Vasemmistoliberaali perspektiivi on synteesi valtion ja yksityisomistuksen välillä… tai ainakin yritys eliminoida monet sekä valtioon että yksityisomaisuuteen liittyvät ongelmat. Vasemmistoliberaalit ajavat itsehallittua yhteisvaurautta valtionomisteisuuden tilalla ja korvaavat yksityisomaisuuden henkilökohtaisella omistuksella. Yhteisvauraus ja henkilökohtaiset omistukset ei tulisi välttämättä nähdä antiteesinä valtiolle ja yksityisomistukselle, vaan näiden kahden käsitteen uudelleenmäärittelynä. Molemmissa tapauksissa me huomaamme, että yhteisvauraudella ja henkilökohtaisilla omistuksilla on monia yhteisiä positiivisia aspekteja yksityisomistuksen ja valtionomistuksen kanssa, samalla kun ne eliminoivat monia negatiivisia puolia.

Yhteisvauraus

Tutkimuksemme alkaa yksinkertaisella kysymyksellä: kuka omistaa maailman, jonka olemme ”perineet”? [i] Kuka omistaa ilman? Kuka omistaa metsät? Kuka omistaa joet, taivaat, mineraalit joista me kaikki olemme riippuvaisia? Aina John Locken ajoista lähtien suurin osa ihmisistä on hyväksynyt sen, että ihmisolennot ovat ”perineet” maan. Yhteisvaurautta on siten asiat, jotka meille ovat yhteisiä ja joihin meillä on pääsy kuten vesi, meret, mineraalit, ilma mutta tämä voi myös olla laajennettu koskemaan teitä, kirjastoja, puistoja, yhteisöpuutarhoja, aukioita, siviilikeskuksia, rahaa, tietoa, viheralueita, internetiä, koulutusta ja asioita joita siirretään seuraaville sukupolville kuten kulttuuria ja teknologiaa. Jotta voisi olla yhteisvaurautta, täytyy olla kommonereja, ja jotta voisi olla kommonereja, tarvitaan yhteisvaurautta: yhdestä seuraa toinen.

Kuitenkin meidän tarvitsee tehdä ero heti kättelyssä. Suurin osa ekonomisteista kuvaa ”hyödykkeitä” joko ”yksityisinä hyödykkeinä” tai ”julkishyödykkeinä”. Valitettavasti he joskus jättävät huomiotta yhteisvaurauden. Tässä tapauksessa haluan tehdä tärkeän eron erityisesti julkishyödykkeiden ja yhteisten hyödykkeiden välillä. Mutta ensin: yksityiset hyödykkeet ovat niitä hyödykkeitä jotka me ostamme, jotka on tarkoitettu henkilökohtaiseen käyttöön, kuten leipäsiivu, t-paita tai auto.

Julkishyödykkeet: Julkishyödykkeet ovat niitä hyödykkeitä joita valtio hallinnoi. Puistot, tiet, kirjastot ja maanpuolustus ovat kaikki esimerkkejä julkishyödykkeistä. Julkishyödykkeiden on tarkoitus tyydyttää paikallisesti tarpeemme, mutta monissa tapauksissa julkishyödykkeitä hallinnoi ulkoiset voimat. Tässä tapauksessa ne saattavat tulla huonosti hoidetuiksi, epäonnistua tyydyttämään paikallisia tarpeita, ja tulla poliitikkojen korruptoimiksi. Ulkopuoliset päätöksentekijät määrittelevät lait ja säädökset ei ainoastaan rajoittamaan ja lyömään matalaksi paikallisia ihmisiä käyttämästä heidän omia resurssejaan, mutta myös pitkittämään ulkoista valtaa rajoittamalla paikallisia tekemästä merkityksellisiä muutoksia kontrolleihin. Yksityiset yritykset käyttävät vaikutusvaltaansa politiikassa hyötyäkseen, joko suoraan vaikuttamalla julkishyödykkeiden suunnitteluun ja käyttöön, tai injektoimalla budjettileikkauksia jotka johtavat julkishyödykkeiden hallinnoinnin epäonnistumiseen, mistä seurauksena on epäsuorat hyödyt kuten yksityistäminen. Lähes kaikki julkishyödykkeet ovat julkisen kontrollin ulkopuolella ja organisoitu perustuen ylhäältä-alas -suunnitteluun. Vaikka jotain julkisen puolen osallistumista saatetaankin harkita, yhteisvaurauden vaikutuspiirissä olevat jäsenet eivät tee yhteistyötä johtamisen tiimoilta. ”On käynyt selväksi että valtio ei ole neutraali toimija joka todella edustaa koko kansan intressejä, vaan pikemminkin se heijastelee yhteiskunnan valtasuhteita.” [ii]

Yhteisvauraus: Vasemmistoliberaalin perspektiivin ideaalitilanteessa yhteisvauraus on jäsentensä suunnittelema ja itsehallinnoilma. Jäsenet asettavat säännöt ilman rajoituksia vastaamaan paikallisten tarpeiden pohjalta asetettuihin tavoitteisiin. Paikkaliset tavat, ekologiset tarpeet, ideat ja jäsenprofiilit määrittävät yhteivaurautta, koska niitä ylläpitää ne joille ne ovat yhteisiä. Kaikki sunnittelu toimii alhaalta ylös  jotta vältetään byrokratia ja huono johtaminen. Yksityisillä yrityksillä ei ole kontrollia yhteisvauraudesta. Täten jäsenet ovat vapaita luomaan hyödykkeitä markkinoiden ulkopuolella, kuten viheralueita, vaellusreittejä, kestävää teknologiaa ja muita olennaisia elämänlaatua parantavia asioita. Yhteisvauraus perustuu horisontaalisiin suhteisiin koska jokaisella jäsenellä on niissä yhteistä valtaa. Toisin sanoen, jokaisella jäsenellä on osuus yhteisvauraudesta. Yhteistyö ja osuustoiminta ovat avainasemassa koska jokaisella jäsenellä on insentiivi nähdä kehitys ja paras mahdollinen lopputulos. Viimeisenä, yhteisvauraus luodaan ja suunnitellaan tavoitteena maksimoida positiiviset ihmiselementit jokaisen yksilön kohdalla ja hyödyttää yhteiskuntaa ja yhteisöä kokonaisuutena. Yhteisvauraus ei tavoittele voitta ja täten ei ole insentiiviä haaskata paikallisia resursseja. Pikemminkin luonnollinen insentiivi on säilyttää ne tuleville sukupolville.

Yhteisvauraudelle pohjaavat ihmiset yhteiskunnassa suuntautuvat kohti sitä mikä on tarvittavaa hyvään elämään, ei kohti käyttäen lisää ja lisää kulutushyödykkeitä. He yksilöllisesti tuntevat vastuuta siitä mikä on kaikille yhteistä. Konsumerismi taas kaivaa maata yhteisvaurauden ja lopulta koko yhteiskunnan jalkojen alta… Taloudelliset, ekologiset ja yhteiskunnalliset kriisit sulautuvat yhteen muodostaen yksittäisen kriisin, sivilisaation kriisin.” [iii]

Aina siitä lähtien kun Garrett Hardinin tutkimus “Tragedy of the Commons” Science-lehdessä julkaistiin, yhteisvaurauden käsite on ollut ekonomistien ja poliittisten filosofien pilkkaama. Julkaisulla oli monta ideologista tukijaa. Neoliberaalit käyttivät julkaisua suorasukaisena vasta-argumenttina jokaista kohtaan joka ei hyväksynyt yksityistämistä kun taas jotkut vasemmistossa käyttivät julkaisua kääntämään yhteisvaurauden julkishyödykkeeksi. Hardinin artikkelissa hän pyytää meitä kuvittelemaan kylän sekä avoimen laidunmaan (yhteismaa) jonne paimenet tuovat karjansa laiduntamaan. Jokaisen paimenen oma etu on pitää niin paljon karjaa yhteismaalla kuin mahdollista. Hardin toteaa:

“Rationaalisena olentona jokainen paimen pyrkii maksimoimaan oman hyötynsä. Eksplisiittisesti tai implisiittisesti, joko enemmän tai vähemmän tietoisesti, hän kysyy, ‘Mikä on hyöty minulle jos lisään yhden eläimen lisää laumaani?’ Tällä hyödyllä on sekä negatiivinen että positiivinen komponentti… Summaten yhteen osittaishyödyt, rationaalinen paimen toteaa, että ainoa järkevä valinta on pyrkiä lisäämään yksi eläin lisää laumaan. Ja vielä yksi… Mutta kaikki muutkin paimenet tulevat tähän tulokseen yhteismaasta. Tuossa on tragedian ydin. Jokainen ihminen on lukkiutunut järjestelmään joka taivuttelee häntä kasvattamaan karjalaumaansa rajatta — maailmassa joka on rajallinen. Tuho on se jota kohti kaikki ihmiset ryntäävät, jokainen ajaen omaa etuaan yhteiskunnassa joka uskoo yhteisvaurauden vapauteen. Vapaa yhteisvauraus ajaa meidät perikatoon.”

Viimeinen lause tulisi pelottaa jokaista joka miettii yhteisvaurauden ideaa, ja itseasiassa niin se on juuri tehnytkin. Kuitenkin on olemassa yksi ongelma: Hardin oli väärässä noin about jokaisessa pointissa hänen historian matemaattisessa mallinnuksessaan. Ensitarkastelulla Hardin tuntuu tekevän tärkeän loogisen päätelmän. Eräs suurista ongelmista Hardinin ajatuskokeessa on, että hän soveltaa sitä ”kaikille vapaaseen yhteisvaurauteen” jollaista harvoin on historiassa ollut olemassa. Kuten monien ajatuskokeiden kanssa, siteerataan todellisuutta joka on mahdollisesti se syy miksi historioitsijat ovat kutsuneet Hardinia ”historiallisesti tietämättömäksi” ja miksi Hardin lopulta myönsi että ”minulle on käynyt selväksi että alkuperäisen artikkelin otsikko olisi pitänyt olla Hallinnoimattoman Yhteismaan Ongelma (The Tragedy of the Unmanaged Commons).” [iv]  Historiallisesti kylät ja yhteisöt eivät koskaan ole pitäneet hallinnoimatonta yhteismaata, vaan heillä on ollut useita sääntöjä hallussapidolle ja käytölle. Kuten Nobel-voittaja Elinor Ostrom on näyttänyt, on olemassa monia empiirisiä tapauksia (ei ajatuskokeita!) joissa yhteisvaurautta on menestyksellisesti käytetty tuhansia vuosia ilman resurssien loppumista kesken… Hardinin väitteen täysi vastakohta. Hardin ja hänen ideologiset tukijansa jatkoivat hänen artikkelinsa konseptien ekstrapoloimista kaikkeen mahdolliseen, meriin, puistoihin, veteen, jopa ilmaan. Hardinin artikkeli popularisoitiin sen takia että se nautti suurta suosiota vallassaolijoiden keskuudessa. Kuten Ostrom esittää:

“Jotkut akateemiset artikkelit ”yhteismaan ongelmasta” suosittavat ”valtion” kontrollia luonnonvaroista estääkseen niiden tuhon; toiset taas suosittavat noiden resurssien yksityistämistä ongelman ratkaisuna. Se mitä kuitenkin voidaan havaita maailmasta on, että ei valtio eikä markkinat kumpikaan ole yhtenäisesti menestyksekäs antamaan yksilöille kykyä pitää yllä luonnonvarajärjestelmien pitkäaikaista, tuottavaa käyttöä. Lisäksi, yksilöiden muodostamat yhteisöt ovat luottaneet instituutioihin jotka eivät muistuta markkinoita eikä valtiota joidenkin resurssijärjestelmien hallinnassa…” [v]

Vasemmistoliberaali perspektiivi on eräs tällainen järjestelmä joka ei nojaa markkinoihin tai valtioon vaan käyttää menestyksekkäitä tekniikoita välttämään yhteisvaurauden rappeutumisen ja ylikulutuksen samalla kun tuotetaan kestävyyttä ja yltäkylläisyyttä.

Useita kirjoja on kirjoitettu Aitausliikkeen historiasta, joka tapahtui 1700- ja 1800-luvuilla kun Englannin hallitus rikkaiden aristokraattien kanssa otti yhteiset maat, jotka kuuluivat kyläläisille eläinten ja ruoan kasvattamiseen, ja muunsi nuo maat yksityisomaisuudeksi. Aitoja ja seiniä rakennettiin ja talonpoikia siirrettiin, yleensä väkivalloin, samalla kun aristokraatit nauttivat aitaamisen hyödyistä. Lyhyesti, Aitausliike oli alkua teolliselle maanviljelykselle ja kyläelämän lopulle. Siirretyt talonpojat päätivät teollisen vallankumouksen tehtaisiin työtätekeviksi köyhiksi. Peter Linebaugh sanoo, “Englannin ’Aitausliike’ on kuulunut tuohon konkreettisten universaalien sarjaan — kuten orjakauppa, noitavainot, Irlannin nälkävuodet tai Amerikan intiaanien kansanmurha — joka on määrittänyt modernismin rikosta.” [vi] Ennen tätä aikaa kyläläiset olivat yleensä omavaraisia, paikalliset tarpeet tyydytettiin sisäisesti ja yhteisösiteet olivat vahvat. Tätä aikaa ei tulisi romantisoida, vaan tajuta että monet tärkeät arvot tuhottiin modernisaatioprosessissa samalla kun rikkaat hyötyivät ja köyhät syrjäytettiin rahattomuuteen. Ylläoleva Aitausliikkeen tapaus oli pääosin Englannissa. Mutta tulisi tajuta, että aitaamisia tapahtui samoin lopputuloksin ympäri maapalloa: rikkaat rikastuivat ja köyhät kärsivät.

Feodalismi oli järjestelmä jossa maaorjat hoitivat maita, mutta omistajat — kuninkaalliset — saivat kaiken hyödyn. Sana ”aitaus” on termi joka on teknisesti tarkka (pensasaita, aita, muuri), ja kuvaa vapaudenmenetyksen konsepteja (vankeus).” [vii]  Työntekijät olivat pelkkiä vuokralaisia. Yksityisomistus oli viimeisin aitaamisen muoto ja yksityisomaisuuden määritelmä jatkoi laajentumistaan. Kun suurin osa ihmisistä ajattelee yksityisomaisuutta, he ajattelevat kotiaan, autoaan, vaatteitaan. Mutta henkilökohtaisen omaisuuden määritelmään kuuluu myös sen tyypin omaisuus jota suojataan resurssimonopolilla ja jossa toiset suljetaan ulos vuokran perimiseksi ja hierarkkisten suhteiden muodostamiseksi. Selvemmin ilmaistuna, suurin osa on samaa mieltä, että koti ja sisältö tulisi olla yksinoikeudella omistettu. Mutta mitä jos vuori tai kokonainen metsä voi olla yksityisomaisuutta? Siinä on jo aika paljon eroa television ja vuoren välillä. Kuitenkin niitä voidaan pitää samana asiana yksityisomaisuuden piirissä.

Aitaamisen pääpointti on kieltää pääsy monopolin avulla elämän lähteisiin käyttämällä fyysistä ja kuolettavaa voimaa. Mieti! Monopoli on yksinomainen hallinta tai omistus hyödykkeistä laillisella etuoikeudella. Kun aitaus on tapahtunut, maksu voidaan velottaa pääsystä tarvittaviin elämän lähteisiin. Kun tämä monopoli on luotu, Proudhon havaitsi että yksityisomaisuus käytti ”Korotusoikeutta” (Right of Increase). Proudhon määritteli Korotusoikeuden siten, että ”eräänlainen kuninkaallinen etuoikeus, aineellisiin ja kulutushyödykkeisiin — johtuu omistajan [maanomistaja] nimellisestä ja metafyysisestä käyttöoikeudesta. Hänen sinettinsä on asian päällä; se riittää estämään ketään muuta ottamasta sitä haltuunsa ilman HÄNEN lupaansa.”[viii]

Toisin sanoen, vuori saattaa olla yhteistä perintöä kaikilta, mutta yksi henkilö voi saada monopolin koko vuoreen samalla tavoin kuin valtio voi saada monopolin satoihin maileihin käyttämätöntä maata. Aivan kuten feodalismissa, Kruunu korvataan kapitalistilla ja maaorja korvataan palkkatyöläisellä. Kun monopoli on perustettu, Proudhon huomasi Korotusoikeuden tulevan eri muodoissa, ”jos maan kautta, MAATILA-VUOKRA; jos talojen tai huonekalujen kautta, VUOKRA; jos elämän investointien kautta, TULOT; jos rahan kautta, KORKO; jos vaihdannan kautta, ETU, VOITTO, LIIKEVOITTO….”[ix] Ainoa tapa jolla maaorja tekisi töitä kuninkaalle ja palkkatyöläinen kapitalistille on väkivallan monopolilla omaan yhteiseen perintöömme.

Uusi aitausliike ja uudet aristokraatit

Vaikka monet uskovat aitausliikkeen olevan ohi, se on vasta alkanut. Viimeisen 30 vuoden aikana, neoliberaalien menettelytapojen tullessa käyttöön, me alamme nähdä yhteismaamme yksityistämisen äärimmäisen nopealla tahdilla. Tietoteollisuus, meret, avaruus, musiikki, vuoret, ilma, metsät, vesireitit, software, genetiikka, kulttuuri ja jopa ruoan siemenet on otettu haltuun. Yksityistetty yhteisvauraus tarkoittaa, että me annamme kaikkein jaetuimmat resurssimme yksityisille yrityksille (uudelle aristokratialle) monopoleiksi ja hyödyttämään heitä samalla kun kommonerit ja kuluttajat yhtä kaikki voivat odottaa maksavansa pääsymaksuja. Me näemme yhteisvaurauden tuhon ennennäkemättömällä tahdilla ja skaalalla. Tämän tuhon tapahtuessa globaalisti, me olemme samalla tavalla tuhoamassa mahdollisuuden uuteen yltäkylläisyyden yhteiskuntaan luomalla kasvaavan niukkuuden yhteiskunnan.

Monet vasemmistossa haluaisivat ajatella, että hallitus voi lieventää tätä prosessia. Todellisuudessa hallitukset ovat ongelman lähde, symbioosissa yksityisen pääoman kanssa. Ovathan hallitukset luomassa uusia monopoleja yksityiseen yhteisvaurauden käyttöön, ja hallitukset tukevat yksityisiä monopoleja voimankäytöllä. Kun hallitukset onnistuvat ”suojelemaan” yhteisvaurautta, ne hoitavat sitä huonosti. Monissa tapauksissa ne eivät ymmärrä miten yhteisvaurautta käytetään paikallisyhteisöissä, luovat byrokraattisia sääntöjä ja sääntelyä, ja lopulta osallistuvat yhteisvaurauden tuhoamiseen. Tarvitaan uusi vaihtoehto.

Runsautta niukkuuteen

Sekä yksityisomaisuus että valtion omaisuus luovat niukkuutta. Valtavirran (neoklassiset) ekonomistit väittävät, että vain vapaiden markkinoiden kapitalismi voi tarjota suojaa niukkuuden ongelmilta markkinoiden allokaatiolla. Valitettavasti monet ekonomistit näkevät maailman äärimmäisen kapeakatseisesti, mikä luo väärän dikotomian valtionsosialismin ja vapaiden markkinoiden kapitalismin välille, eikä se ota huomioon mitään muuta vaihtoehtoa. Vaikka markkinakapitalismi saattaakin toimia hetkellisesti niukkuuden vähentäjänä, pitkässä juoksussa se on päätuottaja.

Tämä tuo esiin talouden kilpailuongelman. Tiettyjä hyödykkeitä voidaan kutsua kilpaileviksi mikäli yhden henkilön käyttö sulkee pois toisen henkilön kyvyn käyttää sitä. Jos juon olutta, sinä et voi juoda. Jos ostan auton, sinä et voi ajaa samaa autoa. Kaikki hyödykkeet eivät ole kilpailevia. Esimerkiksi minun televisio-ohjelman katselu ei tarkoita ettetkö voisi katsoa samaa ohjelmaa.

Ostrom osoitti erään ison ongelman kilpailun määritelmässämme. Todellisuudessa on olemassa asteita (hän nimittää tätä vähennettävyydeksi) joilla “Toisten yksilöiden mahdollisuudet käyttää eivät välttämättä häviä oman käytön takia, mutta jotain ”vähennetään” niistä.”[x]  Esimerkiksi on iso ero vedenjuonnilla lähteestä, jota et voi juoda enää uusiksi, ja ottaa kaikki vesi itselle. Olen ”vähentänyt” ottamalla hieman vettä, mutta se ei tarkoita että olen vienyt kaiken veden koska sinä pystyt juomaan jälkeeni… vaikka et voikaan juoda samaa vettä jonka itse juuri join.

Miksi tämä kaikki on tärkeää? Valtavirran (uuskeynesiläiset) taloustieteilijät ovat tulleet päätelmään, että kilpailevat resurssit tulisi antaa markkinoiden hoitoon. Ei-kilpailevat resurssit tulisi antaa valtion hoitoon. Tämä väärä dikotomia on luonut todellisen yhteismaan ongelman koska koko yhteisvauraus on määritelty kilpailulliseksi. Esimerkiksi, vesi on yleensä tulkittu olevan ei-kilpailullinen. Mutta jos ostan järven, se silloin muuttuu yksityisomaisuudeksi. Voin pullottaa vettä ja tehdä siitä kilpailullisen hyödykkeen.

Kilpailullisuuteen liittyy poissulkevat ja ei-poissulkevat hyödykkeet. Ylläolevassa järvenomistusesimerkissä, olen sulkenut muut pois. Yksityisomaisuudella mikä tahansa ja kaikki voidaan tulkita olevan poissulkevaa. Ottaaksemme nykypäivän esimerkin, kiitos uuden teknologian, musiikki ja softa voidaan nykyään kopioida loputtomasti ilman lisäkuluja. Toisin sanoen, ei ole niukkuutta. Mutta jos teet musiikista yksityisomaisuutta, se muuttuu kilpailulliseksi, poissulkevaksi, ja samalla luodaan keinotekoista niukkuutta. Tämä tarkoittaa, että ”yksityisomaisuuden” omistajat voivat nyt veloittaa maksua. Ilman yksityisomaisuutta musiikki on ei-kilpailullista, ei-poissulkevaa ja ei-niukkaa. Neoliberaalien toimintatapojen fokus on ottaa mikä tahansa ja kaikki ja muuttaa se yksityisomaisuudeksi niin, että pieni kourallinen ihmisiä voi hyötyä monopoleista. Valtiota käytetään pakottamaan näitä monopoleja.

Otetaan toinen yksinkertainen tapaus: tällä hetkellä suurin osa ihmisistä ei omista tuotantovälineitä, eli työkaluja, tehtaita tai työpaikkoja joita tarvitsemme välttämättömyyksien tuottamiseen. Jokainen työläinen voi saada pääsyn — tai olla osaomistaja — tehtaaseen tai työpaikkaan. Kuitenkin, yksityisomaisuuden monopoli tarkoittaa, että vain harvalla valitulla on pääsy. Runsauden sijaan yksityisomaisuus tarkoittaa niukkuutta; se tarkoittaa että suurin osa ihmisistä joutuu antamaan itsensä vuokralle toiselle selvitäkseen. On myös tiedon esimerkki. Tietoa voidaan pitää yksityisomaisuutena (aineettoman pääoman muotona), mikä tarkoittaa että vain niillä joilla on pääsy voivat saada tietoonsa luonnon salaisuudet. Joskus ihmiselämän ja kärsimyksen kustannuksella, sillä se koskee terveydenhuolto- ja lääketeollisuuksia. Kilpailullisten resurssien asteiden sijaan poissulkevuus tarkoittaa monopolia ja monopoli tarkoittaa niukkuutta ja resurssien ja vaurauden rajaamista Uudelle Aristokratialle. Markkinakapitalismi ratkaisuna niukkuuteen osoittautuukin olevan lisäniukkuuden lähde!

