässä tapauksessa haluan tehdä tärkeän eron erityisesti julkishyödykkeiden ja yhteisten hyödykkeiden välillä. Mutta ensin: yksityiset hyödykkeet ovat niitä hyödykkeitä jotka me ostamme, jotka on tarkoitettu henkilökohtaiseen käyttöön, kuten leipäsiivu, t-paita tai auto.

Julkishyödykkeet: Julkishyödykkeet ovat niitä hyödykkeitä joita valtio hallinnoi. Puistot, tiet, kirjastot ja maanpuolustus ovat kaikki esimerkkejä julkishyödykkeistä. Julkishyödykkeiden on tarkoitus tyydyttää paikallisesti tarpeemme, mutta monissa tapauksissa julkishyödykkeitä hallinnoi ulkoiset voimat. Tässä tapauksessa ne saattavat tulla huonosti hoidetuiksi, epäonnistua tyydyttämään paikallisia tarpeita, ja tulla poliitikkojen korruptoimiksi. Ulkopuoliset päätöksentekijät määrittelevät lait ja säädökset ei ainoastaan rajoittamaan ja lyömään matalaksi paikallisia ihmisiä käyttämästä heidän omia resurssejaan, mutta myös pitkittämään ulkoista valtaa rajoittamalla paikallisia tekemästä merkityksellisiä muutoksia kontrolleihin. Yksityiset yritykset käyttävät vaikutusvaltaansa politiikassa hyötyäkseen, joko suoraan vaikuttamalla julkishyödykkeiden suunnitteluun ja käyttöön, tai injektoimalla budjettileikkauksia jotka johtavat julkishyödykkeiden hallinnoinnin epäonnistumiseen, mistä seurauksena on epäsuorat hyödyt kuten yksityistäminen. Lähes kaikki julkishyödykkeet ovat julkisen kontrollin ulkopuolella ja organisoitu perustuen ylhäältä-alas -suunnitteluun. Vaikka jotain julkisen puolen osallistumista saatetaankin harkita, yhteisvaurauden vaikutuspiirissä olevat jäsenet eivät tee yhteistyötä johtamisen tiimoilta. ”On käynyt selväksi että valtio ei ole neutraali toimija joka todella edustaa koko kansan intressejä, vaan pikemminkin se heijastelee yhteiskunnan valtasuhteita.” [ii]

Yhteisvauraus: Vasemmistoliberaalin perspektiivin ideaalitilanteessa yhteisvauraus on jäsentensä suunnittelema ja itsehallinnoilma. Jäsenet asettavat säännöt ilman rajoituksia vastaamaan paikallisten tarpeiden pohjalta asetettuihin tavoitteisiin. Paikkaliset tavat, ekologiset tarpeet, ideat ja jäsenprofiilit määrittävät yhteivaurautta, koska niitä ylläpitää ne joille ne ovat yhteisiä. Kaikki sunnittelu toimii alhaalta ylös  jotta vältetään byrokratia ja huono johtaminen. Yksityisillä yrityksillä ei ole kontrollia yhteisvauraudesta. Täten jäsenet ovat vapaita luomaan hyödykkeitä markkinoiden ulkopuolella, kuten viheralueita, vaellusreittejä, kestävää teknologiaa ja muita olennaisia elämänlaatua parantavia asioita. Yhteisvauraus perustuu horisontaalisiin suhteisiin koska jokaisella jäsenellä on niissä yhteistä valtaa. Toisin sanoen, jokaisella jäsenellä on osuus yhteisvauraudesta. Yhteistyö ja osuustoiminta ovat avainasemassa koska jokaisella jäsenellä on insentiivi nähdä kehitys ja paras mahdollinen lopputulos. Viimeisenä, yhteisvauraus luodaan ja suunnitellaan tavoitteena maksimoida positiiviset ihmiselementit jokaisen yksilön kohdalla ja hyödyttää yhteiskuntaa ja yhteisöä kokonaisuutena. Yhteisvauraus ei tavoittele voitta ja täten ei ole insentiiviä haaskata paikallisia resursseja. Pikemminkin luonnollinen insentiivi on säilyttää ne tuleville sukupolville.

Yhteisvauraudelle pohjaavat ihmiset yhteiskunnassa suuntautuvat kohti sitä mikä on tarvittavaa hyvään elämään, ei kohti käyttäen lisää ja lisää kulutushyödykkeitä. He yksilöllisesti tuntevat vastuuta siitä mikä on kaikille yhteistä. Konsumerismi taas kaivaa maata yhteisvaurauden ja lopulta koko yhteiskunnan jalkojen alta… Taloudelliset, ekologiset ja yhteiskunnalliset kriisit sulautuvat yhteen muodostaen yksittäisen kriisin, sivilisaation kriisin.” [iii]

Aina siitä lähtien kun Garrett Hardinin tutkimus “Tragedy of the Commons” Science-lehdessä julkaistiin, yhteisvaurauden käsite on ollut ekonomistien ja poliittisten filosofien pilkkaama. Julkaisulla oli monta ideologista tukijaa. Neoliberaalit käyttivät julkaisua suorasukaisena vasta-argumenttina jokaista kohtaan joka ei hyväksynyt yksityistämistä kun taas jotkut vasemmistossa käyttivät julkaisua kääntämään yhteisvaurauden julkishyödykkeeksi. Hardinin artikkelissa hän pyytää meitä kuvittelemaan kylän sekä avoimen laidunmaan (yhteismaa) jonne paimenet tuovat karjansa laiduntamaan. Jokaisen paimenen oma etu on pitää niin paljon karjaa yhteismaalla kuin mahdollista. Hardin toteaa:

“Rationaalisena olentona jokainen paimen pyrkii maksimoimaan oman hyötynsä. Eksplisiittisesti tai implisiittisesti, joko enemmän tai vähemmän tietoisesti, hän kysyy, ‘Mikä on hyöty minulle jos lisään yhden eläimen lisää laumaani?’ Tällä hyödyllä on sekä negatiivinen että positiivinen komponentti… Summaten yhteen osittaishyödyt, rationaalinen paimen toteaa, että ainoa järkevä valinta on pyrkiä lisäämään yksi eläin lisää laumaan. Ja vielä yksi… Mutta kaikki muutkin paimenet tulevat tähän tulokseen yhteismaasta. Tuossa on tragedian ydin. Jokainen ihminen on lukkiutunut järjestelmään joka taivuttelee häntä kasvattamaan karjalaumaansa rajatta — maailmassa joka on rajallinen. Tuho on se jota kohti kaikki ihmiset ryntäävät, jokainen ajaen omaa etuaan yhteiskunnassa joka uskoo yhteisvaurauden vapauteen. Vapaa yhteisvauraus ajaa meidät perikatoon.”

Viimeinen lause tulisi pelottaa jokaista joka miettii yhteisvaurauden ideaa, ja itseasiassa niin se on juuri tehnytkin. Kuitenkin on olemassa yksi ongelma: Hardin oli väärässä noin about jokaisessa pointissa hänen historian matemaattisessa mallinnuksessaan. Ensitarkastelulla Hardin tuntuu tekevän tärkeän loogisen päätelmän. Eräs suurista ongelmista Hardinin ajatuskokeessa on, että hän soveltaa sitä ”kaikille vapaaseen yhteisvaurauteen” jollaista harvoin on historiassa ollut olemassa. Kuten monien ajatuskokeiden kanssa, siteerataan todellisuutta joka on mahdollisesti se syy miksi historioitsijat ovat kutsuneet Hardinia ”historiallisesti tietämättömäksi” ja miksi Hardin lopulta myönsi että ”minulle on käynyt selväksi että alkuperäisen artikkelin otsikko olisi pitänyt olla Hallinnoimattoman Yhteismaan Ongelma (The Tragedy of the Unmanaged Commons).” [iv]  Historiallisesti kylät ja yhteisöt eivät koskaan ole pitäneet hallinnoimatonta yhteismaata, vaan heillä on ollut useita sääntöjä hallussapidolle ja käytölle. Kuten Nobel-voittaja Elinor Ostrom on näyttänyt, on olemassa monia empiirisiä tapauksia (ei ajatuskokeita!) joissa yhteisvaurautta on menestyksellisesti käytetty tuhansia vuosia ilman resurssien loppumista kesken… Hardinin väitteen täysi vastakohta. Hardin ja hänen ideologiset tukijansa jatkoivat hänen artikkelinsa konseptien ekstrapoloimista kaikkeen mahdolliseen, meriin, puistoihin, veteen, jopa ilmaan. Hardinin artikkeli popularisoitiin sen takia että se nautti suurta suosiota vallassaolijoiden keskuudessa. Kuten Ostrom esittää:

“Jotkut akateemiset artikkelit ”yhteismaan ongelmasta” suosittavat ”valtion” kontrollia luonnonvaroista estääkseen niiden tuhon; toiset taas suosittavat noiden resurssien yksityistämistä ongelman ratkaisuna. Se mitä kuitenkin voidaan havaita maailmasta on, että ei valtio eikä markkinat kumpikaan ole yhtenäisesti menestyksekäs antamaan yksilöille kykyä pitää yllä luonnonvarajärjestelmien pitkäaikaista, tuottavaa käyttöä. Lisäksi, yksilöiden muodostamat yhteisöt ovat luottaneet instituutioihin jotka eivät muistuta markkinoita eikä valtiota joidenkin resurssijärjestelmien hallinnassa…” [v]

Vasemmistoliberaali perspektiivi on eräs tällainen järjestelmä joka ei nojaa markkinoihin tai valtioon vaan käyttää menestyksekkäitä tekniikoita välttämään yhteisvaurauden rappeutumisen ja ylikulutuksen samalla kun tuotetaan kestävyyttä ja yltäkylläisyyttä.