Yhteisvaurauden säännöt

Kirjassaan Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action, Ostrom on dokumentoinut miten eri yhteisöt ympäri maailman ovat kestävästi hallinnoineet omaa yhteisvaurauttaan (monien tuhansien vuosien ajan) ilman resurssien väärinkäyttöä tai loppuunkulumista. Tähän yhteisvaurauteen kuuluu sellaiset asiat kuin kalavedet, vesireitit, laidunmaat, metsät ja niin edelleen. Hän havaitsi, että useat menestyksekkäät säännöt edistävät itsehallinnointia, kestävyyttä, kohtuutta, ja keskinäistä kunnioitusta kommonerien kesken.

Hän on luonnostellut kahdeksan yhteisvaurauden periaatetta:

Määritä selkeät rajat jakamiselle.

Tämä on ehkä kaikkein tärkein sääntö menestyksekkäälle yhteisvaurauden hallinnoinnille ja ylläpidollle, koska ilman rajoja voi syntyä riitoja. On tarve selkeille rajoille jotka määrittävät naapuruston, paikallisen, alueellisen ja globaalin avoimen pääsyn resurssien käyttöä. Yhteisöpuutarhat, puistot, tiet ja vaadittavat mutta ei paikallisesti saatavat resurssit ovat esimerkkejä avoimen pääsyn resursseista. Määritettyihin rajatyyppeihin kuuluu sellaisia asioita kuin kuka käyttää mitä, miten resursseja suunnitellaan ja miten jakaminen toisten yhteisöjen kanssa tapahtuu.

Käyttöä määräävät säännöt sovitetaan paikallisiin tarpeisiin ja olosuhteisiin.

Selkeät säännöt käytölle tulee olla ja ne tulee parittaa paikallisten tarpeiden ja olosuhteiden kanssa. Jos jäsenet elävät autiomaassa, heidän tulee toimia sovitun vedenkäytön rajoissa, mikä tasapainottaa tarpeen juoda viljelyn kanssa.

Kollektiivinen osallistuminen sääntöjen tekoon.

Yksilöt, joihin säännöt vaikuttavat, saavat valita ja mahdollisuuden osallistua muokkaamaan ja ylläpitämään sääntöjä. Tämä tarkoittaa kahta asiaa: itsehallinnollista suoraa demokratiaa ja lokalismia.

Jokainen yhteisön taso tulee pysyä suvereenina.

Yhteisöjen tulee olla autonomisia salliakseen jäsenilleen tehdä omat päätöksensä ja suunnitella yhteisvauraus tavalla joka hyödyttää heitä. Kuitenkin yhteisön ulkopuolelle ylettäminen voi olla myös hyödyllistä. Jos ylimääräiset ryhmät yrittävät hallita yhteisöä, yhteisvauraus hajoaa kun jäsenet menettävät kontrollin omista resursseistaan.

Jäsenten tulee kehittää ja osallistua tilivelvollisuuden järjestelmään.

Jäsenten, joita yhteisvauraus koskee, tulee olla tilivelvollisia toisilleen varmistaakseen että käytös on linjassa toisten kanssa. Tämä implikoi yhteisvaurauden käyttäjien omimisen ja varustelutason läpikäyntiä tai monitorointia.

Porrastetut sanktiot sääntöjen rikkojille

Sääntöjä rikkovien ihmisten tulee saada sanktioita jotka vaihtelevat riippuen rikkeestä ja niiden toistuvuudesta. Rangaistukset vaihtelevat minimaalisista äärimmäisiin rangaistuksen muotoihin. Ostrom huomauttaa, että ”näissä robusteissa instituutioissa monitorointi ja sanktiointi ei tapahdu ulkoisten viranomaisten kautta vaan osallistujien itsensä. Alkusanktiot näissä systeemeissä ovat myös yllättävän alhaiset.”[xi]  Siksi “monitoroinnin kustannukset ovat matalat monilla pitkään kestäneillä yhteisillä resurssivarannoilla johtuen käytössä olevista säännöistä. [xii]  Sanktiot harvoin otetaan käyttöön sillä kommonerit harvoin rikkovat sääntöjä. Insentiivit, jotka saavat ihmiset noudattamaan sääntöjä, ovat luottamus, persoona ja suhteet.

Riidanratkaisu tulee olla saatavilla ja halpa.

Riita-asiat nykyään, erityisesti ympäristöasiat, voivat kestää vuosia, ja suuret korporaatiot voivat viivästyttää pitkään käsittelyä samalla kun muilla osapuolilla on vähän mahdollisuuksia todellisen oikeuden toteutumiseksi. Käsittelyn tulee tapahtua kustannustehokkaalla rakenteella, joka tarjoaa kaikille yhteisvaurautta käyttäville mahdollisuuden päästä parrasvaloihin ja ratkaista riita-asioita.

Sisäkkäiset ja toisiinsa yhteydessä olevat vastuun kerrokset mahdollistavat skaalautuvan ja monipuolisen yhteisvaurauden hallinnoinnin.

Suuret toisiinsa kytkeytyneiden sosiaaliryhmien joukot toimivat suuren mittakaavan yhteisöinä, jotka hallinnoivat yhteisvaurautta skaalautuvin, kerroksittaisin suhtein. Ostromin sanoin, “Kaikki monipuolisemmat, kestävät yhteiset resurssivarannot toteuttavat tämän viimeisen design-periaatteen… Ne luovat sääntöjä yhdellä tasolla, ovat ilman sääntöjä toisilla tasoilla, ja ne tuottavat epätäydellisen järjestelmän, joka ei välttämättä kestä pitkässä juoksussa.”[xiii]  Sisäkkäinen tarkoittaa, että ne jotka ovat vaikutuksen alaisia, voivat osallistua päätöksentekoon joka heihin vaikuttaa. Esimerkiksi suuri joki, joka kulkee useiden yhteisöjen läpi, tarvitsee edustusta kaikista yhteisöistä. Tämä on erittäin suuri aihe josta voitaisiin kirjoittaa useita kirjoja. Mutta lyhyesti, yhteisöjä ei tulisi nähdä heimoina vaan ”tuottajien ja kuluttajien integraationa, monet siviiliyhteiskunnan organisaatiot voisivat kehittyä paikallisiksi/alueellisiksi valtuustoiksi ja yhteisvauraustrusteja, tai mahdollisesti muodostaa heidän kanssaan kumppanuuksia. Kasvanut osallisuus ja poliittiset vaihtoehdot tarjottuna kansalaisille näiden uusien tilivelvollisuusjärjestelmien kautta muuttaisi taloudellisen, yhteiskunnallisen ja poliittisen päätöksenteon kaikilla yhteismaan tasoilla (paikallinen, alueellinen, valtio ja globaali).”[xiv]

Kun Ostrom tarkasteli yhteismaata jota hallinnoitiin huonosti, joka kului loppuun tai epäonnistuneita yhteisöjä, hän havaitsi monien yllämainittujen sääntöjen puutteen. Ostrom ja hänen sääntönsä yhteismaan onnistuneelle hallinnoinnilla on täysin linjassa vasemmistolibertaarin perspektiivin kanssa.

Vasemmistolibertaari vaihtoehto

Vasemmistolibertaarit korvaavat yksityisomaisuuden henkilökohtaisella omaisuudella ja valtion maillla yhteismaassa. Henkilökohtainen omaisuus on asiat joita omistat kuten koti, auto, televisio, vaatteet ja ostetut käyttötavarat. Omaisuutta pidetään ”yksityisomaisuutena” käyttäjälle koska hänellä on monopoli siihen omaisuuteen. Yleensä on automaattinen oletus siitä, että vasemmistolibertaarit hylkäävät yksityisomistuksen mukana myös henkilökohtaisen omaisuuden (kodit, auto, vaatteet, kirjat, tietokone jne.) ja että he ajavat jotain stalinismin kaltaista tai kiinalaista kollektiivista maanviljelyä. Ehkäpä on parempi sanoa, että vasemmistolibertaarit eivät ole ”yksityisomaisuutta” vastaan, vaan he parantelevat aihetta.

Jos ei puhuta henkilökohtaisesta omaisuudesta, kaikki on osa yhteismaata, mukaanlukien ilma, meret, vesiväylät, metsät, tehtaat, työpaikat, puistot, kirjastot, tiet, tieto, musiikki, koulutus, kulttuuri, kaupungintalot jne. Yhteismaata ei omista kukaan jäsen ja itse asiassa, sitä ei tulisi pitää kenenkään omaisuutena. Yhteismaata yksinkertaisesti hallinnoidaan ja kun yhteiskunta lopulta kuolee, se jätetään seuraavalle sukupolvelle hallittavaksi. Toisin sanoen, luonto (ja sen resurssit) ovat arvokkaita itsessään sen lisäksi mitä hyötyä ne voivat tarjota ihmisille. Tämä on vastakkainen ajatusmalli monien yksityisomistuksen ajajien ajatuksia kohtaan, kuten William Blackstonen, joka määrittelee yksityisomaisuuden: ”se ainoa ja despoottinen valta, jota yksi ihminen vaatii ja harjoittaa maailman ulkoisten asioiden suhteen, täysin syrjäyttäen minkä tahansa muun universumin yksilön oikeuden.”

Se mitä yllä oleva merkitsee on, että vasemmistolibertarismi on desentralisoitua ja antikapitalistista (anti-yksityisomistus) ja anti-valtiollista. Kuitenkin, yllä olevaa ei tulisi sekoittaa yhteiskuntaan ilman rajoja. On olemassa useita käyttö- ja tuotto-oikeuksia, niitä koskevia sääntöjä, sanktioita ja itseorganisoitumista, mikä kehittyy orgaanisesti viitekehyksessä joka perustuu paikalliseen vastuuseen. Yksikertaisemmin sanottuna yhteisö itse hallinnoi yhteisiä resursseja koska heillä on insentiivi tehdä niin yhteistyössä muiden kanssa.

Käydään hieman läpi ylläolevaa selkiyttääksemme joitain ongelmia. ”Käyttöoikeudet” tarkoittaa sitä, että yksilöillä on oikeus käyttää resursseja niistä hyötyäkseen. Esimerkiksi, työntekijöiden pyörittämä firma on osa yhteismaata, jota ei omista ketään, mutta työntekijä tuossa kyseisessä puulaakissa on käyttöoikeuksien haltija. Henkilö toiselta alueelta ei yksinkertaisesti voi paukkia sisään tehtaaseen ja alkaa käyttää työkaluja, koska hänellä ei ole käyttöoikeuksia. Vasemmistolibertarismi on käyttöoikeuksien ja omaisuuden järjestelmä. Yhteisöt hallinnoivat vain sitä mitä ne voivat. Jos ne eivät hallinnoi koko metsää, ne voivat tehdä niin yhdessä muiden kanssa. Saattaa olla myös alueita jotka pysyvät lunastamattomina. Nuo maat pysyvät koskemattomina kunnes joku muu voi tulla käyttämään maata. Jotkut ovat tehneet päätelmän, että vasemmistolibertarismi on ”heimoyhteisöjen” järjestelmä, mikä väärinymmärtää yhteismaan. Moni yhteismaa on yhteiskäytössä, minkä takia vasemmistolibertaarit ajavat paikallisyhteismaata, alueellista yhteismaata ja kansallista yhteismaata.

Toiseksi, ilman valtiota tai yksityisomaisuutta ei ole monopolia resursseihin. Desentralisaatio vapauttaa organisaation tapahtumaan horisontaalisten suhteiden perusteella. Kun käyttäjällä on yksinomainen oikeus resursseihin, se voi riistää muita. Tämä riisto tarkoittaa keskitettyihin hierarkioihin perustuvaa organisaatiota; valtion tapauksessa se tarkoittaa byrokraattista hallitusta ja yksityisomaisuuden tapauksessa se tarkoittaa kapitalisteja, toimitusjohtajia ja yhtiön hallitusta. Yksityisomaisuuden puuttuessa organisaatioilla ei ole keskitettyä johtoa, suhteet ovat tasa-arvoisia ja jäsenillä on valta yhdessä. Relevantti päätöksenteko paikallistasolla tarkoittaa myös desentralisaatiota pois kaikkivoipaisesta hallituksesta jolta puuttuu joko tieto paikallisista olosuhteista tai joka saattaa hallinnoida niitä huonosti poliittiset tarkoitusperät mielessä.

Eräs vasemmistolibertarismin päätavoitteista on integroida tuottajat ja kuluttajat itsehallinnoinnin viitekehykseen, mikä tarkoittaa yhteiskuntaa joka perustuu lokalismiin, kestävyyteen ja lannistumattomuuteen. Lokalismi, kestävyys ja lannistumattomuus ei tulisi nähdä erillisinä olentoina vaan yhteenkudottuna konseptina. Niin kuin menneiden aikojen kylä, lokalismi tarkoittaa että suurin osa tarpeistamme voidaan tyydyttää yhteisön piirissä, mm. ruoka, pääsy viheralueisiin, puhdas vesi, viihde, kulttuuri, kaupungintalot, ostospaikat ja työpaikat. Lokalismi tarkoittaa käveltävyyttä, kykyä kävellä (tai pyöräillä) mihin tahansa näistä paikoista ilman autoa ja rehottavan betonilähiön läpiajoa. Lokalismi tarkoittaa myös, että me emme lähetä asioita ympäri maailmaa paikallisyhteisöstä. Vielä tärkeämpänä lokalismi tarkoittaa, että me tarkastelemme lähemmin toimiamme, sosioekonomisia tai poliittisia, sen sijaan että jätämme ne huomiotta tai nojaamme ulkopuoliseen apuun. [xv]

Kestävyys on kyky kestää läpi aikojen olemalla tietoinen ja sopeutumalla ekologisiin lähiympäristöihimme. Itse asiassa, kestävät yhteisöt ovat niitä jotka toimivat paljon ekosysteemin tavoin kierrättämällä ja käyttämällä uudelleen omat jätteensä. Aivan kuten luonnossa, on yhteyksien verkko joka ylläpitää itseään. Energia, vesi, maatalous ja joukkoliikenne tulisivat myös olla kestäviä, mikä tarkoittaa että niitä ylläpidetän yltäkylläisyys mielessä, ja säilytetään tuleville sukupolville.

Lannistumattomuus on yhteisön kyky sopeutua tai nousta uudelleen nopeasti ympäristön muuttumisen seurauksena. Tämä vaatii paljon sosiaalista pääomaa ja hyvää kommunikaatiokykyä sekä kykyä suunnitella tulevan varalta samalla kun säilytetään lokaali autonomia. Yhteistyö on avainroolissa kun varmistetaan yhteisön ajavan hyvinvointia ja elämän laatua tulevien sukupolvien puolesta.

Lannistumattomia yhteisöjä kuvatessaan permakulturisti Rob Hopkins sanoo, että yhteisöön:

“…saattaa kuulua yhteisöomisteiset energiayhtiöt, jotka asentavat uusiutuvia energiajärjestelmiä; erittäin energiatehokkaiden kotien rakentaminen, jotka käyttävät pääosin paikallisia materiaaleja (savi, olki, hamppu); monenlaiset urbaanit ruoantuotantomallit; sekä yhteyden luominen uudelleen viljelijöiden ja paikallismarkkinoiden välille. Näkemällä lannistumattomuuden keskeisenä osana strategioita ja lähestymistapoja, jotka mahdollistavat yhteisön kukoistuksen nykypäivän talouskriisien jälkeenkin, suuri luovuus, uudelleenkouluttautuminen ja yrittäjyys saavat jalansijaa.” [xvi]

On myös suuri halu luoda luotto- tai rahayhteisvaurautta. “On mahdollista organisoida täysin uudenlainen rakenne rahalle, pankkitoiminnalle ja rahoitukselle, sellainen joka on vapaa koroista, hajautettu ja kontrolloitu, ei pankkien tai keskushallintojen käsissä…” [xvii] Luottoyhteisvauraus voisi tarjota itseriittoisen yhteisön “niille yksilöille ja yrityksille jotka ovat siinä ansioituneet, ja vetää sen pois niiltä jotka eivät ole, ja tarjota meille mahdollisuuden soveltaa kykyjä ja energiaamme niihin yrityksiin jotka parantavat yhteisön lannistumattomuutta, kestävyyttä, itseluottamusta ja yhteistä hyvää.” [xviii]

Tässä viitekehyksessä edistys kohti runsautta on mahdollista. Me voimme tarkastella kolmen sorttista runsautta. Informaation runsaus pitää sisällään tiedon kuten open source -koulutus, tutkimus ja kehitystyö koskien lääketiedettä ja teknologiaa, ohjelmistoja, akateemista tutkimusta, jne. Vasemmistolibertaarissa yhteiskunnassa ei ole tarvetta säilyttää luonnon salaisuuksia vaan insentiivi jakaa ne kaikille. Kun informaatio on suljettu, monet eivät voi hyötyä ja tämä kuristaa kasvua ja edistystä. Biologinen runsaus “luo niin paljon potentiaalia runsaudelle informaation monistamisena ja lupaa meille jatkuvan ekologisten hyötyjen virran sekä raaka-aineita teolliseen tuotantoon.” [xix] Tämä tarkoittaa ympäristönsuojelun lisäksi myös sen ylläpitoa uusien maanviljelytekniikoiden ja muiden avulla. Mutta kaikkein tärkeimpänä se vaatii maailman näkemistä linssin läpi, joka on orgaanisempi, holistisempi ja ajattelee tulevien sukupolvien etua.

Viimeisenä ja tärkeimpänä on organisoitu runsaus. Paras tapa ajatella organisoitua runsautta on analogiana Biosphere 2:lle Arizonan Tucsonissa. Biosfääri on suljettu luonnon ekosysteemi, joka ylläpitää elämää pitkiä aikoja. Kahden ja puolen jalkapallokentän kokosien biosfäärin sisällä on sademetsä, vesialue koralliriuttoineen, mangrove-vesialueita, savanni, usva-aavikko, maanviljelyjärjestelmä ja ihmisasutusta. Organisoitu runsaus on samankaltainen siinä mielessä, että on olemassa täysin kestävä järjestelmä koska se on suunniteltu sellaiseksi. Runsaustaloustieteilijä Roberto Verzola esittää:

“Jokaisen tuotteen elinkaari tulee käydä läpi ja viedä kohti todellista nollajätetuotantoa. Meidän tulee kasvattaa läpivientiä ja virtaa sen sijaan että akkumuloitaisiin ja näin kulutetaan varastot. Tätä on organisoitu runsaus, tarkoitukseltaan, kun, oikean tuotannon komponenttien, funktioiden ja prosessien kombinaation kautta jokainen sivutuote käytetään toisessa tuotantoprosessissa ja koko asiaa ajaa uusiutuvat energiamuodot.” [xx]

Suunnitellun yhteisön viitekehyksessä on todellinen sauma kehittää runsauden yhteisö. Kuitenkin monet valtavirran ekonomistit pilkkaavat ideaa ja pitävät sitä absoluuttisen mahdottomana. Ihmisillä on rajattomasti haluja mikä saattaa olla totta. Todellinen paljastus on se, että runsaus on mahdotonta… markkinakapitalismin viitekehyksessä. Kapitalismi on järjestelmä jonka täytyy jatkuvasti kasvaa tai kärsiä romahduksen jälkiseuraamukset. Toiseksi, markkinatoimijat eivät voi ostaa pääsyä tietoisesti suunniteltuihin ympäristöihin. Kuitenkin suunnitellun yhteismaan viitekehyksessä runsaus on todellinen mahdollisuus.

Eräs yhteismaan kritiikki tulee neoliberaaleilta ja muilta vapaiden markkinoiden kapitalismin edustajilta. Heidän näkökulmastaan yhteismaa on kollektivisoitu dystopia, jossa vallitsee väkivallan demokratia. He väittävät, että yksilön suvereeniutta rikotaan, koska yksilö ei voi omistaa vuorta tai järveä… tai mitään yhteisvaurautta. He uskovat, että meidän tulisi jättää yksittäisen kuluttajan päätettäväksi voiko yritys kuten Walmart selvitä. Loppujen lopuksi, kuluttajat tietävät parhaiten. Nämä kritiikit voidaan helposti sivuuttaa. Ensinnäkin, idea siitä että demokratia on väkivallankäyttöä (vapaasti järjestäytyneissä yhteisöissä) on oikea myyntipuhe vähemistön tai eliitin hallinnolle. Vapaiden markkinoiden kapitalistit hylkäävät idean siitä, että työntekijöillä tulisi olla kontrolli, ja uskovat yksityisomistajien oikeuteen päättää kaikkien puolesta. Sama pätee yhteismaahan. He eivät halua kansan, joihin yhteismaa vaikuttaa, saada päättää. He haluaisivat mieluumin antaa yhteismaan yksityisille yrityksille (pienelle yhteiskunnalliselle eliitille) jotta heillä voisi olla monopoli liikevoiton tuottamisen resursseihin.

Eräs yleinen kuvaus vapaiden markkinoiden kapitalismista on “nousuvesi nostaa kaikki veneet.” Tämä on uskomus siitä, että markkinat ovat holistinen järjestelmä, joka nostaa kaikki yksilöt yhteiskunnassa. Jos markkinat on holistinen järjestelmä, silloin markkinoiden instituutio muokkaa kaikkea sen sisällä. Toisin sanoen, markkinat muovaavat kaikkea! Markkinat ovat mahdollisesti kaikkkein läpikotaisin instituutio jonka ihmisolennot ovat koskaan keksineet. Se ulottuu maailmanlaajuisesti ja määrittää kaiken siitä miten tuotteet valmistetaan siihen miten yhteisöt järjestäytyvät. Markkinat sanelevat myös ovatko yhteisöt kestäviä, lannistumattomia tai paikallisia, kun samalla ne määräävät kaikkien jäsenten suhteet ja miten he ovat toistensa kanssa kanssakäymisissä. Tämä on totta niin globaalisti kuin lokaalistikin. Se mitä me näemme globaaleilla markkinoilla on, että laivaamme tuotteita joka puolelta maailmaa, joka johtaa todelliseen yhteismaan tragediaan: resurssien kulumiseen, saasteisiin, olemattoniin yhteisöihin sekä kulttuurilliseen homogeenisuuteen.

Termi ”kuluttaja tietää parhaiten” on absoluuttista hölynpölyä. Kuluttajat eivät tiedä mikä heille on parasta koska heiltä puuttuu tarpeellinen tieto. Kuluttajilta puuttuu tieto olosuhteista joiden alaisuudessa heidän tuotteensa tuotetaan, kuten ovatko vaatteet tehty orjatyövoimalla, onko eläintä kohdeltu huonosti kun se on kasvatettu lihaksi, tai onko valmistamisessa käytetty lapsityövoimaa. Kuluttajat harvoin ymmärtävät miten tuotteet pääsivät markkinoille, kuten jakelujärjestelmien pitkäaikaisvaikutukset, tuotannon vaikutukset paikallisympäristöihin tai monimutkaiset suhteet toimittajien ja alihankkijoiden välilllä. Kuluttajat tietämättään osallistuvat lompakoillaan despoottisten valtioiden, kaameiden työolojen ja uhkaaven ympäristökäytäntöjen tukemiseen, joita he muutoin olisivat välttäneet kuin ruttoa. Markkinatoimijat voivat myös toimia tavoilla, jotka vaikuttavat rationaalisilta, mutta suuressa mittakaavassa ovat täysin irrationaalisia. Esimerkiksi yhden henkilön autolla ajo on totaalisen rationaalista, mutta kun kaikki tekevät sitä, se johtaa saasteisiin, tungoksiin, fyysisen ja sosiaalisen terveyden ongelmiin ja ympäristön tuhoutumiseen. ”Kuluttaja tietää parhaiten” on täysi myytti ja johtaa ainoastaan irrationaaliseen kollektivismiin.

Kollektiivisten resurssien järjesteäminen on suurin tekijä yhteisen todellisuutemme muokkaamisessa, olipa kyse sitten vapaiden markkinoiden organisoimisesta tai yhteismaan määrittämisestä. Ero näiden kahden välillä on painostava. Vapaat markkinat perustuvat irrationaalisiin toimijoihin, joista kenelläkään ei ole hajuakaan siitä miten he muokkaavat yhteiskuntaa. Markkinakapitalismi johtaa rakenteelliseen eriytymiseen, jossa yhteisöistä tulee särkyneitä ja yksilöistä vieraantuneita. Tässä ympäristössä yhteismaa muutetaan arvottomiksi hyöty-yksiköiksi mutta arvoa “ei yksinkertaisesti voida lytätä yksittäiseksi yhteismitalliseksi vaihtoarvoksi — eli hinnaksi — ja se tapahtuu prosessien kautta, jotka ovat liian hienovaraisia, laadullisia ja pitkäaikaisia markkinoiden aurinkokuninkaiden mitattaviksi.” [xxi] Toisaalta yhteismaa on tarkoituksellinen, tietoinen ja lopullisesti suunniteltu ja hallinnoitu joustavasti maksimoimaan sen jäsenten kansainvälisten tavoitteiden saavuttaminen. Tahallisen yhteismaan lopputulos on mikä tahansa minkä me sen haluamme olevan.

Lähde:

The Commons – Beyond the State, Capitalism, and the Market

Palaamme Ostromin (1990) design-periaatteisiin ja keskustelemme siitä miten ne suhtautuvat kolmeen tapaukseen 21. vuosisadan yhteisvaurautta. Eräs tärkeä ero luonnonvarojen ja 21. vuosisadan yhteisvaurauden välillä on, että jälkimmäisellä on usein kahdenlaisia jäseniä; kontribuuttoreita (tai ”managereita”, esim. vapaaehtoisia, isäntiä, toimittajia) ja tavallisia käyttäjiä (vieraat). Luonnonvarojen tapauksessa on usein asian laita, että käyttäjät (jäsenet) myös hallitsevat ja monitoroivat yhteisvaurautta ja päinvastoin. Taulukossa 2 Ostromin seitsemän periaatetta on esitetty kommentteineen. Voidaan nähdä että jotkut niitä eivät suoraan ole sovellettavissa tapauksiimme ja toiset periaatteet sopivat managereihin mutta ei tavallisiin käyttäjiin. Olisi toivottavaa kehittää muokattuja design-periaatejoukkoja menestyneelle 21. vuosisadan yhteisvaurausinstituutioille, mutta tässä voimme ainoastaan antaa panoksemme pohdiskelemalla tekijöitä jotka ovat relevantteja kun muotoillaan sellaisia periaatteita.

Yhteisvauraus on riippuvainen ihmishuoltajista, kuitenkin analysoitu 21. vuosisadan yhteisvauraus on erityisen riippuvainen ydintoimijoista — alkuunpanijoista, isännistä ja kontribuuttoreista. 21. vuosisadan yhteisvaurauden kolmessa tapauksessa markkinoillepääsyn esteet on tehty mataliksi ja uudet tulijat toivotetaan tervetulleiksi ja heitä kannustetaan ottamaan osaa eri tasoilla. Kriittinen tekijä on kuinka rekrytoida ja motivoida tarpeeksi monia ihmisiä luomaan ja ylläpitämään kyseessäolevaa resurssia. 21. vuosisadan yhteisvauraudella on myös tarkoituksella matalat markkinoillepääsyn esteet johtuen niiden matalasta (tai jopa negatiivisesta) hupenevuudesta. Toinen tärkeä haaste on täten ”käännyttää” ainakin joitain käyttäjiä (isäntiä, vapaaehtoisia, toimittajia jne.). Toisin kuten Ostromin luonnonvarat, kolmeen 21. vuosisadan yhteisvaurauden tapaukseen kontribuoiminen tarkoittaa harvemmin elinikäistä sitoutumista. Kuitenkin tietyn asteinen sitoutuminen on tarpeellista jotta laitteisto toimisi; esimerkiksi Bike Kitchenin tapauksessa, jos vapaaehtoiset eivät pidä kiinni sitoutumisestaan avata tilat aikataulun mukaisesti, resurssi rapautuu. Täten on tärkeää, että löytyy tervetulleeksi toivottavia, yksinkertaisia ja selkeitä kontribuuttorikäyttöliittymiä vapaaehtoisille, isännille ja toimittajille. Wikipedian ja Hofficen digitaaliset käyttöliittymät ovat tässä tärkeässä roolissa, kun taas Bike Kitchenin erityinen paikallinen vapaaehtoisjärjestelmä tulee olla yksinkertainen liittyä ja tarpeeksi houkutteleva kannustaakseen käyttäjiä pysymään mukana. Toinen tärkeä seikka konseptin levittämisessä on, että se on selkeästi kommunikoitu ja helppo kopioida sekä mukauttaa paikallisiin olosuhteisiin. Tämä on tilanne Hofficella ja Wikipedialla, esimerkiksi perustettaessa uutta kieliosiota Wikipediaan.

Kolme tässä kuvattua 21. vuosisadan yhteisvaurautta ovat kaikki missio-orientoituneita mutta ne on perustettu kolmelle eri idealle: demokratisoimaan pääsy halpoihin polkupyöriin ja niiden korjaukseen, käyttämään alihyödynnettyjä omaisuuseriä samalla kun rakennetaan luottamuksen ja anteliaisuuden kulttuuria, ja demokratisoimaan pääsy informaatioon muuallakin kuin rahataloudessa. Benklerin (2006) analyysia yhteisvaurausperusteisesta vertaistuotannosta digitaalimaailmassa mukaillen, nämä kolme nykyaikaista yhteistyöhön pohjautuvaa yhteisvaurauden tyyppiä voidaan nähdä ilmentävän postkapitalistista etiikkaa, eli että kyseessä oleva resurssi tuotetaan käyttöön sen sijaan että se tuotettaisiin vaihtoarvon takia, että se tuotetaan vertaistuotantona sen sijaan että se tuotettaisiin hierarkkisessa komentostruktuurissa, ja että se perustuu jakamisen ja yhteisomistuksen etiikalle sen sijaan että se perustuisi kilpailulle ja yksityisomistukselle.

Ostromin esimerkeissä luonnonvaroista kommonerit ovat poikkeuksetta erittäin riippuvaisia resursseista omassa elinkeinossaan ja toimeentulossaan, kun taas kontribuuttorit ja käyttäjät 21. vuosisadan yhteisvauraudessa eivät ole lähellekään niin riippuvaisia yhteisvauraudesta. 21. vuosisadan kommonereja ei pakoteta tulemaan toimeen keskenään kaikissa tilanteissa ja ihmiset, jotka eivät pidä siitä miten Bike Kitchenia, Hofficea ja Wikipediaa hallitaan, tulevat huomaamaan että on suhteellisen helppo lähteä menemään sen sijaan että mukauduttaisiin tai kamppailtaisiin sääntöjen muuttamiseksi (Hirschman, 1970).

On huomattavaa (katso Taulukko 2) että ei Bike Kitchenilla eikä Hofficella — toisin kuin Wikipedialla ja Ostromin luonnonvarayhteisvauraudella — ole jäsentensä käyttäytymistä valvovaa järjestelmää, asteittaisia sanktioita sääntöjen rikkojille taikka halpoja keinoja sovitella riita-asioita. Eräs selitys tälle on, että nämä organisaatiot ovat silti ”nuoria” jotka eivät ole vielä joutuneet moniin kriiseihin, Ne ovat silti suhteellisen pieniä, niissä on korkea luottamusaste jäsenten kesken ja ne ovat hyvin paljolti edelleen hyväntahtoisten normien alla jotka kuvaavat sopivan käyttäytymisen ja olettavat osallistujien käyttäytyvän hyvin. Tämä voi olla asian laita kun yhteisvaurauden pyrkimykset kokevat kriisejä tulevaisuudessa joista ne yrittävät kehittyä pois tai joihin ne alistuvat. Stone (1995) kertoo tarinan CommuniTreesta, ensimmäisestä (1978) verkon BBS-järjestelmästä jonka tarkoitus oli ylläpitää (teknistä) keskustelua mutta myös luoda yhteisö verkkoon. Idealistinen eetos oletti parasta jokaisesta osallistujasta, mikä oli keskeinen osa itse systeemin koodia. Valitettavasti tämä teki mahdottomaksi uudelleenohjelmoida (”puolustaa”) järjestelmää muutama vuotta myöhemmin, kun lukiolaiset alkoivat käyttää koulun uusia tietokoneita ja modeemeja ottaakseen yhteyden, sabotoidakseen ja häpäistäkseen CommuniTreen. Muutaman kuukauden oltuaan ”barbaarijoukkioiden” hyökkäyksen kohteena, CommuniTree suljettiin, mutta jotkut osallistujat ottivat opikseen ja kehittivät uusia BBS-järjestelmiä ”… mahdollisesti vähemmän visionäärisellä luonteella mutta [se] salli ’ongelmallisten’ osallistujien monitoroinnin ja yhteyden katkaisemisen” (Stone, 1995, p. 117).

Kehittyneempi yhteisvauraus kuten Wikipedia ja pitkään kestänyt luonnonvarayhteisvauraus (jossa kokonaiset elinkeinot ovat kyseessä) ovat onnistuneesti selvinneet sarjasta disruptioita ja kriisejä ja niitä tulee määrittämään enemmän säännöt joissa on mukana ”…tai muuten” -lause, eli rangaistukset sääntöjen rikkojille (Conway, 2014). Antropologi Victor Turner esittää, että suhteet spontaanien vastaliikkeiden jäsenten (“communita”) välillä “harvoin voidaan säilyttää kauhean pitkään. […] ja se on historian kaikkien spontaanien communitojen kohtalo käydä läpi ”alastulo” kuriin ja järjestykseen” (Turner, 1996 [1969], p. 132). Vaikka idealismi ja yhteisöllisyyden tuntu ovat olennaisia uuden yhteisvaurauden kehittämiselle, sellaisen resurssiyhteisvaurauden todellinen menestys voidaan osoittaa ainoastaan sen jälkeen kun se on ollut olemassa jonkin aikaa ja selvinnyt ja kehittynyt yli hyväntahtoisuudesta joka usein ajaa eteenpäin alkuinnostusta. Sekä luonnollinen että ihmisen aikaansaama resurssiyhteisvauraus voidaan halventaa ja siksi tuleekin löytää tasapaino ajan mittaan, joka asettaa positiiviset ja spontaanit resursseja luovat ja uudistavat voimat näitä resursseja väärinkäytöksiltä suojelevien voimien kanssa vastakkain.

Loppupäätelmät

Tämä artikkeli osoittaa, että nykypäivän yhteisvauraus, joka sijaitsee globaalissa, urbaanissa ja digitaalisessa kontekstissa, eroaa perinteisestä luonnonvarayhteisvauraudesta monin tavoin: yhteisen resurssin luonne, mikä on ’niukkaa’, markkinoille pääsyn ja sieltä poispääsyn esteet, riippuvuus resurssista ja miten sääntöjä luodaan ja ylläpidetään.

Jotkut Ostromin design-periaatteista yhteisvaurauden pitkäaikaiselle hallinnalle ovat edelleenkin relevantteja, esimerkiksi, varmistaa että yhteisvaurauden käyttöä sääntelevät säännöt täsmätään paikallisten tarpeiden ja olosuhteiden kanssa, ja että sääntöjen vaikutuspiirissä toimivat kommonerit voivat osallistua niiden muokkaamiseen. Tämäntyyppisessä lokalisoidussa ja hyvinrajatussa yhteisvauraudessa kommonereilla on kaksinainen rooli; he sekä hyötyvät että kannustavat (huolehtivat, hoitavat, monitoroivat) yhteisvaurautta. Päinvastoin 21. vuosisadan yhteisvauraudella, jota tässä on analysoitu, on (joskus suhteellisen jyrkkä) ero normaalien ”käyttäjien” ja kontribuuttorien (vapaaehtoiset, toimittajat, isännät) välillä, jotka ovat olennaisia ihmisperäisen yhteisvaurauden rakentamiselle ja hoitamiselle. Jälkimmäisentyyppisessä yhteisvauraudessa ihmisten mukanaolo on pääosin se joka on niukka resurssi ja jota tulee kultivoida ja hoitaa.

Siksi on tärkeää, että on olemassa selkeät kontribuuttorikäyttöliittymät ja yksinkertaiset järjestelmät joihin potentiaaliset kontribuuttorit voivat liittyä, joita on myös mahdollista säätää, mikä saa kontribuuttorit haluamaan jatkaa yhteistyöverkoston rakentamista. Jotta yhteisvaurauden hallinto selviäisi kriiseistä ja saisi uusia käyttäjiä ja kontribuuttoreita, on tärkeää että kommonerit ovat läheisesti kiinni yhteisvauraudessa, että yhteisvauraus ei ole pelkkä harrastus vaan jollain tavalla muuttuu osaksi kommonerien elämää, tai mahdollisesti jopa heidän elinkeinoaan. Tämä ruokkii käynnissä oelvaa keskustelua jakamistalouden tulevaisuudesta, jossa Scholz (2016) ja Gorenflo (2015) peräänkuuluttavat ”alustaosuustoiminnan” kehittämistä. Siinä jakamisalustat muutetaan osuuskunniksi missä entiset alustojen ”käyttäjät” voivat myös muuttua omistajiksi ja päätöksentekijöiksi ja saada osan toimeentulostaan alustan kautta. Tämä on reaktio globaalia nykyhetken voittoa tavoittelevia jakamistalousalustoja vastaan, jotka perustuvat vertaistuotantoon ja resurssien jakamiseen, samalla kun alustojen laajentuminen pääosin hyödyttää osakkeenomistajia ja varsin vähän miljoonia käyttäjiä, jotka itseasiassa ”rakentavat” alustan sisällön.

Bauwens (2014) on esittänyt semi-keskitetyn voittoa tavoittelemattoman yhteistyötalouden kehittämisen olevan tärkeää. Kyseessä ei ainoastaan ole useat hajautetut yhteistyöhön perustuvat yhteisvaurauden tyypit kuten yhteisöpuutarhat, Bike Kitchenit, paikalliset ruokaosuuskunnat, aikapankit jne., vaan myös yleisemmät rakenteet jotka voivat mahdollistaa voittoa tavoittelemattomien yhteistyötalouksien skaalautuimisen ja varteenotettavan kilpailun valtavirran markkinoiden vaihtoehtoja vastaan. Wikipedia on itse asiassa esimerkki eräästä tällaisesta voittoa tavoittelemattomasta keskitetystä yhteisvauraudesta, joka on siirtynyt marginaalista valtavirtaan. Paljon tulee kuitenkin tapahtua ennenkuin nykypäivän yhteisvauraus kuten Bike Kitchen muuttuu standardiksi vaihtoehdoksi käyttäjien pääasiallisen kulkuvälineen korjaamiselle. Ensimmäinen askel skaalautuvan voittoa tavoittelemattoman yhteistyöstruktuurin kehittämisessä on ymmärtää eri tyypin yhteisvaurauden ominaispiirteitä joille ne rakentuvat, missä myös meidän kontribuutiomme on.

Tunnustukset

Tutkimus tätä artikkelia varten on tehty osana Urban Sharing —The rise of collaborative consumption and co-use of spaces -projektia, jota on rahoittanut Ruotsin tutkimusneuvosto Formas stipendillä numero 2012–641. Olemme kiitollisia arvokkaista kommenteista kahdelta nimettömältä arvostelijalta, kuten myös toimittajilta.

Viitteet

References

Mitkä sitten ovat samankaltaisuuksia ja eroja Ostromin luonnonvarojen, eli laidunmaan, sekä kolmen ylläkuvatun 21. vuosisadan yhteisvauraustapauksen välillä? Taulukossa 1 esitämme typologian joka karakterisoi näitä yhteisvaurauden eri tyyppejä vastaamalla kysymyksiin yhteisen resurssin luonteesta ja siitä miten sitä hallitaan.

Ensimmäinen kysymys keskittyy siihen mitä resurssia jaetaan. Tämä vaihtelee laidunmaasta, eli hupenevasta luonnonvarasta, yhteisiin tiloihin, työkaluihin, varaosiin ja taitoihin Bike Kitchenin tapauksessa sekä tilapäiseen työtilaan Hofficen tapauksessa, eli keittiön pöytä jonkun kotona sekä sosiaalinen rakenne ja ilmapiiri tämäntyyppisen työskentelyn ympärillä. Jälkimmäiset kaksi pitävät sisällään myös ihmisten luomia fyysisiä resursseja sekä ihmisten luomia ei-fyysisiä resursseja kuten osaamista ja sosiaalista tukea. Wikipedian tapauksessa jaettu resurssi on informaatio, eli ihmisten luoma, ei-fyysinen ja äärettömän jaettava resurssi. Kaikki yhteiset resurssit ovat kuitenkin syntyneet lukemattomien työtuntien sekä ihmisten välisten suhteiden ja luottamuksen rakentamisen avulla, ja yhdessä fyysisten resurssien kanssa joita tarvitaan yhteisvaurauden mahdollistamiseen, kuten metalleja ja tietokonelaitteistoa joita Wikipedia käyttää, Bike Kitchenin työkaluja ja fyysistä tilaa sekä Hoffice-tapahtumien vuokranmaksua ja kotien valmistamista.

Toinen kysymys liittyy siihen kenellä on pääsy resurssiin sekä markkinoille käsiksi pääsyn ja sieltä poispääsyn esteisiin. Laidunmaan tapauksessa paikalliset kyläläiset sekä heidän lehmänsä voivat päästä käsiksi resurssiin. Markkinoillepääsyn esteet pidetään tarkoituksella korkeina, eli käyttäjien tulee liittyä osaksi yhteisöä, joka perinteisesti on ollut sukulaisuuden kautta. Poistumisen esteet ovat myös korkeat kun tilaisuudet yhteisöstä poistumiselle ja elämän aloittamiselle muualla ovat rajoitettuja.

Bike Kitchen on taas varsin erilainen, kenellä tahansa on pääsy kyseessä olevaan resurssiin: paikallisilla sekä vierailla, jäsenillä ja ei-jäsenillä. Markkinoillepääsyn esteet on suunniteltu mataliksi, sillä koko idea Bike Kitchenissä perustuu pyöräilytietotaidon ja -työkalujen levittämiselle. Poistumisen esteet ovat kuitenkin korkeammat, sillä käyttäjiä kannustetaan aktiivsesti palaamaan, sekä myös muuttumaan jäseniksi ja/tai vapaaehtoisiksi, sillä yhteinen resurssi on erittäin riippuvainen sitä ylläpitävien ihmisten myötävaikuttamisesta. Hoffice rajoittuu ryhmäpääsyyn (jäsenyys Facebookissa) ja käyttäjien tarvitsee buukata jokin rajoitetuista saatavilla olevista paikoista mihin tahansa Hoffice-tapahtumaan. Tapahtumien sekä paikkojen määrää voidaan kuitenkin helposti kasvattaa, sillä kuka tahansa on vapaa isännöimään Hoffice-tapahtumaa heidän oman keittiöpöytänsä ääressä. Markkinoille pääsyn esteet on tarkoituksella pidetty matalina, sillä käyttäjät voivat helposti isännöidä tai liittyä mukaan Hoffice-tapahtumaan, samoin poispääsyn kanssa — ei ole jäsenmaksuja tai sitoutumista useampaan kertaan isännöidä tai osallistua mukaan.

Wikipedian tapauksessa kuka tahansa jolla on pääsy internetiin voi päästä vapaasti käsiksi resurssiin, ja markkinoille pääsy sekä poispääsy ovat kitkattomia (muut eivät huomaa sinne pääsyä tai sieltä poistumista).

Kolmas kysymys koskee hupenevuuden astetta. Laidunmaa on erittäin hupeneva ja jokaista laiduntavaa lehmää kohti on aina hieman vähemmän jäljellä seuraavaa lehmää varten. Bike Kitchenin yhteiset resurssit ovat vähemmän hupenevia. Varaosat ovat kyllä erittäin hupenevia, mutta yhteinen tila sekä työkalut eivät katoa toisten käytön myötä. Sosiaaliset resurssit tietotaidon jakamisen ja vertaisoppimisen muodossa ovat kuitenkin ”negatiivisesti hupenevia”, sillä niistä muodostuu resursseja jotka kasvavat arvossa kun monet käyttäjät ovat paikalla samaan aikaan. Jossain kohtaa tila ja työkalut voivat muuttua vähemmän arvokkaiksi jos liian moni haluaa niitä yhtä aikaa, mikä luo jonoja ja väkijoukkoja. Tällöin on mahdollista luoda kuitenkin toinen Bike Kitchen, vaikka tämä vaatii jo huomattavasti fyysisiä ja sosiaalisia resursseja.

Hofficella on sekä korkea että matala hupenemisen aste; paikkoja on rajoitetusti kussakin tapahtumassa, mutta uusia Hoffice-tilaisuuksia voidaan helposti luoda lukemattomissa pienissä ja suurissa kodeissa ilman että vastaavaa investointia tarvitsee tehdä pysyvämpään resurssiin kuten Bike Kitchenin tapauksessa. Tulee mainita, että mahdollinen (resurssi-)pullonkaula on tilanne jossa keskeiset yksilöt sitoutuvat tämän yhteisvaurauden luomiseen ja ylläpitoon, esim. Hoffice-isännät sekä Bike Kitchenin alkuunpanijat ja vapaaehtoiset. Tämän tyyppisten ihmisen tekemien resurssien luominen eroaa osittain luonnonvaroista kuten laidunmaa, joka uusiutuu ajan kanssa jos vain on tarpeeksi aikaa, auringonvaloa ja sadetta. Tulisi kuitenkin huomauttaa, että monien luonnonvarojen pitkäikäisyys vaatii myös ihmisten huolenpitoa; laidunmaa saattaa kasvaa liikaa jos ei ole ihmisiä katsomassa että karja laiduntaa sillä. Digitaalisten resurssien kuten Wikipedian hupenevuus on olematon tai jopa negatiivinen; reurssi ei katoa suuremman käyttäjämäärän seurauksena, mutta sen arvo kasvaa (Hess and Ostrom, 2005). Tietty tietous kasvaa arvossaan mitä laajemmalle se kiertää. Mitä useampi käyttää Wikipediaa, sitä paremmat mahdollisuudet on sille, että joistain käyttäjistä tulee toimittajia. Mitä useampia toimittajia, tietoresurssi laajenee ja, ainakin teoriassa, paranee. Tulisi kuitenkin tunnustaa, että avoimen yhteistyöllisen tuotannon piirissä on myös ongelmia (virheet, huonolaatuinen teksti, vandalismi, kiistat jne.) ja siksi on pystytetty eri struktuureja käsittelemään tällaisia ongelmia (version hallinta, sisäiset keskustelufoorumit, riita-asioiden ratkaisuprosessit jne.).