Useita kirjoja on kirjoitettu Aitausliikkeen historiasta, joka tapahtui 1700- ja 1800-luvuilla kun Englannin hallitus rikkaiden aristokraattien kanssa otti yhteiset maat, jotka kuuluivat kyläläisille eläinten ja ruoan kasvattamiseen, ja muunsi nuo maat yksityisomaisuudeksi. Aitoja ja seiniä rakennettiin ja talonpoikia siirrettiin, yleensä väkivalloin, samalla kun aristokraatit nauttivat aitaamisen hyödyistä. Lyhyesti, Aitausliike oli alkua teolliselle maanviljelykselle ja kyläelämän lopulle. Siirretyt talonpojat päätivät teollisen vallankumouksen tehtaisiin työtätekeviksi köyhiksi. Peter Linebaugh sanoo, “Englannin ’Aitausliike’ on kuulunut tuohon konkreettisten universaalien sarjaan — kuten orjakauppa, noitavainot, Irlannin nälkävuodet tai Amerikan intiaanien kansanmurha — joka on määrittänyt modernismin rikosta.” [vi] Ennen tätä aikaa kyläläiset olivat yleensä omavaraisia, paikalliset tarpeet tyydytettiin sisäisesti ja yhteisösiteet olivat vahvat. Tätä aikaa ei tulisi romantisoida, vaan tajuta että monet tärkeät arvot tuhottiin modernisaatioprosessissa samalla kun rikkaat hyötyivät ja köyhät syrjäytettiin rahattomuuteen. Ylläoleva Aitausliikkeen tapaus oli pääosin Englannissa. Mutta tulisi tajuta, että aitaamisia tapahtui samoin lopputuloksin ympäri maapalloa: rikkaat rikastuivat ja köyhät kärsivät.

Feodalismi oli järjestelmä jossa maaorjat hoitivat maita, mutta omistajat — kuninkaalliset — saivat kaiken hyödyn. Sana ”aitaus” on termi joka on teknisesti tarkka (pensasaita, aita, muuri), ja kuvaa vapaudenmenetyksen konsepteja (vankeus).” [vii]  Työntekijät olivat pelkkiä vuokralaisia. Yksityisomistus oli viimeisin aitaamisen muoto ja yksityisomaisuuden määritelmä jatkoi laajentumistaan. Kun suurin osa ihmisistä ajattelee yksityisomaisuutta, he ajattelevat kotiaan, autoaan, vaatteitaan. Mutta henkilökohtaisen omaisuuden määritelmään kuuluu myös sen tyypin omaisuus jota suojataan resurssimonopolilla ja jossa toiset suljetaan ulos vuokran perimiseksi ja hierarkkisten suhteiden muodostamiseksi. Selvemmin ilmaistuna, suurin osa on samaa mieltä, että koti ja sisältö tulisi olla yksinoikeudella omistettu. Mutta mitä jos vuori tai kokonainen metsä voi olla yksityisomaisuutta? Siinä on jo aika paljon eroa television ja vuoren välillä. Kuitenkin niitä voidaan pitää samana asiana yksityisomaisuuden piirissä.

Aitaamisen pääpointti on kieltää pääsy monopolin avulla elämän lähteisiin käyttämällä fyysistä ja kuolettavaa voimaa. Mieti! Monopoli on yksinomainen hallinta tai omistus hyödykkeistä laillisella etuoikeudella. Kun aitaus on tapahtunut, maksu voidaan velottaa pääsystä tarvittaviin elämän lähteisiin. Kun tämä monopoli on luotu, Proudhon havaitsi että yksityisomaisuus käytti ”Korotusoikeutta” (Right of Increase). Proudhon määritteli Korotusoikeuden siten, että ”eräänlainen kuninkaallinen etuoikeus, aineellisiin ja kulutushyödykkeisiin — johtuu omistajan [maanomistaja] nimellisestä ja metafyysisestä käyttöoikeudesta. Hänen sinettinsä on asian päällä; se riittää estämään ketään muuta ottamasta sitä haltuunsa ilman HÄNEN lupaansa.”[viii]

Toisin sanoen, vuori saattaa olla yhteistä perintöä kaikilta, mutta yksi henkilö voi saada monopolin koko vuoreen samalla tavoin kuin valtio voi saada monopolin satoihin maileihin käyttämätöntä maata. Aivan kuten feodalismissa, Kruunu korvataan kapitalistilla ja maaorja korvataan palkkatyöläisellä. Kun monopoli on perustettu, Proudhon huomasi Korotusoikeuden tulevan eri muodoissa, ”jos maan kautta, MAATILA-VUOKRA; jos talojen tai huonekalujen kautta, VUOKRA; jos elämän investointien kautta, TULOT; jos rahan kautta, KORKO; jos vaihdannan kautta, ETU, VOITTO, LIIKEVOITTO….”[ix] Ainoa tapa jolla maaorja tekisi töitä kuninkaalle ja palkkatyöläinen kapitalistille on väkivallan monopolilla omaan yhteiseen perintöömme.

Uusi aitausliike ja uudet aristokraatit

Vaikka monet uskovat aitausliikkeen olevan ohi, se on vasta alkanut. Viimeisen 30 vuoden aikana, neoliberaalien menettelytapojen tullessa käyttöön, me alamme nähdä yhteismaamme yksityistämisen äärimmäisen nopealla tahdilla. Tietoteollisuus, meret, avaruus, musiikki, vuoret, ilma, metsät, vesireitit, software, genetiikka, kulttuuri ja jopa ruoan siemenet on otettu haltuun. Yksityistetty yhteisvauraus tarkoittaa, että me annamme kaikkein jaetuimmat resurssimme yksityisille yrityksille (uudelle aristokratialle) monopoleiksi ja hyödyttämään heitä samalla kun kommonerit ja kuluttajat yhtä kaikki voivat odottaa maksavansa pääsymaksuja. Me näemme yhteisvaurauden tuhon ennennäkemättömällä tahdilla ja skaalalla. Tämän tuhon tapahtuessa globaalisti, me olemme samalla tavalla tuhoamassa mahdollisuuden uuteen yltäkylläisyyden yhteiskuntaan luomalla kasvaavan niukkuuden yhteiskunnan.

Monet vasemmistossa haluaisivat ajatella, että hallitus voi lieventää tätä prosessia. Todellisuudessa hallitukset ovat ongelman lähde, symbioosissa yksityisen pääoman kanssa. Ovathan hallitukset luomassa uusia monopoleja yksityiseen yhteisvaurauden käyttöön, ja hallitukset tukevat yksityisiä monopoleja voimankäytöllä. Kun hallitukset onnistuvat ”suojelemaan” yhteisvaurautta, ne hoitavat sitä huonosti. Monissa tapauksissa ne eivät ymmärrä miten yhteisvaurautta käytetään paikallisyhteisöissä, luovat byrokraattisia sääntöjä ja sääntelyä, ja lopulta osallistuvat yhteisvaurauden tuhoamiseen. Tarvitaan uusi vaihtoehto.

Runsautta niukkuuteen

Sekä yksityisomaisuus että valtion omaisuus luovat niukkuutta. Valtavirran (neoklassiset) ekonomistit väittävät, että vain vapaiden markkinoiden kapitalismi voi tarjota suojaa niukkuuden ongelmilta markkinoiden allokaatiolla. Valitettavasti monet ekonomistit näkevät maailman äärimmäisen kapeakatseisesti, mikä luo väärän dikotomian valtionsosialismin ja vapaiden markkinoiden kapitalismin välille, eikä se ota huomioon mitään muuta vaihtoehtoa. Vaikka markkinakapitalismi saattaakin toimia hetkellisesti niukkuuden vähentäjänä, pitkässä juoksussa se on päätuottaja.

Tämä tuo esiin talouden kilpailuongelman. Tiettyjä hyödykkeitä voidaan kutsua kilpaileviksi mikäli yhden henkilön käyttö sulkee pois toisen henkilön kyvyn käyttää sitä. Jos juon olutta, sinä et voi juoda. Jos ostan auton, sinä et voi ajaa samaa autoa. Kaikki hyödykkeet eivät ole kilpailevia. Esimerkiksi minun televisio-ohjelman katselu ei tarkoita ettetkö voisi katsoa samaa ohjelmaa.

Ostrom osoitti erään ison ongelman kilpailun määritelmässämme. Todellisuudessa on olemassa asteita (hän nimittää tätä vähennettävyydeksi) joilla “Toisten yksilöiden mahdollisuudet käyttää eivät välttämättä häviä oman käytön takia, mutta jotain ”vähennetään” niistä.”[x]  Esimerkiksi on iso ero vedenjuonnilla lähteestä, jota et voi juoda enää uusiksi, ja ottaa kaikki vesi itselle. Olen ”vähentänyt” ottamalla hieman vettä, mutta se ei tarkoita että olen vienyt kaiken veden koska sinä pystyt juomaan jälkeeni… vaikka et voikaan juoda samaa vettä jonka itse juuri join.

Miksi tämä kaikki on tärkeää? Valtavirran (uuskeynesiläiset) taloustieteilijät ovat tulleet päätelmään, että kilpailevat resurssit tulisi antaa markkinoiden hoitoon. Ei-kilpailevat resurssit tulisi antaa valtion hoitoon. Tämä väärä dikotomia on luonut todellisen yhteismaan ongelman koska koko yhteisvauraus on määritelty kilpailulliseksi. Esimerkiksi, vesi on yleensä tulkittu olevan ei-kilpailullinen. Mutta jos ostan järven, se silloin muuttuu yksityisomaisuudeksi. Voin pullottaa vettä ja tehdä siitä kilpailullisen hyödykkeen.