Neljäs kysymys käsittelee sitä mten paljon käyttäjät ovat riippuvaisia resurssista. Laidunmaan tapauksessa kommonerit ovat erittäin riippuvaisia resurssista toimeentulonsa suhteen. Bike Kitchenin tapauksessa käyttäjät ovat vähemmän riippuvaisia resurssista. Joillekin voi olla sosiaalisesti tärkeää ja/tai toisille se on tapa tyydyttää transportaatiotarpeita halvalla. Hofficen tapauksessa riippuvuus vaihtelee. Se voi toimia tärkeässä roolissa eräille vakiokäyttäjille kun halutaan saada töitä tehdyksi paljon sosiaalisemmalla ja tehokkaammalla tavalla. Toisille se voi olla yksinkertaisesti hauska kokemus. Riippuvuus Wikipedian tapauksessa vaihtelee käyttäjittäin. Jotkut käyttävät sitä joka päivä työssään tai koulutuksessaan ja toiset taas satunnaisesti, mutta harvan elanto on täysin riippuvaisia siitä.

Viides kysymys liittyy resurssin käytön sääntöihin. Laidunmaan tapauksessa, keskeinen sääntö on että kommonerit saavat pitää ainoastaan niin montaa lehmää kesannolla kuin he voivat pitää talven yli. Koska kyseessä on DIY-korjaamo, perussääntö Bike Kitchenille on, että käyttäjät voivat lainata työkaluja pyörän kanssa työskentelyyn mutta heitä odotetaan auttamaan muita kun he ovat paikalla. On myös kirjoittamattomia sääntöjä kuten pane työkalut takaisin mistä ne otit, poistu tilasta kun se menee kiinni jne. Jos käyttäjästä tulee vapaaehtoinen, heidän tulee myös noudattaa aikataulua ja tehdä tiettyjä tehtäviä kuten pitää paikkoja kunnossa, avata ja sulkea tila. Hoffice-tapahtuman käyttäjät joutuvat noudattamaan työskentelysääntöjä (45 minuuttia hiljaisuutta vuoron aikana jne.) sekä myös isännän paikallisia sääntöjä siitä miten tilaa voidaan käyttää (vieraina kodissa). Wikipedialla ei ole käyttöön liittyviä sääntöjä, mutta sillä on joukko (ajan mittaan asteittain tarkentunut) ohjeita ja sääntöjä toimittajille siitä miten kirjoittaa ja editoida artikkelia (monet näistä on virallistettu Wikipedian Tyylimanuaaliin⁹), miten viitata lähteisiin, miten kirjoittaa neutraalista näkökulmasta jne.

Kuudes kysymys liittyy siihen miten valvotaan sääntöjen noudattamista. Ostromin luonnonvarojen tapauksessa suunnitteluperiaatteisiin kuuluu monitorointijärjestelmä jota yhteisön jäsenet seuraavat, asteittaiset sanktiot sääntöjen rikkomisesta ja halvat keinot sovitella riita-asioita. Bike Kitchenin ja Hofficen tapauksessa sääntöjä ylläpidetään epämuodollisen sosiaalisen kontrollin kautta ja kuka tahansa joka ei noudata sääntöjä saa muilta ohjeistusta, mutta tällä hetkellä ei ole mitään sanktioita sääntöjen rikkojille (katso alempaa). Wikipedian tapauksessa ei ole tarvetta kontrolloida tavallisia käyttäjiä, mutta toimittajille sekä keskustelulle on sääntöjä ja normeja, ja kehittyneitä softatyökaluja joilla pitää kirjaa muutoksista.

Seitsemäs ja viimeinen kysymys liittyy siihen kuka asettaa ja muuttaa resurssin hallinnan sääntöjä. Laidunmaan tapauksessa kyläyhteisön jäsenet ovat ne jotka asettavat ja muuttavat sääntöjä kollektiivisesti. Keskeinen periaate yhteisvarantoresurssien hallitsemisessa menestyksekkäästi on se, että sääntöjen alaisiksi jäävät ovat osa päätöksentekoprosessia. Bike Kitchenin tapauksessa alkuunpanijat sekä keskeiset aktiivihenkilöt tai vapaaehtoiset asettavat ja muuttavat sääntöjä. Kuitenkin Bike Kitchenin yleiset periaatteet, eli voittoa tavoittelemattomuus, tee-se-itse ja yhteistyöhön perustuva oppiminen, eivät ole säääntöjä vaan pikemminkin perinne ja kansainvälinen konteksti jonka perusteella tietty paikallinen Bike Kitchen pyörii. Samalla tavoin Hofficella on yleisiä periaatteita jotka voidaan muokata ja sovittaa isännän paikallisiin olosuhteisin. Wikipedian sääntöjä asettaa ja muokkaa sitä hallinnoiva elin Wikimedia Foundation.

Lopputiivistelmänä, on selvää että yllä esitetyn kaltaisen yhteisvaurauden ominaispiirteet ja säännöt vaihtelevat monessa eri suhteessa, mikä viittaa siihen että Ostromin design-periaatteiden joukko yhteisvarantoresurssien instituutioiden onnistuneelle hallitsemiselle täytyy miettiä uusiksi ja mukauttaa pitäen mielessä nämä erot.

Vastoin Ostromin luonnonvarayhteisvaurautta, josta tässä esitetään  lehmien laiduntamistapaus, me valitsimme kolme tapausta joita nimitämme 21. vuosisadan yhteisvauraudenksi. Nämä on valittu niin, että ne kuvaavat yhteisvaurautta joka vaihtelee analogisesta lokalisoidusta resurssista urbaaniin digitaalisesti mahdollistettuun yhteisvaurauteen ja kokonaan digitaaliseen, globaaliin, ei-kilpailulliseen yhteisvaurauteen.

Ensimmäinen esimerkki 21. vuosisadan yhteisvauraudesta on Bike Kitchen, voittoa tavoittelematon tee-se-itse -pyöräkorjaamokonsepti. Analyysimme perustuu neljään haastatteluun Bike Kitchenin tekijöiden sekä käyttäjien kanssa Malmössa ja Göteborgissa vuosina 2014 ja 2015 sekä kolmena kertana paikan päällä tehtyihin havaintoihin. Bike Kitchenit ovat osa suurempaa kansainvälistä verkostoa, yhteisön pyöräkorjaamoita/pyöräkollektiiveja. Bike Kitchenit ilmaantuivat 1990-luvun lopulla Eurooppaan sekä Kaliforniaan, ja ne ovat sen jälkeen levinneet ympäri maailmaa kaupunkeihin kuten Buenos Aires, Toronto, Tasmania, Minsk, Madrid, Dortmund jne.¹ Malmön Bike Kitchenin, joka oli ensimmäinen laatuaan Ruotsissa avauduttuaan vuonna 2011, tekijät inspiroituivat Los Angelesin Bike Kitchenistä, ja Malmö on sen jälkeen ollut inspiraation lähde muille ruotsalaiskaupungeille jotka ovat halunneet avata omat Bike Kitcheninsä.

Bike Kitchen on avoin tee-se-itse -pyöräkorjaamo, jonne kuka tahansa voi tulla korjaamaan pyöräänsä tai rakentamaan sellaisen kierrätysosista. Työkaluja on saatavilla, niin myös vapaaehtoisia jotka voivat auttaa, mutta idea on että tavalliset käyttäjät auttaisivat toisiaan, ja näin rakentaisivat kollektiivisen oppimisen ja tilan, työkalujen sekä tietotaidon jakamisen henkeä (Johnson, 2014). Bike Kitchenit palvelevat myös kierrätyskeskuksina hylätyille pyörille. Kansalaiset, poliisi, taloyhtiöt ja paikalliset yritykset luovuttavat vanhoja pyöriä tai varaosia joita ihmiset voivat käyttää maksutta.

Bike Kitchenit pyörivät voittoa tavoittelemattomasti, yleensä vapaaehtoisvoimin, ja keskittyvät levittämään pyöränkorjaamisen taitoa kansalaisille. Keskeinen idea Bike Kitchenissä on, että kaikilla on sinne pääsy ja kaikki ovat tervetulleita, erityisesti ihmiset joiden rahatilanne ei ole paras mahdollinen (Johnson, 2014; Luna, 2012). Malmön Bike Kitcheniä ylläpitää pari osa-aikaista palkollista, joiden palkka tulee säätiöltä. Göteborgin Bike Kitchen pyörii täysin vapaaehtoisvoimin, joiden vetovastuu tilojen ylläpidosta kiertää vuorotellen. Bike Kitchenit Göteborgissa ja Malmössä toimivat jäsenorganisaatioina,mutta ne perivät pientä 5-10 euron suuruista vuosimaksua. Ei-jäsenet voivat käyttää myös tiloja, mutta heitä kannustetaan ryhtymään jäseniksi jos he käyttävät tiloja usein. Göteborgin Bike Kitchen saa rahoitusta tilojaan varten ja sitä pyöritetään yhdessä voittoa tavoittelemattoman koulutussäätiön kanssa.² Malmön Bike Kitchen on saanut rahoitusta voittoa tavoittelemattomalta säätiöltä sekä jotain pientä rahallista tukea kunnalta.³ Idea on pitää säännöt yksinkertaisina ja helposti luettavina tilojen seinällä: tämä on DIY-korjaus/rakennustila, anna apua toisille ja lainaa vapaasti työkalua sekä käytä varaosia.

Bike Kitchen on avoin konsepti jonka voi kopioida ja toteuttaa kuka tahansa. Kokemuksia bike kitcheneiden pyörittämisestä sekä vinkkejä niille jotka sellaisen haluavat perustaa jaetaan foorumeilla kuten Bike Collectives Network, paikalliset verkostoitumisprojektit (Cykelköket, 2013), verkkoartikkelit (Johnson, 2014) ja Wikit.⁴ Bike Kitchen toimii tässä esimerkkinä lokalisoidusta fyysisestä yhteisvauraudesta, joka usein sijaitsee urbaaneilla alueilla, mutta joka on formuloitu konseptiksi tietyillä periaatteilla (voittoa tavoittelematon, DIY, kierrätys, työkalujen ja osaamisen jakaminen, vapaaehtoisvoimat, pyöräliikenteen ympärille rakentunut yhteisö), jotka voidaan soivittaa paikallisiin olosuhteisiin, sekä tiloihin ja rahoituksen saatavuuteen. Täten se muistuttaa toisenlaista fyysistä yhteisvaurautta kuten hacklabit, työkalukirjastot tai yhteisöpuutarhat.

Toinen esimerkkimme on Hoffice, avoin konsepti tilapäisten ”kotitoimistojen” järjestämiseksi, eli joukko periaatteita yksityisen keittiöpöydän muuntamiseksi yhden päivän yhteiseksi toimistotilaksi.⁵ Hofficen aloitti vuonna 2014 pieni ryhmä ystävyksiä Tukholmassa, jotka olivat yhteiskunnallisia yrittäjiä ja jotka nauttivat sekä kärsivät siitä että heidän työelämässään on paljon vapautta ja vähän struktuuria. Vaikka he rakastavat työtään, monet yhteiskunnalliset yrittäjät jotka työskentelevät kotoaan tai kahvilasta käsin jäävät paitsi monista tärkeistä työelämän aspekteista, esim. työkavereista, erillisistä työtiloista, ja viimeisenä muttei vähäisimpänä, itsekurista. Hoffice pyrkii ratkaisemaan nämä ongelmat luomalla yhteisiä arvoja alikäytetyistä resursseista, kaikkein merkittävimpänä jonkun keittiön pöydästä, ja täten luo tietyn tyyppistä yhteisvaurautta tyhjästä. Kuka tahansa joka liittyy Hofficen Facebook-ryhmään voi tarjota omaa keittiön pöytäänsä lahjaksi ilmaisen ”pop-up” -työtilan muodossa päiväksi (kertomalla montako ihmistä mahtuu, osoitteen jne.). Muut Hofficen jäsenet voivat sitten varata paikkansa tilapäisestä toimistosta. Vaikka Hoffice oli rajattu pelkästään Tukholmaan vuonna 2014, yksinkertainen rakenne ja toistettavuuden helppous yhdistettynä medianäkyvyyteen johti räjähdysmäiseen konseptin leviämiseen vuonna 2015. Hoffice-ryhmiä on tällä hetkellä viidellä mantereella ja 50 Euroopan kaupungissa. Hoffice-tapahtumat järjestyvät helposti ja niitä voi pitää halvalla digiteknologialla — jokainen Hoffice-ryhmä on tällä hetkellä oma Facebook-ryhmänsä.

Hoffice on kuitenkin enemmän kuin alikäyttöisten toimistotilojen tehokkuuden parantamiseen tarkoitettu skeema. Se perustettiin gandhilaisen ajattelutavan, buddhalaisen filosofian, sekulaarin srilankalaisen Sarvodaya⁶ -liikkeen ideoille lahjatalouksista sekä modernimmille ideoille ”kollektiivisesta älystä” (Lévy, 1997). Oman kodin tarjoaminen hetkelliseksi työtilaksi toisille voidaan nähdä puhtaana lahjana; isäntä ei voi odottaa saavansa takaisin mitään muuta kuin ystävyyttä ja seuraa. Vastaavasti vieraat eivät voi asettaa mitään tiettyjä vaatimuksia isännälle tai työtilalle. Joukko periaatteita tarjoaa struktuurin päivän organisoinnille jotta taataan se että tietyn verran saadaan töitä aikaiseksi Hoffice-tilaisuuden aikana, samalla kun tarjotaan houkutteleva ja tukeva sosiaalinen ympäristö. Työvuoroja (yleensä 45 minuuttia pakollista hiljaisuutta) yleensä seuraa 5-10 minuuttia elpymistä ja sosiaalista/fyysistä harjoitusta (venyttelyä, tanssia, hengitysharjoituksia, kahvitauko jne.). Työvuoroja seuraa edeltää useasti myös osallistujien kertomus siitä minkä parissa he työskentelevät ja lopuksi raportoidaan onnistumisista. Tämä muodostaa tietynlaisen lupauksen ja ryhmä voi näin tarjota henkistä ja emotionaalista tukea, kuten myös rakenteen jolla taataan että aika käytetään tuottavasti. Mahdollisuus tavata uusia ihmisiä ja laajentaa henkilökohtaisia verkostoja on houkutteleva monille osallistujille (ei vähintään itsensä työllistäville freelancereille ja yhteiskunnallisille yrittäjille). Tällä hetkellä on käynnissä monia kokeita itse Hoffice-konseptin formaatin suhteen (ulkotapaamiset, tapaamiset laivalla tietyllä teemalla, kuten web-kehitys, luova kirjoittaminen jne.). Hofficen analyysi tässä artikkelissa perustuu osallistumiseen Hoffice-tapaamisiin Tukholmassa vuosina 2014 ja 2015, muutaman Hoffice-tapahtuman järjestämiseen sekä pitkiin keskusteluihin Hoffice-konseptin perustajien kanssa vuonna 2014.

Hoffice toimii tässä esimerkkinä tilapäisestä, pop-up -yhteisvauraudesta, tyyliin Ravintolapäivä tai kyytienjakopalvelukonseptit, joissa yksityinen tila hetkellisesti muutetaan yhteivauraudeksi, prosessi joka on muuttunut helpommaksi organisoida digitaalisten teknologioiden levitessä.

Kolmas esimerkki on Wikipedia, joka toimii esimerkkinä täysin digitaalisesta yhteisvauraudesta globaalilla peitolla. Wikipedian tarjoama palvelu on hyvin tunnettu; se on suurin ja suosituin sanakirja maailmassa, jolla on yli 12,5 miljardia sivulatausta kuukaudessa. Tällä hetkellä virallisia Wikipedioita on 290 eri kielellä, ja vaikka suurin osa näistä on suhteellisen rajattuja (esim. vähemmän kuin 10 tuhatta artikkelia), yhdessä ne ovat enemmän kuin 35 miljoonaa artikkelia.⁷ Kahdellatoista kielellä on jokaisella yli miljoona artikkelia kullakin.

Eräs Wikipedian yksi suurimmista vahvuuksista ja heikkouksista on, että kuka tahansa voi ryhtyä toimittajaksi,⁸ ja Wikipedialla on tällä hetkellä yli 70 tuhatta artikkelin tekijää jotka säännöllisesti editoivat Wikipediaa. Niin suurella toimittajien määrällä on myös jonkin verran korkeamman auktoriteetin tasoja, eli ”hyvän aseman toimittajia” joilla on enemmän oikeuksia kuin tavallisilla artikkelin tekijöillä, ”ylläpitäjiä” jotka voivat lisätä tai ottaa pois hallintaoikeuksia, ”sovittelukomitea” joka käsittelee konflikteja sekä ”luottamusmiehiä” joilla on täydellinen pääsy wikiin ja kyky muuttaa kaikkien käyttäjien oikeuksia. Vuoden 2008 artikkeli (Butler et al., 2008), joka tarkastelee ja vertailee eri perspektiivejä Wikipedian sääntöjen roolissa, on nimetty kuvaavasti “Don’t look now, but we’ve created a bureaucracy”. Vaikka Wikipedia pyrkii olemaan egalitaarinen, avoin ja läpinäkyvä (ja tottakai ennen kaikkea esittämään korrektia informaatiota sen artikkeleissa), pelkkä projektin koko on jo haaste hallintorakennelmalle ja näin ”jatketaan kokeilua yhteisön itsesääntelyn tulokulmalla” (Bruns, 2008, p. 140). Jotkut väittävät, että ”ad hoc -meritokratioilla” kuten Wikipedia ”on riski muuttaa itsensä joustamattomammiksi hierarkioiksi” (Kostakis, 2010). Toiset ehdottavat, että on enemmän tai vähemmän väistämätöntä, että vertaistuotantoprojektit kuten Wikipedia muuttuvat yhä enemmän oligarkkisiksi niiden kasvaessa (Shaw and Hill, 2014). Analyysimme Wikipediasta perustuu usean vuoden usein toistuvaan kyttöön ja toisinaan tapahtuvaan artikkelien editointiin, mutta pääosin jo julkaistuun tutkimukseen Wikipediasta, eli yllämainittuihin lähteisiin.

Kolme tapaustamme 21. vuosisadan yhteisvauraudesta voidaan tulkita esittävän eri yhteisvaurauden kategorioita: lokalisoitua, fyysistä, urbaania yhteisvaurautta joka on osa laajempaa kansainvälistä verkostoa; hetkellistä digitaaliteknologioiden mahdollistamaa pop-up -yhteisvaurautta; ja täysin digitaalista ja globaalia yhteisvaurautta. Bike Kitchenin ja Hofficen alkuunpanijat eivät itse ole teoretisoineet näiden kokonaisuuksien olevan yhteivaurautta, kun taas Wikipediaan on usein viitattu esimerkkinä digitaalisesta yhteisvauraudesta (Bollier, 2007). Ottaen huomioon näiden perustavanlaatuiset erot, ambitiomme ei ole ollut kehittää designperiaatteita jotka olisivat näille kaikille (sekä muille) relevantteja, vaan pikemminkin käyttää näitä tapauksia syventämään ymmärrystämme nykypäivän yhteisvaurauden monimuotoisesta luonteesta ja organisaatiorakenteesta. Me teemme tämän rakentamalla eri tyyppisen yhteisvaurauden topologian (taulukko 1) ja vertailemalla sitä Ostromin designperiaatteisiin (taulukko 2). Artikkelimme voi näin toimia perustana tulevalle nykypäivän yhteisvaurauden tukirakenteiden kehittämistyölle osana laajempaa jakamistaloutta.

taulukko 1.

To

Viimeisen parin vuosikymmenen aikana kiinnostus on kasvanut suuresti yhteisvaurauden käsitettä kohtaan, joka liittyy nykyhetken kamppailuun luonnonvaroista mm. maakaappausten ja vesiresurssien yksityistämisen muodossa (Ross, 2014; Shiva, 1998) sekä keskusteluun urbaanista ja digitaalisesta yhteisvauraudesta (Bollier & Selfrich, 2012; Walljasper, 2010). Keskustelut siitä mitä materiaaliset ja immateriaaliset resurssit sekä yhteiskunnallis-ympäristölliset suhteet ovat, tai tulisi olla, osana markkinajärjestelmää, valtion alaisuudessa ja/tai itsehallinnollisena yhteivaurautena (valtion ja markkinoiden ulkopuolella) ovat historiallisesti olleet, ja ovat edelleen, sekä keskeinen poliittinen kysymys että kuumana käyvän akateemisen keskustelun aihe (esim. De Angelis, 2007; Hardt & Negri, 2009; Klein, 2001; Linebaugh, 2008; Neeson, 1993; Thompson, 1991).

Tärkeä merkkipaalu yhteisvaurauskirjallisuudessa oli Garrett Hardinin paljon siteerattu essee “The tragedy of the commons” (1968). Hardin ehdotti että jokaiselle yhteiselle resurssille pätee, että yksilö joka toimii itsenäisesti ja rationaalisesti, esim. heidän oman etunsa mukaan, tulee väistämättä maksimoimaan henkilökohtaista hyötyään. On siis täten jokaisen yksilön (esimerkiksi paimenen) intressissä ylikäyttää yhteistä resurssia (esimerkiksi laidunmaata). Koska jokainen yksilö pyrkii toimimaan oman etunsa mukasesti, tämä väistämättä johtaa pitkäaikaisen maan kantokapasiteetin ylittämiseen ja tästä johtuvaan alioptimaaliseen lopputulokseen koko ryhmälle sekä jokaiselle yksilölle. Vaikka hän toimi oman yksilöllisen lyhyen tähtäimen edun mukaan, sama yksilö (sekä jokainen heidän naapureistaan) samaan aikaan toimii pitkän koko ryhmän pitkän tähtäimen etua vastaan. Hardinin lopputulema tämän dilemman suhteen oli että yhteisvauraus tulisi joko yksityistää maapalstoiksi, tai omistus tulisi siirtää hallitukselle, joka sitten kantaisi vastuun maankäytön sääntelystä.