Kilpailullisuuteen liittyy poissulkevat ja ei-poissulkevat hyödykkeet. Ylläolevassa järvenomistusesimerkissä, olen sulkenut muut pois. Yksityisomaisuudella mikä tahansa ja kaikki voidaan tulkita olevan poissulkevaa. Ottaaksemme nykypäivän esimerkin, kiitos uuden teknologian, musiikki ja softa voidaan nykyään kopioida loputtomasti ilman lisäkuluja. Toisin sanoen, ei ole niukkuutta. Mutta jos teet musiikista yksityisomaisuutta, se muuttuu kilpailulliseksi, poissulkevaksi, ja samalla luodaan keinotekoista niukkuutta. Tämä tarkoittaa, että ”yksityisomaisuuden” omistajat voivat nyt veloittaa maksua. Ilman yksityisomaisuutta musiikki on ei-kilpailullista, ei-poissulkevaa ja ei-niukkaa. Neoliberaalien toimintatapojen fokus on ottaa mikä tahansa ja kaikki ja muuttaa se yksityisomaisuudeksi niin, että pieni kourallinen ihmisiä voi hyötyä monopoleista. Valtiota käytetään pakottamaan näitä monopoleja.

Otetaan toinen yksinkertainen tapaus: tällä hetkellä suurin osa ihmisistä ei omista tuotantovälineitä, eli työkaluja, tehtaita tai työpaikkoja joita tarvitsemme välttämättömyyksien tuottamiseen. Jokainen työläinen voi saada pääsyn — tai olla osaomistaja — tehtaaseen tai työpaikkaan. Kuitenkin, yksityisomaisuuden monopoli tarkoittaa, että vain harvalla valitulla on pääsy. Runsauden sijaan yksityisomaisuus tarkoittaa niukkuutta; se tarkoittaa että suurin osa ihmisistä joutuu antamaan itsensä vuokralle toiselle selvitäkseen. On myös tiedon esimerkki. Tietoa voidaan pitää yksityisomaisuutena (aineettoman pääoman muotona), mikä tarkoittaa että vain niillä joilla on pääsy voivat saada tietoonsa luonnon salaisuudet. Joskus ihmiselämän ja kärsimyksen kustannuksella, sillä se koskee terveydenhuolto- ja lääketeollisuuksia. Kilpailullisten resurssien asteiden sijaan poissulkevuus tarkoittaa monopolia ja monopoli tarkoittaa niukkuutta ja resurssien ja vaurauden rajaamista Uudelle Aristokratialle. Markkinakapitalismi ratkaisuna niukkuuteen osoittautuukin olevan lisäniukkuuden lähde!

Yhteisvaurauden säännöt

Kirjassaan Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action, Ostrom on dokumentoinut miten eri yhteisöt ympäri maailman ovat kestävästi hallinnoineet omaa yhteisvaurauttaan (monien tuhansien vuosien ajan) ilman resurssien väärinkäyttöä tai loppuunkulumista. Tähän yhteisvaurauteen kuuluu sellaiset asiat kuin kalavedet, vesireitit, laidunmaat, metsät ja niin edelleen. Hän havaitsi, että useat menestyksekkäät säännöt edistävät itsehallinnointia, kestävyyttä, kohtuutta, ja keskinäistä kunnioitusta kommonerien kesken.

Hän on luonnostellut kahdeksan yhteisvaurauden periaatetta:

Määritä selkeät rajat jakamiselle.

Tämä on ehkä kaikkein tärkein sääntö menestyksekkäälle yhteisvaurauden hallinnoinnille ja ylläpidollle, koska ilman rajoja voi syntyä riitoja. On tarve selkeille rajoille jotka määrittävät naapuruston, paikallisen, alueellisen ja globaalin avoimen pääsyn resurssien käyttöä. Yhteisöpuutarhat, puistot, tiet ja vaadittavat mutta ei paikallisesti saatavat resurssit ovat esimerkkejä avoimen pääsyn resursseista. Määritettyihin rajatyyppeihin kuuluu sellaisia asioita kuin kuka käyttää mitä, miten resursseja suunnitellaan ja miten jakaminen toisten yhteisöjen kanssa tapahtuu.

Käyttöä määräävät säännöt sovitetaan paikallisiin tarpeisiin ja olosuhteisiin.

Selkeät säännöt käytölle tulee olla ja ne tulee parittaa paikallisten tarpeiden ja olosuhteiden kanssa. Jos jäsenet elävät autiomaassa, heidän tulee toimia sovitun vedenkäytön rajoissa, mikä tasapainottaa tarpeen juoda viljelyn kanssa.

Kollektiivinen osallistuminen sääntöjen tekoon.

Yksilöt, joihin säännöt vaikuttavat, saavat valita ja mahdollisuuden osallistua muokkaamaan ja ylläpitämään sääntöjä. Tämä tarkoittaa kahta asiaa: itsehallinnollista suoraa demokratiaa ja lokalismia.

Jokainen yhteisön taso tulee pysyä suvereenina.

Yhteisöjen tulee olla autonomisia salliakseen jäsenilleen tehdä omat päätöksensä ja suunnitella yhteisvauraus tavalla joka hyödyttää heitä. Kuitenkin yhteisön ulkopuolelle ylettäminen voi olla myös hyödyllistä. Jos ylimääräiset ryhmät yrittävät hallita yhteisöä, yhteisvauraus hajoaa kun jäsenet menettävät kontrollin omista resursseistaan.

Jäsenten tulee kehittää ja osallistua tilivelvollisuuden järjestelmään.

Jäsenten, joita yhteisvauraus koskee, tulee olla tilivelvollisia toisilleen varmistaakseen että käytös on linjassa toisten kanssa. Tämä implikoi yhteisvaurauden käyttäjien omimisen ja varustelutason läpikäyntiä tai monitorointia.

Porrastetut sanktiot sääntöjen rikkojille

Sääntöjä rikkovien ihmisten tulee saada sanktioita jotka vaihtelevat riippuen rikkeestä ja niiden toistuvuudesta. Rangaistukset vaihtelevat minimaalisista äärimmäisiin rangaistuksen muotoihin. Ostrom huomauttaa, että ”näissä robusteissa instituutioissa monitorointi ja sanktiointi ei tapahdu ulkoisten viranomaisten kautta vaan osallistujien itsensä. Alkusanktiot näissä systeemeissä ovat myös yllättävän alhaiset.”[xi]  Siksi “monitoroinnin kustannukset ovat matalat monilla pitkään kestäneillä yhteisillä resurssivarannoilla johtuen käytössä olevista säännöistä. [xii]  Sanktiot harvoin otetaan käyttöön sillä kommonerit harvoin rikkovat sääntöjä. Insentiivit, jotka saavat ihmiset noudattamaan sääntöjä, ovat luottamus, persoona ja suhteet.

Riidanratkaisu tulee olla saatavilla ja halpa.

Riita-asiat nykyään, erityisesti ympäristöasiat, voivat kestää vuosia, ja suuret korporaatiot voivat viivästyttää pitkään käsittelyä samalla kun muilla osapuolilla on vähän mahdollisuuksia todellisen oikeuden toteutumiseksi. Käsittelyn tulee tapahtua kustannustehokkaalla rakenteella, joka tarjoaa kaikille yhteisvaurautta käyttäville mahdollisuuden päästä parrasvaloihin ja ratkaista riita-asioita.

Sisäkkäiset ja toisiinsa yhteydessä olevat vastuun kerrokset mahdollistavat skaalautuvan ja monipuolisen yhteisvaurauden hallinnoinnin.

Suuret toisiinsa kytkeytyneiden sosiaaliryhmien joukot toimivat suuren mittakaavan yhteisöinä, jotka hallinnoivat yhteisvaurautta skaalautuvin, kerroksittaisin suhtein. Ostromin sanoin, “Kaikki monipuolisemmat, kestävät yhteiset resurssivarannot toteuttavat tämän viimeisen design-periaatteen… Ne luovat sääntöjä yhdellä tasolla, ovat ilman sääntöjä toisilla tasoilla, ja ne tuottavat epätäydellisen järjestelmän, joka ei välttämättä kestä pitkässä juoksussa.”[xiii]  Sisäkkäinen tarkoittaa, että ne jotka ovat vaikutuksen alaisia, voivat osallistua päätöksentekoon joka heihin vaikuttaa. Esimerkiksi suuri joki, joka kulkee useiden yhteisöjen läpi, tarvitsee edustusta kaikista yhteisöistä. Tämä on erittäin suuri aihe josta voitaisiin kirjoittaa useita kirjoja. Mutta lyhyesti, yhteisöjä ei tulisi nähdä heimoina vaan ”tuottajien ja kuluttajien integraationa, monet siviiliyhteiskunnan organisaatiot voisivat kehittyä paikallisiksi/alueellisiksi valtuustoiksi ja yhteisvauraustrusteja, tai mahdollisesti muodostaa heidän kanssaan kumppanuuksia. Kasvanut osallisuus ja poliittiset vaihtoehdot tarjottuna kansalaisille näiden uusien tilivelvollisuusjärjestelmien kautta muuttaisi taloudellisen, yhteiskunnallisen ja poliittisen päätöksenteon kaikilla yhteismaan tasoilla (paikallinen, alueellinen, valtio ja globaali).”[xiv]

Kun Ostrom tarkasteli yhteismaata jota hallinnoitiin huonosti, joka kului loppuun tai epäonnistuneita yhteisöjä, hän havaitsi monien yllämainittujen sääntöjen puutteen. Ostrom ja hänen sääntönsä yhteismaan onnistuneelle hallinnoinnilla on täysin linjassa vasemmistolibertaarin perspektiivin kanssa.

Vasemmistolibertaari vaihtoehto

Vasemmistolibertaarit korvaavat yksityisomaisuuden henkilökohtaisella omaisuudella ja valtion maillla yhteismaassa. Henkilökohtainen omaisuus on asiat joita omistat kuten koti, auto, televisio, vaatteet ja ostetut käyttötavarat. Omaisuutta pidetään ”yksityisomaisuutena” käyttäjälle koska hänellä on monopoli siihen omaisuuteen. Yleensä on automaattinen oletus siitä, että vasemmistolibertaarit hylkäävät yksityisomistuksen mukana myös henkilökohtaisen omaisuuden (kodit, auto, vaatteet, kirjat, tietokone jne.) ja että he ajavat jotain stalinismin kaltaista tai kiinalaista kollektiivista maanviljelyä. Ehkäpä on parempi sanoa, että vasemmistolibertaarit eivät ole ”yksityisomaisuutta” vastaan, vaan he parantelevat aihetta.