Toinen merkkipaalu yhteisvaurauskirjallisuudessa oli Ostromin kirja Governing the Commons: The Evolution of Institutions for Collective Action (Canto Classics). Siinä missä Hardinin ankea näkökylma perustui ekstrapolaatioon ja teoreettiseen spekulaatioon yhteisvaurauden (väärin)käytöstä, Ostrom sen sijaan perustaa kirjansa laajaan empiiriseen tutkimukseen luonnonvaroista lokalisoidussa kontekstissa ja jossa käyttäjät olivat riippuvaisia laidunmaidensa, kalastamoidensa, metsiensä sekä kastelujärjestelmiensä laadusta heidän elinkeinoissaan. Ostrom teki useita tutkimuksia yhteisöissä ympäri maailma jotka itseasiassa olivat menestyksekkäästi hallinnoineet yhteisvaurautta vuosikymmeniä ja joskus jopa vuosisatoja. Nämä yhteisöt olivat, ajan mittaan, kehittäneet sopivia instituutioita (normeja ja sääntöjä) yhteisten resurssivarantojen turvaamiseksi ja hallinnoimiseksi. Esimerkkinä Sveitsin kylät, joilla on yksityiset maatilkut joita viljellään sekä yhteisiä kesantoja joilla lehmät voivat laiduntaa. Sääntö joka ulottuu vuoteen 1517 sanoo, että ”yksikään kansalainen ei voi lähettää enempää lehmiä alpeille kuin hän kykenee ruokkimaan talvella”. Koska lehmän pito talven yli on kallista, tämä sääntö tehokkaasti rajasi pääsyä yhteisvaurauteen sitomalla ne yksityiseen omistusoikeuteen tavalla joka välttää yhteisten kesantojen ylikulutuksen. Perustuen empiiriseen tutkimukseen, Ostrom on formuloinut seuraavan joukon design-periaatteita menestyksekkäälle yhteisten resurssivarantojen instituuioille (Ostrom, 1990, p. 90):

1. Määrittele selkeät ryhmän rajat.
2. Sovita yhteisten hyödykkeiden käyttöä rajaavat säännöt paikallisiin tarpeisiin ja olosuhteisiin.
3. Varmista että ne joihin nämä säännöt vaikuttavat voivat osallistua sääntöjen muokkaamiseen.
4. Varmista että yhteisön jäsenten sääntöjen luomisoikeutta kunnioittavat myös ulkopuoliset auktoriteetit.
5. Kehitä systeemi, yhteisön jäsenten toteuttamana, monitoroimaan jäsenten käyttäytymistä.
6. Käytä porrastettuja sanktioita sääntöjen rikkojiin.
7. Tarjoa saatavilla olevia, matalan kustannustason keinoja riita-asioiden sovitteluun.

David Bollier (2012, p. 212) ytimekkäästi summaa Hardinin ja Ostromin yhteisvaurausperspektiivien erot: “Ulkoavaruus, meret ja internet ovat yhteisvarantojen resursseja. Ne eivät kuulu yksittäin kenellekään henkilölle tai millekään valtiolle. Mutta ne eivät ole yhteisvaurautta. Yhteisvauraus vaatii aktiivista ihmisten osallistumista yhteisvaurautta hallitsevien sääntöjen luomiseen ja valvomiseen”. Avain sen ymmärtämiseen, mistä yhteisvauraus muodostuu, on siis että niihin kuuluu jonkin asteista itsesääntelyä markkinoiden ja valtion ulkopuolella (Bollier and Helfrich, 2012). Se mistä Hardin puhuu ei ole niinkään yhteisvauraus tulkittuna resurssien yhteisvarannoksi avoimen pääsyn hallintotavalla josta puuttuu normit ja säännöt joilla hallita ja käyttää kyseessä olevaa resurssia.

Internetin ja verkkoyhteisöjen kasvun mukana Ostromin teoretisointia on laajennettu ja siitä on keskusteltu suhteessa digialaan (Benkler, 2006; de Rosnay & Le Crosnier, 2012; Hess & Ostrom, 2003; Kollock & Smith, 1996; Kollock, 1996; Lev-On, 2013). Tietyt digitaalisten resurssien piirteet eroavat perustavanlaatuisella tavalla reaalimaailman rajatuista ja kilpailevista luonnonvaroista jotka toimivat taustakulissina Ostromin designperiaatteille. Intellektuaalisia ja digitaalisia resursseja voidaan joko pitää äärettömän toistettavina ja ei-kilpailullisina (Madison et al., 2010), ja internetperustaiset informaatioresurssit ovat globaaleja luonteeltaan, kuitenkin ne ovat epätasaisesti jakautuneet, sillä niiden saatavuus riippuu pääsystä tarvittavaan laitteistoon, ohjelmistoihin ja digitaaliseen osaamiskykyyn. Hess ja Ostrom (2003) ehdottavat, että termi ”hupenevuus” on parempi kuin termi ”kilpailu”. Jälkimmäinen termi viittaa enemmän kyseessä olevan resurssin binääriseen ominaisuuteen sekä enemmän vihamieliseen suhteeseen kommonerien välillä, kun termi ”hupenevuus” ei sulje pois mahdollisuutta, että kommonerit jakaisivat kyseessä olevaa resurssia enemmän tai vähemmän oikeudenmukaisesti. Monet nykypäivän digitaaliset kommonerit eivät ole — aivan kuten tieto — kilpailevia eikä hupenevia vaan tiettyyn pisteeseen asti äärettömän jaettavia. Informaatioresursseja itsessään ei näin voida pitää niukkoina, vaan tulee aina olemaan tarve huoltaa ja säästää toisen typpisiä, enemmän ”ohimeneviä” resursseja kuten keskustelutaso, huomio, innostus, sitoutumisen tunne ja vastuu yhteisöstä, jne. (Pargman, 2005). Tulisi kuitenkin huomauttaa, että tämä äärettömän jaettavan digitaalisen resurssin luominen silti vaatii rajallisten luonnonvarojen kuten mineraalien, metallien, muovien käyttöä rakentamaan tarpeellinen laitteisto, kuten myös fossiilisia polttoaineita käyttävä jäähdytysjärjestelmä joka ylläpitää serverihuoneiden lämpötilaa, jne. (Cubitt et al., 2011; Hilty and Aebischer, 2015), kuten myös monimutkaisia sosioteknisiä kokouksia luommaan softaa ja digitaalista sisältöä. Täten on siis paikallaan korvaamaton hupeneva yhteiskunnallisen materiaalin perusta, joka tukee loppumattomasti jaettavan tiedon resurssien luomista ja jakamista.

Internetin alkuvaiheen vuosina Kollock (1996) kommentoi Ostromin periaatteita suhteessa verkkoyhteisöihin, erityisesti graafista virtuaaliyhteisöä WorldsAwayta. Hän esitti, että selkeiden ryhmärajojen määrittelyn ensimmäiset periaatteet on vaikea ottaa käyttöön digitaalimaailmassa, mutta että kolmas periaate, eli että käyttäjien tulisi kyetä osallistumaan sääntöjen muokkaamiseen, on relevantti verkkoyhteisöille.

Tutkimuskysymys tässä artikkelissa on nykypäivän yhteisvauraus jota ajaa halu demokratisoida pääsy resursseihin, oli kyseessä sitten informaatiosta, työkaluista, tilasta tai sosiaalisesta tuesta, eli näiden resurssien tekemisestä helppopääsyisemmäksi ihmisille olemalla vaatimatta rahallista kontribuutiota tai suoraa vaihdantaa (Benkler, 2006; Rifkin, 2014). Lopullinen tavoite tälle yhteisvauraudelle on tehdä ihmisille helpoksi tehdä yhteistyötä ja ratkoa yhteisiä ongelmia, voimaannuttaa ja tehdä ihmisistä vähemmän riippuvia korporaatio- ja/tai valtiovallasta. Tämä eetos eroaa hieman Ostromin (1990) analyysista, joka keskittyi sen ympärille kuinka luonnonvarat voivat olla pitkäkestoisia jotta ne jatkaisivat niistä riippuvien yhteisöjen ylläpitämistä.

Toinen ero on, että moni nykyajan yhteisvauraus on paljon urbaanimmassa kontekstissa — kuten yhteisöpuutarjoissa, kulttuurillisissa urbaanitiloissa, hacklabeissa jne. — jossa käyttäjät eivät ole tiiviisti toisiinsa sidottu yhteisö joka riippuu resurssista selviytyäkseen samalla tavoin kuin Ostromin luonnonvarayhteisvauraus. Lisäksi digitaalisten alustojen kasvu on mahdollistanut hetkellisen fyysisen ”pop up -yhteisvaurauden” koordinoinnin, eli resurssin joka on yksityisomistuksessa mutta hetkellisesti muuttuu yhteisvauraudeksi, kuten parkkipaikat jotka hetkellisesti muuttuvat yhden päivän puistoiksi, kyydinjakoalustat jotka muuttavat yksityiset ajoneuvot hetkelliseksi yhteisvauraudeksi jne. (Bradley, 2015). Ottaen huomioon nämä nykyhetken yhteisvaurauden liikkuvat ominaisuudet, on tarve kehittä teoriaa ja designperiaatteita niitä tukemaan.

Yhteisvauraus-osuustoiminta-allianssin kehittäminen kohti yhteistyöllistä, oikeudenmukaista ja osallistavaa taloutta: Osuustoiminnalliset digitaaliset alustat

Tämä syväluotaava tiivistelmä on Nicole Alix:n kasaama ja alunperin julkaistu Commons Transition:ssa.

Digitaaliset alustat ovat niinkutsutun ”yhteistyöhön perustuvan” talouden ytimessä. Nämä ovat voimakkaita työkaluja verkostoitumiseen, jakamiseen ja osuustoimintaan. Digitaaliteknologian ja internetin avulla siviiliyhteiskunnan on nyt mahdollista itseorganisoitua ja luoda arvoa ilman välikäsiä. Tämä vertaistuotantoon perustuva yhteistyötalous saa kaksi päämuotoa Michel Bauwensin, P2P Foundationin perustajan, mukaan:

• “Yhteinen” vertaistuotanto, joka tuo ihmiset yhteen yhteisen tavoitteen ääreen (vapaat ohjelmistot, jaettu design jne.), yhteisön jakamana, ylläpitämänä ja suojaamana. Tällä on kolme peruselementtiä: resurssi, yhteisö joka hallinnoi tätä resurssia ja aktiivinen hallinto joka säätää säännöt;
• Hajautetut markkinasuhteet jossa ihmiset luovat, alustan kautta, markkinasuhteita korvaamalla tavalliset välikädet yksityistetyllä alustalla. Tämä “netarkinen kapitalismi” sallii markkinoiden luomisen keräämällä arvoa suoraan ihmisten välisestä yhteistyöstä sekä yhteisten vertaistahojen tuotannosta, ilman että palkitaan työvoimaa.

Ongelma ei välttämättä tule digitalisaatiosta tai automaatiosta, vaan luodun arvon uudelleenjaosta. Lisäksi automaatiosta ei ole aina saatavilla suoria hyötyjä, joten aina ei ole olemassa arvoa jota jakaa, sanoo Susana Martin Belmonte.

On relevanttia tehdä enemmän kuin pelkästään valittaa siitä miten jättiläismäiset digifirmat keskittävät markkinat ja kaappaavat luodun arvon, sekä näitä lain ja yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden yläpuolella toimivia korporaatioita suitsivien sääntöjen puutteesta. Joulukuun 5. päivän konferenssi EESC:ssä Brysselissä “Towards a Collaborative Equitable and Participatory Economy: the role and place of cooperative platforms” pyrki valaisemaan tulevaisuutta ja näyttämään monipuolistettuja malleja kollektiivisemmista, “yhteisistä” ratkaisuista julkisille päätöksentekijöille. Nämä tulevat usein solidaarisuustalouden ja yhteiskunnan kollektiivisten organisaatioiden muodossa: osuuskuntina, yhdistyksinä ja keskinäisinä yhtiöinä.

Läpi Euroopan ja ympäri maailman kansalaiset, yrittäjät ja yhteisöt keksivät uusia jakamisen ja yhteistyön muotoja joilla luodaan, säilytetään ja päästään käsiksi “yhteisiin” tavaroihin ja palveluihin. Ne pyrkivät oikeudenmukaisuuteen ja uudelleenjakamiseen kansalle. Tämä olennaisesti eroaa digitaalisista alustoista, jotka vetävät välistä käyttäjiensä luoman arvon.

Osuuskuntamallia käyttämällä digitaaliset alustat varmistavat reilun työläisten palkitsemisen ja edustuksen yhteistyötaloudessa. Jokainen käyttäjä voi olla alustan yksi pitäjä ja näin olla osa alustan sääntöjen muodostamista, eli sen demokraattista hallintoa. Jokainen käyttäjä voi hyötyä luodun arvon oikeudenmukaisesta uudelleenjaosta.

”Alustaosuustalouden” liike pantiin käyntiin New Yorkissa vuoden 2015 lopulla, tämän perspektiivin edistäessä osuustoimintaa harjoittavien alustojen asemaa, joita hallitsevat niiden käyttäjät ja jotka uudelleenjakavat arvoa niissä yhteisöissä joissa ne toimivat. Tämä on saanut vastakaikua Euroopassa joka peräänkuuluttaa oikeudenmukaisuuden ja jakamisen digitaalista taloutta. Osuustoimintamallia ylistetään oikeudenmukaisten ja solidaarisuuteen pohjautuvien digitaalisten alustojen rakentamisen lähtökohtana; jälkimmäinen voi myös mahdollistaa sosiaalisen ja solildaarisuuteen perustuvan talouden hajautetun hallintomallin uudelleenkeksimisen.

Cooperatives Europe toteutti yhden tutkimuksen, “Cooperative Platforms in a European Landscape: An Exploratory Study”, Louis Cousinin esittämänä, joka näytti että Euroopan osuuskuntaliike on tietoinen kollaboratiivisen talouden mahdollisuuksista, erityisesti sen potentiaalista luoda innovatiivisia talous- ja hallintomalleja.

Monimuotoisuus yrittämisen muodoissa oleellista Euroopan sosiaalimallissa, kuten on myös yhteiskuntadialogi, muistuttaa Luca Jahier, Euroopan talous- ja sosiaalikomitean Group III: puheenjohtaja. Monimuotoisen dynamiikan kannustaminen, yksi-sopii-kaikkeen -mallin ja köyhyyteen viittaavan polarisaation välttäminen, niistä huolehtiminen jotka ovat syrjäytyneet siirtymistä, uusien voittomallien keksiminen; nämä ovat aiheita jotka ovat osa yhteisvaurauden suojelua. Tämän “yhteisvaurauden” kaikkein haurain osa on selkeästi sosiaalisten linkkien rakentaminen. Osuustoiminnallisten ja keskinäisen hallitsevuuden mallien luominen, joita vievät eteenpäin eri tyyppiset sidosryhmät, todennäköisesti kasvattaa eurooppalaista yhteiskuntadialogin mallia ja sijoittaa sosiaalisen innovaation käsitteen näiden toimijoiden prosesseihin.

EESC täten mahdollisti kuuden yhteisvaurautta lähellä toimivien sosiaalisen ja solidaarisuustalouden organisaation ^[1] tuomaan yhteen, La Coop des Communsin aloitteesta joulukuun 5. päivänä ^[2] lähes 200 ihmistä EESC:n. Konferenssi “Towards a Collaborative Equitable and Participatory Economy: Cooperative Digital Platforms” on ollut mahdollisuus saada aikaan seuraavaa:

1. Löytää osuustoiminta-alustojen innovatiiviset kokemukset:

SCIC 1DLab, ensimmäinen oikeudenmukainen streamausalusta, on rakentanut ekosysteemin löytääkseen kollektiivisen vasteen useisiin tarpeisiin: kulttuurillisen monimuotoisuuden vahvistaminen ja niiden ihmisten taloudellinen avustaminen joilla on arvoa (luojat, tuottajat, julkiset levittäjät, julkiset ja yksityiset jäsenet). Kaikkien sidosryhmien “yhteinen” on 1Dtouch, ensimmäinen reilu streamausalusta, jossa ihmiset pääsevät kirjastoon käsiksi kirjastokortilla. Mobiiliappiakin suunnitellaan. Se sallii käyttäjien löytää kaupunkien monimuotoisuuden, eri tavalla AirBnb:stä ja tarjoaa vaihtoehdon kolmen suuren oligopolille (kuten Vivendi Universal joka keskittää 50% maailman luovasta materiaalista).

Beescoop (Brussels Ecological, Economical Supermarket), on osuuskunta joka pyrkii valmistamaan kestävää ruokaa kaikkien saataville. Jokainen asiakas osallistuu 3 tunnilla kuukaudessa. Dynamocoop, kiinteistöosuuskunta luoville tiloille palvelee luovan alan tekijöitä.

Nämä jakamisen muodot voidaan myös mobilisoida yritysten välillä. France Barter:ssa, suuryritykset ja pk-yritykset käyvät kauppaa keskenään yhteisellä valuutalla, nimeltään the Barter. Jotkut yritykset voivat käyttää muiden alikäyttämiä resursseja (huoneet, työvoima, varasto). Säädöt vaativat dialogia tarpeiden ja vasteiden välillä, jotta löydettäisiin tasapaino Bartereiden emission ja kulutuksen välillä. Tästä johtuu konsultaatioon ja etäpäätöksentekoon käytettyjen työkalujen tarve, kuten Loomio, ohjelmisto jonka on luonut Enspiral. Se voi luoda yhteisön, testata sitoutumisen tasoa ja ehdotuksien saamaa tuen määrää. Se täydentää oikean elämän dialogia ilman että korvaa sen, ja sallii erittäin voimakkaat asynkroniset dialogit mitä tulee eri aikavyöhykkeiden yli keskusteluun.

Kaikki nämä mallit tuovat luottamusta kahdella tavalla, ei toistensa pois sulkevasti:

1. yksi tarkastelee alustaa osuuskuntana, yhteisenä hyödykkeenä, jonka omistaa sitä hallinnoivat sidosryhmät. Ne kehittyvät ympäri maailmaa, ja mukana on työläisiä, köyhiä ja käsityöläisiä, sekä heidän ammattiyhdistyksensä. Tämä näkyy erityisesti alustaosuustalousliikkeessä;
2. toiset tavoitteet (esim. usean jäsenen osuuskuntien avulla) yhteisen hyvän luomiseksi ja säilyttämiseksi. Pelkkien työläisten ja käyttäjien intressien lisäksi he etsivät uudenlaista arvon jakoa. Tieto (kuten Enspiral) tehdä asioita, kontribuutiot jonka avulla tehdä (1DLab), tämä luo paikallisia työpaikkoja (esim. Terre de Liens, joka sallii luomuviljelijöiden kehittää, rakentaa rakennuksia; työkaluja suunnittelijoille kuten Dynamocoop). Tämä heijastuu liikkeessä  “avoimen osuustalouden” hyväksi.

Osallistavan hallinnon ongelmat ovat keskeisiä molempien kaltaisille kokemuksille, käyttäen uusia tekniikoita kuten sosiokratia ja/tai työkaluja kuten Loomio.

Markkinoiden sääntely ratkaiseva elementti osuustoiminta-alustojen kilpailulle vertaismarkkinoilla. Kuitenkin sellainen elementti on yleensä jätetty huomiotta keskustelussa, selittää Guido Smorto, vertailevan lakitutkimuksen professori Palermosta. Jotta saavutettaisiin Euroopan Unionin tavoitteet ”erittäin kilpailukykyisestä markkinataloudesta”, “solidaarisuudesta ja älykkäästä kehityksestä” ja ”sosiaalisesta koheesiosta”, meidän ei tule aliarvioida juridisia aspekteja jotka vaikuttavat:

• reiluuteen ja arvostuksen suuntaan: mitkä ovat distributiivisia seurauksia näistä talouden toiminnoista,  mitä alustat tekevät tuotannon ylijäämälle, kuinka ne palvelevat yhdyskuntaa sen tiukassa merkityksessä — käyttäjiä ja tuottajia — sekä yhteisuntaa kokonaisuutena? Ja mitä (ei-distributiivisia) arvoja nämä talouden käytännöt edistävät? Entäpä hintamekanismin ja metadatan periaatteiden noudattaminen?
• tehokkuus: yleisesti oletetaan, että alustat ovat paremmassa asemmassa kuin perinteiset yritykset vastatessaan markkinahäiriöihin ja että itsesääntelyllä tulisi olla suurempi rooli jakamistalouden sääntelyssä. Mutta tämä on vain osittain totta: silti on paljon asymmetrista informaatiota jota alustat eivät voi korjata tai niillä ei ole halua korjata. Ja asymmetrisesta informaatiosta eroavat markkinahäiriöt saattavat pysyä huolimatta alustojen luomasta itsesääntelevästä mekanismista, erityisesti ulkoisvaikutukset ja monopolit. Alustat yleensä esittävät ettei niitä voi pitää tarjontapuolen toimijoina, vaan pelkästään “markkinapaikkoina”, niin että palveluntarjoajia koskevat säännöt eivät koskisi niitä. Lisäksi on tärkeää määritellä kuka on  “pääri” (peer, vertainen) ja kuka on “ammattilainen”. Tämän takia ne väittävät että ulkoista sääntelyä ei tarvita.

Osuustoiminnalliset alustat voivat paremmin vastata markkinahäiriöihin voimaannuttamalla kuluttajat ja suojelemalla työntekijöitä. Sääntöjen tulee edistää demokraattista hallintoa, mutta jotta tähän tulokseen päästäisiin, osuustoiminta-alustat tarvitsevat suotuisamman ympäristön: tällä hetkellä nuo alustat, jotka yrittävät suojella työntekijöitä tai käyttäjiä tehokaammin, ovat heikossa asemassa. Päinvastoin me tarvitsemme “pelikentän” jossa sosiaalinen talous voi kilpailla tehokkaasti ja reilusti, ilman sääntelyn syrjintää. Tässä merkityksessä, Guido Smorton mukaan, itsesääntelyely ja ulkoinen sääntely eivät ole vastakkain toisaan vaan täydentävät toisiaan, ja itsesääntely on mahdollista ainoastaan jos sääntely antaa sille mahdollisuuden olla olemassa.

Itse asiassa, nykyinen lainsäädännöllinen ympäristö johtaa väistämättä monopolitilanteisiin, selittää Bruno Carballa, tohtoriopiskelija University Paris XIII:ssa, ainakin neljästä syystä:

• Verkostovaikutus: mitä enemmän käyttäjiä on alustalla, sitä enemmän sitä helpompi sen oletetaan olevan käyttää,
• Palaute käyttäjiltä: mitä useampi palaa takaisin, sitä tehokkaampia ovat algoritmit ja palvelun laatu kasvaa; kustannukset alustan vaihdolle (käytön opettelu, vakuutus ja erityisesti kerätyn maineen kadottamisen kustannut) voivat johtaa haluttomuuteen vaihtaa,
• Datan kerääminen on merkittävä investointi, ja siksi markkinoille pääsyn este,
• Suuret määrät dataa, josta tulee olennainen palvelu ja se blokkaa pääsy markkinoille. 

Tästä johtuu keskeinen kysymys datan omistuksesta. Tällä hetkellä laki tekee datan kerääjästä sen omistajan. Kerääjä voi olla myös sijoituspaikka, mutta kaikki ne jotka syöttävät dataa myös omistavat sen. Tässä mallissa pääsy yhteiseen kantaan on mahdollista aina kun tätä yhteistä kantaa syötetään; ei-osuustaloudellinen alusta voi olla yhteinen kanta ilman vastavuoroisuutta, mutta sen tulee maksaa. Tällä tavoin data tulee olemaan saatavilla hallituksille ja tutkimusta varten. Lisenssijärjestelmä palvelee itse systeemiä. Valtakirja sallii vaihtaa yhdestä alustasta toiseen.