Jos ei puhuta henkilökohtaisesta omaisuudesta, kaikki on osa yhteismaata, mukaanlukien ilma, meret, vesiväylät, metsät, tehtaat, työpaikat, puistot, kirjastot, tiet, tieto, musiikki, koulutus, kulttuuri, kaupungintalot jne. Yhteismaata ei omista kukaan jäsen ja itse asiassa, sitä ei tulisi pitää kenenkään omaisuutena. Yhteismaata yksinkertaisesti hallinnoidaan ja kun yhteiskunta lopulta kuolee, se jätetään seuraavalle sukupolvelle hallittavaksi. Toisin sanoen, luonto (ja sen resurssit) ovat arvokkaita itsessään sen lisäksi mitä hyötyä ne voivat tarjota ihmisille. Tämä on vastakkainen ajatusmalli monien yksityisomistuksen ajajien ajatuksia kohtaan, kuten William Blackstonen, joka määrittelee yksityisomaisuuden: ”se ainoa ja despoottinen valta, jota yksi ihminen vaatii ja harjoittaa maailman ulkoisten asioiden suhteen, täysin syrjäyttäen minkä tahansa muun universumin yksilön oikeuden.”

Se mitä yllä oleva merkitsee on, että vasemmistolibertarismi on desentralisoitua ja antikapitalistista (anti-yksityisomistus) ja anti-valtiollista. Kuitenkin, yllä olevaa ei tulisi sekoittaa yhteiskuntaan ilman rajoja. On olemassa useita käyttö- ja tuotto-oikeuksia, niitä koskevia sääntöjä, sanktioita ja itseorganisoitumista, mikä kehittyy orgaanisesti viitekehyksessä joka perustuu paikalliseen vastuuseen. Yksikertaisemmin sanottuna yhteisö itse hallinnoi yhteisiä resursseja koska heillä on insentiivi tehdä niin yhteistyössä muiden kanssa.

Käydään hieman läpi ylläolevaa selkiyttääksemme joitain ongelmia. ”Käyttöoikeudet” tarkoittaa sitä, että yksilöillä on oikeus käyttää resursseja niistä hyötyäkseen. Esimerkiksi, työntekijöiden pyörittämä firma on osa yhteismaata, jota ei omista ketään, mutta työntekijä tuossa kyseisessä puulaakissa on käyttöoikeuksien haltija. Henkilö toiselta alueelta ei yksinkertaisesti voi paukkia sisään tehtaaseen ja alkaa käyttää työkaluja, koska hänellä ei ole käyttöoikeuksia. Vasemmistolibertarismi on käyttöoikeuksien ja omaisuuden järjestelmä. Yhteisöt hallinnoivat vain sitä mitä ne voivat. Jos ne eivät hallinnoi koko metsää, ne voivat tehdä niin yhdessä muiden kanssa. Saattaa olla myös alueita jotka pysyvät lunastamattomina. Nuo maat pysyvät koskemattomina kunnes joku muu voi tulla käyttämään maata. Jotkut ovat tehneet päätelmän, että vasemmistolibertarismi on ”heimoyhteisöjen” järjestelmä, mikä väärinymmärtää yhteismaan. Moni yhteismaa on yhteiskäytössä, minkä takia vasemmistolibertaarit ajavat paikallisyhteismaata, alueellista yhteismaata ja kansallista yhteismaata.

Toiseksi, ilman valtiota tai yksityisomaisuutta ei ole monopolia resursseihin. Desentralisaatio vapauttaa organisaation tapahtumaan horisontaalisten suhteiden perusteella. Kun käyttäjällä on yksinomainen oikeus resursseihin, se voi riistää muita. Tämä riisto tarkoittaa keskitettyihin hierarkioihin perustuvaa organisaatiota; valtion tapauksessa se tarkoittaa byrokraattista hallitusta ja yksityisomaisuuden tapauksessa se tarkoittaa kapitalisteja, toimitusjohtajia ja yhtiön hallitusta. Yksityisomaisuuden puuttuessa organisaatioilla ei ole keskitettyä johtoa, suhteet ovat tasa-arvoisia ja jäsenillä on valta yhdessä. Relevantti päätöksenteko paikallistasolla tarkoittaa myös desentralisaatiota pois kaikkivoipaisesta hallituksesta jolta puuttuu joko tieto paikallisista olosuhteista tai joka saattaa hallinnoida niitä huonosti poliittiset tarkoitusperät mielessä.

Eräs vasemmistolibertarismin päätavoitteista on integroida tuottajat ja kuluttajat itsehallinnoinnin viitekehykseen, mikä tarkoittaa yhteiskuntaa joka perustuu lokalismiin, kestävyyteen ja lannistumattomuuteen. Lokalismi, kestävyys ja lannistumattomuus ei tulisi nähdä erillisinä olentoina vaan yhteenkudottuna konseptina. Niin kuin menneiden aikojen kylä, lokalismi tarkoittaa että suurin osa tarpeistamme voidaan tyydyttää yhteisön piirissä, mm. ruoka, pääsy viheralueisiin, puhdas vesi, viihde, kulttuuri, kaupungintalot, ostospaikat ja työpaikat. Lokalismi tarkoittaa käveltävyyttä, kykyä kävellä (tai pyöräillä) mihin tahansa näistä paikoista ilman autoa ja rehottavan betonilähiön läpiajoa. Lokalismi tarkoittaa myös, että me emme lähetä asioita ympäri maailmaa paikallisyhteisöstä. Vielä tärkeämpänä lokalismi tarkoittaa, että me tarkastelemme lähemmin toimiamme, sosioekonomisia tai poliittisia, sen sijaan että jätämme ne huomiotta tai nojaamme ulkopuoliseen apuun. [xv]

Kestävyys on kyky kestää läpi aikojen olemalla tietoinen ja sopeutumalla ekologisiin lähiympäristöihimme. Itse asiassa, kestävät yhteisöt ovat niitä jotka toimivat paljon ekosysteemin tavoin kierrättämällä ja käyttämällä uudelleen omat jätteensä. Aivan kuten luonnossa, on yhteyksien verkko joka ylläpitää itseään. Energia, vesi, maatalous ja joukkoliikenne tulisivat myös olla kestäviä, mikä tarkoittaa että niitä ylläpidetän yltäkylläisyys mielessä, ja säilytetään tuleville sukupolville.

Lannistumattomuus on yhteisön kyky sopeutua tai nousta uudelleen nopeasti ympäristön muuttumisen seurauksena. Tämä vaatii paljon sosiaalista pääomaa ja hyvää kommunikaatiokykyä sekä kykyä suunnitella tulevan varalta samalla kun säilytetään lokaali autonomia. Yhteistyö on avainroolissa kun varmistetaan yhteisön ajavan hyvinvointia ja elämän laatua tulevien sukupolvien puolesta.

Lannistumattomia yhteisöjä kuvatessaan permakulturisti Rob Hopkins sanoo, että yhteisöön:

“…saattaa kuulua yhteisöomisteiset energiayhtiöt, jotka asentavat uusiutuvia energiajärjestelmiä; erittäin energiatehokkaiden kotien rakentaminen, jotka käyttävät pääosin paikallisia materiaaleja (savi, olki, hamppu); monenlaiset urbaanit ruoantuotantomallit; sekä yhteyden luominen uudelleen viljelijöiden ja paikallismarkkinoiden välille. Näkemällä lannistumattomuuden keskeisenä osana strategioita ja lähestymistapoja, jotka mahdollistavat yhteisön kukoistuksen nykypäivän talouskriisien jälkeenkin, suuri luovuus, uudelleenkouluttautuminen ja yrittäjyys saavat jalansijaa.” [xvi]

On myös suuri halu luoda luotto- tai rahayhteisvaurautta. “On mahdollista organisoida täysin uudenlainen rakenne rahalle, pankkitoiminnalle ja rahoitukselle, sellainen joka on vapaa koroista, hajautettu ja kontrolloitu, ei pankkien tai keskushallintojen käsissä…” [xvii] Luottoyhteisvauraus voisi tarjota itseriittoisen yhteisön “niille yksilöille ja yrityksille jotka ovat siinä ansioituneet, ja vetää sen pois niiltä jotka eivät ole, ja tarjota meille mahdollisuuden soveltaa kykyjä ja energiaamme niihin yrityksiin jotka parantavat yhteisön lannistumattomuutta, kestävyyttä, itseluottamusta ja yhteistä hyvää.” [xviii]

Tässä viitekehyksessä edistys kohti runsautta on mahdollista. Me voimme tarkastella kolmen sorttista runsautta. Informaation runsaus pitää sisällään tiedon kuten open source -koulutus, tutkimus ja kehitystyö koskien lääketiedettä ja teknologiaa, ohjelmistoja, akateemista tutkimusta, jne. Vasemmistolibertaarissa yhteiskunnassa ei ole tarvetta säilyttää luonnon salaisuuksia vaan insentiivi jakaa ne kaikille. Kun informaatio on suljettu, monet eivät voi hyötyä ja tämä kuristaa kasvua ja edistystä. Biologinen runsaus “luo niin paljon potentiaalia runsaudelle informaation monistamisena ja lupaa meille jatkuvan ekologisten hyötyjen virran sekä raaka-aineita teolliseen tuotantoon.” [xix] Tämä tarkoittaa ympäristönsuojelun lisäksi myös sen ylläpitoa uusien maanviljelytekniikoiden ja muiden avulla. Mutta kaikkein tärkeimpänä se vaatii maailman näkemistä linssin läpi, joka on orgaanisempi, holistisempi ja ajattelee tulevien sukupolvien etua.

Viimeisenä ja tärkeimpänä on organisoitu runsaus. Paras tapa ajatella organisoitua runsautta on analogiana Biosphere 2:lle Arizonan Tucsonissa. Biosfääri on suljettu luonnon ekosysteemi, joka ylläpitää elämää pitkiä aikoja. Kahden ja puolen jalkapallokentän kokosien biosfäärin sisällä on sademetsä, vesialue koralliriuttoineen, mangrove-vesialueita, savanni, usva-aavikko, maanviljelyjärjestelmä ja ihmisasutusta. Organisoitu runsaus on samankaltainen siinä mielessä, että on olemassa täysin kestävä järjestelmä koska se on suunniteltu sellaiseksi. Runsaustaloustieteilijä Roberto Verzola esittää:

“Jokaisen tuotteen elinkaari tulee käydä läpi ja viedä kohti todellista nollajätetuotantoa. Meidän tulee kasvattaa läpivientiä ja virtaa sen sijaan että akkumuloitaisiin ja näin kulutetaan varastot. Tätä on organisoitu runsaus, tarkoitukseltaan, kun, oikean tuotannon komponenttien, funktioiden ja prosessien kombinaation kautta jokainen sivutuote käytetään toisessa tuotantoprosessissa ja koko asiaa ajaa uusiutuvat energiamuodot.” [xx]

Suunnitellun yhteisön viitekehyksessä on todellinen sauma kehittää runsauden yhteisö. Kuitenkin monet valtavirran ekonomistit pilkkaavat ideaa ja pitävät sitä absoluuttisen mahdottomana. Ihmisillä on rajattomasti haluja mikä saattaa olla totta. Todellinen paljastus on se, että runsaus on mahdotonta… markkinakapitalismin viitekehyksessä. Kapitalismi on järjestelmä jonka täytyy jatkuvasti kasvaa tai kärsiä romahduksen jälkiseuraamukset. Toiseksi, markkinatoimijat eivät voi ostaa pääsyä tietoisesti suunniteltuihin ympäristöihin. Kuitenkin suunnitellun yhteismaan viitekehyksessä runsaus on todellinen mahdollisuus.

Eräs yhteismaan kritiikki tulee neoliberaaleilta ja muilta vapaiden markkinoiden kapitalismin edustajilta. Heidän näkökulmastaan yhteismaa on kollektivisoitu dystopia, jossa vallitsee väkivallan demokratia. He väittävät, että yksilön suvereeniutta rikotaan, koska yksilö ei voi omistaa vuorta tai järveä… tai mitään yhteisvaurautta. He uskovat, että meidän tulisi jättää yksittäisen kuluttajan päätettäväksi voiko yritys kuten Walmart selvitä. Loppujen lopuksi, kuluttajat tietävät parhaiten. Nämä kritiikit voidaan helposti sivuuttaa. Ensinnäkin, idea siitä että demokratia on väkivallankäyttöä (vapaasti järjestäytyneissä yhteisöissä) on oikea myyntipuhe vähemistön tai eliitin hallinnolle. Vapaiden markkinoiden kapitalistit hylkäävät idean siitä, että työntekijöillä tulisi olla kontrolli, ja uskovat yksityisomistajien oikeuteen päättää kaikkien puolesta. Sama pätee yhteismaahan. He eivät halua kansan, joihin yhteismaa vaikuttaa, saada päättää. He haluaisivat mieluumin antaa yhteismaan yksityisille yrityksille (pienelle yhteiskunnalliselle eliitille) jotta heillä voisi olla monopoli liikevoiton tuottamisen resursseihin.

Eräs yleinen kuvaus vapaiden markkinoiden kapitalismista on “nousuvesi nostaa kaikki veneet.” Tämä on uskomus siitä, että markkinat ovat holistinen järjestelmä, joka nostaa kaikki yksilöt yhteiskunnassa. Jos markkinat on holistinen järjestelmä, silloin markkinoiden instituutio muokkaa kaikkea sen sisällä. Toisin sanoen, markkinat muovaavat kaikkea! Markkinat ovat mahdollisesti kaikkkein läpikotaisin instituutio jonka ihmisolennot ovat koskaan keksineet. Se ulottuu maailmanlaajuisesti ja määrittää kaiken siitä miten tuotteet valmistetaan siihen miten yhteisöt järjestäytyvät. Markkinat sanelevat myös ovatko yhteisöt kestäviä, lannistumattomia tai paikallisia, kun samalla ne määräävät kaikkien jäsenten suhteet ja miten he ovat toistensa kanssa kanssakäymisissä. Tämä on totta niin globaalisti kuin lokaalistikin. Se mitä me näemme globaaleilla markkinoilla on, että laivaamme tuotteita joka puolelta maailmaa, joka johtaa todelliseen yhteismaan tragediaan: resurssien kulumiseen, saasteisiin, olemattoniin yhteisöihin sekä kulttuurilliseen homogeenisuuteen.

Termi ”kuluttaja tietää parhaiten” on absoluuttista hölynpölyä. Kuluttajat eivät tiedä mikä heille on parasta koska heiltä puuttuu tarpeellinen tieto. Kuluttajilta puuttuu tieto olosuhteista joiden alaisuudessa heidän tuotteensa tuotetaan, kuten ovatko vaatteet tehty orjatyövoimalla, onko eläintä kohdeltu huonosti kun se on kasvatettu lihaksi, tai onko valmistamisessa käytetty lapsityövoimaa. Kuluttajat harvoin ymmärtävät miten tuotteet pääsivät markkinoille, kuten jakelujärjestelmien pitkäaikaisvaikutukset, tuotannon vaikutukset paikallisympäristöihin tai monimutkaiset suhteet toimittajien ja alihankkijoiden välilllä. Kuluttajat tietämättään osallistuvat lompakoillaan despoottisten valtioiden, kaameiden työolojen ja uhkaaven ympäristökäytäntöjen tukemiseen, joita he muutoin olisivat välttäneet kuin ruttoa. Markkinatoimijat voivat myös toimia tavoilla, jotka vaikuttavat rationaalisilta, mutta suuressa mittakaavassa ovat täysin irrationaalisia. Esimerkiksi yhden henkilön autolla ajo on totaalisen rationaalista, mutta kun kaikki tekevät sitä, se johtaa saasteisiin, tungoksiin, fyysisen ja sosiaalisen terveyden ongelmiin ja ympäristön tuhoutumiseen. ”Kuluttaja tietää parhaiten” on täysi myytti ja johtaa ainoastaan irrationaaliseen kollektivismiin.

Kollektiivisten resurssien järjesteäminen on suurin tekijä yhteisen todellisuutemme muokkaamisessa, olipa kyse sitten vapaiden markkinoiden organisoimisesta tai yhteismaan määrittämisestä. Ero näiden kahden välillä on painostava. Vapaat markkinat perustuvat irrationaalisiin toimijoihin, joista kenelläkään ei ole hajuakaan siitä miten he muokkaavat yhteiskuntaa. Markkinakapitalismi johtaa rakenteelliseen eriytymiseen, jossa yhteisöistä tulee särkyneitä ja yksilöistä vieraantuneita. Tässä ympäristössä yhteismaa muutetaan arvottomiksi hyöty-yksiköiksi mutta arvoa “ei yksinkertaisesti voida lytätä yksittäiseksi yhteismitalliseksi vaihtoarvoksi — eli hinnaksi — ja se tapahtuu prosessien kautta, jotka ovat liian hienovaraisia, laadullisia ja pitkäaikaisia markkinoiden aurinkokuninkaiden mitattaviksi.” [xxi] Toisaalta yhteismaa on tarkoituksellinen, tietoinen ja lopullisesti suunniteltu ja hallinnoitu joustavasti maksimoimaan sen jäsenten kansainvälisten tavoitteiden saavuttaminen. Tahallisen yhteismaan lopputulos on mikä tahansa minkä me sen haluamme olevan.

Lähde:

The Commons – Beyond the State, Capitalism, and the Market

Tämä on lainaus puheesta joka pidettiin Schumacher Center for New Economics:ssa, heinäkuun 27. päivänä 2014. Se alunperin julkaistiin Kosmos Journal:ssa.

Me astumme uuteen aikaan jossa nykyinen tapamme jolla pyöritämme talouttamme ei enää toimi.

Kerron teille urastani taloustieteen parissa. Se alkoi kun olin kymmenen ja isäni, oikea taloustieteilijä, palkkasi minut laskemaan numeroita hänen itsensä kirjoittamaa kirjaa varten, joka kertoi osakemarkkinoista. Käytin vanhaa Friden mekaanista laskinta, joka kirjaimellisesti laittoi murskaamis-sanan numeronmurskaamiseen. Minulla ei ollut hajuakaan mitä numerot tarkoittivat, mutta nautin niiden murskaamisesta.

Myöhemmin kun koin että minulla on kykyä numeroiden pyörittelyyn, päätin erikoistua yliopistossa matematiikkaan. Iso virhe. Se meni aivan heittämällä ohi. Joten päätin ottaa pääaineekseni historian ja minusta tuli journalisti 13 vuotta valmistumiseni jälkeen.

Muttaa silloin, kolmekymppisenä, minulla oli keski-iän kriisi. Halusinko käyttää loppuelämäni kirjoittamiseen siitä mitä toiset ihmiset tekivät? Vai halusinko tehdä jotain itse?

Joten päätin perustaa työntekijäomisteisen aurinkoenergiayrityksen. No, pidäthän mielessä että tuolloin ei ollut aurinkoenergiateollisuutta. En tiennyt mitään aurinkoenergiasta ja en tiennyt mitään myöskään bisneksen pyörittämisestä. Se oli hulluutta. Mutta se osoittautui ihanaksi hulluudeksi, ja se toimi kuusi vuotta kunnes Ronald Reagan poisti veroedut aurinkoenergialta. Sitten perustin Working Assets’in, josta myöhemmin tuli Credo Mobile.