Kysymys niiden tuotteiden kohtalosta, jotka eivät enää löydä jälleenmyyjää, jää ilman vastausta. Meidän tarvitsee silti tuottaa niitä, joko valtion tai yhteisöjen avustuksella. Susana Martin Belmonte, monetaarinen ekonomisti Institute of Social Currencies’ssa Madridissa, ehdottaa “kestävän menestyksen” etsimistä uudenlaisen raha- ja rahoitusjärjestelmän avulla jossa raha on yhteisvaurautta.

Jotta voitaisiin rahoittaa infrastruktuuri, jota tarvitaan yltäkylläisesti saatavilla oleviin tuotteisiin ja palveluihin käsiksi pääsyyn, kansalaiset voivat luoda rahaa. Tämä raha täytyy hyväksyä maksuvälineeksi (joka tarkoittaa luottamusta ja helppokäyttöisyyttä). Siksi ehdotukset (ja kokemukset) sosiaalisista valuutoista, jotka, paikallisviranomaisten tarjoamien takaisinosto- ja vaihdettavuustakuuiden myötä, tekevät mahdolliseksi kansalaisille rahoittaa julkisia infrainvestointeja. Jos järjestelmä ei synny, se tarkoittaa vain että paikallisviranomaiset loppujenlopuksi rahoittavat infran. Jos se toimii, sosiaalista valuuttaa voidaan käyttää maksuvälineenä, joka on uusi tapa hallinnoida luotto- ja maineriskiä.

Ja tottakai, kysymys yhteiskunnallisista oikeuksista ja työntekijöiden palkitsemisesta on keskeinen. Itsensätyöllistäjien lukumäärän kasvu on pienentänyt työttömyysastetta Britanniassa, selittää Pat Conaty, Co-operatives UK:n tutkija. Heidän vuotuiset tulonsa ovat kutistuneet €16,000:sta €10,000:n sitten vuoden 2008. Liitot ”liitto-osuuskuntien” kautta ovat auttaneet heitä pystyttämään osuuskuntia tarjoamalla neuvontaa ja apuja sopimusluonnosteluun, vakuuttamiseen ja koulutukseen. “Liiketoiminta- ja työllistämisosuuskuntien” sekä organisaatioiden kuten SMart apu näille liitto-osuuskunnille lupaa valoisaa tulevaisuutta.

EU, selittää Confrontations Europen tutkimusjohtaja Carole Ulmer, ei tee eroa jakamistalouden eri muotojen välillä. Euroopan Komission useat osiot ovat työssä: DG Connect, DG Grow, DG Internal Market, DG Social Affairs, DG Energy, DG Research and Innovation, DG Budget. Euroopan parlamentti, EESC, ja aluekomitea tuottavat myös raportteja. Euroopan unionin tuomioistuin, joka käsittelee haastetta Uberista, joutuu päättämään onko Uber kulkuvälinehanke vaiko digitaalinen yritys. Jäsenvaltiot ovat joko ”digimyönteisiä” ja ”digitaalisen liberalismin” puolesta (Viro, Alankomaat, Britannia näiden kärjessä), kun taas Espanja, Ranska ja Saksa ovat sosiaalisen markkinatalouden kannalla. EU kannustaa heitä välttämään turhia sääntöjä. Neljä teemaa korostuu:

• Data: henkilötiedot, datan vapaa liikkuvuus jne.
• Rahoitus: Euroopan budjetti, rakennerahasto, yrittäjyys, Junckerin suunnitelma, joukkorahoitus, digiraha, verkkokauppa,
• Sosiaalinen suoja: markkinoiden ja työvoiman lainsäädäntö, sosiaalisten innovaatioiden aloite, lisäksi pehmeä lainsäädäntö ka kokemusten jakaminen jäsenvaltioiden kesken,
• Markkinoiden sääntely: Digitaaliset sisämarkkinat, verotus, vakuutus, vastuunalaisuus, kuluttajansuoja, immateriaalioikeudet.

Näistä syntyy joitain keskeisiä tekstejä:

• Komission tiedonanto digitaalisista alustoista
• Yhteistyötaloutta koskeva toimintasuunnitelma. Allaoleva idea on, että ei ole tarvetta uudelle tekstille. Ne jotka ovat jo olemassa, voidaan muokata hienoisesti. Alustojen tulisi olla hyödyllisiä ja yhteistyötalouden toimijoita. Niiden odotetaan toimivan itsesääntelevästi.
• Kopiosuoja: tunnistusohjelmiston odotetaan varmentavan, että ei ole olemassa ongelmaa.

Caroline Ulmerin mukaan, loppuyhteenvetona, Komissio tuottaa suuren määrän tekstejä. Kansalaisyhteiskunnan odotetaan ilmaisevan sen odotukset. Esimerkit voivat ruokkia keskustelua. EU ei halua luoda lainsäädäntöä sen asteella, sanoo Marguerite Grandjean,Ouisharen tutkimusjohtaja, ja jättää tämän jäsenvaltioiden hommaksi.

Neil Kay, E3-yksikön johtaja, “sisämarkkinan digitalisaation” vastaava DG Grow:lla, selittää että jo tehdyn juridisen analyysin lisäksi hänen yksikkönsä työskentelee tämän yhteistyöllisen ”markkinan” talousanalyysin parissa, jonka määritelmä olisi: globaali joukko palvelumyyntiä joka toimitetaan lokaalilla tasolla. Tämä olisi digitaalisen talouden kolmas pilari. Sen kehitys riippuu kolmesta tekijästä: maan sisäisestä digitaalisen kehittämisen tilasta, kriittisen markkinan koosta ja suotuisasta makrotaloudellisesta ilmastosta jakamiselle.

Komissiolla on varaa myös teknologisiin ratkaisuihin jotka palvelevat sääntelytavoitteita, sekä uudenlaisiin, kestävämpiin malleihin. Todellakin, teknologia ei ole neutraalia, selittää Fabrizio Sestini, “Uuden sukupolven internetin” asiantuntija DG Networks:lla. Sillä on yhteiskunnallisia ja poliittisia seuraamuksia; valta kansalle -tyyppisestä ajattelusta Isoveli valvoo -menoon, keskitettyihin / desentralisaatiomalleihin. Yhteisvauraustalous ei vielä ole integroitu näihin argumentteihin, mutta sellaisia projekteja on peräänkuulutettu jo kaupungeissa kuten Barcelona. Uusi tutkimuspyyntö ICT-1162017 pyrkii edistämään kestävän elämäntyylin innovatiivisia malleja.

Iltapäiväsession tallenne (osa 1)

4 – Edistää mahdollisia kumppanuuksia yhteisvaurauden ja kaupunkien välillä

Parhaiten suoriutuvat alustat ovat ne, joilla on sijoituskykyä, sanoo Sandrino Graceffa, SMart:n toimitusjohtaja. Varat voivat tulla käyttäjiltä, valtiolta (yleisesti kiinnostavien palvelujen rahoittamiseksi) tai suurilta sosiaalisen ja solidaarisuustalouden (SSE, social and solidarity economy) yrityksiltä kuten osuuspankeilta. Alliansseja tarvitaan hoivaamaan kokeilua, siirtymän ja rikkomusten ratkaisemista. Esimerkiksi, SMart edistää vaihtoehtoja Uberille jotka muuntavat alistuneet työntekijät itsensä työllistäviksi työntekijöiksi sosiaaliturvan hinnalla. Turvaverkoille tehdyn työn verottaminen on tarpeellista. Kuluttajien ei tulisi olla heidän yhteistyökumppaneitaan.

Yhteistyömaailmaan liittyviä suuria odotuksia on ilmaistu, jotka Bruno Roelantsin, CECOP:n pääjohtajan, mukaan ovat tottuneet tarjoamaan monipuolistettuja ratkaisuja kaikissa ILO:n jäsenvaltioissa, joissa ne tunnustetaan. Nämä ratkaisut, jotka ovat vuosikymmenten aikana hyväksi havaittuja, perustuvat jäsenvaltioiden tarpeisiin. Näiden tulee olla tarkasti ilmaistu. Lisäksi, seitsemäs osuustoiminnan periaate, joka otettiin käyttöön vuonna 1995, edistää osuuskuntien mukanaoloa yhteiskunnissa. Bruno Roelants kannustaa yhteisvaurauden maailmaa identifioimaan ja ilmaisemaan tarpeensajotta löydettäisiin osuustoimintamalli tai -malleja jotka heille sopisivat. Jos tietyt osuustoiminnan muodot eivät vastaa yhteisvaurausmaailman identifioituja tarpeita, esimerkiksi ”markkinoiden sääntöjen muuttamisen” tarvetta, hän ehdottaa että aiheesta kiinnostuneet ihmiset voisivat jatkaa heidän tarpeidensa tarkan määritelmän etsimistä. Tämän pohjalta yhteisvaurausmaailma voi kehittää oman järjestelmänsä.

Hän näyttää että ei ole ”suljettua” osuustoimintamallia joka vastustaisi ”avointa” osuustoimintamallia. Osuuskunnat ovat avoimia kaikille jotka ovat soveliaita, eli niille joilla on tarpeita joita osuustoiminnan on tarkoitus tyydyttää. Siksi on tärkeää kunnolla identifioida tarpeet. ”Yhteisvauraus” hänelle tuntuu olevan alijoukko siitä mitä seitsemäs osuustoiminnan periaate kutsuu yhteisöksi. Viimeisenä hän painottaa ryhmien ja osuuskuntien välistä yhteistyötä, joka saisi aikaan investointirahastot.

Hallintokysymyksiin liittyen yhteisomistuksen kontrollointi muuttuu melkein tärkeämmäksi kuin itse omistamisen ongelma. Osuustoiminnallisten alustojen tulisi määrittää kuka tekee päätökset ja kuka hallitsee. Demokraattinen hallinta riippuu sekä ”yksi henkilö, yksi ääni”-periaatteesta (demokratian ”agora”-komponentti), sekä osuustoiminnan eri toimijoiden vallan tasapainosta (”tasavaltalais”demokratia, jota luonnehtii eri valtojen välinen tasapaino).

Kolmanteen osuustoiminnan periaatteeseen liittyen (jäsenten osallistuminen rahoitukseen) tulisi painottaa, että ylijäämän osittainen jakaminen jäsenille hyvityksen muodossa on olennaisesti erilaista kuin rahoitusinstrumenttien maksamat osingot omistajille. Se ei perustu sijoittajan osuuteen sijoitetusta pääomasta, vaan jäsenen transaktioon osuuskunnan kanssa (ostaminen, myyminen tai palkitseminen). Sitä täytyy täten pitää systeeminä joka säätää transaktioiden hintoja.

Louis Cousin painottaa, että osuustoimintamalli, yhteisvauraus ja yhteistyötalous ovat kolme laajaa — mutta silti selvästi erotettavaa — konseptia, jotka kattavat monia erilaisia organisaatiomuotoja ja erikoisuuksia. Konseptuaalinen tarkastelu, joka pyrkii kohtaamaan nämä kolme mallia, olisi kiinnostava, mutta tuntuu siltä niinkuin harjoittajat haluaisivat käytännön kokeiluja ja lähestymistapoja. Tässä suhteessa meidän tulisi keskittyä tiettyihin parhaisiin käytäntöihin, jotka näyttävät todeksi mahdollisuuden ja relevanssin yhteensulauttaa nämä kolme konseptia yhdeksi ainoaksi projektiksi ja organisaatioksi. Lisäksi tarvitaan kannatustyötä, ja tällä hetkellä sitä toteutetaan kaikilla kolmella tasolla: paikallisesti, alueellisesti ja kansainvälisesti. On tarve koordinoida sidosryhmien monimuotoisuutta yhteistyötalouden yhteisen vision ympärillä.

Benjamin Coriat, taloustieteen professori, “Encommuns”-projektin johtaja, ja La Coop des Commons:n toimitusjohtaja, ottaa kantaa kysymyksiin yhteisvaurauden tarpeiden kannalta. Yhteisvauraus kehittää olennaisesti palkkatyöläisten maailman ulkopuolta ja alistumisen linkkiä, joka valtuuttaa työnantajan ottamaan takaisin ylijäämäarvon ja luo työntekijälle sarjan oikeuksia, kuten sosiaaliturvan. Kommonerit ovat itsensä työllistäviä yhteistyökumppaneita, silloinkin vaikka yhteisvauraus toimisi markkinoilla. Yhteisvaurauden tuottaminen on liian tärkeää jotta sitä voitaisiin pitää harrastuksena. Tästä johtuu Ranskassa äärimmäinen kiinnostus toimintamalleihin kuten työosuuskunta: se säilyttää riippumattomuuden samalla kun nautitaan palkkatyön eduista. Työsopmusta ei pidetä palvelusopimuksena.

Osuuskunnat ovat todella inspiroivia mlleja. Ovatko ne riittäviä, erityisesti yhteisvauraudelle joka ei luo arvoa markkinoille? Tulisiko näitä tarpeita tyydyttämään luoda uusia juridisia instrumentteja?

1DLabin esimerkki käyttää Ranskan mallia yhteisten intressien osuuskunnille tuomaan yhteen eri intressien omaavat sidosryhmät, mukaanlukien paikallisyhteisöt (joka on olennaista sellaisilla aloilla kuin energia). Tarvitsemmeko uuden statuksen freelancereille tai itsensätyöllistäjille? Voimmeko mennä syvemmälle yhteiskunnallisten nautintaoikeuksien tutkimuksissa, kuten Alain Supiot ehdottaa, jotka antaisivat sosiaaliturvan oikeudet niille jotka ottavat osaa sosiaalisen hyvinvoinnin toimintaan?

Bruno Roelants selittää, että jäsenien lainsäädäntö ei ole yhdenmukainen kaikissa maissa: joskus heitä pidetään palkollisina, joskus itsensä työllistäjinä (Etelä-Amerikka), joskus molempina (Espanja). Ainoa maa, jossa on kolmas typologia, on Italia. On tarpeellista ottaa huomioon eri työlainsäädännön kategoriat eri maissa. Kaikissa tapauksissa osuustyöntekijän täytyy saada pääsy sosiaaliturvan kaikkein laajimpaan muotoon. Toinen ratkaisumahdollisuus, yhteisvaurauden tuotannolle jolla ei ole markkina-arvoa, voidaan löytää yhteiskunnallisista osuuskunnista. Paikallisviranomaiset voivat olla jäseniä. Niitä on jo olemassa Quebecissa, Espanjassa, Ranskassa, Portugalissa ja Italiassa. Yksi tarpeellinen ehto, Benjamin Coriat’n mukaan, on että uudenlainen yksityinen taloudellinen ja yhteiskunnallinen kirjanpito voi tilittää luodun arvon. Jos otetaan huomioon aikaansaadut positiiviset ulkoisvaikutukset, kommonerien koko toimintojen sarja voi olla tuottava.

Avoin debatti osallistujien kanssa osoittaa, että työ osuuskuntien ja yhteisvaurauden maailman välillä täytyy jatkuva jotta löydetään kaikkein mukautuvimmat työkalut eri skenaarioihin.

Stacco Troncoson (P2P Foundation) esiin nostamat kysymykset:

• Osuuskunnat demokratisoivat omistuksen ja hallinnon, mutta mitä ne oikeasti tuottavat?
• Osuuskunnat ovat markkinatoimijoita kun taas yhteisvauraus suurimmaksi osaksi on olemassa markkinoiden ulkopuolella tai reunoilla. Miten osuuskunnat voivat luoda uutta yhteisvaurautta?
• Voiko usean sidosryhmän osuuskunta antaa äänioikeuden kaikille talouden arvoketjuun osanottajille? Tämä tarkoittaa siirtymistä yksittäisten päätöksentekijöiden yli kokonaisten yhteisöjen kanssa työskentelyyn.

Pat Conaty vastasi, että joka kerta kun osuustoimintaliike pannaan liikekannalle, se tarkoittaa että me olemme kriisitilanteessa. On totta, että jos ei tarkastella tuotannon markkinoilla myymiskysymystä, osuustoimintaliikkeen tulisi käsitellä maan ja sen vuokran kysymystä. Usean sidosryhmän osuuskunnat mahdollistavat lähestyä uudelleenjakoratkaisuja vaakasuoralla demokratialla. Jos yhteisvaurautta luodaan, tulee myös taata että se pysyy yhteisenä, ja että sitä ei voida ”yksityistää”.  Se on osuustoiminnallista alustaa hallinnoivan yhteisön rooli. Benjamin Coriat peräänkuuluttaa ”yhteisvaurauden yhteisvaurautta”, ”osuuskuntien yhteisvaurautta” joka tarjoaa takeet yksityistä anastamista vastaan; tässä mielessä sillä on jotain tekemistä ”Tasavallan” kanssa sen vahvassa merkityksessä.

Mayo Fuster Morell, Barcelonan Procomunsista, havaitsee ulottuvuuden kahteen suuntaan: yhteisvauraus itsehallinnoituna, yhteistoiminnallisena yhteisönä joka saa sen näyttämään osuuskunnalta; ja yhteisvauraus mahdollisuutena päästä käsiksi yhteisiin resursseihin joka herättää kysymyksen siitä tuottavatko osuuskunnat julkishyödykkeitä.

Barcelona yrittää tällä hetkellä miettiä uusiksi julkisia palveluita saamalla kansalaiset liikkeelle: tulisiko heidän palata takaisin ”kuntalaisuuteen” vaiko ”yhteisvauraudellistaa”? Kysymys on vallasta. Osuuskunnassa päätökset tehdään demokraattisen ”yksi henkilö, yksi ääni”-periaatteen mukaan, mutta yhteisvauraus ei välttämättä ole demokraattista: vain ne jotka osallistuvat, tekevät päätöksiä. Jos 90% ei ota osaa, valta jää niille 10%:lle jotka ottavat osaa. Hänen mielestään open source -sektori ei ole niin tasa-arvoinen ja kaikki mukaan ottava, erityisesti naisille. Se ei välttämättä ole sopiva yhteisvaurauden malli.

Benjamin Coriat esittää, että julkisista palveluista tulee monesti yksityistettyjä julkishyödykkeitä. Veden, ilman jne. julistaminen julkishyödykkeeksi antaa ymmärtää hallintomuotoja jotka sulkevat pois yksityisen omistuksen hallintorakenteen avulla. Todellinen valta ei kuulu johdolle vaan yhteisölle.

On olemassa myös kysymys prekariaatin integraatiosta. Kuinka olemassaolevat osuuskunnat puolustavat tai jättävät puolustamatta tietyntyyppisiä työläisiä? Vastauksena Michel Bauwensin kysymykseen Sandrino Graceffa selittää, että SMart on perustamassa eettistä komiteaa. Työntekijät jotka vaihtavat SMartiin (esim. Airbnb-hostit tai lähettikuskit) ovat tervetulleita, mutta ei alusta joka pyrkii etsimään ratkaisua työn sääntelylle.

— Syventynyt keskinäisen riippuvuuden tunne ”toisista”, joiden kanssa jaamme yhteisvaurautemme ja tämän elävän planeetan

Elävä yhteisvauraus on periaatteessa joukko suhteita ryhmän ihmisten sekä heidän jakamiensa resurssien välillä. Jos me haluamme kasvattaa tasa-arvoa yhteisvaurauteen pohjautuvilla ratkaisuilla, meidän tulee aina kysyä keitä ovat “me”? Millä yhteisöllä on looginen suhde yhteisvaurauteen, ottaen huomioon sen skaalan ja käytön? Onko olemassa ryhmiä joilta on evätty yhtäläinen pääsy yhteisvaurauteen historiassa tai nykyisyydessä? Mitä voimme tehdä palauttaaksemme niiden kommonerien laillisen suhteen ja roolin yhteisvaurauteen?

Suhteen palauttaminen tarkoittaa toisten ihmisten ymmärtämisen ja arvostamisen aloittamista olentoina joilla on yhteiset tarpeet, vastuut ja lopulta kohtalot. Se on autenttisen yhteisön kultivointia, jotain joka on suuresti oman individualistisen, teollistuneen yhteiskunnan köyhdyttämää ja olennaista korkean vastavuoroisuuden asteen sekä jaetun hyödyn kultivoimiselle. Nämä kriittiset askeleet luottamuksen ja kollektiivisen taloudenhoidon sekä päätöksenteon kapasiteetin rakentamisessa.

Kyse on myös todella oman luonnollisen maailmamme arvostamisesta, ei hyödykkeenä vaan elävänä järjestelmänä joista elämämme riippuvat ja joista monet yhteisvaurautemme juontavat juurensa.

Kuuluvuudentunne

— Uusi ymmärrys “omistajuudesta”

Yhteisvaurauteen pohjautuvassa yhteiskunnassa “omistajuus” saa uuden merkityksen yli “yksityisen”, “eksklusiivisen” ja “yksilöllisen” — tai edes “valtio-omisteisen” joka saattaa olla ylenpalttisen byrokraattista. Meidän tulee kysyä: Mikä on omaamme? Ja miten voimme reagoida siihen? Yhteisvauraudessa tietyt sosiaalisen vaurauden muodot tunnustetaan kuuluvan yhteisölle ja vaativan aktiivista hoitamista. Tämänkaltaisen “omistajuuden” nimeäminen ja aktivoiminen innoittaa vastuuntunnon sekä fyysisesti että ei-fyysisesti jaetusta, kuten myös vastuuntunnon tulevista sukupolvista ja muista elävistä olennoista.

Yhteisvauraus tarjoaa vaateen kuuluvuudentunteesta joka on peräisin historiallisesta ja/tai harjoitetuista suhteista. Yhteisauraus on meidän koska me olemme huolehtineet siitä, luoneet sitä, eläneet sen kanssa, jakaneet sitä, oppineet tuntemaan sen. Työmme tulee kultivoida sellaista kuuluvuudentunnetta joka tunnustaa että jotkut asiat ei voi eikä tulisi voidakaan olla kenenkään yksittäisen henkilön omistamia, vaan niitä tulee arvostaa ja jakaa eri tavalla. Se on sellaista kuuluvuudentunnetta joka pyrkii kohti laajempaa hyötyä kuin niukkuus ja eriarvoisuus.

Kestävyys

— Riittävyys, resilienssi ja hoitajuus tuleville sukupolville

Yhteisvaurauteen pohjautuvien ratkaisujen tulisi selcästi arvostaa ekologisen hyvinvoinnin ja ihmisen hyvinvoinnin välistä balanssia ja siitä riippuvaa elämää sekä elinkeinoja. Niiden tulee tunnustaa että että selviytymisemme riippuu maapallon terveydestä ja toistemme välisten suhteuden vahvuudesta.

Riittävyyden idea — olla tarpeeksi, mutta ei olla liikaa — on tärkeä kestävyyden aspekti ja sillä on tasa-arvoisuuden kannalta merkitystä. Me voimme kysyä kuka muu riippuu tästä resurssista?

Kuinka käyttöni heijastuu ymmärrykseeni yhteisestä riippuvaisuudestamme? Onko resurssuallokaatio sellainen joka ylläpitää elämää tulevaisuuteen meille kaikille, vai toistaako se resurssidominanssin ja poissulkevuuden kuvioita? Kunnioittaaksemme riittävyyttä meidän tulee kalibroida minkä tahansa resurssin käyttömme siihen mikä on mahdollista ottaen huomioon sekä rajat että muiden elävien olentojen tarpeet. Tämä vaatii sitoutumista koko yhteisön hyvinvointiin, ja pitkäjänteiseen vastuullisuuteen muita kohtaan, mukaanlukien niitä kohtaan joita emme koskaan tunne.