Kokonaisuutena vietin 20 vuotta yrittäjänä, kääntäen kiinnostavia ideoita bisnekseksi. Ja syy miksi vietin 20 vuotta tekemällä näin ei ollut tullakseni rikkaaksi, vaan oppiakseni läpikotaisin miten kapitalismi toimii, ja kuinka pitkälle sen rajoja voidaan puskea.

Näiden vuosien aikana testasin eri vihtoehtoja standardille kapitalistiselle mallille: työntekijäomisteisuus, sosiaalisesti vastuullinen sijoittaminen, ja sosiaalisesti vastuullinen kulutus. Lopulta päädyin tulokseen, että mikään näistä arvoisistaan vaihtoehdoista, tai edes kaikki ne yhdessä, eivät pelasta meitä kapitalismin kahdelta traagiselta valuvialta — sen heltymättömältä luonnon tuhoamiselta ja yhtä periksiantamattomalta epätasa-arvon kasvattamiselta. Nämä valuviat ovat koodattu ja sisäänrakennettu nykyiseen kapitalistiseen järjestelmäämme. Jos haluaisin oppia kuinka korjata ne, minulla ei olisi muuta vaihtoehtoa kuin palata taloustieteen pariin, jonka, eläköidyttyäni bisnesmaailmasta vuonna 1995, tein.

Talous joka toimii kaikille

Nyt, 19 vuotta myöhemmin, olen tullut loppupäätelmään ja haluan jakaa sen kanssanne tänään. Nämä päätelmät voidaan summata kolmeen lauseeseen:

• Me olemme astumassa aikaan jossa nykyinen taloutemme ei enää toimi.
• Tänä uutena aikana, taloutemme täytyy tehdä kaksi asiaa joita se ei nyt tee: toimia harmoniassa luonnon kanssa ja tarjota riittävä tulonlähde kaikille.
• Paras tapa saavuttaa nämä tavoitteet — eli sellainen joka vaatii vähiten hallituksen mukaantuloa — on ”omistuksellistaa” osa yhteisestä vauraudesta ja jakaa tuo vauraus kaikkien kesken tasan tulona.(Selitän mitä tarkoitan termillä ”omistuksellistaa” hetken kuluttua.)

Miksi tämä on tärkeää? Se on täreää koska jos me haluamme tehdä sen mitä ehdotan, me voisimme saada markkinatalouden joka tekee sen mitä 21. vuosisadan talouden tulisi tehdä. Meillä voi olla markkinat jotka toimivat kaikille: kutistuvalle keskiluokalle, luonnolle ja tuleville sukupolville. Meillä voi olla sellaisia paikallisesti juurtuneita talouksia joiden parissa monet teistä työskentelevät Berkshiressä ja muualla — talouksia, jotka kukoistavat heti kun globaali korporaatiotalous saadaan maksamaan yhteisen vaurauden käytöstä — kulut joita se ei nyt hoida. Jotta pääsisimme täältä sinne, olennaista on ajatella toisin yhteisesti omistamastamme vauraudesta ja organisoida vauraus uusin tavoin.

Kysyn nyt kysymyksen. Kuinka moni teistä on kuullut termin ”antroposeeni” aikaisemmin? Vaikuttavaa. Joten suurin osa teisstä tietää että termi viittaa geologiseen aikaan jossa nyt elämme, verrattuna aiempiin geologisiin aikakausiin kuten jurakausi, ksenotsooinen kausi jne. Termin otti käyttöön vuonna 2000 kemisti Paul Crutzen kreikankielen sanasta ihminen, anthropos, ja se tarkoittaa Nykyistä Ihmisten Aikaa. Se mikä erottaa antroposeenin holoseenista — aikakaudesta oka alkoi kun viime jääkausi loppui — on että me ihmiset olemme muuttuneet dominantiksi geologiseksi voimaksi planeetallamme, jos ei ainoaksi sellaiseksi. Vaikutuksemme meriin, metsiin, makeisiin vesiin, maanpintaan, biodiversiteettiin ja ilmakehään ovat olleet tuhoisia, ja ne jatkavat muuttumistaan yhä pahemmiksi kiihtyvällä tahdilla. Lyhyesti, ihmislaji on täysin hallitsematon.

En halua vähätellä lajimme saavutuksia holoseenin aikana; ne ovat olleet tärkeitä. Mutta emme voi jatkaa antroposeenissa bisneksen tekoa niinkuin teimme holoseenissa. Mikä on normaalia tänään — ja puhun nyt normaalista taloudellisesta käyttäytymisestä — ei voi olla normaalia huomenna. Me tarvitsemme ”uuden taloudellisen normaalin” jossa, vähintäänkin, korjataan kaksi nykyisen talousjärjestelmän traagista vikaa.

Kolme visionääristä ajattelijaa

Aloitin yrittäjyyden jälkeiset tutkimukseni lukemalla uudelleen kolmen talousajattelijan tekstejä jotka moni teistä tuntevat: E.F. Schumacher, Henry George ja Thomas Paine. Schumacherin päähuolenaihe oli ihmisten talouden harmonisointi sen kanssa mitä hän kutsui luonnon metataloudeksi. Hän kannusti kehittämään soveltuvaa teknologiaa, perustamaan työntekijäomisteisia yrityksiä, ja juurruttamaan talous paikalliseksi. Hänen toimensa mielestäni kuvaavat sellaista maailmaa jonne mekin haluaisimme päästä. Ongelma on: me emme pääse sinne täältä ennenkuin pysäytämme sen kaiken tieltään tuhoavan voiman joka syö planeettamme ja muuttaa yhteiskuntamme plutokratiaksi. Siksi meidän tulee korjata nuo suuret systeemiset puutteet.

Henry Georgen pääasiallinen huolenaihe oli tulon epätasainen jakautuminen. Kirjoittaessaan 1880-luvulla, hän kysyi miksi köyhyys sai jatkua, ja jopa kasvoi, samalla kun Amerikasta tuli rikkaampi. Hänen vastauksensa oli maavuokra. Maavuokra, George kirjoitti, oli kuin ”valtava kiila joka pakotettiin, ei yhteiskunnan alle, vaan yhteiskunnan läpi. Ne jotka olivat eroamispisteen yläpuolella nousivat, ja ne jotka olivat alapuolella rusentuivat.”

En ole koskaan unohtanut Georgen kuvaa vuokrasta kiilana köyhien ja rikkaiden välillä. Se on tarkka kuvaus todellisuudesta 1880-luvulla ja se tekee sitä tänäänkin jos me laajennamme tarkastelun maavuokrasta muuhun vuokraan. Mutta Georgen ehdottama ratkaisu — maavero — oli mielestäni riittämätön. Se saisi kerättyä osan ansaitsemattomasta vuokrasta maanomistajilta mutta kanavoisi tuon rahan hallitukselle sen sijaan että ne jotka kärsivät kiilasta hyötyisivät.

Sitten luin Thomas Painea. Ihme kyllä — sillä hän kirjoitti 1700-luvulla — tajusin Painen ajattelun olevan relevantimpaa antroposeenille kuin kenellekään muulle. Painen talousajattelu on tiivistetty hänen esseeseen Agrarian Justice, joka huolimatta otsikostaan ei käsittele maataloutta vaan omistusoikeuksia.

”On kahdenlaista omaisuutta”, Paine kirjoittaa, ”Ensinnäkin, luonnonomaisuutta, tai sitä jonka universumin Luoja antaa meille — kuten maa, ilma, vesi. Toiseksi, keinotekoista tai hankittua omaisuutta — ihmisen keksintöä.” Jälkimmäisenkaltainen omaisuus täytyy väistämättä jakautua epätasaisesti, mutta ensimmäinen kuuluu laillisesti kaikille tasapuolisesti. Se on jokaisen ihmisen ”synnyinoikeus, ei hyväntekeväisyyttä vaan oikeus.”

Painen nerokkuus oli keksiä käytännöllisiä tapoja jakaa tuloja luonnonomaisuuden yhteisomistuksella. Hän ehdotti Kansallista Luontorahastoa joka maksaisi jokaiselle ihmiselle noin $17000 (nykypäivän rahassa) yli 21-vuotiaille ja noin $12000 yli 55-vuotiaille. Rahaston kassa täyttyisi maanomistajien vuokranmaksuilla. Paine näytti jopa matemaattisesti kuinka tämä toimisi.

Paine kaukonäköisesti tunnusti, että maa, ilma ja vesi voitaisiin monetisoida, ei ainoastaan muutaman hyväksi vaan kaikkien hyväksi. Lisäksi hän näki että tämän voisi tehdä kansallisella tasolla. Tämä oli huomattava analyysin saavutus.

Kaksi vähemmän tunnettua mutta tärkeää ekonomistia

Hypätään nyt kahteen vähemmän tunnettuun ekonomistiin: Arthur Pigou ja Ronald Coase.

Arthur Pigou, Maynard Keynesin kollega Cambridgessa, oli ensimmäinen ekonomisti joka keskittyi markkinoiden epäonnistumiseen ulkoisten kustannusten, kuten saasteiden, huomioonottamisessa. Tämä kapitalismin Traaginen Valuvika #1 on vastuussa ilmastonmuutoksesta ja muista vakavista sairauksista. Ongelman ydin on, että koska markkinat eivät velota saastuttamisesta mitään, yritykset saastuttavat paljon enemmän kuin ne tekisivät jos markkinat veloittaisivat huomattavan summan.

Pigoun lääke oli se että hallitus estimoi ulkoistettavat kustannukset — esimerkiksi saastuttamisen kustannukset — ja verottaa saastuttavia toimintoja tarpeeksi jotta ne vähenevät. Vaikka Pigoun keino toimisi markkinoiden kautta, se ei ole markkinakorjaustoimenpide koska se vaatii hallituksen väliintuloa. Tämä olettaa kyvykkään ja valistuneen hallinnon, joka on vapaa ulkopuolisten teolllisuudenalojen vaikutusvallalta — oletus joka on vaikea tehdä nykypäivänä.