Vastuullisuus

— Haittojen ehkäiseminen, eriarvoisuuden ja vahinkojen korjaaminen

Yhteisvaurauteen pohjautuvat ratkaisut voivat edistää samanarvoisuutta, mutta niin tekeminen ei ole helppoa ottaen huomioon tiettyjen yhteisöjen historiallisen eristämisen ja resurssien anastamisen. Sanomattakin tulisi olla selvää että meidän tulee ehkäistä tulevaisuuden yhteisvaurauden aitaamisia, anastamista, ehtymistä ja yksityistämistä. Mutta meidän ajatellessa eteenpäin tasa-arvoisemman resurssienjaon aikaansaamista, on tärkeää havaita että yhteisöt eivät ole ainoastaan leikkautuneet yhteisvaurauden jaetuista hyödyistä, vaan myös yhteisvaurauden hoitamisesta.

Kiinnostavaa kyllä osoittautuu, että yhteisvaurauden palauttaminen terveydentilaansa on syvästi kytkeytynyt yhteisön lailliseen rooliin ja vastuullisuuteen suhteessa niihin resursseihin joita se pitää tärkeänä. Elinor Ostromin tutkimus yhteisvauraudesta paljastaa, että siellä missä yhteisöillä on rooli yhteisvauraudesta huolehtimisessa, suojaamisessa, monitoroinnissa väärinkäytöltä ja niin edelleen, yhteisvauraus on terveempää.

Hallinto

— Yhteistyöllinen, voimallinen jakaminen ja osallistuminen

Kenen yhteisvauraus on kyseessä? Yksi tapa vastata tähän on kysyä muokkaa sitä miten sitä hoidetaan ja miten siitä pidetään huolta. Yhteisen linssin läpi ihmiset nähdään tärkeinä jaettujen resurssien huolenpitäjinä ja osallistujina systeemeihin jotka niistä huolehtivat. Syvemmällä tasolla yhteisvaurauteen perustuva lähestymistapa juontaa juurensa uskomuksesta että tietyt sosiaalisen vaurauden muodot kuuluvat tietylle yhteisölle — kuuluvat ei ainoastaan julkisuuden ympäripyöreyden merkityksessä, vaan kuuluvat ihan oikealla tavalla — ja että mikä tahansa näiden resurssien hallinta johtaa legitimiteettinsä tuon kuuluvuuden ja vastuullisuuden tunteen kunnioittamisesta.

Sellaisten hallintorakenteiden pystyttäminen jotka hoivaavat syvää osallistumisen ja “omistamisen” tunnetta yhteisön jäseniensä kautta on haastavaa ja vaatii meiltä sen uudelleenmiettimistä mikä toimii ja kenellä on jotain tärkeää tarjottavaa. Se tulee riippumaan siitä puhummeko me paikallisen yhteisöpuutarhan hoidosta vaiko jostain monikerroksisesta ja monimutkaisesta kuten suuri vesimassa, tai perinteisen tiedon muodosta.

Saavuttaaksemme tämän uuden vallan paradigman, meidän tulee avata hallintojärjestelmämme, jotka usein ovat erittäin byrokraattisia ja ammattimaisia, ja luovat uusia polkuja ihmisille muokata, yhteisluoda ja leikkiä päätöksenteon rooleilla asianmukaisilla tasoilla. Samanarvoisuus tällä tasolla on olemassa suhteessa autenttisempaan demokratiaan kuin mitä me tyypillisesti koemme, sellaiseen jossa roolimme kansalaisina on merkittävä, arvostettu ja olennainen.”

Lähde:

http://www.onthecommons.org/work/equity-and-commons

Paradoksi: mitä enemmän “kommunistinen” digitaalisen yhteisvaurauden jakamisessa käytetty lisenssi on (ei rajoituksia jakamiselle), sitä kapitalistisempi on niiden käyttö (monikansalliset yritykset käyttävät sitä ilmaiseksi).

Kaksi merkittävää yhteiskunnallista edistysmielistä liikettä kohtaa muutaman ristiriidan ja paradoksin.

Yhtäältä me havaitsemme osuuskuntaliikkeen ja työntekijäomisteisten yritysten uudelleennousun, mikä kärsii kuitenkin muutamista rakenteellisista heikkouksista. Niillä on löyhät yhteydet keskenään ja näin ne epäonnistuvat muodostamaan globaalin vastavoiman joka kykenee vastustamaan ylikansallista pääomaa.

Toisaalta meillä on nousevat yhteisvaurauteen perustuvan vertaistuotannon aloitteet, kuten vapaat ja avoimet ohjelmistot, jotka luovat tiedon, kulttuurin ja designin digitaalista yhteisvaurautta koko ihmiskunnalle. Yhtä kaikki, sellaiset aloitteet ovat usein riskipääomarahoitteisten startupien ja suurten monikansallisten yritysten dominoimia, jotka hyväksykäyttävät samaa yhteisvaurautta.

Täten meillä on paradoksi: mitä enemmän “kommunistinen” digitaalisen yhteisvaurauden jakamisessa käytetty lisenssi on (ei rajoituksia jakamiselle), sitä kapitalistisempi on niiden käyttö (monikansalliset yritykset käyttävät sitä ilmaiseksi). Otetaan esimerkiksi GNU/Linux yhteisvauraus joka on muuttunut myös ”korporaatioyhteisvauraudeksi”, rikastuttaen voittoa tavoittelevia yrityksiä kuten IBM. On selvää että tämä toimii tietyllä tavalla ja tuntuu hyväksyttävältä monista softakehittäjistä. Mutta onko se optimitapa?

Argumenttimme keskittyy yhteiskuntalogiikkaan, joita digitaalisen yhteisvaurauden jakamisessa käytettävät lisenssit usein mahdollistavat. Ne sallivat kenen tahansa ottaa osaa, ja ne sallivat kenen tahansa käyttää. Itse asiassa tämä suhteiden dynamiikka on teknisesti ”kommunismin” muoto: kultakin kykyjensä mukaan, kullekin tarpeidensa mukaan. Tämä paradoksaalisesti sallii, esimerkiksi, monikansallisen korporaation käyttää vapaan ohjelmiston koodia liikevoiton maksimointiin. Samaan aikaan suurin osa avustajista on mukana vapaaehtoisesti, ja ne jotka saavat tuloja ovat joko palkkatöissä tai liitoissa pääomavetoisten yhtiöiden kanssa.

Mitä voidaan siis tehdä?

Ehdotamme kaksivaiheista strategiaa tämän ”kommunistisen” paradoksin ratkaisemiseksi.

Ensinnäkin, väitämme että yhteivaurauteen pohjautuva vastavuoroinen lisensointi, jota myös copyfairiksi kutsutaan sanojen copyright ja copyleft sanaleikkinä, sallii yhteivaurauden eteen työtä tekevien käyttää yhteisiä materiaaleja ilmaiseksi, mutta ei-myötävaikuttavat kapitalistit joutuisivat maksamaan lisenssiä oikeudesta kaupallistaa tämä materiaali. Tässä lähestymistavassa säilytetään vapaa tiedon jakaminen, eli universaali digitaalisen yhteisvaurauden saatavuus, mutta kaupallistaminen on ehdollista vastavuoroisuudelle. Peer Production License esimerkillistää tätä argumenttia. Joten vastavuoroisuus luodaan kapitalististen markkinoiden ja yhteisvaurauden väliin. Tämä sallii samaan aikaan itsenäisten kokonaisuuksien ottaa osaa yhteisvaurauteen suuntautuneisiin yrittäjäkoalitioiden ekosysteemeihin yhdistääkseen ja keskinäistääkseen heidän digitaalisia resursseja ja hyötyäkseen niistä samaan aikaan.

Toiseksi, väitämme että yhteivaurauteen perustuvan vertaistuotantoliikkeen sekä osuuskuntaliikkeiden välillä on synergioita. Ehdotamme ”avoimen osuuskunnan” mallia, eli kokonaisuutta joka olisi juridisesti ja laillisesti sidottu luomaan yhteisvaurautta ja jakamaan resursseja. Avoimet osuuskunnat sisäistäisivät negatiivisia ulkoisvaikutuksia; ottaisivat käyttöön usean sidosryhmän hallintamalleja; myötävaikuttaisivat digitaalisen ja materiaalisen yhteivaurauden luomiseen; ja olisivat yhteiskunnallisesti ja poliittisesti järjestäytyneet globaalien huolenaiheiden ympärille, vaikka ne tuottaisivatkin lokaalisti.

Ehkäpä hyvä tapa ymmärtää tätä kaksinaista ehdotusta on tarkastella toimivaa keskiajan kiltajärjestelmää. Ulkoisesti ne myivät omia hyödykkeitään markkinapaikalla, mutta sisäisesti ne olivat veljeskuntia ja solidaarisuusjärjestelmiä. Tämä on historiallinen analogia jolla ymmärtää uusien yhteisvaurauteen kytkeytyneiden tahojen kaksinaista logiikkaa. Yhteisvaurauskeskisessä taloudessa tämä saavutettaisiin avoimien osallistavien järjestelmien avulla, jotka yhdistäisivät tuottajat ja kuluttaja/käyttäjäyhteisöt keskinäisen solidaarisuuden kautta, kuten tiedämme kuluttajien tukeman maatalouden mallin esimerkistä. Avoimet osuuskunnat kietoisivat mukanaolijat eri rooleihin solidaarisuus-ekosysteemiin.

Vastavoiman rakentaminen

Ainoa tapa saavuttaa systeeminen muutos koko planeetan tasolla on rakentaa vastavoima, eli vaihtoehto globaalille hallinnolle. Ylikansallisen kapitalistiluokan täytyy tuta, että sen valtaa suitsii globaaleja kommonereja sekä heidän elinkeino-organisaatioitaan edustavat voimat. Siksi me täten suosimme yhteisvaurauteen suuntautuneita yrittäjäkoalitioita jotka vahvistavat yhteisvaurautta ja siinä vaikuttavia yhteisöjä, mikä luo talouden heille.

Tällaisisia translokaaleja ja transnationaalisia toimintakoalitioita on jo olemassa. Eräät parhaiten tunnetuista ovat Enspiral (alunperin Uudesta Seelannista); Sensorica (alunperin Montrealista, Kanadasta); Las Indias (suurimmaksi osaksi Espanjassa mutta monia espanjankielisiä jäseniä latinalaisesta Amerikasta); ja Ethos VO (sijaitsee UK:ssa). Uskomme tämän tyypin translokaalin organisaation olevan tulevaisuuden globaalien koalitioiden siemenmuoto yhteisvaurauteen perustuvalle osuustoimintaekosysteemille.

• Essee perustuu Bauwens, M., & Kostakis, V. (2014). From the Communism of Capital to Capital for the Commons: Towards an Open Co-operativism. tripleC, 12(1), 356-361.
• Ristiinpostattu OpenDemocracysta

Bauwens on kirjoittanut useita esseitä, mm. The Political Economy of Peer Production, ja opettanut Payap University:ssa sekä Dhurakij Pandit University’s International College:ssa, sekä IBICT:ssa, Rio de Janeirossa. Hänen puheessaan hän kuvaa tärkeän tällä hetkellä tapahtuvan siirtymän pääkohdat yhteiskunnassamme. Bauwensin mukaan käänteentekevä muutos liittyy siihen miten arvoa luodaan:

”Olemme sellaisessa historian vaiheessa jossa arvon marginaalijärjestelmä liikkuu kohti arvonluonnin keskiötä.”

1. tasa-arvon täsmääminen. Tämän tyyppisissä suhteissa ei ole auktoriteettia ihmisten välillä, eikä ole myöskään syvempää vastuullosuutta toista kohtaan yhteisön jakamismallissa. Ihmiset tekevät yhteistyötä yhteisten tavoitteiden eteen ja auttavat toisiaan peruslähtökohdista ja löyhän palvelusten vaihdannan perusteella. Hyvä esimerkki tämän typpisestä suhteista ovat työtoverit ja urheilujoukkueen toverit.
2. auktoriteetin etuoikeusjärjestys vastaa yhteiskuntaa joka jakaa asiat uudelleen esikapitalistisen hierarkisen yhteiskunnan malliin
3. markkinahinnoittelu. markkinahinnoittelumallissa suhteet perustuvat transaktioihin, jossa osapuolet vaihtavat oleellisia esineitä, rahan usein ollessa osa transaktiota. Sellaiset suhteet voivat olla lyhyempiä kuin toiset ja muodollisempia, jopa erikseen kirjoitetuilla sopimuksilla joilla virallistetaan vaihdanta. Markkinahinnoittelu on se missä elämme nykyään.
4. yhteisöllinen jakaminen on kyseessä silloin, kun ei odoteta mitään suoraan keneltäkään. Hyvä esimerkki yhteisöllisestä jakamisesta ovat perheet ja suvut, kun ne nähdään kokonaisuutena. Yhteisöllinen jakaminen on ollut tapa jolla yhteiskuntamme on toiminut ensimmäiset 2000 vuotta.

Bauwens mainitsee myös Kojin Kataranin viimeisimmän kirjan The Structure of World History: From Modes of Production to Modes of Exchange, jota hän pitää paradugmaa muuttavana teoksena.

Tuossa kirjassa Kojin Karatani lukee Marxin version maailmanhistoriasta uudelleen, siirtäen kritiikin fokuksen tuotantomalleista vaihdannan malleihin. Karatani pyrkii ymmärtämään sekä Pääoma-Kansallisvaltiota, lomittaista järjestelmää joka on globaalin yhteiskunnan dominantti järjestelmä, sekä mahdollisuuksia päästä siitä yli. Kirja jäljittää eri vaihdannan mallit, mm. resurssien poolauksen joka on ominaista nomadiheimoille, lahjojen vaihtojärjestelmät jotka kehittyivät maatalouden alkuvaiheessa, kuuliaisuuden vaihdanta turvallisuuteen joka syntyy valtion mukana, hyödykkeiden vaihdanta joka luonnehtii kapitalismia, ja viimeisenä tulevat vaihdannan mallit jotka perustuvat lahjatalouden paluuseen, olkoonkin muokattuina sopimaan nykyhetkeen. Hän esittää, että tämä viimeisin vaihe — joka kuvaa pääomasta ja kansallisvaltiosta selviytymistä — on parhaiten ymmärrettävissä Kantin kirjoitusten valossa, jotka kertovat ikuisesta rauhasta.

The Structure of World History on monilla tavoin Karatanin loistavan uran huippukohta, kuitenkin se signaloi uusia suuntauksia vaihdantamalleille. Japanilaisen filosofin mukaan on olemassa neljä vaihdantamallia:

• Malli A: Vastavuoroinen lahja
• Malli B: Johtaminen ja suojelu
• Malli C: Hyödykkeiden vaihdanta
• Malli D: Malli joka ylittää ja yhdistää kaikki kolme aiempaa mallia

Eräs salakavalimmista asioista maa-alueiden aitaamisissa on kuinka ne hävittävät yhteisvaurauden kulttuurin ja muistomme siitä. Vanhat tavat tehdä asioita; sosiaaliset käytännöt, jotka joskus sitoivat ihmisiä yhteen; kulttuuriperintö, joka ankkuroi ihmisiä maisemaan; eettiset normit, jotka tarjosivat vakaan identiteetin — kaikki pyyhitään pois totaalisen markkinakulttuurin tieltä. Kollektiiviset tavat antavat tilaa individualismille. Entiset perinteet jäävät sivuun minkä tahansa sellaisen edestä jolla voi tehdä rahaa. Värikkäät persoonat ja idiosynkraattinen yhteisön perimätieto katoaa.

Karl Marx ikimuistoisesti kuvasi kapitalismin hyödykkeellistävää logiikkaa sanoen ”Kaikki mikä on kiinteää sulaa ilmaan.” Aitaukset jättävät varjoonsa yhteisvaurauden historian ja muistot ja tekevät niistä näkymättömiä. Persoonaton, individualistinen, transaktiopohjainen markkinatalouden etiikka muuttuu uudeksi normaaliksi.

Jos aiomme ymmärtää yhteisvaurautta, on silloin hyödyllistä oppia jotain sen rikkaasta ja laiminlyödystä historiasta. Kapitalistinen kulttuuri haluaa ajatella että kaikki historia johtaa aina suurempaan kehitykseen, jos ei täydellisyyteen, kun yhteiskunta kiipeää kohti nykyhetkeä, parasta mahdollista tilaa kaikista maailmoista. Monimutkainen ja ylenkatsottu yhteisvaurauden historia haluaisi kertoa toista. Se on kertomus siitä kuinka ihmisolennot oppivat uusia ja nerokkaita tapoja tehdä yhteistyötä. Se on tarina uudentyyppisten sosiaalisten instituutioiden rakentamisesta yhteisen tarkoituksen tähden, huolimatta valtajärjestelmistä (feodalismi, autoritarianismi, kapitalismi) joilla on varsin eri prioriteetit.

Yhteisvauraus tuppaa olemaan sisäkkäinen toisten valtajärjestelmien ja institutionaalisten suhteiden kanssa, ja siksi se ei ole täysin itsenäinen. Usein löytyy syvä ”luova jännitys” yhteisvaurauden logiikan ja sen isäntäympäristön imperatiivien välilllä (olivatpa ne sitten lääninherroja, teknologiamarkkinoita tai kansallisvaltion lakeja). Tämän takia useat yhteisvauraudet menestyvät vallan raoissa, ”suojatuilla alueilla” joita valta ei ota huomioon tai joita se sietää, tai jotka ovat vahingossa kaukana siitä.

Karu todellisuus on, että yhteisvauraus ei pyri olemaan itsessään dominantti institutionaalisuuden muoto. Tämä alistunut rooli voidaan nähdä keskiaikaisen maavaurauden kukoistamisena läänilaitoksen aikana; keskinäisissä sosialismin ja kommunismin aikaisissa yhdistyksissä; ja omana aikanamme kapitalismin alla lahjatalouksissa kuten akatemia ja kansalaisyhteisöt. Sellaiset yhteisvauraudet olivat (ja edelleen ovat) sisäkkäisiä suurempien valtajärjestelmien kanssa, ja ne harvoin ovat toimineet suvereeneina voimina.

Silti, ihmisten vastavuoroisuus ja yhteistoiminta menee vuosituhansien taakse. Sivilisaation alkuhetkinä kehitettiin lakiperinne joka pyrki suojaamaan kaikkien yhteisiä intressejä ja tulevia sukupolvia. Ihmisen impulssi tehdä yhteistyötä harvoin ilmaistaan sen puhtaimpana altruistisena muotona; se pyrkii toimimaan luovalla tavalla individualismin ja vallan paineen alaisena. Vaikka me haluammekin asettaa vastakkain ”individualismin” ja ”kollektivismin” niinkuin ne olisivat kolikon kääntöpuolia, yhteisvauraudessa ne tuppaava sumentumaan ja sekottumaan monimutkaisin tavoin. Nämä kaksi eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan ennemminkin toisiaan täydentävät dynaamiset yin-yang -puoliskot.

Historiallinen pienen mittakaavan yhteisvauraus tekee tyhjäksi nykyajan ekonomistien väitteet, että ihmiset ovat olennaisesti rajoittamattomasti kaikkea haluavia materiaalisia yksilöitä, ja että nämä ominaisuudet ovat universaaleja. Päinvastoin. Todellinen mielenhäiriö ihmisen historiassa on idea homo economicuksesta ja globaalisti integroituneesta markkinayhteiskunnasta. Koskaan aikaisemmin historiassa ei markkinat ole nähneet niin monen yhteiskunnan järjestäytyneen markkinakilpailun ja pääoman akkumulaation periaatteiden ympärille kuin nykyään, joka systemaattisesti tuottaa äärimmäisen itsekkästä individualismia, vaurauden epätasa-arvoista jakautumista ja rampauttavia hyökkäyksiä luonnon ekosysteemien kimppuun.

Tämä on jo itsessään huolestuttavaa, mutta myös suuren mittakaavan markkinapohjaisten järjestelmien epätasapainon ja herkkyyden takia. Kuusi vuotta vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen suuremmat voimat takeltelevat edelleen luottamuksen, uskottavuuden ja sosiaalisen vakauden uudelleenrakentamisessa monille globaaleille ja kansallisille markkinoille. Olipa se sitten oman valinnan tai kriisin kautta tullut, on kuitenkin käytännössä väistämätöntä että ihmisrodun (tai ainakin teollistuneen lännen) tarvitsee löytää ja keksiä uudelleen ihmisten välisen yhteistyön instituutiot.

Mitä evoluutiotiede kertoo meille yhteistyöstä

Ottaen huomioon oletukset yksilön oman edun tavoittelusta, ei ole yllättävää että ekonomistit pitävät maailmaa häijynä, kilpailullisena paikkana joka taantuu anarkiaan jollei valtio tule väliin pitämään pahoja toimijoita kurissa ja jaa rangaistuksia. Vakuttava poliittisten filosofien joukko — John Locke, David Hume, Thomas Hobbes — toi esiin tämän maailmankuvan 1700-luvulla; Hobbesin sanoin elämä oli ”yksinäistä, köyhää, häijyä, brutaalia ja lyhyttä”. Universaalin itsekkyyden ja yksilön ”rationaalisuuden” periaatteiden pohjalle on rakentunut koko lakijärjestelmä ja yhteiskuntajärjestys.

Mutta mitä jos tämä suurimmaksi osaksi ”melkein silleen” mennyt tarina — osittain paikkansapitävä taru joka ei todellakaan kuvaa täyttä empiiristä ihmisluonnon olemusta? Mitä jos voitaisiin osoittaa, että ihmisten välinen yhteistö, vastavuoroisuus ja ei-rationaalinen käyttäytyminen ovat yhtä merkittäviä voimia kuin ”kilpailullinen rationaalisuus” ja ”hyödyn maksimointi”?

Tämä on hätkähdyttävä lopputulema suurimmasta osasta nykytutkimusta evoluutiotieteissä, erityisesti aivoneurologiassa, genetiikassa, kehitys- ja evoluutiopsykologiassa, biologiassa, organisaatiososiologiassa ja vertailevassa antropologiassa. Nämä tieteet vahvistavat että sosiaalinen vastavuoroisuus ja luottamus ovat syvälle juurtuneita inhimillisiä periaatteita. Ne saattavat olla jopa biologisesti koodattu.

Eräs ensimmäisistä tiedemiehistä joka tutki tätä mahdollisuutta oli venäläinen zoologi Petr Kropotkin vuoden 1902 kirjassaan Mutual Aid: A Factor in Evolution. Kropotkin seurasi eläinkuntaa ja tuli siihen päätelmään, että ”evoluution painottama yhteistyö oli pikemminkin se, joka sai aikaan lajin, myös ihmisen, menestymisen Darwinin merkityksessä, ei kilpailu.” Eläimet elävät suhteessa toisiinsa ja keskinäisesti avustavat toisiaan jotta heidän ryhmänsä kelpoisuus paranisi.