Ronald Coase oli Milton Friedmann kollega Chicagon yliopistossa. Hänen läpimurtonsa oli näyttää, että markkinat kykenivät hinnoittelemaan saastuttamisen ilman hallitusta. Markkinat kykenivät tekemään tämän jos — ja se on todella iso jos — saastuttajilla ja saastutettavilla olisi omistusoikeudet ja he kykenisivät neuvottelemaan hinnasta keskenään helposti. Silloin he pääsisivät sopimukseen summasta ja saastuttamisen hinta olisi hyväksyttävä molemmille osapuolille. Saastuttaminen maksaisi enemmän ja sitä olisi vähemmän — ilman että Ympäristövirastoa tarvittaisiin.

Coasen malli oli kiinnostava, mutta näin siinä muutamia ongelmia. Ensinnäkin, saastuttajat — eli kaikki me yhdessä — eivät tällä hetkellä omista omistusoikeuksia niiden ekosysteemien suhteen jotka saastuvat, ja täten he eivät voi neuvotella hinnasta saastuttajien kanssa. Jotta Coasen mallilla olisi mitään käyttöä oikeassa elämässä, tuo ongelma tulisi ratkaista.

Toinen ongelma on, että vaikka saastuttamisen hinnasta olisi päästy sopuun ja se olisi ”optimaalinen” sekä myyjille että ostajille, se ei välttämättä ole optimaalinen luonnolle, jota ei oteta mukaan hintaneuvotteluihin.

Kolmas ongelma on Coasen mallin vaikutusten jakamisvaikutuksissa — jotka, jos ne otetaan käyttöön viisaasti, olisivat valtavat. Yksi keskeinen kysymys jonka Coase vältti oli kenen tulee maksaa kenelle. Tulisiko saastuttajien maksaa saastutettaville oikeudesta saastuttaa? Vai tulisiko saastutettavien maksaa saastuttajille jotta he saastuttaisivat vähemmän kuin mitä he nyt tekevät? Coasen väittämä oli, että mikäli optimihinta ja -määrä saastuttamiselle saavutettaisiin, ei ole väliä kuka maksaa kenelle. Tämä voi olla totta teoriassa, mutta todellisessa maailmassa saastuttavat korporaatiot hyötyisivät ja tavallinen kansa näkisivät laskun elintasossaan.

Samalla kun mietin 2000-luvun alussa ilmastonmuutosta, näin tavan ratkaista kaikki kolme ongelmaa Coasen mallissa. Voitaisiin perustaa ”taivasrahasto” joka ylläpitää Amerikan ilmaston päästöoikeuksia rahastossa yhtäläisesti tuleville sukupolville ja eläville saastutettaville. Käyttämällä vertaisarvioitua tiedettä, rahasto vähentäisi myytävien päästöoikeuksien määrää ajan myötä kunnes saavutettaisiin luonnolle turvallinen taso. Sillä aikaa myynneistä saatavat tulot jaettaisiin tasan kaikkien USA:n kansalaisten kesken jolla on sosiaaliturvatunnus, joka paikkaisi — monesti tekisi enemmänkin kuin paikkaisi — korkeiden bensan hintojen vaikutusta.

Taivasrahastomalli perustuu Alaska Permanent Fundiin, joka on vuodesta 1982 jakanut öljypohjaisia tuloja kaikkien Alaskan asukkaiden kesken. Vuonna 2009 taivasrahasto tuli tunnetuksi nimellä ”cap and dividend” ja sitä harkittiin, vaikka se ei läpi mennytkään, kongressissa. Silti se on paras mahdollinen ratkaisu ilmastonmuutokseen — sellainen jota kongressi aikoo harkita uudelleen.

Talousajattelun uusi koulukunta

Päätän pikaisen tutustumiskierrokseni taloustieteeseen mainitsemalla talousajattelun uudesta koulukunnasta, joka perustuu systeemiteoriaan. Tätä koulukuntaa nimitetään joskus nimellä ”kompleksisuustaloustiede”, ja sen eräs johtavista hahmoista on Eric Beinhocker, Institute for New Economic Thinking:n johtaja Oxfordissa. Komplekisuustaloustieteen perusidea on, että talous, kuten luonto, on monimutkainen adaptiivinen järjestelmä jonka suuren mittakaavan ilmiöt syntyvät autonomisten agenttien interaktioista, jotka perustuvat yksinkertaisiin sisäisesti koodattuihin sääntöihin. Toinen sen opinkappaleista on että jos kompleksi järjestelmä aikoo pysyä tasapainopisteen lähellä, sen positiiviset ja negatiiviset takaisinkytkennät täytyy olla kutakuinkin tasapainossa.

Positiivinen takaisinkytkentä on vahvistamista — eli, se vastaa toimintaan tekemällä lisää sitä. Klassinen esimerkki on kirskahdus jonka saat äänentoistolaitteesta kun mikrofoni on liian lähellä kaiutinta. Negatiivinen takaisinkytkentä on korjaava; klassinen esimerkki on termostaatti. Vaara missä tahansa kompleksissa järjestelmässä on, että vahvistuva takaisinkytkentä ylittää korjaavan takaisinkytkennän. Kun se tapahtuu, systeemin tila lähtee lapasesta ja lopulta romahtaa.

Ongelma nykyisessä talousjärjestelmässä on että sen agenttipopulaatio ja sen takaisinkytkentämekanismit ovat molemmat epätasapainossa. Takaisinkytkennästä puhuttaessa vahvistava takaisinkytkentä on huomattavasti suurempi kuin korjaava — mistä johtuu ihmisen taloudellisen toiminnan ja epätasa-arvon kiihtyvä eksponentiaalinen kasvu. Agenteista puhuttaessa meillä on käytännössä voittonsa maksimoivien korporaatioiden monokulttuuri. Nämä korporaatiot on koodattu ulkoistamaan niin paljon kustannuksia kuin mahdollista — ottamaan niin paljon työläisiä, luontoa ja yhteiskunnan palasia kuin ne pystyvät, ja maksamaan niin vähän kuin mahdollista. Tästä johtuu ilmastonmuutos, kapitaalin akkumulaatio ja keskiluokan kuolema.

On aika kasata palaset yhteen. Ajatukseni siitä kuinka korjata kaksi suurta kapitalismin valuvikaa ovat olennaisesti sekoitus Painea, Coasea ja kompleksisuustaloustiedettä. Mikä tätä sekoitusta pitää kasassa ja saa sen toimimaan on yhteinen vaurautemme.

Yhteisen vaurauden voima

Yhteinen vauraus, eli vauraus joka oikeutetusti kuuluu meille kaikille yhdessä, on aineellista ja aineetonta. Siihen kuuluu aineelliset luonnon lahjat kuten ilmakehä ja ekosysteemit, ja aineettomat ihmisten luomukset kuten rahoitusjärjestelmä. Siihen kuuluu myös monimutkaisten talousjärjestelmien luoma lisäarvo — se ”tuleva” arvo joka ylittää systeemin osien summan. Mieti mitä tapahtuisi jos Internet, sähköverkot tai rahajärjestelmä romahtaisivat; näiden järjestelmien osilla on vain vähän arvoa yksistään. Se on kokonaisuus joka luo eniten arvoa osista.

Kaikki tämä yhteinen vauraus on erittäin arvokasta. Me emme voisi elää ilman sitä, ja meillä ei varmasti olisi hämmästyttävän tuottavaa taloutta joka meillä nyt on ilman sitä. Ongelma on, että markkinat eivät näe yhteistä vaurautta — se on kuin pimeää ainetta taloudellisessa universumissa. Ja tämä on se mikä täytyy muuttua.

Meidän tulee tehdä näkymättömästä yhteisestä vauraudesta näkyvää.

Tapa jolla markkinoiden tulisi nähdä yhteinen vauraus on kuin vaurautta pidettäisiin rahastossa tuleville sukupolville, toisille lajeille (mikäli asianmukaista), ja kaikille eläville ihmisille yhtälailla — tai, kuten lainoppinut Carol Rose asian ilmaisi, ”yksityisomaisuutta ulkopuolella, yhteisvaurautta sisälpuolella”. Jotta tämä tapahtuisi, yhteinen vauraus täytyy ilmentyä oikeussubjekteina jotka markkinat näkevät ja joita ne kunnioittavat. Ulkoisesti sellaiset subjektit näyttäisivät korporaatioilta, mutta sisäisesti ne on ohjelmoitu suojelemaan tulevien sukupolvien varoja ja jakamaan nykyisiä tuloja (mikäli niitä on) tasan.

Kirjassani Capitalism 3.0: A Guide to Reclaiming the Commons kutsuin tätä yhteisen vaurauden laillista ilmentämistä varallistamiseksi (propertization) — jota ei tulisi sekoittaa yksityistämiseen, joka on yhteisen vaurauden antamista tai myymistä yksityisille omistajille. Varallistaminen pitää yhteisen vaurauden yhteisenä, samaan aikaan kun se suojelee sitä yksityisiltä valtauksilta. Hyvä esimerkki tästä on kotiseutuyhdistysten maarahastot.

Argumenttini siten on, että valittujen yhteisvaurauden palasten varallistaminen, jos se tehdään sopivassa mittakaavassa, voi korjata kapitalismin kaksi traagista valuvikaa. Tekemällä näkymättömän yhteisen vaurauden näkyväksi, voimme tehdä markkinoiden näkymättömästä kädestä fiksumman ja reilumman.

Käyn nyt teidän kanssa valuviat kohta kohdalta läpi.

Valuvika #1 (ja ratkaisu): Nykyinen versio kapitalismista ylikäyttää luontoa koska luonnosta ottamisen hinta on tasan nolla (kuten on myös tulevien sukupolvien selkäänpuukottaminen). Täten ryöstö jatkuu. Ratkaisu, kuten jokainen ekonomisti tietää, on sisäistää ulkoisvaikutukset — saada saastuttajat ja loppuunkuluttajat maksamaan tänä päivänä teoistaan. Tämän aikaan saamiseksi markkinoiden täytyy kertoo suurille kaupallisille tahoille ”Ei ulkoistamista ilman korvausta!” Kysymys on siitä kuinka tehdä tämä tehokkaasti ja koko talouden laajuudessa.

Yhteisen vaurauden varallistaminen antaa meille keinon tehdä sen. Juuri nyt ulkoisvaikutukset ovat näkymättömiä markkinoille koska ei ole talouden toimijoita jotka muuttavat ne hinnoiksi jotka ulkoistajien tulee maksaa. Mutta oletetaan, että markkinat olisivat täynnä nk. yhteisen vaurauden rahastoja. Ulkoisesti, nämä rahastot olisivat yhteiselle vauraudelle samaa mitä korporaatiot ovat yksityiselle vauraudelle — lainvoimaisia oikeushenkilöitä jotka edustavat tiettyjä intressejä. Korporaatioiden tapauksessa intressi on osakkeenomistajat. Yhteisen vaurauden tapauksessa kyseessä olisi kombinaatio luonnosta, tulevista sukupolvista ja yhteiskunnan jäsenistä kokonaisuutena.

Jos markkinoilla olisi sellaisia rahastoja, korporaatiot eivät kykenisi siirtämään kuluja eteenpäin ja pääsemään kuin koira veräjästä niiden maksun kanssa.Niiden täytyisi neuvotella luonnon, tulevien sukupolvien ja yhteiskunnan jäsenten edustajien kanssa kokonaisuutena. ”Ei ulkoistamista ilman kompensaatiota” muuttuisi säännöksi. Tämä vaikuttaisi hintoihin koko taloudessa, ja siinä samalla kääntäisi positiivisen takaisinkytkennän negatiiviseksi. Sen sijaan että olisi insentiivi ulkoistaa lisää, korporaatioiden olisivat pakotettuja ulkoistamaan vähemmän.

Valuvika #2 (ja ratkaisu): Yhteisen vaurauden varallistaminen voisi korjata myös kapitalismin toisen traagisen valuvian, kasvavan epätasa-arvon.

Muistatko Henry Georgen kuvan vuokrasta talouden kiilana, jatkuvasti kasvavana välinä rikkaiden ja köyhien välillä? Syy tähän on että rikkailla on voimakkaita agentteja riveissään — nimittäin korporaatiot — kun taas kaikilla muilla on heikosti tai ei yhtään agentteja riveissään. Ja se on yksinkertaisesti fakta että kilpailullisessa talousjärjestelmässä vauraus liikkuu epäsuhtaisen paljon niille joilla on voimakkaimmat perintäagentit.

Mutta muistatko nuo yhteisen vaurauden rahastot jotka loimme ratkaisemaan ulkoisvaikutusten ongelman? Osoittautuu, että ne voivat palvella toistakin tarkoitusta: edustaa kaikkia eläviä olentoja markkinoilla, kuten Paine oli esittänyt vuonna 1797 ja mitä Alaskan rahasto on tehnyt vuodesta 1980 lähtien. Kun korporaatiot ovat asianmukaisesti veloitettuja yhteisen vaurauden käyttämisestä tai loppuunkuluttamisesta, rahastot voivat jakaa osan tai kaikki tulot yhteisön jäsenille — yksi henkilö, yksi ääni. Jos näin tehtäisiin, meillä olisi jonkin aikaa kaksi rinnakkaista järjestelmää tulonjakoon: äärimmäisen epätasa-arvoinen yksityiseen vaurauteen perustuva nykysysteemi, ja aivan eksaktin tasa-arvoinen yhteiseen vaurauteen perustuva järjestelmä sen rinnalla. Tuo toinen järjestelmä ei eliminoisi taloudellista epätasa-arvoa kokonaan, mutta mitä suuremmaksi järjestelmä muuttuisi, sitä enemmän se tasoittaisi olosuhteita.

Vapautta ja osinkoja kaikille

Haluan lopuksi sanoa muutaman sanan uudesta kirjastani With Liberty and Dividends for All. On nyt tullut selväksi, että globalisaation, automaation ja ay-liikkeen murtumisen ansiosta ei ole enää tarpeeksi hyväpalkkaisia työpaikkoja jolla ylläpidetään suurta keskiluokkaa Amerikassa. Tämä on epämiellyttävä totuus, mutta se on totuus joka meidän on kohdattava. Vaikka poliitikot (ja suurin osa taloustieteilijöistä) silti puhuvat kuin työpaikat ja vain työpaikat olisivat ratkaisu, fakta on, että jos me haluamme pitää keskiluokan elinvoimaisena tulevaisuudessa, meidän on tuettava työtuloja ei-työperäisellä tulolla.

Tässä näemme kaksi polkua. Yksi on nostaa rikkaiden veroja ja jakaa kassavirta toisille käyttäen jonkinlaista keskiarvoa käyttämällä. Toinen on maksaa osinkoa kaikille yhteisestä vauraudestamme. Syistä jotka nyt ovat sinulle selvillä, suosin jälkimmäistä lähestymistapaa. Osingot tulisivat valtiollisesta rahastosta joka on samanlainen kuin Alaskassa. Rahaston kassavirta tulisi erilaisista yhteisistä omaisuuseristä, alkaen ilmakehästämme ja rahoitusjärjestelmästämme. Ajan kuluessa sen osingot saattaisivat kasvaa noin 5000 dollariin per henkilö vuosittain. Nämä osingot eivät olisi sosiaaliturvaa vaan laillista pääomatuloa, ja ne tarjoaisivat paljon kaivattua turvaa vapisevalle keskiluokalle.

Tämä ei-työperäisen tulon muoto on houkutteleva, koska se on

• yksinkertainen
• läpinäkyvä
• kaikki huomioonottava
• suora (ei trickle-downia)
• keskittyy omistukseen, ei uudelleenjakoon
• markkinapohjainen
• helppohoitoinen (pärjätään vain yhdellä tietokoneella)
• ekumeeninen (vetoaa sekä libertaareihin että edistyksellisiin)

Mutta tämä ei-työperäisen tulon jakamisen metodi on myös osa laajempaa luonnostelemaani visiota — askel kohti antroposeenia taloutta, taloutta jossa organisoitu yhteinen vauraus ylläpitää samanaikaisesti sekä keskiluokkaa että planeettaamme. Toiveeni on että seuraavan 20 vuoden aikana saamme sellaisen talouden rakennuspalikat paikoilleen.

Haluan lopettaa ottamalla kantaa kysymykseen kuinka tällainen saataisiin aikaan. Me tiedämme että Washington nykyään on kykenemätön tekemään mitään, vielä vähemmän kykeneväinen korjaamaan kapitalismin valuvikoja. Mutta lainaan Nobel-palkinnon voittanutta ekonomistia Milton Friedmania tässä: ”Vain kriisi — oikea tai havaittu — tuottaa aidon muutoksen. Kun tuo kriisi sattuu, tehdyt toimenpiteet riippuvat niistä ideoista jotka ympärillä pyörivät.” http://www.plancanada.com/capitalism3.pdf

Me emme vastanneet vuoden 2008 kriisiin kauhean hyvin, koska, suoraan sanottuna, meillä ei ollut yhtään ideaa pyörimässä ympärillä. Me emme saa haaskata toista samanlaista tilaisuutta.

Yksi tapa valmistautua seuraavaan kriisiin on levittää yhteisen vaurauden ideaa. Puhua siitä. Twiittailla siitä. Bloggailla siitä. Ala sanoa asioita kuten ”me omistamme ilman yhdessä” ja ”rahajärjestelmämme kuuluu kaikille tasapuolisesti”. Toisin sanoen, ala käyttää yhteisen vaurauden nimeä, ja ala järjestää sitä paikallisesti milloin mahdollista. Jos teet niin, on ainakin mahdollisuus sille, että seuraavan kriisin jälkeen me voimme korjata nykyisen kapitalistisen järjestelmämme perustavanlaatuiset valuviat. Ja se on miten rakennamme uutta normaalia 21. vuosisadalle.

Yhteisömaavarannot, urbaani maareformi ja yhteisvauraus on kolmeen artikkeliin jaettu. Se kattaa eri yhteyksien aspektit ja tarjoaa ”pikakurssin” yhteisömaavarantoihin, osuusmaapankkeihin ja kuinka ”käytännön maareformi voidaan systemaattisesti toteuttaa palautettaessa maa yhteisvauraudeksi”

Ensimmäinen artikkeli “Affordability Locked In,” tarkastelee ongelmia joita kohtaamme asumisessa. Artikkeli esittää, että yhteisömaavarannot ovat mahdollinen malli, ja esittää yksityiskohtia siitä kuinka monet onnistuneimmat yhteisömaavarannot Pohjois-Amerikassa ovat menestyneet.

Toinen artikkeli, ”The Best of Three Worlds,” tarkastelee keskinäistä asunnonomistusta ratkaisuna asumisongelmaan, joka yhdistää yhteisömaavarantojen, asukasosuuskuntien ja maanomistajaosuuskuntien parhaat puolet.

Tarjoten esimerkkejä ja taustadataa, raportti menee syvälle yksityiskohtiin näissä asumisvaihtoehdoissa. Kuten se sanoo, ”Malli pitää asumisen pysyvästi halppana samalla kun se antaa nykyisille jäsenasukkaille insentiivin ylläpitää heidän asuinpaikkaansa ja ottaa osaa niin paljon kuin he kykenevät kollektiivisen velan maksuun”.

Kolmas artikkeli, ”The Cooperative Land Bank: a Solution in Search of a Home,” esittää, että yksinoikeudelliset omistuksen muodot keskittävät vaurauden harvojen käsiin monien kustannuksella. Osuuskuntamaapankit, jotka tohtori Shann Turnbull on suunnitellut, ovat tapa ”kääntää yhteisön vaurauden ja vastuun eroosio”, ja se luo tavan siirtää omistus, vauraus ja vastuu paikallisten asukkaiden käsiin.

Lähde: Shareable