Valtavirran tiede 1900-luvulla otti varsin erilaisen suunnan. Se on yleisesti omaksunut malleja rationaalisesta oman edun tavoittelusta jotta selitettäisiin kuinka organismit käyttäytyvät ja kehittyvät. Evoluutiotieteissä luonnonvalinta on perinteisesti nähty jonain joka tapahtuu yksilöille, ei ryhmille, koska yksilöitä on pidetty etuoikeutettuina yksikköinä luonnon biologisessa hierarkiassa. Täten evoluution sopeutumisen on ajateltu tapahtuvan yksilöille, ei kollektiiveille tai kokonaisille lajeille. Tiedemiehet ovat yleisesti hylänneet idean, että biologiset piirtet, jotka ovat ”hyväksi ryhmälle”, voisivat siirtyä ja kehittyä ryhmätasolla.

Viime vuosikymmenen aikana on kuitenkin ilmestynyt räjähdyksenomaisesti uusia kunnioitettuja tiedemiehiä kuten Martin Nowak, E.O. Wilson ja David Sloan Wilson, jotka pitävät ryhmätason valintaa merkittävänä voimana ihmisen ja eläinten evoluutiossa. Empiirinen todistusaineisto tukee sitä seikkaa, että evoluution sopeutuminen voi tapahtua ja tapahtuu kaikilla biologisen hierarkian tasoilla, mukaanlukien ryhmät. Perusidea on, että vaikka yhteistyö ja altruismi voivat olla ”paikallisesti epäedullisia” yksilöille, ne saattavat olla erittäin mukautuvia ominaisuuksia ryhmille. Kuten E.O. Wilson ja David Sloan Wilson sen sanovat, ”Itsekkyys voittaa altruismin ryhmien sisällä. Altruistiset ryhmät voittavat itsekkäät ryhmät. Kaikki muu on tämän selitystä.” Lyhyesti, vastavuoroinen sosiaalinen vaihdanta on ihmisen identiteetin ytimessä, yhteisöissä ja kulttuurissa. Se on elintärkeää aivotoimintaa joka auttaa ihmislajia selviytymään ja kehittymään.

Tottakai sanaharkka on edelleen vahvaa, mutta näyttäisi siltä, että ihmisolennot ovat neurologisesti koodattuja olemaan empaattisia ja yhteistyötä tekeviä, ja ottamaan emotionaalisesti yhteyttä kanssaihmisiin. Kirjailija ja esseisti Rebecca Solnit näytti kirjassaan A Paradise Built in Hell: The Extraordinary Communities That Arise in Disaster, katastrofien saartamat yhteisöjen jäsenet, kuten San Fransiscon maanjäristys vuonna 1907, Saksan hyökkäys Lontooseen II maailmansodan aikana ja syyskuun 11. päivän terroristi-iskut, yleisesti käyttäytyvät uskomattoman itseuhrautuvalla, iloisella, päättäväisellä ja rakastavalla tavalla toisiaan kohtaan. Sellaisten onnettomuuksien luomat yhteisöt ovat todella ”helvettiin rakennettuja paratiiseja”. Hänen kirjansa on vastaus taloustieteilijöille ja poliittisille johtajille jotka uskovat maailman koostuvan eristyksissä elävistä itsekkäistä yksilöistä joita täytyy hallita auktoriteettien ja pelon avulla.

”Ehkä kaikkein uskomattomin evoluution aspekti”, kirjoittaa Harvardin teoreettinen biologi Martin A. Nowak, ”on sen kyky saada aikaan yhteistyötä kilpailullisessa maailmassa”, ja hän jatkaa, ”Täten saatamme lisätä ’luonnollisen yhteistyön’ kolmanneksi evoluution perusperiaatteeksi mutaatioiden ja luonnonvalinnan rinnalle.” On syytä huomata, että ”yksilönvalinnan teorian” suosio 1900-luvun jälkipuoliskolla sattuu oudosti samaan aikaan markkinakulttuurin ja sen kilpailullisen individualismin kukoistuskaudelle. Onko tässä esimerkkitapaus kulttuurin vaikuttamisesta tieteelliseen havainnointiin?

Mikä on merkillepantavaa viimeaikaisemmissa evoluutiotieteen löydöksissä on yksittäisten organismien toiminta monimutkaisessa keskinäisen riippuvuuden järjestelmässä. Tämä tarkoittaa sitä, että yksilön oman edun tavoittelu ja ryhmän selviytyminen pyrkivät yhtymään, mikä tekee oletetusta ”altruismin” ja ”oman edun tavoittelun” dualismista jollain tavalla keinotekoista. Kuka tahansa, joka ottaa osaa hyödyllisiin verkkoyhteisöihin tunnistaa tämän tunteen; yksilön ja ryhmän intressit muuttuvat enemmän tai vähemmän yhtäläisiksi ja toisiaan vahvistaviksi, vaikka ne välillä häiriintyvät kiistoista ja ulkopuolisista järkytyksistä.

Sosiaalisena tiedemiehenä professori Elinor Ostrom tutki satoja tapauksia ympäri maailman joissa yhteisöillä oli kyky itseorganisoida omat yhteisvaurauteen perustuvat hallintojärjestelmänsä ja kehittää yhteistyöhön pohjautuvaa etiikkaa. Hänen tutkimuksensa paljasti etnografisen todellisuuden: että yhteisvauraus kykenee taivuttelemaan yksilöitä rajaamaan heidän kapeaa itsekeskeisyyttään ja tukemaan laajempaa kollektiivista agendaa. Palkitseva uutinen on, että evoluutiotieteilijät ovat saanet varmennetuksi nämä väitteet genetiikan, biologian, neurologian ja evoluutiopsykologian perustasoilla.

Unohdettu yhteisvaurauden juridinen historia

Yhteisvaurauden maanalaineen elämä evoluutiotieteissä — joka vasta nyt aletaan tunnustaa — on verrattavissa sen juridiseen historiaan. Yhteismaan laki on suurilta osin jätetty huomiotta, ja kuitenkin se menee pitkälle muinaiseen Egyptiin ja Rooman valtakuntaan, ja se on punottu kuin kultaineen lanka läpi keskiaikaisen Euroopan historian. Yhteismaahan perustuvien lakien merkkipaaluja — kuten Rooman lailliset omaisuuskategoriat sekä Magna Carta ja sen kumppani Carta de Foresta, Metsän peruskirja — ovat syvälle juurtuneita länsimaiseen lakijärjestelmään.

Mietitäänpä kuningas Juhana Maatonta. 1200-luvun Englannissa kuninkaallisten sarja alkoi vaatia laajeempia ja laajempia metsäalueita itselleen henkilökohtaiseen käyttöön ja virkistyksekseen, paronien ja kommonerien kustannuksella. Uhkailemalla kommonerien elinkeinoa, joka riippui metsästä polttopuiden ja rakennusmateriaalien muodossa, nämä kuninkaalliset tunkeutumiset yhteisvaurauden alueelle provosoivat pitkittynyttä ja katkeraa siviilikonfliktia. Karja ei voinut vapaana juosta metsissä; siat eivät voineet syödä tammenterhoja; kommonerit eivät voineet kerätä polttopuita korjatakseen kotejaan; laivat eivät voineet navigoida joissa jonne oltiin rakennettu patoja tai yksityisiä pengerteitä.

Vuosien brutaalin aseistetun konfliktin jälkeen Juhana Maaton vuonna 1215 virallisesti suostui sarjaan laillisia rajoituksia hänen absoluuttiseen valtaansa ja edellytti, että muut yhteiskunnan jäsenet, mukaanlukien kommonerit, olisivat oikeutettuja oikeusturvaan, ihmisoikeuksiin ja toimeentuloon muiden oikeuksien lisäksi. Tämä oli suuri Magna Carta, eräs länsimaisen sivilisaation peruskirjoista. Habeas corpuksen, valamiehistön oikeuskäsittelyn oikeudet, kidutuksen kieltäminen ja laillisuusperiaate kaikki pohjaavat Magna Cartaan. Kaikki nämä lain periaatteet ovat sen jälkeen ilmentyneet moderneissa perustuslaeissa ympäri maailman eräinä kansalaisten perusoikeuksista. Ne ovat myös useiden ihmisoikeuskonventtien myöntämiä.

Lähestulkoon unohdettu dokumentti, Metsän peruskirjan jokamiehenoikeudet, tulee myös mainita tässä yhteydessä. Kaksi vuotta Magna Cartan jälkeen allekirjoitettu ja myöhemmin siihen sisällytetty, tämä peruskirja tunnustaa kommonerien perinteiset oikeudet käyttää kruunun maita ja metsiä. Täten kommonerit virallisesti nauttivat oikeudesta syöttää sikoja metsissä, polttopuiden keräämisestä, laiduntamisesta ja turpeen leikkaamisesta polttoaineeksi kruunun mailla. Käytännön seikkana Metsän peruskirja antoi kommonereille perusoikeudet elinkeinoon. Se myös suojeli heitä valtion terrorismilta jota kuninkaan sheriffit harjoittivat kuninkaan aidattujen alueiden puolustamiseksi.

Kuten tämä lyhyt historia esittää, yhteismaan laki viittaa toisentyyppiseen lakiin — sellaiseen joka on perua kommonerien kokemista asioista; sellainen joka on epävirallinen, tilannesidonnainen ja kehittyvä kirjoitetun ja kiinnitetyn sijaan; ja joka kannustaa sosiaaliseen mutualismiin ja tasa-arvoon kaupallisten tavoitteiden tai valtion auktoriteetin sijaan. Peter Linebaugh valaisee tätä seikkaa: ”Yhteisomaisuus on sitoutunut työprosessiin; se kuuluu olennaisena osana tietyn pellon, ylämaan, metsän, suomaan, rannikon käytäntöihin. Jokamiehenoikeuksiin päästään työllä. Ne kuuluvat käytäntöön, eivät koulutukseen… Yhteisomaisuus, koska se on riippumaton valtiosta, on riippumaton myös lain ja valtion aikasidonnaisuudesta. Se on paljon vanhempi. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että se on kuollut tai esimoderni tai takapajuinen.”

Yhteisomaisuus pysyy elintärkeänä linnoituksena virallisen lain väärinkäytöksiä vastaan, sillä se edustaa yhtä niistä harvoista tavoista joilla virallinen laki voidaan saada vastaamaan kansalle. Virallinen laki voi paljon helpommin korruptoitua ja sitä voidaan rikkoa, koska sillä on selkeät kiintopisteet — lainsäädäntö, oikeudet, valtionpäämiehet — jotka pahat toimijat voivat sivuuttaa, siinä missä kansanomainen laki on syvälle ihmisten jokapäiväiseen elämään ja kulttuuriin juurtunut ja siksi vaikeampi manipuloida tai korruptoida.

Niin tervetullut kuin Magna Carta olikin kommonereille, sen takeet pystyttiin varmistamaan vain jatkuvan valppauden kautta. Kommonerit olivat skeptisiä, ja ymmärsivät että vaadittiin taistelua. Tämä on yksi syy miksi kuninkaat toistuvasti julkaisivat Magna Cartan uusiksi vuosien saatossa, ritualistissti varmentaen että kommonerien perusoikeudet todellakin olivat turvattuja. Tottakai, pelkkä paperinpala on osoittautunut arvoltaan rajoitetuksi valtiovallan väärinkäyttötapausten pysäyttämisessä. Kuten olemme omana aikanammekin nähneet, USA:n hallitus, terrorismia vastaan taistelun nimissä, jättänyt noudattamatta habeas corpusta, oikeusturvaa, kidutuskieltoa ja muita Magna Cartan periaatteita.

Joten 1500-1800 luvuilla Magna Carta sai vähän aikaan suurten maaomaisuuksien aitaamisen estämiseksi. Vuonna 1536 kuningas Henry III eliminoi katoliset luostarit, mikä sai aikaan lordien ja ylimystön raivokkaan maiden aitaamisen — ”massiivisen valtion sponsoroiman yksityistämisen” kuten Linebaugh sitä kutsuu. Neljän tuhannen parlamentin lain valtuuttamana useiden vuosisatojen aikana nouseva herrasmiesluokka otti haltuunsa noin 15 prosenttia kaikista Englannin yhteismaista heidän oman yksityiseen käyttöönsä. Nämä maiden haltuunotot tuhosivat monien kommonerien sosiaalisen yhteyden maaperään ja talloivat jalkoihinsa heidän sosiaalisen identiteetin ja perinteet, tehden sijaa heidän proletarisaatiolle.

Kun maiden haltuunotot kiihtyivät, naiset jotka yrittivät pysyä vanhoissa yhteisvaurauden käytön tavoissaan — jotka puolustivat oikeuksiaan yhteisvaurauteen, siksi koska heillä ei ollut muuta elinkeinoa — usein löysivät itsensä syytetyn penkiltä noitaoikeudenkäynneistä. Silvia Federici tutkii näitä teemoja feministisessä tutkielmassaan keskiaikaisesta kapitalismiin siirtymisestä nimeltään Caliban and the Witch. Hän kirjoittaa: ”Yhteisvaurauden sosiaalinen funktio oli erityisen tärkeä naisille, joilla oli vähemmän oikeuksia maahan ja vähemmän sosiaalista valtaa, jotka olivat riippuvaisempia siitä elinkeinonaan, autonomiana ja sosiaalisuutena.”

Yhteismaan lain pimennys

”Maan haltuunotto tarkoitti siirtymää pois paikalliseen muistiin tallentuneden tapojen ohjaamasta elämästä sellaiseen elämään jota ohjasi kirjoitetut kansalliset lait”, havainnoi tutkija Lewis Hyde. ”Se tarkoitti siirtymää muutoksen arvossa itsessään, joka ennen oli syytettynä ja tarkoitti rappeutuneisuutta, mutta jota nyt ylistettiin ja joka liitettiin kasvuun. Se tarkoitti muutosta ajan mittaamisessa ja havainnoinnissa” (kun tehtaat alkoivat rationalisoida ja mitata aikaa ja ihmisten toimet perustuivat suoraan siihen).

Ihmisten oikeuksien ja maaomaisuuteen käsiksi pääsyn tullessa erotetuksi sosiaalisista tavoista tuli esiin uuden tyyppinen henkilö — yksilö, joku joka ei ollut näkyvästi kollektiivin jäsen ja jonka maailmankuva pyöri henkilökohtaisten palkkojen, teknologisen ja yhteiskunnallisen kehityksen sekä materiaalisten ansioiden ympärillä. Uusi markkinajärjestys, kirjoittaa Karl Polanyi, loi ihmisen joka oli ”kiertävä paimentolainen, jolta puuttui itsekunnioitus ja kuri — karu, tunteeton olento”. Kaikki tämä seurasi kun ”nippu” josta yhteisvauraus koostui — resurssit, kommonerit ja sosiaaliset käytännöt — purettiin ja hyödykkeellistettiin palvelemaan uuden teollisuusmarkkinajärjestyksen tarpeita.

Toki maidn aitaamisella oli myös positiivisia vaikutuksia, kuten mestari/kommoneri-suhteen romuttaminen, vasallien muuttaminen vapaaksi omistusoikeudeksi. Mutta tämä uusi ”vapaus” toimii kahteen suuntaan: samalla kun se vapauttaa ihmisen etsimään uusia identiteettejä ja sosiaalisia vapauksia, se myös tuhoaa sosiaalisen koheesion yhteisvauraudessa, henkilön varmassa elinkeinossa ja ekologisessa kestävyydessä, sekä tasapainottaa linkit identiteetin ja resurssienkäytön välillä.

Sosialismin ja poliittisen liberalismin historia voidaan nähdä yrityksenä kohentaa joitain pahimmista strukturaalisista yhteisvaurauden hajottamisen luomista ongelmista. Eurooppalainen sosialismi 1800- ja 1900-luvulla otti käyttöön uudenlaisia sosiaalisen mutualismin ja byrokratian järjestelmiä, joska yrittivät tyydyttää entisten kommonerien tarpeet uudessa teollistuneen yhteiskunnan ympäristössä. Bottom-up -innovaatiot kuten kuluttajaosuuskunnat, sosiaaliturvajärjestelmät ja kunnalliset vesilaitokset keksittiin. Idea oli saada kommonerien perustarpeet tyydytetyksi toisenlaisessa historiallisessa kontekstissa, markkinoiden/valtion kontekstissa.

Nämä innovaatiot varmasti olivat parannus laissez-faire -yhteiskuntajärjestykseen, ja todellakin, monet varhaisista sosialistisista tai utopistisista projekteista enemmän tai vähemmän toimivat yhteisvaurautena, ehkäpä koska tuon ajan ihmisillä silti oli elävä muistikuva perinteisestä yhteisvauraudesta. Mutta työläisten kollektiivien sopeutuessa valtion lakien, byrokratian, markkinavoimien ja korporaatioiden vaatimuksiin, yhteisvaurauden harjoittaminen — ja yhteisvaurauden elinvoima — hitaasti katosi.

Valtion sääntely on ollut toinen tapa kompensoida ”vapaiden markkinoiden” ongelmia, erityisesti kustannusten ja riskien siirtämistä ympäristölle, yhteisöille ja ihmiskeholle. Ympäristökäytäntöjen, ruoan, lääkkeiden, lääketieteellisten laitteiden, kemikaalien, autojen ja kuluttajatuotteiden turvallisuuden sääntely voidaan nähdä yrityksenä käyttää kömpelöä virallista lakia, tiedettä ja byrokratiaa toimeenpanemaan sosiaalisia ja eettisiä kommonerien normeja. Ottaen huomioon kaupallisten tapahtumien ja monikansallisten yritysten vallan kokoluokan, valtion sääntely on ehdottomasti tarpeellista; perinteinen yhteisvauraus on liian pieni, liian järjestäytymätön ja kärsii resurssipulasta jotta voitaisiin sosiaalisesti taata vastuulliset lopputulemat.

Toisaalta sääntely ei ole toiminut niin hyvin. Lain keskittäminen ja formalisointi teki siitä helpompaa säännellyille teollisuudenaloille kaapata ja korruptoida prosessi — ei yllättävää ottaen huomioon markkina/valtion vallan ja päällekkäisten intressien syvyyden. Se pysyy jonkinlaisena avoimena kysymyksenä kuinka hallinto saatettaisiin uudelleenjärjestellä markkinoiden ohjaksissa, jotka kroonisesti saavat aikaan sosiaalisia ja ympäristöllisiä väärinkäytöksiä.

Valtion sääntelyllä on erittäin epätasainen ansioluettelo, ja niin on myös valtion rooli yhteisten varojen luottohenkilönä epätasainen ja usein surullinen. Me helposti unohdamme että monet valtion hallinnoimat resurssit kuuluvat kansalle. Valtio ei ”omista” ilmaa, vettä, julkisia maita, rannikkoalueita tai villiä luontoa. Eikä se voi tehdä mitä se haluaa niiden kanssa. Se on valtuutettu toimimaan ainoastaan hallinnollisena ja luottamushenkilönä kansan puolesta. Julkisen luottamuksen doktriinin alla se ei voi antaa pois tai sallia näiden resurssien tuhoutumista. Painottaaksemme valtion isännöitsijyyden velvoitteita, haluan kutsua laajan skaalan valtionhallinnoimaa yhteisvaurautta valtion edunvalvomaksi yhteisvauraudeksi.

Epäonneksemme valtio usein painaa villasella sen velvollisuudet ”tulla väliin” markkinoille koska se pelkää että se saattaisi jarruttaa talouskasvua ja rikkoa laajalti uskottua fiktiota ”vapaiden markkinoiden” periaatteista. Turvallisuussäännökset ja julkisen vallan vaatimukset, esimerkiksi, pyrkivät tasapainottamaan yhteiskuntaa, ehkäisemään vakavia haittoja ja varmistamaan karkean sosiaalisen tasa-arvon. Mutta neoliberaaleina aikoina jopa nämä tavoitteet nähdään useimpien hallitusten silmissä taakkoina, joita on mahdotonta hyväksyä, ja painolastina talouskasvulle.

Ollaksemme varmoja, monet ruohonjuuritason liikkeet ovat kehittäneet vaatimattoman riippumattoman osuustoiminnan ja keskinäisten yhdistysten sektorin. Epäonneksemme nämä vaihtoehtoiset provisiointijärjestelmät ovat yleensä epäonnistuneet pääsemään merkityksellisiin mittasuhteisiin. Samalla tavoin, vaikka moni tärkeä sääntelyn suoja on voitettu vuosien varrella, ne ovat epäonnistuneet pysymään sen säälimättömän uusien ongelmien virran tahdissa, jonka markkinat ovat luoneet. Lisäksi, sääntely yleisesti on lakiprosessin ja tieteellisen asiantuntijuuden dominoimaa, niin että paikallisten asukkaiden tai yksittäisten kuluttajien mielipiteellä ei ole niin suurta painoarvoa päätöksenteossa kuin lakimiehillä, akkreditoiduilla teknisillä asiantuntijoilla ja korporaatioiden edustajilla. Kommonerit usein tulevat epälegitimoiduiksi hallintoprosessin osallistujina, tai yksinkertaisesti heillä ei ole varaa osallistumisen kustannuksiin.

Käytännössä samainen institutionalisaation prosessi, joka näennäisesti on tarkoitettu turvaamaan reilu, tasa-arvoinen ja kaikki mukaanottava päätöksenteko, myös pyrkii riistämään äänioikeuden kommonereilta. Tämä voidaan havaita kun sosiaalidemokraattiset valtiot ovat ottaneet projektien hallinnon valtaansa (sosiaaliturva) ja kun valtion kommunismi on marginalisoinut kollektiiviset aloitteet (osuuskunnat). Ei ole yllätys, että kommonerien onnistuminen riittävien suojatoimien kehittämisessä itselleen ja resursseille kansallisvaltion lakijärjestelmän kautta on ollut epätavallista ja rajoittunutta.

Eräät neuvokkaimmista kommentaattoreista näille ongelmille ovat autonomisia marxisteja kuten Massimo De Angelis, The Commoner -verkkosivun päätoimittaja; George Caffentzis, the Midnight Notes Collectiven perustaja; Silvia Federici, historioitsija joka keskittyy yhteisvaurauden feministisiin seurauksiin; Peter Linebaugh, The Magna Carta Manifeston ja Englannin yhteismaiden historiikkien kirjoittaja; sekä Michael Hardt ja Antonio Negri, poliittiset teoreetikot, jotka ovat kirjoittaneet kirjat Multitude, Empire ja Commonwealth. Kukin omalla tavallaan on huomioinut, että ydinongelma kahlitsemattomassa kapitalistisissa markkinoissa on niiden taipumus jäytää autenttisia sosiaalisia yhteyksiä ihmisten kesken (yhteistyö, tavat, perinteet) ja likvivoida orgaaninen yhteiskunnan ja yksilöiden yhteisvaurauden koherenssi. Pääoma hajottaa yhteisvaurauden sen osatekijöihinsä — työvoimaan, maahan, pääomaan ja rahaan — ja kohtelee niitä hyödykkeinä joiden arvo on identtinen niiden hinnan kanssa.

Tämä on saanut aikaan sitkeän moraalisen ja poliittisen kriisin koska markkinakapitalismi ei voi vastata kysymykseen ”Mikä sitoo ihmisiä toisiinsa niiden pienimpien mahdollisten sosiaalisten ja kansalaissiteiden jälkeen, joita tarvitaan osallistumaan markkinoiden vaihdantaan? Kykeneeekö markkinatalous selviytymään ilman yhteisvaurautta?”

Lähde:

http://evonomics.com/can-modern-capitalism-survive-without-the-commons/